Kaamoskukka soikki Hämärähallan edellä sulavasti kohti leiriä. Kolli oli ollut viime aikoina varsin kiireinen kolli, hänellä ei ollut aikaa mihinkään turhanpäiväisiin, kuten saalistamiseen. Onneksi hänellä oli Hämärähalla, joka oli toteuttanut kiltisti kumppaninsa tehtäviä, eli saalistanut hänen puolestaan.
“Koetahan nyt tulla reippaasti, ei klaanin parhaimmalla saalistajalla nyt pitäisi mennä näin pitkään metsällä. Minä luulin, että sinä olet hyvä saalistaja”, Kaamoskukka moitti toista tuhahdellen ja pudisteli päätään. Pitäisikö hänen todella nyt etsiä uusi saalistaja? Kun he pääsivät lähes leirin suuaukolle, kolli nappasi Hämärähallan suusta naaraan saalistamat saaliit ja harppoi toisen edellä leiriin. Kolli laski saaliit tuoresaaliskasan päällimmäisiksi ja kohotti häntäänsä ylpeänä.
“No, rakas. Älä näytä nyt tuollaista naamaa”, Kaamoskukka naukaisi ja puski Hämärähallaa suurieleisesti kaulaan. Hän kietaisi häntänsä naaraan oman ympärille ja hymyili hurmaavinta hymyään. Naaras mutisi jotain epäselvää kumppanilleen ja hymyili pienesti.
“Minä menen nyt, minun on puhuttava Hilleripilvelle. Yritä sinä keksiä itsellesi jotain kehittävää tekemistä”, Kaamoskukka naukaisi toiselle ja lähti hyvästejä sanomatta kohti täplikästä kollia. Hm, olisikohan Hilleripilvellä jotain juoruja?
“Iltaa, Hilleripilvi. Sattuukohan sinulla olemaan aikaa klaanin mahtavimmalle soturille? Ajattelin, että olisikohan sinulla jotain juoruja?” tabbykuvioinen kysyi mairealla äänensävyllä ja virnisti entiselle oppilaalleen. Hänen häntänsä heilui ilmassa jännittyneenä ja kollin viikset väpättivät. Hilleripilvi oli aina perillä klaanin tapahtumista ja Kaamoskukka saattoi luottaa toiseen hyvin. Hilleripilvi oli parasta mitä Kuolonklaanilla oli tarjota.

//Hilleripilleri? ;)

Pimentovarjo oli määrännyt Kylmäliekin ja kollikissan oppilaan, Kamomillatassun partioon. Kamomillatassun koulutus oli edennyt hyvää vauhtia ja se oli jo loppuvaiheessa. Naaraskissa oli todella etevä saalistaja ja harmaaturkkinen kissa oli ylpeä naaraasta. Vaikka Jääviilto ei ollutkaan samoilla linjoilla ja oli monesti moittinut Kylmäliekkiä turhankin lepsuista koulutusmenetelmistään. Kolli tunsikin sydämessään, että hän oli epäonnistunut oppilaansa koulutuksessa. Hänhän epäonnistui aina kaikessa, miksi tämä olisi minkäänlainen poikkeus? Kylmäliekin korvat menivät päänmyötäisesti luimuun, mutta pian sen jälkeen hän ravisteli päätään. Hän ei halunnut juuri nyt vastaanottaa Kamomillatassulta minkäänlaisia kysymyksiä. Olisi keskityttävä, niin Tuimakatse, joka oli valittu partion johtajaksi, ei pääsisi ainakaan huomauttamaan hänelle mistään. Kolli kääntyikin naaraan puoleen testatakseen toista. He olivat menossa tarkastamaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa, jonka jälkeen olisi aikaa saalistaa.
“Kamomillatassu, mitä sinä haistat?” Kylmäliekki kysyi naaraalta ystävällisellä äänensävyllä ja kallisti hieman päätään. Naaras alkoi maistella ilmaa mietteliäänä ja hetken päästä avasi suunsa:
“Täältä on aika vaikea löytää muita hajujälkiä, kuin Eloklaanin omaa, mutta haistan minä myös jonkun linnun.”
Kollisoturi nyökkäsi hyväksyvästi ja väläytti pienen hymyn onnistuneen suorituksen kunniaksi. Kamomillatassu oli todella taitava jäljittämään. Hän itse taas.. no, hän oli jo nyt oppilastaan huonompi.
“Miten sinulla menee muuten? Onko sinulla paljon kavereita?” Kylmäliekki kysyi Kamomillatassulta. Sen lisäksi, että oli tärkeää keskittyä koulutukseensa, niin hänestä oli myös todella tärkeää hoitaa sosiaalista elämää. Olisi tärkeää, että olisi läheisiä kissoja ympärillä.

//Kamomilla?

Kuljin inhoten nuoskalumen peittämää polkua. Edellisyönä oli pyryttänyt, mutta ilma oli ehtinyt jo lämmetä aamuksi. Nyt Kuolonklaanin reviirillä risteävät reitit olivat pehmeän, upottavan ja kostean valkoisen vaipan hautaamat. Vaikka inhosin kylmää, oli puuterimainen lumi siedettävämpi pohja, sillä se pakkautui tiiviiksi eikä kastellut turkkiani. Nyt minusta tuntui siltä kuin olisin kävellyt suolla. Astelin tarkasti edelläni kävelevän Kuuraturkin jättämiin jalanjälkiin, mutta pienen kokoni vuoksi en noussut tarpeeksi korkealle lumen pinnasta, jotta olisin välttynyt kastuneilta vatsakarvoilta. Värisin kylmästä ja kuulin hiljaisen, huvittuneen hymähdyksen edeltäni.
Aurinko oli oletettavasti jo huipussaan, vaikka sitä ei paksun pilviverhon takaa näkynytkään. Olimme Kuuraturkin kanssa päättäneet aamulla lähtevämme tylsyyttämme saalistamaan, sillä kummankin seuraava partio olisi vasta ensi yönä. Arvelin mustavalkoisen kollin suostuneen vain kohteliaisuuttaan: kuuluin niihin harvoihin, joille soturi sitä jakeli. Toisaalta Kuuraturkki tiesi, etten pahastuisi, vaikka hän ei vaivautuisi saalistamaan mitään. Olimmehan täällä ensisijaisesti toistemme seurana, emmekä niinkään ahkerien sotureiden rooleissa.
"Et taida välittää lehtikadosta", Kuuraturkki hymähti ja loikkasi polulla makaavan puunrungon päälle. Hänen jalkansa lipsahti lumen päällä, mutta soturi piti tasapainonsa ja hypähti rungon toiselle puolelle. Seurasin häntä hiukan vähemmän sulavasti.
"En", vastasin mulkaisten sohjoista maata, aivan kuin sillä olisi ollut tunteet joita loukata. "En pidä kylmästä. Ja lehtikadon aikaan klaani voi aina huonosti."
"Mutta ennen kaikkea et pidä kylmästä. Se on tärkein syy, niinkö?"
Siristetyt silmäni kohtasivat soturin harmaan katseen, kun tämä vilkaisi lapansa yli taakseen.
"Ei tietenkään. Lehtikadon aikaan riistaa on vähän ja taudit leviävät. Siinä ei ole mitään juhlimista."
"Mutta nimesit sen vasta toiseksi syyksi. Aivan ensimmäisenä sanoit, ettet pidä kylmästä. Eli sen voisi päätellä olevan sinulle tärkein syy vihata lehtikatoa. Eikö?"
Kollin sanat olivat niin älyttömät, että jouduin hetkeksi pysähtymään. Hänen silmissään loisti hienovarainen ilkikurisuuden pilke, joka kertoi halusta päästä nahkani alle. Siinä hän ei ollut koskaan onnistunut eikä onnistuisi nytkään.
"Älä saivartele", tuhahdin ja jatkoin sohjon keskellä tarpomista. Kuuraturkki hymyili ja suuntasi katseensa takaisin eteenpäin. Välillemme laskeutui rauhallinen, mukavan tuntuinen hiljaisuus. En ollut sellainen kissa, joka ei voinut sietää “kiusallisia” hiljaisuuksia; en kokenut tarpeelliseksi täyttää jokaista hetkeä puheella, jos sanomani ei ollut merkityksellistä. Silti pidin siitä, että Kuuraturkin seurassa saatoin huoletta olla vaiti jos siltä tuntui, eikä hän tuominnut minua kivikasvoiseksi tylsimykseksi sen perusteella.
“Olet viettänyt viime päivinä paljon aikaa Jääviillon kanssa”, mustavalkoinen kolli huomautti. Hänen kuononsa oli kohotettu ja huuli hiukan raollaan: soturi etsi ilmasta hajujälkeä. Yllätyksekseni hän siis aikoi metsästää.
Kohautin lapojani Kuuraturkin kysymykselle. En ollut kertonut hänelle Henkäystähden antamasta tehtävästä: en edelleenkään ollut sitä mieltä, että koko klaanin tarvitsi tietää asiasta. Enkä tahtonut hänen tietävän, kuinka kehnosti olin tehtävästä suoriutumassa. Varsinkin nyt, kun en ollut enää varma, saisinko enää edes Jääviillon apua. Olimme edellisenä päivänä riidelleet asiasta, enkä tiennyt, oliko soturi leppynyt. Itse en ainakaan ollut.
“En kai sen enempää kuin yleensäkään”, vastasin aavistuksen vältellen ja aloin itsekin etsiä riistan jälkiä. Lehtikato ei ollut vielä pitkälläkään, mutta saaliseläimet vaikuttivat jo nyt kadonneen koko metsästä.
“Vai niin. No, jos olet aikeissa ottaa uuden kumppanin, varoita minua ajoissa”, Kuuraturkki sanoi nuuhkien mietteliäänä hangella erottuvia pienen pieniä jalanjälkiä, jotka kuuluivat kenties hiirelle tai päästäiselle. Tuhahdin hiukan ärsyyntyneenä: vielä puuttuikin se, että minun ja Jääviillon välillä kuviteltaisiin olevan mitään muuta kuin molemminpuolista halveksuntaa. Tiesin, että Kuuraturkki vain vitsaili - ainakin osittain - mutta pelkkä ajatuskin tuollaisista huhuista sai minut ärtyneeksi.
“Sinä tiedät, että en pidä hänestä. Olet tuntenut hänet yhtä kauan kuin minä”, nau’uin löytämättä vieläkään riistaa. Kuuraturkki sen sijaan näytti selvästi löytäneen jäljen, ainakin päätellen siitä, että soturi oli nyt pudottautunut vaanimisasentoon. Madalsin ääntäni. “Hän on sietämätön.”
Hetken oli hiljaista, kunnes Kuuraturkin nopeat askeleet ja niitä seuraava saaliseläimen tuskastunut vikinä rikkoivat pysähtyneisyyden. Mustavalkoinen kolli asteli luokseni roikottaen suussaan hiirtä.
“Minä kun luulin, että sinusta useimmat kissat ovat sietämättömiä”, Kuuraturkki sanoi hiiren vaimentaessa hänen ääntään. Soturi tiputti sen maahan eteensä. “Ja jos muistan oikein, oli Turmaloikkakin sinusta sietämätön, ennen kuin aloit hänen kumppanikseen.”
Pyöräytin silmiäni kollin sanoille. Kerrassaan älytöntä.
“Jääviilto on sietämättömyydessään suorastaan ainutlaatuinen. Voin vakuuttaa, ettei suhtautumiseni häntä kohtaan ole lämmennyt sitten ollenkaan.”
Kuuraturkki oli aikeissa sanoa jotain huvittunut hymy kasvoillaan, mutta ennen kuin sanat pääsivät kollin suusta, otti yskänpuuska hänet valtaansa. Katsoin kulmat kurtussa, miten soturi kakoi ja haukkoi sitten henkeään.
“Oletko kunnossa?” kysyin kumartuen hänen puoleensa. “Tuo ei kuulostanut hyvältä.”
Kuuraturkki vain pudisti päätään ja otti askeleen kauemmas.
“Ei tuo ollut mitään”, kolli vakuutteli, mutta hänen äänensä kuulosti rohisevalta. Lehtikadon aikana klaanin keskuudessa yleensä mylläävät sairaudet, valkoyskä ja sen kuolettavampi muoto viheryskä, olivat minulle liiankin tuttuja. Vaikka lievemmätkin taudit levisivät kylminä aikoina helpommin ja monet kissat saivat niistä tartuntoja, en voinut olla huolestumatta siitä mahdollisuudesta, että kyseessä oli jotain vakavampaa.
“Oletko varma? Se kuulosti valkoyskältä”, sanoin mietteliäänä silmäillen kollia tutkivin katsein aivan, kuin olisin olemattomilla parantajan taidoilla kyennyt antamaan hänelle diagnoosin.
“Mistä lähtien sinä olet ollut alan asiantuntija?” Kuuraturkki kysyi ja köhäisi hiukan ääntään selvittääkseen. “Luulen, että olen vain vilustunut.”
“No, joka tapauksessa määrään sinua käymään Hehkuaskeleen luona. On parempi olla asiasta varma”, huokaisin ja valmistauduin palaamaan takaisin. Oli hänellä sitten pieni flunssa tai vaikeampi tauti, olisi parempi vältellä tätä kosteutta ja kylmyyttä. Heitin kiusoittelevan virneen olkani yli Kuuraturkin suuntaan.
“Sitä paitsi, jos kyseessä on valkoyskä, minun on pakko vapauttaa sinut kuuhuipun partiosta. Siitähän sinä pitäisit.”
Kuuraturkki tuhahti huvittuneena ja noukki hiirensä maasta. Kuulin hänen askeleensa takaani, kun lähdin kulkemaan leiriä kohti.
“Ehkä minun onkin toivottava, että olen sairas oikein kunnolla.”

Hehkuaskel kertoi, että Kuuraturkki oli sairastunut valkoyskään. Sanat vetivät minut hiljaiseksi. Kuuraturkki ei ehkä kuulunut rakastamiini kissoihin, mutta hän oli hyvää vauhtia matkalla ystäväkseni. Saatoin luottaa kolliin monissa asioissa eikä hän ollut huonoa seuraa ollenkaan. En siis halunnut menettää häntä.
Huokaisin syvään ja katsoin parantajanaarasta silmiin. Häntä ei Kuolonklaanissa arvostettu, mikä oli mielestäni väärin. Klaani olisi ollut hukassa ilman parantajia, eikä heidän työnsä ollut helppo. Kuka vain ei voinut ryhtyä parantajaksi. Siltikään en koskaan osoittanut varsinaista lämpöä Hehkuaskelta kohtaan, sillä en halunnut vaikuttaa liian tunteelliselta tai muista poikkeavalta.
“Tämähän on ensimmäinen tartunta, eikö?” kysyin vakavana. Hehkuaskel nyökkäsi.
“Kyllä, tältä lehtikadolta.”
“Ja voimme odottaa, että tartuntoja on vielä paljon edessä.”
“Luultavasti.”
Nyökkäsin parantajalle ja tämän asiantuntemukselle. Tästä saattaisi alkaa tuhoisakin valko- ja viheryskien aalto, jos emme olisi varovaisia ja hyvin valmistautuneita.
“Löytyykö sinulta tarpeeksi yrttejä? Seuraavat kuut tulevat olemaan vaikeita”, tuumin katsoen terävästi Hehkuaskelta. “Se, ettemme menettäisi yhtäkään kissaa viheryskälle tänä lehtikatona, on kenties liian kunnianhimoinen tavoite, mutta minimoisin mielelläni heidän määränsä.”
“Yrttejä kyllä riittää”, Hehkuaskel vastasi ja kuulosti hitusen ylpeältä. Hänen äänessään erottui myös varmuus, mikä teki minustakin luottavaisemman. “Mutta viheryskän leviämistä on vaikeaa estää. On täysin Pimeyden Metsän tahdosta kiinni, kuinka moni menettää taudille henkensä.”
“Vai niin”, tuhahdin kitkeränä. Itse uskoin, että meillä elävillä oli suurempi vaikutus tuleviin tapahtumiin. En kuitenkaan alkanut väittelemään Hehkuaskeleen kanssa asiasta enempää: mieltäni painoi Kuuraturkin selviäminen.
“Luuletko, että Kuuraturkin valkoyskä kehittyy viheryskäksi?” kysyin kykenemättä peittämään hienoista huolen sävyä äänestäni. Hehkuaskel näytti myötätuntoiselta, mikä jotenkin ärsytti minua. Kenties hän kuvitteli, että Kuuraturkki oli minulle suurikin rakkaus.
“En voi sanoa mitään varmasti”, naaras aloitti, “mutta on hänen toipumisensa kannalta lupaavaa, että tartunta huomattiin jo nyt. Sanoisin, että toistaiseksi ei ole syytä huoleen. Hän on hyvässä kunnossa eikä ole iäkäskään, ja levolla ja hoidolla hänen pitäisi parantua pian. Vaikka tauti kehittyisi viheryskäksi, mikä ei ole varmaa tai edes todennäköistä, olisi hänellä silti hyvät mahdollisuudet selvitä. En siis menettäisi yöuniani murehtiessa.”
Nyökkäsin jälleen parantajalle. Ei ollut siis oikeastaan syytä huolestua Kuuraturkin selviämisestä, ja tunsin jo oloni hiukan typeräksi, jopa hysteeriseksi. Valkoyskä ei ollut vakava sairaus, enkä muistanut kenenkään koskaan kuolleen siihen. Muutaman päivän toipumisen jälkeen Kuuraturkki palaisi marisemaan soturin tehtävistään.
“Hienoa. Ilmoita minulle, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia kumpaankaan suuntaan”, käskin, ja hetken mietinnän jälkeen lisäsin: “Oikeastaan voit ilmoittaa minulle myös siitä, ettei mitään muutosta tapahdu. Kyseessä on työnvieroksuja.”
Hehkuaskeleen silmissä oli huvittunut pilke.
“Selvä.”
Astuin sisään hämärään, yrtintuoksuiseen pesään. Kuuraturkki loikoili sammalilla aukion vasemmalla reunalla, eikä näyttänyt tippaakaan sairaalta. Jos Hehkuaskel ei olisi jo todennut hänellä olevan valkoyskä, olisin syyttänyt kollia oireidensa näyttelemisestä. Kuin hälventääkseen epäilyjäni tilastaan, Kuuraturkki yskäisi koristen.
“Vai ei mitään”, murahdin ja istuuduin sairasaukion toiselle laidalle, tarpeeksi kauas musatavalkoisesta soturista, jotta en itse saisi tartuntaa. Hän pyöräytti silmiään.
“Ei se tuntunut miltään”, Kuuraturkki vastasi ja alkoi rennosti sukia turkkiaan. “Sitä paitsi, kuulit mitä Hehkuaskel sanoi. Ei tämä oikeastaan olekaan mitään. Tokenen luultavasti harmittavan nopeasti.”
Oli minun vuoroni pyöräyttää silmiäni.
“Niin sopii toivoa. En todellakaan halua tästä lähtevän liikkeelle mitään sairausaaltoa. Et tiedäkään, kuinka se vaikeuttaa tehtävääni. Pitää etsiä sotureita sijaistamaan kipeitä, ja sitten he uupuvat eivätkä jaksa partioida. Sitten hekin sairastuvat ja kohta koko klaani on kaaoksen vallassa.”
Kuuraturkki pyyhkäisi tassullaan korvansa yli.
“Olet ehkä vähän dramaattinen.”
“En ole, vaan pessimistinen. Pessimisti ei pety ja osaa varautua pahimpaan.”
“Toisaalta pessimistit ovat tympeää seuraa.”
“Vai niin”, tokaisin siristäen silmiäni ja nousin seisomaan. “Minä tästä lähdenkin. Oikeastaan minun pitää muutenkin mennä. On löydettävä joku tilallesi partioon.”
Kuuraturkki noteerasi lähtöni vain välinpitämättömällä ynähdyksellä ja asettui loikoilemaan pedilleen mukavammin. Käännyin vielä ulkopuolella suuaukon vieressä istuskelevan Hehkuaskelen puoleen.
“Yrittäkää pitää klaanilaiset loitolla parantajan pesältä. Pyritään minimoimaan tartuntojen määrä”, sanoin ja kokenut parantaja nyökkäsi.
“Tietysti. On yritettävä hallita tilannetta vielä nyt kun se on hallittavissa.”
“Aivan”, naukaisin tyytyväisenä. Oli hyvä, että klaanilla oli parantaja, joka tiesi mitä teki. Harmittavaa oli, että Hehkuaskel oli jo melko iäkäs, ja hänen oppilaallaan Sumutuulella kestäisi monen monta kuuta päästä samalle tasolle.
Kiiruhdin etsimään Kuuraturkin korvaajaa partioon mieli kevyempänä ja kummallisen varmana. Jos olisimme tarkkoja ja varovaisia, saattaisimme välttyä monelta viheryskän aiheuttaneelta kuolemalta. Kenties olikin onni onnettomuudessa, että Kuuraturkki oli sairastunut.

Kuljin partion johdossa halki lumisen maan, jonka kirkas auringonvalo sai kimaltamaan. Taivaalla ei näkynyt pilvenharsoakaan, joten tuo kultainen kehrä pääsi loistamaan koko tienoon ylle. Se ei oikeastaan lämmittänyt eikä saanut luntakaan sulamaan, mutta nautin auringosta joka tapauksessa. Se muistutti minua siitä, ettei tämä lehtikato olisi ikuinen, vaan lämpimämmät ajat odottivat sinnikkäitä ja kärsivällisiä.
Odotusten vastaisesti Kuuraturkki ei ollut vielä parantunut. Kun päiviä oli alkanut kasaantua hänen sairauslomaansa, olin epäillyt, oliko soturi oikeasti kipeä. Parantajan pesään tekemäni vierailut kuitenkin aina kumosivat nämä epäilyt. Kollin ääni kuulosti jokaisella kerralla käheämmältä ja heikommalta kuin aiemmin, mutta viheryskän puolella hän ei vielä Hehkuaskeleen mukaan ollut. Halusin toivoa, ja ehkä jopa uskoin, ettei niin kävisi, ja hän toipuisi pian.
Leirin lähestyessä ohjasin partion sisäänkäynnin läpi ja annoin partiolaisille luvan syödä. Olin itsekin aikeissa suunnatta tuoresaaliskasalle, kun Hehkuaskel tuli minua vastaan. Naaraan ilme oli vakava ja ehdin jo hieman huolestua. Ei kai Kuuraturkki ollut näin yllättäen heittänyt veiviään?
“Kuuraturkin tila on huonontunut tänään”, parantaja kertoi mennen suoraan asiaan. “Onhan hänen tilansa huonontunut päivä päivältä, mutta minusta muutos on nyt radikaalimpi.”
Kurtistin kulmiani ja annoin Hehkuaskelen noudattaa minut parantajan pesää kohti.
“Miten niin radikaalimpi?” kysyin peläten parantajanaaraan vastausta. Hän vilkaisi lapansa yli minuun.
“No, herätessään hän vaikutti voivan hyvin. Tai, ei ainakaan merkittävästi huonommin kuin eilen”, mustaturkkinen naaras selitti. “Keskipäivällä hänen tilansa kuitenkin tuntui… no, romahtavan, vaikka se tuntuukin jyrkältä sanavalinnalta. Hänen kuumeensa nousi ja hän alkoi hourailla.”
Ennen parantajan pesää Hehkuaskel pysähtyi ja kääntyi puoleeni.
“Oletko varma, että haluat käydä katsomassa häntä? Luulen, että hänen tautinsa on kehittynyt viheryskäksi.”
Pelkkä taudin nimen kuuleminen sai minut jännittymään. Hehkuaskel oli kertonut, että valkoyskän ja viheryskän raja oli häilyvä, eikä ollut tarkkaa pistettä, jossa ne pystyisi erottamaan. Kuuraturkki oli siis nyt niin sairas, että Hehkuaskel kykeni antamaan hänelle uuden diagnoosin.
“Olen”, vastasin vilkuillen sisään pesään. “Olen hänen kumppaninsa. Sitä paitsi, en ole vieläkään saanut tartuntaa. Tuskin nytkään.”
“Ei se toimi noin”, Hehkuaskel pudisti päätään. “Toivoit, että parantajan pesällä käytäisiin mahdollisimman vähän. Eikö se koske myös sinua? Etenkin sinua? Olet varapäällikkö, sinulla ei ole varaa olla sairaana.”
Siristin silmiäni. Kyllä, niin olin toivonut. En kuitenkaan uskonut, että kellekään olisi mitään vaaraa siitä, jos aivan nopeasti pistäytyisin Kuuraturkin luona. Halusin todistaa hänen tilansa omin silmin.
“Tiedän, että olen käyttäytynyt ystävällisemmin sinua kohtaan kuin monet muut kuolonklaanilaiset”, sanoin matalalla, varoittavalla äänellä. “Se ei tarkoita, että sinulla on oikeus kyseenalaistaa päätöksiäni. Arvostan sitä mitä teet, mutta minä olen varapäällikkönä ja soturina yläpuolellasi arvojärjestyksessä, joten minä teen päätökset. Ja minä päätän, että haluan nähdä sairaan kumppanini.”
Hehkuaskeleen katsetta oli vaikea lukea. Hetken emmittyään hän luovutti ja astui pois pesän suulta päästäen minut sisään.
Näin hämärässä Kuuraturkin hahmon makaavan samassa paikassa kuin ennenkin. Ensin luulin hänen nukkuvan, sillä soturi ei kohottanut päätään sammalilta hänen viereensä istuuduttuani. Kun tarkastelin Kuuraturkkia lähemmin, huomasin hänen silmiensä olevan kuitenkin auki. Mustavalkoisen kollin kylki kohosi raskaasti hengityksen tahtiin ja hän näytti tärisevän hieman.
“Kuuraturkki”, nau’uin korotetulla äänellä, sillä jotenkin minusta tuntui, että kolli oli jossain kaukana. “Kuinka voit tänään.”
Kuuraturkin ääni oli niin hiljainen, että minun oli kumarruttava lähemmäs sen kuullakseni.
“En kaksisesti”, hän sanoi kähisevällä äänellään ja naurahti, mutta hänen hekotuksensa muuttui nopeasti korisevaksi yskänpuuskaksi. Hehkuaskel kiikutti soturille veteen kastetun sammalpallon, josta tämä joi heikosti yskimisen laannuttua. Katsoin parantaja terävästi.
“Miten tämä on mahdollista? Kun eilen kävin hänen luonaan, jaksoi hän sentään istua ja jutella”, murahdin pöyristyneenä. Hehkuaskel näytti aavistuksen loukkaantuneelta, kun hän kohtasi katseeni.
“Olen hyvin otettu siitä, että kuvittelet minun kykenevän ihmeisiin”, hän sanoi viileästi ja antoi Kuuraturkille uuden sammaltukon edellisen kuivuttua. “Lupaan, että olen tehnyt kaikkeni häntä hoitaakseni. Joskus näin vain käy.”
Purkaukseni hävetti minua hieman. Ei tietenkään ollut Hehkuaskeleen syy, että Kuuraturkin valkoyskä oli kehittynyt viheryskäksi. Tiesin, että naaras oli hyvä työssään. Kuuraturkilla oli vain huono tuuri.
“Olette niin vakavina, että… pelotatte minua”, Kuuraturkki ähkäisi ja väänsi kiusoittelevaa hymyä kasvoilleen. “Tänään on vain huono päivä.”
Hehkuaskel hymyili kollille lohduttavasti, mutta hän ei näyttänyt yhtään vähemmän huolestuneelta. Parantaja itsekin oli uskonut Kuuraturkin parantuvan pian. Hän oli selittänyt minulle, miten tauti paheni päivä päivältä, mutta sitten sairastuneen kunto lähtisi nousuun. Hehkuaskel oli odottanut, että muutos olisi parempaan, ei huonompaan.
“Älä yritä sanoa mitään, se vaikuttaa käyvän sinulle työstä”, naukaisin topakasti, mutta lämpimästi. “Kaikki on hyvin. Nyt sinun on vain levättävä. Et uskokaan, mitä vaikeuksia minulle aiheuttaa yhdenkin kokeneen soturin puuttuminen. Sinun on palattava tehtäviisi pikimmiten.”
“Pötyä”, Kuuraturkki tuhahti ja yskäisi perään. Hän oli aikeissa sanoa vielä jotain, mutta lopulta näytti päättävän, ettei se ollut voimien käytön arvoista. Soturi huokaisi syvään ja tunsin suurta sääliä tätä kohtaan. Uskalsin olla kuitenkin hieman toiveikas Kuuraturkin parantumisen suhteen, kun hän kohotti päätään ulos astellessani.
“Viheryskä ei onneksi ole kuolemantuomio”, Hehkuaskel sanoi, kun olimme potilaan kuuloetäisyyden ulkopuolella. “Moni on parantunut siitä. Kenties jopa useimmat, mutta en uskalla sanoa varmasti. Joka tapauksessa Kuuraturkilla on hyvät mahdollisuudet selvitä. Hänen on vain saatava levätä.”
Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Parantajanaaraan sanat lievittivät hieman huoltani. Oli totta, ettei suinkaan jokainen viheryskään sairastunut kuollut siihen. Se oli vaarallinen ja usein kohtalokas tauti, mutta viheryskästä parantuminen oli aivan yhtä yleistä kuin siihen kuoleminen. Uskoin, että Kuuraturkki selviäisi.

Parin päivän päästä alkoi näyttää siltä, että olin oikeassa.
Tuon päivän jälkeen Kuuraturkin vointi oli huonontunut niin paljon, että kuvittelimme Hehkuaskeleen kanssa hänen varmasti kuolevan. Heikoimmassa kunnossaan Kuuraturkki ei näyttänyt edes tunnistavan minua. Hänen katseensa oli ollut lasittunut kuin kuolleella ja nenänsä tulikuuma korkean kuumeen seurauksena. Kolli ei ollut onnistunut sopertamaan muuta kuin järjettömyyksiä. Silloin olin tosissani kuvitellut, että menettäisin hänet.
Yllättäen Kuuraturkin vointi oli kuitenkin alkanut parantua. Hänen pohjalla käymistään seuraavana aamuna olin ollut varma kuulevani Hehkuaskeleelta huonoja uutisia tämän astellessa luokseni, mutta tilanne oli täysin päinvastainen. Kuuraturkin katse oli kirkastunut ja hän oli kyennyt puhumaan parantajalle. Soturi oli jopa juonut hieman vettä ja onnistunut syömään pari lehteä kissanminttua. Olin vieraillut hänen luonaan suunnatonta helpotustani peitellen, mutta aavistin Kuuraturkin huomanneen iloni.
Kuuraturkki oli alkanut tervehtyä ja samalla vierailuni hänen luokseen olivat tihentyneet. Hehkuaskel varoitteli minua edelleen siitä, miten helposti viheryskä levisi, mutta en voinut kuvitella mitään vaaraa olevan. Kuuraturkki oli kuitenkin tervehtymässä, ja hieman Hehkuaskelta haastettuani oli parantajakin myöntänyt, ettei tauti enää tässä vaiheessa tarttunut yhtä herkästi.
Mieleni oli siis kevyt, kun sinä iltana astelin parantajan pesälle. Yllätyksekseni en ollut ainoa Kuuraturkin vierailija. Sisällä huomasin nimittäin Salamasielun ja Loskalauhan, jotka istuivat isänsä vierellä. Valkoinen kolli oli parasta aikaa selittämässä, kuinka oli partiossa onnistunut käymään Latvaruusun hermoille viattomalla pilallaan, johon oli liittynyt oksin peitetty kuoppa. Loskalauha pysyi hiljaa ja näytti hieman häpeävän veljensä kommelluksia. Kolmikon katseet kääntyivät suuntaani, kun istuuduin heidän seuraansa.
“Koko perhe koolla”, Salamasielu sanoi virnistäen. “Harvinaista. Emolla on yleensä liian kiire ja sinä olet yleensä laiskottelemassa.”
“No no”, Kuuraturkki sanoi muka toruen, mutta hän ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta, pelkästään huvittuneelta. “Teen minä töitäkin. Mutta olet oikeassa, vietämme harvoin aikaa tällä porukalla.”
Se oli totta, teimme harvoin yhdessä mitään. Salamasielu tuntui syyttävän minuakin pelkästä kohteliaisuudesta, sillä tiesimme kaikki, että oikeasti este yhteiselle ajanvietolle oli Kuuraturkin etäisyys. Minusta oli hyvä, että kumppanini ei ollut liian läheinen veljesten kanssa, sillä en halunnut hänestä Turmaloikan korvaajaa. Lisäksi uskoin sen olevan Kuuraturkille helpompaa: ei varmasti ollu helppoa leikkiä isää toisen kollin pennuille. Etenkin, kun Kuuraturkin näkökulmasta pentujen isä saattoi olla joku klaanin jäsenistä.
“Harmittaako se teitä?” kysyin suoraan kahdelta nuorelta soturilta. Loskalauha näytti siltä, ettei hän oikeastaan halunnut käydä tätä keskustelua.
“Ei minua”, hän vastasi vältellen katsettani. “Ymmärrän, että teillä on kiireitä. Eivätkä muutkaan perheet vaikuta tekevän yhdessä mitään. Miksi meidän pitäisi?”
Kuuraturkin häntä näpäytti Loskalauhan nenää ja tämä siristi silmiään.
“Ai, etkö pidä isä-parastasi?”
Nuorempi soturi pyöräytti silmiään.
“Pidän, pidän.”
Kun Salamasielu alkoi selittää, kuinka itse oli kovin kiireinen partioiden ulkopuoliselta harjoittelulta, tyydyin seuraamaan keskustelua hiljaa sivusta. Se ei haitannut minua, oikeastaan nautin siitä. Minusta oli hauska katsella heitä, pientä perhettäni. Tunne ei ollut aivan sama kuin Turmaloikan ja ensimmäisen pentueeni kanssa, sillä välimme olivat heidän kanssaan olleet paljon tiiviimmät, mutta nautin tästä hetkestä joka tapauksessa. Kaipasin aiempaa perhettäni, ja Kuuraturkki, Salamasielu ja Loskalauha täyttivät osan heidän jättämästään aukosta.
Kun veljekset olivat tovin jutelleet Kuuraturkin kanssa, päätin, että kaksikon oli aika lähteä ja jättää meidät kahden.
“Teidän ei oikeastaan pitäisi olla täällä. En halua, että teistä kumpikaan saa viheryskää”, sanoin tiukasti ja aloin patistella nuorukaisia ulos.
“Ai, oletko itse sille immuuni?” Salamasielu tuhahti, mutta ei vastustellut. Pyöräytin vain silmiäni ja paimensin kaksikon tiehensä. Olisi parempi, etteivät he viettäisi liikaa aikaa sairaan kissan luona.
Käännyin takaisin Kuuraturkin puoleen. Hän istui sammalilla ja suki turkkiaan, joka oli päivien levon jälkeen sotkussa useasta kohtaa. Soturi oli varmasti kyllästynyt olemaan jumissa parantajan pesällä, vaikka hän ei partioimisesta pitänytkään.
“Mukavaa, että he pistäytyivät”, Kuuraturkki sanoi turkinhoitonsa lomassa. “Täällä on ollut pitkäveteistä.”
“Eikö minun seurani riitä?” kysyin hymyillen. Mustavalkoinen soturi hymähti huvittuneena.
“Tietysti riittää. Mutta on hyvä tietää, että olen kaivattu.”
Välillemme laskeutui jälleen hiljaisuus. Olin helpottunut siitä, että Kuuraturkki oli tervehtynyt juuri kahden poikani vuoksi. Soturi oli hoitanut isän roolinsa hyvin. Oikeastaan se ei aina vaikuttanut pelkästään roolilta. Minusta tuntui, että hän tosissaan piti heistä, ja kaksikko piti hänestä.
“Olen kiitollinen siitä, miten olet kohdellut heitä ominasi”, nau’uin hiljaisella äänellä varmistettuani, etteivät parantajat kuulleet. Kuuraturkki keskeytti turkkinsa sukimisen ja siirsi huomionsa minuun.
“No, ei heistä paljoa vaivaa ole”, hän sanoi mietiskellen. “Ja no… Enhän minä ole pelkästään hyvästä tahdostani heidän isäänsä leikkinyt. Muistatko, mitä lupasit minulle?”
Keskustelu, jonka olimme käyneet saatuani tietää odottavani Salamasielua ja Loskalauhaa, tuntui kovin kaukaiselta. Muistin kuitenkin, mitä olin hänelle luvannut.
“Palveluksen.”
Kuuraturkki nyökkäsi.
“Niin. Aion kuitenkin vielä säästellä sitä pahan päivän varalle.”
“Fiksua.”
En ollut ajatellut tuota lupaustani pitkään aikaan. Aluksi olin pelännyt, mitä kolli mahtaisi keksiä pääni menoksi, mutta kun aika kului eikä hän pyytänyt mitään, olin unohtanut koko asian. Kuuraturkki ei selvästi ollut. Ja vaikka olimme jonkin sortin tovereita, en luottanut häneen tässä asiassa. Enkä pitänyt siitä, että olin jollekin velkaa.
“Joka tapauksessa, olisin hyväksynyt vähemmänkin… isällisyyden”, sanoin hetken päästä. “He pitävät sinusta. Ja minusta tuntuu, että sinäkin pidät heistä.”
Kuuraturkki kohautti lapojaan.
“No, ovat he aivan kelpo seuraa. Heistä on kasvanut hienoja sotureita.”
Kuvittelinko vain, vai kuulostiko kolli hieman ylpeältä? Hän ei ehkä ollut ollut joka hetki läsnä, mutta Kuuraturkki oli seurannut kaksikon kasvua. Ei ollut ihme, että hän oli hieman kiintynyt heihin.
“Niin on”, nau’uin ylpeänä. “Varmasti siitä on osin kiittäminen sinua.”
Pesässä alkoi olla jo niin hämärää, että Kuuraturkin mustavalkoinen turkki sekoittui kallioiseen seinämään. Aurinko oli varmasti jo laskenut. Muistin, että olin aikonut johtaa huomisen aamupartiota, joten minun olisi parempi lähteä pian nukkumaan.
“Hyvää yötä”, sanoin ja nousin seisomaan. Kuuraturkin hahmo näkyi asettuvan sammalilleen.
“Hyvää yötä.”
Astelin ulos pesästä. Ehdin silmäkulmastani nähdä, miten Hehkuaskel toi Kuuraturkille yrttejä sekä kostutettua sammalta. Olin kiitollinen parantajalle siitä, miten hyvin hän oli pitänyt kumppanistani huolta. Samalla tartunnat olivat pysyneet kurissa. Kun asetuin omalle makuusijalleni nukkumaan, tunsin oloni helpottuneeksi.

En herännyt aamuauringon säteisiin, kuten olin odottanut, vaan hätäiseen kuiskaukseen korvani juuressa. Joku kutsui nimeäni, ja minun kesti hetki havahtua puoliunisesta tilastani ennen kuin tajusin kissan olevan Hehkuaskel.
“Herää, Pimentovarjo.”
Räpyttelin uniset silmäni auki. Kun kohtasin Hehkuaskeleen katseen, tuntui kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani. Hänen katseestaan näin, että jokin oli pielessä, pahasti pielessä. Kiiruhdin jaloilleni ja annoin parantajanaaraan johdattaa minut ulos pesästä kuun loisteeseen.
“Kuuraturkki on kuollut.”
Katsoin mustaturkkista naarasta hölmistyneenä. Ensin kuvittelin, etten ehkä ymmärtänyt hänen sanojaan, että väsymys heikensi järkeäni ja olin käsittänyt jotain väärin. Kun tajusin, että olin kuullut hänen sanansa oikein, en suostunut uskomaan häntä.
“Miten niin kuollut?”
Hehkuaskel pudisti päätään katse tassuissaan.
“Heräsin keskellä yötä. En kuullut hänen hengitystään, ja kun kävin katsomassa, hän oli kuollut.”
Hehkuaskeleen selitys ei tuntunut käyvän järkeen. Olinhan aivan vasta edellisenä iltana käynyt Kuuraturkin luona. Hän oli ollut tervehtymässä, parhaassa kunnossaan moniin päiviin. Ei tuntunut mahdolliselta, että hän olisi niin vain kuollut.
En jäänyt odottelemaan parantajaa vaan kiiruhdin yrtin tuoksuiseen pesään, jossa Kuuraturkki oli jo tuttu näky. Hän makasi edelleen sammalillaan siinä missä aina ennenkin, mutta hän ei nostanut katsettaan minuun, kun istuuduin hänen vierelleen. Sumutuuli, Hehkuaskeleen oppilas, istui mustavalkoisen soturin vierellä.
Kuuraturkin silmät olivat kiinni ja hänen kasvoillaan oli levollinen ilme. Oikeastaan hän näytti siltä kuin olisi vain nukkunut. Minun oli räpyteltävä silmiäni estääkseni kyyneleiden tulon, kun huomasin hänen siistin turkkinsa. Aivan, kuin Kuuraturkki olisi sukinut turkkinsa juuri tätä varten, jotta hän näyttäisi hyvältä viimeisinä hetkinään ja matkallaan Pimeyden Metsään.
“En ymmärrä. Luulin, että hän oli parantumassa”, sanoin heikolla äänellä. Hehkuaskel istuutui viereeni.
“Niin minäkin. Mutta viheryskä on arvaamaton, eikä hän ollut vielä terve”, iäkäs parantaja selitti ääni myötätuntoa täynnä. “Kuolema ei ole aina mikään suuri, näyttävä tapahtuma. Se saattaa tulla yllättäen.”
Tunsin oloni typeräksi. Kuinka olin saattanut kuvitella, että Kuuraturkki olisi jo selvillä vesillä? Olisin saanut olla helpottunut vasta sitten, kun soturi olisi turvallisesti takaisin tehtäviensä parissa ja Hehkuaskel olisi julistanut hänet terveeksi. En ollut parantaja, en tiennyt näistä asioista mitään, joten miksi ihmeessä olin kuvitellut Kuuraturkin hetkellisen kunnon kohoamisen merkitsevän mitään?
Seuraavana iltana Kuuraturkin ruumis tuotiin leirin aukiolle. Seisoin Salamasielun ja Loskalauhan kanssa lähimpänä häntä. Veljekset olivat hiljaa, Salamasielukin: valkoisen kollin kasvoilla oli murtunut ilme. Loskalauhan piirteet näyttivät tyyniltä, mutta tiesin hänenkin surevan isäänsä. Tuskin kumpikaan oli odottanut, että Kuuraturkki kuolisi näin yllättäen. Vielä edellisenä iltana he olivat istuneet isänsä kanssa ja jutelleet niitä näitä joutavia. Aivan kuten minä, Salamasielu ja Loskalauha olivat kuvitelleet Kuuraturkin vielä paranevan, mutta Pimeyden Metsä oli päättänyt toisin.
Ainakin hän kuoli rauhassa, lohdutin itseäni. Kuuraturkin kasvoilta ei ollut erottanut kipua: hän oli ilmeisesti vain nukkunut pois. Viimeisenä iltanaan hän oli viettänyt aikaa minun ja kasvattipoikiensa kanssa. Ei ollenkaan hullumpi tapa kuolla.
Asetuin makaamaan Kuuraturkin ruumiin vierelle Salamasielun ja Loskalauhan kanssa. Hänen turkkinsa tuoksui rosmariinilta, eikä enää sairaalta, kuten parantajan pesässä. Painoin pääni hänen turkkiinsa ja huokaisin syvään. En itkenyt hänen vuokseen, sillä Kuuraturkki ei ollut koskettanut sydäntäni sillä tavalla. Hän oli kuitenkin ollut hyvä ystävä ja kumppani, ja jäisin kaipaamaan häntä. Olin tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet kumppanikseni. Toivoin hänelle mutkatonta matkaa Pimeyden Metsään.

Juostessaan pimeän metsän poikki Aaltosalama kirosi mielessään sitä hetkeä, jona oli suostunut lähtemään “pienelle seikkailulle” Sulkavirran kanssa reviirin ulkopuolelle. Jos hän olisi keksinyt ehdottaa heille jotakin aivan muuta tekemistä tai edes eri suuntaa, hänen ei olisi tarvinnut nyt pohtia päätään kipeäksi sillä, miten saisi kuljetettua leiristä sammalta pohjoisrajalle asti herättämättä turhaa huomiota.
Vielä leirin sisäänkäyntitunnelin läpi sujahtaessaankaan naaras ei ollut keksinyt ratkaisua pulmaansa. Hän puuskutti hiljaa juostuaan koko matkan takaisin ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
Yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus. Se vain tarkoittaisi hänen ja Varissulan kannalta hieman epämukavampaa ensi yötä.
Hän meni soturien pesälle, jossa osa sotureista oli jo käpertyneenä vuoteisiinsa. Varissulka ei onneksi näkynyt vielä tulleen takaisin, joten hän saattoi livahtaa heidän vuoteensa luo ja ryhtyä nyhtämään siitä pehmuketta mukaansa. Ellei hän olisi ollut niin kamalan kiihdyksissä koko lintujupakasta, hän olisi varmaankin ruvennut jo murehtimaan sitä, mihin hänen kumppaninsa oli jäänyt.
Kerättyään mielestään tarpeeksi sammalta pikkulinnun petitarpeiksi hän kiirehti äkkiä ulos pesästä ennen kuin joku ehtisi ruveta kyselemään, mitä hän oikein puuhasi. Mielessään hän oli jo kehitellyt selitystä käytökselleen: hän kertoisi kaikille uteliaille vievänsä karvapalloista tahmaisia sammalia ulos. Hieman hölmö sepitys kyllä, mutta tarpeeksi uskottava tähän hätään.
Leirin ulkopuolelle päästyään Aaltosalama varmisti vielä, ettei muita ollut lähettyvillä, ennen kuin lähti kulkemaan tasaista ravia sammalet suussaan siihen suuntaan, jossa Sulkavirta odotteli linnun kanssa.

Perilä Aaltosalaman tassut vapisivat hieman väsymyksestä, sillä lumessa liikkuminen oli monin verroin työläämpää kuin lumettomana aikana. Hän löysi Sulkavirran kuusen alta yhä pikkulintua vartioimasta.
Kun hän työntyi oksien alle, raidallisen naaraan kellertävän vihreä katse singahti häneen kuin tämä olisi pelännyt jonkun muun tulevan. Ystävänsä tunnistaessaan tämä rauhoittui.
“Tämä saa luvan kelvata”, Aaltosalama murahti pudottaessaan sammalmytyn Sulkavirran tassujen juureen. “Voin henkilökohtaisesti vahvistaa, että nämä sammalet ovat hyvät nukkumista varten ja pitävät lämpinä. Varissulkakin olisi samaa mieltä. Hän vain ei arvostaisi sitä, jos tietäisi minun tuoneen osan meidän vuoteestamme riistalle.” Hän vilkaisi lintua ja lipaisi viiksiään, ennen kuin istuutui alas ja rupesi pesemään tassujaan. Hän yritti tukahduttaa nälkänsä, joka vain yltyi hänen kuvitellessaan, miten monen kissan vatsat tuo pulska varpunen täyttäisi.

//Sulka?

Jos joitain kissoja Lammikkoloikka suorastaan inhosi, niin omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä pursuavia kissoja. Ja Myrskymahti vaikutti juuri sellaiselta kehuskellessaan omia taitojaan. Lammikkoloikka tuhahti toiselle hieman halveksuvasti, mutta ei sanonut mitään. Hän oli sitä mieltä, että ei ollut sotureiden tehtävä jatkuvasti kerskua omilla taidoillaan. Sitä paitsi pienimmät uhat ulvoivat eniten, joten mahtoikohan harmaaturkkinen olla edes kovinkaan kummoinen saalistaja?
“Ainoa mitä sinun tarvitsee tietää on, että minä hoidan kyllä hommani. Se onnistuu ilmankin jatkuvaa suunsoittoa”, harmaaturkkinen naaras naukaisi ja katsahti klaanitoveriinsa vakavalla katseella. Miten Myrskymahti todella oli häntä vanhempi kissa? Ei uskoisi, Lammikkoloikka ajatteli nyrpeänä. Hän kuitenkin elätteli toiveita siitä, että Myrskymahtikin oppisi nöyryyttä. Se oli hyvän soturin ominaisuus eikä ilman sitä voisi edes olla hyvä soturi. Taidoilla ei tekisi mitään, jos henkinen puoli olisi kesken. Naaaras silmäili puita mietteliäänä ja hänen katseeseensa osui pörröhäntäinen orava. Lammikkoloikassa oli kuitenkin kilpailuhenkisyyttä ja hän ei halunnut, että tuo suutaan soittava mukamas soturi kantaisi leiriin enemmän saalista. Se olisi niiin noloa, Lammikkoloikka mietti ja hänen ajatuksiinsa eksyi myös Tuhkajuova. No, ehkä juovallinen naaras ei välittäisi siitä kuka toisi eniten saalista leiriin. Mutta tuon oravan naarassoturi oli päättänyt hakea, vaikka kiipeileminen ei kuulunutkaan hänen vahvuuksiinsa.
“Tuo orava on sitten minun saalis”, Lammikkoloikka totesi hiljaisella ja viileällä äänellä. Hänen hännänpäänsä heilui kuitenkin jännittyneenä ja hän halusi jo päästä saalistamaan! Mutta ehkä jopa tärkeimpänä, hän halusi päästä todistamaan taitonsa ja palauttamaan tuon keskenkasvuisen pennun takaisin sinne minne hän kuului; alimmalle tasolle. Lammikkoloikassa oli myös kilpailuhenkisyyttä, vaikka hän ei antanutkaan sen näkyä. Sisimmässään hän kuitenkin odotti, että pääsisi löylyttämään tuon kirppukasan ja näyttämään tuolle oman paikkansa.

//Myrsky? ;)

Yksinäisyys. Sinulla voi olla sellaisia, joille voit puhua. Sellaisia, joille murahdat jokaisena sarastavana aamuna huomenen. Vaihdat päivittäin muutaman sanan siellä täällä. Tiedätte toisenne. Iän. Nimen. Elämän tarinan. Paikan klaanissa. Sitten on niitä, joista et tiedä paljoakaan, mutta joita kohtaat silti. Päivittäin. Halusit tai et.
Yksinäisyys. Se ei ole välttämättä siinä muodossa, mitä se monelle merkitsee. Pentu voi tuntea yksinäisyyttä, kun vanhemmat eivät juuri sillä hetkellä ole lähellä. Oppilas voi tuntea yksinäisyyttä, jos hänet on eristetty porukasta. Soturi voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän ei ole löytänyt tovereita. Tai ei uskalla aukaista suutaan. Klaaninvanhin voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän on jo menettänyt kaiken. Vanhemmat. Sisarukset. Ystävät.
Yksinäisyys. Se on paljon enemmän kuin, että olisi yksin. Erakoiden elämä voi hyvinkin olla yksinäistä omassa merkityksessään. Klaanissa ei voi olla koskaan yksin. Se ei ole edes mahdollista kaikkien klaanitovereiden ympäröimänä. Siitä huolimatta, yksinäinen voi olla.

Jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta. Korvanpäitä poltteli armoton pakkanen, joka pureutui kynsin hampain kiinni kuin aikeenaan tehdä niistä käyttökelvottomat. Pakkasen koventama kinos raapi paikoitellen vatsaa, jos jossain kohdassa hanki alkoi yhtäkkiä upottamaan. Jylhät kuuset kohosivat ympärillä luoden turvaa, ja aurinko oli pian väistymässä kuun tieltä. Hämäryys oli jo valloittanut kuusikon.
Tarve päästä leiriin tuntui kehossa. Ehkä se laittoi ajatukset poukkoilemaan ja tutkimaan asioita, jonne ne eivät olleet ikinä aikaisemmin uskaltaneet. Ne yllättivät. Yllättivät, vaikka minunhan ajatuksia ne olivat. Ei ollut syytä yllättyä - ja silti tein niin.
Minua ei ollut koskaan häirinnyt se, ettei minulla ollut perhettä samalla tavalla kuin muilla. Eikä minua ollut koskaan häirinnyt se, että muiden suhteet vaikuttivat huomattavasti syvemmiltä. Vasta iän ottaessa kiinni olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miten muut tätä elämää elivät. Teinkö jotain väärin? Olisiko minullakin pitänyt olla perhe?
Leiri alkoi erottumaan edessäpäin. Vielä pystyi tunnistamaan vain ääriviivat hämärässä. Onneksi kuu auttoi valaisemaan reitin. Taivaalla loistavat tähdet liittyisivät paremmin sen seuraksi, kunhan tulisi varsinaisesti pimeää.

Saatoin huokaista helpotuksesta, kun pääsin käpertymään sotureiden pesässä sammalvuoteelleni. Muista huokuva lämpö sai pesän yllättävän mukavaksi, vaikka öisin pakkanen oli pahimmillaan. Muiden tuhinan seassa ei ollut yksinäistä. Päinvastoin. Toisten läsnäolo sai vaipumaan uneen hetkessä.
Herääminen ei ollut yhtä riemukasta. Vierustoverit olivat todennäköisesti lähteneet jo aikaisin suorittamaan velvollisuuksia. Kylmyys oli ehtinyt jo iskeä kylkiin, luihin ja ytimiin, vaikka nukahtaessa olo oli ollut oikein lämpöinen.
Punkaisin itseni istumaan. Jäsenet eivät tahtoneet herätä lehtikadon aikaan. Toisaalta, en minä mistään nuorimmasta päästä enää ollutkaan. Tietenkin koleus vaikeutti siihen, miten päivä käynnistyi. Enempää odottelematta verrytellen lähdin liikkeelle. Aurinkohuipun partioon oli vielä aikaa, mutta sitä ennen ehtisi tankata tuoresaalista. Auringonnousun metsästyspartio olisi luultavasti pian takaisin, ellei ollut jo.

Pikkukaaoksen johdolla sukelsimme leirin ulkopuolelle piikkihernetunnelin syvyyksistä. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla ja silmiin jopa sattui sen heijastuminen vitivalkeasta hangesta. Räpytellen silmiäni yritin pysytellä naarassoturin perässä. Pieni likaisenvalkea naaras taas jolkotteli minun perässäni. Hohtosulka oli hänkin määrätty aurinkohuipun rajapartioon.
“Suunnataan Lehtikuusilaakson takamaille ja jatketaan rajaa ukkospolun suuntaan”, Pikkukaaos puuskutti askeliensa lomasta. Murahdin hyväksyvän vastauksen vanhemmalle soturille. Hohtosulka pysyi hiljaa. Harvemmin ruskeasilmän näki normaaliasetelmissa muiden kuin Tummasielun kanssa. Ei siinä. Ei minulla sitä mitään vastaan ollut - kunhan pohdin aikani kuluksi.
Reitti rajalle oli onneksi selvä, sillä edellisen partion rajalla käynnin jälkeen ei ollut satanut lunta. Pystyimme seuraamaan valmiiksi asteltua polkua, joka lyhensi partiointiin käytettävää aikaa varmasti ainakin puolella. Lehtikadon aikaan liikkuminen yleensä hidastui ellei kyseessä olleet kunnon kerstehanget. Myös ympäristö vaikutti siihen, miten lumi sattui asettumaan.
“Pidetään ripeä tahti yllä, että päästään ajoissa takaisin leiriin. Minulla on vielä saalistuspartio edessä!” Pikkukaaos naukaisi, kun ehdimme juuri suunnata ohi Lehtikuusilaakson.
“Tuskin sinun tarvitsee meitä hoputtaa”, sanoin vastaukseksi ja tummanruskea soturi hymähti hivenen huvittuneesti, kunnes taas vakavoitui ja keskitti katseensa edellä avautuvaan maisemaan.

Rajapartio sujui Pikkukaaoksen toiveen mukaan ripeästi, mikä selvästi miellytti partion johtajaa. Takaisin leirissä etsin tuoresaaliskasasta itselleni purtavaa, ja Hohtosulka näytti tekevän samoin. Tiemme kuitenkin erosivat tuoresaaliskasan jälkeen, sillä naaras kiirehti hiiren retale suussaan juuri sotureiden pesästä astelleen oranssisilmäisen kollin luo. Tummasielu näkyi naukaisevan jotain ja kaksikko pian kiirehti sivummalle aterioimaan.
Orava hampaissani etsin itselleni sopivan paikan muiden tarkkailuun ja ateriointiin. Uppouduin taas mietteisiini samalla, kun yritin nyhtää jo haalentunutta lihaa irti luista. Mielessäni tiesin koko ajan, että tämä tulisi olemaan päivän viimeinen ateria, ja vasta seuraavana aamuna voisin herätä vatsa kurnien uuden tuoresaaliin kimppuun.
Nokka ei tuhissut kauaakaan, kun orava oli hävinnyt edestäni ja jäljelle oli jäänyt vain jäänteet ja tuuhea häntä. Huomasin Mäntyviiksen kyöräävän pentuja takaisin pentutarhan lämpöön. Samassa nousin itsekin tassuilleni ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Niin oli taas päivä vaihtunut iltaan.

Kohautin lapojani välinpitämättömästi, kun Loskalauha alkoi kehua Lätäkkölempeä. Oli totta, että hopeanharmaa naaras uskalsi sanoa ajatuksensa ääneen joka tilanteessa, mutta mielestäni se ei ollut järin ihailtava puoli tyttäressäni. Joskus hänenkin olisi ollut parempi pitää vain suunsa kiinni ja asiat itsellään.
"No enpä tiedä", vastasin kylmäkisoisesti, "kai hänkin on ihan kelpo soturi, mutta soturin pitäisi osata olla hiljaa ja sysätä omat mielipiteensä sivuun, kun joku korkeammassa asemassa oleva puhuu."
Loskalauha näytti mietteliäältä.
"Ennemminkin kehuisin Lammikkoloikkaa. Hän on omaksunut soturin velvollisuudet ja oikeudet jälkeläisistäni kenties parhaiten. Kai sinä muistat, mitä olen sinulle opettanut?" kysyin ja kohtasin entisen oppilaani katseen. Loskalauha nyökkäsi.
"Soturin tehtävä ei ole epäillä korkeampiarvoista käskyn antajaa, vaan toimia käskyn mukaisesti", kolli toisti sanat, jotka olin hänelle usein sanonut. Toivoin, että kolli oli myös omaksunut opetukseni oikeasti ja kunnioitti sitä.
"Niin, pidä se visusti mielessäsi. Me emme elä täällä itseämme varten, vaan klaaniamme varten", lausahdin viileästi. En voinut sietää kissoja, jotka pitivät itseään klaanin etua tärkeämpinä. Olin koko ikäni toivonut, että kaikki oppisivat huomaamaan, että Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän palveleminen oli heidän elämänsä tärkein tehtävä. He olivat olemassa kiitos esi-isiemme, jotka olivat nähneet suuren vaivan klaanimme vuoksi.

//Loska?

Lätäkkölempi siristi silmiään kuunnellessaan sisarensa puheita. Hänen mielestään Lampiväre oli liian vaatimaton ja tyytyi liian vähään.
"Mutta eihän sinun tarvitsekaan olla paras tai suuri soturi. Ei taitoja hiota sen vuoksi, vaan klaanin turvallisuuden ja oman itsesi vuoksi. En minä tahdo, että sinä kuolet taistelussa vain siksi, koska ajattelit, ettet tahdo olla suuri soturi", hopeanharmaa naaras naukui terävällä äänellä. Tapojensa mukaisesti hän ei pelännyt sanoa ajatuksiaan ja mietteitään ääneen, olivathan ne sentään totta.
"Enkä minäkään hio taitojani ollakseni paras. Teen sen itseni ja Kuolonklaanin vuoksi. On itsekästä ajatella, että koska sinä et pidä jostain, et panosta siihen lainkaan. Mieti nyt, jos jokainen päättäisi ettei aio hioa saalistustaitojaan siksi, koska ei pidä siitä. Mehän kuolisimme nälkään neljäsosakuussa! On itsekästä ajatella noin, Lampiväre. Sinun pitäisi ajatella muitakin kuin omaa mukavuuttasi", Lätäkkölempi huomautti. Vaikka hänen äänensä oli terävä, hänen katseensa oli lämmin ja lempeä. Hän ei halunnut mitään pahaa sisarelleen, päinvastoin. Hän uskoi, että sanomalla asioiden todellisen laidan, hän auttaisi myös Lampivärettä.

//Lampi?

"Hyvä ajatus", Sulkavirta naukaisi ja nyökytteli päätään. Hän alkoi katsella ympärilleen, etsien mahdollisia pesänrakennustarvikkeita. Lehtikadon aikaan vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Kaikki lehdet, joita Sulkavirta olisi viherlehden aikaan voinut käyttää pesän rakentamiseen, olivat kuihtuneet pois jo kuita sitten.
"Tarvitsemme sammalta", Sulkavirta keksi ja katsahti ystäväänsä, "voisitko sinä hakea sitä leiristä?"
Aaltosalama näytti epäröivän.
"Mitä minä sitten vastaan, jos joku kysyy mihin olen viemässä sammalta?" soturi kysyi. Sulkavirta kohautti lapojaan.
"En minä tiedä, mutta kyllä sinä jotain keksit. Meidän täytyy toimia, ettei tuo linturukka palellu kuoliaaksi ennen sitä", raidallinen naaras naukui ja kehotti ystäväänsä lähtemään matkaan. Aaltosalama epäröi edelleen, mutta naaras lopulta myöntyi ja nyökäytti päätään.
"Hyvä on, minä käyn katsomassa saanko kuljetettua sammalta ulos jollain verukkeella", naaras naukaisi.
Sulkavirta katsoi, miten hänen ystävänsä lähti kävelemään pois kuusen oksien suojasta, jättäen Sulkavirran ja linnun keskenään. Kun Aaltosalama oli kadonnut näköpiiristä, Sulkavirta kääntyi yhä surkeana sirkuttavan linnun puoleen.
"Ei ole mitään hätää", harmaanruskea naaras naukui ja otti varovaisen askeleen lähemmäs lintua. Se säikähti ja yritti lentää karkuun, mutta siipi ei toiminut, joten lintu mätkähti nokalleen maahan. Sulkavirta pääsi linnun vierelle ja kosketti sitä varovaisesti käpälällään.
"En minä sinua satuta. Olen tehnyt lupauksen siskolleni, etten saa satuttaa tai syödä sinua tai lajitovereitasi", Sulkavirta kertoi, vaikka lintu tuskin ymmärtäisi mitään mitä hän sanoi. Lintu näytti olevan edelleen paniikissa. Se hengitti raskaasti ja tuijotti kissaa kauhuissaan.
"Sinilintu olisi varmasti pitänyt sinusta ja suojellut sinua viimeiseen saakka. Hän todella piti linnuista."

//Aalto?

Tuhkajuovan sanat saivat minut hieman hämilleni ja naurahdin kiusaantuneena, vaikka tiesin, ettei soturinaaras vitsaillut. Tuhkajuova ei nimittäin ollut sitä sorttia, kuten olin hänen oppilaanaan saanut huomata. Sitä paitsi, koska harmaa naaras oli Henkäystähden kumppani, ei ollut ollenkaan yllättävää, että tämä päällikön tavoin yritti rohkaista klaanin puhdasverisiä jäseniä hankkimaan pentuja. Pennut eivät kuitenkaan olleet käyneetkään minun mielessäni, olinhan itsekin melkein oppilas. Pennut tuntuivat kovin kaukaiselta asialta, etenkin, kun mielessäni ei ollut tällä hetkellä ketään, jonka kanssa olisin jälkikasvua halunnut. En myöskään uskonut, että kiinnostuisin Tuhkajuovan tyttäristä. Olin tarkkaillut heitä - kuten tarkkailin kaikki klaanin jäseniä - enkä ainakaan kahdesta heistä voinut sanoa pitäväni. Lammikkoloikka oli tullut emoonsa: hän oli vakava tosikko, jonka elämän tehtävä oli palvella klaaniaan. Siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta viihdyttävää tai mukavaa seuraa tämä puoli ei soturista tehnyt. Lampiväre taas oli aivan yhtä tylsä kuin siskonsa, harmaa ja mielipiteetön. Hän vaikutti teennäiseltä ja seuransa kiusalliselta.
Jäljelle jäi vain Lätäkkölempi. Hän oli kolmikosta kenties ainoa, jonka kanssa ystävyys voisi onnistua.
"No, siinä mielessä en heihin olisi tutustumassa", sanoin tyynesti. "Ei sillä, että heissä mitään vikaa olisi. En vain ole ajatellut pentuja ollenkaan."
En tiennyt, pahastuiko Tuhkajuova sanomisistani. Luotin kuitenkin siihen, että soturi oli tarpeeksi fiksu tajutakseen, etten tarkoittanut mitään pahaa.
"En tunne heitä paljoa, mutta on myönnettävä, että Lätäkkölempi on kiinnostava persoona", kerroin hetken päästä ja vilkaisin viereeni entisen mestarini suuntaan. "Minusta on hienoa, miten hän uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen. Eikä häneltä puutu selkärankaan. Olet hänestä varmasti ylpeä. Ja muista kahdesta tietysti myös, he ovat hyviä soturitovereita."

//Tuhka?

Aaltosalama veti hiljaa syvään henkeä ja puhalsi ristiriitaiset tuntemuksensa uloshengityksen mukana pois sisimmästään - hänen paras ystävänsä tarvitsi häntä. Hän mietti kuumeisesti vastausta Sulkavirran yhä epätoivoisemmalta kuulostaviin kysymyksiin, mutta joutui lopulta pudistamaan päätään harmissaan.
“En tiedä kuin yhden kissan, joka osaa parantaa, ja se on Hehkuaskel”, soturitar nytkäytti häntäänsä turhautuneena. “Hän ehkä voisi kertoa meille jotakin hyödyllistä, jos jätämme mainitsematta, miksi kyselemme häneltä parantamisesta ja yrteistä, mutta kummallakaan meistä ei ole parantajan koulutusta, joten en tiedä, kuinka paljon se tieto meitä lopulta auttaisi.”
“Tiedän, että viherlehtisin linnut syövät hyönteisiä ja matoja, mutta niitä ei löydy mistään tähän vuodenaikaan”, hän jatkoi silmäillen mietteliäästi lintua. “Lehtikadon aikaan ne käyttävät ravintona siemeniä ja pähkinöitä.” Naaras tiesi tämän pelkästään siitä syystä, että se oli hyödyksi metsästyksessä. Kun tiesi, missä saalis mahdollisesti ruokaili, se oli helpompi jäljittää.
“Mutta jos se on kovin kivuissaan, se ei välttämättä suostu syömään.” Aaltosalama vilkuili ympärilleen puun alla. “Jos emme muuta voi, niin ainakin voisimme rakentaa sille lämpimämmän pesän, niin sen on mukavampi olla.”

//Sulka(pallo)?

Lampiväre vältteli mieluiten omista taidoistaan puhumista, sillä mainittavasti ei hänellä niitä oikeastaan ollutkaan. Siksi Lätäkkölemmen kysyessä hänen aikomuksistaan jatkojalostaa taistelutaitojaan, oli Lampiväre ohjannut keskustelun muualle. Hänen siskonsa oli vastannut hänen kysymykseensä uuden sodan todennäköisyydestä, eikä Lampiväre pitänyt kuulemastaan. Jos Lätäkkölempi piti sotaa luultavana, sen oli pakko olla totta. Lätäkkölempi oli kuitenkin niin poliittisesti älykäs ja tunsi isänsä sen verran hyvin, että hänen mielipiteensä asiasta oli varmasti perusteltu ja tarkkaan harkittu. Lampiväre oli hyvin harvoin mistään varma, mutta sen hän tiesi, ettei uusi sota olisi hyvä asia eikä hän sitä toivonut. Hän ei halunnut taistella tai menettää läheisiään. Lampiväre kaipasi varmuutta epävarmuuden sijaan sekä turvaa turvattomuuden yli. Hän ei jakanut isänsä eloklaanilaisiin ja erakkosyntyisiin kohdistamaa vihaa, vaikka sen mieluummin muilta piilottikin.
Onnekseen Lätäkkölempi ei kysynyt Lampiväreen mietteistä sotaan liittyen - hän oli jo hetkeksi ehtinyt huolestua siitä, että olisi sittenkin kääntänyt keskustelun väärään suuntaan. Lätäkkölempi oli kuitenkin huomannut hänen aiemman temppunsa, ja kehotti Lampivärettä nyt uudelleen vastaamaan esittämäänsä kysymykseen.
"En ole ajatellut asiaa... Mielessäni on ollut niin paljon muuta. Yritätkö vihjailla jotain..?" Lampiväre kysyi epävarmana. Hän tiesi, ettei mitenkään loistanut taistelijana, ja hänen siskonsa olivat varmasti huomanneet saman. "Minusta on hienoa, että olet keskittynyt itseesi ja taitojesi hiomiseen. Sinusta tulee varmasti yksi klaanin suurimmista sotureista. Mutta se ei tule olemaan minun kohtaloni, ja sen olen jo hyväksynyt."
Lampiväreen unelmat olivat muualla. Tietysti olisi hienoa olla ihailtu sankari, koko klaanin kunnioittama soturi - ehkä jopa päällikkö. Lampiväre kuvitteli itsensä johtamaan klaaninsa taisteluihin tai seisomaan korkealla Kivikukkulalla täyden kuun kokoontumisissa. Ajatus päällikkyydestä ei kuitenkaan tuntunut mahdolliselta eikä sitä paitsi tarpeeksi romanttiselta. Lampiväreen mielestä seikkailuille lähteminen ja maailman näkeminen oli kauniimpi ajatus.

//Lätäkkö?

Sulkavirta pähkäili päänsä puhki, muttei keksinyt vastausta Aaltosalaman kiperään kysymykseen. Naarassoturi painoi pettyneenä päänsä alas ja ravisteli päätään.
"En minä tiedä. Voi kunpa Sinilintu olisi täällä, hän tietäisi miten voisimme auttaa tuota lintuparkaa", raidallinen naaras huokaisi harmissaan. Ikävä sisarta kohtaan sen kuin voimistui. Sulkavirta kaipasi Sinilintua, joka oli aivan eri luokkaa kuin kukaan muu kissa. Naaras oli nähnyt koko maailman ihan omalla erityisellä tavallaan, jolla kukaan ei sitä voinut nähdä.
"Täytyisi alkaa keksiä jotain, ennen kuin tuo lintu kuolee ihan itsekseen tänne", Aaltosalama huomautti. Sulkavirta puri hammasta.
"Tunnetko sinä ketään, joka tuntisi yrttejä tai osaisi parantaa? Ehkä voisimme yrittää soveltaa kissojen parantamista lintuun... Se on selvästi kivuissaan, ehkä sillä on myös nälkä? Voi, mitäköhän linnut edes syövät?" Sulkavirta alkoi hermostua, kun hän ei tiennyt vastauksia kysymyksiinsä. Naaras pudisteli turhautuneena päätään. Äkkiä linnun pelastamisesta oli tullut hälle pakkomielle. Hänen olisi pelastettava pikkuinen lintu hinnalla millä hyvänsä. Sillä tavoin hän näyttäisi, että kunnioittaa sisarensa muistoa ihan todella.

//Aalto

Sulkavirran uskollisuus kuolleen siskonsa periaatteelle oli liikuttavaa, mutta Aaltosalama ei voinut tuosta noin vain sivuuttaa järjen ääntä päässään. Lehtikato oli tavallista kylmempi ja jokainen tuoresaalis tuli tarpeeseen. Tuo lintu ei tulisi selviämään neljänneskuuta pidempään, ellei jokin toinen eläin ehtisi syömään sitä pois ennen kuin se nääntyisi nälkään.
Mutta sitten taas katsoessaan parhaan ystävänsä epätoivoa ja surua, hänen sydämensä suli. Miten hän voisi pyytää tätä pettämään lupauksensa? Aaltosalama tiesi, miltä menetys tuntui. Hän tiesi myös sen, että jos Ruostekukka olisi pyytänyt häntä lupaamaan jotakin ennen kuolemaansa, hän olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni siitä, jottei olisi rikkonut tuota lupausta.
“Miten me edes sitä auttaisimme?” Aaltosalama puri hammasta ja vilkaisi kauhusta tärisevää pikkulintua. “Emme tiedä, mikä sitä vaivaa, ja vaikka tietäisimme, emme osaisi varmastikaan parantaa sitä. Pahimmassa tapauksessa pahennamme vain sen oloa.” Vaikka hän kuinka pinnisteli keksiäkseen jotakin keinoa auttaa Sulkavirran uutta lintuystävää, hän tuli joka kerta samaan lopputulokseen: sen väistämättömään menehtymiseen.

//Sulkkis?

Myrskymahti askelsi hymyssä suin Lammikkoloikan rinnalla. Harmaa naaraskissa oli määrätty hänen parikseen, mistä Myrskymahdilla oli melko neutraalit tuntemukset. Hän ei juuri tuntenut Lammikkoloikkaa, mitä nyt silloin tällöin partioi tämän kanssa, mutta ei sillä ystävyyttä rakennettu. Myrskymahti oli kuitenkin varma, että hänen hyvä maineensa oli kiirinyt partiotoverinsakin korviin. Lammikkoloikka varmasti ihaili häntä siinä missä useimmat muutkin kuolonklaanilaiset.
Paksu lumihanki ei häirinnyt kookasta naarasta, kun he liikkuivat metsikössä paljaiden puiden ja pensaiden lomassa. Myrskymahti oli kiitollinen suuresta koostaan etenkin talvisin. Hän oli nähnyt, miten Pimentovarjon ja Loskalauhan oli vaikeaa kulkea korkeassa hangessa. Soturi oli päivä päivältä kiitollisempi siitä, että oli perinyt ulkomuotonsa enemmän isältään kuin emoltaan. Ei sillä, että pieni lumi turkilla olisi häntä haitannut samalla tavalla kuin vaikkapa Kaamoskukkaa. Se kuitenkin varmasti olisi hidastanut häntä.
Lammikkoloikka kysyi Myrskymahdilta tämän vahvuuksista metsästämisessä. Kookas naaras virnisti: tämä oli helppo kysymys.
"Vahvuuteni? Kaikki", hän sanoi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. "Vaaniminen, piiloutuminen, jäljittäminen... Kaikki. Olen hyvä kaikessa, joten ei syytä huoleen!"
Myrskymahti tiesi Lammikkoloikasta sen verran, että tämä vaikutti ottavan soturin velvollisuutensa hieman liian vakavasti. Myrskymahdin motivaatioon kenties vaikutti näinä päivinä hänen kohtaamansa syrjintä, mutta ei soturina oleminen ollut aiemminkaan ollut mikään maailman tärkein asia hänelle.
"Entä sinä? Jos sinulla on heikkouksia, niin ei huolta, voin opettaa sinua!" Myrskymahti hihkaisi ja tönäisi Lammikkoloikkaa toverillisesti.

//Lammikko?

Sulkavirta oli todella, todella vaikeassa tilanteessa. Hän saattoi mielessään kuvitella Sinilinnun Aaltosalaman tilalle. Sinilintu olisi ehdottanut, että he voisivat pelastaa haavoittuneen linnun. Aaltosalama ei tuntunut kuitenkaan pitävän sitä edes vaihtoehtona. Punaturkkinen soturi oli jo päättänyt, ettei lintu selviäisi vammoistaan.
Sulkavirta päästi ilmoille tukahtuneen huokaisun ja käänsi epätoivoisen katseensa pikkulintuun.
"Mutta entä jos me voisimmekin pelastaa sen?" Sulkavirta esitti varovaisen kysymyksen ja loi vaikean katseen ystävänsä suuntaan.
"Vaikka Sinilintu onkin poissa, en tahdo toimia lupauksemme vastaisesti. Linnut olivat Sinilinnulle kuin toinen perhe", raidallinen naaras maukui ennen kuin Aaltosalama ennätti sanoa mitään. Sulkavirta tiesi, että linnun pelastaminen olisi äärimmäisen vaikeaa. Kumpikaan sotureista ei osannut edes parantamisen alkeita, ja tuskin edes parantajat osasivat auttaa haavoittunutta lintua. Jos Henkäystähti kuulisi tästä, hän surmaisi linnun empimättä, välittämättä lainkaan Sinilinnun muiston vaalimisesta. Sulkavirta kaipasi sisartaan niin kovin, että kenties hän ajatteli loukkaantuneen linnun olevan jokin merkki, ja että sen tarkoitus oli koetella naaraan uskollisuutta. Sinilinnun sielu — missä ikinä se vaelsikaan — suuttuisi Sulkavirralle pahoin, jos naaras alentuisi tappamaan apua kaipaavan linturaasun.

//Aalto?

Aaltosalaman vatsa päästi pitkän, valittavan kurinan, kun hänen katseensa osui pulleaan lintuun, joka voin nökötti paikoillaan tuuheiden kuusenoksien alla suojassa. Se piti kamalaa mekkalaa, kun se yritti paniikissa päästä karkuun paikalle saapuneilta saalistajilta, mutta se muksahti nurin saman tien. Parka oli kai loukannut itsensä jotenkin eikä pystynyt siksi liikkumaan - harmi juttu sille, hyvä juttu nälkäisille kissoille.
Kuitenkin, kun Aaltosalama yritti päättää kärsivän siivekkään päivät, Sulkavirta syöksähti yllättäen hänen ja saaliin väliin. Raidallisen naaraan odottamaton ele sai hänet pysähtymään kuin seinään. Mitä ihmettä Sulkavirta puuhasi?
Viimein syy hänen ystävänsä kummalliselle käytökselle selvisi, kun tämä selitti jo edesmenneelle pentuetoverilleen tekemästä lupauksesta. Sinilintu oli ollut varsin erikoinen kissa, monella tapaa hyvin erilainen kuin muut. Aaltosalama muisteli kuulleensa joskus huhuja, ettei tämä ollut suostunut saalistamaan lintuja jostain syystä, mutta ei ollut pitänyt sitä totena. Lohduttomuus Sulkavirran kellertävän vihreässä katseessa sai hänet kuitenkin muuttamaan mieltään.
“Minä tajuan kyllä”, punaruskea naaras huokaisi lopulta ja pakotti nälkänsä väistymään syrjään toistaiseksi. Hän ei tahtonut ruveta tappelemaan parhaan ystävänsä kanssa yhden varpusen tähden. “Mutta kai sinä ymmärrät, ettei se tule selviytymään tuossa kunnossa kovin kauaa? Ennen pitkää joku toinen kissa tai peto nappaa sen ruoaksi tai se kuolee omia aikojaan nälkään ja kylmyyteen. Eikö olisi armollisempaa päästää sitä kärsimyksistään nyt, eikä antaa sen pitkittyä?”

//Sulka? :(

“Sinäkö nuo nappasit?” Kaamoskukka tassutteli lähemmäksi arvioiva katse sinisissä silmissään. Se oli lukkiutunut fasaaniin ja oravaan, joita Hilleripilvi oli parhaillaan nostamassa tuoresaaliskasaan.
“Kyllä vain!” hän vastasi rintaansa röyhistäen. Onneksi Lepakkohuuto oli jo ehtinyt matkoihinsa, kaiketi tarkastuttamaan loukkaamaansa jalkaa, sillä tämä ei varmastikaan olisi arvostanut sitä, miten hän vei kaiken kunnian heidän saamistaan saaliista. Mutta eihän Hilleripilvi voinut tuottaa pettymystä entiselle mestarilleen - eikä pieni valkoinen valhe ketään satuttaisi.
Sitä paitsi, hän olisi yhtä hyvin voinut olla se, joka oli napannut fasaanin, sillä suunnitelma sen kiinni saamiseksi oli ollut hänen laatimansa. Niinpä hän ei oikeastaan edes valehdellut, jos asiaa katsottiin siltä tolalta.
Hilleripilvi tunsi turkkinsa alla kihisevän muurahaisia, kun hän näki Kaamoskukan ilmeen. Tuo tyytyväisyyttä tihkuva kate oli kuin kissanminttua hänelle. “Tiesinhän minä, että sinussa on potentiaalia”, kolli kehräsi hunajaisesti ja sipaisi ohimennen hännällään entisen oppilaansa kylkeä. Se sai väristykset kulkemaan aina Hilleripilven hännäntyvestä hänen niskaansa asti.
“En olisi koskaan saavuttanut sitä, ellei minulla olisi ollut niin hyvää mestaria”, hän naukui vastaukseksi ja olisi halunnut palauttaa hännäneleen kollille, mutta päätti viime hetkellä olla tekemättä niin. Vaikka Kaamoskukka seisoikin siinä aivan hänen edessään, heidät tuntui erottavan jokinen mystinen voima. Oli kuin Hilleripilvi olisi seisonut korkean vuoren juurella ja tumma kolli paistatellut sen huipulla. Tämä oli aivan liian korkealle hänelle tavoitettavaksi.
“Tiedätkös, nyt kun olet soturi, sinun kannattaisi ruveta miettimään tulevaisuuttasi ihan toden teolla”, Kaamoskukka sanoi yllättäen ja tökkäsi mietteliäästi kynnellään tuoresaaliskasan päällimäisenä keikkuvaa fasaania. Hilleripilvi räpytteli silmiään hiukan ihmeissään. “Hyvällä soturilla pitää tietysti olla hyvä kumppani, eikö totta?” Kaamoskukka asteli hänen viereensä ja istahti alas. Hilleripilvi teki samoin, edelleen vähän hämmentyneenä.
“Niin, tietysti.”
“Onko sinulla jo sopiva kanditaatti kiikarissa?” Kaamoskukan silmät painuivat viiruiksi.
Hilleripilvi yritti peitellä kasvavaa hätäännystään. Ei hän ollut uhrannut ajatustakaan kumppanin hankkimiselle. Hän oli keskittynyt kaikkeen muuhun olennaiseen tullakseen yhdeksi soturien parhaimmistoa, mutta ei ollut ottanut huomioon näinkin tärkeää seikkaa. Se nolotti häntä kamalasti.
Ilmeisesti Kaamoskukka osasi lukea tämän hänen kasvoiltaan, sillä seuraavaksi kolli lausahti huolettomasti: “Ei huolta, sinullahan on minut. Minä voin kyllä auttaa sinua löytämään itsellesi parhaimman naaraan rinnallesi. Enhän suinkaan voi jättää entistä oppilastani pulaan.”
Hilleripilven korvat ponnahtivat pystyyn. “Arvostaisin sitä suuresti! Sinä jos kuka osaat valkata hyvän kumppanin”, hän nyökytteli innokkaasti.
“Aivan niin”, Kaamoskukka lipaisi kielellään rintaansa ja nosti sen jälkeen katseensa. Kolli katseli muutaman silmänräpäyksen verran leirin sisäänkäyntitunnelin suuntaan, ennen kuin nousi venytyksen kautta jaloilleen. Hilleripilveen vilkaisten hän naukui: “Velvollisuudet kutsuvat, mutta palaan pian jakamaan kanssasi parhaimmat vinkkini.” Kolli vinkkasi hänelle silmää ja poistui paikalta.
Hilleripilven vatsassa tuntui lepattelevan perhosparvi - tai itse asiassa se muistutti enemmänkin aggressiivisesti räpyttelevää pikkulintuparvea. Kaamoskukka sai hänessä aikaan aina mitä ihmeellisimpiä reaktioita.

Vain muutamassa päivässä keli oli kylmennyt huomattavasti ja lunta oli tullut ihan maahan asti. Sitä oli jo niin runsaasti, että kissat joutuivat pahnaamaan siinä eteenpäin kaikkialla, jonne ei ollut vielä ehtinyt muodostumaan polkuja.
Kovin mieluusti Hilleripilvi olisi jäänyt loikoilemaan omaan lämpimään vuoteeseensa loppupäiväksi. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä hänet oli määrätty rajapartioon. Ulkona kävi sellainen viima, että hänestä tuntui että hänen silmänsä jäätyisivät kohta päähän. Jos tilanteesta piti yrittää löytää jotakin hyvääkin, niin ainakin hän oli päässyt partioon, jota johti itse Henkäystähti. Edes klaanipäällikkö ei säästynyt kylmältä säältä.
Hilleripilvi vilkuili ohimennen partion muihin jäseniin; Matotaistoa pakkanen ei näyttänyt juuri hetkauttavan, mutta toisaalta juro kolli vaikutti siltä, että olisi pystynyt kävelemään murtuneella tassullakin niin vakuuttavasti, että kukaan ei olisi huomannut sitä. Hohtosulka liikkui eteenpäin korvat valppaasti pystyssä, nytkähdellen pienimmänkin äänen suuntaan, ikään kuin vaara olisi voinut vaania kaikkialla. Naaraan likaisenvalkea turkki sulautui lumiseen maisemaan hyvin.
Sitten oli vielä Neilikkasydän, jonka musta, solakka olemus oli kuin likatahra valkeudessa. Nuori soturitar tassutti Hohtosulan perässä pää matalana ja nenä väristen. Hilleripilvi silmäili tätä hieman muita pidempään. Neilikkasydämellä ei ollut vielä kumppania, ja kaiken lisäksi tämä sattui olemaan puhdasverinenkin - siis juuri sopiva kumppaniehdokas hänelle! Hänen täytyisi kysyä Kaamoskukalta, mitä tämä ajatteli asiasta, ennen kuin tekisi minkäänlaisia siirtoja.
“Odottakaa!” Hohtosulka pysähtyi yllättäen, ja Hilleripilvi huomasi tämän niskakarvojen nousseen sojottamaan taivasta kohti.
Koko partio seisahtui siihen paikkaan, ja Henkäystähti kääntyi naarasta kohti lievästi närkästyneen oloisena. “Mitä nyt?”
“Ettekö haista tuota?” Pienen soturinaaraan pää kääntyili ympäriinsä villisti, kuin tämä olisi etsinyt jotakin.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, läheisen puun takaa lyllersi esiin valtaisa olento. Sillä oli pitkä kuono, jonka päässä oli iso musta nenä, ja sen pienet, tummat silmät tiirasivat kissoja häijysti. Sen täytyi olla mäyrä, Hilleripilvi tuumasi, kun hänen mieleensä palautuivat klaaninvanhimpien kertomukset suuresta, raitanaamaisesta otuksesta, jonka valtavat käpälät ja terävät kynnet olivat vieneet monen kissan hengen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän itse törmäsi kyseiseen petoon.
“Hyökätkää!” Henkäystähti ulvaisi ja huitaisi kynnet paljastettuna lähemmäksi liikkunutta mäyrää kuonolle.
Peto pärskäisi ja teki ärhäkän syöksyn päällikköä kohti. Samaan aikaan Hohtosulka ja Matotaisto yrittivät kiertää sen eri puolille. Mäyrä vaikutti ymmärtävän olevansa alakynnessä, mutta sen taistelutahto näytti vain kasvavan, kun sen hassun mallinen pää keinahteli puolelta toiselle kuin uutta vastustajaa etsiskellen. Sen katsoessa hetkellisesti takajalkaansa näykkivän Hohtosulan suuntaan, Henkäystähti teki seuraavan siirtonsa ja rynnisti sen kaulaa kohti hampaat paljastettuna.
Hilleripilven sydän tuntui hyppäävän kurkkuun asti, kun mäyrä kääntyikin äkisti sitä kohti pyrkivään raidalliseen kissaan ja läimäisi jykevällä tassullaan Henkäystähteä päähän. Päällikkökään ei ollut osannut ennakoida sen hämmästyttävän nopeaa reaktiokykyä, ja isku sai tämän selvästi hetkellisesti pökerryksiin. Rohkaistuneena vihollisensa hoipertelusta mäyrä iski uudelleen, ja tällä kertaa se osui Henkäystähden leuan alapuolelle. Henkäystähti lennähti lumeen ja jäi makaamaan liikkumatta.
Vasta silloin Hilleripilven onnistui ravistella itsensä hereille shokkitilasta, johon odottamaton kohtaaminen oli hänet vaivuttanut, ja rientää klaanitoveriensa avuksi. Kun neljä soturia piirittivät yhteisvoimin mäyrää ja näykkivät ja kynsivät sitä eri puolilta, se tajusi lopulta luovuttaa ja lähteä matkoihinsa. Matotaisto ja Hohtosulka säntäsivät sen perään, mutta Hilleripilvi ja Neilikkasydän jäivät vartioimaan osumaa ottaneen päällikkönsä vierelle hengästyneinä ja karvat sojollaan.
“Hän ei hengitä”, Neilikkasydämen kauhistunut henkäisy sai Hilleripilven kääntämään katseensa raidalliseen kolliin, jonka kaulan alla oleva lumi oli värjäytynyt punaiseksi tämän omasta verestä. Päällikkö oli menettänyt yhden hengistään. “Mitä me nyt teemme?” musta naaras hätäili silmät suurina, pelokkaina ympyröinä.
“Odotamme, varmaan.” Hilleripilvi oli itse onnistunut välttymään mäyrän kynsiltä - lähinnä siitä syystä, että oli pysytellyt koko taistelun ajan sen ulottumattomissa ja antanut muiden hoitaa mäiskimisen -, mutta hänen olonsa oli siitä huolimatta hyvin hutera. Niinpä hän lysähti istumaan hankeen ja rupesi silottamaan sekaisia karvojaan kielellään rauhoittaakseen itseään.
Jonkin ajan päästä Matotaisto ja Hohtosulka palasivat takaisin heidän luokseen ilmoittaen ajaneensa mäyrän ulos reviiriltä. Henkäystähti retkotti yhä lumessa elottomana, eikä kukaan tiennyt, olisiko hänet pitänyt siirtää leiriin vai odottaa, kunnes Pimeyden Metsä palauttaisi hänet takaisin elävien pariin.
Vastausta ei tarvinnut arpoa pitkään, sillä yhtäkkiä päällikön siniset silmät rävähtivät auki, ja tämän leuan alla oleva ruma repeämä ryhtyi kuroutumaan umpeen. Hilleripilvi tunsi pelonsekaista kunnioitusta soturiesi-isien mahdin edessä. Pimeyden Metsän voima oli niin käsittämättömän suuri, että hän tunsi väistämättäkin itsensä pieneksi ja heikoksi sen rinnalla.
Elinvoima suorastaan sykähteli henkiin heränneen päällikön olemuksesta, kun tämä kampesi itsensä tassuilleen venytyksen kautta. Ainoa merkki mäyrän kanssa käydystä taistelusta oli tämän kaulaturkille kuivunut veri.
“Oletko kunnossa?” Hilleripilvi otti varovaisen askeleen lähemmäksi Henkäystähteä.
Päällikkö ravisteli paksua turkkiaan ja huiskautti sitten vähättelevästi häntäänsä soturin kysymykselle. “Olen kyllä. Mihin se mäyrä meni?”
“Ajoimme sen rajan toiselle puolelle”, Matotaisto murisi.
Henkäystähti katsoi hetken siihen suuntaan, johon mäyrän ja kissojen jäljet johtivat, ikään kuin olisi pystynyt vielä näkemään sen, mutta tuhautti sitten nenäänsä ja kääntyi partioonsa päin. “Hoidamme partion loppuun ja palaamme sen jälkeen leiriin. Toinen partio saa luvan käydä tarkistamassa, että se ei ole pyrkinyt takaisin reviirille mitään muuta kautta”, hän ilmoitti.
Kukaan ei ruvennut kyseenalaistamaan ääneen päällikön päätöstä jatkaa partiota tapahtuneen jälkeen. Matotaisto ja Hohtosulkakin olivat saaneet pieniä naarmuja ja haavoja taistelussa, mutta se ei tuntunut haittaavan sotureita, joten matka jatkui suunnitelman mukaisesti.

Leiriin palatessaan partio hajaantui omille teilleen. Henkäystähti suuntasi puhumaan varapäällikölleen, joka tuli partiota vastaan aukiolla arvatenkin huomattuaan heidän rähjääntyneet turkkinsa ja haistettuaan kuivuneen veren.
Hilleripilvi katseli ympärilleen aukiolla tuntien olonsa hetken ajan avuttomaksi kuin pikkupentu, kunnes sitten hänen näkökentässään näkyi liikahdus ja hän huomasi Kaamoskukan tassuttavan häntä kohti kiinnostuneen näköisenä.

//Kaamos? :o

Kamomillatassu oli antanut kollille luvan istuutua, kunnes myöhemmin he olivat siirtyneet toisten oppilaiden seuraan juttelemaan. Se oli ollut normaalia rentoa keskustelua ja siitä kolli nautti. Hän piti siitä, kun ei tuntunut olevan mikään kiire ja keskustelu sujui mutkitta ja normaalisti. Ei siinä, että häntä olisi haitannut, jos vähän hiljaisiakin hetkiä tuli kesken keskustelun.

Oli jo myöhä ja Kuolonklaani suuntasi kohti kivikukkulaa klaanikokoukseen. Kolli ei ollut olla uskoa sitä todeksi, kun hänelle oli kerrottu, että hän pääsisi kokoontumiseen mukaan. Hän oli ollut innosta soikeana ja sen jälkeen kollin oli ollut vaikeaa saada edes unta. Kuitenkin nyt oli jo viimein aika.
Hiljaisuustassu tassutti Kamomillatassun vierellä. Kamomillatassun sisar Rosmariinitassu ei ollut päässyt mukaan, jonka kolli oletti syyksi heidän yhdessäololle. He juttelivat vähäsen matkan aikana, mutta pääasiassa molemmat olivat jännittäneet niin paljon, että parin sanan lisäksi mitään ei tullut ulos suusta, vaikka olisi pakolla yrittänyt vääntää.
Kun he pääsivät kivikukkulalle, Hiljaisuustassu huomioi heidän tulleen ennen Eloklaania. Hän saattoi jopa kuulla joidenkin sotureiden iloista ja toisten ärsyyntynyttä supinaa.
“Olisi parempi, jos eivät tulisikaan.”
“Mikä heillä maksaa.”
“Selkeästi Eloklaani ottaa oman kallisarvoisen aikansa.”
Kuitenkin pian paikalle saapui toinen joukko kissoja - Eloklaani. Hiljaisuustassu oli innoissaan, kun huomasi näiden tulon ja hänen vierelleen asettunut Kamomillatassukin oli selkeästi innokas tapaamaan rajanaapurit. Pian naaras kysyikin haluaisiko Hiljaisuustassu tutustua Eloklaanilaisiin hänen kanssaan.
“Tottahan toki, mutta ensiksi tarvitsee varmaankin odottaa, että päälliköt ovat kertoneet asiansa”, kolli totesi, toki hän ei ollut aivan varma oliko oikeassa, mutta muut kissat ainakin näyttivät odottavan. Kamomillatassu nyökkäsi.
“Taidat olla oikeassa”, hän naukaisi ja istuutui parempaan asentoon odottamaan kokoontumisen alkua. Kaksikko istui siinä vieretysten odottamassa, että päälliköt alkaisivat puhua, ja pian he niin tekivätkin.
Klaanien päälliköt kertoivat hieman kuulumisia klaaneista ja sen jälkeen he antoivat klaanien jäädä vaihtamaan kieliä keskenään. Muut kissat vaikuttivat hieman kankeilta lähteä juttelemaan vihollis klaanin kissoille, mutta Hiljaisuustassu sen sijaan loikkasi innoissaan pystyyn ja lähti tepastelemaan eteenpäin.
“Tule Kamomillatassu! Meillä on nyt hetki aikaa vaihtaa kieliä heidän kanssaan!” kolli naukaisi ja lähti vastausta odottamatta kohti Eloklaanilaisia. Hän kuuli Kamomillatassun loikkivan peräänsä ja siitä he aloittivat kierroksensa. He lähtivät etsimään juttuseuraa ja vaihtoivat aina hetken välein hieman seuralaisia. Yleensä he vain pitivät nopean juttutuokion, mutta välillä he saattoivat seistä siinä hieman pidempäänkin.
“Kenen luokse seuraavaksi? En kyllä tosiaan tiedä onko meillä kamalasti aikaa enää. Kuu alkaa vähitellen laskea ja uskon, että Henkäystähti saattaa alkaa koota klaania kasaan vähitellen”, Hiljaisuustassu naukui Kamomillatassulle, kun he lähtivät viimeisimmän Eloklaanilaisen seurasta pois.

//Kamo?

Kaamoskukan katse oli ylväs, kylmä ja ylimielinen. Kolli istui tiukasti Hämärähallan turkissa kiinni, kollin häntä oli naaraan ympärillä.
“Sinun pitäisi panostaa enemmän Veritassun koulutukseen. Kuolonklaani ei tarvitse ainuttakaan turhaa kissaa, ymmärrätkö?” tabbykuvioinen kollikissa sihahti Hämärähallan korvaan ja silitti toista sanojaan lempeämmin hännällään. Hän ei ymmärtänyt miksi ihmeessä Henkäystähti oli antanut Hämärähallalle oppilaan, mutta toisaalta se oli hyvä hänen asemansa kannalta. Hilleripilvenkin olisi hyvä saada pian oppilas, ehkä hän voisi puhua Henkäystähdelle asiasta. Kaamoskukka päätti, että olisi hyvä selvittää päällikön mielipiteitä hänen erityistä ystäväänsä kohtaan. Kun päälliköt olivat puhuneet ja naaras oli nousemassa mennäkseen oletettavasti tervehtimään eloklaanilaisia, kolli kiskaisi toisen niskanahasta takaisin istumaan.
“Sinä pysyt siinä”, kollikissa murisi matalalla ja hiljaisella äänellä, ja jatkoi;
“Muuten minä joudun taas käyttämään voimakeinoja. Ja en tahdo sitä, ethän sinäkään? En millään haluaisi satuttaa minun rakastani, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoja, jos sinä et käyttäydy..”
Kun Hämärähalla nyökkäsi hieman vaisummin, Kaamoskukka laski pään toisen niskan päälle ja suki naaraan korvia hieman kehräten.
“Noin sitä pitää. Kai sinä ymmärrät, että minä haluan vain minun ja sinun parastani. Sitä paitsi, eihän se sopisi, että minun pentujeni emo käyttäytyy holtittomasti ja kiehnää eloklaanilaisissa? Sinä olet minun enkä suvaitse, että viekoittelet eloklaanilaisia”, Kaamoskukka naukaisi jyrkästi ja vilkaisi eloklaanilaisia. Jos kukaan yrittäisi mitään, niin..
“He tai siis. Ajattelin vain, jos saisin ystäviä”, naaraskissa takelteli hiljaisella äänellä ja roikotti päätään. Kolli tuhahti eikä enää vastannut kumppanilleen mitään. Kaamoskukka oli päättänyt, että he saisivat pentuja pian. Hänen olisi löydettävä joku kelvollinen oppipoika. Se saisi olla kolli, ehkä joku naaras voisi syntyä pitämään huolta suvunjatkamisesta..

//Kuka vaan? :)

"Totta kai", mauun lempeästi. Syöksyaskel mulkaisi hiljaisuustassua murhaavasti.
"Saa mutta et sinä", syöksyaskel murisi kollille. Mulkaisin syöksyaskelta vihaisesti ja käskin tämän poistumaan. Käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassuun kehräten. Hiljaisuustassu katseli minua hymyillen. Huomasin yllätäen tulisielun leirin keskustassa tattihallan kanssa ja jäin ihailemaan hetkeksi kaksikkoa.
"Katso, tulisielua ja tattihallaa", kehräsin. Meistä kahdesta saataisi joskus tulla samanlaiset kuin nuo kaksi.. Kumppanukset! He olivat ihana pari. He olivat kyllä melko erilaiset luonteiltaan.. Mitähän se erilaisuus tekisi heidän pennuilleen jos he niitä joskus tulevat niitä saamaan. Käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassun joka katseli itsekin minua hymyilen. Kuulin yllätäen taakani keskustelun ääniä jotka kuuluivat säihkytassulle ja veritassulle kauempana. Minua alkoi kiinnostaa mutta käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassuun.
"Hei, hiljaisuustassu menisiinkö juttelemaan säihkytassun ja veritassun kanssa?" kysyin innokaan oloisena. Hiljaisuustassu kehräsi innokaana ja nyökkäsi. Nousin seisomaan ja tassutin hymyillen sisarusten luo.
"Hei, haluaisitteko jutella minun ja hiljaisuustassun kanssa?" kehrään iloisena. Veritassu sirristeli hetkisen varautunut pilke silmissään.
"Kyllä, sopii", Veritassu vastasi varautuneen kohteliaasti. Säihkytassu taas hymyili ja vilkaisi nopeasti sisartaan veritassua.
"Sopii se minullekin", Säihkytassu maukui. Kehräsin ja asetauduin istumaan kaksikon eteen Hiljaisuustassu vierelläni.
"Miten teillä menee koulutuksessa?" utelin kaikkilta hymyillen. Säihkytassu näytti siltä että aikoisi vastata ensin ja niin hän tekikin.
"Minulla menee ihan hyvin koulutuksessa, miten sinulla menee?" säihkytassu maukui uteliaan oloisena.
"Minulla menee hyvin, uskon että minusta ja Rosmaariinitassusta tulee piakkoin sotureitta", kehrään. Hiljaisuustassu kehräsi myös.
"Minulla menee hyvin! Lehtituuli on todella hyvä mestari!" maukui hiljaisuustassu nousten seisomaan ja istuutuen taas istumaan saatuaan parin soturin paheksuvan katseen itseensä. Veritassu oli edelleen hiljaa mutta vastasi viimein kysymykseeni.
"Minulla menee ihan hyvin, hämärähalla on ihan hyvä mestari", maukui Veritassu.

Aukaisin silmäni kirkkaassa auringon valossa kiinni hiljaisuustassun kyljessä, säpsähdin säikähtäneenä huomatuani tämän ja Hiljaisuustassu säpsähti myöskink hereille. Hiljaisuustassu katseli minua unenpöperöisenä.
"Kamomillatassu, onko jokin hätänä?" kolli kysyi unenpöpperöisenä. Mietin mielessäni ja päätin käyttää illan kokoontumista syypäänä sekasotkuun.
"Olen vain niin innoissani siitä että pääsemme kokoontumiseen illalla, en saata vieläkään uskoa että se on totta!" kehrään innokaasti. "Mutta on siinä totta kai huonojakin puolia, kuten se että Rosmaariinitassua ei pääse mukaan.. Mutta on sekin kivaa kun me voidaan mennä sinne yhdessä!" kehrään. Hiljaisuustassu nylkkäili unisen näköisenä ja käpertyi mukaavampaan asentoon ja torkahti uudelleen. Meidän pitäisi levätä jota jaksaisisimme illemmalla mennä kookontumiseen. Käperyin itsekin mukavaan asentoon vähän kauemmas hiljaisuustassusta ja suljin silmäni vähän aikaa myöhemmin ja nukahdin.

Tassutin innoissani hiljaisuustassun vierellä kohti kokoontumispaikkaa. Se oli mahdotomana jännittävää! En saatanut vieläkään millään uskoa että pääsisin hiljaisuustassun kanssa sinne! Se oli mahtavaa! Kipitin innokkaana eteenpäin kunnes näin viimein alueen jolla meidän tuli kokoontua eloklaanin kanssa. Olimme nähtävästi saapuneet ennen sitä eloklaania! Seurasin muuta klaania eteenpäin hiljaisuustassu vierelläni. Kun olimme alhaalla niin istuuduin melko nopeasti hiljaisuustassu istuutuen myöskin viereeni odottamaan että eloklaanilaiset tulisivat.
Lopulta huomasin että muita kissoja tassuti paikalle ja tajusin että eloklaani se sieltä taisi tulla! Olin aivan innoissani.
"He tulevat!" mauun. Hiljaisuustassu nyökkäsi katsoen samaan suuntaan kuin minä.
"Haluatko mahdollisesti tutustua kanssani joihinkin eloklaanin kissoihin?" kysyin innokaana.
//hiljunen :)

Lammikkoloikka talsi Hohdesulan takana. Pimentovarjo oli määrännyt hänet saalistuspartioon, jossa Hohdesulan ja Lehtituulen lisäksi oli myös Myrskymahti. Naaraskissa pyöräytti silmiään, miksi hän joutui taas tuon puoliverisen kanssa samaan partioon. Lammikkoloikka kuitenkin kohautti olkiaan, olisi vain tultava Myrskymahdin kanssa toimeen. Ja sitä paitsi, eihän hänen tarvitsisi saalistaa Myrskymahdin kanssa, vaan hän voisi valita parikseen vaikkapa Hohdesulan. Eikö vain?

Naaras talsi Myrskymahdin rinnalla kohti Hehkulammen läheisyydessä olevassa metsikössä. Hänellä oli käynyt todellinen tuuri, että hän oli saanut kolmesta kissasta parikseen juuri puoliverisen.
“Tule”, naaraskissa mutisi harmaaturkkiselle ja kiristi askeltaan. Partio olisi pian ohi ja hän suoriutuisi siitä kunnialla läpi. Naaras ei hyväksynyt ylimääräistä niskurointia keneltäkään ja vähiten itseltään.
“Mitkä ovat vahvuutesi saalistamisen suhteen?” Lammikkoloikka kysyi lyhyesti ja hieman viileästi. Se oli ainoa mitä hänen tarvitsisi toisesta tietää. Naaras höristeli korviaan ja kuunteli metsän rauhoittavia ääniä. Jos he saisivat jonkun hienon saaliin, ehkä Tuhkajuova haluaisi jakaa riistaa hänen kanssaan. Naaraskissa toivoi salaa, että oli emonsa lempipentu, vaikka se oli varmaankin se typerä Varissulka. Lammikkoloikka toivoi mielessään, että hän oli väärässä.

//Myrsky?? ;)

Susimieli nyökkäsi Salamasielulle, toinen oli varmasti parempi taistelija, kuin partioitsija.
“Niin, sinä olet varmasti paljon parempi taistelemaan, kuin kävelemään”, pilkkuturkkinen kollikissa naukaisi toiselle ja nyökäytti reippaasti päätään. Hänen kehunsa kuulosti kummalliselta, mutta pienikokoisen soturin äänensävy kertoi täysin, että hän oli ollut pelkästään hyväntahtoinen. Kolli kuitenkin väistyi keskustelusta ja kuunteli, kun Varissulka puhui Salamasielulle. Hetkinen, kolli ei puhunut lainkaan kivasti Salamasielulle. Ei se ollut reilua! Kollihan oli niin mukava. Susimieli luimisti hieman korviaan.
“Ei ole kiva, että sinä puhut Sa-sa-salamasielulle noin! E-ei se ole ki-kivasti tehty, Salamasielu on hyvä taistelemaan”, kollisoturi puolusti klaanitoveriaan änkyttäen. Häntä pelotti välillä puhua vanhemmille sotureille.Mutta voisiko hän muka katsoa vierestä, kun Varissulka kiusasi Salamasielua? No ei voinut! Kolli tiesi kuinka pahalta se tuntui, Salamasielulla oli varmasti paha mieli. Soturi päättikin taputtaa toista muutaman kerran tassullaan lohduttaakseen.
“Ai, mitä sinä tarkoitat? Mutta ky-kyllä minä tulen mielelläni! Se olisi hauskaa ja sinä olet niin taitava!” pilkullinen kolli hihkaisi. Soturi näyttäisi hänelle taatusti hienoja liikkeitä eikä hän malttanut odottaa, että pääsisi harjoittelemaan.
//Salami?

AUROORA
Pimentovarjo: 33kp!-
Salamasielu: 5kp-
= 38kp

ELANDRA
Jääviilto: 7kp-
Sulkavirta: 11kp-
= 18kp

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 52kp!- Voit nyt johtaa partioita ja saada oppilaan!

SAAGA
Rosmariinitassu: 46kp!-

Mesitähden haluttomuus kertoa enempää sai minut epäilemään hänen kertomuksensa todenmukaisuutta. Toisaalta oli totta, että uskoista puhuminen oli kokoontumisessa kielletty, eikä Mesitähteä puhtoisempaa ollutkaan. Hän ei lähtisi helposti rikkomaan klaanien yhteisiä sopimuksia, etenkään nyt, kun Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit olivat mitä olivat.
Paloin kuitenkin halusta tietää enemmän. Halusin tietää, miksi Kuolonklaani lähti metsästä. Kuolonklaanissa kerrotun tarinan mukaan Viiltotähti oli luonut Kuolonklaanin tyhjästä, ja olimme asuttaneet näitä seutuja klaanin syntymästä asti. Mesitähden mukaan asia oli täysin päinvastoin. Minun oli saatava tietää, miksi hänen kertomuksessaan jätimme kotimme.
"Eikö sinusta totuuden ilmi tuleminen ole tärkeämpää kuin sääntöjen noudattaminen?" kysyin haastaen ja siristin silmiäni. "Minulla on oikeus tietää. En kerro Henkäystähdelle."
En ollut varma, tiesikö Henkäystähtikään tästä toisesta näkökulmasta Kuolonklaanin historiaan. Hän oli kyllä tavannut Pimeyden Metsän kissoja, joten oli mahdollista, että hän oli saanut kuulla totuuden heiltä. Mikä totuus nyt ikinä olikaan.
"Liittyykö Kuolonklaanin lähtemiseen metsästä siis niin läheisesti usko, ettet voi kertoa siitä?"

//Mesi?