Jännityin, kun Hiljaisuusvarjo kutsui minua luokseen. Hän oli Aamuraidan seurassa leirin laidalla. Hymyilin väkinäistä hymyä, sillä minusta tuntui, että molemmat vanhempani huomasivat haavan korvassani ja arvostelivat minua katseillaan.
“Harakkatassu! Kuinka voit, poika?” Hiljaisuusvarjo kysyi ilahtuneen oloisena. Huiskaisin häntääni ja kohautin lapojani mahdollisimman rennosti.
“Hyvin. Kuinka te?” kysyin ja hymyilin takaisin isälle.
“Minulla menee mukavasti”, Aamuraita vastasi hymyillen. Hän vaikutti liian tietäväiseltä minun makuuni ja halusin lähteä. Höpöttelimme höpöttelyjämme kunnes pääsin livahtamaan pois nälän verukkeella. Ehkä haava parantuisi eikä kukaan koskaan kysyisikään mitään.

Loiskevarjon sanojen johdosta luulin, ettei minua oltu nimittämässä vielä, mutta ihmetyksekseni nimitykseni tulikin jo todella pian vastaan. Seisoin kaikkien edessä, sain nimekseni Harakkahaave ja astuin vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa soturina. Minusta tuntui hieman ihmeelliselle, mutta hyvälle. Olin päässyt irti Loiskevarjosta. Minun ei tarvitsisi enää kestää hänen rumia sanojaan ja haukkuja juuristani. Eihän kissa itse päättänyt mihin perheeseen syntyi. Lummetassusta tuli Lummelempi. Nimi oli ihana ja onnittelin siskoa heti, kun hän tuli takaisin luokseni. Aamuraita pinkaisi Lummelempin luokse vuodattamaan samaa onnittelu- ja nuolaisutulvaansa siskolle, josta olin saanut äsken itsekin osani.
“Onnea”, Hiljaisuusvarjo naukui. Katsoin isää ja hymyilin ylpeänä.
“Kiitos”, sanoin ja puskin toista.
//Hilju plis?

Sähisin Lepakkohuutoa kompatakseni. Muukalaiset saisivat painua omille teillensä ja niin pikaisesti kuin vain suinkin pystyivät, mutta eivät he lähteneet vaikka kuinka uhkaavilta mielestäni vaikutimme. He vain utelivat nimiämme ja jotain Rontti-nimisestä kissasta.
“Mikä nimi se sellainen edes on?” ärähdin halveksivasti kahta kissaa mulkaten. Miksi heidän ylipäätään oli pakko ilmestyä metsästä ja juuri pahimmalla mahdollisella ajoituksella?! Olimme juuri pääsemässä asiaan Lepakkohuudon kanssa. Tarkastelin muukalaisia. He näyttivät kummallisen tutuilta. Ei se silti heitä oikeuttanut meidän reviirillämme olemaan. Lepakkohuuto ärähti taas.
“Antaa laputtaa jo”, hän käski tuimasti kaksikkoa katsoen. Mulkkasin heitä uudestaan ja käännyin sitten Lepakkohuudon puoleen. Yhdennäköisyys oli miltei pelottavaa katseltavaa. Kaksi muukalaista näyttivät aivan siltä, että olisivat voineet olla Lepakkohuudon pentuetovereita. Katsoin kahta yhtä pientä ja suurinpiirtein yhtä vanhaa kissaa kuin ystäväni oli. Tummansävyiset turkit ja toisen kissan ulkonevat hampaat, jotka huomasin vasta nyt. Myös raidat korvien sisässä. Turkkini nousi pystyyn ja sähähidin kompatakseni Lepakkohuutoa ja hänen käskyään. Ajatukseni vilisivät juoksevan puron lailla.
//Lepa tai Tähde?

Katsoin suurin silmin, miten pensaan ylimmät lehdet alkoivat loistaa ensimmäisten pienten liekkien valossa. Ne olivat syntyneet kuin tyhjästä, eikä pensaan alle juuri ryöminyt Aaltosalama tietenkään ollut huomannut palaneen käryä. Koko pensaan roihahtaminen ilmiliekkeihin oli vain ajan kysymys.
En jäänyt empimään, enkä oikeastaan ajattelemaankaan, kun syöksyin kumppaniani kohti. Minun oli saatava Aaltosalama irti tällä silmänräpäyksellä. Naaraan oranssit silmät olivat kauhusta laajenneet, ja hän yritti tempoa itseään irti oksistosta paniikin tarjoamin voimin. Typeryyksissäni haukkasin ensin lähimpään kumppaniini tarranneeseen oksaan kiinni, mutta vedin pääni vaistomaisesti takaisin, kun terävä piikki viilsi kieltäni. Ravistin päätäni ja katsoin ympärilleni ratkaisua etsien. Tarrasin nopeasti toiseen oksaan varoen tällä kertaa ja aloin riuhtoa sitä irti.
"Ole varovainen!" Aaltosalama huudahti, ja huomasin repineeni oksaa hiukan liian voimakkaasti: naaras irvisti, kun hänen turkkinsa kiskoutui sen mukana.
"Ei tässä ole varaa olla kovin varovainen", huomautin ähkäisten ja vilkaisin ylöspäin. Liekit nuolivat jo yllämme, eikä pakotietä näkynyt.
"Pelkäänpä, että joudut luopumaan osasta turkkiasi", sanoin yrittäen keventää tunnelmaa ja rauhoitella Aaltosalamaa, mutta kauhu paistoi äänestäni selvästi läpi. Ehdotukseni kuitenkin vaikutti joutuvan käyvän toteen. Naarasta ei saataisi tästä pusikosta irti ehjin turkein.
Niin hellästi kuin vain kykenin, repäisin yhden oksan irti.
"Anna anteeksi, armaani", puuskahdin ja tartuin seuraavaan tiukoin ottein. "Turkkisi ei kuitenkaan ole se syy, miksi olen kanssasi. Vaikka kaunis se toki on."

//Aalto? XD

Hiljaisuusvarjo läähätti kuin viimeistä päivää, kun makasi leirin laidalla. Hänen oli tarkoitus lähteä ulos kävelylle, mutta viherlehden helleaallon kuumuus esti häntä tuskin liikkumasta. Kaikki liike tuntui olevan liian raskasta ja tuottavan liikaa kuumuutta. Edes hännänpään heiluttaminen tuntui jo tuottavan niin paljon hikeä, että valkoruskea kolli näytti varmaankin puoli kuolleelta siinä maassa maatessaan.
“Kuuma päivä kyllä. Tulisipa pian jo viileämpi”, Aamuraidan nauku sai kollia kohottamaan hieman päätään.
Puoliverinen naaras meni makuulle hänen vierelleen ja hymyili hänelle lempeästi. Hiljaisuusvarjokin hymyili takaisin. Vaikka he eivät olleetkaan kumppanukset, he olivat niin läheiset ystävät, että kollia olisi kutakuinkin sattunut sisimpään, jos hän ei olisi ollut hänen ystävänsä ja viettänyt hänen kanssaan aikaa.
“Niin. Nämä kuumat päivät alkavat tehdä edes silkasta olemassaolosta hankalaa. Olisi mukavaa, jos olisi edes vähän sadetta tai tuulinen päivä”, Hiljaisuusvarjo myönteli.
“Kuinkakohan Lummetassulla ja Harakkatassulla menee?” Aamuraita pohti ääneen. Valkoruskea kolli alkoi pohtia samaa. Hän ei ollut taas hetkeen ennättänyt jutella pentujensa kanssa sen kummemmin. Hän oli vain sattumalta saattanut tervehtiä heitä ohimennen.
“Hyvä kysymys. Voisinkin varmaan pian koettaa jutella heille, jos ehtisin. Olisi mukava kuulla heidän kuulumisiaan”, kolli naukaisi. Puoliverinen naaras nyökkäsi hänen vieressään.
Kuin pyynnöstä silloin Harakkatassu saapui ulos oppilaiden pesästä. Oppilas näytti kuihtuneelta, kun lampsi leirin reunaa pitkin hiljaa katsellen ympärilleen. Vesi varmaan kollille kelpasi oikein hyvin, koska tämä siirtyi heti leirissä olevalle lammelle ja lipitti vettä hyvän tovin, kunnes viimein suoristautui. Kun hän sattui vilkaisemaan Hiljaisuusvarjon ja Aamuraidan suuntaan, Hiljaisuusvarjo hymyili heti ilahtuneena ja viittoili tätä tulemaan luokseen.
“Harakkatassu! Kuinka voit, poika?” valkoruskea kolli kysyi pennultaan ilahtuneena.

//Harakka?

Kaunis, tuuhea turkkini oli pettänyt minut, kiitos näiden kirottujen helteiden. Miten kukaan pystyi ylläpitämään imagoaan tällaisissa olosuhteissa, kun vähän väliä oli pysähdyttävä läähättämään kieli pitkällä kuin jokin kapinen hurtta? Niin nöyryyttävää. Jos minulla olisi ollut se mahti, olisin kynsinyt auringon alas taivaalta ja tuonut metsään mukavan viileän pimeyden. Toisaalta, silloin kukaan ei olisi pystynyt näkemään minua, enkä minä tahtonut sellaista. Olin liian kaunis pimennossa pidettäväksi.
Pimennosta puheen ollen, Pimentovarjo puhui minulle parasta aikaa. Olimme lähdössä yöpartioon - hip hurraa - ja naaras kyseli minulta, olinko saanut syödäkseni. Tukahdutin tuhahduksen. Tietenkin minä olin saanut syödäkseni, pidin kyllä siitä huolen. Nämä helteet olivat karkottaneet lähes tulkoon kaiken elävän näiltä tienoilta, ja se oli näkynyt viime aikoina myös tuoresaaliskasan koossa. Minä ja Kyyhkypyrähdys olimme oikeutetusti ottaneet oman osamme, sillä täytyihän meidän jaksaa painaa pitkää päivää partiossa. Ei meistä olisi kenellekään hyötyä tyhjin vatsoin.
“Ei huolta minusta, kupuni on kylläinen”, vastasin Pimentovarjolle räpytellen silmiäni viattomuuttani. Kivikasvo varapäällikkö nyökäytti vain päätään ja valmistautui sitten johtamaan partion ulos leiristä.
Poikkeuksellisesti mukana oli isompi joukko kissoja, sekin helteiden aiheuttamia erikoisjärjestelyjä. Harmikseni myös Matotaisto oli jakamassa tämän suuren partioimisen ilon kanssani. Kolli oli edelleen hyvissä väleissä armaan sisareni kanssa, ja Kyyhkypyrähdyksen pyynnöstä olin yrittänyt tulla toimeen vähäsanaisen soturin kanssa. Jos yritin välttää katsomasta häneen ja kuvitella, ettei tätä ollut edes olemassakaan, hänen läsnäolonsa tuntui jopa ihan siedettävältä.
Kuulin oppilaani Lummetassun kevyen tassutuksen takaani, kun partio lipui hitaasti puiden välissä. Kirjava naaras oli melkein valmis soturikoulutuksensa kanssa - mikä helpotus. Pian minun ei tarvinnut enää nousta linnunlaulun aikaan jankkaamaan samoja vanhoja asioita kerrasta toiseen. Vaikka niin suuresti nautinkin nähdessäni työni hedelmän lopulta ja saadessani kehuja kouluttajan taidoistani punastumiseen asti, ei mestarin titteli ollut minulle mieluisin. Siinä oli liikaa sitoutumista minun makuuni.
“Haistatko mitään?” kysäisin Lummetassulta kuin kokeena, vaikka hyvin tiesin, ettei näillä main liikkunut sisiliskokaan. Kai minun oli yritettävä viedä velvollisuuteni loppuun asti kunnialla ja yritettävä edes esittää opettavani oppilastani.
Lummetassu hätkähti vähän mutta kohotti sitten kuononsa haistellakseen ilmaa. Hetken kuluttua hän laski leukansa alas ja pudisti päätään hieman pettyneen oloisena. “En yhtään mitään, paitsi palaneen puun.”
Sitä hajua olikin tullut impattua viime aikoina yli suosituksen. Kuumuutta seurasi väistämättä kuivuus, ja kaikella kuivalla oli tapana syttyä palamaan oikeissa olosuhteissa. Siitä johtuen siellä täällä metsää saattoi syttyä pieniä paloja. Partiot yrittivät parhaansa mukaan sammutella niitä sitä mukaan, kun niitä syttyi, mutta suurimman työn tekivät kaksijalat. Niitä oli rampannut koko viherlehden ajan tiuhaan alueidemme läpi suihkuttamassa vettä oudoilla, pitkillä käärmeillään palaville pensaille. Oli varmastikin niiden ansiota, että emme olleet vielä palaneet karrelle.
Auringosta oli jäljellä enää punainen hehku taivaalla, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että lämpötilat eivät olleet laskeneet laisinkaan. Oli aivan järjetöntä tehdä yhtikäs mitään näillä ilmoilla, monet olivat jo saaneet lämpöhalvauksen tai kärsivät vähintäänkin nestehukasta palattuaan partiokierroksilta. Minä en halunnut kuulua heihin.
Kiristin tahtiani ja otin vähän matkan päässä edellä kulkevan Pimentovarjon kiinni. Naaras käveli partion kärjessä kuono menosuuntaan päin. Hän vilkaisi minua sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään, kaiketi odottaen, että avaisin itse ensin suuni.
“Onko meidän todellakin pakko olla täällä ulkona nyt?” aloitin hienovaraisesti valittaen. “Ei kai mikään tai kukaan edes uhkaa meitä näillä helteillä. Eloklaanin surkimukset ovat varmasti aivan yhtä uuvuksissa näistä helteistä, että on ihme, jos nämä edes merkkaavat omia rajojaan yhä.”

//Pimento?

Tuijotin Lokkimieltä hengitellen nopeasti sisään ja ulos nenäni kautta. Pelkäsin, että jos laskisi suojaukseni hetkeksikään, kolli yrittäisi käydä kimppuuni uudemman kerran. Silloin en ehkä enää jaksaisi pistää takaisin kampoihin. Elämänjano oli yllättävän voimakas tunne. Vaikka monestikaan elämässäni ei tuntunut olevan läheskään tarpeeksi sisältöä, jotta sitä olisi voinut kutsua millään tapaa merkitykselliseksi, en siitä huolimatta ollut valmis päästämään siitä irti. Kuolema oli aina puhutellut minua. Olin pitänyt sitä kiehtovana, jopa houkuttelevana, mutta nyt kun kuulin sen kutsuvan minua, halusinkin piiloutua siltä kuin pikkupentu.
Lokkimieli ei aikonut enää hyökätä, tai näin minä ainakin päättelin, kun kolli yhtäkkiä torui minua kynsien käytöstä harjoituksen aikana ja palasi varjoihin istumaan. Eikä siinä vielä kaikki, hän kehui suoritustani “tyydyttäväksi”. En enää kuunnellut kunnolla, kun mestari jatkoi monologiaan siitä, miten soturin täytyi kestää ääriolosuhteita ja sitä rataa.
Päässäni pyöri vain yksi ajatus: Oliko tämä ollut vain pelkkää leikkiä? Naamassani vihlova haava ja naarmut eivät olleet asiasta samaa mieltä. Taistelun tuoksinnassa olin jo hetken oikeasti kuvitellut, miten Lokkimieli repisi minut riekaleiksi. Mutta kollin äskeisistä puheista saattoi ymmärtää, ettei tämä koskaan ollut ollut tosissaan, kuten olin luullut. Minulle tuli yhtäkkiä entistä huonompi olo, eikä se johtunut pelkästään uupumuksesta ja nestehukasta.
“Joo, tiedän”, mutisin vastaukseksi kollille, kääntäen katseeni muualle edelleen hieman päästäni pyörällä. Sitten punnersin itseni huojahtaen takaisin tassuilleni ja kysyin ääni hiukan käheänä: “Saanko tulla jo varjoon?”

//Kokki?

Lokkimielellä oli pitkään yliote oppilaasta, joka pysyi visusti hänen niskalukossaan.
Juuri kun hän alkoi päätyä siihen tulokseen, ettei Uivelotassu ollut oikeasti kehittynyt taistelussa edes alimmalle vaadittavalle tasolle tullakseen miksikään oikeaa soturia muistuttavaksi, valkoharmaa soturi tunsi vihlaisevat pistot kyljissään. Lokkimielen keskikeho jännittyi. Uivelotassu oli upottanut kyntensä hänen kylkiinsä. Mielenkiintoista, soturi ajatteli. Naaras käytti kynsiä, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei olisi saanut. Se vaikutti Lokkimielestä oikein lupaavalta. Kipu ei oikeastaan häirinnyt kollia, hän ei vain ollut osannut odottaa liikettä. Oppilaan seuraava liike kuitenkin tuli paljon enemmän puskista, ja Lokkimieli ärähti kivusta tuntiessaan Uivelotassun hampaat leuassaan. Samassa soturin ote hellittyi hänen tahtomattaan ja naaras pääsi vapaaksi. He kumpikin mäsähtivät kuivalle nurmikolle vastakkaisiin suuntiin siitä voimasta, jonka Uivelotassun riuhtaiseva liike aiheutti.
Naaraan kasvoista vuoti edelleen verta. Lokkimieli nousi käpälilleen ja asteli oppilaansa luokse vankoin askelin. Hänen viiksensä eivät värähtäneetkään. Hän tunsi poltteen polkuanturoissaan. Poltteen, joka ei johtunut vain läkähdyttävästä kuumuudesta. Hänen kyntensä janosivat verta.
Henkeään haukkova Uivelotassu tärisi, mutta ryhdistäytyi hyvin äkkiä huomattuaan Lokkimielen lähestyvän. Lokkimieli huomasi oppilaan katselevan häntä tarkkaavaisen varautuneesti.
Äkkiä oppilas hyökkäsi, tarrasi kiinni Lokkimielen kaulan ympärille simuloiden soturin aikaisempaa liikettä ja sai soturin horjahtamaan niin, että kolli sai juuri ja juuri pelastettua tasapainonsa. Lokkimieli oli odottanut hyökkäystä, yllyttänyt Uivelotassua siihen omassa mielessään. Tuon liikkeen lähes täydellinen replikoiminen oli kuitenkin ylittänyt soturin odotukset. Naarashan oli aivan riekaleina, lähes voimaton. Lokkimieli ymmärsi tehneensä virheen; kolli oli jo itsekin läkähtymisen partaalla.
Kun Uivelotassu yritti pitää tuon säälittävän, koko ajan hellittyvän otteensa kiinni Lokkimielen niskassa työntämällä kynnet esiin, Lokkimieli tuuppasi naarasta raivoissaan vatsaan etukäpälillään.
"Riittää!" soturi ärähti hampaidensa välistä.
Tummanharmaa naaras mätkähti maahan ja näytti hetken aivan taivaalta pudonneelta varikselta.
Lokkimieli pyyhkäisi vihlovaa leukaansa etutassullaan. Valkoiseen tassuun tarttui punaista. Hänellä oli avohaava. Se ei kuitenkaan haittaisi, koska se oli sen verran huomaamattomassa paikassa.
Soturi laski katseensa kyljellään kyhjöttävään oppilaaseen.
"En antanut lupaa käyttää kynsiä. Saat luvan malttaa odottaa, että pääset käyttämään niitä oikeassa taistelussa", Lokkimieli sanoi viileästi esittäen, ettei muka olisi hetken aikaa taistellut tosissaan.
Uivelotassu näytti hetken siltä, että meinaisi väittää vastaan, mutta lopulta vain nyökytteli silmät poikkeuksellisen pyöreinä. Lokkimieli ei ollut varma, näkikö niissä nyt pelkoa vai hämmennystä vai jotain aivan muuta. Oppilas näytti ruhjotulta ja huonovointiselta, mutta kiihtyneeltä.
Lokkimieli asteli puun varjoon.
"Muuten suorituksesi oli ihan... tyydyttävä", hän maukui. "Koulutuksesi lähenee loppuaan, ja sen takia meidän täytyy nyt testata kestävyyttäsi. Tiedät varmasti jo, että soturin täytyy voida kestää ääriolosuhteita."

//Uiui??

Aaltosalama höristi korviaan hiippaillessaan Lehtikuusilaaksossa. Hän toivoi kuulevansa edes pienen merkin siitä, että aluskasvillisuudessa rapisteli yhä jonkinlaista elämää. Ei hiiskaustakaan - äänet olivat yhtä kuolleita kuin kaikki kuivuneet kasvit tällä alueella. Punaruskea soturitar nousi seisomaan ja ravisteli turkkiaan harmistuneena. Varissulka tassutti hänen vierelleen, ja hän pystyi tuntemaan kollin tummasta turkista hehkuvan lämmön.
“Tätä menoa me näännymme”, Aaltosalama murahti samalla kun huoli ja nälkä kalvoivat hänen vatsaansa. Aurinko oli jo ehtinyt kivuta puiden latvojen yläpuolelle sillä välin, kun he koko aamun olivat yrittäneet löytää jotakin syömistä vietäväksi klaanille. Kuivahtaneet puiden lehdet eivät juuri tarjonneet varjoa armottomalta paahteelta.
Varissulka siristeli silmiään mietteliään oloisena ja haravoi katseellaan ympäristöä. Aaltosalamalla alkoi olla jo turhan tukalat oltavat paksussa turkissaan, ettei hän kyennyt enää ajattelemaan selvästi. Hänen mielessään väikkyi Hehkulammen kuva. Hän kuvitteli, miten pulahtaisi siihen kuin saukko ja antaisi viileän veden pyyhkiä tukaluuden turkiltaan.
“Kokeillaan vielä tuon pensaan luota ja palataan sitten takaisin”, Varissulan nauku repi Aaltosalaman pois viileistä haaveiluistaan. Hän terävöityi, ikään kuin kuvitteellinen vesi olisi tarjonnut vilvoitusta, ja lähti tepsuttamaan kumppaninsa perässä aukion toisella laidalla kasvavaa pensasta kohti.
Pensaan lähellä maassa jokin säihkyi oudosti. Varissulka käveli eteenpäin niin keskittyneenä, ettei olisi varmaankaan huomannut outoa välkettä, ellei Aaltosalama olisi älähtänyt: “Varo!”
Tumma soturi seisahtui siihen paikkaan hieman hämmentyneenä, mutta tajusi sitten jalkojensa juuressa lojuvat läpikuultavat sirpaleet.
“Kaksijalkoja”, kolli sihahti nenäänsä nyrpistäen kumartuessaan nuuhkimaan niitä tarkemmin.
Aaltosalama kosketti yhtä kirkasta palaa tassullaan ja sävähti sen kuumuutta. Hän läppäisi sitä vielä kerran kokeeksi, oikeastaan tietämättä itsekään, miksi niin teki, ja se jäi puoli kallelleen pientä kiveä vasten. “Ne liikkuvat ihan missä sattuu viherlehtisin”, hän naukaisi takaisin ja tuhahti halveksivasti sirpaleille. Niistä lähti vahva, etova löyhkä, joka pisteli hänen nenäänsä.
Kumppanukset kiersivät sirut ja jatkoivat askeliaan varoen läheisen pensaan luo, joka oli mukavasti varjossa, vaikka näillä lämpötiloilla sekään ei tarjonnut kummoista helpotusta. Aaltosalaman korvat ponnahtivat pystyyn toiveikkaasti, kun hänen nenänsä täytti tuttu riistan tuoksu hänen kyyristyessään pensaan juurelle. Hän peruutti vähän taaksepäin ja herätti Varissulan huomion häntäänsä heiluttamalla. Kolli tuli hänen luokseen, ja Aaltosalama näki soturin silmien leviävän innostuksesta, kun tämä haistoi saman minkä hänkin.
Aaltosalama painoi vatsansa maata vasten ja lähti ryömimään pensaan alle. Kenties kuumuus oli pehmittänyt hänen päänsä tai hän alkoi olla jo nälästä höperö, sillä kaikista järkevintä olisi ollut lähettää Varissulka etsimään saaliin pesää pensaan juurakosta, olihan kolli kuitenkin puolet häntä pienempi ja lyhytkarvaisempi. Naaras oli kuitenkin jo ehtinyt niin pitkälle, ettei hän aikonut palata takaisin, ennen kui oli löytänyt pensaassa asustavan hiiriperheen.
Hiirien tuoksu sakeni, mitä syvemmälle hän jatkoi. Edessäpäin juurien välissä hän huomasi pienen kolon, jonka suulla hän oli näkevinään nopean liikahduksen. Näissä olosuhteissa hänellä ei ollut aikaa eikä kestävyyttä ruveta odottamaan, että saalis tulisi ulos pesästään ilman viiletessä, joten hän kurkotti tassunsa juurien sekaan ja ryhtyi epätoivoisesti kuopimaan maata kolon ympäriltä saadakseen ongittua edes yhden hiiristä pihalle.
Hän oli niin keskittynyt kaivamiseen, ettei heti huomannut ilmaan levinnyttä katkua. Vasta Varissulan säikähtänyt huuto sai Aaltosalaman havahtumaan.
“Tulta!”
Vasta nyt Aaltosalama osasi yhdistää langat keskenään ja tajusi hajun olevan peräisin jostain palavasta. Hän yritti kiireesti peruuttaa pois pensaikosta, mutta huomasi kauhukseen, ettei pystynytkään liikkumaan. Hänen paksu turkkinsa oli takertunut pensaan oksiin ja esti häntä palaamasta takaisin!
“Aaltosalama, pensas palaa!” Varissulan hätääntynyt ääni kiiri hänen korviinsa.
“Olen jumissa!” hän ulvaisi takaisin samalla kun yritti tempoa itseään irti. Kuitenkin jokainen äkkiliike tuntui vain pahentavan tilannetta ja saavan hänen turkkinsa juuttumaan pahemmin piikikkäisiin oksiin. “Apua!”

//Varis?

Jokin alkukantainen voima otti hetkeksi ohjat ruumiistani, kun tunsin Lokkimielen käpälien lukkiutuvan niskani ympärille. Minä potkin ja kynsin takajaloillani soturin vatsaa, kiemurtelin kuin petolinnun otteeseen joutunut käärme, mutta mestarini piti pintansa. Tämä ei tuntunut enää miltään leikkimieliseltä yhteenotolta. Aivoni alkoivat kallistua sitä kohti, että käynnissä oli todellakin elämän ja kuoleman välinen kamppailu, josta vain vahva selviytyisi hengissä.
Kierimme maassa mestarini kanssa yhtenä häntien ja turkkien pyörremyrskynä. Kollilla oli yhä niskaote minusta, enkä voinut muuta kuin rimpuilla epätoivoisesti vastaan. Kuononi oli puristuksissa soturin rintaturkkia vasten, ja hapenotto kävi hetki hetkeltä vaivalloisemmaksi, etenkin kun tunsin auringon yhä porottavan vaarallisen kuumana turkkilleni.
Ajatukset sinkoilivat päässäni ristiin rastiin, suurin osa niistä oli täysin irrationaalisia, mutta yksi niistä tuntui siinä hetkessä toimivalta. Hapoilin etukäpälilläni Lokkimielen kylkiä, kunnes sain tuntuman ja puristin niistä kynsilläni. Löystyikö kollin ote hieman? Väänsin niskaani sen verran, että sain kuononi pois kollin rintakarvoista ja tein ärhäkän äkkiliikkeen ylöspäin, tarraten soturin alaleuasta hampaillani. Asento oli kaikkea muuta kuin mukava, enkä jaksaisi pysyä siinä kauaa. Toivoin vain, että kestäisin sen verran, että saisin Lokkimielen päästämään irti.

//Kokki?

Kun Uivelotassu oli päässyt tarpeeksi lähelle Lokkimieltä lyödäkseen, soturi oli muutaman väistönsä jälkeen ladannut kovan iskun oppilaansa kuonoon. Tällä kertaa hän oli kuitenkin vihdoin päästänyt sen halunsa toteutumaan, mistä oli pitkään pakonomaisesti pidättäytynyt: hän oli lyönyt naarasta raa'asti kynnet esillä. Sitten hän oli lyönyt toisen kerran, eikä ollut enää pystynyt lopettamaan. Se tuntui liian hyvältä. Lokkimieli purki Uivelotassua kohtaan kokemaansa syvää inhoa ja koki järisyttävän voiman virtaavan suoniinsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä siitä asti, kun oli ensimmäisen kerran vienyt naaraan harjoituksiin ja nähnyt, miten säälittävä ruipelo tuo takkukasa olikaan. Uivelotassu ei edes käyttäytynyt kuten normaalit naaraat. Klaani tarvitsi toki naaraita, mutta Lokkimieli oli varma siitä, että Kuolonklaani olisi parempi ilman Uivelotassun kaltaista naarasta. Kuka nyt muka edes haluaisi pentuja tuollaisen kanssa. Uivelotassu oli täysi turhake.
Lokkimieli latoi iskuja raivokkaasti oppilaan kasvoihin kummallekin puolelle. Hän tunsi puhdasta mielihyvää, kun teroitetut kynnet upposivat turkin alle naaraan ihoon. Lopulta Uivelotassu lyyhistyi maahan. Oliko tämä tosiaan noin heikko? Vielä kaiken senkin jälkeen, mitä Lokkimieli oli tälle opettanut.
Valkoharmaa soturi katsoi oppilasta inho silmissään. Hän istui uhkaavasti tummanharmaan naaraan yllä niin, että harmaa puoli hänen kasvoistaan erottui selkeämmin auringonvalon kadottaessa valkoisen puolen näkyvistä. Oppilas puuskutti kuin auringonpistokseen kuoleva klaaninvanhin. Näky oli suorastaan säälittävä. Olisi ollut häpeällistä, jos joku muu olisi nyt nähnyt, miten heikko soturin vaivalla kouluttama oppilas olikaan. Naaraan heikkous olisi saanut Lokkimielen näyttäytymään aivan osaamattomana mestarina. Onneksi kukaan ei saisi nähdä sitä. Ja onneksi asia saattoi olla vielä korjattavissa.
"Nouse ylös", Lokkimieli käski.
Uivelotassun silmistä paistava pelko ruokki soturia entisestään. Oppilas nousi pystyyn heiveröisesti ja alkoi perääntyä. Lokkimieli tuijotti tätä silmiään räpäyttämättä. Uivelotassu räpytteli silmiään saadakseen toiseen silmään vuotaneen veren poistumaan. Soturi mietti jo, miten hän selittäisi Uivelotassun hyvin mahdollisesti näkyvään jäävän vamman illalla klaanitovereille. Ehkäpä kömpelö oppilaansa oli kompastunut ja kaatunut suoraan päin terävää kiveä tai oksaa. Ei paria naarmua olisi vaikea selittää ilman epäilyksiä. Hän tiesi kuitenkin, että suurin hupi oli jo pidetty. Jos naarmuja tulisi vielä enemmän... no, se voisi herättää epäilyksiä.
Kun Lokkimieli lähestyi naarasta selkä köyryssä miettien seuraavaa liikettään, Uivelotassu laskeutui äkkiä matalaksi kuin väistääkseen iskun. Soturi hymähti huvituksesta.
"Noinko sinä lyöt vihollista kasvoihin?"
Uivelotassu siristi silmiään.
"Luulin opettaneeni sinut hiukan paremmin. Ryhdistäydy."
Lokkimielen ilme ei värähtänytkään, kun hän jatkoi naaraan kiertämistä hyvin hitaasti ja hyvin tietoisena omasta ylivoimastaan. Uivelotassu nousi ylös ja vastasi hänen katseeseensa. Tai ainakin yritti. Lokkimielen mielestä tämä näytti lähinnä säälittävältä rotanpoikaselta, joka oli eksynyt laumastaan. Naaras oli edelleen hengästynyt.
"Oletko sinä oppinut mitään alkuunkaan?" soturi kysyi haastavasti.
Hän paineli nappuloita saadakseen jonkin reaktion ulos Uivelotassusta. Ja nyt hän oli näkevinään muutoksen naaraan silmissä ja asennossa. Lokkimieli huomasi, että oppilaan kynnet olivat alkaneet työntyä sisään ja ulos.
Uivelotassun hännän liike paljasti hänen tulevan hyökkäyksensä. Lokkimieli syöksyi sivuun. Hän kääntyi oppilasta kohti lyödäkseen tätä takaraivoon. Oppilas oli kuitenkin yllättävän nopea. Tämä oli jo kääntynyt kohtaamaan Lokkimielen etukäpälä valmiina huitaisemaan. Käpälän isku hipaisi Lokkimielen kuonoa, mutta toinen osui lujaa kollin oikeaan korvaan niin että tärähti. Isku oli tullut liian helposti. Kolli oli aliarvioinut naaraan; tämä oli jo ehtinyt kerätä voimiaan.
"Noinko?" Uivelotassu kysyi.
Lokkimieli kivettyi vain sekunnin ajaksi tuijottamaan naarasta silmät leiskuen. Sitten soturi nousi takajaloilleen, huitaisi oppilaan käpälän sivuun ja tarrasi kummankin etukäpälänsä naaraan niskan ympärille. He kaatuivat maahan, kun Uivelotassu rupesi rimpuilemaan Lokkimielen otteessa.

//Uivelo?

Rosmariinikynsi näytti suunnan, kun lähdimme etsimään saalista. Lepakkohuuto seurasi perässä mukisematta. Häntä ei haitannut antaa naaraan johtaa häntä, se oli jopa ihan mukavaa. Hän tuntui tietävän mihin meidän kannattaisi mennä ja missä päin oli riistaa, sillä pian jäniksen haju lehahti kollin kuonolle. Hän kääntyi katsomaan naarasta vierellään aikeissa ilmoittaa saaliista, mutta naaras olikin jo selkeästi huomannut sen itsekin.
“Haistatko? Tällä on jäni!” hän ilmoitti madaltaen ääntään. Lepakkohuuto nyökkäsi naaraalle ja kuikuili vähän matkan päähän yrittäen katsoa, jos näkisi jäniksen. Se oli lähellä muutaman pensaan takana, mutta niin kaukana, ettei huomaisi heitä, elleivät he pitäisi kovaa ääntä.
“Minä kierrän sen sivulta ja säikäytän sen sinun luoksesi niin sinä voit sitten napata sen. Älä epäonnistu”, Rosmariinikynsi naukaisi ilkikurisesti. Tummanharmaa kolli tuuppasi naarasta leikkien ärtynyttä, mutta hymy hänen kasvoillaan kertoi kyllä, että hän ei oikeasti ollut ärtynyt lainkaan.
Kolli lähti omalle paikalleen hiljaa varoen astumasta minkään äänekkään päälle ja liikkuen niin piilossa kuin koskaan vain saattoi. Hän vilkuili aina jänistä, Rosmariinikynttä ja maata edessään, jotta ei varmasti möhlisi. Sellainen pahemman luokan moka saisi hänet näyttämään aivan typerältä naaraan edessä.
Kun Lepakkohuuto asettui viimekn aloilleen omalle paikalleen, hän antoi merkin klaanitoverilleen siitä, että oli valmis heti, kun hän vain haluaisi aloittaa. Rosmariinikynsi nyökkäsi vastaukseksi.
Kun naaras loikkasi esiin piilostaan suoraan jänistä kohti, eläin päästi kiljahduksen ja lähti äkkiä pinkomaan karkuun. Se pinkoikin suoraan kollia päin ja hän syöksyi pian itsekin esiin piilostaan. Jänis yritti muuttaa kurssiaan, mutta oli jo liian myöhäistä. Lepakkohuuto nappasin pörröhännän hampaisiinsa ja taittoi sen niskat nopealla ja voimakkaalla puraisulla niskaan. Eläin notkahti ja meni sitten elottomaksi. Karvojen lävitse kolli kehui Rosmariinikynnen ja hänen yhteistyötään. Sitten hän tiputti sen maahan nuoleskellen verta suunsa ympäriltä kulmahampailtaan.
Nopeasti soturikaksikko kaivoi jänikselle kuopan, pudotti sen sinne ja hautasi eläimen, jotta muut petoeläimet eivät tulisi viemään heidän saalistaan sillä välin, kun he jatkoivat saalistamista.
Etsiessämme lisää riistaa Rosmariinikynsi alkoi kysymään jotain siitä kerrasta, kun Lepakkohuuto oli ollut sairaana parantajan pesällä tulehduksesta tulleen kuumeen takia. Lepakkohuuto tiesi heti mihin aihe olisi menossa, mutta ennen kuin naaras ehti edes sanoa asiaansa loppuun, rajan luota kuului ääntä. Tummanharmaan kollin suurehkot korvat kääntyivät heti ääntä kohti ja hän lähti harppomaan lähemmäs rajaa.
Hän ei paria askelta enempää kerennyt ottaakaan, kun pian kahden kissan silmät kiiluivat aluskasvillisuuden seassa. Kolli siristi sinisiä silmiään ja pörhisti karvansa. Hän olisi valmistautunut häätämään nämä kaksi kissaa pois minä hetkenä hyvänsä.
“Olette Kuolonklaanin reviirillä, alkakaa laputtaa täältä!” tummanharmaa kolli lopulta sihahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kaksikko tuijotti häntä kuin puulla päähän lyötynä. Kun pienikokoinen soturi otti uhittelevan askeleen eteenpäin nämä kaksi ulkopuolista kissaa perääntyivät vähäsen. Nyt Lepakkohuuto saattoi nähdä heidät hieman paremmin.
Toinen kissoista oli pieni sinikilpikonna kissa, jolla oli kullankeltaiset silmät ja ulkonevat kulmahampaat, kuten Lepakkohuudolla. Toinen kissa oli pienehkö tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli mustat kuviot. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset.
“Olemmeko?” sinikilpikonna naaras kysyi.
“Ainakin melkein!” Lepakkohuuto sähisi ja pörhisti turkkiaan.
“Keitä olette?” kaksikon kolli kysyi ja kallisti päätään. Hän oli Lepakkohuudon mielestä ärsyttävän rauhallinen ajatellen sitä, että hän oli paikalla uhittelemassa hänelle. Voisi vain alkaa kalppia ja jättää hänet ja hänen saalistus toverinsa rauhaan!
“Niin? Onko jompikumpi teistä kenties Rontti?” naaras kissa kysyi. Tummanharmaa kuolonklaanilainen katsoi häntä kuin hän olisi juuri kysynyt pystyisivätkö he lentämään.
“Meidän nimenne ei kuulu teille! Lähtekää täältä, tänne teitä ei ole toivotettu tervetulleiksi!”
“Niin!” Rosmariinikynsikin sanoi viimein. Hän vilkuili kaksikkoa ja klaanitoveriaan hieman, mutta Lepakkohuuto ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Hänellä oli liian kiire kinastella näiden ulkopuolisten kissojen kanssa.
“Jos ette nyt lähde täältä, kynin teidän molempien turkit irti ja jätän sellaiset arvet, ettette koskaan unohda tätä päivää!” hän sähisi. Nämä ulkopuoliset kissat vilkaisivat toisiaan hieman hermostuneena, mutta eivät paenneet.
“Lähdemme, kun olette vastanneet kysymykseemme! Onko jompikumpi teistä Ronttintai tunteeko kumpikaan teistä Rontti nimistä kissaa?” tuntematon naaras naukaisi järeästi.
“Kuten jo sanoin, meidän nimemme tai muut tuollaiset asiat eivät ole teidän asianne!” murahdin vihaisesti.

//Rosmy?

Vaikka yleensä nautin pienestä tuskasta lisämausteena elämässäni, nämä helteet ylittivät minunkin sietorajani. Kuumuutta ei voinut paeta mihinkään, se ei jättänyt rauhaan edes nukkumapaikan varjoissa, minkä otin henkilökohtaisena loukkauksena, sillä varjot olivat minun valtakuntaani. Nyt ne olivat kuitenkin pettäneet minut, ja minä melkein läähätin kuin pahainen piski seuratessani mestariani harjoituspaikalle.
Olin herännyt - itse asiassa olin valvonut lähes tulkoon koko yön kärvistelemässä tukalaa oloani - jo linnunlaulun aikaan odottamaan Lokkimieltä, kuten hän aina minulta vaati. En ollut ollut siitä ollenkaan pahoillani, sillä olin järkeillyt pääseväni nopeammin pois auringosta, mitä aikaisemmin harjoitukset pidettiin. Tällä kertaa arvaamaton mestarini ei kuitenkaan ollut pysynyt omien sanojensa takana, vaan kolli ilmestyi paikalle huomattavasti myöhemmin, kun aurinko jo porotti paahtavan kuumana lakipisteessään. Kuulemma kolli oli kertonut minulle eilen menevänsä tänä aamuna metsästyspartioon, mistä syystä harjoitusten ajankohta oli siirtynyt myöhemmäksi.
Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa mistään ilmoituksesta. Toisaalta Lokkimieli ei ollut kovin väärässä siinä, että en varmaan taaskaan ollut kuunnellut häntä niin hyvin kuin hän olisi toivonut. Kaipa minä olin ajatuksissani sivuuttanut koko asian.
Pysähdyimme vasta aivan metsän rajalla, jonka jälkeen alkoi armoton avomaa, jolle aurinko helotti kuin viimeistä päivää. Onneksi Lokkimieli oli tarpeeksi viisas pitäessään harjoitukset siinä kohtaa, missä oli vielä suojaa. Tai niin ainakin olin ajatellut, ennen kuin mestarini komensi minut pois varjosta suoraan aurinkoon. Melkein sävähdin tuntiessani auringonsäteiden porautuvan kuumina tummaan turkkiini. Siristin silmiäni katsoessani varjoon jäänyttä soturia, joka seuraavaksi rupesi latelemaan minulle toimintaohjeita:
“Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua kovaa kasvoihin.”
Lävitseni kulki pieni hämmennyksen aalto, mutta sitten pääni täytti uusi oivallus: saisin lyödä Lokkimieltä. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa kolli suorastaan kerjäsi sitä. Kenties tämä oli kerjännyt sitä koko sen ajan kun olin ollut oppilaana. Jostakusta olisi saattanut tuntua jotenkin väärältä tai pahalta satuttaa omaa mestariaan, mutta jostain syystä minulle se ei tuottanut edes ajatuksen tasolla kipuja.
Lähestyin Lokkimieltä hitain, harkitsevin askelin, aivan kuten saalista vaanittaessa. Katseeni oli lukittuna hänen - typerään - naamaansa. Kuvittelin jo mielessäni iskuni liikerataa. Jos Lokkimieli aikoi vain seistä tuossa paikallaan ja odottaa lyöntiäni, tästä tulisi liian helppoa. Ehkä jopa tyydyttävää. Jokainen isku lievittäisi kollin aiheuttamaa hankalaa oloani.
Jälleen kerran olin kuitenkin mennyt aliarvioimaan raidallisen soturin. Kun huitaisin etukäpälälläni Lokkimielen kuonoa kohti, hän kumartui väistääkseen sen. Turhautuneena yritin uudemman kerran, sitten kolmannen ja neljännenkin. Ennen kuin ehdin edes yrittää viidettä kertaa, näin vilaukselta Lokkimielen tassun viuhahtavan naamaani kohti, ja pian poltteleva kipu levisi poskeani pitkin.
Kitkerä, metallinen haju täytti nenäni, ja sydämeni ihan nyrjähti, kun huomasin Lokkimielen tassussa punaista. Kolli oli käyttänyt kynsiään minuun! Tuijotin soturia hetken järkytyksestä lamaantuneena, mutta ehdin tehdä huteran väistöliikkeen juuri ennen kuin Lokkimieli iski uudestaan. Se oli kuitenki turhaa, sillä kollin seuraava lyönti meni jälleen perille.
Kaikki keskittymiseni meni soturin kynsien väistelyyn, enkä ehtinyt valittaa kasvojani pitkin säteilevää kipua. Se oli omanlaisensa piristysruisku, ja minusta tuntui että tavallisesti niin väritön maailma alkoi yhtäkkiä näyttäytyä värikkäämpänä silmissäni. Tämä adrenaliini sai aistini virittymään aivan uusiin sfääreihin.
Verta valui silmääni sen yläpuolelle tulleesta naarmusta. Päässäni jyskytti kuin se yli olisi juossut useampi hirviö, ja kieleni alkoi tuntua suussani kuivemmalta kuin puun kaarna. Vaikka kuinka kovasti yritin, en kyennyt väistämään Lokkimielen viimeistä iskua. Tunsin kollin käpälän tärähtävän pääni sivuun niin kovaa, että se vei minulta jalat alta. Lyyhistyin maahan läähättämään aivan läkähtymisen partaalla, samalla kun turkkini tuntui olevan tulessa.
Kohotin lopen uupuneena katseeni yläpuolelleni kohoavaan Lokkimieleen, jonka siluetin erotin jotenkuten vasten kirkasta aurinkoa.

//Kokki?

Loikkelin leiriin harjoitusten jälkeen. Lihaksiani särki, mutta Loiskevarjo vain sanoi sen kuuluvan asiaan. Uskoin häntä. Kolli oli minulle suurimmaksi osaksi ihan kiva, kun en mokannut kokoajan. Joskus hän kuritti minua, mutta aina sanoin ei fyysisesti. Kuljetin katsettani ympäri leiriä. Kissat olivat hyvin vaisuja näin kauhean lämmön alla. Näin Rosmariinikynnen yksinänsä istuskelemassa. Kipitin tuon luokse tervehtien kohteliaasti.
“Hei, Harakkatassu”, Rosmariinikynsi tervehti takaisin. Nyökkäsin.
“Miten sinulla menee?” kysyin stepaten etutassujani. Loiskevarjo aina käski olla hönssäämättä, joten käytin kaiken aikani leirissä hönssäämällä juuri niinkuin itse halusin.
“Hyvin”, Rosmariinikynsi vastasi, mutta näytti hieman surulliselta. Mitäköhän naaraan päässä liikkui?
“Niinkö?”
Rosmariinikynsi nyökkäsi. Kohautin lapojani ja katsoin pois.
“Mene vain”, harmaaturkki murahti. Katsoin naarasta hieman hämmentyneenä, mutta lähdin sitten. En ymmärtänyt oikein, mutta annoin olla. Tassuttelin tieheni. Se olikin hyvä idea, sillä auringossa tuntui kuin turkki olisi palanut karrelle.
“Harakkatassu”, Loiskevarjo käski leirin toiselta puolelta. Huokaisin. En mielellään takaisin harjoittelemaan. Oli niin kuuma ja minäkin väsyin joskus. Tassutin kuitenkin kuuliaisesti mestarini luo. Hän katsoi minua arvioivasti.
“Oletko jo liian väsynyt vai voimmeko mennä vielä toisiin harjoituksiin?” Loiskevarjo kysyi. Olisin halunnut huokaista, mutta tiesin ettei kolli pitänyt siitä.
“En ole”, vastasin niinkuin tiesin Loiskevarjon haluavan minun vastaavan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi tassuttaakseen taas pois leiristä. Katsoin sivuun vahingossa suoraa emoani silmiin. Käänsin katseeni takaisin loittonevaan Loiskevarjoon ja juoksin sitten hänen peräänsä. Jo pienen kävelyn jälkeen turkkiani kuumotti niin kovin, että läähätin kuumissani. Loiskevarjo katsoi minua ja pakotin itseni lopettamaan läähättämisen. Yritin kovin saada hänet tyytyväiseksi.
“Ajattelin, että voisimme keskustella hiukan”, Loiskevarjo sanoi ja kääntyi ympäri. Hän istahti eteeni, joten istuuduin itsekin.
“Et ole täysiverinen kuolonklaanilainen”, hän aloitti. Karvani nousivat hiljalleen pystyyn, mutta pysyin hiljaa. Se vaati suuria ponnisteluja.
“En ole varma oletko kelvollinen soturiksi noilla juurilla. Siksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta puhdasverisiltä oppilailta, ymmärrätkö?”
“Ymmärrän, Loiskevarjo”, vastasin. Näyttäisin hänelle vielä, että olin yhtä kelvollinen kuin kaikki muutkin. Kaikki kissat olivat mielestäni saman arvoisia juurista huolimatta.
“Mahtavaa.”
Halusin sanoa vastaan ja ajaa kaltaisteni etua, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi. Pahimmassa tapauksessa minulle vain kävisi huonosti. En tiennyt kuinka herkästi mestarini ryhtyisi voimakeinoihin. Pidin suuni vain supussa.
“Kyllähän sinä kuitenkin uskot Pimeyden Metsään etkä mihinkään hömppä juttuihin?” Loiskevarjo haastoi.
“En usko. En usko mihinkään”, totesin töksäyttävästi vahingossa, mutta se vastasi mestarini haastavaan sävyyn hyvin, joten en ryhtynyt pahoittelemaan. Loiskevarjon silmät leimahtivat suuttumuksesta.
“Oppilaani kuuluu olla oikea kuolonklaanilainen. Osa sitä on Pimeyden Metsään uskominen.”
“Saat uskoa Pimeyden Metsääsi niin paljon kuin ikinä haluat, mutta minä en siihen käänny. Ei uskolla ole mitään tekemistä uskollisuuden kanssa”, vastasin puolustelevasti. Loiskevarjolla kiehui yli ja hän nousi pystyyn. En osannut odottaa seuraavaa ja, kun isku tuli en edes väistänyt. Kynnet viilsivät korvaani. Älähdin suutuksissani ja käännyin. Juoksin karkuun. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tapella mestarini kanssa keskellä metsää. Häviäisin ja kolli voisi tehdä minulle mitä vain. En pitänyt ajatuksesta. Lopetin juoksemisen, kun tajusin ettei minua seurattu. Seisoin paikallani leirin edessä huohottaen. Minua pelotti. Pyyhkäisin käpälälläni korvaani. Siihen sattui. Tassuuni tarttui verta. Rauhoittelin itseäni ja hiiviskelin sitten kaikessa rauhassa takaisin leiriin. Menin oppilaiden pesään ja hakeuduin omalle makuusijalleni. Painelin sammalella haavaa ja toivoin, että kukaan ei huomaisi sitä. Miten olin antanut tilanteen äityä niin pahaksi, että sain kynsistä? Minua hämmensi ja pelotti, mutta joutuisin kuitenkin vain antamaan asian olla. En halunnut Loiskevarjoa pulaan. Välitin kollista oudolla tavalla kuitenkin jonkin verran. Nuolin käpälääni ja koitin puhdistaa korvaani. Keksisin jonkin peitetarinan, jos joku kysyisi siitä.

Pälyilin epäillen taivaalle soturien pesän suojista. Aurinko porotti kuin kohtalon päivät olisivat käsillä, eikä taivaalla nähnyt yhden ainoaa helpotusta tarjoavaa pilvenhattaraa. Ei edes tuullut: ilma oli pysähtynyttä, enkä kuullut taustalla yleensä soivaa ulinaa. Kerrassaan sietämätöntä. Olin aina rakastanut lämpöä, ja viherlehtinä lempipuuhiani oli auringossa kallioilla loikoilu. Nyt kalliot polttivat kuin olisi kävellyt kuumilla kekäleillä: leirin aukio oli tyhjä, klaanilaiset olivat suojautuneet pesiin sekä seinämien luomiin varjoihin. Kallioseinillä kasvavat sammalet olivat paahteessa muuttuneet kuiviksi, ruskeiksi koppuroiksi.
"Voi kun nämä helteet hellittäisivät", viereeni jostain tupsahtanut Pikkukaaos päivitteli. En tiennyt, mikä osa viileästä olemuksestani oli antanut naaraalle sen ajatuksen, että haluaisin tulla lähestytyksi. Olin tuntenut Pikkukaaoksen kauan, enkä vieläkään oikein ottanut naaraasta selvää. Aivan kuin hän ei välittäisi siitä, kiinnostiko keskustelukumppania hänen itsestään selvät tuumailunsa.
"Niin", mutisin takaisin tympääntyneenä. "En ole koskaan nähnyt vastaavaa."
Se oli totta. Toivoin, että olisin voinut elämänkokemukseeni vedoten sanoa, ettei tämä ollut mitään uutta, että olin jo joskus aiemmin nähnyt Kuolonklaanin selviävän samanlaisista säistä. En kuitenkaan ollut kokenut tällaista. Olin elänyt läpi ankarien talvien ja hirmumyrskyjen, mutta en ollut koskaan aiemmin kohdannut aurinkoa vihollisena.
"Niin. Ennennäkemätöntä. Emme olisi mitenkään voineet varautua moiseen."
Vaikka koin Pikkukaaoksen läsnäolon kärsivällisimmillänikin vain siedettävänä, sydäntäni lämmitti nyt se, että jaoimme pitkälti samat kokemukset. Hän oli myös nähnyt Eloklaanin synnyn, tapahtuman, josta nyt pennuille ja oppilaille kerrottiin, kuin se olisi jo kaukaista menneisyyttä. Oloni tuntui vähemmän ikälopulta, kun en ollut aivan yksin kokemusteni kanssa.

Kun aurinko viimein oli painunut niin alas taivaanrantaan, että pitkät varjot lankesivat suojaamaan leirin aukiota, astuin viimein ulos pesästä. Nälkä kurni vatsaani: helle oli ajanut myös riistaeläimet piiloihinsa, ja tuoresaaliskasa oli viime päivinä ollut suorastaan säälittävän kokoinen. Jalouteni ei nyt riittänyt aterian väliin jättämiseen, sillä olin itse menossa vielä yöpartioon. Nälkä huimasi jo päätäni, enkä jaksaisi jolkottaa ympäri reviiriä tyhjin vatsoin. Toisaalta moni muu oli täysin samassa tilanteessa: minun oli viime aikoina ollut pakko määrätä partiot kulkemaan pimeinä yön ja varhaisen aamun aikoina, sillä leirin ulkopuolella ei ollut turvallista päiväsaikaan. Monet partioihin lähtevät kerääntyivätkin nyt tuoresaaliskasan luo. Toistaiseksi ruokaa oli onnistuttu jakamaan sovussa, mutta olin huomannut kireyttä joidenkin klaanilaisten välillä. Lehtikatoina ruoan jakaminen ei yleensä kärjistynyt väittelyä vakavammaksi, mutta kissat olivat tottuneet syömään viherlehden aikaan vatsansa täyteen aina halutessaan. Siksi pidin tuoresaaliskasaa aina hiukan silmällä.
Hotkaisin hiiren. Lummetassu, joka oli lähdössä kanssani partioon, söi varpusta vähän matkan päässä. Tämän mestari Virtaviima lähtisi myös mukaan, ja näinkin naaraan astuvan venytellen ulos sotureiden pesästä. Myös oppilaiden koulutus jäi nyt yöaikaan, mikä oli aiheuttanut - etenkin minulle - harmaita karvoja. Mestareina toimiville sotureille jäi nyt paljon vähemmän aikaa partioihin. Olin yrittänyt ratkaista ongelmaa järjestämällä mestareita oppilaineen useammin partioihin, jotta koulutusta voisi toteuttaa niiden aikana.
Koska partiot jakautuivat nyt pienemmälle aikaikkunalle, olimme päättäneet tehdä partioista suurempia. Se oli vain järkevää: näin tehostimme merkittävästi metsästystä. Ei olisi ollut mahdollista jatkaa metsästämistä tavallisilla suunnilleen neljän kissan partioilla, kun aikaa saalistamiselle oli niin vähän ja riistasta oli muutenkin puutetta. Siksi minun, Virtaviiman ja Lummetassun lisäksi mukaamme lähtivät myös Matotaisto ja Hierakkatassu sekä Tattihalla.
Astelin leirin uloskäynnille odottamaan muiden partiolaisten saapumista. Loin tiukan katseen Hierakkatassuun, joka oli jäänyt lorvimaan oppilaiden pesän ulkopuolelle, ja pian naaras kipitti luokseni. Nyökkäsin Virtaviimalle, joka saapui seuraavaksi.
"Olethan saanut syödäksesi?" kysyin vaaleanharmaalta soturilta. "Säännöstely on tärkeää, mutta en halua kenenkään pyörtyvän kesken partion nälän takia."
Virtaviima ei toisaalta vaikuttanut kuuluvan niihin, jotka typerää jalouttaan päätyivät satuttamaan vain itseään - huoleni oli varmaankin turhaa. Olin kuitenkin törmännyt joihinkin, jotka vaikuttivat välttelevän syömistä viimeiseen asti, jotta muille riittäisi ruokaa. Se oli tyhmää: eivät marttyyrit saaneet Pimeyden Metsältä mitään pisteitä. Sen sijaan he saivat nestehukan eivätkä jaksaneet partioissa metsästää. Suuret kiitokset.

//Virta?

Lokkimieli istui etäällä kaikista muista keskellä leiriä oleskelevista kissoista. Hänen katseensa oli kiinnittynyt piikkihernetunnelin vieressä uskollisena pönöttävään oppilaaseen. Uivelotassu oli istunut siinä ensin auringon noustessa, mennyt jonkin ajan kuluttua takaisin nukkumaan, tullut hetki sitten takaisin ja pälyillyt laiskasti ympäri leiriä, kunnes oli ilmeisesti vain alistunut odottamaan. Lokkimieli istui muutaman soturin takana niin, että hän näki juuri ja juuri oppilaansa runsaan välimatkan päästä, mutta tämän olisi lähes mahdoton huomata Lokkimieltä. Tummaturkkinen naaras näytti kovin hämmentyneeltä, eikä se ollut ihmekään, sillä Lokkimieli aloitti aina harjoitukset viimeistään auringonnousun aikaan.
Pieni omahyväinen virne levisi harmaalaikukkaan soturin kasvoille. Luvassa voisi olla oikein hyvä päivä.
Kolli vilkaisi taivaalle, jossa aurinko oli jo saavuttamassa huippuaan. Jo nyt leirin oli vallannut läkähdyttävä lämpö, eikä se voinut muuttua kuin paremmaksi. Tänään Lokkimieli testaisi Uivelotassun rajoja aivan uudella tapaa.
Soturi nousi ylös, kääntyi ja vilkaisi nopeasti Uivelotassuun. Hän jolkotti leirin reunamaa pitkin tarpeidentekopaikalle, jossa hän oli viettänyt puolet aamusta, mutta joka oli toiminut oikein hyvänä kulissina muille sotureille. Hän oli piilotellut siellä esittäen, että hänellä oli vatsa kovinkin sekaisin. Kukaan tuskin saisi tietää, miten pitkään Lokkimieli todellisuudessa oli siellä ollut. Tarpeidentekopaikalla ei puhuttu. Se liittyi jotenkin siihen 'kiusallisuuteen', jota toiset kissat kokivat tietyistä sosiaalisen rajan ylittävistä, epämukavuuden tunnetta aiheuttavista asioista.
Lokkimieli kaapaisi hiekkaa käpälällään niin, että se pöllyyntyi ja muodosti pienen keon. Kolli odotti pienen hetken ja käveli sitten takaisin aukiolle.
Vasta ollessaan kolmen ketunmitan päässä Uivelotassusta oppilas näytti huomaavan hänet. Lokkimieli hymyili tyhjillä silmillään. Harjoiteltu hymy oli niin vakuuttava, että kylmyyden häivähdyksen saattoi selittää silmien kylmänsinisellä värillä. Lokkimieli epäili kuitenkin, että Uivelotassu mahdollisesti osasi jo nähdä sen läpi. Jos asia oli niin, Uivelotassu olisi ainoa kuolonklaanilainen, joka tiesi tuosta tyhjyydestä. Tietäisi, että kylmyys oli totta. Oppilas ei kuitenkaan tiennyt, miten pitkälle se ulottui. Lokkimieli oli toki rääkännyt oppilastaan paljon, ollut todennäköisesti raaempi kuin yksikään mestari Kuolonklaanissa lukuisiin vuodenaikoihin. Siltikään Uivelotassu ei voinut, eikä tulisi mitenkään ymmärtämään, miten valtava, loputon tyhjyys soturin sisällä vallitsi. Lokkimieli tiesi, ettei kukaan tulisi koskaan tajuamaan sitä.
"Onko harjoitukset peruttu?" Uivelotassu kysyi.
Lokkimieli kohotti kulmiaan kysyvästi, kuin ei ymmärtäisi, miksi Uivelotassu oli niin hämillään.
"Onko lähistöllä metsäpalo?" Lokkimieli vastasi.
"Ei kai, mutta-", oppilas aloitti kyllästyneen näköisenä.
"Ei. Niitä ei ole peruttu. Minä sanoin sinulle eilen, että menen aamulla metsästyspartioon ja aloitamme tänään myöhemmin", Lokkimieli tokaisi tiukasti, mutta hallitusti. Hän valehteli.
Uivelotassu siristi silmiään ja katseli Lokkimieltä hetken, mutta käänsi sitten äkkiä katseensa muualle.
"Mutta sinä et taaskaan kuunnellut."
Uivelotassu painoi päätään hiukan alakenoon. Lokkimieli jatkoi tasaisella äänellä:
"Kyse ei nyt ollut mistään vakavasta, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minun pitää voida luottaa siihen, että sinä kuuntelet minua, Uivelotassu."
"Ymmärrän", naaras maukaisi monotonisesti. Kolli odotti kuulevansa vielä tuhahduksen, jota Uivelotassun suusta ei kuitenkaan karannut. Lokkimieli pani merkille, että tämä vältteli edelleen hänen katsettaan. Vallankäyttö tuntui palkitsevalta jo näinkin pienissä suhteissa. Astellessaan ulos leiristä kolli pohti, miltä se mahtaisikaan tuntua suuremmassa mittakaavassa.

Erään suuren kuusen juurella, aivan metsikön rajassa Lokkimieli oli pysähtynyt tajutessaan, että tämä oli mitä täydellisin paikka taisteluharjoituksille. Vai pitäisikö sanoa kestävyysharjoituksille. Lokkimieli oli komentanut Uivelotassun aukean puolelle, jossa aurinko porotti turkille kuin liekit. Soturi itse pysyisi tietysti puiden varjossa niin paljon kuin mahdollista.
He olivat aloittaneet kertaamalla viime harjoitusten asiat. Uivelotassu ei näyttänyt vielä läheskään niin hengästyneeltä, kuin mitä Lokkimieli halusi hänen olevan. Soturi mietti hetken. Hän tarkasteli oppilasta tuomitsevan terävästi.
"Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua lujaa kasvoihin."
Uivelotassu näytti hetken epäröivältä, mutta sitten tämän silmissä käväisi jokin uusi ilme. Kuin liekin leimahdus. Lokkimieli ei osannut tulkita sitä, mutta hän olisi hetken melkein voinut vannoa, että oppilaan silmissä vilahti jotain Lokkimielelle itselleen hyvin tuttua. Halua satuttaa? Inhoa? Ei... Lokkimieli ei pitänyt sitä ollenkaan todennäköisenä, ja päätyi siihen, että oli luultavasti vain sekoittanut tulkinnan omiin tuntemuksiinsa.
"Lyö minua kasvoihin", Lokkimieli toisti, mutta tällä kertaa se ei ollut neutraali kehotus; se oli käsky.
Lokkimieli seisoi paikallaan hievahtamatta, kun Uivelotassu alkoi lähestyä hitaasti, mutta varmoin askelin. Hän aikoi esittää, että tekisi tämän helpoksi oppilaalle. Mutta sitä hän ei todellakaan aikoisi tehdä. Kun Uivelotassu epäonnistuisi tarpeeksi monta kertaa, Lokkimielen olisi tarkoitus näyttää esimerkkiä ilman varoitusta ja läimäyttää naarasta kasvoihin täydellä voimalla. Hän ei tiennyt, voisiko enää hallita impulssiaan tehdä se kynnet esillä. Mahdollisuus oli liian hyvä. Kukaan ei saisi tietää. Sitä paitsi, ei kukaan uskoisi, vaikka oppilas kertoisikin. Vaikka soturin teki mieli pahoinpidellä oppilastaan tänään oikein kunnolla, hän tiesi, ettei liian isoja näkyviä jälkiä saisi jäädä. Sen takia hän käyttikin paahtavaa kuumuutta hyväkseen.
Pieni ääni Lokkimielen päässä kuitenkin epäröi. Mitä jos Uivelotassu onnistuisikin ja Lokkimielen torjunta pettäisi? Eihän tämä ollut enää mikään täysi surkimus, vaan lähestyi koulutuksensa loppuvaiheita. Ja Lokkimieli oli kouluttanut naaraan kovaksi.

//Uivelo?

Klaani tuntui kärsivän samoista ongelmista nyt viherlehden aikaan, mitä se oli kärsinyt lehtikadon aikaan. Riista oli saanut kadotettua itsensä lähestulkoon täysin piiloksiin, eikä se ollut mikään ihme. Tuskin kukaan jaksoi samankaltaista hellejaksoa, mitä ympäristö meille tällä hetkellä tarjoili. En minä ainakaan. Aurinkohuipun aikaan jokainen pysytteli melko visusti jossain varjossa ja varoi viettämästä liikaa aikaa suorassa auringon porotuksessa. Tumma ja paksu turkki oli erittäin huono yhdistelmä tähän aikaan. Turkkini oli viherlehtisin jo muutenkin tarpeeksi tukala ja nyt se alkoi olla tukala ihan haitaksi asti. Jos karvojen repiminen kivuttomasti irti olisi ollut vaihtoehto, olisin todennäköisesti jo käyttänyt sen. Nyt oli tyydyttävä vain siihen, että tuijotti hivenen pidempään heitä, jotka omasivat ohuemman turkin eivätkä joutuneet kärsimään yhtä paljon.
Aika tuntui matelevan etanan lailla eteenpäin. Välillä se tuntui pysähtyvän jopa kokonaan. Ihan kuin se ei olisi halunnut tämänkään tuskaisen päivän vaihtuvan illaksi ja ilman viilenevän edes hiukan. Kunhan aurinko vain väistyi tarpeeksi, pystyi partioita lähettämään jo matkalle. Tosin sitäkin sai jännittää, josko partiointi matkalla joutuisi törmäämään kaksijalkoihin tai mitä pahempaa, liekkeihin. Henkäystähti oli jo ilmoittanut reviirillä liikkuvista kaksijaloista, jotka saattoivat ilmestyä aina metsäpalojen aikaan paikalle. Siltikin, liekit taisivat olla pahempi vihollinen. Kaksijalkojakin taisi kiinnostaa vain ne. Riista ainakin tuntui karanneen koko alueelta, ainakin siltä osin missä savun katku leijui ilmassa.
Huohotus ja läähätys täytti kummaltakin puolelta talsiessani rajapartion mukana kohti jokea. Tämä reitti ei ollut tähän hellejaksoon ollenkaan mieleinen, sillä joen roimasti laskenut pinta toi mukanaan jokaiseen sen ohittavaan partioon ripauksen ahdistusta. Jokainen tuskaili varmasti mielessään samojen kysymyksien kanssa. Kuinka kauan jaksaisimme vielä tällaista keliä? Mitä ympärillämme oikein tapahtui? Mikä tämän aiheutti? Oliko mitään tehtävissä? Ravistelin päätäni karkottaakseni ajatukseni, mutta se sai vain partion hänniltä Lehtituulen kiiruhtamaan viereeni.
"Ei kai helle ole viemässä voiton sinusta?" naaraskissan sanat saivat minut hymähtämään.
"Aika kuivaa huumoria", tokaisin takaisin ja nopealla hännän huiskauksella palautin itseni takaisin partion johtoon. Olin viime aikoina huomannut, kuinka jatkuvasti nuorempia sotureita laitettiin johtamaan partioita ja itse sai seurailla perästä toisten menoa ja kehitystä. Ei minulla ollut mitään ongelmaa ottaa ohjeita vastaan nuoremmilta, mutta tunsihan siinä jo itsensä vanhaksi. Vilkaisin vielä pikaisesti taakseni Lehtituuleen, jonka kanssa olin ollut samoihin aikoihin pentutarhalla. Aika oli samalla kulunut silmänräpäyksessä ja samalla taas niin kovin hitaasti. Vihreäsilmäinen oli yksiä niitä harvoja, jotka ymmärsivät minua edes hiukan. Välillä olisin voinut jopa toivoa itsestäni erilaista. Sellaista, joka olisi voinut luontevasti mennä ja istuutua seuraan. Vaihtaa kuulumisia. Tuttavani vain olivat kovin harvassa, enkä minä halunnut sekaantua liiaksi muiden asioihin. Jos jokin olisi koskettanut tarpeeksi minua, olisin minä siitä joka tapauksessa kuullut.
Joki todellakin sai jälleen kerran jokaisen partiossa ällistymään. Muistaakseni joen pinta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä matalalla kuin nyt. Se sai niskavillat hivenen nousemaan. Astinkiviä pitkin ylitimme joen. Kukaan ei sanonut sanallakaan mitään sen tilasta, eikä enää tarvinnutkaan. Jatkoimme matkaamme kohti Eloklaanin reviirin rajaa.
Näin yöaikaan oli yllättävän rauhallista ottaen huomioon, että jokainen metsän asukas tuntui noudattavan kanssamme samaa rytmiä. Normaalisti päiväsaikaan liikkuvat olivat hekin vaihtaneet rytmiään myöhempään, kuten mekin ja metsä tuntui vasta puhkeavan eloon yö aikaan. Se oli kuitenkin erilaista. Kuumuus kun oli kadottanut ison osan riistan normaalista määrästä, ei metsä kuhissut enää samalla tavalla elämää.
Rajapartion jälkeen suuta kuivasi entistä enemmän, mutta janon tunteeseen oli osittain jo tottunut mikäli sellainen oli edes mahdollista. Hyvästelin partion muut jäsenet takaisin leirissä pikaisesti, sillä kaipasin jo pysähtymistä. Helle todellakin otti voimille. Matkalla takaisin leiriin saalistuspartio oli palannut samoihin aikoihin, eikä muutama kapinan hiiri vaikuttanut siltä, että partioinnin jälkeen uskaltaisi ottaa vielä itselleen mitään. Ehkä voisin vielä odotella josko joku myöhäisempi metsästyspartio kiikuttaisi mukanaan hieman enemmän. Ilma kuitenkin oli viilentynyt jo hieman siitä, kun rajapartiomme oli lähtenyt liikkeelle. Tästä se kuitenkaan paljoa enää laskisi. Lähtisi vain pian uudestaan nousuun. Huokaisten jäin seuraamaan leirin liikehdintää yöaikaan, jolloin se oli nykyisin kaikista vilkkaimmillaan.

Jaoimme saaliin Katajatassun kanssa ja sitten lähdimme omille teillemme Säihkysielun kanssa. Karkasimme kahden, tai ehkä Säihkysielun mielestä vain lähdimme, mutta minusta Katajatassu oli pelottava. Ei sillä, että olisin pelännyt oppilasta, mutta jotenkin kuumottava isoine silmineen.
“Haluatko mennä ulos? Voisimme mennä joelle vähän viilentymään”, Säihkysielu kysyi. Nyökkäsin. Säihkysielu vilkaisi minuun ehkä hieman hermostuneesti? Tuota ilmettä en usein hänen kasvoillaan nähnyt. Kolli lähti jolkottamaan edeltä ulos leiristä. Seurasin tätä.
“Juokseminen on ehkä liikaa tässä säässä”, toinen puuskahti kermanvärinen turkki värähdellen. Hänen lapansa liikkuivat sulavasti turkin alla. Hän näytti jotenkin todella kauniilta auringon osuessa lehtien väleistä turkilleen. Pian olimme jo joella. Kumarruin sen ääreen ja litkin vettä sisuksiini. Se oli aika lämmintä, mutta silti ihan virkistävää. Kastelin myös hiukan etutassujani viitentymisen toivossa. Säihkysielukin joi, sitten hän veti itsensä takaisin istumaan. Jaoimme hetken katseita kunnes katsoin pois. Kolli oli niin lähellä, mutta minusta tuntu, että hänen näkökulmastaan minä olin kaukana. En vain osannut olla lähempänä.
“Särösärinä”, Säihkysielu aloitti. Katsoin ruskeisiin silmiin taas, mutta kolli käänsi päänsä pois, tassuihinsa. Minua hämmensi hiukan.
“Olemmeko sinusta ystäviä?”
“Tottakai. Olet paras ystäväni”, sanoin yllättyen itsekin kuinka helposti se tuli suustani. En ollut yleensä hyvä osoittamaan kiintymystäni. Säihkysielu hymyili pienesti, mutta aistin jonkin olevan vialla.
“Öm… onko kaikki hyvin?” kysyin huolissani, ettei vastaukseni ollut tarpeeksi hyvä. Säihkysielu pudisti päätään ja katsoi sitten minua taas. En osannut lukea kollin ilmettä laisinkaan.
“Voisitko kuvitella meidän olevan enemmän kuin ystäviä?” hän kysyi. Sydämeni tuntui pysähtyvän, oikeastaan koko maailma tuntui pysähtyvän. Säihkysielu katsoi taas pois naamallaan ehkä jotain surun tyyppistä.
“Siis…” aloitin, mutta tajusin, ettei minun kannattanut alkaa selittelemään liikoja.
“Voisin.”
Säihkysielu katsoi taas minua silmät toiveikkaana kimmeltäen. Rakastin tuota kimmellystä. Se toi minullekin hyvän olon.
“Haluaisitko ehkä kokeilla olla jotain enemmän?” hän kysyi pienellä äänellä. Katsoin kollia edelleen aivan ymmälläni. En ollut odottanut tältä mitään tälläistä. Hän ei vaikuttanut kissalta, joka ensimmäisenä kertoi ihastuksestaan. En kyllä minäkään, joten hyvä että toinen meistä sentään otti asian esille. Olinhan jo pidempään tuntenut jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan.
“Kyllä se minulle käy”, vastasin ihan yhtä pienellä hermostuneella äänellä. Säihkysielu hymyili.
“Ei ehkä kuitenkaan kerrota ihan kaikille vielä. Läheisimmille, luotettaville, en kiellä kertomasta”, sanoin hiljaa. En halunnut koko klaanin saavan heti tietää. Oli ehkä hiukan epätavallista olla kollipari, enkä halunnut silmätikuksi siitä syystä.
“Niin joo”, Säihkysielu sanoi, mutta hymyili edelleen. Onnistuin itsekin jonkinlaiseen juroon hymyyn.

Laineliekki tassutti partion perällä pitkin kuolonklaanin rajaa. Partion johdossa kulki hänen entinen mestarinsa sekä klaanin päällikkö, Henkäystähti. Naaras olisi lähes halunnut mennä kollin luokse ja jutella tälle, mutta hänellä ei ollut päällikölle mitään sanottavaa ja olisi typerää häiritä tämän partiointia turhanpäiväisen jaarittelun takia.
Aamu oli vielä varhainen, sillä kelit olivat viime aikoina kasvaneet erittäin kuumiksi ja läkähdyttäviksi, ja kissat välttelivät leiristä poistumista päivän kuumimpiin aikoihin. Niin teki myös Laineliekki. Hän halusi kyllä auttaa klaaniaan, mutta ei halunnut kuitenkaan läkähdyttää itseään kuoliaaksi.
Partion ohittaessa Eloklaanin rajan ja uusiessa rajamerkit toisella puolella Eloklaanin partio tassutti vastaan ja sen johdossa oleva kissa, jota Laineliekki ei ennestään tuntenut, nyökkäsi vihollisklaanin partiolle kunnioittavasti ja tassutti ohitse johdattaen omaa partiotaan ohitse sanaakaan sanomatta. Kuitenkin molempien partioiden keskenään jakamat katseet kertoivat, että kunnioittavista nyökkäyksistä huolimatta kaksi klaania eivät olleet lähelläkään toveruksia keskenään.
Laineliekin olisi tehnyt mieli sähistä Eloklaanin partiolle, vähätellä sitä tai vaikka potkia tomuista multaa ja hiekkaa näiden niskaan, mutta ei tietenkään tehnyt sitä, koska ei halunnut aloittaa mitään sen suurempia tapahtumia siinä, varsinkaan, kun klaaninpäällikkö oli hänen oman partionsa johdossa.
Partio lähti palaamaan leiriin ja Laineliekki toivoi pääsevänsä jo makaamaan leirin laitaan varjoisaan kohtaan, jossa hän voisi paeta kuumaa hellettä, joka riivasi koko metsää. Kuitenkin leirissä kissat olivat jo vieneet kaikki paikat ja läähättivät varjoissa makoillen pääsemättä kuumuutta pakoon. Sama oli siniharmaan naaraan kohtalo. Laineliekki joutui siirtymään sotureiden pesään, jossa oli vain hieman viileämpi kuin ulkona, mutta oli sekin kuitenkin jotain.

Aikaa viime kohtaamisestani kahden soturikollin kanssa oli ollut jo ikuisuus sitten. Nyt olin jo oppilas ja tein… normaaleja oppilas asioita. Toivoin toki edelleen, että voisin tutustua näihin kahteen kissaan paremmin.
Pidin uudesta nimestäni. Minusta tassu-pääte sopi nimeeni oikein hyvin. Katajatassu. Myöskin, mestarini oli Kyyhkypyrähdys. Hän oli hieman tiukka ja välillä vähäsen suutahti minulle, mutta pääasiassa meillä meni yhdessä hyvin. Osasin pitää suuni supussa ja hän sen sijaan osasi ohjeistaa minua.
Olin juuri palannut saalistusharjoituksista. Olin napannut luisevan rastaan, mutta sentään edes jotain. Nyt raahasin lintua mukanani, kunnes huomasin taas kerran ne kaksi kollia. Muistelin nimiksi Särösärinän ja Säihkysielun.
Pohdiskelin hetken ja kärvistelin kauan paikoillani miettien olisiko järkevää yrittää mennä hieromaan taas tuttavuutta, mutta lopulta onnistuin vetämään itseni liikkeelle. Jos he eivät kaipaisi minua siellä, voisin myös aina lähteä. En minä sentään tyhmä ollut, kyllä minä tajusin, jos joku ei todella halunnut minua seuraansa. Sen olin oppinut seuraamalla isän suhtautumista Hierakkatassuun.
“Hei”, tervehdin vaisusti edelleen mukanani olevan rastaan takaa kahta kollia, jotka nautiskelivat lämpimästä päivästä kahden jutellen. Saatoin ehkä olla häiriöksi tai sitten en.
“Haluaisitteko nappaamani rastaan? Ei parhain saalis kyllä”, pakotin itseni naukumaan. Minun täytyisi käyttää edes vähän suutani, jos halusin saada enemmän tietoa näistä kahdesta kollista aivan oikeasti.

//Särö?

Naurahdin ja odotin, että Lepakkohuuto käveli rinnalleni. Oli ihanaa viettää hänen kanssaan aikaa taas pitkästä aikaa. Me vain pelleilimme ja pelleilimme, kunnes tajusimme, että meidän oli tarkoitus saalistaa. Kuljimme sitten metsässä rinnakkain, nyt kuitenkin hiljempaa. Molempien aistit valppaina saimmekin vainun jäniksestä. Kiersin sivuun, jotta voisin ajaa jäniksen suoraan Lepakkohuudon käpäliin. Hiippailin aluskasvillisuudessa outo tunne rinnassa. Hengitin rauhallisesti ennen kuin loikkasin esiin puskasta. Jänis säikähti ja pinkaisi suoraan Lepakkohuudon luo niinkuin olimme suunnitelleetkin. Kolli puraisi jänikseltä hengen pois siistillä liikkeellä. Saalis retkahti löysäksi.
“Hienoa työtä”, Lepakkohuuto mumisi karvojen seasta. Hymyilin ja autoin kaivamaan pienen kuopan jänistä varten. Veisimme sen kotiin paluumatkalla. Kun olimme saaneet jänön haudattua, jatkoimme matkaa. Harpoimme nyt hieman nopeampaa tahtia pusikkojen suojissa. Raitis ilma pyyhki pois oudon tunteen ja jätti jäljelle vain lievän hermostuneisuuden ja ilon. Avasin suuni taas ensi kertaa hetkeen. Olin päättänyt kysyä Lepakkohuudolta siitä hyvin erikoisesta hetkestä, jonka olimme jakaneet hänen ollessaan parantajan pesässä. Turkkiani kihelmöi jännityksestä ja tunsin sen kuumottavan hieman epämiellyttävästi. Ei ollut helppoa tunnustaa ihastusta kolliin, jonka kanssa olin viettänyt koko elämäni. Entä, jos hän peruisikin sanomansa ja ei pitäisikään minusta? Päätin silti kokeilla onneani. Pahin mitä tästä voisi seurata oli epämiellyttävässä hiljaisuudessa takaisin leiriin tallustaminen - ei sen kummempaa.
“Olen miettinyt. Muistako silloin, kun olit parantajalla sen tulehduksen takia ja…” pidin tauon, “kerroit, että rakastat minua? Olen miettinyt asioita sen jälkeen ja-”
Lauseeni keskeytyi ja keskittymisenikin herpaantui täysin, kun kuulimme rasahduksia rajan tuntumasta. Katsoin huolissani Lepakkohuutoon ja käännyin sitten taas ääntä kohti. Puskasta meitä katsoi takaisin kaksi silmäparia. Kullankeltaiset sekä kirkkaan siniset silmät. Odotin jonkun sanovan jotain tai tekevän jotain.
//Lepa tai Tähtösetä?

Hehkulammen pinta kimalteli taianomaisesti auringonsäteiden langetessa siihen. Katselin sen välkkyvää esitystä hetken aikaa jopa vaikuttuneena näkemästäni, ennen kuin palautin huomioni takaisin isääni, joka oli meidät tänne tuonut. Hänellä oli arvatenkin jonkinlainen suunnitelma harjoitusten varalle. Miksi muutenkaan olisimme tulleet juuri tänne?
“Koitahan kaataa vanha ja raihnainen isäukkosi”, Varissulka kehotti ja näytti valmistautuvan hyökkäykseeni. Tuijotin häntä parin silmänräpäyksen ajan hieman hämilläni. Tätäkö varten olimme täällä? Painiaksemme lammen rannalla? En ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi, jos emme edes olleet vedessä.
Isäni kuitenkin katsoi minua niin odottavasti, että päätin työntää hämmennykseni toistaiseksi taka-alalle ja tehdä hänelle mieliksi. “Hyvä on”, urahdin laskeutuessani hitaasti kyyryyn kerätäkseni lisää ponnistusvoimaa loikkaani. Isä oli kumartanut vähän päätään ja usutti minua hännänpäätään nytkyttämällä käymään kimppuunsa.
Ponnistin paikaltani häntä kohti, mutta hyppy meni viiksenmitan verran ohi, kun kolli yllättäen astuikin sivuun. Käännyin katsomaan häneen silmät kaveten keskittyneiksi viiruiksi. Varissulan viikset värisivät leikkisästi.
“Hyvä yritys”, hän maukui ystävällisesti. Minun korvani kuitenkin epäilivät äänensävyn todenperäisyyttä. Lokkimieli ei koskaan kehunut minua epäonnistumisen jälkeen. Toistoja oli tehtävä niin monta, että lopulta suoritukseni olisi riittävän hyvä hänen mielestään.
Tällä kertaa minä aioin yrittää tosissani. Kuulin päässäni mestarini ilkkuvat sanat, jotka yllyttivät minua käymään päälle. Kun seuraavan kerran syöksyin isääni päin, näin hänen paikallaan vain Lokkimielen ärsyttävän naaman.
Varissulka väisti jälleen iskuni, mutta en antanut hänelle aikaa levähtää. Kiepahdin laskeutumiseni jälkeen suoraan häntä kohti ja ponnistin hänen kylkeään päin kaikin voimin. Tunsin pehmeän karvan tassujeni alla, kun käpäläni osuivat maaliinsa, ja me pyörimme yhtenä turkkikasana muutaman hännänmitan verran nurmikolla, ennen kuin vauhtimme pysähtyi.
“Oliko se hyvä yritys?” kysyin huohottaen.

//Varis?

Pohdin asiaa hetken. Koska kyseessä olivat vain taisteluharjoitukset, ei paikalla ollut paljoa väliä. Kunhan meillä olisi tarpeeksi tilaa painia.
"Mennään Hehkulammen suunnalle. Siellä on hyvä tunnelma", sanoin tarjoamatta sen kummempaa selitystä. Mahdollisuutena olisi myös voinut olla uintiharjoitukset, mutta epäilin olisiko minusta opettajaksi. En itsekään mitenkään loistanut uintitaidoillani, vaikka pysyinkin pinnalla ja kykenin uimaan joitain matkoja. En ollut sukuni vesipeto, en läheskään. Kenties Tuhkajuova innostuisi opettamaan Uivelotassua: toisaalta en ollut varma, kiinnostiko taito oppilasta suuremmin.
Matka taittui joutuisasti. Olin aluksi pitänyt tahtini melko verkkaisena, sillä pelkäsin jättäväni tyttäreni jälkeeni. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että Uivelotassu oli ikäisekseen nopea juoksemaan. Niin olin kuullutkin Lokkimieleltä ja jokin aikaa sitten itse todistanutkin, mutta selvästi naaras oli vain kehittynyt vikkelistä jaloistaan. Nopeus oli valttia sekä saalistuksessa että taistelemisessa.
Hehkulammen auringossa kimalteleva pinta näkyi jo kaukaa. En ollut koskaan kokenut sitä hinkua hypätä kuumana päivänä veteen josta jotkut uimataitoiset puhuivat. Lähinnä ajatus puistatti. Vesi oli kylmää ja ikävää. Sitä paitsi lämmössä ei minun mielestäni ollut vikaa; jos olo kävi liian tukalaksi, saattoi yksinkertaisesti siirtyä varjoon.
"Selvä", tokaisin epämääräisesti, kun saavuimme Hehkulammen rantaan. En ollut oikeastaan miettinyt etukäteen, mitä tekisimme. Toisaalta, tuumin, enhän minä ollut Uivelotassun mestari. Ei meidän harjoituksillamme tarvinnut olla päätä eikä häntää. Sitä paitsi, Lokkimielen tuntien, Uivelotassu saattoi kaivata hieman lepsumpia ja hauskempia harjoituksia.
"Koitahan kaataa vanha ja raihnainen isäukkosi", kehotin virnistäen ja valmistauduin Uivelotassun hyökkäykseen.

//Uivelo?

Siitä oli aikaa, kun Hiljaisuusvarjo oli jutellut Kamomillapyörteen kanssa. Nyt hänen pentunsa olivat jo päässeet oppilaiksi. Naaraan täytyi olla heistä varmasti ylpeä. Olihan Hiljaisuusvarjokin ollut ylpeä, kun hänen omat pentunsa olivat päässeet oppilaiksi. Heillä oli vielä niin paljon opittavaa tietysti, mutta he olivat kasvaneet huimasti ja olivat jo taidokkaita nuoria kissoja.
Nyt Hiljaisuusvarjo oli kuitenkin juuri palaamassa leiriin saalistuspartiosta. Hän oli napannut hiiren ja päästäisen. Hän vilkaisi vierellään tassuttavaan Laineliekkiin, joka oli myös ollut mukana saalistamassa. Naaras ei ollut ollut koko aikana juttutuulella ja oli vain tiuskinut vanhemmalle kollille, jos tämä oli yrittänyt aloittaa keskustelua, joten hän tiesi pitää suunsa tukossa naaraan kanssa.
Kun he pääsivät leiriin, partio kävi viemässä saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hiljaisuusvarjo pudotti omansa sinne nopeasti ja siirtyi sitten leirin laitaan yksin istuvan Aamuraidan seuraan. Puoliverinen naaras hymyili hänelle leppoisesti.
“Hei, Aamuraita! Kuinka päivä on mennyt?” Hiljaisuusvarjo kysyi häneltä hymyillen iloisesti mustalle naaraalle.
“Hyvin kiitos kysymästä. Miten partio meni?” naaras kysyi vuorostaan.
“Mainiosti! Nappasin hiiren ja päästäisen”, kolli vastasi kuin oppilas kertomassa ensimmäisestä nappauksestaan.
“Sepä hienoa”, Aamuraita naukaisi iloisesti.
“Haluaisitko ottaa jotain jaettavaksi kanssani?” valkoruskea kolli kysyi naaraalta. Tämä kuitenkin pudisti päätään.
“Ei ole nälkä. Ehkä joskus toiste”, hän naukaisi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi.
“Selvä. Menen sitten itsekseni syömään”, hän totesi ja nousi ylös. “Nähdään!”

Mulkaisin Säihkysielua. Miksi hänen piti lupautua kertomaan tarina? En olisi halunnut alkaa sepitellä jotain pennulle. Mitä pentujen kanssa edes tehtiin yleensä? Oliko ainoa aktiviteetti pennun kanssa tarinoiden kertominen? Jäädyin paikalleni, kun Säihkysielu vilkaisi minua. Hän selvästi halusi minun aloittavan. Yskäisin korahten oudosti.
“No, öö”, änkytin. Säihkysielu katsoi minuun huvittuneena. Nyt vasta tajusin koittaa katsoa Katajapennun ilmettä. Hän vain töllötti minua. Se teki olostani vieläkin epämukavamman. Naurahdin epätoivoisesti. En tiennyt mitä sanoa.
“Selvä, voisin vaikka kertoa sinulle hiirenkorvan harjoituksista! Olimme siellä samassa joukkueessa”, ystäväni naukaisi. Hän vilkaisi minuun ennen kuin jatkoi.
“Meidän joukkueessamme oli myös Tuiskutuuli. Hiirenkorvan harjoitusten idea on ryhmäytyä ja kisailla leikkimielisesti toisen klaanin oppilaiden kanssa.”
Vilkaisin kaihoisasti leirin toista puolta. Mitä, jos livahtaisin nyt pois ja tulisin kohta takaisin, kun tarina olisi päättynyt.
“Käyn nopeasti tarpeidentekopaikalla. Tulen sitten takaisin”, keksin. Painelin pois ennen kuin Säihkysielu ehti protestoida. Huokaisin helpotuksesta ja livahdin oikeasti näkymättömiin, jotta Säihkysielu ei epäilisi minun lähteneen vain häpeästä.
//Kataja?

Särkyä, jomotusta, vihlontaa. Joka paikkaan koski, mutta tavallaan pidin siitä. Kipu sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Se poikkesi tavanomaisesta apaattisesta olotilastani, jolloin minut olisi yhtä hyvin voinut laskea käveleväksi ruumiiksi.
Lokkimieli oli kiristänyt otettaan koulutukseni suhteen. Hän oli rajumpi ja fyysisempi, vaati minulta koko ajan yhä enemmän. Tunsin jääneeni koukkuun adrenaliiniin, joka harjoitustemme aikana virtasi lävitseni kuin kuolleista herättävä eliksiiri. Niin suurella voimaantumisen tunteella oli hintansa, ja joka ilta päivän päätteeksi minusta tuntui aina vähän enemmän tyhjemmältä. Aivan kuin joku olisi porannut reikää suoraan olemukseni ytimeen ja imenyt minusta samalla elinvoimaani.
Könysin ulos oppilaiden pesästä turkki sekaisena ja silmissä utuinen katse. Oli vasta iltapäivä, vaikka minusta tuntui siltä, että olin nukkunut pienen ikuisuuden aamupartion jälkeen. En oikein tiennyt, mihin olin edes menossa, sillä jalkani vain veivät minua eteenpäin aukiolla. Päämäärätön haahuiluni kuitenkin keskeytyi, kun huomasin silmäkulmastani jonkun lähestyvän minua. Hidastin askeliani ja käännyin katsomaan hieman pökkeröisenä isäni tummaa hahmoa.
“Sanoisin, että on aika pienten taisteluharjoitusten. Varmistin jo Lokkimieleltä, että se sopii.” Kuulin kyllä Varissulan sanat, mutta aivoni eivät kyenneet jostain syystä prosessoimaan niitä heti. Tuijotin kollia parin silmänräpäyksen ajan suu vähän raollaan, kun ajatusrattaat raksuttivat päässäni, kunnes lopulta asia meni perille. Selvä - tänään harjoittelisin taistelemista isäni kanssa, ilman Lokkimieltä.
“Mahtavaa”, mutisin en varmastikaan kovin innokkaan oloisesti, mutta todellisuudessa minusta oli mukavaa päästä ulos leiristä jonkun muunkin kuin Lokkimielen kanssa.
Isä viittoi minut mukaansa, ja kohta jo huomasinkin meidän poistuneen leiristä ja kulkevan syvemmälle metsän siimekseen. Tassutin Varissulan perässä hiljaa. Kolli kuitenkin hidasti askeleitaan kulkeakseen rinnakkain kanssani, mikä sai minut melkein peruuttamaan taaksepäin, sillä Lokkimielen kanssa olin oppinut, että oppilaan paikka oli mestarinsa perässä. Järkeilin kuitenkin asian niin, että Varissulka oli tässä tilanteessa enemmän isäni kuin mestarini, eikä moisilla säännöillä ollut niin väliä. Toivottavasti.
“Mihin me menemme harjoittelemaan?” kysäisin isältäni irrottamatta katsettani menosuunnasta. Kävin mielessäni läpi paikkoja, joissa olimme harjoitelleet Lokkimielen kanssa. Mestarini usein haastoi minua erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa, joten en oikein koskaan pystynyt täysin ennustamaan, mitä seuraavaksi oli luvassa.

//Varis?