Kylmä, kihelmöivä tunne levisi tassujani pitkin muualle kehooni asettaessani tassuni leiriä peittävälle ohuelle lumikerrokselle. Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa. Se tuntui hyvältä - etenkin nyt kun tiesin, ettei minun tarvinnut palata enää takaisin tunkkaisen hajuiseen parantajan pesään.
Hehkuaskel oli hetki sitten tullut kertomaan minulle, että voisin siirtyä pois parantajan pesältä. Haavani olivat ryhtyneet rupeutumaan hyvin, vaikkakin parantaja oli arvaillut ääneen, että niistä saattaisi jäädä arvet. Vähät minä siitä välin; pääasia oli, että olin vihdoin vapaa tekemään mitä halusin joutilaana pötköttelyn sijaan!
Niin, tosiaan… Mitä minä sitten halusin oikein tehdä? Loppujen lopuksi vaihtoehdot olivat melko vähäiset, kun otti huomioon, ettei minulla ollut oikeuksia liikkua ilman puhdasveristä leirin ulkopuolella. Ainahan toki voisin pyytää Hämärähallaa mukaan, mutta Kaamoskukka olisi varmaankin tykännyt siitä kyttyrää.
Huiskin hännälläni tuohtuneena. Päästessäni pois yhdenlaisesta vankilasta palasinkin vain toisenlaiseen. Hip hurraa!
Murjotukseni keskeytyi kun huomasin Pimentovarjon tassuttavan ulos soturien pesästä. Loikin aukion yli hänen luokseen häntä pystyssä. Musta varapäällikkö katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisena.
“Huomenta, Pimentovarjo”, mau'uin ja nyökäytin tälle vähän päätäni. En saanut näyttää liian tuttavalliselta naaraan seurassa, vaikka välimme olivatkin lähteneet paranemaan päin. Muuten Myrskymahti saattaisi alkaa epäillä jotain. “Voisitko laittaa minut johonkin partioon? Kaipaan tekemistä.”
Pimentovarjo kohotti kulmiaan ja silmäsi nopsasti minua, kuin arvioiden parantumistani. “Joko sinä pääsit parantajan pesältä?”
“No pääsin. Miksi muutenkaan olisin tässä kyselemässä partioon pääsemistä?” huokaisin vähän liioitellun isosti.
“Jos niin sanot”, naaras siristi silmiään, mutta olin näkevinäni hänen katseensa takana huolen häivähdyksen. “Tuimakatse johtaa rajapartiota aurinkohuipun aikaan. Voit lähteä heidän mukaansa.”
“Selvä!” hihkaisin innoissani ja hyppelin sen jälkeen tuoresaaliskasalle hakemaan aamiaista hyvästeltyäni ensin emoni nopeasti.

Käänsin siristetyt silmäni Jääviillon suuntaan kuin varoituksena, kun hän alkoi taas kiihtyä liikaa pelkästä petturista puhumisesta. Leppävarjon seuraavat sanat kuitenkin veivät huomioni.
"Minä kyllä luulen, että se petturi katuu tekojaan."
Liikenikö kollilta sympatiaa tälle petturille? Oli vähintäänkin epäilyttävää, kuinka nopeasti soturi kävi puolustamaan tätä Kuolonklaanin vihollista. Olisin ehkä kuvitellut, ettei tämä kyseinen petturi kaikessa viekkaudessaan ja harkitsevaisuudessaan olisi noin selkeästi asettunut puolustamaan itseään, mutta Leppävarjo ei ollut mitenkään tunnettu näistä ominaisuuksista. Hän oli usein liian puhelias omaksi parhaakseen.
Soturin seuraavat sanat kuitenkin puhuivat hieman sitä oletusta vastaan, että Leppävarjo olisi ollut petturi. Ne saivat hänen aiemmat sanat kuulostamaan ennemminkin harmittomalta pohtimiselta kuin petturin tunnustukselta. Sitä paitsi oli muistettava, että Leppävarjo inhosi erakkotaustaisia eikä mitenkään peitellyt sitä.
"No, ei hän siihen enää kauaa kykene", sanoin kuulostaen tavanomaisen viileältä ja välinpitämättömältä. "Henkäystähti ja minä olemme hänen kannoillaan. Saamme hänet pian kiinni."
"Ai? Onko teillä jotain johtolankoja?" Kyyhkypyrähdys kysyi uteliaana. Vilkaisin terävästi taakseni hänen suuntaansa.
"Tiedät varmasti itsekin, ettei se kuulu sinulle millään tavalla."
Petturi olisi varmasti sanonut juuri noin! Jos hän kuulisi olevansa ahtaalla, yrittäisi hän tietenkin päästä meidän edellemme. Kenties Kyyhkypyrähdys halusi tietää minun ja Henkäystähden keksityistä päätelmistä, sillä halusi kyetä peittämään vielä jälkensä.
"No, joka tapauksessa on hienoa, että hän jää kiinni", naarassoturi jatkoi kylmästi hymyillen. "Toivottavasti Henkäystähti antaa hänelle kunnon rangaistuksen. Petturi ei ansaitse armoa."
Ja taas toiveikkuuteni petturin löytämisestä kaikkosi kuin tuhka tuuleen. Vilkaisin turhautuneena Jääviiltoa. Ei tästä tullut mitään!

//Jää?

“Meidän molempien pitää päästä parantajan pesälle pikimmiten”, katsoin isääni tiukasti. “Sinäkin olet saanut haavoja. Niiden ei parane antaa tulehtua, tai muuten joudumme yökkimään Hehkuaskelen ummehtuneilta rehuilta haisevassa pesässä useamman päivän.”
Sähkötuho näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa ruveta väittämään vastaan, mutta lopulta tämä vain nyökäytti päätään. “Hehkuaskel ja Sumutuuli saavat tarkastaa meidät molemmat.”
Vastaus riitti minulle, ja niinpä me lähdimme tasuttamaan hieman ontuen takaisin leirin suuntaan. Vauhtimme ei ollut mikään päätä huimaava, mutta pääasia oli, että olimme molemmat selvinneet - melkein - ehjin nahoin kotimatkalle.
Isäni aiempi outo levottomuus oli tiessään, ja hän oli palannut varmaksi, tutuksi itsekseen. Se rauhoitti oloani jonkin verran, eikä minusta enää tuntunut siltä, että olin välittömässä hengenvaarassa. Kunhan pääsisimme leiriin, meillä ei olisi mitään hätää.

Leiriaukiolla rähjääntyneet ja veriset turkkimme keräsivät katseita. Sen sijaan, että olisin vetäytynyt kasaan häpeästä, päätin näyttää niin itsevarmalta ja voimakkaalta kuin vain suinkin kykenin tilanteeni huomioon ottaen. Klaanitoverit katselivat parhaillaan kahta hurjaa soturia, jotka olivat häätäneet haukanpirulaisen kahteen pekkaan! Isä ja tytär - järkähtämättömiä kuin kallio.
Saapuessamme parantajan pesälle Sumutuuli oli meitä jo vastassa. Kaiketi tämä oli haistanut verta vuotavat haavamme. Hehkuaskelkin tuli pian luoksemme oppilaansa jäljessä ja pyysi meidät istumaan sairasaukiolle paikkaamista varten.
Hehkuaskel ryhtyi käymään läpi isäni haavoja, kun Sumutuuli rupesi saman tien nuolemaan puhtaaksi kyljissäni olevia haavoja, jotka olivat tulleet haukan kynsistä. Istuin hieman kärsimättömänä paikallani ja annoin parantajaoppilaan hoitaa työnsä loppuun. Hehkuaskel oli valmis isäni kanssa huomattavasti nopeammin, sillä tämän turkkiin ei tarvinnut lätkiä yhtä paljon hämähäkinseittiä kuin minun.
“Olisi parasta, jos jäisit tänne pariksi päiväksi”, Sumutuuli naukui minulle taputeltuaan viimeiset seitit paikalleen. “On tärkeää, ettet liiku liikaa, jotta haavasi ehtivät umpeutua kunnolla ja paranemisprosessi voi kunnolla alkaa.”
Minun olisi tehnyt mieli ruveta nurisemaan, mutta isäni katseen alla tyydyin vain kohtalooni ja nyökkäsin parantajaoppilaalle kiitokseksi

//Sähkö saa jatkaa vielä jos haluaa q:)

Yrttien tuoksu vyöryi Aaltosalaman ylitse hyökyaallon lailla hänen astuessaan kahden kiven välissä olevaan koloon, jossa parantajat pitivät pesäänsä. Varissulka oli joutunut lähtemään partioon hänen sijastaan, sillä hänen vointinsa oli yhtäkkiä muuttunut hyvin hankalaksi. Hän toivoi Hehkuaskelen tai Sumutuulen voivan kertoa hänelle, mikä häntä vaivasi, tai edes antavan joitakin yrttejä helpottamaan hänen oloaan.
“Hehkuaskel?” punaturkkinen naaras huhuili astellessaan peremmälle sairasaukiolla, jossa oli jopa vähän ruuhkaa. Joitakin päiviä sitten parantajien luokse tuodun Rapakynnen lisäksi toipilaana olivat Pyräkkäpiru ja Tuiskupentu. Toivottavasti parantajat eivät olleet liian kiireisiä nykyisten potilaidensa kanssa.
“Aaltosalama?” Hämärässä välähti silmäpari, ja varjoihin sulautuva pikimusta parantajanaaras tupsahti ulos varastostaan. Tämä tassutti soturin luokse, samalla nuuhkien hänen suuntaansa kuin yrittäen arvata, oliko hän kenties sairaana tai loukkaantunut. Ilmeisesti parantaja ei saanut nuuhkimalla kaipaamiaan tietoja selville, sillä seuraavaksi tämä kysyi: “Onko jokin vialla?”
Aaltosalama nyökkäsi ensin epäröityään parin silmänräpäyksen ajan. “En vain osaa sanoa, mikä”, hän maukui turhautuneena ja siirteli painoaan tassulta toiselle. Ennen kuin paeantaja ehti esittää lisäkysymyksiä, hän ryhtyi latelemaan oireitaan: “Päässäni pörisee kuin siellä olisi mehiläisiä. Minulla on ihan kamalan levoton olo, ja tuntuu siltä kuin olisin tulessa joka kerta kun pysähdyn. Sen lisäksi alavatsassani tuntuu inhottavaa tykytystä!”
Hehkuaskel kallisti aavistuksen päätään sivulle ja hänen aivorattaansa näyttivät tekevän kovasti töitä. Ei mennyt kauaakaan, kun parantaja pyysi soturitarta käymään kyljelleen läheiselle tyhjälle vuoteelle. Aaltosalama teki kuten käskettiin, vaikka hän ei olisi millään malttanut asettua maaten.
Hän tunsi Hehkuaskelen viiksien kutittavan vatsanaluettaan naaraan kumartuessa lähemmäksi. Parantaja tunnusteli viileillä polkuanturoillaan hänen alavatsansa seutua. Kuumissaan olevasta Aaltosalamasta kosketus tuntui ihan jäältä.
Kohta Hehkuaskel nosti katseensa ja siirsi sen hymyillen häneen. “Onneksi olkoon, Aaltosalama, näyttää siltä, että sinulle ja Varissulalle on tulossa perheenlisäystä”, parantaja kehräsi.
Aaltosalama haukkasi henkeä hämmästyneenä. Hän kierähti vatsalleen ja jäi tuijottamaan parantajaa kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa. “Ihanko oikeasti?” hän henkäisi voimatta peitellä kasvavaa innostustaan.
Hehkuaskel nyökytteli. “Turvonneet ja punoittavat nisät viimeistään paljastivat sen.”
Punertava soturitar oli uutisesta niin haltioissaan, että hädin tuskin tajusi panna merkille äkillisesti voimistunutta pihinää erään sairasaukion vuoteen suunnasta. Sumutuuli riensi heidän ohitseen Rapakynnen luokse, jonka hengitys oli hyvin pinnallista.
“Selviääkö hän?” Aaltosalama kysyi Hehkuaskelelta palattuaan takaisin maanpinnalle pilvilinnoista.
“Vain Pimeyden Metsä yksin tietää”, parantaja pudisti vakavana päätään. Sitten hän kääntyi katsomaan Aaltosalamaa lempeämmin: “Tiineytesi vaikuttaisi olevan vasta alkuvaiheessa, joten sinulla ei ole kiire siirtyä pentutarhalle vielä ainakaan seuraavaan kuuhun. Olisi kuitenkin hyvä jos kävisit tarkastuksessa viimeistään neljänneskuun päästä.”
“Tietysti”, Aaltosalama nyökytteli rivakasti noustessaan seisomaan. “Kiitos, Hehkuaskel.” Hän kurkotti koskettamaan parantajan nenää omallaan, ennen kuin kipitti takaisin aukiolle huomattavasti kevyemmin askelin.
Hänestä ja Varissulasta tulisi viimein vanhempia!

Parantajakäynnin jälkeen hän oli automaattisesti ollut aikeissa suunnata kumppaninsa luokse kertomaan ilouutiset, kunnes oli muistanut tämän lähteneen hänen sijastaan partioon. Seuraavaksi hän oli yrittänyt etsiä parasta ystäväänsä, Sulkavirtaa, mutta tämäkään ei ollut leirissä juuri sillä hetkellä.
Hän olisi halunnut päästä julistamaan tätä ilosanomaa rakkaimmille kissoilleen saman tien, mutta se joutui selvästi odottamaan. Niinpä pyörittyään hetken toimettomana aukiolla hän livahti soturien pesään ja käpertyi hänen ja Varissulan yhteiselle nukkumapaikalle odottamaan.
Jossain vaiheessa hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä seuraavassa hetkessä hän näki unta hänen ja Varissulan yhteisestä perheestä, joka olisi parin kuun päästä vihdoin ja viimein täyttä totta.
Unessa hän istuskeli pentutarhan edustalla ja katseli ylpeänä heidän jälkikasvujensa leikkivän keskenään. Pienokaiset olivat perineet heidän molempien parhaimmat puolet. Aaltosalaman kurkussa hyrisi onnellinen kehräys, kun yksi pennuista irtaantui leikistä ja tepasteli hänen luokseen raahaten mukanaan pentuun nähden valtaisaa oravaa. Aaltosalama ei kyseenalaistanut hetkeäkään sitä, etteikö hänen pentunsa ollut itse napannut sitä.
“Katso, mitä minä sain kiinni!” pikkukissa kimitti tohkeissaan. “Nappasin sen sinulle, emo!”
“Se on hieno saalis”, hän kehui pienokaista ja kumartui koskettamaan nenällään tämän päälakea.
“Emo! Emo, katso!” kuului innostunut vinkaisu vähän matkan päästä, ja kun hän nosti katseensa, hän näki yhden pennuista viilettävän pitkin aukiota kuin irti päässyt salama.
Kolmas pentu puolestaan paini mäyrää vastaan aukion keskustassa. Pentu oli selvästi niskan päällä, eikä suuri petoeläin voinut kuin alistua kohtaalonsa. Aaltosalaman sydäntä lämmitti nähdä, miten taitava taistelija hänen pienokaisensa oli. Tullut aivan isäänsä.
“Hei”, pehmeä naukaisu sai Aaltosalaman katseen kääntymään Varissulkaan, joka oli ilmestynyt hänen viereensä istumaan. Kollin katse sai perhoset lepattelemaan hänen vatsassaan.
“Hei vain”, hän vastasi leikkisästi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Varissulan häntä kietoutui hänen häntänsä ympärille. Aaltosalama ei voinut lakata hymyilemästä.
Mikään ei voisi rikkoa tätä täydellistä het-...

“Sumutuuli! Tule äkkiä tänne!” Aaltosalaman silmät räpsähtivät auki hätääntyneet naukaisun kiiriessä hänen korviinsa. Hetkessä naaras oli pompannut jaloilleen ja sännännyt soturien pesän suuaukolle.
Hänen päänsä kääntyili kuin pöllöllä, kun hän yritti selvittää unen jäljiltä sekavia ajatuksiaan. Pian hän osasi paikantaa äänen olleen peräisin parantajan pesän suunnalta. Uteliaisuus oli liian suuri, eikä hän voinut estää käpäliään kuljettamasta itseään lähemmäksi kiihtynyttä puheensorinaa.
Ulkona oli tullut hämärää sillä välin, kun hän oli ollut nokosilla, mutta vasta satanut lumi sai leirin näyttämään vähemmän synkältä. Aaltosalama nosteli tassujaan tuntiessaan kylmän pistelevän niitä. Hän kuitenkin yritti pitää askelensa niin kevyinä kuin mahdollista, sillä ei tahtonut jäädä kiinni salakuuntelusta.
Kivenkolosta kuului hetken verran omituista ääntä, joka jäi osittain Hehkuaskelen ja Sumutuulen naukaisujen alle. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista, eikä pesästä kuulunut enää minkäänlaista ääntä. Lopulta joku - äänestä päätellen Pyräkkäpiru - rikkoi hiljaisuuden kysymällä hädin tuskin kuuluvalla äänellä:
“Onko hän kuollut?”
Hetken hiljaisuus. Sitten Hehkuaskelen ääni vastasi: “Hän on nyt Pimeyden Metsän luona.”
Aaltosalaman sydän jätti lyönnin välistä, kunnes se alkoi hakata lujempaa. Hän aavisti heidän puhuvan Rapakynnestä, joka oli joutunut virumaan sairasaukiolla jo muutaman päivän ajan saatuaan jonkin taudin. Iäkäs, sokea naaras oli ollut niin huonossa kunnossa, että toisaalta ei ollut ihmekään, että esi-isät olivat kutsuneet tämän jo luokseen. Aaltosalama painoi hetkeksi päänsä ja toivotti mielessään hyvää matkaa klaanitoverilleen, ennen kuin hivuttautui vähin äänin kauemmaksi pesän luota.

Kalmakuu lähestyi tytärtään soturien pesässä. Aaltosalama oli palannut takaisin vuoteeseensa odottamaan kumppaniaan ja Sulkavirtaa. Hän kosketti isänsä kanssa neniä lyhyiden tervehdysnaukaisujen kera.
“Rapakynsi kuoli”, punaruskea kolli kertoi haikean kuuloisena.
“Niin minä kuulin”, Aaltosalama vastasi ja nousi istumaan. Hän kietaisi häntänsä etukäpäliensä ympärille.
“Hän palveli klaaniaan hyvin”, Kalmakuu maukui, johon Aaltosalama nyökytteli päätään ollen samaa mieltä. Rapakynsi oli ollut Punatähden puoliso ja arvostettu soturi.
Hän pohti, olisiko kertonut pentu-uutisista isälleen jo nyt, mutta tuli siihen tulokseen, että halusi kertoa asiasta ensin Varissulalle ja Sulkavirralle ennen muita.
“Kuinka olet jaksellut?” isä kysyi yllättäen. Kollin vihertävän ruskeat silmät tutkivat häntä hieman huolestuneen oloisesti. “Kuulin sinun käyneen tänään parantajan pesällä.”
Aaltosalama räpytteli silmiään yllättyneenä. Kuka siitä oli kertonut soturille? Hehkuaskelko? Vaiko partioista jakovastuussa ollut Pimentovarjo? Oli kuka tahansa, Kalmakuu ei vaikuttanut olevan tietoinen pentuasiasta.
“Ei se mitään ollut, vatsanpuruja vain”, hän valehteli sulavasti, vaikka se tuntui vähän inhottavalta. Hän tiesi, miten innoissaan hänen isänsä olisi, jahka saisi kuulla saavansa pennunpentuja.
“Se on huojentavaa kuulla”, Kalmakuu hymyili. Soturi istahti hänen viereensä, eikä Aaltosalamalla ollut mitään sitä vastaan. “On ilo nähdä, miten vahvoja ja hienoja kissoja pennuistani on kasvanut. Olen sinusta erittäin ylpeä, Aaltosalama.”
Aaltosalaman korvia kuumotteli kehuista, mutta hän soi isälleen kainon hymyn. “Kiitos, isä. Se on täysin sinun ja emon ansiota.” Yhtäkkiä hän tuli kovin surulliseksi, kun hän tajusi, että Ruostekukka ei tulisi näkemään pennunpentujaan.
“Hänkin on varmasti sinusta hyvin ylpeä”, Kalmakuu naukui rakastavasti ja sipaisi hännällään tyttärensä selkää.
“Minulla on häntä ikävä”, Aaltosalama kuiskasi hiljaa. Hänen äänensä oli kaipuusta käheä. “Niin kamala ikävä.”
“Tiedän sen.” Kalmakuu painoi leukansa hetkeksi hänen päälaelleen. Aaltosalama ummisti silmänsä ja painautui isänsä turkkia vasten, hakien tästä lohtua.
He istuivat siinä hetken hiljaa, kunnes Aaltosalama irrottautui, hieraisi vaivihkaa silmiään tassullaan ja katsahti sitten isäänsä. “Sattuisitko tietämään, missä Sulkavirta on? Minulla on hänelle asiaa”, hän sanoi.
“Hän oli kanssani samassa partiossa ja taisi jäädä aukiolle istuskelemaan, kun palasimme”, Kalmakuu muisteli.
Aaltosalaman ilme kirkastui - vihdoinkin! “Kiitos”, hän kiirehti naukumaan isälleen hypätessään tassuilleen äkkiä. “Olet rakas.” Hän hyvästeli tämän nopeasti, ennen kuin riensi aukiolle.
Ja siellähän naaras toden totta oli! Aaltosalama lähti tassuttamaan raidallista naarasta kohti jännitys tassujaan pitkin säkenöiden. Sulkavirta huomasi hänet lähes heti ja tervehti häntä iloisesti. Aaltosalama kävi istumaan tämän viereen.
Hän ei malttanut päästä kertomaan pentu-uutisista ystävälleen. Hän koki kuitenkin tarpeelliseksi kertoa Rapakynnen menehtymisestä ensin.
Sulkavirta nosti katseensa taivaalle uutisen kuultuaan. Sitten hän huomautti, että ainakaan klaaninvanhimman ei tarvinnut enää kärsiä, mihin Aaltosalama nyökytteli hiljaa päätään. Hänkin oli nostanut katseensa taivaalle odottaessaan sopivaa hetkeä ottaa iloisempi uutinen puheeksi.
Hänen ystävänsä ehti kuitenkin ensin ryhtyessään kyselemään hänen kuulumisiaan. Ja siinä se oli - täydellinen hetki. Hän antoi katseensa valua taivaalta takaisin Sulkavirtaan, joka oli kääntynyt katsomaan häneen päin.
Aaltosalama oli niin täpinöissään, että hänen oli vaikea muotoilla asiaansa sanoiksi. Lopulta hän päätyi kertomaan aamupäivän tapahtumista hyvin yksityiskohtaisesti päästäkseen todelliseen asiaan: “Minulla on mennyt ihan hyvin. Paitsi tänä aamuna minulla oli hyvin kummallinen olo. Olimme lähdössä Varissulan kanssa metsälle, mutta en pystynyt yhtään keskittymään siihen, mitä olimme tekemässä. Ja sitten yhtäkkiä huomasin, että minulla on aivan kamala nälkä! Niinpä me palasimme leiriin ja söimme aamiaista. Nälkäni oli niin suuri, että olisin varmasti voinut syödä yksin koko tuoresaaliskasan tyhjäksi.
Omituinen olo ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, päinvastoin. Varissulkankin tuumasi, että minun olisi hyvä käydä Hehkuaskelen luona, joten niin minä sitten menin parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel tutki minut. Ja et ikinä arvaa, mitä hän minulle sanoi…” Aaltosalama piti pienen paussin eikä voinut piilotella naamalleen pyrkivää leveää hymyä, ennen kuin lopulta paljasti: “Hän sanoi, että minä odotan pentuja! Voitko kuvitella? Minä ja Varissulka aloimme olla jo huolissamme, sillä parin kuun yrityksistä huolimatta en ole tullut tiineeksi, mutta Pimeyden Metsä on viimein vastannut rukouksiimme!”

//Suklaa?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 10kp -
Tulisielu: 19kp -
Tuiskupentu: 4kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 13kp -
Lampiväre: 9kp -
Varissulka: 12kp -

ELANDRA
Tuhkajuova: 30kp! -
Jääviilto: 9kp -
Sulkavirta: 14kp -
Lätäkkölempi: 4kp -

EMPPUOMPPU
Virtaviima: 18kp -
Pyräkkäpiru: 22kp! -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 4kp -
Hiljaisuustassu: 10kp -
Lainepentu: 22kp! - Pentuna kerätty riittävästi kokemuspisteitä ja kirjoitettu riittävästi tarinoita. Pentueen mestarit kerrotaan, kun kaikki pennut ovat valmiita oppilaiksi tai kun oppilasnimitykset ovat ajankohtaisia.

LONKERO
Sähkötuho: 23kp! -

SAAGA
Säröpentu: 4kp -

Matka kohti Eloklaanin leiriä taittui täydessä hiljaisuudessa. Viritin joka ikisen aistini siltä varalta, että eloklaanilaiset vaanisivat meitä metsän kätköistä. Oloni oli muuttunut hyvin epämukavaksi jo silloin, kun olimme astuneet Eloklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajan yli.
Jokainen pienikin rasahdus sai minut kääntämään katseeni välittömästi äänen suuntaan. Henkäystähti ja eloklaanilaiskolli kulkivat edelläni, he vaikuttivat huomattavasti rauhallisimmilta. Todellisuudessa tiesin, että ainakin Henkäystähden sisällä paloi raivo ja inho. Paluu Eloklaanin reviirille taatusti muistutti häntä kaikesta siitä, mitä me olimme menettäneet.
Ympärillemme avautuva metsä tuntui turvattomalta. Tavallisesti nautin metsässä kävelemisestä, mutta kun tein niin vieraalla maalla, tunne oli lähinnä päinvastainen. Kun leirin piikkihernemuurit häämöttivät vasta edessämme, korviini kantautui varoitushuuto. Huutaja oli kaiketi joku eloklaanilaisista, joka oli havainnut meidät.
"Kierretään sisäänkäynnille", Henkäystähti lausahti välinpitämättömästi ja johdatti meidät leirin toiselle puolen. Ennen kuin saavutimme piikkihernetunnelin, meitä vastaan käveli kolme eloklaanilaiskissaa. Tunnistin edellä kulkevan kissan vaivatta Mesitähdeksi. Hänen vihreistä silmistään heijastui hämmennys, kun hän näki meidän saapuvan heidän leiriinsä hänen poikansa kanssa.
"Mitä tämä tarkoittaa?" valkoturkkinen päällikkö kysyi ja katsoi vuorotellen Henkäystähteä ja poikaansa. Minä pysyin vaiti ja aioin tehdä niin koko vierailun ajan, ellei joku erityisesti kysyisi minulta jotakin. Tehtäväni oli varmistaa päällikköni turvallisuus, ei osallistua keskusteluun. Ei sillä, että minulla olisi mitään sanottavaa ollutkaan. Luotin täysin Henkäystähden arvostelukykyyn ja kykyyn päättää, mitä hän halusi rajanylittäjälle tehtävän.
"Sinun klaanisi jäsen ylitti meidän rajamme ja yritti liueta paikalta kuin mitään ei olisi sattunut. Voisi kuvitella, että hän haluaa järjestää uuden sodan. Jättää nyt hajujäljet vihollisen reviirille ja kadota paikalta mitään sanomatta. Luuletteko todella, että asiat hoidetaan noin?" harmaaraidallisen kollin ääni oli kylmä, täynnä vihaa ja inhoa. Henkäystähden äänensävy kertoi, ettei hänen kanssaan olisi mahdollista neuvotella. Hän halusi saada rajanylittäjän vastuuseen teostaan, vaati mitä vaati. Mesitähden katse pysyi rauhallisena. Sitä oli vaikea tulkita, mutta olin huomaavinani hänen silmissään häivähdyksen pettymystä, kun kolli käänsi vihreän katseensa poikaansa.
"Onko se totta, Kortetuike?" eloklaanilaispäällikkö kysyi, paljastaen poikansa nimen minullekin, joka ei sitä aiemmin ollut tiennyt. Katseeni kääntyi Mesitähden poikaan, joka kohtasi isänsä katseen rohkeasti ja nyökäytti pienesti päätään.
"On se, mutta se oli vahinko. En minä sotaa tahdo, päinvastoin", kolli lausahti vähintäänkin yhtä rauhallisesti kuin hänen isänsä. Eloklaanilaiset olivat aivan toista maata kuin kuolonklaanilaiset. Mesitähden katse siirtyi takaisin Henkäystähteen.
"Siinä tapauksessa koko Eloklaani pahoittelee rajanylitystä. Sellaista ei saisi sattua, mutta vahinkoja sattuu joka kissalle joskus, kai sinä viisaana kissana sen ymmärrät?" valkoturkkinen päällikkö kysyi. Henkäystähti huiskaisi hännällään ilmaa.
"Joillekin vähän enemmän kuin toisille", Henkäystähti ärähti, "minä vaadin, että tämä kissa saa rangaistuksen teostaan, jotta osaa jatkossa toimia sääntöjen mukaan. Ellet sitten halua purkaa yhdessä Punatähden kanssa sopimiasi sääntöjä."
Mesitähti pudisteli päätään.
"Säännöt on hyvä olla, jotta klaanit pysyvät sovussa ja erillisinä toisistaan. Mikäli rangaistus on sinun ehtosi rauhan jatkumiselle, olen valmis suostumaan siihen", Mesitähti naukui ja räpäytti vilpittömästi silmiään.
"Vaadin, että tämä niin sanottu soturisi jättäytyy partioista pois seuraavaksi puoleksi kuuksi ja pysyttelee sen ajan leirissä samalla kun siivoaa pesiä, muistellen samalla miten säännöt toimivat ja miten niitä noudatetaan", Henkäystähti vaati. Mesitähti näytti mietteliäältä, kunnes pudisteli päätään näyttäen olevan pahoillaan.
"Olen pahoillani, mutta en voi hyväksyä ehdotustasi sellaisenaan. Rangaistus voi kestää neljäsosakuun, mutta ei sen pidempään. Klaani tarvitsee ruokaa ja tarvitsemme jokaisen soturin partioihin", Mesitähti ehdotti. Henkäystähti näytti olevansa kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.
"Hyvä on sitten. Katsokin, että rangaistus toteutuu. Mikäli kuulen, että niin ei ole käynyt, lupaan että tulet katumaan sitä", raidallinen kolli sihahti. Hän käänsi katseensa minuun.
"Palataan leiriin, Tuhkajuova. Täällä ei ole meille enää mitään."

//Korte saa halutessaan jatkaa

Lätäkkölempi vilkaisi iloisesti hymyillen Lampivärettä. Hopeanharmaa naaras oli onnellinen siitä, että hänen sisarensa oli toipunut täysin ja palannut jo soturin tehtäviin. Lätäkkölempi todella toivoi, että hänen sisarensa pysyisi nyt kaidalla tiellä, eikä haikailisi enää Kortetassun perään. Paras lääke ikävään oli Lätäkkölemmen mielestä läheisten seura ja soturin tehtävät. Ne viimeistään saisivat Lampiväreen ajatukset aivan toisaalle entisestä ihastuksestaan.
"Niin onkin", tabbykuvioinen naaras vastasi pentuetoverilleen hymyissä suin. Lätäkkölempi vilkaisi partion johtajana toimivaa Tuimakatsetta, joka ilmoitti partion lähtevän matkaan nyt, kun kaikki jäsenet olivat saapuneet. Lätäkkölempi otti paikkansa partion perältä aivan Lampiväreen takaa. Peräpaikka sopi hänelle mainiosti, sillä siten he pystyivät parhaiten keskustelemaan partioinnin lomassa sisarensa kanssa.
Kun partio pääsi ulos leiristä, Lätäkkölempi pörhisteli karvojaan. Lehtikato oli saapunut, eikä yksikään kissa voinut olla huomaamatta sitä. Lätäkkölempi inhosi yli kaiken kylmyyttä, sillä hänen ohut turkkinsa ei pitänyt sitä järin hyvin loitolla. Soturi kaipasi nyt jo lehtisadetta ja viherlehteä, jotka hänen harmikseen olivat jo jääneet taakse. Edessä olisi kylmä lehtikato, jonka jälkeen olisi elettävä vielä hiirenkorva ennen uutta viherlehteä.
"Kuinka soturin arki on lähtenyt sujumaan?" Lätäkkölempi avasi keskustelun, kun partio oli päässyt jonkin matkan päähän leiristä.

//Lampi?

Aaltosalaman sanat saivat minut huolestumaan. Hän oli jo aiemmin sanonut tuntevansa vointinsa kummalliseksi, ja oli silloin arvellut, että tästä olosta saattoi syyttää nälkää. Nyt Aaltosalama oli kuitenkin syönyt, eikä hänen mystinen olotilansa ollut kaikonnut.
Katselin avuttomana, miten Aaltosalama kiemurteli paikallaan tuskastunut ilme kasvoillaan. En koskaan halunnut nähdä hänen kärsivän ja toivoin voivani auttaa, mutta en tiennyt miten. Kumppanini ei itsekään vaikuttanut oikein ymmärtävän, mikä häntä vaivasi.
"Oletko syönyt jotain pilaantunutta?" kysyin silittäen hellästi hännälläni Aaltosalaman selkää. Punaruskea soturi näytti miettivän, mutta pudisti lopulta päätään.
"En muista, että mikään syömäni olisi maistunut mitenkään kummalliselta", hän vastasi häntä kiemurrellen. Huomasin naaraan koukistelevan kynsiään levottomuudessaan ja kivuissaan: jokin oli selvästi pielessä. Melkein toivoin, että hän tosiaan olisi syönyt jonkun sairastuneen eläimen, eikä soturin huono olo johtuisi mistään vakavammasta.
Onneksi olimme leirissä ja apu löytyisi läheltä. Aaltosalamalle olisi varmasti parasta, jos hän pääsisi hoidettavaksi ja tutkittavaksi mahdollisimman pian. Mikä ikinä häntä vaivasikaan, ei meidän omasta pohtimisestamme olisi mitään hyötyä. Soturi tarvitsisi Hehkuaskeleen apua.
"Mennään käymään Hehkuaskelen luona", nau'uin ja huomasin Aaltosalaman jo vilkuilevan parantajan pesän suunnalle. Punaruskea soturi nyökkäsi pienesti ja nousi seisomaan. Kiiruhdin tukemaan häntä, jos Aaltosalama sitä kaipaisi.
"Sinulla on varmasti vain jokin harmiton vatsatauti", ehdotin ja yritin hymyillä rohkaisevasti. Oikeasti olin huolesta suunniltani, ja jos en olisi ollenkaan peitellyt tuntemuksiani, olisin varmasti vain stressannut soturia entisestään.
Olimme jo astumassa sisään parantajan pesään, kun kuulin Pimentovarjon huikkaavan jotain takaamme. Käännyin varapäällikön äänen suuntaan ja huomasin hänen astelevan luoksemme otsa rypyssä.
"Onko jommallakummalla teistä asiaa parantajan pesälle?" mustaturkkinen naaras kysyi vilkaisten minusta Aaltosalamaan. Soturinaaraan ilmeen nähdessään hän kai osasi päätellä, kenen vuoksi olimme parantajien luo menossa. Hän näytti harmistuneelta.
"Aaltosalaman oli tarkoitus johtaa iltapäivän toista metsästyspartiota", Pimentovarjo ilmoitti arvioiva katse punaruskeassa soturissa. Tuhahdin ääneen ennen kuin kerkesin hillitsemään kieltäni.
"Ei hän voi tässä kunnossa lähteä", murahdin puolustaen kumppaniani. Pimentovarjo vain vilkaisi minua viileästi samalla katseella, jonka olisi varmasti osoittanut nokkavalle oppilaalle.
"Näenhän minä sen", naaras sanoi. "Ehdotankin, että sinä lähdet hänen sijastaan."
"Minä? Miksi minä?" kysyin puuskahtaen ja Pimentovarjo kohautti lapojaan.
"Muut ovat kouluttamassa oppilaitaan tai jo partiossa", hän selitti äänensävyllä, joka kehotti minua pitämään suuni tukossa. "Vain te kaksi sekä Loiskevarjo, Hohtosulka ja Tuimakatse ette ole vielä tänään tai viime yönä olleet partioimassa. Muut menevät kuitenkin kuuhuipun partioon tai yövartijoiksi, joten en halua laittaa heitä nyt partioon. Reiluinta kaikille on, jos sinä menet."
Etkä käyttäydy kuin pahainen oppilas, varapäällikkö näytti tiukasta katseestaan päätellen lisäävän mielessään.
"Mene vain", Aaltosalama sanoi ennen kuin ehdin esittämään vastaväitteitä. "Kyllä minä pärjään."
"Varmastiko?"
"Varmasti", kumppanini vastasi yrittäen hymyillä, mutta näin hänen silmistään, ettei soturin olo ollut parantunut ollenkaan. Olisin kovasti halunnut mennä hänen mukaansa, mutta helpompi olisi vain hoitaa partio pois alta. Puskin vielä hellästi naarasta ja sanoin hänelle muutaman rohkaisevan sanan, jonka jälkeen pyyhälsin kireänä partioon.

“Haavasi ovat ruvenneet parantumaan hyvin”, Sumutassu ilmoitti poistaessaan varovasti kynnellään eilen illalla kaulalleni taputtelemaansa hämähäkinseittiä, jonka alle hän oli sivellyt jonkinlaista yrttitahnaa. Kipu ei ollut enää yhtä paha kuin muutama päivä sitten, mutta minua oli kehotettu olemaan tekemästä äkkiliikkeitä niin kauan kunnes haavat olisivat kunnolla rupeutuneet.
“Kauanko minun pitää olla vielä täällä?” kysyin parantajaoppilaan saatua hoitotoimenpiteensä valmiiksi.
“Vielä parisen päivää, sanoisin”, savunharmaa naaras naukui ja astahti kauemmaksi. Hän lipaisi rintakarvojaan mietteliään näköisenä. “Mutta siinäkin tapauksessa saat korkeintaan osallistua rajapartioihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen toimintaan, joka ei sisällä liian rivakkaa liikettä.”
Nykäisin häntääni hieman harmistuneena. Kaipasin toimintaa nyt enemmän kuin koskaan vietettyäni useamman päivän petipotilaana. “Selvä”, murahdin kumminkin ja nyökäytin päätäni kiitokseksi parantajaoppilaalle.
Savutassu keräsi tassullaan kokoon maahan levittämänsä yrtit, noukki käärön suuhunsa ja tassutti varastolle, jonka edustalla Hehkuaskel oli istunut tarkkailemassa meitä. Parantajan silmissä oli ylpeä loiste.
Mestari ja oppilas vaihtoivat keskenään muutaman sanan, mutta en pannut merkille, mistä he puhuivat, sillä päätin itse keskittyä siistimään sotkuista turkkiani.

Aika kului tuskastuttavan hitaasti, kun ei ollut mitään tekemistä joutilaana makoilemisen, syömisen ja nukkumisen lisäksi. Vähän aikaa sitten Myrskymahti oli käynyt tervehtimässä minua ja tuonut samalla myyrän, jonka olimme syöneet yhdessä.
Tämä oli jo sisareni kolmas visiitti samalle päivää, eikä se varmasti jäisi viimeiseksi. Olin kuitenkin kiitollinen pentuetoverilleni seurasta. Myös Pimentovarjo oli käynyt katsomassa minua kerran päivässä, mistä olin salaa otettu. Pitkästä aikaa minulla tuntui olevan jonkinlainen yhteys emoni kanssa.
Myrskymahdin käynnin jälkeen olin jäänyt taas toimettomaksi. Olisin varmaankin seuraavaksi ruvennut silppuamaan petiäni, ellei ulkoa olisi kajahtanut kokoontumiskutsu. Henkäystähti ei missään nimessä kuulunut suosikkikissoihini, mutta kokous - liittyipä se sitten mihin hyvänsä - tarjosi apua tylsyyteeni.
Niinpä minä tassutin sairasaukion halki pesän suulle ja pujahdin ulos seuraamaan alkavaa ilmoitushetkeä. Myös Hehkuaskel ja Sumutassu tulivat pihalle. Olisin olettanut heivän jäävän istumaan johonkin lähistölle, mutta sen sijaan kaksikko suuntasikin suoraan leirin sydämeen. Katsoin heidän jälkeensä hieman hämmentyneenä. Parantajat eivät olleet klaanin keskuudessa kovinkaan suuressa suosiossa - vaikka tekivätkin työtä, jonka puolesta näin olisi pitänyt olla -, joten ihmettelin, miksi he pyrkivät nyt niin lähelle klaanipäällikköä ja muita sotureita ja oppilaita.
Asia selvisi kuitenkin pian, kun Henkäystähden katse siirtyi Hehkuaskeleseen ja tämän oppilaaseen. Mitään turhia jahkailematta kolli julisti: “Hehkuaskelen mukaan Sumutassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja on ansainnut parantajanimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Sumutuulena.”
Jotkut hurrasivat nimensä saaneelle parantajaoppilaalle, minä mukaan lukien, mutta menot olivat huomattavasti soturinimityksiä vaisummat. Arvelin sen johtuvan juuri siitä nimenomaisesta syystä, että Sumutuuli ei ollut ollut soturioppilas.
Kaksikon palatessa takaisin pesälle nyökkäsin kohteliaasti Sumutuulelle, joka räpäytti minulle ystävällisesti silmiään. Näin nuoren naaraan väreilevistä niskakarvoista, miten innoissaan tämä oli nimityksestään.
Olin juuri ehtinyt astua takaisin pesään, kun kuulin takaani lähestyvää tassujen töpsötystä. Katsoessani taakseni näin Hämärähallan livahtavan perässäni sisään. Ruskeankirjava naaras vilkaisi aukion suuntaan vaivihkaa kuin olisi pelännyt jonkun seuraavan mutta kääntyi sen jälkeen hymyilemään minulle.
“Hei”, naaras kehräsi taivuttaen hännänpäätään selkänsä ylle. Hän kosketti kanssani neniä ja antoi sen jälkeen katseensa valua kaulaani. Hänen silmiinsä syttyi huoli. “Näyttävät ilkeiltä. Sattuuko niihin paljon?”
Pudistin päätäni - mitä kaduin heti jälkeen päin, sillä se tuntui heti kiristyksenä kaulassani - ja istahdin alas. “Ei enää niin paljon kuin joitakin päiviä sitten. Sumutassun - siis Sumutuulen mukaan voin palata soturien pesään jo muutaman päivän päästä.”
Hämärähalla nyökytteli edelleen vakavan näköisenä. “Muistathan silti ottaa rauhallisesti, etteivät ne vain repeä”, naaras huolehti.
Minun olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiäni, mutta hillitsin pakottavan tarpeeni moiselle mielenosoitukselle. Hämärähalla oli ystäväni ja halusi vain huolehtia minusta, mitä en voinut kuin arvostaa.
“Kyllä minä otan, älä murehdi.”
Soturin naamalle levisi helpottuneempi hymy, mutta se pyyhkiytyi saman tien pois, kun ulkoa kuului huuto: “Hämärähalla! Minne sinä menit?”
“Kaamoskukka”, murahdin lopen kyllästyneenä veljeeni ja hänen oikkuiluunsa. En edelleenkään pitänyt siitä, että Hämärähallan kaltainen mukava kissa oli Kaamoskukan laisen luihun kollin kanssa. Mitä ihmettä ystäväni oikein edes näki tässä?
“Minun on mentävä”, Hämärähalla naukui nopeasti mutta väläytti minulle vielä lämpimän hymyn. “Parane pian, Pyräkkäpiru.” Sen sanottuaan hän puikahti takaisin aukiolle.
Siirryin pesän suulle katselemaan, miten hän kipitti kiltisti kumppaninsa tykö, joka näytti alkavan hiillostamaan häntä saman tien siitä, missä hän oli ollut. Koukistelin kynsiäni ärtyneenä. Kaamoskukka osasi olla ärsyttävän lipeväkielinen halutessaan. Hän olisi varmasti pystynyt saamaan muut uskomaan, että siilit lensivät - mitä ne eivät tietenkään tehneet, sillä niillä ei ollut siipiä, toisin kuin linnuilla.
Kun en kestänyt katsella veljeni omahyväistä virnuilua enää pidempään, käännyin kannoillani ja palasin takaisin omaan väliaikaisvuoteeseeni.


​”Älkää hidastelko siellä!” huusi Lainepentu, joka rynnisti ohitseni kaksi pentuetoveriaan perässään. Yhteentörmäys ei ollut kaukana, ja onnistuin väistämään villiintyneen pentujoukon hypähtämällä sivuun.
“Hei, katsokaa vähän missä juoksentelette!” sihahdin näiden perään, mutta pennut hädin tuskin kuuntelivat. Murahdin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Pennut olivat pentuja; kyllä mekin pentuina olimme viilettäneet ympäri leiriä kuin päättömät metsäkanat Kaamoskukan ja Myrskymahdin kanssa tuon ikäisinä.
“Anteeksi tuosta”, Mäntyviiksi, klaanin ikikuningatar, maukui tassuttaessaan luokseni. Naaras seurasi hetken silmillään pentuja, ennen kuin katsahti taas minuun. “Joko pääsit parantajalta?”
“En vielä”, huokaisin voimatta peitellä turhautumista äänessäni. “Huomenna vasta.”
“On parempi ottaa aikansa parantumisen kanssa kuin katua myöhemmin”, kuningattaren nauku oli lempeä.
“Niin kai.” Katseeni vaelsi takaisin keskenään touhuaviin pentuihin. Myös Mäntyviiksen huomio siirtyi samaan suuntaan.
Seisoskelimme hetken hiljaisuudessa, kunnes iäkkäämpi kissa avasi jälleen suunsa: “Minä muistan, kun sinä ja sisaruksesi olitte vielä tuollaisia karvapalloja.” Hän vilkaisi minuun päin silmät veikeästi pilkehtien. “Ja katsokaa nyt teitä: isoja kissoja kaikki.”
Suustani pääsi epämääräinen nauruntuhahdus. “Kaamoskukka ja Myrskymahti ainakin”, mau'uin huvittuneena. Minä olin aina ollut pentuetovereitani pienikokoisempi.
Mäntyviiksi hipaisi kylkeäni hännällään. “Ei kissan koko hänestä soturia tee”, naaras tokaisi, mutta hänenkin viiksensä vipattivat huvittumisen merkiksi. “Täytyy olla myös päätä ja sydäntä.”
Vilkaisin häntä epäluuloisena. “Ja niitäkö minulta löytyy?” kysyin.
Mäntyviiksi kohautti lapojaan. “Sydäntä kyllä, mutta päästä en niinkään tiedä”, kuningatar naukui, mutta säihkyvät silmänsä paljastivat hänen vitsailevan. Hetken päästä hän lisäsi: “Sinä olet hyvä soturi, Pyräkkäpiru. Vahvuutesi ei ehkä ole ruumiisi koossa, mutta sinun sydämesi on sitäkin suurempi ja vahvempi. Älä anna sen kovettua, tai muuten siitä voi tulla raskas kantaa.”
En oikein ymmärtänyt, mitä Mäntyviiksi sanoillaan tarkoitti, mutta nyökkäsin kumminkin. “Kiitos, Mäntyviiksi, en anna”, lupasin ja kosketin kuonollani hänen lapaansa kevyesti.
“Hyvä.” Mäntyviiksen silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän siirsi katseensa minusta takaisin pentuihin. Käynnissä näytti olevan jonkin sortin nujakka, jota kuningatar lähti selvittämään.
Minä jäin istuskelemaan paikoilleni ja pohdiskelemaan naaraan sanoja, mitä lie ne sitten tarkoittivatkaan.

Katselin sisartani suoraan silmiin pahoitelvan näköisenä.
"Anteeksi, lainepentu lupaan olla varovaisempi vastaisuudessa", mau'un anteeksipyytävästi sisarelleni. Lainepentu katseli minua silmissä loistaen noin silmänräpäyksen aijan välitävästi mutta se peityi jonkin muun tunteen alle jota en nyt osannut tulkita. Kosketin sisareni kuonoa nopeasti ja käänsin katseeni klaanin paranajiin mietien oliko tassuni siinä kunnossa että voisin mennä takaisin pentutarhaan, tiesin että sisareni ei kunnioitanut parantajien työtä mutta minä kunnioitin pidin heidän työtään tärkeänä. Tiesin kuitenkin myös että en todellakaan haluaisi olla parantaja vaan halusin olla soturi! Minulle tuli yllätäen kamoksuva olo kun mietin että mikä ongelma minun jalasani oikein oli. Silmäni laajenivat ja katsoin kysyvästi parantajaa - hehkuaskelta - toivoen että tämä sanoisi hiljaisuustassun vain ylireagoineen eikä tassusani ollut mitään vikaa.
"Tuiskupentu, sinun jalkasi on vain venähtänyt joten sinun pitää jäädä parantajan pesään joksikin aikaa", parantaja naaras maukui lempeästi mutta silti sillä tavalla että minun ei kannattaisi haroa vastaan.
*Hiirenpapanat*, ajattelin silmät viirussa ja käänsin katseeni takaisin sisareenii.
"Anteeksi, lainepentu en voi sille mitään että joudut näkemään minut täällä", mau'un anteeksi pyytävällä äänellä.
//laine? :)

Sulkavirta asteli raskain askelin ulos sotureiden pesästä. Yllätyksekseen ensimmäinen näkemänsä asia pesän ulkopuolella oli valkea maa. Naaras pysähtyi ja höristi korviaan. Hänen kellertävän vihreä katseensa kohosi taivaalle, josta edelleen leijaili maahan hentoja, valkeita lumihiutaleita.
"Lehtikato on saapunut", naaras henkäisi hiljaa itsekseen. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut seisovansa edelleen pesän sisäänkäynnin tukkeena.
"Liikutko vapaaehtoisesti vai pakotanko sinut liikkumaan?" Jääviillon vihainen ärinä kantautui soturin korviin pesän sisäpuolelta. Sulkavirta säpsähti ja otti nopeasti muutaman askelen eteenpäin ja siirtyi sivuun sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Punaturkkinen, tavanomaisen äreä Jääviilto astui ulos sotureiden pesästä ja mulkoili vihamielisesti klaanitoveriaan. Jääviillon katse kuitenkin muuttui, kun hänkin huomasi maan peittäneen valkean lumipeitteen. Soturi luimisti inhoten korviaan.
"Tämäkin vielä."
Jääviilto ei jäänyt rupattelemaan Sulkavirran kanssa, vaan jatkoi matkaansa kohti lumen alle jäänyttä tuoresaaliskasaa. Sulkavirran mieli muuttui taas äkkiä raskaaksi, kun hänen ajatuksensa palasivat aiempaan aiheeseen: Ruskalintuun. Viime aikoina harmaanruskea soturi oli kaivannut edesmennyttä kumppaniaan tavanomaista enemmän. Sulkavirta oli niin pahoillaan, ettei Lokkimieli ollut saanut tavata isäänsä tai ettei Ruskalintu ollut saanut tavata poikaansa. Naaras oli aivan varma, että kaksikko olisi tullut toimeen keskenään, olivathan he sentään isä ja poika.
Sulkavirran ajatukset hairahtuivat taas, kun hän kuuli jonkun huutavan:
"Hakekaa parantaja! Rapakynsi tarvitsee apua!"
Ääni kuului selvästi klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Sulkavirran niskavillat nousivat pystyyn. Oliko vanhalle naaraalle sattunut jotakin? Ilmeisesti, ei kai hän muuten tarvitsisi apua... Soturin mielenkiinto heräsi ja hän lähti hitaasti hivuttautumaan lähemmäs klaaninvanhimpien pesää. Yksi pennuista pyyhälsi ulos pesästä ja juoksi suoraa tietä parantajan pesälle. Ei kulunut aikaakaan, kun Hehkuaskel oppilaineen riensivät pesältä pentutarhalle. He ohittivat Sulkavirran kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, naaras ymmärsi sen hyvin. Naaras jäi seuraamaan tapahtumia sivumpaa.

Jonkin ajan kuluttua Hehkuaskel ja Sumutassu kantoivat tajuttoman Rapakynnen ulos klaaninvanhimpien pesästä parantajan pesälle. Sulkavirta katsoi säälien vanhaa naarasta, jonka vointi selvästi oli todella huono.
"Mitä täällä tapahtuu?" Sähkötuhon matala ääni havahdutti Sulkavirran ajatuksistaan. Hän kohdisti katseensa pentuetoveriinsa ja katsoi tätä harmistunut ilme kasvoillaan.
"Rapakynsi vietiin juuri parantajan pesälle, hän vaikutti hyvin sairaalta", raidallinen naaras kertoi. Sähkötuhon ilme pysyi vakavana, mutta kolli katsoi sisartaan myötätuntoisesti ja räpäytti silmiään.
"Harmillista", Sähkötuho totesi. Sulkavirta nyökytteli päätään, sitä se todellakin oli, harmillista. Sulkavirta veti syvään henkeä ja käänsi katseensa taivaalle. Lumisade oli lakannut.
"Lehtikato on taas täällä", Sulkavirta huomautti, vaikka veli oli taatusti huomannut sen itsekin. Sähkötuho nyökkäsi.
"Saa nähdä, miten rankka tästä lehtikadosta tulee", kolli naukui ja näytti hetkeksi katoavan jonnekin syvälle ajatuksiinsa. Naaras ei vaivautunut keskeyttämään veljeään ja hänen ajatuksiaan, vaan kaksikko istuskeli hetken aivan hiljaa vieretysten.

Päivät kuluivat ja ilmat sen kuin vain kylmenivät. Ensilumi oli sulanut pois, mutta uutta oli satanut pian tilalle. Sulkavirta tiesi tämän kuvion: lunta tuli ja se suli pois monta kertaa ennen kuin jäisi lopuksi lehtikatoa maahan. Leirin ilmapiiri tuntui kiristyneen alkaneen lehtikadon myötä, mutta Sulkavirta tiesi senkin olevan aivan tavallista. Kylmenevät ilmat ja päivä päivältä vähenevä tuoresaaliin määrä sai lähes kaikki stressaantuneeksi. Sulkavirta ei vaivautunut murehtimaan moisesta. Hän tiesi, että klaani kyllä selviäisi aivan kuten oli selvinnyt joka lehtikadosta tähänkin mennessä. Elämä klaanissa oli turvallista. Jos jokainen kuolonklaanilainen heitettäisiin yhdeksi lehtikadoksi yksin erakoksi, he saisivat aivan uudenlaisen perspektiivin elämäänsä.
Sulkavirran ilme kirkastui, kun hän näki Aaltosalaman lähestyvän häntä. Kaksikko ei ollut viime kuiden aikana kamalasti rupatellut, mutta siitä huolimatta Sulkavirta piti punaturkkista soturia parhaistakin parhaimpana ystävänään.
"Iltaa", Sulkavirta tervehti ystäväänsä ennen kuin tämä ehti sanoa mitään. Aaltosalama vastasi tervehdykseen samalla tavalla ja istuutui lupaa pyytämättä Sulkavirran vierelle.
"Joko sinä kuulit?" Aaltosalama kysyi vakavailmeisenä. Sulkavirta kallisti päätään huolestuen.
"Kuulin mitä?" harmaanruskea naaras henkäisi.
"Rapakynsi ei selvinnyt. Hän kuoli hetki sitten", Aaltosalama ilmoitti. Sulkavirta laski katseensa hetkeksi maahan ja siitä hämärtyvälle taivaalle. Illan ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet taivaalle.
"Enää hänen ei tarvitse kärsiä", Sulkavirta lausahti, yrittäen etsiä asiasta edes jotain hyviä puolia. Hän ei nähnyt, vastasiko Aaltosalama jotain päätään nyökytellen, mutta soturi ei ainakaan avannut suutaan ja sanonut mitään. Sulkavirta käänsi katseensa ystäväänsä ja vaihtoi aihetta, jottei keskustelu menisi liian synkäksi:
"Miten sinulla on mennyt viime aikoina? Ihme kyllä Pimentovarjo ei ole laittanut meitä yhteenkään samaan partioon.."

//Aalto?

Näin kuinka helakanpunainen veri norui pieninä puroina Virtaviiman kylkiä pitkin. Hänen raidallinen karvansa repsotti epäsiistinä verisen paakkuuntuneena ja ihosta irti nyhdettynä, kuin epäonnistuneen kynimisyrityksen seurauksena. Tyttäreni rännän kastelema turkki sai hänet näyttämään vielä surkeammalta. Akuuttia hengenvaaraa ei ollut, mutta silti jälki oli pahaa ja haukan kynnet olivat uponneet vähintään yhtä syvälle sydämeeni, kuin Virtaviiman ihoon. Syyllisyys kalvoi sisintäni.
“Minulla on kaikki hyvin”, totesin varmasti. Tunsin ihollani joitakin tykyttäviä haavoja, mutta niiden kipuilu oli tällä hetkellä toissijainen asia. “Sinut taas pitää saada parantajan pesälle pikimmiten.”
Huomasin tyttäreni silmiin syttyneen huolen. Se hämmästytti minua. Ei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, ei minulla ollut mitään hätää. Minulla olisi kaikki hyvin sen jälkeen, kun hänen haavansa saataisiin putsattua. Tai ainakin tarpeeksi hyvin. Virtaviima oli varmaankin aistinut levottomuuden käytöksestäni. Minusta olisi ollut parempi jos se ei jäisi kalvamaan Virtaviiman mieltä. Sisäinen myllerrys oli varmasti ohimenevää. Kunhan saisin vain hieman rauhoituttua, eiköhän kaikki olisi taas niin kuin aina ennenkin.

//Virtˢa? :)

Lampiväre kuunteli sisartaan tarkasti. Hän oli aina pitänyt Lätäkkölempeä älykkäänä, mitä tämä olikin. Kaikki, mikä hänen siskonsa suustaan pääsi, tuntui aina tärkeältä, harkitulta ja oikealta, ja Lampiväre vastaanotti kaikki soturin mietteet suurella mielenkiinnolla. Hänen siskonsa oli varmasti oikeassa siinä, että heidän vanhempansa toivoivat sisaruskolmikon löytävän nopeasti kumppanit. Jälkikasvu oli etenkin Henkäystähden paljon toivomaa, sillä hän toivoi klaaniin lisää puhdasta kuolonklaanilaista verta. Siksi kolmikonkin oli ehdottomasti löydettävä rinnalleen puhdasveriset kollit: erakkoverinen kumppani ei tulisi kysymykseenkään. Lampiväre halusi ajatella, että hankkisi kumppanin vain rakkaudesta, oli tämä sitten vereltään erakko tai ei. Naaras ei kuitenkaan ollut varma, olisiko hänestä tilanteen tullen uhmaamaan vanhempiensa toiveita ja odotuksia. Joka tapauksessa Lampiväre oli Lätäkkölemmen kanssa samaa mieltä siitä, ettei toivonut joutuvansa ottamaan kumppani vain, koska Tuhkajuova ja Henkäystähti sitä halusivat.
"En minäkään", harmaa naarassoturi naukui, mutta hänen äänestään puuttui se varmuus, joka Lätäkkölemmen puheessa erottui selkeästi. Hän ihaili sitä, miten Lätäkkölempi uskalsi sanoa mielipiteensä niin kirkkaasti ja epäröimättä. "Toivon, että voimme molemmat löytää kumppanit, joita oikeasti rakastamme."
Lätäkkölempi hymyili Lampiväreelle, ja harmaa naaras tunsi tutun lämpimän, mukavan ja turvallisen tunteen leviävän sisällään, kuten yleensä siskojensa seurassa. Hän nojasi lempeästi siskoaan vasten nauttien siitä, että hän voisi aina luottaa Lätäkkölempeen ja tämän tukeen ja rakkauteen.

Lehtisade oli kääntynyt lehtikadoksi ja Lampiväre oli vapautettu parantajan pesältä soturin velvollisuuksiinsa. Päivät lipuivat aamusta iltaan samaa rataa täynnä samoja tylsiä askareita. Silloin tällöin naaras ikävöi aikaa Eloklaanin leirissä, sillä ainakin Kortetassun läsnäolo oli tuonut hänen yksitoikkoiseen elämäänsä jotain vaihtelevuutta ja jännitystä. Nyt hänen salaisuutensa aiheuttama huono omatuntokin oli kadonnut, sillä Lampiväre jakoi taakkansa Lätäkkölemmen kanssa. Osa hänestä tuntui kaipaavan jotain vaikeuksia, edes jotain, joka vaikka vain pieneksi hetkeksi keikauttaisi naaraan elämänsä suoraviivaiselta, tylsältä radalta.
Kenties ongelmaan olisi yksinkertainen ratkaisu: hänen olisi vain löydettävä joku korvaamaan Kortetassu. Jonkun olisi täytettävä tuo aukko, jonka kolli oli jättänyt hänen sydämeensä ja unelmiinsa, mitä pikimmin. Susimieli ei ollut lähtenyt Kuolonklaanista mihinkään, mutta Lampiväre ei enää tuntenut samaa pentumaista ihastusta tätä kohtaan. Hän tarvitsi epätoivoisesti uuden ihastuksen kohteen.
Pimentovarjo oli määrännyt Lampiväreen ja Lätäkkölemmen samaan aurinkohuipun partioon, mistä harmaa naarassoturi oli iloinen. Rajapartiot olivat aina tylsiä, mutta huomattavasti siedettävämpiä, kun juttuseura oli laadukasta. Hänen askeleensa olivatkin keveät, kun Lampiväre tepasteli muun partion luo. Partion johdossa oli Tuimakatse, ja tämän ja siskosten lisäksi siihen osallistuisivat Loiskevarjo, Tummasielu ja Leppävarjo. Varmasti heidän joukostaan Lampiväre löytäisi jonkun.
"Hei, Lätäkkölempi", Lampiväre tervehti siskoaan tämän luokse ehdittyään. "Kiva päästä kanssasi partioon."

//Lätty?

Istuskelin soturien pesän edustalla, tattihalla oli halunnut olla aamun yksin joten olin antanut kumppanini mennä. Minulla tosin oli tylsää vain istuskella tekemättä mitään mutta en voinut saalistamaan taikka partioimaankaan voinut mennä.. En ilman ketään puhdasveristä kissaa ja se ärsytti minua.. Miksi isäni pitikin olla kotikisu..! Yhtäkkisesti tunsin jotain hännässäni ja käänsin hölmistyneenä katseeni taaksepäin; näin häntäni kimpussa pikkuisen mustan ja eri sävyisten siniharmaaiden kuvioiden kirjava naaraspentu. Sehän oli tuiskupentu, naaras oli pelästynyt minua kun olin ensikerran naaraspennun tavannut mutta ei hän minua pelännyt ei enään meistä oli tullut ystävävät siinä aikana kun olimme tutustuneet toisimee. Vetäisin häntäni näppärästi pois pennun ulottuvilta naurahtaen. Naaras oli vitsikäs nuori kissa.. Kumpa minullakin olisi omia pentuja.. Tattihallan ja minun.. Tuiskupentu näytti hämentyneeltä kun häntäni oli kadonnut naaran edestä.
"Hei, Tuiskupentu miten sinulla menee pentuetoveriesi kanssa?" kysyin. Tuiskupentu nosti katseensa ja hymyili minulle pienesti, jäänsiniset silmät kirkkaina.
"Ihan hyvin", tuiskupentu miukaisi pienesti kehräten. Naaras oli niin viaton.. Hän ei välittänyt siitä että olin puoliverinen.. Toisin kuin tämän sisar lainepentu- nuori kipakka siniharmaa karvapallo, Ajatukseni siirtyivät yllättäen kamomilltassuun.
*lainepentu oli aika ilkeä kun puhui kamomillatassulle niin.. Mutta ymmärrän kyllä miksi hän teki niin.. Siksi että kamomillatassu puolusti minua.. Kamomillatassu parka..*, ajattelin. Käänsin katseeni lempeästi tuiskupentuun joka istuskeli viatoman näköisenä silmät loistaen. Katseeni tarkentui naaraan suurien silmien syvyyksiin, naaraspentu oli hyvin uskolinen perheellen.. Joten hän varmaan olisi sisarensa puolella jos tietäisi asiasta, tai ehkä hän jo tiesikin.
"Haluaisitko mäyränselkään?" kysyin hymyillen. Tuiskupentu ponkaisi pystyyn silmät loistaen innosta, tämä nyökkyteli innoissaan. Asetuin hetkeksi maakuuasentoon jotta pentu pääsisi selkääni. Naaras kehräsi innoissaan kun nousin pystyyn ja aloin vaapua eteenpäin. Naaras kehräsi innokkaasti ja piti tiukasti kiinni jottei tipahtaisi. Kuitenkin lopulta olin lyyhistyvinäni naaraan painon alla, ja odotin että pentu loikkaisi pois selästäni. Tuiskupentu istuutui ja katseli minua kysyvästi.
"Tuiskupentu, minun pitäisi mennä saalistamaan joten menepä tekemään jotain muuta", mau'uin hymyilen ja käännyin pois päin pennusta. Yllätäen kuulinkin äänen;
"Tulisielu! Sinut on määrätty saalistuspartioon!" tummasielu niminen kolli huudahti. Kipitin kollin luo hymähtäen -en ainakaan ollut huijanut sanoessani menevänsi saalistamaan. Räpäytin silmiäni viatomasti tummasielulle ja pysähdyin.
"Keitä muita on partiossa?" kysysäisin toivoen että kumppanini tattihalla olisi partiossa -en ole ollut hetkeen samassa partiossa kumppanini kanssa hetkeen.
"Minun ja sinun lisäksesi partiossa on oppilaani syöksytassu, kylmäliekki ja kamomillatassu", kolli maukui.
*aika iso partio.. No ehkä on hyvä että lähetetään niin isoja partioita kun on sentään melkein lehtikato*, ajattelin. Olisi kuitenkin kivaa viettää kamomillatassun ja syöksytassun kanssa taas aikaa, tosin kun kamomillatassu oli sillä tuulella niin en kyllä uskonut että naaras haluaisi jutella kenenään kanssa nyt. Kun olimme partion luonna niin huomasin kamomillatassun jutelemassa syöksytassun kanssa silmät sameina ja halutoman näköisenä. Tassutin kaksikkon luo kehräten.
"Hei! Miten teillä menee?" kysyin hymyillen toivoen saavani kamomillatassulle paremman mielen -niin varmaan yritti syöksytassukin. Ehkäpä jos me emme saa hänelle parempaa mieltä niin ehkäpä hänen sisarensa tai isänsä saisi. Kumpikaan ei vastannut minulle joten odottelimme lähtöä hiirenhiljaa, Lähdimme matkaan hetken kuluttua, syöksytassu ja kamomillatassu olivat nyt erillään toisistaan mutta silti keskenään en halunnut edes yrittää puhua kamomillatassulle mutta voisin puhua syöksytassulle. Nostin hetkeksi katsettani ja näin tummasielun edempänä kylmäliekkin kanssa, käänsin katseeni syöksytassuun vähän edempänä ja katsahdin kamomillatassua joka tassuti edelläni. Yhtäkkiä tummasielu ja kylmäliekki pysähtyivät. Tummasielu käänsi katseensa minua ja oppilaita kohden.
"Meidän kannattaisi hajaantua saame sitten enemmän riista, minä ja syöksytassu sekä tulisielu menemme tuohon suntaan ja kylmäliekki ja kamomillatassu tuonne", tummasielu maukui. "Tavataan tässä aurinkohuippun aikaan", tämä lisäsi ja tassuti kohti pusikkoa ja minä ja syöksytassu seurasimme perässä. Aikaisin suuni ja etsiskelin jotain saaliseläimen hajua ja löysinkin yllättäen päästäisen hajun ja asetuin nopeasti vaanimisasentoon, aloin hiipiä eteenpäin kunnes huomasin päästäisen. Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin ja hyppäsin päästäisen päälle, lintu alkoi räpistellä ja pääsi miltei irti mutta ehdin juuri ja juuri purra linnun Kuoliaaksi. Nousin seisomaan ja käännyin ympäri tassutaen ystäväni luokse. Syöksytassu oli vaanimassa myyrä, katselin kuinka oppilas hiipi eteenpäin ja lopulta hyppäsi myyrän päälle. Kehräsin hymyillen, käänsin katseeni tummasieluun syöksytassun mestariin joka katseli oppilaansa saalistusta kiinostuneena. Istuuduin hetkeksi ja pudotin päästäisen maahan, vilkaisin taivaalle ja huomasin että oli jo miltei aurinkohuippu; se tarkoitti että meidän pitäisi alkaa mennä jotta ehtisimme aukille ajoissa.
"Mennään takaisin sinne aukiolle", tummasielu maukui. Nostin päästäiseni suuhuni ja näin kuinka syöksytassu nosti myyränsä. Käänsin katseeni tummasieluun joka oli nähtävästi saanut hiiren, Olimme siis kaikki saaneet saalista. Lähdimme tassutamaan takaisin sille aukiolle. Katselin hetkisen ympärilleni, näin puita jotka olivat jo pudotaneet kaikki lehtensä. Kun pääsimme aukiolle niin saimme huomata että kylmäliekki ja kamomillatassu olivat ehtineet palata ensin aukiolle. Kun huomasin kamomillatassun napaneen myyrän -niinkuin syöksytassukin. tunsin yhtäkkistä ylpeyttä ystävääni kohtaan. Kuitenkin lipui hetkessä pois kun palasimme leiriin, hyvästelin vikkelästi kamomillatassun, Syöksytassun sen jälkeen kun olimme tiputaneet saalit kasaan, loikkin oitis soturien pesään nukkumaan sillä olin melko väsynyt, kun olin makuualusillani niin ajattelin nopeasti että missä tattihalla oli mutta en jaksanut mennä etsimään tätä joten suljin silmäni ja nukahdin.

Noin pari päivää myöhemmin. Istuskelin leirin reunalla mutta en yksin säröpentu - tuiskupennun veli - oli juuri tullut luokseni. Kehräsin kollin kysymykselle iloisena.
"Ihan hyvää, tosin minua harmittaa jotkin asiat joita en haluaisi nyt kertoa koska ne ovat no.. Yksityisasia", mau'uin kehräten pikkukollille. Nousen seisomaan ja heilutelen iloisen oloisena häntääni kehräten leikkimielisesti.
"Haluaisitko ehkäpä mäyränselkään tai lekkiä jotain muuta?" kysäisin kehräten.
//särönen? :>

Pyöriskelin ja hyöriskelin pedissäni. En saanut enää herättyäni unta. Päätin koittaa ulos leiristä.
“Voitko lopettaa. En saa unta”, Lainepentu naukui mumisten. Tuhahdin ja kellahdin selälleni. Mieleni heitti minua ajatuksesta toiseen. Koitin saada ajatukset kuriin mutta se ei onnistunut. Odotin, että kuulin Lainepennunkin unisen tuhinan ja nousin sitten hitaasti ja hiljaa. Ylös noustuani vilkuilin ympärilleni hämärässä. Silmäni tottuivat nopeasti vähäiseen valoon. Hiivin hiljaa kohti pesän uloskäyntiä. Pääsin hivuttautumaan melkein ulos asti herättämättä muita mutta sitten kuulin Mäntyviiksen kuiskauksen.
“Säröpentu? Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Rukoilin, ettei hän herättäisi muita tai antaisi minulle rangaistusta.
“En saanut enää unta”, kuiskasin takaisin. Mäntyviiksi nyökkäsi. Hän nousi hitaasti ja hiljaa ylös. Ei, ei. En halunnut, että kukaan tulisi kanssani ulos.
“Voin tulla ulos hetkeksi sinun kanssa”, hän naukui. Nyökkäsin. No ei kai se niin paha olisi. Kävelimme yhdessä ulos pentutarhasta. Tassutin heti pois Mäntyviiksen luota, kun hän oli antanut luvan. Näin leirin reunalla Tulisielun ja tassutin häntä kohti. Nyökkäsin pienen etäisyyden päästä tervehdyksen ja samalla vähän kuin pyysin, että saanko tulla lähemmäksi. Tulisielu nyökkäsi.
“Huomenta. Mitä sinulle kuuluu?” kysyin kohteliaasti ja istuin alas. Laskin häntäni etutassuilleni.
//Tuli?

Jääviillolle oli jäänyt yllättävän hyvä kuva aiemmasta keskustelustaan Pimentovarjon kanssa. Vaikka naaras olikin suoraan sanottuna raivostuttavaa seuraa, hän sentään tuntui ymmärtävän Jääviillon todellisen arvon. Kenties mustaturkkinen naaras pelkäsi, että Jääviilto veisi hänen asemansa. Kuten he olivat edellispäivänä sopineet, Pimentovarjo ilmoitti heidät partioon Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon kanssa. Jääviiltoa alkoi välittömästi ärsyttämään, kun varapäällikkö muistutteli häntä hienovaraisuudesta. Kuten arvata saattaa, Pimentovarjo oli nimennyt itsensä partion johtajaksi. Jääviilto käveli tiukasti varapäällikön kannoilla ulos leiristä ja vilkuili takanaan kulkevia nuorempia sotureita.
"Huh, kylläpä täällä on kylmä", Leppävarjo alkoi tapansa mukaisesti puhua heti, kun partio pääsi leirin muurien ulkopuolelle. Puhuri iskeytyi vasten Jääviillon punertavaa turkkia. Leppävarjo oli oikeassa, ulkona oli todella kylmä. Lehtikato olisi täällä aivan pian. Koska kaikki partion jäsenet tunsivat Leppävarjon, ei kukaan vastannut hänen toteamukseensa mitään. Tabbykuvioinen kolli puhui vaikka oraville, jos muita ei ollut lähettyvillä. Jääviilto oli aika varma, ettei harmaa kolli osannut olla hetkeäkään hiljaa.
"Onpa hassua", Leppävarjo naukaisi ja kiri Jääviillon rinnalle, kaiketi aikeenaan puhua suoraan punaturkkiselle soturille. Jääviilto mulkaisi tabbykuvioista kollia välinpitämättömästi.
"Olimme kaikki Eloklaanin vartijoina ja nyt olemme yhdessä partiossa", kolli naukui mietiskellen. Jääviilto huomasi, miten Pimentovarjo vilkaisi lapansa yli ja hidasti tahtiaan.
"Mikä sattuma, kas kun en itse huomannut", Pimentovarjo lausahti. Jääviilto siristi silmiään, Leppävarjo oli vienyt keskustelun aivan oikeaan suuntaan.
"Mitäpä sinä olisit huomannut", Jääviilto tuhahti Pimentovarjolle, "ethän sinä edes huomannut sitä, kun joku vartijoista petti sinut." Varapäällikön terävä katse kääntyi välittömästi Jääviiltoon. Soturi vastasi siihen virnistyksellä. Hän ei voinut kieltää, etteikö ollut tarkoituksellisesti pilkannut varapäällikköä, mutta ainakin he olivat nyt oikeassa aiheessa. Jääviilto vilkaisi Leppävarjoa ja Kyyhkypyrähdystä. Partion vauhti oli hidastunut, he olivat saapumassa aivan pian joelle.
"Mutta eihän sitä huomannut kukaan muukaan", Leppävarjo huomautti.
"Se petturi oli kyllä häikäilemätön. Miten kukaan kehtaa pettää Kuolonklaanin sillä tavalla?" Kyyhkypyrähdys liittyi keskusteluun.
"Niinpä. Jos saisin tietää kuka se oli, repisin siltä silmät päästä ja lähettäisin petturin Pimeyden Metsään aikailematta", Jääviilto sähisi hampaidensa välistä. Viha valtasi kollin mielen, kun hänen ajatuksensa kääntyivät petturiin ja siihen, että se kissa eli yhä Kuolonklaanissa kuin ei olisi tehnyt mitään.
"Olihan se katala teko, mutta enpä nyt tiedä", Leppävarjo naukui mietteliäästi, "minä kyllä luulen, että se petturi katuu tekojaan."
Soturin sanat särähtelivät Jääviillon korvissa. Pimentovarjo katsahti punaturkkiseen kolliin päin, heidän katseensa kohtasi hetkeksi. Jääviilto oli aivan varma, että Leppävarjo olisi petturi.
"Tai mistä sitä tietää. Voihan se petturi suunnitella parhaillaankin Kuolonklaanin tuhoamista ja toimia eloklaanilaisten vakojaana", Leppävarjon sanat saivat Jääviillon varmuuden katoamaan.

//Pimento?

Lainepentu tunsi kolkkoa mielihyvää nähdessään kyynelten kihoavan oppilaan silmiin. Hän yritti änkyttää vielä jotain, mutta ei saanut täyttä lausetta ulos suustaan ja juoksi pois pesästä. Lainepentu purskahti kehräykseen ja sulki silmänsä omahyvästä. Sitten hän kuitenkin tajusi, että alusia ei oltu vaihdettu. Hän päästi pienen ärtyneen sihahduksen, mutta työnsi ärtymyksensä syrjään.
“No eihän se minua haittaa. Hän se niitä nuhteluita saa, kun ei tehnyt hommaansa, en minä”, pentu tokaisi ja lähti omalle pedilleen samalla sammalia napaten. Samahan hänen olisi itse vaihta omat alusensa. Ainakin hän saisi harjoitusta tulevia oppilaantehtäviä varten. Hän alkoi siis väkertää, vaikka ei sitä oikeasti osannut ja yritti parhaansa mukaan saada sammalet vaihdettua.

Lainepentu istui tylsistyneenä leirin laitamalla auringon lämmittämällä kohdalla. Vaikka ilma olikin jo viileä, hän lämmitti itseään pysymällä mahdollisimman tiiviinä kasana ja pörhistämällä turkkiaan. Hän siirtyi tuoresaaliskasalle vilkuilemaan mitä riistaa sinne oli tuotu. Hän yritti päättää mikä olisi paras, mutta ei hänen kyllä kovin tehnyt mieli syödä.
“Samahan se olisi vaikka karata leiristä! Täällä on niin tylsää, että ihme etten ole jo kuollut siihen!” Lainepentu sihahti. Siniharmaa pentu kuitenkin tiesi, ettei koskaan voisi karata leiristä. Hän pettäisi sillä klaaninsa ja mikä pahempaa Henkäystähden. Jos Lainepentu koskaan pettäisi Henkäystähden, hän olisi itselleen ikuisesti vihainen. Hänestä heidän päällikkö oli vahva ja fiksu ja hän seuraisi mielellään tämän käpälänjäljissä.
Kuin ajatuksen voimasta päällikkö astelikin leiriin partiosta. Lainepennun silmät suurenivat ja hän katsoi tätä, kun kolli tassutti pennun ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Lainepennun sydän hyppi hänen rinnassaan, kun hän katseli päällikköä ja hipsi lähemmäs tätä varovasti.
“Tämä orava on varamasti paras mitä tuoresaaliskasassa on!” nuori naaras ilmoitti nostaen oravan tuoresaaliskasasta Henkäystähden tassujen juureen. Hän katsoi silmät kimmeltäen klaaninpäällikköä ja oli puhjeta innosta. Henkäystähti silmäili sitä hetken ja tökkäsi sitä etukäpälällään.
“Kiitoksia”, hän naukaisi laimeasti, nappasi oravan ja tepasteli tiehensä. Lainepentu katsoi tämän perään täpinöissään. Hän oli saanut kiitokset päälliköltään! Sitä paremmaksi päivä ei olisi voinut mennä! Hänen päällikkönsä arvosti häntä!
Lainepentu oli niin täpinöissään, että ei meinannut huomata paikalle saapuvaa Lepakkohuutoa. Tämä vilkaisi pentuun ktlmästi ja tönäisi tätä sivummalle niin, että hän kaatui. Lainepentu päästi sihahduksen ja ponkaisi heti pystyyn.
“Hei varoisit vähän köntys!” Lainepentu sihahti ja huitaisi käpälällään kohti soturin takatassua. Lepakkohuut kuitenkin veti tassunsa pennun ulottumattomiin ja päästi pitkän sihahduksen.
“Lopeta tuollainen ellet halua saada kynsistä silmillesi!” kolli sihisi ja pörhisteli karvojaan. Lainepentu illisti ja kipitti pois äkkiä. Hän ei antanut kollille mahdollisuutta kostaa. Se ei välttämättä päättyisi pennulle niinkään hyvin. Lepakkohuuto nimittäin vaikutti niin äkkipikaiselta, että voisi helpostikin vetää pentua silmille ja sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän ei halunnut, että hän sokeutuisi eikä voisi toimia enää soturina ja ei koskaan pääsisi todistamaan Heinkäystähdelle kuinka hyvä soturi hänestä tulee. Sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän halusi näyttää päällikön edessä mainiolta ja toivoi tämän näkevän hänen potenttiaalinsa. Hän halusi tulla Kuolonklaanin yhdeksi parhaimmista sotureista.

Lainepentu katseli miten soturit juttelivat keskenään leirissä ja jakoivat riistaa. Hän myös huomasi saalistuspartion lähtevän leiristä ja toivoi jo olevansa oppilas ja pääsevänsä mukaan partioihin. Hän nappaisi aina eniten riistaa ja ajaisi kaikki epätoivotut vieraat pois reviiriltä. Lainepentu vain tiesi olevansa paras kaikista - tai niin hän itselleen aina kertoi.
Lainepentu huomasi Pimentovarjon leirin laidalla jakamassa sotureita ja oppilaita partioihin. Nuori naaraspentu saattoi vain kuvitella, kuinka mahtavaa olisi olla klaanin varapäällikkö. Hän oli päättänyt joskus tulevansa klaanin varapäälliköksi ja siitä vielä päälliköksi. Hänestä tulisi kaikkein suurin ja parhain päällikkö - tietysti vain Kuolonklaanin perustajan Viiltotähden jälkeen.
Lainepennun huomion kuitenkin vei se, kun hän huomasi sisarensa parantajan pesällä. Hän nousi ylös ja tassutti pesää kohden.
Lainepennun kulun kuitenkin pysäytti Mäntyviiksi.
“Lainepentu, oletko syönyt tänään vielä mitään?” naaras kysyi. Lainepentu vain nyökkäsi ja yritti päästä tämän ohitse.
“No mikäs sinulla nyt on? En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sinun noin kiihkeästi haluavan parantajan pesälle”, Mäntyviiksi kiusoitteli.
“Pois tieltä!” Lainepentu kivahti. “Näin Tuiskupennun siellä ja haluan tietää mitä on tapahtunut! Nyt päästä minut!”
“Selvä, muista kuitenkin pitää itsestäsi huolta”, Mäntyviiksi naukui samalla, kun lähti pois. Lainepentu viiletti suoraan parantajan pesälle ja pysähtyi käpälät liukuen sen suulle ja pisti päänsä sisään katsellen, miten Sumutassu nimiseksi tunnistamansa parantajaoppilas hääräsi jotain hänen sisarensa ympärillä.
“Onko kaikki hyvin lainepentu?” ääni hänen takanaan säikäytti siniharmaan naaraspennun ja hän käännähti ympäri. Hän näki klaanin parantajan Hehkuaskelen suoraan edessään. Tämän keltainen katse oli lukkiutunut suoraan pentuun ja hän näytti hieman huolestuneena. Lainepentu tuhahti ja nyökäytti päätään nopeasti kääntäen katseensa taas kohti sisartaan ja Sumutassua.
“Joo, joo, kaikki on hyvin. Tulin vain katsomaan mikä Tuiskupennulla on”, siniharmaa pentu mumisi. Hahkuaskel naukaisi jotain myöntävää ja poimi maasta yrttejä joita hän oli maahan laskenut.
Tämän tassuttaessa sisään, Lainepentu pujahti pesään. Hän tassutti pehmein askelin kohti sisartaan ja kuolonklaanin parantajaoppilasta eriparisilmiensä katse naulittuna sisareensa.
“Mitä tapahtui?” Lainepentu naukaisi heti sisarensa luokse päästyään. Tuiskupentu katsoi häneen hieman vaivaantuneena.
“Leikin hippaa Hiljaisuustassun kanssa ja kompastuin. Sitten tassuuni alkoi sattua”, hän kertoi. Lainepentu siristi silmiään ja käännähti ympäri. Hän huiskaisi häntäänsä ja lähti lampsimaan eteenpäin.
“Mihin sinä menet?” Tuiskupentu naukui hämmentyneenä ja yllättyneenä, kun hän alkoi astella kohti pesän suuta.
“Menen sanomaan Hiljaisuustassulle suorat sanat!” Lainepentu naukaisi äreästi.
“Ei! Ei se ollut hänen vikansa”, Tuiskupentu naukui. Lainepentu päästi huokauksen ja kääntyi sisareensa päin. Hänen siniharmaa turkkinsa väreili, kun hän tassutti takaisin tämän luokse. Hän hengitti syvään ja katsoi sisartaan hiljaa.
“Haluaisin vain syyttää asiasta jotakuta, se yleensä auttaa turhautumistani”, hän kertoi. Tuiskupentu katsoi häneen avuttomana.
“En tarkoittanut satuttaa tassuani - eikä Hiljaisuustassukaan!” hän naukaisi. Lainepentu nyökkäsi ja nuolaisi tämän päälakea. Tuiskupentu oli kyllä Lainepennun mielestä hieman höpsö. Ei tämä tietenkään halunnut satuttaa itseään. Lainepentu halusi tämän vain pysyttelevän turvassa ja välttävän itsensä satuttamista.
“Ole varovaisempi pöhkö. En halua tulla tulevaisuudessa katselemaan sinua tänne. Haluan nähdä sinut leikkimässä, harjoittelemassa, saalistamassa, mitä ikinä muuta kun täällä makoilemassa! En halua, että jäät tänne kököttämään, kun me olemme jo tulossa oppilaiksi”, hän naukui vakavalla äänellä. Hän välitti kyllä sisarestaan, mutta ei vain varsinaisesti osannut näyttää sitä, joten hän toivoi, että Tuiskupentu kokisi hänen sanansa vain huolestuneena huolehtimaan, eikä syyttelemisenä ja nuhtelemisena.
Hänen halunsa pitää sisarensa turvassa oli tosiasiassa hyvin suuri, mutta hän ei vain koskaan osannut tai halunnut näyttää sitä. Hän osittain tunsi sen olevan nöyryyttävää ja hölmöä ja näyttävän hänen olevan heikko. Se myös paljastaisi muille, mitä he voisivat käyttää aseensa, jos he yrittäisivät kiristää häntä.

//Tuisku?

Tuiskupentu oli mielissään mäyränselässä, mutta he vaihtoivat leikin pian hippaan. Hiljaisuustassu sai pennun nopeasti kiinni, mutta tämä kompastui ja kolli saattoi nähdä tämän katseessa kivun.
“Sattuiko sinuun?” kolli kysyi huolestuneena ja kyyristyi pennun eteen, jotta olisi samalla korkeudella kuin hän.
“Ei”, Tuiskupentu naukaisi ja katsoi muualle. Hiljaisuustassu tiesi, että se ei ollut totta. Hän roikotti etutassuaan ilmassa, ja valkoruskea oppilas oli varmempaakin varma, että naaraspentu oli satuttanut sen.
“Minä en tuota usko. Tiedät kai, että kivun peittäminen klaanitovereilta ei tee sinusta vahvempaa soturia. Joskus on ihan hyvä, että näytät kivun. Jos tassuasi ei hoideta, se voi mennä entistäkin huonompaan kuntoon ja sitten sinä tuskin voisit edes liikauttaa sitä. Joten sinä lähdet parantajan pesälle ja annat Hehkuaskeleen tutkia tuon tassun”, Hiljaisuustassu naukui jyrkästi. Tuiskupentu katsoi häneen hieman hermostuneena.
“Olen minä ihan kunnossa”, hän mutisi, mutta kolli ei sitä kuunnellut. Hän tassutti eteenpäin ja vilkaisi taakseen.
“Tule, mennään parantajan pesälle”, kolli naukaisi, mutta Tuiskupentu ei näyttänyt kamalan innostuneelta lähtemään. Hiljaisuustassu tassutti tämän luokse ja tarttui tätä niskanahasta.
“Hei! Päästä minut alas!” Tuiskupentu vinkaisi, mutta kolli ei huomioinut sitä. Hiljaisuustassu vain kantoi tätä kohti parantajan pesää ja päästi tämän alas vasta päästyään pesälle.
“Hehkuaskel! Oletko täällä?” Hiljaisuustassu huhuili. Sumutassu tuli kuitenkin paikalle.
“Hei! Hehkuaskel lähti jonkin aikaa sitten keräämään yrttejä, mutta hänen pitäisi tulla jo pian takaisin. Mutta minä voin auttaa ennen kuin hän tulee paikalle”, parantajaoppilas naukui. Hiljaisuustassu hymyili tälle ja räpäytti silmiään kiitollisesti.
“Voisitko tutkia Tuiskupennun? Hänellä ei vaikuttaisi olevan kaikki täysin hyvin”, kolli naukaisi. Tuiskupentu katsoi häneen hieman uhmakkaasti.
“Ei minulla mitään ole!” hän sanoi, mutta Sumutassu oli jo tutkimassa naaraspentua. Hiljaisuustassu nyökkäsi tälle.
“Minä menen nyt, mutta jos haluat leikkiä vielä myöhemmin, löydät minut luultavasti oppilaiden pesältä”, kolli naukui ja kääntyi lähtien pois. Hän antaisi Sumutassun työskennellä rauhassa ja jättäisi Tuiskupennun tämän hoidettavaksi.
Hiljaisuustassu tassutti oppilaiden pesään ja asettui omalle makuusijalleen samalla pesän sisäänkäynnille katsellen. Hän toivoi, että saisi seuraa, mutta suurin osa oppilaista oli harjoituksissa, eikä siis välttämättä tulisi hetkeen oppilaiden pesään.
Hiljaisuustassun yllätykseksi Säihkytassu tulikin paikalle. Kolli näytti iloiselta ja väsyneeltä ja hän asettui myöskin omalle makuusijalleen ja alkoi pestä turkkiaan.
“Hei, Säihkytassu!” Hiljaisuustassu tervehti. Toinen kolli nosti katseensa toiseen oppilaaseen.
“Tervehdys!” Säihkytassu naukaisi hyväntuulisesti.
“Olitko harjoituksissa?” Hiljaisuustassu kysyi pesätoveriltaan ja tämä nyökkäsi.
“Olin taisteluhatjoituksissa Veritassun kanssa. Hän jäi kuitenkin vielä leiriin syömään ja juttelemaann joidenkin sotureiden kanssa”, kolli kertoi. Hiljaisuustassu nyökkäsi. Hänkin olisi halunnut sisaruksen. Vaikka joskus kissat ssanoivatkin, että sisarukset olivat kamalia, monesti he kuitenkin puhuivat heistä välittäen.
“Minäkin olisin halunnut sisaruksia”, Hiljaisuustassu huokaisi. Säihkytassu hymyili hänelle lempeästi.
“Ymmärrän. Minä välitän Veritassusta paljon ja olisi vaikeaa kuvitella olla ilman häntä, mutta onhan ainoana pentunakin varmasti jotain hyötyjä”, kolli naukui.
“Niin kai”, Hiljaisuustassu naukaisi. Hän vaihtoi asentoa ja laski päänsä silmänsä sulkien ja kadoten unten syvyyksiin.

Lepakkohuudon täytyi pinnistellä estääkseen nauruaan, kun Hilleripilvi juuttui kuoppaan, johon oli saalistaan jahdannut. Hän kuitenkin tiesi hyvin, että se ei ollut naurun asia. Hänen saalistusparinsa oli jumissa kolossa ja heiltä kului kallisarvoista aikaa siinä.
Lepakkohuuto asettui kolon suun vierelle ja alkoi kaivaa sitä varovasti Hilleripilven ympäriltä.
“Koeta kaivaa maata ympäriltäsi kuitenkin välttäen sen sortumista. Jos saamme aukon tarpeeksi leveäksi, mahdut sen lävitse takaisin helposti”, tummanharmaa soturi naukui rauhallisella äänellä. Toisen soturin paniikki ei auttaisi tilannetta sitten lainkaan, joten hän yritti pitää itsensä rauhallisena rauhoittaakseen pesätoveriaan.
Lepakkohuudon jatkaessa kaivamista, hän saattoi huomata Hilleripilven alkavan liikehtiä ja vähitellen pääsevän takaisin pintaan päin. Lepakkohuuto tarttui tämän takapäähän etutassuillaan ja alkoi vetää auttaakseen häntä paremmin ulos.
“Ensi kerralla voisit arvioida kokosi ja jumiin jäämisen mahdollisuuden ennen kuin ryntäilet kaninkoloihin”, kolli murahti hampaidensa takaa vetäessään kollia kuopasta. Hän väisti pois, kun tämä ryömiä ulos kuopasta. Lepakkohuuto päästi tuhahduksen ja alkoi jo haistella ilmaa löytääkseen riistan hajuja, joita lähteä seuraamaan. Hän saattoi haistaa sen jäniksen, jota Hilleripilvi oli hetki sitten jahdannut. Sen hajun takaa hän saattoi kuitenkin haistaa oravan.
“Alahan jo tulla”; Lepakkohuuto naukaisi taakseen Hilleripilvelle katsellessaan suuntaan, johon oravan haju vei. Kolli höristi korviaan ja yritti kuulla, jos se mahdollisesti olisi lähistöllä.

//Hilleri?

Nuoren kollikissan sanat särähtivät korvissani. Hänen puheensa kuulostivat varsin ristiriitaisilta. Jos kolli havitteli rauhaa ja tasapainoa metsään, miksi hän ei ollut tarkkaavaisempi? Jos ei halunnut vaikeuksia, luulisi kissan huolehtivan erityisen tarkasti, että pysyisi omalla reviirillään. Oli ilmiselvää, etten voinut luottaa tämän kissan sanomisiin lainkaan. Hänen sanojensa ristiriitaisuus sai oletukseni vahvistumaan; eloklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kollin kasvoille piirtynyt hymy sai minut entistä suuremman inhon valtaan. Luuliko hän todella, että luottaisin häneen yhden vaivaisen hymyn ja ristiriitaisten sanojen ansiosta?
"Henkäystähti saa päättää, mitä tekee sinun kanssasi", lausahdin varsin kylmällä äänellä, aikomatta keskustella valkoturkkisen kollin kanssa enempää. Tiesin sen olevan turhaa, sillä eloklaanilaisten ajatusmaailma vain oli sellainen, ettei sitä ollut mahdollista ymmärtää. Tuskin he edes ymmärsivät sitä itse.
"Selvä", kolli tyytyi vastaamaan, eikä onnekseni puhunut enempää.

Matka leiriin taittui hiljaisuuden vallitessa. Leirin sisäänkäynnillä pysähdyin ja katsahdin valkean kollin vihreisiin silmiin. Hän kohtasi empimättä katseeni hento hymy kasvoillaan.
"Kulje aivan perässäni. Jos yrität pakoon, jäät kyllä kiinni", nau'uin terävällä äänellä ja viitoin kollin perääni. Hän seurasi mukisematta, eikä yrittänyt ollenkaan karkuun. Kenties kolli tiesi, ettei siitä seuraisi hänelle tai klaanilleen mitään hyvää. Piikkihernetunnelin toisessa päässä kohtasin Tattihallan pehmeän katseen. Hän näytti hämmästyvän ja muuttuvan todella varautuneeksi, kun perässäni astelikin eloklaanilainen. Kolli otti askeleen taaemmas, ja hänen kanssaan vartiossa oleva Tummasielu astui kollin vierelle.
"Mitä tämä on?" Tummasielu kysyi ja katsoi terävällä katseellaan eloklaanilaiskollia.
"Onko Henkäystähti pesässään?" sivuutin kollikissan kysymyksen, aikomatta kertoa tälle mitään enempää leiriimme saapuneesta vihollisesta. Tummasielu siristi silmiään, mutta nyökkäsi.
"Hän meni sinne juuri äsken."
Vastaus riitti minulle, joten viitoin eloklaanilaisen perässäni eteenpäin. En juurikaan katsellut ympärilleni, mutta tunsin kuolonklaanilaisten pistävät katseet turkillani. Kukaan ei pitänyt siitä, että eloklaanilainen oli saapunut meidän leiriimme. Ymmärsin sen täysin, mutta tiesin, että Henkäystähti halusi puhua viholliselle, joka oli ylittänyt rajamme. Kiersimme lammen ja kuljimme vesiputouksen takana sijaitsevan pesän edustalle. Vesiputouksen kuohu peitti kaikki pääaukion äänet alleen.
"Henkäystähti, oletko siellä?" kysyin, vaikka tiesin päällikön olevan pesässään. Kolli ei vastannut, vaan työnsi päänsä ulos kallionseinämässä sijaitsevasta pesästä. Hän näytti jopa hiukan ilahtuvan nähdessään minut, mutta kaikki ilo hävisi kuin tuhka tuuleen, kun raidallinen päällikkö näki takanani seisovan eloklaanilaisen. Päällikön katse oli täynnä inhoa ja vihaa, hän ei todellakaan sietänyt eloklaanilaisia, ja sellaisen näkeminen omassa leirissään näytti saavan kollin raivon partaalle.
"Tulkaa sisään", päällikkö komensi kylmällä äänellä ja vetäytyi takaisin hämärään pesäänsä. Annoin eloklaanilaisen mennä edeltä. Istuuduimme Henkäystähteä vastapäätä. Päällikön katse pysytteli visusti vihollisessa.
"Mitä tämä on?" kolli kysyi kääntämättä katsettaan minuun.
"Löysin tämän kissan rajan tältä puolen. Hän yritti livistää tiehensä, mutta sain hänet kiinni itse teossa", kerroin rauhallisella äänellä, katsoen Henkäystähteä päin. Kolli ei kuitenkaan vilkaissutkaan minua, vaan katsoi sinisillä silmillään vihollista kuin peläten tämän karkaavan, jos irrottaisi katseensa edes hetkeksi.
"En usko, että hän ymmärtää tekojensa vakavuutta", lisäsin vielä nopeasti. Halusin kertoa Henkäystähdelle kaiken oleellisen.
"Ei hätää, en minäkään. Saalistitko sinä meidän reviirillämme?" Henkäystähti kysyi, ja eloklaanilainen vastasi päätään pudistellen.
"Olen varma, että voimme selvittää tämän aivan rauhassa. Lupaan, ettei tekoni toistu enää koskaan", valkoturkkinen soturi lausahti. Henkäystähti pudisteli päätään.
"En usko, että tarkoittaisit sanojasi. Eloklaanilaiset eivät koskaan ole kunnioittaneet rajojamme riittävästi. Joka ikinen kerta joku typeristä jäsenistänne rikkoo yhdessä laadittuja sääntöjä ja ylittää rajamme. Pidätkö sinä sitä rauhan vaalimisena?" päällikkö kysyi ärähtäen.
"Olen varma, että ne ovat olleet vahinkoja. En usko, että yksikään eloklaanilainen tahtoisi tarkoituksella aiheuttaa riitaa", kolli vastasi ja katsoi Henkäystähteä vienosti hymyillen. Päällikkö ravisteli päätään.
"Kyllä minä tunnen sinunlaisesi kissat. Puhutte minkä kerkeätte, mutta tekonne ovat täysin ristiriidassa sanojenne kanssa. Jos tarkoittaisit sanojasi ja todella arvostaisit rauhaa, et olisi alkuunkaan ylittänyt rajaamme. En aio keskustella sinun kanssasi enempää. Lähdemme Eloklaanin leiriin ja kerron Mesitähdelle, että hän saa luvan antaa sinulle tuntuvan rangaistuksen. Minä en siedä tällaista käytöstä sinunlaisiltasi, en sitten alkuunkaan", kolli tuhahti silmiään siristäen ja nousi ylös. Ensimmäistä kertaa hänen sininen katseensa pysähtyi minuun.
"Sinä lähdet mukaani", päällikkö komensi ja kulki edellämme ulos pesästään.

//Korte?

Seurasin silmilläni haukan nilkuttavaa lentoa taivaan korkeuksiin. Olimme selvästi onnistuneet haavoittamaan sitä, joten en uskonut sen palaavan kiusaamaan meitä tai muitakaan kuolonklaanilaisia vähään aikaan.
Katseeni siirtyi isääni, kun tämä otti pari askelta suuntaani pahoitellessaan aiempaa lamaantumistaan. Kollin käytös oli kieltämättä ollut outoa; en ollut koskaan nähnyt soturia yhtä pelokkaana ja ahdistuneena kuin haukan hyökätessä. Pennusta asti oli pitänyt isääni hurjana, vaaroja kaihtamattomana taistelijana, mutta äsken näkemäni kissa oli ollut siitä pelkkä varjo vain. Pieni huolenpoikanen nosti päätään sisälläni.
“Olen ihan kunnossa”, vakuutin ja pomppasin jaloilleni demonstroidakseni tätä, mutta sävähdinkin kyljissäni tuntuvaa kipua. Taivutin kaulaani takaruumiini suuntaan ja huomasin kyljestäni puuttuvan karvatukkoja. Haukan kynnet olivat tehneet syviä, verta vuotavia uurteita karvattomiin iholäntteihin. Minun ei tarvinnut kurkistaa toiselle sivulleni tietääkseni, että se oli vähintään yhtä pahan näköinen.
“Ei se mitään, isä”, kiirehdin naukumaan Sähkötuholle, ennen kuin tämä ehtisi vaipua itsesyytöksiin nähtyään haukan tekemät jäljet. “Minun olisi pitänyt olla valppaampi ja kiinnittää enemmän huomiota siihen linnun huutoon.” Normaalisti olisin epäilemättä sysännyt syyn jonkun toisen niskaan, mutta isäni näytti jo nyt niin syylliseltä, etten halunnut ainakaan pahentaa hänen oloaan.
“Oletko sinä kunnossa?” tiedustelin kollilta hieman huolestuneena. Vaikka tämä ei näyttänyt ottaneen fyysistä osumaa, hänen mielentilansa sai turkkini kihisemään kuin siinä olisi ollut muurahaisia.

//Sähköliini? :c

Haukka keskittyi huitomaan minua kiukkuisesti ja jouduin hitaasti perääntymään sen iskujen seurauksesta. Minun oli mahdoton saada huitaisujani perille, kun lintu oli jatkuvassa liikkeessä kynnet ja nokka ojossa valmiina hyökkäämään. Onneksi hetki sitten vapautunut Virtaviima hyökkäsi petolinnun kimppuun, eikä sulkaveikko huomannut odottaa sitä. Lintu kääntyi vihaisena ympäri ja Virtaviima jonkun aikaa raahautui sen selän sulkapeitteessä kunnes lintu sai heitettyä tyttäreni irti kimpustaan. Sitten se suuntasi taivaalle nähdessään jäävänsä saaliitta. Sen siiveniskut olivat hieman kömpelöityneet taistelun seurauksena ja höyhenpeite oli repaleineen sotkuisen näköinen.
Kyyristyin huohottamaan hetkeksi. En ollut varma oliko hengitykseni kiihtynyt kiihkeästä taistelusta vai paniikista, mutta kunhan saisin hetken vedettyä henkeä oloni varmasti tasaantuisi. Toivottavasti.
Etsin katseellani Virtaviiman, joka oli vähän matkan päässä minusta pudistelemassa turkkiaan.
“Oletko kunnossa?” kysyin huolestuneena hengästykseni lomasta ja otan muutaman askeleen tytärtäni kohti, “en tiedä mikä minuun meni. Ihan kuin olisin unohtanut kaiken oppimani. Olen niin pahoillani Virtaviima, minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Eihän sinuun sattunut?” Oli minun vikani jos Virtaviima oli loukannut itsensä. Minun olisi pitänyt syöksyä heti häätämään haukka hänen kimpustaan.

//Virtaliini? :(

Tyhmä, typerä, höyhenaivoinen, idioottimainen paisunut pulu! Se yritti ihan tosissaan viedä minut mukanaan taivaisiin, vaikka olin selvästi sille liian raskas kannettavaksi. Joko tämä haukan typerys oli sokea eikä erottanut kissaa jäniksestä tai sitten se oli vain totaalinen taulapää.
Isäni oli ikuisuudelta tuntuneen epäröinnin jälkeen syöksynyt avukseni ja ryhtynyt nyhtämään kynsillään linnun sulkapeitettä. Hän oli onnistunut loikkaamaan haukan selkään ja jakeli sieltä käsin iskuja koukkunokalle, jota kissan yritykset tuntuivat lähinnä ärsyttävän. Se piti kyljistäni itsepintaisesti kiinni samalla kun räpytteli hurjasti voimaikkaita siipiään ja yritti karistaa selkäänsä nousseen salamatkustajan kyydistä.
Sähinäni särkyi tuskaiseksi ulinaksi kynsien uppoutuessa yhä vain syvemmälle ihooni, kun lintu tempoili vimmaisesti joka suuntaan. Kipu sumensi näkökenttäni hetkellisesti, ja hetken ajan pelkäsin loppuni jo koittaneen, kun yhtäkkiä tunsin otteen ympärilläni löystyvän.
Haukka oli irrottanut otteensa minusta ja keskittyi nyt täysin häätämään isääni kimpustaan. Adrenaliiniryöpyn antamien voimien avulla rynnistin vanhemman soturin avuksi ja yritin tähdätä iskuni petolinnun siipiin. En antaisi tämän ketunläjän päästä pälkähästä näin vähällä!

//Sähkö-iskänen? :(

Sydämeni hyppäsi kurkkuuni kun näin aivan tyhjästä ilmestyneen suuren haukan kaartavan Virtaviiman ylle. Adrenaliini sykki suonissani, eivätkä jalkani heti halunneet toimia. Kuulin vain kuinka tyttäreni kiljaisi, kun suuri petolintu upotti terävät raatelukyntensä Virtaviiman harmaaraidalliseen turkkiin. Pakokauhu alkoi vallata minut, en voinut liikkua. Kehoni oli lakannut tottelemasta. Virtaviima yritti huitoa selkäpuolelleen takertunutta lintua parhaansa mukaan, mutta iskut eivät menneet perille. Haukka oli saanut yliotteen. Korvissani pauhasi.
Suustani pääsi järkyttynyt henkäys kun lintu yritti nostaa Virtaviimaa ilmaan. “
Virtaviima!” huudahdin hädissäni. Naaras rimpuili parhaansa mukaan pitkien kynsien otteessa, mutta lintu tiukensi vain kiukkuisesti otettaan. Silloin kahleet vapauttivat minut ja syöksyin kynnet ojossa kohti haukkaa.
Tartuin linnun ruskeisiin pyrstösulkiin hätäisesti ja otteeni oli huono. Tassuni tuntuivat heikoilta, kuin ne olisivat muuttuneet yhtäkkiä heiveröiseksi oksiksi jotka taipuvat tuulessa. Kaikki varmuus oli poissa ja iskuni olivat pelkkää sohellusta.
Otteeni lipesi ja muutama sulka jäi suuhuni. Syljin höyheniä ja yritin saada tukevampaa otetta. Epätoivo vain kasvoi sisälläni. Näin vain mielessäni kuinka Virtaviima lentäisi pian pois tämän saastan kynsissä. Kuulin korvissani kissojen rääkynän ja tuskanhuudot. Ilma oli painavaa ja ahdasta hengittää. Tuntui kuin ympärilläni olisi ollut suuri kissojen massa ja henkeäni ahdisti. En saisi hävitä tätä taistelua. Tätä sotaa. Virtaviima pitäisi pelastaa.
Loikkasin uudestaan haukan selkään ja aloin raastamaan kynsilläni tämän vahvaa sulkapeitettä.


//Virta-lapsonen? :0

Höristin korviani pikkulinnun päästäessä jossain lähistöllä ilmoille terävän varoitushuudon. Isäni se näytti saavan varpailleen. Kollin karvat väreilivät levottomasti hänen tähyillessään puihin kuin etsien vaaraa, joka oli saanut siivekkään kirkaisemaan ääneen.
Ravistelin epämiellyttävän tunteen turkistani. Rääkyjä oli kaiketi säikähtänyt meitä. Katsahdin isääni viikset huvittuneesti väpättäen, mutta hän näytti edelleen huolestuneelta. Kosketin hellästi hännälläni kollin lapaa ja yritin tavoittaa hänen poukkoilevan katseensa.
“Se oli vain lintu, isä”, sanoin tyynnyttelevästi ja antauduin sen jälkeen isoon venytykseen osoittaakseni hänelle, ettei mitään vaaraa ollut. “Ne nyt huutavat milloin mistäkin syystä. Tiedäthän, niillä on linnunaivot!” Naureskelin vähän omalle jutulleni ja otin pari askelta eteenpäin.
Edessäni levittäytyi avomaa metsänrajan jäädessä taakseni. Ilma oli vaaleanharmaa ja levoton. Imin suuhuni sitä ja yritin löytää merkkejä riistasta.
“Virtaviima!”
Yläpuoleltani kuului äänekästä havinaa, ja samassa kivun väreet kulkivat aaltoina ympäri kehoani terävien kynsien upotessa kylkiini. Kauhistunut rääkäisy karkasi suustani, enkä kunnolla ylettänyt vääntämään ylävartaloani iskeäkseni kimppuuni hyökännyttä haukkaa päin kynsilläni.
Sydämeni tuntui hyppäävän kurkkuuni tajutessani petolinnun yrittävän nostaa minut ilmaan.

//Isukki-Sähkö? D: