Mesitähden kertoma hämmensi minua. Eloklaanin päällikkö selitti, että Kuolonklaani oli kauan sitten elänyt jossain metsässä neljän muun klaanin kanssa: Myrskyklaanin, Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Varjoklaanin. Tuntui älyttömältä ajatukselta, että klaaneja olisi ollut noin paljon. Miten oli mahdollista, että ne olisivat joskus olleet olemassa, jos kukaan kuolonklaanilainen ei tiennyt niistä? Tuntui epätodennäköiseltä, että jokin näin suuri asia olisi täysin haudattu historiastamme.
Vilkaisin vähän matkan päässä istuvan Henkäystähden suuntaan. En ollut varma, pitäisikö päällikkö siitä, että puhuimme tällaisista aiheista. Tiesin, että Kuolonklaanissa oli tapana vastustaa kaikkea, mihin Eloklaanissa uskottiin. Henkäystähti tuskin ilahtuisi jos kuulisi, kuinka Mesitähti oli kertonut minulle jostain vaihtoehtoisesta historiasta.
"Minun on vaikea uskoa sinua", sanoin Mesitähdelle siirtäen viileän katseeni päälliköstä päällikköön. "Jos nämä neljä klaania tosiaan olivat olemassa, miten ne muka tuhoutuivat? Se on lisäksi epäilyttävän kätevää tarinasi kannalta... Jos klaanit ovat tuhoutuneet, ei sinun tarvitse yrittääkään todistaa heidän olemassaoloaan. Sitä paitsi, miten on mahdollista, ettei yksikään kuolonklaanilainen tiedä niistä?"

//Mesi?

Kuuntelin Mesitähteä ja kaduin jo sitä, että olin asettanut itseni hyvätahtoisen kollin seuraan. Keskustelu vaikutti ottavan tylsän suunnan, ja näytti siltä, että minun olisi pian teeskenneltävä, kuinka iloinen olin siitä, että klaanien välit olivat parantumassa. Tosiasiassa toivoin edelleen, että Henkäystähti kasvattaisi selkärangan ja uskaltautuisi häätämään Eloklaanin lopullisesti metsästämme. Metsä kuului yksin Kuolonklaanille, ja sota oli ollut ainutkertainen tilaisuus ottaa se takaisin haltuumme. Joutuisin kuitenkin luonnollisesti pitämään mölyt mahassani.
Kaikeksi onneksi Mesitähti sanoikin jotain kiinnostavaa. Muinaiset klaanit? En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Muinaiset klaanit? Mitä oikein tarkoitat tuolla?" kysyin uteliaana. Kenties kyseessä olisi vain jokin Mesitähden ja Eloklaanin uskomus, joka ei perustuisi mihinkään. Mesitähti kuitenkin puhui muinaisista klaaneista niin luonnollisesti, että hän vaikutti uskovan niiden olevan täysin totta.
En tiennyt paljoakaan historiastamme. Pennusta saakka minulle oli kerrottu Viiltotähdestä, Kuolonklaanin suuresta ja voimakkaasta perustajasta, joka oli luonut klaanimme ja Pimeyden Metsän tyhjästä. Nytkö Mesitähti yritti kertoa minulle, ettei Kuolonklaani ollutkaan ensimmäinen klaani?

//Mesi?

Jääviillon kanssa käyty, täysin tassuihin räjähtänyt keskustelu oli jättänyt pahan maun suuhuni. Mikä vielä parempaa, mokoma puupää oli valittu myös mukaan täysikuun kokoontumiseen. Tein parhaani häntä vältelläkseni kun lähdimme kulkemaan leiristä kohti Hehkulampea. Se oli hieman haastavaa, sillä tärkeänä soturina itseään pitäessään Jääviilto kulki mieluusti jonon kärjen lähettyvillä, missä Henkäystähti ja luonnollisesti minä hänen varapäällikkönään johdimme joukkoa. Onnekseni punaruskea kolli ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minulle, joten kenties saisin hänestä vapaaillan. Ilta tulisi ilman Jääviiltoakin olemaan varmasti hermoja raastava.
Kokoontuminen oli ensimmäinen sodan jälkeen, ja tunnelma kuolonklaanilaisten yllä lumisessa maastossa kävellessämme tuntui kireältä ja jännittyneeltä. En uskonut, että eloklaanilaiset tapahtuneen jälkeen yrittäisivät pitkään aikaan mitään, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Emme tienneet, kuinka hyvin tai huonosti vihollisklaanimme lehtikadon aikaan voi. En uskaltanut toivoa heidän voivan kovin huonostikaan, sillä se saattaisi johtaa vain epätoivoisiin hyökkäyksiin meidän suuntaamme.
Henkäystähti johdatti kuolonklaanilaisten joukon Hehkulammen vierestä Kivikukkulan juurelle. Eloklaani ei ollut vielä saapunut, ja hetken tunsin oloni levottomaksi. Emme kuitenkaan joutuneet odottamaan kauaa, ennen kuin naapuriklaani riensi paikalle Mesitähti keulassaan. Hänen perässään kulki mustavalkoinen naaras, jonka tunnistin Eloklaanin uudeksi varapäälliköksi Korppisiiveksi. Eloklaanin johtohahmot astelivat pian minun ja Henkäystähden luokse. Päälliköt kävivät keskenään juttelemaan ja minä kiinnitin huomioni Eloklaanin varapäällikköön. En pitänyt joutavasta seurustelusta muiden kanssa, mutta koin tärkeäksi pitää varapäällikkönä yllä jonkinlaisia suhteita Eloklaanin johtajistoon. Hyvä maine oli vain edukseni.
"Korppisiipi", sanoin kuin tervehdyksenä ja nyökkäsin naaraalle. "Onko lehtikato koetellut?"
Naarassoturi nyökkäsi myös. Hän ei muistini mukaan ollut mikään puheliain kissa, mutta toisaalta minäkään en ollut.
"Ei liikaa", Korppisiipi vastasi jättäen älykkäästi kertomatta liikaa. "Vaikka en voi sanoa pitäväni näistä keleistä."
Huokaisin syvään.
"En minäkään."
Kaikeksi onneksi en joutunut venyttämään kiusallista keskusteluamme sen pidemmälle, sillä pian päälliköt kapusivat kukkulalle ja aloittivat puheenvuoronsa. Mesitähti ilmoitti Eloklaanin antavan Kuolonklaanille anteeksi kaiken tapahtuneen, mikä tuntui selkärangattomalta, mutta täysin päällikölle tyypilliseltä. Huomasin, että Eloklaanin päällikkö jakeli puheenvuorossaan paljon enemmän yksityiskohtia klaaninsa arjesta Henkäystähteen verrattuna. Klaanimme päällikkö piti uutisensa melko epämääräisinä, mikä oli minusta hyvä. Oli myös järkevää kertoa eloklaanilaisille, että kylmistä ajoista huolimatta pärjäsimme hyvin.
Pian päälliköiden puheenvuorot olivat purkissa ja kaksikko laskeutui kukkulalta. Joku kuolonklaanilaisista vei Henkäystähden huomion, ja päällikkö sulkeutui keskusteluun tämän kanssa. Mesitähti jäi seisoskelemaan kukkulan juurelle, ja kun kukaan muu ei näyttänyt olevan kiireessä hänen seuraansa, minä päätin astella hänen luokseen.
Olin päättänyt, että olisi minulle edullista yrittää olla Mesitähden ystävä. Tai no, ei ehkä ystävä, mutta ei vihamieskään. Suhteeni Henkäystähteen oli parhaimmillaankin epävarma, vaikka tällä hetkellä nautinkin päällikön luottamuksesta. Jos hän ikinä kääntäisi minulle selkänsä, olisi hyvä, jos metsän toinen vaikutusvaltainen kissa ei inhoaisi minua.
"Tervehdys, Mesitähti", sanoin tyynesti ja istuuduin päällikön viereen. "On hienoa, että voimme jälleen tavata kokoontumisen merkeissä. Vaikka ilmapiiri onkin hiukan kireä..."

//Mesi?

Sulkavirta oli täpinöissään, sillä edellisestä seikkailusta oli kulunut jo tovi. Silloin hän oli käynyt Kylmäliekin kanssa Eloklaanin reviirillä. Nyt soturi matkasi parhaan ystävänsä kanssa kohti pohjoista. Pohjoisrajan toinen puoli oli sellainen paikka, jossa Sulkavirta ei koskaan ollut käynyt. Häntä kiinnosti tietää, mitä kaikkea rajan toisella puolen olisi. Soturista tuntui, kuin hän olisi taas muuttunut pennuksi. Hän tiesi rikkovansa sääntöjä, mutta soturi toden totta kaipasi jännitystä elämäänsä. He olisivat varovaisia, eivät he jäisi kiinni.
"Kävellään vain, sillä eihän juoksukisassa olisi mitään järkeä. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia sinua vastaan", harmaanruskea soturi naukaisi ja virnisti ystävälleen hyväntahtoisesti. Aaltosalaman kasvoille piirtyi myös huvittunut virne.
"Selvä, miten tahdot", punaturkkinen naaras hymähti. Kaksikko jatkoi matkaa ripeästi kävellen. Sulkavirta tarkkaili ympäristöä kuolonklaanilaisten varalta. Kukaan ei saisi seurata heitä tai tajuta, mitä he olivat aikeissa tehdä.

Matka rajalle oli taittunut yllättävän nopeasti. Kaksikko oli vaihtanut välillä kuulumisia ja välillä kulkeneet vain hiljaisuuden vallitessa. Sulkavirta kuunteli metsän ääniä. Taivaalta oli alkanut sataa lunta. Kevyet lumihiutaleet leijailivat puiden oksien välistä kohti maata. Välillä Sulkavirta innostui nappaamaan lumihiutaleen ilmasta kiinni, vaikka naaras tiesikin niiden sulavan pois jäädessään kiinni.
"No niin, mitä nyt? Ylitämmekö vain rajan?" Aaltosalama käänsi kysyvän katseensa ystäväänsä, joka oli juuri syöksähtänyt erään valkean lumihiutaleen kimppuun. Sulkavirta höristi korviaan, kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi.
"Niin minä ajattelin", raidallinen soturi naukui. He olivat juuri astumassa rajan yli, kun Sulkavirta kuuli jotain.
"Odota", hän naukaisi terävällä äänellä ystävälleen ja pysähtyi. Sulkavirta höristeli korviaan. Ääni tuli rajan tuntumasta, Kuolonklaanin reviirin puolelta. Se oli linnun ääntä. Tavallisesti linnut visersivät puissa, mutta tämä ääni tuli maasta. Ääni ei ollut samanlainen kaunis ja rauhoittava linnun viserrys, vaan enemmänkin kärsivä ja paniikinomainen.
"Se on vain lintu", Aaltosalama naukaisi ja yritti viittoa ystäväänsä rajan yli, mutta Sulkavirta pudisteli päätään.
"Siellä voi olla kissa saalistamassa. Tule, mennään katsomaan", harmaanruskea naaras naukui ja lähti kulkemaan kohti paikkaa, josta uskoi äänen tulevan.
Ääni voimistui, mitä lähemmäs lintua kaksikko kulki.
"Se tulee täältä", Aaltosalama naukui ja kiiruhti ystävänsä ohi läheisen kuusipuun oksiston alle. Sulkavirta näki pullean varpusen nököttävän kuusen alla. Se säikähti nähdessään kissat ja yritti karkuun, mutta raukkaparka kaatui välittömästi yrittäessään nousta ylös.
"Se on loukkaantunut", Sulkavirta naukui hämillään. Aaltosalama otti askeleen lähemmäs pikkulintua.
"No, ainakin klaani uskoo meidän olleen saalistamassa, kun viemme tämän leiriin", soturi naukaisi ja oli jo käymässä pikkulinnun kimppuun, kun Sulkavirta syöksähti tämän eteen, puolustaen pientä lintua. Harmaanruskean naaraan keho tärisi jännityksestä. Aaltosalama saattaisi suuttua hänelle, sillä lintu tosiaankin täyttäisi jonkun soturin vatsan. Mutta Sulkavirran mielessä pyöri vain Sinilintu ja tämän tiukka vaatimus: Sulkavirran ei tulisi saalistaa tai syödä lintuja. Linnut olivat olleet naaraan sisarelle tärkeitä, hän oli toisinaan jopa pitänyt lintuja tärkeämpinä kuin joitain kissoja. Sulkavirta pelkäsi, että jos he surmaisivat pikkulinnun, hän rikkoisi edesmenneelle sisarelleen tekemänsä lupauksen.
"Mitä sinä teet?" Aaltosalama kysyi ja kavahti askeleen taaksepäin. Sulkavirta kohtasi ystävänsä katseen.
"Se on lintu, Aaltosalama", naaras naukui värisevällä äänellä. Aaltosalama kurtisti kulmiaan.
"Minä lupasin Sinilinnulle, etten tappaisi lintuja. Se kuulostaa varmaankin typerältä, mutta en tahdo rikkoa lupaustani. Sinilintu oli minulle tärkeä, tahdon kunnioittaa hänen pyyntöään ja aatettaan", Sulkavirta huokaisi ja laski katseensa alas.

//Aalto?

"Minne sinä luulet meneväsi?!" Jääviilto karjaisi raivoissaan, kun Pimentovarjo jätti hänet yksin putouksen luokse ja lähti sanomatta sanaakaan. Mustaturkkinen varapäällikkö ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa kuusipuun toiselle puolen kuin ei olisi kuullutkaan Jääviillon sanoja. Punaturkkisen soturin hännänpää nytkähteli. Hän on luimistanut korvansa ja liu'uttanut kyntensä esille. Ne painautuivat leirin kalliopohjaan, mutta kolli kuvitteli painavansa ne Pimentovarjon kaulalle. Hän ei voinut sietää mustaturkkisen naaraan käytöstä. Se oli todella epäkunnioittavaa Jääviiltoa kohtaan. Mutta samalla Jääviilto tiesi, että hän oli päässyt Pimentovarjon ihon alle. Varapäällikkö oli tavallisesti valmis sanomaan takaisin, mutta nyt niin ei ollut käynyt. Jääviilto oli varma, että naaras pelkäsi häntä, jonka vuoksi hän oli kadonnut paikalta sanomatta sanaakaan.
Soturi kuuli lähestyviä askeleita takaansa ja hän käännähti äkkiä ympäri. Säihkytassu ja Veritassu olivat saapuneet paikalle. Kun he huomasivat Jääviillon hurjistuneen katseen, kaksikko pysähtyi.
"Mitä te toljotatte siinä?!" punaturkkinen soturi ärjäisi ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs nuorisoa. Veritassu vilkaisi veljeään.
"Tule Säihkytassu, mennään muualle", mustaturkkinen naaras naukui terävällä äänellä. Säihkytassun korvat olivat painuneet luimuun Jääviillon räyhätessä heille. Kolli oli selvästi jännittynyt, kun hän lähti peruuttamaan poispäin Jääviillosta. Jääviilto piti jäisen katseensa tiukasti oppilaskaksikossa siihen saakka, kunnes he kääntyivät ja palasivat sinne mistä olivat tulleetkin. Jääviilto jäi vielä hetkeksi istumaan paikoilleen. Hän mietti Pimentovarjoa ja heidän suunnitelmaansa. Kolli tiesi, että hän haluaisi hoitaa sen loppuun. Heidän olisi selvitettävä petturi, jotta klaani voisi elää turvassa ilman pelkoa siitä, että petturi kääntyisi taas klaaniaan vastaan. Punaturkkinen soturi uskoi pärjäävänsä yksinkin, mutta kieltämättä Pimentovarjon kanssa puuhaaminen oli ollut viime kuiden kohokohta. Hän päätti, että olisi kaikista parasta käyttäytyä kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Hän päätti antaa Pimentovarjolle mahdollisuuden korjata virheensä ja antaa anteeksi sen, miten inhottavasti varapäällikkö oli Jääviiltoa kohtaan käyttäytynyt. Jos musta naaras ei osaisi arvostaa sitä, Jääviilto etsisi petturin yksin ja pitäisi huolen siitä, että jokainen Pimentovarjon kuraverisistä jälkeläisistä kuolisi.

Salamasielu kuunteli Susimieltä kollille epätavanomaisella kärsivällisyydellä. Soturi änkytti ja hänen puheensa oli hidasta, mutta Salamasielu osasi arvostaa sitä, miten sinnikkäästi tämä jaksoi työntää sanansa ulos vaikeuksista huolimatta. Kuolonklaani oli täynnä kissoja, joiden suurinta hupia oli kiusata jokaista, joka hiukankin poikkesi normaalista, eikä Salamasielu epäillyt, etteikö Susimielikin olisi saanut jonkin verran pahantekoa osakseen. Onneksi soturi kuitenkin uskalsi edelleen jutella muille, eikä hänen itsetuntonsa vaikuttanut ollenkaan turmeltuneelta.
Salamasielu kohautti lapojaan laikukkaan kollin kysymykselle.
"Tietysti tämä on tylsää. Me vain kävelemme ympäri reviiriä", hän sanoi ja mulkaisi Kalmakuuta, aivan kuin olisi ollut soturin vika, että hän oli joutunut suorittamaan tätä yksitoikkoista tehtävää. "Oikeasti. Lahjani hukataan tässä täysin."
Hänen edestään kuului ylimielinen tuhahdus ja Varissulka vilkaisi huvittuneen oloisena taakseen. Salamasielu ei välittänyt vanhemman soturin häneen kohdistamasta alentavasta katseesta.
"Lahjasi? Mitkä lahjat?" Varissulka kysyi kohottaen leukaansa. "Sitä paitsi, mitä muuta sinä muka tekisit? On rauhan aika, partiot ovat ainoa tehtävämme."
Salamasielu virnisti.
"Voisin pitää taistelutunteja lahjattomille. Oletko kiinnostunut?"
Valkoinen kolli tiesi kyllä, että Varissulka oli klaanin taistelijoiden parhaimmistoa. Hän kuitenkin uskoi, että ehtiessään samaan ikään olisi hän jo monin verroin tummanharmaata soturia taidokkaampi.
Varissulka vain pyöräytti silmiään, eikä näyttänyt hermostuneen Salamasielun sanoista.
"En usko, että sinulla on minulle mitään opetettavaa."
Salamasielu tuhahti. Hän oli ollut oikeassa Varissulan suhteen - että tämä osasi olla tylsä! Hän kääntyi taas vierellään kulkevan Susimielen puoleen.
"Susimieli, sinähän ainakin olet kiinnostunut?" nuori soturi kysyi toiselta. "Olen nähnyt sinun taistelevan ja no... Saattaisit kaivata kaltaiseni mestarin opastusta."

//Sushi?

Jääviilto oli pääsemässä pelottavan lähelle kärsivällisyyteni rajaa. Kenties eniten minua hermostutti se, kuinka typeräksi itseni tunsin. Olin aina tiennyt, millainen kissa punaruskea soturi oli. Hänessä ei ollut tippaakaan hyvää tahtoa tai lämpöä, ei minkään tason empatiaa muita kissoja kohtaan. Jääviillon maailma oli keskittynyt häneen itseensä, ja kaikki soturin teot ja valinnat palvelivat ainoastaan häntä. Tiesin tämän kaiken, olin tiennyt jo siitä asti, kun olimme olleet oppilaita. Vuodenaikojen vierähtäessä olin varmistunut asiasta. Siitä huolimatta olin päättänyt luottaa häneen. Kuinka kehtasinkaan pitää itseäni älykkäänä?
Kenties olin antanut tunteilleni vallan ja erehtynyt kuvittelemaan Jääviillosta jotain mahdotonta. Ehkä jokin osa minussa toivoi, että kollista löytyisi hitusen verran lämpöä ja ystävällisyyttä. Näinä aikoina kaipasin toveruutta ikäisteni kanssa kipeämmin kuin koskaan, ja selvästi etsin sitä sokeasti joka suunnasta. Jääviilto oli taitava soturi ja hänen uskollisuutensa Kuolonklaania kohtaan oli kadehdittavan suurta: hän olisi hyödyllinen liittolaisena. Minun oli kuitenkin jälleen tultava siihen päätelmään, johon olin jo monta kertaa aiemmin löytänyt tieni. En koskaan voisi luottaa Jääviiltoon, enkä koskaan voisi pitää hänestä.
Katsoin Jääviiltoa pitkään sanomatta mitään. Katseeni pysyi kylmänä, mutta kylkieni kiihtyvä kohoilu paljasti hänen sanojensa aiheuttaneen minussa jonkinlaisen reaktion. Harkitsin vastaavani takaisin samalla mitalla, kiroavani hänet maanrakoon viiltävillä sanoilla siitä, miten kelvoton ja surkea hän oli, mutta lopulta päätin toisin. En jaksanut tapella hänen kanssaan. Huoli pentujeni turvallisuudesta ja Henkäystähden ylleni luoma paine olivat haukanneet leijonanosan voimavaroistani, eikä minulla ollut yhtään ylimääräistä energiaa hyödyttömiin sanaharkkoihin tuhlattavaksi. Olin väsynyt.
Siksi päädyin lopulta kääntymään ja astelemaan Jääviillon ohi sanaakaan sanomatta ja hänen suuntaansa katsomatta. Se tuntui luovuttamiselta, mutta en minä olisi mitään voinut voittaakaan. Ainakin Jääviilto saisi hyvän mielen siitä, että oli sanoillaan viimein vaientanut minut ja onnistunut loukkaamaan tunteitani. Minun mielialani tuntui myös kohoavan heti, kun astelin kuusipuun takaa ja soturi katosi näkökentästäni.

//Jää? :[

Rosmariinitassu vaikutti väsyneeltä, vaikka kielsikin asian, kun Lepakkohuuto kysyi siitä. Kun tämä kuitenkin asettui vain hetkeksi makuulle ja nukahti, kolli hyrähti kehräykseen. Hän oli ehkä vielä hieman kuumeinen, mutta ei uskonut, että se tarttuisi niinkään helposti. Hän hiipi aivan petinsä reunalle ja katsoi naaraan lepoa.
Lepakkohuuto kehräsi taas ja asettui sitten naaraan vierelle. Hän tunsi tämän lämmön kyljessään ja vaikka se tuntuikin hieman hölmöltä ja hävettävältä, naaraan viereen asettuminen tuntui myös oikealta.
Lepakkohuuto laski päänsä. Oravasta oli jäänyt vielä vähäsen jäljelle, mutta sen voisi syödä vielä myöhemmin. Nyt hän kuitenkin sulki silmänsä, tahditti hengityksensä Rosmariinitassun hengityksen kanssa ja nukahti hänen vierelleen.
Vaikka se tuntui hieman kummalta, se tuntui myös hyvältä. Lepakkohuuto ei voinut estää itseään tai sitä hyvän olon tunnetta, minkä hän sai. Häntä ei enää edes kiinnostanut hänen hävettävän rakkauden tunnustuksen muistelu. Hän vain nautti hetkestä ja siitä, että sai olla Rosmariinitassun seurassa.

Lepakkohuudon herätessä oppilas nukkui vielä. Nuori soturi nousi varovasti ylös ja liikkui taas sammalvuoteelle. Hän otti oravasta vielä muutaman palan viimeistellen sen ja nuoleskeli huuliaan.
Rosmariinitassu nukkui edelleen ja hänen katselemisensa riitti kollille viihteeksi. Kuitenkin aina tämän äännähtäessä tai liikahtaessa edes vähän, hän käänsi heti katseensa leikkien, että ei tuijottanut ja kuulosteli oliko naaras oikeasti herännyt. Kuitenkin aina tämä vain nukkui edelleen ja Lepakkohuuto saattoi taas ihailla häntä.

//Rosmy?

En tiennyt mitä ajatella. Eikö kolli oikeasti muistanut rakkauden tunnustustaan vai valehteliko hän? Aistin kuitenkin häpeää hänen olemuksessaan ja tajusin, että hän valehteli.
“Ei huolta”, naukaisin, “Saalistin tuon oravan, kun olin partiossa. Ajattelin, että sinulla olisi nälkä, joten toin sen sinulle mutta sinä nukuitkin. Menin takaisin aukiolle mutta siellä oli niin tylsää, että tulin uudelleen tänne.”
Kävin makuulle kollin pesän eteen ja laskin pääni käpälilleni. Silmäni lupsuivat väsymyksestä. Ajattelustakaan ei oikein tullut mitään.
“Väsyttääkö sinua?” Lepakkohuuto kysyi. Pudistin päätäni.
“Vain hiukan. Ihan todella. Harjoittelin Sulkavirran kanssa saalistusloikkaa ja-” haukottelin pitkään kesken lauseen, “- Sulkavirta kehui minua. En ollut eikä ihan parhaassa tilassa, kun huolehdin sinusta ja olin hiukan väsynyt mutta sain silti kehuja.”
Unohdin kesken lauseen mistä puhuin mutta koitin jatkaa kuitenkin jotankin.
“Toivon todella, että tämä tarkoittaa, että minut nimitetään pian.”
Haparoin hiukan viimeisten sanojen kohdalla mutta sain kuitenkin ne ulos suustani. Suljin silmäni vain hetkeksi ja en edes tajunnut nukahtavani.
//Lepa?

Kun Rosmariinitassu lähti parantajan pesältä, Lepäkkohuuto asettui parempaan asentoon sammalilla. Hän haukotteli makeasti ja nukahti silmänräpäyksessä.

Lepakkohuuto heräsi kuullessaan hentoista puhetta ulkoa parantajan pesän lähistöltä. Hänen olonsa oli jo parempi ja hän huomasi, että joku oli tuonut hänelle oravan. Hän kurotteli sitä kohti ja silloin Rosmariinitassu tuli sisään.
“Tarvitsetko apua?” naaras kysyi ja tassutti lähemmäs. Lepakkohuuto nyökkäsi hieman. Oppilas siirsi oravaa hieman lähemmäs kollia ja hän nappasi sen hampaisiinsa raahaten sen tarpeeksi lähelle, että hän saattoi helposti napsia siitä palasia.
“Onko olosi jo parempi?” Rosmariinitassu kysyi pian hiljaa rikkoen hiljaisuuden.
“Joo. Tuntuu tosi kummalta. Kuin olisin juuri tallustellut joen pohjaa pitkin sen toiselta rannalta toiselle”, Lepakkohuuto huokaisi. Rosmariinitassu oli hetken hiljaa ja nojautui sitten hieman lähemmäs.
“Muistatko sitten mitään aiemmasta? Tai siis, jos sinusta kerta tuntuu tuolta”, oppilas kysyi varovasti. Lepakkohuuto muisti epätoivoisen rakkauden tunnustuksensa ja lähes oksensi häpeästä. Hän ei voinut uskoa, että oli sanonut niin.
“En. Olin niin kuumehöyryissä, että en edes ole varma saatoinko vain nukkua tai sopertaa itsekseni”, kolli valehteli peitellen häpeäänsä ja mussuttaen oravaa, kuin aikaisempaa ei olisi tapahtunutkaan.

//Rosmy?

En olisi halunnut lähteä mutta kai minun oli pakko. Nyökkäsin ja häivyin pesästä sanaakaan sanomatta. Olin liian shokissa puhumaan. Tämä kaikki tuntui niin pahalta.
“Hei Rosmariinitassu”, Sulkavirran ääni kuului vierestäni.
“Anteeksi etten tullut sovittuna aikana. Lepakkohuuto on pahasti sairas ja olen kovin huolissani hänestä”, nau’uin surkeana. Toivoin ettei naaras olisi vihainen.
“Ei se mitään. Partio ehti mennä jo mutta voimme mennä tuohon seuraavaan, joka lähtee nyt”, Sulkavirta naukui. Hän ei ainakaan vaikuttanut kauhean vihaiselle. Hengähdin helpottuneesti ja lähdin mestarin perään. Päädyimme saalistuspartioon Tuimakatseen, Varissulan ja Loiskevarjon kanssa. Mestarini kulki vierelläni, kun seurasimme kolmea kollia.

Päädyimme saalimaan metsän syrjäisimpään nurkkaan lähelle rajaa. Olin todella väsynyt päivästä ja kaikesta muustakin tapahtuneesta, joten en saanut kiinni kuin oravan. Muut saalistivat vielä, kun minä ja Sulkavirta työstimme hetken loikkaani ennen kuin palasimme koko partion kera leiriin.

Vein oravani suoraan parantajan pesälle. Lepakkohuuto näytti nukkuvan, joten jätin oravan hänen viereensä ja menin sitten ulos. Pyöriskelin hetken aukiolla ja mietiskelin asioita.
“Rosmariinitassu?” säpsähdin, kun joku kutsui minua. Se oli Kärppämyrsky.
“Hei”, sanoin ja katselin, kun naaras lähestyi minua.
“Oletko jo paremmalla tuulella?”
Nyökkäsin vastaukseksi.
“Vain hiukan väsynyt”, sanoin ja katsoin tassujani.
“Hyvä kuulla. Muista levätä”, soturi naukaisi ja lähti. Katsoin hetken hänen peräänsä ennen kuin menin takaisin parantajien pesälle.
//Lepa?

Lepakkohuuto näytti pyynnöstä tassuaan Hehkuaskeleelle. Rosmariinitassu oli hakenut tämän paikalle, kun kolli oli kertonut, että Sumutuuli ei ollut tutkinut hänen tassuaan.
“Se on tulehtunut jo melko pahasti. Sumutuulen olisi pitänyt tarkastaa se kyllä, minun täytynee jutella asiasta hänelle myöhemmin”, parantaja naukui ja lähti hakemaan jotain yrttejä. Pian hän tulikin takaisin hyvä kasa mukanaan
“Nyt koeta pysyä paikallasi, niin vaihdan salvan. Syö sillä aikaa vaikka nämä, niiden pitäisi auttaa kuumeeseen”, hän naukui ojentaen lähemmäs joitain yrttejä. Lepakkohuuto kurotti kaulaansa ja söi ne mukisematta samalla, kun Hehkuaskel pesi haavat kollin tassussa ja laittoi siihen uuden salvan.
“Alkaa olla jo parempi. Sinun kuitenkin täytyy pysyä täällä vielä jonkin aikaa. Käsken Sumutuulta tulevaisuudessa muistaa tarkistaa tassun tilanteen, kun hoitaa sinua”, parantaja naukui lopulta ja nousi ylös. “Hakekaa minut, jos jotain vielä käy.”
“Selvä”, Rosmariinitassu naukaisi jo helpottuneemman näköisenä. Hän kosketti kuonollaan Lepakkotassun otsaa parantajan kadotessa toisaalle.
“Paranet pian. Tämä on vain sen hölmön Sumutuulen syytä”, naaras naukui hiljaa.
“Niin. Turhaan siis enää murehdit. Voit jo jättää minut yksin. Olisi varmaan parempi, että lähdet partioon, ennen kuin Sulkavirta suuttuu ja lykkää nimitystäsi”, Lepakkohuuto naukaisi leikkisästi ja räpäytti hitaasti usvaisia silmiään.

//Rosmy?

Lepakkohuudon sanat saivat minut miettimään. Mitä, jos Lepakkohuudon kuume johtui tassusta ja sen tulehduksesta? Päätin kysyä oliko Sumu tuuli tutkinut tassua.
“Eikö kuume voi johtua vain tuosta tassusta?” sanoin nostaen päätäni.
“Tutkiko Sumutuuli sitä?” kysyin turkki pörhistyen. Lepakkohuuto yritti pudistaa päätään mutta se sattui selvästi. Sydämeni tykytti kovempaa. Kuume saattaisi siis oikeasti johtua siitä.
“Ei hän tutkinut”, kolli naukui sen sijaan. Nyökkäsin koittaen pysyä rauhallisena. Lepakkohuuto ei ehkä kuolisikaan. Kolli kärsi vain tulehduksesta käpälässä. Se saataisiin parannettua. Vaikka oli lehtikato? En tiennyt. En ollut parantaja.
“Tulen ihan kohta”, sanoin ja kosketin hännälläni Lepakkohuudon selkää. Kiirehdin parantajien pesän toiseen osaan, jossa parantajat nukkuivat. Hehkuaskel käveli minua vastaan.
“Rosmariitassu, miten voin auttaa?” hän kysyi.
“Sumutuuli ei tutkinut Lepakkohuudon käpälää ja nyt toisella on kova kuume. Voitkohan tutkia sen?” kysyin silmät kiiltäen kuin hullunlailla. Jos näin Lepakkohuuto paranisi, en syyttäisi enää itseäni.
“Tottakai”, Hehkuaskel naukui ja käveli kanssani takaisin Lepakkohuudon luo.
“Näyttäisitkö käpälääsi, Lepakkohuuto”, parantaja naaras kysyi lempeästi. Hehkuaskel oli emoni isän sisar. Hänkin oli perhettä mutta häneen minulla ei ollut oikein tunne suhdetta.
//Lepa?

Naaras kertoi, että hänen pitäisi mennä paritoon, mutta ei kuitenkaan suostunut lähtemään, kun Lepakkohuuto sanoi, että hän voisi kyllä mennä. Rosmariinitassu vain jäi hänen vierelleen sanoen, ettei voinut jättää häntä niin.
Lepakkohuudon teki kipeää nähdä, miten pahalta hänestä tuntui.
“Olen niin pahoillani, että saan sinut surulliseksi. En halua sitä. Odotan sinua kyllä täällä, vaikka menisitkin partioon”, kolli naukui. Rosmariinitassu ei kuitenkaan edelleenkään suostunut. Kolli ymmärsi sen kyllä. Hänkään ei luultavasti suostuisi lähtemään, jos Rosmariinitassu olisi samassa kunnossa ja hänellä olisi muita velvollisuuksia. Ei hän vain pystyisi.
“Ymmärrän, tai ainakin uskon ymmärtäväni”, Lepakkohuuto naukui ja hengitti raskaasti. Hän oli kiitollinen siitä, että Rosmariinitassu oli hänen vierellään. Se oli parasta mahdollista lääkettä.
“Tietääkö sisaresi, että olet täällä? Hän ei varmasti haluaisi, että sairastut. Hän olisi varmasti huolissaan sinusta”, kolli naukui taas.
“Ei, ei hän tiedä, mutta en tiedä haluaisinko hänen edes tietävän”, Rosmariinitassu vastasi. Lepakkotassu hymyili hieman.
“Arvasin kyllä. Tiedätkö viime yönä näin, jotain hullua unta siitä miten olimme yhdessä. Ehkä se on enne. Ehkä meidän on polkumme vielä yhdistyvät”, kolli naukui. “Minua kuitenkin väsyttää ja pelko siitä, että sairastut satuttaa minua. En oikeasti tiedä mitä tehdä. Haluan, että jäät, mutta en halua sitä”, Lepakkohuuto kähisi vielä ja räpytteli silmiään.

//Rosmy?

Pudistelin päätäni kyyneleet silmissä ja koitin tavoitella kollin tassua vielä. Kolli kuulosti aivan siltä kuin olisi kuolemaisillaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin kun rekisteröin Lepakkohuudon juuri tunnustaneen rakkautensa minulle. En pystynyt vastata. En pystynyt ajatella. Emon, rakkauden ja tuollaisen äänensävyn yhdistäminen sai minut hermoromahduksen partaalle. Eihän kolli vain ollut kuolemaisillaan? Eihän? Hiljainen itku teki kipeämpää kuin hysteerinen äänekäs itku. Ei tämä ollut reilua. Oliko minun oikeasti tarkoitus menettää jokainen kissa, josta välitin… jota rakastin? Rakastinko kollia? En osannut sanoa. Sen tiesin, että Lepakkohuuto oli minulle niin sanoinkuvaamattoman tärkeä etten pystynyt ajattelemaan hänen menettämistään.
“Et sinä kuole. Et varmasti kuole”, kakistin ulos kurkustani. Halusin pois tästä kivusta.
“Minun täytyisi mennä… partioon”, sopersin mutta ääneni murtui kesken lauseen. Jatkoin lauseen kuitenkin loppuun. Olikohan siinä joku merkitys? Mitä? Milloin minä rupesin ajattelemaan merkityksiä?
“Mene vain. Minä odotan tässä”, Lepakkohuuto kähisi. Pudistin päätäni. En voinut mennä. Laskeuduin Lepakkohuudon tasolle ja kävin kippuralle tämän pesän viereen. Jäisin tähän enkä nousisi enää.
“En todellakaan mene. En voi jättää sinua näin”, sanoin. Jos kolli kuolisi, haluaisin olla hänen lähellään.
//Lepa?

“Toivottavasti hän osaa kuitenkin parantaa sinut”, Rosmariinitassun sanat iskivät Lepakkohuutoa kovaa. Sitä hänkin toivoin. Kolli vavahti ja onnistui laskemaan etutassunsa Rosmariinitassun tassulle. Hän katsoi naaraaseen hiljaa hetken ajan ja sulki silmänsä. Naaras tuntui jännittyvän. Hän kai luuli, että kolli teki kuolemaa.
Lepakkohuuto avasi silmänsä ja huokaisi. Hän katsoi taas oppilaaseen ja sitten muualle.
“Kuule, en haluaisi ketään muuta tähän vierelleni. Olet yksi hienoimmista ja mahtavimmista kissoista, jonka olen koskaan tavannut. Toivon, että en vie aikaasi tässä liikaa. Haluaisin vain sanoa miten paljon välitän sinusta… miten paljon rakastan sinua. Sen tajusin, kun täällä olen makoillut. Se outo tunne, joka ohjaili mieltäni sinne tänne oli silkkaa rakkautta”, kolli naukui. Hän hengitti syvään ja katsoi Rosmariinitassuun.
“Sinun ei tarvitse vastata mitään. Voit vain ajatella sitä. Toivon kuitenkin, että kävi mitä kävi, et estä itseäsi olemasta onnellinen. Haluan, että löydät yhden niistä ‘harvoista ja valituista,’ joita sanoit rakastavasi. Haluan, että saat elää sen elämän, jonka ansaitset. Sinulla ei ehkä ole enää emoasi, mutta sinulla on sisaresi ja isäsi ja tietysti Kärppämyrskykin. Voit aina etsiä heistä turvaa ja rakkautta. He välittävät sinusta”, Lepakkohuuto naukui. Hän köhäisi pari kertaa ja liikahti sammalilla vetäen tassunsa pois Rosmariinitassun tassun päältä.

//Rosmy?

“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, Sumutuuli kiirehti sanomaan heti, kun olin tullut ihan lähelle Lepakkohuutoa. Minua suututti. En osannut kiinnostua pätkän vertaa siitä sairastuisinko minäkin tuohon sairauteen. Halusin vain olla kollin.
“Ei sillä ole väliä!” sanoin kovalla äänellä ja lähestyin Lepakkohuutoa vielä hieman.
“En ole kuollut”, soturi kähisi pakottaen virneen naamalleen. Hän oli todella sairas. Vastasin kollin katseeseen hieman varovasti.
“Niin, et olekaan”, nau’uin. Ilmeeni muuttui hieman enemmän pakokauhuiseksi. Onneksi hän ei ollut kuollut, oi kiitos ettei hän ollut kuollut.
“Lopeta tuo”, naukaisin, kun näin kuinka kipeää virneen pakottaminen teki kollille, “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Pörhistelin karvojani puoliksi suutukissani puoliksi huolissani. Minun ei olisi pitänyt päästää kollia ulos viime päivänä. Kumpa hän vain selviäisi hengissä. Lehtikatona tälläinen sairaus. Mihin soppaan Lepakkohuuto olikaan itsensä pistänyt.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, soturi naukui hymyillen veltosti. Nyökkäsin.
“En lähde ellei minun ole ihan pakko”, nau’uin ja vilkaisin kohti leiriä. Tiesin, että minulla olisi partio pian mutta pystyisin varmaan pysymään täällä vielä hetkisen.
“Voi Lepakkohuuto, et tiedä kuinka raskaaksi kävi olla harjoituksissa tietämättä mitään sinun tilastasi”, nau’uin surullisena.
“Pahempaa se olisi ollut, jos olisit tiennyt, eikö?” kolli vastasi hiljaa. Vilkaisin Sumutuulta.
“Sinun ei tarvitse töllöttää siinä. Häivy tekemään jotain järkevää sanon kyllä, jos sinua tarvitaan”, sihisin purkaen vihani parantajaan. Sumutuuli tiesi paikkansa ja häipyi.
“Mikä typerys”, ärähdin luimistaen korviani.
“Toivottavasti hän osaa kuitenkin parantaa sinut”, lisäsin nopeasti ja vilkaisin taas sairasta kollia.
//Lepa?

Lepakkohuuto tunsi olonsa karmeaksi. Hänellä oli kylmä ja kuuma samaan aikaan ja hänellä oli huono olo. Sairauden kitkerä lemu leijui hänen ympärillään ja hänen silmänsä olivat sumeat. Sumutuuli istui hänen lähistöllään ja katsoi kollia huolestuneen näköisenä.
“Tässä, syö nämä, ne auttavat”, parantajaoppilas naukui tökäten yrttejä lähemmäs. Lepakkohuuto vinkaisi kuin pentu ja nieleskeli lehdet.
Yhtäkkiä kolli kuuli käpälänaskelia.
“Lepakkohuuto?” Rosmariinitassun ääni tuntui kaikuvan pesässä. Sumutuuli kiirehti naaraan luokse.
“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, hän naukui oppilaalle ja katsoi tätä huolissaan. Rosmariinitassu vain tuhahti.
“Ei sillä ole väliä!” hän totesi äänekkäästi ja asteli lähemmäs Lepakkohuutoa. Kolli kiepahti vaivalloisesti ympäri sammalillaan. Hän katsoi naarasta hetken hiljaa.
“En ole kuollut”, hän totesi lopulta ja pakotti virneen naamalleen.
“Niin, et olekaan”, Rosmariinitassu naukui hiljaa katsoen häneen osin pakokauhuinen ja osin suuttunut ilme kasvoillaan.
“Lopeta tuo”, naaras jatkoi yhtäkkiä. “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Kyllä hänkin halusi paranevansa. Hän halusi, että voisi viettää vielä aikaa oppilaan kanssa. Hän ei halunnut kuolla, ei vielä, ei nyt. Hän halusi vielä olla Rosmariinitassun kanssa. Hän halusi nähdä tämän nimityksen ja hurrata kovimpaan ääneen hänen uutta nimeään. Hän oli viimein tajunnut, että oikeasti tunsi jotain naarasta kohtaan.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, kolli naukui heikosti ja hymyili veltosti.

//Rosmy

Lepakkohuudon lähdettyä menin täyteen paniikkiin. Hän vielä kuolisi siellä ulkona koitin nousta mutta istahdin takaisin maahan heti, koska tajusin ettei ystäväni - jos hän enää oli sellainen - ei tahtoisi varmaankaan nähdä minua. Miksi olin näin hirveä?! Miksi olin mennyt itkemään ja olemaan tunteellinen?! Pian itkin jo hysteerisesti kyyristellen maassa. Tunsin hännän kietoutuvan ympärilleni ja, kun vilkaisin ylös näin kissan olevan Kärppämyrsky. Painauduin häneen kiinni etsien lohtua. Olisipa emo täällä. Jos hän vain ei olisi, tehnyt mitä sitten tekikin ennen murhatuksi tulemista. Itkin kovempaa. Minulla oli kauhea ikävä emoa. Hän ei vain koskaan tulisi takaisin.
“Hys, kaikki on hyvin”, naaraan ääni kantautui korviini sydämeni tykytyksen ja loduttoman nyyhkytykseni läpi. Pudistin päätäni ja koitin pidätellä itkua. Pyyhittyäni silmiäni käpäliini parhaani mukaan nousin.
“Menen vain nukkumaan”, sanoin ja tassutin pois ennen kuin naaras ehti sanoa mitään. En halunnut Kärppämyrskyn typeriä neuvoja. Hän ei pitänyt Lepakkohuudosta mutta minä pidin. Todella pidin. Menin pesääni ja käperryin nukkumaan. En saanut unta pitkään aikaan ja pidin aina välillä kummallisia nyyhkytksen omaisia ääniä mutta koitin olla häiritsemättä muita. Jossain kohtaa tunsin kuinka Kamomillatassun häntä kävi silittämässä minua hetken. Sen jälkeen nukahdin.

Heräsin väsyneempänä kuin ikinä. Revin kuitenkin itseni ylös pesästä ja menin etsimään mestariani. Hän vei minut ulos Kamomillatassun ja hänen mestarinsa kera. Menimme yhdessä nummille päin ja harjoittelimme kanin vaanimista. En ikinä ollut oikein paikalla tilanteessa mutta se ei sinänsä haitannut, koska osasin nämä asiat jo.

Laahustin häntä maata laahaten leiriin. Katselin ympärilleni mutta en nähnyt Lepakkohuutoa. Hän oli siis edelleen parantajalla. Mietin hetken menisinkö kollin luo. Päätin kuitenkin mennä, koska päivä oli jo pitkällä ja kohta minulla olisi varmaan joku toinen partio. Menin sisään parantajalle. Siellä haisi sairaus. Tärisin astellessani lähemmäs Lepakkohuudon makuusijaa. Kolli näytti liikkumattomalta.
“Lepakkohuuto?” kysyin hiljaa heikolla äänellä.
//Lepa?

Lepakkouuto huokaisi. Hänen sydämensä pamppaili hänen kuunnellessaan, miten Rosmariinitassu puhui epätoivoisesti. Kollin oli vaikea ajatella, että hän todella ajatteli sillä tavalla. Paha olo kasvoi hänen sisällään. Hän nousi seisomaan ja tökkäsi kankeasti hiiren oppilaalle.
“Selvitän ajatuksiani. Tulen pian takaisin”, kolli naukaisi ja lähti kompuroiden kolmella tassulla pois. Hän suuntasi kohti uloskäyntitunnelia. Hän saattoi kuulla Rosmariinitassun huutavan hänen peräänsä pyytäen häntä jäämään ennemmin leiriin, mutta jotenkin siellä tuntui Lepakkohuudolle liian ahtaalta. Hänestä tuntui kuin leirin seinämät kaatuisivat päälle ja hän olisi loukussa. Hän vain suuntasi ulos ja epätoivoisesti kompuroi eteenpäin.
Lepakkohuuto lyyhistyi hankeen, kun oli päässyt jo jonkin matkaa leiristä kauemmas. Hän makasi hangessa ja yritti saada hengityksensä toimimaan. Hänestä tuntui, että hän räjähtäisi. Hengittäminen oli kovin hankalaa ja hänen päässään kieppui. Hän makasi siinä ja tärisi, ei kylmästä vain vaan tunteidensa myrskyn kourissa. Hänestä tuntui karmealta. Jotenkin se, että hän oli saanut Rosmariinitassun itkemään ja puhumaan sillä tavoin sai hänen sisuksensa kierähtämään ympäri. Häntä kuvotti vain olla elossa.
“Lepakkohuuto?” Hiljaisuustassun nauku kaikui kollin korviin. Valkoruskea oppilas oli yksi viimeisimmistä kissoista, jonka Lepakkohuuto olisi halunnut tavata sillä hetkellä. Kuitenkaan hän ei vastannut vaan makasi vain maassa.
“Oletko kunnossa?” Hiljaisuustassu kysyi tassuttaen hänen vierelleen.
“No mitä luulet? Että makaan tässä ihan vain huvin vuoksi?” soturi ärähti. Oppilas ei kuitenkaan välittänyt vaan siirtyi hänen sivulleen ja auttoi hänet pystyyn.
“Äläpäs nyt jalkapuoli karvapallo. Minä autan sinut leiriin. Ei Lehtituulta varmaan haittaa, jos kipaisen vain sinut saattamassa”, hän naukui. Lepakkohuuto ei estellyt vaan raahautui vain oppilaan vierellä takaisin kohti leiriä. Hän oli kasvanut. Hiljaisuustassu näytti suurelta ja vahvalta Lepakkohuudon vierellä. Lepakkohuuto ei ollut aiemmin edes tajunnut asiaa.
Kun he pääsivät leirin sisäänkäynnille, Hiljaisuustassu erkaantui Lepakkohuudosta.
“Voit varmaan jatkaa tästä. Mene suoraan parantajan pesään, ja tämä on määräys”, oppilas naukui ja katosi taas ulos. Lepakkohuuto huokaisi ja ontui kohti parantajan pesää. Hän huomasi Rosmariinitassun edelleen leirin laidalla. Naaras näytti itkevän hysteerisesti. Kärppämyrsky oli hänen vierellään ja hän mulkaisi Lepakkohuutoon merkitsevästi. Olisi kai kollille parempi nukkua yön yli, ennen kuin juttelisi taas oppilaalle. He molemmat saisivat rauhoittua vähän.
Lepakkohuuto meni yhdelle sammalpedeistä ja asettui siihen palloksi. Hän tasasi hengityksensä ja sulki silmänsä yrittäen nukahtaa. Hän onnistui siinä yllättävän nopeasti.

//Rosmy?

Huoli velloi sisälläni ja katsoin Lepakkohuutoa. Silmäni kostuivat. EI, EI NYT!! Räpyttelin niitä ja käänsin katseeni pois. Haukkasin omaa hiirtäni.
“Hei, mikä hätänä?” Lepakkohuuto kysyi. Hänen äänensä ei ollut lempeä. Enemmänkin kankea.
“E-ei mikään”, sanoin ääni täristen, kun olin nielaissut palan, jonka olin haukannut.
“Okei. Olen todella huolissani sinusta. Ensin sanot, että parantajat sanovat, että sinulla on pieni tulehdus ja nyt irvistelet tässä kuin joutuisit haistelemaan jotain hiirensapen ja ulosteen sekoitusta. Etkö voi vain myöntää olevasi loukkaantunut vaikka se saisi sinut näyttämään heikolta?” nau’uin epätoivoisesti piipittävällä äänellä. Olisin halunnut huutaa mutta en fyysisti pystynyt.
“En kestä menettää sinua vain tälläisen tyhmän haavan tulehtumisen takia. En halua menettää kaikkia. Et saa kuolla. Ymmärrätkö? Se olisi kauhean itsekästä”, naukaisin ja söin lisää hiirtä. Mussutin sitä kuin olisin sillä päässyt eroon huolestani. Nielaisin nyyhkyttäen hiljaa. Yksi yksinäinen kyynel vierähti poskeltani, kun ajattelin emoa. En todellakaan halunnut menettää Lepakkohuutoa samanlailla kuin häntä. En ikinä, IKINÄ, haluaisi osallistua hänen valvojaisiinsa käydä hänen haudallaan iltaisin. En ainakaan vielä. Enkä halunnut ajatella, että sellainen aika tulisi, että minun olisi pakko. Mieluummin kuolisin.
//Lepa?

Rosmariinitassun kysyessä oliko tassu eilistä kipeämpi, Lepakkohuudon oli pakko nyökätä. Se oli huomattavasti kipeämpi kuin edellisenä iltana. Silloin sitä oli vain kirvellyt ja oli käynyt kipeää, jos siihen koski, mutta nyt siihen sattui vaikka sitä ei edes liikuttaisi saati sitten koskisi.
“Se on paljonkin kipeämpi”, kolli sihahti ja istui viimein leirin reunaan. Hän oli huojentunut, kun sai taas istahtaa alas. Liikkuminen kolmella tassulla oli vaikeampaa, kun voisi luulla, etenkin kun häntä, jota käytettiin tasapainoon oli yhtä lyhyt kuin hänellä. Oli ihme, että kolli ei ollut muksahtanut maahan.
“Ehkä sinun pitäisi sanoa siitä Hehkuaskeleelle tai Sumutuulelle?” Rosmariinitassu ehdotti ja istahti oman hiirensä äärelle. Lepakkohuuto katsoi omaansa. Hiiri ei kamalasti houkutellut häntä, mutta pitihän hänen nyt jotain syödä.
“Kyllä minä pärjään, se on vain pientä kolotusta, kun sitä ei ole päässyt liikuttamaan. Se menee kyllä ohi”, Lepakkohuuto naukui, vaikka ei edes itse uskonut omia sanojaan saati sitten Rosmariinitassu, joka katsoi häneen epäilevästi.
“Selvä sitten, mutta jos se on yhtään liian kipeä, saat luvan kertoa heille”, oppilas naukui ja haukkasi hiirtään. Lepakkohuuto tuhahti ja painoi sitten katseensa taas hiireen. Hän tökkäsi sitä varovasti kipeän tassunsa kynnellä ja nyhti sitten siitä pienen palan. Jotenkin hiiren maku oli laimea ja kolli pelkäsi sen olevan pilalla.
“Maistuuko tämä hiiri mielestäsi kummalta?” hän kysyi tökäten hiirtä kohti Rosmariinitassua. Oppilas vilkaisi häneen ja otti sitten palan.
“Minusta se maistuu aivan normaalille. Mitä oikein höpiset?” hän kysyi virnistäen hieman, mutta näyttäen siltä, että todella mietti asiaa.
“Jaa… kaipa parantajan pesän yrttien hajut ovat sekoittaneet makuaistini”, Leoakkohuuto totesi lapojaan kohauttaen ja nyhtien taas pienen palan hiirestään.

//Rosmy?

Yllätyin, kun Lepakkohuuto tuli kanssani ulos. En voinut olla huolestumatta, että hän varmaan tulisi vielä sairaaksi ulkona, kun satoi lunta ja hänellä oli se tulehduskin mutta annoin olla. Nyökkäsin kollin viimeisimmille sanoille pienestä saaliista.
“Minulla on kyllä niin kova nälkä, että voisin syödä vaikka sinut, senkin paksukainen”, sanoin ja nappasin kasasta kaksi hiirtä.
“Minäkö paksukainen? Minulla on vain paljon turkkia”, Lepakkohuuto naukui korvat luimussa.
“Syö sinä toisesta näistä niin paljon kuin jaksat ja jätä loput minulle”, sanoin ja vein hiiret leirin reunalle kohtaan, jossa joku muu oli aikaisemmin istunut, sillä siinä ei ollut niin paljoa lunta. Lepakkohuuto tassutti perässä linkaten. Kipitin äkkiä hänen vierelleen ja annoin vähän tukea. Kolli ei nojannut minuun täysin mutta oli selvästi helpottunut, kun autoin. Matka oli pitkä varsinkin ystävälleni. Itse olisin loikkinut sen hetkessä. Kuulin Lepakkohuudon vienon huohotuksen. Pörhistin turkkiani kylmältä, kun tajusin ajatella, että jäätyisin varmaan itsekin vaikkei minulla ollutkaan tulehdusta tassussa. Pääsimme aukion reunalle.
“Onko se kipeämpi kuin eilen?” kysyin hiljaa katsellen, kun kolli istuutui hiirten viereen.
//Lepa?

Lepakkohuutoa nolotti entistä enemmän, kun tajusi, että Rosmariinitassu huomioi hänen noloutensa. Hän huojentui jopa hieman, kun naaras kysyi halusiko hän jotain syötävää. Kolli ajatteli, että syöminen voisi saada hänen ajatuksensa taas raiteilleen.
Kun Rosmariinitassu poistui pesästä, Lepakkohuuto lähti konkkaamaan perään. Hän halusi hieman raitista ilmaa ja oli siis päättänyt, että lähtisi mukaan.
Lepakkohuuto huomasi naaraan jääneen töllistelemään lumihiutaleita, jotka leijailivat hiljalleen taivaalta. Kolli ei ollut koskaan oman muistinsa mukaan nähnyt lunta aikaisemmin, joten valkoiset hiutaleet näyttivät kovin ihmeellisiltä hänellekin.
“No niin oppilas, ei ole aikaa jäädä tähän vain töllistelemään”, hän naukaisi Rosmariinitassulle ja pukkasi häntä leikkisästi, kun pääsi tämän vierelle. Naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan häneen.
“Ai sinäkin tulit!” hän naukaisi hieman ihmeissään. Lepakkohuuto virnisti.
“Tuolla pesässähän tulee vielä hulluksi, jos ei jaloittelemaan pääse. Ja syöminen ulkona on minusta mukavampaa”, hän totesi ja jatkoi matkaa kohti tuoresaaliskasaa. Rosmariinitassu tuli pian hänen vierelleen.
“Käyhän se järkeen. En minäkään koko päivää pesässä jaksaisi maata”, naaras totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja istuutui, kun he pääsivät tuoresaaliskasalle.
“Minun ei ole kova nälkä, joten voimme ottaa jotain hieman pienempääkin”, kolli totesi katsoessaan saaliita.

//Rosmy?

Lepakkohuuto oli mitä ilmeisemmin luullut, että minä olin vihainen hänelle. Kun olin selittänyt asian, hän näytti niin nolostuneelta, että en voinut muuta kuin kikattaa.
“Mihin sinun “Olen ylpeä ja äreä kissa, joka ei päästä ketään lähelleen” aikakautesi on hävinnyt?” naukaisin ja kosketin hännälläni ohi mennen kollin lapaa, kun kiersin toiselle puolelle häntä. Huomasin kuinka Lepakkohuuto aivan fyysisesti jännittyi kosketukseni jäljiltä. Kolli jäi hieman hämmentyneen oloiseksi.
"Ehkä olen muuttunut. Tai ehkä et vain enää vain huomaa sitä. Mutta jos haluat sen kerta takaisin, niin voinhan minä aina vanhoihin tapoihinkin palata", Lepakkohuuto naukui kankeasti.
“Pidän sinusta enemmän, kun olet kokoajan noin nolona. Sille on hauska nauraa”, tokaisin.
Nappasin maasta sammalpallon, jolla olimme leikkineet ja heitin sen pesän toiselle puolelle. Hain sen ja palasin takaisin.
“Haluatko syötävää?” kysyin ja vilkaisin ulos.
“Kyllä minä voin jotain ottaa, jos jaamme”, hän naukaisi vaivaantuneesti. Nyökkäsin ja menin hakemaan jotain ruokaa. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Katselin hetken taivaalle ja menin sitten tonkimaan tuoresaaliskasaa.
//Lepa?