Tuijotan röyhkeää naarasta silmät viirussa. Tuo oli ollut viimenen pisara! Näin jo mielessäni kuinka Työnnän kynteni esiin silmät leimuten ja Hyökkäsin naaraan kimppuun silmät pelkkinä viiruina, Napasin naarasta kurkusta lujalla ooteella mutta en niin että olisin päässyt nahan läpi ja heiluttelin naarasta edes takaisin kunnes heitin tämän lumipenkaan, hyökkäsin taas tämän kimppuun silmät leimuten ja raavin naaraan vatsaan syviä haavoja ja tunsin naaraan omat kynnet kyljissäni mutta en välittänyt napasin vain kiinni oppilaan hännästä ja viskasin tämän hännänmittan päähän toiseen lumipenkaan.. Mutta olin kuitenkin tarpeeksi järkevä että en tekisi niin hiirenaivoista temppua. Työntelin kynsiäni sisään ja ulos silmät leimuten.
"Ole iloinen että annan sinun nyt olla.. Mutta jos vielä kerrankin puhut pahaa minun kumppanistani ja minun perheestäni niin tiedät mitä sinulle tapahtuu..", sihahdan ja lähden pois naaraan luota.

Puolikuuta myöhemmin lainetassun ja minun käymästä riidasta joka olisi saattanut koitua oppilaan kohtaloksi jos en olisi hillinyt itseäni. Kipitin eteenpäin ja huomaan syöksyaskelleen. Loikin innokkaana ystäväni luo.
"Hei syöksyaskel-" kehrään mutta kolli keskeyttää minut äristen.
"Hiljaa puoliverinen hiirenmieli! En ymmärrä kuinka saatoin olla ystäväsi.. Puoliverisen ystävä? Se on kauheaa.. En anna Kamomillapyörteen olla kanssasi.. Enään.. Enään koskaan! Sinä.. Sinä et ansaitse olla hänen kanssaan..! Mene kotikisu kamujesi luo! Tai muiden puoliveristen karvaläjien luo!" kolli sähisi. Miksi hänkin oli oli nyt minua vastaan?
"En kaveeraa kotikisujen kanssa!" ärisen. "Sinä et ansaitse olla ystäväni! Et koskaan ansainnut!" ulisen vihaisena ja lähden nyyhkyttäen pois.. Kamomillapyörre ja hiljaisuusvarjo olivat ainoat ystäväni nyt.. Miksi niin moni peti minut?
//ei tarvi seuraa :)

Loikoilin maakualusillani silmät ummessa ja ajattelin harjoituksiani kylmäliekin kanssa joskus puolikuuta sitten. Aukaisin kuitenkin silmäni nopeasti ja nousin seisomaan. Venyttelin raukeasti ja lokin ulos pesästä. Höristelin korviani ja huomasin hiljaisuusvarjon, kolli oli nimittety vain pari päivää sitten. Yllätyisekseni kuulin päälikköme huutavan kokoontumiskutsun, mitä nyt? Loikin muun klaanin perässä aukiolle ja päädyin yllätykseksen eturiviin rosmariinitassun viereen.
Istuin siinä silmät viirussa ja tuijotin päälikköä.
"Nimitän nyt kaksi oppilasta soturiksi", päälikkö kertoo silmät Sirrillä. Mitä! Miksi kylmäliekki ei kertonut?? Rosmariinitassukin näytti pöllämystyneeltä. K
"Rosmariinitassu astu eteen!" henkäystähti käski. Odotin innolla kuulla tämän nimen.

Rosmariinitassu oli nimetty rosmariinikynneksi, nyt olisi minun vuoroni. Tassutin tohkeissani päälikkön eteen tämän käskettyä.
"Sinut tunnetaan tästä lähin Kamomillapyörteenä!" henkäystähti ilmoitti viileästi.
"Kamomillapyörre! Rosmariinikynsi! Kamomillapyörre! Rosmariinikynsi!" klaani huuteli nimiämme.
"Kokous on päättynyt", henkäystähti maukuu ja laskeutuu alas. Loikin iloisena siskoni luokse.
"Me olemme viimeinkin soturita!" kehrään. "Rosmariinikynsi on aivan ihana nimi", lisään hymyilen siskolleni.
"Niin on kamomillapyörrekin!" Rosmariinikynsi kehrää. Kehrään iloisena, huomaan yllätyksekseni kahden kollin loikivan paikalle, syöksyaskel ja hiljaisuusvarjo! Olimme nyt kaikki kolme sotureita.. Nyt olin jo miltei valinnan edessä..
"Onnittelut! Kamomillapyörre on hieno nimi" syöksyaskel kehui.
"Kiitos" kehrään innokkaana.
"Rosmariinikynsi, sinunkin nimesi on ihan kiva", syöksyaskel maukuu latteammin.
"Hei, kamomillapyörre on tosi kaunis nimi!" kuulin hiljaisuusvarjon kehrävään äänen. Kuitenkin yllätyksekseni syöksyaskel ärähti kollille ja näytti siltä että olisi valmis lyömään tätä kynnet esillä suoraan naamaan.
"Hän on minun!" syöksyaksel murisi. Mitä? Enhän minä ollut kenenkään!
"Enhän ole!" tuhahdan kollille. Syöksyaskel katsahti minua anteekispyytävänä. Tassutan hiljaisuusvarjon luo ja kosketan tätä leikkimielisesti hännänpäälläni. Valinta ei näiden kahden ihanan kollin väliltä ollut helppo, heissä molemmissa oli hyvät ja huonot puolet mutta.. Kumpi todella ansaitsi saada olla kumppanini?
"Mennään tekemään jotain hauskaa!" ehdotan ja siirryn Rosmariinikynnen luo.
"Mennään vaikka saalistamaan? Tai tutkimaan reviriiä nyt kun olemme sotureita!" se olisi mukavaa.
"Minusta voimme tehdä vaikka mitä mitä sinä haluat!" syöksyaskel maukuu tuijottaen minua kiinteästi, se sai minulle epämukavan olon, Miksi kolli käyttäytyi näin? Kun minä olin oppilas niin hän tuntui olevan paljon hillitympi..
"Entä mitä mieltä te olette?" kysyn siskoltani ja hiljaisuusvarjolta.
"Eikö minun mielipiteeni riitä?" syöksyaskel murahti. Mulkaisen kollia.
"Riittää kyllä mutta haluan tietää myös mitä mieltä sisareni ja hiljaisuusvarjo ovat!" tuhahdan. Syöksyaskel pyöritteli silmiään ja tassuti lähemmäs kuullakseen kaiken. Jos hän olisi jäänyt taakseni niin olisin oletanut että hän varmaan aikoi vain salakuunnella tai sitten tekisi jotain muuta yhtä hiirenaivoista. En ymmärtänyt miksi kolli sai minulle epämukavan olon.
//hiljukka? Rosmyliini?

Lampiväreen olisi varmaankin pitänyt olla iloinen siitä, että sai oppilaan, mutta naaraan tunteet olivat täysin päinvastaiset. Tietysti hän teki mielellään vanhempansa tyytyväisiksi, mutta ajatus vallattoman oppilaan kaitsemisesta hirvitti. Harmaa naarassoturi epäili suuresti, riittäisikö hänen auktoriteettinsa ansaitsemaan oppilaan kunnioituksen, tai oliko hänellä sitä lainkaan.
Lampiväre huokaisi syvään ja vilkaisi oppilaiden pesän suulle. Hän oli jo kerran käynyt huhuilemassa oppilastaan Särötassua, mutta aamu oli varhainen eikä nuori kolli ollut ehkä herännyt sikeästä unestaan hänen hentoihin kutsuihinsa. Lampiväreestä tuntui kuitenkin nololta joutua pyytämään oppilasta toista kertaa. Lätäkkölempi ei varmasti kohdannut samanlaisia ongelmia, hänen äänensä oli kantava ja läsnäolonsa vahva.
Hän seisoskeli paikoillaan luoden välillä hermostuneita katseita pesän suuntaan, mutta lopulta rohkeni liikkumaan. Lampiväre asteli sotureiden ja oppilaiden jakaman pesän luo aikeissaan herättää Särötassu vain törmätäkseen oppilaaseensa, joka nyt oli noussut ja oli ollut juuri rientämässä hänen luokseen. Hän katsoi pöllämystyneenä pienempää valkoista kissaa, rykäisi sitten kiusaantuneesti ja kääntyi ympäri. Hän suuntasi leirin uloskäynnille vilkaisematta taakseen, olettaen tai pikemminkin toivoen Särötassun seuraavan.
"Oletkin hereillä. Lähdetään sitten", Lampiväre sanoi pitäen äänensä vakaana. "Harjoitellaan tänään metsästystä."

//Särö?

Lepakkohuuto tassutti partion mukana kohti Eloklaanin rajaa. Hän pörhisteli karvojaan, vaikka ei olettanutkaan klaanin ylitelleen heidän rajojaan tai ilmestyvän rajalle omassa partiossaan samaan aikaan, kuin he. Lepakkohuudon teki kyllä ikävän paljon mieli näyttää eloklaanilaisille vähän miltä oikea tappelu tuntuu. Hänen teki niin kovasti mieli kostaa perheensä puolesta, vaikkei hänellä varsinaista todistetta siitä ollut, että kaikki olisi Eloklaanin syytä ja, että he olivat vieneet hänen sisaruksensa ja tappaneet kollin vanhemmat.
Eloklaanin haju tulvahti Lepakkohuudon nenään ja hän pörhisti turkkiaan entisestään. Hän sitten inhosi eloklaanin kissojen hajua. Kolli aina mietti, miten he saattoivat elää sellaisessa löyhkässä kaiket päivät?
“Mikä nyt? Pelottaako pikku Eloklaanilaiset?” Syöksyaskel piikitteli. Lepakkohuuto pyöräytti silmiään. Tuo kolli ei tiennyt sitten mistään mitään.
“En minä niitä pelkää! En vain pidä siitä, että he asuvat naapurissa. Saisivat häipyä sinne mihin soturi esi-isät eivät näe!” pieni tummanharmaa kolli julisti vihaisesti. Syöksyaskel tuhahti hiljaa ja keskittyi taas partiointiin ja hajumerkkien asettamiseen.
Lepakkohuutoa ärsytti. Hän olisi halunnut näyttää Eloklaanilaisille todella mitä ansaitisivat hänen elämänsä pilaamisesta. He olivat tuhonneet hänen perheensä ja se jos jokin ärsytti häntä enemmän kuin mikään.
Lepakkohuuto ei meinannut edes ärtymykseltään huomata, kun partio lähti jatkamaan matkaa ja hän joutui harppomaan muut kiinni muutamalla pitkällä askeleella ja loikalla. Hänen lyhyet koipensa ärsyttivät kollia myös. Miksi hän oli niin pieni?

Kuuntelin Lätäkkölemmen sanoja tarkkaan ja annoin soturille aikaa puhua loppuun. En pitänyt siitä, että hän epäili uskollisuuttani Kuolonklaanille, tai ainakin sanoi minun kuulostavan epäuskolliselta. En voinut sanoa olevani aivan yhtä kuolonklaanilainen henkeen ja vereen kuin jotkut klaanimme jäsenet. Ajatus siitä, että kuolisin klaanini vuoksi ei ollut minulle houkutteleva vaan pelottava. Siltikään en voisi koskaan kuvitella eläväni missään muualla.
"Voisin loukkaantua siitä, että epäilet uskollisuuttani", sanoin tyynesti, mutta katseeni oli terävä ja viileä. "Se, että en usko jokaisesta erakkoverisestä pahaa, ei tarkoita, ettenkö uskoisi jonkun heistä olevan petturi. Mutta siinä olet oikeassa, etten usko hänen teloittamisensa hyödyttävän ketään. Se toisi vain mielihyvää katkerille ja toimisi kenties esimerkkinä muille klaanin jäsenille. Turvallisuutemme tulee kuitenkin ensin, joten jos osoittautuisi, ettei tätä petturia voi jättää henkiin - mitä epäilen, sillä ei hän yksinään klaaniamme kaada - tietysti näkisin hänen teloittamisensa hyvänä vaihtoehtona."
Karkottaminen oli jo tarpeeksi paha rangaistus. En voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi tulla ajetuksi kotoaan ja perheensä luota. Siksi minäkään en uskaltautunut mielipiteistäni huolimatta nousemaan Henkäystähteä vastaan. En voinut jättää kaikkea sitä, mikä oli minulle tuttua. Maailma Kuolonklaanin ulkopuolella oli julma ja yksinäinen ilman klaanimme tuomaa turvaa.
"Petturista puheen ollen... Onko sinulla aavistuksia siitä, kuka se saattaisi olla?" kysyin uteliaana. "Tiedän kyllä, että ajattelet sen voivan olla kuka tahansa, mutta selvästi on kissoja, jotka olisivat petturuuteen enemmän taipuvaisia kuin toiset."

//Lätäkkö?

Hiljaisuustassu oli parantunut hyvin, eikä hänellä ollut enää lainkaan nuhainen olo. Hän näki Hehkuaskeleen joka tuli ulkoa lunta turkkiinsa tarttuneena ja vain muutama nuhistunut lehti hampaissaan roikkuen. Kolli räpäytti silmiään myötätuntoisesti. Naaras joutui raatamaan, mutta yrttejä ei vain ollut.
“Hei Hehkuaskel! Minulla on jo paljon parempi olo, saisinko jo palata tehtäviini?” kolli kysyi, kun parantaja käveli ohi. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi Hiljaisuustassu ja sitten nyökkäsi.
“Kunhan vain varot liikaa rasitusta. Se voi puhkaista taudin uudelleen”, parantaja sanoi vielä ennen kuin kolli kerkesi poistua pesästä. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja lähti.

Hiljaisuustassu kulki metsässä asettaen tassunsa varovasti lumen pinnalle. Hän vältteli upahtamista paksuun hankeen ja liiallisen äänen päästämistä, jotta ei säikyttäisi kaikkea riistaa pois. Hän näki rusakon. Sen suuri keho sai Hiljaisuustassun kielen vettymään. Häntä innosti kovasti se, että hän saattaisi napata jotain isoa, kun Lehtikato vielä viilensi päiviä kovasti.
Hiljaisuustassu hiipi lähemmäs sulautuen lumeen ja siihen harvaan kasvillisuuteen, mitä törrötti lumen seasta. Hän oli lukinnut katseensa rusakkoon, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän ponkaisi. Kollin etutassut iskeytyivät rusakon takaselkään ja se päästi kovan rääkäisyn. Se yritti raapia jaloillaan paniikissa, mutta Hiljaisuustassu onnistui välttämään ne. Hän ei suostuisi mennä takaisin parantajan pesälle heti sieltä päästyään.
Kollin onnistui kiivetä rusakon niskaan ja vetää tämän pään taakse samalla napsauttaen sen niskat nurin. Se päästi vielä viimeisen rääkynän, vapisi ja lopetti sitten liikkumisen lyyhistyen maahan veltoksi.
“Jes!” Hiljaisuustassu sihahti hiljaa ja kantoi saaliin puun juurelle peittäen sen lumella. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää muita riistan tuoksuja ja pian vastaan tuli oravan haju. Se olisi lähellä, koska sen aromi oli niin vahva.
Hiljaisuustassu kiiti metsänpohjaa oravan hajun perässä ja hidasti, kun alkoi kuulla säksätystä ja rapinaa. Hän käänteli korviaan paikantaakseen oravan tarkemmin ja pian onnistui suuntaamaan katseensa oikeaan suuntaa.
Kolli liikkui varovasti lähemmäs oravaa, joka kaiveli puun juurakossa ja nousi sitten ylemmäs kohti pientä onkaloa sen rungossa. Se ilmeisesti etsi ruokavarastoaan, johon oli piilottanut ruokansa aikaisemmin. Se ei siis kiireeltään kuullut lähestyvää kissaan.
Hiljaisuustassu syöksäihti kohti oravaa, joka säikähdyksestä yritti vilistäö karkuun, mutta kollin kynnet olivat jo tarttuneet sen häntään ja hän veti sitä alemmas tarttuen sen kehoon ja loikaten alas rungolta. Hän laski oravan varovasti alas maahan. Se oli vielä elossa, joten hänen piti painaa sitä etutassullaan maata vasten ja sitten haukata sitä niskasta murhaten sen.
“Tämä saa riittää”, hän mutisi ja lähti etsimään rusakkoaan. Pian hän kuuli ääntä ja käännähti nopeasti ympäri.
“Suoriuduit mainiosti”, Lehtituuli naukui ilmeettömästi, mutta hänen silmissään tuntui säihkyvän ylpeys. Hiljaisuustassu röyhisti rintaansa ja nappasi nopeasti rusakkonsa antaen oravansa mestarinsa kannettavaksi.
Kun kaksikko palasi leiriin, Hiljaisuustassu vei saaliit tuoresaaliskasaan ja näki mestarinsa katoavan päällikön pesään. Häntä kylmäsi hieman. Mitä Lehtituuli aikoi hänestä sanoa? Että hän tarvitsisi lisää harjoitusta, ennen kuin hänestä voisi tulla soturi? Vai ehkä, että hän oli suoriutunut mainiosti?
Hiljaisuustassu kääntyi ja suuntasi oppilaiden pesälle. Hän ei suonut katsettakaan päällikön pesään yrittäen välttää ajatusta siitä, miten Lehtituuli oli sinne juuri kadonnut. Ajatus sai hänet vapisemaan jännityksestä ja kauhusta. Hän ei tiennyt miten reagoida.
“Hei!” Hiljaisuustassu sanoi automaattisesi astuessaan sisään oppilaiden pesään. Hän huomasi paikalla olevan vain Lainetassun ja Särötassun, joka kylläkin oli juuri lähdössä, joka jättäisi Hiljaisuustassun tuoreen oppilaan Lainetassun kanssa kahden.
Särötassu nyökkäsi ohi mennessään Hiljaisuustassulle ja katosi ulos, kun taas Lainetassu katsoi häntä silmät sirillä.
“Hei!” siniharmaa naaras sanoi hiljaa ja tapitti edelleen Hiljaisuustassua. Kolli katsoi nuorempaa oppilasta takaisin sanaakaan sanomatta, kunnes sitten asettui omille sammalalusilleen.
“Miten koulutus on sujunut?” kolli kysyi rennosti. Eihän hänellä nyt ollut mitään syytä puhua Lainetassulle, mutta naaras nyt vain sattui olemaan siinä.
“Hyvin. Henkäystähti on opettanut minulle vaikka mitä. Olen varma, että jos minulla ei olisi sisaruksia, en joutuisi odottamaan enää kauaa, että minut nimitettäisiin”, siniharmaa naaras naukaisi virnuillen omahyväisesti. Se muistutti Hiljaisuustassua hieman Lepakkohuudosta. Toki Lepakkohuuto ei ollut yhtä… Lainetassun kaltainen. Hiljaisuustassu ei vain osannut selittää sitä, mutta Lainetassu ei antanut hänelle hyvää tunnelmaa. Jokin naaraassa tuntui hain mättävän.

Hiljaisuustassu avasi silmänsä, kun kuuli tutun kutsuhuudon aukiolta. Hän oli ottanut pienet torkut ja nyt aurinko oli jo laskemaan päin. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän loikki aukiolle. Henkäystähti seisoi paikallaan tarkasti jokaista kissaa tarkkaillen, sitten hän vilkaisi Hiljaisuustassua ja sitten Lehtituulta. Lehtituuli nyökkäsi hänelle.
“Olen saanut tiedon, että yksi oppilaistamme on valmis tulemaan soturiksi”, päällikkö aloitti. Hiljaisuustassu huomasi Lainetassun siristävän silmiään. Hän olisi varmasti halunnut tulla jo nimitetyksi.
“Hiljaisuustassu”, Henkäystähti kutsui. Hiljaisuustassu nousi ylös varovasti ja asteli eteen hermostuneena. “On sinun aikasi saada soturinimesi. Hiljaisuustassu tästä lähtien sinut tunnettakoon Hiljaisuusvarjona”, päällikkö lopetteli, kosketti hänen päätään nopeasti nenällään ja asteli sitten pois.
“Kokous on päättynyt”, hän sanoi nopeasti lapansa yli. Hetken oli hiljaista ja sitten leirissä alkoivat raikua onnittelut.
“Onneksi olkoon Hiljaisuusvarjo!”
“Hienoa työtä Hiljaisuusvarjo!”
“Hieno uusi nimi Hiljaisuusvarjo!”
Hiljaisuusvarjo tuntui punastuvansa. Hän huomasi Lepakkohuudon, joka suuntasi eteen ja oli pian kuonot vastakkain hänen luonaan.
“Hyvää työtä, hölmö karvapallo. Kyllähän sinustakin on näköjään ainesta soturiksi”, tummanharmaa kolli naukaisi virnistäen. Hänen ulkonevat hampaansa välkkyivät auringon viimeisien säteiden levittäytyessä leiriin. Hiljaisuusvarjosta tuntui hyvältä. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa tuon juuri tapahtuneen. Hänestä oli tehty soturi!

Olin putsaamassa tassujani aterioinnin jälkeen, kun Jääviilto yllättäen osoitti kuonollaan veljensä Kylmäliekin suuntaan, joka oli juuri astunut aukiolle soturien pesästä. Katsahdin laiskasti savunharmaaseen soturiin ja kuuntelin puolella korvalla seuralaiseni höpinöitä siitä, miten tuo takuulla juonitteli jotakin koko Kuolonklaanin pään menoksi.
Tukahdutin tirskahduksen. Kylmäliekki lukeutui niihin kissoihin, jotka olivat luonnostaan klaanin pohjimmaisina huolimatta puhdasverisyydestään. Kolli oli niin säälittävä surkimus, ettei ollut onnistunut löytämään itselleen edes kumppania, vaikka kuuluikin yksiin klaanin vanhimmista sotureista. Minun oli siis vaikea kuvitella, että tuon taidot olisivat riittäneet minkäänlaiseen juonitteluun.
“Oletko nyt ihan varma?” Vilkaisin Jääviiltoon pilke silmäkulmassa. “Kylmäliekkiä täytyy vahtia kuin pentua, koska hänen mielensä on vielä sillä tasolla, enkä usko, että tuollainen höyhenaivo kykenisi kovin mutkikkaaseen ajatustyöhön. Jos hän juonitteleekin jotakin, mitä niin kamalaa hän muka voisi tehdä, etteikö sitä voisi estää?”
Tiesin, ettei Jääviilto pitänyt siitä, kun häntä tai hänen ajatuksiaan arvosteltiin. Mutta siinä suhteen me olimmekin kovin samanlaisia, sillä en pitänyt minäkään. Suhteemme oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, mutta jotenkin me onnistuimme tulemaan juttuun edes siedettävällä tasolla.

//Jää?

"Tärkeä se on minullekin. Minä lupaan, että opetan sinutkin näkemään tämän asian oikealla tavalla. En ehkä tänään, mutta vielä jonain päivänä", Lätäkkölempi naukui rauhallisen päättäväisesti ja väläytti Loskalauhalle vienon hymyn, "mutta minä taas en ole huomannut sinun sisaresi ponnisteluita. Kuten sanoin, perkkä rivisoturina seisominen ei riitä. Hänen on todistettava uskollisuutensa tavalla tai toisella. Jos hän todella yrittää, hän vielä jonain päivänä tulee onnistumaan siinä."
Soturi piti hetken tauon, ennen kuin vastasi kollin jälkimmäisiin sanoihin.
"Sinä lähdet nyt pyörimään tätä samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole mitään merkitystä, miltä yksittäisistä kissoista tuntuu, jos koko klaani on vaarassa heidän takiaan, enkä minä aio pyytää tätä mielipidettä anteeksi. Tietenkin heistä tuntuu kurjalta ja ihan syystä, heidän vanhempansa ovat päättäneet tehdä jälkeläisiä klaanin ulkopuolisten tai erakkotaustaisten kanssa, josta nämä erakkoveriset saavat kärsiä lopun ikäänsä. Puheesi kuulostavat siltä, ettet ole lainkaan uskollinen synnyinklaanillesi, kun puolustelet mahdollisia pettureita noin. Pian sinä varmaan sanot, että kun löydämme petturin, häntä ei pitäisi tappaa, vaan meidän pitäisi asettua hänen asemaansa ja ymmärtää, miksi hän aikoo tuhota Kuolonklaanin", Lätäkkölempi tokaisi terävästi, mutta rauhallisesti. Hänen katseensa pysyi vakavana ja soturin ääni ei lähtenyt kiihtymään, niin kuin monella näin kiivaassa keskustelussa saattoi käydä. Lätäkkölempi oli ylpeä itsestään ja siitä, että hän oli oppinut olemaan niin rauhallinen vaikeissakin tilanteissa. Näin hän vältti turhat konfliktit ja helpommin sai oikean asiansa kuuluviin, kun raivo ei puskenut sanoista läpi.

//Loska?

Käänsin katseeni Lätäkkölempeen. Oli helpotus, ettei hän tämän keskustelun perusteella tuntunut ainakaan vihaavan minua. Hän oli kiinnostava kissa, jonka kanssa halusin pysyä hyvissä väleissä. Vaikka hän oli väärässä.
"En minäkään. Siksi en oikein huutele mielipiteistäni sellaisten kissojen seurassa, joihin en voi luottaa", sanoin hymyillen hieman. Joku Jääviillon kaltainen olisi ollut aivan liian innokas juoksemaan Henkäystähden luo nykymenoa vähänkin kritisoivasta mielipiteestä. "Mutta asia on minulle tärkeä, enkä ollenkaan pidä siitä, mitä klaanissamme nyt tapahtuu. Siskoni tekee paljon töitä tullakseen hyväksi soturiksi, mutta sillä ei ole väliä, kuinka paljon hän harjoittelee: hänestä ei saa oppilasta eikä lupaa johtaa partiota. Minä tunnen hänet, eikä hän koskaan nousisi Kuolonklaania vastaan. Minusta kuolonklaanilaiset eivät ole mitenkään tyhmiä, vaan tunnistamme uhat. Petturi jäisi varmasti kiinni ilmankin jokaisen erakkoverisen oikeuksien rajoittamista."
Kolmella puolisisarellani oli ollut rankkaa. Heidän isänsä oli paljastunut petturiksi - tai ainakin Henkäystähti ja Pimentovarjo niin väittivät - minkä jälkeen heidän emonsa oli kylmästi tappanut tämän. Nyt heitä halveksittiin ja syrjittiin.
"Minusta sinun kannattaisi yrittää asettua erakkotaustaisten asemaan. Minkä he verelleen voivat?" kysyin lapojani kohauttaen. "Toivoisin vain, että tämä kaikki olisi pian ohi."

//Lätäkkö?

Lätäkkölempi ei voinut kieltää, etteikö Loskalauhan puheissa olisi ollut edes vähän järkeä. Mutta se ei saanut naaraan päätä kääntymään, hän piti edelleen visusti kiinni mielipiteestään ja uskoi, että se oli ainoa oikea. Lätäkkölempi pudisteli päätään rauhallisena.
"Se ei ole niin yksinkertaista", soturi totesi ja räpäytti silmiään. Loskalauha nyökkäsi.
"Siitä me ainakin olemme samaa mieltä", musta soturi totesi rauhallisella äänellä. Se olisi ollut oiva tilaisuus päättää keskustelu, mutta Lätäkkölempi halusi jatkaa vielä:
"Mutta oletko miettinyt sitä, että mitä jos me antaisimme mahdollisten uhkien liikkua vapaasti reviirillämme ja kouluttaa oppilaitamme? Tiedän, etteivät kaikki erakkoveriset ole vihollisia, siksi juuri he voivat osoittaa uskollisuutensa Henkäystähdelle. Jos se petturi kulkisi vapaana reviirillämme, hän pääsisi noin vain tapaamaan rajalle mahdollisia erakkoystäviään ja hän pääsisi opettamaan oppilaillemme asioita, jotka ovat meidän ideologiamme vastaisia. Se ei olisi Kuolonklaanin etu. Jos sinulla on jotain näitä menetelmiä vastaan, sinuna pitäisin sen suhteen pienempää ääntä. Henkäystähti voi nähdä asian niin, että kehotat klaanitovereitasi nousemaan päällikköämme vastaan."
Keskustelu hiljeni hetkeksi. Lätäkkölempi vilkaisi vierellään istuvaa Lampivärettä, joka oli ollut koko keskustelun ajan hiljaa. Naaraalla ei edelleenkään näyttänyt olevan mitään sanottavaa, joten hopeanharmaan naaraan katse kääntyi hänen sisarestaan takaisin Loskalauhaan.
"Sinä vaikutat kelpo soturilta, vaikkakin olemme tästä asiasta eri mieltä. En tahdo, että joudut turhaan ongelmiin", Lätäkkölempi tokaisi ja väläytti mustalle soturille pienen hymyn.

//Loska?

Huokaisin syvään. Olin aivan unohtanut Henkäystähden saaman ennustuksen, ja syystä. Pimeyden metsän antamasta varoituksesta oli jo aikaa, eikä kukaan puoliverinen ollut vielä osoittanut merkkejä klaanin turmioon ajamisesta. Tietenkään en voinut Lätäkkölemmen tai kenenkään muunkaan kuullen alkaa kyseenalaistamaan Henkäystähden sanojen todenperäisyyttä. Silti, vaikka ennustus olisi totta, ei se minusta riittänyt syyksi erakkoveristen kohtelulle.
Kohautin lapojani.
"Minusta erakkoveristen oikeuksien rajoittamisessa ei ole mitään mieltä. Heihin varovaisesti suhtautuminen Pimeyden Metsän varoituksen vuoksi on tietysti ymmärrettävää, ja jokainen heistä on jo klaanin silmätikkuna. Miksi siihen päälle heidän tulisi menettää oikeuksiaan? He ovat jo niin ahtaalla muiden halveksiessa ja pelätessä heitä, ettei muita toimia oikeastaan tarvitsisi. En usko, että kenestäkään heistä on mitään haittaa."
Ongelma oli moniulotteinen, eikä sille ollut helppoa ratkaisua. Tietysti kaikki kuolonklaanilaiset halusivat estää klaanin tuhoutumisen, mutta minusta Henkäystähti oli mennyt liian pitkälle. Katsoin Lätäkkölempeä terävästi silmiin. Ainakin hän kykeni sivistyneeseen keskusteluun, naaras vaikutti melko tyyneltä, vaikka aihe oli hänelle selvästi tärkeä.
"Etkö ole ajatellut, että juuri heidän syrjimisensä saattaisi johtaa siihen, että joku erakkoverisistä tuhoaisi klaanimme? Joka päivä puhdasveriset antavat heille enemmän syitä vihata klaaniamme."

//Lätäkkö?

Se, ettei Loskalauha tuntunut ymmärtävän Lätäkkölemmen kantaa, sai hopeanharmaan soturin hiljalleen ärsyyntymään. Kuten tavallisesti, hän kuitenkin pakotti ulkokuorensa pysymään rauhallisena. Soturinaaras räpäytti silmiään ja pudisteli päätään.
"Sinä et selvästikään tunne tai tiedä minun isääni, kun puhut hänestä noin. Sinun pitäisi kunnioittaa ja arvostaa päällikköäsi, joka tekee kaikkensa tämän klaanin vuoksi. Ellet satu muistamaan, minun isäni joutuu olemaan koko ajan varpasillaan Pimeyden Metsän lähettämän varoituksen vuoksi. Luuletko, että hän todella voi kertoa erakkoverisen olevan luotettava vain sen perusteella, että hän on hyvä soturi? Jokaisella erakkoverisellä on mahdollisuus ansaita Henkäystähden luottamus, jos he todella sitä tahtoisivat. Jos sinä tiedät niin hyvin, niin mikä sinusta olisi sitten ratkaisu tähän tilanteeseen? Tulisiko meidän kohdella potentiaalisia pettureita aivan kuten muitakin, vaikka esi-isämme ovat antaneet selvän varoituksen? Mitä sinä sitten aiot, kun varoitus käy toteen ja sen vuoksi koko klaani ajautuu tuhon partaalle?" Lätäkkölempi esitti teräviä kysymyksiä klaanitoverilleen. Soturia aidosti kiinnosti, miten Loskalauhan mielestä oli parempi toimia. Naaras ei ollut varma, ymmärsikö kolli edes lainkaan erakkoveristen tuomaa uhkaa.

//Loska?

En pitänyt siitä, miten Lätäkkölempi puhui saisaruksistani. No, ei kumpikaan Myrskymahti tai Pyräkkäpiru kuulunut mihinkään klaanin srvistetuimmista sotureista, mutta eivät he huonojakaan olleet. He hoitivat tehtävänsä, eikä soturilta enempää voinut odottaa.
En kuitenkaan hiiltynyt turhaan. Se ei auttaisi minua eikä asiani ajamista. Lätäkkölempi oli fiksu, ja perustelemalla kantani hyvin voisin saada hänetkin tajuamaan, että erakkoveriset olivat tärkeä osa klaaniamme.
"Tietysti vain harva erakkoverinen on ansainnut isäsi luottamuksen. Luuletko, että he olisivat kovin innokkaita mielistelemään kissaa, joka sortaa heitä? Ei Henkäystähdelle riitä, että on vain hyvä soturi", selitin harmaalle soturille. Kaamoskukka oli kuin olikin ansainnut päällikön luottamuksen, mutta epäilin, ettei kolli ollut ansainnut sitä pelkästään hoitamalla hommansa ja Henkäystähteä kunnioittamalla. Hän oli varmasti tehnyt jotain hämärää päällikön puolesta.
"Minä en usko ollenkaan, että heidän verensä vaikuttaisi heidän käytökseensä. He ovat kasvaneet täällä ja oppineet Kuolonklaanin tavat. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he ikimaailmassa jättäisi sitä", sanoin viileällä äänellä. "Sitä paitsi erakkoverisiä on murto-osa klaanin jäsenistä. Et voi olettaa, että heistä yhtä moni olisi arvostetun soturin asemassa kuin puhdasverisistä."

//Lätäkkö?

"Minä olen eri mieltä asiasta", Lätäkkölempi töksäytti ja katsoi Loskalauhaa rauhallisesti ja kohtasi tämän katseen. Musta kolli kallisti aavistuksen verran päätään, kuin odottaen Lätäkkölemmen perustelevan vastauksensa.
"En sanoisi, että esimerkiksi sinun puoliveriset sisaruksesi olisivat mitään kovin hyviä sotureita. Toki Kaamoskukka on poikkeus, mutta Myrskymahti ja erityisesti Pyräkkäpiru eivät kyllä ole lähelläkään hyviä sotureita. Ei minua haittaa, että he ovat täällä, mutta lähinnä tuntuu siltä, että esimerkiksi Pyräkkäpiru hyötyy enemmän Kuolonklaanista kuin klaani hänestä. Tämä koskee monia muitakin erakkoverisiä. En sano, etteikö puhdasverisistäkin löytyisi mätiä omenia, mutta kyllähän sekin jotain kertoo, että vain harva erakkoverinen on ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Erakkoveristen veri vetää osittain klaanin ulkopuolelle, vain harva kykenee oikeasti olemaan hyviä sotureita", Lätäkkölempi puhui pitkästi, eikä antanut Loskalauhalle suunvuoroa. Nuorempi soturi näytti kuuntelevan tarkasti ja sisäistävän hopeanharmaan naaraan jokaisen sanan. Kun Lätäkkölempi oli saanut asiansa sanottua, hän sulki suunsa ja paransi taas hieman asentoaan, jääden rauhassa odottamaan keskustelukumppaninsa vastausta. Loskalauha oli ihan kehityskelpoinen tapaus, jos hän vain oppisi ymmärtämään, että hänen mielipiteensä oli väärä ja Lätäkkölemmen oikea. Mutta vaikkei hän näkisikään sitä, Lätäkkölempi piti siitä huolimatta kollista ja joistain hänen ajatuksistaan. Ja mikä tärkeintä, ainakin Loskalauha oli puhdasverinen kuolonklaanilainen. Lätäkkölempi uskoi, että hän saattaisi vielä jonain päivänä liittyä uudestaankin kollin seuraan, vaikkei aiemmin ollut koskaan edes harkinnut moista.

//Loska?

Perhoset lepattelivat Hilleripilven vatsassa tuntiessaan Kaamoskukan nojaavan lähemmäs. Tabbykuvioisen soturin turkki kosketti hänen omaansa, ja se tuntui melkein yhtä kuumalta kuin jos liekit olisivat nuolleet sitä. Hänen oli vaikea pitää ajatuksensa järjestyksessä tämän ollessa niin lähellä; kollin läsnäolo oli hänelle kuin kissanminttua.
Ellei hän olisi ihaillut Kaamoskukkaa niin syvästi, hän olisi saattanut kyseenalaistaa sen, miten tämä puhui emostaan, klaanin varapäälliköstä, joka oli aikanaan saanut pentuja erakkosyntyisen kollin kanssa. Juuri tuo kyseinen kolli oli Kaamoskukan ja tämän sisarusten isä. Ilman tuota Kaamoskukkaa ei olisi siis olemassa.
Ajatus oli niin raastava, että Hilleripilven oli sysättävä se pois mielestään. Hän olikin salaa kiitollinen siitä, että Pimentovarjon standardit olivat niin matalat, että tämä oli päätynyt valitsemaan juuri Turmaloikan kumppanikseen ja saamaan pentuja tuon kanssa. Koska juuri tuosta epätäydellisestä yhdistelmästä oli syntynyt täydellinen kissa, Kaamoskukka.
Kaamoskukan viikset kutittivat Hilleripilven kuonoa, kun tämä kosketti sitä omallaan. Hän imi sisäänsä soturin tuttua tuoksua, joka sai hänet miltei lentämään. He olivat hetki sitten puhuneet Pimentovarjosta ja Henkäystähdestä ja päällikkyydestä, mutta hän oli aivan liian ihastuksissaan muistaakseen kunnolla, mitä Kaamoskukka oli juuri sanonut niistä.
“No, minä en kyllä pane pahakseni, että emosi rakastui johonkin erakkoon”, häneltä lipsahti, ja silmänräpäystä myöhemmin tajusi vasta, mitä oli sanonut. Hän katsahti hätääntyneenä entiseen mestariinsa ja yritti selitellä: “Tai siis en minäkään erakoista pidä. Mutta jos Pimentovarjo olisi saanut pentuja jonkun muun kanssa, ei sinua olisi olemassa, eikä täällä olisi ketään, joka oikeasti osaisi parantaa asioita klaanissa.”
Hilleripilvi luimisteli korviaan hermostuksissaan. Hän ei halunnut Kaamoskukan luulevan, että hän ajatteli niin kuin kaikki erakkomyönteiset vetelykset.

//Kaamos?

Lätäkkölempi oli yleensä järkevä, joten en käsittänyt, miksi hän erakkoveristen tapauksessa oli tätä mieltä. Ymmärsin, mistä naaraan mielipide kumpusi, mutta en kokenut hänen perustelujaan riittäviksi. Erakkoveriset klaanin jäsenet kokivat yleensä olevansa aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin niin sanotut puhdasveriset. Tietysti olin sitä mieltä, että uusien erakkotaustaisten jäsenten liittymistä harkittaessa oli oltava varovainen, sillä heidän vaarattomuudestaan olisi oltava varmoja. Ei kuitenkaan ollut mitään syytä, miksi klaanissa jo olevia, sinne syntyneitä ja siellä kasvaneita erakkoverisiä, tulisi syrjiä.
"Minun mielestäni veremme ei tee meistä kuolonklaanilaisia, vaan kulttuurimme", aloitin puheenvuoroni harkiten sanani tarkkaan. En halunnut, että keskustelun jälkeen Lätäkkölempi ei pitäisi minusta. "Siksi mielestäni klaanimme erakkoveriset jäsenet, jotka ovat täällä koko elämänsä viettäneet, ovat aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin sinä ja minä. En usko klaanimme olevan niin heikko, että sen perusta olisi pelkässä veressä."
Myrskymahdista, Kaamoskukasta ja Pyräkkäpirusta ei tehnyt yhtään huonompia sotureita se, että heidän isänsä oli ollut entinen erakko. He olivat osaavia sotureita ja uskollisia klaanilleen.
"Olen sitä mieltä, että meidän on oltava varovaisia sen suhteen, keitä klaaniin päästämme. Mutta ei ole mitään syytä, miksi erakkoverisiä tulisi syrjiä. Se ei johda mihinkään hyvään: he ovat arvokkaita sotureita, eikä ole ollenkaan Kuolonklaanin etujen mukaista kohdella heitä kuin roskaa. Meidän olisi välteltävä jännitteitä omissa riveissämme, ei lietsoa niitä."

//Lätäkkö?

Lätäkkölemmen korvat painuivat hieman luimuun, kun hän kuunteli Loskalauhaa. Naaras ei pitänyt erakkoverisistä – paitsi tietenkin niistä, jotka olivat hänelle itselleen sukua – ja Loskalauha oli selvästi eri mieltä asiasta. Mutta Lätäkkölempi ei pelännyt sanoa mielipidettään ääneen, vaikka keskustelutoveri olikin eri mieltä. Hän koki, että Loskalauha oli tässä asiassa harvinaisen väärässä.
"Niin, jokaisen kissan velvollisuus on rakastaa sukulaisiaan huolimatta siitä, millaisia he ovat. On meidänkin suvussamme erakkoverisiä, mutta ei se vähennä rakkauttani heitä kohtaan. Mutta se ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että erakkoveriset eivät ole yhtä arvokkaita kuin me puhtaat kuolonklaanilaiset. Kai sekin kertoo jotain, että Pimeyden Metsä varoitti Henkäystähteä kuraverisestä, joka tulee syöksemään koko klaanin tuhoon", naarassoturin ääni pysyi rauhallisena ja tasaisena, vaikka keskustelun aihe olikin tälle varsin tärkeä. Loskalauha ei näyttänyt järin tyytyväiseltä Lätäkkölemmen vastaukseen. Kollin silmät kapenivat aavistuksen verran ja tämä vaihtoi hieman levottoman oloisesti asentoaan.
"Mutta eiväthän esi-isät sanoneet, että kaikki erakkoveriset ovat pettureita. Jos yksi heistä on mätä, miksi se asettaa jokaisen erakkoverisen eri asemaan?" Loskalauha kysyi. Lätäkkölemmellä oli mielessään vastaus valmiina. Hän oli käynyt tämän saman keskustelun lukuisia kertoja eri kissojen kanssa aiemmin.
"Ei heidän eriarvoisuutensa johdu pelkästään ennustuksesta", naaras tarkensi mielipidettään, "Kuolonklaani on ollut täällä vuodenaikojen ajan, esi-isämme ovat rakentaneet tämän klaanin ja tehneet siitä kestävän. Häpäisemme heidän työnsä, jos otamme klaaniin noin vain kissoja, joiden esi-isät ovat pahimmassa tapauksessa joskus asettuneet Kuolonklaania vastaan. Ennen kuin sanot, että menneisyyden ei pitäisi vaikuttaa tähän hetkeen, niin kyllä minä sen tiedän. Emme kuitenkaan saa unohtaa sitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Jos klaani täyttyy erakkoverisistä, meitä on pian edes turha kutsua Kuolonklaaniksi, kun olemme vain joukko erakoita."
Lätäkkölempi nautti täysin rinnoin puhumisesta. Hän ei arkaillut mielipiteidensä kanssa ja oli valmis puhumaan aiheesta vaikka koko loppupäivän ja seuraavan yönkin. Soturi jäi odottamaan Loskalauhan vastausta ja alkoi samalla jo kehitellä mielessään uutta vastausta Loskalauhalle, jos tämä ei edelleenkään käsittäisi, miksi erakkoveriset ovat eri arvoisia kuin puhdasveriset.

//Loska?

En ollut varma, oliko ongelmaan aivan niin helppoa ratkaisua. Huono suhtautuminen parantajiin kumpusi varmasti jo pentuiän kasvatuksesta. Se oli Kuolonklaanin tapa, johon selkärangattomat ja muottiin mukautuvat mieluusti opettivat jälkikasvunsakin. Sitä paitsi normi oli pysyvä, eikä sitä noin vain rikottu. Jotkut kuolonklaanilaiset näkivät parantajan hyvän kohtelun varmasti jonkinlaisena heikkoutena. Monet olivat kanssani eri mieltä siitä, että parantajien haukkuminen kertoi ennemminkin kissan omista epävarmuuksista.
"Olet oikeassa", sanoin kuitenkin, sillä Lätäkkölemmen ehdotus oli hyvä. Voisin ainakin tehdä sen vähän, mihin pystyin. "Luulen, että vanhempien sotureiden käytöstä on vaikeampi muuttaa. Mutta nuoriso on vielä muovattavissa."
Epätasa-arvoinen kohtelu klaanilaisten keskuudessa ohjasi ajatukseni väkisinkin puoliverisiin. Mitä mieltä Lätäkkölempi mahtoi heistä olla? Koska hänen isänsä johti erakkoveristen sortoa, tuntui luonnolliselta, että hän olisi samaa mieltä Henkäystähden kanssa. Se olisi harmittavaa, ja myönnettäköön, veisi hieman sitä arvostusta, jota soturia kohtaan tunsin.
"Entä erakkoveriset? En ole oikein varma siitä, kuinka heidän syrjimisensä auttaa ketään", sanoin rohkeasti, vaikka tiesin, kuinka räjähdysherkkä aihe oli. Ei ollut oikein oman turvallisuuteni kannalta järkevää asettua tällä tavalla Henkäystähden politiikkaa vastaan. Kenties luotin Lätäkkölempeen liiaksi ja uskoin, että hän osaisi arvostaa myös poikkeavia mielipiteitä. Tai ehkä luotin siihen, että emoni asema pitäisi minutkin turvassa.
"Sisarukseni ovat puoliverisiä. Ja he ovat kunnon kissoja. He eivät ansaitse tätä kohtelua."

//Lätäkkö?

"Puhu vain omasta puolestasi. Kymmenen on jo liikaa", sanoin kiusoitellen ja Aaltosalama tuuppasi minua kylkeen naurahtaen. Tietysti olin oikeasti hänen kanssaan samaa mieltä. Tulisin rakastamaan pennuista jokaista samoissa määrin, oli heitä sitten yksi tai kymmenen.
Oloni oli innostunut. Tietysti isäksi tuleminen oli jännittävää ja toi mukanaan aivan uudenlaisia huolenaiheita. En kuitenkaan ollut peloissani.
"Hmm. Nimiä on mietittävä tarkkaan", sanoin mietiskellen. Tietysti nimet olisi helpompi päättää vasta sitten, kun pennut olivat syntyneet, ja näkisimme heidän ulkonäkönsä ja persoonansa. En kuitenkaan malttanut olla ajattelematta asiaa.
"Ei ainakaan mitään Hiiripentua tai Sammakkopentua. Minun pentuni eivät voi kantaa sellaisia nimiä."
Aaltosalama kallisti päätään virnistäen.
"No, mikä vika niissä on? Eivätkö ne ole sinulle tarpeeksi ylväitä?"
"Hölmöjä ne ovat", naurahdin vastaukseksi ja kehräsin nojatessani Aaltosalamaa vasten. "Voisitko itse kuvitella seuraavasi Sammakkotähteä taisteluun? Tai Pompputähteä?"
"Ainakin asetat heille paljon odotuksia, jos toivot heistä päälliköitä."
"Minä uskon, että heistä tulee vielä klaanin suurimpia sotureita", vastasin haaveillen. Aaltosalama olisi niin hieno emo, että pennuistamme kasvaisi väkisinkin upeita kissoja. "Varmasti heillä on mahdollisuus nousta päälliköiksi. Mutta, jos niin ei jostain ihmeen syystä kävisi, ei se minua haittaa. He tekevät omat polkunsa."

//Aalto?

Lätäkkölempi kohautti lapojaan, eikä oikeastaan ymmärtänyt mitä Loskalauha sanoillaan tarkoitti.
"Miksi ihmeessä minun oman mielipiteeni pitäisi tuntua vaikealta? Ei, ei se tunnu lainkaan vaikealta olla tätä mieltä, koska tiedän olevani oikeassa. Vaikeammalta tuntuu, etten saa isääni ja muita näkemään asian todellista laitaa. Mutta usko pois, jonain päivänä saan vielä kaikki näkemään, että he ovat olleet väärässä", hopeanharmaa naaras naukui varsin päättäväisesti ja paransi ryhtiään, jotta hänen sanansa vaikuttaisivat uskottavammilta.
"Siinä onkin melkoinen työ", musta soturi naukaisi ja kohautti lapojaan.
"Epäiletkö, etten minä pystyisi siihen?" tabbykuvioinen soturinaaras kysyi ja siristi epäilevästi silmiään, mutta pysyi rauhallisena. Hän piti siitä, että Loskalauha oli hänen kanssaan samoilla linjoilla parantajien arvostuksen suhteen, mutta siitä hän ei pitänyt, jos Loskalauha epäili Lätäkkölemmen kykyjä.
"En minä niin sanonut", Loskalauha korjasi ja räpäytti vilpittömästi silmiään, "sanoin vain, että se on melkoinen työ. Harva kuolonklaanilainen osaa arvostaa parantajia."
"Niin, mutta ei se tarkoita, etteikö asiaa voisi muuttaa. En pidä siitä, kun kissat kangistuvat vanhentuneisiin ja kuluneisiin kaavoihin vain siksi, että niin on tehty aina. Sinäkin voit tehdä oman työsi parantajan aseman arvostuksen kohottamisessa, jos opetat esimerkiksi jokaisen tulevan oppilaasi kunnioittamaan parantajia. Ei se loppujen lopuksi ole niin vaikeaa", Lätäkkölempi naukui rauhallisella äänellä ja katsoi Loskalauhaa suoraan silmiin. Tabbykuvioinen soturi uskoi olevansa oikeassa ja samalla hän toivoi, että Loskalauha ymmärtäisi sen myös.

//Loska?

Siristin epäilevästi silmiäni, kun kuuntelin Pimentovarjon puheita muinaisista klaaneista. Hän tuntui epäilevän Mesitähden kertomusta jonkin verran, mutta selvästikään ei niin paljoa, etteikö olisi voinut uskoa sen olevan totta. Jos Pimentovarjo ei olisi uskonut lainkaan näiden muinaisten klaanien todellisuuteen, hän ei olisi tullut puhumaan asiasta minun kanssani. Musta naaras yritti kysellä, oliko kumppanini kertonut minulle koskaan mitään muinaisista klaaneista. Jostain syystä hän epäili, että Henkäystähti tietäisi totuuden. Se oli ihan järkevä ajatus, sillä päällikkö oli tavannut esi-isämme Kuuluolassa haettuaan henkensä.
Minä ja kaikki muut kuolonklaanilaiset olimme kuulleet historiastamme tarinoita, joissa mitään muita klaaneja ei koskaan oltu mainittu. Ajatukseni alkoivat sinkoilla sinne tänne, oli vaikeaa keskittyä itse aiheeseen ja Pimentovarjon esittämään kysymykseen. Jouduin keskittyä todella kovasti, mutta siitä huolimatta ajatus yritti karata. Yritin muistaa, oliko Henkäystähti koskaan sanonut sanallakaan mitään muista klaaneista, mutten saanut päähäni sellaista hetkeä. Siispä pudistelin ärsyyntyneenä päätäni.
"Ei, en minä ole koskaan kuullut mitään mistään muiniaisista klaaneista. Jos se sinua niin paljon kiinnostaa, miksi et vain kysy Henkäystähdeltä itseltään?" kysyin turhan koppavalla äänensävyllä. Pimentovarjo siristi silmiään.
"Uskotko oikeasti, että hän kertoisi mitään? Mesitähden tarinat olivat aivan päinvastaiset, miten olemme oppineet tuntemaan Kuolonklaanin historian. Jos muinaiset klaanit ovat todella olleet olemassa, sille täytyy olla syynsä, ettei niistä ole puhuttu", musta naaras naukui kylmällä, mutta rauhallisella äänellä.
"Miksi se edes kiinnostaa sinua niin paljon?" kysyin toveriltani nyt hieman rauhallisemmalla äänellä, "mennyt on mennyttä. Mitä väliä sillä on, mitä joskus on tapahtunut? Mutta jos se sinua todella vaivaa noin paljon, voin kysyä asiasta Henkäystähdeltä."
En ollut varma, miksi myönnyin moiseen, kenties koin halua auttaa ainoaa kissaa, joka tuntui ymmärtävän minua edes vähäsen.

//Pimento?

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 14kp -
Tulisielu: 12kp -
= 26kp

AURA
Kaamoskukka: 7kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 5kp -
Loskalauha: 5kp -
Salamasielu: 4kp -
= 14kp

KÄÄRMIS
Lainetassu: 26kp! -
Lepakkohuuto: 4kp -
Hiljaisuustassu: 9kp -
= 39kp

Makoilin maakualusilla ja yritin saada unta, se ei kyllä ollut helppoa. En tiennyt syytä siihen miksi en saanut unta. Monen hetken kuluttua luovuttin ja nousin seisomaan. Aloin sukia turkkiani pitkin ja hitain vedoin. Haukotelin syvään mutta en välittänyt väsymyksestä vaan kipitin nopeasti ulos pesästä ja lähdin luikkimaan kohti Kamomillatassu nimistä vanhempaa oppilasta.
"Hei, kamomillatassu!" kehrään. Kamomillatassu siirsi ruskeiden silmiensä katseen siirtymään minuun.
"Ai, hei Tuiskutassu", naaras vastasi kummissaan. Heilutelin häntääni edestakaisin jekkuilevasti.
"Haluatko jutella?" kehrään. Kamomillatassu kallistaa päätään mutta nyökkää hetken miettimisen jälkeen. Istuudun vanhemman naaraan viereen leveästi hymyillen.
"Kamomillatassu, minkä soturinimen sinä haluaisit saada?" kysyn uteliaana.
"Kamomillavarjo, kamomillahalla tai kamomillapyörre, miten niin?" naaras maukui.
"Olen vain utelias! Minä haluaisin olla tuiskuviima, tuiskupyry, tuiskutuuli tai tuiskulampi! Mutta minä pelkään että henkäystähti voisi nimittää minut tuiskuviilloksi näiden arpien takia tai vaikka tuiskuarpi mutta minä en halua mitään sellaista nimeä!" kerron. Kamomillatassu päästi pienen mrau-naurahduksen.
"Tuiskutassu, minusta tuiskuviilto taikka tuiskuarpi ei sovi sinun kaltaisellesi kissalle", naaras kehrää.

Hiljaisuustassu avasi sumeat silmänsä. Hän köhi ja yritti nostaa päätään.
“Lepää”, hänen takaansa kuului Hehkuaskeleen lempeä nauku. Parantaja oli erottelemassa yrttejä ja selkeästi piti kollia samalla silmällä. Hiljaisuustassu tuhahti hiljaa. Hänellä oli niin kamalan tylsää, että olisi mielellään vaihtanut vaikka seuraavan vuodenajan klaaninvanhimpien makuualusia ja tarkistanut oliko heillä punkkeja, jos vain olisi saanut jotain tekemistä.
“Aamuraita toi sinulle hieman syötävää”, Hehkuaskel naukaisi ja siirsi maassa makaavaa hiirtä lähemmäs Hiljaisuustassua.
“Ei ole nälkä”, hän mumisi laskien häntänsä kuonolleen. Hehkuaskel nousi seisaalle ja siirtyi kollin eteen.
“Kuoletko ennemmin nälkään, kun kestät pienen huonon olon, joka tulee, kun pakolla syöt?” parantaja kysyi haastavasti. Hiljaisuustassu tuhahti hieman huvittuneena ja nappasi hiiren.
“Kai sitä sitten pitää syödä, enhän minä sentään halua nääntyä, kun en yhteen päivään ole syönyt”, hän vitsaili ja haukkasi palan hiirestä. Hän ei voinut sanoa nauttivansa sen mausta, mutta oli se sentään siedettävää. Sairaana mikään ei maistunut yhtä nautinnolliselta kuin tavallisesti.
“Maistuuko hiireni?” kuului Aamuraidan nauku, kun naaras asteli sisään pesään hymyillen. Hiljaisuustassu kehräsi hiljaa.
“Olisitko millään voinut napata jotain parempaa”, kolli vitsaili ja nousi heikosti istumaan. Aamuraita katsoi hänen tekemisiään.
“Onko olo jo parempi?” naaras kysyi hieman huolestuneella äänellä. Hiljaisuustassu virnisti hieman.
“En nyt voisi sanoa, mutta kyllä sitä kestää. Toivottavasti pääsen täältä pois pian, en haluaisi mielelläni sairastaa kamalan kauaa”, kolli tuhahti ärtyneenä. Aamuraita hymyili hellästi. Naaraan hymy oli Hiljaisuustassusta aika suloinen. Naaras oli muutenkin erittäin mukava ja hyvää seuraa.
“Kyllä se siitä. Ei pieni nuha nyt kauaa kestä”, naaras totesi. Hiljaisuustassu nyökytteli, kyllähän se oli totta. Ei nuha yleensä kamalan kauaa kestänyt, muutama auringonnousu ja se olisi jo tiessään. Valkoruskea kolli vaihtoi asentoaan.
“Olisiko sinulla minulle jotain tekemistä? Minulla on kamalan tylsää!” kolli vaikeroi. Aamuraita naurahti hieman.
“Lepääminen on, mutta uskon, että olet jo korvia myöten täynnä lepäämisestä”, hän vastasi hymyillen hellästi. Hiljaisuustassu punastui hieman. Naaras osasi lukea häntä niin hyvin.
“Varmaankin kaikki olisivat, jos olisivat minun paikallani”, kolli naukaisi laimeasti. Aamuraita kehräsi.
“Niin minäkin uskon”, hän naukaisi. Naaras vilkaisi lapansa yli ulos aukiolle ja käänsi sitten taas katseensa Hiljaisuustassuun.
“Minun täytynee palata tehtäviini. Tulen katsomaan sinua taas pian!” hän naukaisi ja tassutti ulos pesästä.
“Näkemiin!” Hiljaisuustassu huudahti vielä naaraan perään, ennen kuin tämä katosi kokonaan näkyvistä. Kolli huokaisi. Mitä hän oikein tekisi? Hän piti Kamomillatassusta, mutta klaanissa oli myös monia muita mukavia kissoja. Ehkä hän voisi valita jonkun toisen, jos Kamomillatassu piti enemmän Syöksyaskeleesta, kuin hänestä?
Kolli laski päänsä. Oli hänellä vielä koko elämä aikaa pohtia kumppanuus asioita. Turhaan hän niistä vielä murehti.

Kaamoskukka nautti täysin rinnoin Hilleripilven jakamasta huomiosta ja väläytti toiselle hurmaavan virneen. Hilleripilvi oli omaa luokkaansa, kolli oli ainoa kissa josta hän todella piti ja Kaamoskukka oli ottanut tehtäväkseen pitää täplikkään kollin lähipiirissään. Kenenkään muun antama huomio ei tuntunut Kaamoskukasta yhtä hyvältä.. Ei edes Hämärähallan, vaikka naaras olikin hänen kumppaninsa. No, kollilla oli pakko olla naaraskumppani, sillä hän halusi pentuja. Todellisuudessa Kaamoskukka vaihtaisi Hämärähallan heti pois ja ottaisi kumppanikseen vaikka Hilleripilven. Kolli oli kaikkea mitä hän voisi toivoa ja vielä enemmän. Kaamoskukka oli päättänyt pitää huolen siitä, että Hilleripilvi olisi ikuisesti hänen ja vain ja ainoastaan hänen. Kaamoskukka istahti toisen vierelle ja sukaisi etukäpäläänsä viekas, mutta hurmaava virne kasvoillaan. Kolli nojasi hennosti kolliin kuunnellessaan toisen tarinaa. Hän yllättyi kuulemastaan, vai että oli Henkäystähti menettänyt henkensä.. Kaamoskukasta Henkäystähti oli paljon parempi päällikkö mitä Punatähti oli ollut.¨.
“Toivottavasti päällikkömme paranee pian. Tiedätkö, olen hieman skeptinen Pimentovarjon päällikkyydestä.. Minä voin varmasti luottaa sinuun, hm?” Kaamoskukka naukaisi viekkaalla äänellä ja vilkaisi toveriaan, joka nyökkäsi.
“Hyvä. Pimentovarjo, no. Hän on ollut loistava emo ja soturi, mutta hän on tulossa vanhaksi ja hän on alkanut hieman höperöitymään. Merkkejä oli jo aiemmin ilmassa. Turmaloikka, minun “isäni” oli entinen erakko. Emme millään voi luottaa Pimentovarjon arvostelukykyyn kerta hän on erakkomyönteinen. Sitä paitsi olen kuullut juttua, että Pimentovarjolla ja Kuuraturkilla oli vaikeaa, koska Pimentovarjo on rakastunut johonkin erakkoon..” Kaamoskukka kertoi mystisesti ja kosketti kuonollaan täplikkään omaa. Kaamoskukka kyllä välitti perheestään, kai. Pimentovarjo oli vain aivan liian lepsu eikä toinen olisi lainkaan kykenevä johtamaan Kuolonklaania. Henkäystähdellä sentään oli kykyä pitää Kuolonklaanissa kunnon järjestys ja kuri, joka oli hyvä.

//Hilleri? ;)