"Tattihallan?" Myrskymahti kysyi katsahtaen vierellään kulkevan Tulisielun suuntaan. "En. Hän vaikuttaa aralta tapaukselta. Ja vähän tylsältä... Ei pahalla tietenkään, ei se ole Tattihallan vika ettei hän vain ole kovin jännittävä persoona!"
Myrskymahdin hätäinen lisäys ei vaikuttanut parantavan yhtään hänen sanomistensa sävyä. Oikeassa hän kuitenkin mielestään oli: Tattihalla oli pelokas ja herkkä tapaus. Kerran Myrskymahti oli yrittänyt haastaa tämän tappelemaan kanssaan, ihan vain nähdäkseen, kumpi kookkaista kissoista pärjäisi paremmin. Tattihalla oli vaisusti kieltäytynyt, eikä Myrskymahdin sinnikkäistä innostusyrityksistä huolimatta ollut hyväksynyt tämän haastetta. Naarasta kävi soturi sääliksi.
"No, miksi et vain kysy häneltä?" Myrskymahti tokaisi. Hänen mielestään ongelmaan oli helppo ratkaisu. Niin hän itse olisi tehnyt. Tulisielu pudisti päätään.
"En ole varma", naarassoturi naukui. "Ehkä siksi, että pelkään hänen halveksuvan minua, koska olen puoliverinen."
Myrskymahti tuhahti. Älytöntä: ihan kuin Tattihallalla olisi ollut selkärankaa haukku yhtään kenenkään taustoja. Kolli oli niin pelkuri, että suostuisi varmasti rakkaudentunnustuksen saatuaan kenen tahansa kumppaniksi vain siksi, ettei uskaltaisi kieltäytyä.
"Höpö höpö", harmaa soturi sanoi päätään pudistellen. "Luota minuun, ei Tattihalla torju sinua vain tuollaisen takia. Älä ole pelkuri vaan mene kertomaan hänelle tunteistasi! Vain siten voit tietää, mitä hän sinusta ajattelee."

Myrskymahti huokaisi väsyneenä, kun partio viimein saapui leiriin. Soturi toivoi, että Tulisielu ottaisi hänen neuvostaan vaarin ja menisi puhumaan tunteistaan niiden kohteelle. Myrskymahti ei ollut koskaan kokenut noita tunteita; hän ei ollut koskaan ihastunut keneenkään, puhumattakaan rakastumisesta. Naaraalla ei kuitenkaan ollut mitään epäilystä siitä, etteikö niin tulisi jonain päivänä tapahtumaan, jos hän vain sitä toivoi.
Soturi hyvästeli nopeasti Tulisielun ja asteli sitten tuoresaaliskasalle. Hän valikoi kasasta itselleen pulskan näköisen oravan ja raahasi sen mukanaan sotureiden pesän ulkopuolelle.

//Joku?

Noh, emme me pieneen sateeseen kuole", myrskymahti maukui kohauttaen lapojaan. Heilutelin häntääni edes takaisin mietiskelen miksi hän oli sitä mieltä, minä ainakaan en halunnut vilustua sen vuoksi että alkaisi sataa enkä myöskään halunnut että turkkini menisi sen takia takuun varsinkaan kun olin sukinut sen aijemin niin huolellisesti, sitäpaitsi nythän sää oli kylmä eikä sade -vaikka se olisikin vain pieni sadekuuro- tekisi hyvää kellekään tähän aikaan. Käänsin katseeni kohti myrskymahtia mutta en tiennyt miksi. tunsin vain että hänestä oli tulossa minulle tärkeä ystävä.. vaikka en osannut sanoa oliko se hyvä vai huono asia. Vilkuilin aina välillä naarasta kohti mutta tämän katse oli sumea aivan kuin tämä olisi ollut aivan muissa maailmoissa. Käänsin hetkeksi ajatukseni takaisin siihen kun Myrskymahti oli väittänyt että ei ollut puoliverinen.
*Miten hän uskalsi? Hän on varmasti urhein näkemäni kissa aivan toista maata kuin tattihalla... mutta minä kuitenkin rakastan tattihallaa...* mietiskelin mielessäni. *Ansaitsenko häntä..? Olikohan isäni siinä unessa oikeassa..? Olenko varma että se ei ollut vain uni? Kyllä sen täytyi olla... se on...*, lisäsin mielessäni.
"Entä sinä?" Myrskymahti kysyi minulta vilkaisten minua. "Miltä sinusta tuntuu olla puoliverinen?" Tämä lisäsi.
"Minustako? No luulin aluksi että olin puoliverinen mutta en ollut se oli kauheea Kun sain tietää totuuden isästäni mutta ei puoliverisyys sinänsä haittaa minua", mau'un mieteliäänä.
"Oletko sinä muuten löytänyt kissaa josta voisit pitää enemmän kuin ystävänä? Minä olen mutta en tiedä onko hän samaa mieltä minusta", mau'un uteliaana.
"En vielä. Minulla on kyllä monia ihailijoita, joten odottelen vain, että joku heistä tunnustaa" myrskymahti vastasi.
*Ihailijoita? En kyllä osaa sanoa uskonnon*, ajattelin mieteliäänä.
"Tunnetko sinä tattihallan? Minä näet pidän hänestä mutta en osaa sanoa pitäisikö hän minusta joten ajattelin että voisit auttaa minua ehkä?" Kysyin ujohko pilke ilme kasvoillani.
//Myrsky

Yhtenä päivänä Eloklaanin leirissä vallitsi rauha. Toisena päivänä Mesitähti ilmestyi Eloklaanin leiriin ja vapautti klaaninsa.
Kaikki oli tapahtunut hämmentävän nopeasti. Panttivangit olivat vapautuneet: kuinka se oli tapahtunut, sitä en tiennyt. Eloklaanin päällikkö oli saapunut toisen parantajansa kanssa takaisin klaaniinsa, eikä minulle ja muille kuolonklaanilaisille ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jättää asemamme ja palata kotiin. Johdattaessani Kuolonklaanin joukkoja leiristä eloklaanilaisten huutojen ja suuntaamme heitettyjen halveksivien katseiden keskellä tunsin oloni epäonnistuneeksi. Myös noloksi, mutta pidin kuononi ylhäällä, enkä antanut vihollisklaanimme jäsenten kuvitella, että he olivat voittaneet yhtään mitään. Kuten Mesitähdelle olin tokaissut, olimme pitäneet Eloklaanin valtamme alla pitkään. Jos minä olisin ollut panttivankina, olisin paennut viimeistään seuraavana päivänä vangitsemisestani.
Kulkiessani takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä tunsin jännitystä verrattavissa siihen, kun olin valmistautunut tappamaan Punatähden tai karkottamaan Turmaloikan. Henkäystähti olisi vihainen, siitä ei ollut kysymystäkään. Oli ollut minun tehtäväni pitää eloklaanilaiset aisoissa ja varmistaa, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Olin epäonnistunut tehtävässäni ja pilannut Henkäystähden suunnitelmat. Asiaa ei auttanut se, että hänen tyttärensä oli ottanut osumaa eksyttyään eloklaanilaisten suunnitelmien tielle. Lampiväre kulki nyt mukanamme tavallisen vaiteliaana.
Olin pettynyt itseeni, mutta samalla vihainen päällikölle. Olin jättänyt perheeni taakseni siirtyessäni Eloklaanin leiriin. Olin viettänyt päiväni sellaisten kissojen keskellä, jotka vihasivat minua samoissa määrin kuin Henkäystähteä, kenties enemmän, sillä minä annoin kasvot heidän alistamiselleen. Eloklaanin leirissä minulla ei ollut yhtään ystävää tai muutenkaan ketään, johon olisin voinut luottaa. Ja kaikesta tästä huolimatta olin tehnyt kaikkeni, jotta Henkäystähden suunnitelmat Eloklaanissa luistaisivat.
En ymmärtänyt, miten kolli kuvitteli minun voivan onnistua tehtävässäni sillä määrällä kissoja, jotka hän oli kanssani Kuolonklaaniin lähettänyt. Jos eloklaanilaiset olisivatkin valinneet hylätä Mesitähden ja nousta kapinaan, olisimme olleet täysin tassuttomia. Olimme auttamattomasti alivoimassa.
Tiesin kuitenkin, että odotettavissa olivat haukut, jotka kuuluisivat kaksijalkalan erakoille asti.

Typerästi odotin, että leiri olisi ollut hiljainen saapuessamme. Ei tietenkään. Kun astelimme yövartijan ohi sisään, seisoi aukiolla jo väkeä. Henkäystähti patsasteli kaiken keskellä kasvoillaan kireä ilme. Hänen luonaan oli pari kissaa, jotka parasta aikaa selittivät päällikölle jotain. Oletettavasti kyseessä olivat panttivankien vartijat - taidottomat idiootit, jotka olivat päästäneet Eloklaanin päällikön pakenemaan. Heidän lähellä maassa makasi vaaleanoranssi soturi, jonka tunnistin Narsissikajoksi. Kolli oli ilmeisen kuollut.
Henkäystähti kääntyi tulomme kuultuaan suuntaamme. Kun hän kohtasi katseeni, olin painaa omani maahan: en ollut koskaan nähnyt hänen silmissään samanlaista raivoa ja kylmyyttä kuin nyt. En kuitenkaan suostunut siirtämään katsettani hänestä, vaan kohtasin kollin leimuavat silmät vakaana.
Aukiolle alkoi valua lisää kissoja. He näyttivät ensin hämmästyneiltä katsoessaan Eloklaanista saapuneita vartijoita, sitten kauhistuneilta huomatessaan Narsissikajon ruumiin, ja lopulta vihaisilta ja pettyneiltä aseteltuaan palaset paikoilleen. Yritin olla välittämättä. En kokenut tämän olevan yksin minun syyni, mutta minä olin ollut Eloklaanista vastuussa. Jos jotakuta syytettäisiin, niin minua. Kestin sen Henkäystähdeltä, mutta koko klaanin viha tuntuisi tukahduttavalta. Onnekseni klaanista löytyi myös niitä harvoja, jotka eivät kannattaneet päällikön suunnitelmia muutenkaan. Harmi vain, ettei minulla ollut mitään asiaa olla heidän kanssaan tekemisissä.
"Pimentovarjo", Henkäystähti murahti kun astelin hänen luokseen. Latvaruusun ja Hohtosulan katseissa oli inhoa, kun seisahduin heidän lähelleen. Varmasti heidänkin olisi helpompi syyttää minua kuin kohdata oma pätemättömyytensä.
"Sinulla on parempi olla hyvä selitys."
Siristin silmiäni Henkäystähden sanoille. Minulla totisesti oli selitykseni tapahtuneelle. Ei päällikköä kuitenkaan oikeasti kiinnostanut kuulla minun kritiikkiäni, enkä sitä voisi esittääkään, vaikka varapäällikkö olin. Toivoin, etten ollut liian tunnekuohun vallassa osatakseni pitää kieleni kurissa.
Henkäystähti ei jäänyt aikailemaan ja odottamaan aamua, vaan lähti astelemaan pesäänsä odottaen minun seuraavan. Huokaisin syvään: jotenkin aavistelin, etten pääsisi nukkumaan vielä hetkeen. Tunsin kuolonklaanilaisten katseet turkillani, kun seurasin Henkäystähteä kuulemaan tuomiotani. En kohdannut kenenkään katsetta, mutta en väistellytkään niitä. Minulla ei ollut mitään hävettävää eikä anteeksi pyydettävää. Kukaan ei olisi voinut tehdä parempaa työtä kuin minä, ja sen tiesi jokainen sisimmässään.
Kun olimme viimein päällikön pesän suojissa, Henkäystähti istuutui. Minä jäin seisomaan. Kollin katse oli edelleen aivan yhtä kylmä kuin hetki sitten. Hän vaikutti rauhalliselta ja hillityltä, mutta se helpotti oloani vain vähän.
"Eloklaanin vartijoiden tehtäviin kuului myös raportoida ongelmista klaanissa", harmaa päällikkö aloitti murahtaen. "Minua ei ollut tiedotettu mistään haasteista suunnitelmiemme etenemisessä. Voit vain kuvitella, kuinka yllättynyt olin, kun yhtäkkiä keskellä yötä leiriin pelmahtavat panttivankien vartijat toverinsa ruumista kantaen ja saan kuulla, että joukko eloklaanilaisia on vapauttanut nämä kyseiset vangit. Olisitko sinä yllättynyt?"
Pakotin ääneni pysymään vakaana: en voisi osoittaa heikkoutta Henkäystähden edessä. Siitä kärsisi nyt ainakin ylpeyteni, jos ei mikään muu.
"Olisin."
Henkäystähti siristi silmiään.
"Varmasti. Olisit varmasti yllättynyt, jos varapäällikkösi, jonka taitoihin ja kokemukseen luotat - tai, luotit - möhlii tällä tavalla", päällikkö murisi matalalla äänellä. "En voi käsittää, miten tämä edes tapahtui. Kuinka ihmeessä kokonainen kissajoukkio onnistuu nenäsi alla muodostamaan tällaisen suunnitelman, puhumattakaan sen toteuttamisesta?"
Asia ei ollut ollenkaan niin yksinkertainen. Minä en voinut olla joka paikassa samaan aikaan; en valitettavasti omistanut kykyä jakautua kahteen. Jos Jääviiltoa ja Tuimakatsetta ei otettu lukuun, oli Eloklaanin vartijoiden joukko koostunut nuorista, kokemattomista sotureista. Henkäystähden oma, parantumattomasti kyvytön tytär oli päästänyt eloklaanilaiset karkaamaan partiossa ja ottanut heiltä kunnolla turpiinsa.
"Tehtäväni onnistumista olisi helpottanut se, että olisit lähettänyt Eloklaanin leiriin tarpeeksi sotureita", sanoin viileällä äänellä. "Miten oikein kuvittelet, että sillä kissamäärällä pitäisimme Eloklaanin hallinnassa?"
"Varohan sanomisiasi", Henkäystähti vastasi kulmat kurtussa muistuttaen minua hänen asemastaan - ja omastani. "Jos koit, että apunasi ei ollut tarpeeksi sotureita, miksi et sanonut mitään? Jos olisin tiennyt ongelmia olevan, olisin tietysti lähettänyt vahvistuksia. Mutta minun käsitykseni mukaan kaikki oli kunnossa. Oliko kyse sinun ylpeydestäsi? Halusitko selvitä tehtävästä ilman apua?"
"Ei tietenkään!" sihahdin, mutta Henkäystähti tuntui osuvan vähän liian lähelle. Selvisin kaikesta mieluiten yksin. En halunnut pyytää apua, ja olin jo ensimmäisen kerran Eloklaanin leiriin astuttuani päättänyt, että hoitaisin homman kunnialla kotiin omin avuin. En halunnut olla riippuvainen muista, enkä varsinkaan halunnut turvautua Henkäystähden apuun.
Henkäystähti nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Väkisinkin väistin häntä astumalla taaksepäin. Kolli näytti hitusen pelottavalta: hänen vihaiset kasvonsa leijuivat yläpuolellani myrskypilvien lailla.
"Käyttäydyt edelleen kuin juuri nimitetty oppilas", päällikkö jyrähti ja luimistin korviani. "Tämä oli täysin sinun ja muiden vartijoiden syytä. Miten pikemmin hyväksyt asian, sen parempi - meille kaikille. Minä en voi pitää varapäällikkönäni kissaa, joka on kykenemätön paitsi suorittamaan tehtäviään, myös ottamaan vastuun epäonnistumisistaan."
Hänen sanansa saivat minut viimein huolestumaan. Olin kaiketi ollut liian itsevarma, sillä minun erottamiseni virastani ei ollut käynyt mielessänikään. Henkäystähden mielestä tämä voisi kuitenkin olla tarpeeksi suuri munaus, jotta saisin palata takaisin rivisoturin tehtäviin.
"Minun pitäisi erottaa sinut varapäällikön tehtävistäsi", Kuolonklaanin päällikkö sanoi hiukan tyynemmän oloisena ja istuutui takaisin alas. Nielaisin hermostuneena. Olisi epäreilua, jos joutuisin tämän takia luopumaan paikastani. Olin tehnyt aivan liikaa töitä sen eteen.
"Ja usko pois, minun tekisi mieli tehdä niin. Annan sinulle kuitenkin vielä mahdollisuuden", Henkäystähti sanoi kuin olisi muka joku armollinen kissa. Siristin silmiäni: hän varmasti tunsi olonsa hyvin jaloksi.
"En usko, että eloklaanilaiset olisivat noin helposti löytäneet panttivangit. Joku kuolonklaanilaisista siis jakoi heille panttivankien sijainnin. Varmasti tämä kissa auttoi heitä muutenkin ja antoi heidän suunnitelmiensa edistyä. Haluan, että selvität syyllisen. Jos epäonnistut, saat heittää hyvästit paikallesi Kuolonklaanin varapäällikkönä."
Hillitsin hermostuksesta kiemurtelevan häntäni liikkeet vaivoin. Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja; minun olisi pakko löytää joku "syyllinen". En edes tiennyt, oliko ylipäätään kukaan kuolonklaanilaisista auttanut Eloklaanin kissoja. Kukaan ei vaikuttanut halukkaalta pettämään klaaniaan, minkä vuoksi heidät oli alun perinkin valittu vartijoiksi. Mutta siinäkin tapauksessa, että syyllinen tosiaan oli olemassa alkuunkaan, miten ihmeessä minun olisi löydettävä hänet?
Sillä ei ollut väliä, minun oli toimitettava syyllinen Henkäystähden eteen. Kolli ei joustaisi, siitä olin varma. Kuolonklaani oli täynnä kyvykkäitä kissoja, jotka voisivat - ainakin melkein - korvata minut. Minun oli pakko ansaita Henkäystähden luottamus takaisin.
"Selvä", vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. "Voit luottaa minuun."
"Toivon niin", Henkäystähti tuhahti. Aistin, että keskustelu oli nyt loppuun käyty ja päällikkö haluaisi minun lähtevän, joten sanaakaan enää sanomatta pujahdin ulos pesästä.
Ulkona kohtasin niin suuren määrän uteliaita kasvoja, että marssin suoraan leirin uloskäynnille. Jos joutuisin vielä sietämään huhupuheita ja juoruilevia kuiskauksia ympärilläni, tulisin hulluksi. Olin jo tarpeeksi raivostunut Henkäystähden kohtelusta. Kun sain viimein tilaa ajatella, aloin hermostua yhä enemmän hänen antamastaan tehtävästä. Sehän oli mahdoton! Kuinka minun jälkikäteen olisi selvitettävä yhtään mitään? Mitään todisteita ei ollut. Ainoa toivoni selvittää totuus olisi puhua niille eloklaanilaisille, jotka olivat vapauttaneet panttivangit. Se ei ilmeisistä syistä ollut vaihtoehto.
Yllättäen huolestuttava ajatus nousi mielessäni: kuvitteliko Henkäystähti minun olevan kyseinen petturi? Se oli täysin mahdollista. Kenties hän halusi tehtävänannollaan kertoa minulle, ettei luottanut minuun. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi löydettävä joku toinen, jota syyttää kaikesta. Silloin henkäystähtikin varmasti leppyisi.
"Tämä on naurettavaa!" tiuskaisin itsekseni ja potkaisin tielleni osunutta viatonta käpyä.
Yhtäkkiä kuulin askelten äänen takaani. Käännyin vihaisesti ympäri valmiina häätämään sen typeryksen, joka oli päättänyt seurata minua, vain kohdatakseni Tuhkajuovan vihreän katseen. Pyöräytin silmiäni. Halusikohan hänkin haukkua minua? Kenties siitä, että olin arvostellut Henkäystähden toimia.
"Mitä sinä haluat?" murahdin kenties hieman liian kylmällä äänellä. Tuhkajuova oli harvoja kissoja, joita voisin kutsua ystävikseni. Minun ei todellakaan kannattaisi polttaa siltaa hänen kanssaan. Aiempi temppuni, jolla olin paljastanut Varissulan menneisyyden, oli tehnyt väleistämme jo tarpeeksi kireitä. En ollut siitä mitenkään ylpeä, ja nyt asiaa pohdittuani olisi ollut parempi hoitaa asia hienovaraisemmalla tavalla.

//Tuhka?

Vaikka minua inhottikin myöntää, Pimentovarjon perusteluissa oli perää. Henkäystähti oli katala kissa, joka häikäilemättä raivasi kaikki mahdolliset uhkatekijät tieltään. Jostain syystä erakko- ja puoliveriset olivat näitä hänelle, ja hän oli systemaattisesti pyrkinyt karsimaan heitä klaanista. Tai siltä se ainakin minun silmääni oli pitkälti näyttänyt.
En kuitenkaan pitänyt siitä ajatuksesta, että jouduimme sietämään sellaista erottelua vain jotta pysyisimme hetken pidempään turvassa ja koskemattomina. Henkäystähti ei varmasti lopettaisi, ennen kuin viimeisetkin puoliveriset olisi hävitetty hänen klaanistaan. Toivoin todella, että emoni oli asiasta tietoinen, eikä antaisi sen vain tapahtua.
Kun emo lopulta kysyi, oliko minulla vielä muita kysymyksiä, pääni löi yhtäkkiä tyhjää. Hänen selityksensä oli ollut varsin tyhjentävä, vaikka minusta yhä tuntuikin siltä, että olisin kaivannut vastauksia vielä joihinkin asioihin, joita en kuitenkaan juuri sillä hetkellä saanut mieleeni.
"Kauanko vielä sinä aiot seurata Henkäystähden älyttömyyksiä sivusta?" Siirsin katseeni takaisin emooni. "Olemme ehkä pysyneet turvassa tähän asti, mutta ei mene kauaa, kun Henkäystähti on pyyhkinyt kaikki 'epäpuhtaudet' joukoistaan. Lopulta jäljellä saatamme olla vain minä, Myrskymahti ja Kaamoskukka, ja voi olla, että joudut todistamaan uskollisuutesi päälliköllesi jälleen kerran. Mitä sinä silloin aiot tehdä?"

//Pimento?

"Minä en tappanut Turmaloikkaa… En pystynyt siihen. Hän on elossa."
Tuijotin Pimentovarjoa pöllämystyneenä. Parin silmänräpäyksen ajan päässäni oli aivan hiljaista, mutta sitten vähitellen se alkoi ruuhkautua, kun kymmenet kysymykset pulpahtelivat pintaan ja vaativat vastauksia. Oliko emo valehdellut Henkäystähdelle kaiken tämän aikaa? Missä isä oikein oli? Ja ennen kaikkea: miksi naaras ei ollut kertonut totuutta isän kohtalosta jo aiemmin minulle ja sisaruksilleni?
"E-en ymmärrä", sopersin hämilläni. "Missä hän on nyt?"
Pimentovarjo pudisteli päätään apean oloisena. "En tiedä. Turvassa, toivoisin."
Vaikka vastaus ei ollut aivan sitä, mitä olin toivonut, se tarjosi minulle kuitenkin vähän lohtua - sekä myös hitusen toivoa. Isä oli elossa. Hän oli jossain tuolla, löydettävissä. Sisälläni oli valloillaan tunteiden sota, jossa valtava riemu kohtasi sydäntä riipivän hämmennyksen taistelukentällä.
"Miksi et sanonut mitään jo aiemmin?" kysyin sitten koottuani ajatukseni, ennen kuin ne hajoaisivat kysymyksien määrästä. "Meidän väliemme ei olisi tarvinnut kärsiä näin pahasti, jos olisit vain kertonut meille totuuden alun alkaen. Miten saatoit valehdella meille jostain näin isosta asiasta?" Sydäntäni vihlaisi muistellakin sitä murheen ja menetyksen tuskan määrää kaikkina kuluneina vuodenaikoina, kun olin ajatellut menettäneeni isäni ikiajoiksi. Kun olin ajatellut, että oma emoni oli tappanut hänet. "Se on epäreilua. Meillä olisi ollut oikeus tietää!"

//Pimento?

Jos jossakin asiassa olin samaa mieltä emoni kanssa, niin siinä, että minä en todellakaan tuntenut häntä. En ainakaan enää. Tai kenties en koskaan ollut tuntenutkaan, ja vasta nyt se oli alkanut valjeta minulle. Hän oli mysteerinen kissa, joka selvästi pimitti asioita minulta ja sisaruksiltani. Ehkä jopa myös Henkäystähdeltä.
Vaikka olisin kovasti halunnut uskoa siihen, ettei naaras tosiaankaan ollut yksi Henkäystähden vähäjärkisistä palvojista, minun ei ollut helppo luottaa häneen. Eikä se ollut sinänsä mikään ihme - hän oli tappanut minun isäni ja tuntui sen lisäksi salaavan monia muita asioita. Miten sellaiseen kissaan muka voisi luottaa?
Yhtäkkiä Pimentovarjo sanoi haluavansa kertoa minulle jonkin asian. Asian, joka oli ilmeisesti niin salainen, että sen paljastuminen olisi tietänyt hänen loppuaan. Hän halusi minun lupaavan, että veisin tämän asian mukanani hautaan asti, enkä kertoisi siitä edes sisaruksilleni. Jos niin tekisin, me kaikki olisimme vaarassa.
Niin kovasti kuin olisinkin halunnut vihata emoani ja jatkaa hänelle vihoittelua, mennä ilmiantamaan hänet typerälle päällikölleen ihan vain kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt isälleni, uteliaisuuteni oli liian suuri. Halusin tietää, mikä oli niin salaista, ettei emoni ollut voinut uskoutua siitä kellekään muulle. Ennen kaikkea halusin tietää, miksi hän halusi kertoa asiasta juuri minulle.
"En kerro kenellekään", lupasin lopulta ja kohtasin emoni vakavoituneen ilmeen vähintäänkin yhtä kivikasvoisena.

//Pimento?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 4kp -
Tulisielu: 43kp! -
= 47kp

AUROORA
Varissulka: 54kp! -
Myrskymahti: 13kp -
Salamatassu: 22kp! -
Pimentovarjo: 19kp -
= 108kp

ELANDRA
Mesitähti: 27kp! -
Tuhkajuova: 24kp! -
= 51kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 16kp -
Pyräkkäpiru: 23kp! -
Hilleritassu: 5kp -
Aaltosalama: 4kp -
= 48kp

KÄÄRMIS
Lepakkotassu: 38kp! -
Hiljaisuustassu: 52kp! -
= 90kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 3kp -
= 3kp

Sydämeni särkyi, kun kuuntelin Pyräkkäpirua. En ollut koskaan halunnut, että elämämme kääntyisi tähän suuntaan. Olisin toivonut, että lempeä ja hyväsydäminen Punatähti olisi saanut elää pidempään. Olisin toivonut, että joku muu olisi hänen varapäällikkönsä. Tähän tilanteeseen olimme kuitenkin ajautuneet. En tiedä, olisimmeko perheenä olleet onnellisempia, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein. Kenties. Sillä hetkellä se oli kuitenkin tuntunut järkevältä.
Pyräkkäpiru ei kuitenkaan selvästi ymmärtänyt, etten tehnyt tätä mitenkään mielelläni. En voinut uskoa, että hän todella kuvitteli minun kannattavan Henkäystähden hullua politiikkaa. Tai no, tavallaan kannatin, sillä en asettunut häntä vastaankaan. Jos tilaisuus päästä hänestä lopullisesti eroon olisi kuitenkin ilmestynyt jostain, olisin tarttunut siihen kynsin ja hampain.
"Seuraan häntä sokeasti? Sinä kuvittelet tuntevasi minut, koska olen emosi, mutta olet väärässä monesta", sanoin viileästi ja kehotin hännänheilautuksella Pyräkkäpirua seuraamaan minua erään puun alle istumaan. "En halua, että koskaan kuvittelet minun olevan samaa mieltä sen kirppusäkin kanssa. Olen ehkä katala ja vallanjanoinen, mutta en vihaa erakoita. Enkä ole näin tyhmä."
Huokaisin syvään. Ei minun auttanut selitellä mitään. Ei tilannetta parantanut ollenkaan se, että vihasin Henkäystähteä. Niin vihasi Pyräkkäpirukin, mutta hän ei ollut klaanin varapäällikkö eikä puhdasverinen. Saatoin inhota kollia hiljaisuudessa nauttien samalla asemani tarjoamista eduista. Minä ja Pyräkkäpiru emme olleet samaa maata.
Aurinko näytti aloittavan jokailtaisen laskunsa. Pian taivas värjäytyisi kultaiseksi. Minun olisi nautittava siitä: pian koittaisi lehtikato, ja silloin aurinko pysytteli yleensä piilossa pilviverhon takana. Toivoin, että luonnon kiertokulku pysähtyisi, ja voisimme elää ikuista viherlehteä. Lämmössä ja turvassa.
Vilkaisin vierelläni istuvaa Pyräkkäpirua, joka kai odotti minun sanovan jotain. Kuinka olisin muka voinut vastata hänen vuodatukseensa? Olin samaa mieltä. Perheemme oli hajalla ja kaikki oli sekaisin. Toivoin kivuliaan usein, että voisimme kaikki palata aikaan ennen Punatähden kuolemaa. Ennen kuin päätimme murhata hänet. Sen sanominen ei kuitenkaan lepyttäisi Pyräkkäpirua. Mikään sanomani ei tepsisi niin kauan kuin hän kuvitteli minun tappaneen Turmaloikan.
"Haluan kertoa sinulle jotain", nau'uin hiljaa katse kaukana. "Mutta se on ehdottoman salaista. Tarkoitan sitä: et saa koskaan kertoa kenellekään, viet sen hautaan asti. Kukaan muu ei tiedä tästä kuin minä. Tiedän, että kuultuasi asiasta haluaisit puhua ainakin Myrskymahdille, mutta et voi tehdä sitä. Siskosi on parantumaton hölösuu. Eikä asiasta sovi kertoa Kaamoskukallekaan, sillä en luota häneen. Jos tämä tieto leviää, minun pääni päätyy ensimmäisenä pölkylle, sitten sinun ja sisarustesi. Voinko luottaa sinuun, Pyräkkäpiru?"
Siirsin katseeni mäntymetsiköstä Pyräkkäpiruun ja katsoin häntä vakavasti silmiin. Halusin kovasti kertoa hänelle, helpottaa hänen oloaan edes vähän. Toisaalta salaisuuden pitäminen saattaisi tuntua jopa raskaammalta kuin hänen isänsä sureminen. Oli ehkä itsekästä minulta haluta kertoa hänelle totuus, sillä Pyräkkäpiru oli suremisensa jo tehnyt ja kärsinyt tunteidensa kanssa kuita. Minä keikauttaisin hänen maailmansa päälaelleen vain keventääkseni omatuntoani. Minä todella olin katala kissa.

//Pyräkkä?

Pimentovarjo oli tullut kävelemään rinnalleni viritelläkseen keskustelua kanssani, juuri niin kuin olin pelännytkin. Minun ei olisi tehnyt mieli puhua hänen kanssaan ollenkaan, mutta pinnan alla poreileva katkeruus sai minut vastaamaan hänen kysymykseensä. Vastasinkin hänelle valehtelematta, suotta piilottelematta todellisia tuntemuksiani Kuolonklaanin nykytilanteesta.
Puoliveristen asema klaanissa ei nimittäin ollut vankia hääppöisempi, mutta mitäpä minun emoni olisi siitä tietänyt, sillä olihan hän itse puhdasverinen ja vieläpä niinkin arvostetussa asemassa kuin varapäällikkö. Hän oli varmaankin ruvennut katumaan sitä, että oli koskaan rakastunut entiseen erakkoon ja saanut pentuja tämän kanssa, että tämän tappaminen ei ollut lopulta tuottanut tälle minkäänlaisia tunnontuskia.
Ja niin kuin arvata saattaa, emoni rupesi paasaamaan minulle siitä, miten turhaa asiasta oli hänelle valittaa, ja että miten minun olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen, että hän oli varapäällikkö ja pystyi omien sanojensa mukaan suojelemaan minua ja pentuetoveruksiani. Mutta sitten hän sanoi jotakin sellaista, mikä sai kuononi käännähtämään häntä kohti äkkiä: "Isäsi oli samaa mieltä." Naaras ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan, mitä oli juuri sanonut saati sitä, miten järjettömältä se kuulosti. Miten niin isä oli samaa mieltä? Pimentovarjo oli tappanut hänet saadakseen varapäällikön paikan - tuskin Turmaloikka sentään sellaisesta asiasta olisi ollut samaa mieltä.
"Ikävöitkö Turmaloikkaa usein?" Emoni harmaansinisistä silmistä näkyi huoli, jopa niin aidon oloinen, että se sai minutkin hetkellisesti uskomaan, että tämä muka todella olisi välittänyt siitä, miltä minusta tuntui.
Kysymys suisti hetkeksi ajatukseni pois raiteiltaan ja käännyin katsomaan toisaalle pala kurkussa. En enää nykyään ajatellut isääni kovinkaan usein, lähinnä siitä syystä, että se tuntui niin raastavalta. Raastavaa siitä teki nimenomaan se, että ennen minulle kaikkein rakkain kissa maailmassa oli riistänyt hänen henkensä tuosta vain - rikkonut meidän pienen perheemme yhtä helposti kuin ohuen jään.
Pidin silmiäni hetken kiinni, miettien, miten pukisin ikäväni sanoiksi. Miten pukisin sanoiksi kaikki ne tuntemukset, joita Pimentovarjo teot minussa herättivät. Mutta sitten mieleeni palasi taas se yksi epäkohta naaraan aiemmassa lauseessa, enkä voinut olla tarttumatta siihen.
"Miten niin isä oli samaa mieltä?" kysyin vaimealla äänellä ja siirsin katseeni silmät kuunsirpin ohuiksi viiruiksi kaventuneina takaisin emooni. "Sinä tapoit hänet saadaksesi varapäällikön aseman. Miten niin hän oli siitä samaa mieltä? Kysyitkö sinä ensin häneltä, että se sopisiko hänelle, jos tappaisit hänet päästäksesi parempaan asemaan, voidaksesi sillä tavoin suojella meitä? Niinkö se menikin? Etkö tappanutkaan häntä siksi, että hän oli petturi? Petturi, jollaisena muu klaani tulee hänet ikuisesti muistamaan, koska sellaiseksi sinä ja Henkäystähti hänet maalasitte." Olin pysähtynyt kokonaan, ja samoin oli Pimentovarjokin.
Seisoimme vastatusten, ja minun oli vaikea pidätellä kyyneleitäni, jotka olivat nousseet silmiini paasatessani tunteella emolleni. En olisi halunnut olla samanlainen itkupilli, jollaisena minua oli pentuna pidetty, mutta en mahtanut itselleni mitään. "Hän oli minun isäni! Tietenkin minä kaipaan häntä joka päivä! Mutta vielä enemmän minä kaipaan sitä, millaista elämämme oli ennen kuin sinusta tuli jokin typerä varapäällikkö ja valta sokaisi sinut täysin. Kaipaan minun vanhaa, tuttua emoani ja perhettäni, joka ei ollut niin pirstaleinen kuin se nyt on. En kestä sitä, miten kaikki on nyt niin hajallaan eikä missään ole enää mitään järkeä! Henkäystähti on täysi pöpi, ja silti sinä sokeasti seuraat häntä ja tapat hänen nimissään viattomia kissoja!"
Vau. Se tuntui yllättävän hyvältä. Päästellä vähän höyryjä ja sitä rataa. Mutta vasta purkauksen päätyttyä tajusin, mitä olin oikein mennyt sanomaan. Pimentovarjo voisi halutessaan mennä kantelemaan minusta Henkäystähdelle, joka puolestaan määräisi minut julkisesti teloitettavaksi klaanin edessä. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku päällikköä arvostellut kissa menettäisi henkensä sillä tavalla.
Sillä hetkellä olin kuitenkin vielä niin tuonnekuohuissani, että sillä ei ollut minulle oikeastaan mitään väliä. Halusin vain saada emostani irti jonkinlaisen reaktion - halusin nähdä, ettei hän ollut muuttunut täysin sydämettömäksi.

//Pimento?

Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle, kun kuuntelin Tuhkajuovaa. Hänellä ei ollut mitään oikeutta pyytää minua palvelemaan klaaniani tai kunnioittamaan Henkäystähteä. Enhän edes ollut kuin puoliksi kuolonklaanilainen, ja Henkäystähdestä en välittänyt pätkän vertaa, oli hän sitten päällikkö tai ei.
Tuhkajuova oli kuitenkin oikeassa, mikä suututti minua vain entisestään. Tiesin kyllä, ettei minulla olisi ollut Kuolonklaanissa mitään mahdollisuuksia, jos alun alkaen klaani olisi tiennyt todellisista taustoistani. Minua olisi syrjitty ja Henkäystähti olisi tehnyt elämästäni kurjaa. Aaltosalama ei olisi edes katsonut suuntaani. Sitä paitsi nyt Henkäystähden "poikana" sain paitsi täysiverisen kuolonklaanilaisen etuoikeudet, myös päällikön jälkikasvun.
Tuhkajuova myös varmisti sen, mitä olin arvellut: Henkäystähti tiesi totuuden minusta, mutta ei tiennyt, että minäkin tiesin. Hän varmaankin teeskenteli isääni Tuhkajuovan tähden, mutta jos hän pääsisi kärylle siitä, että hänen näyttelemisensä olisi turhaa, hän tuskin jatkaisi sitä. Henkäystähtihän vihasi minua. Jotenkin minulle tuli hyvä mieli siitä, että kolli joutui leikkimään ystävää jonkun kanssa, jota varmasti halveksi.
Olin kuitenkin päättänyt vihata Tuhkajuovaa. En vain voinut näin helposti antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli pimittänyt minulta jotain näin tärkeää kaikkien näiden kuiden ajan. Minulla oli ollut oikeus tietää. Olisin osannut pitää salaisuuden.
Otin askelen lähemmäs soturia silmät siristettyinä ja häntä vihaisesti puolelta toiselle heiluen.
"Sitten en kai ole", sihahdin Tuhkajuovalle kylmästi. "Sanoit, että opit rakastamaan minua, vaikka olin mielestäsi Pimeyden metsän rangaistus. Valetta. Selvästi et koskaan välittänyt minusta, jos näin helposti olet valmis minusta luopumaan."

//Tuhka?

Pyräkkäpiru vaikutti siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin seurassani. Muuta en ollut odottanutkaan, mutta pahalta se tuntui silti. Mitä minä olisin voinut muka tehdä enää? En voinut herättää Turmaloikkaa henkiin - vaikka hän olisikin oikeasti kuollut. Ehkä Pyräkkäpiru oli vain päättänyt vihata minua ikuisesti.
Hiljensin askeliani, jotta voisin kulkea poikani rinnalla. Pakottaisin hänet puhumaan, jos tämä menisi siihen. En ollut valmis luovuttamaan hänen suhteensa.
"No, mitä sinulle kuuluu?" kysyin ja yritin hakea soturin katsetta. En näinä päivinä kuullut pennuistani juuri mitään, mikä harmitti minua suunnattomasti. Jos poikani olisi rakastunut tai jos häntä kiusattaisiin tai ihan mitä vain, minä en tietäisi asiasta mitään.
Pyräkkäpiru näytti ensin siltä, ettei aikonut vastata, mutta pian kolli vilkaisi minuun.
"Mitenkäs tässä, ei elämä vankina omassa kodissa ole hääppöisempää", kolli murahti haastaen. Kurtistin kulmiani: olinko minä kasvattanut hänestä tällaisen? En muistanut, että Pyräkkäpiru nuorempana olisi ottanut kantaa mihinkään. Kenties nämä ajat olivat tehneet hänestäkin hiukan kapinallisen.
Ei kuitenkaan ollut reilua, että hän sanoi minulle noin, kuin syyttäen. Ei tämä ollut minun vikani - tavallaan. Tietysti olisin omilla toimillani voinut laittaa kapuloita Henkäystähden rattaisiin, tai vaikka kieltäytyä virastani. Se olisi kuitenkin vain hidastanut prosessia. Kuolonklaani olisi joka tapauksessa päätynyt samaan tilanteeseen, olin minä Henkäystähden puolella tai en.
"En minä toivonut tätä", huokaisin kireästi. "Sinun on turha alkaa valittamaan minulle asiasta. Sinun pitäisi vain olla tyytyväinen siihen, että olen varapäällikkö ja voin suojella sinua ja sisaruksiasi. Isäsi oli samaa mieltä."
En tiennyt, mihin keskustelu johtaisi, jos alkaisimme puhua Turmaloikasta. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan, pitäisikö minun uskoutua asiasta Pyräkkäpirulle. Tiesin, että se oli ainoa keino korjata välimme. Sitä paitsi minusta tuntui julmalta antaa pentujeni kuvitella, että heidän isänsä oli kuollut. Minun olisi vain oltava varma, ettei Pyräkkäpiru ensinnäkään kertoisi totuutta kellekään, eikä toiseksi lähtisi etsimään isäänsä. Turmaloikka saattoi olla missä vain. Tai - kurkkuani kuristi pelkkä ajatus - hän ei ollut enää elossa ollenkaan.
"Ikävöitkö Turmaloikkaa usein?" kysyin ja katsoin huoli silmissäni poikaani.

//Pyräkkä?

Salamatassu oli aamulla herännyt Sähkötuhon vihaiseen tiuskaisuun aivan korvansa juuresta - kuten yleensä. Vaikka kolli oli jo oppilaista vanhimpia, ei hän ollut koskaan oppinut heräämään ajoissa velvollisuuksiensa pariin. Salamatassu ei edes jaksanut yrittää, sillä hän tiesi, että hänen mestarinsa joka tapauksessa herättäisi hänet, kun harjoitusten aika tuli. Kenties sotureissa täsmällisyyttä ja reippautta arvostettiin, mutta Salamatassulla oli vielä hyvin aikaa parantaa tapansa.
Nyt hän asteli Sähkötuhon vanavedessä kohti harjoituspaikkaa. Hänen takanaan kulkevan Veritassun kasvoja koristi hapan ilme, joka oli Salamatassulle kovin mieleen. Kolli tiesi, että oli oppilastoverinsa tympeän tuulen syynä, ja tavallaan nautti siitä, että kävi kurinalaisen naaraan hermoille. Nämä harjoitukset tulisivat olemaan hauskat.
Sähkötuho johdatti nelikon - myös Veritassun mestari Hämärähalla oli mukana - pienelle hiekka-aukiolle. Vaikka sää oli lehtisateen myötä käynyt hiukan koleaksi, paistoi aurinko edelleen kirkkaasti kultaisten lehtien takaa. Lempeä tuuli hyväili Salamatassun valkeaa turkkia ja heilutti tämän viiksiä. Hän asteli tottuneesti toiselle puolelle aukiota Veritassua vastapäätä ja virnisti naaraalle. Sähkötuho vaikutti hiukan kyllästyneeltä: Salamatassu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kokenut soturi olisi tyytyväinen, kun kollioppilaan koulutus olisi paketissa. Sähkötuhon onneksi se ei ollut kaukana.
"Kokemuksen puolesta olette melko eri tasoisia", Sähkötuho aloitti ja vilkaisi oppilaasta toiseen. Veritassu siristi silmiään. "Mutta uskomme, että näistä harjoituksista voi olla molemmille hyötyä. Salamatassu, sinä saat tänään harjoitella puolustautumista. Veritassu taas harjoitelkoon kokeneemman vastustajan kimppuun hyökkäämistä."
Musta naaras nyökkäsi kohteliaasti.
"Haluatteko, että harjoittelemme jotain tiettyjä liikkeitä?" oppilas kysyi. Hämärähalla pudisti päätään.
"En vaadi sitä. Voit kyllä kokeilla joitain niistä liikkeistä, joita olemme viime päivinä harjoitelleet. Haluan kuitenkin, että opettelet muodostamaan oman strategian vastustajasi varalle", soturi selitti naarasoppilaalle. "Salamatassu on sinua kookkaampi. Mitä sinun kannattaa siis tehdä?"
"Anella armoa ja luovuttaa", Salamatassu vastasi Veritassun puolesta, mikä sai naarasoppilaan mulkaisemaan häntä. Valkoinen kolli kohautti olkiaan Sähkötuhon tiukalle katseelle.
"Voimassa minä häviän hänelle", Veritassu myönsi, mutta ei näyttänyt siltä, että teki sen mielellään. "Ja tiedän Salamatassun olevan nopea. Mutta hän on kömpelö: minun on käytettävä sitä hyväkseni."
"Minä en ole kömpelö", Salamatassu tiuskaisi ja pyöräytti silmiään. Veritassu ei vilkaissutkaan häntä, vaan piti katseensa mestarissaan.
"Isken nopein, tarkoin liikkein."
Hämärähalla nyökkäsi jälleen tyytyväisenä.
"Aloittakaa sitten."
Heti kun nuo sanat olivat karanneet Sähkötuhon suusta, Veritassu syöksähti Salamatassua kohti. Valkoinen kolli ehti vain nähdä nopean, mustan viuhahduksen, kun paino jo iskeytyi hänen kylkeensä. Oppilas ähkäisi sekä yllätyksestä että kylkensä kivusta, mutta Veritassun massa ei onneksi riittänyt saamaan häntä aivan vielä kanveesiin. Salamatassu horjahti sivulle, mutta ehti hyvin väistämään Veritassun seuraavan hyökkäyksen. Naaras oli kuitenkin päässyt yllättämään hänet, eikä Salamatassu voinut kieltää, että se oli hienoinen kolaus hänen ylpeydelleen. Nopea kun oli, eivät Salamatassuun yleensä toimineet yllätyshyökkäykset.
"Hyvä yritys", valkoinen kolli tokaisi vastustajalleen väistellessään tämän iskuja. Veritassu vain mulkaisi häntä ja keskittyi suoritukseensa. Salamatassu tarkkaili naarasoppilaan liikkeitä, ja kun huomasi sopivan aukon, lähti vastahyökkäykseen. Yllättäen valkoinen kolli syöksähti kohti Veritassua, ja suuremmalla massallaan sai kuin saikin tämän kaadettua maahan. Salamatassu painoin naaraan tassuillaan vasten hiekkaista maasta ja virnisti tämän yrityksille sätkiä irti hänen otteestaan.
"Hah, luulit jo, että - ai!"
Salamatassun voitonriemuinen kukkoilu päättyi lyhyeen, kun Veritassu puri häntä napakasti tassusta. Kolli kohotti jalkaansa, jolloin Veritassun yltä lähti tarpeeksi painoa, jotta naaras onnistui parilla potkulla selvittämään tiensä pois vastustajansa alta. Salamatassu mulkaisi naarasta sadatellen kipua tassussaan. Mokomakin hiirenaivo! Kolli tunsi kuitenkin olevansa enemmän innostunut kuin vihainen; kuka olisi osannut kuvitellakaan, että näin tylsältä vaikuttava kissa pääsisi yllättämään hänet ei kerran, vaan peräti kahdesti?
Veritassu yritti selvästi hattutemppua, sillä seuraavaksi hän ponnisti jälleen loikkaan Salamatassua kohti, kun kolli vielä tutkaili loukkaantunutta tassuaan. Oppilas kuitenkin ehti huomata vastustajansa liikkeen, ja olisi kerennyt väistämäänkin. Salamatassu kuitenkin päätti, että Veritassu oli ansainnut voiton.
Siksi hän kellistyi aivan liian helposti maahan ja pyristeli vain heikosti Veritassu päällään. Naaras siristeli silmiään, kun piti kollia koko painollaan aloillaan. Salamatassu vain virnisti takaisin.
"Hienoa, voitit", hän kehui, mutta Veritassu näytti jotenkin vihaiselta. Naaras ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun kaksikon mestarit astelivat heidän luokseen.
"Hienoa Veritassu!" Hämärähalla kehaisi hymyillen. Selvästi Salamatassun näytös oli mennyt ainakin häneen täydestä; Sähkötuho näytti epäileväiseltä.
"Juuri noin sinun kannattaa tehdä, kun vastassasi on suurempi vihollinen: käyttää päätäsi. Pääsit hienosti yllättämään Salamatassun ja voitit hänet siitä huolimatta, että olit altavastaajana sekä kokosi, voimasi että kokemuksesi puolesta."
Veritassu ei näyttänyt kuuntelevan Hämärähallan selitystä ollenkaan: hänen inhoava katseensa oli kohdistunut Salamatassuun. Kolli hymyili takaisin. Selvästi Veritassu oli huomannut kollin tempun, mutta hän ei uskaltanut alkaa korjaamaan mestariaan.

Harjoitukset jatkuivat siihen asti, että kumpikin oppilaista huohotti väsymyksestä ja aurinko oli laskemassa. Sähkötuho ja Hämärähalla olivat tyytyväisiä päivän oppituntiin. Hämärähalla oli päässyt voittamaan Salamatassun muutaman kerran, vaikka useampi voitoista olikin Salamatassun järjestämiä. Sen tiesi Veritassukin, ja valkoisesta kollista tuntui vain vähän pahalta, kun naaras mulkoili häntä vihaisena. Hänestä oli huvittavaa, ettei naarasoppilas ollutkaan niin jalo ja rehti kuin kuvitella saattoi: naaras mieluummin otti Hämärähallan kehut kuin kertoi tälle, ettei hän oikeastaan ollutkaan voittanut Salamatassua.
Kun kaksikon mestarit lähtivät johdattamaan heitä takaisin leiriin, Veritassu jättäytyi joukon hännille Salamatassun rinnalle.
"Minä tiedän, mitä sinä teit", hän sihahti ja katsoi terävästi kollia. "Sinä hävisit tahallaan! Pidätkö minua aivan tyhmänä?"
Salamatassu hymyili viattomasti.
"En suinkaan", kolli vastasi pudistellen päätään. "Enkä tiedä, mistä puhut. Sinä voitit aivan reilusti: ei tarvitse esittää nöyrää."
Veritassu puuskahti inhoten.
"Pidät siis! Miksi annoit minun voittaa? Pidätkö minua myös surkeana ja avuttomana?"
"En tietenkään."
"Miksi sitten?"
Salamatassu vilkaisi Veritassua muina miehinä ja kohautti lapojaan. Hän tiesi kyllä miksi: kostoksi. Kollia oli ärsyttänyt se, että naaras oli välillä päässyt niskan päälle. Siksi hän oli päättänyt viedä häneltä kokonaan voiton mahdollisuuden. Salamatassun peittoaminen ei tuntuisi Veritassusta miltään, jos hän järjestäisi häviönsä itse. Ja Salamatassu tiesi, että naaras palavasti halusi voittaa hänet.
"Sinä olet täysi hiirenaivo", Veritassu sihahti ja heitti vielä viimeisen mulkaisun valkoisen kollioppilaan suuntaan, ennen kuin kiri mestarinsa luo. Salamatassu virnisti naaraan perään. Oli melkein harmi, ettei hän saisi viettää paljoa aikaa oppilaina Veritassun kanssa. Hän ei ollut tiennytkään, että joku oppilaista oli näin kiinnostava: useimmat olivat kuolettavan tylsiä persoonia. Salaa valkoinen kolli toivoi, että ehtisi vielä käydä naaraan kanssa samoissa harjoituksissa. Ainakaan Veritassun kanssa ei olisi pitkästyttävää.

Tulisielu oli kysynyt Myrskymahdilta polttavan kysymyksen: miltä tuntui syntymästään asti tietää olevansa puoliverinen. Oikeastaan Myrskymahti ei ollut syntymästään tiennyt, että hänessä oli mitään poikkeuksellista muihin kuolonklaanilaisiin verrattuna. Vasta Henkäystähden valtaan nousun jälkeen oli tullut selväksi, että jotkut klaanin jäsenistä eivät pitäneet häntä samassa arvossa, mikä oli täysin naurettavaa. Myrskymahti oli kuitenkin klaanin parhain - ja vahvin - soturi: Turmaloikan erakkotausta ei todellakaan tehnyt hänestä yhtään huonompaa!
"Minä en ole mikään puoliverinen", Myrskymahti sanoi ylpeästi kuono ylhäällä. "Minun isäni oli suuri kuolonklaanilainen soturi. Se, että hän oli aiemmin erakko, ei tarkoita, että hän olisi yhtään vähemmän kuolonklaanilainen kuin vaikkapa Henkäystähti. Minä olen täysin kuolonklaanilainen henkeen ja vereen. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan."
"Pidähän kielesi kurissa", Latvaruusu murahti ja nakkasi mulkaisun lapansa yli. "Sinä olet puoliverinen. Muista se."
Myrskymahti siristi silmiään. Hän olisi hyvin mielellään opettanut naaraalle vähän tapoja, mutta hillitsi jotenkin itsensä. Naaras tiesi, ettei niin sanotuille puhdasverisille ryttyilystä seuraisi mitään hyvää. Viime aikoina kiusaus asettua heitä ja Henkäystähteä vastaan oli kuitenkin alkanut käydä yhä vain suuremmaksi. Sitä paitsi Myrskymahti alkaisi hyvin mielellään marttyyriksi.
"Mistä muuten sait soturinimesi Myrskymahti?" Tulisielu kysyi ja onnistui viemään Myrskymahdin huomion muualle. "Minä uskon että minä ainakin sain nimeni luonteeni mukaan."
Myrskymahti hymyili. Tulisielu oli hieno nimi, ja jos naaras tosiaan uskoi luonteensa kuvastavan nimeään, soturi oli varma, että he kaksi tulisivat hyvin toimeen.
"Minunkin nimeni on peräisin luonteestani! Koska olen mahtava", harmaa soturi sanoi hymyillen ylpeästi. Hän oli aina pitänyt nimestään; Myrskymahti kuvasi häntä täydellisesti.
"Kohta alkaa sataa", Tulisielu maukui ja Myrskymahti katsahti taivaalle. Toden totta: harmaat pilvet roikkuivat uhkaavan matalalla heidän yläpuolellaan.
"Noh, emme me pieneen sateeseen kuole", naaras virkkoi ja kohautti lapojaan. Viherlehden helteillä pienestä sadekuurosta olisi tehnyt mitä vain. Nyt säät olivat kylmemmät, mutta Myrskymahdin mielestä oli silti parempi ajatella positiivisesti.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa, kun kaksi muuta partion jäsentä tuntui välillä vilkuilevan häntä kuin jotain ulkopuolista, kuin vihollista. Etenkin Latvaruusu oli inhottava. Myrskymahti oli aiemminkin huomannut naaraan tuijottelevan häntä ja hänen sisaruksiaan kuin inhoten. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämän kaltaisillaan kissoilla oli enemmän oikeuksia kuin hänellä.
"Entä sinä?" Myrskymahti kysyi ja vilkaisi vierellään kulkevaa liekinväristä naarassoturia. "Miltä sinusta tuntuu olla puoliverinen?"

//Tuli?

Lepakkotassu jähmettyi hetkeksi yllätyksestä paikalleen, kun Rosmariinitassu ilmoitti kollin olevan hippa ja lähti juosta jolkuttelemaan karkuun. Kollin kasvoille levisi pieni hymy, mutta hän pudisteli päätään ja piilotti sen. Lepakkotassuhan ei aikonut hävitä mitään leikkejä!
Kolli pinkaisi pesätoverinsa perään ja keskitti kaiken voimansa jalkoihinsa. Hän lähestyi harmaata naarasta ja kuunteli hieman ärtyneenä tämän lällätellessä hänelle hitaudesta. Lepakkotassu harppoi eteenpäin ja ponkaisi Rosmariinitassun kylkeen tämän yrittäessä kääntää suuntaa.
“Kuka on hidas? Kuka?!” kolli haastoi voitonriemuisesti saatuaan Rosmariinitassun maata vasten. Naaras näytti lyödyltä ja vihaiselta ja pyysi Lepakkotassua päästämään hänet nousemaan ylös. Lepakkotassu yritti parhaansa pitääkseen kehräyksen kurissa, mutta päästi vahingossa pienen kehräyksen päästettyään naaraan nousemaan maasta.
“Haluatko vielä kisata?” Lepakkotassu kysyi nyt rennommalla äänellä kuin aikaisemmin. Hän pohti hiljaa mielessään, miksi naaraan seura teki hänet välillä niin onnelliseksi. Rosmariinitassun kolliin kohdistuva katse sai Lepakkotassun hätkähtämään pois ajatuksistaan ja kääntämään katseensa poispäin. Häntä hieman nolotti. Tosin hän ei täysin ymmärtänyt miksi. Ei Rosmariinitassu hänen ajatuksiaan voinut kuitenkaan lukea.
“Kisataan vain”, Rosmariinitassu kuulosti innostuneelta ja ehkä myös hieman yllättyneeltä. Lepakkotassu käänsi taas varovasti katseensa häneen.
“Haluatko kisata siitä kumpi on parempi vaanimaan? Voisimme vaania samaa kohdetta, vaikka jotakuta joka ei pahastuisi pienestä säikäytyksestä, ja sitten katsoisimme kumpi pääsee ensiksi säikäyttämään hänet jäämättä kiinni. Jos jää kiinni, on automaattisesti hävinnyt. Jos molemmat jäävät kiinni, täytyy yrittää uudelleen eri kohteella”, Kolli ehdotti. Hän tykkäsi kilpailla tällä tavoin.
Kollin mieleen tuli se kerta, kun hän oli aikaisemmin pentuna ottanut Rosmariinitassun kanssa mittaa taidoista. Se oli ollut hauskaa, vaikka eihän Lepakkotassu sitä voinut naaraalle suoraan myöntää.

//Rosmy?

Olin mennyt Lepakkotassun luo tylsyyksissäni ja melkein heti aloin katumaan sitä.
“Sinun täytyy tosiaan olla tylsistynyt, jos kerta kaikista kissoista tulit minun luokseni”, kolli naukui tuhahtaen. Huiskin häntääni levottomana yrittäen keksiä jotain.
“Leikitäään…” nau’uin pitkittäen viimeisiä tavuja.
“Hippaa! Sinä olet hippa ensin”, huudahdin ja lähdin juoksemaan karkuun. Käpälät sutien leirin maaperällä. Kuulin takanani Lepakkotassun käpälien tasaisen jyskytyksen ja sain siitä lisää puhtia jatkaa juoksemista. Adrenaliinin virratessa suonissani tunsin jopa sydämeni jyskeen korvissani ja kaikkialla.
“Lällällää! Olet hidas!” kiljahdin juostessani ja kurvatessani leirin toiselle puolelle päästyäni juoksemaan taas toiseen suuntaan karkuun mutta Lepakkotassu tömähtikin kylkeeni kaataen minut maahan. Ärähdin tuohtuneesti ja koitin rimpuilla kollin alta pois.
“Kuka on hidas? Kuka?!” Lepakkotassu naukui voitonriemuisena. Pettymykseni otti vallan ja aloin potkimaan ja koitin päästä pois.
“Päästäisitkö minut nyt pois?” ärisin harmistuneena siitä, että olin hävinnyt kollille. Olisin halunnut näyttää hänelle ja tehdä häneen vaikutuksen mutta se ei ollut onnistunut. Hän varmaan luuli nyt minun olevan heikko ja hidas.
//Lepa?

Aaltosalama uskotteli Lepakkotassulle, että suoritus ei ollut edes toivoton. Naaras myös selkeästi yritti kohentaa kollin mielialaa, kun hän sanoi, että he olivat vasta harjoitelleet vähän aikaa, ja että ensi kerralla se menisi kyllä paremmin. Naaras vielä vilkaisi taakseen ja antoi kollille rohkaisevan hymyn. Lepakkotassu vain kohautti lapojaan itsekseen ja katsoi muualle. Häntä inhotti, että naaras tiesi hänen olevan vihoissaan ja apeana ja joutui yrittämään kohentaa tämän mielialaa.
Aaltosalaman astellessa sisään leiriin Lepakkotassu katsoi vielä nopeasti ympärilleen. Hän huokaisi syvään ja asteli sisälle leiriin. Aurinko oli jo laskemassa kovaa vauhtia ja Aaltosalamasta näkyi vain hännänpää, kun hän vilahti sotureiden pesään.
Lepakkotassu lampsi oppilaiden pesään. Hän ei jäänyt juttelemaan kellekään, joka oli pesässä vielä hereillä. Hän vain asteli muiden ohitse kohti omaa makuupaikkaansa ja asettui nukkumaan. Kolli sulki muiden äänet pois mielestään ja nukahti.

Lepakkotassu kantoi oravaa suussaan leiriin. Hän tassutti ylpeästi eteenpäin ajatellen kaikkien ihailevan hänen nappaamaa saalista. Kolli siis kulki pää pystyssä ja nautti siitä, jos joku edes vilkaisi häneen päin.
Kollin laskiessa oravan tuoresaaliskasaan, hän tutkaili mitä muuta sinne oli tuotu. Hänen ilonsa alkoi hiipua, kun hän huomasi kasassa muita, parempia saaliita. Hän tuhahti ja lähti pois.
Lepakkotassu oli törmätä Hiljaisuustassuun, joka jutteli Neilikkasydämen kanssa. Neilikkasydän vilkaisi Lepakkotassuun ja hymyili lempeästi äreälle nuorelle kollille.
“Hei Lepakkotassu! Haluatko tulla juttelemaan kanssamme?” naaras kysyi. Lepakkotassu pudisteli päätään. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan meni vain suorinta tietä oppilaiden pesään.
Pesässä oli sillä hetkellä Veritassu ja Säihkytassu, jotka juttelivat hekin keskenään. Hieman kauempana pesässä oli myöskin Syöksytassu, joka suki turkkiaan perusteellisesti.
Lepakkotassun mentyä makuulle omille sammalilleen, Syöksytassu kääntyi hänen puoleen.
“Hei vaan Lepakkotassu! Onko pyytionni ollut myötä?” kollioppilas kysyi. Lepakkotassu tuhahti hiljaa. Miksi yhtäkkiä muut halusivatkin jutella hänen kanssaan?
“No, olenhan minä jotakin saanut napattua”, Lepakkotassu naukaisi ja asettui mukavampaan asentoon sammalillaan. Hän katsoi, kun Veritassu ja Säihkytassu nousivat ylös ja tassuttivat yhdessä ulos.
“Heillä mahtaa olla yhteiset harjoitukset”, Syöksytassu naukaisi, kun oli selkeästi huomannut Lepakkotassun katsoneen pentuetovereiden lähtöä.
“Niin”, Lepakkotassu vastasi laimeasti. Syöksytassu siirsi katseensa tummaaseen kolliin. Lepakkotassu kohtasi tämän sinisen katseen omallaan.
“Miltä tuntuu olla oppilas? Tai siis miten sinun koulutuksesi on sujunut, ja onko paljon muuttunut sitten pentuaika?” Syöksytassu uteli. Lepakkotassu tuhahti.
“Se on paljon parempi. Minua kunnioitetaan enemmän ja saan jopa mennä ulos leiristä. Myöskin mestarini Aaltosalama on aika pätevä”, tumma kolli kertoi valkealle kollille. Syöksytassu nyökytteli.
“Minun mestarini Tummasielu on myös pätevä. Hän on opettanut oppilasaikanani minulle paljon uusia asioita!” Syöksytassu sanoi hyvillään. Lepakkotassu nyökkäsi ja laski päänsä tassujensa päälle.
“Kuule, Syöksytassu. Haluaisin tietää, mitä mieltä olet puoliverisistä tai muutenkin ei-puhdasverisistä?” Lepakkotassu kysyi hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. Hän ajatteli, että voisi ottaa asian aiheeksi hyvin nyt, kun pesässä ei ollut muita kuulemassa. Syöksytassu katsoi häntä hetken hiljaa.
“Minusta pääasiassa ei-puhdasverisissä ei ole juuri mitään vikaa, mutta en niinkään pidä puoliverisistä. En usko voivani luottaa puoliverisiin yhtä paljon kuin täysiverisiin tai edes suurimmaltaosalta täysiverisiim”, valkea kolli naukaisi viimein pienen hiljaisen hetken jälkeen ja asettui hänkin makuulle. Lepakkotassu nyökkäsi.
“Entä sinä, Lepakkotassu? Mitä mieltä olet ei-puhdasverisistä?” Syöksytassu naukaisi, kun hiljaisuus meinasi taas laskeutua kahden kollin ympärille piinaavasti. Lepakkotassu pohti hetken. Hän ei ollut varsinaisesti ajatellut asiaa.
“Kunhan osaavat käyttäytyä, en koe heitä sen suurempana haittana. Toivoisin heidän osaavan siis käyttäytyä ja kunnioittaa meitä puhdasverisiä kissoja, mutta pääasiassa heidän läsnäolo ei ole minulle haitta”, tummanharmaa kolli naukui pohdintansa jälkeen. Syöksytassu nyökäytti päätään ja tuntui katsovan hetken aikaa tyhjyyteen. Valkean kollin katse oli lukittautunut johonkin, jota Lepakkotassu ei voinut nähdä. Kuitenkin pian tämä taas säpsähti todellisuuteen.
“Mitä mieltä olet Kamomillatassusta?” Syöksytassu kysyi yhtäkkiä. Lepakkotassu katsoi häntä kummastuneena.
“Jaah, enpä kai mitään. Ei hän ole kovin ihmeellinen. En toki pidä hänestä kuitenkaan kovin paljoa. Hän ei ole antanut minulle hyvää vaikutelmaa. Miksi kysyt?” Lepakkotassu vastasi.
“Kunhan vain mietin. Entä hänen sisarensa, Rosmariinitassu? Mitä mieltä olet hänestä?” Syöksytassu jatkoi kyselyä. Lepakkotassu kohautti lapojaan, vaikka tunsikin lihastensa jännittyvän ja sydämensä alkavan pamppailemaan kollin mainitessa Rosmariinitassun.
“En oikein mitään. Hänkin on aika tylsä”, Lepakkotassu mutisi. Syöksytassu nyökäytti päätään hitaasti.
Kun valkea kolli avasi taas suunsa puhuakseen, Lepakkotassu nosti häntänsä pystyyn merkiksi hiljetä.
“Ei enempää kysymyksiä”, hän murahti. Syöksytassu sulki suunsa ja tuhahti hiljaa. Lepakkotassu vain sulki silmänsä yrttäen sulkea kollin pois mielestään, mutta silloin tämä aloitti taas.
“Minusta Kamomillatassu ja Rosmariinitassu vaikuttavat lupaavilta nuorilta naarailta. Heistä voi tulla oikein hyviä sotureita”, kolli naukui. Lepakkotassu vain heilautti suurehkoa korvaansa. Ei hän halunnut enää kuunnella tätä turhanpäiväistä jauhamista kahdesta oppilaasta enää, vaan halusi päästä nukkumaan. Hänen onnekseen Syöksytassu tajusi lopettaa ja Lepakkotassu pystyi viimein nukahtamaan.

Lepakkotassu oli väittelemässä Hiljaisuustassun kanssa siitä kummalla oli parempi saalis. Kaksikko oli ollut samassa saalistuspartiossa ja kina paremmuudesta oli kiihkeä.
Lepakkotassu todella uskoi, että hänen nappaamansa pulska orava oli parempi kuin Hiljaisuustassun mustarastas, mutta nuorempi kolli ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
“Mustarastas on paljon maukkaampaa!” Hiljaisuustassu huusi. Lepakkotassu pyöräytti silmiään.
“Mutta minun oravani on pulska ja mehevä. Se on paljon parempi kuin sinun ruipeloinen mustarastaasi!” Lepakkotassu sihisi. Hiljaisuustassu ärähti.
“Mustarastaan nappaaminen on haastavampaa. Se voi lehahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä! Sinun oravasi voi enintään kiivetä puuhun! Ja sinnekin voit vain jahdata sitä!” nuorempi kolli murahti. Lepakkotassu siristi silmiään.
“Sinä varmaan tipahtaisit ensimmäisen hiirenmitan korkeudella, jos edes yrittäisit kiivetä. Ja jos pääsisitkin jollain ihmeellä korkealle, pelkäisit niin, että et pääsisi edes enää alas!” lepakkotassu haastoi. Hiljaisuustassu tuli hänen kanssaan nenäkkäin. Lepakkotassu huomasi vasta silloin, miten nuorempi oppilas oli alkanut kasvaa häntä isommaksi.
“Jos sinä hyppäisit edes pienen varpusen kimppuun, lähtisit lentoon sen mukana, kun se yrittäisi paeta”, Hiljaisuustassu naukaisi virnistäen voitonriemuisesti Lepakkotassuun. Lepakkotassu läimäisi häntä tassullaan korville. Nuorempi kolli parkaisi ja peruutti taaksepäin.
“Ei se nyt niin paha voinut olla. Ei minulla ollut edes kynnet esillä”, Lepakkotassu vähätteli, kun Hiljaisuustassu vikisi siinä kuin pieni pentu. Valkoruskea kolli mulkaisi häntä vihaisesti, mutta ennen kuin hän kerkesi tehdä mitään, Mäntyviiksi tuli tuoresaaliskasalle. Hän nappasi sieltä Hiljaisuustassun nappaaman mustarastaan ja tassutti kauemmas. Hiljaisuustassu virnisti.
“Minähän sanoin, että mustarastaani oli parempi!”
“Tuo ei todista mitään! Mäntyviiksellä on vain selkeästi huono maku!” Lepakkotassu murahti. Hän kuitenkin tajusi vävinneensä ja lähti siksi pois. Hän suuntasi oppilaiden pesälle vihaisena ja kurkatessaan sisään hän huomasi sen olevan tyhjä. Kolli katsoi pesään ihmeissään. Yleensä siellä oli edes yksi oppilas aina, mutta nyt kaikki kait olivat harjoittelemassa tai muuten tekemässä jotain muuta.
Lepakkotassu tassutti rauhallisesti omalle makuusijalleen ja kehräsi itsekseen nauttien hiljaisuudesta. Nyt hän saattoi kuulla omat ajatuksensa ja levätä.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kamalan kauaa, kun oppilaiden pesään alkoi tulvia oppilaita. Ensimmäiseksi sisään asteli veritassu Säihkytassu vierellään, jonka jälkeen hieman myöhemmin Syöksytassu asteli sisään. Siitä vain muutama silmänräpäys ja Hiljaisuustassu tunki sisälle.
Lepakkotassu huokaisi, kun sisään saapui jo myös Loskatassu ja pian hänen kintereillään Salamatassu. Lepakkotassu katseli sisään tulleita kissoja ja asteli ulos. Miksi kaikki tulivat juuri silloin paikalle, kun hän oli pesässä yksin rauhassa? Kolli päätyi menemään leiri laitamalle ja meni sinne lepäämään.

Lepakkotassun herätessä viimein, hän puhdisti itsensä kauttaaltaan. Kolli tutkaili nopeasti turkkiaan ja alkoi sitten sukia sitä kiihkeästi. Hän huomasi useita takkuja ja roskia turkissaan ja hänen täytyi saada se puhdistettua.
Kollin sukiessaan turkkiaan hän kuuli askelia. Hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katsettaan. Kolli huomasi Rosmariinitassun edessään. Naaras katsoi häntä syvälle silmiin. Lepakkotassu tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen.
“Mitä sinä haluat?” tummanharmaa kolli tuhahti. Rosmariinitassu istahti hänen lähelleen.
“Tehdään jotain. Minulla on kamalan tylsää”, naaras naukaisi ja katsoi edelleen Lepakkotassuun.
“Sinun täytyy tosiaan olla tylsistynyt, jos kerta kaikista kissoista tulit minun luokseni”, kolli tuhahti, mutta nousi ylös ja kääntyi nyt Rosmariinitassuun päin. Hän katsoi naaraaseen kylmän viileästi odottaen tämän ehdottavan jotain.

//Rosmy?

"Tajuan kyllä, mutta sinä käyttäydyt nyt todella itsekkäästi, etkä ajattele klaaniasi", lausahdin kylmäkiskoisesti Varissulalle ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Poikani ei selvästikään kyennyt näkemään asiaa minun kantiltani. Hän näki vain itsensä. Se sai minut hieman ärsyyntymään, mutta pidin sen sisälläni. Pakotin ilmeeni pysymään rauhallisena ja häntäni pysymään aloillaan, vaikka se meinasikin nytkähdellä ärsytyksestä. En pitänyt siitä, miten Varissulka kohteli minua ja kuinka itsekkäästi hän ajatteli. En pitänyt myöskään siitä, miten vähän kolli tuntui kunnioittavan päällikköään. Vaikkei Henkäystähti ollutkaan Varissulan oikea isä, en minä ollut opettanut häntä suhtautumaan noin.
"Sillä ei ole mitään merkitystä onko Henkäystähti sinun isäsi vai ei, mutta hän on sinun päällikkösi. Jokaisen soturin on tehtävä töitä päällikkönsä ja varapäällikkönsä hyväksynnän vuoksi. Minä tiedän kyllä omat virheeni, mutta olen tehnyt kaikkeni korjatakseni ne. Suurin virheeni koskaan oli rakastua Väärävarjoon, mutta minä olen saanut siitä jo rangaistukseni – sinut. Pimeyden Metsä lähetti sinut, jotta voisin korjata virheeni ja kasvattaa sinusta hyvän soturin Kuolonklaanille. Sinä olit rangaistus, jota minä opin rakastamaan ja jonka vuoksi olin valmis tekemään kaikkeni. Jos olisin kertonut sinun olevan Väärävarjon poika, ymmärrätkö mitä siitä olisi seurannut?" pidin pienen tauon, antaen Varissulalle mahdollisuuden vastata. Mutta koska kolli ei vastannut, päätin jatkaa itse:
"Sinä olisit menettänyt mahdollisuutesi heti. Henkäystähti ei olisi sietänyt sinua edes sen vertaa kuin hän sietää sinua nyt, sinua pidettäisiin puoliverisenä ja huonompana kuin muut. Henkäystähti luottaa sinuun, joten älä pilaa mahdollisuuksiasi jatkaa elämääsi luotettuna soturina. Sinä käyttäydyt kuin pikkupentu ja jos jatkat samaa rataa, Henkäystähti ymmärtää sinun tietävän totuuden ja takuulla tekee elämästäsi pelkkää tuskaa, enkä minä ole silloin estelemässä häntä. Sinä teet omat valintasi ja mikäli todella päätät inhota minua, et sinä ole enää minun poikani."
Katseeni oli kylmä, minä todella tarkoitin mitä sanoin. Rakastin Varissulkaa sellaisena kuin olin hänet aiemmin tuntenut, mutta tämä edessäni seisova kissa oli joku aivan muu. En ollut kasvattanut Varissulkaa inhoamaan vanhempiaan, vaan kunnioittamaan heitä vaikka mikä olisi. Jos hän todella paljastuisi samanlaiseksi mitä suurin osa jälkikasvustani oli, olin valmis menettämään hänet ja elämään taas vain Kuolonklaania varten.

//Varis?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli luullut uneksivansa, kun yhtäkkiä aivan Mesitähden näköinen kissa oli tullut hakemaan heitä onkalosta. Parantaja oli seurannut päällikköään ja nuorta kollia ulos, ja hänen silmänsä olivat kostuneet liikutuksesta, kun pitkästästä aikaa hän oli tuntenut tuulen tuivertavan turkkiaan ja märän ruohon kastelevan tassunsa. Kuiden ajan hän oli nähnyt ja tuntenut ympärillään vain multaa ja kiveä, ja hän oli jo miltei unohtanut, miltä ulkomaailmassa näytti ja tuoksui.
Kun hän oli jo ajatellut, ettei olisi voinut olla enää onnellisempi sinä hetkenä, hänen näkökenttäänsä ilmestyi sydäntä riipaisevan tutun näköinen hahmo - Lieskakajo.
"Leimusilmä", raidallinen soturi kuiskasi tullessaan hänen luokseen ja painaessaan hetkeksi kuononsa vasten hänen poskeaan. Leimusilmän jalat vapisivat ja hän joutui pinnistelemään, ettei olisi ruvennut pillittämään kuin pahainen pentu. Hän ei ollut uskoa sitä todeksi. Lieskakajo, hänen ihana, höpsö Lieskakajonsa, oli oikeasti siinä.
Kun soturi lupasi puhdistaa hänen turkkinsa heidän päästessään kotiin, Leimusilmän rinnasta kumpusi syvä hyrinä. "Se olisi ihanaa", hänen onnistui kähistä.
He eivät ehtineet jäädä vaihtamaan kuulumisia pidemmäksi aikaa, sillä heidän oli jouduttava pois vihollisklaanin reviiriltä, ennen kuin heidän pakonsa huomattaisiin. Lieskakajo kulki edellä ja varmisti, että reitti oli selvä, ja Leimusilmä tassutti tiiviisti hänen kintereillään. Parantajan voipunut olo unohtui nopeasti hänen keskittäessään kaikki ajatuksensa kotiin pääsemiseen.
Eloklaanilaiset pysähtyivät vasta omalla puolellaan reviiriä joen ylittävälle kaatuneelle puunrungolle. He jäivät odottelemaan kahta muuta soturia - kuulemma Pohjaharhaa ja Käärmekultaa - sen luokse. Leimusilmä oli liian levoton istahtaakseen alas. Hän imi sisäänsä öisen metsän tuoksuja ja ääniä, nautti siitä vapauden tunteesta, josta hän oli voinut vain haaveilla viimeiset kuut.
"Miten te oikein löysitte meidät?" hän kysäisi hiljaa Lieskakajolta, joka seisoi aivan kylki kyljessä hänen vieressään. "Tai ylipäätään pääsitte tulemaan meidän luoksemme? Luulin, että kuolonklaanilaiset eivät päästäisi teitä silmistään."

//Lieska ja muut pelastajat?

//PANTTIVANKI

"Minä tahdon uskoa, että saamme vielä nähdä koko leirimme ja kaikki klaanitoverimme", naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin lämpimän katseen Leimusilmään, "toivottavasti se päivä tulee mahdollisimman pian."
Leimusilmä väläytti minulle epävarman hymyn ja kollin katse muuttui surkeaksi:
"En usko, että näemme kaikkia klaanitovereitamme enää. Olen varma, että Liljatuuli on kuollut."
Kasvoilleni piirtyi myös surkea ilme ja katseeni laskeutui käpäliini. Se suretti minua itseänikin. Tiesin, etten näkisi enää ikinä Liljatuulta tai Minttuliekkiä. Päästin ilmoille syvän huokaisun ja etsin tästäkin surkeasta tilanteesta edes jotain, joka valaisi luottamusta Leimusilmään.
"Älä huolehdi, Leimusilmä", naukaisin rauhallisella äänellä ja otin katsekontaktin parantajakissan kanssa, "me tapaamme heidät kaikki Tähtiklaanissa, kun oma tehtävämme maan päällä on saatettu loppuun." Katsoin mustavalkeaa kollikissaa hymyillen ja toivoin, että oma lohtuni antaisi lohtua myös klaanitoverilleni, josta oli viimeisten kuiden aikana tullut minulle äärettömän tärkeä. Olin aina arvostanut Leimusilmää suuresti, mutta panttivankina ollessamme arvostukseni oli kasvanut entisestään. Ilman Leimusilmää – ja Liljatuulta – oma pääni olisi varmasti seonnut täällä synkkyydessä.

En tiedä, miten kauan aikaa kului, mutta sen tiesin että oli mennyt ainakin päiviä. Oli yö, mutta en saanut unta. Se oli poikkeavaa, sillä viime aikoina olin nukkunut pelottavankin hyvin läpi yön. Kenties se johtui jatkuvasta hämäryydestä ja siitä, miten nälkäinen olin koko ajan. Kuolonklaanilaiset eivät olleet kohdelleet meitä kovinkaan hyvin ja ruokamäärät olivat pieniä. Olimme Leimusilmän kanssa laihtuneet, menisi kuita jotta pääsisimme samaan kuntoon missä olimme ennen tänne joutumista. Kuulin, kuinka Leimusilmä hengitti rauhallisesti sisään ja ulos. Se kertoi hänen olevan unessa. Makasin liikkumattomana vaatimattomalla vuoteellani ja kuuntelin hiljaisuutta. Yritin kuulla joitain metsän ääniä, sillä ne rauhoittivat minua. Olin kuulevinani pöllön huhuilevan jossain kaukaisuudessa.
Yhtäkkiä pesän ulkopuolelta kantautui kovaäänistä puhetta. Säpsähdin ja ponkaisin itseni pystyyn. Puhe voimistui, mutten saanut sanoista juurikaan selvää. Yhden sanan minä tunnistin selvästi, se oli Pohjaharha. Ääni ei kuitenkaan kuulunut Pohjaharhalle, vaan naaraskissalle. Lihakseni jännittyivät, ulkona tapahtui selvästi jotain. Kiiruhdin nopeasti pesän toiselle puolelle Leimusilmän luokse. Kosketin hellästi kollin korvaa kuonollani ja hän säpsähti hereille.
"Herää, ulkona on jotain kummaa meneillään", naukaisin terävällä äänellä kollille, joka räpytteli unisia silmiään. Leimusilmällä meni hetki ymmärtää mitä olin sanonut, ja hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn. Ei mennyt aikaakaan, kun ulkoa alkoi kantautua taistelun ääniä.
"Mitä siellä oikein tapahtuu?" Leimusilmä kysyi ja oli jo astelemassa kohti pesän uloskäyntiä, mutta pysäytin hänet astumalla hänen eteensä.
"Shh, älä mene sinne", kuiskasin hiljaa ja jäin seisomaan aloilleni. Ulkona oli taas aivan hiljaista.
Sydämeni tykytti nopeasti rinnassani ja koko kehoni oli jännittynyt. Hädin tuskin uskalsin edes hengittää. Pian kuulin lähestyviä askeleita pesän sisäänkäynniltä. Peräännyin askeleen taaemmas, ikään kuin suojaten takanani seisovaa Leimusilmää. Jos pesään astuisi vihainen kuolonklaanilaissoturi, en antaisi hänen viedä parantajaani. Hämmennyksekseni sisään pesään astui valkoturkkinen kolli. Hetken luulin jo seonneeni, sillä kuvittelin katsovani itseäni veden pinnasta. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani, tämä kissa oli aivan kuin minä nuorena.
"Me tulimme pelastamaan teidät", nuori kolli naukaisi nopeasti. Hänestä huokui eloklaanilaisen tuoksu ja kollissa oli epäilemättä jotain tuttua. Se oli hetki, kun ymmärsin. Edessäni seisoi Kortepentu – kaiketi nykyisin Kortetassu – joka oli minun ja Minttuliekin nuorin poika. Kollin äänensävystä saatoin päätellä, ettei nyt ollut aikaa jäädä ihmettelemään, vaan oli toimittava.
"Onko siellä turvallista?" varmistin kuitenkin nopeasti ennen kuin lähdin kollin perässä ulos hämärästä pesästä. Valkea eloklaanilainen nyökkäsi:
"Kuolonklaanilaiset ovat poissa, mutta meillä on kiire."
Käänsin katseeni Leimusilmään, joka nyökkäsi, "mennään."
Emme aikailleet, vaan kuljimme Kortetassun vanavedessä ulos pesästä. Se oli uskomaton tunne, kun pääsin ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kuiden jälkeen ulos siitä tunkkaisesta pesästä. Vedin oitis keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jossa leijaili kuolonklaanilaisten tuoksu. Nopeasti haistoin myös tuoreen veren rautaisen tuoksun. Katseeni kävi läpi pimeää metsämaisemaa, kunnes se pysähtyi epäluonnollisessa asennossa maassa lojuvaan kissaan. Pystyin sanoa, että kissa oli kuollut.
"Yritimme selvitä puhumalla, mutta se ei käynyt hänelle", tunnistin Lieskakajon rauhallisen nau'un takaani. Katsahdin punaturkkiseen kolliin, kasvoilleni levisi lämmin hymy. En hymyillyt sille, että klaanitoverini olivat surmanneet kuolonklaanilaisen, vaan sille kuinka hyvältä tuntui nähdä ystäviäni. Kahden muun kissan lisäksi heidän joukossaan oli Lehtotassu, joka varmaankin oli jo ansainnut soturinimensä. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan syvällisiä.
"Kuolonklaanilaiset saattavat palata hetkenä minä hyvänsä. Meillä on kiire", kilpikonnakuvioinen naaraskissa sanoi tiiraillessaan pimeää metsää.
"Olet oikeassa. Tulkaa, viemme teidät takaisin kotiin", Lieskakajo naukui ja otti askeleen eteenpäin, silmäillen vuorotellen minua ja Leimusilmää.
"Hyvä on. Palataan kotiin."

//Pelastajat tai Leimu?

"Etkö sinäkin?" Myrskymahti kysyi virnistäen. "Minun taitoni ovat aivan haaskatut rajapartiossa! Kerroinko jo, miten viimeksi metsästyspartiossa sain kiinni neljä jänistä? Neljä! Oletko koskaan kuullut moisesta?" Hän lisäsi.
"Kyllä varmaan", nauuin. Katselin rajan yli tutkien eloklaanin reviiriä tai sitä mitä siitä oli jäljellä.
"Eikö olekin kaunista?" Kysyi. Viitaten hänelläni maisemaa. Myrsymahti nyökkäsi innokkaasti. Haistoin yhtäkkiä saalista.
"Hei saako rajapartiossa saalista?" Kysyin. Loiskevarjo kohautti lapojaan.
"En nyt muista mutta meidän täytyy keskittyä rajoihin joten ei nyt saalistetta", loiskevarjo tokaisi. Harmistuin kollin vastauksesta. Käännyin taas myrskymahtia päin.
"Kohtelevat no hekin sinua samalla tavalla kuin minua?" Kysyin nyrpeänä. Myrskymahti vain nyökkäsi pienesti vastaukseksi.
"Myrksymahti tiedät millaista on olla puoliverinen mutta miltä tuntuu kun tuntee molemmat vanhempansa? Ja kun tietää syntymästään asti olevansa puoliverinen?" Utelin naaralta. Naaras jäi hetkeksi miettimään vastuutaan tassutaen vierelläni.
*se ei varmaan ei ole ainakaan kovinkaan hohdokasta" ajattelin mielessäni.
"Se ei ole kauhean mukavaa tietää olevansa koko ikänsä puoliverinen koska minua kohdellaan huonosti", myrskymahti naukui.
"Mistä muuten sait soturinimesi myrskymahti? Minä uskon että minä ainakin sain nimeni luonteeni mukaan", kysyin.
"En ole varma ehkä minäkin sain nimeni luonteeni mukaan?" Myrskymahti maukui mieteliäänä. Katsahdin ylös taivaalle ja huomasin että sinne oli alkanut täytyä sadepilvistä.
"Kohta alkaa sataa", mauuin.
//Myrsky?

Tulisielulle nukkumaan meno sopi, mutta hän halusi kuitenkin vielä tavata aamulla nopeasti, jos se vain olisi mahdollista. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja vastasi naaraalle myöntävästi. He voisivat tavata nopeasti aamulla kyllä, mutta kolli halusi kovaa vauhtia jo ulos leiristä tutkimaan reviiriä ja sen ihmeitä.
Hiljaisuustassu siis otti suunnakseen oppilaiden pesän. Hän asteli sinne ja suuntasi heti omalle pedilleen. Kolli tajusi vasta nyt, että oli rättiväsynyt ja tuskin huomasi, kun sisään alkoi vähitellen tulla muitakin oppilaita lepäämään.
Kollin sulkiessa silmänsä hän oli nopeasti unessa. Uni oli yksinkertainen. Siinä hän jahtasi riistaeläimiä ja nappasi myös muutaman. Hän teki unessaan mestariinsa suuren vaikutuksen ja palatessaan leiriin sai vielä kunniamaininnan Henkäystähdeltä.
Hän kuitenkin pian jo heräsi silmät unisena oppilaiden pesää haravoiden. Kolli tunsi olonsa edelleen väsyneeksi, mutta samaan aikaan hänellä oli innostusta ja energiaa vaikka koko Kuolonklaanille.
“Hiljaisuustassu! Nyt lähdetään!” kuului äreä sihahdus oppilaiden pesän suulta. Hiljaisuustassu käänsi katseensa hämmentyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui heti, kun hän näki mestarinsa, Lehtituulen.
“Tulossa!” kolli hihkaisi ja loikki mestarinsa luokse. Naaras ei näyttänyt lainkaan yhtä innokkaalta kuin oppilaansa. Hänen vihreä katseensa oli terävä ja hänen koko olemuksensa hieman äkeä. Hiljaisuustassu kuitenkin aloitti heti keskustelun tämän kanssa.
“Minä olen Hiljaisuustassu. Tykkään todella paljon harjoitella taisteluliikkeitä, mutta saalistuskin kuulostaa kiinnostavalta. Toivoisin nappaavani joku päivä parhaimman saaliseläimen, mitä kukaan on koskaan napannut! Haluan myös näyttää klaanilleni olevani kaiken kunnioituksen arvoinen. Minun lempiriistaani ovat jänikset! Entä sinun?” Hiljaisuustassu kälätti kovaäänisesti heidän kävellessään ulos leiristä. Hän saattoi kuulla Tulisielun huutavan hänelle onnentoivotuksen juuri ennen kuin hän asteli ulos. Kolli ei kuitenkaan kerennyt vastata tälle tai huomioida tätä muutenkaan.
“Minun lempiriistaani ovat pennut ja oppilaat, jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni”, kollin mestari sihahti ja väläytteli teräviä hampaitaan aamun himmeässä valossa nuorelle kollille. Hänen silmänsä suurenivat ja hän käänsi korvansa taakse.
“Anteeksi”, hän mumisi ja oli nyt hiljaa. Lehtituuli vain heilautti häntäänsä ja lähti jatkamaan reviirikierrosta ulkona. He tassuttivat peräkkäin hiljaisuudessa ja kiersivät rajoja. Aina välillä Lehtituuli pysähtyi kertomaan joistain maamerkeistä ja jatkoi sitten vain äkkiä matkaa. Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun Hiljaisuustassu oli oikeasti ollut hiljaa ja kuunnellut tarkkaan. Hän ei ollut tiennyt, että hänen mestarinsa oli niin pelottava ja äreä, mikä sai kollin säikähtämään.
“Lehtituuli?” Hiljaisuustassu kysyi vaisusti kesken matkaa. Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi tiukan vihreän katseensa oppilaaseensa.
“Mitä?”
“Millon me harjoittelemme taistelemista?” Hiljaisuustassu kysyi vaitonaisesti. Naaras siristi silmiään hivenen.
“Kaikki aikanaan. Ensin sinun täytyy oppia tuntemaan reviirisi kuin omat tassusi ja sen jälkeen oppia, miten klaaninvanhimpia, kuningattaria ja pentuja hoidetaan”, Lehtituuli naukui ehkä hieman ivallisesti. “Sitten voit ehkä oppia saalistamaan, ja kun viimein osaat kaiken tuon, voimme harkita taisteluharjoituksia.”
“Ai, selvä”, Hiljaisuustassu naukaisi ja hiljeni taas jatkamaan matkaa.
Matkanteko oli loppuajan hiljaista - lukuunottamatta niitä välejä, kun Lehtituuli selitti kollille jotain reviiristä - ja kun Hiljaisuustassu näki taas leirin hän tunsi ihmetyksekseen helpotuksen koko kehossaan. Hän hymyili ja nosti taas häntänsä innokkaasti pystyyn. Kolli tunsi helpotusta siitä, että kaikki tuo kävely ja hiljaisuus olisi viimein ohi.
“Huomenna keräämme hieman sammalia ja hiirensappea, ja sitten sinä tutkit kaikki klaaninvanhimmat, sekä vaihdat heidän ja kuningattarien sammalet”, Lehtituuli naukaisi heidän päästessä takaisin leiriin. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja suuntasi sitten hakemaan itselleen hieman syötävää. Kollia hiukoi jo kaiken sen kävelemisen jälkeen ja hän nappasi juuri täytetystä tuoresaaliskasasta itselleen hiiren.
Hiljaisuustassu istahti kauemmaksi kaluamaan hiirtä. Hän olisi toivonut sen olevan isompi ja pulskempi, mutta ilma oli alkanut jo viilentyä, joten ruoka olisi kohta vähissä. Kolli värähti ajatellessaan asiaa, joten hän vain sivuutti huomion ja jatkoi syömistä.

Hiljaisuustassu tuli ulos pentutarhasta turkissaan sammalhippuja. Hän oli ollut vaihtamassa sammalia ja poistamassa punkkeja koko aamun. Kolli tunsi olonsa kovin nöyryytetyksi, mutta oli samalla tavallaan iloinen, kun oli saanut kehuja hyvästä ja tarkasta työstä.
Hän laittoi viimeisetkin sammalet kasaan ja lähti kantamaan niitä kohti tarpeidentekopaikkaa. Lehtituuli oli määrännyt hänet viemään kaikki likaiset ja vanhat sammalet tarpeidentekopaikan nurkkaan. Kollin mestari oli ollut hänelle kovin ankara. Vaikka tämä olikin vasta toinen päivä koulutusta, Hiljaisuustassusta todella tuntui siltä, että Lehtituuli vihasi häntä.
Hiljaisuustassu tassutti takaisin leiri aukiolle jätettyään viimeisetkin sammalet. Hän nautti raikkaasta ilmasta tunkkaisten sammalten kuljetuksen jälkeen. Kollista tuntui kovin vapauttavalta hengittää nyt raikasta lehtisateen ilmaa ja päästä verryttelemään jalkojaan kunnolla kaiken sen kyykistelyn jälkeen.
Hiljaisuustassu puhdisti turkkinsa äkkiä ja meni sitten leirin laidalle katsomaan muiden tekemisiä. Hän ei kuitenkaan kerennyt kauaa tutkia, kun Lehtisade saapui taas paikalle.
“Ajattelin, että voisimme lähteä myöhemmin saalistusharjoituksiin. Olit tarpeeksi nopea puhdistamaan pentutarhan, joten meillä on aikaa myöhemmin”, naaras naukaisi. Hiljaisuustassu nyökkäsi hymyillen.
*Pääsen viimein saalistamaan!* kolli intoili mielessään ja lähti loikkimaan oppilaiden pesälle. Heti sisään päästyään, hän meni omalle pedilleen makaamaan. Hänen täytyisi levätä, jotta jaksaisi myöhemmin.
Hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä, mutta ei innostukseltaan vain saanut millään unta. Hän kuuli jonkun astelevan sisään pesään ja nosti päätään. Kolli näki Lepakkotassu. Hän hymyili ja nousi ylös.
“Hei Lepakkotassu! Miten sinulla on koulutus sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pirteällä äänellä. Tummanharmaa kolli lukisti sinisen katseensa Hiljaisuustassuun.
“Normaalisti”, hän vain tokaisi ja käpertyi omille sammalilleen. Hiljaisuustassu katsoi häntä hiljaa hetken aikaa ja painoi sitten taas päänsä. Tällä kertaa kolli kuitenkin nukahti.

Hiiri vinkaisi ja loikki pois, kun Hiljaisuustassu lähestyi sitä hiljaa silvulta.
“Ei, ei, ei! Hiivit liian äänekkäästi, etkä varmista tuulen suuntaa. Sinun täytyy aina varmistaa mistä päin tuulee, jotta tuuli ei kannata hajuasi suoraan vaanimaasi saaliiseen päin! Sinun täytyy myöskin hiipiä hiljaa, kuin ilmassa. Katso niin näytän”, Lehtituuli meni kyykkyyn ja alkoi hiipiä tarkasti kohti kuvitteellista hiirtä. Hänen vatsakarvansa lähes koskettelivat maata hänen allaan ja hänen askeleensa oli tarkkoja, nopeita, mutta varovaisia.
Hiljaisuustassu katsoi tarkkaan mestarinsa opetusta ja seurasi sitten perässä. Hän yritti parhaansa mukaan vaania ja yrittää, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli uskonut.
“Nyt kokeilet uudestaan. Etsi jokin saalis ja nappaa se”, Lehtituuli naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi toimia. Kolli nyökkäsi ja lähti liikkeelle.
Hiljaisuustassu etsi tarkasti mitä vain merkkejä riistasta ja pian löysi päästäisen hajun. Hän lähti seuraamaan sitä ja nähdessään viimein pienen otuksen, hän meni kyykkyyn. Hän otti asennon, varmisti tuulen suunnan ja lähti hiipimään. Tällä kertaa se onnistui moitteettomasti ja pian kolli saattoi jo loikata päästäisen niskaan.
Hiljaisuustassu ponkaisi ilman halki päästäisen päälle ja nappasi sen kynsiinsä. Hän puraisi sitä niskaan, niin että kuului pieni rusahdus, kun luut menivät poikki. Hän tiputti velton ruipelon otuksen maahan ja tökkäsi sitä tassullaan.
“Sillä tuskin syöttää koko klaania, mutta suoritus oli jo paljon parempi”, Lehtituuli naukaisi saapuessaan oppilaansa vierelle. Hiljaisuustassu katsoi häntä silmät ilosta kimmeltäen. Hän ei voinut uskoa saavansa edes pienen pientä kehua - jos äskeistä saattoi kehuksi kutsua. Kolli kuoputti maata päästäisen päälle ja lähti etsimään vielä jotain muuta.
Hajuja oli paljon ja kolli pyöri ympäriinsä, mutta aina ne olivat joko laimeita tai loppuivat kolon suulle. Hiljaisuustassun täytyi todella pidätellä ärtynyttä sihajdusta, kun taas kerran yksi haju katosi kuin seinään yhden puun kohdalla.
“On varmaan parempi palata”, Lehtituuli naukaisi viileästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja lähti hakemaan päästäisensä. Hänen yllätyksekseen, kollin päästessä takaisin Lehtituulella oli suussaan pulska varpunen. Hiljaisuustassu ei ollut missään välissä huomannut mestarinsa saalistaneen, mutta ei sitten päätynyt sanomaan mitään.
Hiljaisuustassu loikki mestarinsa perässä, kun tämä lähti liikkeelle ja matkasi kohti leiriä. Kolli roikotti päästäistä suussaan hieman apeana siitä, ettei ollut onnistunut nappaamaan muuta. Hän olisi kovin halunnut näyttää kaikille, että osasi kyllä olla hyödyllinen, jos vain sitä kovasti halusi.

Hiljaisuustassu oli taas pentutarhalla. Hän oli ollut oppilaana jo jonkin aikaa, omien laskujensa mukaan lähes puoli kuuta. Kolli ei tuntenut enää klaaninvanhimpien ja kuningattarien hoitamista minään rangaistuksena tai nöyryytyksenä. Hänestä näiden kissojen seura oli ihan siedettävää ja oikeastaan jopa kiintoisaa.
Hän vaihtoi nyt viimeisiä sammalia Mäntyviiksen petiin. Kolli yritti tehdä työnsä mahdollisimman tarkasti, jotta voisi saada mahdollisesti jotain kehuja. Hän asetteli sammalet hyvin ja varmisti, että mihinkään ei ollut tarttunut mitään roskia, varsinkaan piikkejä tai tikkuja.
Kun Hiljaisuustassu oli viimein valmis, Hän keräsi kaikki sammalet kasaan. Hän nyökkäsi heipat klaaninvanhimmille sekä Mäntyviikselle ja tassutti viemään sammaleet pois. Kolli oli tyytyväinen omaan suoritukseensa. Hän oli hoitanut kaiken varmasti hyvin.
“Ai sammalia vaihtamassa? Miten alentavaa”, kuului hieman ivallinen äänensävy nuoren kollin takaa. Hiljaisuustassu tunnisti äänen heti.
“Teen vain klaanille tärkeää työtä, Lepakkotassu. Klaaninvanhimmat ja Mäntyviiksi ovat kiitollisia työstäni, ja heidänkin oloaan klaanissa täytyy kunnioittaa”, Hiljaisuustassu naukui rennosti ja kuulosti erityisen vakuuttavalta ja kypsältä.
“On se silti nöyryyttävää ja tylsää. Kuka vain tekisi ihan mitä vaan mielummin, kuin vaihtaisi klaaninvanhimpien sammalia tunkkaisessa pentutarhassa. Tai ainakin minä tekisin”, Lepakkotassu naukaisi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Kollin asenne alkoi ottaa Hiljaisuustassua aivoon.
“No ainakaan minä en näytä siltä, että kuuluisin vielä pentutarhalle emon lämpöön ja turvaan, enkä ulos vaarallisiin tilanteisiin isompien, vahvempien ja pelottavampien kissojen seuraan!” valkoruskea kolli tuhahti. Nyt Lepakkotassu seisoi siinä hiljaa katsellen pesätoveriaan silmät suurina.
“Milloin sinä olet oppinut solvaamaan muita kissoja?” Lepakkotassu kysyi rennommalla ja kiinnostuneella äänellä. “En tiennyt että osaat panna vastaan.”
Hiljaisuustassu sivuutti kollin kommentin ja jatkoi matkantekoaan. Kuitenkin Lepakkotassu pysytteli mukana. Kolli ei sanonut mitään, mutta seurasi Hiljaisuustassua kuin varjo. Kolli ei pitänyt siitä, miten vanhempi oppilas seurasi häntä takaa hiljaa.
Kun Hiljaisuustassu oli saanut sammaleensa kuljetettua ja palasi takaisin, Lepakkotassu edelleen seurasi häntä.
“Mitä sinä haluat?” Hiljaisuustassu kysyi äkäisenä.
“Kokeilen kuinka kauan jaksat pelleilyäni, ennen kuin pimahdat”, tummanharmaa oppilas tokaisi. Hiljaisuustassu murahti. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä ja loikki leirin laitaan.
“Miten harjoitukset ovat sujuneet?” hän kysyi Lepakkotassulta, kun tämä tuli tarpeeksi lähelle.
“Varmasti paremmin kuin sinulla. Nappasin yksi päivä kaksi hiirtä ja päästäisen”, kolli naukaisi virnistäen. Hiljaisuustassu katsoi häntä ihmeissään.
“Vau! Se oli varmasti todella hieno suoritus!” kolli naukaisi silmät suurina. Lepakkotassu nyökkäsi samalla rintaansa röyhistäen. Hiljaisuustassu hymyili. “Voitko joskus näyttää minulle?”
“Ai miten nappaan niin hyvin riistaa?”
“Ei vaan miten saalistetaan niin tehokkaasti”, Hiljaisuustassu korjasi. Lepakkotassu kohautti lapojaan ja katsoi muualle.
“No, minun täytyy nyt mennä. Partio odottaa”, kolli naukaisi, nousi ylös ja lähti jättäen Hiljaisuustassun taas yksikseen.

Hiljaisuustassu jäi istumaan aukion laitaan Neilikkasydämen vierelle. Hän hymyili naaraalle ystävällisesti.
“Hei vaan Neilikkasydän”, kolli tervehti hymyillen. Neilikkasydän käänsi katseensa häneen.
“Ai, tervehdys Hiljaisuustassu! En kuullut tuloasi. Oliko sinulla jotain asiaa minulle?” naaras kysyi. Kolli pudisteli hänelle päätään.
“Ei oikeastaan. Halusin vain juttuseuraa”, Hiljaisuustassu selitti. Neilikkasydän hymyili nuorelle kollille.
“No, miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi lempeään sävyyn. Hiljaisuustassu heilautti häntäänsä.
“Se on kai mennyt hyvin. Lehtituuli on vain hyvin tiukka, mutta hyvä opettamaan”, kolli vastasi. “Entä sinä? Miten elämä soturina on sujunut?”
“Hyvin. Onhan se rankkaa ja on enemmän vastuuta kuin aikaisemmin, mutta silti se on mukavaa. Saa olla hieman vapaampi kuitenkin”, Neilikkasydän kertoi. Hiljaisuustassu nyökytteli päätään.
“Se on mukava kuulla”, hän sanoi ja hymyili nuorelle soturille lempeästi. Kohta kolli kuitenkin kuuli Tulisielun tervehdyksen. Hiljaisuustassu nousi ylös ja hyvästeli ystävänsä Neilikkasydämen ja lähti sitten Tulisielun luokse kysyen halusiko tämä jutella jostain.
Kun naaras ei kuitenkaan vastannut vaan tuijotti tyhjyyteen jonkin aikaa, kolli kysyi oliko jokin hätänä. Naaras kertoi vain olleensa omissa ajatuksissaan. Hiljaisuustassu hymyili hänelle.
“Ei se mitään”, nuori kolli naukaisi. Tulisielu katsoi häntä lempeästi ja kertoi että hänellä oli jotain asiaa kollille. Hiljaisuustassu katsoi häntä hivenen hämmentyneenä, mutta kiinnostuneena ja kysyi tietenkin mitä, mutta hän saattoi kuulla sanojensa takana vatsansa kurnimisen.
“Voidaanko syödä samalla, kun kerrot? Kamala nälkä!” kolli ruikutti. Tulisielu hymyili hänelle.
“Sopii”, naaras naukaisi ja lähti hakemaan jotain syötävää. Kolli katsoi miten hän valitsi nopeasti oravan ja tuli sitten takaisin. Kun hän tiputti oravan kollin eteen, naaras alkoi takerrella sanoissaan. Hiljaisuustassu rohkaisi häntä hieman yrittämällä vakuuttaa, että kukaan ei kuulisi.
Hetken ajan naaras jatkoi vielä takertelua, kunnes sai kerrottua tykkäävänsä Tattihallasta.
“Sehän on mahtavaa, kerro hänelle!” Hiljaisuustassu hihkaisi. Tulisielu ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtä innokas.
“En minä taida uskaltaa”, naaras sanoi. Hiljaisuustassu pyöräytti silmiään hieman.
“No kyllä sinä vielä joskus uskallat”, hän naukaisi.
“Ehkä jossain kohtaa”, naaras naukaisi ja tassutti pois jättäen kollin itsekseen syömään oravan rippeet.
Hiljaisuustassu huomasi Lehtituulen lähestyvän häntä, kun oli saanut juuri viimeisteltyä oravan. Kolli nyökkäsi mestarilleen kunnioittavasti tervehdykseksi. Naaras nyökkäsi takaisin.
“Hiljaisuustassu. Olemme Kylmäliekin kanssa päättäneet, että sinulla ja Kamomillatassulla on yhteiset taisteluharjoitukset hieman auringonhuipun jälkeen. Käy hakemassa hänet ja voitte vaikka vaihtaa kieliä ja sitten lähdetään”, naaras naukui nopeasti ja tassutti pois ennen kuin Hiljaisuustassu kerkesi sanoa mitään väliin. Kolli katsoi mestarinsa menoa ja nousi sitten pystyyn. Hän otti suunnakseen nyt oppilaiden pesän.
Työntäessään päänsä sisään pesään hän bongasi Kamomillatassun omilta sammaliltaan juttelemasta Säihkytassun kanssa. Naaras jutteli tuoreen oppilaan kanssa leppoisasti ja Hiljaisuuspentu hymyili väkisinkin.
“Kamomillatassu!” Hiljaisuustassu kutsui pesän suulta. Naaras keskeytti keskustelunsa toisen kollioppilaan kanssa ja katsoi häneen. Hiljaisuustassun sydän tuntui jättävän yhden lyönnin välistä. Miten Kamomillatassu saattoikaan olla niin kaunis?
“Niin?” naaras kysyi keskeyttäen Hiljaisuustassun harhaiset ajatukset.
“Haluatko tulla vaihtamaan kieliä kanssani? Myöhemmin olisi sitten vähän muuta”, kolli naukaisi. Kamomillatassu nyökkäsi ja hyvästeli nopeasti Säihkytassun. Hiljaisuustassu peruutti jo edeltä ulos pesästä.
Hiljaisuustassu istahti vähän matkan päähän ja pian Kamomillatassu tuli ulos pesästä hänen vierelleen.
“Millaista koulutuksesi on ollut?” Hiljaisuustassu aloitti.
“Ihan mukavaa. Olen oppinut jo vaikka mitä uutta!” Kamomillatassu naukaisi innoissaan. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Minäkin olen oppinut vaikka mitä, kuten sen että klaaninvanhimmat eivät ole aina niin täynnä punkkeja kuin voisi luulla”, kolli naurahti. Kamomillatassukin päästi pienen tirskahduksen.

Aurinko alkoi olla jo lähes huipussaan ja Tulisielu tuli tarjoamaan oppilas kaksikolle jänistä. Hiljaisuustassu näki sen olevan erittäin maukkaan näköinen.
“Toki, mutta meidän täytyy lähteä pian taisteluharjoituksiin”, kolli naukaisi. Silloin Hiljaisuustassu myös tajusi, ettei ollut maininnut asiasta Kamomillatassulle.
*Noh, kyllä hän varmaan sen nyt itsekin tajusi tässä välissä, eikö?* kolli ajatteli. Hän asettui jäniksen äärelle ja alkoi kaluta sitä ihaillen sen taivaallista makua. Kolli antoi joka suullisella maun levitä suuhunsa, ennen kuin pureskeli ja nieli jäniksen palat.
Kun kaksikko oli syönyt, he suuntasivat mestareidensa luokse, jotka jo kutsuivat heitä. Hiljaisuustassu loikki nopeasti Kamomillatassu vierellään Lehtituulen luokse ja vilkaisi myös Kylmäliekkiin, joka oli siis ilmeisesti Kamomillatassun mestari. Nämä lähtivät johtamaan meitä ulos leiristä. He kulkivat oppilaiden edellä ja oppilas kaksikko kulki rinta rinnan eteenpäin heidän perässään.
Viimein heidän pysähdyttyä aukiolle, jossa heidän oli tarkoitus harjoitella Kamomillatassu kysyi, mitä he nuorille oppilaille opettaisivat.
“Kärsivällisyyttä Kamomillatassu. Ajattelimme katsoa aluksi mitä te osaatte ja sitten auttaa teitä parantamaan sitä, missä on jotain hiottavaa. Te siis taistelette toisianne vastaan - kynnet tietenkin sisällä - ja me katsomme suoritustanne mitataksemme taitojanne, jotta tiedämme mitä täytyy parantaa”, Lehtituuli naukaisi. Kylmäliekki hänen vierellään nyökytteli päätää. Hiljaisuustassu vilkaisi Kamomillatassuun hiljaa ja nyökkäsi sitten kahdelle soturille.
“Hiljaisuustassu, mene sinä tuonne”, Kylmäliekki naukaisi osoittaen hieman kauemmas lähes auikon toiseen päähän, “ja Kamomillatassu sinä menet tuohon”, kolli jatkoi osoittaen muutaman ketunmitan päähän heidän eteensä. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja loikki omalle paikalleen.
“Olen valmis”, hän naukaisi, kun oli ottanut paikkansa ja mennyt oikeaan asentoon. Kolli kävi mielessään nopeasti kaiken mitä oli lyhyellä oppilas ajallaan oppinut ja yritti tiivistää ne tähän pieneen testi kamppailuun.

//Kamo?

Tuhkajuova oli aivan selvästi järjestänyt minut samaan partioon kanssaan. Hän oli nimittäin jakanut partiomme niin, että minä joutuisin metsästämään hänen parinaan. En ollut tyhmä: tiesin, että hän halusi puhua kanssani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua olla missään tekemisissä Tuhkajuovan kanssa.
Kun Tuhkajuova sitten odotetusti alkoi selittelemään tekojaan ja päätöksiään, pidin katseeni naulittuna eteeni. En uskonut, että olisi mitään, mitä hän voisi sanoa parantaakseen välejämme. En antaisi hänelle koskaan anteeksi.
Kuuntelin hiljaa naaraan selostusta siitä, miten paljon hän oli muka uhrannut vuokseni. Ei Tuhkajuova ollut kärsinyt ollenkaan tekojensa seurauksena. Minä olin ainoa uhri, ja ehkä Henkäystähti. Miten hän kehtasikin puhua uhrauksista?
"Minun vuokseniko?" sihahdin ja käännyin viimein katsomaan soturia. "Älä viitsi naurattaa."
Aivan varmasti Tuhkajuova oli tehnyt sen "kaiken" josta puhui pelkästään itsensä vuoksi. Hän halusi suojella itseään ja typerää kumppaniaan. Ehkä hän halusi suojella myös Väärävarjoa ja Pohjaharhaa. Hänen sanoissaan oli ehkä jotain perää, elämäni puoliverisenä Kuolonklaanissa olisi voinut olla kurjaa. Kurjaa se oli kuitenkin nytkin.
"Tajuatko yhtään, miltä minusta tuntuu? Koko elämäni on ollut pelkkää valhetta! Sinä annoit minun taistella Henkäystähden hyväksynnän vuoksi, vain nyt kuullakseni, etten voisi koskaan sitä muutenkaan saada!" murisin vihaisesti. "Minä olen vihainen siitä, että alun perin päätit alkaa vehtaamaan jonkun muun kuin kumppanisi kanssa. Vieläpä jonkun erakon!"

//Tuhka?

Joitain kuita sitten elämäni oli hetkessä muuttunut täysin. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta olin tehnyt suuren virheen. Se oli ollut kuin päässäni olisi naksahtanut, kuin olisin menettänyt hallinnan omasta kehostani. Täysin vahingossa ja huomaamattani olin paljastanut salaisuuden, joka minun oli ollut määrä viedä mukanani hautaan. Jostain kumman syystä Pimentovarjo oli usuttanut Varissulan Pohjaharhan kimppuun. Epäilemättä naaras oli suunnitellut koko jutun, sillä hänen sanojensa mukaan hän oli aavistellut olleensa asian suhteen oikeassa. En voinut kieltää, ettenkö olisi ollut vihainen Pimentovarjolle. Jos hän oli epäillyt Pohjaharhan olevan poikani, olisi naaras voinut tulla kysymään asiasta suoraan minulta. Kenties hän kuitenkin tiesi, etten olisi paljastanut mitään. Nyt se oli vain lipsahtanut suustani. En halunnut Pohjaharhan kuolevan, mutten ymmärtänyt miksi välitin niin paljon. Vaikka olinkin synnyttänyt minut, ei hän ollut minun poikani. Hän oli vihollisklaanin jäsen.
Salaisuuden paljastumisen myötä Varissulka epäilemättä inhosi minua. Hän oli vältellyt minua siitä saakka ja se tuntui särkevän sydämeni. Tuntui lähestulkoon samalta kuin silloin, kun Väärävarjo oli lähtenyt klaanista ja olin joutunut hyvästelemään hänet, tai siltä kun isäni oli kuollut. Varissulka oli yhä täällä, elossa ja Kuolonklaanissa, mutta olin menettänyt yhteyteni häneen. Se tuntui kamalalta. Poikani oli tätä nykyä ainoa kissa maan päällä, jota minä todella rakastin. Halusin antaa hänelle tilaa, mutta nyt puhumattomuus ja vihanpito alkoi tuntua liian raskaalta. Se häiritsi soturin tehtäviänkin. Olin jatkuvasti ärtynyt ja huolimattomuusvirheitä tuli liiaksi asti. Loskatassun soturikoulutus tuntui matelevan eteenpäin, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi.

Lehtisade oli jo saapunut, ja päätin vihdoinkin toimia. Olin jo tovin istuskellut sotureiden pesän edustalla ja katsellut leirin joka-aamuisia toimia. Henkäystähti oli juuri astellut esiin kaatuneen kuusen takaa, hän oli alkamassa järjestelemään tämän päivän partioita. Nousin ylös ja päättäväisin askelin kävelin kumppanini luokse. Henkäystähti kohtasi katseeni hänelle tyypillisesti, eli hymyillen. Päällikkyytensä myötä hän oli alkanut suhtautumaan minuun taas varsin lämmöllä. Se sopi minulle, sillä päällikkyyden myötä minunkin suhtautuminen häneen oli muuttunut. Henkäystähdestä oli tullut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista – kuten päällikön tuli aina olla sotureilleen. En minä edelleenkään häntä rakastanut kumppaninani, mutta olin oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan Henkäystähteä aivan uudella tavalla nyt, kun hän oli päällikkö.
"Voisitko laittaa minut ja Varissulan metsästyspartioon?" kysyin rauhallisella äänellä ja kohtasin Henkäystähden sinisen katseen. Kolli siristi mietteliäänä silmiään.
"Onko teidän välillänne jotain ongelmia? Olen huomannut, ettette ole juuri puhuneet viime aikoina", Henkäystähti naukui. Hänen äänensä ei ollut kylmä, vaan huomasin hänen olevan aidosti kiinnostunut asiasta.
"Ei mitään sellaista, jota ei voisi selvittää", tokaisin kuin asia olisi ollut aivan pikku juttu, jota se ei todellisuudessa ollut sitten yhtään. Jos Henkäystähti saisi tietää, että Varissulka tiesi totuuden, se saattaisi olla poikani loppu. Vaikka Varissulka olikin minulle vihainen, minä rakastin häntä. Halusin saada hänet ymmärtämään, miksi olin tehnyt mitä olin tehnyt.
"Hyvä on sitten, laitan teidät partioon", raidallinen kolli lupasi ja nyökäytti päätään. Katsoin häntä kiitollisena.
"Kiitos."

Henkäystähti oli pitänyt lupauksensa ja nimennyt minut sekä Varissulan aurinkohuipun metsästyspartioon. Mukaamme lähtivät myös Pikiturkki, Kärppämyrsky sekä Säihkytassu. Kuten olin arvellut, Varissulka käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Se sai minut hiukan ärsyyntymään, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kun lopulta saavuimme Lehtikuusilaakson liepeille, pysäytin partion.
"Minä ja Varissulka menemme Lehtikuusilaaksoon, te muut voitte suunnata joko pohjoiseen tai kuusimetsään", nau'uin ja käänsin katseeni Varissulkaan, odottaen tältä jotain reaktiota. Kolli siristi silmiään, selvästi arvaten mikä oli suunnitelmani. Se ei minua haitannut, sillä nyt Varissulka saisi luvan kuunnella minua. Kun lähdimme alaspäin viettävää mäkeä kohti, Varissulka päästi ilmoille tuhahduksen:
"Tiedän kyllä, mitä yrität."
"Kyllä minä tiedän, että sinä tiedät. Nyt saat luvan kuunnella minua kun kerron sinulle, miksi tein kuten tein", naukaisin terävällä äänellä ja käänsin katseeni Varissulkaan. Kolli näytti turhautuneelta, kun hän siristeli harmaita silmiään ja käveli vierelläni syvemmäs Lehtikuusilaaksoon. Kolli ei edes vilkaissut minuun päin, se sai minut ärsyyntymään. Häntäni heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja syöksähdin nopeasti Varissulan eteen pysäyttäen hänet. Kolli säpsähti ja katsoi minua uhmakkaasti.
"Tuollaiseksiko minä olen sinut kasvattanut? Etkö ymmärrä mitä kaikkea olen tehnyt sinun vuoksesi?" kysyin terävällä äänellä, väläyttäen valkeita hampaitani pojalleni. Varissulka pysyi ilmeettömänä, kuin olisin ollut hänelle ilmaa. En antanut kollille aikaa vastata, kun aloin jo avautumaan:
"Sinulla ei ole mitään hajua, millaisia uhrauksia olen sinun vuoksesi tehnyt. Olisitko sinä halunnut elää tässä klaanissa puoliverisenä, Henkäystähden vihamiehenä? Et taida edes ymmärtää, että ellen olisi tehnyt mitä tein, sinä olisit nyt kuollut. Jos olisin kertonut totuuden, Aaltosalamakin inhoaisi sinua. Kai olet huomannut, miten halveksuen hän katselee eloklaanilaisia? Minä olen tehnyt kaiken vain sinun vuoksesi, jotta sinä saisit parhaat mahdollisuudet menestyä elämässäsi. Jos sinä olisit kasvanut täällä Eloklaanin päällikön veljenä, mahdollisuutesi Kuolonklaanissa olisivat olleet olemattomat. Varissulka, minä todella rakastan sinua ja olen tehnyt kaiken tämän vain sinun vuoksesi."

//Varis?

Satuin - huonoksi onnekseni - olemaan juuri silloin ulkona, kun Pimentovarjo tuli visiitille Kuolonklaanin leiriin. Ei sillä, että olisin odottanut hänen tulevan juttelemaan minulle tai mitään - emmehän olleet olleet juuri minkäänlaisissa tekemisissä sitten sen kun hän oli kuita sitten julistanut klaanilleen tappaneensa kumppaninsa ja meidän isämme, koska tämä oli muka petturi -, mutta automaattisesti aloin hivuttautumaan jo kauemmaksi.
Yllätyksekseni naaras ei tavalliseen tapaansa vältellytkään katsettani vaan lähtikin tulemaan kohti. Kenties salaa alitajunnassani halusin tietää, millä asialla hän yritti lähestyä minua, sillä jäin odottamaan häntä selkäkarvat levottomasti väreillen.
Pimentovarjo pyysi minua kävelylle, metsästämään. Toljotin häntä epäuskoisena. Miksi ihmeessä lähtisin hänen kanssaan yhtään mihinkään vapaaehtoisesti? Kuitenkaan ennen kuin ehdin sanoa mitään, naaras ilmoitti sen olevan "varapäällikön käsky".
Tsik, niinpä tietysti. Eihän minulla tietenkään ollut varaa valita, halusinko viettää aikaa hänen kanssaan vai en, sillä hänhän oli varapäällikkö, ja kun varapäällikkö kerran käskee lähteä kävelylle hänen kanssaan, niin silloin sitä lähdetään kävelylle varapäällikön kanssa. Ketunläjät.
Huokaisin ja nousin ylös hännänpäätä tyytymättömästi nytkytellen. Katsahdin Pimentovarjoon jurosti. "No, ei kai tässä muu auta. Mennään sitten, arvon varapäällikkö", virnistin ilottomasti.
Odotin että Pimentovarjo menisi edeltä ja lähdin sen jälkeen raahustamaan hänen perässään. Joku tietämätön olisi varmaankin voinut luulla varapäällikön raahavan mukanaan vastahakoista vankia - minusta kuvaus oli kyllä osuva. Oloni nimittäin ei ollut yhtään sen vapaampi kuin kahdella Eloklaanin panttivangilla, joita oli pidetty jo kuiden päivät samassa, ummehtuneessa onkalossa.
Ulkona oli sentään nätti sää jos jotakin. Nautin kasvoilleni puhaltavasta viileästä tuulesta ja kosteasta ruohosta tassujeni alla. Oli mitä täydellisin lehtisateen päivä - ja minä jouduin viettämään sen vasten tahtoani Pimentovarjon seurassa.
Kuljin vähän naaraan jäljessä ja nuuhkin jo ilmaa riistan varalta, sillä sitähän varten tänne loppujen lopuksi oli tultu - metsästämään. Keskittymiseni herpaantui, kun Pimentovarjo yhtäkkiä hiljensi askeliaan ja jättäytyi kävelemään rinnalleni.

//Pimento?

Aaltosalama seurasi hitusen huvittuneena oppilaansa raivonpurkausta, kun tämä nyhti kynsillään jokaisen silmäänsä osuvan ruohotupon. Kolli oli ollut tällä kertaa jo niin lähellä onnistua, mutta oli ilmeisesti häiriintynyt kuonoaan kutittaneista ruohonkorsista niin, että se oli vaikuttanut hänen suoritukseensa.
Aaltosalama ymmärsi Lepakkotassun turhautumisen - hän muisti hyvin itsekin, miltä epäonnistuminen harjoituksissa tuntui. Mutta kolli pääsisi siitä kyllä yli, aivan kuten hänkin oli päässyt aikanaan.
Kun Lepakkotassu oli räyhännyt kyllikseen, he ottivat suunnaksi leirin. Ilmeisesti ruohoille raivoaminen oli saanut oppilaan väsymään, sillä Aaltosalama joutui vähän väliä hidastamaan huomatessaan kollin jäävän jälkeen.
Lepakkotassu mumisi puoliääneen - luultavasti ihan itsekseen vain - haluavansa nukkumaan saatuaan hänet viimein kiinni, ja Aaltosalama tunsi myötätuntoa kollia kohtaan. Hän koki mestarin velvollisuudekseen yrittää piristää oppilastaan jotenkin, mutta ei ollut varma, miten sen tekisi. Niinpä hän lopulta päätyi tuttuun ja turvalliseen kannustuspuheeseen, jonka jokainen hyvä mestari pyrki antamaan suojatilleen aina silloin tällöin nostattaakseen tämän itsetuntoa:
"Usko tai älä, minun silmääni harjoitukset eivät näyttäneet täysin toivottomilta. Tämä oli vasta ensimmäinen kertasi, emmekä ehtineet harjoitella kauaa, joten olen varma, että ensi kerralla se menee jo paremmin." Hän puhui vilpittömästi. Naaras vilkaisi selkänsä yli takanaan tulevaan oppilaaseen ja väläytti tälle rohkaisevan hymyn.

//Lepakko?