Lepakkohuuto huomasi Hehkuaskeleen tulevan luokseen. Parantaja näytti rauhalliselta ja jopa hyvätuuliselta. Hänen katseensa oli liimautunut Lepakkohuutoon. Kolli oli ollut parantajalla tähän mennessä jo melkoisen kauan. Rosmariinitassu oli käynyt hieman harvemmin katsomassa häntä, joka harmitti kollia osittain.
“Tassusi on parantunut hyvin ja haavoja tuskin enää huomaa. Minusta olet valmis palaamaan taas tehtäviisi ja sotureiden pesään. Mutta, jos haavat aukeavat tai alkavat tulehtua, tule heti kertomaan minulle, jooko?” Hehkuaskeln naukui. Lepakkohuuto nyökkäsi mielissään. Hän nousi ylös ja tassutti ulos pesästä makeasti venytellen.
Lepakkohuudosta tuntui niin hyvältä viimein päästä liikkeelle. Hän suuntasi heti Pimentovarjon luokse, joka oli lähdössä leiristä partion mukana. Kolli otti nopeasti tämän kiinni.
“Pimentovarjo! Haluaisin ilmoittautua johonkin partioon!” kolli ilmoitti, kun saapui tarpeeksi lähelle. Naaras katsoi häntä hetken ja nyökkäsi sitten.
“Selvä, tule sitten meidän mukaamme. Tämä on vain normaali rajapartio”, varapäälikkö naukaisi ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä. Lepakkohuuto lähti hänen peräänsä. Hän huomioi, että partiossa oli Pimentovarjon ja hänen lisäkseen Myrskymahti, Kärppämyrsky sekä Kärppämyrskyn oppilas Säihkytassu. Lapakkohuuto jättäytyi partion viimeiseksi. Hänen ei oikein tehnyt mieli jutella näiden kissojen kanssa, vaikka olikin heidän kanssaan partiossa.

Kun Lepakkohuuto palasi leiriin, hän venytteli toistamiseen ja siirtyi sotureiden pesään pesemään turkkiaan. Hänen täytyi saada se tip top kuntoon, ennen kuin voisi tehdä muuta.

“Entä jos olenkin läpeensä paha? Mitä siitä? Ja etkö todella keksi mitään sen parempaa vastausta kuin se, että olen pelkuri? Voisit joskus yrittää edes vähäsen solvaustesi kanssa”, sihahdin upottaen kynteni maahan. “Ja sen huomaa kuinka petturi sinä olet, jos kerta viatonta oppilasta yrität murhata. En saata uskoa, että kukaan tekisi tuolla tavoin. Ainoa syy, miksi hyökkäät kimppuuni on se, että esitän oman mielipiteeni. Minusta olet aika naurettava. Etkö todella kestä kuulla itseäsi kohtaan kielteisiä mielipiteitä?” Murahdin vielä ja sivalsin kohti naaraan kasvoja.
“Tuo ei ole totta! Sinä solvaat minua tarkoituksellisesti, etkä anna minun elää rauhassa!” Tulisielu sähisi ja hänkin sivalsi kohti Lainetassun kasvoja. Oppilas veti päätään taakse väistääkseen iskun.
“Toivon todella, että kuolet! Et edes yritä osoittaa uskollisuuttasi vaan täällä hyökit muiden kimppuun ja iloitset muiden tuskasta! Iloitset siitä, että sisareni joutui katkomaan välit kanssasi! Jos minä olen läpeensä paha, sinä olet yhtä lailla paha. Et ole koskaan edes yrittänyt tehdä minkäänlaista sovintoa, ja nyt olen varma, että sellaista ei koskaan tulekaan. Kun minä joskus pääsen päällikön asemaan, sinä olet ensimmäinen kissa, joka teloitetaan!” Lainetassu ärisi ja pörhisteli karvojaan. Tulisielu loikkasi nuoren naaraan kimppuun. Hän painoi oppilasta maahan ja upotti kyntensä hänen kylkiinsä. Siniharmaa naaras valahti veltoksi, kuten Henkäystähti oli hänelle opettanut. Naaras ei tainnut vielä tietää temppua, sillä hän hellitti ilmeisesti iloiten siitä, että luuli päässeensä oppilaasta eroon. Kuitenkin hän ponkaisi pystyyn ja sai naaraan horjahtamaan. Lainetassu asettui häntä vastapäätä ja köyristi selkäänsä.
“Toivon, että kuolet, toivon että Tattihallakin kuolee!” Lainetassu sihisi. “Itse asiassa en. Toivon, että selviätte, kunnes saatte pentuja, sitten en kaikki kuolevat yksi kerrallaan tuskaisen kuoleman ja te joudutte katsomaan, jonka jälkeen Tattihalla kuolee tuskaisesti ja sitten sinä, hitaan, kivuliaan kuoleman niin, että kärsit kunnolla”, hän korjasi.

//Tuli

"Tattihalla ei ole petturi!!" ärisen päin oppillaan naamaa. Tuijotin naaraan eripari silmiin ja irvistin. Naaras saattoi näyttää kauniilta ulkoa päin mutta sisältä tuo naaras oli läpipaha ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään.. Läpipaha! Oli hän myös läpimätä sisältä.
"Miksi muuten hän olisi puoliverisen kumppani? Petturuttaan tietysti!" oppilas ärisi. Minun olisi tehnyt mieli nylkeä naaras elävältä.. Minun teki mieli nylkeä tämä elävältä ilman varoitusta! Työntelin kynsiäni sisään ja ulos ja tuijotin näsäviisastelevaa oppilasta suoraan silmiin.
"Itse olet petturi.. Pelkuri.. Läpimätä.. Läpipaha!" ärisen ja loikaan oppilaan niskaan kynnet sisällä. Työnsin naaraan naamaan lumeen toivoen että näsäviisas hiirenmieli tukehtusi lumeen. Oppilas rimpuili ja sähisi aina välillä. Lopulta kuitenkin päästin naaraan nousemaan. En olisi murhaaja sen minä lupaan. Tuijotan naarasta joka kompuroi pystyyn ja henkiti raskaasti, aivan kuin ei olis kokonaiseen kuuhun saanut henkeä! No eihän hän hetkeen ollut saanut henkeä, eihän kukaan voisi henkittää kuono lumessa! Työnsin kynteni esiin korvat luimussa ja silmät viirussa. Lainetassu nousi seisomaan silmät viirussa ja hampaat irvessä, naaras työnsi omat kyntensä esiin. Nyt jos naaras ei hyökkäisi niin hän olisi oikea pelkuri.. Läpimätä hän kuitenkin oli joka tapauksessa.
//Laine? Mur >:]

"Paras ystävä? Kuule, me emme ole ihan vielä noin pitkällä, mutta arvostan tuota", Salamasielu tuhahti, mutta virnisti kuitenkin. "Hmm... Pitää miettiä hetki."
Kuinka Varissulkaa voisi jekuttaa partiossa parhaiten? Salamasielulla oli monia ideoita siitä, miten se onnistuisi leirissä, missä tarvikkeita pahantekoon oli enemmän - lähinnä parantajan pesässä. Hänen olisi alettava luovaksi, sillä luminen maasto ei tarjonnut paljoa inspiraatiota.
Varissulkaa tarkkaillessaan valkoinen kolli huomasi inhotuksen käväisevän kollin kasvoilla, kun tämän vatsakarvat viistivät lumihankea. Ahaa, Salamasielu tuumi, tietenkin. Harvat pitivät lumesta, eikä Varissulka varmasti ollut poikkeus. Luulisi pienen lumipesun viilentävän kollin tunteita. Tyytyväisenä älynväläykseensä Salamasielu virnisti ja jatkoi partion mukana talsimista sopivaa hetkeä odottaen.
He pysähtyivät pian Eloklaanin rajalle. Varissulka asteli juuri sopivasti erään puun alle vahvistamaan rajamerkkejä. Kun Salamasielu katsoi ylös puun oksistoon, hän näki sen, mitä oli toivonutkin: oksat suorastaan notkuivat lumesta! Hän nojautui Susimielen puoleen pahansuopa virne kasvoillaan.
"Tiputetaan nuo lumet Varissulan niskaan, kun hänen huomionsa on muualla", kookas kolli sanoi matalalla äänellä. "Tai no, sinun se oikeastaan pitää tehdä. Minä en jaksa kiivetä tuonne puuhun. Mutta sinähän halusit auttaa minua, etkö vain?"

//Sushi?

Kuuntelin kiinnostuneena Lätäkkölemmen puhetta parantajista. Minusta oli vaikuttavaa, että hän uskalsi näin vahvasti asettua Kuolonklaanin tapoja ja perinteitä vastaan. Parantajia ei ollut koskaan arvostettu Kuolonklaanissa, sillä joidenkin mielestä he eivät olleet yhtä tärkeä osa klaania. Parantajat eivät metsästäneet tai partioineet eivätkä vuodattaneet verta taisteluissa. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten kukaan pystyi kiistämään heidän tärkeyttään. Jos parantajia ei olisi, Kuolonklaani olisi tuhoutunut jo kauan aikaa sitten. Parantajilla oli ihailtavan paljon tietoa, jota oli tarkasti suojeltu ja väsymättä jalostettu sukupolvien ajan. Heidän mielensä olivat tavattoman arvokkaat, monen soturin hengen arvoiset.
"Olen samaa mieltä kanssasi", sanoin pienen nyökkäyksen kera. "Parantajat ovat hyvin arvokkaita. Emme selviäisi ilman heitä, joten meidän ei tulisi pitää heitä itsestäänselvyytenä. En ymmärrä, kuinka jotkut voivat olla niin itsekkäitä ja typeriä, että kuvittelevat voivansa kohdella parantajia kuin saastaa ja samalla odottaa heidän auttavan hädässä."
Pyrin itse olemaan aina parantajille ystävällinen, ja onneksi jotkut muutkin tekivät niin, vaikka nämä kissat olivatkin harvassa. Olin huomannut Pimentovarjon käyttäytyvän kunnioittavasti Hehkuaskelta kohtaan kun Kuuraturkki oli ollut tekemässä kuolemaan. Oikeastaan se ei ollut paljon sanottu, sillä emoni harvoin suhtautui kissoihin tavallisesta viileästä kohteliaisuudestaan poikkeavalla tavalla, mutta oli joka tapauksessa hienoa, että varapäällikkö osoitti arvostavansa parantajien työtä.
"Eikö sinusta tunnu vaikealta olla tätä mieltä, kun isäsi on päällikkö?" kysyin uteliaana. "Hän ei vaikuta erityisen halukkaalta kohentamaan parantajien asemaa."

//Lätäkkö?

Siristin silmiäni Tuhkajuovaa katsoessani. Olin kuvitellut, että Henkäystähti olisi saattanut kertoa hänelle jotain, mutta selvästi päällikkö ei joko luottanut Tuhkajuovaan tai ei muuten vain halunnut jakaa tietojaan. Molemmat tuntuivat mahdollisilta vaihtoehdoilta.
Hymähdin ja siirsin katseeni mietteliäänä eteenpäin.
"Mesitähti puhui joistain muinaisista klaaneista kokoontumisessa", kerroin lapojani kohauttaen. Tuhkajuova kurtisti kulmiaan.
"Koko Kuolonklaanin kuullen?"
Pudistin päätäni.
"Ei sentään. Vain minulle. En tiedä, oliko hänen tarkoitus mainita niitä vai oliko se vain lipsahdus", selitin muistellen aiempaa keskusteluani Eloklaanin päällikön kanssa. "Joka tapauksessa, hän ei vaikuttanut halukkaalta kertomaan paljoa klaanien sääntöjen takia."
En tiennyt, kuinka paljon uskaltaisin kertoa Tuhkajuovalle. Luotin häneen kuin kallioon, mutta tiesin, että Tuhkajuovan uskollisuus oli päällikön ja Kuolonklaanin. Jos kertoisin hänelle Mesitähden kertoman tarinan, Tuhkajuova saattaisi nähdä sen Henkäystähteä vastaan asettumisena. En halunnut asettaa häntä vaikeaan tilanteeseen.
"Mesitähti kertoi kiinnostavan tarinan, mutta en tiedä, voinko luottaa hänen sanaansa. Eikä hän suostunut kertomaan minulle kaikkea", tuhahdin ärsyyntyneenä. Vihasin sitä, kun en tiennyt jotain, minkä muut tiesivät. Se sai minut tuntemaan itseni typeräksi.
"Eikö Henkäystähti ole kertonut sinulle mitään näistä muinaisista klaaneista? Luulisi hänen tietävän, mitä Kuolonklaanille todella tapahtui."

//Tuhka?

Lainetassu oli oikeastaan vain hyvillään, kun Tulisielu talsi pois oppilaan luota. Ainakaan hänen ei tarvinnut kestää naarasta taas hetkeen ja hän saisi pienen hetken aikaa olla rauhassa.
Lainetassu tassutti siis oppilaiden pesään. Ilta alkoi jo hämärtyä, joten oli parempi mennä nukkumaan, jotta auringon noustessa hän olisi virkeä. Naaras meni siis omalle sammalpedille ja meni hyvään asentoon sulkien silmänsä, kunnes nukahti.

Lainetassu heräsi, kun kuuli oman äänensä kutsuttavan. Hän näki Henkäystähden odottavan pesän suulla ja naaras oli silmänräpäyksessä pystyssä ja siistiytynyt
“Huomenta, Henkäystähti”, hän nyökkäsi mestarilleen juhlallisesti. Henkäystähti nyökkäsi takaisin tervehdykseksi.
“Lähdemme taistelu harjoituksiin”, hän naukaisi ja katsoi tarkasti Lainetassuun. Siniharmaa naaras nyökkäsi hymyillen.
“Mutta miksi näin aikaisin?” hän kysyi heidän tassutellessaan ulos leiristä.
“Koska aikainen lintu madon nappaa. Toisin sanoen kerkeämme sitten hyvin käydä vielä myöhemmin saalistamassa, jos heräämme aikaisin harjoituksiin”, päällikkö naukaisi pitäen katseensa kulkusuunnassa. Lainetassu nyökkäsi, vaikka tiesikin, että päällikkö ei voinut sitä nähdä.
“Mitä opettelemme tänään, jos saanen kysyä?” Lainetassu kysyi ja ylitti lumesta törröttävän kiven loikalla.
“Arvioin kuinka paljon olet jo oppinut ja katson mitä sinulle opettaa”, Henkäystähti naukaisi.
“Taistelenko minä sinua vastaan?” Lainetassu kysyi varovasti.
“Tietysti”, Henkäystähti vastasi vieläkään oppilaalleen edes silmäystä antamatta.
“Eikö olisi järkevämpää, jos taistelisin jotakuta enemmän ikäistäni vastaan, kuten vaikka Särötassua tai Tuiskutassua?” Lainetassu kysyi taas.
“Arvosteletko sinä päätöksiäni?” Henkäystähti naukaisi tiukasti luoden tiukan silmäyksen oppilaaseensa. Lainetassu jännittyi ja lähes kivettyi paikalleen.
“En tietenkään! En saattaisi koskaan tehdä niin! En saattaisi koskaan pettää sinua!” siniharmaa oppilas naukui nopeasti ottaen taas mestarinsa kiinni. Päällikkö nyökkäsi hieman.
“Hyvä. Ja vastaus kysymykseesi on helppo. He eivät tiedä tuskin enempää kuin sinäkään, jolloin et pääse soveltamaan taistelun aikana”, hän selitti katsoen taas eteenpäin.
“Aivan. Se käy järkeen”, Lainetassu naukaisi. Henkäystähti vain pysähtyi ja naaras meinasi törmätä mestariinsa.
“Harjoittelemme täällä. Jää tähän ja minä menen tuonne aukion puolelle. Sitten kun sanon, aloitamme”, kolli naukaisi ja lähti mitään vastausta odottamatta kohti aukion toista laitaa.
Lainetassu valmistautui ja asettui taisteluasentoon odottamaan, että hänen mestarinsakin olisi valmis. Pian kolli kääntyi häntä kohti, asettui asentoon ja nyökkäsi.
“Valmista. Nyt hyökkää”, hän naukaisi tasaisella äänellä. Naaras hengitti syvään ja lähti hiippailemaan lähemmäs Henkäystähteä. Hän piti katseensa koko ajan mestarissaan yrittäen samalla keksiä, miten hyökkäisi. Kun hän sitten oli tarpeaksi lähellä, naaras vain syöksähti kohti Henkäystähteä. Päällikkö väisti hänet helposti ja katsoi häneen haastavasti.
“Sinun täytyy olla nopeampi, ja arvaamattomampi. Ei hyökkäyksestä ole mitään hyötyä, jos on täysin selvää, mitä aiot tehdä”, kolli naukui. Lainetassu vain nyökkäsi nopeasti ja piti katseensa koko ajan päällikössä. Hän tassutti tämän ympärillä, kunnes oli hänen sivullaan. Silloin naaras lähti juoksuun. Hän liukui Päällikön taakse ja loikkasi tämän selkään. Se olikin ollut jotenkin oletettua helpompaa.
Lainetassu painoi päällikköä maahan ja yhtäkkiä hän valahti veltoksi. Mitä oli tapahtunut? Oliko Lainetassu jotenkin onnistunut lyömään mestarinsa? Naaras katsoi hetken liikkumatonta päällikköä ja hellitti sitten otettaan voitonriemuisesti.
Kuitenkin juuri, kun Lainetassu oli lähdössä hänen päältään, Henkäystähti ponnahti pystyyn kaataen oppilaansa maahan ja painaen tassunsa tämän rinnalle.
“Tuo on yksi tärkeimmistä liikkeistä, jota soturi koskaan oppii. Se hämää vastustajan päästämään irti, mutta silloin pitää olla täysin liikkumatta. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa sinut”, hän naukui ja päästi oppilaan nousemaan pystyyn.
Lainetassu pudisteli turkkiaan. Siihen oli paakkuuntunut lunta, joka painautui hänen ihoaan vasten inhan kylmästi.
“Haluatko nyt itse kokeilla puolustusta?” Henkäystähti kysyi ja puhdisti itsekin hieman lunta turkiltaan.
“Mielelläni”, Lainetassu kehräsi. Hänen mestarinsa nyökkäsi ja tassutti takaisin paikalleen. Lainetassu teki samoin. Hän asettui sinne, missä oli aikaisemmin hyökkäyksen aloittanut.
Henkäystähti lähti lähestymään oppilasta pelottavan näköisenä. Hän hiipi varovasti eteenpäin kuin saalista vaaniessa. Lainetassu odotti jännittyneenä mitä hänen mestarinsa tekisi. Kun tämä pääsi lähelle, naaras odotti jännittyneenä hyökkäystä. Kuitenkin Henkäystähden silmät suurenivat ja hän tuntui katsovan peloissaan Lainetassun taakse. Nuori naaras käänsi päätään nähdäkseen, mikä oli päällikön säikäyttänyt, mutta juuri silloin Henkäystähti teki hyökkäyksensä. Hän tarttui yllättyneeseen oppilaaseen ja kaatoi tämän maahan. Lainetassu älähti ja yritti kamppailla vastaan.
Hetken ajan hän kamppaili päällikön otteessa, kunnes hän valahti veltoksi hengittäen vain hyvin kevyesti ja tuskin liikkumatta. Henkäystähti hellitti hieman otettaan ja silloin Lainetassu tarttui tämän etutassuihin kaataen kollin maahan ja ponkaisten kauemmas.
“Aika hyvin. Alat kehittyä”, päällikkö naukui ja nousi ylös katsoen oppilastaan hyväksyvästi. Ylpeys kumpusi Lainetassun sisällä. Hän ei voinut uskoa, että oli saanut kehuja itse Henkäystähdeltä.
“Palataan leiriin. Ensimmäinen metsästyspartio on varmaan jo palannut, joten voit ottaa kasasta jotain. Kuitenkin muista, että lähdemme hieman ennen auringonlaskun aikaa saalistuspartioon. Parempi tulla ajoissa”, kolli naukui ja lähti tassuttamaan pois. Oppilas katsoi häntä innoissaan ja lähti perään.

Lainetassu huomasi Tulisielun taas leirissä tullessaan ulos oppilaiden pesästä. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi jutellut puoliveriselle soturille. Naaras siis otti suunnakseen sen leirin osan, jossa puoliverinen liekinvärinen naaras istui. Hän olisi vaikuttanut hyvältä soturilta, ellei olisi ollut puoliverinen, joka oli Lainetassusta hieman sääli. Hänelle olisi kelvannut hyvin kaikki hyvät soturit, mutta naaraan puoliverisyys pilasi kaiken.
Lainetassu aloitti tietysti kaskustelun ärsyttämällä naarasta. Tulisielu ei ollut tietenkään lainkaan innoissaan hänen tulostaan tai hänen sanoistaan. Siniharmaa oppilas saattoi nähdä vihan leiskuvan hänen silmissään, kun tulen liekit.
“Tiedätkös, on sääli, että et ole täysiverinen. Sinussa saattaisi hyvällä opetuksella tulla vielä hyvä soturi, mutta puoliverisyytesi kyllä pilaa kaiken. En edes ymmärrä miten löysit itsellesi kumppanin, kun olet puoliverinen, ei vaan kyllä sittenkin tajuan. Tattihalla on aivan yhtä naurettava kuin sinäkin”, siniharmaa oppilas tuhahti eripari silmänsä viiltäen leiriä sen varalta, jos näkisi puoliverisen naaraan kumppanin sattumalta, mutta tämä ei ollut leirissä.
“Ei täällä, varmaankin pettämässä klaania ja punomassa jotain juonia klaania vastaan, jotta voi pettää sen”, hän naukaisi halveksuvasti ja käänsi katseensa taas Tulisieluun.

//Tuli?

Tarkkailee joka hetki lainetassua.
"Pelkuri.. Et uskala edes hyökätä! Miksi uhkailla ja kailottaa jos et edes uskalla hyökätä kimppuun? Hiirenmieli.. Taidat pelätä minua! On siinä kissa! Pelätä nyt minua? Tai onhan siihen syytä kun on tuolainen hiiri! Miksiköhän kukaan ei ole vielä napanut sinua? Ehkä siksi että kukaan ei huomaa sinua!" nälväisen kipakkasti. Tuijotan naarasta joka oli pysähtynyt. janosin antaa pienelle rääpäleelle kunnon opetuksen, pelkä raapaisu naamaan ei riitäisi.
"En ole hyökännyt, koska tiedän, että siinä ei ole järkeä. Vaikka oletkin hyödytön kuraverinen, olet silti klaanitoverini. En hyökkää klaanitovereideni kimppuun ilman syytä, koska tiedän, että siinä ei ole järkeä, koska minulla ei ole mehiläisiä päässä toisin kuin sinulla", Lainetassu sihahti pyöräyttäen silmiään.
"Selvä.. Hiiri!" naurahdan pienesti omalle vitsilleni mutta vakavoiduin nopeasti. Työntelen kynsiäni sisään ja ulos. Nostan tassuni ilmaan ja tarkailen kynsiäni.
"No ehkä sinä sait sen minkä ansaitsit", mauun. "Mutta silti miksi olla niin pelkurimainen? Et sinä järkeä näytä, pelkuruuta sinä näytät", mauun viileästi ja tassutan lähemmäs suurta oppilasta joka oli kuitenkin minua paljon pienempi. Tuijotin tätä suoraan tämän eripari silmiinsä silmät leimuten.
"Ja tiedätkö mitä tapahtuu sinulle jos kerrot mestarillesi henkäysyähdelle? Arvaa!" kehrään ja työntelen kynsiäni sisään ja ulos silmät viirussa. Käännän selkäni naaralle ja tassutan pois päin naarasta.

Noin puolisen kuuta myöhemmin siitä kun olin riidelyt lainetassun kanssa oikein toden teolla. Vain jonkin aikaa sen jälkeen hänen sisarensa oli ilmoittanut että emme olleet enään ystäviä eikä ollut suostunut kertomaan syytä.. Sen jälkeen hän oli vain ollut kohtelias kaikkia puoliverisiä kohtaan.. Mutta hän oli ollut extra-kohtelias puhdasverisiä kohtaan ja hän oli myös aina kun mahdollista ollut huomioimatta puoliverisiä.. Olin huomannut sen.. Miksi se oli tapahtunut? Kuulin yllättäen naaraan sisaren äänen.
"Hei puoliverinen hiirenmieli! Mitenkäs menee? Kun sinä siinä esität uskolista ja oikeasti vain käytät kuolonklaanissa elämistä hyväksesi!" lainetassu ilkui. Pomppaisin oitis silmät viirussa ja käänyin naarasta kohden silmissä salamoiva katse, minun olisi tehnyt mieli nylkeä oppilas henkihieveriin tai ehkä jopa kuoliaaksi asti. Hän totaalisesti kävi hermoilleni! Työnsin nopeasti kynteni ulos ja ärisin oppilaale.
"Niin hyvin kuin mahdollista! Ainakin ennen kuin sinä tulit! Käyt hermoilleni! Onneksi tuiskutassu ei enään ole ystäväni! Hänestä tule aivan varmasti täysin samanlainen kuin sinä! Inhoan sinua aivan kauheasti!!!!" sähisen silmät leimuten ja työnnän kuononi hiirenmitan päähän oppilaan kuonosta ja paljastin hampaani.
//laine mur! >:3

Tuijotin tärisevänä karvapallona veljeni perään.. Nousin hitaasti seisomaan ja menin hitaasti kohti parantajien pesää. Räpytelin silmiäni järkyttyneenä ja kun pääsin sisään parantajien pesään kuulin hämmentyneen ulahduksen.
"Tuiskutassu, mitä sinulle on tapahtunut?!" parantajamme sumutuuli ulahti. Suljin silmäni tikasti kiinni, en kantelisi veljeni tekosista.. Vaikka hän ei itse meitä pentuetovereina pitäisikään.
"Ei mitään.. En halua puhua siitä", tuhahdan silmät viirussa. Sumutuuli nyökkäsi ja lähti yrttivarastolle, tämä palasikin nopeasti yrttejä suussaan ja paikkaisi minut.
"Noin, tule huomenna uudestaan kaiken varalta", sumutuuli maukui ja päästi minut ilmeisesti matkoihini. Laahustin sydän särkyneenä ulos pesästä ja tunkeuduin sisään oppilaiden pesään, huomasin harmikseni että särötassu oli siirtänyt maakualusiaan kauemmas omista maakualusista. Laahustin surullisena maakualusilleni ja käperyin siihen sydän syrjällään, nukahdin kuitenkin melko nopeasti.

Aukaisin silmäni nopeasti suuressa sakean pimeässä metsässä. Lähdin uteliaana eteenpäin sirristelen silmiäni. Minua pelotti aivan kamalasti. Vilkuilin aina välillä pelokkaana ympärilleni ja jatkoin matkaa. Yllätäen kuulin äänen joka sai karvani pystyyn.
"Minä tapan sinut vielä", ääni sanoi, tunisitin sen nopeasti särötassun ääneksi. Yllätäen myös huomasin veljeni keltaiset silmät välähdyksenä sakeassa pimeydessä, silmien kadotua näin koko kissan ilman naamaa. Peräänyin köyristäen selkääni ja sähisten kummajaiselle. Työnsin kynteni esiin ja ajatelin
*Tuo ei ole veljeni..! Tuo.. Tuo.. Tuo on hirviö!*, ajattelin peloissani. Naamaton kissa nosti käpälänsä ilmaan ja työnsi kyntensä esiin, sivalsi nopeasti ja näin veripisaroiden ryöpyn.. Säpsähdin hereille ja tunsin jomotavaa kipua särötassun antamista haavoista. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin ulos pesästä, istuuduin noin parin hännänmittan päähän oppilaiden pesästä ja nostin katseeni ylös.
*ehkä jos jätän Tulisielun niin saan Särötassun takaisin? Tulisielu on kyllä tärkeä minulle.. Mutta.. Onko perhe todella tärkeämpi kuin ystävyys? On.. Minulle..* ajattelin sydän syrjällään. Nousin hitaasti seisomaan ja huokaisen. Etsiskelen katseellani tulisielua kunnes huomasin tämän lopulta leirin reunalla siirtelemässä tassujaan. Tunsin pienen syyllisyydentunteen, ei hän ansaitsisi menettää ystävävää.. Mutta minä tarvisin veljeäni! Tassutin hitaasti ja vaisuna naaraan luo.
"Ai hei Tuiskutassu! Hetkinen.. M-mitä sinulle on tapahtunut..?" naaras aloitti rennosti mutta lopeti ääni vapisten varmaan huolesta.
"Se ei kuulu sinulle.. Eikä kellekään mullekaan!" tuhahdan. Heilutelin häntäänii edes takasin levottomana.
"Mutta minulla on asiaa..", mauun. Tulisielu kallistaa päätään hämillään.
"Mitä asiaa?" naaras uteli. Työnsin kynteni esiin ja raavin levottomana maata.
"Minä en halua olla enään ystäväsi.. Tai siis en voi olla enään ystäväsi.. Anteeksi.." mauun syyllinen ilme kasvoillani. Tulisielu säpsähti ja perääntyi pari askelta järkytyksestä.
"Mikset.. MIKSET!?" naaras ulahti. Vedin kynteni nopeasti sisään.
"En halua taikka voi kertoa.." mauun ja käännyin silmät sameina pois päin tulisielusta, vilkaisin nopeasti taaksepäin ja näin kuinka naaras tuijotti perääni mutta kääntyi sitten pois, hän juoksi soturien pesälle ja luikahti sisään.. Tunsin syylisyyden tunneta naarasta kohtaan.. Mutta nyt saattaisin saada Särötassun takasin? Käänsin katseeni miltei väkisin pois päin soturien pesästä ja tassutan sydän syrjällään oppilaiden pesään. Nyt en halunnut yhtään mitään muuta kuin nukkua.. Ehkä se auttaisi minua.. Rauhoittumaan ja unohtamaan minun ja tulisielun ystävyys joka oli tuhoutunut siksi koska tarvitsin veljeäni.. Toivottavasti särötassu antaisi anteeksi niin en olisi tehnyt sitä turhan tähden.
//joku?

​

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 8kp -
Tulisielu: 6kp -
= 16kp

AUROORA
Loskalauha: 8kp -
Myrskymahti: 4kp -
Varissulka: 4kp -
= 16kp

ELANDRA
Sulkavirta: 9kp -
Jääviilto: 22kp! -
Lätäkkölempi: 6kp -
Tuhkajuova: 11kp -
= 48kp!

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 20kp! -
Virtaviima: 6kp -
= 26kp!

KÄÄRMIS
Lainetassu: 22kp! - Oppilaan tarinat kirjoitettu!
Hiljaisuustassu: 9kp -
Lepakkohuuto: 4kp -
= 35kp!

SAAGA
Särötassu: 23kp! -
Rosmariinitassu: 4kp -
= 27kp!

Veri kiehahti suonissani, kun Tuiskutassu läimäytti minua korvalle.
“Petturi”, ärähdin hiljaa ja läimäytin sisartani naamaan kynnet esillä. Kurkustani kumpusi syvää murinaa. Jos Tuiskutassu kerran oli tuota mieltä ja vielä valmis läimäyttämään minua, hän oli täysi petturi eikä todellakaan ansainnut minua veljekseen. Läimäisin vielä uudelleen tassullani kynnet esillä naarasta mutta hän väisti. Loikkasin hänen päälleen täysin vihan vallassa ja koitin lyödä taas. Tuiskutassu vain rimpuili ja koitti saada minut pois päältään käyttämättä kynsiä. Tunsin kuinka adrenaliini virtasi suonissani ja sain lisää puhtia tapella naarasta vastaan. En tehnyt muuta kuin pieniä naarmuja, koska en tosissaan halunnut satuttaa häntä vaan antaa vain pienen opetuksen.
“Sinä et ole se veli, jota rakastin”, Tuiskutassu uikutti.
“Sinä et ole minulle sukua. Et ikinä tule olemaan. Petturi. Hiirenaivoinen petturi”, ärisin. Yhtäkkiä tunsin kuinka jokin otti minusta kiinni ja työnsi pois Tuiskutassun päältä. Kynteni olivat tarrautuneet naaraan kylkeen ja tekivät siihen syvät viillot, joista tulvahti heti verta maahan ihan kunnolla. Valkoinen lumi värjäytyi punaiseksi. Kompuroin tassuillani ja koitin löytää tasapainon.
“Miksi sinä noin teit? Sinähän haavoitit siskoasi!" Syöksytassu murahti.
“Hän on petturi. Hän kaveraa likaisten puoliveristen kanssa”, sanoin pudistellen päätäni.
“No jatka sitten. Hän on petturi, jos niiden kirpputurkkien kanssa kaveraa joten miksi minä välittäisin siitä mitä hänelle tapahtuu. En kerro Henkäystähdelle. Voit vaikka kertoa että joku puoliverinen hyökkäsi hänen kimpuunsa, jos joku kysyy sinulta mitä tapahtui”, kolli murahti ja katsoi maasta ylös kömpivää Tuiskutassua pahasti. Pudistin päätäni.
“Hän on jo saanut opetuksensa. Itse päätti ottaa petturin tien”, sanoin ja päästin Syöksytassun matkoihinsa. Käännyin kohti Tuiskutassua.
“Sinä olet hirveä... Et sinä muusta välitä kuin itsestäsi…” Tuiskutassu voivotti.
“Minä? Sinä se hirveä tässä olet. Minä välitän koko klaanista ja siksi minun mielipiteeni on oikea. Petturit täytyy kitkeä klaanista. Mikä säälit, että tuhlaat kallisarvoista puhdasta verta tuollaiseen törppöilyyn ja kaveeraat lian kanssa”, sanelin aivan rauhallisena. Huiskautin häntääni.
“Hyvästi, Tuiskutassu”, sanoin ja tyrkkäsin naaraan vielä maahan ennen kuin lähdin. Kävelin suoraan oppilaiden pesään ja ensitöikseni siirsin oman makuusijani kauas Tuiskutassun makuusijasta.

Varissulan näkeminen yhtä innostuneena pennuista kuin hän itsekin sai Aaltosalaman kehräämään mielihyvästä. Vihdoinkin Pimeyden Metsä oli vastannut heidän rukouksiinsa ja antanut heille kauan odottamansa pennut. Heistä tulisi viimein oikea perhe!
“Hehkuaskeleen mukaan minulla ei ole vielä kiire siirtyä pentutarhalle ainakaan seuraavaan kuuhun”, hän naukui kiertäessään tuuhean häntänsä käpälilleen. “Hän myös pyysi minua käymään uudelleen tarkastuksessa vasta neljänneskuun päästä, joten kaikki on varmastikin hyvin.”
Varissulka nyökytteli päätään huojentuneen oloisena. “Sehän on loistava juttu!”
“Niinpä.” Aaltosalama hivuttautui aivan kumppaninsa turkkiin kiinni ja kiehnäsi päällään tämän kaulaa vasten. “En voi uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu! Mieti, parin kuun päästä pääsemme tapaamaan omat, rakkaat pentumme! Niin jännittävää! Mitkähän annamme niille nimeksi?” Soturitar ei malttanut olla intoilematta syntymättömistä pennuista. Kuiden piina oli vihdoin ohi, ja hänestä tulisi oikeasti vanhempi, niin kuin he olivat jo pitkään Varissulan kanssa haaveilleet.
“Entä kuinkahan monta niitä syntyy? Toivottavasti ei sentään viittä, siinä olisi kamalasti hommaa… Mutta kyllä minä silti rakastaisin jokaista heistä, olipa heitä sitten viisi taikka kymmenen.”

//Varis?

Lainetassu sähähti kovaäänisesti, kun Tulisielu huitaisi kohti hänen naamaansa. Oppilas työnsi kyntensä esille ja pörhisti karvansa, jotta näyttäisi isommalta.
“Tässä todiste petturuudestasi, puoliverinen! En saata ymmärtää miten voit elää itsesi kanssa! Hyökätä nyt kimppuun vain siksi, että muilla kissoilla on myös mielipiteitä sinua ja sukuasi vastaan! En saata ymmärtää, miten Tuiskutassu saattaa kaveerata kaltaistesi kanssa. Teitä voi tuskin edes kissoiksi kutsua”, siniharmaa oppilas sihisi hampaidensa välistä. Tulisielu päästi närkästyneen ärähdyksen.
“Mitä kissa suvulleen mahtaa? Ei ole minun vikani, että emoni petti klaania!” soturi sanoi vihaisesti. Lainetassu pyöräytti silmiään, mutta pysyi edelleen valmiina hyökkäämään, jos soturi kävisi kimppuun.
“No voisit sitten edes yrittää korvata sen klaanille! Koittaisit kovempaa saada Henkäystähden luottamuksen! Tiedätkös, jos satutat minua nyt, Henkäystähti tulee varmasti häätämään sinut klaanista! Sinun kaltaistesi kissojen ei kuuluisi olla edes olemassa! Olette klaanin häpeäpilkut!” nuori oppilas naukui ja piti eripari silmiensä katseen koko ajan Tulisielussa. Hän väläytteli hampaitaan ja kynsiään auringon valossa ja siristi silmiään. Hänen pupillinsa olivat silkat mustat viirut hänen silmissään, kun hän katsoi puoliveriseen soturiin ja kiersi tätä hitaasti.

//Tuli?

Mulkaisin vihaisena naarasoppilasta.
"Kävin juuri saalistamassa ja sain oravan ja päästäisen! Ja kävin tänään myös rajapartiossa! Pidän vain lyhyttä taukoa, enkä minä muutenkaan voi mennä mihinkään partioon tai saalistamaan jollei minua käskettä sellaiseen! Minähän olen puoliverinen hiirenaivo!" sähähdän. Lainetassu tuhahtaa.
"Mikset sitten ano pääseväsi partioimaan ja saalistamaan? Petturi!", lainetassu tuhahtaa halveksuvasti. nousin silmät leimuten raivosta.
"Anominen on ala-arvoista! Vaikka pidät meitä ala-arvoisina hyödyttäminä hiirenmielinä niin silti! Se on ala-arvoista jopa meille! Siettäisit saada korville!" sähädän. Lainetassu luimisti korviaan ja sähähti vihaisena.
"Mikään ei liian ala-arvoista teidän laisillenne hiirenmielille! Sietäisit hävetä! Olen henkäystähden oppilas! Voisin varmasti vaikka.. Vaikka..", lainetassu ärisee mutta jättää lauseen kesken koska ei ilmeisesti ollut keksinyt miten jatkaa.
"Niin mitä olit sanomassa? Miksi kuvittelet voivasi tehdä minulle jotain? Olen kissa niinkuin sinäkin.. Olen klaanitoverisi vieläpä! Jos olisit samanlainen kuin sisaresi niin ymmärtäisit!" sähähdän. Minun olisi tehnyt mieli sivaltaa näsäviisata hiirenmielistä naarasta. Sain sentään hillityä itseni olemasta tekemättä niin, minullehan voisi käydä huonosti.. Mutta ehkä se olisi sen arvoista? Ainakin tuo typerys olisi saanut opetuksen! Olin häntä paljon isompi ja voimaakaampi kuin hän! Olin myöskin hyvin kestävä ja osaisin puolustautautua hyvin. Lähestyin naarasta uhkaavasti ja työnsin kyntteni esiin. Nostin tassuni ilmaan ja raapaisin naaraan naamaa. Jos hän ei tuosta oppisi niin ainakin hän saisi luultavasti arven muistoksi. Lainetassu sähähti ja työnsi omat kyntensä esiin.
"Et sinä voi minua voittaa hiirenaivo! Olen sinua paljon isompi ja voimakkaampi", sähähdän ja valmistaudun siihen että naaras tekisi vastahyökkäyksen. Ei meidän kyllä pitäisi tappela ainakaan kynnet esillä! Mut tuo hiirenaivo ansaitsi saad kunnon opetuksen.. Onneksi tattihalla ei ollut näkem tätä.
//laine? >:(

Oli hiljaista, mutta korvissani piippasi. Sitä oli jatkunut jo tovin, enkä saanut sen vuoksi nukahdettua. Tavallisesti piippaus meni ohi itsekseen lyhyessä ajassa, mutta nyt se oli piinannut minua jo puoli yötä. Oli tuskallista katsoa ja kuunnella, miten muut kuolonklaanilaissoturit nukkuivat levollisesti vuoteissaan ja tuhisivat unissaan. Sain tarpeekseni turhanpäiväisestä makoilusta ja nousin ärtyneenä ylös. Sama se, olisinko hereillä pesässä vai leirin pääaukiolla. Toki pesä oli lämpimämpi, mutta nukkuvat soturit saivat minut ärsyyntymään entistä enemmän. Se oli tänä päivänä tavallista, kun pienetkin asiat saivat hermoni kiristymään. Vedin syvään henkeä ja astelin ulos sotureiden pesästä nukkuvien sotureiden ohitse.
Leirin pääaukio oli hiljainen, kuten saattoi olettaa, olihan sentään yö. Öinen taivas oli kirkas, ja päiväiset pilvet olivat väistyneet kirkkaan tähtitaivaan tieltä syrjään. Kohotin hetkeksi katseeni yö yöltä kasvavalle kuulle. Pian se olisi taas puolikas, ja olisimme lähempänä seuraavaa täysikuun kokoontumista. Kun kuulin lumen narskuvan jonkun käpälien alla kauempana, väräytin korviani ja laskin vaistomaisesti katseeni liikkujaan. Se oli nuori kuolonklaanilaissoturi, mutten millään saanut hänen nimeään mieleeni. Raidallinen kolli käänsi jäisen katseensa minun suuntaani, huomaten minun tuijottavan. Yritin kuumeisesti pähkäillä nuorukaisen nimeä, mutten vain muistanut sitä. Se sai häntäni heilahtamaan levottomasti puolelta toiselle. En pitänyt siitä, että viime aikoina asiat olivat tipahdelleet mielestäni normaalia enemmän ja normaalia helpommin.
Leirin sisäänkäynnin edustalla haahuili myös toisen kissan hahmo, mutta hän istui selin minuun, joten en vaivautunut edes yrittää tunnistaa kissaa.
Huokaisin syvään ja siirryin istumaan lähemmäksi leirin kallioseinämää.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun valvoin koko yön vain katsellen tyhjää pääaukiota. Oloni oli väsynyt, mutta ei uninen. Piippaus oli lakannut, mutta tiesin, etten saisi nukuttua vaikka yrittäisinkin. Tyydyin kohtalooni ja jäin valvomaan niin pitkäksi aikaa, että aurinko viimein alkoi valaista tummanpuhuvaa taivasta. Taivaanrannassa taivas alkoi ottaa vaaleaa väriä. Sivusilmälläni huomasin tumman hahmon lähestyvän minua, joten väsynyt katseeni kääntyi Pimentovarjon mustaan turkkiin. Varapäällikkö siristi aavistuksen verran silmiään.
"Oletko istunut siinä koko yön?" toverini kysyi vaivautumatta tervehtimään. Kohautin lapojani.
"En aivan, mutta melkein", totesin ja vaihdoin asentoani. Oloni oli kylmän yön jäljiltä varsin kohmeinen, sillä olin istunut paikoillani samassa asennossa miltei koko yön. Pimentovarjo katsoi minua epäilevä katse kasvoillaan.
"Sinun onneksesi sinulla on tänään vapaa-aamu", varapäällikkö huomautti terävällä äänellä ja istahti lupaa pyytämättä vierelleni.
"Kyllä minä tehtävistäni selviän, vaikkei olisikaan", ärähdin naaraalle kipakasti. En pitänyt siitä, että kukaan epäili kykyjäni. Vaikken ollutkaan nukkunut, pärjäisin kyllä vaikka taistelussa kettua vastaan.
"Niin, en minä sitä epäilekään", Pimentovarjo vastasi kylmällä äänenväsyllä. Pidin siitä, että välillemme oli muodostunut vahva side, muttei meidän siitä huolimatta pitänyt esittää mitään, mitä emme olleet. Luotin Pimentovarjoon täysin, mutta en kutsunut häntä ystäväkseni. Minulla ei ollut ystäviä, ei ollut koskaan ollut eikä tulisi koskaan olemaankaan.
Yllemme laskeutui hiljaisuus, ja hetkeksi unohdin kokonaan Pimentovarjon olemassaolon. Uppouduin täysin omiin ajatuksiini, jotka eivät olleet millään tasolla selkeät. Ajatukseni sinkoilivat sinne tänne, enkä oikein saanut mistään otetta. Se sai oloni hermostuneeksi. Väsymys painoi mieltäni, joka aiheutti ajatusten sekavuuden.
"Oletko sinä koskaan kuullut muinaisista klaaneista?" Pimentovarjo rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja käänsi harmahtavan katseensa minuun. Siristin epäilevästi silmiäni, yrittäen sisäistää naaraan kysymyksen. En ymmärtänyt, mistä klaaneista hän oikein puhui.
"En, kuulostaa aivan hullulta. Miksi sinä tuollaista kysyt?" esitin vastakysymyksen toverilleni.

//Pimento?

"Ei ole reilua! Eiväthän he voineet päättää syntyä puoliveriseksi!" sähisin.
Särötassu tuijotti minua vihaisena.
"Mitä sitten? He ovat pettureita!" veljeni vastasi. Läimäisin veljeäni korvalle.
"Eivät ole! Sinä olet kamala!" ärisen. Särötassu tuijotti minua hetken ja raapaisi minua silmät vihaisesti viirussa. Älähdin Säikähdyksestä ja peräänyin taakse päin.
"Sinä et ole se veli jota rakastin!" ulahdin sydän syrjällään. Särötassu murahti ja loikkasi päälleni. Särötassu oli veljeni! En satutaisi tätä.. En vaikka mikä olisi. Rimpuilin särötassun ala hetkisen kunnes aloin läimiä tätä kynnet sisällä yritäen saada tämän pois päältäni. Särötassu ei kuitenkaan lopettanut vaan alkoi raapimisen lisäksi pura välillä. Uikutin silmät suurina pelosta. Saatoin olla pentumainen mutta kyllä varmasti kuka tahansa olisi uikutanut pelosta jos oma pentuetoveri olisi hyökkänyt kimppuun kynnet esillä! Kolli raapi minua koko ajan kyljistä silmät viirussa suutumuksesta. Kolli oli tehnyt pari paahakin viiltoa, se ensimmäinen raapaisu naamaan ja kaksi viiltoa kylkeen muuten kolli oli enimmäkseen tehnyt pelkkiä naarmuja. Särötassu raapi minua silmät raivoisina. Mietin hetkisen mitä voisin tehdä jotta särötassu lopetaisi, päädyin lopulta valahtamaan veltoksi. Tunsin kuitenkin yllätäen kuinka veljen paino katosi kokonaan päältäni. Kömmin peloissani ja verta vuotavana pystyyn ja jäin siihen kyyristelemään.
"Miksi sinä noin teit? Sinähän haavoitit siskoasi!" kollisoturi murisi, kolli oli syöksyaskel. Tulisielu oli varmaan lähettänyt kollin hätiin sillä tiesi ettei voinut itse tehdä mitään sillä särötassu ei olisi kuunnellut tätä. Särötassu tuijotti vihaisena kollia.
"Koska hän kaveraa puoliveristen kanssa!" veljeni ärisi. Syöksyaskel kalisti päätän.
"No jatka sitten, hän on petturi jos niiden kirpputurkkien kanssa kaveraa joten miksi minä välittäisin siitä mitä hänelle tapahtuu, en kerro henkäystähdelle, voit vaikka kertoa että joku puoliverinen hyökkösi hänen kimpuunsa jos joku kysyy sinulta mitä tapahtui", syöksyaskel maukui ja tassuti matkoihinsa. Jos särötassu nyt hyökkäisi kimpuuni niin mitä tekisin? Särötassu kääntyi takaisin päin silmät viirussa.
"Jatketaan sitten, mihin jäimmekään tuiskutassu? Ainiin nyt muistan!" särötassu maukui ja hyppäsi taas kimppuuni ja jatkoi raapimista. Kolli raapi tällä kertaa syvempiä haavoja kuin äsken.. Se sattui aivan kamalasti! Rimpuilin peloissani veljeni alla. Ulisin pieneen ääneen kun särötassu raapi minulle syviä haavoja. Yritin rimouila koko ajan vain kovempaa irti.
"Sinä olet hirveä.. Et sinä muusta välitä kuin itsestsi.." mauun sydän syrjällään, tunsin kuinka voimani olivat hiipuumassa samaa tahtia kuin veri valui haavoista.. Enkai kuolisi veljeni käpäliin? Eikai hän tappaisi minua?
//Särö.. :(

Lainetassu huomasi Henkäystähden kutsuvan häntä ja lähti tämän luo hyvästellen samalla veljensä.
“Hei Henkäystähti! Oliko sinulla minulle asiaa?” siniharmaa oppilas kysyi kunnioittavaan sävyyn. Päällikkö nyökkäsi arvokkaasti.
“Lähdemme saalistamaan. Onko sinulla mahdollisia ehdotuksia kenet haluat mukaan?” hän kysyi ja katsoi Lainetassua tarkasti. Oliko se koe? Halusiko Henkäystähti kokeilla hänen taitojaan päätellä keitä kannattaa ottaa mukaan?
“Voisimme ottaa mukaan Aaltosalaman ja Jääviillon, he ovat mielestäni ihan hyviä saalistamaan”, Lainetassu naukaisi. Henkäystähti nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hyvä, otetaan heidät”, hän naukaisi ja lähti hakemaan sotureita. Lainetassu seurasi hänen kintereillään ja yritti pysyä päällikön vauhdissa. Hän otti isoja askelia ja pian he olivat jo saaneet molemmat soturit matkaan.

Lainetassu ajatteli aikaisempaa saalistuspartiota. Hän oli ollut mielestään hyvä siinä. Hän oli saanut ihan hyvin riista, vaikka oli häneltä jokunen saalis meinannut päästä karkuun, jonka joku muu oli sitten napannut. He olivat tuoneet hyvän määrän saalista leiriin, mutta se ei vieläkään ollut aivan tarpeeksi ruokkimaan koko klaania. Hän oli saanut Henkäystähdeltä luvan ottaa hieman syötävää ja oli valinnut sieltä itselleen jonkin pikkulinnun, joka oli jotenkin onnistunut selviämään kylmän lehtikadon tähän asti metsässä.
Nyt Lainepentu katseli oppilaiden pesän viereltä tassujaan pesten ympärilleen toivoen löytävänsä juttuseuraa. Hän huomasi Tattihallan kulkevan ohitseen. Hän lähti kohti partiota,joka lähti heti hänen tultuaan leiristä. Siniharmaa naaras tajusikin silloin, että aivan hänen lähellään norkoili Tulisielu. Hän virnisti itsekseen, nousi ylös ja asteli suurin askelin kohti puoliveristä naarasta.
“Hei Tulisielu! Mitä sinä oikein teet täällä vain istuskelemassa leirissä? Eikö sinun pitäisi tehdä jotain, mikä oikeasti auttaa klaania? Minusta tämä sinun löhöilysi on aika typerää. Et ole varmasti napannut koko päivänä mitään ja käynyt vain lyhyessä partiossa. Yrität selkeästi vain heikentää klaaniamme näin lehtikadon pakkasessa. En saata ymmärtää sinua, miten itsekäs oletkaan”, huusin soturille kulkiessani häntä kohti.

//Tuli?

Nyökyttelin myöntyvästi Lainetassun sanoille. Lumeen todella tuntui hukkuvan. Lainetassu heilautti häntäänsä saadakseen huomioni.
“Katso Henkäystähti näyttää kutsuvan minua. Täytyy mennä!” naaras naukaisi ja pyyhälsi mestarinsa luo. Jäin siis taas yksin. Kietaisin häntäni käpälilleni ja tarkkailin ympäristöäni. Ohitseni käveli Säihkytassu niminen oppilas. Hän nyökkäsi minulle tervehdyksen ja nyökkäsin takaisin ja käännyin sitten pois päin hänestä. Kolli käveli pois ja uskalsin vilkaista vielä nopeasti tuon perään.
“Hei”, säpsähdin kuullessani toisen siskoni äänen.
“Ai hei”, nau’uin vastaukseksi ja käännyin katsomaan Tuiskutassua.
“Leikin äsken Tulisielun kanssa. Haluatko sinä tulla mukaan? Hän voisi opettaa meille jotain”, katsoin Tulisielua, joka oli vähän kauempana sammalpallon kera. Pudistin päätäni.
“En halua leikkiä tuon kurjan puoliverisen kanssa. Hän on oksettava”, tuhahdin. Olin aiemmin leikkinyt Tulisielun kanssa mutta silloin en tiennyt, että hän oli puoliverinen. Kuvottikin ajatus olla uudestaan puoliverisen kissan kanssa tekemisissä.
“Sinähän pidät hänestä. Eikö hän olekaan ystäväsi?” Tuiskutassu naukui harmistuneena.
“Eivät puoliveriset kuvotukset ole mitään ystäviä. Tuiskutassu he ovat pettureita”, nau’uin vakavana. Mikä siskooni oli mennyt? Eihän puoliverisiin kissoihin voinut luottaa.
//Tuisku?

Lepakkohuuto heilautti lyhkäistä häntäänsä, kun juuri herännyt Rosmariinitassu kysyi miksi hän tuijotteli tassujaan ja oliko hänen kipeä tassunsa jo parempi.
“Kyllähän se jo paremmalta tuntuu, pakko se on myöntää. Uskoisin voivani jo pistää vähän painoakin sille, mutta en ole kyllä kokeillut”, kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Hän nousi istumaan ja alkoi pestä tuuheaa kaulaturkkiaan tarkasti.
“Sinulla on varmasti paljon tärkeämpiäkin asioita, kuin kököttää täällä, joten voisit etsiä mestarisi ja kysyä voisitko tehdä jotain hyödyllistä. Ehkä hyvällä tuurilla pääset vain vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualuset punkkien metsästyksen sijaan”, hän naukui vielä kielenvetojen välissä. Rosmariinitassu hymyili, mutta yritti selkeästi esittää ärtynyttä.
“Ha ha haa, todella hauskaa”, hän sanoi sarkastisesti, mutta alkoikin sitten nauraa. Lepakkohuutokin purskahti nauruun. He naureskelivat siinä kahden, eikä kolli oikein edes tiennyt mille, mutta ei se häntä pysäyttänyt. Jos heillä oli hauskaa yhdessä, miksi turhaan pilata se ylimääräisellä pohtimisella. Hän näki, että leirissä satoi lunta. Sen pienet valkeat hiutaleet tippuivat leppoisasti maahan. Se sai Lepakkohuudon mielen rauhoittumaan. Hän päästi pienen huokauksen ja upposi omiin ajatuksiinsa.

//Rosmy voi vielä jatkaa

Hiljaisuustassu tassutti sisään leiriin Lehtituulen perässä. Hänellä oli huono-olo, mutta hän ei ollut viitsinyt sanoa siitä mitään. Hän oli todennut itselleen vain uudelleen ja uudelleen, että se ei ollut mitään ja hänen pitäisi vain antaa asian olla, mutta hänen huono-olonsa vain tuntui jahtaavan häntä kaikkialle. Aivan yhtäkkiä hänelle saattoi tulla karmea olo ja tuntua siltä, että maailma repeäisi hänen allaan.
Hiljaisuustassu hoiperteli kohti oppilaiden pesää aikeenaan mennä nukkumaan tai muuten lepäämään, mutta Aamuraita pysäytti hänet. Naaras katsoi alas oppilaaseen ja hänen silmissään kimmelsi huoli. Hiljaisuustassu siristi silmiään hieman katsoessaan naaraaseen.
“Hiljaisuustassu? Onko kaikki aivan kunnossa? Et näytä voivasi hyvin”, naaras naukui huolestuneella äänellä. Hiljaisuustassu veti henkeä aikeenaan sanoa jotain, mutta alkoikin yskiä. Aamuraita pörhisti turkkiaan ja katsoi silmät suurina oppilaaseen.
“Sinähän olet tulossa kipeäksi! Nyt lähdet kyllä heti parantajan pesälle tarkistettavaksi! Eikä sitten mitään muttia”, naaras määräsi ja katsoi Hiljaisuustassua määräävästi. Kolli huokaisi ja lähti seuraamaan soturia kohti parantajan pesää. Hän huomasi Kamomillatassun leirin laidassa. Hän huokaisi hiljaa. Nyt hän ei sitten pääsisi juttelemaan naaraan kanssa.
Aamuraita asteli sisään parantajan pesään ja Hiljaisuustassu asteli hänen perässään sisään. Hän näki heti Lepakkohuudon ja Virtaviiman pesässä. Häntä harmitti hieman, että parantajilla oli muutenkin niin paljon tekemistä. Ei hänen pieni sairautensa olisi ollut niin iso asia, että heitä olisi tarvinnut häiritä.
“Hei vain! Mikä on hätänä?” Sumutuulen ääni sai Hiljaisuustassun säpsähtämään ja keskittymään taas muuhun.
“Hiljaisuustassu tässä vaikuttaa sairaalta, joten ajattelin, että olisi hyvä, että hänet tarkistettaisiin”, Aamuraita naukui. Hiljaisuustassu liikautteli tassujaan vaivaantuneesti.
“Käy vain siihen istumaan niin tutkitaan sinut”, parantajaoppilas naukui ja meni Hiljaisuustassun luokse. Kolli teki työtä käskettyä. Hän istahti alas ja antoi parantajan alkaa tutkia. Tämä tarkisti hänen hengityksensä ja kosketti hänen nenäänsä omalla ja sitten teki jotain muuta.
“Mitä oireita sinulla on?” parantajaoppilas kysyi viimein.
“Yskittää ja hieman huono-olo. Nenäkin ja silmät saattavat välillä vuotaa”, kolli kertoi hiljaa. Naaras nyökkäsi.
“Se mahtaa olla vain nuhaa. Se ei ole vakavaa, mutta olisi parempi, että jäät tänne lepäämään, jotta et sairastuta muita”, Sumutuuli naukui ja heilautti häntäänsä kadotessaan yrttivarastolle. Hän tassutti pian joitain yrttejä mukanaan, ja Hiljaisuustassu oletti niiden olevan itselleen, mutta tämä kuitenkin sen sijaan tassutti vain muiden potilaiden luokse. Hiljaisuustassu huokaisi ja katsoi Aamuraitaan.
“Minä menen kertomaan Lehtituulelle, ettet voi osallistua enää harjoituksiin. Lepää sinä vain”, naaras naukaisi hymyillen ja tassutti ulos. Hiljaisuustassu punastui hieman ja meni sitten lepäämään. Aamuraita se sitten oli mukava kissa.

Kesti hetki, että tajusin, mitä Aaltosalaman sanat tarkoittivat. Olin ollut koko päivän huolissani siitä, mikä kumppaniani saattoi vaivata, enkä ollut osannut kuvitellakaan, että pennut voisivat olla syynä. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Sitten kasvoni puhkesivat hymyyn.
"Oikeasti? Aaltosalama, sehän on todella hienoa!" sanoin ja puskin hellästi punaturkkista naarasta samalla äänekkäästi kehräten. Olimme odottaneet pentuja niin kauan, että tuntui uskomattomalta, että ne nyt olivat totisinta totta. Tunsin oloni myös helpottuneeksi. Pennuttomuus oli painanut meidän molempien mieltä viime aikoina paljon, ja olin iloinen siitä, että tuo harmaa pilvi oli nyt purjehtinut yltämme.
"Voisin haljeta onnesta", naukaisin ja katsoin Aaltosalamaa silmiin. "En malta odottaa, että he syntyvät. Haluaisin jo tavata heidät."
Aaltosalama ei vielä päällepäin näyttänyt tiineltä, mutta painoin hetkeksi pääni hänen vatsaansa vasten siihen kohtaan, missä oletin pentujen kasvavan. Vielä en kuullut tai aistinut mitään, mutta saatoin kuvitella pienien karvakasojen kasvavan kumppanini punertavan turkin alla.
"Nyt tiedämme, ettei meissä mitään vikaa ole", sanoin virnistäen. "Onhan kaikki kunnossa? Mitä Hehkuaskel sanoi?"

//Aalto?

"Kaikin mokomin", Myrskymahti hihkaisi ja antoi Lammikkoloikan astella hänen ohitseen oravan perään. "Ei huolta, en aio astua hännällesi!"
Kookas naaras katsoi tarkasti, miten Lammikkoloikka haisteli ilmaa ja pudottautui sitten vaanimisasentoon. Myrskymahdinkin silmään soturin ottamassa asennossa oli totisesti parantamisen varaa, vaikka hän ei itsekään - tietämättään - ollut mikään saalistamisen asiantuntija. Hän kuitenkin päätti antaa naarassoturille tilaisuuden todistaa osaamisensa ennen kuin alkaisi jakelemaan palautetta.
Myrskymahti seurasi Lammikkoloikkaan katseellaan, kun tämä hiipi lähemmäs oravaa. Orava ei ollut vielä huomannut häntä, mutta soturin melko epätasapainoisen asennon myötä se olisi vain ajan kysymys. Lammikkoloikka kuitenkin lähestyi saalistaan sinnikkäästi pitäen liikkeensä hitaina ja harkittuina. Orava keskittyi nakertamaan pähkinää eikä huomannut sen takaa lähestyvää uhkaa.
Myrskymahdin harmiksi Lammikkoloikka astui lumisen pensaan taakse ja hänen näköyhteytensä toveriinsa katkesi. Kookas naaras päätti astella hipihiljaa lähemmäs, mutta tietysti Myrskymahdin olisi pitänyt aavistaa, ettei häneltä luonnistunut huomaamaton liikkuminen. Soturi ehti ottaa vain muutaman äänekkään askeleen lumihangessa, kun orava jo säntäsi paikalta säikähtäneenä.
"Hups", Myrskymahti sanoi ja kohtasi anteeksipyytäväisen näköisenä Lammikkoloikan katseen. "Anteeksi. No, vahinkoja sattuu, eikä tuo onneksi ollut metsän ainoa riistaeläin. Tai edes orava."

//Lammikko?

"Riittävän monta vuodenaikaa kyllä", Jääviilto tuhahti, kun Virtaviima epäili kollin olevan Pikiturkkia paljoa vanhempi. Kun Pikiturkki oli syntynyt, Jääviilto oli ollut jo soturi. Virtaviima pyöräytti silmiään.
"Hyvä on sitten, vanhus", raidallinen soturi vastasi sävyyn, joka oli punaturkkisesta kollista tarpeettoman ivallinen. Jääviilto ei kokenut olevansa vanha, vaikka kuuluikin Kuolonklaanin vanhimpiin sotureihin. Kollin jäänsiniset silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tämä katsoi uhkaavasti klaanitoveriaan.
"Varo sanojasi, hiirenaivo", kolli sähähti ja alkoi nylkeä oravaansa. Virtaviima ei tuntunut tapojensa mukaan välittävän vanhemman soturin uhkaavasta käytöksestä.
"Et sinä minulle mitään uskalla tehdä", harmaaturkkinen naarassoturi naukui ja heilautti häntäänsä. Jääviilto nosti päänsä ylös ja katsoi klaanitoveriaan.
"Sinuna en koettelisi onneasi. Vaikka tulemmekin toimeen, et ole millään tavalla turvassa, jos ärsytät minua", punaturkkinen soturi naukui ja väläytti Virtaviimalle valkeita kulmahampaitaan. Virtaviima kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"Näyttää siltä, että sinullakin on mehiläisiä päässäsi. Sinulla ei kyllä ole varaa arvostella muita, kun itse olet noin hiirenaivoinen", Jääviilto lisäsi vielä ja alkoi mussuttaa oravaansa.

Koko aterioinnin ajan Jääviillon ja Virtaviiman keskustelu kävi kuumana kuten aina. He tuntuivat kilpailevan siitä, kumpi osasi olla ilkeämpi toiselle. Tosin Jääviilto piti sitä aivan normaalina tapana keskustella, sillä kolli oli tehnyt aina niin. Hän ei osannut olla mukava ja kiltti ja jutella säästä tai sen sellaisesta. Lähes aina, kun soturi avasi suunsa, sieltä pääsi joko valitusta tai solvaamista – vähintään sivulauseessa.
"Katso", Jääviilto sihahti ja käänsi katseensa Kylmäliekkiin, joka astui venytellen ulos sotureiden pesästä, "oletko huomannut tuon käytöksessä jotain epäilyttävää? Minä en luota Kylmäliekkiin, hän taatusti suunnittelee jotain, joka ei ole hyväksi minulle tai Kuolonklaanille. Et ymmärräkään miten raskasta se on, kun täytyy vahtia aikuista kissaa kuin mitäkin pentua!"

//Virta?

Olin päässyt pois parantajan pesältä jo hyvän aikaa sitten, mutta haukka oli jättänyt kylkiini rumat arvet. Inhosin niitä yli kaiken. Vielä enemmän inhosin sitä nokkavaa siivekästä, joka oli kehdannut kajota minuun ja pilata kauniin ulkonäköni. Toivoin todella sen saaneen meidän kynsistämme vähintään yhtä hirveitä ruhjeita, joista jäisi sille ikuinen muistutus kuolonklaanilaisten ylivertaisuudesta.
Nälkä kurni vatsaani tassuttaessani ulos soturien pesästä unilta. Olin mennyt torkuille iltapäivällä heti partiosta päästyäni ja herännyt vasta myöhemmin illalla hämärän jo laskeuduttua leirin ylle. Olisin kernaasti jatkanut höyhensaarien tutkimista, mutta valittava mahani ei antanut minulle hetken rauhaa.
Tuoresaaliskasan luona oli häslinkiä. Jääviilto näytti tuttuun tapaansa haastavan riitaa jonkun kanssa - tuo joku oli Pikiturkki - eikä kumpikaan osapuoli osoittanut merkkejä perääntymisestä. Minä työnnyin tympääntyneenä heidän väliinsä ja yritin ottaa maassa lojuvaa herkullisen näköistä oravaa, kun yhtäkkiä tunsin hampaat lonkassani.
Loikkasin taaksepäin karvat pörhistyen ja heitin murhanhimoisen katseen Jääviiltoon, joka oli juuri näykkäissyt minua. Mitä ihmettä tuo hiirenaivo kuvitteli tekevänsä? Huitaisin kynsilläni hänen kuonoaan kohti, mutta en aivan osunut.
Ilmeisesti meidän pieni yhteenottomme oli saanut Pikiturkin tulemaan toisiin aatoksiin tuoresaaliin ottamisesta, sillä tämä luikki pois paikalta vähin äänin.
Hetkessä minun ja Jääviillon välillä kipinöinyt jännite oli kadonnut, ja punertavaturkkinen soturi rupesi valittamaan Pikiturkista. Minäkin istahdin alas ja taivuttelin lipomaan Jääviillon näykkäisemää kohtaa. Kollin hampaat eivät olleet edes rikkoneet ihoa. Hyvä niin, sillä muuten taatusti olisin repinyt häneltä siitä hyvästä korvat päästä.
“No, monella kissalla tässä klaanissa tuntuu olevan mehiläisiä aivojen tilalla, joten liekö tuo ihmekään”, huiskautin häntääni arvostelevasti. Sen jälkeen siirsin arvioivan katseeni entiseen mestariini. “Et kai sinä kuitenkaan häntä kovin paljon vanhempi ole, vai oletko?”

//Jää?