AMPIAINEN
Tulisielu: 6kp -
Kamomillatassu: 8kp -
= 14kp

AURA
Lammikkoloikka: 5kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 50kp!
Varissulka: 6kp -
Myrskymahti: 7kp -
Lampiväre: 7kp -
= 70kp

ELANDRA
Jääviilto: 16kp -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 8kp -
Hiljaisuustassu: 4kp -
= 12kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 6kp -

En tietenkään tosissani uskonut Jääviillon olevan etsimäni petturi, mutta kollin ärsyttäminen oli aivan liian hauskaa. Tiesin, että kollin hermoille kävi erityisesti hänen uskollisuutensa kyseenalaistaminen, sillä Jääviilto oli henkeen ja vereen kuolonklaanilainen. Yleensä en kokenut saavani muiden härnäämisestä paljoa irti. Minä kuitenkin vihasin punaruskeaa kollia siinä määrin, että sain tilanteesta jonkinlaista mielihyvää.
"Luuletko todella, että hän saattaisi alkaa petturiksi? En usko, että Kylmäliekillä olisi mielenlujuutta sellaiseen", sanoin hieman huvittuneena ja siirsin katseeni siihen suuntaan, johon Jääviilto oli selvästi hetki sitten ollut aikeissa lähteä. Kylmäliekki näytti jo kadonneen matkoihinsa. En olisi yllättynyt, vaikka harmaa soturi suunnittelisikin pakenemista Kuolonklaanista, sillä elämä Jääviillon silmätikkuna tuskin oli kovin mukava kohtalo. En kuitenkaan uskonut, että Kylmäliekki ikinä uskaltaisi toteuttaa mitään suunnitelmaansa. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan osoittanut muuta kuin uskollisuutta klaaniaan kohtaan. Kenties Jääviillon riitti pelätä oman nahkansa puolesta.
Tämä pettureista puhuminen oli taas vienyt ajatukseni tehtävääni ja muuttanut hetkellisen hyvän tuuleni happamuudeksi. Katsoin mietteliäänä Kylmäliekin perään hapan ilme kasvoillani.
"Joku petturi joukossamme kuitenkin on", mutisin välittämättä siitä, kiinnostiko Jääviiltoa edes kuunnella sanomisiani. En minäkään kaivannut hänen mielipiteitään asiaan, kunhan sanoin ajatukseni ääneen. "Joku Eloklaanissa olleista vartijoista auttoi pelastamaan Mesitähden ja heidän parantajansa. Miten ihmeessä hänen jäljilleen olisi päästävä? Tai heidän, kenties pettureita on useampi. Se se vasta hienoa olisi."

//Jää?

Lampiväre oli helpottunut siitä, ettei Lätäkkölemmen mielestä hänen salaisuuttaan ollut tarpeellista jakaa Lammikkoloikalle. Hän oli samaa mieltä siitä, että jos heidän siskonsa tulisi kyselemään asiasta, voisi hän kertoa tälle totuuden. Muussa tapauksessa heidän huulensa olisivat sinetöidyt: se tuntui reiluimmalta vaihtoehdolta jokaista kohtaan. Lampiväre halusi pitää salaisuutensa mahdollisimman pienessä piirissä, eikä hän samalla halunnut laskea sen taakkaa kenenkään muun viattoman niskaan. Lammikkoloikan ei tarvitsisi tuskailla Lampiväreen ja Tuhkajuovan valitsemisen välillä.
Vaaleanharmaa naaras nosti hiukan piristyneenä päätään, kun Lätäkkölempi kysyi hänen voinnistaan. Kaiketi hänen siskonsa yritti keventää raskaaksi käynyttä ilmapiiriä, mistä Lampiväre oli kiitollinen.
"Luulen", hän vastasi lämpimän hymyn kera hopeanharmaalle soturille. "Se olisi mukavaa."
Hän huokaisi syvään ennen kuin nousi seisomaan tietäen, että liike saisi edelleen parantumassa olevat haavat valittamaan kivusta. Lampiväre oli vaatinut eloklaanilaisten haavoittavan häntä, jotta hän ei paljastuisi. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä voimattomaksi kuin silloin heidän iskuja vastaanottaessaan. Soturin unia piinasivat edelleen silloin tällöin näyt, joissa hänen kimppuunsa hyökkäilivät vihollisklaanin kissat paljastettuine kynsineen ja terävine hampaineen samalla, kun hän ei itse kyennyt puolustautumaan. Muistot tapahtuneesta satuttivat enemmän kuin sen jättämät haavat.
Lätäkkölemmen katseessa näkyi huolta, kun hän seurasi katseellaan Lampiväreen matkaa parantajan pesän suuaukolle. Lampiväreen olo oli edelleen hieman heikko, mutta selvästi paranemaan päin, vaikka hän ei siltä päällepäin näyttänytkään. Askeleet olivat hitaat ja pienet, jotta parantuvat haavat ja naarmut eivät aukeaisi uudelleen. Hän tunsi huojuvansa, mikä saattoi johtua pitkästä vuodelevosta. Naaras ei ollut noussut paikaltaan moneen päivään, joten pieni huimaus oli odotettavissa. Joka tapauksessa hetki tuntui Lampiväreestä oikealta ottaa ensimmäinen askel takaisin soturin velvollisuuksiin.
Hän astui sisarensa kanssa ulos parantajan pesästä aukiolle. Lampiväre siristi hieman silmiään lehtisateen auringon häikäistessä puiden paljaiden oksien välistä. Hän huomasi siskonsa silmäilevän häntä kuin peläten, että naaras kupsahtaisi maahan hetkenä minä hyvänsä.
"Olen kunnossa, ainakin tarpeeksi jaloitellakseni. Minusta on mukavaa päästä hetkeksi ulos parantajan pesältä, siellä on tunkkaista ja yrtit haisevat", Lampiväre naurahti pienesti. "Sitä paitsi haluan kuulla, miten sinulla menee. Minusta tuntuu, että unohdin hetkeksi kaiken muun tiedät-kyllä-kenen takia. Entä sinä, oletko löytänyt jonkun, jossa olisi kumppaniainesta?"

//Lätty?

Sydämeni tuntui särkyvän pikkuriikisiksi sirpaleiksi Ja olisin mielelläni vaikka itkenyt kokonaisen kuun... Tai jopa enemmän!
"Eikö... En usko sinua... Kyllä hän minua vihaa... Minä vain halusin pyytää anteeksi... Mutta en minä ansaitse Rosmariinitassun läheisyyttä... Hän vihaa minua... Ja tulee varmaan aina vihaamaan minua..." Ulahdin sydän sirpaleina hiljaisuustassulle. *Lupaan kuitenkin että en ikinä jätä häntä yksin... vaikka hän jättäisi minut ikuisesti yksin... Hän on aina minun sisareni..* Lisäsin mielessäni. Tassutin raskaasti sydän syrjällään kauemmas hiljaisuustassusta.
"Autaisitko saamaan ne sammalet oppilaiden pesälle? Minä hoidan niiden vaihtamisen ja... Haluaisin tehdä sen rauhassa yksin.." mau'un hymyillen väkinäisesti. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja tassuti minun kanssani oppilaiden pesälle jätäen minut sitten yksin pesälle. Katselin avutomana sisartani toivoen että voisimme olla taas yhdessä... Vaikka tiesin että se olisi mahdotonta tämän jälkeen.. hän vihasi minua varmasti koko elämänsä ajan.. käänsin katseeni surkeana pois sisarestani ja aloin vaihtaa sammalia maakualusilleni, käperyin sammaliin silmät sumeina surusta ja tiedosta että sisar varmasti vihaisi minua lopun elämäänsä. Suljin silmäni ja nukahdin sydän rikki raadeltuna ja ajatukset sekaisin.

Hiljaisuustassu suostui heti, kun Kamomillatassu kysyi voisiko hän auttaa naarasta hakemaan uudet sammalet vanhojen ja revittyjen sammalten tilalle.
Matkalla naaras kuitenkin poikkesi sisarensa luokse ja Hiljaisuustassu katseli hieman kauempaa, kun tämä koetti pyytää häneltä anteeksi. Kuitenkin Rosmariinitassu vain sanoi jotain siitä, miten ei halunnut puhua juuri sillä hetkellä hänen kanssaan ja lähti pois. Hiljaisuustassu saattoi nähdä Kamomillatassun silmissä kimmeltävän surun ja ahdistuksen.
Hiljaisuustassu laski häntänsä naaraan selälle ja veti tämän itseensä kiinni.
“Ei hän sinua vihaa. Hän on varmasti vain hyvin sekaisella päällä. Älä huoli, kyllä hän leppyy”, Hiljaisuustassu vakuutteki ja yritti vaikuttaa siltä, että muka tietäisi oikeasti miltä Rosmariinitassusta tuntui. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne uudestaan, kun kuuli Lepakkotassun sanovan jotain ja lähtevän.
*Typerä hiirenaivoinen karvapallo!* Hiljaisuustassu ajatteli ärtyneenä mielessään, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, vaan antoi Kamomillatassulle tilaisuuden purkaa tunteitaan. Jos naaras tarvitsisi jonkun jolle itkeä, hän olisi siinä. Jos naaras tarvitsisi jonkun jonka hakata, jotta voisi rauhoittua, hän olisi siinä valmiina. Jos naaras halusi heittää solvauksia ilmoille, Hiljaisuustassu oli valmis. Ja jos Kamomillatassu halusi vain olla ja selvitellä ajatuksiaan mielessään joku tukenaan, Hiljaisuustassu ei ollut siitä lähdössä. Hän aikoisi odottaa, että naaras itse pyytäisi häntä lähtemään, ennen kuin siirtyisi yhtään mihinkään.

//Kamo?

Rosmariinitassu oli ensiksi hieman äreä, mutta yhtäkkiä hän vain jätti sen sikseen ja alkoikin vain leikkiä hippaa. Hän kosketti Lepakkotassua ja otti tämän hipaksi ja lähti sitten juoksemaan karkuun. Kolli tunsi hieman hyvää oloa lähtiessään naaraan perään hiljaa samalla kehräten. Tällainen rento kisailu ja leikkiminen oli kollin mieleen, vaikka hän ei sitä halunnut oikeasti myöntää. Eihän kukaan nyt voisi tietää, että kovalla ja karskilla Lepakkotassulla olisi myös pentumainen ja pehmoinen puolisko.
Kun Rosmariinitassu hidasti ja luovutti, Lepakkotassun oli vaikeaa pidätellä kehräystään. Hän katsoi naaraaseen iloisesti ja kuunteli tämän ehdotusta seuraavaksi keksiä vielä haasteita. Lepakkotassu oli aikeissa vastata, mutta Kamomillatassu saapuikin paikalle Hiljaisuustassu hänen vanavedessään liikehtien. Nuorempi kolli jäi aluksi kauemmas, mutta tuli sitten lähemmäs kuuntelemaan, kun Kamomillatassu puhui Rosmariinitassulle ja yritti pyytää anteeksi. Lepakkotassu katsoi naarasta hieman silmiään siristäen. Hänen olisi tehnyt mieli olla vain Rosmariinitassun kanssa kahden ja hän oli tullut tylysti häiriköimään.
Rosmariinitassu sanoi jotain siitä, että ei halunnut puhua siitä juuri silloin ja lähti. Lepakkotassu katsoi harmissaan harmaan naaraan perään. Hän olisi halunnut viettää aikaa hänen kanssaan, eikä tämän siskon Kamomillatassun saatika heitä kaikkia nuoremman Hiljaisuustassun kanssa, joka oli yksi iso riippakivi.
“Minäkin menen. Viettäkää te aikaa kahden, minulla ei ole juuri nyt kiinnostusta teidän ideointiin ja leikkimiseen”, Lepakkotassu murahti ja lähti oppilaiden pesään.
*En kyllä halua olla noiden kahden tampion kanssa, jos Rosmariinitassukaan ei ole siellä!* kolli ajatteli ja asettui sammalilleen. Hän käpertyi pieneksi palloksi ja laski häntänsä nenälleen ja sulki silmänsä. Hän halusi paeta uneen, pois sieltä. Ja siinä hän onnistui. Kolli vajosi syvään rentoon uneen.

Lepakkotassu katseli ympärilleen aukiolla. Muut kissat olivat kokoontuneet Henkäystähden luokse ja Lepakkotassu tiesi jo mitä oli tekeillä. Hänestä tulisi viimein soturi. Aaltosalama oli opettanut häntä hyvin ja nyt kaikki hänen mestarinsa kanssa ahkerointi palkittiin.
“Lepakkotassu, sinusta on aika tulla soturi. Tästä lähtien nimenäsi toimii Lepakkohuuto”, Henkäystähti vain sanoi nopeasti ja katsoi viileästi muita kissoja. Muita alkoi hurrata ja huutaa kollin uutta nimeä ja Lepakkohuuto tunsi omahyvää, kun muut hurrasivat hänelle. Kollin mielestä hän kyllä ansaitsi sen täysin. Hän röyhisti rintaansa ja kuunteli korvat höröllä, kunnes hurraukset alkoivat vaieta. Henkäystähti vain ilmoitti kokoontumisen olevan ohi ja lähti paikalta. Sitä tuore soturi ei ihmetellyt. Henkäystähti oli aina tuollainen.

Jääviilto oli raivoissaan ja lopen kyllästynyt elämäänsä. Hän inhosi yli kaiken sitä, että Henkäystähti oli luovuttanut eloklaanilaisten suhteen ja antoi heidän jatkaa elämäänsä noin vain! Jääviillon mielestä ainoa oikea ratkaisu olisi ollut aloittaa uusi sota ja täten tuhota Eloklaani lopullisesti.
Kun he olivat palanneet kotiin, Jääviilto oli alkanut kiinnittämään enemmän huomiota lurjus-veljeensä Kylmäliekkiin. Savunharmaa soturi oli saanut elää rauhassa Kuolonklaanin leirissä, kun hänen upea ja mahtava veljensä – millaisena Jääviilto itseään piti – oli ollut pitämässä kuria Eloklaanin nyhveröille. Kylmäliekki tuntui välttelevän veljensä seuraa ja kolli oli selvästi karkaamassa Jääviillon otteesta, jossa tämä oli ollut syntymästään saakka. Jääviilto ei voinut sietää sitä, hän oli siis alkanut kurittamaan veljeään ihan tosissaan. Kolli piti huolta, ettei Kylmäliekki vahingossakaan luulisi itsestään liikoja tai luulisi, että olisi mitään ilman Jääviiltoa. Sen lisäksi Jääviilto oli pitänyt huolta, että Kylmäliekin jäljellä olevat jälkeläiset pysyivät kurissa. Kettusilmästä ja Susimielestä oli tullut sotureita, mutta siitä huolimatta Jääviilto koki, että hänen tehtävänsä oli pitää kaksikko kurissa. Hän ei halunnut, että kaksikko pilaisi Jääviillon loistokkaan suvun maineen, kuten Kylmäliekki oli jo surkealla luonteellaan onnistunut tekemään.
Tämä kaikki oli pitänyt Jääviillon kiireisenä, eikä hän ollut ehtinyt juurikaan pysähtyä miettimään sitä, miten vihainen hän oli Kuolonklaanin häviöstä Eloklaanissa.
Jääviilto oli nähnyt, kun Kylmäliekki oli poistunut leiristä. Se oli herättänyt heti punaturkkisen soturin mielenkiinnon. Hän nousi ylös ja katsahti seuraansa pyytämättä saapunutta Leppävarjoa, joka puhua pälpätti ilman, että Jääviilto edes keskittyi tämän horinoihin. Soturi ei vaivautunut hyvästelemään tabbykuvioista soturia, vaan sanaakaan sanomatta lähti kävelemään tästä kauemmaksi ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa olevat soturit päästivät Jääviillon ulos leiristä, sillä olihan se puhdasverisenä soturina hänen etuoikeutensa.
Jääviilto irvisti inhosta päästyään ulos leiristä. Sää oli kolea ja harmaa, kaiken lisäksi kylmä tuuli vaelteli valtoimenaan metsässä ja iskeytyi vasten soturin kasvoja. Jääviilto erotti veljensä kävelevän ripein askelin kauemmas leiristä ja kolli unohti välittömästi surkean ilman. Hän päätti seurata Kylmäliekkiä siltä varalta, että kolli oli menossa pahantekoon. Punaruskea kolli ei luottanut lainkaan veljeensä tai hänen uskollisuuteensa Kuolonklaanille. Kylmäliekki oli mitä surkein soturi ja häntä oli pidettävä silmällä koko ajan. Harmi vain, ettei Henkäystähti huomannut sitä. Kylmäliekin ei olisi pitänyt saada kulkea vapaasti leirin ulkopuolella, johtaa partioita saatika sitten kouluttaa oppilaita! Ei sellaisen soturin koulutuksesta voinut tulla kuin vieläkin surkeampia sotureita.

Jääviilto oli seurannut Kylmäliekkiä jo tovin. Kolli piti huolen, että hän pysyi riittävän kaukana ja ettei tuuli päässyt viemään hänen hajuaan kohti veljeään. Tosin Kylmäliekki oli niin toivoton tapaus, että tuskin hän edes huomaisi, vaikka Jääviilto seisoisi hänen takanaan tai jos tuuli veisi Jääviillon tuoksun suoraan kollin nenään. Jääviilto kumartui pensaikon juurelle, kun Kylmäliekki pysähtyi. Hetken ajan kolli seisoi aloillaan ja näytti etsivän jotain. Savunharmaan soturin katse nousi taivaalle. Sitten Kylmäliekki jatkoi matkaansa. Jääviilto oli lähdössä kollin perään, kun hän yllättäen kuuli askeleita takaansa. Kolli säpsähti, kun tulija alkoi puhua:
"Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Kenties sinä oletkin se petturi, joka auttoi eloklaanilaisia pakenemaan. Kunnialliset kuolonklaanilaiset eivät hiiviskele tällä tavalla kirkkaan päivänvalon aikaan."
Jääviilto luimisti inhoten korviaan ja kääntyi uhkaavasti Pimentovarjon puoleen. Kolli joutui päästämään Kylmäliekin menemään, joka sai kollin yhä ärsyyntyneemmäksi. Oliko Pimentovarjo todella niin utelias, että oli mennyt ja vakoillut Jääviiltoa?
"Mitä itse luulet tekeväsi?" kolli ryhtyi vahvalle puolustuskannalle ja väläytti itseään huomattavasti pienemmälle naaraskissalle valkeita hampaitaan. Musta naaras ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, miten uhkaavalta edessään seisova soturi vaikutti. Pimentovarjo siristeli aavistuksen verran silmiään.
"Olin kävelyllä", Pimentovarjo lausahti ärsyttävän rauhallisesti ja jatkoi sitten, "mutta sinä et vastannut kysymykseeni."
"Mitä se sinulle kuuluu mitä minä teen?" Jäviilto murahti, ollen edelleen varsin pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että Pimentovarjo edes kehtasi epäillä häntä petturiksi. Pimentovarjo ei vaikuttanut tyytyvän soturin vastaukseen, eikä Jääviilto tuntunut pääsevän terävillä kysymyksillään ja uhkaavalla olemuksellaan naaraan ihon alle. Varapäällikkö pysyi rauhallisena.
"Kyllä se kuuluu, jos sinä olet pettänyt klaanisi", musta naaras vastasi ja räpäytti silmiään. Jääviilto naurahti, kuin Pimentovarjo olisi kertonut hauskankin vitsin. Sitten kolli vakavoitui ja katsoi naarasta tuima ilme kasvoillaan.
"Luuletko todella, että minä pettäisin klaanini? Eloklaanilaisten seura taisi viedä sinulta viimeisenkin järjen rippeen!" Jääviilto pyöritteli silmiään turhautuneesti. Hän oli nyt päässyt yli siitä, että oli säikähtänyt paikalle saapunutta Pimentovarjoa, jolloin Jääviilto rentoutui hieman. Hän ei oikeastaan itse edes ymmärtänyt sitä, mutta soturi oli sodan jälkeen alkanut viihtymään varapäällikön seurassa aiempaa paremmin. Pimentovarjo toki oli raivostuttava ja ärsyttävä, mutta oli hän siedettävämpää seuraa kuin esimerkiksi Kylmäliekki.
"Ja jos sinä todella olet noin kiinnostunut minun menemisistäni, niin olin selvittämässä, onko niin rakas veljeni Kylmäliekki klaanipetturi", Jääviilto lisäsi sarkastisella äänellä, ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään. Hän ei pelännyt sanoa epäilyksiään veljeensä liittyen ääneen. Kenties Pimentovarjo jopa voisi jopa auttaa Jääviiltoa Kylmäliekin tarkkailussa, jos tarve niin vaatisi.

//Pimento?

Siristin silmiäni, siskolleni, kun tämä tuli pahoittelemaan käytöstään. Paha oloni palasi ja tunteet velloivat taas sisälläni. Muistin taas kuinka huonoa omatuntoa koin ja se tuntui nyt korostuvan olossani. Anteeksipyyntö oli tullut niin puskista ja en tiennyt miten reagoida. Päätin työntää asian taka-alalle ja paeta tilanteesta.
“Ei, ei. En halua keskustella kanssasi vielä. Anna minun olla”, murahdin häntä heilahdellen vihaisesti. En ollut ehtinyt vielä käsitellä koko asiaa kunnolla loppuun. Olin itse syyllinen koko tilanteen eskaloitumiseen mutta en ollut valmis ottamaan vastuuta teoistani. Käännähdin ympäri ja marssin oppilaiden pesään. Tiedostin hyvin, että joutuisin näkemään siskoani taas, kun hän tulisi takaisin pesään joten käännähdin pesän suulla vielä uudestaan ja etsin Kärppämyrskyn. Naaras istuskeli leirin laidalla yksikseen ja täydellisen matkan päässä kaikesta, joten todennäköisesti en joutuisi olemaan hirveästi siskoni lähellä.
“Mistä nyt tuulee? Näytit äsken hyvin iloiselta, kun juoksitte Lepakkotassun kanssa”, Kärppämyrskyn ääni oli tyyni mutta hieman huolestunut. Hän selvästi aisti huonon oloni minusta läpi ilman, että edes sanoin mitään.
“Ei mitään. En vain ole vielä ihan valmis juttelemaan Kamomillatassun kanssa”, nau’uin ja minusta alkoi tuntua tosi itsekkäältä mutta sallin sen itselleni, koska siskoni oli ollut vieläkin minua itsekkäämpi sanoessaan, että haluaisi kuolla. Jouduin taas vaivalla nielaisemaan ajatuksen, etten ajattelisi sitä juuri nyt. En tiennyt kuinka pitkäksi aikaa sulkisin ajatukset pois mutta nyt tarvitsin tauon kaikesta.
“Ymmärrän. Haluatko puhua siitä?” Kärppämyrsky kysyi lempeästi. Huolestunut äänensävy oli kadonnut ja sain itsekin rentoutua hieman, kun vihdoin pääsin kontrolliin asioista.
“En. Haluan saada jotain muuta ajateltavaa”, nau’uin yskähtäen hieman. Kärppämyrsky nyökkäsi. Nojasin hänen lapaansa istahdettua ensin hänen viereensä. Naaras kehräsi hyristen hiljaa ja suljin silmäni rauhoittuakseni.
//Vein nyt Rosmyn pois :D

Myrskymahti pudisti hymyillen päätään Lammikkoloikan syytökselle.
"Höh, ei se minun vikani ollut. Eräs", hän sanoi painokkaasti ja vilkaisi partion johdossa olevaa Kuuraturkkia, "olisi voinut huolehtia, että kaikki hänen partionsa jäsenet ovat valmiita lähtemään."
Mustavalkoinen soturi jätti harmaan naaraan sanat huomiotta. Kuuraturkki oli Myrskymahdin kahden nuoremman veljen, Salamasielun ja Loskalauhan isä, ja siksi tavallaan samaa perhettä. Kenties tästä syystä soturi oli valmis antamaan naaraalle hieman löysää: kokeneemman soturin kritisointia, etenkään erakkoverisen taholta, ei yleensä katsottu kovin hyvällä. Se ei kuitenkaan saanut Myrskymahtia pitämään tästä yhtään enempää. Hän oli silloin tällöin veljiensä kanssa aikaa viettäessään joutunut olemaan Kuuraturkinkin kanssa tekemisissä, eikä hän voinut olla pohtimatta, miksi Pimentovarjo oli ikinä päätynyt paitsi ottamaan tämän kumppanikseen, myös hankkimaan tämän kanssa jälkikasvua. Kuuraturkki ei muistuttanut Turmaloikkaa ollenkaan. Hän oli laiska ja välinpitämätön eikä Myrskymahti pitänyt hänestä. Katkerana emolleen hän toivoi pelkkää epäonnea kaksikon suhteelle.
Toisaalta Myrskymahdista tuntui pahalta syyttää Kuuraturkkia. Hän ei ehkä pitänyt siitä, miten Pimentovarjo tuntui niin nopeasti korvanneen Turmaloikan jollain toisella kollilla, eikä Myrskymahti koskaan aikonut hyväksyä Kuuraturkkia osaksi perhettään. Hän ei teeskentelisi, että Kuuraturkki oli hänen isäpuolensa. Kolli ei kuitenkaan ollut koskaan itse tehnyt Myrskymahdille mitään, minkä johdosta hän olisi saattanut ansaita naaraan vihan. Sitä paitsi Pimentovarjossa oli varmasti kestämisensä, Myrskymahti ajatteli kitkerästi.
Lammikkoloikan pelko myöhästymisestä osoittautui turhaksi, sillä partion pari viimeistä jäsentä lipui vasta nyt paikalle. Kuuraturkki antoi katseensa pyyhkäistä vielä kerran partion yli varmistaakseen kaikkien olevan mukana, ja lähti sitten hännänheilautuksen kera astelemaan ulos leiristä. Myrskymahtia ei erityisesti kiinnostanut jutella partion johtajalle, joten hän hidasti hiukan askeleitaan jättäytyäkseen kulkemaan Lammikkoloikan rinnalle. Hän huomasi naaraan olemuksen olevan aavistuksen kireä, aivan kuin jokin olisi vaivannut tätä. Toisaalta soturi oli Tuhkajuovan tytär, joten ehkä tämän vakava ilme oli vain perinnöllistä.
"Mitä sinulle kuuluu, parahin Lammikkoloikka?" Myrskymahti kysyi hymyissä suin ja tönäisi naarasta toverillisesti ja hieman liian suurella voimalla. "Et kai noussut tähän päivään väärällä jalalla?"

//Lammikko?

Lammikkoloikka siirteli sammalpetiään varovaisesti, alle puolikkaan hiirenmitan verran ja vetäytyi taaksepäin katsoakseen miltä se näytti. Sammalpeti näytti olevan edelleen liian vinossa, kokonaiskuva näytti jotenkin väärältä. Naaraskissa tunsi ahdistuksen palan nousevan kurkkuunsa. Lammikkoloikkaa alkoi tärisyttämään, heikottamaan ja huolestuttamaan.
‘Tuhkajuova vihaa sinua, jos et korjaa petiäsi oikein. Taivas tulee tippumaan niskaan ja Pimeyden metsä kiroaa sinut. Et voi ottaa sitä riskiä ja jättää petiä korjaamatta.’, naaraan ajatukset sanoivat. Harmaaturkkinen kissa tarttui hampaillaan sammalpedin kulmaan ja siirsi sitä taas hieman oikealle. Olisiko siinä hyvä? Lammikkoloikka peruutti hieman ja katsoi korvat luimussa petiään. Ainakin se oli nyt parempi, mutta… Naaraan ajatukset kuitenkin keskeyttivät hyväntuulinen naukaisu:
“Lammikkoloikka! Täälläkö sinä olet vain laiskottelemassa? Tulehan, Pimentovarjo käski meidät partioon. Sinä ehdit koristella ja siirrellä petiäsi vapaa-ajallakin”, harmaaturkkinen naaraskissa naukaisi äänekkäästi, kosketti klaanitoveriaan hännällään ja rämisteli sitten takaisin aukiolle. Myrskymahtia nuorempi soturi kurtisti kulmiaan ja huokaisi.
“Kiitos vain, nyt turkissani on erakkoverisen karvoja”, naaras mutisi itsekseen niin, että hänen sanansa eivät kuitenkaan kiirineet Myrskymahdin korviin. Lammikkoloikka vilkaisi vielä petiään ja asteli sitten häntä pystyssä aukiolle, missä häntä muu partio odottikin.
“Olen pahoillani, jos olen myöhässä. Myrskymahti tässä olisi voinut kertoa minulle aiemmin partiosta”, harmaaturkkinen naukui ilmeettömästi ja eleettömästi, jääden odottamaan partion lähtöä. Lammikkoloikkaa stressasi se, että hänellä oli jäänyt pedin järjestely kesken. Se tuntui hänestä väärältä.

//Myrsky?

Katsoin hämmentyneenä hiljaisuustassua joka oli puhunut harjoituksista, tosin nyt ei tuntunut todellakaan olevan hyvä hetki puhua aiheesta.
"Hiljaisuustassu? Voisitko ehkäpä auttaa minua hakemaan vähän sammalia näiden tilalle?" Kysyin heilautaen häntääni riekaleisia maakusammaliani kohden. Kehräsin hymyillen minua nuoremmalle kollille. Tiesin että jossain kohtaa minun pitäisi valita kummasta haluaisin kumppanini niin tiesin että minun pitäisi olla heidän molempien kanssa kahden enemmän. Hiljaisuustassu nyökkäsi pienesti hymyillen ja suustaan pienen kehräyksen saattelemana. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin hiljaisuustassun kanssa ulos pesästä, huomasin sisareni Rosmariinitassun lepakkotassun kanssa ja ajattelin että minun pitäisi pyytää sisareltani anteeksi.
"Hiljaisuustassu, voisitko mennä edeltä? Minun pitäisi tehdä yksi asia ensin", mau'un ja tassutan täristen pelokaan oloisena kohti sisartani.
"Ööh, hei.. Rosmariinitassu... Haluaisin pyytää anteeksi sitä että en ollut kyennyt pitämään tunteita sisälläni", mau'un pahoittelevan oloisena. Odotin jokainen hetki että Rosmariinitassu raapaisisi minua raivoissaan mutta tiesin että ansaitsisin sen. Lepakkotassu katsli minua silmät viiruina ja ilmiselvästi valmiina loikkaamaan päälleni tai jotain... Mutta hän kuitenkin antoi minun olla rauhassa. Kuulin yllätäen hiljaisuustassun äänen takaani, vaikka en kylläkään saanut selvää mitä hän sanoi. Käännyin nopeasti katsomaan hiljaisuustassua joka istui noin hännänmittan päässä minusta, käännyin nopeasti ympäri ja katsoin taas sisartani odotaen tämän vastausta, peräänyin kuitenkin miltei huomaamattomasti hiljaisuustassun viereen.
//Rosmy? Kollitki saa jatkaa d:)

Aaltosalaman usko kyvyistäni toimia isänä lämmitti sydäntäni, vaikka en itse sitä hänen kanssaan jakanutkaan. Henkäystähti - vaikka ei minun isäni oikeastaan ollutkaan - oli näyttänyt minulle, millainen isä en ainakaan halunnut olla. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan oli parhaimmillaankin ollut viileän välinpitämätöntä, enkä todellakaan toivonut, että omat pentuni joutuisivat pohtimaan, miksi heidän isänsä vihasi heitä ja mikä heissä oli vialla. Halusin olla hyvä isä. En kuitenkaan tiennyt, miten voisin tässä maailman tärkeimmässä tehtävässä onnistua. En tullut helposti toimeen muiden kissojen kanssa, joten miten pystyisin rakentamaan normaalin, toimivan suhteen omaan jälkikasvuuni? Tunsin olevani onnekas saatuani jonkun kissan rakastumaan minuun. Se tuntui kuitenkin ihmeeltä, johon en ollut enää uutta kertaa kykeneväinen.
Joka tapauksessa tekisin kaikkeni, jotta olisin pennuilleni paras mahdollinen isä. Tai ainakin paras mahdollinen, mihin minä kykenin.
"Se olisi ollut hienoa", kehräsin, kun kumppanini nojasi minua vasten. "Ainakaan emme ole sodan keskellä. Pentumme saavat kasvaa rauhassa."
Ainakin toivottavasti saisivat. Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit olivat kireämmät kuin koskaan. Eloklaanin kissat tunnettiin ystävällisinä ja rauhaa rakastavina, mutta mielestäni emme voineet luottaa siihen, ettei heissä piilisi hiukan katkeraa kostonhimoa. Eloklaani oli pysynyt kuita Kuolonklaanin tassun alla. Kenties säyseä Mesitähti suunnitteli tälläkin hetkellä suunnitelmaa vihollisklaaninsa varalle.
"Toivottavasti pentumme perivät sinun silmäsi. Olen aina pitänyt niistä", sanoin siirtäen ajatukseni muualle. En halunnut miettiä tulevaisuuden mahdollisia kamaluuksia juuri nyt. "Ja turkkisi. Oikeastaan olisi hienoa, jos he olisivat vain pieniä versioita sinusta."

//Aalto? öwö

Tuhkajuova ei todellakaan näyttänyt tyytyväiseltä siihen, että olin valinnut hänet yhdeksi salaisuuteni kantajista. Naaraan hampaiden kiristely oli selvä merkki hänen ristiriitaisista tuntemuksistaan. Oli melkein huvittavaa seurata, miten soturi mielessään taisteli Henkäystähteen kohdistuvaa velvollisuudentunnettaan vastaan. Tuhkajuova pelasi aina sääntöjen mukaan, vaikka muut sortuisivat huijaamiseen ja likaisiin temppuihin.
"Tietysti tiedän", vastasin tyynesti. Olin lähes varma siitä, ettei Tuhkajuova kertoisi salaisuudestani kellekään. Hänen omansa oli samaa luokkaa, ja sen paljastuminen jos mikä tekisi hallaa Henkäystähden luonteelle. "Luotan siihen, että tiedät, mikä on parhaaksi sinulle, Henkäystähdelle sekä Varissulalle. Sitä paitsi, ei minun tekoni muuttanut mitään Henkäystähden silmissä: Turmaloikka on poissa, eikä hän ole tulossa takaisin."
Äänessäni erottui surua, jonka pyrin peittämään nopeasti. Olin itkuni itkenyt, enkä halunnut vollottaa kumppanini perään Tuhkajuovan edessä. Sitä paitsi olisi minulle parhaaksi, jos Tuhkajuova kuvittelisi minun kokonaan unohtaneen hänet. Halusin vaikuttaa uskolliselta ensisijaisesti Kuolonklaanille ja asemalleni.
"No, tämä oli oikein antoisa juttutuokio", nau'uin ja nousin venytellen seisomaan. "Toivon, että olemme tällä sujut."
Tuhkajuova nyökkäsi ja nousi itsekin.
"Sovitaan sitten niin."
Aamuaurinko sarasti jo korkeiden männynrunkojen takaa; yö oli ollut pitkä. Raajani olivat väsyneet matkasta Eloklaanin leiristä tänne, enkä malttanut odottaa pääseväni nukkumaan. Sitä paitsi Henkäystähden käytös ärsytti minua edelleen niin paljon, että halusin vain vaipua uneen ja unohtaa koko asian.
Astelimme Tuhkajuovan kanssa rinnatusten takaisin leiriin. Onneksi suurin osa aiempaan mekkalaan heränneistä kissoista oli jo vetääntynyt takaisin pesiinsä nukkumaan. Henkäystähti oli lähettämässä matkaan aamupartiota, ja hän loi terävän katseen suuntaani, kun pujahdin sisään leiriin. Siristin päällikölle silmiäni ja pyyhälsin sanaakaan sanomatta sotureiden pesään. Pesässä vielä hereillä olleet kissat eivät sanoneet minulle mitään ja huomioivat saapumiseni vain pienellä, kohteliaalla nyökkäyksellä. Ainakaan he eivät näkyvästi halveksineet minua epäonnistumisestani, mutta pesässä vallitsi silti välttelevä ilmapiiri.

Oli viimein tullut aika Salamatassun ja Loskatassun soturinimityksen. Sää oli kaunis: aivan kuin pilvet olisivat päivää juhlistaakseen päättäneet siirtyä auringon edestä ja sallia sen kultaisten säteiden loistaa Kuolonklaanin leiriin. Kuuraturkki istui vieressäni, kaksikon isä kun ainakin nimeksi oli. Hän oli suoriutunut tehtävästään hyvin ja mukisematta, enkä voinut olla muuta kuin kiitollinen. Se ei tietenkään riittänyt soturille, olinhan joutunut hänen vaiteliaisuuttaan vastaan lupaamaan tälle varapäällikön paikan. Lupaus, jota en aikonut pitää ja jonka Kuuraturkki oli selvästi liian hyväuskoinen ymmärtämään valheeksi.
Hän ei ollut ollut ehkä maailman parhain isä, mutta sitä minä en ollut häneltä vaatinutkaan. Pentuaikoina kollisoturi oli aina silloin tällöin saapunut pentutarhaan viettämään aikaa kaksikon kanssa, joskus jopa leikkimällä. Oppilasaikoinakin olin huomannut Kuuraturkin silloin tällöin keskustelevan jommankumman kollin kanssa. He eivät tietääkseni olleet kovin läheisiä, mutta eivät niin huonoissa väleissä, että epäilyksiä kuolonklaanilaisten joukossa olisi herännyt. Kuuraturkki näyttäytyi etäisenä, kiireisenä isänä, joka kuitenkin välitti niin sanotuista pennuistaan tarpeeksi pistäytyäkseen heidän elämässään vähän väliä.
Seurasin ylpeänä, miten Salamatassu asteli aukiolle veljensä vanavedessä. Hänestä oli kasvanut taitava taistelija, niin olin Sähkötuholta kuullut. Nopeakin hän oli, molemmat taitoja, joita pidin suuressa arvossa. Hän ei ehkä loistanut saalistamisessa, mutta sen olin kuullut johtuvan pitkälti Salamatassun välinpitämättömältä suhtautumiselta taidon kehittämiseen. Tavallaan oli lohduttavaa, että hänen heikkoutensa johtui vain yrittämisen puutteesta. Olisi ollut pahempi, jos kolli olisi harjoitellut ahkerasti ja silti ollut kehno. Kenties hänen laiskassa ja hiukan ylimielisessä suhtautumisessaan oli parantamisen varaa, mutta ainakin hän loisti niissä asioissa, joista välitti.
Loskatassu sen sijaan ei loistanut oikein missään. Sitä hän ei ollut minulta perinyt, vaikka monin muin tavoin muistuttikin minua kovin hillittyine, vetäytyvine luonteineen ja mustine turkkeineen. Tuhkajuova oli kertonut Loskatassun olleen ahkera oppilas, joka jaksoi yrittää kehittää itseään. Toisinaan hän oli käynyt yksin harjoittelemassa koulutuksen ulkopuolella, vain tullakseen täysin keskikertaiseksi soturiksi. Hän oli veljeään hiukan parempi saalistaja, ja oli opetellut kalastamaankin, mikä oli kaiketi kollille ylpeydeksi. Metsästämisessäkään Loskatassu ei kuitenkaan ollut mikään mestari. Yltääkseen veljensä tasolle soturina hänen olisi edelleen tehtävä paljon töitä.
Kaikesta huolimatta hän oli minun poikani, ja minun kuului olla hänestä ylpeä. Huulillani oli pieni hymy, kun mustaturkkinen kolli kohtasi katseeni. Joskus häntä katsoessani minusta tuntui siltä, kuin kuvajaiseni olisi tuijottanut takaisin lammen heijastavasta pinnasta. Ainoa pelastava tekijä olivat hänen silmänsä, ruskeat kuin Turmaloikalla.
"On aika nimittää kaksi uutta soturia", Henkäystähden ääni kajahti aukiolla. Siirsin katseeni kahdesta kollioppilaasta päällikköön. Pelkkä hänen näkemisensä sai vihan kuohahtamaan sisälläni. En ollut unohtanut hänen antamaansa tehtävää, vaikka muut kiireeni olivatkin estäneet minua suorittamasta sitä viime aikoina. Toivoin, ettei Henkäystähti ollut tulossa kärsimättömäksi.
"Salamatassu ja Loskatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksensa loppuun, ja ansainneet täten soturinimensä. Tästä lähtien heidät tunnetaan Salamasieluna ja Loskalauhana."
Klaanin kissat puhkesivat hurraahuutoihin, ja minäkin huusin kahden tuoreen soturin nimeä. Kolleista valkoinen ja kookkaampi näytti nauttivan olostaan huomion keskipisteenä, leuka pystyssä ja tyytyväinen hymy kasvoillaan. Pienempi mustaturkkinen istui tyynesti paikoillaan kuin olisi kuunnellut vain päivän partioiden jakoa. Usein pohdin, miten kaksikosta oli kasvanut niin kovin erilaisia.
Hurraahuutojen jälkeen kuolonklaanilaiset alkoivat hajaantua. Salamasielun luo pelmahti muutamia kissoja onnittelemaan, kuten Veritassu, jonka kanssa olin kollin huomannut viettävän paljon aikaa. Kun huomasin Myrskymahdin loikkivan paikalle leveä virne kasvoillaan, peruin aikomukseni onnitella valkoista kollia ja istuuduin sen sijaan Loskalauhan viereen.
"Onnea, Loskalauha", nau'uin hymyillen. Vaikka hän ei edustanutkaan sotureiden parhaimmistoa, oli nimen ansaitseminen ja klaanin täysivaltaiseksi tuleminen silti suuri saavutus.
Mustaturkkinen kolli ei vilkaissutkaan suuntaani, mikä ei oikeastaan enää yllättänyt minua. Loskalauhan suhtautuminen minuun oli aina ollut parhaimmillaankin välinpitämättömän kohtelias, kuin hänen emonsa sijaan olisin vain yksi klaanin kunnioitettavammista sotureista. Se ei yleensä haitannut minua, sillä koin Loskalauhan kanssa keskustelemisen usein vaikeaksi. Olin tyytyväinen suhteeseemme, joka oli viileän asiallinen ja tunteellisuudelta välttynyt. Kenties se oli yksinkertaisesti tulosta liian samanlaisista persoonistamme.
"Sinun ei tarvitse teeskennellä olevasi iloinen puolestani", mustaturkkinen kolli tokaisi yhtäkkiä. Käännyin yllättyneenä katseeni häneen.
"Mitä oikein tarkoitat?" kysyin hämmentyneenä ja tavastani poiketen yritin etsiä poikani katsetta. Hänen olemuksena huokui kylmyyttä, ja minulle tuli vahvasti tunne, että hän toivoi minun poistuvan. "Tietysti olen iloinen puolestasi. Soturinimen ansaitseminen on suuri saavutus."
Loskalauha pudisti päätään melkein huvittuneen oloisena. En ymmärtänyt, mistä hänen käyttäytymisensä kumpusi. Olin ehkä pettynyt hänen osaamiseensa, mutta olin ylpeä kummastakin veljeksestä.
"Tämä on Salamasielun päivä. Miksi nyt yhtäkkiä teeskentelisit välittäväsi minusta?" Loskalauha kysyi ja siirsi viimein katseensa silmiini. Kuten tavallista, en osannut lukea niiden takana piileviä tunteita, jotka mustaturkkinen kolli niin taitavasti peitti. Niin oli ollut aina: Loskalauha oli kuin monimutkainen pulma, jonka ratkaisemiseen tarvittavaa oveluutta ei minulta löytynyt.
"En minä teeskentele. Välitän sinusta, tämä on yhtä lailla sinun päiväsi kuin Salamasielun", yritin vakuutella, mutta tiesin itsekin Loskalauhan olevan jossain määrin oikeassa. En siltikään halunnut hänen kuvittelevan, ettei hänen saavutuksensa kiinnostaisi minua ollenkaan, sillä se ei ollut totta.
Ennen kuin ehdin korjaamaan tämän väärinkäsityksen, Salamasielu oli jo astellut paikalle. Väistin pois tieltä, kun tämä syöksyi veljeään kohti riemastunut virne kasvoillaan.
"Hah! Viimein olemme sotureita", valkoinen kollikissa naurahti ja puski veljeään tavalla, joka selvästi näytti ärsyttävän Loskalauhaa. Mustaturkkinen kolli kuitenkin otti vastaan veljensä onnentoivotuksen. Myrskymahti sisaruksineen saapui kaksikon luo, ja minulle tuli kiire lähteä tieheni. Vilkaisin nopeasti Pyräkkäpirua, jonka katse ei enää ollut ainakaan yhtä kylmä kuin ennen sen kohdatessani. Soturin olisi muistettava pitää etäisyytensä ja viileä suhtautumisensa.
Käänsin selkäni perheelleni ja astelin pois paikalta. Viisikon nauru ja iloiset huudahdukset kuuluivat takaani, mutta en enää kääntynyt katsomaan heitä. Olisin antanut paljon voidakseni olla heidän seurassaan nyt, mutta en varapäällikön paikkaani.

Oli kulunut neljäsosakuu siitä, kun olin palannut Kuolonklaaniin. Henkäystähti ehkä kuvitteli minun laiminlyövän hänen antamaansa tehtävää, vaikka todellisuudessa se leijaili mieleni etualalla joka hetki kuin uhkaava myrskypilvi. En ollut vieläkään keksinyt, kuka Kuolonklaanin oli pettänyt. En myöskään tiennyt, miten ihmeessä olisin kyennyt asian selvittämään. Eloklaanin tapahtumat olivat jo ollutta ja mennyttä, eikä mitään todistusaineistoa tapahtuneesta ollut. Ainoa tapa, jolla voisin varmasti saada selville, kuka eloklaanilaisia oli suojellut ja auttanut, olisi heiltä suoraan kysyminen, mikä ei ollut vaihtoehto. Tai, petturi voisi tunnustaa itse, mutta en ollut kovin toiveikas tämän vaihtoehdon suhteen.
Olin käynyt mielessäni useaan otteeseen läpi kaikki Kuolonklaanin Eloklaanin leirissä olleista vartijoista syyllistä etsiessäni. Mielessäni ei ollut mitään mahdollisuutta, että petturi olisi ollut kumpikaan kahdesta kokeneemmasta soturista: Tuimakatse tai Jääviilto ei kumpikaan pettäisi Kuolonklaania. Tuhkajuovan ja Henkäystähden tytärten uskoin olevan niin tiukasti vanhempiensa tassujen alla, ettei kukaan heistä uskaltaisi tai edes haluaisi liittoutua eloklaanilaisten kanssa. Heille oli teroitettu pennusta pitäen, että heidän puhdas verensä oli korkeassa arvossa pidettävää ja jotain, mitä Eloklaanin kissoilla ei ollut. Lokkimielen tunsin enkä jaksanut uskoa, että kolli olisi voinut olla asialla. Jäljelle jäivät ne kolme, joita en tuntenut juuri lainkaan: Leppävarjo, Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys. Toisaalta saatoin olla varma vain Tuimakatseesta ja Jääviillosta. Kaikki muut olivat epäiltyjä silmissäni.
Aurinkohuipun partion jälkeen päätin lähteä kävelylle tuulettamaan ajatuksiani. Koko tehtävä raastoi hermojani ja olin viime aikoina ollut normaalia äksympi, minkä muutkin olivat kaiketi huomanneet suuntaani heitetyistä pelokkaista katseista päätellen. Henkäystähden katse tuntui joka tulokseton päivä painostavammalta. Hän ei ollut asettanut minulle mitään aikarajaa, mutta tunsin kyllä, että päällikkö oli käymässä kärsimättömäksi. Varmasti itsekin olisin, jos klaanilaisten joukossa olisi piileskellyt petturi.
Päivä oli tylsän harmaa. Ruskan väriloistokin oli himmenemässä, kun kasvuston oranssit lehdet alkoivat kuihtua ruskeiksi ja putoilla maahan. Kylmä vinkka osui turkkiini ja siristin silmiäni tuulessa. Sää ei ollut selvästi paras mahdollinen rennolle kävelylle, joten päätin lähteä takaisin leiriin. Kun olin kääntymässä tulosuuntaani, jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. Vähän matkan päässä näin tutun punaruskean turkin, joka kuului pensaikossa kyyristelevälle Jääviillolle. Soturin korvat olivat hörössä ja asentonsa matala, aivan kuin hän vaanisi jotain.
Pyöräytin silmiäni ja astelin lähemmäs. Jääviilto ei ollut koskaan vaikuttanut kissalta, joka huvin vuoksi lähtisi metsästämään klaanille. Sitä paitsi minulla oli tunne, että soturi oli tekemässä jotain hämärää.
"Mitä oikein kuvittelet tekeväsi?" kysyin viileästi, kun ehdin soturin taakse. "Kenties sinä oletkin se petturi, joka auttoi eloklaanilaisia pakenemaan. Kunnialliset kuolonklaanilaiset eivät hiiviskele tällä tavalla kirkkaan päivänvalon aikaan."

//Jää?

Olin hyvin hämmentynyt, nuori naaras oli alkanut kysellä sitä sun tätä enkä minä ollut ehtinyt vastata kysymyksistä yhteenkään ennen kuin naaras olikin jo kysynyt uuden. Pyöritellin silmiäni närkästynenää ja päätin vastata ensin naaraan aijempiin kysymyksiin ennen kuin vastasin siihen uusimpaan.
"Ensinnäkin kettusilmä, minulla on kumppani... Hän on tattihalla", mau'un sydän täynnä lämpöä pelkästään kumppanini ajatelemisesta. "Ja minulla menee ihan hyvin", lisään. Heilautan häntääni ja näpäytän nuorta naarasta hellästi korvalle.
"Ajatelles, aijotko sinä painia muka keskellä aukiota kaikkien katsellessa? Minä en ainakaan sitähän voitaisiin luulla oikeaksi tapeluksi ja minä saisin ilman muuta rangaistuksen vain koska emoni rakastui kotikisuun ja hankki tälle pentuja joista yksi satuin olemaan minä tai no en minä muista oliko minulla pentuetovereita en ainakaan koskaan tavannut heitä sillä tavalla kuten pentue toverit yleensä.. ehkä minulla oli vain emo.. sillä minä en laske sitä kollia johon emoni rakastui isäkseni.. en koskaan..", nau'un vähän surumielisesti. Käänsin katseeni nopeasti pois naarasta ja suljin silmäni tiukasti kiinni, aukaisin ne taas ja käänsin katseeni sydän pampaten koko ajan lujempaa. Käänsin katseeni taas pois päin kettusilmästä ja etsin tattihallaa katseellani lopulta löyttäen kollin punaruskean turkkin. Hymyilin kehräten ja kehottin kettusilmää tulemaan mukaani kumppanini luo.
"Hei, Tattihalla! Missä olit aijemin aamulla? Olisin halunnut olla kanssasi", mau'un ilkikurisesti vaikka äänen sävystäni sitä ei olisi voinut arvata sillä se oli lempeä ja rakastava. Kosketin hellästi kumpaniani kehräten.
"Olin rajapartiossa?" Tattihalla kertoi vaikka hänen äänesään tuntui kysyvä häivähdys. Katselin syvälle kumppanini silmiin lempeästi.
"Kettusilmä haluaisitko sinä hmm tehdä jotain yhdessä? Siis minun ja tattihallan kanssa? Jos se siis sopii tattihallalle", mau'un kääntäen pääni naarasta kohden. Kuitenkin vilkaisin nopeasti kumppaniani ja huomasin että tämä oli nyökkänyt joten käänsin kysyvän katseeni nuorempaan naaraseen.
//Kettu?

AMPIAINEN
Tulisielu: 11kp - 150kp täynnä
Kamomillatassu: 13kp -
= 24KP

ANSKU
Kettusilmä: 5kp - Ensimmäisestä tarinasta on vähennetty 50% kokemuspisteistä, sillä ei-puhdasverisyytensä vuoksi Kettusilmä ei saa poistua leiristä yksin ilman puhdasveristä tai Henkäystähden luottamuksen ansainnutta kissaa.
Roihumarja: 5kp -
= 10KP

AURA
Kylmäliekki: 4kp -
Lammikkoloikka: 4kp -
Susimieli: 4kp -
= 12KP

AUROORA
Pimentovarjo: 15kp -
Lampiväre: 4kp -
= 19KP

ELANDRA
Lätäkkölempi: 14kp -
Tuhkajuova: 17kp -
Sulkavirta: 7kp -
= 38KP

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 4kp -

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 17kp -
Lepakkotassu: 15kp -
=32KP

LONKERO
Sähkötuho: 4kp -

SAAGA
Rosmariinitassu: 21kp! -

Huiskaisin häntääni hieman ärtyneesti. Viha puski taas sisältäni ja sanoja vain putkahteli mieleeni mutta työnsin ne pois.
“En pidä siitä, kun puhut itsestäsi noin. Eikä se oikein ole oikein, että työnnät ajatukset pois. Se ei kuulosta ihan järkevältä meneltelmältä”, sanoin ja katsoin kollia. Hän näytti tosi vaivaantuneelta. Minä taas en ollut vaivaantunutta nähnytkään. Ennenminkin minua vain huoletti se, että Lepakkotassukin oli nyt valmiina tekemään jotain itselleen. En halunnut alkaa pelkäämään, että menettäsin jokaisen ympärilläni olevan minulle edes vähän tärkeä kissa kuolisi pois mutta niin oli ehkä jo tapahtumassa. Ahdistus nosti taas päätään ja halusin sen äkkiä pois.
“Niin no-” kollin lause jäi kesken kun läimäisin häntä tassulla kylkeen aivan yllättäen.
“Hippa!” kiljaisin ja lähdin karkuun. En kestänyt enää vakavaa keskustelua ja halusin edes hetkeksi mieleni pois raskaammista aiheista. Kuulin Lepakkotassun askelten äänet. Hän oli siis lähtenyt perääni. Jonkinlainen ilo valtasi taas kehoni vaikkei se ollut yhtä vahva kuin aijemmin tunsin sen silti ja se tuntui ihan parhaalta tunteelta. Keskityin nyt todella vain karkuun juoksemiseen enkä riitaan tai mihinkään muuhun.
“Nappaan sinut!” Lepakkotassun ääni kuului korviini sydämen jyskytyksen ja käpälien tasaisen töminän yli.
“Etpäs nappaa!” huudahdin ja loikkasin sivuun. Lepakkotassu jarrutti käpälät liukuen mutta olin jo lähtenyt toiseen suuntaan juoksuun. Pysähdyin kuitenkin ennen kuin ehdin törmätä seinään. Ihan järkevää.
“Luovutan, en jaksa juosta enään”, läähätin ja Lepakkotassu naurahti. Hän läimäisi minua takaisin. Ulvahdin antautuvasti mutta oikeasti minua vain nauratti. Ei ollut enää niin paha hävitä kollille sillä olin voittanut hänet jo moneen kertaan vaikka hänkin oli todella monta kertaa vienyt mestaruuden eri kisoissa. Lepakkotassu tuntui kuitenkin olevan ihan mukavaa seuraa ja toivon, ettei hän ihan kunnolla vihannutkaan minua vaikka olin niin aikaisemmin ajatellut.
“Voidaanko me vielä keksiä niitä haasteita? Se olisi mukavaa”, kysyin hymyillen ja katselin ympärilleni mietiskellen miten haluaisin haastaa kollia ensimmäiseksi. Olin iloinen siitä, että raskaat ajatukset eivät enää painaneet mieltäni vaikka tiesin, että ne puskisivat uudelleen esiin jollain ihan typerällä hetkellä.
//Lepa?

Lampiväre oli kysynyt Lätäkkölemmen mielipidettä siitä, pitäisikö heidän kertoa pentueensa kolmannelle jäsenelle Lampiväreen salaisuutta. Kysymys oli kerrassaan vaikea, mutta Lätäkkölemmen mielipide oli nopeasti selvillä. Hän katsoi vakava ilme kasvoillaan pentuetoveriaan.
"Ehkä tämän on parempi pysyä vain meidän välillämme", Lätäkkölempi naukaisi rauhallisella äänellä ja nyökytteli hitaasti päätään, "ainakin toistaiseksi."
Lampiväre räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Niin. Minä kyllä luulen, että hänkin on huomannut käytökseni muuttuneen", raidallinen naaras päästi ilmoille pienen huokauksen saatuaan puhevuoronsa loppuun. Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
"Se voi olla. Minä olen sitä mieltä, ettei meidän kannata mennä kysymättä kertomaan mitään. Jos Lammikkoloikka itse tulee kysymään asiasta, en kuitenkaan näe syytä salailla sitä. Luulen kuitenkin, että jos hän on aidosti kiinnostunut asioistamme, hänkin kykenee pitämään tämän salassa emolta ja isältä", hopeanharmaa soturi tokaisi pohtien. Lätäkkölemmen tavaksi oli muodostunut mielipiteidensä – toisinaan jopa liiankin – pitkä selittäminen. Hän halusi muiden varmasti ymmärtävän mitä hän tarkoitti ja miksi hän ajatteli miten ajatteli. Lampiväre nyökytteli taas päätään, hyväksyen sisarensa vastauksen.
Tunnelma oli Lätäkkölemmen mielestä hieman turhan synkkä kaikkine salaisuuksineen, joten naaras halusi piristää sisartaan jotenkin.
"Millaisessa kunnossa sinä olet? Luuletko, että jaksaisit käydä kanssani vaikkapa vain pääaukiolla kävelyllä?" Lätäkkölempi kysyi ja väläytti sisarelleen lempeän hymyn.

//Lampi?

Kun Kamomillatassu pyysi Syöksytassua lähtemään ja jättämään hänet Hiljaisuustassun kanssa kaksin, kolli tunsi sisällään pienen lämmön läikähdyksen. Hän ei voinut uskoa, että Kamomillatassu todella halusi olla hänen kanssaan kahden, ennemmin kuin Syöksytassun kanssa.
“Kamomillatassu, pidätkö sinä Syöksytassusta?” sanat vain puskivat ulos Hiljaisuustassun suusta. Hän ei mahtanut asialle mitään, ja heti sen sanottuaan katsoi naarasta silmät selällään.
“Tai siis-” kolli aloitti, mutta ei keksinytkään mitään ja hiljeni.
“No siis… on hän hyvä ystävä, mutta en minä mitään kamalan erikoista häntä kohtaan tunne. Hän on vähän kuin sinä, läheinen ystävä”, Kamomillatassu naukui. Hiljaisuustassu katsoi häntä hetken hiljaa ja hymyili sitten.
“Selvä”, kolli naukaisi vain nopeasti ja istahti alas. Hän katsoi naarasta suoraan silmiin ja antoi itsensä tuijottaa, kunnes alkoi kuvitella miten toopelta hän varmasti näytti ja lopetti.
“No… sinä olit kuitenkin hyvä vastus silloin taisteluharjoituksissa”, Hiljaisuustassu aloitti rikkoen pesässä vaanineen painostavan hiljaisuuden. “Harjoittelisin mielelläni sinun kanssasi uudestaankin. Toivottavasti mestareillemme vain se sopisi sitten”, kolli sanoi vielä ja siirteli tassujaan hermostuneena. Hän ei tiennyt enää mitä tehdä siinä tilanteessa. Vähän aikaa sitten naaras oli vielä nyyhkyttänyt maassa sitten hän oli lohduttanut häntä, jonka jälkeen Syöksytassu oli saapunut paikalle ja Kamomillatassu oli häätänyt hänet pois. Oliko siis lainkaan hyvä hetki tosiasiassa puhua harjoituksista?

//Kamo?

Luulin jo, että minun ja Pimentovarjon välinen keskustellu leirin ulkopuolella alkoi olla lopussa. Valmistauduin palaamaan leiriin, kun musta naaras pudottikin pommin, jota en todellakaan ollut odottanut. Naaras kertoi aikovansa paljastaa minulle oman salaisuutensa vakuutteeksi hänen uskollisuudestaan. Aikeeni poistua haihtuivat kuin savuna ilmaan ja keskityin kuuntelemaan toveriani tarkkaan ja keskeyttämättä. Tämä oli selvästi salaista, sillä Pimentovarjo vilkuili ympärilleen kai varmistaakseen, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemassa.
"Turmaloikka on elossa", se oli Pimentovarjon salaisuus. Hän jatkoi vielä kertoen tarkemmin aisasta, samalla paljastaen oman heikkoutensa, jonka tosin olin jo aiemmin tiennyt: rakkaus. En tiennyt, mitä ajatella. Pimentovarjo oli oman salaisuutensa lisäksi paljastanut yhden Henkäystähden valheista. Klaanille päällikkö oli vakuutellut, että Turmaloikka oli ollut petturi, joka oli liittoutunut erakoiden kanssa. Tunsin, kuinka hännänpääni alkoi nytkähdellä. Oloni oli varsin epämukava.
Mutta jokin minun mielessäni pakotti minut ymmärtämään Henkäystähden tekoa. Hän oli päällikköni, hänen valintansa olivat aina oikeita. En minä voinut syyttää Henkäystähteä, hän oli varmasti toiminut niin miten oli parhaakseen kokenut.
Siispä keskityin vain miettimään sitä, että Pimentovarjo oli valehdellut päälliköllemme. Tunsin jonkin muljahtavan rinnassani. Tiesin, etten voisi kertoa toverini suurinta salaisuutta Henkäystähdelle. Se soti arvojani vastaan, voisinko todella pitää Henkäystähdeltä näin suuren salaisuuden? Purin hampaitani hermostuksissani yhteen. Pimentovarjonkin täytyi huomata, millaista taistelua kävin juuri mielessäni. Nostin vihreän katseeni Pimentovarjoon, joka katsoi minua harmahtavia silmiään siristäen.
"Kiitos luottamuksesta, kai", vastasin silmiäni vastavuoroisesti siristäen, "ainakin nyt tiedän, että voin luottaa sinuun. Mutta mistä sinä tiedät, että voit luottaa minuun? Sinä tiedät, että arvostukseni päällikköä kohtaan on suurempi kuin sinua." Se oli totuus ja tiesin, ettei minun ollut syytä valehdella Pimentovarjolle, sillä hän tiesi sen takuulla myös. Olin kyllä jo tehnyt päätökseni, että pitäisin Pimentovarjon salaisuuden, vaikka se tuntuikin vaikealta ja väärältä. Arvostin kuitenkin Pimentovarjoa niin paljon, että minun olisi pidettävä hänen salaisuutensa – ja lisäksi tiesin, että jos paljastaisin hänen salaisuutensa, mikään ei estäisi häntä tekemästä samaa minulle.

//Pimento?

Olin hämmentynyt Syöksytassun yhtäkkisestä sisään ryyntäämisestä mutta olin hänelle vihainen siitä että kolli ei ollut kuuntelut hiljaisuustassua ja oli tiuskinut tälle! Ei se ollut reilua! Sitä paitsi hiljaisuustassu oli oikeassa! Enkä minä tuntenut että olisin itse äsken kyennyt vastaamaan kollille mutta minusta tuntui että ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta koska kolli ei kuuntelut hiljaisuustassua! Ei ollut olenkaan reilua että tämä ei kuuntelisi hiljaisuustassua.. minä pidin hiljaisuustassusta ja syöksytassusta ja uskoin että hiljaisuustassu piti minusta.. mutta tämä taisi antaa ilmi että Syöksytassu taas piti minusta! Joten heidän väliltään valitseminen tulisi olemaan vieläkin vaikeampaa kun molemmat pitivät minusta! Siirsin kuitenkin ne ajatukset nyt taka-alale, nyt kun ei ollut oikea hetki ajattela sitä! Sen hetki olisi joskus myöhemmin.. suljin silmäni ruskeat tiukasti kiinni ja ajattelin mikä olisi paras mahdollinen vastaus kolli nyökkäsi kysymyksiin.
"Syöksytassu... Hiljaisuustassu on oikeassa... Ja sinun ei pitäisi tiuskia hänelle.. hän on hyvä ystäväni.. tai siis.. ehkä jopa enemmän kuin ystävä.." kuiskasin ja lopun kuiskasin niin hiljaa että kukaan ei kyennyt kuulemaan ellei höristänyt korviaan. Pyristelin irti syöksytassusta sydän kurkussa. En kyennyt olemaan molempien kollien kanssa Nyt ja sydämeni kertoi että nyt olisi parempi olla hiljaisuustassun kanssa.
"Syöksytassu.. voisitko sinä ehkä lähteä..? Haluaisin nyt olla hiljaisuustassun kanssa kahden", kysyin hiljaa. Syöksytassu murahti ja lähti ulos pesästä mulkaisten vielä kerran taakseen hiljaisuustassua. Hymyilin lempeästi hiljaisuustassulle ja käperyin lähemmäs nuorta kollia kehräten, vaikka sydämeni tuntui silti raskaalta.
//Hilju? :3

Lampiväre oli lakannut nyyhkyttämästä ja kyyneleet olivat alkaneet kuivua naaraan turkkiin. Hän katsoi siskoaan mietteliäänä. Kenties Lammikkoloikallakin olisi oikeus tietää, sillä Lampiväre rakasti tätä siinä missä Lätäkkölempeä. Soturi tiesi, että hänestä tuntuisi pahalta salailla siskoltaan jotain näin suurta. Toisaalta hänen oli yritettävä ajatella järkevästi. Mitä hyötyä siitä oikeastaan olisi, jos Lammikkoloikka saisi tietää? Se kenties helpottaisi Lampiväreen omatuntoa, mutta hänen olisi joka tapauksessa pidettävä salaisuutensa pimennossa vanhemmiltaan ja muulta klaanilta. Hänen mielensä oli keventynyt jo paljon pelkästään Lätäkkölemmelle tunnustamisen ansiosta, ja heidän keskustelunsa seurauksena Lampiväreen mieli tuntui kirkkaammalta kuin aikoihin. Nyt joku pitäisi hänet kurissa, valvoisi, ettei mitään vastaavaa enää tapahtuisi.
Sitä paitsi Lampiväre ei voinut luottaa Lammikkoloikkaan aivan samalla tavalla kuin Lätäkkölempeen. Hänen toinen siskonsa oli oikeassa kyseenalaistaessaan Lammikkoloikan kykyä salata Tuhkajuovalta asioita. Lampiväre tiesi, että heistä kolmesta Lammikkoloikka halusi kaikista eniten miellyttää emoa, tai ainakin teki eniten töitä sen eteen. Saisiko hän tosiaan pidettyä kielensä kurissa?
Lopulta Lampiväre tuli siihen tulokseen, ettei Lammikkoloikalle tarvitsisi sanoa asiasta yhtään mitään.
"Mitä mieltä sinä olet?" harmaa naaras kuitenkin kysyi siskoltaan. Lätäkkölempi tietäisi varmasti paremmin. "Jos haluat, että kerron hänelle, voin kertoa."

//Lätäkkö?

Olin hieman yllättynyt kuullessani, että Tuhkajuova piti jotain salassa Henkäystähdeltä. Päällikkö ei siis tiennyt, että Varissulka oli päässyt perille heidän todellisesta suhteestaan. Harmaa naaras ei kertonut tarkemmin, miksi oli näin päättänyt, joten sain vetää asiasta omat johtopäätökseni. Henkäystähti, vaikka olinkin huomannut hänen toisinaan suhtautuvan kireästi Varissulkaan, oli käyttäytynyt isän lailla koko soturin elämän ajan. Jos hän siis tiesi, ettei ollut oikeasti kollin isä, oli Henkäystähti valinnut esittää tätä osaa. Kenties Tuhkajuova pelkäsi, että päällikkö luopuisi roolistaan, jos saisi tietää esittämisen olevan Varissulan silmissä turhaa.
Spekuloiminen oli kuitenkin hyödytöntä. Asia ei kiinnostanut minua sen enempää, ja olin sitä paitsi oppinut läksyni. Tuhkajuova pitäköön asian omaa tietonaan.
Oli kuitenkin lupaava merkki, ettei naaras kertonut päällikölle aivan kaikkea. Tiesin, ettei toverini pitänyt siitä, että olin nyt yksi hänen salaisuutensa haltijoista. Toivoin, että soturi koki voivansa luottaa minuun, mutta oli ymmärrettävää ja hänen osaltaan järkevää suhtautua minuun hiukan epäluuloisesti. Hänen silmissään olin tappanut kumppanini, joten mikä estäisi minua levittämästä hänen synkkää salaisuuttaan koko klaanille, jos vain kokisin sen itselleni hyödylliseksi? En kieltänyt, ettenkö saattaisi niin tehdä. Olinhan karkottanut Turmaloikankin varapäällikön paikkani vuoksi. Tuhkajuovan salaisuuden paljastaminen ei olisi mitään siihen verrattuna.
Halusin pitää Tuhkajuovan lähelläni. Minun oli siis varmistettava, että hän voisi luottaa salaisuutensa pysyvän turvassa tassuissani. Antaisin hänelle pantiksi omani.
"Haluan, että suhteemme on edelleen tasapainossa. Ei ole reilua, että minä tiedän sinusta jotain näin salaista. Kerron sinulle siis oman salaisuuteni, jotta olemme sujut. Se toimikoon sinulle vakuutena uskollisuudestani: jos koskaan paljastan klaanille totuuden Varissulasta, olet vapaa jakamaan minun salaisuuteni. Luulen, ettei minun tarvitse selitellä sinulle oman salaisuuteni painoa ja mahdollisia seuraamuksia sen paljastumisesta, kunhan kuulet, mistä on kyse", nau'uin madaltaen ääntäni. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, mutta en aistinut kenenkään olevan lähettyvillä. Salaisuuteni oli vain Tuhkajuovan korville.
"Turmaloikka on elossa. Henkäystähti antoi minulle tehtäväksi tappaa hänet varapäällikön paikkaa vastaan, mutta en kyennyt siihen. Sen sijaan karkotin hänet Kuolonklaanista."

//Tuhka?

Lepakkotassu oli hieman hämillään kuunnellessaan Rosmariinitassun helliä sanoja siitä, miten kukaan ei synny typeräksi karvapalloksi, ja miten hän ei kyllä uskonut kollin olevan vieläkään mikään typerä karvapallo.
Lepakkotassu siirteli etutassujaan nolona. Hänestä tuntui kovin vaivaannuttavalta, kun naaras puhui hänelle sillä tavalla, mutta pakkohan kollin oli itselleen myöntää, että hän sisimmässään piti siitä, paljon. Hän tunsi olonsa keveäksi ja raskaaksi samaan aikaan. Hänen sisimmässään tuntui kovin kummalliselle. Hänen mielensä oli ristiriidassa itsensä kanssa ja aika tuntui kulkevan hitaammin kuin koskaan ennen.
“Tuota… ei sinun tarvitse yrittää mieltäni kohottaa. Olen oppinut elämään sen kaltaisten asioiden kanssa. Helpotan mieltäni sillä, että en ajattele niitä tai pusken ne pois. En yleensä muutenkaan avaudu kenellekään tällä tavoin, mutta nyt jotenkin vain tuntui siltä”, Lepakkotassu naukui kääntäen katseensa pois naaraasta. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten uudelleen naaraaseen, mutta tällä kertaa hänellä oli ilkikurinen katse silmissään.
“Haluatko vielä kisata? Tai vaikka keksiä haasteita ihan kahden kesken. Minulle se ainakin kelpaisi. Aurinko on vasta ohittanut huippunsa, joten uskoisin meillä olevan hyvin aikaa”, Lepakkotassu naukui ja katsoi Rosmariinitassuun tiukasti, mutta leikkisästi. Miksi hänestä tuntui siltä? Miksi kolli yhtäkkiä halusikin olla niin kovasti naaraan kanssa, avautua tälle ja antaa hänelle tukea vaikeina aikoina? Mikä oli muuttunut aikaisemmasta? Hän oli aina vihannut Rosmariinitassua ja ei ollut varsinaisesti pitänyt tämän emosta tai siskostakaan, mutta heidän isäänsä hänellä ei ollut ollut minkäänlaista mielipidettä. Miksi yhtäkkiä naaraan kanssa oleminen tuntui niin hyvältä ja tärkeältä; siltä, että hän saisi siitä elinvoimaa?

//Rosmy?

"Tietääkö Henkäystähti?" Pimentovarjo kysyi. Täytyi myöntää, etten aivan ymmärtänyt hänen kysymystään. Siitä merkkinä kasvoilleni piirtyi kysyvä ilme. Sen huomatessaan varapäällikkö jatkoi tarkentaen kysymystään:
"Tietääkö hän, ettei Varissulka ole hänen poikansa? Henkäystähden tuntien hän tuskin sietäisi tätä silmissään, sillä Varissulkahan on puoliverinen."
Minulla ei ollut tarvetta tai halua edes yrittää valehdella Pimentovarjolle. Salaisuus oli jo paljastunut, joten valehtelulle ei ollut enää syytä. Mieltäni kuitenkin kalvoi epäluuloisuus. Miksi mustaa soturia kiinnosti niin paljon? Olin varma, että Pimentovarjo ajatteli loppupeleissä aina itseään. Sille täytyi olla jokin syy, miksi hän niin kovasti halusi tietää salaisuuteni ja kaiken siitä.
"Tietää", kerroin ilmeettömänä totuuden toverilleni. Pimentovarjo siristi hieman silmiään, kuin olisi epäillyt sanojani.
"Tietääkö hän, että Varissulka tietää totuuden isästään?" musta soturi jatkoi. Pudistelin päätäni:
"Ei tiedä, eikä saakaan tietää." Mieleni teki sanoa enemmän, mutten voinut – en, sillä Henkäystähti oli päällikkö. Olisin halunnut kertoa Pimentovarjolle Henkäystähden inhoavan Varissulkaa, mutta en voinut. Se olisi asettanut päällikköni huonoon valoon, eikä asialla sinänsä ollut väliä ja kenties musta naaras oli huomannut sen itsekin. Tärkeintä oli, ettei Pimentovarjo kertoisi kenellekään salaisuuttani.
"Mutta se on hyvä, että olemme molemmat samoilla linjoilla toveruutemme suhteen. Toimivaa toveruutta ei ole järkeä pilata syyttä suotta", lisäsin vielä rauhallisella äänellä ja nyökäytin päätäni.

//Pimento?

Sulkavirta oli salaa hieman pettynyt, kun Lokkimieli kertoi, ettei ollut ehtinyt jutella lainkaan Uskolinnun kanssa Eloklaanissa ollessaan. Naaras toki rakasti poikaansa enemmän kuin mitään, mutta ei olisi ollut Lokkimielelle pahitteeksi, jos tämä olisi päässyt puhumaan Uskolinnun kanssa. Sulkavirta piti Uskolinnun tavasta vaalia rauhaa, vaikkakin naaraan mielestä eloklaanilaiskolli oli toisinaan vähän turhankin joustava ja ystävällinen kaikille. Jokainen ei ansainnut Sulkavirran mielestä toista mahdollisuutta, mutta Sulkavirta arvosti sitä, miten paljon Uskolintu oli valmis tekemään veljensä vuoksi. Naaras ei kuitenkaan ilmaissut harmitustaan ääneen, sillä hänelle kaikista tärkeintä oli, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan. Oli suorastaan luksusta, että hän pääsisi jatkossa näkemään poikaansa joka ikinen päivä!
Lokkimielen seuraava kysymys sai Sulkavirran yllättymään:
"Voisitko kertoa vähän tarkemmin, millainen Ruskalintu oikein oli luonteeltaan?" Sulkavirta toki oli kertonut pojalleen jonkin verran hänen isästään, muttei valkoharmaa kolli aiemmin ollut aiemmin kysellyt siitä oma-aloitteisesti. Kollin kysymys sai Sulkavirran hyvälle tuulelle, hän olisi voinut puhua Ruskalinnusta loputtomiin saakka, mutta aiemmin hänellä ei ollut ollut ketään kuuntelijaa.
"Tietysti voin", Sulkavirta kehräsi ja hidasti tahtiaan. Naaras palasi muistoissaan hetkeksi aikaan, jolloin hänen kumppaninsa oli elänyt. Ikävä voimistui, mitä enemmän harmaanruskea soturi mietti edesmennyttä rakastaan. Mutta hän tiesi kestävänsä sen, sillä olihan hänellä sentään Lokkimieli, heidän yhteinen poikansa.
"Sinun isäsi oli mitä hienoin kissa. Hän oli aina iloinen ja avulias. Lisäksi Ruskalintu puhui paljon, siis välillä ihan todella paljon", Sulkavirta naurahti huvittuneesti ja vakavoitui nopeasti, "mutta välillä hän puhui ohi suunsa ja saattoi sanoa jotain ilkeästi. Hän halusi uskoa kaikista aina hyvää. Ruskalintu ei koskaan ollut vihainen, en usko että hän edes osasi vihata ketään. Ruskalintu teki kaikkensa meidän perheemme vuoksi. Mutta jos totta puhutaan, en usko että hän olisi sopeutunut elämään Kuolonklaanissa. Ruskalintu tuskin olisi sietänyt sotaa ja sitä, miten erakkoverisiä kohdellaan."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa ja toivoi koko sydämensä pohjasta, että kolli olisi saanut tutustua isäänsä. Mutta se toive oli mahdoton toteuttaa ennen Lokkimielen kuolemaa, joka toivottavasti ei tapahtuisi vielä vuodenaikoihin. Sulkavirta tiesi, että Ruskalintu oli ennen kuolemaansa löytänyt uskon Pimeyden Metsään. Naaras oli varma, että Lokkimieli tapaisi isänsä siellä.

//Lokki?