Lepakkohuuto kuuli Rosmariinitassun äänen kantautuvan leirin yli, mutta ei saanut sanoista selvää. Pian oppilas ilmestyikin jo pesän suulle ja kolli kysyi heti, mitä oli tapahtunut.
“Ei se ollut mitään”, naaras sanoi kuitenkin kuulostaen hieman vihaiselta. *Onko hän vihainen minulle? Ehkä minun olisikin pitänyt viedä ne makuualuset eikä passittaa häntä kaikkiin inhottavimpiin töihin*, kolli ajatteli ja hänestä tuntui hieman inhottavalta.
“Anteeksi…” hän mumisi ja katsoi tassujaan.
“Ai mistä?” Rosmariinitassu kuulosti yllättyneeltä. Lepakkohuuto vilkaisi häneen kulmiensa alta. Naaras katsoi häneen hämmentynyt ilme kasvoillaan.
“Anteeksi, kun olen laittanut sinut hoitamaan kaikki nämä inhottavimmat hommat… minähän tässä se soturi olen. Minun pitäisi tehdä itse kaikki ne hommat eikä laittaa niitä sinun niskoillesi…” kolli mutisi nolona. Hetken oli hiljaista ja sitten Rosmariinitassu alkoi kikattaa.
“Senkin hölmö karvapallo. Ei se minua ole haitannut, en oikeastaan ole edes ajatellut asiaa. Olin vain vähän ärtynyt eräälle kissalle, ei huolta”, naaras naukaisi.
“Ai… no unohda sitten”, Lepakkohuuto mutisi ja katsoi toisaalle nolona. Hän ei voinut uskoa, että oli toiminut sillä tavoin, kuinka noloa!

//Rosmy?

Nappasin likaiset makuualuset pyynnöstä ja vein ne ulos. Raahasin makuualusia hetken aikaa ympäriinsä kunnes löytäisin jonkun soturin. Kuljeskeltuani hetken löysin Kärppämyrskyn.
“Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi huvittuneena. Närkästyin hieman. Näytin varmasti huvittavalle, kun olin sammalien peitossa mutta en saanut niitä muuten kannettua.
“Vien likaisia makuualusia ulos. Miltä näyttää?” tiuskaisin ärsyyntyneesti.
“Voitko auttaa?” kysyin vaikken olisi halunnut. Kärppämyrsky nyökkäsi ja otti osan sammalista. Kannoimme ne yhdessä leirin ulkopuolelle. Kun olin palaamassa takaisin leiriin, Kärppämyrsky pysäytti minut.
“Mitä nyt?” kysyin ja näpäytin hännälläni ilmaa. Olin naaraalle edelleen hieman närkästynyt.
“Älä vietä liikaa aikaa Lepakkohuudon kanssa. Tiedäthän, hänellä on huono vaikutus muihin. Höyhenhalla ja Lepakkohuuto kinasivat ennen syntymääsi ja emosi käski olla päästämättä sinua lähelle häntä”, Kärppämyrsky naukui. Tulin entistä vihaisemmaksi. Emon nimen kuuleminen tuntui kuin sydäntäni olisi jäystetty terävillä hampailla.
“Minä vietän kuule aikaa kenen kanssa haluan! Sinä olet epäreilu! Lepakkohuuto on ystäväni! Hän on ystäväni ja kenties paras ystäväni, enkä anna sinun viedä häntä minulta!” raivosin ja rymistelin takaisin leiriin kääntäen kaikki katseet itseeni. Kissat varmaan luulivat, että olin joku tunkeilija. Ryntäsin parantajan pesän suulle ja hengitin sisään ennen kuin astuin pesään.
“Mitä tapahtuu? Kuulin, kun huusit”, Lepakkohuuto naukui. Pudistin päätäni.
“Ei se ollut mitään”, sanoin vaikka viha varmasti huokui minusta edelleen. En ikinä osannut piilottaa tunteitani.
//Lepa?

Lepakkohuudon turkki tuntui väreilevän, kun Rosmariinitassu osui vahingossa hänen kylkeensä. Hän pyysi anteeksi, mutta kolli sitä tuskin kuulikaan. Kolli vilkaisi naaraaseen ja käänsi sitten katseensa toisaalle.
“Muista pitää turvaväli”, hän tokaisi vain leikillä, vaikka hänen äänensä kuulostikin pakotetulta. Hän alkoi työskennellä entistäkin nopeammin. Tilanne oli mennyt hänelle jotenkin tukalaksi. Jotenkin naaraan kosketus oli ollut kollista niin… kiusallinen? Vai ennemmin ihana?
“Äh”, Lepakkohuuto ähkäisi, kun hän ei osannut päättää. Hän siristi silmiään ja viimeisteli sammalien vaihdon.
“Voisitko…” puhuminen alkoi käydä kollille hankalaksi, kun hän edes vilkaisi Rosmariinitassuun päin. Hän joutui kääntämään katseensa taas toisaalle.
“Voisitko viedä likaiset aluset pois?” Lepakkohuuto sai viimein kakaistua.
“Hyvä on”, naaras sanoi hiljaa ja otti äkkiä sammalet ja poistui pesästä. Lepakkohuuto huokaisi ja kieri pari kierrosta paikallaan. Miten kaikki oli muuttunut sillä tavoin? Miksi Rosmariinitassun seura ei ollut enää samanlaista? Se oli jotenkin… kummempaa, ei enää sellaista taistelua ja kinaa vaan ennemmin vain normaalia ajan kulutusta. Lapekkohuuto pudisteli päätään ja työnteli kynsiään sisään ja ulos.
“Miksi hän on nyt niin mukava ja niin… ihan sama.”

//Rosmy?

Keräsin likaiset makuualuset pesästä.
“Minusta klaaninvanhimmista punkkien nyppiminen on ikävämpää kuin tämä”, sanoin kohauttaen lapojani.
“Jaa, no sinä olet kyllä oikeassa, kerrankin”, Lepakkohuuto naukui. Hyrähdin kehräysmäisen äänen kurkustani ja kaduin sitä heti. Mitä minä oikein yritin.
“Hiirensappi on ehkä yksi inhottavin asia mitä metsästä voi löytää”, tuhahdin pörhistellen turkkiani.
“Suuta soukemmalle ja töihin, oppilas”, soturi ärähti leikillään.
“Ai kasvoinko partion aikana pennusta oppilaaksi?” kysyin naurahtaen mutta aloin kuitenkin työskennellä uuden pesän tekemisen parissa.
“Älä keskity tuollaisiin pikkuseikkoihin”, Lepakkohuuto naukui vähän nolona. Hän oli lipsauttanut eikä voisi enää sanoa minua pikku pennuksi. Työskennellessäni osuin vahingossa kyljelläni kollia kylkeen. Hänen karvansa osuivat minun kylkikarvoihini ja säpsähdin. Liikuin hieman pois päin.
“Anteeksi”, puuskahdin ja vilkaisin kolliin, joka kyllä käänsi katseensa pois heti, kun katsoin häneen. Tunsin turkkini kihelmöivän jännästi siitä kohtaa, josta turkkimme olivat koskeneet. Kylmät väreet kulkivat pitkin minua. Miksi kosketus oli tuntunut niin oudolta eikä vain nololta tai mitään. Vilkaisin vielä nopeasti Lepakkohuutoon, joka vaikutti hieman oudolta yhtäkkiä.
//Lepa?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 4kp -
Tuiskupentu: 9kp -
Tulisielu: 7kp -
= 20kp

ELANDRA
Lätäkkölempi: 4kp -
Tuhkajuova: 4kp -
= 8kp

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 12kp -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 69kp! -
Lainepentu: 12kp -
Hiljaisuustassu: 6kp -
= 87kp

SAAGA
Säröpentu: 12kp -
Rosmariinitassu: 51kp! -
= 63kp

Rosmariinitassu kertoi Lepakkohuudolle, että äsken pidetyssä klaanikokouksessa Kalmakuu vain siirtyi klaaninvanhimpiin. Kolli nyökkäsi
“Hän kyllä alkoi olla jo aika vanha”, hän totesi ja kierähti sammalilla. “Nyt hän ainakin saa levätä klaaninvanhimpien pesässä”, kolli naukui vielä.
“Niin. Klaani kunnioittaa hänen työtään”, Rosmariinitassu sanoi hiljaa. Lepakkohuuto nousi ylös ja onnahteli hänen vierelleen.
“Sentään meillä on vielä aika palvella klaaniamme. Kestää vielä kauan, ennen kuin meistä tulee vanhuksia”, kolli tokaisi. Rosmariinitassu hymähti..
“Noh, auttaisitko minua vaihtamaan makuusammaleni tuosta pedistä. Ties kuinka kauan ne ovat olleet siinä ja vaikka kellä käytössä!” Lepakkohuuto totesi mukamas dramaattisesti. Rosmariinitassu naurahti ja nyökkäsi.
Kaksikko lähti hakemaan sammalia parantajan pesän varastoista. He ottivat sitä runsaasti ja menivät sitten pedin luokse.
“On todella mukavaa tehdä taas oppilaiden hommia”, Lepakkohuuto murahti ja pyöräytti silmiään.
“Tämähän se hauskin homma on”, Rosmariinitassu vitsaili. Lepakkohuuto pyöräytti taas silmiään, mutta ei voinut estää hymyä.
“Joo, jos ei välitä yhtään tehdä tylsintä hommaa ikinä. Mutta nyt riittää tuikuttaminen ja on aika pistää töpinäksi”, kolli naukui ja ryhtyi vaihtamaan makuusammalia.

//Rosmy?

Nauroin Lepakkohuudon sanoille. Nyt hän kysyi oliko jotain puheenaihetta.
“En tiedä. Ei tuolla ole tapahtunut mitään kauhean ihmeellistä”, naukaisin ja viittaisin hännälläni leiriä päin.
“Ihan kuin olisin eri maailmassa kuin muut kissat, kun puhut noin”, kolli tuhahti.
“Anteeksi. Se ei ollut tarkoitus”, sanoin hymyillen.
“Kuolonklaanin kissat!” kajahti aukiolta.
“Nyt siellä mahtaa tapahtua jotain”, Lepakkohuuto naukui.
“Pysy sinä tässä minä menen katsomaan ja kerron sitten. Sinun ei pitäisi kävellä, jos tuossa on kerta tulehduksen merkkejä”, sanoin ja tassutin ulos. Jäin parantajien pesän eteen seisoskelemaan. Näin kuinka Kalmakuu lähestyi hiljakseen leirin keskustaa. Sydäntäni särki hiukan. Tiesin jo mitä oli tulossa.
“Kalmakuu on pyytänyt siirtyä klaaninvanhimpien pesään, joten suomme hänelle sen”, Henkäystähti naukui lyhyesti ja astui sitten taakse.
“Kiitos. Klaanikokous on päättynyt”, päällikkö sanoi ja lähti. Kissat parveilivat hetken Kalmakuun ympärillä ja kaikkosivat sitten. Menin itsekin hänen luokseen.
“Hei”, naukaisin.
“Hei”, hän vastasi.
Kolli oli emoni isä. Hän oli kokenut saman menetyksen kuin minä silloin pentuna.
“Tulen katsomaan sinua klaaninvanhimpien pesässä aina välillä ja nyppimään punkit pois turkistasi”, lupasin heittäen samalla vitsin.
“Kiitos. Se ilahduttaa minua”, Kalmakuu naukui ja nyökkäsi. Väläytin hymyn ja puskin tämän rintaa. Hän oli perhettä, jota minulla oli enää aika vähän jäljellä, joten minun pitäisi arvostaa sitä.
“Menen nyt, heippa", sanoin ja tassutin pois saatuani häneltäkin hyvästit. Menin takaisin parantajien pesään.
“Kalmakuu siirtyi klaaninvanhimpien pesään. Hän on emoni isä”, kerroin Lepakkohuudolle.
//Lepa?

Lepakkohuutoa hieman huvitti Rosmariinitassun huolenpito. Hän katsoi naaraaseen lempeästi.
“Haavoissa on kuulemma tulehtumisen merkkejä, mutta ei se nyt niin paha ole. Kyllä minä selviän”, Lepakkohuuto naukui. “Mutta kaksi hiirtä ja jänis, se on vaikuttava saalismäärä”, kolli jatkoi vielä. Hän haukotteli.
“Väsyttääkö vanhusta?” Rosmariinitassu kysyi hieman piikittelevästi. Lepakkotassu katsoi häneen virne naamallaan.
“Kuule tämä vanhus on nyt parantajalla, joten hänellä on syytäkin levätä ja nukkua”, kolli naukui leikimielisesti. “Mutta, olisi mainiota, jos sinusta tulisi jo pian soturi. Sulkavirran sanat varmasti tarkoittavat, että alat olla valmis soturiksi”, hän naukui vielä hieman kiltimmällä äänellä. Hän katsoi Rosmariinitassuun lempeästi ja jonkin naaraan katselussa sai hänet rentoutumaan. Hän painautui velttona sammaliin ja katsoi naarasta edelleen.
“Olisiko jotain juttelun aihetta?” hän kysyi. Häntä ei olisi kyllä ede haitannut vain katsella naarasta. Tätä nykyään hän ei vaikuttanut enää niinkään kamalalta riiviältö kuin ennen. Jokin oli saanut Lepakkohuudon ajatukset naaraasta muuttumaan. Hän oli kollin mielestä ihan hieno kissa, kun häneen pääsi tutustumaan.

//Rosmy?

“Sainpa hyvinkin! Ensin tein hienon nappauksen; sain hiiren. Toinen saaliini oli jänis. Se meinasi päästä karkuun mutta olin viisaampi ja kolmas saaliini oli toinen hiiri. Sen sain ihan läheltä leiriä”, kerroin ylpeänä.
“Sulkavirta myös sanoi, että olen tosi taitava eikä hänellä oikein ole enää paljoa opetettavaa minulle, koska osaan niin paljon jo! Se varmasti tarkoittaa jotain”, intoilin kuin mikäkin hölmö pennun rääpäle ja heilauttelin häntääni ympäriinsä. Katselin hetken Lepakkohuutoa ja käänsin sitten katseeni pois. Miksi hän katsoi minua noin? Kuin olisi miettinyt jotain todella syvällistä. Ei Lepakkohuuto ollut syvällinen; ei hän osannut edes näytellä olevansa.
“Miten sinulla menee? Onko olosi jo parempi? Sanoivatko parantajat jotain? Eihän tassusi ole tulehtunut?” kyselin äkkiä, kun tajusin, että Lepakkohuudon katse saattoi tarkoittaa jotain pahaa. Sydämeni tykytti kovaa. Tällä kertaa hermostuksesta. En halunnut, että kolliin sattui tai hänellä olisi muuten kauhean epämukavaa. Aina nyt oli vähän epämukavaa mutta jos oli liian epämukavaa se ei ollut mukavaa. Mitä minä oikein selitän? Eihän epämukava ollut mukava siksi se oli epämukava. Huoh… ryhdistäydy vähän kiitos, Rosmariinitassu hyvä.
//Lepa?

Rosmariinitassu toi Lepakkohuudolle pulskan hiiren ja ilmoitti itse lähtevänsä saalistuspartioon ja tulevansa sen jälkeen takaisin katsomaan häntä. Se lämmitti Lepakkohuudon mieltä. Tuntui kummalta ajatella, että joku todella halusi huolehtia hänestä ja katsoa miten hän voi.
Kun oppilas oli kadonnut ja kolli oli syönyt hiirensä, hän alkoi sukia turkkiaan. Kuitenkin kesken kaiken Hehkuaskel tallusti hänen luokseen Sumutuuli mukanaan.
“Sumutuuli vaihtaa hauteen tassustasi, minä lähden keräämään yrttejä”, parantaja ilmoitti ja poistui pesästä. Lepakkohuuto katsoi hänen menoaan, mutta ojensi tassuaan Sumutuulelle. Parantajaoppilas ei vitkastellut vaan laski mukanaan tuomansa yrtit maahan ja alkoi töihin.
“Hmm… haavasi hohkaavat hieman lämpöä ja niiden ympärykset ovat hivenen punaiset… Puhdista tassusi ja haavat tarkasti ennen, kun laitan salvaa. Emme halua, että ne tulehtuvat”, parantajaoppilas naukui ja alkoi jauhaa salvaa.
Lepakkohuuto teki työtä käskettyä ja alkoi nuolla haavoja puhtaiksi parhaansa mukaan, ennen kuin Sumutuuli viimein sai salvan valmiiksi ja alkoi levittää sitä hänen haavoihinsa.

Myöhemmin, kun Lepakkohuuto oli makoillut jo tovin, hän oli lähes nukahtaa pehmeille sammalille, joilla hän makasi.
“Hei, unikeko!” Rosmariinitassun tervehdys kuitenkin piti hänet hereillä.
“Hei vaan! Miten saalistus sujui? Saitko yhtään riistaa kiinni?” kolli kysyi härnäten.

//Rosmy?

Kipaisin ulos pesästä hakemaan ruokaa Lepakkohuudolle. Itse en saisi syödä ennen kuin olisin saalistanut tai edes harjoitellut. Tassutin tuoresaaliskasan luokse ja valitsin sieltä pulskan hiiren. Tassutin se suussa kohti parantajan pesää.
“Minne olet matkalla?” kuulin äänen takaani. Laskin hiiren maahan ja käännyin. Se oli Sulkavirta.
“Vien tämän Lepakkohuudolle. Hän loukkasi itsensä eilen ja joutui parantajalle. Lepakkohuuto-paralla on pahaolo, joten ajattelin olla avuksi”, nau’uin mestarilleni.
“Selvä mutta tule sen jälkeen heti tänne. Lähdemme saalistamaan”, Sulkavirta vastasi käskevästi. Nyökkäsin, nappasin hiiren ja kipitin parantajalle.
“Tässä”, sanoin ja laskin hiiren Lepakkohuudolle.
“Toivottavasti olosi paranee. Minun täytyy mennä saalistuspartioon, Sulkavirta käski”, lisäsin pahoittelevasti.
“Tulen sen jälkeen takaisin, jos voin. Sinulla tulee varmasti tylsää ilman minua”, nau’uin kiusoitellen soturia hiukan.
“Selvä sitten. Hei hei. Ei minulla kyllä tylsää tule. Olen itseni paras seura”, Lepakkohuuto vitsaili ja alkoi aterioida. Nyökkäsin naurahtaen ja lähdin pesästä.

Loikin Sulkavirran ja muun partion perässä metsään. En voinut olla ajattelematta Lepakkohuutoa. Haluaisin joskus päästä metsään juoksemaan ja saalistamaan ihan vain kahden kesken. Saalistuspartio sai loppujen lopuksi hyvin riistaa. Minäkin sain jäniksen sekä kaksi hiirtä.

Palasimme leiriin ja laskin saaliit tuoresaaliskasaan. Minulla oli ollut hauskaa. Seuraavaksi ajattelin mennä kysymään miten Lepakkohuudolla oli mennyt. Tassutin parantajalle.
“Hei unikeko”, naukaisin huvittuneesti, kun näin Lepakkohuudon puoliunessa makuusijallaan.
//Lepa?

Lepakkohuuto nautti heidän pelistään. Se oli hänestä niin mukavaa. Hän kehräsi samalla, kun väitteli toverillisesti Rosmariinitassun kanssa. Hän nappasi sammalpallon, jonka naaras heitti taas hänelle ja asetti sen maahan. Hänen tassunsa tärisivät.
“Pitäisi varmaan syödä jotain, minulla ei ole mikään mainioin olo”, hän puuskahti ja asettui makuulle. Hänen murjottua tassuaan kutitti, mutta hän tiesi hyvin, ettei voinut raapia sitä, se repisi salvat mukanaan. Kuitenkin kutitus oli niin inhottavaa, että hän siirteli tassuaan edestakaisin ilmassa, kuin olettaen sen auttavan.
“Tassuani kutittaa”, hän nurisi, kun Rosmariinitassu katsoi hänen tekemisiään kummaksuen. Naaraan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän seurasi, miten Lepakkohuuto liikutteli tassuaan ilmassa.
“Voisitko jooko hakea sitä ruokaa nyt. Se olisi sentään hyödyllisempää kuin tuo töllöttely?” kolli naukui äreästi. Rosmariinitassu säpsähti vähän ja nousi seisomaan.
“Joo toki”, hän naukaisi ja katosi ulos pesästä. Sillä välin Lepakkohuuto vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan näe ja alkoi näykkiä tassuaan saadakseen kutituksen loppumaan.
Se auttoin, mutta sen jälkeen kollin suussa maistui salva ja hän joutui nuolla huuliaan varmistaakseen, ettei kukaan saisi tietää siitä. Hehkuaskel ei varmasti arvostaisi sitä, jos hän levittäisi kaiken salvan pois haavoiltaan.

//Rosmy?

Kikatin, kun sammalhippusia lenteli kuin lunta Lepakkohuudon päälle. Hän viskasi tällä kertaa pallon niin, että se oli miltei mahdoton saada kiinni mutta osuin siihen juuri ja juuri kynteni päillä ja sain sen maahan alleni.
“Hahaa! Olen voittamaton sammalpallopäällikkö!” huudahdin ja heitin sitten pallon takaisin. Sydämeni tykytti innostuneesti ja adrenaliini virtasi suonissani saaden minut tosi tietoiseksi jokaisesta aististani. Rakastin tätä tunnetta. Rakastin sitä niin paljon. Rakastin sitä yhtä paljon kuin Lepakkohuudon kanssa vietettyä aikaa. MITÄ?! MITÄ MINÄ AJATTELIN?! Yhtäkkiä sainkin sammal pallon keskelle rintaani. Lepakkohuuto oli tietenkin hyödyntänyt hetkeä, kun en ollut valmiina. Kolli toimi kuin oikea kokenut soturi. En voinut olla ihalematta. IHAILEMATTA? Okei tällä kertaa annan sen olla.
“Hei!” huusin närkästyneesti.
“Kosto elää”, Lepakkohuuto naukaisi ja nauroi. Yhdyin nauruun ja kierähdin kyljelleni huohottamaan.
“On liian aikaista”, puuskutin väsyneenä.
“Tarvitsen tauon.”
“Ainiin olet vasta pieni pentu”, Lepakkohuuto kiusasi. Hyppäsin heti takaisin käpälilleni.
“Pieni pentu?! Sinä olet vanhus, kun puhut noin”, sanoin ja heitin sammalpallon taas ystävälleni.
“Ai miten?”
Pallo lensi taas minulle.
“No noin.”
Heitin sen Lepakkohuudolle.
“Ai miten noin?”
Hän heitti pallon takaisin.
“No noin tyhmästi.”
Viskasin sen hänelle.
//Lepa?

Lepakkohuudolle kelpasi hyvin, kun he alkoivat kopitella sammalpalloa. Se oli tarpeeksi hyvää tekemistä, että hän saattoi unohtaa etutassunsa kivun. Kun Rosmariinitassu nappasi hänen korkealle heittämänsä heiton, kolli oli hyvin vaikuttunut, vaikka ei sitä kyllä myöntänyt.
Kolli nousi takatassuilleen ja heitti sammalpallon ilmaan. Rosmariinitassu nappasi sen ketterästi.
“Yritätkö sinä edes heittää sitä niin, etten saisi sitä kiinni?” hän härnäsi viskatessaan pallon taas kohti Lepakkohuutoa. Hän kurotti tervettä etutassuaan ja nappasi pallon ilmasta.
“Hyvä on, hyvä on. Voin minä yrittääkin, mutta varo vain, pikkupennut satuttavat itsensä helposti”, Lepakkohuuto naukaisi leikkisästi, vaikkakin hänen varoituksensa oli aito. Hän viskasi pallon taas korkealle ja mahdollisimman voimakkaasti, jotta se lentäisi pitkälle ja nopeasti. Kuitenkin naaras onnistui saamaan sen vielä kiinni, vaikka se tuottikin hieman pinnistelyä.
“Vaikuttavaa”, Lepakkohuuto totesi. Sana oikeastaan vain lipsahti hänen suustaan. Ei hänen oikeasti ollut tarkoitus kehua. Hän käänsi katsettaan nolona ja pian sammalpallo lensikin häntä suoraan päähän ja hajosi levittäen hippuja pitkin hänen turkkiaan. Hän kuuli Rosmariinitassun hieman tirskuvan.
“Hei en ollut vielä valmis!”

//Rosmy?

“Noin paljon energiaa heti aamusta? Minusta tuntuu, että sinä olet se pikku pentu”, sanoin ja pyöräytin silmiäni. Melkein pystyin estämään haukotukseni mutta epäonnistuin ja haukottelin makeasti.
“Kuinka kauan olet ollut hereillä?” ystäväni kysyi.
“Aika kauan. Käykö sinulle sammalpallo? Voimme jotenkin soveltaa sitä ettei sinun tavitse liikkua, jos vain kopittelemme tai jotain”, ehdotin iloisesti. Imin kollista energiaa itseeni.
“No mikäpäs siinä. Sinä ajattelet kuin pentu, höpsö”, Lepakkohuuto naukui.
“Pennut ovat luovia. Ainakin jotkut”, sanoin ja hain sammalpallon parantajan aukiolta. Palasin takaisin.
“Tässä”, sanoin ja heitin pallon Lepakkohuudolle napattavaksi. Hän nappasi sen ja heitti takaisin. Heitin uudestaan. Ilo virtasi suonissani, kun leikin taas. Lepakkohuudon kanssa oli ollut niin mukavaa leikkiä ja oli edellleen.
“Tätä et saakkaan kiinni”, kolli naukaisi ja viskasi pallon tosi korkealle. Loikkasin ja nappasin sen hampaisiini aika helposti. Heitin sen niin, että Lepakkohuudon oli pakko vähän kurkottaa.
“Taisi aliarvioida minut aika pahasti vai mitä?” nau’uin kiusoittelevasti ja naurahdin. Lepakkohuuto kohautti lapojaan ja heitti pallon takaisin.
//Lepa?

Lepakkohuudon oli vaikeaa sanoa hyvät yöt takaisin Rosmariinitassulle, kun hän kosketti kollin korvaa. Se sai Lepakkohuudon sydämen pamppailemaan ja kehon jännittymään. Oli vaikeaa olla rento ja hieman äreäkin, kun hän teki sellaista. Kuitenkin naaraan poistuessa pesästä hän päästi pitkän huokauksen ja laski päänsä.
*Miten hän saattaa olla niin ihana ja ärsyttävä samaan aikaa?* kolli mietti, mutta pudisteli päätään. *Lopeta jo! Miksi ajattelet tällä tavalla, minä?*
Lepakkohuuto sivuutti ajatuksensa ja painoi silmänsä kiinni nukahtaen parissa silmänräpäyksessä.

Lepakkohuudon herätessä hän oli lähes unohtanut olevansa parantajan pesällä. Hän haukotteli ja venytteli välttäen kipeän tassunsa liikuttamista. Sitä oli alkanut yöllä yhtäkkiä kolottaa ja hän oli herätessään siihen joutunut syödä unikonsiemenen nukahtaakseen uudelleen.
“Hyvää huomenta, hölmö karvapallo!” Rosmariinitassun ääni säikäytti Lepakkohuudon. Hän ei ollut edes tajunnut naaraan istuneen vieressään ja hän räpytteli hetken silmiään, kuin ei olisi uskonut hänen olevan siinä.
“Hyvää huomenta, höpsö pikkupentu!” hän naukaisi leikkisästi ja nousi jotenkuten istumaan. “Mitäs haluaisit tehdä? Minulle kelpaa nyt lähes mikä vaan, jota pystyn tehdä, kun joudun kerta olemaan täällä pesässä ja leirissä koko päivän.

//Rosmy?

Nyökkäsin hyväksyvästi. Tulisin mielelläni katsomaan ystävääni aamulla.
“Ei minulla pitäisi olla mitään aamulla. Vähintään harjoitukset noin aurinkohuipun aikaan”, nau’uin. Mietin hetken. Voisin herätä aikaisemmin ja tulla katsomaan itsensä loukannutta kollia.
“Hyvää yötä sitten”, sanoin ja kosketin Lepakkohuudon korvaa nenälläni. Lepakkohuuto jähmettyi ja naukui kankeat hyvät yöt. Naurahdin ja poistuin pesästä. Kävelin omalle makuusijalleni oppilaiden pesään. Käytyäni makuulle pesin vielä käpäliäni, koska homma oli jäänyt kesken. Sain samalla aikaa pohtia tunteitani. Olin aika varma pitäväni kollista muutenkin kuin vain ystävänä. Toisaalta voisin antaa itselleni ja tunteilleni aikaa, koska olin vielä oppilas eikä minulla ollut kiire hankkia kumppania. ROSMARIINITASSU MITÄ SINÄ AJATTELET? EI HÄN TYKKÄÄ SINUSTA TAKAISIN! Huokaisin. Se oli totta. Ei Lepakkohuuto pitänyt minunlaisestani oppilaasta. Painoin pääni käpälilleni. Ei voinut olla totta. Mitä minä oikein hourin. Olenkohan sairas?

Heräsin aikaisin kuten olin suunnitellut ja nousin hiljaa. Hiivin ulos pesästä ja livahdin parantajan pesään. Lepakkohuuto nukkui vielä. Istahdin todella hiljaa Lepakkohuudon pedin viereen ja katsoin kuinka tämän keho liikkui tasaisesti hengityksen tahtiin. Koitin mukauttaa oman hengitykseni hänen hengityksensä tahtiin. Kolli näytti niin rauhalliselta.
//Lepa?

Kun Lepakkohuuto ja Rosmariinitassu pääsivät viimein parantajan pesälle, kolli oli niin huojentunut, että pääsi viimein nöyryytyksestään, kun joutui nojata Rosmariinitassuun.
Hän istuskeli siinä odottamassa, kunnes parantaja Hehkuaskel saapui paikalle. Hän katsoi kolliin ja mitään sanomatta Lepakkohuuto nosti etutassunsa lähemmäs parantajaa. Hän tutkaili sitä hetken.
“Pystytkö laskea sille painoa?” hän kysyi. Lepakkohuuto pudisti päätään. “Entä sattuuko siihen, vaikka siihen ei koske?”
“Ei juurikaan”, kolli naukui. Hän katsoi muualle ja säpsähti yllätyksestä ja kivusta, kun yhtäkkiä Hehkuaskel kosketteli hänen tassuaan.
“Sattuuko siihen, kun kosken?” hän kysyi.
“Joo! Nyt päästä irti!” Lepakkohuuto sihahti kivusta ja veti tassunsa lähemmäs. Parantaja nyökytteli hitaasti.
“Sinun täytynee jäädä leiriin pariksi päiväksi. En usko, että tällä tassulla voit tehdä arkiaskareitasi”, hän naukui ja katosi. Lepakkohuuto katsoi hänen peräänsä hetken ja pian Hehkuaskel asteli takaisin yrttejä mukanaan.
“Minun täytyy laittaa siihen salvaa. Olen jo valmiiksi pahoillani, se tulee sattumaan hieman”, musta naaras naukui ja alkoi jauhaa salvaa. Lepakkohuuto katsoi häntä jo valmiiksi varautuneena.
Kun Hehkuaskel alkoi laittaa salvaa Lepakkohuudon haavoivin, hänen piti pidätellä jatkuvia tuskan sihahduksia ja hänen täytyi keskittyä vain hengittämiseen. Kuitenkin se oli jo pian valmista ja hän pääsi laskemaan tassunsa pois parantajan ulottumattomilta.
“Voisit nukkua täällä seuraavan yön, ihan vain varmuuden varaksi”, Hehkuaskel naukui. “Nyt menen nukkumaan, kuitenkin tässä on unikonsiemen, mikäli kipu on sietämätöntä tai et saa unta. Hyvää yötä!” hän naukui vielä tassullaan tökäten siementä lähemmäs ja sitten kadoten syvemmälle pesään. Lepakkohuuto siirsi katseensa Rosmariinitassuun.
“Ellei sinulla ole aamupartioita, voisimme jutella taas aamulla. Muuten tulen kuolemaan tylsyyteen”, kolli naukaisi naaraalle lyhyesti ja asettui yhdelle pedeistä parantajan pesässä.

//Rosmy?
//Voit aikaskippaa suoraan seukkaan aamuun

Tuhahdin vastaukseksi ystäväni tyhmiin sanoihin ja kiusoitteluun. Kolli siis tiesi etten pitänyt parantajasta tai hänen hoidettavana olemisesta.
“En minä mököttäisi siitä! En ole enää mikään pentu”, sanoin mutta äänessäni ei ollut pelkää kiusoittelevuutta vaan myös haikeutta. Toisaalta pentuna oli ollut mukavaa, koska silloin ei ollut mitään huolenaiheita - tai olihan minulla vaikka mitä mutta eivät ne oikeita huolenaiheita olleet.
“Mennään”, sanoin ja lähdin kävelemään nopeaan tahtiin kohti parantajan pesää.
“Hei. Viitsitkö hidastaa?” Lepakkohuuto naukaisi.
“Anteeksi, hidas etana”, sanoin ja palasin hänen rinnalleen.
“Haluatko nojata minuun?” kysyin tarjoten lapaani nojattavaksi.
“Kyllä tämä hidas etana pärjää, olet vain kärsimätön katin kuvatus”, Lepakkohuuto tuhahti. Naurahdin mutta olin silti hiukan huolissani. Musta kolli alkoi puuskuttaa, kun olimme kulkeneet vain puolet matkasta.
“Oletko varma ettet halua apua? Autan kyllä mielelläni ei se siitä voi olla kiinni” kysyin mutta nyt Lepakkohuuto nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään vain nojasi minuun hiukan kunnes pääsimme sisään parantajalle. Annoin Lepakkohuudon istuutua ja menin hakemaan parantajaa.
//Lepa?

Lepakkohuutoa nolotti, kun hänen piti koko ajan kysyä mitä Rosmariinitassu oli sanonut. Jotenkin hänen sanansa vain katosivat kaukaisuuteen, kun Lepakkohuuto katsoi häntä tai edes ajatteli häntä. Hän luimisti korviaan nolona ja liikautteli tassujaan.
“Jos sinulla ei parempaakaan tekemistä ole kuin lähteä mukaani parantajalle, niin voithan sinä tulla. Mutta muista, en määrännyt sinua mukaani”, hän sanoi vielä ja virnisti. “Enhän minä äyskeää hölmöä karvapalloa mukaani raahaisi pakolla”, hän sanoi vielä ja tökkäsi hännällään naaraan nenää samalla, kun onnahteli tämän ohitse kohti parantajan pesää.
“Hei! Itsehän sinä olet äyskeä hölmö karvapallo! Sinähän sen tassusi sille fasaanille syötit”, Rosmariinitassu naukui muka loukkaantuen, mutta hänen virneestään saattoi tietää, että hän vain leikitteli. Lepakkohuuto kehräsi haluamattakin.
“Mutta tämä hölmö karvapallo sentään suostuu lähteä parantajan pesälle helpolla, eikä alkaisi mököttää kuin pikkupentu, jos pyydettäisiin näyttämään tassua edes parantajan pesää päin”, kolli naukaisi virnistäen. Hän tykkäsi vähän härnätä naarasta. Se sai hänen olonsa naaraan luona mukavemmaksi, eikä kivettänyt häntä samalla lailla kuin aikaisemmin.

//Rosmy?

Kehräsin Lepakkohuudon sanoille. Vanhuksetko eikät olisi vanhuudenhöperöitä? Miksi he muuten olivat vanhuksia?
“Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Voimme jutella taas aamulla”, kolli naukui. Hyökkäsin ja nöusin pystyyn. Auringon viimeiset säteet häikäisivät minut. Ne suuntasivat suoraan minuun ja tunsin kuinka ne saivat turkkini kiiltämään. Luimistelin korviani hieman nolona.
“Pitäisikö sinun käydä parantajalla ennen nukkumaan menoa? Et varmaan voi osallistua partioon tuolla käpälällä”, sanoin ja katsoin ystäväni tassua, joka jätti pienen verivanan maahan.
“Mitä?” Lepakkohuuto kysyi räpytellen silmiään kiivaasti. Hän oli ollut ajatuksissaan.
“Siis kysyin, että pitäisikö sinun käydä parantajalla ennen nukkumaan menoa, koska et varmaan voi huomenna osallistua partioon tuon käpälän kanssa”, sanoin uudestaan.
“Voin tulla mukaasi”, tarjouduin vääntelehtien hieman nolona paikallani.
“No kaippa se on ihan viisas ajatus”, Lepakkohuuto myöntyi. Hän harvoin myöntyi pyyntöihini näin mutta tämä oli ehkä hyvä tilanne aloittaa sekin tapa. Minun täytyi kuitenkin, että minä olin vain oppilas ja Lepakkohuuto jo soturi.
“Tulenko mukaasi?” kysyin epäröiden hiukan.
“Mitä? En kuullut”, Lepakkohuuto sanoi ja kiinnitti taas katseensa minuun.
“Onko kuulosi jo tullut huonoksi? En tiedä haluanko kuitenkaan tulla soturiksi”, tuhahdin leikitellen.
“Että haluatko, että tulen mukaasi?”
//Lepa?

“Vai että klaaninvanhimpien taru… on kyllä päättömin juttu mitä olen kuullut. Miten korvien peseminen myrskyä ennustaa? Ovatko he jo aivan vanhuudenhöperöitä, kun tuollaisesta puhuvat?” Lepakkohuuto totesi. Hän siirteli tassujaan hieman ja nousi seisomaan edelleen etutassuaan hieman roikottaen.
“Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Voimme jutella taas aamulla”, hän totesi ja katsoi Rosmariinitassuun. Kun laskevan auringon säteet osuivat hänen turkkiinsa, hän näytti hätkähdyttävän lumoavalta. Hänen turkkinsa näytti hehkuvan ja hänen silmänsä kimmelsivät. Hän näytti kuin taivaalta laskeutuneelta kyyhkyseltä. Niin ylväältä ja kauniilta. Se sai Lepakkohuudon hengen salpautumaan ja hänen täytyi kiskoa katseensa toisaalleen voidakseen taas edes hengittää kunnolla.
*Mitä minulle tapahtuu?* hän ajatteli paniikissa sydän rinnassa pamppaillen. Lepakkohuuto katsoi vaivaantuneena tassuihinsa ja yritti parhaansa saada niitä liikkumaan, jotta voisi palata sotureiden pesälle, kuten hänen oli tarkoituskin. Mutta hänen tassunsa eivät liikkuneet, tuntui kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet maahan. Jokin siinä kaikessa sai Lepakkohuudon mielen sekoamaan. Mikä se tunne oli? Miksi Rosmariinitassun kanssa oli yhtäkkiä niin mukavaa olla? Mikä häntä vaivasi?

//Rosmy?

Vaivuimme molemmat ajatuksiimme pitkäksi aikaa. Oli hiljaista ja ehkä vähän vaivautunutta istua siinä hiljaa. Pesin edelleen rintaani, koska se ei ollut vielä tarpeeksi siisti. Vaivuin ajattelemaan, että kun olin sanonut pitäväni harvoista ja valituista ja todennut niiden kissojen olevan kuin Lepakkohuuto olinko oikeasti vain tajunnut olevani ihastunut häneen. Se ei vaikuttanut ihan mahdottomalta mutta en halunnut olla väärässä. Olin kyllä aina ihaillut kollia suuresti mutta oliko tunne ihastumista? En ollut ikinä ihastunut keneenkään, joten mistä minä tietäisin milloin sitten olin.
“No meidän välimme ovat ainakin perjaatteessa sovitut. En ole varma antoiko hän minulle todella anteeksi”, nau’uin. En ollut jutellut siskoni kanssa taas pitkään aikaan. Siirryin pesemään korviani.
“Oletko kuullut sen klaaninvanhimpien tarun, että kun kissa pesee korviaan hän odottaa myrskyä? Minä en usko siihen mutta joskus pohdin mistä he oikein keksivät sellaista”, kysyin ihan mielenkiinnosta. Tämä oli pisin keskustelu Lepakkohuudon kanssa, minkä olimme käyneet ilman jatkuvaa kiusaamista ja jekkuilua. En tiennyt mitä ajatella. Toisaalta pidin normaalista keskustelusta mutta mieluummin kiusoittelisin vain Lepakkohuudolle tämän soturintaidoista.
//Lepa?

Lepakkohuuto piti siitä, että Rosmariinitassu yhtyi Eloklaanilaisten mollaamiseen. Mikä idea oli osata uida. Eivät kissat kuuluneet veteen vaan maalle.
Hän vilkuili loppuun varikseen, johon kumpikaan heistä ei enää koskenut ja Rosmariinitassu sanoi, että hän voisi ottaa sen. Lepakkohuuto katsoi häneen, mutta naaraan katseen kohdatessaan käänsi sen pois.
“Jaa, kaipa minä voin vielä vähän ottaa”, hän tokaisi ja otti variksesta vielä yhden ison palan ja katseli edelleen muualle.
Lepakkohuuto pohti mitä naaraan mielessä saattoi kulkea ja hänen mielessään alkoi kaikua Rosmariinitassun aikaisemmin toteamat sanat. Se miten hänelle kelpaisi vain harvat ja valitut… Millaisia he mahtoivat olla? Voisiko hän olla sellainen?
*Miksi edes ajattelen tuollaista? En minä halua olla hänen valittunsa muutenkaan… enhän. Hänhän on ärsyttävä karvapallo, eikä mikään ihana ja rohkea kumppaniehdokas… tai ehkä sittenkin-*, Lepakkohuuto pudisteli päätään. Miksi hän ajatteli sillä tavoin? Hänen pitäisi keskittyä johonkin muuhun.
“Miten Kamomillatassun kanssa menee? Tai siis, kun onhan siitä jo jokunen kuu, kun tappelitte, mutta en minä tiedä miten teidän suhteenne kulkee”, Lepakkohuuto kysyi, koska halusi päästä eroon ajatuksistaan.

//Rosmy?

“En minäkään lähde, tai ainakaan ei ole sanottu, että lähtisin mukaan. Ei sillä että minua haittaisi. En halua tavata yhtäkään niistä ketunmielisistä Eloklaanilaisista ellen saa upottaa heihin kynsiäni. Haluan tehdä heistä itselleni raapimapuun, kun pääsen heidän lähelleen, joten en usko, että olisi järkeä edes ottaa minua mukaan. Ei minua muutenkaan edes kiinnosta miten heillä menee. He aina esittävät muutenkin, että elämä on vain kukkia ja sateenkaaria”, Lepakkohuuto kertoi. Kohautin lapojani. En itsekään mitenkään mielinyt kokoontumiseen menoa. Ehkä parempi vain etten minäkään joutunut menemään, sillä olisin varmaan repinyt jonkun korvat irti.
“Niin. En tajua mikä tarkoitus esimerkiksi uimaan opettelulla. He ovat täysiä hiirenaivoja”, sanoin yhtyen Eloklaanin mollaamiseen. Lepakkohuuto tuhahti hyväksyen. Haukkasin viimeisen palani variksesta ja nielaisin nopeasti. Lepakkohuuto pesi etukäpäläänsä. Aloin pestä rintaani pitkillä kielen vedoilla. Mietin hetken, miten Lepakkohuuto näki minut. Näytinköhän hänestä rumalta vai ihaliko hän jotain piirteitäni? Miksi edes mietin sellaista? Hän oli *ystäväni*.
“Syö toki viimeinen pala. Eikö varis ollutkin lempiruokaasi?” kehotin, kun näin Lepakkohuudon katselevan varista. Hän vilkaisi minuun mutta käänsi katseensa heti, kun näki minun katsovan takaisin. Käänsin itsekin katseeni pois ja jatkoin rintani sukimista.
//Lepa?