"No eipä minulla parempaakaan tekemistä taida olla. Tämä on ainakin viihdyttävää jos ei muuta", Jääviilto virnisti huvittuneesti. Hänen katseensa muuttui äkkiä hyvin tuimaksi ja kolli koki tarpeekseen lisätä vielä seuraavan tiedon Pimentovarjolle, jottei tämä kuvittelisi mitään väärää:
"Äläkä kuvittele, että tekisin tämän vain auttamisen halusta. Minäkin tahdon saada sen petturin kiinni ja kukapa ei haluaisi, että joku muu olisi itselleen palveluksen velkaa. Autan sinua vain, koska minä tahdon, en siksi että välittäisin sinun perheestäsi. Siinäkö kuolkoot, kuraverisiähän suurin osa sinun pennuistasi ovat."
Kolli oli kääntänyt katseensa pois Pimentovarjon tylsistä silmistä ja katseli nyt tummuvaa taivasta, jota peitti paksu ja ankea pilviverho. Jos vain oli mahdollista, taivas näytti yhtä ankealta kuin soturin edessä seisova Pimentovarjo. Jääviilto laski taas katseensa Pimentovarjoon, varapäällikkö katsoi kollia kenties normaalia tuimempi ilme kasvoillaan. Se ei kiinnostanut Jääviiltoa. Hän vähät välitti siitä, jos sattui loukkaamaan jonkun tunteita. Itsepähän loukkaantuivat, ei se ollut Jääviillon vastuulla. Kaksikon ylle oli laskeutunut hiljaisuus.
"Veikö hiiri sinun kielesi vai miksi muutuit noin hiljaiseksi? Suutuitko, kun kutsuin nihkeää jälkikasvuasi kuraverisiksi? Tottahan se vain on, kuraveriset ovat surkeita sotureita", Jääviilto tuhahti.

//Pimento?

En suostunut väistämään Jääviillon rähjäämistä, vaikka kolli ärjyi niin, että sylki roiskui. Kenties minun olisikin ollut järkevämpää vain yrittää suorittaa tehtäväni yksin. Nyt joutuisin kärsimään Jääviillon seurasta... jos hän siis enää suostuisi auttamaan minua. Hän ei vaikuttanut enää aivan yhtä innokkaalta. Ehkä minun olisi jatkossa pidettävä kieleni paremmin kurissa.
Minun oli mietittävä tarkkaan, mitä kertoisin Jääviillolle. Tyhmäkin tiesi, että soturi oli varapäällikön paikan perässä. Jos millään tavalla ilmaisisin, että tehtävässä epäonnistuessani menettäisin paikkani varapäällikkönä, Jääviilto tekisi varmasti kaikkensa, että niin tapahtuisi. En voinut myöskään sanoa vain, että Henkäystähden minulle suoma luottamus kärsisi epäonnistumisesta. Minun ei mitenkään pitänyt antaa Jääviillon kuvitella, että pelissä oli minun asemani, johon hän niin kovasti halusi kiivetä.
"Henkäystähti teki selväksi, että jos epäonnistun, hän tekee jotain perheelleni", sanoin keksittyäni nopeasti sopivan kuuloisen valheen. "No, ei hän suoraan sanonut niin, mutta en ole typerä. Minulla ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin onnistua. No, autatko minua vai et?"

//Jää?

Jääviilto oli taas vähällä räjähtää, kun Pimentovarjo kuulosti siltä, ettei suostuisi ottamaan vastaan kollikissan pyyteetöntä apua. Kolli kirosi mustaturkkisen naaraan mielessään kaikilla haukkumasanoilla mitä hän tiesi. Jos naaras olisi jatkanut typeryyksien laukomista, olisi Jääviilto oikeasti saattanut iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja empimättä ollenkaan. Se ei olisi ollut järin viisasta, mutta harvemmin Jääviillon teot sellaisia olivat. Kolli oli täysin tunteidensa vietävissä. Jos joku ärsytti häntä, niin sai se joku myös maksaa siitä.
"Mikä sinua oikein risoo, kun sinun täytyy kaiken aikaa epäillä minun kykyjäni?!" Jääviilto ärähti karvat pystyssä ja katsoi Pimentovarjoa inhoten, "kenties sinä itse epäilet itseäsi ja heijastat oman epävarmuutesi minuun! Miksi sinä edes tahdot selvittää niin kiihkeästi sen, kuka meidät petti?"
Kuten tavallisesti, Jääviilto ei ollut miettinyt sanojaan lainkaan ennen kuin päästi ne ulos suustaan, joten yhtäkkiä hän jäi miettimään omia sanojaan. Hänen puheissaan oli järkeä – kenties ensimmäistä kertaa koskaan. Siihen täytyi olla jokin syy, että Pimentovarjo halusi niin kovasti löytää petturin.

//Pimento?

Lainepentu haukotteli ja asteli leiriin. Hän tarvitsi jotain tekemistä, mutta hänen sisarustensa seura ja leikit eivät oikein napanneet sillä hetkellä. Hän huomasi kuitenkin jonkun oppilaista tassuttavan kohti pentutarhaa, josta Lainepentu oli juuri astellut ulos.
“Mitä sinä teet?” pentu kysyi huomaten tämän kuljettavan kasaa sammalia mukanaan. Tabbykuvioinen naaras pysähtyi, laski kantamuksensa maahan ja käänsi ruskean katseensa Lainepentuun.
“Tulin vaihtamaan makuualusia”, oppilas huokaisi ja katsoi Lainepentuun toiveikkaasti. “Haluaisitko auttaa?”
“Ai vaihtamaan alusia? No en!” Lainepentu tuhahti. Oppilas päästi taas huokauksen ja työntyi sisään pesään. Pentu katseli hänen peräänsä ja loikki sitten myös sisään. Eihän hänellä nyt muutakaan tekemistä ollut.
“Voit kertoa minulle jotain oppilaskoulutuksesta, kun vaihdat alusia. Seurahan ei nyt varmasti ole tällaisessa tilanteessa pahitteeksi. Ja jos tarinat ovat tarpeeksi kiinnostavia, voin harkita sinun auttamistasi”, Lainepentu naukui pomppiessaan vaalean oranssin oppilaan luokse.
“No… voisinhan minä jotain ehkä kertoa”, oppilas naukaisi ja katsoi Lainepentuun. Sen jälkeen hän näytti uppoutuvan ajatuksiinsa ja alkoi vaihtaa alusia.
“Oppilaskoulutus on paljon työtä, mutta on se kivaakin”, oppilas naukui ja kääntyi sitten Lainepennun puoleen. “Et kertonut vielä nimeäsi.”
“Ai, aivan. Minun nimeni on Lainepentu”, pentu vastasi ja räpäytti erivärisiä silmiään.
“Minä olen Kamomillatassu”, oppilas kertoi. Lainepentu nyökkäsi ja istahti katsomaan Kamomillatassun työskentelyä.
“Kamomillatassu, joudutko olemaan paljonkin puoliveristen tai muuten ei-puhdasveristen kanssa?” siniharmaa pentu kysyi oltuaan hetken hiljaa samalla kallistaen päätään hieman.
“Kyllä minä joskus joudun, mutta ovat he kyllä mukavia. Esimerkiksi Tulisielu on oikein mukava. Hän on ystäväni”, Kamomillatassu naukui ja Lainepennun suu loksahti auki.
“Oletko oikeasti sen puoliverisen kirpputurkin ystävä! Hän on kamala, epäluotettava ja kaiken lisäksi varmasti täynnä jotain saasteita!” pieni naaras huusi silmät leimuten. Kamomillatassu katsoi häntä järkyttyneenä.
“Eihän! Mitä Tulisielu on sinulle muka tehnyt!” oppilas huudahti. Lainepentu päästi pitkän sähinän.
“Hän on iljettävä puoliverinen. Hän ei ole varmasti edes yrittänyt saada Henkäystähden luottamusta! Hän on yksi Kuolonklaanin häpeäpilkuista! Hänen kumppaninsa Tattihallakin on kuvottava! Miten hän on muka voinut rakastua sellaiseen kissankuvotukseen!” Lainepentu ärisi. Kamomillatassun karvat nousivat pystyyn ja hän ponkaisi seisomaan ja oli nyt naamat vastakkain Lainepennun kanssa.

//Kamo?

Jääviillon hermoille oli aivan liian helppoa käydä silloinkin, kun en siihen pyrkinyt. Se tuntui kuuluvan kollin perusluonteeseen: hän kiihtyi pienestä ja reagoi kaikkeen. Hänen sanansa eivät hätkäyttäneet minua, vaan silmäilin soturia naama kylmillä peruslukemilla, kuten yleensä. Minua hiukan hämmensi kuitenkin, miten halukas Jääviilto vaikutti olevan auttamaan minua. Tai no, ei hän mitenkään kovin suoraan tarjoutunut avuksi, mutta jo se tuntui kummalliselta, että soturi oli ylipäätään avoin ajatukselle.
"Miksi minä haluaisin tai tarvitsisin sinun apuasi?" tuhahdin hiukan ylimielisesti. Minulla ei kuitenkaan tuntunut tällä kertaa olevan varaa pitää ylpeydestäni kiinni. Henkäystähden antama tehtävä tuntui mahdottomalta, joten tarvitsin kipeästi kaiken avun minkä vain kykenin saamaan. En tiennyt, olisiko kenestäkään muusta hyötyä kuin Jääviillosta: hän oli ollut Eloklaanissa vartijana ja oli lisäksi tarpeeksi limanuljaska turvautumaan hämärämpiinkin keinoihin.
"Tai ihan sama", murahdin ennen kuin kolli taas ehti räjähtää raivosta. "Selvä. Olen samaa mieltä siitä, että meidän on ehkä turvauduttava koviin otteisiin. Mutta se on tehtävä hienovaraisesti. Onko sinusta siihen? En halua, että koko klaani pääsee perille tekemisistämme."

//Jää?

Jääviilto ei ollut yllättynyt siitä, miten typerä Pimentovarjo oli. Toki Jääviilto itse oli hyvillään siitä, että mustaturkkinen naaras joutui nöyrtymään ja anomaan apua toiselta kissalta. Nyt jos koskaan oli punaturkkisen kollin mahdollisuus todistaa varapäällikölle, miten oiva soturi hän oli. Jos Jääviilto auttaisi häntä selvittämään kuka petturi oli, ei Pimentovarjolla olisi mitään syytä olla nimittämättä Jääviiltoa varapäällikökseen, kun sen aika joskus koittaisi.
"Oletko ihan hiirenaivoinen?" punaturkkinen kolli tuhahti ja pyöritteli silmiään, kuin olisi itse paljonkin Pimentovarjoa viisaampi ja parempi – toki kolli itse uskoi täysin olevansa kaikkea sitä ja vähän enemmänkin.
"Ei se tietenkään toimi nyt, kaikkihan tietävät ettei tuollainen hempeä lähestyminen toimi! Sinä todella nolaat itsesi kyselemällä noin typeriä kysymyksiä! Varo vain, kohta en tahdo auttaa sinua jos jatkat tuollaista!" Jääviilto ärähti, piiskaten jälleen hännällään ilmaa. Hänen sanoissaan ei ollut perää, sillä oikeasti kolli oli jo päättänyt auttaa Pimentovarjoa – jos hän ei siis kävisi aivan mahdottoman hiirenaivoiseksi.
"Voin tämän kerran auttaa sinua. Käydään vähän kovistelemassa niitä hiirenaivoja, niin kyllä joku heistä varmasti laulaa. Viimeistään silloin, kun uhkaamme tehdä heille tai heidän sukulaisilleen jotain", Jääviilto virnuili.

//Pimento?

Sulkavirta oli herännyt uuteen päivään hyvin pirteänä. Hän oli nukkunut erinomaisesti ja ollut jo sotureiden pesässä ennen pimeää. Viime aikoina Sulkavirta oli voinut paljon paremmin, ja naaras itse arveli sen johtuvan siitä, että sai taas olla poikansa lähellä. Jo se, että hän tiesi näkevänsä Lokkimielen saman päivän aikana, sai naaraan olon lämpimäksi, vaikka päivä olikin kaikkea muuta kuin lämmin.
Jo heti ulos pesästä astuttuaan Sulkavirta oli huomannut, miten kylmä yö oli ollut. Illalla sateen myötä maahan muodostuneiden vesilammikoiden pinnoille oli muodostunut ohut jääkerros. Oli sanomattakin selvää, että lehtikato oli lähellä. Sulkavirran keho värähti ja hän pörhisteli ohutta turkkiaan, jotta lehtisateen lopun kylmä puhuri ei jäädyttäisi häntä lopullisesti. Aurinko oli jo nousemassa, joten naaras tiesi ilmojen lämpenevän vielä, sillä taivaalla ei näkynyt pilven pilveä. Naaras etsi pääaukiolta oppilastaan Rosmariinitassua, muttei naaraskissan harmaata turkkia näkynyt aukiolla. Siispä soturi pyysi oppilaiden pesän edustalla olevaa Säihkytassua herättämään pesätoverinsa. Kermanvärinen kolli teki työtä käskettyä ja katosi äkkiä oppilaiden pesään. Kului hetki, ja Rosmariinitassu asteli ulos pesästä. Sulkavirran silmään hänen oppilaansa vaikutti jokseenkin kummalliselta. Rosmariinitassu käveli pesän edustalla norkoilevien oppilaiden ohi kuin heitä ei olisi ollutkaan. Harmaanruskea naaras antoi kuitenkin asian olla ja kuittasi sen vain sillä, että nuori oppilas oli väsynyt. Rosmariinitassu tervehti mestariaan, johon Sulkavirta väläytti tälle nopean hymyntapaisen.
"Tänään lähdemme katsomaan, miten sinulta luonnistuu itsesi puolustaminen tilanteessa, jossa vihollinen tekee kimppuusi yllätyshyökkäyksen", Sulkavirta kertoi rauhallisella äänellä päivän harjoitusten suunnitelman. Sulkavirta ei ollut mestarina yhtä tiukka kuin suurin osa kuolonklaanilaisista. Hän antoi oppilaansa vapaasti mokata ja toisinaan hän saattoi jopa joustaa sovitusta suunnitelmasta. Naaras itse inhosi yli kaiken turhaa pomottelua, joten siksi hän oli päättänyt olla kiva mestari oppilaalleen.
"No, oletko valmis?" raidallinen soturi kysyi ja otti askeleen kohti piikkihernetunnelia, jääden odottamaan oppilaansa vastausta. Ei olisi mitään järkeä lähteä harjoituksiin, jos Rosmariinitassu ei kokisi olevansa lainkaan valmis sellaiseen. Koulutusta oli vielä jäljellä sen verran, ettei se olisi niin päivän päälle, koska he mitäkin harjoittelisivat.

//Rosmariini?

Kurtistin kulmiani Jääviillon sanoille. Tietenkään en ollut kuvittelut hänen olevan tuollaisten temppujen yläpuolella. Olin ennemminkin yllättynyt siitä, että hän ja Virtaviima olivat nenäni alla onnistuneet järjestämään kaksi eloklaanilaista vaikeuksiin ja lopulta teloitettavaksi. Oli siis Jääviiltoa kiittäminen, että olin joutunut likaamaan tassuni sen eloklaanilaisnaaraan vereen. En kuitenkaan voinut tuomita häntä, sillä mitä useammasta eloklaanilaisesta pääsimme eroon, sitä parempi se oli Kuolonklaanille.
"'Saattaa olla', 'voi olla'... Etkö uskalla seistä tekojesi takana? En minä sinua tuomitse, hyvä vain, että pääsimme niistä kahdesta eroon", sanoin viileästi. Jääviilto murahti, hänen häntänsä piiskasi vihaisena puolelta toiselle.
"Tietysti uskallan! En kadu mitään", soturi vastasi ja nyökkäsin.
"Hyvä. Joka tapauksessa... Tietojesi perusteella sain taas rajattua epäiltyjen joukkoa. Vaikka ei muutos neljästä kolmeen ole päätä huimaava... mutta kiitos joka tapauksessa."
Tiesin, ettei Jääviilto tehnyt minun kiitoksillani yhtään mitään. Olinkin luvannut jääväni hänelle palveluksen velkaa. Jos soturi ei pyytäisi kuuta taivaalta, kenties jopa toteuttaisin lupaukseni.
"En käsitä, miten minun pitäisi päästä perille siitä, kuka petturi on", murahdin sitten. Tehtävä tuntui aivan yhtä mahdottomalta kuin aiemminkin, vaikka epäiltyjen määrä olikin kutistunut. "Pitäisikö minun vain kysellä kaikilta? 'Hei, petitkö sinä Kuolonklaanin?' Ihan kuin se toimisi noin."

//Jää?

AMPIAINEN
Tuiskupentu: 62kp! - Oppilaan pisteet kasassa! 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

AUROORA
Varissulka: 8kp -
Pimentovarjo: 6kp -
Salamasielu: 7kp -
= 21kp

ELANDRA
Jääviilto: 16kp -
Lätäkkölempi: 10kp -
= 26kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 15kp -
Hilleripilvi: 6kp -
= 21kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 5kp -
Lainepentu: 36kp! -
= 41kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 5kp -
Säröpentu: 14kp -
= 19kp

Jääviilto oli varma, että Pimentovarjo yritti vain ärsyttää häntä vihjailemalla, ettei Jääviillon päässä ollut lainkaan älliä. Kolli siristi silmiään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs itseään huomattavasti pienempää varapäällikköä, joka oli alkanut ajatuksissaan kävellä edestakaisin Jääviillon edessä. Varapäällikkö pysähtyi, kun huomasi Jääviillon tulleen lähemmäs. Punaturkkinen soturi nosti leukansa pystyyn ja nyrpisti inhoten nenäänsä, katsellessaan itseään pienempää naarasta.
"Lisää Lampiväre siihen listaan", punaruskea soturi tuhahti halveksuen, "hän oli jo oppilaana sen verran surkea kaikissa soturin tehtävissä, etten ihmettelisi lainkaan, jos hän erehtyisi luottamaan eloklaanilaiseen."
"Se, että et osannut kouluttaa Lampivärettä oikein, ei tee hänestä epäiltyä", Pimentovarjo huomautti ja paransi ryhtiään, kohdaten Jääviillon kylmän katseen. Kolli väläytti mustaturkkiselle kissalle hampaitaan.
"Mitä sinä kysyt minun mielipidettäni, jos kerta torppaat kaiken mitä minä sanon? Olet sinäkin yksi hiirenaivo! Jos ei apu kelpaa, niin hoida asiasi yksin", Jääviilto korotti ääntään ja oli jo valmiina kävelemään tiehensä. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa ja kollin korvat olivat painuneet luimuun.
"Aivan turhaan sinä kiihdyt", Pimentovarjo lausahti kylmällä äänellään, saaden puheillaan Jääviillon pysähtymään. Jääviilto toivoi Pimentovarjon pyytävän häntä jäämään ja kertomaan ajatuksensa, mutta niin ei käynyt. Kaksikon ylle laskeutui jopa hieman kiusallinen hiljaisuus, kun Jääviilto seisoi selkä Pimentovarjoon päin parin ketunmitan päässä, ollessaan äsken lähtemässä. Jääviilto oivalsi, että jos hän auttaisi Pimentovarjoa selvittämään petturin, olisi kolli yhtä askelta lähempänä varapäällikkyyttään. Tyytyväinen virne levisi soturin kasvoille, kun hän käännähti ympäri.
"Vaikuttaa siltä, että olet melkoisessa umpikujassa tämä asian kanssa. Alatko olla jo vähän epätoivoinen, kun tulet kyselemään minulta apua?" Jääviilto kysyi ivallisesti virnuillen. Pimentovarjon katse pysyi tyynenä. Punaturkkinen soturi ei antanut Pimentovarjolle aikaa vastata, kun hän itse jatkoi:
"Tokihan minä sinua voin auttaa, sillä minullapa on sinulle tietoa, josta takuulla hyötyisit. Mutta se ei ole ilmaista. Jos minä autan sinua, mitä minä saan?" Jääviilto istahti alas, odottaen varapäällikön vastausta. Jääviilto ei tosiaankaan ollut mikään juonikkain ja fiksuin kissa, mutta ei hän sentään mikään typeryskään ollut. Hän ei antaisi tietojaan Pimentovarjolle ilmaiseksi.
"Saat hyvän mielen ja koko Kuolonklaani pääsee eroon petturista", mustaturkkinen naaras lausahti äänellä, joka inhotti Jääviiltoa. Punaturkkisen soturin niskavillat nousivat pystyyn. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pimentovarjo, olisi kolli jo hyökännyt hänen kimppuunsa ajat sitten. Kolli alkoi olla jo niin raivon partaalla, että hän alkoi menettää malttinsa – jonka hän oli onnistunut pitämään jo yllättävän pitkään. Jääviilto nosti uhkaavasti etukäpälänsä ilmaan ja huitaisi kynsillään kohti Pimentovarjoa. Varapäällikkö kavahti taaemmas, ja pyöräytti silmiään.
"Kuka tässä nyt on huumorintajuton?" varapäällikkö kysyi ivallisesti hymähtäen, "jos sinä kerrot tietosi, jään sinulle palveluksen velkaa."
"No sitähän minäkin", Jääviilto murahti tyytyväisenä. Kolli istahti alas, nuolaisi käpäläänsä ja käänsi taas katseensa Pimentovarjoon.
"Virtaviima se ei ainakaan ole, joten jäljellä ovat Leppävarjo, Kyyhkypyrähdys ja Lokkimieli", punaturkkinen soturi kertoi tietonsa Pimentovarjolle. Varapäällikkö katsoi epäilevästi Jääviiltoa.
"Miten voit olla niin varma?" naaras kehtasi epäillä soturin sanaa.
"Voi Pimeyden Metsä sentään!" Jääviilto ärähti turhautuneesti, "jos todella tahdot tietää, niin saattaa olla, että minä ja Virtaviima laitoimme eloklaanilaiset tahtomattaan rikkomaan sääntöjä. Kyllähän sinä muistat Kultasiiven ja Ampiaispiston. Voi olla, että minä ja Virtaviima laitoimme heidätkin rikkomaan sääntöjä aivan tarkoituksella. Kehtaatkin epäillä minun sanojani."

//Pimento?

Aaltosalama tukahdutti huokauksen. Hän oli herännyt varhain eikä ollut saanut enää unta sen jälkeen, joten hän oli päätynyt siistimään turkkiaan Varissulan yhä nukkuessa. Kun kumppani oli lopulta herännyt ja ollut hänen makuunsa ihan liian nopeasti valmis lähtemään ulos, naaras oli joutunut toden teolla pinnistelemään saadakseen itsensä liikkeelle.
"Ei lähdetä kovin kauas", Varissulka naukui heidän päästyään aukiolle. Aaltosalama nyökytti hiljaa - se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
Kumppanukset suuntasivat leirin ulkopuolelle ja ryhtyivät saman tien maistelemaan ilmaa saaliin varalta. Aaltosalaman pää tuntui raskaalta ja sen sisällä surisi. Hänen sumeat ajatuksensa estivät häntä keskittymästä kunnolla saalistukseen, mutta Varissulka sen sijaan oli saanut jo vainun jostakin.
"Jänis", kolli kuiskasi kuono yhä koholla, selvästikin yrittäen paikantaa hajun suunnan. Aaltosalama nuuhki ilmaa ja huomasi nyt vasta itsekin ilmassa leijailevan riistan hajun. Miten hän ei ollut heti haistanut sitä?
"Tuolla", Varissulan kuono kääntyi osoittamaan vasemmalle ison kiven suuntaan. Soturi laski häntäänsä ja painautui samalla itsekin matalammaksi lähtiessään hiipimään hajun suuntaan.
Aaltosalama katseli kollin perään tajuamatta, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin. Kun Varissulka huomasi hänen seisoskelemaan typertyneen näköisenä paikoilleen, soturi viittoili hännällään häntä kiertämään kiven toiselta puolelta pihtiliikettä varten. Se sai Aaltosalaman havahtumaan horroksestaan ja liikkeelle.
Hän seurasi kumppaninsa esimerkkiä ja kiersi hiljaa ison kiven oikealta puolelta Varissulan hiipiessä vasemmalta. Vähän matkan päässä edessäpäin kuusen juurella maata tonki jänis. He eivät kuitenkaan olleet tajunneet ottaa tuulen suuntaa huomioon, ja eläin paukautti maata jykevällä takatassullaan varoitukseksi ennen kuin ampaisi karkuun.
Varissulka murahti ja lähti sen perään lennättäen kuuraisia lehtiä mennessään. Kolli katosi hetkeksi näkyvistä, mutta palasi kohta takaisin Aaltosalaman luo hännänpää turhautuneesti nytkyen. Hän katsoi punertavaturkkista naarasta kummissaan.
"Mistä tuossa oli kyse?" soturi ihmetteli, ja ihan syystäkin, sillä Aaltosalama ei voinut itsekään käsittää käytöstään. Aivan kuin hän olisi menettänyt yhteyden aivoihinsa kokonaan.
"Anteeksi. Minulla on vain jotenkin outo olo", hän mutisi siirrellen tassujaan levottomana.
Varissulan ilme muuttui huolen tullessa hämmennyksen tilalle. "Millainen outo olo?" hän kysyi tullessaan lähemmäksi.
"En osaa selittää sitä", Aaltosalama huokaisi ja tunsi sitten yhtäkkiä vatsansa kurisevan. Hän kohotti kiusaantuneesti hymyillen katseensa Varissulkaan: "Ehkä minulla on vain nälkä."
Tummanharmaan kollin viikset värisivät hieman huvittuneesti tämän naukuessa: "Siinä tapauksessa meidän olisi varmaankin hyvä syödä jotakin."
Aaltosalama hymyili hänelle takaisin myöskin omasta käytöksestään huvittuneena, ja yhdessä he kääntyivät ympäri ja lähtivät talsimaan takaisin leirin suuntaan.

Nälkä ei tuntunut hellittävän, vaikka soturitar oli juuri syönyt oman osuutensa hiirestä sekä ison osan Varissulankin lihapalasta, jonka tämä niin jalosti oli hänelle antanut huomattuaan, ettei hän ollut vieläkään kylläinen. Aaltosalaman häntä huiski turhautuneesti maata pitkin, ja hänen oranssi katseensa hakeutui jatkuvasti tuoresaaliskasaan, joka oli vielä tähän aikaan päivästä melko matala, sillä metsästyspartiot eivät olleet vielä palanneet.
"Ei kai sinulla vieläkin ole nälkä?" Varissulka kysyi ilmeisesti osittain vitsillä, sillä hänen otsansa rypistyi, kun naaras nyökyttelikin myöntävästi.
Aaltosalama koukisteli kynsiään levottoman tunteen levitessä koko hänen kehoonsa. Hänen alavatsansa seudulla tuntui kuumottavaa tykytystä, joka sai hänen olonsa entistä hankalammaksi.
"Minulla on ihan kamala olo", hän valitti kumppanilleen ja käänsi ahdistuneen katseensa tähän. Hän yritti muistella, oliko syönyt eilen illalla jotain sopimatonta, mutta ei saanut mitään päähänsä.

//Varis? :[

Salamasielu oli viimein ansainnut soturinimensä. Kollin mielestä hän olisi voinut siirtyä soturin tehtäviin jo monta kuuta sitten, sillä hän oli jo pitkään ollut kyvykäs taistelija, eikä hän näinä muutamina kuina ollut enää kehittynyt metsästäjänä. Olisi siis ollut se ja sama nimittää hänet vaikka kaksi kuukautta sitten.
Soturi oli ehtinyt toimia tehtävissään nyt puolikuuta. Tässä ajassa Salamasielu oli tullut siihen päätelmään, ettei nauttinut soturina toimimisesta ollenkaan. Ei hän oppilaanakaan ollut pitänyt partioimisesta, mutta ainakin hänen rento otteensa oli hyväksytty normaaliksi oppilaan käytökseksi. Nyt häneltä odotettiin kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta, mikä ei sopinut Salamasielulle sitten millään. Yleensä kolli valitsi olla täyttämättä näitä odotuksia, mikä oli lyhyessä ajassa antanut hänelle melko kehnon partiotoverin maineen.
Kenties siksi aamupartion johtajana toimiva Kalmakuu ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, kun valkoinen kolli asteli rennosti sotureiden pesästä muun partion luo makeasti haukotellen kuin juuri herättyään. Pimentovarjo ei pitänyt siitä, että hänen poikaansa komenneltiin, joten monet välttelivät sitä. Kalmakuu oli kuitenkin Salamasielun emoakin kokeneempi soturi. Kenties hän saisi pidettyä ylimielisen kollin aisoissa.
Partion astellessa ulos leiristä Salamasielu jättäytyi joukon hännille. Mitä kauempana hän oli Kalmakuun valvovasta katseesta, sitä huolettomampi partio hänellä oli edessä. Ainakaan kolli ei joutuisi metsästämään. Hänen oli tarvinnut vain pyytää Pimentovarjolta, että tämä välttäisi hänen laittamistaan saalistuspartioihin, ja asia oli järjestynyt. Oli kätevää, kun oma emo oli varapäällikkö. Tylsä partio oli joka tapauksessa edessä, joutuisi hän metsästämään tai ei.
Salamasielu silmäili edellään kulkevaa partiota. Muut partion kissat olivat melko tylsiä tapauksia - Matotaisto, Aamuraita, Varissulka - mutta hänen edessään jolkottavasta Susimielestä voisi järjestyä kollille seuraa. He olivat olleet samaan aikaan oppilaita, eikä Salamasielu ollut kovin hyvin vaivautunut tutustumaan höpsöön kolliin. Hänen ei kannattanut aliarvioida hölmön soturin tarjoamia viihdemahdollisuuksia.
Salamasielu kiri Susimielen rinnalle.
"Susimieli, pitkästä aikaa", soturi tokaisi ja tönäisi toista toverillisesti. "Onko sinusta tämä partio yhtä tylsä kuin minusta? Eihän meitä oikeastaan tarvittaisi edes täällä, neljän kissan voimin saa varmasti rajat merkattua."
Kalmakuu heitti terävän katseen lapansa yli partion nokasta. Salamasielu vain virnisti takaisin.

//Sushi?

Siristin silmiäni Jääviillon "vitsille". Soturilla oli selvästi omanlaisensa huumorintaju, jota en aivan ymmärtänyt. Toisaalta jotkut sanoivat, ettei minulla muutenkaan ollut huumorintajua.
"Älykkäästi päätelty", murahdin sarkastisesti. "Sitä paitsi menettäisimme siinä kasan hyviä, uskollisia sotureita. Vain päästäksemme eroon yhdestä tai kahdesta petturista. Toivon, ettet kuvittele, että sinut säästettäisiin."
Jääviilto tuhahti.
"Minä olen uskollinen Kuolonklaanille ja Henkäystähdelle! Älä kuvittelekaan, että se petturi olen minä."
Pyöräytin silmiäni. Jääviilto oli oikeassa, en minä häntä epäillyt.
"Se ei myöskään ole Tuimakatse", sanoin mietteliäänä. "En usko, että hän pettäisi Kuolonklaania. Enkä usko sitä myöskään Henkäystähden tyttäristä, vaikka en heitä lähemmin tunnekaan. Mutta vaikka olisimme näin varomattomia ja karsisimme näinkin paljon kissoja, on epäiltyjä edelleen neljä."
Leppävarjo, Virtaviima, Kyyhkypyrähdys ja Lokkimieli. En halunnut uskoa, että entinen oppilaani saattaisi osoittautua petturiksi, mutta se ei ollut mikään mahdottomuus. Soturin suonissa virtasi erakkoverta, enkä ollut koskaan oikein päässyt perille siitä, mitä hänen päässään liikkui. Toisaalta hän ei vaikuttanut yhtään enemmän syylliseltä kuin kukaan muukaan nelikosta.
"Leppävarjo, Virtaviima, Kyyhkypyrähdys, Lokkimieli", luettelin Jääviillolle, ja huomasin alkaneeni ajatuksissani kävelemään edestakaisin. "Petturi löytyy tuosta joukosta. Huomasitko sinä koskaan yhdenkään käyttäytyvän mitenkään omituisesti? Toisaalta et vaikuta olevan kovin oivaltava muiden kissojen suhteen, joten en pahastu, jos et keksi mitään."

//Jää?

Hilleripilvellä oli ristiriitaiset tuntemukset soturiksi pääsemisestä. Tätä vartenhan hän oli harjoitellut kaikki ne kuut Kaamoskukan kanssa, saadakseen soturinimensä ja tullakseen klaanin viralliseksi jäseneksi. Jostain syystä hänen olonsa ei kuitenkaan ollut niin hohdokas kuin sen olisi pitänyt.
Hän istuskeli kaatuneen kuusen vieressä ja katseli apein mielin juuri leiristä lähtöä tekevän partion suuntaan. Tai no oikeastaan hän katseli erästä tiettyä kissaa, joka oli kyseisen partion mukana. Nuoren kollin suusta pääsi haaveileva huokaisu, kun hän katsoi Kaamoskukan katoavan sisäänkäyntitunneliin muun partion mukana.
Ja siinä se syy oli: Kaamoskukka. Tuo hurmaava, pilkesilmäinen komistus, jota Hilleripilvi ei voinut lakata ajattelemasta. Nyt kun hän ei ollut enää kollin opissa, hän ei näkisi tätä enää niin usein. Hän oli odottanut aina innolla heidän jokapäiväisiä oppituntejaan, mutta nyt nekin olivat historiaa. Ei enää tavattoman aikaisin heräämistä ja soturien pesän ulkopuolelle kyttäämään kiiruhtamista ennen kuin Kaamoskukka olisi päässyt jalkeille. Ei enää vatsanpohjassa kihelmöintiä aiheuttavia ylistyksiä, kun hän oli onnistunut tekemään jotakin niin hyvin, että se oli saanut jopa mestarin itsensä vaikuttumaan. Ei enää Kaamoskukkaa.
No, hyvä on, ei tilanne sentään niin surkea ollut. He olivat tätä nykyä pesätovereita, mutta harmi kyllä vanhemman soturin vuode sijaitsi lähes toisella puolella pesää.
*Minun on ryhdistäydyttävä*, Hilleripilvi patisti itseään ja korjasi asentoaan suoremmaksi, vaikka lähistöllä ei ollut muita. *Kaamoskukka ei kouluttanut minusta ruikuttajaa. Minun on näytettävä hänelle ja muille, millainen soturi olen.*
Tästä ajatuksesta innoittuneena nuori soturi nousi ylös ja tallusteli etsimään klaanin varapäällikköä kysyäkseen, olisiko hänen mahdollista päästä mukaan seuraavaan partioon. Todellisuudessa hän olisi paljon mieluummin viettänyt aikansa leirissä tekemättä mitään, mutta hän ei aikonut häpäistä entistä mestariaan sellaisella aikaansaamattomuudella.

Aaltosalaman sanat siavat minut kehräämään voimakkaammin. Kukaan ei ollut sanonut minusta koskaan mitään yhtä kaunista. En todellakaan ansainnut häntä.
"No, muistuttivat pentumme meitä tai eivät, aion rakastaa heitä koko sydämelläni", sanoin lempeästi pitäen katseeni Aaltosalaman silmissä. Halusin, että hän voisi olla tyytyväinen kumppanivalintaansa. En voisi olla klaanin paras isä, mutta aioin olla niin hyvä kuin vain suinkin pystyin.

Kaksi kuuta oli vierähtänyt nopeasti. Säät olivat kylmenneet, mutta onneksi edessäni olisi ensimmäinen lehtikatoni kumppanin vieressä nukkumassa. Aaltosalaman pehmeä turkki lämmitti minua kylminä aamuina: ikävöisin soturia, kun tämä joutuisi jättämään soturin tehtävänsä ja siirtymään pentutarhaan.
Se päivä ei kuitenkaan vieläkään ollut koittamassa: yrityksemme perustaa perhe olivat olleet tuloksettomia. Aaltosalama ei ollut havainnut merkkejä pennuista, ja päivä päivältä tunsin epätoivoni kasvavan. En ollut kuvitellut, että pentujen saaminen olisi mikään helppo tehtävä, mutta ei kai se sentään mahdotonta ollut?
Yritimme pysyä toiveikkaina asian suhteen, mutta huoli tuntui painavan molempia. Puhuimme asiasta päivittäin, vaikka keskusteluistamme ei ollut hyötyä. Sentään emme olleet vielä alkaneet syytellä pennuttomuudesta toisiamme, ja toivoin, ettei tilanne ikinä yltyisi siihen. Itseäni kyllä syytin. En uskonut, että vika voisi olla Aaltosalamassa, joten sen oli pakko olla minussa. En halunnut ruikuttaa peloistani Aaltosalamalle, sillä hän oli varmasti jo tarpeeksi huolissaan. Olisin halunnut puhua asiasta jollekin, sillä se painoi mieltäni jatkuvasti, mutta olin joutunut tajuamaan, ettei minulla ollut ketään muuta, jolle puhua. Aiemmin olin ongelmien sattuessa voinut avautua Tuhkajuovalle, joka oli tukenut minua parhaansa mukaan ja antanut neuvojansa. Nyt hän ei enää ollut vaihtoehto.
Eräänä aamuna herätessäni Aaltosalama oli jo noussut istumaan yhteisellä makuusijallamme ja suki punertavaa turkkiaan. Aamu olisi vapaa molemmilla, ja olimme jo edeltävänä iltana päättäneet lähteä rennolle metsästysretkelle. Toivoin, että se hetkeksi saisi ajatuksemme pois pentuhuolista, mutta en ollut kovin luottavainen.
"Huomenta", sanoin vielä unesta käheällä äänellä. Nousin venytellen ylös ja pyyhkäisin tassullani pari kertaa korvien yli ennen kuin astelin Aaltosalaman edellä ulos pesästä.
"Ei lähdetä kovin kauas", nau'uin toivoen, ettei Aaltosalama alkaisi kyseenalaistamaan sanojani. En halunnut rasittaa kumppaniani liikaa. Kuka tiesi, kenties se oli syynä pennuttomuudellemme.

//Aalto?

Lätäkkölempi oli kävellyt rauhassa Lampiväreen tahdissa ulos parantajan pesältä. Ilma leirin pääaukiolla tuoksui taivaalliselta verrattuna parantajan pesän yrttien katkuiseen ilmaan. Ilma oli kostea, sillä aiemmin samana päivänä oli tihkuttanut vettä. Leirin kivipohja oli kuitenkin jo lähes kuivunut lehtisateen kylmän auringon paisteessa. Aukiolla oli enää vain muutama pieni vesilätäkkö, joita kissat karttoivat pysyäkseen kuivina.
Hopeanharmaa soturi oli epäilemättä huolissaan pentuetoverinsa voinnista. Ellei olisi tiennyt, Lampivärettä olisi voinut liikkumisensa perusteella erehtyä luulemaan heikoksi ja vanhaksi klaaninvanhimmaksi. Sisko huomasi Lätäkkölemmen huolestuneen katseen, joten ennen kuin naaras ennätti edes kysyä mitään, kertoi Lampiväre olevansa kunnossa. Harmaaturkkinen naaras totesi myös yrttien haisevan, joka sai hymyn piirtymään Lätäkkölemmen kasvoille. Lampiväre ei antanut sisarelleen heti puheenvuoroa, vaan jatkoi vielä kysyen, miten Lätäkkölemmellä itsellään tällä hetkellä menee. Lätäkkölempi tunsi pientä sääliä sisartaan kohtaan, kun tämä jatkoi puhumista. Se Kortetassu oli todella sekoittanut naaraan pään ja vienyt häneltä kaiken kyvyn keskittyä mihinkään muuhun. Lätäkkölempi ei kuitenkaan pitänyt oleellisena alkaa säälimään sisartaan ääneen. Ennemminkin hänen olisi tehnyt mieli sättiä sisartaan typeryydestään, mutta mielestään Lampiväre oli jo saanut riittävästi kuulla asiasta Lätäkkölemmeltä. Sen lisäksi leirin pääaukiolla oli rutkasti kissoja, eikä salaisuudesta voisi puhua siellä ääneen turvallisesti.
"Minulla menee ihan hyvin", Lätäkkölempi vastasi siskonsa ensimmäiseen kysymykseen, "päivät kuluvat partioidessa, mutta se on mielestäni ihan mukavaa. On kivaa olla taas kotona. Olokin on paljon parempi, kun ei pidä koko aikaa olla komentelemassa ja vahtimassa eloklaanilaisia." Lampiväre kuunteli tarkkaavaisesti sisartaan tämän puhuessa. Lätäkkölemmen katse oli siirtynyt Lampiväreestä taivaalle laskevan auringon suuntaan. Lampiväre oli kysynyt, oliko soturi löytänyt ketään, jossa olisi kumppaniainesta. Kysymys oli vaikea, sillä sehän riippui täysin miltä kantilta asiaa katsoi. Emo oli pienestä pitäen terottanut pennuilleen, että tulevan kumppanin täytyisi olla hyvä soturi, jotta heidän sukunsa maine ei tahriintuisi. Mutta Lätäkkölempi sen sijaan halusi kumppanin, jota hän todella rakastaisi. Tai no oikeastaan kumppani ei edes ollut hänen elämänsä ykkösprioriteetti; naaras ei varsinaisesti etsinyt kumppania, vaan oli avoimin mielin asian suhteen.
"En minä ole löytänyt ketään erityistä", hopeanharmaa soturi vastasi lapojaan kohauttaen. Hän ei aikonut kysyä Lampiväreeltä samaa, sillä epäilemättä naaras oli edelleen jonkin verran sen Kortetassun pauloissa.
"En oikeastaan ole edes etsinyt. Ajattelin keskittyä nyt soturiuteen ainakin toistaiseksi, kumppani löytyy jos on löytyäkseen. Toki emo ja isä varmaankin haluaisivat, että löydämme kumppanit mahdollisimman nopeasti. Mutta minä aion sanoa heille suorat sanat, jos he tulevat jotain minulta kyselemään. Minä en ota ketään kumppanikseni vain koska joku toinen niin tahtoo", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja käänsi katseensa Lampiväreen suuntaan.

//Lampi?

Jääviilto katsoi välinpitämättömästi Pimentovarjoa, joka oli kääntänyt keskustelun aiheen pois Kylmäliekistä petturiin, joka oli auttanut eloklaanilaisia. Valehtelematta aihe kiinnosti jonkin verran myös Jääviiltoa itseään. Häntä inhotti yli kaiken ajatus siitä, että heidän joukoissaan vaani tälläkin hetkellä ainakin yksi petturi, joka oli auttanut eloklaanilaiset pakoon. Kenties myös kaksi, sillä klaani ei edelleenkään ollut löytänyt kissaa, jonka Pimeyden Metsä oli kertonut tuhoavan Kuolonklaanin.
*Kuraveriset ovat sentään vähentyneet*, Jääviilto ajatteli tyytyväisenä. Hän piti Henkäystähden uusista linjauksista erakkoverisiä kohtaan. Kuolonklaani ei kaivannut riveihinsä kissoja, jotka eivät olleet aitoja kuolonklaanilaisia.
"Sellaistako sinä suunnittelet? Petturin kiinni saamista? Onnea vain", punaturkkinen soturi tuhahti hiukan huvittuneena. Hän ei uskonut, että Pimentovarjo pystyisi selvittämään petturin, sillä edes Henkäystähden puhuttelu ei ollut tuottanut tulosta. Petturi tiesi, että hänet yritettäisiin saada kiinni, joten hän peittäisi jälkensä vain paremmin.
"Minulla olisi paljon parempi ratkaisu tähän tilanteeseen", Jääviilto virnisti, päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen. Varapäällikkö siristi epäilevästi silmiään.
"En tiedä, haluanko edes kuulla sitä", mustaturkkinen naaras lausahti. Se sai yhä vain leveämmän virneen leviämään Jääviillon kasvoille.
"Voisimme tappaa jokaisen mukanamme olleen vartijan, sillähän siitä päästäisiin satavarmasti", soturi naurahti, kuin olisi kertonut hauskankin vitsin eikä juuri ehdottanut klaanitovereidensa mestaamista. Kuten arvata saattoi, ei hapannaama-Pimentovarjoa naurattanut. Naaras katsoi klaanitoveriaan ilmeellä, josta Jääviilto ei pitänyt. Punaturkkinen soturi piiskasi hännällään ilmaa ja murahti tympääntyneenä.
"Älä ole tuollainen ilonpilaaja. Enhän minä nyt tosissani ollut", Jääviilto ärähti ja jatkoi pian taas virnuillen, "tai no, mistäpä sitä koskaan tietää. Se olisi ainakin varma tapa, mutta Henkäystähti tuskin suostuisi surmaamaan sukulaisiaan, mitä puolet vartijoista olivat."

//Pimento?

Loukkaannuin hieman siitä, kun naaras sanoi minua hiirenaivoksi. Kurtistin kulmiani mutta palautin ne sitten entiselleen ennen kuin sisko ehti huomata. Seurasin siskoani kohti Rosmariinitassua mutta hän pysähtyi äkisti ja törmäsin häneen kaataen hänet kuonolleen.
“Anteeksi”, naukaisin ja katselin, kun Tuiskupentu nousi. Häntä ei ilmeisesti sattunut sillä hänen silmissään paistoi vain nolous. Hän kuitenkin jatkoi ja käski minua menemään Rosmariinitassun luo ja viemään hänet vähän matkan päässä olevalle lammikolle. Aistin tässä jotain pahaa mutta en voinut muuta, kuin katsoa vesilammikkoa hetken epäilevästi ja mennä sitten. Päätin olla kyselemättä, koska kysely ei paljon olisi hyödyttänyt minua. Otin pienen varovaisen askeleen kohti Rosmariinitassua.
“Tämä ihan varmasti piristää häntä”, siskoni sanoi vielä perään, joka sai minut oikeasti tekemään koko jutun. Otin pari askelta lisää, minkä aikana keräsin hieman itsevarmuutta ja tassutin sitten naaraan luokse. Tekaisin kasvoilleni nopeasti hymyn.
“Hei Rosmariinitassu”, nau’uin. Rosmariinitassu katsoi minuun ja hänen silmänsä kirkastuivat. Tunsin jo nyt hieman huonoa omaatuntoa mutta ehkä tämä todellakin piristäisi oppilasta siskoni sanoin.
“Hei taas”, Rosmariinitassu naukui ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
“Haluan näyttää sinulle yhden jutun”, sanoin rauhallisesti ja melko hitaasti, sillä olin tottunut hitaaseen puhetyyliini. Rosmariinitassu nyökkäsi ja nousi seisomaan.
“Mitä haluat näyttää?” hän kysyi selvästi innoissaan. Nielaisin hieman hermostuneena.
“Se on tuolla lammikon luona. Siskonikin on siellä. Saat samalla tavata hänet”, sanoin ja lähdin johdattamaan vanhempaa kissaa kohti lammikkoa. Sydämeni hakkasi, kun pysähdyin lammikon vierelle toiselle puolelle Rosmariinitassua kuin siskoni. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään Tuiskupentu veti raitaturkilta etutassut alta. Naaras kaatui suoraan kuono edellä veteen. Hän pärski hetken ja koitti nousta vedestä. Hetken pyristeltyään hän pääsi jaloilleen. Litimärkä Rosmariinitassu katsoi meitä vihaisena ja ennen kuin huomasinkaan Tuiskupentu oli edessäni “suojanani”. Ärsytys puski esiin, koska en minä tarvinnut suojelua mutta en kyllä myöskään valittanut. Tiesin, ettei Rosmariinitassu kävisi kynsiksi meihin mutta kyllä minua hieman jännitti hänen reaktionsa. Naaras näytti vihaiselta ja surulliselta. Näin kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tärähteli.
“Te pennut olette ihan hirveitä. Vihaan teitä kapiset katinkuvatukset”, Rosmariinitassu totesi itkien ja tassutti sitten pois. Hän istui takaisin leirin reunalle ja kävi sitten makuulle painaen märän päänsä käpälilleen. Hän värähteli edelleen itkusta. En edes osannut loukkaantua, koska minua harmitti, enkä tiennyt mitä tehdä. Katsoin Tuiskupentua avuttomana. Pitäisikö meidän mennä pyytämään anteeksi? Naaras oli kyllä varmasti vihainen meille. En sanonut mitään, koska en ollut varma mitä sanoa, etten pahentaisi tilannetta. Ehkä olisi pitänyt olla tekemättä koko juttua. Anteeksipyyntö sinänsä saattaisi auttaa, mutta Tuiskupennun mielipiteestä en ollut varma.
//Tuisku?

Lainepentu tassutti höyhenen kevein askelin eteenpäin leirissä. Nuori naaras oli ajatellut olevan hyvä aika tutkia leiriä hieman omassa rauhassa. Hän oli tutkinut leiriä jo vähäsen aikaisemmin, mutta silloin hän oli ollut Mäntyviiksen tarkkailevan katseen ulottuvilla, nyt hän oli yksin.
Lainepentu huomasi saalistuspartion tulevan leiriin ja hän tassutti rennosti lähemmäs. Häntä kiinnosti mitä partio oli saanut napattua. Naaras näki neljän kissan tuovan jokainen hieman riistaa mukanaan leiriin. Hän myös huomioi yhden - tummanharmaan kollin, joka näytti nuorelta oppilaalta - jättävän nopeasti kantamansa oravan tuoresaaliskasaan ja erkaantuvan porukasta. Lainepentu näki tilaisuutensa.
Siniharmaa pentu tepasteli kollin luokse häntä pystyssä.
“Tervehdys arvon oppilas! Minä olen Lainepentu, Kuolonklaanin tulevaisuus, ja haluaisin, että kertoisit minulle jotain leirin ulkopuolella olevasta reviiristä tai oppilaan elämästä”, hän naukui arvokkaalla ja käskevällä äänellä. Kolli vilkuili ensin ympärilleen ja sitten käänsi palavan katseensa Lainepentuun.
“En minä ole mikään oppilas! Olen jo soturi senkin hiirenaivo, mutta mitä sitä pennulta nyt olettaisikaan, kaikki yhtä typeriä”, kolli sihisi ilkeästi. Lainepentu pahastui. Mistä hän olisi voinut tietää että niin pienikokoinen kissa saattoi olla jo soturi!
“Anteeksi vain, mutta tämä hiirenaivoinen pentu ei olettanut, että tuollaiset kääpiöt saattaisivat olla vielä sotureita”, siniharmaa naaras antoi takaisin katsoen kollia eriparisilmillään. Kolli sihahti ja painoi pienen pennun maata vasten vaivatta samalla hänen naamaansa sihahtaen.
“Älä sinä siinä pilkkaa kokoani rääpäle! Tuskin olet itsekään hiirenpoikasta suurempi!” kollin ääni oli silkkaa vihaa ja hänen sinisissä silmissään leimusi liekit. Siniharmaa naaraspentu katsoi häneen hetken ajan lamaantuneena, kunnes Mäntyviiksi ryntäsi pentutarhalta päin.
“Lepakkohuuto! Mikä sinut siinä muka oikeuttaa pelottelemaan pentuja! Sinun sietäisi hävetä! Soturit eivät alennu kiusaamaan suojattomia pentuja! Oletko menettänyt järkesi?” naaras murisi päästessään kaksikon luokse ja työnsi kollin pois Lainepennun päältä.
“Hän sen aloitti!” kolli sähähti. Mäntyviiksi katsoi häntä ärtyneesti.
“Mutta hän on vasta pentu! Soturina sinun pitäisi kyllä tietää, että pennut eivät aina tiedä mitä tekevät. Oletko jo täysin unohtanut oman pentuaikasi? Olit sinäkin sitten omalaatuinen tapaus”, naaras sanoi jo hivenen leppyneemmällä äänellä, mutta edelleen katsoi soturia tuimasti. Tummanharmaa kolli päästi tuhahduksen ilmoille ja tassutti pois sanaakaan sanomatta. Lainepentu katsoi hänen peräänsä vihaisesti ja näytti kieltä.
“Lainepentu! Käyttäydy nyt. Sinun tulisi kunnioittaa itseäsi vanhempia kissoja”, Mäntyviiksi läksytti nuorta naarasta. Hän vain tuhahti.
“Juupa juu. Miksi minun pitäisi hänen kaltaisiaan kirpunaivoja kunnioittaa. Hän kävi kimppuuni ilman syytä!” Lainepentu huudahti vihoissaan. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen.
“Olisit sinä edes se fiksu noissa tilanteissa. Sinun kuuluisi olla suuttumatta ja välttää konfliktit klaanitovereidesi kanssa”, kuningatar naukui ja kääntyi sitten ympäri. “Voit tutkia leirin loppuun, mutta tulet sitten takaisin päiväunille, onko selvä?” hän huikkasi vielä lapansa yli, kun asteli sisään pentutarhaan. Lainepentu pyöräytti silmiään.
“Joo joo”, hän mutisi ja lähti taas kohti tuoresaaliskasaa.
*Olipa törkeä kissa! Lepakkohuuto taisi olla hänen nimensä? Miten kukaan kestää häntä! Säälittää jo valmiiksi hänen oppilaansa, kumppaninsa ja pentujensa puolesta, jos hän niitä koskaan saa. Sellaisen kirppusäkin kanssa olisi varmasti rankkaa elää!* pentu ajatteli päästessään tuoresaaliskasalle. Hän vilkaisi siihen ja tutkaili kaikkea saalista, mitä siihen oli kasattu. Hän kurotti kaulaansa katsellessaan niitä, jotta voisi myös haistaa niitä yrittäen arvioida parhaimman mahdollisen ruoan.
“Hei vain pieni pentu! Tarvitsetko kenties apua?” Lainepentu kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ympäri katsoakseen kuka hänen luoksensa saapui. Hän näki soturin edessään. Hän oli liekinvärinen naaras tummanvihreillä silmillä. Lainepentu siristi silmiään.
“En”, hän sanoi töykeästi ja näki miten naaraan ilme muuttui hieman yllättyneeksi.
“Sinäpäs vasta olet pippurinen. Halusin vain auttaa”, hän sanoi hieman apealla äänellä. Lainepentu katsoi häneen vihaisesti.
“En tarvitse, enkä halua apua!” siniharmaa pentu sihahti. Soturi katsoi häneen loukkaantuneena ja siristi silmiään.
“Sinä et mahda pitää minusta? Mitä tein väärin? Johtuuko se siitä, että olen puoliverinen? Mutta tunnetko sinä minut sitten?” hän kyseli. Kuullessaan naaraan olevan puoliverinen, Lainepentu pörhisti karvansa ja näytti hänelle kieltä.
“Häivy senkin puoliverinen rotta! En halua sinua lähelleni”, pentu murahti. Soturi otti askeleen taaemmas ilmeisesti yllättyneenä pennun hyökkäävästä olemuksesta, mutta katsoi sitten häneen vihaisesti.
“Ei sitten. Koetin kuitenkin vain auttaa!” hän sanoi loukkaantuneella äänellä ja asteli pois. Lainepentu katsoi hänen peräänsä ylpeänä siitä, että oli onnistunut ajamaan naaraan pois luotaan, vaikka olikin häntä paljon nuorempi sekä kooltaan vielä häntä hurjasti pienempi. Sen jälkeen naaras kääntyi taas tuoresaaliskasan puoleen ja valitsi sieltä nopeasti itselleen hiiren ja luikki pois.

Lainepentu heräsi nähtyään painajaista. Siinä hänet kaapattiin ja kuljetettiin kauas pois Kuolonklaanista. Pieni siniharmaa naaras oli yrittänyt päästä kaappaajansa otteesta ja yritti parhaansa mukaan palata takaisin, mutta jos hän olikin onnistunut pääsemään kaappaajan otteesta, hänet oli saatu aina kiinni. Kaiken sen päätteeksi, kun Lainepentu pääsi viimeisen kerran karkuun, mäyrä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja murhasi hänet.
Lainepentu painautui sisaruksiaan vasten toivoen, että kaikki se ei kävisi toteen. Häntä kauhistutti ajatus siitä kaikesta. Siitä miten hänet oli kaapattu ja viety sisaruksiensa luota ja Kuolonklaanin luota ja siitä, miten hän oli kuollut mäyrän kynsissä tuntemattomalle maalle kauas sisaruksistaan, jolloin nämä eivät koskaan saisi tietää hänen ikinä kuolleen.
Lainepentu päästi pienen voihkaisun ja painoi päänsä hän puristi silmiään ja toivoin nukahtavansa, mutta saavansa tällä kertaa paremman unen. Sellaisen jossa hän ei kuolisi, tai häntä ei kaapattaisi. Hän sulki silmänsä ja toisti mielessään uudelleen ja uudelleen sitä, miten halusi hyvän unen eikä pahaa unta.
Pian Lainepentu nukahtikin ja alkoi nähdä rauhallista ja hyvää unta. Unta, jossa häntä ei häiriköinyt vaarat ja kuolema. Uni josta hän saattoi nauttia ja jonka rauhallisessa syleilyssä hän olisi voinut kellua ikuisuuksiin.

Lainepentu asettui Mäntyviiksen eteen. Naaras oli luvannut kertoa tarinan Viiltotähdestä pennulle. Lainepentu oli kuullut sen lukemattomia kertoja jo, mutta hän rakasti tarinaa yli kaiken. Hän halusi kuulla sen aina vain uudelleen ja uudelleen.
“Ennen kuin yksikään Kuolonklaanin tämänhetkisistä kissoista oli syntynyt, oli kissa - Viiltotähti - joka keräsi itselleen kannattajia ja loi Kuolonklaanin. Hän oli taitava päällikkö ja hän loi myös meidän tuntemamme Pimeyden Metsän täydestä tyhjästä. Hänellä oli erityinen kyky luoda ja herättää kuolleita kissoja henkiin. Hän oli koko klaaniemme historian suurin ja parhain päällikkö ja hänen voimansa ja taitonsa olivat sanoinkuvaamattomia. Hän johdatti Kuolonklaanin sen nykyiselle kodille ja antoi sille mahdollisuuden elää täällä”, Mäntyviiksi kertoi. Hän oli selkeästi päättänyt, että olisi helpompi tiivistää koko tarina, jotta hän ei joutuisi kuluttamaan ylimääräistä aikaa se tympäsi Lainepentua hieman. Hän olisi halunnut kuulla tarinan täysin kokonaisena ja kuvailtuna, mutta antoi lopulta olla.
“Minusta tulee suuri kuin Viiltotähdestä joku päivä!” hän julisti ponkaisten pystyyn innoissaan. Mäntyviiksi kehräsi.
“Menepäs nyt leikkimään ulos. Tule sitten auringonhuipun aikaan päiväunille”, kuningatar naukui ja paimensi pennun ulos pesästä. Lainepentu ryntäsi leirin reunaan ja alkoi koota kiviä kasaan.
“Minä, Lainetähti, luon tämän suuren kivikukkulan. Sen huipulta minä tulen ilmoittamaan kaikki tärkeät asiani klaanille. Kaikki kissat jotka epäilevät tai arvostelevat minun taitojani ja päätöksiäni ajetaan pois klaanistani”, siniharmaa naaras mutisi samalla, kun kokosi kiviä päällekäin. Ne eivät olleet kovin isoja ja kun Lainepentu katsoi kasaansa, hän pettyi.
“Se näyttää epävakaalta”, hän naukui surkastuneena, mutta päätti kuitenkin kiivetä sen päälle varovasti. Kun hän pääsi huipulle, hän ulvahti voitonriemuisena.
“Ha haa! Minua ei epävakaat kivikasat päihitä!” hän julisti ja kehräsi kovaäänisesti. Kuitenkin silloin kivet hänen allaan liikahtivat ja hän puoliksi pyöri ja puoliksi lensi kivikasan huipulta maahan asti.
Lainepentu muksahti maahan ulvahduksen saattelemana ja pian kissojen uteliaasti kimmeltäviä katseita oli suunnattuna häneen. Naaras tunsi koko turkkinsa kuumenevan silkasta noloudesta ja hän luikki äkkiä sisään pentutarhaan piiloon kaikkien katseilta. Hän tunki sisään pesään korvat luimussa ja kyyneleet silmiin tunkien, silkasta noloudesta.
“Mikä hätänä?” Mäntyviiksi kysyi huomatessaan pennun.
“Ei mikään!” Lainepentu kivahti. “Haluan vain piiloutua muiden katseilta”, hän lisäsi vielä hiljaa ennen kuin Mäntyviiksi kerkesi sanoa mitään. Naaras nyökkäsi lempeästi.
“Jos tarvitset jotain, rohkene vain kysymään”, hän sanoi siirtyen kauemmas. Lainepentu nyökkäsi vähän ja kääriytyi sammalille nolona.
Hetken siinä maattuaan Lainepentu tunsi pehmeän kosketuksen kyljessään. Hän nosti katsettaan vauhkona ja katsoi suoraan sisareensa, joka oli tullut hänen vierelleen.
“Öö… Ajattelin vain kysyä haluaisitko leikkiä?” Lainepennun sisar Tuiskupentu naukaisi.
“En!” Lainepentu huudahti ja laski taas kuononsa sammaliin.
“Jaa… ei sitten. No jos innostut, olen aukiolla leikkimässä”, Tuiskupentu naukaisi ja loikki ulos. Lainepentua harmitti hieman, että hän ei lähtenyt, mutta samalla hänestä se oli vain hyvä. Kukaan ei pääsisi nauramaan hänelle siitä päin naamaa, kun hän oli tippunut kivikasalta. Hän odottaisi vaikka ikuisuuden, jotta kaikki unohtaisivat tapahtuneen, eikä hänelle naurettaisi siitä. Lainepennusta tuntui, että kaikki kissat nauraisivat hänelle ja Henkäystähti ajattelisi hänen olevan nolo, eikä hänestä koskaan tulisi tämän oppilasta tai varapäällikköä. Hänestä tulisi nöyryytetty.

Lainepentu tassutti aukiolla. Hän oli jo täysin unohtanu sen miten hän oli tipahtanut siltä pieneltä kivikasalta. Nyt siniharmaa naaras etsi itselleen jotain seuraa. Hän halusi kovasti tehdä jotain kiintoisaa. Hän huomasi pian leirin laidalla vaalean punaruskean kollin. Lainepentu muisteli hänen nimensä olevan Tattihalla. Hän oli joskus ohimennen kuullut kollin nimen ja mietti voisiko tälle tässä tilanteessa jutella. Siniharmaa pentu pohti hetken ja päätti sitten vain mennä kollin luo. Hän asteli varmoin askelin tämän luokse, kunnes oli vain parin hännänmitan päässä kollista.
“Hei!” Lainepentu tervehti. Kolli käänsi katseensa häneen ja alkoi hymyillä.
“Ai tervehdys pienokainen! Mikäs sinun nimesi mahtaa olla?” kolli kysyi.
“Olen Lainepentu. Oliko sinun nimesi mahdollisesti Tattihalla?” pentu kysyi. Soturi nyökkäsi hänelle hymyillen.
“Mitäs on mielenpäällä? Miksi tulit juttelemaan kanssani?” Tattihalla kysäisi.
“Halusin vain juttuseuraa ja sinä näytit olevan yksin”, Lainepentu selitti. Kolli hymyili taas lempeästi.
“Oikeastaan odotan että kumppanini tulee partiosta. Oletko jo kenties kuullut hänestä, hänen nimensä on Tulisielu?” kolli kysyi ja sillä hetkellä partio saapui takaisin leiriin ja Lainepentu näki sen saman liekinvärisen naaraan, jonka kanssa pantu oli kinannut tuoresaaliskasalla. Tattihalla loikki tämän luokse koskettamaan neniä ja Lainepentu jäykistyi heti.
“Onko tuo Tulisielu!” hän henkäisi karvat pörrössä. Tattihalla naurahti.
“Kyllä”, hän vastasi hymyillen, mutta hänen hymynsä hyytyi hänen nähdessään Lainepennun inhoavan katseen.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla?” Tulisielu kysyi ja äkkäsi pian Lainepennun.
“Sinun kumppanisi on puoliverinen! Kamalaa!” siniharmaa pentu huudahti ja ravasi pois. Hän ei voinut edes jutella satunnaisten sotureiden kanssa ilman, että inhottavat kissat ilmestyivät paikalle.
Lainepentu säntäsi pentutarhaan niin sanotusti “turvaan” tätä puoliveristä kissaa ja jäi sinne pörhistelemään karvojaan.
“Kamalaa”, hän mumisi vielä tarkkaillen aukiolle jäänyttä Tuisielua ja tämän kumppania Tattihallaa. Pentu päästi huokauksen ja alkoi sukia turkkiaan. Hänen täytyi putsata siitä kaikki ne “saastat” mitä siitä puoliverisestä kissasta häneen olisi saattanut tarttua.

"Tietysti me teemme jekkuja katsoen loppujen lopuksi kumpi on parempi hiirenaivo! Eihän se muuten olisi mikään kilpailu! Mutta voimme toki tehdä ensimmäisen jekkun yhdessä ja autan sinua jos joudut kiipeliin", naurahdan veljelleni. Kehräsin hymyillen ja johdatin veljeäni eteenpäin lähemmäs Rosmariinipentua, mielessäni oli jo hyvä jekku jonka voisimme tehdä yhdessä. Pysähdyin noin hännän mittan päähän Rosmariinitassusta ja miltei kaaduin kuonolleni maahan säröpennun törmättyä minuun. Yritin päästä nopeasti takaisin tasapainoon sillä en halunnut kaatua kuonolleni maahan! Se olisi noloa! En kuitenkaan päässyt takaisin tasapainoon ja loppujen lopuksi kaaduin kuonolleni murahtaen. Pudistelin nopeasti päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja käännyin veljeeni päin silmissäni hilpeä pilke.
"Minä keksin hyvä jekkun, sinä menet hakemaan Rosmariinitassun tuonne", osoitin noin parin hännän mittan päässä olevaa vesilätäkköä. "Ja minä teen lopun" lisään vielä. Säröpentu katsahti vähän epäilevän näköisenä vesilätäkköä mutta ei alkanut kyselemään mitään vaan tassuti marisematta Rosmariinitassun luo. Tassutin lähemmäs vesilätäkköä ja jäin siihen odottamaan että säröpentu saisi Rosmariinitassun lätäkkölle. Katselin silmät viirussa kuinka säröpentu puheli Rosmariinitassun kanssa ja sai ilmiselvästi naaran mukaansa sillä kun veljeni tuli takaisin niin Rosmariinitassu seurasi tätä lätäkölle jonka luona olin. Kun Rosmariinitassu katsoi hämentyneen näköisenä lätäkköä niin minä läpsäisin hennosti Rosmariinitassun etutassuja niin että tämä kaatui kuonolleen lätäköön. Peräänyin hitusen verran kauemmas naarasta toivoen että jekku oli auttanut eikä saanut naarasta vihaiseksi. Käänsin katseeni nopeasti säröpentuun joka näytti vähän kauhistuneelta. pörhistelin karvojani kun tajusin että olin saattanut mennä vähän liian pitkälle. Rosmariinitassu nousi pystyyn ja näytti olevan todella vihainen.
*Hiirenpapanat! Nyt tulee varmasti kunnolla ongelmia minulle! En aijo edes yrittää päästä ongelmista ennen kuin saan säröpennun pois! Mutta siinä saattaa ehkä kestää Rosmariinitassun ollessa niin kauhean vihainen! Tai no mistä minä sen tiedän onko hän tosiaan niin vihainen... Mutta aijon silti olla varuillani ja yritän parhaani mukaan että me pääsisimme pois pälkähästä yhdessä ilman että Rosmariinitassu muistelisi pahalla tätä! Tai nooh... Yritetään tehdä niin* ajattelin mielessäni. Peräänyin silmät suurina kauemmas ja vetäisin nopeasti säröpennun niskanahasta kauemmas ja tassutin nopeasti veljeni eteen, silmissäni välähti pelokas pilke -ei itseni takia vaan veljeni Takia! Silotin karvojani ja mietin miksi olinkaan keksinyt niin surkean jekkun! joka tapauksessa voisimme seuraavaksi jekkutaa säröpennun kanssa muita kissoja kilpaa... jos siis säröpentu haluaisi vielä leikkiä tätä kanssani! Toivon että hän suostuisi... Koska tämä oli kivaa! Hän luultavasti suostuisi! Mutta en ole varma.
//Särppä? D:

Kamomillatassu sanoi, että ei voinut uskoa Hiljaisuustassun sanoja ja sen jälkeen vain pyysi häntä auttamaan kantamaan uudet sammalet oppilaiden pesälle. Kolli teki työtä käskettyä ja auttoi naaraan kantamaan uudet sammalet pesän eteen, jonka jälkeen hän jättikin jo ystävänsä yksin. Ei hän kuitenkaan osaisi auttaa.
Hiljaisuustassu meni leirin reunalle ja jäi siihen makoilemaan. Hän katseli muiden kissojen touhuja toivoen, että keksisi itselleen samalla jotain tekemistä, nyt kun hän oli yksin. Hiljaisuustassu sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne hitaasti. Hän huomasi siniharmaan naaraspennun tassuttavan leirissä. Hän oli kuullut tämän olevan Lainepentu. Hän oli orpo kahden sisaruksensa kanssa ja olivat siis kaikki Mäntyviiksen hoivassa. Kolli oli toki myös kuullut pennun olevan aika ärhäkkä ja päätti siis olla hyvän välimatkan päässä hänestä. Hän ei halunnut suututtaa nuorta naarasta syyttä suotta; tämähän oli vain valikoimassa itselleen syötävää. Hiljaisuustassu hymyili hieman katsellessaan miten tämä valikoi itselleen ruokaa ja sitten käänsi katseensa pois naaraasta. Pitäisihän Lainepennulle nyt ruokarauha antaa.
Hiljaisuustassu kampesi itsensä pystyyn ja hipsi oppilaiden pesään. Samahan se olisi mennä nukkumaan. Ei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja ainakin hän olisi sitten aamulla pirteä, jos Lehtituuli halusi pitää harjoitukset. Kolli siis asettui makuulle omille makuualusilleen ja sulki silmänsä samalla vajoten uneen. Hän liikautti korviaan vielä muutaman kerran kuunnellessaan muiden oppilaiden saapumista pesään, mutta nukahti sitten.

Heräsin sisarteni vierestä ja kömmin ylös pesästä vain istuakseni sen reunalle. Sisareni eivät olleet vielä heränneet - tai niin luulin kunnes Tuiskupentu kääntyi minua kohti. Hän loikkasi ylös viereeni ja kertoi, että hänellä olisi kiva leikki-idea.
“Voisimme ehkä mennä ulos leikkimään”, ehdotin ja Tuiskupentu suostui. Tassutin ulos pesästä kirvaturkkisen siskoni kanssa. Ulkona hän kysyi haluaisinko kuulla hänen ideansa nyt. Nyökytin merkiksi, että haluaisin heti kuulla sen. Tuiskupentu ehdotti jekkukisaa, jossa tekisimme jekkuja joko Tulisielu-nimiselle soturille tai oppilaalle, jota kutsuttiin Syöksytassuksi. En ollut tavannut kumpaakaan mutta ei idea minusta ollut pölhömpi vaikka minusta oli hieman epäkunnioittavaa tehdä soturille jekku.
“Kyllä se minulle sopii mutta onko soturi hyvä kohde? Eikö se ole epäkunnioittavaa”, pohdin ääneen.
“Pitäisikö jekuttaa vaikka tuota Rosmariinitassua, joka on tuolla?” kysäisin. Tiesin, että oppilas olisi hyvä kohde, koska olin kuullut hänestä ja olin jopa ehtinyt puhumaan hänelle. Naaras oli vaikuttanut apealta mutta en ollut ollut varma kuinka helpottaa naaraan oloa. Ehkä jekku saisi hänen suunsa kääntymään hymyyn. Nyt oppilas istuskeli parhaillaan yksin leirin sivustalla.
“Joo!” Tuiskupentu hihkaisi. Nyökkäsin.
“Mitä me siis teemme? Jekutamme mutta teemmekö yhdessä jonkun jekun vai teemmekö omat ja katsomme kumpi on parempi? Haluaisin ehkä tehdä jekun ensin yhdessä, koska en ole koskaan tehnyt sellaista”, nau'uin ja heilautin häntääni. Toivoin, että sisko suostuisi, koska minua hieman jännitti jekuttaa toista kissaa varsinkin, kun hän oli vanhempi kuin minä. Varmaan siskon läsnäolo auttaisi emmekä joutuisi hankaluuksiin. En oikein itse osannut puhua itseäni pois pussista joten piti luottaa Tuiskupennun taitoihin.

//Tuisku?

Huvittunut hyrinä kumpusi Aaltosalaman kurkusta, kun hän kuunteli kumppaniaan. "Oikeastiko?" hän naurahti ja katsoi kollia silmiin kulmiaan kohottaen. "Ihan todellako sinä haluaisit, että Kuolonklaanissa temmeltäisi useampi versio minusta? Toisaalta, ehkei se niin kamalaa olisi... Voisimme liittoutua ja nalkuttaa sinulle kuorossa milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Minne vain katsoisitkin, nämä silmät seuraavat sinua kaikkialle." Punertava soturitar siristi silmiään leikkisästi.
Varissulka pudisteli päätään hymyillen ja hänen suustaan pääsi nauruntuhahdus. "Nyt kun tarkemmin ajattelen, ehkä se ei olekaan niin hyvä idea", hän sanoi, mutta Aaltosalama kuuli hänen äänestään, että kolli vain vitsaili.
"Minäkin olen aina pitänyt sinun silmistäsi", naaras hymähti ja katseli kumppaniaan suoraan tämän vaaleanharmaisiin silmiin. "Niissä on jotain rauhoittavaa; ne ovat aivan sadepilvien väriset." Hänen naamalleen nousi lempeä hymy.
Naaras tunsi sisällään leviävän lämpimän tunteen. Se oli sekoitus rakkautta ja haaveita. Hänellä ja Varissulalla tulisi pian olemaan oma pieni perhe. Hän oli varma, että heidän pennuistaan tulisi täydellisiä - niin kai jokainen vanhempi ajatteli omista jälkikasvuistaan. Hän ei kuitenkaan aikonut olla sellainen vanhempi, joka hylkäisi pentunsa, mikäli tämä ei yltäisi vastaamaan odotuksia, joita klaani tälle asetti. Hän aikoi opettaa pennuistaan vahvoja ja itsenäisiä, jotka eivät alistuisi epäoikeudenmukaisuuden edessä.

//Varis? o3o

Pyörin maakualusillani hiljalleen, yritin avata silmäni sillä tuntui olevan aika.. lopulta kuitenkin sain aukaistua silmäni ja katsahdin vierelläni hiljalleen ja rauhallisena torkuvaa veljeäni säröpentua jonka turkki oli suurimmaksi osin valkoista mutta hänen Turkissaan oli myös mustia kuvioita. Silmissäni välähti kiinnostus, halusin tietää miltä itse näytin! Näyttinkö samalta kuten veljeni? En varmaan.. en tiennyt edes miltä emoni ja isäni olivat näytäneet se oli ärsyttävää.. olisin halunnut tutustua heihin! Pyörähdin hennosti lähemmäs veljeäni. Oli minulla sisarkin lainepentu mutta en ollut huomannut häntä joten en tiennyt miltä sisko näytti! Oli hänkin varmasti nätti mutta enhän minä tiennyt edes miltä itse näyttin! Olinko minä nätti? Olinhan..? Suljin kuitenkin lopulta silmäni ja torkahdin turkki kiinni veljeni Turkkissa.

Heräsin yhtäkkisesti kirkaseen Valoon ja Nousin hitaasti pystyyn hoiperelen, nämä olivat ensimmäiset askeleeni joten yrittäisin parhaani mukaan päästä pitkälle. Katsahdin vieressäni veljeani säröpentua jonka Valko-musta turkki pisti helposti silmään... Iskiköhän minun turkkini samalla tavalla kissojen silmiin..? Ehkä? No ei sillä oikeastaan ole edes väliä! Tärkeintä että minulla on säröpentu ja sisareni lainepentu... Eihän minulla oikeastaan muuta ollut.. siirsin ajatuskseni pois ikävistä asioista, tassutin kohti pentutarhan sisään-käyntiä silmät kirkkaina mutta juuri ennen kuin pääsin perille ulos pesästä niin minä aloin kompuroida ja tuuskahdin kuonolleni maahan. Silmäni painuivat viiruiksi harmista mutta kompuroin silti päättäväisesti pystyyn murahtaen mutta tällä kertaa en yrittänyt tassutaa ulos pesästä vaan kompuroin takaisin pentuetovereideni luo jotka molemmat katselivat minua hämillään. Pylähdin istualleni juuri säröpennun ja lainepennun vierelle. Katsahdin nopeasti lainepentua ja silmissäni loisti innostus kun huomasin sisareni kauneuden! Hän oli siniharmaa mutta väri vaaleni tassuja kohden joten sisareni varpaat olivat valkoiset. Mutta se ei ollut hämmentänyt minua kovinkaan mutta naaraan silmät! Ne olivat eriparit! Hänen oikea silmänsä oli keltainen aivan kuten säröpennun huomioin vilkaistessani veljeäni, tosin naaran vasen silmä oli sininen.. tarkoitiko se että minun silmäni olivat siniset? Toivon mukaan... Olin hyvin kiinnostunut siitä miltä näyttin! Käänsin katseeni kohti mäntyviikseä joka piti huolta minusta ja pentuetovereistani hän oli musta naaras keltaisilla silmillä. Olikohan hän ylpeä siitä että olin tehnyt ensiaskeleeni? Sydämeni pampasi rinnassa ja katsoin syvälle naaraan silmiin yrittäen etsiä ylpeyttä.. vaikka ei se voisi koskaan olla samanlaista kuin vanhemmat antoivat.. ei se koskaan voisi olla samanlainen..!
"Hyvin meni tuiskupentu! Kävelit ensimmäisen kerran!" Mäntyviiksi kehui hymyillen. Syvällä sisimmässäni jokin tuntui räjähtävän.. olin niin iloinen että sillä ei tuntunut olevaan rajaa.. vaikka sillä oli raja.. suurempi kuin kukaan kykenisi arvaamaan.. se että hän ei ollut minun emoni.. hän vain piti huolta meistä jotta emme kuolisi! Ei se kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että olisi emo.. en kylläkään ollut kateellinen kellekään jolla oli vanhemmat.. tai no olihan minullakin vanhemmat! he vain sattuivat olemaan kuolleet.. en edes muista miten he olivat kuolleet ja ehkä se oli hyvä asia. Käänsin kuitenkin katseeni nopeasti pentuetovereihin ja silmissäni välähti vitsikäs mutta hilpeä pilke. Tarkensin katseeni nopeasti veljeni häntään, hyppäsin Sen päälle niin nopeasti että säröpentu ei kyennyt aavistamaan mitään ennen kuin oli liian myöhäistä! Pureuduin hellästi veljeni häntään kiinni muristen leikkimielisesti. Mäntyviiksi katsahti minua hymyillen. Säröpentu kuitenkin vain mulkaisi minua närkästyneenä ja vetäisi häntänsä irti. Päästin pienen mrau-naurahduksen veljeni säröpennun närkästykselle. Asetuin kömpelöön vaanimisasentoon häntä heiluen ja silmät kirkkaina. Läimäisin veljeni turkkia leikkisästi muristen. Säröpennun silmiin tunkeutui leikkimielinen pilke. Hyppäsin nopeasti veljeni päälle ja aloin painia veljeni kanssa monen mrau-naurahduksen saattelemana. Lopulta kuitenkin veljeni sai minut tönäistyä irti itsestään ja sai minut nauramaan kovaan ääneen. Minä niin pidin veljestäni! Hän oli vain minulle niin tärkeä.. kukaan ei voisi olla häntä tärkeämpi ei edes lainepentu sisareni koska pidin hänestä aivan yhtä paljon kuin veljestäni! Olin hyvin iloinen kun sain heidän laisensa pentuetoverit! Minua kuitenkin alkoi nukutaa joten käperyin sammaliin unisena, suljin silmäni tiukasti kiinni ja nukahdinkin melko nopeasti.

Puolisen kuuta myöhemmin. Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin mutta silti nopeasti silmät viirussa ja tarkennetuina valkoiseen turkkiin edessäpäin. Loikkasin yllättäen kollion niskaan mrau-naurahduksen saattelemana. Kolli kuitenkin murahti ja rasvisteli minut pois selästään. Silmissäni välähti harmitus kun tömähdim maahan.
"Hei! Minä vain leikkin.." Marisin kovaan ääneen. Kolli kääntyi minua kohden hämillään. Katselin närkästyneenä kollin ilmettä kunnes tunnistin kissan syöksytassuksi. Silmissäni välähti kiinnostus tätä kohtaan ja nuhkaisin kollin laineikasta turkkia silmät viirussa. Nostin katseeni nopeasti ylös suoraan kollin jäätävän sinisiin silmiin joissa kuitenkaan ei näkynyt närkästys vaan niissä pilkisti jopa hitusen huvituneisuutta. Kolli nousi pystyyn häntä heiluen korkealla ilmassa.
"Muistutat minua paljon kamomillatassusta kun hän oli pentu! Hän leikki minun kanssani tai no enimmäkseen hän kyllä jutteli kanssani ja käytti minua hyväkseen leikeissä esimerkiksi piiloleikkissä piiloutumalla minun taakseni.. eikös hän olekin Nokela?" Kolli maukui hymyillen. Tosin oletin että hän hymyili ajatukselle siitä toisesta oppilaasta kamomillatassusta tai jotain? Olikohan hän ihastunut tuohon kissaan tai jotain sinnepäin? Ehkäpä olisi hyvä ajatus vastata myöntävästi? No ihan sama se varmaan olisi vastaisinko myöntävästi tai en? Enhän minä tuntenut tätä kamomillatassua? Nuolaisin pari kertaa viattoman oloisena takkuista kylkikarvaani.
"Noo... Tuota... Kyllä hän kuulostaa melko nokelalta mutta mistä minä sen tietäisin? En tunne kamomillatassua!" Vastasin kollille Marinan saattelemana. Syöksytassu näytti loukaantuneelta ja se sai minulle ikävän olon.. hän varmasti tykkäsi siitä kamomillatassusta paljon Jos Loukaantuisi tuollaisesta! Pörhistelin karvojani hetkisen, tilanne ei ollut kovinkaan ihanteellinen ensimmäinen tapaaminen!
"En tarkoittanut loukata.. anteeksi..", mau'un ja luikkin tieheni korvat luimussa. Törmäsin yllättäen erääseen soturiin ja ulahdin oitis huomatessani kuinka paljon kokoa naaraskissalla oli. Kompuroin nopeasti pystyyn ja peräänyin silmät kauhusta pyöreinä kauemmas suurikokoisesta naarasta.
"Hei, ei sinun tarvitse pelätä.. uskon että pelkäät minua suuren kokoni tähden? No ei se tarkoita mitään! Olen muuten tulisielu, mikä sinun nimesi on?" Naaras katsoi minua suoraan silmiin läpitunkevasti. Peräänyin vielä pari askelta epäröiden uskoakko suurta naaraskissaa. Kuitenkin lopulta hän tuntui kyllästyvän odottamaan vaan nosti päänsä ja katsahti ylös taivaalle pyöritellen silmiään närkästyneenä.
"Ei sinun tarvitse pelätä usko jo! Mitä apua muka pentujen säikytelystä minulle olisi? Ei niin mitään.. olen puoliverinen ja minut varmaan tapetaisiin jos säikytelisin pentuja.. sitä minä en todellakaan halua.." naaras marisi. Silmissäni välähti kiinnostus periaatteetta puoliverinen kohtaan. Mitä se tarkoitti? Oliko se jokin ylistys? Ei varmaankaan jos naaras olettaa kuolevansa sen vuoksi pelkästään pentuja säikyttämällä? Ehkä se liityisi jotenkin kissan menneisyyteen? Ehkä se annettiin kissalle jos hän vartuisi ilman vanhempia..? Toivottavasti ei.. minä ja pentuetoverinihan vartumme ilman vanhempia koska he olivat kuolleet..
"Mitä puoliverinen tarkoittaa? Onko kissa puoliverinen jos hän vartuu ilman vanhempiaan tai jostain muusta syystä?" Kysyin hiljaisella äänellä. Tulisielun silmät laajenivat järkytyksestä kuullessan sanani mutta ei se kuitenkaan vielä tarkoittanut että olin oikeassa? Tarkoitihan hän että en ollut oikeassa.. en halua sellaista kohtelua kuin tulisielu varmaankin saisi.. melkoisen useasta asiasta. No ei se varmaan tarkoittanut että hän saisi jokikisestä pikku virheestä rangaistusta?
"Ei... Ei se niin mene.. olen puoliverinen koska emoni rakastui kotikisuun ja hän sai minut tälle tytäreksi.. en tule häntä koskaan kutsumaan isäkseni sillä hän ei ole isäni..", naaras seliti. Silmissäni välähti kiinnostus kun tajusin että mitä hän tarkoitti... Hänhän oli osittain kotikisu! Vaikka hänen emonsa olisikin täysiverinen.
"Se on varmaan ikävää.." mau'un myötätuntoisesti. Suurikokoinen naaras kehräsi ja katsahti minua ilkikurisesti. Tajusin oitis että en ollut kertonut naaraalle omaa nimeäni! Olinpas hiirenaivoinen! Hän varmaan olisi mielellään kuullut sen jo aijemin! Silmissäni välähti hämmentynyt väläys kun katselin naaraan ilkikurista ilmettä.
"Siis no minun nimeni on tosiaan tuiskupentu, Oletin kyllä että olisit tiennyt sen jo?'' mau'un pörhistelen karvojani. Silmissäni välähti pelko naarasta kohtaan mutta talloin pellon oitis pois ajatuksistani. Nousin lopulta hitaasti täyteen piituteni, yritin saada itseni näyttämään mahtavamalta kuin tunsin olevani.
"Minä oletin että tietäisit mitä puoliverinen tarkoittaa", tulisielu maukui naurahtaen. Aloin oitis mietiä oliko mäntyviiksi tai joku muu kertonut minulle aijemin puoliverisyydestä mutta oli hankala muistaa asiaa, tajusin kuitenkin yllättäen muistin kuinka mäntyviiksi oli vain vähäsen aikaa myöhemmin kertonut puoliverisistä kissoista.. olin vain ilmeisesti unohtanut asian täysin!
"Kyllähän mäntyviiksi taisi siitä vähän aikaa sitten puoliverisyydestä, mutta en minä ollut sitä muistanut", Marisin naaraalle. Tulisielu pudisteli päätän.
"En minä tarkoittanut että sinun olisi se pitänyt muistaa! Eiväthän kaikki mitenkään kaikkea voi muistaa", tulisielu maukui karvat pörhistettyinä. Korvani painuivat luimuun katsellessani tulisielua joka oli ilmiselvästi menettämässä malttiaan.. ja sitten minulle saattaisi käydä köpelösti...! Ainakin kun katsottiin kuinka pienikokoinen olin hänen kokonsaa nähden! Kuitenkin onneksi eräs punaruskea kolli oli tullut paikalle ja hän yritti rauhoitella tulisielua vaikka hän kyllä tuntui ihan pelkurilta... Mutta ei hän varmasti voinut olla! Ainakaan jos oli tuon suuren naaraan kanssa tekemisissä... No olihan se kollikin jäätävän kokoinen! Tulisielun Liekkin värinen turkki silottui ja hän painautui suurikokoiseen kollin kehräten. Olikohan heidän välilään jotain enemmän kuin ystävyyttä? Siltä se ainakin näytti.
"Tattihalla, mentäisiinkö saalistamaan?" Tulisielu kysyi punaruskealta kollilta jonka nimi oli nähtävästi tattihalla. Tattihalla nyökkäsi liekkin väriselle naaraalle hymyillen ja he lähtivät rinta rinnan pois päin. Rentouduin oitis kun tulisielu ja tattihalla olivat kadonneet näkyvistäni. Päätin tästä syystä kipitää pentuetoverieni luo jotta voisimme leikkiä yhdessä, vaikka piilosta! Nähdessäni säröpennun ja lainepennun selin minuun niin asetuin parhaimpaan mahdolliseen vaanimisasentoon johon kykenin! Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin ja katselin pentuetovereitani ajatellen että säröpentu ei toivon mukaan kynsisi minulta turkkia päältä mutta lainepennusta en Osannut sanoa... Olihan hän sisareni mutta hän kyllä oli melkoinen äkäpussi ja varmaan kynsisi minulta turkkin päältä mielihyvin vaikka oli sisareni joten ajattelin että olisi parempi yllätää säröpentu hyppäämällä tämän niskaan toisin kuin jos hyppäisin sisareni niskaan. Kuitenkin lopulta päätin vain hyppätä, hyppäsin nopeasti ja vaivattomasti veljeni niskaan mrau-naurahduksen saattelemana ja sitten aloimmekin painia leikkillään. Lopulta lopetimme ja hyppähdin kauemmas veljestäni jotta hän ei voisi tehdä uusinta loikkaa vaikka ei hän varmaankaan olisi tehnyt niin.
"Leikkitäisinkö jotakin? Vaikka piilosta? Se olisi kivaa!" Mau'un iloisena. Lainepentu heilautti häntäänsä nyökkytelen, veljeni säröpentu nyökkäsi innokkaan oloisena vaikka ilmiselvästi yriti piilottaa sen hillittyn luonteensa taakse mutta minä ainakin huomasin sen. Heilutelin häntääni reippaasti.
"Minä voisin etsiä ensin! Menkä te nyt piiloon!" Hihkaisen ja suljin silmäni laskeakseni. Kurkin kuitenkin nähdäkseni minne pentuetoverini olivat piiloutuneet toivoen että he eivät saisi koskaan tietää että kurkin sillä tiesin ainakin että lainepentu ei kovinkaan pian antaisi anteeksi. Huomasin kuinka lainepentu luikahti piiloon tuoresaalin sekaan ja säröpentu isoon lehtikasaan, tiesin siis että niistä pitäisi katsoa mutta päätin katsoa ensin muita piiloja etteivät he arvaisi että kurkin. Suljin silmäni tiukkasti kiinni ja laskin nopeasti loppuun ja sitten lähdin katsomaan pentutarhaan sisälle, lähelle sitä lehtikasaa johon säröpentu oli piiloutunut joten voisin väittää hänelle että olin huomannut hänen liikahtelevan ja sillä periaatteella löytänyt hänet. Kurkistin sisään pentutarhaan ja näin siellä hämypilven ja rapakynnen, Klaanimme vanhimmat jotka asuivat samassa pesässä kuin pennut.
"Hei, tuiskupentu! etsitkö jotain?" Hämypilvi maukui lempeästi. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti ja nyökkäsin ja käännyin ympäri huudahtaen vastauksen nopeasti vanhalle naaraalle ennen kuin loikkin taas etsimään pentuetoveruksisani.
"Leikkin lainepennun ja säröpennun kanssa piilosta joten nyt etsin heitä!" Huudahdin nopeasti taakseni ja loikkin kohti sitä isoa lehtikasaa missä säröpentu piileksi, pysähdyin hetkeksi ja jäin katselemaan lehtikasaa edessäni. Lehtikasa liikahti ja sieltä oli kuulunut pieni äänähdys jonka veljeni oli juuri ja juuri saanut pidettyä sisällään. Suustani pääsi pieni kehräys kun töytäisin hennosti lehtikasaa missä veljeni oli, liikautin lehdet pois Valko-mustan veljeni päältä.
"Kiinni jäit!" Kehräsin hymyilen veljelleni. Veljeni kömpi ylös lehtikasasta närkästyneen näköisenä. Kollin keltaiset silmät tuijottivat minua rauhallisena.
"Mene sinne kaatuneelle puulle niin minä etsin lainepennun!" Mau'un veljelleni ja pujahdin vikkelästi tuoresaliskasalle. Minulla oli kova nälkä joten päätin syödä jotain ja siinä sivussa "vahingossa" löytää lainepennun! Kun pääsin lopulta perille tuoresaliskasan luo, aloin kaivaa saaliskasasta jotakin. Ensimmäinen otus mihin osuin oli suuri jättiläismäinen orava, ainakin minun kokooni nähden. Kun sain jättiläismäisen oravan Ulos niin huomasin lainepennun joka oli litistyä muiden saaliden ale. Kaivoin nopeasti sisareni pois saaliden alta.
"Löysinpäs sinut!" Hihkaisen, otan oravan suuhuni ja tassutan sen kanssa kaatuneelle puulle minne olin säröpennun lähettänyt odottamaan että löytäisin lainepennun. Lainepentu seurasi minua kapinoiva ilme kasvoillaan.
"Hei, säröpentu! Syödään tämä Orava ja jatketaan sitten leikkimistä?" Kysyn. *Siitä tulisi minun ensimmäinen riistaeläin jota maistan!* Lisään mielessäni. Säröpentu nyökkäsi kehräten ja alkoi syödä oravaa, me kaikki kolme aloimme syödä oravaa kunnes se oli kaluttu loppuun. Nostin katseeni kohti säröpentua joka katseli minua.
"No niin säröpentu, koska minä löysin sinut ensin niin on sinun vuorosi etsiä", mau'un ja luikkin etsimään piiloa itselleni, käänsin katseeni ja huomasin kuinka lainepentu tunkeutui kaatuneen puun oksien sekaan. Pysähdyin hetkeksi ja katselin ympärilleni mietin mihin voisin mennä piiloon kunnes lopulta päätin tunkeutua siihen kaatuneen kuusen oksistoon kauemmas sisäänkäynti tunnelista kuin lainepentu. Se oli ollut viisasta sillä Jos en olisi pian mennyt piiloon niin säröpentu olisi löytänyt minut auttamatta ensimmäisenä... Leirissä ei vain ollut mitään kunnon piilopaikkoja eikä niitä todellakaan ollut paljoa! Kurkistin ulos piilostani ja näin säröpennun nuuhkivan tuoresaliskasaa, hän varmaan oletti että toinen meistä olisi piiloutunut sinne mutta miksi ihmeessä olisi? Ei ollut järkeä mennä piiloon jota on jo käytetty! Niistähän yleensä katsotiin ensin! Tarkkailin piilostani kuinka säröpentu meni lähemmäs lainepennun piiloa lähempänä kaatuneen puun alaosaa, näin kuinka säröpentu kipusi ylös ilmiselvästi tarkistamaan oliko siellä ketään piilossa ja olihan siellä! Säröpentu tuli alas sieltä lainepentu närkästyneen näköisenä perässään. Hän oli siis löytänyt hänet eli nyt hän alkaisi etsimään minua! Tunkeuduin nopeasti syvemmälle oksistoon jota minua ei niin vain löydettäisi. Kirosin mielessäni sitä että puu oli kuusi, mutta vaikka siinä olikin piikkikäitä neulasia niin ainakin ne eivät olleet pudonneet puusta kuten lehdet. eiväthän ne edes voisi kasvaa takaisin Jos ne olisivat putoavia lehtiä! Eihän kaatuneisiin puihin kasva lehdet takaisin. Asetuin mahdollisimman mukavaan asentoon odottamaan että säröpentu löytäisi minut mutta lopulta kun minua alkoi pitkästyttää puun oksistossa joten päätin kurkistaa ulos puun oksistosta ja näin typötyhjän aukion.. tajusin oitis että oli alkanut sataa ja kaikki olivat menneet suojaan!
*Hiirenpapanat! En minä voi tännekään jäädä mutta en todellakaan halua Kastua! Mutta silti minun täytyy koska enhän minä muuten pääse pentutarhaan!* Marmatin mielessäni. Tunkeuduin vikkelästi ulos puun oksistosta ja loikkin nopeasti pentutarhalle vaikkakin turkkini kastui silti läpimäräksi! Ravistelin turkkiani oitis päästyäni sisälle pentutarhaan sateesta. Tassutin seuraavaksi lähemmäs sammalpetiä jolla sisarukseni jo olivatkin.
"Hei vain!", naurahdan huvitunenaa. Asetun sammalpedille pentuetoveruksieni vierelle nukahtaen melko nopeasti.

Aukaisin silmäni pienesti kirkkaassa valossa. haukotelin makeasti ja kompuroin pystyyn katselen innoissani ympärilleni mietien jo mitä tekisin tänään. Käänsin katseeni nopeasti veljeeni joka katsahti minuun päin hymyillen. Pompasin oitis pystyyn kun mieleeni tuli yllättäen hauska ajatus. Loikkin vikkelästi veljeni viereen silmät kiiluen ylpeänä.
"Hei, Säröpentu! Minä haluaisin leikkiä kanssasi! Minulla olisikin juuri kiva leikki mielessäni!" Hihkaisen innoissani. Säröpentu nousi seisomaan innokkaan oloisena ja nyökkäsi hymyillen iloisena. Hyppähdin ilmaan innostuksesta ja pomppin sitten ulos pesästä. Katselin ympärilleni ja huomasin että aukiolla oli vähäisen vesilätäköitä! Käänsin katseeni kuitenkin nopeasti veljeeni ja johdatin hänet kauemmas pentutarhalta jota voisin kertoa tälle todella hyvästä leikki ideastani!
"Säröpentu, haluatko kuulla sen leikki idean minkä olin juuri keksinyt!" Mau'un innokkaana. Säröpennun silmissä välähti innoikas pilke mutta se katosi miltei heti rauhallisen pilkeen alle. Heilutelin häntääni edes takaisin innokaan oloisena kunnes lopulta veljeni nyökkäsi pienesti hymyillen ja heilautaen häntäänsä.
"No, minä keksin että voisimme kilpailla siitä kumpi keskii parempia jekkuja, me voisimme tehdä jekkuja esimerkiksi tulisielulle tai Syöksytassulle! Tapasin heidät eilen", hihkaisin. Katselin ympärilleni ja huomasin tulisielun Soturien pesän edustalla mutta Syöksytassua en nähnyt missään, hän oli varmaan harjoittelemassa mestarinsa kanssa. Käänsin katseeni nopeasti takaisin veljeäni kohden.
"Ehkäpä tosiaan jekkutamme tulisielua? En nimittäin tiedä missä Syöksytassu on, paitsi voimme toki jekutaa jotakuta muutakin jos sinä tiedät jonkun jota jekkutaa ja ensinnäkin jos se edes sopii sinulle", mau'un hymyillen veljelleni.

//Särppä? >:3

Lähdin Kärppämyrskyn luota vasta, kun olin kokonaan rauhoittunut ja oli jo myöhä ilta. Laahustin hiljaisena ja häntä maata laahaten takaisin oppilaiden pesään. Ohitin siskoni ja sydämeni tuntui muljahtavan, kun kuulin tämän hiljaisen nyyhkytyksen. Yskähdin ja näin kuinka Kamomillatassu vilkaisi minua ja sitten katsoi pois. Kyyneleet hänen silmissään saivat omat silmäni silmäni kostumaan mutta käperryin vaan äkkiä makaamaan selkä siskooni päin, etten näkisi häntä. Suljin käpäläni Kivimyrskyn ympärille. Hän saisi lohduttaa minua. Nukahdin yllättävänkin nopeasti.

Heräsin erittäin väsyneenä siihen, että minua tökittiin. Tunnistin tökkijän Säihkytassuksi.
“Sulkavirta pyytää sinua ulos”, hän naukui ja tassutti sitten ulos.
“Kiitos!” huikkasin kollin perään. En edes tiennyt kuuliko hän. Huomasin, ettei pesässä ollut enää ketään. Olin siis todellakin nukkunut pitkään. Annoin silmieni avautua hiljalleen ja kehoni heräillä ennen kuin ponkaisin ylös pedistä. Piilotin Kivimyrskyn makuualusiini ennen kuin nousin pois pesästäni. Tassutin ulos pesästä mutta tuntui kuin olisin jättänyt sieluni nukkumaan. Minulla oli niin tyhjä olo siskoni ja minun riidan jäljiltä, jos sitä edes voi sanoa riidaksi, kun se oli täysin minun vikani. Kävelin kissojen ohitse mutta tuntui kuin heitä ei olisi ollut.
“Huomenta”, naukaisin tekohilpeästi mestarilleni. Koitin hymyillä mutta se oli vaikeaa. En voinut kuin syyttää itseäni kaikista eilisen tapahtumista. Vaikka miten koitin sen saanut ajatuksia pois mielestäni.
//Sulka?