Kuuntelin hiljaa, mitä Pimentovarjolla oli sanottavana. En pitänyt siitä, miten hän puhui päälliköstämme. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä olisin saattanutkin yhtyä naaraan sanoihin, mutta nyt tilanne oli toinen. Pimeyden Metsä oli valinnut Henkäystähden päälliköksemme ja meidän oli kunnioitettava hänen päätöksiään, pidimme niistä tai emme. Oli myönnettävä, että tässä tilanteessa en ollut puolueeton. Soturina minun oli käännyttävä päällikköni tueksi ja uskoin Pimentovarjonkin tietävän sen.
"Sinä tiedät mitä mieltä minä olen", lausahdin terävästi ja nostin katseeni mustaturkkiseen soturiin. Pimentovarjo siristi silmiään.
"Olet Henkäystähden puolella, eikö vain?" naaras kysyi pienesti tuhahtaen.
"Niin, hän on minun päällikköni, enkä voi asettua häntä vastaan, eikä sinunkaan pitäisi. Totuus on se, että sinulta jäi jotakin huomaamatta Eloklaanissa, jonka vuoksi panttivangit saatiin vapautettua. Et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi", en pelännyt puhua suoraan vain säästelläkseni Pimentovarjon tunteita. Koin meidän olevan sen verran läheisiä, että pystyimme sanoa asiat niin kuin ne olivat. Jos Pimentovarjo loukkaantuisi, ongelma olisi hänen eikä minun. Mielestäni hän ei tarkastellut omia tekojaan riittävän kriittisesti, vaan syytti Henkäystähteä turhaan, kun oli itse mokannut tehtävänsä.
Ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään, huomasin Henkäystähden astelevan ulos pesästään ja kävelevän meitä kohti. Pimentovarjo huomasi saman, sillä hän käänsi katseensa harmaaturkkiseen päällikköön. Henkäystähti saapui kuuloetäisyydelle, eikä Pimentovarjo näyttänyt olevansa aikeissa vastata toteamukseeni mitenkään. Päällikön kylmä katse kohdistui Pimentovarjoon.
"Minulla on asiaa Tuhkajuovalle", Henkäystähti murahti koppavasti. Se oli merkki varapäällikölle poistua. Pimentovarjo vilkaisi ensin Henkäystähteä ja sitten minua. Hän näytti harkitsevan jotain hetken, mutta nousi sitten seisomaan.
"Jatketaan tästä toisella kertaa", naaras lausahti kylmästi ja poistui paikalta sanomatta Henkäystähdelle sanaakaan. Katsahdin kysyvä ilme kasvoillani kumppaniini, joka istuutui vierelleni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan.
"Onko sinulla jotain asiaa?" kysyin kenties tarpeettoman tylyllä äänellä.
"Mistä te puhuitte?" raidallinen kolli kysyi terävällä äänellä. En harkinnut kahta kertaa, kertoisinko totuutta vai en. Pimentovarjo oli toverini, mutta loppupeleissä päällikkö ja päällikön luottamus olivat minulle tärkeämpää kuin toveruus. Lisäksi pimitin jo Henkäystähdeltä Pimentovarjon salaisuuden, joten en kokenut olevani sen enempää velkaa mustaturkkiselle naaraalle.
"Hän kyseli minulta muinaisista klaaneista", kerroin. Henkäystähti ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli kurtisti kulmiaan ja hänen olemuksensa muuttui entistäkin kireämmäksi.
"Yllättävää. Nyt hän varmaankin juoksentelee ympäri leiriä kyselemässä niistä ja ajaa pahimmassa tapauksessa koko klaanin sekasortoon", kolli tuhahti ja pudisteli päätään.
"Minä uskon, ettei hän huutele siitä kenellekään. Hän ei ole tyhmä", totesin rauhallisella, mutta terävällä äänellä. Henkäystähti tuntui aliarvioivan Pimentovarjoa turhan paljon sen vuoksi, että naaras oli tehnyt yhden virheen Eloklaanissa.
"Siitä voi olla montaa mieltä", kolli vastasi ärsyyntyneenä, katse kohdistettuna leirin toiselle puolen siirtyneeseen Pimentovarjoon. Sitten kolli näytti rentoutuvan hieman ja hän käänsi katseensa minuun.
"Etkö sinä aio kysyä mitään muinaisista klaaneista?" hän kysyi.
"Pitäisikö minun?" esitin vastakysymyksen. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä, olisin epäilemättä kysynyt asiasta. Nyt koin, että salaisuus oli päällikölle niin tärkeä, että minun tuskin oli kannattavaa kysellä siitä enempää. Kolli pudisteli päätään.
"Ei. Se on asia, joka ei kuulu kenellekään", hän tokaisi tylysti. Nyt ainakin tiesin, että muinaiset klaanit olivat totta. Jos ne eivät olisi olleet, Henkäystähti ei olisi suhtautunut asiaan näin vakavissaan. Mutta kuten sanottu, asia ei kuulunut minulle. Ei ollut minun tehtäväni alkaa selvittämään sitä enempää, kun päällikköni oli varta vasten jo kieltänyt tekemästä niin. Eikä sillä oikeastaan edes ollut mitään väliä. Mennyt oli mennyttä ja tulevaisuus oli sitä tärkeämpää.

Sisareni oli vain sihisyt minulle että minun pitäisi sitten napata varpunen itse, miksi hänen piti olla niin töykeä? Halusin vain auttaa! Katselin hetken lainetassun perään, sisko oli loikinut varmaan jonkun saaliseläimen perässä tiehensä. Henkäystähti lähti nopeasti oppilaansa perään. Työnnän kynteni esiin ja pyörähdän ympäri kohti pensasta jonka alla varpunen oli, jos lainetassu ei halunnut napata varpusta niin minä tekisin sen hänen puolestaan.. Asetaudun nopeasti vaanimisasentoon ja hiivin lähemmäs pensaan alusta mutta pysähdyn odotamaan että lintu tulee pois pensaan alta. Varpunen huomasi minut nopeasti ja ol jo lähdössä lentoon mutta minä loikasin viime hetkellä sen perään ja tapan sen ennenkuin se ehtii pakoon. Vein varpusen nopeasti muiden saamieni saaliden sekaan ja istuudun niiden viereen vähän niinkuin suojellakseni niitä. Yllätäen huomaan henkäystähden tassutavan takaisin lainetassu perässään takaisin aukiolle. Tuijottin silmät suurina lainetassu kantamaa jänistä, miten oli mahdollista että siskoni oli saanut jotain sellaista saaliksii? Hän oli varmasti loistava.. Tai siis ei hän muuten olisi voinut saada tuollaista saalista mitenkään kiinni! Tassutan sisareni luokse onnitellakseni tätä onnistuneesta napauksesta.
"Tuo on todella hyvä saalis!" kehrään ylpeänä siskostani.
"Noniin, lähdettään nyt takasin leiriin", päälikkö maukuu. Käännyn nopeasti ympäri ja loikin takasin itse saamieni saaliseläinten luokse nostaen suuhuni oravan ja kottaraisen, sain ne juuri ja juuri kannetua. Lätäkkölempi kantaa siis varpuseni. Peräänyn nopeasti kauemmas ja odotan hetken että lätäkkölempi on ehtinyt napata varpusen suuhunsa. Sitten me kaikki lähdimme takaisin leiriä kohti. Sisään päästyämme kävin pudottamassa oravan ja kottaraisen tuoresaalis kasaan ja katselen edelleen ylpeänä lainetassusta kuinka sisko asetti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Lätäkkölemmen laskettua varpuseni maahan hän ilmoitti että minulla olisi nyt loppupäivä vapaatta. Henkäystähti taas ilmoitti että lainetassulla olisi myös loppupävä vapaatta.
"Mitä haluaisit tehdä lainetassu?" kysyn hymyillen sisarelleni.
"En tiedä. Olisi hauskaa härnätä puoliverisiä, mutta tässä ei nyt satu olemaan ketään lähettyvillä yksikseen", lainetassu vastasi. Säpsähin, en haluaisi härnätä puoliverisiä mutta jos sisko käskisi härnämään niin minä tekisin niin.. En halunnut menettää lainetassua särötassun lisäksi! Haistan yhtäkkiä ilmassa tulisielun hajun ja käännyn katsomaan taakseni ja näin tulisielun istuskelemassa noin parin hännänmittan päässä meistä.. Tämä tarkoitaisi varmasti sitä että lainetassu patistaa minua härnäämän entistä ystävääni..
"Siinä paha missä mainitaan." lainetassu maukuu minulle ja saa miltei karvani nouseemaan pystyyn säikähdyksestä. Peräänyn pari askelta jotta pääsisin sisareni vierelle ja sitten sisareni tottakai huusi tulisielulle jotain ikävää. "Hei kuraverinen! Joko ajattelit pettää klaanin ja tulla teloitetuksi tai karkotetuksi?!" lainetassu huusi naaraalle kuitenkaan likahtamatta hiirenmittakaan lähemmäs naarasta. Tulisielu ei hievahtuanutkaan siskoni sanojen takia.
"Niin kurja puoliverinen! Miksi et ole jo pettänyt klaania ja tullut teloiteuksi? Vai haudotko jotain kauheaa klaanillemme kuten henkäystähden murhaa?" ulahdan naaraalle vastentahtoen mutta en halunnut sisareni luulevan että pidän puoliverisistä.. Ainakaan enään. Tulisielu säpsähtää ja käänty meitä päin.
"Tuiskutassu? Kuinka sinä kehtaat! Olimme ystäviä! Kuinka sinä kehtaat!" tulisielu ärisi.
"Mitä? Ai ystäviä? No se oli minun suurin virheeni! Minun olisi heti pitänyt tajuta millaisia typeriä pettureita sinä ja muut puoliveriset olette! Jos minulta kysytään niin sinun ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä! Toivottavasti henkäystähti teloittaa sinut kohta! Ansaitset tulla teloitetuksi! Ansaitset kuolla! Sinut pitäisi teloittaa ennenkuin ehdit tehdä mitään petolista! Niinkuin kaikki muutkin puoliveriset!" sähisen. Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
"Sinä senkin.. Petturi!" tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Räpyttelin silmiäni kunnes kyyristyin silmät pelosta sumeina. Suljin silmäni tiukasti kiinni. Kuulin lainetassun ja tulisielun vihaiset sanat ja ilmeisesti juuri aloitettun tappelun. Tärisin edelleen maassa ja tunsin kuinka veri valui naamallani. Tulisielu oli hullu! Minä halusin vain olla lainetassulle mieliksi.. Raotin varovaisesti oikeaa silmääni nähdäkseni aikoivatko naaraat tappaa toisensa, olin pelkkä mitätön typerys.. sisareni kaltainen kissa ei saisi tulla kuollemaan minun takiani! Kuitenkaan en nähnyt mitään.. Mitä oli tapahtunut? En kirjaimellisesti nähnyt mitään.. Räväytin nopeasti toisenkin silmäni auki ja päästin pienen ukutuksen.
"So-sokeuttiko tulisielu toisen silmäni.. E-en näe sillä mitään!" uikutan pelokkaana. Näin edessäni kaksi hahmoa mutta en tunnistanut kahta tappelijaa enkä myöskään kissoja jotka tulivat juuri kaksikkon väliin.. Yritin selventää kuvaa mutta en kyennyt tuntemaan kahta kissaa. Olin varma että tulisielu ja Lainetassu olivat ne kaksi tappelijaa. Tärisin maassa silmät sameina. Tai no.. Enhän minä sillä toisella nähnyt mitään.. En nyt enkä ehkä enää koskaan.. Tulisielu oli ilmeisesti sokeuttanut toisen silmäni.. Oli se sitten tahallaan tai ei niin silti.. Hän teki sen.. Työnnän kyntteni esiin ja katson lumista maata silmät tyhjinä tärinä loppui työnnetyäni kyntteni syvälle lumeen. Tulisielu saisi maksaa.. Varsinkin jos sattutaisi sisartani. Pääni alkoi yllätäen tuntua raskaalta ja pimeys tai mikälie olikaan yritti vallatta mieltäni. Pääni valahti nopeasti maahan sillä en aikonut käyttää voimiani sen pystyssä pitämiseen vaan halusin käyttää sitä pimeyttä vastaan taisteluun.. Mutta epäonnistuin ja se kävikin nöyryyttävän nopeasti. Sen ansiosta pimeys otti vallan ja minä jouduin vain nöyrtymmään sille.

Heräsin yllätäen jossakin metsässä, oliko tämä pimeyden metsä? Olinko minä kuollut!? Peräänyin pari askelta taaksepäin ja törmään sitten yllätäen puuhun. Säikähdän silti sillä siinä ei ollut äsken ollut puutta. Lähdin nopeasti pakokauhuiseen juoksuun ulisten ja aina kun katsoin ympärilleni ja taakseni pari kertaa huomaan kuinka puut ovat lähempänä kuin ne olivat aiemmin olleet, ja myös puut tuntuivat lähestyvän minua joka hetki. Jos elämä pimeyden metsässä oli tälläistä.. Niin miksi kukaan ei ollut kertonut? Juoksen nopeasti eteenpäin kunnes yllätyksekseni alan tunistaa paikkoja, ne olivat kuolonklaanin reevirillä olevia paikkoja. Kuitenkin puiden nopea lähestyminen esti minua pysähtymättä hämmästelemään, miksi pimeyden metsässä olisi kuolonklaanin metsää ja aluitta? Lopulta yllätyksekseni käpälieni alla ei ollut enään mitään vaan putosin jonkin matkaa alaspäin kunnes molskahdin veteen, jos tarkkoja oltiin niin hehkulampeen. Lähestyvät Puut eivät enään olleet suurin ongelmani, en osannut uida joten mitä muuta siinä voisi tapahtua kuin että hukuisin? Vaikka mitä! Aukaisin näet silmäni pieniksi viiruiksi ja tajuan ensinnäkin että minä olin yhä elossa ja sen että lainetassu kököti vieressälläni ja huomasi nopeasti että heräsin. Räpyttelin hetken silmiäni ja muistan sitten jotain kamalaa; tulisieluhan oli sokeuttanut toisen silmäni! Entä.. Missä hän itse oli? Tai no miksi ihmeessä hän olisi täällä? Mutta silti halusin tietää missä hän oli.. Ja halusin kostaa toisen silmäni näkökyvyn menetyksen..! Käännyin jotenkuten sisartani kohti.
"Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?" mouun uteliaana mutta käheällä äänellä. Ääneni oli ilmeisesti vähän mennyt.
//lainuli?

Mulkaisin happamasti Tuhkajuovaa. Hän oli kuitenkin oikeassa: Henkäystähti oli selvästi vihainen minulle. Ennen eloklaanilaisten vapautumista hän olisi suhtautunut varmasti suopeammin uteliaisuuteeni. En tiennyt, oliko Henkäystähti koskaan pitänyt minusta, mutta ainakin hän oli luottanut minuun ja pitänyt minua pätevänä ja ansaitsevana tehtävääni. Nyt kuitenkin tunsin, että olin menettämässä hänen arvostuksensa.
"Olet varmaan oikeassa", murahdin siirrellen lunta tassuni alla pitäen katseeni maassa. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää muinaisista klaaneista kysyessäni, mutta kenties minun olisi pitänyt harkita asiasta mainitsemista hieman enemmän. En kuitenkaan halunnut menettää Henkäystähden luottamusta. Sen vuoksi olin jo karkottanut kumppanini, saanut perheeni vihan niskoilleni ja ottanut vielä uuden kumppanin, jota en ollut rakastanut. En voisi menettää hänen luottamustaan pelkän oman harkitsemattomuuteni vuoksi. Minun oli oltava älykkäämpi.
Olin kuitenkin enemmän katkera Henkäystähdelle kuin vihainen itselleni. Hänellä ei ollut mitään oikeutta edelleen syyttää minua Eloklaanin tapauksesta. Heidän pakonsa ei mitenkään ollut yhden kissan syy.
"Hän syyttää minua edelleen siitä, että Mesitähti pääsi pakoon", sanoin kireällä äänellä. "En ymmärrä, miksei hän voi päästää asiasta irti. Minä tein kaikkeni Eloklaanissa. Hänellä ei ole mitään oikeutta kohdella minua näin."

//Tuhka?

Lätäkkölempi kulki lumisen metsän siimeksessä eteenpäin. Hän tarkkaili keskittyneesti ympäristöään ja antoi katseensa kiertää ympäriinsä. Soturin korvat olivat pystyssä ja valmiina kuulemaan jokaisen pienenkin rasahduksen, mikä ympäristöstä kuuluisi. Vaikka Lätäkkölempi olikin keskittynyt ympäristönsä tarkkailuun, hän oli uppoutunut samalla ajatuksiinsa. Naaraan mielessä oli viime päivien ajan pyörinyt Loskalauha ja kollin kanssa käymänsä keskustelu. Lätäkkölempi ei voinut kieltää, etteikö mustaturkkisen soturin väärä näkemys erakkoverisistä ja heidän arvoistaan olisi ärsyttänyt häntä itseään. Hän ei ollut onnistunut muuttamaan soturin mielipidettä, vaikka oli kovasti yrittänyt. Lopulta keskustelu oli päättynyt keskeytykseen, kun Salamasielu oli lehahtanut paikalle. Lätäkkölempi ei ollut kokenut, että olisi halunnut jatkaa keskustelua ulkopuolisen soturin saavuttua paikalle, joten se oli loppunut kuin seinään ja täysin kesken. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt, että hän kuitenkin jatkaisi sopivan tilaisuuden tullen keskustelua Loskalauhan kanssa. Kyllä musta kolli vielä jonain päivänä ymmärtäisi, miten väärässä hän oli ajatustensa kanssa. Eriävästä mielipiteestään huolimatta Loskalauha vaikutti mukavalta kissalta, jonka kanssa Lätäkkölempi uskoi tulevansa toimeen hyvin. Vaikka Lätäkkölemmen mielipiteet olivatkin hyvin vahvat, hän koki voivansa olla ystävä sellaisen kissan kanssa, jonka mielipiteet olivat erilaisia. Kenties ystävyyden lomassa soturi voisi saada toisen pään käännettyä.
Lätäkkölempi pysähtyi kuin seinään, kun hän kuuli vasemmalta puoleltaan hangen rasahtavan. Soturi pidätti hengitystään ja painautui vaistomaisesti hieman matalemmaksi, jottei mahdollinen saaliseläin näkisi häntä. Lumi narahti uudelleen, jolloin Lätäkkölempi nosti varovaisesti päätään ylemmäs. Hän erotti muutaman ketunmitan päässä kiven ja puunrungon välissä olevan pitkäkorvaisen jäniksen. Lätäkkölempi siristi silmiään. Jäniksiä näkyi harvemmin metsässä, sillä ne viihtyivät paremmin avaralla nummialueella. Lätäkkölempi arvioi pienen hetken mahdollisuuksiaan onnistua jäniksen kiinnisaamisessa. Hän laski, että mahdollisuudet olivat varsin hyvät. Soturi oli jaloistaan nopea, joten hän varmasti saisi jäniksen kiinni, mikäli pääsisi sen huomaamatta vielä hieman lähemmäksi. Lisäksi soturi tunsi metsän kuin omat taskunsa. Hän oli painanut mieleensä kivien olinpaikat niin hyvin kuin vain pystyi, joka helpotti reittivalintoja tehdessä.
Jänis pyörähti ympäri niin, että se oli selin Lätäkkölempeen päin.
*Juuri noin*, soturi ajatteli tyytyväisenä, kun pitkäkorva alkoi kaivaa lunta kiven vierestä. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mitä eläin teki, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin jänis oli keskittynyt johonkin, Lätäkkölemmellä oli hyvät mahdollisuudet saada se kiinni. Soturi silmäili hänen ja jäniksen edessä olevaa maata. Hänen onnekseen lunta ei ollut satanut pariin päivään, joten aiempien partioiden tekemät polut risteilivät siellä sun täällä, hän pääsisi niitä pitkin riittävän lähelle jänistä. Lätäkkölempi lähti hiipimään hiljaa vanhoja jalanjälkiä pitkin eteepäin. Hän huolehti, ettei hänen häntänsä hipaissutkaan hankea, muttei noussut liian korkeallekaan. Soturi tiesi, ettei hän ollut mikään erinomainen saalistaja, jonka vuoksi hänen oli keskityttävä täysillä.
Juuri kun riittävä etäisyys oli saavutettu ja Lätäkkölempi oli aikeissa hyökätä jäniksen kimppuun, jokin veti jäniksen huomion puoleensa. Lätäkkölempi kuuli nopeasti lähestyviä, raskaita askeleita.
*Hiirenpapanat!* soturi kirosi mielessään, kun tunnisti lähestyvän kissan Hilleripilveksi. Laikukas soturi oli myös mukana samassa saalistuspartiossa, johon Lätäkkölempikin kuului. Kolli oli tullut alueelle, jossa Lätäkkölemmen piti saalistaa. Ennen kuin Lätäkkölempi ehti hyökätä kohti pitkäkorvaista eläintä, jänis pinkaisi jo karkuun. Hilleripilvi vilahti Lätäkkölemmen ohi, eikä soturi vaivautunut enää edes yrittämään jäniksen kiinnisaamista. Se olisi turhaa ja hän tiesi sen itsekin. Hilleripilvikään ei vaivautunut kovin kauaa jahtaamaan saalista. Lätäkkölempi käveli hitain ja rauhallisin askelin muutaman ketunmitan verran soturin ja jäniksen jalanjäljissä, kunnes näki Hilleripilven seisovan paikoillaan paljon tallotulla polulla. Lätäkkölempi ravasi klaanitoverinsa luokse vakava ilme kasvoillaan.
"Sinä tulit minun alueelleni. Me sovimme, että minä saalistan kuusimetsän pohjoisosassa ja sinä lehtikuusilaaksossa", Lätäkkölempi naukui rauhallisesti nuoremmalle soturille. Hän ei tuntenut Hilleripilveä kovinkaan hyvin, mutta se ei estänyt häntä sanomasta suoraan soturille asioita niin kuin ne olivat.
"Sinun takiasi jänis pääsi karkuun ja moni soturi jää nyt ilman ruokaa", Lätäkkölempi lisäsi ja jäi odottamaan ruskeaturkkisen soturin vastausta.

//Hilleri?

Pimentovarjo oli lähtenyt hetkeksi luotani, kun naaras oli käynyt päällikön juttusilla. Hän oli lähtenyt niin nopeasti, etten ollut ehtinyt sanoa mitään. Oloni oli jotenkin tavanomaista hitaampi. Toki olin tiennyt, ettei Henkäystähti arvostaisi Pimentovarjon uteluita, mutten voinut estää klaanitoveriani, kerta asia häntä todella niin syvästi kiinnosti. Uskoin, että jos kysyjä olisin ollut minä enkä Pimentovarjo, Henkäystähti olisi saattanut olla suopeampi. Hän olisi voinutkin kertoa jotain, mutta kuten olin arvellut, Pimentovarjo ei ollut saanut päälliköstä irti kunnollista vastausta. Lisäksi musta naaras kertoi, ettei kolli ollut arvostanut hänen kyselyitään. En ihmetellyt yhtään. Tuskin yksikään päällikkö pitäisi siitä, että joku hänen alaisistaan epäili klaanin historiaa sen vuoksi, mitä toisen klaanin jäsen oli kertonut.
"Minä olisin voinut kertoa sinulle sen, ettei hän arvosta kyselyitäsi", totesin kylmällä, mutta rauhallisella äänellä. Tiesin, ettei Pimentovarjo ollut tällä hetkellä päällikkömme suosiossa. Varapäällikkö ei oikeastaan nauttinut päällikön luottamusta, sillä Henkäystähti oli useita kertoja puhunut minulle Pimentovarjosta negatiiviseen sävyyn. Mutta minä ymmärsin Henkäystähteä hyvin, olihan Pimentovarjo kuitenkin ollut vastuussa eloklaanilaisista, kun he olivat pelastaneet panttivangit.
"Luulen, että Henkäystähti on sinulle vihainen", lisäsin vielä rehellisesti, "en ala neuvomaan sinua, mutta itse pysyisin ainakin hetken aikaa poissa hänen näköpiiristään."

//Pimento?

Lepakkohuuto räpytteli silmiään tassuttaessaan ulos sotureiden pesästä. Hänet oltiin määrätty lähtemään rajapartioon. Kolli oli ollut nukkumassa ja hänet oltiin herätetty vain, jotta hänelle kerrottaisiin hänen lähtevän partioon. Kollia turhautti. Hän olisi vielä mielellään nukkunut vielä tovin.
Lepakkohuuto huomasi Pikiturkin seisovan jo uloskäyntitunnelin edessä ja Pyräkkäpirun aivan siinä lähettyvillä istuskelemassa. Tummanharmaa soturi nuolaisi pari kertaa rintaturkkiaan ennen kuin suuntasi muiden partion jäsenten luokse.
“Onko tässä kaikki?” Lepakkohuuto kysyi päästyään lähemmäs. Pikiturkki pudisteli päätään ja osoitti hännällään kohti Lehtituulta, joka viimeisteli hiirtä vähän matkan päässä.
“Sitten kun Lehtituuli on valmis, voimme lähteä matkaan”, Pikiturkki totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi, istahti vielä alas ja alkoi nopeasti sukia turkkiaan. Jos hänellä olisi aikaa peseytyä, hän käyttäisi ajan mielellään. Ei hän voisi mennä partioon yhtenä isona takkupallona. Mitä jos toinen partio - tai vielä pahempaa Eloklaanin partio - näkisi hänet sillä tavoin.
Kun Lehtituuli liittyi viimein muiden kissojen joukkoon, Lepakkohuuto oli saanut itsensä suittua. Hän vain vielä varmisteli, että hänen turkkiinsa ei ollut jäänyt sukimattomia kohtia.
“Aika lähteä. Kerkeät sukia turkkiasi myöhemminkin”, Lehtituuli naukaisi tönäisten kollia hieman. Tummanharmaa soturi katsoi naarasta äreästi kieli vielä ulkona, mutta nousi silti ylös.
Partio suuntasi ulos ja lähti heti ensimmäiseksi kohti Eloklaanin kanssa jaettua rajaa. Pikiturkki oli partion johdossa, hänen takanaan kulki Pyräkkäpiru, puoliverisen kollin jälkeen tuli Lepakkohuuto ja perää piti Lehtituuli. Eloklaanin rajalle lähteminen ei ilahduttanut Lepakkohuutoa sitten lainkaan.
“Ei sitten parempaa paikkaa aloittaa olisi voinut päättää”, hän mutisi uupuneen kuuloisena ja pyöräytti silmiään.

//Pyräkkä?

Lainetassun palatessa mestarinsa kanssa takaisin sinnepäin, jossa Tuiskutassu oli oman mestarinsa kanssa. Naaraan sisar saapui hänen vierelleen.
“Lainetassu, tuolla taitaa olla varpunen”, siniharmaan oppilaan sisar kuiskasi ja osoitti erään pensaan alusta lähistöllä.
“No nappaa se sitten!” Lainetassu sihahti turhautuneena, kääntyi ympäri ja harppoi pois sisarensa luota. Hän haisteli ilmaa toivoen löytävänsä vielä jotain ja pian haistoi jäniksen. Jäniksen?
Lainetassu lähti seuraamaan hajua hämillään. Jänikset asuivat nummella, eikö vain? Miten sellainen oli metsään asti tullut? Naaras kuitenkin piti ajatuksensa vain jäniksen hajussa, joka leijaili hänen lähellään. Hänen vain täytyisi löytää se ja loput olisi täydestä taidosta ja tuurista kiinni.
Lainetassu pian huomasikin valkoisen töpöhäntäisen otuksen, joka puputti lehdettömän pensaan oksia, koska ei tainnut muuta ruokaa löytää. Lainetassu laskeutui saalistusasentoon ja lähti varovasti hiipimään saalista kohden. Hän piti katseensa koko ajan jäniksessä ja lähestyi sitä vähitellen.
Pian jäniksen korvat liikahtivat, sen pää ponnahti pystyyn ja se kääntyi tapittamaan pyöreillä silmillään nuorta oppilasta, joka sitä yritti saalistaa. Jänis päästi parkaisun ja Lainetassu tiesi, että hänen tulisi loikata.
Lainetassu ponkaisi ja laskeutui jäniksen takatassujen päälle. Hän nopeasti upotti kyntensä sen kylkiin ja nosti itsensä paremmin sen päälle. Hän onnistui nostamaan päänsä jäniksen niskan kohdalle ja suoritti sitten tappopuraisun, jolloin eläin hytkähti ja valahti hänen allaan veltoksi.
“Hienoa työtä, Lainetassu”, Henkäystähti kehui saapuessaan lähemmäs. Lainetassu punastui hieman hämmentyneenä yhtäkkisistä kehuista.
“Kiitos.”
“Palataan nyt muiden luokse. Äläkä tulevaisuudessa säntäile mitään sanomatta pois. Minun olisi hyvä tietää missä sinä kuljet”, päällikkö naukui vielä ja kääntyi kannoillaan suunnaten takaisinpäin. Lainetassu tarttui jänikseen - jonka tajusi silloin olevan erittäin suuri - ja lähti mestarinsa perään nopeasti.

//Tuisku?

Olin ilmeisesti ollut oikeassa sillä lainetassu ei ollut niin löytänyt kuin napanutkaan myyrää mutta nyt sisko oli kadonnut näköpiiristäni mestarinsa kanssa. Tassutan nopeasti lähemmäs lätäkkölempeä ja lasken tämän tassujen juuren juuri saamani oravan ja haistelen hetken ilmaa ennenkuin lähden jatkamaan saalistusta. Lätäkkölempi tassut perässäni nostaen oravan ilmaan ja pudotaen sen sitten yhden puun juuren. Haistoin nopeasti sen samanlaimeak kottaraisen hajun, paitsi että nyt lintu oli lähempänä jota oli seurannut myös se että haju oli tuoreempi. Asettaudun nopeasti parhaaseen Mahdolliseen vaanimisasentoon ja lähden hitaasti pensaikkoon. Pujahdettuani pensaan läpi toiselle aukiolle näin kottaraisen maassa. Olin jo hännänmittan päässä saaliseläintä joten loikasin siivekkään kimppuun riipien sen siipiä ja lopulta purren sen niskat nurin. Kannan ylpeänä kottaraisen oravani luokse ja pudotan sen siihen, huomaan yllätäen laintassun tulevan mestarinsa Perässä pensaikkosta ulos -Riistatta! Seison hetken saalideni vierellä katsomassa siskoani suoraan silmiin. Lopulta päädyin tassutamaan siskoni vierelle. Yllätykseksnin haistan nopeasti vahvan varpusen hajun.
*lainetassu, tuolla taitaa olla varpunen*, kuiskaan siskolle nopeasti ja osoittan yhden pensaan alusta. Pysähdyn sitten ja käännyn ympäri nähdäkseni mitä naaras oli aikeissa tiedolla tehdä.
//laine?

Lainetassu vastasi haistavansa myyrän, kun häneltä kysyttiin mitä hän haistoi. Saaliseläimen haju oli laimea ja siniharmaa oppilas ei ollut täysin varma, oliko myyrä enää edes lähettyvillä. Hän yritti seurata myyrän laimeaksi muuttunutta hajua ja piti koko ajan suunsa hieman raollaan.
Pian Lainetassu pysähtyi. Myyrän haju loppui siihen, kun maassa näkyi verta ja hieman jälkiä.
“Joku on napannut sen jo”, oppilas mutisi, kun Henkäystähti saapui hänen vierelleen. Päällikön ilme oli kova ja Lainetassu ei ollut aivan varma mitä tämän mielessä kulki.
“No, haistatko jotain muuta?” nuoren naaraan mestari kysyi katse naulittuna oppilaaseensa. Lainetassu haisteli ilmaa ja nyökkäsi hieman.
“Haistan hiiren”, naaras naukaisi kainosti. Henkäystähti nyökkäsi ja jäi odottamaan. He katsoivat hetken ajan toinen toistaan hiljaa.
“No, etkö aio etsiä sitä hiirtä?” Henkäystähti rikkoi hiljaisuuden.
“Aivan. Tietysti!” Lainetassu naukaisi nopeasti ja lähti äkkiä seuraamaan hiiren hajua tarkasti. Hänen täytyi käyttää kaikki keskittymisensä siihen, jottei menettänyt vainua ja kadottanut hiirtä täysin.
Lainetassu kipitti eteenpäin ja pian huomasi pienen eläimen mutustamassa ilmeisesti puun juurelta löytämäänsä siementä. Siniharmaa naaras piti katseensa tarkasti saaliissa ja lähestyi sitä hitaasti laskien tassunsa niin varovasti narskuvaan lumeen kuin mahdollista. Pian hän tunsi olevansa tarpeeksi lähellä hiirtä ja loikkasi sitä kohti.
Lumi narskahti Lainetassun takatassujen alla, kun hän ponkaisi ja sai hiiren säikähtämään ja lähtemään kipittämään karkuun. Lainetassu sihahti ja syöksähti vielä sitä kohti, mutta pieni eläin änkeytyi puun juurakossa olevaan pieneen koloon, josta oppilas ei sitä saanut, vaikka yrittikin kaivella sitä etutassuillaan sieltä ulos.
“Hiirenpapanat!” hän sihahti, kun nousi seisomaan. Henkäystähti saapui hänen vierelleen.
“Koeta ensi kerralla kovempaa. Ei kannata ajatella saaliin loikkivan suoraan suuhusi”, päällikkö naukui. Lainetassua ärsytti. Oli hän tietysti yrittänyt, mutta ei se ollut riittänyt! Miksi hänellä oli yhtäkkiä niin huono tuuri?

//Tuisku?

"Se nähdään sitten myöhemmin saatko enemmän vai vähemmän saalista kuin minä, mutta lyön kuun klaaninvanhimpien punkkitarkastuksesta vetoa että minä saan enemmän saalista kuin sinä", naurahdan huvituneena ja näpäytän siskoa leikkimielisesti hännälläni.
"Lähdetään", henkäystähti-lainetassun mestari! Maukuu. Tassutan iloisena siskon ja mestareiden perässä ulos leiriristä. Tassutan innokkaana eteenpäin kunnes lätäkkölempi käskee pysähtymään, kuten henkäystähit oli hetkeä ennen omaa mestariani kehottanut lainetassua pysähtymään! Pysähdyn tottakai heti kun käskettiin ja asetauduin lainetassun viereen. Yritin olla mahdollisimman siivosti.
"Noniin mitä haisttatte?" henkäystähti kysyy. Nostan kuononi ilmaan ja haistelen mahdollisia saaliseläinten tuoksuja, huomaan nopeasti monta laimeaa tuoksua ja yhden tuoreemmaan.
"Haistan laimeasti päästäisen kottaraisen ja hiiren mutta haistan myös yhden tuoreemmaan... Oravan!" mauun ylpeänä. Lätäkkölempi nyökkäsi hyväksyvästi ja niin nyökkäsi henkäystähtikin. Siirsin nopeasti katseeni lainetassuun joka myös kertoi mitä oli haistanut.
"Haistan hmm.. Myyrän?" lainetassu maukuu.
"Hyvin meni, yrittäkää voitte nyt yrittää jäljittää ja napata nuo saalit", henkäystähti ilmoitti. Loikkaan nopeasti pystyyn ja lähden seuraamaan oravan hajua, asettaudun matalaksi työnnän kyntteni esiin ja loikaan ilmeisesti pensaan alla olleen otuksen päälle ja tapoin sen. Raahan miltei itseni kokoisen oravan ulos pensaasta ja istuudun katsomaan kuinka lainetassu yrittää jäljittää ja napata sitä myyrä jonka oli haitannut, uskon että hän oli vain keksinyt hätäpäisään jonkun saaliseläimen jottei näytä aivan avuttomalta minun rinnalani sillä minä en ainakaan ollut haistanut myyrä, nyt sisko kyllä vasta avuttomalta näyttikin kun yritti jäljittää todennäköisesti olematonta myyrä.
//laine?

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 22kp!-
Tulisielu: 5kp-
Tuiskutassu: 6kp-
= 33kp

AUROORA
Varissulka: 5kp-
Loskalauha: 25kp!-
Lampiväre: 9kp-
Pimentovarjo: 16kp-
= 55kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 6kp-
Lätäkkölempi: 33kp!-
= 39kp

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 6kp-
Virtaviima: 4kp-
Aaltosalama: 5kp-
= 15kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 48kp!-
Lepakkohuuto: 5kp-
Lainetassu: 13kp- Voit nimittää Lainetassun soturiksi, jahka Särötassu ja Tuiskutassu ovat valmiit.
= 66kp

SAAGA
Rosmariinikynsi: 15kp-
Särötassu: 3kp-
= 18kp

En ollenkaan ymmärtänyt Tuhkajuovan ajattelutapaa. Mitäkö väliä menneisyydellä oli? Kaikki. Etenkin nyt, kun Kuolonklaanin historialle annettiin niin paljon arvoa. Henkäystähden mielestä erakkoveriset olivat alempiarvoisia juuri siksi, etteivät he olleet vereltään osa klaanimme tarinaa. Puhdasverisyydelle toi arvoa nimenomaan Kuolonklaanin historia ja esi-isämme.
"Tietysti tämä kiinnostaa minua. Vihaan sitä, kun en tiedä jotain, mitä joku muu tietää", sanoin siristäen silmiäni turhautuen uudelleen siitä, ettei Mesitähti suoraselkäisyyttään ollut voinut kertoa minulle jotain näin tärkeää. Tuhkajuovan katsetta oli vaikea lukea. Kenties sanani muistuttivat häntä aiemmasta kömmähdyksestäni, kun olin tunkenut nokkani hänen asioihinsa. Vaihdoin nopeasti keskustelun suuntaa.
"Kenties olet oikeassa, minun on ehkä kuitenkin parempi kysyä asiasta itse", tuumin vilkaisten päällikön pesän suuntaan. Millaisen kuvan oikein antaisin itsestäni, jos laittaisin Tuhkajuovan haastattelemaan Henkäystähteä sijastani? Kolli ei ollut niin tyhmä, etteikö arvaisi Tuhkajuovan olevan asialla, vaikka naaras ei sitä itse kumppanilleen ensin kertoisi. Kysymällä suoraan osoittaisin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä. Toisaalta en juuri tällä hetkellä ollut Henkäystähden suosiossa ollenkaan, joten hän saattaisi suuttua kyselemisestäni. Ottaisin kuitenkin sen riskin: asia tuntui aivan liian tärkeältä.
"Menen kysymään häneltä heti."
Oli sama saada asia nyt pois alta. Siispä nousin päättäväisenä ja lampsin päällikön pesälle, jonne olin nähnyt Henkäystähden hetki sitten katoavan. Valmistauduin henkisesti siihen, että saisin huudot. Uskoni ei ollut kovin vahva siihen, että päällikkö ilahtuisi kyselyistäni. Varapäällikkönä oli kuitenkin oikeuteni tietää.
Kiersin lammen ja astuin kallioiseen pieneen luolaan, jossa Henkäystähti asusti. Harmaa kolli oli sukimassa turkkiaan ja nosti päätään, kun huomasi tuloni. Nyökkäsin kunnioittavan tervehdyksen.
"Kas, Pimentovarjo", päällikkö murahti kireän oloisesti. "Onko petturia vielä löytynyt?"
Tietysti hän otti asian heti puheeksi. Ei, ei ollut. Aloin epäillä, oliko mitään petturia edes olemassa.
"Ei vielä. Etsin häntä edelleen kuumeisesti. Voit olla huoleti, hän pääsee pian rangaistavaksi", sanoin ja toivoin kuulostavani vakuuttavalta. Henkäystähti katsoi minua hetken hiukan epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten. Olin varma, että hänen mittansa alkoi olla täysi.
"Mitä asiaa sinulla on?"
Huokaisin syvään ja astuin lähemmäs vilkaisten samalla pesän suulle muiden tulijoiden varalta. Tämä asia oli totisesti arka, sillä jos Mesitähden tarina olisi totta, se tarkoittaisi, että Henkäystähden ja aiempien päälliköiden kertoma ei ollut.
"Mesitähti kertoi minulle kokoontumisessa jotain mielenkiintoista", aloitin tunnustellen, eikä Henkäystähden katse ainakaan lämmennyt Eloklaanin päällikön nimen kuullessaan. "Hän lipsautti jotain munaisista klaaneista, mutta kysyessäni hän ei suostunut kertomaan enempää klaanimme historiasta. Tiedätkö sinä jotain?"
Heikkomielisempi kissa olisi säikähtänyt sitä, miten nopeasti Henkäystähden ilme muuttui pelkästä kylmästä epäilyksestä suuttumukseksi.
"Sillä ei ole mitään merkitystä", hän murahti silmät siristyen. "Ja miksi olet kysellyt asiasta Mesitähdeltä? Minun pitäisi epäillä uskollisuuttasi siitä hyvästä."
"Olisiko minun pitänyt vain olla hiljaa ja unohtaa koko asia, kun hän kertoi minulle jotain aivan uutta tietoa, mikä ei ollenkaan sovi Kuolonklaanin historiaan?"
"Olisi."
Pudistin happamana päätäni.
"Kuinka olisin voinut?" murahdin katsoen päällikköä terävästi silmiin. Tunsin liikkuvani heikoilla jäillä, mutta olin varttunut liian itsepäiseksi kissaksi perääntyäkseni. "Varapäällikkönä minulla on oikeus tietää."
Henkäystähti tuntui tulistuvan entisestään.
"Tunnut ajattelevan, että historiamme on valhetta? Olenko oikeassa?" hän kysyi matalalla äänellä. "Epäillessäsi sanaani rikot lakejamme. Varapäällikkönä sinun pitäisi se tietää."
Tunnelma luolassa tuntui painostavalta ja jännittyneeltä. Saatoin oikein tuntea, ettei Henkäystähti enää luottanut minuun samalla tavalla. En tiennyt, huononsiko hänen haastattelemisensa tilannettani. Joka tapauksessa tunsin, että oli aika perääntyä. Hän ei kertoisi minulle mitään. Parhaassa tapauksessa saisin pelastettua oman nahkani.
"En tietenkään epäile sinua", sanoin kiivaasti. "Minä tunnen historiamme. Halusin vain tietää, millaista tarinaa Eloklaanissa levitetään."
"Vai niin."
Henkäystähti oli hetken hiljaa, kuin punniten sanojeni todenperäisyyttä. Sitten hän nousi ja astui uhkaavan askelen lähemmäs.
"Pidä vastaisuudessa kuonosi erossa ja tiukasti kiinni asioista, jotka eivät kosketa sinua", harmaa päällikkö murahti. "Päällikkönä saat tietää kaiken. Keskity nyt mieluummin löytämään se petturi kuin tonkimaan historiaamme."
Nyökkäsin peittäen helpotukseni siitä, ettei Henkäystähti ollut vihaisempi.
"Ehdottomasti. Ole huoleti, löydän hänet pian."
Henkäystähti nyökkäsi, mikä oli minun merkkini poistua. Astelin lammen ympäri ja näin, että Tuhkajuova istui edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt. Istuuduin takaisin hänen viereensä.
"Hän ei kertonut mitään. Ja minusta tuntuu, että hän ei oikein arvostanut kysymyksiäni. Toivon vain, ettei hän ole kovin vihainen."

//Tuhka?

Taistelu oli kovaa. Lainetassu antoi kaikkensa ja niin vaikutti myös Tuiskutassukin antavan. Heidän kamppailunsa oli kovaa. Tuiskutassu sai iskuja maaliin, mutta niin sai myös Lainetassu. Hän yritti parhaansa mukaan voittaa sisarensa näyttääkseen Henkäystähdelle kuinka hyvä oppilas hän oikeasti oli.
Kun Lainetassu onnistui vetämään Tuiskutassulta tassut alta, jolloin hän tömähti maahan ilmat paeten hänen keuhkoistaan. Lainetassua hieman suretti sisarensa puolesta. Kun ilmat pakenivat keuhkoista, se tuntui hyvin inhottavalta.
Lainetassu ei kuitenkaan antanut myötätuntonsa sisartaan kohtaan hämätä. Hän asettui sisarensa päälle ja painoi tätä maahan etutassuillaan. Tuiskutassu yritti pyristellä pois hänen otteestaan, mutta haukkoessaan henkeä hän ei päässyt enää irti sisarensa otteesta.
“Riittää! Taistelu on ohitse. Lainetassu on voittanut”, Henkäystähti ilmoitti ylväällä äänellä. Lainetassu päästi Tuiskutassun nousemaan ylös. Hän pudisteli turkkiaan, jolloin lunta lenteli.
“Hyvää työtä te kaksi. Palataan leiriin. Ottakaa jotain tuoresaalista ja levätkää, sen jälkeen lähdemme vielä saalistamaan”, päällikkö naukui vielä ja kääntyi sitten. Lainetassu nuolaisi sisarensa turkkia pari kertaa.
“Taistelit hyvin”, hän naukui hiljaa ja tassutti tämän vierellä kohti leiriä.

Lainetassu istuskeli Tuiskutassun kanssa leirin uloskäynnin vierellä odottamassa mestareitaan. Pian Henkäystähti ilmestyi pesästään ja Lätäkkölempi asteli leirin laidalta juttelemasta muiden sotureiden kanssa.
“Oletteko valmiita?” Lätäkkölempi kysyi. Oppilaat nyökyttelivät ja Henkäystähti vain nyökäytti päätään pienesti. Hän lähti sitten johtamaan oppilaita sekä lätäkkölempeä ulos leiristä.
“Katsotaan vain niin sinä vielä nappaat enemmän saalista kuin minä”, Lainetassu naukaisi Tuiskutassulle. “Mutta lupaan kyllä, että yritän saada enemmän saalista kuin sinä”, hän naukaisi vielä ja virnisti leikkimielisesti.

//Tuisku?

Hiljaisuusvarjo tunsi helpotusta, kun Rosmariinikynsi alkoi puolustamaan häntä. Hän rähjäsi vanhemmalle kollille vihaisena siitä, miten ilkeästi hän oli käyttäytynyt Hiljaisuusvarjoa kohtaan, vaikka kolli oli vain yrittänyt auttaa.
Kun kaksikko alkoi olla valmiita kiistelynsä kanssa, Hiljaisuusvarjo huomautti, että heidän varmaankin kannattaisi viedä Kamomillapyörre leiriin. Naaras oli shokissa ja tarvitsisi siihen hoitoa, ennen kuin hänen verenkiertonsa tyrehtyisi.
Hiljaisuusvarjo ja Rosmariinikynsi nostivat naaraan heidän väliinsä ja lähtivät taluttamaan tätä kohti leiriä. Sillä välin Syöksyaskel lähti hakemaan jotain saalista ja otti sitten muut nuoremmat soturit nopeasti kiinni. Hiljaisuusvarjo ei enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän antoi isottelevan kollin vain johtaa heitä hiljaa, kun he raahasivat ystäväänsä kohti leiriä.
Pian nelikko pääsi leiriin ja Hiljaisuusvarjo sekä Rosmariinikynsi taluttivat Kamomillapyörteen parantajan pesälle. Sillä välin Syöksyaskel asteli tuoresaaliskasalle ja asetti ne saaliit, jotka oli ottanut mukaansa sen päälle. Sen jälkeen kolli asteli parantajan pesäälle muiden perään.
“Minä haen loput saaliit, jääkää te tänne Kamomillapyörteen seuraksi”, Hiljaisuusvarjo naukui, kun Syöksyaskel saapui sisään pesään. Vanhempi kolli vain nyökkäsi vastaukseksi ja Hiljaisuusvarjo siis poistui.
Kun kolli lähti suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä, Aamuraita ilmestyi hänen vierelleen. Ja tassutti hänen kanssaan.
“Mihin olet menossa?” naaras kysyi siirtyen Hiljaisuusvarjon eteen estäen hänen kulkunsa. Kolli huokaisi hiljaa.
“Olen lähdössä hakemaan tuoresaaliita, jotka jäivät metsään. Voit tulla mukaan auttamaan, jos haluat”, kolli naukaisi. Aamuraita nyökkäsi mielissään. Hän pysytteli Hiljaisuusvarjon vierellä, kun kolli lähti kulkemaan ulos kohti paikkaa, johon he olivat saaliinsa jättäneet odottamaan.
“Kenen kanssa olit saalistamassa?” Aamuraita kysyi.
“Kamomillapyörteen, Rosmariinikynnen ja Syöksyaskeleen”, Hiljaisuusvarjo kertoi.
“Mikseivät he auta sinua hakemaan saaliita?” naaras kysyi.
“Kamomillapyörre joutui shokkiin, joten veimme hänet parantajan pesään. Annoin Syöksyaskeleen ja Rosmariinikynnen jäädä pitämään hänestä huolta, kun minä käyn hakemassa saaliimme”, kolli selitti ystävälleen. Aamuraita nyökkäsi.
“Toivottavasti hän paranee”, hän naukui hiljaa.
“Toivottavasti”, Hiljaisuusvarjo vastasi ja katseli metsää ajatuksissaan.
Kun hiljaisuus ystävien välillä oli kestänyt tovin, Aamuraita alkoi vaikuttaa hieman vaivaantuneelta. Hän liikehti ja vilkuili jatkuvasti ympärilleen.
“Mitä mietit?” Hiljaisuusvarjo kysyi.
“Mietin mitä sinä mietit ja miten saisin tämän hiljaisuuden lakkaamaan. Yleensä sinä olet se, joka pälpättää koko ajan, joten ajatteli, että sinulla olisi jotain sanottavaa”, naaras naukui huokaisten.
“No, minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Ehkä vain se, että on mukavaa olla viimein soturi, mutta Syöksyaskel on alkanut käyttäytyä todella kummasti. Hän vaikuttaa ajattelevan, että Kamomillapyörre on hänen ja, että minä yritän viedä naaraan häneltä”, kolli selitti. Aamuraita katsoi häntä silmiin. Se sai Hiljaisuusvarjon hieman punastumaan.
“Syöksyaskel on kyllä kunnon öykkäri! Väheksii puoliverisiä miten lystää!” Aamuraita naukaisi ärtyneenä. Se tuli Hiljaisuusvarjolle ylätyksenä.
“Mutta eikö hän ollut Tulisielun ystävä?” hän kysyi hämillään.
“Ei enää. Kuulemma hän sai vasta tietää, että Tulisielu oli puoliverinen ja alkoi sitten vihata häntä. En saata ymmärtää sellaisia kissoja sitten lainkaan”, Aamuraita naukui pudistellen päätään.
“En tosiaan ymmärrä häntä! Miten hän saattaa vihata yhtä kaunista kissaa kuin sinä!” Hiljaisuusvarjo huudahti vinkaten ystävälleen leikkimielisesti hieman silmää. Aamuraita naurahti.
“Minäkin mietin, kuinka hän saattaa vihata sinun kaltaistasi hienoa soturia! Miksi sinä häneltä muka jonkun Kamomillapyörteen veisit, ja vaikka veisitkin, ei Kamomillapyörre ole hänen omaisuuttaan!” naaras huudahti ja heitti lunta ilmaan samalla häntäänsä heitellen.
“Totta. Mutta olemme nyt perillä. Nappaa tästä se mukaasi, mitä saatat kantaa”, Hiljaisuusvarjo naukui. Aamuraita totteli ja Hiljaisuusvarjokin nappasi mukaansa hieman saalista.
Kun kaksikko oli valmis, he palasivat nopeasti leiriin sanaakaan sanomatta. Olisivat he jutelleet, mutta riistaa suussa oli vaikeaa sanoa mitään selvästi. He sen sijaan vain kävelivät vieretysten eteenpäin vaihtaen välillä hullunkurisia katseita.
Hiljaisuusvarjo laski huojentuneena saaliinsa tuoresaaliskasaan, kun he pääsivät leiriin. Hän kosketti kuonoja Aamuraidan kanssa iloisesti.
“Nähdään taas pian, minä menen nyt katsomaan miten Kamomillapyörre voi!” kolli ilmoitti.
“Selvä, pidä huolta itsestäsi, äläkä anna muiden isotella! Muista, että olet mahtava kissa ja muiden kissojen mielipiteillä ei ole oikeasti väliä!” naaras huusi takaisi.
“Eikö sinunkaan, siis se, että olen mahtava?” Hiljaisuusvarjo kysyi leikillään pysähtyen vielä vähän matkan päähän parantajan pesästä. Aamuraita naurahti hieman.
“Sovitaan, että vain hyvillä mielipiteillä on väliä”, hän sanoi nopeasti. Hiljaisuusvarjo hymyili.
“Hei sitten! Pidä huoli siitä, että koko klaani tietää miten mahtava sinäkin olet!” kolli huusi ja astui sitten parantajan pesään.
“Kamomillapyörre?” hän kysyi suunnatessaan syvemmälle sisään.

//Kamo tai Rosmy?

Nyt minulle riitti! Viha kiehui sisälläni ja olin niin raivoissani.
“Syöksyaskel lopeta! Hiljaisuusvarjo vain koittaa auttaa, hän on Kamomillapyörteen ystävä sentään!” ärähdin ja astuin uhkaavasti lähemmäs.
“Sinä olet törkeä ilkimys! En tiedä mitä ajattelin, kun näin jotain Kamomillapyörteen ja sinun välillä! Olet täysi idiootti!” ilmoitin rähjäten hyvin vihaisena kollille, joka siristeli minulle silmiään. Tyrkkäsin kollin irti sisarestani. Hiljaisuusvarjo siirtyi vähitellen hänen lähelleen. Hyvä niin. En haluaisi tuota likaista limanuljaskaa hänen lähelleen.
“Itse olet törkeä! Minä vain yritän hyvää! Etkö näe kuinka Hiljaisuusvarjo yrittää viedä hänet minulta! Ja varmaan myös sinultakin! Olethan sinä hänen siskonsa! Kyllä sinun pitäisi huomata ellet ole aivan pässi!” kolli räyhäsi takaisin.
“Hiljaisuusvarjo ei vie sinulta yhtään ketään! Hän on yksi mukavimmista kissoista kenet olen ikinä tavannut!” ärähdin ja käännyin ympäri. Huutava raivo muuttui hiljalleen tykyttäväksi peloksi ja huoleksi sisartani kohtaan.
“Meidän pitäisi viedä hänet leiriin”, Hiljaisuusvarjo naukui. Nyökkäsin. Naaras vaikutti aika ahdistuneelta.
“Pystytkö kävellä?” kysyin kyyristyen lähemmäs Kamomillapyörrettä. Miten päivä voikaan mennä näin pieleen? En saanut vastausta.
“Meidän pitää varmaan kantaa häntä”, nau’uin. Katsoin Hiljaisuusvarjoa, joka nyökkäsi. Autoimme kollin kanssa sisareni pystyyn ja talutimme häntä pitäen suurta osaa naaraan painosta lavoillamme.
“Pian olet leirissä, Kamomillapyörre, jaksa vielä”, kuiskasin naaraalle ennen kuin lähdimme matkaan. Syöksyaskel johti meitä häntä vispaten raivokkaasti puolelta toiselle.
//Hilju?

Tarkailin lainetassua mutta olin liian hidas jonka seurauksena tömähdin maahan kuonolleni kun sisko oli vetänyt jalat alta. Kompuroin nopeasti pystyyn ja käänähdin lainetassua päin naaras oli loikkaamaassa minua päin mutta minä nousin takajaloilleni ja läimäytin tätä pari kertaa pehmeästi tassuillani. Asetun takaisin maahan ja tajuan että lainetassu oli kadonnut näköpiiristäni. Käänähdin nopeasti ympäri ja sen seurauksena lainetassu joka oli ollut pomppaamassa niskaani päätyikin maahan sillä loikaisin sivuun eikä sisar ehtinyt tehdä mitään ennenkuin oli jo tömähtänyt maahan. Tuijotin hetken maassa avuttoman näköisenä räpikköivää siskoa kunnes loikaisin tämän päälle ja pidän tätä maassa. Naaras rimpuili ja sähisi maassa mutta ei päässyt irti, kunnes naaras valahti veltoksi. Naaras oli ilmeisesti luovuttanut, helitin otetani ja olin jo nousemassa pystyyn kunnes yllätyksekseni lainetassu ponkaisi minut ilmaan ja sai minut hämmenyksen valtaan. Tömähdän parin hännänmittan päähän pökeryksissäni. Parin silmänräpäyksen jälkeen nousin hitaasti seisomaan mutta kaadun miltei heti takaisin maahan siskon loikkatua minua päin. Sisko seisoi voittaneen näköisenä päälläni mutta en aikonut hävitä! En nyt enkä näin! Valahdan veltoksi naaraan alla ja tämän hellitetyä otetaan minusta rimpuilin pois tämän alta ja loikaan parin hännänmittan päähän tästä. Lainetassu lähti nopeasti syöksyyn minua päin mutta minä kyyristäydyin vasten maata ja kierähdän sivuttain nopeasti jotta lainetassu syöksyy ohi, heti sen jälkeen loikkasin takaisin jaloilleni ja pyörähdän kohti lainetassua joka on oli juuri pysähtynyt ja kääntyi nyt takaisin minuun päin, tuijottimme toisiamme hetken silmiin kunnes lähden hitaasti lähestymään tätä. Kun olen tarpeeksi lähellä siskoani nousen kömpelösti seisomaan talajaloilleni ja olin jo läimäisemmässä hennoa iskua siskoon etutassuillani niin yllätyksekseni naaras vetäisi minulta jalat alta ja kaadun kuonolleni maahan. Keuhkoni tyhjenevät maahan kaatumisen voimasta ja alan haukkoa henkeä silmät viirussa ja paniikkissa.
//lainuli?

Lampiväre ravisti korviltaan kosteita lumen ja sateen sekaisia pisaroita. Sää ei ehkä ollut otollinen harjoituksille, mutta soturin oli kyettävä toimimaan kaikenlaisissa sään ja ilmaston tiloissa. Lampiväreestä tuo miete vaikutti aika älykkäältä, ja hän harkitsi hetken sen sanomista ääneen oppilaalleen, mutta lopulta harmaa naaras päätyi pysymään hiljaa. Olihan asia itsestäänselvyys, eikä hän halunnut Särötassun kuvittelevan, että hän piti tätä tyhmänä.
Kun Särötassu kysyi heidän määränpäästään, Lampiväre heitti nopean vilkaisun taakseen.
"Menemme Lehtikuusilaaksoon", hän sanoi ja suuntasi katseensa taas eteenpäin. "Olin ajatellut, että voisimme nyt harjoitella avarilla alueilla metsästystä, mutta sää on melko kehno. Puut suovat sentään hieman suojaa."
Oikeastaan Lampiväre ei ollut etukäteen tarkemmin suunnitellut, minne he menisivät, mutta Lehtikuusilaakso tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Hän oli aina pitänyt siitä: metsikkö erosi puustoltaan Kuolonklaanin muusta melko yksitoikkoisesta reviiristä, ja etenkin ruskan aikaan se oli keltaisine lehvistöineen henkeäsalpaavan kaunis. Nyt laakso oli tietenkin harmaa ja koruton, mutta silti se tarjosi hieman vaihtelua.
Lampiväre toivoi, ettei Särötassu vihaisi häntä liikaa huonossa säässä talsitun pitkähkön matkan vuoksi. Aurinko oli ehtinyt nousta jo monta mittaa, ennen kuin kaksikko viimein saapui reviirin toiselle puolelle. Lampiväre johdatti oppilaansa pienelle aukealle, jossa tämän vaanimisasennon analysoiminen ja korjailu onnistuisi helpommin. Hän aikoi myös myöhemmin laittaa Särötassun metsästämään hiiriä, jos riistan suhteen kävisi tuuri. Lintujen ja oravien saalistaminen jäisi myöhemmälle, sillä niiden jahtaaminen ylhäällä oksistossa toi omat haasteensa, eikä Lampiväre halunnut oppilaansa katkaisevan kokemattomuuttaan jalkojaan.
"Hiotaan vaanimisasentoasi näin alkuun", harmaa naaras sanoi ohuella äänellään ja astui Särötassun eteen. "Asettuisitko vaanimaan?"

//Särö?

Lainetassusta oli hieman sääli, kun Tulisielu vain lähti paikalta. Hän olisi halunnut kovasti vielä härnätä tätä, mutta asialle ei nyt mahtanut mitään. Naaras oli päättänyt olla tylsä ja vain lähteä paikalta jättäen Lainetassun yksin.
Lainetassu käännähti ympäri ja lähti talsimaan kohti oppilaiden pesää. Hänellä ei oikein muutakaan siis ollut, koska Henkäystähti ei ainakaan ollut kertonut hänelle heidän lähtevän partioon tai harjoituksiin vielä sinä päivänä.
“Hei Lainetassu!” Särötassu tervehti ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Kolli oli selkeästi tullut joistain harjoituksista juuri. Kollin turkki oli hieman sotkuisesti, mutta hän taltutti hulluuntunutta turkkiaan kovin rauhallisesti.
“Hei Särötassu! Olitko harjoutksissa kenties?” siniharmaa naaras kysyi. Hänen veljensä nyökkäsi.
“Harjoittelimme saalistusta. En tajunnut pensaan oksien harottavan niin lähellä, joten turkkini tarttui niihin ja meni ihan sotkuun. Ja vielä siitä syystä menetin saaliini! Se oli maukkaan näköinen orava, ja nyt minua ärsyttää!” kolli valitti latteasti. Lainetassu nyökkäsi.
"Ärsyttäisi minuakin. Mestarini olisi varmasti niin kamalan pettynyt niin huonoon suoritukseen", naaras naukaisi. Särötassu vain tuhahti vastaukseksi.

Lainetassu seurasi Henkäystähteä innoissaan. Tuiskutassu tuli hänen perässään oman mestarinsa kera. Henkäystähti oli luvannut, että he harjoittelisivat taistelua nyt sisarensa kanssa. Kolli tunsi, että hän oli riittävän hyvin oppinut kaikki tastelun perusasiat ja voisi kokeilla nyt toiseen oppilaaseen siinä toivossa, että Tuiskutassullakin olisi jotain opetettavaa hänelle.
Lainetassu tunnisti metsäaukean, johon Henkäystähti pysähtyi. Hän oli silloin harjoitellut taistelemista mestarinsa kanssa siellä. Tuiskutassun mestari Lätäkkölempi ohjeisti vielä nopeasti oppilastaan ja sanoi sitten mihin tämän oli määrä mennä. Lainetassu katsoi henkäystähteä, joka vain nyökkäsi hiljaa kohti sitä paikkaa, johon hänen oli määrä asettua.
Naaras tassutti varovasti paikalleen ja katsoi sitten siskoonsa, joka seisoi hieman kauempana häntä vastapäätä. Lainetassu odotti merkkiä aloittaa innoissaan. Hän halusi näyttää kuinka taitava oli!
Kun Henkäystähti antoi merkin aloittaa, Lainetassu lähti heti hiipimään lähemmäs sisartaan. Hän piti koko ajan katseensa tässä vältellen höynäytystä. Hän ei tiennyt kumpi iskisi ensiksi, mutta oli miten oli, oli tärkeää pitää katse vastustajassaan.
Kun Lainetassulle alkoi riittää odottaminen, hän syöksähti kohti sisartaan aikeenaan horjuttaa tämän tasapainoa, joka antaisi hänelle hyvän edun taistelussa. Hän yritti kulkea nopeasti sisarensa ympärillä ja lyödä tämän jalkoja saaden tämän menettämään tasapainonsa.

//Tuisku?

Hiljaisuusvarjosta tuntui, että hän ei osannut tehdä normaaleja kissan asioita. Kun Rosmariinikynsi tuli yhtäkkiä juttelemaan hänelle, edes yhden sanan sanominen tuntui kamalan vaivalloiselta. Kolli olikin helpottunut, kun huomasi muiden pysähtyneen. Kuitenkin hänen sydämensä tuntui särkyvän entisestään, kun Rosmariinikynsi kutsui Kamomillapyörrettä ja Syöksyaskelta kyyhkyläisiksi. Uskoiko naaras heidän todella pitävän toisistaan? Ehkä se oli totta. Ehkä Hiljaisuusvarjon pitäisi vain antaa Kamomillapyörteen elää Syöksyaskeleen kanssa kumppanuksina rauhassa, eikä häiritä heitä omalla olemisellaan ja ihailullaan.
Hiljaisuusvarjo lähti löntystämään toisaalle muista, kun heidän oli tarkoitus aloittaa saalistus. Hänestä tuntui niin kurjalta, että hänen tassunsa tuntuivat painavilta. Kamomillapyörre ei pitänyt hänestä, hänellä oli Syöksyaskel. Mihin sellainen naaras muka Hiljaisuusvarjon kaltaista kissaa edes tarvitsisi?
Hiljaisuusvarjon sieraimiin leijaili riistan haju. Se oli varpusen haju. Hän nosti päätään väsyneenä ja katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Kolli lähti siis tepastelemaan eteenpäin. Ei häntä innostanut saalistaa.
Pian kolli huomasi varpusen jo edessään. Hän lähti sitä kohti nopeasti ja yllättyi onnistuessaan napata sen. Kylläkin, kun kolli vilkaisi saalistaan, sen ruumis selitti helpon tapon. Varpunen oli laiha ja heikon näköinen. Se ei näyttänyt siltä, että sillä olisi muutenkaan ollut enää montaa päivää edessään. Kollin silmiin kihosi kyyneleet. Oliko sillä perhe, josta sen olisi kuulunut pitää huolta? Oliko sillä poikasia, jotka odottivat turhaa vanhempansa paluuta? Ajatus särki Hiljaisuusvarjon sisintä.
“Tämä varmaan jopa rakasti poikasiaan, eikä yrittänyt vain tapattaa niitä, kuten minun vanhempani”, hän mutisi hiljaa ja antoi kyynelten tipahdella lumeen varpusen vierelle.
“Mitä minä olen elämässäni tehnyt väärin? Miksi minulla yhtäkkiä meneekin näin huonosti?” hän nyyhkytti ja alkoi kynsiä lunta altaan. Sitä pöllysi ympäriinsä, ja kun kolli viimein lopetti, näytti siltä, että siinä olisi käyty taistelu. Hän antoi viimeisten kyynelten tipahtaa lumeen, pyyhkäisi naamaansa, nappasi saaliinsa ja palasi takaisin muiden luokse hiljaa.
“Etkö tosiaan parempaan pystynyt?” Syöksyaskeleen arvostelevat sanat olivat ensimmäinen asia, jonka Hiljaisuusvarjo kuuli päästyään muiden luokse. Hän ei vastannut vaan katsoi koko ajan maata tiputtaen saaliinsa siihen. Hän kuuli, miten Rosmariinikynsi saapui hiljaa paikalle ja sitten hetkeä myöhemmin myös Kamomillapyörre.
Hiljaisuusvarjo puristi kynsiään lumeen katsomatta Kamomillapyörteen suuntaan, kun Syöksyaskel siirtyi lohduttamaan naarasta siitä, että hän ei ollut saanut mitään saalista. Kollia ei miellyttänyt se miten läheisiksi kaksikko oli tuntunut tulleen. Se miten he vain viettivät aikaa kahden ja tuntuivat pitävän toisistaan niin paljon; miten hän oli ollut niin sokea? Miten Hiljaisuusvarjo oli koskaan voinut kuvitella, että Kamomillapyörre olisi saattanut haluta hänen kumppanikseen?
Yhtäkkiä Hiljaisuusvarjo tajusi Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen kadonneen. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä. Mihin he olivat menneet? Kolli huomasi Rosmariinikynnen säntäävän eteenpäin ja pian huomasi Kamomillapyörteen joka tärisi maassa Syöksyaskel vierellään. Molempien turkkiin oli tarttunut jokunen kaarnanpala, pieni oksa ja neulanen. Olivatko he juuri tippuneet puusta?
Hiljaisuusvarjo löntysti eteenpäin, mutta kuten arvata saattoi, Syöksyaskel mulkaisi häntä vihaisesti.
“Anna hänelle tilaa hengittää, typerys!” raidallinen kolli sähähti ja silitti Kamomillapyörrettä. Sitten hän katsoi Rosmariinikynttä.
“Mitä sinä siinä vaan töllötät? Tee jotain hyödyllistä!” kolli sanoi töykeästi painautuen lähemmäs Kamomillapyörrettä. Hiljaisuusvarjo luimisti korvansa ja katsoi muualle surkeana. Ei häntä siinä tarvittu.

//Rosmy tai Kamo?

Käänähdin silmät leimuten kohti siskoani.
"Mitä sinä juuri sanoit? En tunne Syöksaskelta kohtaan mitään!" murahdan.
"Kuitenkin saalisttetaan nyt, sitähän varten me tänne tulimme", tuhahdan. Käännän selkäni sisarelleni ja nuuhkiin ilmaa, haistoin kanin.
"Kani!" sihahdan ja asettaudun vaanimisasentoon. Lähdin hiipimmään kohti kania. Työnsin kyntteni ulos ja olin jo loikkaamassa kunnes jostain syystä kani huomasi minut ja lähti äänähdyksen saattelemana pakoon. Murahdan ja juoksen sen perään, emme saisi menettää sitä, klaani oli nälissään. Kun oletin olevani tarpeeksi lähellä kania niin loikasin ja työnsin kyntteni syvälle kanin nahkaan mutta sen onnistui silti päästä karkuun juuri ennen kuin ehdin tehdä tappopuraisun. Olin menettänyt kanin. Nousin tuohtuneena itselleni pystyyn ja marsin takaisin paikaan jonne hiljaisuusvarjo ja muut olivat jääneet. Hekin olivat ilmeisesti saaneet vainun saalista sillä he olivat saaneet kaikki jotain: hiljaisuusvarjo oli napannu varpusen, siskoni oli napanut myyrän ja syöksyaskel päästäisen. He olivat onnekkaita. Työnsin kyntteni esiin turhauttuneena. Miksi heidän oli pitänyt onnistua kun minä en onnistunut? Nuo saalit eivät klaania pelastaisi jos tulee nälänhätä. Se kani olisi ehkä saattanut.. Kuinka olin saattanut päästä sen menemään? Syöksyaskel tassuti hymyillen luokseni ja pudotti päästäisensä.
"Sinä olisit ainsainnut saada saalista kiinni, jopa enemmän kuin me yhteensä!" syöksyaskel kehräsi.
"Miksi sitten en saanut?" sihahdan ja käänähädän turhautuneena ympäri. Nostan kuononi ilman ja yritin haistella saaliseläinten hajuja. Lopulta hetken yrittämisen jälkeen haistoin oravan ja huomaan myös mutta sekin huomasi minut. Työnnän kynnteni esiin ja lähden sitä kohti. Tätä saalista en saanut päästä karkuun! Orava kuitenkin nopeasti lähti juoksemaan kohti lähintä puutta. Juoksin niin nopeasti kuin tassuista lähti ja sen takia sain vain juuri ja juuri jarruttetua ennenkuin törmäsin puuhun. Nostan katseeni ylös päin ja näin kuinka orava kipusi ylemmäs.
"En ehkä ole taitava mutta tuota oravaa en jätä!" murahdan ja työnnän kyntteni puunkarnaan kiinni. Kipuan toiselle oksalle ja huomaan sitten syöksyaskelleen kipuavan perässäni ja jää katsomaan minua ensimmäiseltä oksalta.
"Pysy sinä siinä! Minä haluan saada tuon oravan kiinni ihan itse!" murahdan. Syöksyaskel myöntyi jäämään alaoksalle kun minä kipusin yhä vain korkeammalle. Kun olin jo todella korkealla niin viimein huomasin oravan, se huomasi taas kerran minut! Yllätyksekseni otus hyppäsi seuraavan puuhun, se oli mennyttä en osannut hyppiä puusta toiseen joten en pääsisi sen perään vaikka kuinka yritäisin! Taitaisin vain niskani! Kipuan pari hännänmittaa alemmas aijemmallleJa oksalle, seison oksalla ja katson alaspäin. Olin todella korkealla! Hiivin vielä hiljaa oksaa pidemmälle mutta kuulen yllätyksekseni rasahtavan äänen, käänän päätäni ja tajuan että oksa oli katkeamaisillaan. Silmäni laajenivat kauhusta, en ehtinyt sanoa edes hiirtä ennenkuin oksa jo katkesi. Rääkäisen säikähdyksestä ja rimpuilen kauhuissani ilmassa yritäen saada otetta jostakin, kuitenkaan en onnistunut. Oksat naarmuttavat nahkaani mutta en ollut edes tuntea sillä minua pelotti niin paljon Sujahdin yllättävän nopeasti alaspäin ja odotin että paiskautuisin lumihankeen, se ei pelastaisi minua mitenkään, olisi se ja sama vaikka siinä ei olisikaan lunta. Suljin silmäni ja ajattelin kuinka päättyisin höyhenhallan luo pimeyden metsään. Kuitenkin tunsin kuinka joku napasi minua niskanahasta kiinni ennen kuin tömähdän maahan. Raotan varovaisesti silmiäni ja vilkaisin täristen järkytyksestä ylöspäin, näin syöksyaskelleen. Tärisin silmät suurina. Syöksyaskel laskeutui varovaisesti alemmas kunnes koskettime jo maata. Käperyin täriseväksi karvapalleroksi maahan. Olisin voinut kuolla sen tyhmän oravan takia! Syöksyaskel pelasti hengeni! Tunsin vasta nyt kirvelevää kipua naarmuissa jotka olivat tulleet oksista. Tärisin ihan vain koko ajan. Olisin voinut kuolla.. Olisin voinut kuolla... Silmät lasituneina järkytyksestä hoipuroin pystyyn mutta käpälät tärisivät liikaa, ne eivät kantaneet. Lysähdin silmät lasittuneina edelleen järkyttyneenä maahan.
"Minä autan sinua" syöksyaskel lupasi. Huomasin vain syöksyaskeleen mutta.. Totahan rosmariinikynsi ja hiljaisuusvarjokin olivat vierelläni? Tai edes lähellä? Ehkä en vain huomannut heitä? Lopulta en yllätäen huomannut edes syöksyaskelleen läsnä oloa. Lasken pääni käpälilleni sillä en yllätäen jaksanut enään kannatela sitä ilmassa. Liike oli hidas... Liiankin hidas.? Silmäni lasituivat olin päätynyt shokkiin.
//hiljukka? Rosmyliini? D:

Tulevista pennuista puhuminen sai Aaltosalaman aivan täpinöihinsä. Hän ei malttanut odottaa, että he pääsisivät valitsemaan yhdessä nimiä jälkikasvuilleen. Heidän arkensa tulisi muuttumaan paljon perheenlisäyksen myötä, mutta se oli muutos, jota soturitar odotti kovasti.
“Olet oikeassa”, hän vastasi Varissulalle. “Mihin he ikinä keksivätkään ryhtyä, olen varma että he suoriutuvat siitä mallikkaasti.”
He istuskelivat ulkona vielä hetkisen, rakentaen pilvilinnoja yhdessä, kunnes he palasivat takaisin soturien pesään ja käpertyivät nukkumaan toisiinsa kietoutuneina.

Päivät kuluivat, mutta toistaiseksi kaikki tuntui melko normaalilta. Aaltosalama heräsi joka aamu suorittamaan soturin velvollisuuksiaan, kuten aina ennenkin, paitsi sillä erolla, että hän tiesi siirtyvänsä jonkin ajan päästä pentutarhalle lopputiineyden ajaksi. Hän saattoi kuvitella pienet pennut kasvamaan vatsansa suojissa ja yritti sen vuoksi ottaa ulkona ollessaan hieman rauhallisemmin.
Hän ei ollut vielä kertonut tiineydestä muille kuin Sulkavirralle ja Varissulalle. Osittain hän odottikin, että muut huomaisivat hänen tiineytensä itse, mutta ainakaan toistaiseksi hänen vatsansa ei ollut pyöristynyt paljoakaan. Hehkuaskeleen mukaan se ei ollut ihan tavatonta, sillä tämä kuuleman mukaan tiesi joitakin kuningattaria, jotka olivat poikineet tietämättään olevansa tiineinä, sillä raskauden oireet olivat olleet niin lievät ja huomaamattomat. Aaltosalama uskoi olevan kyse tästä, eikä siksi stressannut asiasta liikaa.
Kuutamo loi kelmeää valoaan leiriin punaruskean soturin odotellessa aukiolla muita yöpartioon lähtijöitä. Hänen riemukseen myös Varissulka oli samassa partiossa, joten he saisivat viettää aikaa yhdessä.
Soturien pesän suunnalta kuului rapinaa, ja solakka, tumma hahmo livahti ulos. Aaltosalama nosti häntänsä kippuraan tervehtiessään kumppaniaan.

//Varis?

Makoilin pesässäni ja pesin itseäni. Yritin pestä turkistani vain isoimmat takut pois, sillä ulkona oli kylmä ja märkä turkki sen kuin pahentaisi asiaa. En saanut takkuja selväksi joten päätin vain luovuttaa ja koittaa saada unta.

Heräsin hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus. Nousin hitaasti ylös ja venyttelin käpäliäni. Ne olivat kylmän kankeat märällä turkilla nukkumisesta. Tassutin ulos hieman äreänä. Törmäsin oppilaiden pesän edessä mestariini. Olin hieman pöllämystynyt tilanteesta mutta se saikin äreyden pois kehostani.
“Oletkin jo hereillä. Lähdetään sitten”, Lampiväre naukui ja kääntyi kohti leirin uloskäyntiä.
“Harjoitellaan tänään metsästystä.”
Seurasin mestariani hiljaisena. En oikein tiennyt mitä sanoa, joten päätin olla hiljaa. Kävelimme ulos metsään. Taivaalta alkoi jossain puolivälissä matkaa sataa räntää. Enää minulla ei ollut käryäkään siitä missä päin leiri oli. Olin jo monta kertaa unohtanut mistä suunnasta olimme tulleet ja mitä olimme nähneet matkan varrella.
“Minne me tarkalleen olemme menossa?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Räntäsateessa oli hieman inhottava kävellä ja halusin olla jo perillä.
//Lampi?

Kävelimme ulkona Hiljaisuusvarjo rinnallani ja siskoni sekä Syöksyaskel edelläni. Hiljaisuusvarjo jäi pikku hiljaa jälkeen. Jättäydyin itsekin jälkeen sisarestani, joka nyt tassutteli Syöksyaskeleen kanssa eteenpäin. En erottanut puhuivatko he vai olivatko he vain hiljaa. Hiljaisuusvarjo mutisi jotain itsekseen. En saanut sanoista selvää mutta äänensävy kuulosti negatiiviselta.
“Hei”, nau’uin.
“Hei”, hän naukui ja katsahti minuun. Hymyilin hieman.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja katsoin kollia myötätuntoisesti. Hän näytti hieman apealta.
"Kai... eipä tässä mikään siis paina, kunhan vain... ajattelen", hän vastasi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin. En oikein tiennyt mitä vastata.
“No hyvä. Tänään ei saa mököttää, koska on minun ja Kamomillapyörteen suuri päivä!” naukaisin iloisesti ja hymyilin leveästi.
“Niin. Täytyyhän sitä juhlia. Pitikö meidän saalistaa?” kolli kysyi ja katsoi metsään. Hän vaikutti siltä, ettei ollut oikein varma mitä me olimmekaan tekemässä. Vilkaisin nopeasti Kamomillapyörrettä ja Syöksyaskelta. Seisahtuivat paikalleen.
“Piti”, sanoin ja katsoin vielä Hiljaisuusvarjoon, joka käveli rinnallani Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen luo.
“Hei, kyyhkyläiset. Aletaanko saalistamaan?” kysyin ja kiusoittelin samalla sisartani ja kollia, jonka kanssa tuo seisoi edessäni. En pitänyt Syöksyaskeleesta yhtään mutta, jos Kamomillapyörre oikeasti oli ihastunut häneen - koska siltä vaikutti minun silmääni - voisin ehkä sopeutua.
//Kamo?

Hiljaisuusvarjo seurasi iloisena Rosmariinitassun ja Kamomillatassun nimitystä. Heistä tuli Rosmariinikynsi ja Kamomillapyörre. Kolli oli mielissään. Hänestä naaraiden nimet olivat hienoja ja kekseliäitä ja he molemmat ansaitsivat jo tulla sotureiksi muutenkin.
Hiljaisuusvarjo suuntasi onnittelemaan naaraista, mutta heti kun Hiljaisuusvarjo kehui Kamomillapyörrettä hänen uudesta nimestään, Syöksyaskel, joka oli jo päässyt naaraiden luona ärähti hänelle vihaisesti. Kolli katsoi pöllämystyneenä vanhempaa kollia. Mistä hyvästä se muka oli? Syöksyaskel ärähti jotain siitä, että Kamomillapyörre oli hänen, mutta eihän Hiljaisuusvarjo ollut edes yrittänyt flirttailla tai saada naarasta ihailemaan häntä?
Hiljaisuusvarjo ei saattanut ymmärtää mitä oli tehnyt väärin. Syöksyaskel oli hänelle ja Rosmariinikynnelle niin ilkeä, vaikka he eivät olleet tehneet mitään väärin.
Hän ei enää edes varsinaisesti keskittynyt siihen, mitä muut sanoivat vaan käveli vain heidän perässä ulos leiristä, kun he lähtivät suuntaamaan ulos.
“Mitä minä tein väärin? Miksi hän vihaa minua? Ajatteleeko Kamomillatassukin minun vain yrittävän saada hänet rakastamaan minua?” Hiljaisuusvarjo mutisi hiljaa itsekseen alakuloisena. Hän ei vain saattanut ymmärtää miksi hänelle oltiin niin vain suututtu. Kolli asteli kaikkien takana jääden koko ajan vain enemmän ja enemmän jälkeen.

//Kamo tai Rosmy?

En voinut uskoa tätä todeksi! Henkäystähti oli juuri pyytänyt minut keskelle leiriä, koska oli minun ja siskoni soturinimitysten aika.
“Rosmariinitassu, tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinikynneksi”, Henkäystähti naukui kylmästi ja kehotti minua menemään takaisin yleisöön nyökkäyksen voimin. Pidättelin kehräystä koko matkan istumaan. Vielä minulle ei hurrattaisi vaan vasta, kun Kamomillatassukin olisi saanut nimensä. Istahdin Lepakkohuudon vierelle.
“Onneksi olkoon”, hän naukui ja hymyili ihan pienesti. Hymyilin takaisin muistellen kuinka kolli oli tunnustanut rakkautensa minulle makoillessaan sairaana parantajien pesässä. En oikein tiennyt mitä tunsin kollia kohtaan. Halusin kuitenkin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa ennen kuin sisareni olisi valmis nimityksessään.
“Kiitos. Nyt olemme yhdenvertaiset”, naukaisin nopeasti. Lepakkohuuto ei kerennyt vastata, koska sisareni oli juuri nimitetty Kamomillapyörteeksi ja tämä loikki luokseni. Menin hieman vastaan, jotta emme jäisi suoraan mustaturkkisen kollin eteen. Vaihdoimme parisen sanaa kunnes Syöksyaskel tuli paikalle. Hän kehui ensin siskoni nimeä ja sitten minun nimeäni aika latteaan sävyyn. Näytin tälle kieltä mutta kolli ei ehtinyt huomata sitä, koska keskittyi nyt Hiljaisuusvarjon kanssa kinaamiseen. Kamomillapyörre siirtyi lähemmäs minua ja kysyi mitä haluaisin tehdä mutta Syöksyaskel tunki väliin inhotavan käytöksensä kera. Pyöräyttelin silmiäni tälle. Hiljaisuusvarjo näytti hieman empivältä, joten päätin ottaa ohjat käpäliini.
“Minusta voimme ihan hyvin saalistaa”, naukaisin itsevarmasti mulkoillen Syöksyaskelta, joka nyt lähenteli Kamomillapyörrettä.
“Sinulta ei kysytty!” kolli tuhahti.
“Itseasiassa kysyttiin. Menkää te kahden sitten, jos olette noin kiinni toisissanne”, ärähdin Syöksyaskeleelle ja astuin hieman lähemmäs Hiljaisuusvarjoa. Ennen kuin Syöksyaskel ehti sen enempää murista minulle siskoni pudisti päätään.
“Älkää riidelkö. Lähdetään”, hän sanoi. Mulkaisin vielä kerran Syöksyaskelta mutta lähdin kuitenkin Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen mukaan. Hiljaisuusvarjo seurasi myös.
//Hilju tai Kamo?