Virtaviima oli juuri vuodattanut minulle hyvin selväsanaisesti sisälleen patoutuneen vihan eloklaanilaisia kohtaan. Ymmärsin tyttäreni pettymyksen. Kuolonklaanin kunnia oli ollut vaakalaudalla ja se varmasti kolhaisee kenen tahansa klaaniinsa uskollisesti suhtautuvan soturin egoa. Mutta silti en nähnyt asiaa ihan niin mustavalkoisesti. En pitänyt eloklaanilaisia aivan niin vastenmielisinä, kuin moni muu kuolonklaanilainen. He olivat kissoja siinä missä mekin, mutta jos he alkaisivat aiheuttaa klaanillemme ongelmia, silloin suhtautumiseni olisi tietenkin eri. Suojelisin Kuolonklaania kaiken muun ylitse - paitsi tietenkin perheeni.
“Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Minusta sinun kannattaa kääntää turhautumisesi uudeksi voimavaraksi, sisäinen tulesi tekee sinusta voimakkaan soturin, kunhan et tuhlaa sitä pelkästään eloklaanilaisten inhoamiseen. Olen ylpeä siitä, kuinka uskollisesti ajat Kuolonklaanin etua ja kuinka tärkeää kunniamme sinulle on”, sanoin. Virtaviimalla oli todellisen soturin sielu. Pelkäsin vain, että hän keskittyisi liikaa eloklaanilaisvihaansa.
Ympärillämme tuntui oudon hiljaiselta ja ainut selvästi havaittava ääni oli painavan rännän lätinä. Se ei tiennyt hyvää saalistuksen kannalta, jos kaikki saaliseläimet olivat pakoilemassa keliä. Jostain syystä minusta tuntui siltä, että hiljaisuudessa oli jotain epätavallista. *Ei, rauhoitu nyt Sähkötuho, ajattelet taas liikaa.* Yritin puhua järkeä itselleni. Viime aikoina asiat eivät olleet olleet hyvin. Olin huomannut kroonisen pelkotilan juurtuneen ajatuksiini ja olin jatkuvasti aivan liian valppaana. Kaikista vakuutteluistani huolimatta en vain voinut olla huomaamatta sisälläni kasvavaa ahdistuksen tunnetta. Vedin syvään henkeä, mutta rauha ei silti laskeutunut kehooni.
“Onko täällä sinustakin jotenkin hiljaista?”
Ja sitten ilman lävisti pieni, mutta aavemainen pikkulinnun levoton huuto.


//Virta-tytär? :)

Ilahduin isäni kysymyksestä ylettömästi. Jos kuka tahansa muu olisi kysynyt sen, olisin luultavasti vain muljauttanut tälle silmiäni ja käskenyt painua kuuseen, mutta Sähkötuho oli tässäkin tapauksessa poikkeus.
“Ihan hyvin”, vastasin, vaikka en oikeastaan ollut varma, oliko se totta. Olin toki iloinen päästyäni takaisin tuttuun Kuolonklaanin leiriin haisevien eloklaanilaisten keskeltä, mutta en voinut olla tuntematta pienoista ärtymystä nöyryyttävästä perääntymisestämme. Kun Mesitähti oli astellut leiriin typerien hännystelijöidensä kanssa, meillä ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä. Eloklaanilaiset olivat onnistuneet yllättämään partiossa olleen Lampiväreen ja päässeet sen myötä livahtamaan meidän reviirillemme pelastamaan vangitut toverinsa. Niin epäreilua!
“Minua kyllä edelleen turhauttaa se, miten eloklaanilaisten kanssa kävi”, tunnustin lopulta isälleni, sillä minusta tuntui, että saatoin avautua hänelle asiasta. “En voi vieläkään uskoa, että ne variksenruoalta löyhkäävät vetelykset onnistuivat pakenemaan! Heistä tulee takuulla olemaan meille riesaa jatkossakin.” Luimistin korviani turhautuneena ja vilkaisin siihen suuntaan, jossa Eloklaanin reviiri sijaitsi, aivan kuin olisin voinut nähdä ne loiset juonittelemassa seuraavaa siirtoaan.

//Sähkö-iskä? :}

Katsoin tytärtäni, joka vaikutti oikeasti innostuneelta sopimastamme metsästysreissusta. Minustakin oli mukava päästä viettämään hänen kanssaan aikaa kahden, sillä se jäi harmillisen vähälle muiden klaaniaskareiden lomassa. Olin kaivannut jotain tällaista.
“Mennään vain”, sanoin hymyillen Virtaviimalle ja huitaisin hännälläni räntäsateen kokkaroittamaa ilmaa. Ravistin koko ajan enemmän kastuvaa turkkiani ja vilkaisin apaattisten pilvien täyttämälle taivaalle: “emmeköhän me pärjää tämän kelin kanssa. Toivotaan vain, että saaliseläimetkin ovat samaa mieltä, eivätkä ole vain värjöttelemässä koloissaan.”
Lähdimme Virtaviiman kanssa kävelemään rinnakkain kohti sankempaa havumetsää. Nenääni tulvahti raikas ikivihreä tuoksu, jota niin rakastin. Kuolonklaanin metsät olivat tuntuneet minulle aina kodilta, paikalta jossa sieluni sai levätä. Jopa lehtisateen ja lehtikadon aikaan havujen vehreyden alla oli sellaista selittämätöntä lämpöä ja turvaa, mitä muut kuin kuolonklaanilaiset eivät tuntuneet ymmärtävän.
“Miten sinulla on mennyt viime aikoina?” kysymykseni saattoi olla minulle hieman epätyypillinen ja usein tällainen jutustelu teki oloni hyvin epämukavaksi, mutta tässä tapauksessa se ei haitannut. Halusin todella kuulla Virtaviiman elämästä, sillä hän oli minulle rakas.


//Virta? heheh

Painauduin tiiviimmin vasten leirin ulkomuuria välttyäkseni kastelemasta turkkiani juuri alkaneessa räntäsateessa. Kirosin huonoa säätä mielessäni; juuri kun minun ja isäni oli ollut tarkoitus lähteä yhdessä metsälle, keli oli päättänyt tehdä tepposet.
Olimme sopineet eilen illalla lähtevämme auringon noustua, mutta olin herännyt paljon aikaisemmin kuin oli ollut tarkoitus ja kyllästynyt odottamiseen, joten niinpä olin tullut leirin ulkopuolelle haukkaamaan happea. Harmi kyllä sää oli pilannut virkistävän hetkeni lähes saman tien.
En kuitenkaan ehtinyt murjottaa kovin pitkään, sillä kohta korviini kantautui lähestyvien käpälänaskelten töminää. Haistoin Sähkötuhon ennen kuin näin hänet, ja nousin varsin vauhdikkaasti tassuilleni ehtiäkseni häntä vastaan.
Raidallinen soturi asteli ulos leiristä ja ravisteli paksua turkkiaan. Nostin tuuhean häntäni tervehdykseen kehräyksen kanssa. Isäni oli yksi niistä harvoista kissoista, jota saatoin tervehtiä vilpittömän iloisesti. Hän oli lempikissani koko klaanissa Kyyhkypyrähdyksen lisäksi.
“Joko mennään?” katsoin Sähkötuhoon malttamattomana. Oloni oli yhtäkkiä kuin pikkupennulla, joka oli pääsemässä ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle vanhempansa kanssa. “Tämä räntäsade alkoi aivan yllättäen, mutta tuskin se kauaa kestää.” Ravistelin märkää vesihilettä turkiltani puistatuksen kera. Saisin nuolla karvojani kuivaksi vielä huomennakin!

//Sähkö? B)

Jääviilto oli kuin pentu, vihainen siitä, ettei saanut jotain, minkä olisi halunnut ja jonka kuvitteli kuuluvan hänelle. Varmasti jokaiselle muulle Kuolonklaanissa oli sanomattakin selvää, miksi minä olin Jääviiltoa sopivampi tehtävään. Hän oli liian räjähdysherkkä ja aggressiivinen, puhumattakaan siitä, miten ilkeä kolli oli muille ilman syytä. Jääviillon olisi pitänyt hiukan hioa vuorovaikutustaitojaan. Olisin voinut sanoa kaiken tämän ääneen, mutta en kokenut halua kääntää veistä haavassa. Sitä paitsi tunsin outoa myötätuntoa soturia kohtaan. Jääviilto ei tosissaan vaikuttanut käsittävän, miksi Henkäystähti ei ollut valinnut häntä. Epäilemättä hän tunsi olonsa petetyksi. Kuten punertavaturkkinen kolli sanoikin, hän oli ollut aivan Henkäystähden ensimmäisten tukijoiden joukossa. Minä olin hypännyt kelkkaan myöhemmin.
"Olen varma, että Henkäystähti arvostaa sinua. Hän määräsi sinut tappamaan Punatähden: ei hän olisi uskonut sellaista tehtävää kissalle, johon ei luottaisi ja jota ei pitäisi suuressa arvossa", selitin tietäen, että katuisin varmasti tulevaisuudessa Jääviillon lohduttamista. Oikeastaan kaduin sitä jo heti seuraavalla hetkellä, kun Jääviilto avasi taas suuren suunsa.
"Tietysti hän arvostaa minua!" punaruskea soturi tuhahti ja katsoi minua kuin tyhmää. "Henkäystähti on vain itsekäs eikä halua antaa minulle liikaa valtaa! Hän varmaan pelkää, että olisin häntä parempi sen käyttämisessä."
"Varmaan", murahdin sarkastisesti ja pyöräytin silmiäni. Miksi ihmeessä välittäisin Jääviillon herkistä tunteista, kun hän tuntui olevan näin pihalla? Yhtäkkiä kollin seura alkoi käymään jälleen hermoilleni, ja koin parhaaksi poistua paikalta omaan rauhaani.
"Kuulustellaan joitain epäiltyjä huomenna partiossa", sanoin ja nousin seisomaan pudistaen turkiltani sille pudonneen kuivuneen lehden. En jäänyt enää kuuntelemaan Jääviillon vastausta, sillä en halunnut antaa hänelle mahdollisuutta perääntyä tai alkaa inttämään vastaan, vaan pyyhälsin pois paikalta.

Kuten eilen Jääviillolle ilmoitin, partioita järjestellessäni ilmoitin itseni, hänet sekä Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon aurinkohuipun rajapartioon. Kenties olisi ollut järkevää ottaa mukaan joku kolmaskin kuulustelemaan, jotta meillä olisi ollut ylivoima. En kuitenkaan halunnut enää sotkea yhtään enempää kissoja mukaan asioihini. Sitä paitsi, kuten Jääviillollekin sanoin, olisi tämä hoidettava hienovaraisesti. En todellakaan halunnut koko klaanin tietävän tekemisistäni, sillä silloin saisin ensinnäkin vain lisäpaineita, toiseksi petturi saisi varoituksen etsinnöistäni. Oli parempi toimia hiljaa ja salassa.
Odottelin Jääviillon kansa uloskäynnillä kahta nuorempaa soturia. Katsoin häntä terävästi: vaikka Jääviilto oli vakuutellut kykenevänsä tehtävään, ei häntä tunnettu mitenkään erityisen varovaisena kissana. En todellakaan antaisi kollin pilata kaikkea.
"Muista mitä sanoin: meidän on toimittava hienovaraisesti", sanoin siristäen kollille epäilevästi silmiäni. Jääviilto tuhahti.
"Pidätkö minua aivan tyhmänä?" hän sihahti takaisin juuri, kun kaksi muuta soturia saapui paikalle. Soturin kasvoilla oli edelleen kireä ilme, mutta hän ei toisten edessä enää alkanut minua sättimään. Hyvä niin.
"Käydään läpi Eloklaanin raja. Sen kanssa ei voi olla liian tarkkana näinä aikoina", ilmoitin partiolle, vaikka rajojen turvallisuus ei ollutkaan mielessäni aivan etualalla tällä hetkellä. Tämän partion tarkoitus oli aivan jotain muuta kuin klaanimme reviirin turvaaminen, ja toivoin, että löytäisin syyllisen näiden kahden epäillyn joukosta.
"Mennään sitten", murahdin ja lähdin astelemaan ulos leiristä. En oikeastaan ollut ajatellut tarkemmin, miten kuulusteleminen tulisi tapahtumaan. Tietenkään emme varsinaisesti kuulustelisi heitä; meidän olisi naamioitava kysymykset osaksi jotain tavallista keskustelua. En halunnut liikaa suunnitella sanomisiani etukäteen, sillä sitten keskustelu olisi luonnotonta, mikä todennäköisesti vain saisi Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon epäluuloisiksi.

//Jää?

Kuulen kuinka sisareni maukui jotain ilmiselvästi yritäen lohduttaa minua tai jotain mutta en kyennyt vastamaan. Sydämeni tuntui olevan niin suurissa palasisa että sitä ei saisi kootua enään koskaan.. Ainakaan täysin ehjäksi. Aikaisin silmäni itkuisena ja nousin vaivaloisesti istumaan mieli täynnä surua. Silmissäni loisti lasitunut katse täynnä murhetta. Katsahdin surulisena sisartani ja toivoin surulisena että välimme olisivat selvät nyt.. Laahustin surun murtamana pois sisareni luota kohti oppilaiden pesää, kun olin makuualusillani niin asetuin surullisena makuualusille nukkumaan sulkien silmäni ja yritäen nukahtaa, toivoin että kun heräisin niin olisin paremmalla päällä. Mutta en vain millään ollut saada unta joten nousin seisomaan ja laahustin uudestaan ulos pesästä leirin nurkaan joka oli kauimaisena pentutarhasta. Käperyin edelleen surua sydämelläni maahan ja ajattelin että nukuisin siinä. Asetin kuononi käpälilleni ja suljin silmäni. Aukaisin silmäni aivan hetken päästä kun joku kosketti Minua hellästi.
"Jätä minut rauhaan..", maukaisin kissalle. En välittänyt pätkääkään vertaa kuka kissa oli ollut.. Halusin vain olla rauhassa. Käänsin nopeasti katseeni taakseni ja näin tulisielun joka näytti melko huolestuneelta. Räpäytin itkuisia silmiäni ja tuijottin tätä sydän syrjällään. Tunsin että tulisielu ei suostuisi lähtemään luottani ennenkuin kertoisin mikä oli hätänä. Silmissäni loisti lasitunut katse, käänsin katseeni hetkeksi pois ystävästäni kunnes lopulta nousin seisomaan ja käänyin tulisielua kohden.
"Uskon että et aijo lähteä ennen kuin kerron mikä on ongelmana...?" mau'un silmät sumeina surusta. Tulisielun silmissä loisti huolestunut ja välittävä loiste ennen kuin naaras kosketti minua hellästi kuonnollaan ja hymyili lempeästi.
"En voisi olla rauhassa jos tiedän että ystäväni olisi surullinen enkä tietäisi miksi.. Haluaisin auttaa sinua siinä mikä ikinä ongelmasi onkaan", tulisielu maukaisi vastaukseksi kysymykseeni. Tunsin pienen ilon pilkahduksen sisälläni mutta se ei kyennyt peittäämään suruani. Suljin silmäni surulisesti.
"Tulisielu.. Ongelmaani ei todellakaan ole helppoa ymmärtää..", maukaisin mutta ääneni katkesi ja olin jo alkaa itkeä mutta sain vain juuri estetyä sen. "Enkä halua todellakaan kertoa siitä nyt.. En ole vamis..!" lisäsin sydän syrjällään. Tulisielu näytti ymmärtävän, sillä ystäväni nyökkäsi ja tassuti pois luotani jätäen minut rauhaan. Olin surullinen siitä että olin joutunut tekemään niin elikkä lähettämään ystäväni pois mutta toivoin että hän ymmärtäisi.. Kertoisin siitä sitten kun olisin valmis.. Tassutin hitaasti oppilaiden pesää ja käperyin maakualussilleni nukkumaan. Suljin silmäni ja yritin parhaani mukaan saada unta. Kuitenkin yllättäen kuulin kuinka joku tuli sisään pesään, käänsin Katseeni ja näin syöksytassun. Syöksytassu huomasi minut ja tämän jäänsiniset silmät laajenivat tyrmistyksestä. Kolli ei kuit rynnänyt luokseni vaan seisoi vain siinä typertyneen näköisenä. Räpytin silmiäni ja nousin istumaan.
"Oletko kunnossa?" syöksytassu kysyi lopulta päästyän yli tyrmistyksestä. Silmäni painuivat viiruiksi ennen kuin vastasin. Mielessäni mylläsi edelleen, olin edelleen hyvin surullinen ja pettynyt itseeni. Lopulta kuitenkin vastasin kollille.
"Olen.. Tarvitsen vain vähän lepoa..", maukaisin ääni täynnä surua. Syöksytassu nyökkäsi ja tassuti pois ilmiselvästi vastahakoisena. Hymyilin kollin perään ja laskeuduin takaisin maakualusilleni, suljin silmäni nukahdin viimeinkin..

AMPIAINEN
Tuiskupentu: 13kp - Kokemuspisteet ja tarinat pentuna kerätty. Tuiskupennun tuleva mestari kerrotaan, kun Säröpentu ja Lainepentu ovat myös keränneet pisteet ja tarinat tai olleet kaksi kuukautta pentuina.
Kamomillatassu: 10kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 23kp! -

ELANDRA
Sulkavirta: 7kp -
Jääviilto: 19kp -
Tuhkajuova: 11kp -

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 13kp -
Hilleripilvi: 9kp -

KÄÄRMIS
Lainepentu: 14kp -
Lepakkohuuto: 17kp -
Hiljaisuustassu: 9kp -

SAAGA
Säröpentu: 5kp -
Rosmariinitassu: 10kp -

Katsoin hiljaisuustassua innokkaasti ja nyökkäilin, ja pompahdin ilmaan.
"Joo!", hihkaisen innoissani ja pomppin ylös ja alas innoissani. Hiljaisuustassu kehräsi hymyilen ja asetui matalaksi jotta pääsisin kollin selkään, kun olin siinä kunnolla niin hiljaisuustassu nousi pystyyn ja alkoi vaapua eteenpäin. Hihkuin riemuissani. Se oli tosi kivaa! Hiljaisuustassu vaapui kuin ei jaksaisi kantaa minua mutta tiesin hyvin että kolli kykeni kantamaan minut!
*miksiköhän hänen nimensä on hiljaisuustassu? Ei hän ole yhtään hiljainen..*, mietin mielessäni. *ehkä kysyn sitä myöhemmin häneltä*, päätin.
"Voidaanko leikkiä jotain muuta nyt!" hihkaisin hiljaisuustassulle ja pudotauduin pois kollin selästä. Istuuduin maahan kollin eteen ja odotin että tämä ehdotaisi jotain leikkiä mutta ei hän ilmiselvästi osannut päättää mitä leikkiä ehdotaisi joten päätin ehdottaa itse leikkiä.
"Leikkitään hipaa tai piilosta", mau'un. Hiljaisuustassu nyökkäsi hymyillen. Kosketin hellästi hiljaisuustassua ja lähdin karkuun.
"Hippa!" huusin innoissani juuri ennen kuin hiljaisuustassu tajusi lähteä perään. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani lähti. Yhtäkkisesti tunsin kuinka hiljaisuustassu kosketti minua ja huudahti.
"Hippa!" hiljaisuustassu huudahti. En kuitenkaan kyennyt samaan jalkojani totelemaan ajoissa, vaan kompastuin johonkin tassuissani ja lennähdin tyrmistyneenä maahan toisen etutassuni päälle. Tassuun iski kipu ja aloin uikuttaa. Nousin hitaasti pystyyn mutta en kyennyt laskemaan etutassuani maahan siinä tuntui kivuliaasta kipua. Käänyin vaivaloisesti ympäri ja silmissäni loisti kivulias pilke, nilkutin hiljaisuustassun luo ja asetuin kollin eteen silmissä loistaen kivulias pilke mutta sen peiti miltei kokonaan harmi. Tuijotin läpitunkevasti hiljaisuustassun silmiin näin niissä tyrmistysen. vilkaisin nopeasti etutassuani, laskin sen maahan yritäen kestää kipua, kuitenkin nostin sen taas ilmaan pienehkön äänähdyksen saatelemana.
*hiirenpapanat.. Mitähän tälle käpälälle nyt tuli?* marisin ja tuijotin närkästyneenä omaa etukäpäälääni joka tykkyti edelleen kivuliaasti. Nostin kaatseeni ylös päin hiljaisuustassuuun esitäen että pidin käpälää ilmassa ihan vain huvin vuoksi, vaikka siihen sattui ihan kamalasti.. Tunsin että hiljaisuustassu oli tajutunut mitä oli tapahtunut mutta päätin että en suostuisi myöntämään sitä vaan yritäisin saada kollin uskomaan olevani täysin kunnossa.
//hiljunen?

Istuin hämilläni siskoni vieressä, kun tämä itki. En oikein tiennyt mitä tehdä tai miten lohduttaa, jos Kamomillatassu edes kaipasi lohdustusta. Hän mutisi jotain Lainepennusta. Tunnistin pennun Säröpennun ja Tuiskupennun sisareksi. Siristin silmiäni.
“Hei. En minä ole Lainepentu”, sanoin ja kosketin itkuisen naaraan lapaa tassullani.
“Kaikki on hyvin”, lohdutin vielä ja silitin tassullani hänen selkäänsä. Olikohan Lainepentu tehnyt jotain siskolleni? Jos oli panisin sen katin rääpäleen kostamaan.
“Haluatko kertoa mitä tapahtui?” kysyin hiljaa kumartuen hieman lähemmäs naaraan päätä.
“La-Lainepentu h-hän sanoi minulle tosi pahoja juttuja”, sisar ähki ja änkytti. Hän vaikutti uupuneelta ja tosi surulliselta. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut kuulla sanat itse eikä sisareni tarvitsisi kärsiä. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja, kun näin hänet surullisena minustakin tuntui pahalta.
“Hän sanoi t-toivovansa, että kaikki perheenjäseneni ku-kuolevat. Hän s-sanoi myös, että Tu-Tulisielu on-” naaraan änkytys teki puheesta selvän saamisen aika vaikeaksi mutta yritin kuitenkin kuunnella, kun hän keskeytti puheensa kokonaan tiesin, että kertominen olisi hänelle liian rankkaa.
“Ei muistella sitä nyt. Tulisielu on kissa missä muutkin ja niin olet sinäkin. Minä välitän sinusta ja minä en kuole pois lupaan sen”, nau’uin. En tiennyt voinko edes luvata sellaista mutta tiesin, että jos kuolisin joskus tekisin sen sisareni edestä. Hänen elämänsä oli arvokas vaikka oli tietysti muidenkin mutta, jos hän joskus joutuisi vaaraan siinä rytäkässä kuolisi vain yksi kissa ja se olisin minä.
“Olet turvassa nyt. Minä olen tässä”, sanoin vielä lohdutellen pesätoveriani. Toivoin, että se auttaisi edes vähän.

//Kamo?

​Pimentovarjo oli ollut juuri sopivasti järjestämässä partioita, kun Hilleripilvi oli saapunut paikalle norkoilemaan. Hänet oli valittu mukaan metsästyspartioon Lehtituulen ja Hiljaisuustassun kanssa, mistä hän ei voinut sanoa olevansa erityisen riemuissaan. Hän ei tuntenut kumpaakaan järin hyvin, joten hän ei osannut sanoa, kuinka tylsä reissusta tulisi. Hiljaisuustassussa vaikutti olevan potentiaalia, mutta hän olisi varmaankin tiukasti mestarinsa lieassa kiinni partion aikana.
Tilanne alkoi näyttää jo vähän paremmalta, kun mukaan tuli vielä Lepakkohuuto, joka oli saanut soturinimensä vain vähän ennen Hilleripilveä. He olivat olleet oppilaina samaan aikaan, mutta eivät olleet juuri jutelleet. Hänen riemukseen tummanharmaa kolli lähestyi häntä oma-aloitteisesti, mikä tiesi loppua tylsyydelle.
“Kiitos”, Hilleripilvi vastasi rintaansa röyhistäen, kun Lepakkohuuto onnitteli häntä soturinimestään. “Oli jo aikakin saada se.” Kohteliaisuudesta hän palautti onnittelut pesätoverilleen: “Onnea sinullekin nimestäsi, se on todella vaikuttava.” Eikä hän valehdellut sanoessaan niin, sillä hänen mielestään Lepakkohuuto todellakin oli sykähdyttävä nimi. Henkäystähti tosiaan taisi nimien keksimisen.
“Ovathan kaikki kuulolla?” Hilleripilven korvat käännähtivät eteenpäin Lehtituulen nau'un suuntaan. Naaras oli pysähtynyt ja kääntynyt kasvotusten perässään tulevan partion kanssa. “Hajaannumme tässä kohtaa. Minä ja Hiljaisuustassu lähdemme joen suuntaan ja te kaksi menette Lehtikuusilaaksolle päin. Tapaamme tämän ison kiven luona ennen pimeää.” Vanhemman soturin äänestä kuuli, että asia oli jo päätetty, eikä kellään ollut varaa esittää toivomuksia.
Kun naaras oppilaineen oli hävinnyt näköpiiristä, Hilleripilvi kääntyi taas Lepakkohuudon puoleen. “No sepä oli hyvin demokraattinen päätös”, hän tuhahti silmiään pyöritellen.
He olivat lähteneet tassuttamaan jo Lehtituulen määräämään suuntaan, kun yhtäkkiä Hilleripilven nenään leijaili tuore haju. Hänen korvansa ponnahtivat valpastuneesti pystyyn, ja hän käänteli päätään yrittäessään paikantaa, mistä suunnasta haju tuli. Se oli kani. Lepakkohuutokin vaikutti huomanneen sen, mutta ennen kuin kumpikaan heistä ehti viestittää toisilleen, miten he toimisivat, eläin pinkaisi juoksuun jostain heidän läheltään.
“Hiirenpapanat!” Hilleripilvi sähähti ja ampaisi perään.
Jänöjussin suunnitelmat kävivät laikukkaalle soturille hyvin äkkiä selviksi, kun hän huomasi edessäpäin kolon, jota kohti se rynnisti. Hän pysyi vain hädin tuskin sen kintereillä. Hän oli kuitenkin päättänyt saada sen kiinni, osittain ihan vain elvistelläkseen Lepakkohuudolle.
Niinpä kun kani vilahti koloonsa, Hilleripilvi ei epäröinyt seurata perässä. Koska sehän oli tosi viisasta. Tai niin hän oli ainakin hetki sitten ajatellut, ennen kuin huomasi eläimen kadonneen syvälle kaivamaansa tunneliin. Ei siinä vielä kaikki - kun hän yritti ähkäisten lähteä peruuttamaan taaksepäin, hän huomasi, ettei pystynyt liikkumaan.
Alkuun häntä vain vähän ärsytti se, mutta pian ärtymys vaihtui selkäpiitä kylmääväksi oivallukseksi, josta seurasi pakokauhu. Hän oli jumissa!
“Apua! Lepakkohuuto, apua!” hän parkui naama tunneliin päin. Hän tunsi häntäkarvoissaan kevyen ilmavirtauksen, mistä hän päätteli, ettei ollut onneksi kovin kaukana pinnasta. “Tule auttamaan! Minä en pääse ulos!” Hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa. Hän todella pelkäsi jäävänsä siihen loppuiäkseen.

//Lepakko?

Kesken rauhallisen partioinnin, nenääni tulvahti tuore eloklaanilaisen tuoksu. Vaikka olinkin saalistamassa rajan tuntumassa, naapuriklaanin jäsenen tuoksu oli liiankin voimakas. Lihakseni jännittyivät ja pysähdyin välittömästi. Lehtisateen kylmä tuuli toi tuoksun mukanaan Kuolonklaanin reviirin puolelta, eli viholliskissa oli astunut rajan yli ja saapunut reviirillemme. Hiivin hitaasti kohti paikkaa, josta haju tuli, tarkoituksenani narauttaa rajan ylittänyt vihollinen – tai eloklaanilainen, sillä
Henkäystähden sanojen mukaan emme enää olleet sodassa naapuriklaanimme kanssa. Mutta mitä minä päällikköämme tunsin, ei hän edelleenkään pitänyt rajanaapureistamme.
Kun saavutin rajan, näin miten valkoturkkinen kissa oli hiljaa hipsimässä rajan omalle puolelleen. Jouduin pysäyttämään
hänet käskemällä kollikissan pysähtymään. Kun tämä käännähti minuun päin, en voinut uskoa silmiäni. Edessäni seisoi Mesitähti itse. Oliko Eloklaanin päällikkö tosiaan niin huolimaton, että hän oli ylittänyt rajan tarkoituksella? Vai oliko kyseessä ihan tarkoituksellinen teko? Mutta kun kolli avasi suunsa, tajusin hänen olevan joku aivan muu kuin Eloklaanin päällikkö. Tämä kissa oli huomattavasti nuorempi, vaikkakin luonteeltaan selkeästi yhtä nöyrä kuin päällikkönsä. Päättelin kissan olevan Mesitähden poika, joka oli ollut Pimentovarjon mukaan pelastamassa panttivankeja. Tunsin rinnassani vihlaisun ajatellessani eloklaanilaisia, jotka olivat pelastaneet Mesitähden ja Leimusilmän. Yksi heistä oli ollut Pohjaharha, minun oma poikani. Työnsin ajatuksen pois mielestäni, ennen kuin se pääsi liikaa valloilleen. Kohdistin terävän katseeni eloklaanilaiseen, joka pahoitteli rajan ylittämistä ja oli laskenut päätään alas kaiketi toivoen, että pääsisi tästä tilanteesta kuin koira veräjästä. Aivan kuten hän oli päässyt panttivankien pelastamisestakin. Otin askeleen lähemmäs kollikissaa, joka oli kooltaan melko keskikokoinen, mutta siitä huolimatta minua suurempi. Hän oli sirorakenteinen aivan kuten suurin osa Mesitähden sukulaisista.
"Ei", lausahdin terävällä äänellä ja katsoin kollia kylmä ilme kasvoillani, "ei näitä asioita noin hoideta, että liuetaan paikalta kuin mitään ei olisi sattunut. Eikö teille Eloklaanissa opeteta lainkaan, miten rajanylitystilanteet hoidetaan?" Valkoturkkinen kolli katsoi minua suoraan silmiin, hän ei näyttänyt pelkäävän.
"Opetetaan kyllä. Kun tekee virheen, on pyydettävä anteeksi ja oltava aidosti pahoillaan. Minä parannan tapani ja olen jatkossa huolellisempi", eloklaanilainen vannoi ja räpäytti hitaasti silmiään. Hän näytti taas siltä, kuin olisi lähdössä. Onnekseni kolli kuitenkin näytti olevan melko tottelevainen, sillä joku olisi jo livahtanut tiehensä rajan yli, toivoen etten seuraisi.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olet luvatta meidän reviirillämme", nau'uin ja kohtasin kollin vihreän katseen. Hän näytti tietävän, mistä minä puhuin.
"Kuten sanoin, olen pahoillani", kolli jatkoi saman toitottamista, joka alkoi hiljalleen ärsyttämään minua. En tavallisesti ollut ärsyyntyvää sorttia, mutta nyt häntäni alkoi piiskata kylmää ilmaa levottomasti takanani. Tämä tilanne oli saanut minut unohtamaan, miksi ylipäätään olin ollut metsässä. Päättelin äkkiä olleeni vain kävelyllä, sillä ei minulla ollut saalistakaan mukana. Muistini oli tehnyt tepposia viime aikoina, joten toivoin olevani oikeassa. Kuita jatkuneet huonot yöuneet ottivat veronsa, joka kostautui heikkohermoisuutena ja huonomuistisuutena.
"Se ei nyt auta. Sinä lähdet Henkäystähden juttusille. Hän saa päättää, mitä sinulle tehdään", totesin kylmällä äänellä ja kävelin kollin vierelle, kehottaen häntä kävelemään eteenpäin, syvemmäs Kuolonklaanin reviirille. Kolli näytti empivän. Hän vilkaisi taakseen jäänyttä Eloklaanin reviiriä, mutta myöntyi pian ja lähti kävelemään vierelläni eteenpäin.
"En pidä sinun asenteestasi", ilmoitin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin vihreän katseen, "tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole."

//Korte?

Silmäni laajenivat kauhusta ja sydämeni tuntui särkyvän sirpaleiksi. Nyt se oli täysin rikki.. Rikki.. Ajatuskin siitä mitä naaras oli juuri sanonut sai minut järkytysen surun pelon ja monen muun tuntemuksen valtaan. Suljin silmäni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja.. Ja purskahdin itkuun.
"Tuollaista.. Pelkästään siitä että välitän ja olen uskollinen ystävä..!" yritin.. Mutta ei..en kyennyt.. En vain kyennyt.. Halusin olla yksin.. Yksin... En halunnut olla täällä..! sydämeni oli.. Rikki.. En kyennyt ajatelemaan mitään muuta kuin pennun sanoja jotka olivat satuneet.. Käännyin sydän kurkussa ja itkin koko ajan vain lujempaa ja lujempaa sydän kurkussa, lopulta kun olin tarpeeksi kaukana pentutarhasta.. Lainepennusta.. Niin lyyhistyin maahan makaamaan ja tärisemään en kyennyt lopettamaan itkemistäni, en tuntenut että kykenisin koskaan lopettamaan. Yhtäkkisesti tunsin hennon kosketuksen, nostin päätäni ja huomasin sisareni romaariinitassun. Hänen vihansa tästä vielä puutuikin.. En kuitenkaan kyennyt häätämään sisartani sillä sydämessäni oli pieni toivon pilke; entä jos Rosmaariinitassu ei vihaisikaan minua? Entä jos.. En kyennyt ajattelemaan enään sitä mitä sisareni oli sitten tullut tekemäänkään; jos hän aikoi tappaa minut vain koska vihasi minua niin en yritäisi estää.
"Olen todella pahoillani siitä mitä sanoin ja siitä, että en antanut sinun heti tulla pyytämään anteeksi. Tarvitsin silloin vain omaa tilaa. Minustakin tuntui pahalta se mitä sanoit mutta pyydän silti anteeksi. Anteeksi”, sisareni lopulta maukaisi. Silmistäni välähti tyrmistys kun näin hetken kuluttua että sisareni poskelta putosi kyynel.. Ei hänen pitäisi itkeä.. Ei se hänen syytään ollut..
"Ei se mitään...", ääneni katkesi ja purskahdin itkuun, päästiin kaikki tuunteeni vuotamaan ulos itkunna.. Lainepennun ilkeät sanat soivat korvissani..
"Älä.. Pyydän.. Lopeta..!", uikutin sydän kurkussa ja korivissa soiden lainepennun sanat. Painauduin pikkuriikiseksi maahan tärisemään itkuisena.
"Älä lainepentu.. Lopeta..", uikutan yhä vain itkien.
//rosmy? :'<

Mietin hetken mitä vastaisin. En varmaan saisi kunnolla harjoiteltua, kun välikohtaus siskoni kanssa vaivasi yhä.
“Voisimmeko mitenkään tehdä tämän huomenna?” kysyin hieman ujosti.
“Minulla on yksi asia, joka täytyisi selvittää”, jatkoin. Sulkavirta nyökkäsi.
“Selvä se”, hän sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja kipitin pois. Etsin siskoani joka puolelta leiristä, mutta en nähnyt häntä. Ajattelin, että saattaisi olla hyvä pyytää häneltä anteeksi nyt. Tunne kuohu alkoi taas sisälläni mutta koitin silti etsiä siskoani. Vihdoin, kun löysin Kamomillatassun tassutin varovaisin askelin hänen luokseen.
“Hei”, sanoin mutta jatkoin heti ettei hän ehtisi sanoa mitään väliin tai vastaan.
“Olen todella pahoillani siitä mitä sanoin ja siitä, että en antanut sinun heti tulla pyytämään anteeksi. Tarvitsin silloin vain omaa tilaa. Minustakin tuntui pahalta se mitä sanoit mutta pyydän silti anteeksi. Anteeksi”, nau’uin hieman änkyttäen joissan kohdissa mutta koitin silti pitää ääneni vakaana. Kamomillatassun ilme oli sanoin kuvaamaton. Minua pelotti ettei hän antaisi anteeksi, sillä sitten minulla ei enää olisi siskoa. Turkkiani kuumotti ja silmissäni poltteli. Tunsin kuinka kyynel lähti valumaan silmästäni. Olin niin pahoillani kaikesta ja toivon, että naaras voisi antaa anteeksi, koska muuten syyttäisin itseäni loputtomiin. Pelkäsin niin menettäväni hänet - menettäväni oman siskoni sen jälkeen, kun olin menettänyt emonikin. Sydämeni tuntui raskaalta ja halusin edes vähän painoa pois sen päältä.
//Kamo?

“Meidän pitää pyytää häneltä anteeksi. Olisi ehkä hyvä tehdä se niin, että minä pyydän ensin ja sitten sinä. Mehän pahensimme asiaa emmekä saaneet häntä edes hyvälle tuulelle”, Tuiskupentu naukui. En ollut edes ehtinyt avaamaan suutani, koska olin ollut niin mietteissäni mutta nyökkäsin tämän ehdotukselle heti sisäistettyäni sen. Kävelimme Rosmariinitassun luo ja katselin kauempaa kuinka sisareni meni pyytämään häneltä anteeksi. Naaras sähähti aika uhkaavasti, kun Tuiskupentu koski häneen joten pidin mielessäni etten tekisi samaa virhettä. Näin sisareni suun liikkuvan mutta en kiinnittänyt huomiota sanoihin. Eihän se minun asiani edes ollut mitä sisko sanoi loukkaantuneelle oppilaalle. Pian olikin jo minun vuoroni ja Tuiskupentu kiirehti takaisin pentutarhaan sillä välin. Tassutin lähemmäs naarasta ja aloitin valmiiksi laaditun anteeksipyynnön.
“Rosmariinitassu, olen tosi pahoillani, että sinulle tuli teostamme paha mieli. Tarkoituksenamme oli piristää sinua. Toivon, että ymmärrät”, sanoin nyökäten kohteliaasti. Toivoin todella, että naaras ymmärtäisi ja sanoisi jotain.
“Kiitos, että pyysitte anteeksi”, Rosmariinitassu naukui silmissään jo hieman ystävällisempi pilke.
“Haluatko sinä jutella? Minä voin kuunnella, jos sinusta tuntuu, että tarvitset juttuseuraa”, naukaisin hieman vaivaantuneen oloisesti. Rosmariinitassu nyökkäsi.
“Kiitos tarjouksesta mutta nyt haluaisin olla yksin”, hän sanoi.
“Hei sitten”, sanoin ja käännyin ympäri tassuttaakseni pentutarhaan sisareni perään.

Heräsin yksin pesästämme. Molemmat sisareni olivat jossain. Se ei minua kauheasti haitannut, koska olisin mieluummin nyt yksin hetkisen. Painoin pääni takaisin käpälilleni ja vaivuin ajatuksiini, jotka tuppasivat tänä aamuna vaeltelemaan minne sattui.

Lainepentu kuunteli oppilaan rähjäystä ärtyneenä. Kaikki tämän sanat kuvottivat häntä kovasti. Oliko Kamomillatassu muka tosissaan. Puolusteliko hän oikeasti jotain typerää puoliveristä, joka oli vain haiseva kotikisun pehmeyden perinyt riippakivi.
Lainepentu oli vähällä ponkaista naaraan päälle ihan vain pelkästä raivosta ja inhosta, mutta tällä kertaa hän onnistui pidättelemään itseään ja purki oloaan silkalla huudolla.
“Jos toissasi puolustelet puoliverisiä, olet yhtä kuvottava kuin hekin! Ja jos sinun hiirenaivoinen ‘ystäväsi’ muka yrittäisi saada tosissaan Henkäystähden luottamuksen, hän ei lojuisi leirissä kuin mikäkin vätys vaan olisi ulkona saalistamassa! Lehtikato on aivan nurkan takana ja riistaa alkaa olla niukasti, joten sen sijaan, että olisi täällä vain norkoilemassa typerän pelkuri kumppaninsa kanssa hän voisi tehdä jotain oikeasti klaanille hyödyllistä! Hän on perinyt vanhemmiltaan kotikisun kuvottavan luonteen ja hänen kumppaninsakaan ei ole yhtään sen parempi! Tattihalla - tai mikä hänen nimensä ikinä olikaan - on typerin ja halpamaisin puhdasverinen koko klaanissa! Hänen ja hänen kumppaninsa läsnäolo saastuttaa klaaniamme. En saata ymmärtää miten kukaan voi viettää heidän kanssaan aikaa. Jos saisin koskaan mestarikseni ei-puhdasverisen kissan, vaatisin mestarin vaihtoa. He ovat kaikki aivan kuvottavia!” Lainepentu sihisi Kamomillatassun naamaan.
Oppilaan pupillit suurenivat hetkeksi ja sitten muuttuivat pieniksi viiruiksi. Hän ei näyttänyt ilahtuneen siitä, että siniharmaa pentu kertoi oman mielipiteensä.
“Kuinka sinä kehtaat! He eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa! Eivät he voi vanhemmilleen tai heidän päätöksille mitään!” Kamomillatassu huudahti. Lainepentu huitaisi käpälällään kynnet ulkona naarasta kohti, mutta ei ollut varma osuiko, koska raivo oli sokaissut hänet.
“Olet kuvottava riippakivi etkä tule koskaan olemaan kunnioitettu soturi! Olet täällä vain syömässä muiden saalistamaa riistaa ja löhöilemässä kuin sinulla ei olisi parempaakin tekemistä! Vihaan sinun kaltaisia kissoja! Sinun seurasi on halventavaa ja toivon, että jos koskaan saat perheen, he kaikki kuolevat ja jäät yksin! Ei, ei. Ei sittenkään. Vaan toivon, että he kaikki kuolevat sinun takiasi ja podet ikuisesti syyllisyyttä heidän kuolemastaan! Toivon, että sinut karkotetaan klaanista ja kuolet yksin nälkään ja mätänet sinne!” Lainepentu räyhäsi ja saattoi kuulla pienen henkäyksen pakenevan Kamomillatassun suusta, ennen kuin tämä kerkesi vielä vastata. Pentu tunsi pientä mielihyvää sisällään siitä, että oli saanut mahdollisesti oppilaan järkytettyä.

//Kamo?

Lainepentu kuunteli oppilaan rähjäystä ärtyneenä. Kaikki tämän sanat kuvottivat häntä kovasti. Oliko Kamomillatassu muka tosissaan. Puolusteliko hän oikeasti jotain typerää puoliveristä, joka oli vain haiseva kotikisun pehmeyden perinyt riippakivi.
Lainepentu oli vähällä ponkaista naaraan päälle ihan vain pelkästä raivosta ja inhosta, mutta tällä kertaa hän onnistui pidättelemään itseään ja purki oloaan silkalla huudolla.
“Jos toissasi puolustelet puoliverisiä, olet yhtä kuvottava kuin hekin! Ja jos sinun hiirenaivoinen ‘ystäväsi’ muka yrittäisi saada tosissaan Henkäystähden luottamuksen, hän ei lojuisi leirissä kuin mikäkin vätys vaan olisi ulkona saalistamassa! Lehtikato on aivan nurkan takana ja riistaa alkaa olla niukasti, joten sen sijaan, että olisi täällä vain norkoilemassa typerän pelkuri kumppaninsa kanssa hän voisi tehdä jotain oikeasti klaanille hyödyllistä! Hän on perinyt vanhemmiltaan kotikisun kuvottavan luonteen ja hänen kumppaninsakaan ei ole yhtään sen parempi! Tattihalla - tai mikä hänen nimensä ikinä olikaan - on typerin ja halpamaisin puhdasverinen koko klaanissa! Hänen ja hänen kumppaninsa läsnäolo saastuttaa klaaniamme. En saata ymmärtää miten kukaan voi viettää heidän kanssaan aikaa. Jos saisin koskaan mestarikseni ei-puhdasverisen kissan, vaatisin mestarin vaihtoa. He ovat kaikki aivan kuvottavia!” Lainepentu sihisi Kamomillatassun naamaan.
Oppilaan pupillit suurenivat hetkeksi ja sitten muuttuivat pieniksi viiruiksi. Hän ei näyttänyt ilahtuneen siitä, että siniharmaa pentu kertoi oman mielipiteensä.
“Kuinka sinä kehtaat! He eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa! Eivät he voi vanhemmilleen tai heidän päätöksille mitään!” Kamomillatassu huudahti. Lainepentu huitaisi käpälällään kynnet ulkona naarasta kohti, mutta ei ollut varma osuiko, koska raivo oli sokaissut hänet.
“Olet kuvottava riippakivi etkä tule koskaan olemaan kunnioitettu soturi! Olet täällä vain syömässä muiden saalistamaa riistaa ja löhöilemässä kuin sinulla ei olisi parempaakin tekemistä! Vihaan sinun kaltaisia kissoja! Sinun seurasi on halventavaa ja toivon, että jos koskaan saat perheen, he kaikki kuolevat ja jäät yksin! Ei, ei. Ei sittenkään. Vaan toivon, että he kaikki kuolevat sinun takiasi ja podet ikuisesti syyllisyyttä heidän kuolemastaan! Toivon, että sinut karkotetaan klaanista ja kuolet yksin nälkään ja mätänet sinne!” Lainepentu räyhäsi ja saattoi kuulla pienen henkäyksen pakenevan Kamomillatassun suusta, ennen kuin tämä kerkesi vielä vastata. Pentu tunsi pientä mielihyvää sisällään siitä, että oli saanut mahdollisesti oppilaan järkytettyä.

//Kamo?

Hiljaisuustassu asteli pentutarhalle. Hän halusi jutella kolmelle orpopennulle, jotka siellä asustivat Mäntyviiksen sekä klaaninvanhimpien kanssa. Hän huomasikin Mäntyviiksen heti juttelemassa yhden klaaninvanhimman Rapakynnen kanssa.
“Hei Hiljaisuustassu!” Mäntyviiksi tervehti heti kollin huomatessaan. “Mikä sinut tänne tuo?”
“Halusin vain tavata pennut. Ajattelin, että olisi ihan mukavaa välillä leikkiä heidänkin kanssaan”, valkoruskea kolli selitti kuningattarelle.
“Lainepentu on yksin jossain päin leiriä ja Tuiskupentu sekä Säröpentu ovat kahden yrittämässä taivutella sotureita kouluttamaan heitä, tai ainakin niin he minulle kertoivat lähtiessään pesästä. Mikset jäisi tänne hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Sinusta on kuullut niin vähän sen jälkeen kun tulit oppilaaksi”, naaras naukui. Hiljaisuustassu pudisti päätään.
“Ehkä hieman myöhemmin. Nyt haluaisin etsiä pennut”, hän naukui. Mäntyviiksi nyökkäsi ja hymyili edelleen lempeästi.
“Hei sitten! Pidä hauskaa!”
“Pidän!” kolli huikkasi taakseen ja tallusteli ulos pesästä. Hän haravoi leiriä katseellaan ja pian hänen näkökenttäänsä osui kaikki kolme pentua. Säröpennuksi ja Tuiskupennuksi tunnistamansa pennut puhuivat iloisesti Lainepennulle ja nuori siniharmaa pentu katsoi sisaruksiaan pääasiassa hiljaa.
Hiljaisuustassun päästessä lähemmäs kaikki pennut hiljenivät ja katsoivat oppilaaseen hiljaa. Lainepentu pomppasi ensimmäisenä pystyyn ja pörhisti turkkinsa.
“Jos aiot isotella, häivy siitä!” pentu sihisi. Hiljaisuustassu yllättyi tämän terävää kieltä, mutta puhkesi silti kehräykseen.
“En tullut isottelemaan. Minä olen Hiljaisuustassu ja halusin vain tulla teille seuraksi. Jos haluatte siis vaikka leikkiä jotain, mihin tarvitaan vanhempi kissa, tulisin mielelläni mukaan”, kollioppilas naukui.
“Voisit opettaa meitä taistelemaan!” Tuiskupentu innostui. Hiljaisuustassu kehräsi. Juuri tuota hän olikin odottanut. Eikö kaikki pennut halunneet aina opetella taistelemaan?
“No voinhan minä teille muutaman liikkeen näyttää”, kolli sanoi hymyillen ja alkoi pohtia mikä olisi yksi helpoimmista oppia.
“Miten olisi etukäpäläisku?” siinä teidän on tarkoitus lyödä vastustajaanne naamaan ylhäältä alas. Kynnet tietenkin pidetään silloin sisällä. Jos ne ottaa ulos, on liike etukäpäläraapaisu”, kolli kertoi ja hymyili pennuille. Hän näki miten Tuiskupentu alkoi yrittää ja Säröpentu teki perässä. Lainepentu näytti hyvin haluttomalta, mutta alkoi kuitenkin harjoittelemaan liikettä sisarustensa kanssa.
Juuri kun kolli oli kuitenkin aikeissa auttaa heitä ymmärtämään liikkeen paremmin, hän kuuli Lehtituulen äänen.
“Hiljaisuustassu! Harjoitukset, ala tulla!” hänen mestarinsa huusi.
“Tulossa ollaan!” Hiljaisuustassu huusi takaisin ja katsoi sitten pentuja. “Anteeksi, joudun nyt lähteä. Tulen kuitenkin myöhemmin tai vaikka huomenna taas leikkimään kanssanne.”
“Joo, tervemenoa vaan”, Lainepentu mumisi ja ilmeisesti oletti, että kolli ei kuullut häntä. Hän ei kuitenkaan aikonut aloittaa riitaa vaan lähti vain pois.

Hiljaisuustassu suuntasi taas pentutarhalle päin. Oli jo melkein auringonhuippu, mutta hän ei ollut kerennyt käydä pentujen luona, koska Lehtituuli oli yllättäen päättänytkin pitää hänelle harjoitukset.
“Tuiskupentu! Säröpentu! Lainepentu!” hän huusi mennessään sisään pesään. Tuiskupentu tuli häntä vastaan.
“Säröpentu ja Lainepentu lähtivät jonkin aikaa sitten jonnekin, mutta minä odotin sinua!” pentu ilmoitti iloisesti. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Haluaisitko mäyränselkään?” hän kysyi.

//Tuisku

Lepakkohuuto suki turkkiaan leirin laidalla. Hän ei ollut vielä täysin tottunut siihen, että hän oli soturi, mutta nautti siitä kyllä enemmän kuin täysillä. Kolli tykkäsi aina muistuttaa itseään siitä, että oli jo saanut soturinimensä ja oli jo soturi, eikä hän joutuisi enää tekemään oppilaiden tehtäviä.
“Lepakkohuuto!” kuului kutsu leirin toiselta laidalta. Tummanharmaa kolli ponkaisi pystyyn ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän huomasi huutajan olleen Pimentovarjo. Tämän katse oli tiukka ja hänen olemuksensa ei antanut mitään vinkkejä siitä, mitä varapäällikön mielessä liikkui.
Lepakkohuuto pysähtyi naaraan eteen ja tämä siristi hieman silmiään.
“Sinä lähdet partioon minun, Roihumarjan sekä Tummasielun ja tämän oppilaan Syöksytassun kanssa. Kierrämme rajat ja palaamme takaisin leiriin. Olen ilmoittanut jo Tummasielulle, joka ilmoitti kuulemma jo oppilaalleen. Kerro sinä siis Roihumarjalle”, Pimentovarjo sanoi katsoen tiiviisti Lepakkohuutoon. Se sai nuoren soturin olon hieman vaivaantuneeksi, mutta hän ei antanut tämän näkyä ulospäin. Kolli vain nyökkäsi ja lähti kohti sotureiden pesää.
Sisälle päästyään kolli etsi katseellaan naarasta ja pian huomasikin tämän sukimassa turkkiaan pesän perällä.
“Roihumarja! Sinut on määrätty mukaan partioon. Olemme jo pian lähdössä, joten tule ripeästi”, Lepakkohuuto murahti ja tassutti takaisin Pimentovarjon luokse.
Tummasielu olikin jo saapunut ja Syöksytassu kipitti jo kovaa vauhtia kohti muuta partiota. Lepakkohuudon vilkaistessaan takaisin päin hän näki Roihumarjan tassuttavan heitä kohti hiljaa. Kolli tunsi olonsa kovin inhottavaksi tajutessaan, että oli kaikkiin muihin kissoihin verrattuna kääpiömäinen. Miten hän olikaan niin pieni?
“Lähdetään”, Pimentovarjon ääni tunki kollin ajatukiin. Hän keskitti katseensa varapäällikköön ja lähti seuraamaan muita heidän virratessaan ulos leiristä.
He kulkivat kohti lähintä rajaa ja Lepakkohuuto haistoi heidän kulkiessaan muutamia harvoja riistan hajuja. Kollin täytyi todella estää itseään lähtemästä niiden perään. Lehtikato olisi tulossa jo pian ja riista alkoi olla jo vähissä. Kaikki pienet eläimet alkoivat jo mennä piiloihinsa viettämään talvea ja heille tulisi tiukkaa löytää riistaa. Kuitenkaan hän ei ollut saalistuspartiossa, joten hänen tulisi kestää kiusausta.
Pimentovarjo kulki edellä nopein ja varmoin askelin ja Lepakkohuuto oli partion perällä. Syöksytassu jättäytyikin pian hänen vierelleen.
“Hei Lepakkohuuto! Millaista on olla viimeinkin soturi?” oppilas kysyi kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Lepakkohuutoa ei olisi oikeasti miellyttänyt vastata, mutta kai hänen oli pakko olla osana keskustelua, kun hänet siihen oli kerta mukaan vedetty.
“Parempaa kuin oppilaana”, tummanharmaa kolli murahti ja kohautti lapojaan kuin häntä ei olisi muka kiinnostanut.
“Tulisipa minustakin jo pian soturi”, Syöksytassu sanoi hieman haikean kuuloisena.
“Jaa. No sinun täytyy vain työskennellä ahkerasti ja todistaa olevasi sen arvoinen”, Lepakkohuuto tokaisi ja näytti vähättelevältä.
“Minä työskentelen ahkerasti!” oppilas naukaisi painottaen sanaa työskentelen. Hän katsoi panhempaan kolliin ärtyneenä ja heilutti häntäänsä edestakaisin. Lepakkohuuto virnisti omahyväisesti.
“Et selkeästi tarpeeksi ahkerasti. Mestarisi on varmasti pettynyt”, nuori soturi naukaisi ja kohotti kuonoaan. Hän saattoi kuulla Syöksytassun ärtyneen sihahduksen ja sitten oppilas harppoi eteenpäin mestarinsa taakse kulkemaan.

Lepakkohuudon tassut olivat kauttaaltaan kipeät rajapartion jälkeen. Hän asteli leiriin ja puisteli jokaista tassua vuorotellen samalla kulkien kohti sotureiden pesää.
Mitään ihmeelistä ei ollut ilmennyt partion aikana.
Eloklaani oli uusinut rajansa vasta ja rajoja ei oltu ylitetty. Kuitenkin tummanharmaata soturia oli syyhynnyt loikata rajan yli ja hyökätä ensimmäisen eteen tulevan Eloklaanilaisen kimppuun. Hän kuitenkin pysyi järkevänä ja pysytteli omien rajojensa sisäpuolella.
Pimentovarjokaan ei olisi varmasti pitänyt siitä, jos kolli olisi lähtenyt törttöilemään ja ylitellyt rajoja syyttä suotta.
Lepakkohuuto työntyi sisään sotureiden pesään ja meni omalle makuusijalleen makaamaan. Hän otti hyvän asennon ja aloitti heti turkkinsa perusteellisen putsaamisen. Hän ei halunnut näyttää takkuiselta pikkupennulta aina partioiden jälkeen.
“Lepakkohuuto!” kuului huudahdus pesän suulta. Kolli murahti ja tassutti sinne. Siinä oli Hiljaisuustassu.
“Mitä asiaa?” Lepakkohuuto murahti ja siristi silmiään. Oppilas ei näyttänyt välittävän hänen kylmästä vastaanotostaan.
“Lähdetkö mukaan saalistuspartioon?” valkoruskea kolli kysyi. Lepakkohuuto huokaisi.
“No kai minä voin lähteä. Tulin kyllä juuri rajapartiosta”, nuori soturi naukui. Hiljaisuustassu vain virnisti.
“Väitätkö ettet jaksa? Oletko tulossa vanhaksi? Pitäisiköhän sinun muuttaa jo klaaninvanhimpien pesään”, valkoruskea oppilas härnäsi. Lepakkohuudon silmissä välähti raivo.
“No en todellakaan! Minulla on vielä puhtia vaikka muille jakaa!” hän huudahti ja tunkeutui ulos pesästä oppilaan ohitse. “No, ketkä lähtevät mukaan?” hän sanoi kiihkeästi. Hiljaisuustassu kehräsi huvittuneena.
“Minä, Lehtituuli ja Hilleripilvi”, hän kertoi ja loikki leirin ylitse. Hän näki Hilleripilven jo odottelevan ja Lehtituulen norkoilevan aivan lähellä. Lepakkohuutoa alkoi heti kaduttaa lähteminen. Miksi hän oli lupautunut mukaan?
Lepakkohuudon tultua mukaan Lehtituuli tassutti lähemmäs.
“Ovatko kaikki nyt täässä?” hän kysyi ja sitten nyökkäsi itsekseen ennen kuin kukaan kerkesi vastata. Naaras otti paikkansa partion johdosta ja Hiljaisuustassu kulki hänen kannoillaan. Lepakkohuuto oli oppilaan takana ja Hilleripilvi kulki jonon perällä.
Lepakkohuuto tuhahti. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, joten hän ajatteli voisiko vain jutella Hilleripilvelle. Olihan tämäkin sentään nuori soturi kuten hänkin.
“Hei Hilleripilvi! Onnea uudesta soturinimestä”, Lepakkohuuto mumisi, kun hidasti tämän vierelle. Hän katsoi kolliin tasaisesti. Saattoiki hän nähdä kollin ilmeessä pienen pilkahduksen omahyvää?

//Hilleri?

Silmissäni välähti viha ja asetuin oitis lainepennun kanssa vastausten unohtaen alusten vaihtamisen täysin, karvani nousivat pystyyn ja minun olisi tehnyt miltei vastustamattomasti hyppätä pennun kimppuun ja oppettaa tälle vähän tapoja mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni aisoissa enkä hyökkänyt naaras pennun kimppuun vaan sen sijaan ärisin tälle vihaisempana kuin koskaan.
"Tulisielu ei ole iljettävä taikka häpeäpilkku! Hän on ystäväni!! Sinä et voi edes tajutta millainen hän on kun näet hänessä vain hänen puoliverisyytensä! Et mitään muuta!" ärisin namatusten pennulle. "ja hän todellakin yrittää parhaansa mukaan saada henkäystähden luotamuksen! Se ei vain sattumoisin ole helpoa!" lisäsin ärähtäen pennulle. Lainepennun silmät laajenivat vihaisina ja hän ilmiselvästi valmistautui antamaan minulle samalla mitalla takaisin. Valmistauduin korvat luimussa ja vihaisena naaraan vastaukseen. Siirsin ajatukseni kuitenkin hetkeksi pois tästä hetkestä ja ajattelin tulisielua ja tämän kumppania tattihallaa, tosin ajatuksiin sotkeentui jokikinen hetki lainepennun sanat.
*pitääkö lainepentu tattihallaa inhotavana vain koska hän on tulisielun kumppani? Se ei vain saa olla totta! Mitä tulisielu vanhemmilleen voi? Olisiko hänen muka pitänyt tarkistaa ennen syntymäänsä ketkä ovat hänen vanhempansa?* ajattelin ajatukset sekaisin naaraspennun sanoista. Ajatukseni kuitenkin siirtyivät juuri ajoissa takaisin nykyhetkeen kuulakseni lainepennun ärinän.
//laine?

"Älä päästä sitä karkuun!" Tuskin kuulin Kuuraturkin murahdusta kiriessäni kantojen välissä puikkelehtivaa rusakkoa. Eläin kiiti kohti Ukkospolkua, ja tiesin, että minun olisi saatava se kiinni ennen sitä.
Keuhkoni olivat kuin tulessa enkä enää edes tuntenut jalkojani, mutta kiritin itseäni siitä huolimatta nopeampaan vauhtiin. Vähitellen saavutin pitkäkorvaa, ja lopulta minun onnistui tarrautua sen takapäästä kiinni etukäpälieni kynsillä. Roikuin sen perässä parin hännänmitan verran, kunnes se yhtäkkiä potkaisikin takajaloillaan niin lujasti minua päin, että menetin otteeni siitä.
Pyörin vähän matkaa maassa ennen kuin vauhtini pysähtyi ja jäin vain makaamaan paikoilleni. Hengitin raskaasti; kaulassani tuntui polttelua. Samaan aikaan kuulin jostain etäältä hirviön päästävän oudon tööttäyksen ja sitä seuraavan tömähdyksen.
Yritin nostaa päätäni, mutta kipu kaulassani esti minua liikkumasta. Tajuntani oli jo hämärtymässä, ja viimeinen ääni, jonka kuulin ennen kuin silmissäni sumeni, oli kaksijalkojen mekastus.

Nenääni tunki väkevä kasvien haju. Raotin silmiäni, yrittäen saada niiden yhä hieman samean katseen kohdistumaan johonkin. Pian minulle valkeni, missä olin.
"Hehkuaskel, hän on hereillä", Sumutassun ääni kajahti jostain pääni läheltä. Olisin halunnut käskeä häntä tukkimaan kuononsa, sillä se sai pääni jyskytykswn pahenemaan entisestään.
Näin tassujen ilmestyvän eteeni ja nostin katsettani vaivalloisesti ylöspäin. Hehkuaskel kumartui alemmaksi ja laski samalla viereeni suussaan kantamansa yrttikimpun. Hetkinen - minuako noilla hoidettiin? Mitä ihmettä minulle oli oikein käynyt? Muistikuvani aiemmalta olivat kuin usvan peitossa; kykenin palauttamaan mieleeni vain joitakin satunnaisia asioita, kuten kannot ja pakenevan rusakon siluetin.
Yritin kysyä asiasta Hehkuaskelelta, mutta suustani ei päässyt kuin epämääräistä pihinää. Säikähtäneenä kokeilin uudestaan saada sanoja ulos, mutta lopputulos oli sama.
"Älä yritä puhua. Sait aika pahoja haavoja kaulan alueellesi", Hehkuaskel naukui sylkäistyään tassulleen jonkinlaista tahnaa, jota tämä oli pureskellut suuhun panemistaan yrteistä.
Jäykistyin tuntiessani kirvelyä kaulassani parantajan levittäessä lääkettä haavoille. Hehkuaskel hääri edessäni hyvän tovin, ennen kuin heilautti häntäänsä ja samassa Sumutassu ilmestyi hänen viereensä. Oppilas ojensi minulle siemeniä. Nuolaisin ne suuhuni kuuliaisesti, sillä enpä minä olisi voinut kuulustella niiden käyttötarkoitusta muutenkaan, vaikka olisin halunnut.
Siemenistä tuli minulle rauhallinen olo, ja kipu kaulassani lieveni kuumaksi tykytykseksi. Oloni niin raukea, että suljin jopa silmäni. Kuulin parantajan keskustelevan oppilaansa kanssa jostakin vähän matkan päässä, mutta ajatukseni olivat alkaneet puuroutua yrtin vaikutuksesta niin, etten saanut sanoista selvää. Lopulta vajosin tiedottomuuteen.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, pesään tulvi valoa. Kaulani tuntui edelleen oudolta, ja siihen sattui aina kuin tein minkäänlaisia äkkiliikkeitä. Minulla oli kuitenkin sen verran virkeä olo, että halusin nousta vähintään istumaan.
Kampeuduttuani vaivalloisesti istualleni annoin katseeni kiertää pesässä. Huomasin melkein heti Sumutassun, joka suki turkkiaan omalla vuoteellaan. Oppilaan korva liikahti, ja tämä nosti keltaisen katseensa minuun. Hetkessä naaras oli jo ylhäällä ja tassuttanut luokseni.
"Sinun kannattaisi ottaa rauhallisesti seuraavat pari päivää", oppilas kehotti ja yritti selvästi saada minut takaisin makuulteni. "Muuten haavasi voivat aueta uudestaan."
Pääni sisällä humisi vieläkin, enkä osannut vieläkään sanoa, miten olin joutunut parantajien luo. "Mitä… tapahtui?" onnistuin kähisemään jotenkuten ymmärrettävästi.
Sumutassu räpäytti silmiään ja näytti hetken verran siltä, ettei ollut varma, mitä tarkoitin. "Tarkoitatko sitä, miten olet täällä?" hän kysyi. Nyökkäsin, ja parantajaoppilas rupesi kertomaan: "Toissa aamuna partio toi sinut leiriin. Olitte kuulemma olleet metsällä, ja sinä olit jahdannut rusakkoa. Ilmeisesti olit saanut sen kiinni, mutta se pisti sinulle kampoihin aika mitalla." Oppilaan katse käväisi kaulassani, ennen kuin se palasi takaisin silmiini. "Jos se yhtään lohduttaa, he saivat lopulta sen rusakon kiinni, kun hirviö ajoi sen yli."
En voinut sanoa, että se lohdutti. Nyökäytin parantajaoppilaalle pienesti päätäni kiitokseksi ja asetuin sitten takaisin makuulleni. Sumutassu lähti toiselle puolelle pesää Hehkuaskeleen luo. Minä jäin tuijottelemaan ulos pesästä voimatta uskoa, että saalis oli löylyttänyt minut sairaslomalle.

Katsahdin nopeasti veljeäni ja tuhahdin, miksi hän sellaista kyseli? Totta kai me pyytäisimme anteeksi! Päästin veljeni eteeni ja aloin maukua.
"Totta kai meidän pitäisi pyytää häneltä anteeksi! Mehän pahensimme hänen olloaan emmekä parantaneet!" murahdin veljelleni hitusen ärtyneenä mutta ei minun vihaiseksi voinut sanoa. *hiirenaivo*, lisäsin mielessäni. Säröpentu nyökkäsi ja lähdimme tassutamaan yhdessä kohti rosmariinitassua. Häntäni laahasi maassa perässäni ja tunsin pelkkää nolouta. Kosketin hennosti rosmariinitassua ja tämä käänähti vihainen oloisena edelleen. Sävähdin hitusen mutta ryhdistäydyin nopeasti... Minun pitäisi pyytää naaraalta todellakin anteeksi! Oli aivan minun syytäni että naaraan mieli ei ollut kohenout vaan laskenut...
"Tuota.. Ööh anteeksi rosmariinitassu siitä jekkusta jonka tein sinulle, yritin kyllä vain ilahduttaa sinua säröpennun kanssa.. Mutta ei se oikein onnistunut..", mau'un pahoitelevasti ja peräänyn näyttäen hännälläni merkiä että oli säröpennun vuoro. Hänenkin täytyi pyytää anteeksi vaikka hän ei ollutkaan tehnyt oikeastaan yhtikäs mitään muuta kuin hakenut rosmariinitassun. Kun katselin veljeäni rohkaisevasti niin Kuulin yllättäen mäntyviiksen äänen:
"Tulkaahan pentutarhaan säröpentu ja tuiskupentu! On päiväunien aika", mäntyviiksi huudahti. Käänsin katseeni nopeasti säröpentuun ja huikkasin tälle;
"Säröpentu tule sitten pentutarhalle kun olet valmis! Mäntyviiksi odottaa meitä päiväunille", mau'un nopeasti ja loikkin pentutarhalle odottamatta säröpennun vastausta. Kun olin mäntyviiksen kohdalla niin mau'uin nopeasti;
"Säröpennun pitää tehdä yksi juttu loppuun ennen kuin tulee! Mutta siinä ei luultavasti kestä kauaa", mau'un nopeasti ja luikkahdan maanosan alulle missä minä nukun pentue toveri eli kanssa. Suljin nopeasti silmäni ja torkahdinkin melko nopeasti.

puoli kuuta myöhemmin siitä jupakkasta säröpennun kanssa. Aikaisin silmäni hitaasti kirkkaassa auringon paisteessa. Kömmin vikkelästi pystyyn ja päätin että tänään tutustuisin taas muihin kissoihin klaanissa! Siitä tulisi varmasti kivaa! Tassutin hymyilen ulos pentutarhasta ja ajattelin mennä tuoresaaliskasalle jollain oli muita kissoja jutelemassa toisilleen. Tassutin hymyillen tuoresaaliskasalle ja napasin kasasta hiiren. Hiivutauduin hymyillen kissojen sekaan toivoen että joku olisi juttu tuulella.
//joku?

"Jos sinä sen teet, saat jättää hyvästit päällesi", Jääviilto naukui ja väläytti Pimentovarjolle valkeaa hammasrivistöään. Uhkaus ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan, sillä Pimentovarjon ilme ei värähtänytkään. Jääviilto inhosi sitä, kun ei saanut joltakulta toivomaansa reaktiota. Hän rakasti nähdä, kun muut pelkäsivät soturia ja tekivät mitä hän tahtoi..
"Minä en palvo ketään", Jääviilto ärähti vastaten naaraan myöhempään kysymykseen, "mutta kyllä minä edelleenkin kannatan Henkäystähden toimintamalleja. Kuolonklaani on puhdistettava kuraverisistä ja Eloklaani on tuhottava. Kaikki, mikä tulee Kuolonklaanin ulkopuolelta, on uhka meille ja meidän puhtaalle verellemme." Pimentovarjo siristi silmiään.
"Kuitenkin toivot hänen painuvan hiiteen? Puheesi ovat hieman ristiriitaisia, Jääviilto", varapäällikkö naukui kylmänviileästi. Jääviilto ärähti ja nosti käpälänsä ilmaan, valmiina iskemään sen naaraan kasvoille. Jokin sai kuitenkin soturin pysähtymään. Hän veti syvään henkeä ja astui askeleen taaemmas.
"Hän lupaili minulle varapäällikön paikkaa, mutta yllättäen valitsikin sinut. Minä sentään olin ensimmäisiä, jotka koskaan asettuivat tukemaan häntä ja hänen aatteitaan! Jos hän välittää minusta niin vähän, niin miksi minun pitäisi kunnioittaa ja palvoa häntä?" kolli esitti terävän kysymyksen klaanitoverilleen.

//Pimento?

En suostunut väistämään Jääviillon tieltä, kun kolli otti jälleen uhkaavia askelia minua kohti. Hänen jäänsiniset silmät hohkasivat jo turhan lähellä kasvojani, mutta en voinut näyttää heikkoutta hänen edessään. Siitäkös punaruskea soturi riemastuisi.
Olin yllättynyt siitä, että Jääviilto haukkui Henkäystähteä. Yleensä hän oli aivan mielin kielin, kannatti päällikköä kaikessa, kaiketi aikeenaan mielistellä tätä tarpeeksi ja lopulta kivuta varapäällikön paikalle. Olin kuitenkin kuvitellut, että hän jollain tasolla myös piti päälliköstä, mikä tuntui oudolta ajatukselta, kun Jääviilto oli kyseessä. Kuinka hän voisi pitää yhtään kenestäkään?
"Oho, ollaanpas sitä rohkeana. Minä voisin juosta nyt heti Henkäystähden luo ja kertoa, mitä mieltä sinä olet hänestä", sanoin kylmän huvittunut hymy kasvoillani. Minun ei varmastikaan kannattaisi sorkkia ampiaispesää yhtään enempää, mutta en voinut vastustaa kiusausta.
"Miksi nyt yhtäkkiä olet tuota mieltä? Luulin, että oikein palvot häntä", sanoin äänessäni aitoa uteliaisuutta. Jääviilto oli kissa, jonka olin tuntenut koko ikäni ja josta kuvittelin tietäväni kaiken. Oli aina kummallista löytää uusi puoli tutuksi kuvitellusta kissasta.

//Jää?

Jääviilto kurtisti inhoten kulmiaan, kun Pimentovarjo kehtasi epäillä hänen ajatuksiaan. Pimentovarjon oli itsekin tiedettävä, etteivät hänen puheensa olleet totta. Jääviilto itse oli koulinut Kaamoskukasta soturin ja se jos jokin oli ollut kovan työn alla. Kaamoskukka oli ollut aivan kamala oppilas, josta ei ilman Jääviillon koulimista olisi koskaan edes tullut soturia. Typerä kolli oli pelännyt turkkinsa sotkeentuvan, joka oli merkki siitä, etteivät erakkoveriset voineet olla hyviä sotureita.
"Minä osaan kyllä ajatella itsekin!" Jääviilto sihahti ja otti uhkaavasti ties kuinka monetta kertaa askeleen lähemmäs Pimentovarjoa. Kolli siristeli jäisiä silmiään ja yritti nähdä Pimentovarjossa edes jotain merkkiä pelosta, mutta aivan turhaan. Typerä naaras oli vuodenaikojen aikana kai turtunut Jääviillon vihalle, eikä hän pitänyt kollia enää uhkana. Jääviilto tiesi, että jonain päivänä hän vielä iskisi hampaansa Pimentovarjon kurkkuun ja näyttäisi tälle, että hänellä todella oli syytä pelätä.
"Ei siltä vaikuta", Pimentovarjo vastasi ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
"Se, että minä vaalin puhdasta kuolonklaanilaisverta, ei liity mitenkään Henkäystähteen! Jos minulta kysytään, koko kissa saisi painua hiiteen!" Jääviilto sähisi inhoten. Hän ei ollut varma, oliko hänen inhonsa kohdistettu Pimentovarjoon, Henkäystähteen vai molempiin. Heidän vuokseen Jääviilto oli yhä soturi, eikä varapäällikkö.

Käänsin välinpitämättömän ja viileän katseeni takaisin Jääviiltoon. En erityisemmin loukkaantunut siitä, että pentujani sanottiin kuraverisiksi. Ehkä se johtui siitä, että en pitänyt "kuraverisyyttä" mitenkään pahana asiana, vaikka sana oli kyllä ruma. Jos hän olisi sanonut sen pentujeni kuullen, olisin varmasti suuttunut. Koin kuitenkin tarpeelliseksi puolustaa heitä, kun Jääviilto väitti heidän olevan verensä takia huonoja sotureita.
"Myrskymahti, Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru ovat kaikki hienoja sotureita", sanoin kylmänviileästi, katseeni terävänä. Jääviilto saisi harkita tarkasti, mitä minun jälkikasvustani sanoisi. "Heidän verensä ei vaikuta mitenkään siihen. Erakkoveri ei tee kenestäkään huonompaa, ja heidän isänsä oli hyvä esimerkki siitä. Turmaloikka oli taitava soturi, etkä sinäkään vedä hänelle vertoja."
En tiennyt oikeastaan, oliko se tottakaan. Kummallakin kolleista oli huono tapa olla ilkeä ja piikikäs muille ilman mitään syytä. Taidoiltaan he olivat kaiketi samantasoisia. Kokemukseltaan ainakin, koska Turmaloikka ja Jääviilto olivat saman ikäisiä.
"Miksi sinä vihaat heitä niin? Siksikö vain, kun Henkäystähti on käskenyt?" kysyin murahtaen. Jääviillolla ei ollut selkärankaa, joten en olisi yllättynyt.

//Jää?