Sulkavirta oli salaa hieman pettynyt, kun Lokkimieli kertoi, ettei ollut ehtinyt jutella lainkaan Uskolinnun kanssa Eloklaanissa ollessaan. Naaras toki rakasti poikaansa enemmän kuin mitään, mutta ei olisi ollut Lokkimielelle pahitteeksi, jos tämä olisi päässyt puhumaan Uskolinnun kanssa. Sulkavirta piti Uskolinnun tavasta vaalia rauhaa, vaikkakin naaraan mielestä eloklaanilaiskolli oli toisinaan vähän turhankin joustava ja ystävällinen kaikille. Jokainen ei ansainnut Sulkavirran mielestä toista mahdollisuutta, mutta Sulkavirta arvosti sitä, miten paljon Uskolintu oli valmis tekemään veljensä vuoksi. Naaras ei kuitenkaan ilmaissut harmitustaan ääneen, sillä hänelle kaikista tärkeintä oli, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan. Oli suorastaan luksusta, että hän pääsisi jatkossa näkemään poikaansa joka ikinen päivä!
Lokkimielen seuraava kysymys sai Sulkavirran yllättymään:
"Voisitko kertoa vähän tarkemmin, millainen Ruskalintu oikein oli luonteeltaan?" Sulkavirta toki oli kertonut pojalleen jonkin verran hänen isästään, muttei valkoharmaa kolli aiemmin ollut aiemmin kysellyt siitä oma-aloitteisesti. Kollin kysymys sai Sulkavirran hyvälle tuulelle, hän olisi voinut puhua Ruskalinnusta loputtomiin saakka, mutta aiemmin hänellä ei ollut ollut ketään kuuntelijaa.
"Tietysti voin", Sulkavirta kehräsi ja hidasti tahtiaan. Naaras palasi muistoissaan hetkeksi aikaan, jolloin hänen kumppaninsa oli elänyt. Ikävä voimistui, mitä enemmän harmaanruskea soturi mietti edesmennyttä rakastaan. Mutta hän tiesi kestävänsä sen, sillä olihan hänellä sentään Lokkimieli, heidän yhteinen poikansa.
"Sinun isäsi oli mitä hienoin kissa. Hän oli aina iloinen ja avulias. Lisäksi Ruskalintu puhui paljon, siis välillä ihan todella paljon", Sulkavirta naurahti huvittuneesti ja vakavoitui nopeasti, "mutta välillä hän puhui ohi suunsa ja saattoi sanoa jotain ilkeästi. Hän halusi uskoa kaikista aina hyvää. Ruskalintu ei koskaan ollut vihainen, en usko että hän edes osasi vihata ketään. Ruskalintu teki kaikkensa meidän perheemme vuoksi. Mutta jos totta puhutaan, en usko että hän olisi sopeutunut elämään Kuolonklaanissa. Ruskalintu tuskin olisi sietänyt sotaa ja sitä, miten erakkoverisiä kohdellaan."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa ja toivoi koko sydämensä pohjasta, että kolli olisi saanut tutustua isäänsä. Mutta se toive oli mahdoton toteuttaa ennen Lokkimielen kuolemaa, joka toivottavasti ei tapahtuisi vielä vuodenaikoihin. Sulkavirta tiesi, että Ruskalintu oli ennen kuolemaansa löytänyt uskon Pimeyden Metsään. Naaras oli varma, että Lokkimieli tapaisi isänsä siellä.

//Lokki?

Nyt oli minun vuoroni olla hölmistyntyt, kun kuuntelin Lepakkotassun sanoja. Tuntui kuin hän olisi kasvanut hetkessä pennusta elämää nähneeksi soturiksi silmieni edessä. Leikkimme aikaisemmin päivällä oli omannut ihan eri ilmapiirin, kun nyt tämä keskustelu omasi. Huokaisin hitaasti.
“En tajunnut, että sinusta tuntui tuolta”, sanoin epävarmana. Kolli vain kohautti lapojaan. Hän vaikutti väsyneelle. En tiennyt sopivatko sanat tilanteeseen mutta nyt en välittänyt. Tiesin, että kolli ymmärtäisi, jos sanoisin jotain typerää, koska olin edelleen pienesti shokin omaisessa järkytystilassani. En tiennyt miksi luotin Lepakkotassuun noinkin vahvasti mutta jokin hänen katseessaan ja tavassa jolla hän puhui sai minut luottavaiselle päälle.
“Tiedän, että sinä et ole aina ollut mikään typerä karvapallo. Enkä sano, että olisit nytkään mutta ei typeräksi karvapalloksi synnytä”, naukaisin tietäväisesti. Tiesin, että jokainen kissa sai luonteen piirteensä siitä ympäristöstä, jossa tuo kasvoi. Höyhenhalla oli opettanut sen minulle silloin kun vielä eli. Hän oli kertonut myös paljon muuta hyödyllistä. Höyhenhalla oli mahtava emo ja luotin siihen, että näkisin hänet vielä. Lepakkotassusta oli varmaan rankkaa, kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Minulla sentään oli vielä isä. Olihan minulla siskoni mutta en tiennyt minkälaiseksi olin nyt pilannut välimme vai oliko niitä lainkaan enää. Halusin korjata nuo välit mutta en kyllä tiennyt kuinka valmis olin ottamaan vastaan itsetuhoisen siskon.
//Lepa?

Jotain tällaista uhkailua olinkin Tuhkajuovalta odottanut, joten se ei hätkähdyttänyt minua.
"Voisin loukkaantua siitä, että kuvittelisit minun tekevän mitään vastaavaa uudestaan", sanoin viileästi hymyillen. "Kenties oli minulta harkitsematonta alkaa tonkimaan sinun salaisuuksiasi, mutta en ole mikään typerä kissa: en tekisi sitä uudelleen. Toivon sinun tietävän, kuinka paljon arvostan toveruuttamme. Voit luottaa siihen, etten koskaan enää tee mitään, mikä voisi sen vaarantaa."
Toivoin todellakin, että Tuhkajuova kykenisi edelleen luottamaan minuun. Minulla ei ollut Kuolonklaanissa paljoa liittolaisia, sillä useimmista klaanin kissoista en pitänyt. Tuhkajuovan seurassa minun oli helppoa olla, sillä en koskaan joutunut teeskentelemään tai esittämään mitään. Minusta tuntui, että useimmat pitivät minua hillityn luonteeni vuoksi vaikeana keskustelukumppanina, mutta Tuhkajuova tuntui ennemminkin arvostavan sitä.
Katsoin naarasta arvioiden. Olin harkinnut kertovani hänelle Turmaloikasta. Kenties Pyräkkäpirulle tunnustaminen oli saanut kielenkantani löystymään, sillä jostakin syystä koin halua avautua soturille salaisuudestani. Olin kuvitellut, että Tuhkajuovan mieltä helpottaisi, jos hänkin saisi tietää minusta jotain salaista: se toimisi hänelle suojana, sillä jos koskaan toisin hänen salaisuutensa päivänvaloon, naaras voisi käyttää omaani minua vastaan. Tiesin kuitenkin, että Tuhkajuova oli ehdottoman uskollinen päällikölle. Halusin uskoa, ettei hän kertoisi tempustani Henkäystähdelle, mutta en voinut olla asiasta täysin varma. Salaisuuteni paljastuminen saattaisi maksaa minulle henkeni - eikä se ollut edes pahin mahdollinen tapahtumien käänne - joten epävarmuudelle ei ollut sijaa.
"Tietääkö Henkäystähti?" kysyin sen sijaan. "Tietääkö hän, ettei Varissulka ole hänen poikansa? Henkäystähden tuntien hän tuskin sietäisi tätä silmissään, sillä Varissulkahan on puoliverinen."

//Tuhka?

Varissulan sanat saivat Aaltosalaman sydämen läpättämään. Hänen naamalleen levisi kaino hymy, ja hän tuuppasi kollia kevyesti rintaan tassullaan.
"Nyt sinä kyllä imartelet", hän murahti, mutta hänen silmänsä nauroivat. Varissulankin kurkussa hyrisi kehräys. "En minä maailman paras emo olisi. Mutta siihen minä kyllö pyrkisin." Soturitar katseli hetken lammelle päin, ennen kuin siirsi rakastavan katseensa takaisin kumppaniinsa. "Sinun jos kenen kanssa minä haluan perustaa perheen. Yhdessä me olisimme varmasti parhaimmat vanhemmat pennuillemme."
Varissulan naamalle nousi lämmin hymy. Aaltosalama kurkotti lipaisemaan soturin korvia hellästi. "Olen myös varma siitä, että sinua parempaa isää ei löydy mistään. Pentumme saavat sinusta loistavan roolimallin", naaras hymyili veikeästi.
Vaikka kumpikaan ei sanonut sitä varsinaisesti ääneen, Aaltosalama tiesi heidän tulleen yhteiseen päätökseen pentujen hankkimisesta. He perustaisivat perheen yhdessä ja saisivat ihania pentuja, joista kasvaisi ylpeyden aiheita niin vanhemmilleen kuin klaanilleenkin. Hän näki jo kuvitelmissaan, miten urheita ja tunnollisia kissoja näistä kasvaisi.
"Harmi, että lehtikato lähestyy", punertava soturitar huokaisi sitten ja nojautui kumppaniaan vasten. "Olisin halunnut kasvattaa pentumme hiirenkorvan tai viherlehden aikaan, jolloin kaikki ei ole niin kylmää ja ankeaa."

//Varis? 8-)

Kettusilmä nautti rauhassa kunnes kuuli Tulisielun lähestyvän toista ja halusi jutella naaraalle, naaras nousi istumaan ja hymyili tuolle kun toinen kyseli uimisesta "uiminen on kivaa ja sitä voi myös hyödyntää kalastuksessa hyvin," tämä huomasi toisen murahduksen ja silmien pyörittelyn Kettusilmä otti tuon haasteena ja virnuili "taidat olla niitä kissoja jotka eivät osaa tai arvosta uimisen taitoa lainkaan." Kettusilmä sanoi ilkikurisesti kunnes kuunteli toisen kysymyksen siitä että onko tällä kumppania "valitettavasti ei ole kumppania ja en usko että kukaan haluaisi minunlaistani kumppanikseen, sinulla taitaa olla vai arvasinko ihan puskaan?" Kettusilmä katseli toista vähän virnuillen "noh kerropa vähän itsestäsi että miten sinulla on mennyt Tulisielu?" kettusilmä nosti katseensa toisen silmiin ja hymyili toiselle "kuten vaikka mitä tykkään tehdä jos ei tarvitse olla partioinnissa?" Kettusilmä katseli välillä ympärille ja mietti mitä voisi tehdä toisen kanssa, naaras venytteli hetken ja mietti että juuri kävi kalastamassa kalaa niin ei voisi nyt mennä uudestaan "mitäs sanot jos otetaan leikkimielinen painiottelu Tulisielu?"
//Tulisielu

Heräsin yhtäkkisesti kirkaseen Valoon ja tyhjään paikkaan vierelläni.
*Eikä.. tattihalla on varmaan lähetetty johonkin partioon tai jotain..* ajattelin harmistuneena. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin ulos pesästä katselen ympärilleni, huomasin kauniin kettusilmä nimisen naaraan ja ajattelin että voisin mennä tämän luokse jutelemaan. Tunsin että se olisi hyvä ajatus joten pujahdin vikkelästi tämän luokse hymyillen.
"Hei, kettusilmä!" Maukaisin hymyillen. Naaras kääntyi minua päin hymyillen.
"Hei, tulisielu onko sinulla jotain asiaa?" Tämä kysyi.
"Ei sinänsä mutta haluaisin jutella kanssasi", mau'un hymyillen.
"Selvä", kettusilmä maukui vastauksesi. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti.
"Sinähän osaat uida? Millaista se on?" Kysyin hymyillen. Kettusilmän silmissä välähti innoikas pilke.
"Uiminen on kivaa!" Kettusilmä maukui. "Olen jopa harva valituista kun osaan uida", hän lisää ilmiselvästi ylpeänä. Murahdin ja pyöritellin silmiäni.
"Onko sinulla kumppania tai jota kuta josta pidät enemmän kuin ystävänä?" Kysyin hymyillen sydän täynnä lämpöä kun Edes ajatellin tattihallaa. Hetkeksi mielessäni tuntui olevan pelkästään kumppanini keltaiset silmät joissa loisti iloinen valo.
//Kettu?

Kamomillatassu ei vastannut Hiljaisuustassulle mitenkään, mutta kollista tuntui, että naaras rauhoittui ehkä jo hieman. Kuitenkin Kamomillatassun pyrkiessä pystyyn, hän vain lysähti takaisin sammalilleen, jotka hän oli juuri repinyt riekaleiksi.
Hiljaisuustassu nuolaisi naaraan päälakea yrittäen rauhoittaa tätä, mutta Kamomillatassu vain säpsähti ja pyrki hieman kauemmas.
“Anteeksi”, Hiljaisuustassu mumisi. Hän istui katsomassa naarasta apeana siitä, että ei osannut auttaa tätä.
“Kamomillatassu! Mikä sinulla on hätänä?” Hiljaisuustassu kuuli Syöksytassun äänen pesän suulta. Kolli ryntäsi Hiljaisuustassun syrjään sysäten Kamomillatassun vierelle ja kääriytyi tämän ympärille.
“Kamomillatassulla on… huono päivä?” Hiljaisuustassu naukui. Syöksytassu mulkaisi häneen kylmästi.
“En minä sinulta kysynyt, mutta ihan miten vaan”, hän murahti ja käänsi taas katseensa Kamomillatassuun.
“Kamomillatassu riitaantui sisarensa kanssa”, Hiljaisuustassu naukui vielä, mutta Syöksytassu vain heilautti korvaansa välinpitämättömästi.
“Ei hätää Kamomillatassu. Minä olen tässä nyt. Sano miten voin sinua auttaa. Teen vuoksesi ihan mitä vain”, raidallinen kolli naukui. Hiljaisuustassu katsoi kahta oppilasta hieman surullisena. He näyttivät jo lähes kumppanuksilta. Varmasti Kamomillatassu piti Syöksytassusta. Miksei pitäisi. Ja varmasti Kamomillatassu halusi hänestä kumppaninsa, miksei haluaisi?

//Kamo?

Tunteeni olivat sekalaiset ja sydämeni tuntui raskaalta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä että sisareni oli suutunut niin paljon.. tai no sehän oli minun syyttääni.. katselin hiljaisuustassua nuorta kollia joka oli minulle tärkeä ystävä hän oli alkanut lohduttaa minua eikä vain suututtanut ja syyllistynyt.. tunsin itseni silti turhaksi.. halusin ystävän joka voisi olla jopa enemmän kuin ystävä.. tiesin että olin löytänyt sellaisia kissoja itselleni Kaksi ja juuri siksi elämäni oli juuri todella sekava.. kumpi olisi se oikea? Tällä hetkellä tuntui että ainut joka tuntui siltä oikealta oli Syöksytassu mutta minä välitin myös hiljaisuustassusta! Kukaan ei tiennyt tunne myrskyni syytä yhtä hyvin kuin minä.. työnsin kynteni sammaliin ja raatelin sammalpetini riekaleiksi toivoen että voisin tehdä saman itselleni. Nousin seisomaan hymyilen väkinäisesti mutta en onnistunut vaan lysähdin taas sydän kurkussa riekaleisten sammalten sekaan. Halusin kysyä oliko hiljaisuustassu tosissaan.. halusiko hän oikeasti minusta kumppanin? lopetin kuitenkin haaveillun nopeasti ja painauduin kollin kiinni tuntien rinnassani sydämen paikkalla pelkän tyhjyyden.
//Hiljukka?

Pimentovarjon kertomus kuulosti hyvin hämärältä. Eloklaanilaisten täytyi olla todella viekkaita, jos itse Kuolonklaanin varapäällikkö ei ollut huomannut, että Eloklaanissa oli meneillään jotain normaalista poikkeavaa. En halunnut uskoa, että kyse olisi Pimentovarjon huolimattomuudesta. Vaikka toisaalta, paineet olivat varmasti valtavat, jolloin jotain oleellista saattoi jäädä helposti huomaamatta. Mutta ei, ei se varmastikaan ollut niin. Pimentovarjo oli parhaillaan pienen paineen alla, joten ei se olisi tehnyt hänestä niin huolimatonta. Tunsin soturin ja tiesin sanomattakin, että tämä tilanne oli hänelle sietämätön.
Yllätyin, kun naaras pysähtyi ja vaihtoi yllättäen aihetta, alkaen puhua Varissulasta ja siitä, miten Pimentovarjo oli paljastanut salaisuuteni.
"Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Eikä ylipäätään ollut minun asiani selvittää totuutta Pohjaharhasta ja Varissulasta", Pimentovarjo näytti olevan aidosti pahoillaan. Minä luotin toverini sanaan, hän takuulla puhui totta. En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö naaraan teko olisi satuttanut minua. Se oli tuhonnut kenties lopullisesti välini poikaani, jota edelleen rakastin aivan liikaa. Katseeni pysyi ilmeettömänä, kun se pysähtyi mustan soturin silmiin.
"Jos tilallasi olisi kuka tahansa muu, en edes harkitsisi ymmärtäväni tekojasi. Mutta ikävä kyllä lienet ainoa kuolonklaanilainen jota voin sietää ja johon voin luottaa, joten olen valmis jättämään asian tähän. Siinä olet aivan oikeassa: tämä asia ei kuulu sinulle. En minäkään pengo sinun synkimpiä salaisuuksiasi ja tuo niitä julki sellaisille, joiden ei pitäisi niistä tietää", nau'uin ehkä hieman tarpeettoman kylmällä äänellä pitäen katseeni visusti Pimentovarjon silmissä. Naaras nyökäytti päätään. Ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, minä jatkoin:
"On sinun onnesi, etten minä ole yhtä kostonhaluinen kuin osa klaanitovereistamme. Huolehditkin, että pidät jatkossa kuonosi erossa minun asioistani ja salaisuuteni visusti omana tietonasi. Jos sinä petät minut vielä kerran, en anna sitä sinulle koskaan anteeksi."

//Pimento?

Lätäkkölempi sääli Lampivärettä, joka purskahti yllättäen itkuun. Se ei tullut tabbykuvioiselle soturille yllätyksenä. Hän antoi Lampiväreen puhua ennen kuin sanoi itse enempää. Soturi oli kerrassaan helpottunut, kun Lampiväre lupasi, ettei koskaan puhuisi eloklaanilaisille tai tekisi koskaan mitään niin typerää kuin oli nyt tehnyt. Lätäkkölempi ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt, jos Lampiväre ei olisi luvannut sitä hänelle. Tai kyllä hän tiesi: hän olisi joutunut kertomaan isälleen siskonsa petoksesta. Hän olisi käytännössä työntänyt rakkaan sisarensa suoraan kuolemaan heidän isänsä kynsiin. Ajatuskin siitä sai Lätäkkölemmen olon muuttumaan epämukavaksi. Sata kertaa ennemmin hän pitäisi sisarensa karmean petoksen salaisuutena kuin antaisi hänen tulla teloitetuksi petturina. Lätäkkölempi huolehtisi, ettei Lampiväre tekisi enää koskaan mitään yhtä typerää.
"Niin olit", Lätäkkölempi ei lähtenyt valehtelemaan, sillä se oli totuus. Lampiväre oli ollut tyhmä. Lätäkkölempi huomasi, miten hänen sisarensa katse synkkeni entisestään. Minkäs Lätäkkölempi sille mahtoi, että hänellä oli pakottava tarve sanoa asiat kuten ne oli, hän inhosi totuuden kaunistelua ja asioiden suurentelua tai pienentelyä.
"Kyllä minä tiedän, ettet sinä tehnyt sitä pahuuttasi. Sinulla vain on liian kultainen sydän ja olet liian kiltti kissa, se Kortetassu osasi löytää varmaankin juuri oikeat sanat, joilla sai sitten käytettyä sinua hyväkseen. Älä suo enää yhtäkään ajatusta sille kissalle tai yhdellekään eloklaanilaiselle, ne eivät ole sen arvoisia", Lätäkkölempi yritti olla kannustava, jotta hänen rakas sisarensa ei vajoaisi täysin epätoivoon ja masentuisi, "en minä ikinä voisi sinua vihata. Tekojasi kyllä, mutta en sinua. Sinä olet minun siskoni, samaa verta kanssani, joten minä rakastan sinua mitä ikinä tekisitkin, vaikken tekojasi hyväksyisikään."
Lampiväreen itkuisille kasvoille piirtyi hento, helpottunut hymynkaltainen irvistys. Lätäkkölempi otti askeleen lähemmäs siskoaan ja puski tämän poskea hellästi kuonollaan.
"Älä ikinä enää epäile, ettetkö voisi kertoa minulle jos jokin on hullusti. Sinä olet minun elämäni tärkeimpiä kissoja, tahdon tietää mitä sinulle kuuluu", tabbykuvioinen naaras naukui lempeällä äänellä sisarelleen.
"Sinäkin olet minulle hyvin tärkeä", Lampiväre vastasi ja vuorostaan puski kuonollaan pentuetoveriaan, "minä rakastan sinua Lätäkkölempi."
"Niin minäkin sinua, sisko-rakas", Lätäkkölempi vastasi. Naaras otti askeleen taaksepäin ja katsoi Lampivärettä mietteliäästi.
"Onko jokin hullusti?" Lampiväre kysyi hiukan hämillään.
"Ei, minä vain mietin, että pitäisikö Lammikkoloikallekin kertoa tästä", Lätäkkölempi mietti ja jatkoi sitten hieman epäröiden, "vai kertookohan hän heti Tuhkajuovalle? Hän on aina tehnyt kuten emo sanoo eikä ole koskaan valehdellut emolle... Pystyisiköhän hän pitämään näin suuren salaisuuden emoltamme?"

//Lampi?

Roihumarja päätti lähteä liikkeelle ja katsoi kun juuri Kettusilmä toi kaksi suurta kalaa, naaras mielessään ajatteli tuosta naaraasta on tullut oikea vesipeto en edes itse uskaltaisi veteen vielä hukkuisin jos sinne joutuisin. Roihumarja meni katsomaan miten klaanin vanhemmat voivat ja hymyili heille kun näkivät heidät, "kuinka voitte tänään rouvat" naaras aloitti ja tiesi että toinen heistä oli lähes sokea kummatkin vanhimmat kissat virnuilivat ja vastasivat "noh miten tässä nyt oikein voi ihan kai hyvin voimme ja sinä olet kyllä kasvanut paljon Roihumarja ja mukavaa kun olet täällä käymässä meitä tervehtimässä." Roihumarja katsoi kaksikkoa ja istui toisten luokse "noh ajattelin tulle teitäkin tervehtimään koska olette kuitenkin klaanin vanhimpia ja lisäksi teidän kanssa on erittäin mukavaa jutella silloin kun tulen käymään aina tässä teidän luona," iso naaras kertoi ja tämän äänestä kuuli selvästi ilon joka sai vanhimmat hymyilemään iloisesti toiselle. "Olet varsin mukavaa juttu seuraa aina Roihumarja kun päätät tulla käymään tässä ja miten sinun päiväsi on lähtenyt käyntiin?" Roihumarja kuunteli kaksikkoa kun he kysyivät että miten toisen päivä oli lähtenyt käyntiin "noh ihan normaalisti näin myös äsken kun Kettusilmä toi kaksi isoa kalaa juuri ja sitten oikeastaan vain ollut muiden sotureiden kanssa. Mutta hei minä tästä lähden oli oikein mukavaa jutella teille nähdään taas." Roihumarja poistui paikalta ja meni muiden soturien luokse ja laskeutui maahan makaamaan.

Olin vatsakarvojani myöten liejussa. Jalkani eivät nousseet tarpeeksi, jotta olisin saanut mutaisesta mönjästä otteen vaan liikehdin avuttomana sen painavan massan alla. Ei auttanut kuin olla paikoillaan, odottaa pelastajaa täysin muiden armoilla. Rintaani ahdisti, vaikka muta ei yltänytkään painamaan rintaani. Yritin epätoivoisesti etsiä ympäriltäni jotain mihin tarttua, edes pientä heiveröistä oksaa, joka riittäisi saamaan minut tarpeeksi toiveikkaaksi, että jaksaisin taas pyristellä. Pelastuminen ei ollut todennäköistä jos oli jo itse luovuttanut. Mutta mitään ei näkynyt.
Muta alkoi sykkiä ja hitaasti sen pinta alkoi kohota liike liikkeeltä. Sydämeni hakkasi, mutta muuten kehoni oli täysin jähmettynyt. Pakokauhu kasvoi kehossani sietämättömäksi, enkä kyennyt lievittämään sitä. Muta hipaisi leukaturkkiani, ilma alkoi olla ahdasta hengittää. Painava turkkini veti minua pohjaan. Aloin haukkoa henkeäni.

Hätkähdin hereille ja hypähdin suoraa neljälle jalalle. Yö soturienpesässä oli rauhallinen, mutta sydämeni takoi. Minulla ei ollut mitään hätää. Ei mitään hätää. Ja silti ilmassa oli jotain uhkaavaa. Kaikki oli päällisin puolin normaalisti, mutta jokin minussa oli vinksallaan.

Kettusilmä oli harjoittelemassa kalastusta joella ja olikin saanut kaloja mutta suurin osa muista klaanin jäsenistä ei oikein katsonut kissan touhuja hyvällä, eikä se oikeastaan haitannut koska olin hyvin harvoja ja valittuja jäseniä jotka osasivat uida tai edes sukeltaa. Kettusilmä oli myös halukas taas ärsyttämää setäänsä ja alkoi miettimään miten se oikein onnistuisi tämä tiesi kyllä että sitä ei vaadittu paljon että saisi setänsä suuttumaan, oli siitä kuitenkin jonkun aikaa kun naaras oli viimeksi kiusoitellut setäänsä. Kettusilmä nousi vedestä ja ravisteli suurimman osan vedestä pois turkistaan ja otti kaksi suurta kalaa suuhunsa lähti tallustamaan kohti klaanin majapaikkaa mutta tarkkaili kuitenkin metsää kun kuljeskeli yksin siellä. Kettusilmä kun tuli paikalle niin tämä vei kalat ruokien luokse ja meni läheisen puun luokse teroittamaan kynsiään ja päätti kiivetä siihen Kettusilmä tunnettiin siitä että hän ei ollut mikään parhain kiipeilijä joten se tuotti naaraalle haasteita mutta lopulta toinen sinne pääsi parin lipsumisen jälkeen, naaras asettui maate ja katsoi tovereitaan hiljaa puusta.

Lepakkotassu hölmistyi, kun Rosmariinitassu ärähti, ettei mitään lohduttajaa edes tarvitsisi. Kollia ärsytti tuo käytös. Kuinka hän kehtasi vain suuttua, vaikka kolli oli vain yrittänyt auttaa. Hän kuitenkaan ei antanut itsensä tällä kertaa suutahtaa. Kolli hillitsi itsensä ja vain puolusteli itseään sillä, että naaraan ei toki tarvitsisi hänelle suuttua.
Lepakkotassu kuunteli hetken, kun Rosmariinitassu kertoi siitä, että ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli sisarelleen sanonut ja oli pahoillaan myös siitä, että oli tiuskinut kollille. Lepakkotassu laski huomaamattaan häntänsä Rosmariinitassun selälle.
“Ymmärrän, että kimmastuit siitä mitä sisaresi sanoi. Ei kukaan nyt halua lähimmäisiään menettää”, Lepakkotassu naukui. “Kyllä minäkin osittain tiedän sen tunteen. Toki se oli minulla pääasiassa vain katkeruutta ja vihaa. Ehkä se on johtanut siihen mitä minä olen nykyään… tai ehkä minä olen vain aina ollut tällainen ärsyttävä ja typerä karvapallo”, kolli naurahti hieman ja kuulosti väsyneeltä. Hän alkoi upota ajatuksiin. Ne kaukaiset muistot siitä, miten hän oli saanut tiedon vanhempiensa murhasta sai edelleen kylmät väreet kulkemaan koko hänen kehonsa lävitse.

//Rosmy?

Vaikka olinkin tällä hetkellä aika pahalla tuulella koitin antaa Lepakkotassulle mahdollisuuden. Hän naukui, ettei ollut mikään hyvä lohduttaja ja tästäkös otin taas uuden aiheen ärähtää. Minua vain ärsytti. En minä ollut mikään pikku pentu, joka tarvitsi lohduttajaa.
“En minä mitään lohduttajaa tarvitsekaan kiitos vain”, murahdin ärtyneesti. Yllätin ilmeisesti Lepakkotassun täysin ja hänen ilmeensä oli hetken ajan hölmistynyt. Hölmistys kaikkosi kuitenkin nopeasti. Tässä vaiheessa käänsin oman katseeni pois Lepakkotassusta, koska tilanne oli liian… noh vakava sille, että tuijottaisin häntä silmiin. En edes tiennyt kumpaan silmään katsoa ja entä jos katsoisin liian kauan ja vaikuttaisin typerältä. Huomasin, että Lepakkotassu oli kiertänyt häntänsä käpälilleen. Koitin itsekin vaikuttaa niin siistiltä mutta häntä ei ylettänyt käpälille asti, koska se vääntyi typerään suuntaan. Minua ärsytti taas.
“Ei tarvitse suuttua”, pesätoverini naukui hieman puolustautuvasti.
“En tarkoittanut sitä. Siis sitä mitä sanoin Kamomillatassulle. Enkä kyllä tuotakaan niin ilkeästi kuin annoin ymmärtää. Anteeksi”, sanoin hieman nolostuneena. En ansainnut sitä, että Lepakkotassu oli tullut perääni. En edes ansainnut siskoani tällä hetkellä. Minusta vain tuntui, että olin arvoton. Raivon puuskissani sanoin mitä sylki suuhun toi enkä ajatellut sen enempää. Nyt minua taas harmitti ja Lepakkotassu varmaan aisti sen myös.
//Lepa?

Rosmariinitassu ehdotti, että he menisivät leirin ulkopuolelle ja Lepakkotassu suostui hetken maanittelun jälkeen. Myös Hiljaisuustassu oli hetkessä mukana, mutta sen sijaan Kamomillatassu ei halunnut ja asiat menivät yhtäkkiä niin nopeasti, että Kamomillatassu oli nyyhkyttämässä maassa ja Rosmariinitassu juoksi ulos pesästä.
Lepakkotassu seisoskeli typertyneenä pesässä. Hänen tassujaan syyhysi lähteä Rosmariinitassun perään, mutta miksi? Kolli katsoi vuorotellen ulos pesästä ja sitten Kamomillatassua, jonka luona Hiljaisuustassu kyyhötti. Lepakkotassu antoi silloin itsensä päättää. Jos Hiljaisuustassu nyt kerta lohdutti Kamomillatassua, hän voisi yrittää lohduttaa Rosmariinitassua.
Kolli hiipi hiljaa pesästä ulos leiriin ja huomasikin pian Rosmariinitassun Kärppämyrsky vierellään. Lepakkotassu katsoi kahta naarasta hetken aikaa vaivaantuneena, mutta tassutti varovasti lähemmäs. Hän halusi osittain, että Kärppämyrsky vain lähtisi, jotta voisi itse mennä Rosmariinitassun luokse, mutta samalla hän uskoi, että ei osaisi lohduttaa naarasta ja Kärppämyrsky osaisi hoitaa sen paljon paremmin. Kolli huomasi yhtäkkiä Rosmariinitassun sanovan jotain hiljaa Kärppämyrskylle ja vanhemman naaraan katse käväisi hänessä. Naaraat vaihtoivat vielä pari sanaa, kunnes Kärppämyrsky viittoi Lepakkotassun paikalleen ja lähti hivuttautumaan hivenen kauemmas.
Lepakkotassun tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja samaan aikaan hyvin nolostuneeksi. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut yltäpäältä punainen. Kolli kuitenkin kokosi itsensä ja meni Rosmariinitassun vierelle. Hän istahti lähes kiinni naaraaseen ja tunsi joka lihaksensa jännittyvän. Hän vilkuili ympäriinsä, kunnes yritti sanoa jotain, mutta ei saanutkaan sanaakaan suustaan ja istui siinä vain hyvin avuttomana naaraan vierellä.
“Kuules, tämä on ehkä kiusallisin tilanne, jossa olen koskaan ollut. En minä ole mikään lohduttaja”, Lepakkotassu mumisi osittain vain itselleen. “Eikä minulla ole sinulle ede mitään varsinaista vertaistukeakaan”, hän huokaisi ja katsoi Rosmariinitassuun. Kolli säpsähti hieman, kun tajusi naaraan katsovan takaisin ja käänsi heti katseensa muualle tämän sinisestä katseesta. Kolli tunsi itsensä taas punaisemmaksi kuin mikään metsän marja.

//Rosmy tai Hilju tai Kamo?

Kamomillatassu oli tullut paikalle ja asiat olivat kehkeytyneet niin että nelikko oli siirtynyt oppilaiden pesään hieman juttelemaan. Kamomillatassu oli ehdottanut, että he tekisivät jotain ja Hiljaisuustassu kuunteli innoissaan tämän ideaa keksiä haasteita toinen toisilleen. Rosmariinitassu ehdotti, että he lähtisivät salaa leiristä suorittamaan haasteitaan ja kolli oli siinäkin mielellään mukana ja jopa Lepakkotassu suostui! Mutta kuitenkin kun se tuli Kamomillatassuun, naaras ei halunnut tehdä mitään sääntöjen vastaista ja oli pian sammalillaan nyyhkyttämässä ja mumisemassa siitä miten halusi kuolla.
Hiljaisuustassu tuskin kerkesi tehdä mitään, kun Rosmariinitassu puhkesi puhumaan. Hän raivosi sisarelleen siitä millainen pelkuri hän oikeasti oli, jos halusi kerta paeta kaikkea kuolemalla. Rosmariinitassu raivosi siitä miten häneenkin sattui ja miten hänkin tiesi miltä tuntui menettää itselleen rakas kissa. Hiljaisuustassu oli niin lamaantunut siitä, että tuskin pystyi ajattelemaan mitään ja häneltä meni usea silmänräpäys tajuta, että Rosmariinitassu oli juossut ulos pesästä leiriin.
Hiljaisuustassu epäröi lähteäkkö tämän perään vai antaako tämän olla, mutta ajatteli sitten, että hän vain sotkisi asioita. Kolli tassutti nyt Kamomillatassun vierelle rauhallisesti ja asettui tämän vierelle kyyryyn.
“Kuules…” kolli aloitti, mutta tunsi kurkkuaan kuristavan. Koko tilanne oli hänelle turhan hankala ja kollin oli vaikea keksiä mitään millä helpottaa tilannetta.
“Kuule, en tiedä tarkalleen miltä sinusta tuntuu, mutta minulla on monesti ajatus, että olen yksin tässä maailmassa. Toki on minulla joitain ystäviä ja sen sellaista, mutta tarkoitan nyt sitä, että…” kolli hiljeni huokaisten. Hänen oli vaikea muotoilla järkeviä lauseita ja Kamomillatassun nyyhkytys ei tuntunut kuin vain yltyvän.
“Olen niin pahoillani. Niin hyvin syvästi pahoillani. Tunen joskus olevan yksin tässä maailmassa. Olen naljailemassa Lepakkotassun kanssa vain, koska hän vaikuttaa olevan kuin samalla tasolla kanssani. Hänelläkään ei ole enään perhettään, kuten minulla. Tykkään ajatella monesti, että hän on veljeni. Kun sain alun perin tietää siitä, että vanhempani eivät vain pitäneet minusta, tuntui kuin maailma olisi murentunut altani. Olin aina luullut, että he olivat vain kuolleet joskus jossain kamppailussa tai jotain, mutta ei. He vain lähtivät, koska eivät tykänneet minusta”, Hiljaisuustassu seposti ja laski häntänsä ystävänsä selälle. “Ajattele sinä kuitenkin sitä, että sinulla on vielä isäsi ja sisaresi. Minulla ei sentään ole ketään. Tiedän että se ei ole sama, koska en edes kerennyt kehittää tunnesidettä vanhempiani kohtaan, mutta silti kaipaan heitä. Kaipaan itselleni vanhempia, jotka olisivat minusta aina ylpeitä, kun saavutan jotain ja rakastaisivat minua sekä pitäisivät minusta huolta. En ollut kuitenkaan tarpeeksi onnekas saamaan sellaisia vanhempia”, kolli naukui hiljaa. Hän ei tiennyt auttaisiko hänen puheensa lainkaan, mutta hän halusi kuitenkin yrittää.

//Kamo tai Lepa tai Rosmy?

Vereni kiehui suonissani ja korvissani tykytti niin äänekkäästi, etten kuullut mitään muuta kuin oman hengitykseni. Olinko kuullut väärin vai naukuiko sisareni juuri haluavansa kuolla? Hengitykseni oli tiheää enkä voinut pidättää kyyneleitä nousemasta silmiini. Ne polttelivat kipeästi ja halusin huutaa. Halusin raivota. Olin menettänyt emoni! Luulin, että Kamomillatassu oli puolellani. Koitin hillitä tunteitani mutta sanat vain pääsivät suustani.
“Älä puhu hiirenpapanaa!! Luuletko, että haluan menettää sinutkin?! Olen menettänyt emoni ja niin olet sinäkin! Luulin, että tiedät millaista on menettää läheinen! Se sattuu!!” kiljuin täyttä kurkkua. Hengitin välissä raskaasti ja jatkoin sitten raivon puuskaani. Minuun sattui. Sattui niin älyttömän paljon, että luulin kuolevani itsekin.
“Tiedätkö mitä?! Olet oikeassa! Olet aika hirveä pelkuri, kun haluat paeta asioita kuolemalla!! Miettisit joskus miltä minusta tuntuu!” ärisin uhkaavasti. En nähnyt tai kuullut mitään ympärilläni. Olin aivan shokissa. Kamomillatassu oikeasti halusi kuolla vain jonkun yhden idean takia? Näin edessäni emon kasvot. Hän ei olisi ylpeä siitä, että huudan siskolleni. En voinut muuta. Sydämmeeni sattui. Olin jo kerran koonnut sen kasaan emon kuoleman jälkeen mutta nyt se oli hajalla taas.
“Vihaan sinua senkin ketunjätös!!” huusin vielä suoraan siskolleni ja ryntäsin sitten ulos pesästä.
En oikeasti tarkoittanut sanojani mutta en voinut sille mitään, että ne vain tulivat suustani. Silmät sumeina kyynelistä ryntäsin suoraan päin jotakuta. En tiennyt kuka se oli mutta tömäys oli liikaa ja käperryin maahan niille sijoilleni nyyhkyttämään. Tunsin ympärilläni Kärppämyrskyn tutun ja turvallisen hajun. Olin turvassa. Nyyhkytin silti lohduttomasti. Tunsin naaraan kosketuksen turkillani ja koitin rauhoittua mutta se ei vain onnistunut. Kärppämyrsky oli onneksi tässä. Olin turvassa. Koitin toistaa lausetta päässäni.
//Kamo? Hilju? Lepa?

"Entä sinä sisar?” sisareni kysyi minulta kiusoittelevasti. Sydämeni pampasi hätääntyneenä, en minä halunnut karata leiristä! Entä jos henkäystähti teloitaisi meidätkin! En halunnut sitä! Siirtelin ajatuksia mielessäni sydän pampaten nousin lopulta seisomaan ja maukaisin vastauksen tosin turhan kovaa mutta en onneksi paljastanut mitä ajoimme tehdä.
"En todellakaan halua!" Marisin kovaan ääneen. Tunsin kuinka joku näpäytti minua kipeästi ja vinkaisin. Silmäni laajenivat järkytyksestä ja peräänyin sydän syrjällään kyyneleet kihoten silmiini.
"Älä ole pelkuri!" Lepakkotassu murahti.
"Älä paljasta mitään", sisareni maukaisi. Sydämeni tuntui särkyvän sirpaleiksi, purskahdin hiljaiseen itkuun.. tunsin oloni tyhjäksi.. kiusatuksi... Inhotuksi.. miksi..?
"Minä pelkään vain liikaa.. lepakkotassu on oikeassa olen pelkä pelkuri!" Mau'un sydän kurkussa. Nyt ainut mitä minä halusin oli.. kuolla... Päästä emon luo pimeyden metsään.. olla taas hänen kanssaan.. olla iloinen..
"Haluaisin vain kuolla.." kuiskasin hiljaa sydän kurkussa. Vain sisareni, hiljaisuustassu ja lepakkotassu kuulivat sanani. Sydämeni tuntui särkyvän ja käperyin sammaliin nyhkytämään. Tuntui kuin ympärilläni ei olisi ollut mitään... Halusin vain nukahtaa enkä enään herätä.. mielessäni ei ollut mitään muuta ajatusta kuin se.. ja se riitti minulle.. en tarvinnut muuta..
*Mutta entä hiljaisuustassu? Minä välitän hänestä.. vaikka muut tuntuvatkin nykyään niin typeriltä en voi jättää heitä.. mutta jos he eivät halua minua?* Ajattelin mielessäni. Nostin päätäni hitusen itkien edelleen mutta nyt jo hitusen rauhoituneena.
//Rosmy? Lepa? Hilju?

Oli kulunut puolikuuta siitä kun olin ollut partiossa myrskymahdin kanssa, eloklaanin vartijat olivat vähän aikaa sitten palaneet tuoden huonoja uutisia.
*Vaikka ei se minusta ollut huono uutinen en halua että klaanini alistaa muita kissoja* ajattelin nolona siitä kun muistin että pienempänä olisin varmaankin halunnut sitä. Minulla oli tylsää koska minua ei ollut laitettu mihinkään partioon joten olin vain vähän harmistunenaa yksikseni soturien pesän edellä. Katsahdin ujosti tattihallaa... Suljin hetkeksi silmäni ja ajattelin.
*Pitäiskö minun koettaa sitä myrskymahdin ehdotamaa tapaa siis kertoa hänelle että pidän hänestä?* Mietiskelin ajatuksissani. Kun lopulta aukaisin silmäni niin päätin kerätä kaikken rohkeuteni ja kertoa tunteistani tälle. Nousin hitaasti seisomaan ja lähdin loikkimaan tattihallaa päin. Pysähdyin noin kolmen hiirenmittan päähän kollin kuonosta.
"Hei, tattihalla minulla olisi sinulle vähän asiaa", mau'un hymyillen. Kolli nyökkäsi kiinnostuneen näköisenä ja hymyili.
"Kerro vain mitä", kolli naukui melko ujolla äänellä uskoin kyllä että se esiintyisi aika paljon hänen äänesään joten en huomioinut tätä ja aloin puhua.
"Ööh tuota.. tattihalla minä.. tuota noin pidän sinusta enemmän kuin ystävänä...", mau'un takellelen epävarmasti. Tattihallan silmät laajenivat hämmenyksestä ja niissä loisti lempeä ilo samanaikaisesti.
*Mitäköhän hän vastaa..?* Ajattelin mielessäni.
"Sinä siis pidät minusta?" Kolli kysyi. Nyökkäsin ujona ja heilauttin häntääni kollin kyljelle. Aikaisin suuni ja kysyin kysymyksen johon halusin kuumeisesti saada vastauksen.
"Voisitko sinä olla minun kumppanini?" Kysyin hymyillen.
"Voin minä olla kumpanisi", tämä vastasi ujohkona. Aloin kehräämään ja painauduin kollin kiinni ja nuolaisin tämän poskea kielelläni. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin hetken pilavaan tunteen.
*Entä jos hän suostui kumppanikseni vain koska on liian ujo kieltäytymään?* Kysyin ujona itseltäni. päätin kuitenkin siirtää ajatuksen pois sillä hän varmaankin halusi itsekin minut kumppanikseen. Olimme kyllä melko erilaiset luonteiltamme. Kuulin että kolli oli sanottu jotain mutta olin ollut niin ajatuksissani että en ollut kuulut. Sisimmäsäni tunsin hämmennystä ja päätin pyytää häntä toistamaan.
"Anteeksi, tattihalla en kuullut mitä sanoit joten voisitko toistaa?" Kysyin lempeästi kollille. Hän nyökkäsi ja aukaisi suunsa toistaakseensa äsken sanomansa.
"Olisitko valmis saamaan Pentuja tulevaisuudessa?" Tattihalla toisti. Värähdin sillä kysymys tuntui turhan aikaiselta mutta minä tiesin jo vastauksen.
"Kyllä minä olen.. halusin juuri sinun kanssasi pentuja..", kuiskaan lopun miltei kuulumatomasti. Tattihalla kehräsi hymyillen ja katseli minua.
"Tattihalla voisimmeko mennä ehkäpä metsästämään? Ihan kahden? Tai sitten kävelyllä" kysyin sydän täynnä lämpöä. Hän nyökkäsi ja nuolaisi hellästi minua päälaelta.

Susimielen suuret korvat painuivat luimuun. Hänellä oli nälkä, mutta Kaamoskukka istui tuoresaaliskasan lähettyvillä ja tiiraili aina välillä ujon kollin suuntaan. Susimieli oli aiemmin yrittänyt hakea tuoresaaliskasasta riistaa, mutta Kaamoskukka oli estänyt hänen aikeensa. Kollikissa nielaisi ja kääntyi. Hän varmaan hakisi ruokaa sitten myöhemmin.. Kollin korvat nousivat kuitenkin pystyyn, kun hän huomasi Neilikkasydämen saapuvan leiriin. Hymy piirtyi Susimielen kasvoille. Hän oli kaivannutkin ystävänsä seuraa kovin. Olisikohan naaraalla aikaa hänelle? Pilkullinen kissa tiesi, että Neilikkasydämellä oli valtavasti ystäviä ja hänestä oli kunnia-asia, että hän sai kuulua niihin. Kollisoturi röyhisti rintaansa ylpeänä, mutta hihitti sitten itsekseen eleelleen. Hänhän näytti aivan Kaamoskukalta, joka ylpisteli jatkuvasti kaikelle ja kaikille! Susimieli tassutteli lähemmäksi ystäväänsä, joka oli myös huomannut hänet.
"Heii, Neilikkasydän! Mitä sinulle kuuluu?" Susimieli naukaisi iloisesti ja hymyili naaraalle, joka oli saapunut partion mukana leiriin. Kollikissa kallisti päätään uteliaana odottaen vastausta.
"Hei, Susimieli. Mukava nähdä sinua, minulle kuuluu hyvää. Olisitko sinä halunnut aterioida kanssani?" Neilikkasydän kysyi toiselta ystävällisesti ja pilkkuturkki nyökkäili toiselle hymyillen.
"Se kuulostaa hyvältä, mennäänkö?" Susimieli vastasi Neilikkasydämelle ja vilkaisi tuoresaaliskasaa. Neilikkasydämen kanssa hän ei pelkäisi Kaamoskukkaa, ainakaan niin paljoa..

Harmaaraidallinen naaras suki turkkiaan tyynenä ja silmäili silmät viiruina aukion kissoja. Joku heistä oli petturi ja heitä Lammikkoloikka halveksi suuresti. Naaras tuhahti ja sukaisi etujalkaansa muutaman kerran. Ehkä hänen pitäisi puhua Tuhkajuovalle jälleen kerran. Lammikkoloikka oli miettinyt, että jos hän auttaisi Henkäystähteä selvittämään kuka petoksen takana, hänen asemansa pysyi hyvänä. Lammikkoloikka halusi olla pitää maineensa puhtoisena, kuin pulmunen. Vaikka Lammikkoloikka ei tavoitellut arvoasemia, soturius ja Tuhkajuova, ne olivat koko hänen elämänsä. Lammikkoloikka ei halunnut elämältään mitään muuta, kuin palvella Kuolonklaania ja emoaan. Naaraan suurin tehtävä oli saada Tuhkajuovasta ylpeä ja Lammikkoloikka janosi harmaaturkkisen rakkautta. Lammikkoloikka väräytti korvaansa ja kuunteli varovaisesti aukion kissojen keskusteluja, mutta hänen korviinsa ei osunut yhtikäs mitään mielenkiintoista. Lammikkoloikka oli kuitenkin päättänyt pitää kaikki aistinsa terästettyinä sen varalta, että hän saisi tietää kuka oli pettänyt Kuolonklaanin. Mutta kuka kumma se voisi olla? Lammikkoloikalle ei tullut ketään mieleen kuka voisi tehdä noin löyhämoraalisen ja järkyttävän teon. Naaraskissa pudisti päätään, Kuolonklaanissa oli pitkälti vain fiksuja kissoja, jotka keskittyivät klaaninsa palvelemiseen. Eikö? Niin hän ainakin halusi uskoa.

Harmaaturkkinen kollikissa suki turkkiaan soturien pesän lämmössä. Henkäystähden suunnitelma oli epäonnistunut täysin ja panttivangit olivat saatu vapautettua. Kylmäliekillä ei ollut asiasta sen suurempaa mielipidettä, hänestä se oli ihan ansaittua. Jos juonitteli, oli varauduttava siihen, että joku paljastaisi ne juonet. Kylmäliekki nuolaisi huuliaan ja hymähti mietteliäänä. Huomenkyyhky olisi varmasti tehnyt kaikkensa saadakseen vapautettua panttivangit, naaraalla oli ollut hyvä sydän ja naaras oli aina halunnut tehdä oikein.. Kylmöleikki huokaisi, hän itse ei ollut samaa mieltä. Hän oli aina halunnut tehdä vain Jääviillon ylpeäksi, että hän oli kokonaan unohtanut kuka hän itse oli. Ja jos nyt häneltä kysyttäisiin, ei kolli tiennyt kuka Kylmäliekki edes oli. Kylmäliekki oli muita mielistelevä ja muiden varjoissa kulkeva kolli, jolle tärkeintä oli tehdä Jääviilto ylpeäksi keinoja kaihtamatta.. Kollisoturi oli kuitenkin pohdiskellut asioita ja päättänyt ryhdistäytyä. Nyt olisi hänen aikansa elää omaa elämäänsä veljeään miettimättä. Kolli silti pelkäsi punaturkkista kissaa. Jääviilto osasi olla todella vaarallinen ja teräväkielinen kissa. Kylmäliekin hännänpää liikuskeli hermostuneena ja kolli laski päänsä käpälilleen. Nyt hän ottaisi hyvät unet ja unohtaisi murheet.

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 5kp -

AUROORA
Salamatassu: 12kp -
Lampiväre: 6kp -
Varissulka: 5kp -
= 23kp

ELANDRA
Lätäkkölempi: 7kp -

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 6kp -

KOIVU
Lokkimieli: 11kp -

KÄÄRMIS
Lepakkotassu: 13kp -

SAAGA
Rosmariinitassu: 4kp -

UNTUVA
Tuimakatse: 5kp -

Lokkimielen niskakarvoja ja kielenpäätä kihelmöi Sulkavirran kysyessä, miltä hänestä tuntui olla takaisin Kuolonklaanissa. Ai miltäkö? Lokkimieli oli vähintään yhtä raivoissaan panttivankien häviämisestä kuin Henkäystähti - hän ei vain näyttänyt sitä ulos päin, vaan piti kasvonsa yhtä tyynenä kuin yleensäkin. Soturin mielestä oli säälittävää, miten huonosti Kuolonklaani oli hoitanut tilanteen. Hän oli varma, että jos olisi vain itse ollut vartioimassa panttivankeja sinä yönä, eloklaanilaiset eivät olisi onnistuneet tempussaan. Kuolonklaanilaiset olivat toimineet aivan liian varomattomasti. Oli aivan idioottimaista, ettei turvatoimia oltu mietitty pidemmälle, Lokkimieli ajatteli. Hänen puolestaan eloklaanilaisia oltaisi voitu kohdella sitä paitsi paljon, paljon raaemminkin.
"Ehditkö sinä koskaan jutella Uskolinnun kanssa?" Sulkavirta jatkoi vielä esittämällä toisen kysymyksen. Naaras tuntui tosiaan olevan obsessoitunut tähän eloklaanilaissoturiin. Lokkimieli ei käsittänyt, miksi kukaan kuolonklaanilainen ajattelisi jotain tuollaista tässä tilanteessa. Harmaalaikkuinen kolli piti kuitenkin pokkansa ja asteli tyynin askelin emonsa vierellä, yrittäen piirtää naamalleen pientä hymynkaltaista.
"Tuntuu kieltämättä oikein hyvältä olla takaisin kotona - siitä huolimatta, että vartijan homma sujui minulta hyvin", Lokkimieli maukui ensin leppoisalla äänellä, ja oli vilkuilevinaan taivasta kuin sillä olisi jotain arvoa. Hän käänsi katseensa takaisin Sulkavirtaan ja jatkoi vakavammin:
"Vaikka olihan eloklaanilaisten temppu todella nöyryyttävä takaisku koko klaanille. Se harmittaa, mutta toisaalta emme olisi voineet tehdä enempää. Heillä oli vain tuuria."
Harmaanruskean naaraan pyöreiden silmien katseesta oli vaikea päätellä suoraan, mitä tämä mahtoi ajatella asiasta. Lokkimieli tiesi emonsa kuitenkin odottavan vielä vastausta toiseen kysymykseen.
"En jutellut Uskolinnun kanssa", valkoharmaa kolli tokaisi. Hän toivoi emonsa tajuavan, ettei jaksanut puhua aiheesta enää. Lokkimieltä ei olisi voinut jotkut etäiset sukulaiset vähempää kiinnostaakaan, mutta olisi ollut liian töykeää hänen maskipersoonaltaan sanoa se Sulkavirralle suoraan. Hän tarvitsi emonsa huomiota ja ihailua, vaikka tämän jutut välillä kyllästyttivätkin kollia - pahempina päivinä kävivät hermoillekin. Mutta Sulkavirta oli edelleen hänen ainoa luottokissansa. Ei tosin ainoa, jota voisi käyttää...
"No, ei se mitään", naaras maukaisi heidän jo lähestyessä Lehtikuusilaaksoa. "Minustakin on kyllä niin mukavaa, että olet taas täällä."
Lokkimieli vastasi emonsa hymyyn samanlaisella hymyllä. Soturi yritti pysyä rauhallisena ja peittää tylsistymistään parhaansa mukaan.
Kohta hänen mieleensä kuitenkin pälkähti yksi aihe, josta he molemmat ehkä haluaisivat puhua. Vaikka Lokkimieli oli kuullut Ruskalinnusta emoltaan paljon, hän ei ollut itse juurikaan esittänyt tästä kysymyksiä. Lokimieltä kuitenkin kiehtoi yksi asia. Miksi hän oli sellainen kuin oli? Oliko Lokkimielen isä kenties muistuttanut häntä jollakin tapaa? Vai oliko Lokkimieli muuten vain sellainen kuin oli? Kolli oli aina kokenut, että kaikki muut kokivat asiat hyvin eri tavalla, kuin mitä hän itse. Kuin hänessä olisi ollut jokin poikkeavuus, jota hän ei täysin ymmärtänyt. Lokkimieli tietysti piti erityisyyttään vain hyvänä asiana. Se teki hänestä monin puolin paremman kuin muut soturit.
"Voisitko kertoa vähän tarkemmin, millainen Ruskalintu oikein oli luonteeltaan?" Lokkimieli kysyi Sulkavirralta nyt oikeastikin kiinnostuneena.

//Sulka?