Lepakkohuuto kehräsi Rosmariinitassun sanoille. Ei hän kyllä toivonutkaan, että Hiljaisuustassu kelpaisi Rosmariinitassulle. Kolli ei tiennyt täysin miksi, mutta jokin ajatuksessa sai hänet tuntemaan olonsa kummaksi. Kun Rosmariinitassu oli sanonut sanottavansa, ei Lepakkohuuto keksinyt mitään sanottavaa ja hetken ajan he vain istuivat ja söivät kiusallisessa hiljaisuudessa.
“Jaa… no, mitä olet tehnyt viimepäivinä? Kokoontuminen on myös kait kohta, lähdetkö sinä sinne?” hän kysyi naaraalta. Rosmariinitassu ei katsonut häneen vaan katseli tassujaan.
“En. Minä en lähde, mutta Kamomillatassu ilmeisesti lähtee”, naaras naukui katsellen edelleen tassujaan.
“En minäkään lähde, tai ainakaan ei ole sanottu, että lähtisin mukaan. Ei sillä että minua haittaisi. En halua tavata yhtäkään niistä ketunmielisistä Eloklaanilaisista ellen saa upottaa heihin kynsiäni. Haluan tehdä heistä itselleni raapimapuun, kun pääsen heidän lähelleen, joten en usko, että olisi järkeä edes ottaa minua mukaan. Ei minua muutenkaan edes kiinnosta miten heillä menee. He aina esittävät muutenkin, että elämä on vain kukkia ja sateenkaaria”, Lepakkohuuto sihahti ja alkoi taas nuolla haavoittunutta tassuaan.

//Rosmy?

Kuuntelin Lepakkohuutoa hiljaisena. Hänen pieni vitsailunsa sai ahdistukseni kaikkoamaan. Kyllä hän haluaisi olla kanssani vaikka saisikin oppilaan. Miksi hän nyt oli tässä, jos ei pitänyt minusta lainkaan?
“No. Haluan käydä partiossa *ilman* Sulkavirtaa. Se on varmana aika selvää. Toisaalta toivoisin, että saisin osallistua johonkin oikeaan taisteluun. Törmäsin silloin koiraan mutta minun ei annettu antaa sille kynsistä vain, koska olen tyhmä oppilas”, sanoin muistellen koiran näkemistä. Totuus oli etten olisi edes uskaltanut hyökätä sen kimppuun mutta haaveilin silti.
“Mitä Hiljaisuustassuun tulee… minusta tuntuu, että sisareni on sitä tyyppiä, joka alkaa flirttailemaan heti, kun pääsee soturiksi eli vinkkaa Hiljaisuustassulle hänet ja sano pysymään kaukana minusta, koska vain harvat ja valitut kelpaavat minulle”, nau’uin kiusoitteleva pilke silmissäni. Toivoin todella, että Lepakkohuuto ei ymmärtäisi väärin. Kyllä minulle kelpasivat muutkin kuin harvat ja valitut mutta Hiljaisuustassu ei ollut minun makuuni. Pidin enemmän kissoista, joiden kanssa oli hauskaa ja joiden kanssa voi kiusoitella menemään eikä tarvitse pelätä, että toinen ottaa vahingossa tosissaan. Kylmät väreet kulkivat turkkini alla, kun tajusin, että Lepakkohuuto oli molempia noista kriteereistä. En kyllä ollut ihastunut häneen. En voinut. Hän oli ystäväni. Unohduin hetkeksi katsomaan käpäliäni.
//Lepa?

Lepakkohuuto kehräsi hieman, kun Rosmariinitassu sanoi olevansa vastuullisempi kuin kaikki nuoret soturit yhteensä. Tietysti hän sanoisi niin. Ja kun tämä kysyi uskoiko hän todella saavansa jo pian oppilaan Lepakkohuuto puhahti hieman.
“En oikeasti ole varma, mutta toivoisin. Haluaisin jo pian oman oppilaan, sillä normaalit soturin tehtävät alkavat käydä tylsäksi. Mutta mikäpä siinä, kyllä minä vielä jotain itselleni keksin”, kolli naukui ja heilutteli hieman häntäänsä. Hän kyyristyi ottamaan taas palan variksesta ja nieleskeli sen nopeasti.
“Mutta mitä ajattelit tehdä ensimmäiseksi, kun sinusta tulee soturi - ja Kamomillatassusta tietenkin?” Lepakkohuuto kysyi katsoen Rosmariinitassua silmiin. Naaraan silmät olivat kauniit ja siniset. Myöskin hänen turkkinsa oli sileä ja kiiltävä. Koskaan kolli ei ollut oikein huomioinut niitä asioita hänessä. Hän tuntui punastuvan ja käänsi katseensa pois.
“Hiljaisuustassu ainakin tietää… hän on vain kälättänyt siitä, miten hienoa olisi viimein mennä itsekseen ulos tutkimaan paikkoja joissa ei ole vielä käynyt. Myös veikkaan, että hänen tehtävänsä on yrittää hurmata mahdollisimman monta kissaa, joten varo vain tai hän on pian sinunkin perässäsi”, kolli naurahti edelleen toisaalle katsellen.

//Rosmy?

Jäin hetkeksi katselemaan ystävääni. Yritin olla huomioimatta kylkeäni, jota soturi oli tökännyt kipeällä käpälällään. Siihen oli jäänyt hieman verta Lepakkohuudon haavasta. En vaivautunut putsaamaan sitä vaan haukkasin ensimmäisen haukkunu variksesta. Tiesin sen olevan Lepakkohuudon lempiruokaa joten en valittanut vaikka en ollut mikään isoin variksenrakastaja.
“Älä ole niin vaatimaton. Etkö haluaisi rehennellä soturin roolillasi edes hieman? Annan sinulle nyt mahdollisuuden”, sanoin hiljaa. Haluisin todella kuulla edes pienen lauseen siltä Lepakkotassulta, jonka kanssa leikin aina leikkejä jotka olisivat nyt liian pentumaisia varsinkin leikkiä koko klaanin edessä.
“Kaippa se on ihan hienoa. Ei varmaankaan kestä kauaa, että saan myös itselleni oppilaan. Ja onhan soturina olossa omat hyvät puolensa. Toki vastuuta on enemmän, ja en tiedä kuinka paljon sinulle uskaltaa antaa”, kolli kiusoitteli ja virnisti. Sydämeni hakkasi lujempaa ja virnistin takasin.
“Minä olen vastuullisempi kuin kukaan teistä nuorista sotureista yhteensä”, sanoin muka loukkaantuneena. Tiesin, että lauseeni oli valtava valhe, koska minä en todellakaan ollut vastuullinen.
“Luuletko oikeasti saavasi oppilaan pian? Tuiskupentu, Säröpentu ja Lainepentu ovat kyllä varmaan yhtä pian oppilaita kuin minä olen soturi”, sanoin ja katsoin Lepakkohuutoa. Pelkäsin, että jos kolli saisi oppilaan hän jättäisi minut eikä vaivautuisi edes syömään kanssani näin. Ehkei hänellä edes olisi aikaa siihen. Haukkasin taas palan variksesta vaikka nieleminen tuntuikin hankalalta ahdistavien ajatusten takia.
//Lepa?

Lepakkohuuto jännittyi ja sirren hymähti, kun Rosmariinitassu sanoi olevansa hieman kateellinen siitä, että hän oli jo soturi. Tummanharmaa kolli otti vain heille jaettavaksi tuodusta variksesta palan.
“Vai niin. Ei sinun soturinimityksiisi varmasti niin kauaa ole”, hän vain murahti, kun oli saanut suunsa tyhjäksi. Hän huomasi, että Rosmariinitassu ei ollut vielä ottanut edes pientä haukkua variksesta.
“Syö nyt sinäkin, vai yritätkö pulskistaa minua kuin kotikisua”, Lepakkohuuto kiusasi ja tökkäsi naarasta hellästi kipeällä etutassullan ja sävähti, kun kipu tulvahti haavoihin. Hän myös huomasi, että verta oli taas levinnyt turkille haavojen ympärille ja alkoi siistiä sitä pois. Rosmariinitassu katsoi häneen hetken ja otti sitten palan variksesta.
“Älä ole niin vaatimaton. Etkö haluaisi rehennellä soturin roolillasi edes hieman? Annan sinulle nyt mahdollisuuden”, naaras naukaisi hiljaa. Lepakkohuuto siristi hieman silmiään ja kohautti lapojaan.
“Kaippa se on ihan hienoa. Ei varmaankaan kestä kauaa, että saan myös itselleni oppilaan. Ja onhan soturina olossa omat hyvät puolensa. Toki vastuuta on enemmän, ja en tiedä kuinka paljon sinulle uskaltaa antaa”, kolli naukaisi hieman piikittelevästi naarasoppilaalle ja virnisti.

//Rosmy?

Saalistuspartio saapui leiriin, joten pyyhälsin heti tuoresaaliskasalle. Lepakkohuuto ontui yhtä tassuaan joten päätin kysyä mitä hän oli mennyt tekemään. Kehräsin huvittuneesti kollin vastaukselle. Hilleripilvi lähestyi meitä.
“Minusta sinun pitäisi mennä parant-” hän aloitti. Keskeytin soturin tyystin.
“Minulla on hirveä nälkä! Syödään jotain yhdessä”, sanoin kovalla äänellä Lepakkohuudolle. Musta kolli kääntyi valitsemaan meille saalista ja minä huiskaisin häntääni saadakseni Hilleripilven huomion.
“Minä hoidan tämän”, kuiskasin, koska tiesin ettei ylpeä ystäväni suostuisi ikinä menemään parantajalle jonkun Hilleripilven käskystä. Kolli tuhahti ja lähti. Huokaisin helpotuksesta ja katselin sitten kuinka Lepakkohuuto tassutti aukion laidalle raahaten varista vaikean näköisesti. Kiirehdin perään ja istuuduin kollin viereen, kun tämä oli saanut saaliin tarpeeksi syrjään. Hymyilin kollille mutta tuo ei vaikuttanut olevan tarpeeksi iloinen hymyilemään.
“Saitte kuitenkin fasaanin kiinni. Se on minusta aika hienoa. Kaiken lisäksi olen jopa hieman kateellinen, että olet soturi”, huokaisin. Lepakkohuuto jännittyi. Olin kollille todella kateellinen mutta koko totuutta en ollut valmis myöntämään. Yritin vain saada kollin paremmalle mielelle.
//Lepa?

Lepakkohuuto tuhahti, kun Hilleripilvi kysyi pystyikö hän kävellä haavoittuneella tassullaan. Tummanharmaan kolli nousi seisomaan.
“Tietysti pys-”, hänen lauseensa jäi kesken, kun hän laski tassulle painoa ja kipu lähti aaltojen lailla tassusta aina hännänpäähän ja korvannipukkoihin asti. Lepakkohuuto joutui nostamaan tassuaan hieman ilmaan ja katsoi ärtyneenä löyty katse naamallaan toiseen soturiin, joka katsoi häneen.
“No ehkä en”, Lepakkohuuto tuhahti ja katsoi nolona toisaalle. Hän ei pitänyt siitä, että joutui myöntämään asian. Se tuntui kollista naurettavalta ja heikkouden näyttämiseltä.
“Silloin on varmaan parempi palata”, Hilleripilvi totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja antoi kollin ottaa fasaanin oteeseensa. Sen suurta ruumista oli varmasti hankala kantaa yksin ja Lepakkohuudon kipeällä jalalla sitä olisi vaikeaa kantaa, joten Hilleripilven tulisi raahata sitä mukanaan, kunnes Hiljaisuustassu ja Lehtituuli voisivat tapaamispaikalta auttaa häntä kuljettamaan sen.
“Minä haen sen oravan aiemmalta ja tulen tapaamispaikalle. Lähde sinä vain edeltä, tuota fasaania on varmasti vaikea kantaa yksin”, Lepakkohuuto naukaisi ja lähti palaamaan paikkaan, jossa he olivat oravan napanneet.
Jonkin aikaa tummanharmaan soturin kesti sinne ontua, mutta lopulta hän pääsi hakemaan oravan. Hän nappasi sen mukaansa ja lähti kohti paikkaa, johon muut olivat varmasti jo kokoontuneet.
Lepakkohuudon arvaus osui oikeaan. Kun hän pääsi viimein tapaamispaikalle, kaikki - jopa Hilleripilvi fasaanin kera - olivat päässeet paikalle.
“Kaikki ovat viimein paikalla, lähdetään”, Lehtituuli naukui vilkaistessaan paikalle tulleeseen Lepakkohuutoon. Kaikki lähtivät siis liikkeelle ja Hiljaisuustassu jopa hidasti Lepakkohuudon vierelle.
“Haluatko nojata minuun?” oppilas kysyi saaliinsa takaa mumisten ja nyökäten kohti soturin haavoittunutta tassua. Lepakkohuuto pudisti tietenkin päätään. Ei hän missään nimessä halunnut näyttää heikolta.

Päästyään leiriin Lepakkohuuto vei oravan tuoresaaliskasaan muiden partion jäsenten kanssa. Hän laski oravan sinne ja lähes loikkasi ilmaan, kun Rosmariinitassu olikin yhtäkkiä hänen vierellään seisomassa ja katsomassa heidän tuomiaan saaliita.
Lepakkohuudon oravan lisäksi Hilleripilvi oli tuonut heidän nappaamansa fasaanin, Lehtituuli oli tuonut pulun ja hiiren ja Hiljaisuustassu pienen jäniksen.
Tummanharmaa kolli oli juuri lähdössä, kun Rosmariinitassu esittikin kysymyksen: "Mitä olet mennyt tällä kertaa tekemään, hiirenaivo?" hän naukaisi nyökäten kohti Lepakkohuudon etutassua.
“En mitään! Fasaani vain nokki ja kynsi sen haavoille”, Lepakkohuuto tokaisi yrittäen esittää, ettei se ollut mitään tai, että tassuun ei edes sattunut.

//Rosmy?

Fasaanit olivat Hilleripilven mielestä komeita lintuja. Niiden kirjava sulkapeite oli vaikuttava näky, ja ne liikkuivat metsässä ylväästi tepastellen kuin olisivat omistaneet koko paikan. Harmi vain, että kissat olivat ravintoketjussa niitä ylempänä; niiden kauniit sulat päätyisivät aterian jälkeen jonkun petiin pehmukkeiksi.
Hilleripilvi hiipi ketterästi ja ääneti aukion toiselle puolelle käyttäen maaston kohoamia ja puita suojanaan. Fasaani ei tuntunut aistivan vaaraa, sillä se vain jatkoi aukion kiertämistä nostellen elegantisti teräväkyntisiä jalkojaan.
Lepakkohuudon tummasta turkista näkyi vain pieni palanen alas kurkottelevien tuuheiden kuusenoksien lomasta. Hilleripilvi oletti kollin olevan valmiina ja aloitti suunnitelmansa ensimmäisen vaiheen. Hän syöksähti esiin mättään takaa hurjasti ulvoen ja sähisten ja yritti huitoa käpälillään fasaania kohti, jotta se olisi lähtenyt juoksemaan Lepakkohuudon piilopaikkaa kohti.
Parin silmänräpäyksen ajan vaikutti siltä, että kukko oli aikeissa vastata laikukkaan soturin haasteeseen, mutta sitten se käännähtikin kannoillaan ja lähti viilettämään kohti Lepakkohuutoa. Hilleripilvi liukui pysähdyksiin ja seurasi sivusta, kun tumma kolli loikkasi fasaania kohti kynnet ojossa. Fasaani pani kampoihin ihan kunnolla, mutta Lepakkohuuto osoittautui lopulta tilanteen voittajaksi.
Hilleripilvi tassutti lähemmäs häntä tyytyväisesti selän ylle kaartuen. Hänen suunnitelmansa oli ollut kerrassaan loistava! Kun hän siirsi ylpeyttä paistavan katseensa maassa retkottavasta kuolleesta eläimestä Lepakkohuutoon, hän huomasi soturin loukkaantuneen.
Näytti siltä, että fasaani oli onnistunut antamaan kollille kunnolla köniin, ennen kuin oli potkaissut tyhjää. Hilleripilvi irvisti nähdessään verta tihkuvat haavat klaanitoverinsa etutassussa.
“Tuo ei näytä hyvältä”, hän tokaisi ja kumartui tutkailemaan jalkaa, jota Lepakkohuuto pesi kielellään. “Pystytkö kävelemään sillä?”
Jos haavat olivat este liikkumiselle, heidän saalistuksensa jäisi tähän. Toisaalta, hämärä oli jo alkanut laskeutua metsään, ja heidän oli määrä tavata Lehtituuli oppilaineen sovitussa paikassa ennen pimeää, joten he voisivat yhtä hyvin hakea saamansa saaliit mukaan ja palata odottamaan muita.

//Lepakko?

Huohotin väsyneenä leikistä. Pieni kehoni ei ollut yhtä kestävä kuin ison soturin.
“Oletko jo väsynyt?” Tulisielu kysyi lempeästi. Nyökkäsin.
“Voisin ottaa tähän väliin nokoset. Kiitos, kun leikit minun kanssani”, sanoin ja nyökkäsin taas nyt kunnioittavasti esittääkseni samalla hyvästit.
“Hei sitten”, soturi naukui iloisen oloisena ja lähti. Minäkin lähdin omaan suuntaani, nimittäin suoraan pentutarhaan. Tassutin makuusijalle, jolla nukuin joka yö ja käperryin levolle. En yleensä ottanut tähän aikaan päivä unia mutta tänään olin noussut aikaisin. Pesässä oli oudon hiljaista, kun siellä ei ollut ketään mutta hiljaisuus auttoi minua nukahtamaan.

Herätessäni tiesin, että olin nukkunut pitkään. Tiesin sen siitä, että Lainepentu nukkui sikeästi Tuiskupentu päällään. Nostin päätäni ja koitin tähyillä ulos. Se oli turhaa sillä pentutarhan sisäänkäynti oli niin syrjäisessä kohtaa ettei siitä päässyt edes valoa sisään kuin vain valoisimpina päivinä. Nuuskin ilmaa sen toivossa, että haistaisin oliko yö vai päivä. Ei tulosta. Tyhmä ajatus. Työnsin kuononi takaisin käpälieni alle ja koitin saada unta.

Ilmeisesti onnistuin, koska heräsin uudelleen vasta päivällä. Tällä kertaa tiesin, että oli päivä, koska Mäntyviiksikin oli hereillä ja hän ei ollut koskaan hereillä yöllä ellei ollut hätätilanne. Pyysin ikikuningatarta leikkimään ja hän vei minut ulos. Sisareni jäivät nukkumaan pesään. Leikin hetken Mäntyviiksen kanssa sammalpallia ja pyyhälsin sitten jonnekin muualle. Kävelin ympäri leiriä tekemisen puutteessa. Lopulta päätin mennä syömään hieman aamiaista. Oppilaat aterioivat jonkin matkan päässä ja salakuuntelin hetken heidän keskusteluaan. He puhuivat harjoituksista ja mestareistaan. Syötyäni istuskelin (lumi)sateen suojassa ihan leirin laidalla pienessä kolossa. Katselin lumihiutaleiden leijailua. Ne kasautuivat maahan ohueksi peitteeksi. Mäntyviiksi oli kertonut, että jokainen niistä oli erilainen. Myös jokainen kissa oli erilainen. Se oli aika hienoa. Jokainen oli omanlaisensa. Toisaalta jotkut kissat näyttivät ihan identtisiltä vanhempiinsa verrattuna. Olin siis ikikuningattaren sanoista hieman hämilläni. Katselin, kun Rosmariinitassu käveli ohitseni. Hän seurasi soturia nimeltä Kärppämyrsky. Kärppämyrsky oli - minun näkökulmastani - kuin Rosmariinitassun isosisko tai ottoemo. Olisin halunnut itsellenikin emon. Ihan oman emon. Oma emoni kun siirtyi jonnekin elämän jälkeiseen maailmaan synnyttyäni. Toivoin todella, että tämä oli siirtynyt henkineen päivineen Pimeyden Metsään. Näkisin hänet ehkä sitten, kun kuolisin. Toivottavasti tapaisin silloin isänikin. Kumpikaan heistä tai kukaan meistä pennuista, kun ei ollut ikinä tavannut heitä tai tuntenut heitä. Se suretti minua hiukan mutta ei liikaa. Elämän ehdoilla mennään ja sitä rataa. Tosi optimistista. Tuhahdin.

Lainepentu jakoi saaliin sisarensa kanssa ja pian sen jälkeen poistui parantajan pesästä tämän pyynnöstä, vaikka olisikin halunnut jäädä vielä vahtimaan tätä ja varmistamaan, että kaikki oli hänellä hyvin.
Nuori siniharmaa naaras antoi katseensa haravoida leiriä, mutta ei keksinyt mitään tekemistä itselleen. Hän olisi todella halunnut olla jo oppilas. Se olisi ollut niin paljon mielenkiintoisempaa.
Huokaisten hän kuitenkin suuntasi kohti pentutarhaa. Eihän hänellä oikein muutakaan tekemistä ollut. Ainoa asia, mitä pentu kuten hän saattaisi tehdä leirissä oli joko leikkiä tai nukkua, eikä häntä huvittanut muiden seura.
Lainepentu asettui makuulle pentutarhaan makuusammalille. Hän painoi päänsä etutassujensa päälle, sulki silmänsä ja asetti häntänsä kuonolleen. Se oli siniharmaan naaraan mielestä rennoin ja paras asento nukkua, joten hän nukkui monesti sillä tavoin.

//Uni//
Lainepentu katsoi Henkäystähteen. Hän katsoi pentua arvioivin katsein ja heilautti häntäänsä.
“Tule. Lähdet ulos kanssani. Sillä tavoin arvioin olisiko sinusta minun oppilaakseni”, päällikkö naukui. Lainepennun tassuja kutkutti, kun hän katsoi päällikköön. Hän heilutti häntäänsä innoissaan, mutta yritti muuten peittää intonsa.
“Mainiota, kiitos”, hän naukaisi yrittäen kuulostaa järkevältä soturilta eikä innokkaalta pikkupennulta. Henkäystähti lähti siis johdattamaan häntä ulos leiristä metsään. Lainepentu keskittyi koko ajan vain Henkäystähteen. Jos tällä olisi hänelle jotain tärkeää asiaa, hän ei halunnut haaveilla ja ohittaa hänen puheitaan täysin.
“No niin. Lainepentu, sinun tehtäväsi on näyttää mitä sinä jo osaat. Näytä mihin pystyt ja mitä olet saanut opittua ollessasi pentu”, Henkäystähti naukui pysähtyen. Lainapennun piti pinnistellä, ettei törmännyt suoraan päällikköön tämän pysähtyessä. Hän väisti hänet ja kiersi hänen vierelleen.
“Mitä teen ensiksi?” Lainepentu kysyi arvokkaalla äänellä katsoen klaaninpäällikköön. Hän yritti näyttää arvokkaalta ja vahvalta hänen edessään. Henkäystähti katsoi häneen hievahtamatta.
“En tiedä. Etsi vaikka jotain riistaa. Sinun piti näyttää taitojasi, joten näytä jotain”, päällikkö naukui pitäen katseensa koko ajan Lainepennussa. Pentu nyökkäsi ja asettui vaanimisasentoon. Hän haisteli ilmaa ja pian löysi hiiren.
Hän nappasi sen nopeasti ja toi sen päällikön luokse. Pian hän nappasi myös oravan ja sen jälkeen linnun. Henkäystähti näytti yllättyneeltä. Hän katsoi vaikuttuneesti Lainepentuun.
“Mainiota, tämä riittää”, hän naukaisi, nappasi oravan ja lähti suuntaamaan taas kohti leiriä. Lainepentu ahtasi linnun ja hiiren suuhunsa ja loikki päällikkönsä perään.

Lainepentu katsoi leirin laidalla kohti päällikön pesää. Olisipa hän oikeasti päässyt todistamaan itseään. Olisipa hän jo oppilas. Hänellä oli niin kamalan tylsää. Muut sentään pääsisivät kokoontumiseen, mutta hän ei. Tai ei kyllä monet muutkaan päässeet, mutta silti. Se ei muuttanut asiaa!

//Joku?

Olin nauttinut omasta rauhastani leirin pääaukiolla, kun huomasin Loskalauhan lähestyvän minua. Olin jopa hieman harmissani ja ärsyyntynyt, kun huomasin mustaturkkisen nuoren kollin tulevan juttelemaan minulle. Hän avasi keskustelun tervehtimällä, jonka jälkeen hän kysyi miten minulla ja tyttärilläni meni. Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi olivat palanneet muiden mukana takaisin Kuolonklaaniin Eloklaanista jo kuita sitten. Kaikesta päätellen Loskalauha ei ollut vaihtanut kuulumisia itseään hieman vanhempien sotureiden kanssa, kun tämä ei ollut tietoinen siitä, miten he olivat kotiutuneet. Mutta toisaalta, en ollut minäkään. Lammikkoloikka oli ainoa pennuistani, jonka kanssa olin edes viime aikoina keskustellut. Varissulka edelleen kiukutteli, enkä tätä nykyä vaivautunut edes laskemaan kollia pojakseni. Jos hän todella inhosi minua niin paljon, ettei halunnut olla kanssani tekemisissä, niin ongelma oli hänen, ei minun. Olin tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja hän kiitti minua siitä tällä tavalla, joten hän oli omillaan.
"Hyvin", vastasin lyhytsanaisesti entiselle oppilaalleni. "Mutta jos tahdot tietää mitä tyttärilleni kuuluu, on sinun kysyttävä sitä heiltä itseltään. Kenties sinun pitäisikin tutustua heihin paremmin, eikä olla täällä juttelemassa minun kanssani. Tiedät kai, että klaani tarvitsee uusia jäseniä, kun Pimeyden Metsä ei ole suonut uusia pentujakaan sitten lehtisateen."

//Loska?

Lätäkkölempi nyökytteli päätään.
"Oli suuri kunnia saada niin iso tehtävä isältä", naaras naukui rauhallisella äänellä ja viittasi heidän tehtäväänsä Eloklaanin vartijoina, "mutta kieltämättä kotona oleminen on ollut mukavaa. Toki siihen meni hetki totutella, ettei meidän täytynytkään enää tarkkailla muita taukoamatta. Olen yrittänyt keskittyä itseeni ja itseni kehittämiseen. On hyvä kehittää omia heikkouksiaan, jotta pärjää elämässä paremmin."
Lätäkkölempi vilkaisi sisartaan, joka vuorostaan nyökytteli hitaasti päätään.
"Se kuulostaa ihan hyvältä", Lampiväre tokaisi ja väläytti sisarelleen hymyn.
"Niinpä. Oletko sinä ajatellut, että yrittäisi kehittää esimerkiksi taistelutaitojasi? Siitä voisi olla hyötyä, jos klaanit ajautuvat uudelleen sotaan tai joku petoeläin käy kimppuun kesken partion", Lätäkkölempi naukui mietteliäänä. Hän tiesi, ettei hänen sisarensa ollut edes keskivertotason taistelija, joten Lampiväreen olisi ollut hyvä panostaa enemmän heikkouksiinsa.
"Luuletko sinä, että uusi sota olisi tulossa?" Lampiväre kysyi ja siristi silmiään. Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
"Minä luulen, että se tulee vielä joskus. Isä inhoaa eloklaanilaisia. Miten sinä luulet, että hän voisi lopun ikäänsä elää sovussa vihollistensa kanssa?" Lätäkkölempi kysyi, mutta jatkoi ennen kuin Lampiväre ehti vastata, "mutta se ei ollut se pointti, vaan kysyin sinulta aivan muuta."

//Lampi?

Lepakkohuuto nyökkäsi, kun Hilleripilvi ehdotti tapaa saalistaa fasaanin. Hänelle suunnitelma siitä, että toinen soturi säiköyttäisi fasaanin häntä kohden ja hän nappaisi sen kuulosti hyvältä. Hän ajatteli jo mielissään muiden kissojen ilmeitä, kun he kantaisivat sen sisälle leiriin yhdessä. Siitä ainakin riittäisi heille syötävää hetkeksi.
“Lähdetään. Parempi pistää vauhtia, ennen kuin se fasaani päättää lähteä jonnekin, mistä emme sitä enää pääse nappaamaan”, tummanharmaa kolli naukaisi ja lähti seuraamaan Hilleripilveä, jonka hän antoi jäljittää fasaanin.
Hetken päästä Hilleripilvi pysähtyi ja nyökkäsi kohti läheistä pientä aukeaa. Lepakkohuuto tassutti varovasti kollin vierelle katsoen suuntaan, johon kolli oli viitannut. Siellä hän näki sen fasaanin. Hän vilkaisi Hilleripilveen, joka vilkaisi häneen.
“Lähden kiertämään sen taakse, joten ole valmiina”, kolli ilmoitti. Lepakkohuuto nyökkäsi ja asettui valmiiksi. Jos mikään menisi pieleen, - toivon mukaan kuitenkaan ei - tummanharmaa kolli olisi valmis syöksymään linnun perään. Kuitenkin sen suuri koko ja terävät kynnet ja nokka saivat kollin hieman hermostuneeksi - vaikka ei hän sitä koskaan olisi suostunut myöntämään.
Lepakkohuuto jännitti lihaksensa, kun huomasi Hilleripilven asettuneen valmiuteen ja antoi merkin, että oli valmis aloittamaan. Lepakkohuuto antoi hänkin merkin valmiudesta. Hän katsoi tarkkaan, kun Hilleripilvi päästi kovaäänistä ulinaa ja rynnisti lintua kohti. Aluksi se näytti harkitsevan hyökkäystä, mutta kurvasi sitten kauemmas kollista kohti piilossa kyyhöttävää Lepakkohuutoa.
Lepakkohuuto iski kyntensä suureen lintuun, kun se tuli vauhkoontuneena tarpeeksi lähelle. Se kuitenkin räpytteli siipiään ja heilutteli jalkojaan uhkaavasti. Se onnistui repimään hieman karvaa kollin kyljestä ja nokkimaan hänen tassuaan ikävästi. Kuitenkin vastustelusta huolimatta kolli onnistui lopulta tappamaan linnun niin, että sen liikkeet heikentyivät ja lopulta loppuivat täysin. Hän sihahti vielä linnun kuolleelle ruumiille ja alkoi nuolla nokittua ja veristä tassuaan. Se oli onnistunut saamaan haavoja kollin etutassuun ja haavoja kirveli suunnattomasti.

//Hilleri?

Makoilin sammalpedillä ja liikutelin kokeeksi vähän tassuani. Saisin mennä jo piakkoin takaisin pentutarhaan. Nousin Hitaanloisesti istumaan ja odotin lupaa lähteä takaisin pentutarhaan. Huomsin yllätäen sumutuulen ja päätin kysyä asiaa.
"Saanko mennä nyt takaisin pentutarhaan?", kehräsin kysyvästi. Sumutuuli katseli minua hymyillen.
"Saat mennä kunhan et rasita sitä hetkeen", sumutuuli myöntyi. Hihkaisin innokaasti ilosta ja laskeuduin sammalpediltä alas ja tassutin ulos pesästä ylpeänä. Tassutin kohti pentutarhaa ja sisälle päästyäni tassutin sammalpedille jonka jaoin pentuetoverieni kanssa, he kyllä taisivat olla jossain pesän ulkopuolella mutta minä halusin nyt nukkua joten käperyin maakualusilleni ja torkahdin oitis ja nukahdin.

Heräsin taas siinä pimeähkössä ja sumuisessa metsässä jossa syöksyaskel oli hyökkänyt kimpuuni. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin oitis edessäni kaikki kissat joiden kanssa olin läheinen ja joiden kanssa olin muutenkin puhunut. Kaikkien katseessa oli hullu katse ja jokaisella oli kynnet esillä tosin syöksyaskeleen turkki olikin jo veressä.. Se varmaan oli jäänyt viime yöltä minun vereni.. Kaikki kissat loikkivat päälleni näykien purien ja raapien kunnes he olivat nylkeneet minut yhteis voimin. Räpäytin silmäni peloissani auki ja päästin kovan uikutus äänen, onneksi pentutarhassa ei ollut ketään kuulemassa sitä.
*miksi.. Miksi..! Miksi näen nukkuesani unta missä kissoja joiden kanssa olen koskaan ikänäni juttustelut -tai ensimäisessä ainoastaan syöksyaskel. Hyökäävät kimpuuni ja tappavat minut?! Seuraavan kerran varmaan kaikki klaanin kissat tulevat ja tapavat minut!* kysyin hiljaa mielessäni sydän kurkussa ja itkuisena.

//joku saa tulla seuraa :D

Hiljaisuustassu tassutteli Aamuraidan vierelle. Hänet oli määrätty aamupartioon ja naaras sattui olemaan samassa partiossa. Se kelpasi valkoruskealle kollille hyvin. Aamuraita vaikutti hänestä ihan mukavalta kissalta.
“Huomenta Aamuraita!” kolli tervehti soturia kunnioittavasti ja nyökkäsi tälle. Aamuraita hymyili hänelle.
“Hyvää huomenta Hiljaisuustassu! Kuinka koulutuksesi on sujunut?” musta naaras kysyi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Miten sinulla on mennyt, näin ihan yleisesti?”
“Minullakin on mennyt hyvin.”
“Mukava kuulla-” Hiljaisuustassu ei kerennyt jatkaa, kun hänen mestarinsa Lehtituuli saapui kaksikon luokse.
“Lähdetään. Matotaisto ei ole vielä täällä, mutta saa ottaa meidät kiinni. Omapahan on vikansa, kun on niin hidas”, naaras naukui ja lähti johtamaan oppilastaan ja Aamuraitaa ulos leiristä. Hiljaisuustassu pysytteli edelleen Aamuraidan vierellä.
“Lehtituuli on aina tällainen äkäpussi”, hän tuhahti hiljaa Aamuraidalle. Naaras vilkaisi häneen pieni huvittunut hymy naamallaan.
“Et saisi puhua noin mestaristasi”, hän naukaisi katsoen eteenpäin. Hiljaisuustassu vain puhahti hiljaa.
Hiljaisuus alkoi ympäröidä partiota, kunnes heidän takaansa alkoi kuulua ääniä. Partio pysähtyi ja kolmikko pörhisteli turkkejaan varautuneena. Kuitenkin esiin vain asteli Matotaisto.
“Tulithan sinä! Ihmettelin ajattelitko sittenkin vain jättää väliin”, Lehtituuli tuhahti ja lähti vain jatkamaan matkaa eteenpäin. Hiljaisuustassu töllisteli kollia vielä hetken ja lähti sitten mestarinsa perään Aamuraita edellään.

Hiljaisuustassu näki leirin jo lähenevän. Hän ravisteli tassujaan samalla, kun tepasteli ohuessa lumi ja kuura kerroksessa.
“Minusta oli mukavaa jutella ja partioida kanssasi, Aamuraita”, kollioppilas naukui kohteliaasti. Soturitar hymyili hänelle.
“Sinunkin kanssasi on oikein mukavaa olla”, hän vastasi samalla, kun asteli sisään leiriin. Hiljaisuustassu hymyili. Hän käänsi nyt katseensa muualle ja Aamuraita tassutti pois. Valkoruskea kolli huomasi Kamomillatassun. Tämä jutusteli hieman Syöksytassun kanssa, kunnes soturi tassutteli pois. Hiljaisuustassu tepasteli nopeasti tuoresaaliskasalle, nappasi sieltä oravan ja meni naaraan luokse.
“Hei Kamomillatassu! Saako tähän istua?” kolli kysyi viitaten hännällään naaraan viereen.

//Kamo?

Talustelin muka horjahtelevinani eteenpäin säröpentu selläsäni kunnes pyllähdin maahan ja tunsin kuinka säröpentu liukui närkästyneen oloisena alas selästäni.
"En jaksa enään olla mäyrä.. Siis voin olla yhä mäyrä mutta en jaksa enään kanniskella sinua ympäri leiriä enään yhtäkään kertaa", mauuin. Säröpentu sirristeli silmiään edessäni ja nyökksi sen merkiksi varmaan että voisin olla ihan vain mäyrä.
Ravistelin hetkisen turkkiani niin että se joutui takuun ja aloin murista leikkimielisesti.
"Minä syön sinut!" murahdin leikkimielisesti ja huomasin kuinka jotkut pysähtyivät töllistelemään mutta he varmaan tajusivat että se oli vain leikkiä ja tassutivat ties mihin jatkamaan omia asioitaan. Säröpentu kirkaisi innosta edessäni ja hyppäsi niskaani vinkuen iloisena ja läimmi minua pehmein tassuin selkään kunnes olin kaatuvinani kyljelleen ja käänyin sellälleni niin kolli siirtyi salaman nopeasti pois alta ja alkoi murista leikkimielisesti silmissä loistaen pieni innostuksen pilke joka katosi oitis ja sen tilalle tuli hillitympi innon pilke. käänähdin taas oikein päin, Olin nousemassa pystyyn kun tunsin että säröpentu loikkasi uudestaan päälleni ja alkoi takoa selkääni pehmein tassuin. Huomasin yllätäen kumppanini tattihallan ja silmissäni välähti ilkikurinen pilke, yllätäen tattihalla huomasi meidät ja sitten kolli tassuti kehräten huvituneena minun ja edelleen selkääni takovan säröpennun luo.
"Onko kivaa?" tattihalla uteli naurahtaen. Nyökkäsin kehräten kumppanilleni ja näin silmissäni kuinka meillä kahdella olisi omia pentuja leikkimässä tattihallan kanssa niinkuin säröpentu minun kanssani nyt. Kuitenkin heräsin yllätäen unelmistani ja huomasin että tattihalla oli istuutuutunut maahan ja katseli meitä huvituneena. Tunsin kuinka säröpentu lopetti takomisensa ja hyppäsi pois päältäni. Nousin nopeasti istumaan ja kehräsin. Aloin sukimaan turkkiani pitäen kuitenkin tarkasti ympäristöä silmällä sen varalta että säröpentu tekisi yllätyshyökkäyksen, niin itse asiassa pentu tekikin niin lujaa hän hyppäsi minua päin että menetin tasapainoni ja kaaduin kyljelleni maahan silmissä hölmistynyt katse kun pentu oli saanut minut kaadettua. Tunsin kuinka säröpentu alkoi taas leikkimielisesti kehrämään ja pomppasi päälleni.
"Minä päihitin ison mäyrän", säröpentu miukui ylpeällä äänellä.

//särppä ;D

Katselen sisartani hymyillen ja aloin syömään oravaa kunhan lainepentu oli antanut sitä minulle. Haukasin pari palaa ja aloin pureskella vilkuilen aina välillä parantajien touhuja. Käänsin kuitenkin pääni lopulta enkä enään kääntynyt vilkuilemana parantajien touhuja vaan työnsin puolisyödyn oravan lainepennulle.
"Syö sinä loput", mau'uin hymyillen sisarelleni ja käperyin mahdollisiman mukaavan asentoon liikauttamatakaan venähtänyttä käpälääni. Kun sisareni oli syönyt niin minua haukkotutti syvästi ja pyysin että siskoni menisi pois jota saisin nukkua. Lainepentu nyökkäsi ja tassutti pois. Laskin pääni käpälieni päälle ja nukahdin.

Aikaisin silmäni pimeöhkössä ja sumuisessa metsässä, aloin tassutamaan eteenpäin varuillani. Yhtäkkiä kuulin äänen takaani ja käänähdin säikähtäneenä huomaten edessäni valkoisen kollin ruskeilla raidoilla ja jäänsinisillä silmillä. Tämän kynnet olivat esillä ja silmissä loisti hullu katse. Peräänyin pari askelta silmät viirussa kauhusta ennen kuin hullu katseinen kolli loikkais päiälleni. Tunistin kollin syöksyaskeleeksi juuri ennen kuin kolli hyökkäsi päälleni ja listi minut niin kivuliaasti että olisin voinut vaikka kuolla oikeasti silkasta unen kivusta. Yllätäen tunsin kammalinta kipua siinä venähtänyttä häntääni. Yhtäkkisesti heräsin silkasta pelosta ja vilkuilin ympärilleni vinkaisten pelokaasti mutta kukaan ei onneksi herättänyt. Lopulta minäkin nukahdin uudestaan nähden rauhaisaa unta.
//mahdollisesti joku? ;D

Lepakkohuuto oli paikantanut oravan, jonka myös Hilleripilvi havaitsi maistellessaan ilmaa suu raollaan. Tumma soturi viittoili lyhyehköllä hännällään hänelle merkin jäädä odottamaan paikoilleen, kun tämä itse lähti kiertämään pörröhännän toiselle puolelle vatsa maata viistäen.
Alkuun Hilleripilvi keskittyi käynnissä olevaan saalistustilanteeseen täysin. Sitten häntä alkoi kuitenkin piinata toisen kerran etujalan kyynärpäähän jäänyt sukimaton, multainen kohta. Hän ei mitenkään voinut antaa sen olla, ja niinpä hän päätti luottaa siihen, että hänen saalistustoverinsa osaisi napata oravan yksinään sillä välin, kun hän hoitelisi ikävän kosmeettisen vaivan.
Se oli kuitenkin vain ollut toiveajattelua, sillä hetken päästä Hilleripilven korviin kantautui oravan säikähtänyt vinkaisu ja hän kuuli eläimen lähtevän rynnistämään hädissään häntä kohti. Hän käänsi päätään ja näki juuri parahiksi eläimen saapuvan kohdalleen. Hänen ei tarvinnut kuin vain läimäistä sitä rivakasti käpälällään ja syöksyä heti perään antamaan sille tappopuraisu, ennen kuin se ehti tointua iskusta. Mitä pentujenleikkiä!
Lepakkohuuto hölkytti takaisin hänen luokseen, mutta ei vaikuttanut yhtä innostuneelta hänen onnistumisestaan. Hilleripilvi ei antanut kollin lattean äänensävyn himmentää omaa loistettaan; hän nyt vain oli niin hyvä saalistaja, ja se oli täysin Kaamoskukan ansiota!
Kun toinen kolli ryhtyi haistelemaan ilmaa uudemman kerran saaliin toivossa, Hilleripilvi päätti yrittää auttaa tätä saamaan jotakin kiinni. Hän ei suinkaan halunnut, että soturille jäisi tästä retkestä huono maku suuhun vain koska hän oli niin paljon parempi saalistaja. Sitä paitsi, Hilleripilvi piti Lepakkohuutoa oikein mukavana kissana ja halusi tästäkin syystä pyrkiä vähentämään hankausta heidän välillään. Soturista voisi tulla hänelle joskus oiva liittolainen.
Hilleripilvi uppoutui hetkeksi imemään metsän hajuja. Osa oli niin laimentuneita, ettei niitä kannattanut ruveta edes tutkimaan, mutta hänen nenäänsä kutkutteli yksi tuoreempi tuoksu.
“Jossain lähistöllä on fasaani”, laikukas kolli sihahti hiljaa Lepakkohuudolle, joka vaikutti myös haistaneen saman. “Jos kokeillaan tehdä niin, että minä hiivin sen taakse ja ajan sen sinun luoksesi?”

//Lepakko?

Lainepennun sisällä kuohahti, kun Tuiskupentu pyyteli häneltä anteeksi siitä, että oli joutunut parantajan pesälle ja joutui jäämään sinne hetkeksi aikaa lepäilemään. Jokin siniharmaan pennun sisaren sanoissa sai hänet hyvin ärtyneeksi.
“Miksi sinä minulta pyytelet anteeksi?” hän aloitti tiuskaisten. “Ei ole sinun vikasi, että joudut jäämään tähän karmeaan loukkoon viettämään aikaasi! Jos et satuttanut itseäsi tahallasi, sinulla ei ole mitään syytä alkaa pyytelemään minulta anteeksi. Pidä vain huolta siitä, että paranet”, Lainepentu naukaisi nyt hellemmällä äänellä ja kosketti nenällään sisarensa otsaa.
Hän nousi ylös tuhahtaen pienesti.
“Lähden hakemaan jotain syötävää. Odota tässä, tuon sinullekin jotakin”, Lainepentu naukaisi ja lähti ulos pesästä ja suuntasi suoraan kohti tuoresaaliskasaa.
Lainepentu pysähtyi katsomaan ja arvioimaan saaliita. Hän pohti tarkkaan mikä vaikutti parhaimmalta.
Hetken pohdittuaan pentu päätyi valikoimaan kasasta oravan. Hän nappasi sen suuhunsa ja lähti takaisin kohti parantajan pesää. Orava oli isohko ja Lainepennun oli vaikea kantaa se itse, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä vaan asteli vain sisälle parantajan pesään oravaa vaikeasti kantaen.

//Tuisku?

Huomasin Tulisielun leikkisän asennon ja hännän heilauttelun. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun ajattelin tulevaa leikkiä.
“Mäyränselkä sopii, jos siis kerrot mitä se tarkoittaa. En ole ennen leikkinyt sitä”, kerroin naaraalle. Hän hymyili ja nyökkäsi.
“Tottakai. Siinä mäyrä - eli minä tässä tapauksessa - kuljetan sinua selässäni edes takaisin. Silloin siis olet mäyrän kyydissä”, hän kertoi innokkaasti. Nyökkäsin. Leikki kuulosti ihan hauskalle. Tulisielu antoi minun kavuta selkäänsä. Paljastin pikkuiset kynteni ja tartuin Tulisielun turkista kiinni. Koitin kavutessani selkään pistää kynsillä mahdollisimman vähän, ettei se sattuisi.
“Tuota, oletko kyydissä?” Tulisielu kysyi hieman epäröiden. Nyökkäsin aluksi mutta tajusin sitten ettei naaras nähnyt minua.
“Kyllä”, vastasin ja tunsin kuinka Tulisielu alkoi tallustamaan ympäriinsä. Kuvittelin itseni oikean mäyrän selkään. En tiennyt miltä ne näyttivät mutta ehkä jotakuinkin samalta kuin kissat. Tulisielun näköinen mäyrä tallusti tömistellen ympäri leiriä ja minä keikuin kyydissä kehräten. Leikki oli minusta oikein hauska.
“Ärr, olen suuren suuri mäyrä”, Tulisielu leikki. Kikatin pitäen kiinni hänen kehostaan vieläkin tiukemmin etten tippuisi suuren mäyrän suuresta selästä.
//Tuli

Kun kaksikko pääsi viimeinliikkeelle Hilleripilven valituksesta huolimatta, Lepakkohuuto lähti seuraamaan oravan hajua tarkkaan. Hänen täytyisi löytää jotain! Hän ei suostuisi palata tyhjin käpälin takaisin.
Pian tummanharmaa kolli kuuli rapinaa ja huomasi tuuhean hännän vilahtava puiden seassa. Hän asettui matalaksi ja viesti lyhkäisellä hännällään Hilleripilveä tekemään samoin. Toinen kolli tuntuikin ymmärtävän heti ja pysähtyi paikalleen kyyryssä.
Lepakkohuuto arvioi hieman matkaa ja lähti kiertämään oravan taakse. Hän ajatteli, että voisi koettaa napata oravan, ja jos se huomaisi hänet se lähtisi suoraan kohti Hilleripilveä. Senhän nyt ainakin pitäisi toimia, eikö?
Lepakkohuuto hipsi oravan taakse ja loikkasi tätä kohti jo voitonriemuisin ajatuksin. Kuitenkin orava käänsi päätään, vinkaisi ja lähti pinkomaan kohti Hilleripilveä. Lepakkohuuto huomasi toisen soturin vain siistivän turkkiaan eikä keskittynyt lainkaan saaliiseen.
Lepakkohuuto ajatteli heidän jo menettäneen toisen saaliin samalta kertaa, mutta oravan saavuttua tarpeeksi lähelle toinen kolli huomasi tämän ja nappasi sen nopeasti. Hän nosti katseensa oravasta Lepakkohuutoon näyttäen oikein ylpeältä itsestään. Tummanharmaa kolli sen sijaan oli osin ärtynyt. Tietysti Hilleripilvi oli alkanut vain pesulle! Oli silkkaa Pimeyden metsän siunausta, että he olivat oikeasti napanneet oravan - tai Hilleripilvi oli napannut.
“Mainiota, nyt saimme edes jotain kiinni”, Lepakkohuuto naukui laimeasti ja saapui kohti rintaansa ylpeästi röyhistelevää Hilleripilveä.
“Eikö ollutkin vaikuttavaa? Nappasin oravan, kun sinulle tuli huti. Pelastin meidän nahkamme täydeltä nöyryytykseltä”, kolli naukui ottaen selkeästi kaiken kunnian. Lepakkohuuto joutui väkisinkin pidättelemään tuhahdusta.
“Joo, mahtavaa työtä. Se oli oikein suuremmoista”, tummanharmaa kolli naukui silmiänsä pyöräyttäen. Hän nosti kuononsa vielä ilmaan yrittäen haistaa edes pienen hiiren.

//Hilleri?

Tassutin kylmäliekkin vierellä, olimme menossa saalistamaan! Siitä tulisi varmasti kivaa! Toivoin ainakin niin.. Lopulta me pysähdyimme, käänsin katseeni mestariini.
"No niin haistatko mitään?" kylmäliekki kysyi hymyillen. Nostin päätäni ja haistelin ilmaa riistan varalta kunnes huomasin hiiren hajun. Käänsin katseeni takaisin mestaariini ja aikaisin suuni kertoakseni mitä olin haistanut.
" haistan hiiren", kerron ylpeänä. Kylmäliekki nyökäsi hyväksyvästi ja heilautti häntäänsä merkiksi minulle että yritäisin napata saalin. Nyökkäsin ja asetauduin parhaimpaan vaanimisasentoon kuin kykenin. Hiivin hiiren hiljaa huurteisella maalla kunnes huomasin pienen liikahduksen ja ajattelin sen olevan se haistamani hiiren joten loikkasin ja tunsin kynsissäni pienen otuksen ja hymähdin tyytyväisenä juuri ennen kuin puraisin hiireltä niskat nurin ja tassutin hymyilen ylpeänä hiiri suusani.
"Sain sen!" kehräsin ylpeänä itsestäni. Kylmäliekki hymyili ja onniteli minua ylpeän oloisena, tosin en ollut varma oli hän tosissaan ylpeä vai esittikö tämä vain.. Olin kyllä varma että kolli ei esittäisi vaan olisi aidosti ylpeä minusta. Olin varmasti onnekas kun minulla oli kylmäliekkin kaltainen mestari! Hän vain oli paras.. En voinut edes kuvitella millaista olisi jos mestarini ei olisi ollut kylmäliekki!
//kylmä? jos haluat siis jatkaa :D

AURA
Susimieli: 5kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 11kp -
Lampiväre: 4kp -
Loskalauha: 7kp -
= 22kp

ELANDRA
Jääviilto: 9kp -
Sulkavirta: 6kp -
= 15kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 38kp! -
Virtaviima: 6kp -
Pyräkkäpiru: 6kp -
Hilleripilvi: 5kp -
= 55kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 36kp! -

SAAGA
Rosmariinitassu: 14kp -

Pimentovarjo oli määrännyt Susimielen partioon ja kollille tuttuun tapaan hän oli lähtenyt siihen ilomielin. Partioissa oleva kissamäärä oli hänelle juuri sopiva, isommissa väkijoukoissa hän ei enää viihtyisi. Kollikissa oli nimitetty jo tovi sitten soturiksi ja Susimieli oli ihan viihtynyt uudessa pestissään. Kavereita kolli ei ollut onnistunut hankkimaan ja nuori kolli tunsikin itsensä outolinnuksi muiden joukossa. Hänestä tuntui, että hän oli toista lajia, muilta asiat sujuivat paljon helpommin ja paremmin. Susimieli keskittyi pitämään korvansa auki, jos Kalmakuu antaisi hänelle ohjeita. Kollikissa uppoutui aivan liian helposti omiin ajatuksiinsa ja silloin hän saattoi vaikka ajatuksissaan ylittää rajan. Susimieli keskittyi kaikin voimin pitämään tyypillisesti harhailevat ajatuksensa partiossa. Kolli säpsähti tuntiessaan tönäisyn lavassaan, kuka se oli? Pilkkuturkkinen kolli kääntyi katsomaan kollia, joka osoittautui Salamasieluksi. Toinen oli ollut hänen kanssaan samaan aikaan oppilaana. Eikö se periaatteessa tarkoittanut, että he olivat kavereita? Tuttuja nyt ainakin, Susimieli järkäili mietteliäänä.
"Minusta partiointi on mukavaa, Kalmakuu osaa johtaa hyvin. Mu-mutta tämä on hieman vaikeaa, pitää kuunnella ja tassutella samaan aikaan. Ja katsoa, että täällä ei ole vihollisia! Mutta kai meitä on hyvä olla mo-monta, jos vaikka Eloklaani hy-hyökkää", Susimieli sopersi ja änkytti tavalliseen tapaansa.
"Miksi tämä on sinusta ty-tylsää? E-etkö sinä tykkää tästä?" kollisoturi tiedusteli toiselta korvat lerppuen. Kollikissa toivoi, että Salamasielua ei haitannut, että hänen puheensa oli hieman hidasta. Sanat olivat hänestä vain vaikeita.

// Salami?

Sulkavirta otti uutisen vastaan niin sydämellisesti, että se sai Aaltosalamankin suorastaan hykertelemään. Hänestä oli ihanaa, että hänen parhaista parhain ystävänsä oli niin iloinen hänen puolestaan. Siitä hän tiesi, miten hyvä ystävä naaras todella oli.
Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi esittelemään pentunsa tälle! He voisivat kertoa Sulkavirran kanssa pennuille heidän yhteisistä seikkailuistaan. Kunpa vain pennut eivät ottaisi heistä mallia ja yrittäisi mitään yhtä typerää…
Kun Sulkavirta melkein Aaltosalaman ajatukset lukien ehdotti pienelle seikkailulle lähtemistä vanhojen aikojen kunniaksi, punertava naaras joutui vaikeaan paikkaan. Toinen puoli hänestä oli pentumaisen innostunut ajatuksesta, kun taas toinen puoli yritti puhua järkeä ja pitää syntymättömät pennut turvassa.
Toisaalta, tämä voisi olla pentujen ensimmäinen seikkailu, vaikka eiväthän he toki sitä tulisi itse tietämään. Mutta ainakin hänellä olisi hauska iltasatu valmiina kerrottavaksi, kun nämä pullahtaisivat maailmaan!
“Se kuulostaa hauskalta!” hän hihkaisi lopulta vastaukseksi ystävänsä ehdotukseen, ja Sulkavirran silmiin syttyi innostuksen kipinä. “Lähdetäänkö saman tien?” Aaltosalama vilkaisi vaivihkaa ympärilleen ja yritti pitää äänensä mahdollisimman huomiota herättämättömänä, jotta heidän aikeitaansa ei äkättäisi.
Sulkavirta nyökytteli. “Lähdetään vain.”
Naaraskaksikko nousi tassuilleen ja lähti valumaan kohti leirin sisäänkäyntitunnelia. Toivon mukaan heidän lähtönsä näytti siltä, että kaksi ystävystä oli lähdössä myöhäiselle saalistusretkelle karkumatkan sijaan.
He kävelivät hyvän matkan päähän leiristä välttyäkseen ylimääräisiltä korvapareilta, ennen kuin pysähtyivät suunnittelemaan seuraavaa liikettään.
“Mihin suuntaan mennään?” Aaltosalama vilkuili ympärilleen häntä innostuneesti pörrössä. “Etelään vaiko pohjoiseen?”
Sulkavirta mietti hetken, ennen kuin naukui: “En ole ennen käynyt reviirin pohjoisrajan ulkopuolella.”
“Sinne siis!” punertava soturi hihkaisi. Hänen naamalleen levisi leikkisän haastava ilme: “Kävelläänkö vai otetaanko pikku juoksukisa?”

//Sulka? q:)