Jokin aika sitten Lätäkkölempi ja Lampiväre olivat saaneet ensimmäiset oppilaansa. Naaraan mielipide uudesta oppilastaan, Tuiskutassusta, oli varsin kylmä. Tuiskutassu tuntui olevan koko ajan menossa, eikä soturinaaras pitänyt oppilaansa tavasta jekkuilla. Mutta Lätäkkölempi oli pitänyt malttinsa ja pysynyt rauhallisena, vaikka hänen hermonsa olivatkin toisinaan kireällä nuoren oppilaansa vuoksi. Hän kuitenkin arvosti sitä, miten paljon Tuiskutassu välitti perheenjäsenistään ja kuinka uskollinen hän oli Pimeyden Metsälle ja klaanilleen. Lätäkkölempi oli lähes täysin varma, että pienellä hiomisella hän saisi koulutettua naaraasta oivan soturin Kuolonklaanille.
Loskalauhan saapuminen Lätäkkölemmen seuraan ei ollut ollut asia, jota naaras olisi osannut ensimmäisenä odottaa mustan soturin nähdessään. Kolli oli hopeanharmaata naarasta jonkin verran nuorempi, eikä hänen soturinimityksistään ollut päässyt vierähtämään paljoa aikaa. Loskalauha ei ollut kuten veljensä Salamasielu. Musta kolli oli lähes aina jäänyt pentuetoverinsa varjoon, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän erityisemmin huomiota häneen. Se lieni syy, miksei Lätäkkölempikään tuntenut kollia sen paremmin. Kuin tilauksesta myös Lampiväre saapui leiriin ja liittyi kaksikon seuraan.
"Uskon, että jos soturit käyvät parantajan luona heti ensimmäisten oireiden ilmettyä, viheryskän leviäminen voidaan estää", Lätäkkölempi naukaisi ja kohtasi Loskalauhan katseen, "jotkut soturit tuntuvat vähättelevän tauteja, jonka vuoksi ne usein leviävät. He tuntuvat inhoavan parantajaa, jonka vuoksi pysyttelevät siitä kaukana tajuamatta sitä, miten tärkeää itseään on hoitaa. Parantajat tekevät tärkeää työtä, jota kuolonklaanilaiset eivät osaa arvostaa."
Loskalauha kuunteli Lätäkkölempeä hiljaa, antaen soturille tilaa puhua. Kun Lätäkkölempi oli pitänyt pienen tauon, eikä musta kolli ollut vielä ehtinyt vastata mitään, soturi päätti jatkaa puheitaan parantajista ja heidän arvostaan.
"Mieti nyt, jos meillä ei olisi parantajaa, koko klaani olisi mennyttä yhden vastoinkäymisen – kuten taistelun tai viheryskäepidemian – jälkeen, emmekä voisi sille mitään. Vai mitä mieltä sinä olet asiasta?" Lätäkkölempi kysyi ikään kuin haastaen Loskalauhan. Mikäli soturin vastaus ei puoltaisi Lätäkkölemmen ajatusmaailmaa, naaras paasaisi parantajan asemasta mielellään niin kauan, että kolli ymmärtäisi olevansa väärässä.

//Loska tai Lampi?

Tuhkajuovan vastaus ei yllättänyt minua. Tietysti hän kehui Lammikkoloikkaa, joka muistutti kolmikosta eniten itseään. Tuhkajuova kun kuvitteli olevansa oikeassa omien näkemystensä kanssa siitä, mikä kissojen elämän tehtävä oli. En ollut samaa mieltä, sillä oli suorastaan masentava ajatus, että eläisimme täällä vain uhrataksemme kaiken aikamme ja vaivamme klaanille. En kuitenkaan jaksanut alkaa väittelemään asiasta naaraan kanssa juuri nyt, vaan tyydyin istumaan hiljaa hänen vieressään.

Tuhkajuovan kanssa käymäni keskustelu tuli jälleen mieleeni, kun eräänä päivänä huomasin Lätäkkölemmen istuskelevan yksin sotureiden pesän edustalla. En voinut ymmärtää, miksi entisen mestarini mielestä hänen tyttärensä ei ollut kehumisen arvoinen. Olin juuri aiemmin ollut Lammikkoloikan kanssa partiossa - josta Tuhkajuovalla kehuja riitti - ja naaras oli sietämättömän tylsä. Hänen siskollaan taas oli usein kiinnostavaa sanottavaa, eikä hän turhaan hiljentänyt ääntään vaan esitti aina mielipiteensä varmana.
Hetken emmittyäni päädyinkin astelemaan Lätäkkölemmen luo. En ollut varma, oliko seurani toivottua: en oikeastaan tuntenut Lätäkkölempeä, eivätkä tarkkailuni olleet tarjonneet tähän kysymykseen tyydyttävää vastausta. Saatoin vain toivoa, etten kävisi soturin hermoille.
"Hei Lätäkkölempi", sanoin ja istuuduin harmaan naaraan viereen. Lätäkkölempi nyökkäsi ja tervehti minua takaisin.
"Hei vain, Loskalauha."
Tuskin olisi sopivaa alkaa heti keskustelemaan klaanipolitiikasta, vaikka kovasti halusinkin kuulla, mitä Lätäkkölemmellä oli sanottavana. Olisi aloitettava kevyesti.
"Säät ovat olleet viime aikoina kehnot", virkoin, ja kaduin sanomaani heti. Puhuinko tosissani säästä? Juuri kun olin mielessäni sättimässä itseäni tylsyydestä, sanan varsinainen merkitys asteli paikalle Lampiväreen muodossa. Hän ei kaiketi ollut huomannut minua ensin vaan oli ollut aikeissa tulla vain Lätäkkölemmen seuraan, sillä harmaa naaras näytti hieman yllättyneeltä istuuduttuaan ja nähtyään minut sisarensa toisella puolella. Hän nyökkäsi nopean tervehdyksen.
"Kylmä sää altistaa taudeille", jatkoin keksittyäni hieman kiinnostavamman suunnan keskustelulle. "Toivon, ettei viheryskä leviä klaanissa. Mitä luulet - luulette - voikohan sitä ollenkaan estää?"
Isäni oli vastikään menehtynyt kyseiselle sairaudelle, mutta aihe ei tuntunut aralta. Ikävöin häntä joissain määrin, mutta Kuuraturkki ei ollut koskaan ollut tarpeeksi läheinen, jotta olisin kokenut suuria sydänsuruja. Salamasielukaan ei ollut ottanut menetystämme kovin raskaasti, kuten ei emokaan. Vaikka olin toipunut Kuuraturkin kuolemasta nopeasti, huomasin silti etsiväni häntä silloin tällöin leiristä katseellani, aivan kuin mustavalkoinen soturi olisi saattanut putkahtaa jostain nurkasta näkyviin. En ollut ehkä vielä käsittänyt, että hän tosiaan oli poissa. Joinain aamuina herättyäni olin unohtanut kokonaan hänen kuolemansa. Sitten muistin yhtäkkiä todellisuuden ja maailma tuntui hetken harmaalta.

//Lätäkkö?

Ystävykset olivat siirtäneet linnun nukkumapaikan rajan toiselle puolelle sen vetäessä sikeitä. Naaraiden onneksi kukaan ei ollut huomannut heitä, ja heidän oli helppo valehdella syy, miksi heidän jälkensä johtivat reviiriltä pois.
“Eiköhän se pärjää”, Aaltosalama naukui ystävälleen ja toivoi kuulostavansa vakuuttavalta. Todellisuudessa hän ei ollut ollenkaan varma, löytyisikö lintu yhtenä kappaleena huomenna. Siipirikkona se oli helppo saalis mille tahansa nälkäiselle pedolle, jolla vain oli tarpeeksi tarkka hajuaisti vainuta se.
Hän oli jo kääntymässä lähteäkseen, kun tunsi Sulkavirran tuijottavan häntä. Hän tukahdutti huokauksen ja kääntyi tähän päin lempeä hymy kasvoillaan. “Palaamme kyllä. Se on varmasti kovin väsynyt, joten meidän kannattaisi palata jo kotiin ja jättää se tänne lepäämään.”
Sulkavirta vilkaisi lintua ja nyökytteli sitten päätään. “Niin, totta.” Naaras kumartui vielä linnun puoleen ja sanoi sille jotakin, mitä Aaltosalama ei kuullut.
Hän odotti hieman kärsimättömästi, että hänen ystävänsä oli valmis hyvästiensä kanssa, ja sitten he lähtivät taivaltamaan takaisin Kuolonklaanin leirin suuntaan.

Varissulka oli tullut jo takaisin ulkoa, kun Aaltosalama hipsi Sulkavirran edellä sisälle soturien pesään. Hän toivotti ystävälleen hyvät yöt ja suuntasi sen jälkeen omalle vuoteelleen.
Hän oli olettanut Varissulan olevan jo unessa, mutta kun hän oli käymässä makuulleen sammalille, kollin pää nousikin yhtäkkiä ylös.
“Tepä olitte kauan ulkona”, tämä puhui matalalla äänellä, jotta ei olisi herättänyt muita.
“Niin, no, hyvän ystävän kanssa aika rientää”, hän vastasi ja yritti kätkeä äänestään turhautumisensa. Hän oli aikeissa asettua kumppaninsa viereen yöpuulle, kun yhtäkkiä muisti asian, josta hänen täytyi kertoa Varissulalle. “Minulla on sinulle kerrottavaa. Se liittyy niihin minun oireisiini. Voisimmeko mennä ulos?” Naaras yritti nähdä pimeässä tummanharmaan soturin ilmettä.
“Mennään vain”, kuului Varissulan vastaus, ja Aaltosalama tunsi viiksien hipaisevan kuonoaan kollin noustessa varovasti jalkeille.
Hän johdatti heidät pesän ulkopuolelle, lähemmäksi leirin reunoja. He olivat viettäneet leirin muurien ulkopuolella ihan tarpeeksi aikaa Sulkavirran kanssa tänään, joten hän mieluummin pysytteli nyt leirissä.
“Kävin aiemmin tänään siellä parantajan pesällä, kuten varmaankin muistat”, hän aloitti hitaasti, etsiskellen oikeita sanoja. Sama innostus, joka oli kuplinut hänen sisällään ensimmäisen kerran uutisesta kuullessaan, nousi jälleen pintaan. Hän nosti katseensa Varissulan silmiin, jotka kiiluivat heikossa valon kajossa. “Hehkuaskel sanoi, että minä odotan pentuja!”

//Varis?

Jääviillon kita avautui pitkään haukotukseen. Kolli kirosi mielessään lehtikadon ja sen aiheuttaman pimeyden. Hämärä auringonlaskun metsästyspartio sai Jääviillon hyvin väsyneeksi. Asiaa ei auttanut se, että hän taivalsi lumihangessa aivan ypöyksin. Ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkivat tähtöset. Seuraavaksi Jääviilto kirosi Pimentovarjon, muttei tyytynyt tekemään sitä vain mielessään. Hänen oli puhuttava vihansa varapäällikköä kohtaan ääneen.
"Mikäkin hiirenaivo, laittaa nyt minut, siis minut! Tällaiseen partioon. Näinkö paljon hän todella arvostaa minua? Niinpä niin, kyllä minä hänelle vielä näytän", punaturkkinen kolli uhosi puoliääneen hampaitaan väläytellen.
Jääviiltoa ei olisi huvittanut saalistaa, mutta hän tiesi, että hänen olisi kuitenkin edes yritettävä. Jos hän veisi leiriin yllin kyllin riistaa, hän saisi muilta ihailua ja kehuja. Ei häntä kiinnostanut se, saisivatko muut vatsansa täyteen. Tälle soturille tärkeintä oli, että hän itse saisi syödäkseen ja pysyisi kylläisenä. Jääviilto oli saanut suurimman osan ärtymyksestään purettua, joten hän alkoi haistella ilmaa tuoresaaliin varalta. Hän näyttäisi koko maailmalle, että tässä seisoi kaikkien aikojen paras soturi, jolle ei mistään maailman kolkasta löytyisi vertaista. Tyytyväinen virne hiipi soturin kasvoille, kun hän haistoi metsän tuoksujen seasta tuoreen oravan hajujäljen. Hän rämpi hangessa hajua kohti, kunnes soturi huomasi edessään kulkevat pienet jalanjäljet. Pörröhäntä oli kulkenut tästä, joten Jääviilto lähti oitis hiipimään jälkien perään.

Saaliin jäljittäminen oli ollut tylsääkin tylsempää puuhaa, mutta Jääviilto oli kuin olikin löytänyt jäljittämänsä oravan. Tupsukorvainen pörröhäntä oli loikkinut metsän varjoissa, etsien kaiketi suojaa tai ruokaa. Jääviiltoa ei ollut kiinnostanut jäädä seuraamaan eläimen touhuja, vaan hän oli oitis syöksynyt sitä kohti. Harvemmin punaturkkinen soturi jaksoi jäädä vaanimaan saaliseläintä riittävän pitkäksi aikaa, joten nytkin orava oli huomannut hänet liian aikaisin. Se oli lähtenyt kauhusta vinkuen huutamaan karkuun, kun Jääviilto oli syöksynyt sitä kohti kynnet ojossa. Orava oli kavunnut lähimpään kuusipuuhun ja päässyt pälkähästä. Jääviilto iski kyntensä puuterilumeen ja kirosi oravan kuolemaan. Pörröhäntä oli tällä kertaa saanut säästää henkensä, mutta vielä jonain päivänä se kuolisi. Tuskin Jääviillon kynsissä, mutta ainakin jonkun.
Jääviilto oli menettänyt viimeisenkin kiinnostuksensa saalistamiseen, joten hän tyytyi vain vaeltelemaan metsikössä ja punomaan juoniaan. Jatkuvasti hänen ajatuksensa kääntyivät Pimentovarjoon. Hän päätteli tuntevansa niin suurta inhoa varapäällikköä kohtaan, joka oli syy miksi naaras tunkeutui hänen ajatuksiinsa. Jääviilto päätti, että hän menisi mustaturkkisen soturin juttusille heti leiriin päästyään. He eivät olleet onnistuneet saamaan mitään todisteita siitä, että Leppävarjo oli eloklaanilaisia auttanut petturi, mutta sillä ei olisi väliä. Jääviilto oli päättänyt, että hän vaikka valehtelisi, saadakseen jokaisen uskomaan, että tabbykuvioinen soturi oli klaanipetturi. Sitten Jääviilto saisi arvostusta ja kunnioitusta siitä hyvästä, että hän oli löytänyt petturin.

Jääviilto oli palannut leiriin tyhjin käpälin. Hän ei ollut saanut lainkaan saalista kiinni, mutta siitä huolimatta kolli kiiruhti tuoresaaliskasalle muiden mukana. Kun partion jäsenet laskivat saaliinsa miltei tyhjään tuoresaaliskasaan, Jääviilto valikoi päältä parhaan saaliin.
"Sinä et saanut lainkaan saalista, joten anna muiden valita ensin", musta Pikiturkki sähähti vanhemmalle soturille. Punaturkkinen Jääviilto loi uhkaavan katseen pienikokoiseen naaraskissaan.
"Mitä sinä sanoit?" kolli kysyi ja laski juuri kasasta ottamansa oravan maahan. Pikiturkki paransi ryhtiään, eikä pelännyt kohdata itseään suuremman kollin jäänsinistä katsetta.
"Että sinä et ole ansainnut tuota oravaa", naaras naukui sähähtäen. Jääviillon kasvoille piirtyi vihainen ilme, kun hän kumartui pienen soturin tasolle.
"Oi, miten minua pelottaakaan. Keskittyisit omiin asioihisi, hiirenaivo", Jääviilto ärähti. Pikiturkki siristi ruskeita silmiään.
"Tämän klaanin asiat ovat minun asioitani", naaras naukui terävällä äänellä.
"Väärin", Jääviilto naukui, "minun asiani eivät ole sinun asioitasi. Mitä sinä oletkaan tehnyt tämän klaanin vuoksi? Ai niin, et mitään! Olet pelkkä nolla, joten sinulla ei ole oikeutta puhua minulle ilman lupaani. Paina se pieneen, typerään päähäsi tai en vastaa seurauksista."
Jääviilto huomasi, miten Pikiturkin silmissä leimahti. Hän oli saanut tuon hiirenaivon suuttumaan. Vanhemman soturin kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, hän nautti tästä tilanteesta täysin rinnoin, vaikka tunsikin yhtä aikaa myös suurta inhoa ja vihaa klaanitoveriaan kohtaan.
"Mitä te tässä oikein taistelette? Siirtykää sivuun, täällä on muitakin, jotka odottavat tuoresaalista", Virtaviiman terävä ääni kantautui Jääviillon takaa. Kolli katsahti entiseen oppilaaseensa, joka tunkeutui puoliväkisin Jääviillon ja Pikiturkin väliin. Kun raidallinen naarassoturi oli takuulla kiusallaan nappaamassa Jääviillon käpälien edessä lojuvaa oravaa hampaisiinsa, Jääviilto puolustautui välittömästi. Hän näykkäsi varoitukseksi raidallista naarasta lonkasta. Virtaviima sähähti ja loikkasi taaemmas, huitaisten käpälällään ilmaa aivan vanhemman soturin kasvojen edestä. Jääviilto huomasi, kuinka Pikiturkki karkasi paikalta mitään sanomatta.
"Tuo kissa se vasta onkin hiirenaivo. Kuulitko miten hän puhui minulle? Kunnioittaisi vähän edes vanhempia sotureita!" Jääviilto alkoi valittaa Virtaviimalle, joka oli hänen mielestään yksi klaanin siedettävimmistä sotureista.

//Virta?

Sulkavirta mietti ja mietti, mutta ratkaisun keksiminen tuntui tähänkin ongelmaan mahdottomalta. Hän katsoi mietteliäs katse kasvoillaan varpusta, joka lepäsi sammalvuoteen päällä yhä ajoittain täristen. Soturi käänsi katseensa ystäväänsä, joka oli kysynyt, syntyikö Sulkavirran mielessä mitään ideoita. Harmaanruskea naaras pudisteli päätään.
"Miksi tämä on niin vaikeaa?" soturi kysyi huokaisten. Aaltosalama kohautti lapojaan.
"Emme voi viipyillä täällä enää kovin kauaa ilman, että muut alkavat ihmetellä. On keksittävä jotain", punaturkkinen soturi huomautti. Sulkavirta ei pitänyt siitä, että Aaltosalama tuntui koko ajan hoppuilevan ja pitävän asiaa turhana, kun Sulkavirralle se oli tässä hetkessä melkein elämääkin tärkeämpi tehtävä.
"Yritetään niin, että emme koske lintuun, vaan sen pesään. Jos saisimme kannettua sen rajan toiselle puolen koskematta lintuun, se ei ehkä alkaisi huutaa", raidallinen naaras ehdotti mietteliäänä. Aaltosalama siristi silmiään epäröiden.
"No, kai sitä voi kokeilla", naaras naukui taas lapojaan kohauttaen. Kaksikko astui varovaisesti lintua lähemmäs ja he tarttuivat sammalvuoteen reunoista kiinni. Lintu oli nukahtanut, joten se ei varmaankaan edes huomannut, kun kissat siirsivät sen leposijaa muualle.

"Eiköhän tämä riitä", Aaltosalama tokaisi, kun pesä oli viety muutaman ketunmitan päähän Kuolonklaanin rajasta. Sulkavirta nyökytteli tyytyväisenä päätään.
"Jos joku kysyy, miksi olemme menneet rajan yli, niin voimme sanoa jahdanneemme saalista", Sulkavirta naukui, vaikka arveli Aaltosalaman miettineen jo samaa mielessään. Hänen ystävänsä ei nimittäin ollut mikään hiirenaivo.
"Toivottavasti lintu pärjää... Palaammehan huomenna taas katsomaan sitä?" Sulkavirta kysyi ja katsahti ystäväänsä.

//Aaltosalama

Sulkavirran ehdotus siirtää lintu rajan ulkopuolelle ja käydä katsomassa sitä siellä päivittäin ei kuulostanut Aaltosalaman korvaan vieläkään kovin vakuuttavalta, mutta hän oli valmis joustamaan asiassa sen verran. Jos lintu olisi rajojen toisella puolella, se tuskin joutuisi kenenkään nälkäisen klaanikissan suihin. Toki ongelmana oli se, että ennen pitkää joku vielä huomaisi heidän ylittäneen säännöllisesti rajamerkit, mutta hän ei halunnut ajatella sitä vielä.
Tärkeintä oli, että lintu saatiin vietyä mahdollisimman kauas täältä ja Sulkavirta saisi mielenrauhan. Ehkä yön yli nukuttuaan naaras vihdoin tajuaisi ideansa älyttömyyden.
“Hyvä on”, Aaltosalama huokaisi ja laski katseensa hänen tuomilleen sammalille kiivenneeseen lintuun, “mutta miten ajattelit, että saamme liikutettua sitä mihinkään tulematta huomatuiksi? Se nostaa metelin vain jos hipaisemmekin sitä. Jos lähistöllä sattuu olemaan partio tai kissoja metsällä, se kuullaa heti, ja sitten meillä on selittelemisen paikka.”
Sulkavirta avasi suunsa, mutta sulki sen lähes samantien, kun ei osannutkaan vastata mitään. He kummatkin vaikenivat pohtimaan asiaa.
Aaltosalama rupesi miettiessään pesemään turkkiaan. Oli linnulta ymmärrettävä reaktio nostaa älämölö, kun se luuli joutuvansa kissan kitaan. Hän ei kuitenkaan keksinyt, miten muuten he voisivat viedä sitä mihinkään.
“Syntyykö ideoita?” Hän siirsi neuvottoman katseensa ystäväänsä, joka istui vähän matkan päässä linnusta hännänpäätään pohtivasti nytkytellen.

//Sulka?

Sulkavirta puri hammastaan kuunnellessaan ystäväänsä. Epäilemättä Aaltosalaman puheissa oli pointtinsa... Kuolonklaanin lait eivät varsinaisesti kieltäneet haavoittuneiden eläinten pelastamista, mutta Henkäystähti voisi ajatella Sulkavirran asettuvan klaaniaan vastaan, jos hän ei antaisi klaanitovereidensa syödä haavoittunutta lintua. Jos Henkäystähti saisi tietää, se voisi olla haitaksi Sulkavirralle ja ennen kaikkea Lokkimielelle... Hänen poikansa ei ollut puhdasverinen ja vaikka Lokkimieli olikin ansainnut Henkäystähden luottamuksen, voisi Sulkavirran touhut vaikuttaa myös siihen, miten päällikkö näkee naaraan jälkikasvun. Mutta Sinilintu... Hän olisi halunnut pelastaa linnun hinnalla millä hyvänsä. Sulkavirta oli vaikeassa tilanteessa. Oliko kuolleen sisaren toiveiden kunnioittaminen todella niin tärkeää, että Sulkavirta riskeeraisi hyvän elämänsä Kuolonklaanissa? Jos Sulkavirta menettäisi päällikön luottamuksen, hänestä tulisi leirin vanki ties kuinka pitkäksi aikaa, kenties koko loppuiäkseen.
"Entä jos... Entä jos me piilotamme linnun rajan toiselle puolen ja käymme katsomassa sitä päivittäin?" Sulkavirta ehdotti. Hän ei voisi jättää lintua tähän kuolonklaanilaisten armoille. Jos lintu olisi rajan toisella puolen, kuolonklaanilaiset tuskin löytäisivät sitä.
"Voisitko sinä auttaa minua vielä vähän, Aaltosalama? Siirretään lintu pois täältä, jonnekin turvallisempaan paikkaan", harmaanruskea naaras ehdotti epämukava ilme kasvoillaan. Hän toivoi, ettei joutuisi tekemään tätä kaikkea yksin, ilman Aaltosalamaa.

//Aalto

Aaltosalaman oli hillittävä itseään sähisemästä ääneen ystävänsä ehdotukselle. Hän kyllä kunnioitti naaraan velvollisuudentuntoa siskolleen tekemänsä lupauksen täyttämiselle, mutta jossain oli mentävä raja. He olisivat isossa pulassa, jos joku muu saisi tietää heidän puuhistaan. Ja sitten he vasta pulassa olisivatkin, mikäli tieto kiirisi Henkäystähden korviin asti.
“Sulkavirta rakas, kuuntele minua”, hän henkäisi hiljaa, pakotti äänensä pysymään rauhallisena. “Mitä luulet muiden sanovan, jos he saavat tietää, että heidän klaanitoverinsa ovat rampanneet rajan ulkopuolella huolehtimassa saaliseläimestä.” Hän huomasi ystävänsä niskakarvojen nousevan pystyyn, mutta jatkoi siitä huolimatta: “Sinilintu olisi varmasti kovin otettu siitä, miten tiukasti olet pyrkinyt pitämään kiinni hänen periaatteestaan, mutta en usko hänenkään haluavan sinun joutuvan vaaraan sen vuoksi. Vaikka Henkäystähti on isäsi, hän on myös päällikkö, ja päällikkönä hän on vastuussa siitä, että koko klaani tulee ruokituksi etenkin näin lehtikadon aikaan. Jos hän saisi tietää tästä, hän ei vain tappaisi tuota lintua vaan myös varmasti rankaisisi meitä.”
Aaltosalama odotti sydän tykyttäen Sulkavirran reaktiota. Hän tiesi, että se, mitä hän oli juuri sanonut tälle, ei ollut ollut tälle mieleen. Hän ei kuitenkaan voinut vaarantaa ystäväänsä, itseään tai syntymättömiä pentujaan jonkin siipirikon linnun vuoksi. Hän ei vain voinut.

//Sulka?

Särötassu ja Lainetassu lähtivät Aamuraidan seurasta ja istahtivat vähän matkan päähän. Lainetassu totesi, että soturi olisi ansainnut saada kuonoonsa. Naaras myös samaistui, vaikka ei olisikaan halunnut, kun Särötassu totesi, että Aamuraita olisi kyllä osannut kuitenkin väistää.
“Valitettavasti. On typerää ajatella, että sotureiden aikaa tuhlataan siihen, että he joutuvat kouluttamaan puoliverisiä kissoja. Ajatella sitä. Jos saisin tietää, että olisin puoliverinen, en koskaan voisi antaa vanhemmilleni anteeksi. Varmaan karkaisin klaanista vain, jotta en olisi riesa. Ei vaan työskentelisin syömättä juuri mitään”, siniharmaa oppilas totesi. Särötassu vain murahti jotain myöntävää.
Lainetassu kellahti kyljelleen ja päästi pitkän huokauksen.
“Olisimpa jo soturi. Kaipaan elämääni jotain jännitystä. Kaipaan tekemistä. Haluaisin karata leiristä nytkin, mutta en saattaisi tehdä sitä. Henkäystähti olisi niin pettynyt minuun”, naaras huokaili dramaattisesti puhuessaan veljelleen.
“Tämä lumikin tekee minut hulluksi. Se jää kiinni turkkiin ja sitten saakin sukia turkkia entistäkin kauemmin”, hän jatkoi vielä, kun Särötassu ei kerennyt sanoa mitään. Lainetassu ei kyllä itsekään täysin tiennyt mitä halusi. Hän halusi tehdä jotain uutta, mutta kaikki mitä leirissä saattoi tehdä oli tylsää ja kaikkeen mitä ulkona saattoi tehdä tarvittiin mestari mukaan.

//Särö?

Kuuntelin Lainetassun säväyttäviä ilkeilyjä naaraan syntyperästä ja perheestä. Tuli minun vuoroni mutta odotin kuitenkin ensin, että Aamuraita naukuisi sanottavansa loppuun. Hän pahoitteli, säälittävää. Näpäytin hännän päälläni ilmaa terävästi sivuuttaen soturin pahoittelun. Koitin keksiä jotain hyvää sanottavaa. Sitten sain hyvän ajatuksen.
“Olet aivan täysin samanlainen petturi kuin isäsi Mäyräkynsi. Sinut joko kuuluisi telottaa tai pistää pois klaanista niinkuin Lainetassukin kertoi. Saisit myös hävetä sitä Orvokki jota kuta, jota sinä joudut kutsumaan emoksesi”, sihahdin ja käännähdin ympäri tassuttaakseni pois. En tiennyt seurasiko Lainetassu, joten käännyin puoliksi ympäri.
“Sisko, ei tuhlata turhaan aikaa tuollaiseen säälittävään rääpäleeseen”, nau’uin ja, kun tiesin hänen seuraavan minua lähdin toiselle puolelle leiriä. Istuin alas ja jäin odottamaan Lainetassulta jonkinlaista kommenttia.
“Hyvin tehty”, hän naukaisi lyhyesti ja pyllähti sitten viereeni. Nyökkäsin.
“Ihan älytön tuhanpäiväinen riistan kuluttaja”, sanoin pudistellen päätäni. Tarkoitin tietenkin Aamuraitaa, eihän sisareni ollut turhanpäiväinen. Lainetassu päästi hyväksyvän murahduksen.
“Niin juuri”, hän ärähti, “Hänen olisi tuon lisäksi kuulut saada kuonoonsa.”
“En usko, että meillä kuitenkaan olisi tarpeeksi taitoa siihen. Hän on sentään soturi vaikka kyvytön onkin niin varmaan hän osaa sentään väistää”, sanoin ja katsoin vielä leirin toisella puolella olevaa Aamuraitaa, joka näytti hieman lannistuneelta. Voitonriemu virtasi suonissani.
//Laine?

Lainetassu tunsi mielihyvää, kun Särötassukin alkoi jo vähän lämmetä Aamuraidalle ilkeilylle.
“Olen samaa mieltä. Minusta voisit vain kadota. Ainakin meille olisi enemmän riistaa, kun sinun kaltaisiasi turhakkeita ei olisi. En vain ymmärrä miten pystyt näyttää naamaasi jollain ‘tauolla.’ Todellinen Kuolonklaanilainen vaikka näääntyiso työssään, jotta saisi koko klaanin hoidettua”, Lainetassu murahti. Aamuraita näytti loukkaantuneelta ja se vasta Lainetassua villitsikin.
“Minusta olisi parempi jos kettu nappaisi sinut ruoakseen. Sen löyhkääjän elämä saattaa olla jopa parempi kuin sinun. Sitä vastaan taistellessa ainakin oppisi jotain. En ymmärrä miten voit elää itsesi kanssa. Vanhempasi olivat jo itsessään karmeita kissoja joten perimäsi on varmasti lähes sama. On vain ajan kysymys, että petät klaanisi”, naaras sihahti ja katsoi Särötassuun. Keksisikö hänen veljensä jotain hyvää lisättävää? Olisi hyvä jos keksisi. Lainetassu sai aina mielihyvää, kun sai nähdä puoliverisen kissan surullisena.
“Anteeksi, en tarkoittanut suututtaa”, Aamuraita naukaisi ja katsoi Lainetassuun ja sitten Särötassuun. Lainetassukin käänsi katseensa Särötassuun odottavasti. Hän toivoi, että kolli keksisi jotain hyvää sanottavaa vielä.

//Särö?

Minua alkoi heti epäilyttää oliko hyvä idea innostuttaa siskoani näin, koska nyt hän oli jo menossa Aamuraidan luo “näyttämään tälle kuuluvan paikan”. Kohautin lapojani ja vilkuilin Aamuraitaa ja Lainetassua vuorotellen pohtien oliko hyvä idea käydä soturin kimppuun mutta oletin kuitenkin, että Lainetassulta löytyi jotain järkeä, joten päätin suostua. En halunnut näyttää mitenkään olevani puoliveristen ja pettureiden puolella.
“Niin kai”, naukaisin vakaalla äänellä ja nyökäten. Lainetassu näytti hieman tyytyväisemmältä ja nousi. Seurasin häntä Aamuraidan luo.
“Hei kirppusäkki! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Sinun pitäisi olla hyödyksi klaanille, eikä vain kököttää siinä!” Lainetassu huudahti, kun lähestyi soturia. Iskin kasvoilleni hieman vihaisemman ilmeen ja seisoin sisareni takana näyttääkseni, että olin samaa mieltä. Aamuraita pudisteli päätään.
“Anteeksi. Tulin juuri partiosta ja otan hetken taukoa ennen kuin palaan tehtävieni pariin”, puoliverinen kammotus naukaisi.
“Tauon? Eivät oikeat soturit tarvitse mitään taukoja”, Lainetassu tuhahti halveksuvasti. Ärähdin ja vilautin hampaitani nopeasti. Lainetassu näytti hieman ylpeämmältä minusta.
“Ei puoliverisistä ole mitään hyötyä Kuolonklaanille”, sanoin itsevarmana. Halusin näyttää Lainetassulle, että osasin olla ilkeä.
//Laine?

Olin ollut niin älyttömän väsynyt, että nukahdin siihen Lepakkohuudon eteen parantajien pesän lattialle.

Heräsin unimaailmaan, jossa lunta tuprutti taivaalta ihan yhtä paljon kuin oikeassa maailmassa oli aikaisemmin tehnyt. Tajusin heti nähtyäni emon, että tämä oli unta. Ryntäsin Höyhenhallan luo ja puskin tätä. Hän kehräsi minulle ja katsoi minua suoraan silmiin.
“Hei, kultaseni”, naaras naukui ja tutun äänen kuuleminen sai kyyneleet tulvimaan silmistäni.
“Hei”, nau’uin takaisin tärisevällä äänellä ja painauduin kiinni emoon. Hän kävi makaamaan vierelleni lumeen ja olimme siinä vain kahden. Lumi ei tuntunut kylmältä vaan oikeastaan vain hiukan viileältä.

Emon turkin tuntu hävisi viereltäni ja tajusin heränneeni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa tottuakseni parantajien pesän outoon hämärään valoon. Huomasin Lepakkohuudon katselevan minua, mutta heti kun hän huomasi minun katseeni hän käänsi omansa pois.
“Huomenta vain sinullekin”, naukaisin haukotellen heti perään. Lepakkohuuto naurahti.
“Huomenta”, hän vastasi ja katsoi käpäliään.
“Mikäs niissä käpälissäsi noin paljon ihastuttaa? Onko se loukkaantunut yksilö jo paremmassa kunnossa?” kysyin ja katsoin itsekin hänen loukkaantunutta etukäpäläänsä. Kaikki väsymys oli tiessään hyvien unien ansiosta ja olin taas valmis piikittelemään kollia täysillä.
//Lepa?

Kun keskusteli kohdistui Aamuraidasta puhumiseen, Lainetassu katsoi puoliveristä soturia silmät inhosta kimmeltäen. Hänen silmänsä olivat silkat viirut ja hänen karvansa nousivat pystyy itsestään.
“Haluaisin antaa tuolle kissalle ympäri korvien!” Lainetassu sihahti ja heitti häntäänsä. Hänen karvansa sojottivat nyt pystyssä, hänen pupillinsa olivat pienet viivat, naaraan korvat olivat luimussa ja kynnet painautuivat maahan. Inho kupli hänen olemuksestaan ja hän päästi murinaa katsellessaan naaraaseen.
“Hävettäisi olla hän. Miten hän edes kehtaa kävellä täällä kuin jokin klaanin kunnioitetuin soturi? Hänelle pitäisi näyttää, missä hänen paikkansa on, vai mitä sanot veliseni?” siniharmaa oppilas sihisi käärmemäisesti kääntämättä katsettaan mustasta naaraasta. Särötassu kohautti lapojaan ja vilkuili vuoroin Aamuraitaa ja Lainetassua.
“Niin kai”, hän naukaisi lopulta nyökäten. Lainetassu ei täysin arvostanut sitä, miten hänen veljensä oli vastannut. Hän olisi toivonut jotain hieman innostuneempaa, mutta se sai nyt kelvata. Naaras nimittäin nousi ylös ja asteli arvokkaasti kohti Aamuraitaa.
“Hei kirppusäkki! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Sinun pitäisi olla hyödyksi klaanille, eikä vain kököttää siinä!” Lainetassu huusi, kun lähestyi soturia.

//Särö?

Samaistuin Lainetassun sanoihin suuresti. Puoliveriset ja muutkin tuollaiset heidän kaltaiset petturit ja rääpäleet olivat aivan kamalia.
“Niinpä”, nau’uin ja nyrpistin nenääni. Jos jossain Henkäytähti oli oikeassa se oli se, että puoliverisiin ei voinut luottaa. He eivät olleet tarpeeksi hyviä mihinkään.
“Minusta Henkäystähti voisi hyvin karkottaa heidät kaikki mutta sitten meitä puhdasverisiä olisi aika vähän. Se on aika huolestuttavaa minusta”, sanoin hännänpää kääntyillen edes takaisin.
“Sentään kaikki nykyiset oppilaat ovat puhdasverisiä”, Lainetassu huomautti katsahtaen oppilaiden pesää.
“Tiesitkö muuten, että Aamuraidan isä oli täysi erakko? Mäyräkynsi vielä uhmasi Henkäytähteä ja tuli teloitetuksi. Minusta ihan oikein toimittu päällikkömme puolesta”, kerroin yrmeä ilme kasvoillani. Lainetassu näytti hurjistuvan.
“Samaa mieltä. En voi ymmärtää joitakin kissoja klaanissamme. Aamuraidan kuuluisi hävetä vanhempiensa puolesta. Hänet voisi minusta melkeinpä ajaa pois klaanista”, hän sanoi pudistellen päätään. Katsoin mustaan soturiin, joka istui aukion laidalla.
“Niin. Mieti nyt sitäkin kissaa, joka otti Mäyräkynnen kumppanikseen. Hän taisi olla Orvokki jokin. Hän ja hänen toinen poikansa *lähtivät* klaanista. *Lähtivät* mieti. He pettivät klaaninsa todella pahasti”, nau’uin paheksuvaan sävyyn. Lainetassu komppasi nyökyttelemällä ja huomasi myös Aamuraidan, jota olin hetki sitten katsellut. Palava viha siskoni silmissä antoi voimaa minulle.
//Laine?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 16kp -

AURA
Susimieli: 9kp -
Lammikkoloikka: 4kp -
Kaamoskukka: 17kp -
Kylmäliekki: 5kp -
= 35KP

AUROORA
Myrskymahti: 5kp -
Lampiväre: 6kp -
Loskalauha: 6kp -
Pimentovarjo: 109kp! - 2000KP täynnä, joten Pimentovarjosta tulee arvostettu. Ilmoitathan vieraskirjaan viimeistään 8.9. mihin taitoihin siitä tulleet laitat 2tp.
Salamasielu: 4kp -
= 130KP

ELANDRA
Sulkavirta: 19kp -
Lätäkkölempi: 4kp -
Tuhkajuova: 4kp -
= 27KP

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 38kp! -
Aaltosalama: 19kp -
= 57KP

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 9kp -
Lainetassu: 7kp -
= 16KP

SAAGA
Särötassu: 8kp -

UNTUVA
Tuimakatse: 16kp -

Aaltosalama oli palannut takaisin pienen sammalmytyn kanssa. Sulkavirta ei vaivautunut selvittämään, miten hänen ystävänsä oli saanut kuljetettua sammalet leirin vartijoiden ohi. Tärkeintä oli, että sammalet olivat nyt metsässä linnun luona. Sulkavirta alkoi muovata käpälillään sammalista petiä, johon varpunen voisi käydä lepäämään. Hän ei tiennyt olisiko se riittävän lämmin, mutta varmasti ainakin parempi kuin lumihanki. Kun peti oli valmis, Sulkavirta otti askeleen taaksepäin.
"Mene vain, se on sinulle", hän sanoi linnulle. Lintu ei liikahtanutkaan. Se tärisi paikoillaan ja pörhisteli höyhenpeitettään, kaiketi yrittäen pitää itsensä lämpimänä. Sulkavirta kurtisti kulmiaan ja otti askeleen lähemmäs pelokasta linturaasua. Se alkoi sirkuttaa ja yritti lähteä lähestyvää kissaa karkuun, mutta pakomatka päättyi lyhyeen, kun lintu mätkähti taas hankeen. Sulkavirta tarttui varovasti varpuseen kiinni hampaillaan, varoen puremasta liian kovaa. Lintu säikähti sitä ja alkoi räpiköidä. Sulkavirta irrotti välittömästi otteensa ja kavahti taaemmas.
"Ei tuo oikein näytä toimivan", Aaltosalama totesi kylmällä äänellä ja pudisteli vähän matkan päässä päätään. Sulkavirta kurtisti kulmiaan taas ja katsoi tuima ilme kasvoillaan ystäväänsä.
"No voisitko sitten auttaa minua? En minä ole mikään lintuekspertti! En ole edes moneen vuodenaikaan koskenut lintuihin. Tiedän vain sen, mitä Sinilintu on minulle kertonut", Sulkavirta tuhahti. Hänen kärsivällisyytensä alkoi säröillä. Hän halusi kovasti pelastaa linnun, mutta tehtävä tuntui olevan vaikeampi kuin hän oli ajatellut. Vastauksena hänen rukouksiinsa, yllättäen lintu loikki yhden jalkansa varassa kohti vuodetta. Se mätkähti pari kertaa nokalleen, mutta pääsi kuin pääsi lopulta sammalvuoteelle. Silmät säihkyen Sulkavirta käänsi katseensa Aaltosalamaan.
"Katso! Se toimii!" hän hihkaisi iloisena. Naaras alkoi välittömästi miettiä, mitä he sitten tekisivät tuolle linturaasulle.
"Me emme voi jättää sitä yksin tänne", Sulkavirta ilmoitti Aaltosalamalle, "voisimmekohan me vartioida sitä vuorotellen? Ehkä Sähkötuho tulisi myös apuun, jos pyytäisimme... Hänkin kunnioitti Sinilinnun toivetta ja ajatusmaailmaa, vaikkei ollutkaan niistä samaa mieltä. Mutta Varissulalle tai vanhemmillemme me emme voi kertoa, sillä he tuskin ymmärtäisivät ja tulisivat vain tappamaan tuon linnun."

//Aalto?

Lepäilin maakualusilla ja muistelin millaista oli olla kokoontumisessa.
*se oli ollut tosi kivaa! Olin tutustunut hiljaisuustassun kanssa tosi moneen eloklaanilaiseen! Kuitenkin mieleeni oli pintynyt vain Yksi heistä, enkä ymmärtänyt miksi. Eloklaanin melko tuore parantajaoppilas; Vienotassu! Olipa mielenkiintoinen nimi! Naaras tuntui ujolta ja hiljaiselta mutta ei se kuitenkaan kertonut mitään hänen nimensä alkuperästä, hänen nimensä voisi olla enemmin kainotassu! Tai ujotassu! Niiden merkityksen ainakin olisin ymmärtänyt! En usko että tuo naaras on koskaan ollut kovinkaan sosiaalinen*, mietiskelin. Venytelin raukeasti silmät umessa ja hyppäsin pois maakualusiltani ja kipitin ulos pesästä valmiina uuteen päivään. Huomasin yllätäen mestarini joten pysähdyin.
"Hei, Kamomillatassu, ajattelin viedä sinut tänään tarkistamaan rajat ja sitten saalistamaan", kolli maukui. Nyökkäsin ja tassutin tämän perässä ulos leiristä kunnes olimme aivan eloklaanin rajantuntumassa. Yllätäen kylmäliekki alkoi udella haistoinko mitään: miten typerä kysymys! Tietysti haistoin!
"Täältä on aika vaikea löytää muita hajujälkiä, kuin Eloklaanin omaa, mutta haistan minä myös jonkun linnun.” tuhahdan. Kylmäliekki nyökkäsi hyväksyvästi ja aukaisi taas suunsa.
"Miten sinulla menee muuten? Onko sinulla paljon kavereita?” kolli uteli. Jäin hetkeksi toljotamaan kollia.
"On, minulla on kaksi kaveria, tulisielu ja syöksyaskel ja myös hiljaisuustassu.. Minulla on kuitenkin jotain muutaakin kuin pelkää ystävyyssuhde hiljaisuustassuun ja syöksyaskeleeseen.. Onko se normaalia? Siis että tykkään kahdesta kollista samaan aikaan!" kerron. "Vieläpä kun toinen on nuorempi ja toinen vanhempi kuin minä itse..", lisään.
//kylmis? :3

“Ainahan minulla on aikaa kunnioitetulle sotasankarille”, Hilleripilvi naukaisi ja kumarsi pienesti, osittain leikillään, mutta hänen äänestään kuuluva arvostus oli aitoa. Hän vilkuili vaivihkaa ympärilleen ja huomasi Henkäystähden olevan matkalla pesälleen Pimentovarjo perässään. Sitten hän suoristautui ja katsoi Kaamoskukkaa silmiin tietäväinen virne naamalleen pyrkien. “Oi, minulla kyllä juoruja riittää. En vain voi kertoa niitä tässä tai joudun hankaluuksiin.”
Kaamoskukan silmät siristyivät kiinnostuneesti. “Ymmärrän. Mennäänpä käymään sitten pienellä happihyppelyllä.” Kollin komea, puuhkamainen häntä hipaisi ohimennessään Hilleripilven kuonoa, kun tämä lähti kävelemään edeltä leirin uloskäynnille. Hilleripilvi koko ajatuksensa ja tassutti viikset mielihyvästä väristen vanhemman soturin perään.
Soturit kulkivat jonkin matkaa peräkanaa partioiden tallomalla polulla, kunnes olivat päässeet tarpeeksi pitkän välimatkan päähän leiristä. He vaelsivat pääpolulta vielä syvemmälle metsään, jossa he olisivat varmasti riittävän kaukana ylimääräisiltä korvapareilta.
“Me kohtasimme tänään partiossa mäyrän”, Hilleripilvi aloitti, kun he olivat ottaneet mukavat asennot erään tuuheaoksaisen kuusen alla. Puun juurien ympärillä lunta ei ollut niin paljon kuin muualla. “Onnistuimme ajamaan sen tiehensä, mutta emme täysin tappioitta. Henkäystähti menetti nimittäin yhden hengen.” Täplikäs kolli tarkkaili tummaturkkisen soturin reaktiota. Sen pohjalta hän voisi itsekin päättää, miten suhtautuisi asiaan.

//Kaamos? ;)

“Ei paha. Ei lainkaan paha”, Lainetassu naukaisi, kun he olivat pienen kamppailun jälkeen irrottautuneet toisistaan Särötassun kanssa.
“Henkäystähti on minulle mainio mestari. Hän osaa pitää selvänä, että hänen käskyjään ei kierrellä”, siniharmaa oppilas naukui kiertäen veljeään pitäen eripari silmiensä katseen koko ajan hänessä, kuin olisi aikeissa hyökätä uudelleen. Hänen häntänsä heilui hitaasti juuri maanpinnan yläpuolella.
“Olisipa Henkäystähdestä tullut minun mestarini, tai vaikka Pimentovarjosta”, Särötassu naukaisi hiljaa päästäen pienen huokauksen. Lainetassu hymähti.
“Ärsyttäisi minuakin. Ajatella, jos olisin saanut mestarikseni jonkun aivan kokemattoman kissan; kuten vaikka Syöksyaskeleen tai Neilikkasydämen. Olisin ollut asiasta ikuisesti katkera. Toki en tiedä kuinka kauan sinun täytyy oikeasti olla soturi, ennen kuin voit saada oppilaan”, naaras naukaisi ja jäi taas aloilleen. Särötassu nyökkäsi hänelle eikä kumpikaan sisaruksista irrottanut katsetta toisistaan. Lainetassu päästi taas pienen huokauksen.
“Ajattele sitä, jos mestariksi olisi tullut puoliverinen! Tietysti tiedän, että he eivät voi saada oppilaita, mutta jos pystyisivät…” Lainepentu naukaisi ja värähti silkasta ajatuksesta, “yök, en halua edes ajatella asiaa.”

//Särö?

Tuhahdin naaraan ehdotukselle. Olin oppinut juuri ja juuri jotain perusteita taisteluun liittyen ja sitten sammalten keräämistä. Paljon. Sammalten. Keräämistä.
“Minun mestarini on Lampiväre. Hän ei oikein ole opettanut mitään hyödyllistä”, sanoin Lainetassulle madaltaen ääntäni ettei kukaan kuulisi. Lainetassu kohautti lapojaan.
“Voin kyllä näyttää tämän”, sanoin sarkastisesti ja kaapaisin tassullani eteenpäin niinkuin olin yhdellä harjoituskerralla oppinut. Lampiväre oli opettanut minut kaapaisemaan sammalia puusta ilman, että kaikki lika tulisi mukana.
“Onhan tuokin jotain”, sisar naukaisi. Kohautin lapojani.
“Sinun vuorosi näyttää jotain”, nau’uin.
“Selvä”, Lainetassu sanoi ja loikkasi kimppuuni tähdäten lapaani. En edes tajunnut, että hän oli hyökännyt kimppuuni ennen kuin tajusin, että makasin maassa Lainetassu päälläni. Muistin joitan alkeita taisteluharjoituksista ja tyrkkäsin Lainetassua etujalkaan, jotta pääsisin naaraan alta pois. Kierähdin pois mutta sain sisaren heti kimppuuni takomaan selkääni käpälillään. Loikkasin ylös ja eteen ja hyökkäsin sitten itse. Tähdäten Lainetassun etujalkoja kohti. Naaras ei ihan ehtinyt väistää ja sain hänet maahan mutta hetkessä hän oli jo jaloillaan ja minä jo huohotin rasituksesta.
//Laine?

Lainetassu tassutti takaisin leiriin rajapartiosta. Hänet oli nimitetty oppilaaksi ei niin kauan aikaa sitten. Nuori naaras oli ollut innosta soikeana, kun pääsi viimein oppilaaksi ja kaiken kukkuraksi hän oli saanut mestarikseen itse Henkäystähden! Lainetassun silloista onnea ei olisi saattanut mitata.
Lainetassu näki veljensä Särötassun, joka huomasi hänen tulevan leiriin. Kolli selkeästi halusi sisarensa tulevan seuraansa ja eihän se siniharmaata oppilasta haitannut. Hän talsi veljensä luokse, mutta huomasi, että tämän ajatukset eivät olleet selkeästi aivan sillä paikalla.
“Särötassu?” naaras kysyi ja tämä vaikutti palaavaan maan päälle. Hän vaihtoi heti asennettaan ja kysyi halusiko Lainetassu tehdä hänen kanssaan jotain.
“Toki, ei kai siinä mitään. Kysymys on vain se, mitä teemme?” nuori siniharmaa oppilas naukaisi istahtaen alas maahan siihen kohtaan, jossa lunta ei ollut paljoa. Hänen veljensä näytti hieman pohtivan ja Lainetassu teki samaa.
“Minusta voisimme ehkä tehdä jotain hyödyllistä? Jos vaikka opetamme toisillemme jo vähän sellaista, mitä mestarimme on meille opettaneet, jos toinen ei ole sitä vielä kerennyt opetella?” naaras ehdotti, ennen kuin Särötassu kerkesi ottaa puhevuoron.

//Särö?

Minut ja sisarukseni oltiin nimitetty oppilaiksi. Olin saanut mestarikseni Lampiväreen ja olin salaa aika kateellinen Lainepennulle, joka oli saanut Henkystähden. Olisin itse halunnut jonkun kokeneen kuten Pimentovarjon, Sähkötuhon tai Tuhkajuovan. Lampiväre ei ollut kovinkaan kokenut vaikka olikin ollut jo tovin soturina. Olisin mielelläni ottanut kenet vain kokeneemman kuin hänet mutta kai minun täytyi sitten tyytyä huonoon koulutukseen ja koittaa oppia muilta paremmin. Pitkän päivän - partion, pesän vaihdon ja ruokailun - jälkeen päätin vain suoraan mennä nukkumaan.

Koulutukseni oli edennyt hiukan viimeisen puolen kuun aikana. En siltikään ollut mitenkään hirveän tyytyväinen mestariini mutta ainakin hän kohteli minua ihan hyvin. Huomasin sisareni Lainetassun kävelemässä sisään uloskäyntitunnelista. Heilautin hänelle häntääni ja odotin, että naaras tulisi luokseni mutta unohdin hänet hetkeksi ja jäin tuijottamaan Henkäystähteä, joka tassutti oppilaansa perässä leiriin.
“Särötassu?” Lainetassu koitti saada huomioni pois päälliköstä.
“Ai niin”, nau’uin ja katsoin häneen.
“Haluisitko tehdä jotain kanssani?” kysyin koittaen hymyillä hieman. En oikein pitänyt hymyilystä mutta koitin hymyillä, koska muutkin tekivät niin kun olivat iloisia.
//Laine?

Susimieltä harmitti todella paljon, että hän oli onnistunut pahoittamaan Salamasielun mielen. Hän oli halunnut toiselle pelkkää hyvää, mutta oli onnistunut vain pilaamaan kaiken. Toinen ei varmaan haluaisi enää olla hänen ystävänsä.. Kaksikon ylle oli laskeutunut hiljaisuus, josta pilkukas kolli ei pitänyt. Susimieli ei kuitenkaan tiennyt mitä hän voisi sanoa tai tehdä, joten hän tyytyi vain olemaan hiljaa. Tovin päästä Salamasielu kuitenkin ehdotti, että he tekisivät Varissulalle jekun. Se kuulosti Susimielestä mainiolta idealta! Varissulan pitäisi oppia, että ketään ei saisi kiusata ja tämä oli varmasti hyvä tapa näyttää se. Susimielikin nojasi Salamasieluun, jotta hän kuulisi toisen paremmin. Sen lisäksi kolli myös piti läheisyydestä, se oli helpompaa kuin puhuminen. Susimielestä tuntui välillä, että muut kissat puhuivat vierasta kieltä. Sama asia, kuin hänen pitäisi puhua oravaa tai rusakkoa. Kolli ei kuitenkaan ollut koskaan sanonut asiasta, koska hän pelkäsi joutuvansa muiden kiusaamaksi.
“Millaisen jekun sinä haluat tehdä? Varissulan pitää todella oppia, että minun pa-parhaalle ystävälle ei puhuta noin!” Susimieli naukaisi tomerana. Hän ei ollut koskaan tehnyt jekkuja, mutta Salamasielu voisi varmasti opettaa häntä tekemään niitä. Hän oli kyllä kuullut muiden tekevän niitä, muttei ollut itse koskaan osallistunut niiden tekoon. Ne olivat aina vaikuttaneet niin monimutkaisilta tai ilkeiltä. Eikä kollisoturi halunnut olla muita kissoja kohtaan ilkeä. Hän halusi kaikille pelkkää hyvää ja aurinkoisia päiviä.

//Salami?

Salamasielu huomasi, miten Susimieli yritti puolustaa häntä Varissulan härnäystä vastaan. Kolli ei oikeastaan pitänyt siitä. Kuvitteliko Susimieli hänen olevan niin heikko ja raukkamainen, ettei hän selviäisi tummanharmaan soturin pienestä kiusoittelusta yksin? Oli loukkaavaa olettaa, että Salamasielu oli niin heikkohermoinen.
"Ei pahalla, mutta sinun ei tarvitse puolustella minua", kookas kolli huomautti partiotoverilleen viileästi. "Se on vain Varissulka. Selviän hänestä yksinkin."
Susimielen korvat lerpahtivat nolostuksesta.
"Ai, a-anteeksi. Minä vain ajattelin, että kun.. kun.. Varissulka oli sinulle niin ilkeä ja minä en halua, että sinulle tulee pa-paha mieli. Minulle tu-tulisi ainakin..", soturi lisäsi ja kuulosti hieman surulliselta. Salamasielu pyöräytti silmiään.
"No, ei tule."
Viileä hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle. Salamasielun kasvoilla oli hapan ilme: hän ei todellakaan tarvinnut Susimielen tukea. Toisaalta, valkoisen kollin oli myönnettävä, oli ihan mukavaa, että soturi oli valmis puolustamaan häntä.
Partio eteni tylsässä tahdissa ja Salamasielun ajatukset alkoivat harhailla. Hän ei erityisemmin pitänyt Varissulasta. Vanhempi kolli oli nenäkäs ja ylimielinen, kaiketi vain siksi, että hänen isänsä oli päällikkö. Varissulka oli ärsyttävä ja ansaitsi Salamasielun mielestä pienen opetuksen.
Hän vilkaisi vierellään kulkevaa Susimieltä ja nojautui lähemmäs tätä ääntään madaltaen.
"Hei, mitä jos tehtäisiin Varissulalle pieni jekku?" hän ehdotti virnistäen. "Hän saisi oppia, keille ei kannata ryttyillä."

//Sushi?