Myrskymahti ravasi partion mukana halki Kuolonklaanin reviirin. Päivä oli kaunis: vaikka lehtisade oli saapunut, aurinko jaksoi vielä sinnikkäästi paistaa Kuolonklaanin mäntyjen lomasta. Tuulenvirekään ei vielä tuntunut kylmältä ollenkaan, eikä mutainen maa ollut koskaan haitannut Myrskymahtia.
Partiossa olivat mukana hänen lisäkseen Latvaruusu, Loiskevarjo sekä Tulisielu: kaikki kissoja, joita naarassoturi ei kovin hyvin tuntenut. Loiskevarjo vaikutti mukavalta, ja silloin harvoin kun Myrskymahti oli hänen kanssaan tekemisissä, tuli kaksikko hyvin toimeen. Latvaruusu ja Tulisielu taas olivat aina vaikuttaneet hiukan tympeiltä. Myrskymahti ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan yhdenkään kissan suhteen; näistäkin kahdesta voisi lopulta kehkeytyä hänelle hyviä ystäviä. Myrskymahdilla olikin juuri sopivasti hiukan tylsää, joten hän kiri Tulisielun rinnalle. Naaras tönäisi soturitoveriaan keveästi saadakseen hänen huomionsa. Tulisielun yllättynyt sähähdys sai hänet kohottamaan kulmiaan. Kipakka tapaus.
"Anteeksi, mutta halusin vain jutella kanssasi", Myrskymahti hihkaisi ja hymyili naaraalle.
"No, jutellaan? Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole", Tulisielu vastasi ja harmaa naarassoturi hymyili tyytyväisenä.
"Siinä olet oikeassa! Partiointi on niin tylsää. Varsinkin rajapartiot", Myrskymahti selitti ja pyöräytti silmiään. "Olisin paljon mieluummin metsästämässä!"
Se oli totta: vaikka Myrskymahti ei todellakaan ollut mikään paras saalistaja, oli metsästyspartioissa enemmän toimintaa. Ja toiminnasta naaras piti.
"Etkö sinäkin?" Myrskymahti kysyi virnistäen. "Minun taitoni ovat aivan haaskatut rajapartiossa! Kerroinko jo, miten viimeksi metsästyspartiossa sain kiinni neljä jänistä? Neljä! Oletko koskaan kuullut moisesta?"

//Tuli?

"Noh, mitäs me nyt tekisimme, vai olisiko vain aika mennä nukkumaan?” kollioppilas vierelläni kysyi.
"No ehkä olisi aika? No nähdään aamulla? Sopiiko.. tavataan vain pikaisesti jos sinun täytyy mennä mestarisi kanssa jonnekin", naukaisin.
"Ehkäpä mutta minä halusin kylläkin enemmin mennä tutkimaan reviiriä! Joten vain pikainen tapaaminen", hiljaisuustassu naukaisi. Nyökkäsin hymyillen ja nousin seisomaan, Jäin hetkeksi siihen seisomaan kunnes näin kollin hännän pään katoavan oppilaiden pesään. Käännyin ja katsahdin hymyillen iloisena ja tyytyväisenä kohti soturien pesää. Katsahdin vielä nopeasti taakseni ja näin kuinka kaksi naaras oppilasta pujahtivat sisään oppilaiden pesään.
*Kiinnostaisi nähdä mitä tapahtuu... Kun Hiljaisuustassu nyt kohtaa kamomillatassun... No he ovat molemmat varmaan niin unisia että eivät nukkahtavat ennen ainakaan... Eivät varmaan edes huomaa toisiaan*, ajattelin mielessäni. Käännyin taas takaisin soturienpesää päin, tassutin sisään pesään ja asetuin hetkeksi istuskelemaan ja suukimaan turkkiani sammalpedillä. Lopulta kuitenkin käperyin sammaliin nukahdin nopeasti.

Aikaisin silmäni aikaisin aamulla kuullessani ulkoa innokaan hihkaisun joka taisi kuulua hiljaisuustassulle.
"No ehkä voisin käydä nopeasti hänen luonaan onhan tämä sentään hänen ensimmäinen kertansa kun hän pääse Ulos leiristä.
Kun työnsin pääni ulos pesästä niin huomasin että hiljaisuustassu oli jo katoamassa leirin sisäänkäynti tunnelista ulos.
"Onnea Hiljaisuustassu!" Huikkasin nopeasti hymyillen kollille. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin erään kollin joka istui ujon näköinen ilme kasvoillaan odottamassa että kuulisi meneekö johonkin partioon.
*Voisin varmaan tutustua tattihallaan, hänestähä Voi tulla ystäväni vaikkakin olemme melko erilaiset*, ajattelin mielessäni hymyilen. Mutta juuri kun olin menossa kollin luo kuulin että hänet oli vallitu menemään erääseen rajapartioon. Olin jo kääntymässä poispäin mutta juuri sillä hetkellä kuulin että minut oli passitettu samaan partioon kollin ja joidenkin muiden kanssa.. en ollut kiinnittänyt huomiota muihin jotka oli ilmoitettu partioon.

Parisen kuuta myöhemmin siitä kun olin ollut tattihallan kanssa samassa partiossa. olin tassutamassa ystäväni hiljaisuustassua kohti hymyillen iloisena, vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla.
"Hei hiljaisuustassu!" Huudahdin kollille joka oli juttelemassa neilikkasydämmelle.
"Haluatko jutella kanssani? Ja vaikka syödä jotain?" Kysäisin. Kolli nyökäyti päätään ja kääntyi hyvästelääkseen ystävänsä neilikkasydämen.
*Haluan kertoa hänelle jotain vaikka haluaisin kertoa siitä ennemmin tattihallalle... Mutta en uskalla!* Syvennyin ajatuksiini.
*Mutta minä halusin tietää tunteeko hän samaa kuin minä hänestä? En kyllä ymmärrä mitä näen hänessä... Olemme aivan erilaiset mutta hän tuntuu erilaiselta... Enemmän kuin ystävältä... Vaikka hän onkin puhdasverinen niin tunnen että olemme samanlaisia... Edistyneitä... Hän luonteensa vuoksi mutta minä... Syntyperäni vuoksi... Vaikka ei hän varmasti ole yksinäinen tai eristäytynyt mutta hän tuntuu silti samanlaiselta..* ajattelin yhä vain enemmän syventynenää ajatuksiini.
"Tulisielu? Onko jokin hätänä..?" Hiljaisuustassu hämmästeli.
"E-ei.. tuota... Olin vain ajatuksissani", pahoittelin.
"Ei se mitään!" Hiljaisuustassu huudahti.
*Nimesi ei kyllä sovi luonteseesi*, ajattelin huvitunenaa.
"Minulla olisi asiaa", naukaisin.
"Mitä asiaa? Ja eikö voitaisi syödä samalla kun kerrot? on hirveä nälkä!" Hiljaisuustassu kysyi.
"Sopii", naukaisin hymyillen. Nousin seisomaan ja kehottin hiljaisuustassua odottaamaan tässä ja Kolli nyökkäsi ja jäi odottamaan. Tassutin kohti tuoresaalis kasaa ja aloin kaivelemaan sieltä jotain hyvää mitä voisin jakaa hiljaisuustassun kanssa ja otinkin sieltä lopulta melko laihan oravan mutta olin ainakin tyytyväinen siihen että se oli riittävän iso molemmille. Käännähdin ja tassutin kohti hiljaisuustassua pudotaen oravan kollin eteen. Katselin kuinka kolli ahmi oravaa.
"Ja niin, halusin kertoa sinulle että... Tuota noin... Olen...", takeltelin enkä saanut sanaa suustani.
"Niin? Sano pois vain! Ei kukaan kuulee jos sitä pelkäät", hiljaisuustassu rohkaisi.
"No... Kiitos... Olen siis ihastunut tattihallaan mutta en uskalla sanoa sitä hänelle... Pelkään että hän ei pidä minusta!" Vinkaisin ja heittin oitis häntäni suuni eteen.
*Apua oliko tämä väärin... Toivon todella että tattihalla ei kuullut tai tule kuulemaan.. haluan näet kertoa sen hänelle itse jos niin päätän*, ajattelin mielessäni.
"Sehän on mahtavaa! Kerro hänelle!" Hiljaisuustassu hihkaisi.
"Tuota... En minä taida...uskaltaa...", naukaisin takellelen ja aloin ahmia oravaa jotta en voisi vastata.
"No kyllä sinä vielä joskus uskallat", hiljaisuustassu rohkaisi hymyillen.
"Ehkä jossain kohtaa", naukaisin. Nousin ylös ja jätin kollin yksin.
"Hei, tulisielu! Sinun pitää mennä tattihallan, minun ja sekä oppilaani Syöksytassun kanssa metsälle", tummasielu naukaisi.
*Miksi juuri tattihallan kanssa?* Ajattelin harmistuneena. *No ei minua tarvitse olla hänen kanssaan partiossa tekemisissä voin ihan hyvin jutella vaikka Syöksytassun kanssa*, lisäsin mielessäni. Lähdin seuraamaan kollia kohti muita metsälle lähtevien luokse. Asetuin Syöksytassun vierelle ja käännyin kollia kohden.
"Hei, Syöksytassu! Miten on koulutuksesi mennyt? Milloin sinusta nimitetään soturi?" Kyselin leikkillään oppilaltaa.
"Hyvin on mennyt! Mutta tummasielu ei ole kertonut minulle milloin saan soturinimeni... Mutta odotan sitä innolla! Kunpa minut ja kamomillatassu nimitetäisiin samaan aikaan! Tai edes melko samaan aikaan!" Kolli Maukui. "Olen itse asiassa ihastunut häneen..." Syöksytassu kuiskasi hiljaisella äänellä.
"Ooh! En olisi uskonut että kertoisit tälläistä kellekään!" Tulisielu haukkoi henkeä ihastuneena. Syöksytassu siirteli vain hetken käpäliään nolostunenaa.
"Joko olette valmiit juoruilusa? Eikös meidän pitäisi saalista eikä juoruilla", tummasielu huomauti tiukasti. Siirtelin tassujani nolostunenaa ja nyökkäsin pienesti nolona.
"No, joka tapauksessa minusta olisi hyvä jos hajaantuisimme kahteen jota saame enemmän riistaa ja voisin opettaa Syöksytassulle Jotakin hyödyllistä saalistuksesta, menkää nyt ja saalistakaa!" Tummasielu naukaisi.
*Vai että haluat opettaa Syöksytassulle Jotakin saalistuksesta? Hänhän osaa saalista hyvin! Teit sen varmaan vain jota minä en juoruaisi Syöksytassun kanssa... Ja millä tuurilla minun täytyy mennä juuri tattihallan kanssa!* ajattelin mielessäni kipakkasti.
"No mennäänkö..?" Kysyin hitusen ujostelen. Tattihalla nyökkäsi pienesti. Nostin kuononi ylös haistelen ilmaa ristaan varalta ja huomasinkin Kaksi tuoksua ja päätin lähteä seuraamaan jänistä sillä se oli hiljaisuustassun lempiristaa. Laskeuduin matalaksi vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään jänistä kohti hymyillen. Juuri kun jänis oli huomannut minut niin hyppäsin nopeasti sen kimppuun ja purin siltä niskat nurin. kun se lopetti rimpuilun niin nostin sen ylös. Ja lähdin tassutamaan tattihallan luo.
"Hei, tattihalla saitko sinä Mitään?" Kysyin pudotaen jäniksen.
"Kyllä minä sain oravan ja näin kuinka sait tuon oravan, Se on todella hyvä saalis", kolli vastasi.
*Hän siis oli tarkkailut minua koko ajan aivan kuten kaikkia muitakin puoliverisia kohdellaan... oppilaina jotka eivät voi olla ilman mestariiaan leirissä?" Ajattelin mielessäni. Kolli heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Nyökkäsin kollille ja noukin jäniksen taas suuhuni. Kun olimme siinä missä olimme luvanneet tavata.
*Vau! Syöksytassu on saanut jättimäisen oravan!* Ajattelin. Katsahdin tummasielun saalista: Pulskaa hiirtä.
"Lähdetään takaisin leiriin", kolli naukaisi. Lähdimme nopeasti leiriin.
"Hei, Syöksytassu tuo orava on mahtava saalis", mumisin jäniksen karvojen seasta. Kolli vain nyökkäsi ja tassuti kauemmas minusta. Häntäni valahti harmista ja loppu matkan takaisin leiriin tassutinkin Hiljaa ja yksin. Lopulta kun olimme perillä leirissä niin huomasin Hiljaisuustassun joka oli kamomillatassun kanssa, tassutin kohti kaksikkoa hymyillen.
"Hei, haluaisitteko syödä tämän minun napaamani jäniksen?" Kysäisin hymyillen.
"Joo mutta meidän pitäisi kohta mennä yhteisiin taisteluharjoituksiin", hiljaisuustassu hihkaisi. Nyökkäsin ylpeähkö ilme kasvoillani ja lähdin pois jättäen heidät kahden. Yhtäkkiä melkein törmäsin tattihallaan joka istui maassa ujon näköisenä.
"Hei, tuota noin... Tattihalla... haluaisitko syödä kanssani?" Kysyin ujostelen. Kolli katsahti Minua ja nyökkäsi hymyillen ujosti. Nyökkäsin tälle takaisin ja lähdin tuoresaliskasalle hakemaan tuoresaalista ja löysinkin sieltä pulskan oravan. Nostin sen ylös ja tunnistin sen oitis Syöksytassun napaamaksi oravaksi. Noukin sen ylös ja tassutin takaisin tattihallan luo.
"Syö sinä ensin" , kehottin. Tattihalla nyökkäsi ja alkoi syödä oravaa. Katselin hetkisen kuinka kolli söi kunnes vilkaisin taakseni ja näin ylätyksekseni kamomillatassu ja hiljaisuustassu tassutivat rintarinnan sisäänkäynti tunnelia kohti mestariensa perässä.
*Äläs Nyt kyllä minä sen tiesin että heillä on yhteiset taisteluharjoitukset... Mutta entäs Syöksytassu? Kamomillatassu joutuu jonnain päivänä suuren valinnan
ääreen.. mutta en ajattele sitä nyt", ajattelin. Katsahdin taas kerran tattihallaan joka työnsi loppun oravasta minulle. Asetuin mukavasti syömään oravan tähteitä kehräten. Kun olin syönyt oravan loppuun niin nousin seisomaan ja lähdin tassutamaan tattihalla vierelläni soturien pesälle lepäämään. asetuin omille maakualusilleni ja nukahdin ajatellen tattihallaa.

Herään sumuisesta metsästä ja kuulleen edestä päin ääniä ja lähdin hiipimään eteenpäin uteliaana ja huolestuneena. Yhtäkkiä osuin aukiolle minkä keskellä makasi kamotavan tuttu kissa.
"Tattihalla!" Huudahdin tyrmistyneenä ja juoksin kollin luo sydän kurkussa. Sydämeni tuntui musertavuvan surusta huomatesani kollin olevan kuollut, Jähmettyin kauhusta.
"Kun minä en saanut emoasi et sinä saa häntä", kolli kissa takanani murahti. Käänähdin ja näin edessäni kollin aivan sen näköisenä kuin olin aina ajatellut. Kolli katsoi minua murhaavasti.
"En minä sitä päättänyt! En minä voinut sille mitään!" Sähisin isälleni ja hyökkäsin tämän kimppuun raivoisani ja kostaakaseni kollille mitä tämä oli tehnyt tattihallalle.
Pureuduin kollin kurkuun ja repäisin sen auki pulpuavaksi haakavaksi.
"Miksi sinun piti valita juuri hänen kaltaisensa murhaaja kumpaniksi emo...?" Kuiskasin katsoessani kuinka kollin silmistä katsoi viimeinenkin elonliekki. Käänsin selkäni kollille ja lähdin tattihallan luo ja painauduin kollin kylmään turkkin itkukurkkussa.
"Miksi...? Miksi sinun piti kuola..?" Kuiskasin sydän syrjällään.
Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja näin olevani soturien pesässä ja näin tattihallan olevan Täysissä voimissa vierelläni. En tohtinut herättää tätä mutta huomasin että oli jo aamu ja minua saatettaisiin kaivata johonkin partioon. Kun saavuin ulos niin kuulin oitis että minut oli passitettu rajapartioon.
"Hei, tulisielu sinun pitää tulla minun ja malvaruusun sekä myrskymahdin kanssa rajapartioon", loiskevarjo -latvaruusun kumppani- maukui. Nyökkäsin kollille ja tassutin tämän perässä kohti sisäänpääsy tunnelia. Lähdimme ulos leiristä ja tassutimme nyt kohti eloklaanin rajaa.
*En ymmärrä miksi asetamme rajoja jos eloklaani on valassamme? Ehkä siksi että saataisiin kiinni eloklaanin kissat jotka ovat käyneet vahingossa meidän rajamme tällä puolen..?* Mietin. yhtäkkiä tunsin kuinka joku töytäisi minua.
"Mitä?!" Sähähdin myrskymahdille joka oli töytöisyt minua.
"Anteeksi mutta halusin vain jutella kanssasi", myrskymahti murahti.
"No jutellaan? Ei tässä okein muutakaan tekemistä ole", mauuin.
//Myrsky?

Sisareni oli kysynyt mitä olin pitänyt reeviristä mutta en ollut ollenkaan varma mitä mieltä olin reeviristä ollut. Olihan se ollut ihan kiva..? En osannut sanoa mitä mieltä olin siitä mutta kuitenkaan en halunnut myöntää sitä sisarelleni hänhän voisi luulla minua hiireniavoksi ja siitähän minä en ollut!
"Öööh, se oli ihan kivaa en kylläkään pitänyt olenkaan ukkospolusta", nauuin. Rosmariinitassu nyökkäsi pienesti ja aukaisi suunsa.
"Minä pidin reevirillä kaikesta paitsi en tykännyt ukkospolusta lainkaan", Rosmariinitassu vastasi minulle hymyillen. Nyökkäsin ja ehdotin että mentäisiin pesään lepäämään. Rosmariinitassu nyökkäsi pienesti ja lähdimme kohti oppilaiden pesää. Kun olimme perillä niin käperyin omalle maakualustalleni hymyssä suin.

Monta kuuta myöhemmin siitä kun olin puhelut sisareni kanssa reeviristä niin juttelin hiljaisuustassun kanssa kaikenlaisesta koulutuksestamme Kunnes yhtäkkiä kuulin tulisielun äänen.
"Hei, haluaisitteko syödä tämän minun napaamani jäniksen?" Tulisielu Kysäisi hymyillen pienesti.
"Joo mutta meidän pitäisi kohta mennä yhteisiin taisteluharjoituksiin", hiljaisuustassu hihkaisi.
*Taisteluharjoituksiin? Hiljaisuustassun kanssa? Kivaa!* Ajattelin mielessäni.
Asetuin nopeasti Hiljaisuustassun viereen ja aloin syömään kollin vierellä jänistä jonka tulisielu oli napannut meille. Kun olimme syöneet niin kuulin kuinka mestarimme kutsuivat meitä. Lähdimme juoksujalkaa heitä kohti ja seurasimme heitä harjoitusalueelle.
"Mitä te oppettate meille tänään?" Kysyin utelianaa.
//Hiljukka?

Vilkuilin hämmentyneenä Pimentovarjosta Tuhkajuovaan ja Tuhkajuovasta Pimentovarjoon, mutta emonikin vaikutti kummastuneelta kurtistettujen kulmiensa perusteella. Hän kuitenkin pysyi hiljaa, joten jäi yksin minun tehtäväkseni kyseenalaistaa varapäällikön aikomukset. Miksi ihmeessä juuri minun olisi tapettava tuo eloklaanilainen?
Pimentovarjon selitys siitä, että tämä olisi tilaisuus todistaa itseni Kuolonklaanille, ei selventänyt asiaa ollenkaan. Katsoin silmät viiruina mustaa naarasta: en voinut olla ajattelematta, että hän juoni jotain. Pimentovarjoa ei kuitenkaan käynyt kyseenalaistaminen, ensinnäkin koska hän oli varapäällikkö, toiseksi koska hän oli Pimentovarjo. Sitä paitsi, jos siis hänen käskynsä oli oikeasti oikeutettu, en todellakaan halunnut Henkäystähdelle raportoitavan, etten noudattanut sitä.
Suuntasin jännittyneenä katseeni eloklaanilaissoturiin, Pohjaharhaan. Olin tavannut hänet joskus kokoontumisissa, mutta en minä häntä oikeastaan tuntenut, eikä minun pitänytkään. En ollut kuullut kenenkään kehuvan häntä miksikään mestaritaistelijaksi. Minä taas olin mestaritaistelija, joten en kuvitellut, että tässä kauaa nokka tuhisisi. En kuitenkaan ollut kovin innoissani toisen kissan tappamisesta, vaikka hän olikin vihollinen. Se erakkonaaras, jonka olin sodan alkaessa tappanut, kummitteli yhä mielessäni. Vielä vähemmän kuitenkin halusin Henkäystähden pettyneiden kasvojen häiritsevän uniani, joten valinta oli selvä.
"Selvä sitten", murahdin Kuolonklaanin varapäällikölle, joka nyökkäsi tyytyväisenä. Vilkaisin vielä Tuhkajuovaa, ja jokin hänen katseessaan sai minut yhä jännittyneemmäksi, sillä jokin tuntui olevan pielessä. En kuitenkaan voinut kuvitella, mitä ihmettä varapäällikkö olisi voinut keksiä minun päänmenokseni, ja ennen kaikkea miksi, joten epäröimättä sen enempää astelin Pohjaharhan luo. Eloklaanilainen näytti hämmentyneeltä; vaikutti siltä, ettei hän ollut aivan perillä siitä, mitä hänen suhteensa oli päätetty.
Syöksähdin salamana kollia kohti: halusin yllättää hänet, ja siinä onnistuinkin. Pohjaharha sähähti ja yritti väistää, mutta ei mahtanut mitään kun kampitin soturin maahan. Hänen onnistui sivaltaa kuonoani kipeästi, johon vastasin viiltämällä hänen kylkeään. En pysähtynyt miettimään, vaan kumarruin kita auki hänen kaulaansa kohti. Hän sätki allani kuin villieläin, ja hetken minun kävi häntä sääliksi. Hautasin nuo tunteet: tässä oli kyse minun kunniastani ja paikastani Kuolonklaanissa päällikön poikana. En voinut näyttää heikkoutta Pimentovarjon edessä - enkä varsinkaan emolleni.
Upotin hampaani Pohjaharhan valkoiseen turkkiin. Kohtasin Pimentovarjon viileän katseen, kun lämmintä verta alkoi valua eloklaanilaisen kaulasta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, kuten olin kuvitellut: naaraan katse harhaili vähän väliä Tuhkajuovan suunnassa, epäilevät silmät siristettyinä.
Pohjaharhan liikkeet alkoivat hidastua, ja outo voitonriemu valtasi minut. Lopulta hänen jalkansa lopettivat sätkimisensä ja kynnet epätoivoisen raapimisensa multaa vasten. Olin jo hellittää otteeni varmana siitä, että eloklaanilainen oli kuollut, kun yhtäkkiä hänen silmänsä revähtivät vihaisina auki. Pohjaharha alkoi räpiköidä allani sellaisella tarmolla, että olin lentää hänen päältään. En kuitenkaan luovuttanut, vaan murahtaen iskin hampaani kahta kovemmin hänen kaulaansa, jolloin kolli päästi kivuliaan äännähdyksen. Näin punaista, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti, kun lisää eloklaanilaisen verta valui maahan. Yhtäkkiä näkökenttääni kuitenkin ilmestyivät emoni säikähtäneet kasvot.
"Mitä sinä oikein teet? Hän on veljesi!"
Löysensin otettani ennemminkin Tuhkajuovan kiivaan äänen vaikutuksesta kuin itse sanojen merkityksestä, joita mieleni ei alkuun tuntunut rekisteröivän. Katsoin häntä hämmentyneenä. Mitä naaras oli sanonutkaan? Että tämä eloklaanilainen oli veljeni? En ymmärtänyt alkuunkaan, mitä Tuhkajuova saattoi tarkoittaa. Oliko "veli" jotain kummaa koodikieltä, jota minun oli tarkoitus osata? Kohtasin Pimentovarjon katseen etsien siitä samaa hämmennystä, mutta varapäällikkö ei näyttänyt kummastelevan Tuhkajuovan sanomisia lainkaan. Naaras näytti pikemminkin tyytyväiseltä itseensä, mikä vain hämmästytti minua entisestään.
Kun tilanteeseen ei tullut mitään selkoa, päästin viimein irti Pohjaharhasta. En ymmärtänyt, mitä Tuhkajuova tarkoitti, mutta sen verran käsitin naaraan katseesta, ettei hän halunnut minun tappavan soturia. Valkoinen kolli pomppasi pystyyn vain vähän huojuen: selvästi en ollutkaan päässyt niin lähelle hänen henkensä viemistä kuin Tuhkajuova oli pelännyt. Kolli astahti nopeasti minusta kauemmas ja vilkaisi vihaisesti Pimentovarjoa.
"Mitä ihmettä?"
Kuolonklaanin varapäällikkö ei antanut minkäänlaista huomiota eloklaanilaisen sähähdykselle, vaan katseli uteliaasti Tuhkajuovaa. Minulle alkoi valjeta, että jokin tässä tilanteessa todella oli kummallista.
"Mitä oikein tarkoitit?" kysyin Tuhkajuovalta silmät siristettyinä. "Kun sanoit häntä veljekseni."
Harmaa naaras näytti hämmentyneeltä.
"Sitä, että hän on sinun veljesi", Tuhkajuova sanoi, kuin asia olisi itsestäänselvyys - ja totta. Pimentovarjo astui lähemmäs; vaikka naaraan piirteet olivat tavallisen hillityt, erottui niissä silti huolta. Huolta, jota en aivan ymmärtänyt.
"Pohjaharha on eloklaanilainen", varapäällikkö naukui. "Hän on vihollisklaanin jäsen."
Viimein jonkinlainen ymmärrys näytti valtaavan Tuhkajuovan. Hän siirsi katseensa Pimentovarjosta Pohjaharhaan, Pohjaharhasta minuun. Hänen käytöksensä hämmensi minua; en ollut koskaan nähnyt emoani tällaisena. Olin tottunut näkemään hänet terävänä ja harkitsevaisena.
"Puhukaa vähän hiljempaa", naaras sanoi ääntään madaltaen. "Uskon, että olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä asia on hyvä pitää vain meidän välisenämme."
"Mikä asia?" tivasin nyt enemmän vihaisena siitä, ettei emoni suostunut selittelemään sanomisiaan. Tuhkajuova ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan: hänen katseensa näytti olevan jossain kaukana ja naaras vaikutti jännittyneeltä. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
"Tajuatko sinä, mitä hän yrittää sanoa?"
Musta naaras katsoi uteliaana mutta samalla hiukan huolestuneena toveriaan. Lopulta hän käänsi siniset silmänsä minuun.
"Toivoin, etten tämän asian suhteen olisi oikeassa", varapäällikkö sanoi. "Mutta kuten yleensä, satuin nytkin olemaan."
Kurtistin kulmiani. Minusta tuntui, että olin ainoa, joka ei ollut tilanteessa perillä jostain minuun liittyvästä asiasta, ja se ärsytti minua suunnattomasti.
"Voitko kakistaa ulos, mitä oikein tarkoitat?" tiuskaisin naaraalle unohtaen hetkeksi klaanin hierarkian ja normit. Pimentovarjo räpäytti silmiään.
"Pohjaharha taitaa olla veljesi."
Hetken minusta tuntui, että Pimentovarjolla ja Tuhkajuovalla oli jokin oma kielensä, jossa veli tarkoitti aivan jotain muuta kuin mitä se muille tarkoitti. Varapäällikön vakavan katseen myötä minulle alkoi kuitenkin viimein valjeta, ettei kyse ollut mistään sanaleikistä tai arvoituksesta, vaan kylmästä totuudesta.
"Se ei ole edes mahdollista", murahdin takaisin, vaikka epäilinkin omia sanojani. Miksi ihmeessä Tuhkajuova ja Henkäystähti olisivat luovuttaneet pentunsa Eloklaaniin?
Kauempana seisova, edelleen huohottava ja hiukan huojuva Pohjaharha kiinnitti itseensä huomion rohisevalla yskäisyllään.
"Jos tosiaan olet veljeni, niin sitten Väärävarjo on myös sinun isäsi", valkoinen eloklaanilaiskolli tokaisi. "Tietääköhän Henkäystähti, että et ole hänen poikansa?"
Siristin silmiäni soturille ja harpoin vihaisena lähemmäs.
"Minä en ole sinun veljesi. Eikä sinun isäsi ole minun isäni", sihisin valmiina viemään loppuun sen, minkä olin eloklaanilaisen kanssa aloittanut. "Minä en tiedä, mistä kukaan teistä puhuu. Minun isäni on Henkäystähti."
Pimentovarjo pudisti päätään.
"Totuus sattuu, Varissulka", hän sanoi, eikä kuulostanut lainkaan empaattiselta tilanteeni suhteen, eikä varmaan yrittänytkään. Tuhkajuova vaikutti olevan edelleen jossain shokissa: soturi ei sanonut mitään eikä kohdannut katsettani, kun vilkaisin häntä.
"Etkö huomaa, että teissä on samaa näköä?" varapäällikkö kysyi ja nyökkäsi Pohjaharhan suuntaan. Siirsin inhoten katseeni eloklaanilaissoturiin, enkä suostunut uskomaan, että meissä kahdessa voisi olla mitään samaa. Huomasin kuitenkin, että Pohjaharhan piirteissä oli jotain kovin tuttua, enkä voinut ymmärtää, miksi en ollut huomannut sitä aiemmin. Tunsin kuitenkin vain yhden kissan, jolla oli samanlainen kuviointi silmien ympärillä: Tuhkajuova. Pohjaharha ei muistuttanut minua kenties kovin läheisesti, mutta hänessä oli ehdottomasti emoni näköä.
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Henkäystähti oli aina tuntunut vihaavan minua aivan ilman syytä: hän ei ollut koskaan välittänyt minusta samalla tavalla kuin muista pennuistaan, vaikka Tuhkajuovalle olin aina selvästi ollut rakas. Hänen tuntemuksensa selittäisi se, että en ollut hänen pentunsa, vaan jonkun muun kollin. Minua pelotti, miten todennäköiseltä alkoi yhtäkkiä vaikuttaa, että tämä kaikki oli todellisuutta.
Mutta miten Tuhkajuova ikinä voisi pettää Henkäystähteä? Olin aina kuvitellut, että hän oli uskollinen isälleni, vaikka kaksikon välit eivät aina olleetkaan tuntuneet lämpimiltä. Minusta alkoi tuntua, että en tuntenut emoani ollenkaan. Miten hän saattoi tehdä niin isälleni - siis Henkäystähdelle - ja ennen kaikkea minulle? Olin koko elämäni yrittänyt saada isäni pitämään minusta tai edes hyväksymään olemassaoloni. Olin kuvitellut, että syy hänen kylmälle käytökselleen oli yksinkertaisesti ollut se, että olin jotenkin epäonnistunut hänen poikanaan. Henkäystähden tuomitseva katse oli leijaillut ylläni kuin synkkä myrskypilvi niin kauan kuin muistin. Olin tappanut sen erakkonaaraan hänen takiaan, ja olisin tappanut Pohjaharhankin. Ei ollut mitään, mitä en voisi tehdä isäni hyväksynnän ansaitakseni: ja nyt sain kuulla, ettei hän ollut minun isäni alun perinkään.
"Onko tämä siis totta?" murisin hampaita kiristellen ja tömistelin Tuhkajuovan eteen. Tunsin kytevän vihan sisälläni kohta pääsevän valloilleen: sitä voisi rauhoittaa ainoastaan varmistus siitä, että tämä oli kaikki vain pahaa unta, pelkästään jokin typerä pila. Tuhkajuova nosti katseensa minuun, mutta hänen ilmeensä ei kieltänyt mitään.
"Oikeasti?! Et voi olla tosissasi! Minä en suostu uskomaan tätä", sihisin antamatta naaraalle mahdollisuutta puhua. Minusta alkoi tuntua, ettei hän muutenkaan olisi voinut sanoa mitään, mikä olisi auttanut. Selvästi Pimentovarjo ja Pohjaharha olivat oikeassa. Koin suurta halua repiä molemmilta turkit päältä pelkästään siksi, että he olivat kehdanneet paljastaa totuuden. Kaikista vihaisin olin kuitenkin Tuhkajuovalle.
"Miten saatoit tehdä minulle näin? Miksi et koskaan kertonut minulle mitään?" tivasin kuin mielensä pahoittanut pentu. "Annoit minun uskoa koko elämäni, että isäni vihasi minua, koska olin vain niin suuri pettymys hänelle. Vihaan häntä, mutta sinua minä vihaan vielä enemmän."
En jäänyt odottamaan, mitä Tuhkajuova vastaisi, vaan pyyhälsin pois paikalta. Kurkkuani kuristi ja vatsassani oli ikävä paino. En tiennyt, mitä tehdä. Oloni oli epätodellinen ja joka hetki odotin, että heräisin painajaisunesta. Totuus isästäni ja veljestäni olivat tulleet niin yllättäen; en todellakaan ollut tänä aamuna odottanut, että maailmani kääntyisi pian päälaelleen.

Oli kulunut jo jonkin aikaa Tuhkajuovan paljastuksesta. Muutaman päivän ajan sen jälkeen olin ollut niin passiivinen, että Aaltosalama oli jo huolestunut voinnistani. Olin jättänyt partioita välistä valittaen olevani kipeä, mutta oikeasti en vain ollut jaksanut tehdä mitään. Kaikki energiani oli kulunut synkkien ajatusteni pyörittelemiseen päässäni. Kuuluinko Kuolonklaaniin, kun toinen vanhempani oli eloklaanilainen? Miksi kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle totuutta? Ja ennen kaikkea: mitä Aaltosalama tekisi, jos saisi kuulla minun olevan puoliksi eloklaanilainen?
Olin tavattoman kiitollinen siitä, että Aaltosalama oli nyt kumppanini. Hän oli ainoa kissa, joka minulla nyt oli ja johon uskalsin tukeutua. En ollut kertonut hänelle mitään, olin vain väittänyt, että voin huonosti. Se tuntui pahalta; Aaltosalamalla oli oikeus tietää. Miten voisin kuitenkaan koskaan kertoa hänelle totuutta taustoistani, kun tiesin, miten naaras vihasi Eloklaania? Varmasti hän vihaisi sitten minuakin, jos saisi tietää.
Toivuttuani alun järkytyksestä olin palannut velvollisuuksiini ja uppoutunut niihin tavallista syvemmin. Se piti ajatukseni poissa Tuhkajuovasta, Väärävarjosta ja Pohjaharhasta. Samalla tunsin olevani parempi soturi, oikeutettu pysymään klaanissani. Suhtautumiseni Henkäystähteen oli muuttunut kylmemmäksi. En tiennyt, mitä hän ajatteli siitä, enkä oikeastaan välittänyt.
Tuhkajuovalle en ollut puhunut. Olin vältellyt häntä taitavasti, suunnannut aina sotureiden pesän pimeyteen, kun huomasin naaraan leirin aukiolla. En halunnut edes nähdä häntä. Hän oli pilannut elämäni jo ennen kuin olin syntynyt, eikä mikään voisi koskaan hyvittää hänen tekoaan.
Synkkien ajatusteni keskellä tunsin kuitenkin outoa keveyttä. Koska en ollutkaan Henkäystähden poika, en enää tuntenut samanlaista painetta tehdä häneen vaikutus ja olla hänelle ylpeydeksi. Saatoin suhtautua häneen kylmällä asiallisuudella, eikä hän voisi enää koskaan velvoittaa minua mihinkään. Minun ei tarvitsisi enää koskaan todistella olevani varapäällikön poika, sillä en sitä enää ollut. Tärkeintä nyt oli pitää totuus piilossa. Tekisin mitä vain, jotta Aaltosalama ei koskaan saisi tietää. Häntä en voinut menettää.

//PANTTIVANKI

Leimusilmä yritti kuvitella mielessään, miltä ulkona mahtoi näyttää tällä hetkellä. He olivat olleet onkalossa niin pitkään, että olisi yhtä hyvin kulua voinut olla monta vuodenajankiertoa siitä, kun he viimeksi olivat nähneet auringon. Todennäköisempää kuitenkin oli, että viherlehti oli vaihtunut vasta lehtisateeseen ja oltiin menossa kohti lehtikatoa.
"En olisi uskonut sanovani tätä, mutta kaipaan yrttivarastoamme - ja no yrttien keräilyä ylipäätään", huvittunut tuhahdus pääsi Leimusilmän suusta hänen nieleskeltyään palasen variksenruoalta maistuvaa jänistä. Mistä ihmeestä kuolonklaanilaiset mahtoivatkaan löytää näin pahanmakuista riistaa? Olivatko he tarkoituksella ottaneet sivuun osan saamastaan saalista ja jättäneet sen mätänemään jonnekin pariksi päiväksi ihan vain heitä varten? Sellainen vaivannäkö oli suorastaan liikuttavaa.
"Minulta meni pitkään tottua Liljatuulen pesän hajuun, mutta puolenkuun tehosiedätyshoidon jälkeen se ei ollut enää niin paha", parantajaoppilaan naamalle nousi pieni virne, kun hän muisteli ensimmäisiä päiviään Liljatuulen pesällä ollessaan toipumassa ketun hyökkäyksestä. Silloin hänellä ei ollut ollut vielä tietoakaan siitä, että kyseisestä pesästä tulisi myöhemmin hänen kotinsa.
"Mutta minäkin odotan kyllä viherlehteä - silloin yrttisesonki on parhaimmillaan", Leimusilmä vilkaisi Mesitähteen hilpeä pilke silmissään. Hän yllättyi siitä, miten hyvälle tuulelle vanhojen aikojen muisteleminen oli hänet saanut.
Sitten hänen mieleensä hiipi synkempi ajatus: "Miltähän parantajan pesä tätä nykyä näyttää? Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen käynyt siellä. Ensin se oli kujakissojen vallassa ja sen jälkeen me jouduimme tänne." He olivat aina pyrkineet pitämään työskentelytilansa mahdollisimman puhtaina Liljatuulen kanssa, mutta nyt ei ollut takuita siitä, missä kunnossa paikka nykyään oli, kun sitä olivat penkoneet niin kujakissat kuin kuolonklaanilaisetkin.

//Mesi?

Aaltosalama antoi vielä toisen mahdollisuuden, mutta sanoi että he palaisivat takaisin leiriin sen jälkeen. Lepakkotassu tunsi itsensä hyvin onnekkaaksi, kun sai vielä yrittää.
Hänen yrittäessään väistää mestarinsa hyökkäystä, naaras sai hänet pian jo kaadettua ja kolli teki taas saman tempun. Hän valahti heti veltoksi, mutta tällä kertaa hillitsi itsensä. Hän osittain pidätti hengitystään ja piti kehonsa täysin rentona. Lepakkotassu ei aikonut taas epäonnistua, mutta tietenkään kaikki ei mennyt kollin tahdon mukaisesti.
Lepakkotassu onnistui pysymään liikkumatta hetken aikaa, mutta sitten ruohonkorsi hänen kuononsa vierellä alkoi kutitella kollin nenää ja hän aivasti. Aaltosalama toimi samoin kuin viime kerralla ja Lepakkotassu tunsi täyttä suuttumusta sisällään. Kolli oikein kiehui, mutta yritti hillitä itseään alkamasta sylkeä törkeyksiä suustaan.
“Ilman tuota typerää ruohonkortta olisin varmasti onnistunut! Miksi minulla pitää olla niin huono tuuri!?” kolli räyhäsi itsekseen nyhtäen maasta kaikki ne ruohotupot, jotka osuivat hänen silmiensä eteen.
Purettuaan raivonsa maan kyntemiseen kolli kääntyi Aaltosalaman puoleen. Kolli ei ollut varma, mutta uskoi nähneensä ehkä pienen pilkahduksen huvittuneisuutta mestarinsa katseessa. Hän katsoi naarasta katkerasti, mutta hengitti sitten syvään.
“Nyt on kai aika palata leiriin?” Lepakkotassu totesi ja hänen mestarinsa nyökkäsi. Kolli odotti, että soturitar oli päässyt eteenpäin vähän matkaa ja lähti sitten maleksimaan tämän perään. Häntä ramasi enemmän kuin koskaan, mutta täytyi vielä jaksaa leiriin asti, sitten hän olisi vapaa tuupertumaan vaikka keskelle leiriaukiota.
“Haluan vain nukkumaan”, tummanharmaa kolli mumisi itsekseen ottaessaan äkkiä Aaltosalamaa kiinni. Oppilaan maleksiessa naaras oli melkein kadonnut tältä näkyvistä, mutta Lepakkotassun huomatessa tämän uudelleen, hän oli pysähtynyt odottamaan hännänpää hieman nykien.

//Aalto?

//PANTTIVANKI

Olin iloinen, kun näin edes pienen hymyntapaisen ilmestyvän Leimusilmän kasvoille. Koin, että juuri nyt tärkein tehtäväni oli pitää mustavalkea kolli pinnalla, jotta hän voisi toimia klaanimme parantajana taas kun pääsisimme täältä pois. Mikäli Liljatuuli tosiaan oli kuollut, tarvitsisimme Leimusilmää vapautumisemme jälkeen enenmmän kuin koskaan.
"Se on ihmeellistä, miten eriltä sisarukset voivatkaan näyttää", vastasin pilke silmäkulmassani ja katsoin lämpimästi Leimusilmää, "Liljatuuli todella piti sinusta, kaikki pitivät. Sinä olet lahja koko Eloklaanille, Leimusilmä."
Kollin katse muuttui, erotin siinä häivähdyksen kiitollisuutta. Hän laski katseensa hetkeksi alas. Kolli nosti taas katseensa minuun ja oli juuri sanomassa jotain, mutta pesän sisäänkäynniltä kantautuvat askeleet pysäyttivät hänet. Yhtä aikaa me molemmat käännyimme hämärään pesään kävelevän kuolonklaanilaisen suuntaan. Tunnistin soturin Kalmakuuksi. Suuri, punaruskeaturkkinen kolli oli kenties naapuriklaanimme vanhimpia sotureita. Hän oli useimmiten rauhallinen ja kohtelias, mutta taistellessaan hänestä oli tullut esiin aivan toinen puoli. Jollain tapaa kuitenkin pidin Kalmakuusta, vaikkei hän selkeästi pitänytkään meistä. Roteva kolli pudotti rähjääntyneen jäniksen maahan minun ja Leimusilmän eteen. Hänen kylmä katseensa käväisi Leimusilmässä ja sitten minussa:
"Syökää."
Se oli käsky, jota me tottelimme nykyään mielellämme. Emme saaneet kamalasti ruokaa, joten oli syötävä kaikki mitä meille tuotiin. Välillä ateriamme muistuttivat enemmän variksenruokaa kuin tuoresaalista, mutta tiesin, että kuolisimme jos emme söisi. Kalmakuu kääntyi sanaakaan sanomatta ja poistui hämärästä pesästä.
"Mitä sinä kaipaat eniten ulkomaailmasta, jos klaanitovereita ei lasketa?" kysyin Leimusilmältä, kun siirryimme molemmat jäniksen kimppuun, "minä kaipaan eniten aurinkoa ja sen lämpöä. Luulen, että viherlehti on jo ohi, joten joudun varmaan odottamaan auringon lämpöä ainakin vielä useamman vuodenajan verran."

//Leimu?

Hilleritassu kuljetti arvostellen katsettaan Pyräkkäpirussa, joka oli juuri juossut partion kiinni ja vajonnut heti sen jälkeen uudestaan ajatuksiinsa. Oli vaikea uskoa, että tämä kolli oli sukua Kaamoskukalle - vieläpä niinkin läheistä kuin pentuetoveri. Tämä ei ollut läheskään yhtä hyvännäköinen saati karismaattinen kuin velipoikansa. Hilleritassun mielestä kollia parhaiten kuvasi “tylsän tavanomainen”.
LITS. Hän tunsi astuvansa jonkin märän ja limaisen päälle ja katsahti tassuihinsa silmät leviten. Hänen jalkansa alle oli liiskautunut märkä, haiseva sieni.
“Hyi ällö!” hän ähkäisi ja ravisteli tassuaan niin että lemuavat rippeet lentelivät ympäriinsä. Hän nuuhkaisi tassunpohjaansa ja melkein yökkäsi.
“Hei, katso vähän, mihin tähtäät!” Pyräkkäpirun närkästynyt murahdus kuului jostakin Hilleritassun sivusta, mutta hän oli liian järkyttynyt sottaantuneesta käpälästään, ettei hän vähät välitti siitä.
Hän yritti lipoa muussaantunutta sientä pois, mutta oli jälleen vähällä antaa ylen jo pelkästä hajusta.
Pyräkkäpiru huokaisi. “Tuolla on lammikko, käy pesemässä tassusi siinä”, soturi opasti.
Hilleritassun silmät kirkastuivat ja hän vaappui hieman kummannäköisesti lätäkön luokse, sillä hänestä tuntui epämiellyttävältä kävellä sillä jalalla, joka oli ollut kontaktissa sienen kanssa. Hän upotti tassunsa veteen ja pyöritteli sitä siinä hyvän tovin, kunnes se tuntui puhtaalta.
“Paljon parempi”, kolli puhisi huojentuneena.
“Hilleritassu, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Kuuraturkin ärtynyt ääni sai Hilleritassun säpsähtämään. Hän kiepahti ympäri ja huomasi muun partion pysähtyneen odottamaan häntä. “Tuollaiset lätäkköleikit kuuluisi jättää pentutarhan väelle.”
Hilleritassu olisi halunnut vajota maan alle. Hän kipitti kiireesti takaisin muiden luokse korvat luimussa ja häntä riipuksissa. Onneksi Kaamoskukka ei ollut paikalla näkemässä hänen nöyryyttävää hetkeään.

Surumielinen laulu kajahti taivaalta muuttolintuparven lentäessä partion ylitse. Nostin katseeni taivaalle ja ehdin nähdä, miten parvi katosi kuusen latvojen taa. Niiden töräyttelevä ääntely kuului yhä jossakin kaukaisuudessa.
“Pyräkkäpiru, pane vauhtia niihin käpäliin äläkä vain töllistele taivaalle kuin mikäkin idiootti!” Kuuraturkki murahti jostain edestäpäin. Siirsin huomioni vastahakoisesti taivaalta takaisin maan tasalle ja huomasin muun partion ehtineen useamman hännänmitan päähän. Hölkkäsin heidät kiinni.
Metsä oli saanut lehtisateen myötä aivan uuden ilmeen. Lehtipuiden lehdet olivat vaihtaneet väriään ja niitä tipahteli tasaiseen tahtiin koristamaan metsänpohjaa. Maasta oli noussut monenlaisia sieniä, joista jotkut haisivat niin tymäkälle, että se sai minut nyrpistämään nenääni.
Vuodenajan vaihtuminen merkitsi myös tietysti muuttolintujen lähtöä. Jo useiden päivien ajan olin seurannut taivaankannen halki matkustavia äänekkäitä lintumuodostelmia. Niiden näkeminen aiheutti minussa haikeutta - ja tavallaan myös tietynlaista katkeruutta. Joka hiirenkorva ne tulivat vain lähteäkseen heti viherlehden loputtua. Ihan kuin ne eivät olisi voineet sitoutua pidemmäksi aikaa.
Sellaisten olentojen kanssa ystävystyminen oli silkkaa masokismia. Hädin tuskin ehdit oppia tuntemaan tyyppejä, kun ne jo kohta ovat lentämässä kauas pois luotasi.
Tavallaan minusta oli kuitenkin lohdullista tietää, että ne palaisivat taas ensi hiirenkorvana. Mutta toisaalta se oli vasta monen kuun päästä ja paljon asioita ehtisi tapahtua siinä välissä.

//PANTTIVANKI

Vaikka kiven alla olevassa onkalossa oli hiljaista, Leimusilmän päässä pauhasi. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet hänen mestarinsa muutama päivä sitten eikä naaraasta ollut kuulunut sen koommin. Hänen vatsansa oli murehtimisesta kipeä. Mitä he Liljatuulesta halusivat? Minne hänet oli viety? Oliko hän ylipäätään enää elossa?
Mesitähti oli parhaansa mukaan yrittänyt lohduttaa häntä, mutta suurin osa kollin rohkaisevista sanoista oli mennyt hänen toisesta korvastaan sisään ja tullut toisesta ulos. Positiivisena pysyminen tuntui turhalta, kun heillä kummallakaan ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonklaanilaiset olivat saattaneet tehdä parantajanaaraalle. Epätietoisuus söi parantajaoppilasta sisältä päin.
“Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin.” Leimusilmä käänsi ahdistuneen katseensa Mesitähteen, joka katseli häntä vihreillä silmillään. Päällikön naamalla oli lämmin hymy. “Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?”
Kysymys avasi jonkin oven Leimusilmän muistoihin: hän näki mielessään välähdyksiä ketusta, yhteen louskuvista pedonleuoista. Veden kohinaan yhdistyi lähestyvän vaaran uhkaava murina. Kun hän jo luuli olevansa mennyttä, pelastus saapui paikalle hurjan kissajoukon muodossa.
“Pakenin kettua”, Leimusilmä naukui hiljaa uppoutuessaan muistojen virtaan. “Se haavoitti minua jalkaan, mutta sinä ja muut eloklaanilaiset pelastitte minut. Tarjositte minulle apua - sanoitte teillä olevan kissa joka osaa parantaa haavat. Niinpä minä lähdin mukaanne, ja perillä tapasin Liljatuulen.” Hänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän muisteli kokemaansa ystävällisyyttä ja huolenpitoa ensimmäisenä päivänään Eloklaanissa. Se oli ollut aivan uutta hänelle.
“Muistan etten ollut uskoa sinua ja Liljatuulea pentuetoveruksiksi, kun kuulin Liljatuulen kertovan siitä minulle ensimmäisen kerran”, hän naurahti käheästi ja vilkaisi Mesitähteen huvittunut ilme naamallaan. “Näytätte ihan erilaisilta. Mutta sydämiltänne olette molemmat epäilemättä samasta puusta veistettyjä.”

//Mesi?

//PANTTIVANKI

Liljatuuli oli viety aivan noin vain. Kuolonklaanilaiset olivat tulleet ja pakottaneet sisareni mukaansa. Salaa toivoin, että hänet olisi vapautettu koska Eloklaani tarvitsi parantajaa, mutta tiesin, ettei se voinut olla totta. Siitä oli jo ainakin useampi päivä, kun Liljatuuli oli viety. Kukaan ei ollut kertonut meille, mitä sisarelleni oli tehty. Kuolonklaanilaiset taisivat nauttia siitä, kun he pitivät meitä pimennossa ja salasivat meiltä mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtui. Minä olin äärettömän huolestunut. Pelkäsin, että olin nähnyt Liljatuulen viimeistä kertaa elossa.
Huomasin, että Liljatuulen lähtö oli vaikuttanut myös Leimusilmään. Yritin olla kollin tukena, vaikka se olikin vaikeaa. En tiennyt arvostiko Leimusilmä minun läsnäoloani tai sanojani, mutta en halunnut olla hiljaa. En halunnut, että vajoaisimme epätoivoon ja surkeuteen. Meidän oli uskottava, että vielä jonain päivänä pääsisimme pois täältä. Jonain päivänä kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät, miten suuren virheen he olivat tehneet. Olin varma, että niin kävisi vielä. Eivät kuolonklaanilaisetkaan voineet olla niin pahoja, että he jatkaisivat tätä loputtomuuksiin.
"Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin", yritin aloittaa keskustelua Leimusilmän kanssa. Käänsin vihreän katseeni kolliin ja hymyilin lämpimästi:
"Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?"

//Leimu?

Hilleritassu: 4kp -

Lepakkotassu: 20kp! - Lepakkotassu on nyt kerännyt vaadittavat pisteet ja tarinat tullakseen soturiksi. Voit hoitaa nimityksen kun tahdot.

Aaltosalama: 16kp -

Rosmariinitassu: 6kp - Soturin pisteet kasassa, oppilaana vielä 3 tarinaa ja harjoitukset kirjoittamatta ennen kuin Rosmariinitassu voi ansaita soturinimensä.

Sulkavirta: 12kp -

Kaamoskukka: 5kp -

Lepakkotassu ei malttanut leikkiä hengetöntä tarpeeksi pitkään ja raotti silmiään hitusen, mikä riitti Aaltosalamalle paljastamaan kollin bluffin. Hetkessä hän oli jo kiinni oppilaan kurkussa, hampaat kevyesti tämän pehmeään nahkaan upotettuna.
"Kuolit", hän naukaisi suu täynnä karvaa, irrotti otteensa ja vetäytyi sitten vähän kauemmaksi, jotta oppilas pääsi nousemaan ylös. Lepakkotassu kömpi käpälilleen hännällään äkäisesti viuhtoen, samalla mutisten jotakin epämääräistä.
Kun Lepakkotassu pyysi saada koittaa uudestaan, Aaltosalama vilkaisi jälleen taivaalle. Taivaanrannassa näkyi vielä heikko kajo, mutta muuten oli jo ihan pimeää.
"Hyvä on, kokeillaan vielä kerran, mutta sitten meidän on palattava", soturitar päätti lopulta ja käski sen jälkeen Lepakkotassua ottamaan paikkansa.
Kun kolli oli asemissa, Aaltosalama hyökkäsi jälleen häntä päin. Lepakkotassu yritti harhauttaa, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla, mutta Aaltosalama osasi ennakoida hänen liikkeensä ja pääsi iskemään puolustuksen läpi.
Ei aikaakaan, kun vanha asetelma oli taas kohdillaan. Aaltosalama painoi Lepakkotassua maata vasten ja samassa tämä valahti hervottomaksi hänen otteessaan. Aaltosalama odotti hännänpää keskittyneesti heiluen. Hän oli valppaana viiksikarvankin nykäisyn varalta, ihan minkä vain pikkueleen, joka olisi voinut paljastaa oppilaan esityksen.

//Lepakko?

Aaltosalama myöntyi, mutta päätti ensin kuitenkin viimeistellä ateriansa. Lepakkotassu seurasi hieman sivummalta hänen ateriointiaan ja ryhtyi sukimaan omaa turkkiaan tarkasti odotellessa. Tumma kolli halusi pitää sen siistinä ja hyvännäköisenä.
Pian Lepakkotassu huomasi turkissaan kamalan takun, ja alkoi heti ratkoa sitä kiivaasti. Hän ei halunnut sellaisia kamalia takkuja turkkiinsa, varsinkaan silloin, kun oli juuri lähdössä harjoituksiin mestarinsa kanssa!
Kolli sai juuri ja juuri turkkinsa suittua, kun Aaltosalama saapui takaisin hänen luokseen viedäkseen tämän nyt harjoittelemaan. Lepakkotassu loikkasi pystyyn ja seurasi tynkä häntä pystyssä naarasta.
He kulkivat metsässä hetken, kunnes Aaltosalama pysähtyi pienelle aukiolle ja kääntyi oppilastaan kohden, ilmeisesti merkiksi, että tämä oli se paikka, jossa he tulisivat tänään harjoittelemaan. Naaras kertoi, että he harjoittelisivat, jotain liikettä, joka voisi joissain tilainteissa pelastaa jopa kollin hengen.
Lepakkotassu vilkaisi Aaltosalaman ohitse nopeasti, mutta höristi sitten korviaan kuunnellen mestariaan tarkkaan. Hän halusi nyt todella osata. Hän halusi näyttää, että hänessä oli ainesta Kuolonklaanin tulevaksi päälliköksi!
Kuitenkaan Aaltosalama ei kertonut hänelle miten liike toimisi, vaan määräsi vain Lepakkotassun hyökkäämään kimppuunsa ja saamaan hänet maata vasten. Kolli ei täysin ymmärtänyt mikä oli juonen juju, mutta antoi silti olla. Hän ryhdistäytyi ja heti merkistä syöksyi suoraan kohti mestariaan.
Lepakkotassu hämmästyi omista taidoistaan, kun hän onnistuikin horjuttamaan mestariaan, ja lopulta vielä kaatamaan tämän. Naaras pyristeli hänen allaan ja kolli tunsi suurta mielihyvää ajatellessaan, että oli voittanut oman mestarinsa.
Kuitenkin asiat kääntyivät päälaelleen, kun Aaltosalama yhtäkkiä valahti veltoksi. Hän hellitti otettaan hämmentyneenä ja ajatteli, että ehkä naaras oli luovuttamassa? Mutta sen sijaan hänen mestarinsa olikin vetänyt häntä nenästä. Soturitar ponkaisi ylös ja sai Lepakkotassun lentämään nurin. Kolli päästi pienen pihahduksen tömähtäessään yhtäkkiä kovalle maalle, ja tuntiessaan Aaltosalaman laskevan tassunsa hänen rinnalleen.
Lepakkotassu tunsi suunnatonta ärtymystä ja noloutta siitä, että oli ollut niin hölmö. Hän tuhahti vihaisesti ponnistaessaan itsensä takaisin jalkeille Aaltosalaman samalla selittäen liikettä. Naaras kertoi, miten liike toimi ja myös, että hänen pitäisi olla mestariaankin uskottavampi.
*Minusta tuo oli jo melko uskottavaa. Miten minä muka pystyn parempaan? Tai siis tietenkin minä pystyn!* kolli ajatteli mielessään.
“Haluatko kokeilla liikettä itse?” Aaltosalaman nauku keskeytti Lepakkotassun ristiriitaiset ajatukset. Kolli nyökkäsi tarmokkaasti ja meni asemiin. Aaltosalama hyökkäsi häntä kohti ja kolli koetti väistää parhaansa mukaan. Hänen hitautensa oli suuri este ja Aaltosalama sai hänet nopeasti tömäytettyä maahan. Lepakkotassu tiesi, että tämä oli se tilaisuus.
Heti maan hivellessään hänen turkkiaan kolli muuttui veltoksi kuin isku olisi vienyt hänestä kaiken elollisen. Hän yritti pysyä hengittämättä ja täysin liikkumatta, mutta ei ollut tarpeeksi kärsivällinen ja yritti nähdä Aaltosalaman ilmeen. Kolli liikahti vähäsen ja raotti silmiään ja heti Aaltosalama oli hampaat hänen kurkullaan, kuin hän olisi aikonut repäistä sen auki.
“Kuolit”, naaras naukaisi ja päästi Lepakkotassun nousemaan pystyyn. Kolli tuhahti taas kerran ärtyneesti. “Epäreilua”, hän mumisi ja viskoi häntäänsä hetken vihaisesti.
“Voinko koittaa tuota uudelleen? Tällä kertaa yritän sinnitellä pidempään!” Lepakkotassu pyysi äänessään pieni katkeruuden kaiku. Hän ei halunnut hävitä! Hän ei suostunut näyttämään häviäjältä!

//Aalto?

Väläytin hampaitani klaanitoverilleni Susimielelle, jonka suusta roikkui pulska ja mehevä hiiri. Tuo hiiri kuului minulle, minä olin nähnyt sen ensin ja se oli ainoa minkä haluaisin syödä.
“Se on minun, minä näin sen ensin”, murisin suurikorvaiselle kollille ja loksautin hampaani yhteen Susimielen kuonon edessä. Jostain syystä kolli ei pudottanut hiirtä heti käpäliini ja luikkinut tiehensä, vaan soturi katsoi minua edelleen hämmentyneenä.
“Ei se ole sinun, kun se on jo minulla. Mutta me voimme kyllä jakaakin”, Susimieli tarjoutui hieman epäselvästi maukuen, mutta hänen kasvoilleen piirtyi aurinkoinen hymy. Meinasin revetä nauruun, oliko toinen tosissaan? Että minä jakaisin oppilaalta tuoksuvan puoliverisen kanssa yhtään mitään? Pah, ehkä Susimielen unissa korkeintaan!
“Luuletko, että minulla on aikaa jakaa riistaa alempiarvoisen kanssa? No, hiiri tänne vai eikö sana kuulu”, tiuskahdin ja tartuin hiirtä hännästä. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla..
“Ei käy, se on minun!” Susimieli piipitti, mutta sain hiiren itselleni yhdellä riuhtaisulla. Pah, se oli ollut vähän liiankin helppoa.. Kuin olisi vienyt pennulta sammalpallon.
“Minä olen sinua ylempänä, luuletko että sinä todella saat viedä jotain mikä kuuluu minulle? Jos vielä kerrankin uhmaat minua, pidän huolen että sinä et syö päiväkausiin mitään”, nau’uin toiselle matalalla äänellä ja sanojeni vahvisteeksi tuuppasin toista hieman. Pitäisi pyytää Hilleritassua pitämään Susimieltä silmällä ja raportoimaan minulle, jos Susimieli uhmaisi häntäkin..

Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja silmäili malttamattomana leirin sisäänkäynnin suuntaan. Sen edustalla seisoi kaksi kuolonklaanilaissoturia vartiossa. Harmaanruskea naaras tunnisti kaksikon vaivatta olevan Pikiturkki ja Matotaisto. Sulkavirta ei suinkaan tarkkaillut leirin sisäänkäyntiä vartioivia kissoja, vaan hän odotti Lokkimielen saapuvan leiriin. Siitä oli jo aivan liian kauan aikaa, kun naaras oli edellisen kerran nähnyt niin rakkaan poikansa. Ikävä oli jo hellittänyt otettaan Sulkavirrasta edes vähän. Hän kykeni elämään tavallista elämää, vaikka Lokkimieli elikin tätä nykyä Eloklaanin reviirillä eikä Kuolonklaanissa. Sulkavirta oli tyytyväinen siitä, että poika oli ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Lokkimieli oli hyvä soturi, josta koko Kuolonklaani sai olla ylpeä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, vaikkei kolli ollutkaan täysin puhdasverinen kuolonklaanilainen.
Sulkavirta valpastui, kun sisäänkäynniltä kantautui askeleita. Naaras nousi seisomaan, sillä hän ei innostukseltaan malttanut istua rauhassa paikoillaan. Kun tuttu, harmaavalkoinen kissa asteli ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti ripein askelin kävelemään häntä kohti. Leveä hymy piirtyi naaraskissan kasvoille, kun tämä kohtasi poikansa pitkästä aikaa.
"Voi Lokkimieli! Et arvaakaan miten paljon olen kaivannut sinua! On niin ihana nähdä sinut taas. Miten sinä voit? Onko Eloklaanissa ollut rauhallista?" Sulkavirta kysyi kovaäänisesti kehräten. Hän antoi pojalleen tilaa astua pois leirin sisäänkäynniltä ja kaksikko siirtyi hieman kauemmas sitä vartioivista sotureista.
"Ihana nähdä emo, minäkin olen kaivannut sinua", Lokkimieli naukui lempeästi hymyillen, kunnes vakavoitui, "työtä riittää kyllä, mutta olen saanut pidettyä eloklaanilaiset hyvin kurissa. Henkäystähden pelottelu toimi myös. Viime päivät ovat olleet aiempaa rauhallisempia."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa, josta hän oli ylpeämpi kuin kenestäkään.
"Olen niin ylpeä, että sinulta löytyy tuollaista auktoriteettia. En ihmettelisi, jos sinusta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö", Sulkavirta kehräsi iloisesti. Vaikkei soturi pitänyt siitä, että eloklaanilaisia alistettiin, Sulkavirta rakasti nähdä poikansa onnistuvan ja olevan tyytyväinen itseensä.
"Niin, eihän sitä tiedä jos niin tapahtuukin", Lokkimieli naukaisi lapojaan kohauttaen. Sulkavirta oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei ollut olemassakaan yhtä hienoa soturia mitä Lokkimieli oli.
"Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Oletko tutustunut eloklaanilaisiin?" raidallinen naaraskissa vaihtoi aihetta. Lokkimieli katsahti emoonsa ja kohautti taas lapojaan.
"Olisin minä ennemmin täällä kotona sinun kanssasi, jos saisin itse päättää. Toisaalta olen oppinut Eloklaanissa eläessäni paljon hyödyllisiä asioita kurinpidosta ja muusta tärkeästä", Lokkimieli kertoi tyytyväisesti. Hän piti pienen tauon ennen kuin vastasi emonsa toiseen kysymykseen:
"En sen enempää kuin on ollut pakko. Tunnen suurimman osan kyllä nimeltä, mutta se siitä." Sulkavirta nöykkäsi. Hän oli iloinen, ettei Lokkimieli näyttänyt vihaavan eloklaanilaisia yhtä verisesti kuin Henkäystähti ja moni muu kuolonklaanilainen. Sulkavirta ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki kertoa Lokkimielelle siitä, että hänen isänsä veljet asuivat tänäkin päivänä Eloklaanissa. Hän ei ollut varma oliko kolli kuullut siitä jotain kautta jo, mutta naaraan mielestä oli tärkeää, että Lokkimieli tiesi enemmän tausastaan. Eivät Eloklaanissa elävät Haavemuisto ja Uskolintu oikeasti olleet sukua Ruskalinnulle, mutta kahden eloklaanilaissoturin vanhemmat olivat kasvattaneet Ruskalinnun omana poikanaan, kun tämä oli pentuna viety pois Kuolonklaanista. Ruskalintu oli aina pitänyt kaksikkoa veljinään.
"Tiedätkö sinä Eloklaanista soturit nimeltään Uskolintu ja Haavemuisto?" Sulkavirta kysyi ja kallisti pienesti päätään. Lokkimieli nyökkäsi empimättä päätään:
"Tiedän. Haavemuiston on aiheuttanut viime aikoina paljon ongelmia." Sulkavirran kasvoille piirtyi hitusen pettynyt ilme. Lokkimieli ei ehkä pitäisi siitä, kun kuulisi Haavemuiston olevan isänsä veli.
"Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä? Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli", Sulkavirta kertoi lämpimästi hymyillen. Hän toivoi, että Lokkimieli voisi tutustua edes jotenkuten isänsä puolen sukulaisiin, vaikka ystävystyminen eloklaanilaisten kanssa olikin kiellettyä. Sulkavirta uskoi, että Uskolintu voisi kertoa Lokkimielelle enemmän Ruskalinnusta ja siitä, millainen kolli oli ollut Lokkimielen ikäisenä.

//Lokki?

Aaltosalama vilkaisi oravaa viimeistelevien ystäviensä suuntaan, kun Lepakkotassu esitti toiveen päästä harjoittelemaan. He näyttivät jättäneen hänelle rippeet, niin kuin hän oli pyytänytkin. Totta puhuen naaras olisi paljon mieluummin jäänyt loppuillaksi leiriin odottamaan Varissulan vapautumista velvollisuuksistaan voidakseen viettää aikaa tämän kanssa kuin lähtenyt uudelleen ulos oppilaansa kanssa. Mutta toisaalta hänellä oli myös omat velvollisuutensa Lepakkotassua kohtaan, ja enemmän kuin mitään muuta hän halusi olla hyvä mestari ja soturi ja välittää nämä ominaisuudet myös holhokilleen.
"Hyvä on, lähdetään ulos kunhan olen syönyt loppuun", hän suostui lopulta ja viittasi oppilastaan menemään odottamaan leirin sisäänkäyntitunnelin lähelle. "Minulla ei kestä kauaa."
Hän palasi takaisin Sulkavirran ja Tattihallan luo ja rouskutteli oravan rippeet menemään. Sen jälkeen hän hyvästeli nopeasti ystävänsä ja lähti Lepakkotassun luo.

Taisteluliikkeet eivät kuuluneet Aaltosalaman erikoisosaamiseen. Hän oli kyllä kehittynyt niissä jonkin verran, kiitos Varissulan erityisopetuksen, mutta hän oli kaukana mestarista. Kuitenkin Lepakkotassun mestarina yksi hänen tehtävistään oli välittää kollille tietonsa tästä jalosta lajista, ja niin hän myös aikoi tehdä.
"Tänään harjoittelemme liikettä, joka parhaimmillaan voi pelastaa jopa henkesi", hän naukui kääntyessään kasvotusten Lepakkotassun kanssa heidän saavuttuaan pienelle metsäaukiolle. Tummaturkkinen oppilas höristi korviaan keskittyneesti. "Aloitetaan sillä, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut maata vasten."
Mestarinsa merkistä oppilas syöksähti itseään huomattavasti kookkaampaa kissaa kohti. Aaltosalama puolustautui tahallaan kelvottomasti antaakseen kollille mahdollisuuden kaataa hänet.
Kun hän lopulta makasi maassa kollin alla, ensin muka yrittäen tempoilla itsensä irti, hän valahtikin veltoksi. Tuntiessaan Lepakkotassun otteen höllentyvän hiukan, hän ponnisti itsensä täydellä voimalla ylöspäin, pudottaen nuoren kollin päältään. Samassa hän kiepsahti ympäri oppilasta kohti ja painoi tassunsa tämän hännän päälle.
Kyseessä oli liike, jonka Varissulka oli opettanut hänelle joitakin kuita sitten. Siitä oli ollut hänelle iso apu taistellessaan sodassa eloklaanilaisia vastaan.
"Kuolleen esittäminen on tehokas tapa hämätä vastustajaasi löysäämään otettaan, jotta pystyt yllättämään hänet ja pääsemään irti jäädessäsi puristuksiin", Aaltosalama ravisteli turkkiaan ja katsahti tyynesti oppilaaseensa, joka oli juuri päässyt takaisin tassuilleen. "Oikeassa taistelussa sinun on oltava vakuuttavampi kuin minä olin nyt, jotta se onnistuu varmasti. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa aikeesi vastustajallesi, ja siinä tapauksessa sinä olet oikeasti kuollut." Hän vilkaisi hämärtyvälle taivaalle mietteliäänä. Heillä olisi vielä aikaa harjoitella. "Haluatko kokeilla liikettä itse?"

//Lepakko?

Kuljin Sulkvirran perässä metsikössä. Minulle oli kerrottu, ettei metsästyspartion aikana saisi höpöttää liikaa, joten koitin parhaani mukaan pitää suuni kiinni. Sulkavirta pysähtyi ja seisahduin hänen vierelleen. Muu patio jatkoi matkaa.
“Mitä me teemme?” kysyin todella hiljaa. Sulkavirta vaiensi minut hännän heilautuksella. Kun muut klaanitoverimme olivat kuulomatkan päässä meistä, Sulkavirta avasi taas suunsa. Hän selitti, että voisimme erkaantua nyt muista ja lähteä etsimään jotain jolla harjoittaa minun saalistustaitojani.
“Haluan myös, että kehität kärsivällisyyttäsi ja opit siihen, ettet kysele vaan odotat rauhassa ohjeita. Niistä taidoista on tulevaisuudessa vain hyötyä”, Sulkavirta naukui ja lähti kävelemään varovaisesti toista polkua pitkin. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani.

Hetken kuljettuamme - hiljaisina tietysti - Sulkavirta pysäytti minut taas. Olin pysynyt hiljaisena sen voimalla, että sain tilaisuuden muistaa jokaisen käännöksen minkä olimme tehneet.
“Haistatko jotain erityistä?” mestari naukui nenä väristen. Päättelin sanoista, että minun pitäisi haistaa jotain erityistä. Maistelin ilmaa tarkkaillen. Erotin hajuista yhden, jonka olin haistanut ennenkin ja tunnistin sen tuoreeksi oravaksi. Emo oli joskus pentuna tuonut minulle sellaisen!
“Haistan oravan!” hihkaisin mutta en kovaa.
“Hiljempaa!” Sulkavirran sähähdys oli terävä ja hieman ärsyyntynyt. Huomasin ympäristöä tarkkailevan oravan juuri ajoissa ja rymistelin sitä päin vauhdilla. Se lähti kohti puuta mutta päätin riskeerata ja loikata sitä päin. Kynteni tavoittivat juuri otuksen pörröisen hännänpään ja viskaisin eläimen maahan. Onneksi Leppävarjo oli opettanut minulle kuinka tappaa saaliseläin juuri edellispäivänä, joten sain oravalta hengen pois nopealla ja kohtalaisen sulavalla puraisulla.
“Hyvä”, Sulkavirta naukui. En saanut ilmeestä tai äänestä mitään vihjettä siitä oliko naaras ylpeä vai ei, mutta se ei nyt ollut suurin asia mielenipäällä. Roikotin ylpeydestä pahkahtuen ensimmäistä saalistani hampaistani ja hymyilin.
“Ensikerralla voisit kuitenkin kuunnella ohjeitani”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin ja laskin oravan maahan hieman pettyneenä. Olisin halunnut oikeita kehuja tai jotain mutta Sulkavirran äänensävy ei kuulostanut kehuvalta.
“Anteeksi.”

Aaltosalama johdatti oppilaansa sivummalle ja kysyi oliko tällä jokin hätänä. Lepakkotassu ei tiennyt miettikö naaras tätä oikeasti vai kysyikö hän sitä vain muodon vuoksi, mutta ei jäänyt asiaa pohtimaan saatika selvittelemään.
“Eihän minulla toki mikään ole varsinaisesti hätänä, mutta halusin tiedustella, miksi minä en ole päässyt Eloklaaniin vartioimaan? Ja myös haluaisin mielelläni lähteä, vaikka taisteluharjoituksiin, jos se olisi millään mahdollista”, kolli naukui kunnioittavaan sävyyn, vaikka ei mestariaan sen suuremmin kunnioittanut kuin muitakaan. Hän halusi olla kunnioittava naarasta kohtaan, jotta saisi tahtonsa läpi hieman suuremmalla mahdollisuudella.
Lepakkotassu katseli Aaltosalamaa ja pohti, mitä tämä mahtoi miettiä. Hän ei osannut tulkita hänen ilmettään kamalan hyvin, mutta toivoi jotain hänelle positiivista tulevan ulos naaraan suusta.
“Minä en päätä siitä kuka menee Eloklaaniin ja kuka jää tänne. Sinun täytyisi sopia asiasta Henkäystähden kanssa”, punaruskea soturi naukaisi. Lepakkotassua pisti vihaksi, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.
“Vai niin. No, kuitenkin toivoisin edelleen, että voisimme mennä harjoituksiin, sillä minun tekisi kovasti mieli saada jotakin tekemistä”, tummanharmaa oppilas naukui antaen itsensä kuulostaa poliittisemmalta ja järkevämmältä, mitä hän tosiasiassa oli. Hän piti katseensa koko ajan tarkasti Aaltosalaman silmissä ja yritti näyttää mahdollisimman vakavalta ja totiselta.

//Aalto

Aaltosalama oli ollut nautiskelemassa metsästyspartiossa nappaamaansa oravaa yhdessä Tattihallan ja Sulkavirran kanssa, kun hänen oppilaansa Lepakkotassu marssi heidän luokseen. Oppilas pyysi häntä tulemaan sivummaksi juttelemaan, sillä tällä oli kuulemma hänelle hieman asiaa.
Aaltosalama kohotti vähän ihmeissään kulmiaan, mutta vääntäytyi sitten ylös. Hän katsahti kahteen toveriinsa ja nyökkäsi heille. "Säästäkää minulle rippeet." Sitten hän viittoi Lepakkotassun peräänsä ja johdatti tämän leirin reunalle, jossa ei näkynyt muita kissoja.
Hän käännähti oppilaansa puoleen ja katsoi tätä odottavasti. "Onko jokin hätänä?" Hän kallisti kysyvästi päätään.
Lepakkotassu oli ollut hänen oppilaansa jo jonkin aikaa, mutta eipä siinä sen ihmeellisempää: hän oli yhtä lailla nuori ja toisinaan hoppuileva aivan kuten hänen ikäiset kissansa yleensä. Joskus se meni iän myötä ohi, joskus se oli pysyvä piirre persoonallisuudessa. Joka tapauksessa Aaltosalama aikoi tehdä parhaansa Lepakkotassun koulutuksen kanssa kuten oli tehnyt Narsissikajonkin kanssa.
Hänen oli myönnettävä, että oppilaan kouluttaminen tavallisten soturin velvollisuuksien rinnalla vei paljon hänen ajastaan Varissulan kanssa, mikä harmitti häntä kovasti, mutta hän kestäisi sen kyllä.

//Lepakko?

Lepakkotassu tassutti sisään leiriin varpunen hampaissaan. Hän kantoi saalistaan ylpeästi rintaansa röyhistäen. Se oli vielä pullea ja aika isokin. Kollista se oli mainio saalis, kun ajatteli miten nopeasti lehtisade eteni.
Hän kulki lyhyillä jaloillaan äkkiä tuoresaaliskasalle ja laski linnun siihen ylpeänä. Lepakkotassu katsoi ympärilleen toiveikkaasti etsien kissaa, jolle olisi voinut pröystäillä nappaamastaan linnusta.
Kuitenkaan aukiolla ei ollut yksittäisiä kissoja juurikaan, tai jos olia, he eivät olleet ketään, joiden kanssa kolli olisi halunnut jutella. Hän siis vain tyytyi olemaan hiljaa ja menemään oppilaiden pesälle. Siellä oli muutama oppilas - Loskatassu ja Neilikkatassu, - mutta muuten siellä oli tyhjää.
Kaksikko ei kauheammin jutellut, ehkä sanoivat pari sanaa toisilleen. Neilikkatassu nyökkäsi Lepakkotassulle tervehdykseksi ja kolli teki samoin. Hän meni omalle sammalpedilleen makaamaan tassut muun kehonsa alle käärien.
Oli hiljaista. Kukaan pesässä ei oikein puhunut ja ainoa ääni oli tuulen kevyt humina ja leirissä oleskelevien kissojen äänet.
Pian pesään tuli Hilleritassu. Lepakkotassu antoi tälle vain pienen vilkaisun ja nousi ylös. Kolli tallusteli arvokkaasti ulos ja haravoi katseellaan leiriä. Hän halusi harjoittelemaan, vaikka olikin jo käynyt saalistuspartiossa. Kollia nimittäin turhautti kököttää sisällä pesässä, kun olisi voinut tehdä myös jotain järkevää.
Siinä hetkessä Tuimakatse tuli sisään leiriin. Kolli ilmeisesti tuli viettämään vapaa-aikaa. Silloin muisti kolli taas, että sotureita oli Eloklaanin leirissä valvomassa. Hän oli niin tottunut siihen, että oli unohtanut asian täysin.
*Miksen minä saa mennä Eloklaaniin vartijaksi? Olisi vain kaikin puolin reilua, että saisin kurittaa heitä kostoksi perheeni kohtalosta!* tummanharmaa oppilas ajatteli katkerana. Hän huiskaisi lyhyttä häntäänsä ja lähti etsimään Aaltosalamaa.
Naaras löytyi pian ruokailemasta muutaman muun soturin kanssa. Lepakkotassu asteli sotureiden luokse varmoin askelin ja pysähtyi heidän eteensä.
“Aaltosalama, minulla olisi sinulle hieman asiaa”, nuori kolli sanoi asiallisella äänellä. “Voisimmeko siis puhua hieman kahden?”

//Aalto

Hilleritassu hillitsi kielensä ja yritti pitää naamallaan kylmän kohteliaan hymyn kuunnellessaan, miten alentavasti Salamatassu puhui hänen mestaristaan. Kaamoskukka oli kaikkea muuta kuin tavallinen rivisoturi! Jostain syystä Salamatassu ei kuitenkaan tuntunut tajuavan sitä. Tätä olisi voinut luulla jopa tyhmäksi väittäessään jotain niin höyhenaivoista, mutta selvä arvostus emonsa varapäällikön asemaa kohtaa viesti että tällä oli sentään jonkinasteinen käsitys ylemmyydestä ja siitä, mitä se tarkoitti. Vain hölmö ei olisi tajunnut iloita siitä, että omasta suvusta löytyi niin tärkeässä asemassa oleva kissa.
Siitäkin syystä Hilleritassu päätti antaa oppilastoverilleen toisen mahdollisuuden ja auttaa tätä näkemään, miten onnekas tämä oli saadessaan kutsua Kaamoskukkaa veljekseen. Oli ihan mahdollista - vaikka uskomatonta kylläkin - ettei Salamatassu ollut tietoinen soturin saavutuksista.
"Kaamoskukkaa parempaa mestaria saa hakea", Hilleritassu vastasi liioittelematta. "Olen oppinut häneltä paljon ja vähän enemmän kuluneina kuina, ja hänen ansiostaan minusta tulee taatusti yksi klaanin parhaimmista sotureista - aivan kuten hänkin on!" Hänen katseensa harhautui muutaman hännänmitan päässä edellään kulkevaan soturiin. Kaamoskukka näytti niin elegantilta astellessaan kepeästi eteenpäin, häntä heiluen rytmikkäästi askelten tahtiin. Kun Hilleritassu huomasi jääneensä tuijottamaan mestariaan, hän ravisteli nopeasti päätään ja kääntyi takaisin Salamatassuun päin, karaisten nopeasti kurkkuaan ennen kuin jatkoi: "Kai sinä tiedät kaikista niistä uroteoista, joita veljesi on tehnyt? Ilman häntä Kuolonklaani olisi varmastikin hävinnyt sodan."

//Salama?

Lepakkotassu: 41kp!

Hiljaisuustassu: 60kp!

Salamatassu: 17kp Soturionnittelut! (kiitos)

Rosmariinitassu: 23kp!

Kamomillatassu: 20kp!

Hilleritassu: 4kp

Tulisielu: 40kp!

Tulisielu ei vaikuttanut täysin uskovan Hiljaisuustassua ja uhosi kertoa Kamomillatassulle, mitä hän oli sanonut. Hiljaisuustassu kuitenkin piti edelleen esityksen yllä ja leikki kovaa. Hän sanoi, että se ei häntä haittaisi, vaikka tiesi sen tosiasiassa olevan vale.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Tulisielu ehdotti, että he eivät enää ajattelisi asiaa ja ehdotti, että kaksikko puhuisi jostain muusta. Hiljaisuustassu suostui, mutta kun he eivät keksineet puheenaihetta, he siirtyivät taas harjoittelemaan.
Tulisielu opetti kollille miten “ote hampailla” niminen liike toimi ja Hiljaisuustassu yritti sitä heti. Kolli onnistuikin siinä ja Tulisielu vaikutti olevan kovin ihmeissään.
“Tulisielu? Kannattaisiko minun mennä kysymään Lehtituulelta, milloin aloitamme harjoitukset? Tai siis, kun en ole vielä kerennyt edes käydä hänen luonaan sitten nimitykseni”, Hiljaisuustassu mutisi.
"Kyllä voit, mutta tulethan sinä vielä takaisin?” Tulisielu naukaisi vaisusti.
“Joo, tulen minä kyllä, mutta menen nyt käväisemään hänen luonaan”, Hiljaisuustassu sanoi leppoisasti ja lähti jo tassutamaan pois. “Nähdään taas kohta!”
“Hei hei!” kolli kuuli Tulisielun vielä huutavan hänen peräänsä, kunnes naaras oli poissa hänen näkökentästään.
Hiljaisuustassu loikki sotureiden pesälle ja laittoi päänsä sisään.
“Onko Lehtituuli täällä?” hän huhuili. Kuului ääntä pesästä ja pian kollin mestarin hahmo tuli hänen eteensä.
“Olen”, tämä sanoi hiljaa ja katsoi Hiljaisuustassua odottavasti.
“Ajattelin vain kysyä, milloin olisi ensimmäinen harjoitustuokiomme?” kolli naukui innokkaasti ja katsoi Lehtituulta sävähtämättä.
“Oletpas sinä innokas vaihtamaan makuualusia pentutarhalla”, naaras naukaisi hiljaa. “Se on ensimmäinen tehtäväsi, tule ilmoittautumaan minulle huomenna auringon sarastaessa, niin pistän sinut suoraan hommiin”, Hiljaisuustassun mestari naukaisi. Kolli nyökkäsi latteasti. Hän olisi toivonut jotain kiinnostavaa, kuten rajakierros tai saalistamista ei, jotain tylsää makuualusten vaihtamista.
Hiljaisuustassu nyökkäsi heipat ja lähti takaisin etsimään Tulisielun. Matkalla soturin luokse hän kuitenkin nappasi mukaansa tuoresaaliskasasta pienen jäniksen.
“Haluaisitko jakaa tämän jäniksen kanssani, Tulisielu?” kolli kysyi iloisesti päästessään takaisin soturittaren luokse.
"Kyllä oikein mielelläni! Oletko napannut sen itse?" Tulisielu naukaisi. Hiljaisuustassu naurahti hieman.
“En toki. Kävin vain hakemassa sen tuoresaaliskasasta. Jänikset ovat minun lempiriistaani, mikä on sinun?” kolli naukui.
“Selvä, ja no minun lempiriistaani ovat oravat, minusta ne vain maistuvat niin hyvältä”, naaras kertoi kepeästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi kehräten ja asettui syömään jänistä. Hän huomasi, miten Tulisielukin asettui syömään oman osuutensa jäniksestä. Naaras oli vanhempana kissana nopeampi syömään oman osuutensa, joten Tulisielu oli ensimmäisenä valmis.
Hiljaisuustassu nuoleskeli huuliaan ja puhdisti viiksensä, syötyään viimein jäniksen. Hän nousi istumaan ja kääntyi sitten Tulisielun puoleen.
“Noh, mitäs me nyt tekisimme, vai olisiko vain aika mennä nukkumaan?” kolli kysyi.

//Tuli

Salamatassu päästi vähättelevän tuhahduksen.
"Kaamoskukkako? Hänhän on vain tavallinen rivisoturi", valkoinen kolli sanoi ja heitti nopean vilkaisun veljensä suuntaan. Hänen oli myönnettävä, että oli hienoa, miten Kaamoskukka oli keplotellut itsensä Henkäystähden suosioon puoliverisyydestään huolimatta. Nuori kolli ei kuitenkaan nähnyt kollissa mitään erikoista. Toisaalta Pimentovarjo oli yleensä kärkäs kehumaan tätä.
"Tiedäthän, että emoni on varapäällikkö? Se se vasta hienoa on", Salamatassu sanoi ja röyhisti rintaansa. "Ehkäpä hän tekee minusta varapäällikkönsä, sitten kun aika joskus jättää Henkäystähdestä."
Salamatassu katsahti vierellään kulkevaan kollioppilaaseen. Hän ei oikeastaan ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota Hilleritassuun: toisaalta, ei hän ollut kiinnittänyt huomioita oikeastaan keneenkään muista oppilaista. Lepakkotassu osasi olla melko raskasta seuraa, Rosmariinitassu ja Kamomillatassu taas olivat tylsiä nössöjä. Hiljaisuustassu oli tyhmä ja hyväuskoinen. Neilikkatassun ujossa luonteessa oli jotain Salamatassua viehättävää, mutta ei hänestäkään seuraksi ollut. Joten, koska kollin oppilasseura nyt oli mitä oli, ei hän usein vaivautunut kiinnostumaan muista.
Hilleritassusta hän ei kuitenkaan tuntunut tietävän paljoakaan. Ainoastaan sen, että oppilas viihtyi mestarinsa seurassa.
"Onko veljeni hyvä mestari?" Salamatassu kysyi ennemminkin vain keskustelua virittääkseen kuin oikeasta kiinnostuksesta. Toisaalta hän oli myös hiukan utelias tietämään, osasiko Kaamoskukka hoitaa tehtävänsä.

//Hilleri?