"Siitähän tässä juuri on kyse!" Jääviilto sihahti ja katsoi silmät raivosta leimuten Pimentovarjoa. Mustan naaraan iän ikuinen rauhallisuus oli hetken ajan näyttänyt rakoilevan. Kolli otti uhkaavan askeleen lähemmäs varapäällikköä ja laski halveksuvan katseensa itseään huomattavasti pienempään naaraskissaan.
"Luuletko todella, että minä välittäisin tippaakaan sinun kuraverisistä pennuistasi? Ainoa mistä minä välitän, on Kuolonklaani ja oma asemani tässä klaanissa. Sinä yrität viedä minun kunniani, enkä suostu hyväksymään sellaista. Luuletko, ettei koko klaani jo tiedä, että olen petturin perässä? Olet sinäkin yksi hiirenaivo!" Jääviilto ei voinut pidätellä raivon purkaustaan, vaan hän huusi suoraan päin Pimentovarjon naamaa. Naaras otti askeleen taaksepäin ja siristi silmiään, mutta punaturkkinen soturi ei antanut tälle aikaa vastata:
"Kaikki tietävät, että minä olen tämän klaanin uskollisin ja kunniakkain soturi. Jos aiot jättää osallisuuteni mainitsematta, saat jatkossa toimia yksin. Katsotaan, kumpi selvittää petturin nopeammin. Ehkäpä otankin tämän haasteena. Selvitän petturin sinua ennen ja Henkäystähti tappaa sinun hyödyttömät pentusi. Kerrassaan loistavaa, niin minä taidankin tehdä."
Jääviilto nousi ylös lähteäkseen. Hän oli niin raivoissaan, että halusi suututtaa ja loukata Pimentovarjoa oikein kunnolla.

//Pimento?

Tyrmistys paistoi varmasti Hilleripilven naamalta, kun hän silmäsi täplikästä turkkiaan, joka oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja täynnä multaa. Hänen ammottavat silmänsä laajenivat entisestään, kun Lepakkohuuto hoputti häntä jo liikkeelle, vaikka traumatisoiva kauhunhetki oli sattunut aivan hetki sitten.
“En minä vielä voi tulla yhtään mihinkään”, hän sihahti tummaturkkiselle kollille järkyttyneenä. “Katso nyt, missä kunnossa turkkini on! Ei soturin sovi näyttäytyä tämän näköisenä muiden ilmoilla!”
Lepakkohuuto näytti siltä, että pidätteli itseään pyöräyttämästä silmiään. “Me olemme saalistamassa. Ei ketään kiinnosta, jos turkkisi on vähän sotkuinen”, kolli huomautti lievästi ärtyneen kuuloisena.
“Ai vähän?” Hilleripilvi älähti ja pomppasi jaloilleen. Hän huitoi hännällään turhautuneesti. “Tämäkö on sinusta vähän sotkuinen? Minä näytän ihan kamalalta! Jos yrittäisin napata myyrän kiinni, se ei varmaankaan edes tajuaisi paeta minua, sillä luulisi minua toiseksi myyräksi!”
“Pidä vähän hiljempaa ääntä tai kohta koko metsässä ei ole edes myyriä napattavaksi”, Lepakkohuuto sihahti ja loi häneen tiukan katseen.
Hilleripilvi päästi lohduttoman vaikerruksen istahtaessaan takaisin alas ja ruvetessaan siistimään turkkiaan rivakoin kielenvedoin vastakarvaan. Hän tunsi hiekanjyvät kielen päällään ja irvisti. Typerä kani ja typerämpi kaninkolo!
“Aiotko tosissaan ryhtyä pesulle nyt?” Lepakkohuuto tuijotti häntä epäuskoisena. “Meillä menee tässä koko päivä, jos odotamme, että olet saanut jokaisen karvasi oiottua, ennen kuin pääsemme palaamaan jahtiin.”
Silloin Hilleripilvi joutui tekemään hirvittävän raskaan päätöksen. Hänen oli uhrattava kauniin turkkinsa tahraton maine ja pantava soturin velvollisuudet edelle. Sitä Kaamoskukkakin olisi varmasti kannattanut.
“Hyvä on”, hän huokaisi, lipaisi vielä kerran rintaansa ja nousi jälleen ylös. “Mennään sitten.”

//Lepakko?

Nyt oli niiden yksien väliin jääneiden harjoitusten aika. Seurasin Sulkavirtaa. Hän oli päättänyt viedä minut ja Säihkytassun saalistamaan. Kärppämyrsky oli jälleen mukana mutta kulki perässä. Säihkytassu oli hieman varautuneen oloinen mutta vaikutti kuitenkin mukavalta kissalta. En vain halunnut avata tässä kävellessä keskustelua, koska en tiennyt kuinka pystyisin pitämään sitä yllä, jos toinen osapuoli olisi ujo.

Katselin sivusta, kun Säihkytassu kyyristyi vaanimaan hiirtä. Mieleni vaelsi tänään erityisen paljon. Mietin kuinka kivaa olisi osata lentää ja hyökätä saalin kimppuun kuin haukka. Se olisi upeaa. Ravistelin päätäni, kun nenälleni laskeutui lumihiutale.
“Hei!” Säihkytassu miukaisi harmistuneena. Olin säikyttänyt hänen hiirensä.
“Anteeksi”, sanoin itsekin harmistuen. Tiesin kuinka vaikea lehtikatoisin oli saada koko klaani ruokittua - vaikka onneksi ei vielä ollut se tilanne.
“Rosmariinitassu, tule tänne. Voimmekin varmaan jakautua kahteen, jotta opetan sinua vähän”, Sulkavirran ääni oli aika käskevä. Heilautin vääntynyttä häntääni hermostuneesti ja tassutin Sulkavirran luo.
“Anna tuon olla sitten viimeinen kerta, kun teet tuolla tavoin. Tiedän, että pystyt parempaan”, hän naukui mutta ei hirveän vihaisella äänen sävyllä. Huokaisin. Kävelimme jonkun matkaa metsään.
“Haistatko tuon?”
Pudistin päätäni ja maistelin sitten ilmaa. Sulkavirta katsoi minua odottavasti.
“Päästäinen?” kysyin varovaisesti nähtyäni pienen otuksen maassa jonkun matkan päässä. Sulkavirta nyökkäsi ja näytti hännällään, että voisin mennä nappaamaan sen. Kyyristyin maahan ja Sulkavirta heti korjasi asentoani näpäyttämällä minua jalkaan. Hän ei voinut sanoa mitään mutta ymmärsin, että minun pitäisi nostaa jalka lähemmäs itseäni. Hiivin kohti päästäistä aivan hiljaa ja niin keskittyneenä, kun pystyin. Kun olin tarpeeksi lähellä, loikkasin ojentaen jalkani ja laseuduin suoraan päästäisen päälle. Tapoin sen nopeasti ja nostin sen sitten suuhuni tassuttaen ylpeänä takaisin Sulkavirran luo. Hän onnitteli minua.

Jatkoimme harjoituksia vielä ja Sulkavirta korjaili pikku asioita kuten hiipimistäni ja muuta. Kun olimme palanneet leiriin, minulla oli kauhea nälkä ja kipaisin heti hakemaan ruokaa. Kärppämyrsky liittyi seuraani ja aterioimme jutellen harjoituksista ja muusta. Olin pikkuhiljaa saamassa itseni taas kokoon sisareni kanssa sattuneen jutun jälkeen ja saatoin onnitella itseäni niinkuin Kärppämyrskykin sanoi. Hän oli minulle aina niin mukava. Pidin Kärppämyrskystä todella paljon.

Vaati suuria ponnistuksia olla ajattelematta sisarta ja hänen oloaan kokoajan. Seurasin Kärppämyrskyä ja Säihkytassua oman mestarini rinnalla kävellen. Olimme menossa rajapartioon Lehtikuusilaakson läheiselle rajalle. En vieläkään oikein muistanut mitä missäkin oli mutta kävellessäni käpäläni veivät kyllä aina oikeaan suuntaan. Kuljimme laakson viertä aluskasvillisuuden seassa, kun haistoin jotain outoa. Se oli haju, jota en ollut koskaan ennen haistanut ja harhauduin kulkemaan hajua kohti. Se oli pistävä ja kummallinen. Lähestyin hajun lähdettä kunnes törmäsin johonkin isoon ja karvaiseen. Eläin oli isompi kuin minä ja se läähätti erittäin kuuluvasti. Sillä meni aikaa huomata minut, joten ehdin pinkaista karkuun. Se lähti perään leukojaan louskuttaen.
“Sulkavirta?!” kiljuin peloissani mutta yhtäkkiä kuuma hengitys, joka oli tuntunut takapäässäni jäi taakse. En uskaltanut vieläkään vilkaista taakseni. Nelistin käpälät maata piiskaten takaisin partioni luo.
“Koiria ja kaksijalka”, Sulkavirran ääni oli jotenkin synkän oloinen. En osannut lukea sitä mutta se sai minut hätääntymään enemmän.
“Kaikki kunnossa?” Kärppämyrsky varmisti minulta silittäen hännällään pörhistettyjä karvojani. Nyökkäsin vastaukseksi; minuun ei ollut sattunut.
“Meidän pitää ilmoittaa tästä Henkäystähdelle ja meidän pitää mennä äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne”, Sulkavirta naukui ja heilautti häntäänsä. Kuljin matkan takaisin leiriin Kärppämyrskyn rinnalla. Aistini olivat herkässä ja pelkäsin joka hetki, että joku hyökkäisi kimppuumme.
“Sinun ei olisi pitänyt erota joukostamme, Rosmariinitassu”, Sulkavirta naukui aika toruvalla äänellä ja häpeä sai turkkini kihelmöimään.
“Pääasia, ettei sinuun sattunut”, Kärppämyrsky huomautti ja kävelimme loppu matkan hiljaa.

Leirissä Sulkavirta päätti, että oli minun asiani kertoa havainnoistani Henkäystähdelle, joten kuljin hänen pesälleen.
“Henkäystähti?” kysyin hiljaa kutsuen hänen nimeään. Minua hieman jännitti.
“Sisään”, hän kutsui ja astelin varovasti pesän suulle.
“Tulin kertomaan, että, kun olimme partiossa Lehtikuusilaakson lähellä törmäsimme koiraan ja kaksijalkaan”, nau’uin kohteliassävy hieman horjuen lauseen lopussa.
“Ketään ei siis sattunut”, lisäsin nopeasti.
“Kiitos, kun kerroit”, Henkäystähti vastasi viitaten hännällään käskien minun mennä pois. Nyökkäsin ja lähdin pois.

Pesälläni leikin taas Kivimyrskyn kanssa hiljaa mielessäni. Painauduin häntä vasten ja koitin saada unta. Päivä oli ollut raskas, joten uni tulikin nopeasti.

Katselin inhoten taivaalla seilaavia tummia pilviä. Vaikka lehtisade olikin jäänyt taakse, olivat tihuttavat sateet jääneet vielä "piristämään" kuolonklaanilaisten arkea. Olin syntynyt hiirenkorvan aikaan, joten en ollut vielä kokenut kunnolla noita tulevia kylmiä aikoja, mutta sen tiesin, että lehtisateen ankeutta ja harmautta en jäisi kaipaamaan.
Salamasielu kulki edelläni partiossa äänekkäänä kuten aina. Hänen vierellään kulkeva Veritassu näytti ärsyyntyneen jostain valkoisen kollin sanomasta, mutta soturi ei tuttuun tapaansa näyttänyt välittävän aiheuttamastaan reaktiosta. Joskus näytti siltä, että veljeni nautti muiden kissojen härnäämisestä, mutta tiesin asian olevan toisin. Salamasielulla ei ollut koskaan ollut mitään suodatinta puhuessaan, hän sanoi aina juuri sen, mitä sylki suuhun toi. Tiesin veljeni ajattelevan, että muiden tunteet olivat heidän omalla vastuullaan, ja vaikka hän oli tavallaan oikeassa, olisi mielestäni ollut Salamasielullekin parempi, jos hän olisi hiukan yrittänyt hillitä kärkästä kieltään. Tai kenties ei: Veritassu oli edelleen hänen ystävänsä - tai mitä ihmettä kaksikko oikeastaan olikaan - valkoisen kollin puutteellisesta luonteesta huolimatta.
Onnekseni saavuimme pian partioon. Pilvet näyttivät kulkevan vastakkaiseen suuntaan, joten oli päivässä ainakin jotain hyvää. Toinen hyvä asia oli, että Salamasielu päätti jättää minut rauhaan valitessaan viettää aikaansa Veritassun kanssa. Tietysti pidin veljeni seurasta, mutta joskus hän oli vain liikaa. Tai no, ei pelkästään joskus, vaan pikemminkin usein. Tai yleensä. Joinain päivinä jaksoin häntä, toisina en. Tänään oli sellainen päivä, että mieluummin viettäisin vapaa-aikani rauhassa.
Minun ei ollut vielä nälkä, eikä unikaan painanut. Katselin leirissä ympärilleni etsien jotain sisaruksistani. Myrskymahti muistutti Salamasielua aivan liikaa ja oli joskus jopa pahempi, joten juuri nyt en kaivannut hänen seuraansa. Maltillisempi, mutta kavalampi ja viekkaampi Kaamoskukka olisi ollut kiinnostavaa seuraa, vaikka en hänen kanssaan erityisen läheinen ollutkaan. Tätä tai hänen veljeään, ystävällistä mutta hiukan kapinallista Pyräkkäpirua ei kuitenkaan näkynyt missään.
Silmäni osuivat kuitenkin entiseen mestariini Tuhkajuovaan. En ollut kovin läheinen soturin kanssa - oikeastaan en tiennyt oliko kukaan, ellei sitten emoni. Arvostin kuitenkin Tuhkajuovaa: hän oli hieno soturi, jolla oli vakaa ajatusmaailma. Siksi astelinkin hetken harkinnan jälkeen istumaan harmaan naaraan viereen.
"Tervehdys, Tuhkajuova", sanoin nyökäten kunnioittavasti. "Miten menee? Ovatko tyttäresi kotiutuneet takaisin Kuolonklaaniin?"

//Tuhka?

Lampiväre ei pitänyt siitä, miltä routainen, kylmä maa tuntui hänen tassujensa alla. Ei hän ollut pitänyt lehtisateen mutaisuudestakaan, mutta nyt hänen tassunsa olivat aina jäässä partioinnin jälkeen. Kylmä vinkka ei tuntunut sen mukavammalta, eikä Lampiväre erityisesti pitänyt kylmän ilman tunnusta keuhkoissa. Lehtikadon ainoa hyvä puoli oli se, että lumen peittämä luonto näytti hänen mielestään kauniilta. Nyt lunta ei ollut vielä satanut tarpeeksi, mutta pian puut ja pensaat olisivat hautautuneet paksun valkoisen vaipan alle. Se kimaltelisi kuun valossa kuin taivaalla tuikkivat tähdet, ja vaikka hiirenkorvassa kukkivine niittyineen ja lehtisateessa värikkäine lehtineen olivatkin omat viehätyksensä, oli Lampiväreestä luonto kauneimmillaan juuri tulevina kylminä aikoina.
Siskonsa kysymykselle Lampiväre kohautti vastauksena lapojaan. Soturin elämä oli sitä samaa, mitä aina aiemminkin.
"Ihan hyvin kai", naaras naukui neutraalilla äänensävyllä. Siskoansa miellyttääkseen hän päätti olla ilmaisematta tyytymättömyyttään tylsään elämäänsä. Lätäkkölempihän olisi saattanut vaikka kuvitella, että hän olisi taas taipumassa jonnekin Kuolonklaanin sääntöjen ulkopuolelle.
"On virkistävää olla taas Kuolonklaanissa soturina. Eikö sinusta? Tietysti oli hienoa, että isä uskoi meille tehtävän Eloklaanissa, mutta nautin kotona olemisesta."

//Lätäkkö?

Sain vain vaivoin pidettyä viileän ulkokuoreni rikkoutumattomana, kun puhuttelin Jääviiltoa. Aivan kuin petturin jahtaaminen ja epäiltyjen kuulustelu ei olisi ollut jo valmiiksi tarpeeksi vaikeaa, oli kolli päättänyt alkaa sooloilemaan partiossa. Jääviilto oli ilmeisesti suuttunut siitä, että olin sanonut minun ja Henkäystähden selvittelevän petturi henkilöllisyyttä ja jättänyt hänen panostuksensa mainitsematta. Tietenkään soturi ei ollut voinut säästää inisemistään partion jälkeen, vaan oli alkanut kiukuttelemaan Leppävarjon ja Kyyhkypyrähdyksen edessä, jolloin ainakin jälkimmäiseksi mainittu oli alkanut epäillä aikeitamme. Lyhyesti sanottuna suunnitelmamme oli epäonnistunut täysin.
"Tässä ei ole kyse sinun kunniastasi", sähähdin vihaisesti. "Minä pelkään jo kuollakseni pentujeni puolesta. En epäile hetkeäkään, etteikö Henkäystähti kostaisi minulle heidän kauttaan, jos epäonnistun. Kuvitteletko tosiaan, että minua kiinnostaa pönkittää sinun heikkoa egoasi?"
Tiesin, että olisi parempi hiukan hillitä kieltäni, sillä en halunnut karkottaa luotani sitä vähää apua, minkä olin saanut. Jääviillon itsekkyys kävi kuitenkin hermoilleni. Miksi hän oli edes alun perin päättänyt auttaa minua, jos tässä oli kyse vain hänestä itsestään?
"Tietenkään en sanonut, että sinä olet mukana auttamassa", murahdin kylmästi ja madalsin ääntäni siltä varalta, että joku kuulisi. "Jos kukaan ei tiedä, että autat petturin etsinnöissä, voit toimia salassa emmekä herätä yhdessä epäilyksiä. Jos päätät ilmoittaa koko klaanille, että yrität kanssani selvittää petturin henkilöllisyyttä, emme koskaan saa mitään aikaan!"

//Jää?

Hiljaisuustassu tassutti leirin poikki Lehtituulen perässä. Kollin mestari oli tullut hakemaan hänet oppilaiden pesästä ja sanonut, että heillä olisi harjoitukset. Hän ei ollut täysin perillä mitkä harjoitukset tai missä, mutta tiesi vain, että hänellä olisi harjoitukset.
Pian Hiljaisuustassu huomasi Syöksyaskeleen tassuttavan heitä kohden ja liittyvän heidän seuraansa ja kolli loi hämmentyneen katseen mestariinsa.
“Pyysin Syöksyaskelta auttamaan harjoituksissa”, Lehtituuli naukaisi paljastamatta yhtään sen enempää. Hiljaisuustassu oli hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Hän vilkaisi Syöksyaskeleeseen ja hidasti tämän vierelle.
“Miten soturina on mennyt?” hän kysyi kohteliaasti tuoreelta soturilta. Hänet oli nimitetty vain pari auringonnousua takaperin, eikä ollut luultavasti siis vielä kerennyt tehdä mitään kamalan erityistä.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Syöksyaskel naukaisi. “En ole vielä täysin kerennyt tottua soturin elämään, mutta muuten kaikki on mennyt jo hyvin. Olen ollut pääasiassa vain partioissa tai jutellut muiden sotureiden kanssa, ei muuta”, hän selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Hyvä kuulla, että sinulla on mennyt hyvin. Toivoisin jo pian itsekin tulevani soturiksi”, hän myönsi. Syöksyaskel nyökkäsi.
“Ei siihen varmaan enää niin kauaa ole”, nuori soturi naukaisi. Hiljaisuustassu käänsi katseensa toisaalle ja heilautti häntäänsä. Hän tosiaan toivoi sen olevan totta.
Pian Lehtituuli pysähtyi kuin seinään ja Hiljaisuustassu lähes törmäsi häneen. Kolli peruutti hieman ja vilkaisi mestarinsa takaa pientä aukeaa aluetta metsässä. Siellä täällä oli pieniä määriä lunta ja ne täplittivät maastoa.
Lehtituuli käännähti ympäri ja katsoi oppilaaseen tarkasti.
“Tehtäväsi tänään on harjoitella vaanimista ja piiloutumista lumisessa maastossa. Tiedän, että lunta ei ole paljoa, mutta sinun kuuluu yrittää kulkea mahdollisimman paljon sen kohdalla”, Lehtituuli selitti ja katseli aukeaa aluetta. “Tehtäväsi on väijyä minua ja päästä minun luokseni huomaamattomasti. Lehtikadon aikaan lumi on peittänyt koko maaston ja tummaturkkisilla kissoilla on vaikeaa piiloutua, joten olen päättänyt, että meidän on parempi harjoitella.”
Hiljaisuustassulle asia kävi nyt järkeen. Tummaturkkiset kissat kuten vaikka varapäällikkö Pimentovarjo tai nuori soturi Lepakkohuuto olisivat erittäin näkyvillä lumikinoksissa ja heidän olisi vaikeampaa väijyä saalista lehtikadon vähäisessä aluskasvillisuudessa. Mutta siltikään hän ei ymmärtänyt miksi Syöksyaskel oli mukana. Hän vilkaisi nuoreen soturikolliin ja sitten mestariinsa ja Lehtituuli taisi tajuta, mitä hän mietti.
“Syöksyaskeleen turkki on pääasiassa valkoinen. Hän voi piiloutua lumeen hyvin. Sinullakin on turkissasi valkoista, joten hän voi näyttää hieman miten hän toimii ja voit yrittää inspiroitua siitä. Ja myöhemmin sinun tarkoituksesi on “saalistaa” Syöksyaskel. Hän siis kulkee metsässä ja sinun täytyy jäljittää hänet ja saada hänet kiinni”, soturitar selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja seurasi Syöksyaskelta joka tassutti vähäisen lumen sekaan. Hän katsoi oppilaaseen vakaasti.
“Seuraa tarkkaan mitä teen”, soturi naukui ja lähti väijymään pysytellen paljaiden puiden ja pensaiden takana ja sulautuen parhaansa mukaan lumeen. Hiljaisuustassu oli ihmeissään nuoren soturin taidoista ja oli innoissaan siitä, että pääsisi pian itsekin yrittämään.
“Sinun vuorosi!” Lehtituuli huusi pian ja asettui istumaan pienen aukean keskelle. “Tee parhaasi.”
Hiljaisuustassu teki heti työtä käskettyä ja hivuttautui ensiksi kauemmas mestaristaan ja lähti sitten kulkemaan lähemmäs aukiota yrittäen piilotella parhaansa mukaan lehtensä tiputtaneiden kasvien takana. Hän piti määränpään tarkkana mielessään ja mietti aina valmiiksi mihin menee seuraavaksi. Kolli kipitti mahdollisimman hiljaa eteenpäin narskuvalla ja loskaisella lumella.
Hän kulki koko ajan lähemmäs määränpäätään ja näki Lehtituulen vilkuilevan ympärilleen selkeästi hänet hukanneena. Riemu kulki Hiljaisuustassun koko kehon lävitse. Hän ei voinut uskoa, että hän oli onnistunut piilottautumaan maastossa niin hyvin, että hänen mestarinsa oli hukannut hänet. Hän siis päätti tehdä syöksyn. Hän arvioi matkan sellaiseksi, että onnistuisi kyllä nappaamaan riistan siltä etäisyydeltä.
Hiljaisuustassu ponkaisi ja syöksyi kohti mestariaan. Lehtituulen katseen kääntyessä naaras ei kerennyt enää tehdä mitään, kun hänen oppilaansa ja tipahti hänen selkäänsä samalla päästäen pienen voitonriemuisen ulvahduksen.
Lehtituuli oli selkeästi yllättynyt, mutta pyöräytti pian Hiljaisuustassun alleen painaen tämän tiukasti maata vasten.
“Hyvä vaaninta ja syöksy täytyy myöntää”, hän naukaisi rennosti. “Nyt tehtäväsi on jäljittää Syöksyaskel.”
“Sen ei pitäisi olla liian hankalaa”, Hiljaisuustassu tokaisi ja tajusi, että soturi oli jo kadonnut. Tämä oli ilmeisesti lähtenyt siinä välissä, kun hän oli ollut vaanimassa. Hän heilautti häntäänsä ja lähti etsimään jälkiä kollista.
Hiljaisuustassu huomasi pian tassunjäkiä lumessa ja Syöksyaskeleen hajun kirpeässä ja viileässä ilmassa. Kolli lähti siis seuraamaan jälkiä varovasti, jotta ei päästäisi liikaa ääntä ja antaisi Syöksyaskeleen tajuta hänen päässeen jo lähemmäs.
Hiljaisuustassu loikki liukkaan maaston poikki seuraten koko ajan vanhemman kollin hajua. Hänen suuntansa oli hieman mutkitteleva ja hän yritti selkeästi saada terävillä käännöksillään Hiljaisuustassun hämmentymään ja menemään sekaisin. Kuitenkin kolli onnistui hyvin seuraamaan tämän hajujälkeä ja alkoi olla jatkuvasti lähempänä kohdettaan.
Nyt Syöksyaskeleen haju oli niin tuoretta, että Hiljaisuustassu kulki hitaasti ja varovasti piilotellen kaikkien mahdollisten piilopaikkojen takana. Hän ei voisi antaa itseään ilmi. Ei nyt, kun kolli oli jo niin pitkällä.
Hiljaisuustassu jännittyi, kun huomasi liikahduksen puiden seassa. Se oli Syöksyaskel! Nuori soturi kulki rauhallisesti eteenpäin taakseen välillä vilkuillen. Hän kulki paljon harvojen lumipenkkojen seassa, jotta se naamioisi hänet, mutta se kuitenkin jätti myös tassunjälkiä. Hiljaisuustassu oli huomioinut sen jo aikaisemmin. Hän oli nähnyt nuoren soturin tassunjälkiä lumessa jo aikaisemmin.
Syöksyaskel pysähtyi yhtäkkiä ja alkoi taas vilkuilla ympärilleen korviaan liikutellen. Hiljaisuustassu kulki häntä kohti hiljaa. Hän laski tassunsa maahan pehmeästi ja varovasti vältellen päästämästä paljoa ääntä. Syöksyaskel ei vaikuttaneen huomanneen häntä, sillä vanhempi raidallinen kolli lähti jatkamaan kulkuaan samalla, kun Hiljaisuustassu lähestyi häntä vähitellen.
Kun Syöksyaskel pysähtyi myöhemmin uudelleen, Hiljaisuustassu oli jo niin lähellä, että päätti tehdä loikan. Heti kun kokemattoman soturin katse oli muualla, Hiljaisuustassu ponnisti häntä kohden. Syöksyaskeleen katse kääntyi häneen päin yllättyneen näköisenä. Kaikki tuntui Hiljaisuustassusta kuin hidastetulta. Hänen naamalleen levisi hymy, kun hänen etutassunsa jo hipoivat raidallisen soturin turkkia. Syöksyaskel ei kerennyt tehdä mitään, kun Hiljaisuustassu jo iskeytyi hänen selkäänsä ja he lähtivät pyörimään kosteaa ja kuraista maata pitkin.
“Hyvin vaanittu pakko myöntää. Olet alkanut jo oppia”, Lehtituuli naukui saapuessaan paikalle puiden seasta. Hiljaisuustassu ihmetteli miten naaras oli päässyt heidän luokseen niin hiljaa. Hän ei ollut missään välissä tajunnutkaan mestarinsa läsnäoloa.
“Kiitos, Lehtituuli! Kaikki mitä olen oppinut on täysin sinun ansiotasi”, Hiljaisuustassu vastasi nousten maasta turkkiaan puistellen. Syöksyaskelkin kampesi itsensä pystyyn ja alkoi siistiä turkkiaan.
“Olet työskennellyt hyvin. Palataan leiriin niin voi ottaa itsellesi hieman tuoresaalista. Lähdet kuitenkin vielä auringonlaskun aikaan partioon. Olen lupautunut Pimentovarjolle lähtemään ja sanoin ottavani sinut mukaani”, Lehtituuli naukui palaten taas rauhalliseen ja hieman tiukkaan asenteeseensa. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi ja lähti seuraamaan häntä kohti leiriä.
“Tällä menolla sinusta tulee soturi tuossa tuokiossa”, Syöksyaskel naukui saapuen Hiljaisuustassun vierelle. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi hänelle. Hänen ei oikein tehnyt enää mieli jutella. Hän halusi ajatella. Pitikö Syöksyaskel hänestä oikeasti? Kollin kohtelu häntä kohtaan oli ollut hieman ristiriitaista. Hän oli ollut hänelle mukava monesti, mutta oli myös niitä kertoja, kun Syöksyaskel ei vaikuttanut kamalan iloiselta hänen tullessaan kuvioihin.
Hiljaisuustassu muisteli sitä, miten oli silloin aikaisemmin yrittänyt lohduttaa Kamomillatassua ja Syöksyaskel oli saapunut paikalle. Hän oli silloin kysynyt mikä naaraalla oli ja kun Hiljaisuustassu oli vastannut, hän oli äyskinyt hänelle siitä sanoen että oli kysynyt Kamomillatassulta. Ja monesti kolli saattoi laella hänelle ärtyneitä katseita, kun hän vietti aikaa Kamomillatassun kanssa. AjattelikoSyöksyaskel Hiljaisuustassun olevan huonoa seuraa Kamomillatassulle?
Hiljaisuustassu pudisteli päätään ja ajoi ajatuksen mielestään. Syöksyaskel varmaan vain välitti Kamomillatassusta ja halusi pitää hänestä huolta, mutta ei halunnut änkeytyä häiritsemään, kun Hiljaisuustassu oli siellä. Se kävisi järkeen… ainakin jotenkuten.

“Hiljaisuustassu! Veritassu!” kuului Lehtituulen kutsu oppilaiden pesän ulkopuolelta ja pian Hiljaisuustassun mestarin pää ilmestyi suuaukolle.
“Tulkaapas jo! Meillä ei ole koko iltaa aikaa!” naaras naukaisi tiukasti. Hiljaisuustassu vilkaisi Veritassuun ihmeissään. Tulisiko naaraskin mukaan partioon? Naaras katsoi häneen takaisin ja oletti, että tämä lähtisi mukaan.
Hiljaisuustassu loikki äkkiä paikalle, jossa seisoi Lehtituuli ja Hämärähalla. Paikalle tassutti myös Aamuraita juuri ennen kuin oppilas kaksikko pääsi partion luo.
“Hyvä, kaikki ovat paikalla. Nyt voimmekin siis lähteä”, Hämärähalla naukaisi. Naaras käännähti ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Hiljaisuustassu huokaisi ja lähti perään Hämärähallan, Lehtituulen ja Aamuraidan takana kulkien.
“Hei, Veritassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pesätoveriltaan. Veritassu vilkaisi häneen nopeasti ja näytti puntaroivan vastauksiaan.
“Hyvin. Hämärähalla on hyvä mestari. Entäs miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi. Hiljaisuustassu hymyili.
“Oikein hyvin. Ei pitäisi kestää enää kamalan kauaa niin minusta tulee soturi”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu nyökkäsi.
“Sepä mukavaa. Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa ennen kuin minusta voi tulla soturi”, hän naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja käänsi katseensa muualle. Nyt hän ei enää keksinyt mitään sanottavaa.
“Tuotaa… millainen veli Säihkytassu on?” kolli kysyi hitaasti kääntäen katseensa takaisin naaraaseen. Veritassu ei katsonut Hiljaisuustassuun.
“Hän on mainio veli ja välitän hänestä paljon. On vaikea kuvitella millaista olisi elää ilman sisaruksia. Sinä tiedät toki sen tunteen hyvin. Se varmaan tuntuu aika yksinäiseltä vai?” hän naukui. Kolli katsoi häneen hetken hiljaa ja vilkaisi sitten jo hämärtyneelle taivaalle.
“Olen minä tottunut olemaan ilman sisaruksia. Klaanitoverini ovat minulle kuin perhe. Sillä tavoin en tunne olevani yksin. Ja on klaanissa paljon muitakin kissoja joilla ei ole juurikaan perheenjäseniä. Ja myös niitä joiden perheenjäsenet ovat kaikki menehtyneet. Olen siis osin iloinen siitä, että he eivät ole eläneet kanssani niin, että voisin kärsiä siitä menetyksen tuskasta”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu katsoi häneen.
“Tuo on mielenkiintoinen tapa ajatella asia”, hän naukaisi ja käänsi sitten katseensa muualle. Hiljaisuustassu huomasi Aamuraidan tassuttavan vain noin hännänmitan päässä hänestä ja kuroi välimatkan kiinni.
“Tervehdys Aamuraita!” Hiljaisuustassu naukui iloisesti. Puoliverinen naaras katsoi häneen.
“Hei Hiljaisuustassu! Miten sinulla menee?” musta soturi kysyi. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinulla? Miten olet voinut?” kolli kysyi.
“Minullakin on mennyt hyvin. Ei ole tapahtunut mitään kamalan erityistä, mutta minulla on ollut ihan kivaa”, Aamuraita naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Onko rankkaa olla soturi? Tai oikeastaan onko rankkaa olla puoliverinen soturi?” valkoruskea oppilas kysyi. Aamuraita näytti hätkähtävän hieman.
“Kaippa siihen tottuu. Tuntuuhan se toki hieman kurjalta kun kaikki tuntuvat katsovan aina vinoon ja ajattelevan, että en omista uskollisuutta, mutta se on vain sukujuureni. En mahda asialle mitään”, musta naaras naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi kuin ymmärtäisi mistä tämä puhui.
“Sen täytyy varmasti olla rankkaa, mutta älä huoli, minua ei haittaa sinun puoliverisyytesi”, kolli naukui hymyillen. Aamuraita katsoi häneen lempeästi.
“Kiitos”, hän kuiskasi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hiljaisuustassu jättäytyi taas taaemmas ja alkoi keskittyä nyt enemmän partioimiseen.

Partiosta päästyään Hiljaisuustassu oli rättiväsynyt. Hän tallusteli huterasti oppilaiden pesään ja lyyhistyi omille sammalalusilleen. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä levätä. Hän oli aivan naatti eikä jaksaisi tehdä enää mitään.

Sulkavirta kuunteli keskittyneesti, miten Aaltosalama kertoi kuulumisiaan. Harmaanruskea naaras oli aluksi pahoillaan, kun soturi kertoi kärsineensä kummallisesta olosta koko päivän. Mutta kun Aaltosalama kertoi odottavansa pentuja, Sulkavirrankin ilme kirkastui. Hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy.
"Voi miten mahtavaa!" raidallinen naaras hihkaisi innoissaan, "olen todella onnellinen teidän puolestanne!"
Myös Aaltosalama näytti onnelliselta sekä helpottuneelta.
"Niin minäkin", Aaltosalama vastasi ja nyökäytti päätään leveä hymy kasvoillaan.
"Sanothan jos tarvitset apua missä tahansa. Pennut ovat maailman ihanin asia! Kun tulee emoksi, sitä alkaa nähdä koko maailman aivan uudella tavalla. Minä olisin valmis kuolemaan Lokkimielen puolesta, niin vahvaa emon rakkaus jälkeläisiään kohtaan on", Sulkavirta selitti. Hän oli niin innoissaan, että saisi pian tavata ystävänsä syntymättömät pennut. Harmaanruskea soturi nautti pentujen kanssa touhuamisesta. Pennut eivät olleet yhtä vihamielisiä kuin osa kuolonklaanilaisista sotureista ja heidän kanssaan sai aivan uudenlaisia keskusteluita aikaiseksi. Lisäksi pennut olivat paljon huolettomampia kuin täysikasvuiset soturit.
"Tietysti", Aaltosalama nyökytteli päätään, äkkiä hänen kasvoilleen piirtyi leikkimielinen, tuima katse, "mutta pidätkin huolen, ettet vie meidän pentujamme mukaan laittomuksiisi! Kokemuksesta tiedän, että sinulla on tapana raahata pentuja ulos leiristä seikkailemaan."
Sulkavirta päästi ilmoille naurahduksen, kun hän palasi ajassa taaksepäin muistelemaan sitä, kuinka hän oli vienyt Aaltosalaman salaa ulos. Nuorempi naaras oli vielä silloin ollut pentu, ja tietysti he olivat jääneet kiinni. Mutta Sulkavirtaa ei kaduttanut, olivathan he sentään saaneet kokea yhdessä loistavan ensiseikkailunsa. Se sai harmaanruskean naaraan kaipaamaan aikoja, jolloin hän uskaltautui heittäytyä seikkailuun koska tahansa...
"Noh, en minä voi mitään luvata", Sulkavirta vastasi virnistäen.
"Mutta mitä sanoisit, jos kävisimme pienellä seikkailulla vanhojen aikojen kunniaksi? Eli siis koska olemme vanhoja, voisimme käydä ihan vain kävelemässä ukkospolun rajalla", Sulkavirta ehdotti ja jatkoi sitten hiljempaa, "ja kenties vähän sen toisellakin puolella..."

//Aalto?

Jääviilto kuunteli ärsyyntyneenä, miten Pimentovarjo yritti pyyhkiä Jääviillon panoksen kokonaan pois suunnitelmistaan. Hän antoi mustan naaraan puhua loppuun, ennen kuin avasi suunsa:
"Alkaako sinulla muisti pätkiä, Pimentovarjo?"
Varapäällikkö käänsi terävän, kysyvän katseen punaturkkisen soturin suuntaan. Jääviilto pyöritteli silmiään.
"Et sinä petturia kahdestaan Henkäystähden kanssa etsi, kyllähän minäkin olen täällä sinua auttamassa", Jääviilto sähisi niin kovaan ääneen, että muutkin partion jäsenet kuulivat sen. Hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi mitä suustaan päästi, mutta hän vain tahtoi saada ansaitsemansa kunnian petturin löytämisestä.
"Sitäkö tämä siis oli?" Kyyhkypyrähdys kivahti, "epäilettekö te, että me olisimme pettureita?"
Jääviilto mulkaisi inhoten nuorempaa naaraskissaa.
"No emme", kolli tuhahti ja käänsi katseensa eteenpäin, vain huomatakseen Pimentovarjon tuijottavan häntä tuima ilme kasvoillaan.
"Mikä sinuakin taas risoo?" punaturkkinen soturi kysyi mustaturkkiselta naaraalta. Pimentovarjo päästi ilmoille turhautuneen huokauksen ja pudisteli päätään, kääntäen sitten katseensa eteenpäin. Partio jatkoi matkaansa kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan Leppävarjo avasi suunsa höpötelläkseen jotain omiaan. Kukaan ei noteerannut tabbykuvioisen soturin höpötyksiä millään lailla.

Leiriin päästyään Pimentovarjo komensi Jääviillon perässään kaatuneen kuusipuun taakse, aivan vesiputouksen lähettyville.
"Sinä aloit sooloilla", varapäällikkö totesi kylmällä äänellä. Jääviilto siristeli jäänsinisiä silmiään.
"Enpäs alkanut", kolli vastusteli murahtaen, "sinä itse yritit viedä minun kunniani!"
Jääviilto katsoi varapäällikköä vihaisesti. Hän ei voinut uskoa sitä, että nyt myös Pimentovarjo yritti tehdä samaa kuin Jääviilto. Kollista tuntui pahalta, ettei musta soturikaan näyttänyt ymmärtävän, miten epäreilusti hän oli käyttäytynyt Jääviiltoa kohtaan..

//Pimento?

Kylmä, kihelmöivä tunne levisi tassujani pitkin muualle kehooni asettaessani tassuni leiriä peittävälle ohuelle lumikerrokselle. Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa. Se tuntui hyvältä - etenkin nyt kun tiesin, ettei minun tarvinnut palata enää takaisin tunkkaisen hajuiseen parantajan pesään.
Hehkuaskel oli hetki sitten tullut kertomaan minulle, että voisin siirtyä pois parantajan pesältä. Haavani olivat ryhtyneet rupeutumaan hyvin, vaikkakin parantaja oli arvaillut ääneen, että niistä saattaisi jäädä arvet. Vähät minä siitä välin; pääasia oli, että olin vihdoin vapaa tekemään mitä halusin joutilaana pötköttelyn sijaan!
Niin, tosiaan… Mitä minä sitten halusin oikein tehdä? Loppujen lopuksi vaihtoehdot olivat melko vähäiset, kun otti huomioon, ettei minulla ollut oikeuksia liikkua ilman puhdasveristä leirin ulkopuolella. Ainahan toki voisin pyytää Hämärähallaa mukaan, mutta Kaamoskukka olisi varmaankin tykännyt siitä kyttyrää.
Huiskin hännälläni tuohtuneena. Päästessäni pois yhdenlaisesta vankilasta palasinkin vain toisenlaiseen. Hip hurraa!
Murjotukseni keskeytyi kun huomasin Pimentovarjon tassuttavan ulos soturien pesästä. Loikin aukion yli hänen luokseen häntä pystyssä. Musta varapäällikkö katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisena.
“Huomenta, Pimentovarjo”, mau'uin ja nyökäytin tälle vähän päätäni. En saanut näyttää liian tuttavalliselta naaraan seurassa, vaikka välimme olivatkin lähteneet paranemaan päin. Muuten Myrskymahti saattaisi alkaa epäillä jotain. “Voisitko laittaa minut johonkin partioon? Kaipaan tekemistä.”
Pimentovarjo kohotti kulmiaan ja silmäsi nopsasti minua, kuin arvioiden parantumistani. “Joko sinä pääsit parantajan pesältä?”
“No pääsin. Miksi muutenkaan olisin tässä kyselemässä partioon pääsemistä?” huokaisin vähän liioitellun isosti.
“Jos niin sanot”, naaras siristi silmiään, mutta olin näkevinäni hänen katseensa takana huolen häivähdyksen. “Tuimakatse johtaa rajapartiota aurinkohuipun aikaan. Voit lähteä heidän mukaansa.”
“Selvä!” hihkaisin innoissani ja hyppelin sen jälkeen tuoresaaliskasalle hakemaan aamiaista hyvästeltyäni ensin emoni nopeasti.

Käänsin siristetyt silmäni Jääviillon suuntaan kuin varoituksena, kun hän alkoi taas kiihtyä liikaa pelkästä petturista puhumisesta. Leppävarjon seuraavat sanat kuitenkin veivät huomioni.
"Minä kyllä luulen, että se petturi katuu tekojaan."
Liikenikö kollilta sympatiaa tälle petturille? Oli vähintäänkin epäilyttävää, kuinka nopeasti soturi kävi puolustamaan tätä Kuolonklaanin vihollista. Olisin ehkä kuvitellut, ettei tämä kyseinen petturi kaikessa viekkaudessaan ja harkitsevaisuudessaan olisi noin selkeästi asettunut puolustamaan itseään, mutta Leppävarjo ei ollut mitenkään tunnettu näistä ominaisuuksista. Hän oli usein liian puhelias omaksi parhaakseen.
Soturin seuraavat sanat kuitenkin puhuivat hieman sitä oletusta vastaan, että Leppävarjo olisi ollut petturi. Ne saivat hänen aiemmat sanat kuulostamaan ennemminkin harmittomalta pohtimiselta kuin petturin tunnustukselta. Sitä paitsi oli muistettava, että Leppävarjo inhosi erakkotaustaisia eikä mitenkään peitellyt sitä.
"No, ei hän siihen enää kauaa kykene", sanoin kuulostaen tavanomaisen viileältä ja välinpitämättömältä. "Henkäystähti ja minä olemme hänen kannoillaan. Saamme hänet pian kiinni."
"Ai? Onko teillä jotain johtolankoja?" Kyyhkypyrähdys kysyi uteliaana. Vilkaisin terävästi taakseni hänen suuntaansa.
"Tiedät varmasti itsekin, ettei se kuulu sinulle millään tavalla."
Petturi olisi varmasti sanonut juuri noin! Jos hän kuulisi olevansa ahtaalla, yrittäisi hän tietenkin päästä meidän edellemme. Kenties Kyyhkypyrähdys halusi tietää minun ja Henkäystähden keksityistä päätelmistä, sillä halusi kyetä peittämään vielä jälkensä.
"No, joka tapauksessa on hienoa, että hän jää kiinni", naarassoturi jatkoi kylmästi hymyillen. "Toivottavasti Henkäystähti antaa hänelle kunnon rangaistuksen. Petturi ei ansaitse armoa."
Ja taas toiveikkuuteni petturin löytämisestä kaikkosi kuin tuhka tuuleen. Vilkaisin turhautuneena Jääviiltoa. Ei tästä tullut mitään!

//Jää?

“Meidän molempien pitää päästä parantajan pesälle pikimmiten”, katsoin isääni tiukasti. “Sinäkin olet saanut haavoja. Niiden ei parane antaa tulehtua, tai muuten joudumme yökkimään Hehkuaskelen ummehtuneilta rehuilta haisevassa pesässä useamman päivän.”
Sähkötuho näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa ruveta väittämään vastaan, mutta lopulta tämä vain nyökäytti päätään. “Hehkuaskel ja Sumutuuli saavat tarkastaa meidät molemmat.”
Vastaus riitti minulle, ja niinpä me lähdimme tasuttamaan hieman ontuen takaisin leirin suuntaan. Vauhtimme ei ollut mikään päätä huimaava, mutta pääasia oli, että olimme molemmat selvinneet - melkein - ehjin nahoin kotimatkalle.
Isäni aiempi outo levottomuus oli tiessään, ja hän oli palannut varmaksi, tutuksi itsekseen. Se rauhoitti oloani jonkin verran, eikä minusta enää tuntunut siltä, että olin välittömässä hengenvaarassa. Kunhan pääsisimme leiriin, meillä ei olisi mitään hätää.

Leiriaukiolla rähjääntyneet ja veriset turkkimme keräsivät katseita. Sen sijaan, että olisin vetäytynyt kasaan häpeästä, päätin näyttää niin itsevarmalta ja voimakkaalta kuin vain suinkin kykenin tilanteeni huomioon ottaen. Klaanitoverit katselivat parhaillaan kahta hurjaa soturia, jotka olivat häätäneet haukanpirulaisen kahteen pekkaan! Isä ja tytär - järkähtämättömiä kuin kallio.
Saapuessamme parantajan pesälle Sumutuuli oli meitä jo vastassa. Kaiketi tämä oli haistanut verta vuotavat haavamme. Hehkuaskelkin tuli pian luoksemme oppilaansa jäljessä ja pyysi meidät istumaan sairasaukiolle paikkaamista varten.
Hehkuaskel ryhtyi käymään läpi isäni haavoja, kun Sumutuuli rupesi saman tien nuolemaan puhtaaksi kyljissäni olevia haavoja, jotka olivat tulleet haukan kynsistä. Istuin hieman kärsimättömänä paikallani ja annoin parantajaoppilaan hoitaa työnsä loppuun. Hehkuaskel oli valmis isäni kanssa huomattavasti nopeammin, sillä tämän turkkiin ei tarvinnut lätkiä yhtä paljon hämähäkinseittiä kuin minun.
“Olisi parasta, jos jäisit tänne pariksi päiväksi”, Sumutuuli naukui minulle taputeltuaan viimeiset seitit paikalleen. “On tärkeää, ettet liiku liikaa, jotta haavasi ehtivät umpeutua kunnolla ja paranemisprosessi voi kunnolla alkaa.”
Minun olisi tehnyt mieli ruveta nurisemaan, mutta isäni katseen alla tyydyin vain kohtalooni ja nyökkäsin parantajaoppilaalle kiitokseksi

//Sähkö saa jatkaa vielä jos haluaa q:)

Yrttien tuoksu vyöryi Aaltosalaman ylitse hyökyaallon lailla hänen astuessaan kahden kiven välissä olevaan koloon, jossa parantajat pitivät pesäänsä. Varissulka oli joutunut lähtemään partioon hänen sijastaan, sillä hänen vointinsa oli yhtäkkiä muuttunut hyvin hankalaksi. Hän toivoi Hehkuaskelen tai Sumutuulen voivan kertoa hänelle, mikä häntä vaivasi, tai edes antavan joitakin yrttejä helpottamaan hänen oloaan.
“Hehkuaskel?” punaturkkinen naaras huhuili astellessaan peremmälle sairasaukiolla, jossa oli jopa vähän ruuhkaa. Joitakin päiviä sitten parantajien luokse tuodun Rapakynnen lisäksi toipilaana olivat Pyräkkäpiru ja Tuiskupentu. Toivottavasti parantajat eivät olleet liian kiireisiä nykyisten potilaidensa kanssa.
“Aaltosalama?” Hämärässä välähti silmäpari, ja varjoihin sulautuva pikimusta parantajanaaras tupsahti ulos varastostaan. Tämä tassutti soturin luokse, samalla nuuhkien hänen suuntaansa kuin yrittäen arvata, oliko hän kenties sairaana tai loukkaantunut. Ilmeisesti parantaja ei saanut nuuhkimalla kaipaamiaan tietoja selville, sillä seuraavaksi tämä kysyi: “Onko jokin vialla?”
Aaltosalama nyökkäsi ensin epäröityään parin silmänräpäyksen ajan. “En vain osaa sanoa, mikä”, hän maukui turhautuneena ja siirteli painoaan tassulta toiselle. Ennen kuin paeantaja ehti esittää lisäkysymyksiä, hän ryhtyi latelemaan oireitaan: “Päässäni pörisee kuin siellä olisi mehiläisiä. Minulla on ihan kamalan levoton olo, ja tuntuu siltä kuin olisin tulessa joka kerta kun pysähdyn. Sen lisäksi alavatsassani tuntuu inhottavaa tykytystä!”
Hehkuaskel kallisti aavistuksen päätään sivulle ja hänen aivorattaansa näyttivät tekevän kovasti töitä. Ei mennyt kauaakaan, kun parantaja pyysi soturitarta käymään kyljelleen läheiselle tyhjälle vuoteelle. Aaltosalama teki kuten käskettiin, vaikka hän ei olisi millään malttanut asettua maaten.
Hän tunsi Hehkuaskelen viiksien kutittavan vatsanaluettaan naaraan kumartuessa lähemmäksi. Parantaja tunnusteli viileillä polkuanturoillaan hänen alavatsansa seutua. Kuumissaan olevasta Aaltosalamasta kosketus tuntui ihan jäältä.
Kohta Hehkuaskel nosti katseensa ja siirsi sen hymyillen häneen. “Onneksi olkoon, Aaltosalama, näyttää siltä, että sinulle ja Varissulalle on tulossa perheenlisäystä”, parantaja kehräsi.
Aaltosalama haukkasi henkeä hämmästyneenä. Hän kierähti vatsalleen ja jäi tuijottamaan parantajaa kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa. “Ihanko oikeasti?” hän henkäisi voimatta peitellä kasvavaa innostustaan.
Hehkuaskel nyökytteli. “Turvonneet ja punoittavat nisät viimeistään paljastivat sen.”
Punertava soturitar oli uutisesta niin haltioissaan, että hädin tuskin tajusi panna merkille äkillisesti voimistunutta pihinää erään sairasaukion vuoteen suunnasta. Sumutuuli riensi heidän ohitseen Rapakynnen luokse, jonka hengitys oli hyvin pinnallista.
“Selviääkö hän?” Aaltosalama kysyi Hehkuaskelelta palattuaan takaisin maanpinnalle pilvilinnoista.
“Vain Pimeyden Metsä yksin tietää”, parantaja pudisti vakavana päätään. Sitten hän kääntyi katsomaan Aaltosalamaa lempeämmin: “Tiineytesi vaikuttaisi olevan vasta alkuvaiheessa, joten sinulla ei ole kiire siirtyä pentutarhalle vielä ainakaan seuraavaan kuuhun. Olisi kuitenkin hyvä jos kävisit tarkastuksessa viimeistään neljänneskuun päästä.”
“Tietysti”, Aaltosalama nyökytteli rivakasti noustessaan seisomaan. “Kiitos, Hehkuaskel.” Hän kurkotti koskettamaan parantajan nenää omallaan, ennen kuin kipitti takaisin aukiolle huomattavasti kevyemmin askelin.
Hänestä ja Varissulasta tulisi viimein vanhempia!

Parantajakäynnin jälkeen hän oli automaattisesti ollut aikeissa suunnata kumppaninsa luokse kertomaan ilouutiset, kunnes oli muistanut tämän lähteneen hänen sijastaan partioon. Seuraavaksi hän oli yrittänyt etsiä parasta ystäväänsä, Sulkavirtaa, mutta tämäkään ei ollut leirissä juuri sillä hetkellä.
Hän olisi halunnut päästä julistamaan tätä ilosanomaa rakkaimmille kissoilleen saman tien, mutta se joutui selvästi odottamaan. Niinpä pyörittyään hetken toimettomana aukiolla hän livahti soturien pesään ja käpertyi hänen ja Varissulan yhteiselle nukkumapaikalle odottamaan.
Jossain vaiheessa hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä seuraavassa hetkessä hän näki unta hänen ja Varissulan yhteisestä perheestä, joka olisi parin kuun päästä vihdoin ja viimein täyttä totta.
Unessa hän istuskeli pentutarhan edustalla ja katseli ylpeänä heidän jälkikasvujensa leikkivän keskenään. Pienokaiset olivat perineet heidän molempien parhaimmat puolet. Aaltosalaman kurkussa hyrisi onnellinen kehräys, kun yksi pennuista irtaantui leikistä ja tepasteli hänen luokseen raahaten mukanaan pentuun nähden valtaisaa oravaa. Aaltosalama ei kyseenalaistanut hetkeäkään sitä, etteikö hänen pentunsa ollut itse napannut sitä.
“Katso, mitä minä sain kiinni!” pikkukissa kimitti tohkeissaan. “Nappasin sen sinulle, emo!”
“Se on hieno saalis”, hän kehui pienokaista ja kumartui koskettamaan nenällään tämän päälakea.
“Emo! Emo, katso!” kuului innostunut vinkaisu vähän matkan päästä, ja kun hän nosti katseensa, hän näki yhden pennuista viilettävän pitkin aukiota kuin irti päässyt salama.
Kolmas pentu puolestaan paini mäyrää vastaan aukion keskustassa. Pentu oli selvästi niskan päällä, eikä suuri petoeläin voinut kuin alistua kohtaalonsa. Aaltosalaman sydäntä lämmitti nähdä, miten taitava taistelija hänen pienokaisensa oli. Tullut aivan isäänsä.
“Hei”, pehmeä naukaisu sai Aaltosalaman katseen kääntymään Varissulkaan, joka oli ilmestynyt hänen viereensä istumaan. Kollin katse sai perhoset lepattelemaan hänen vatsassaan.
“Hei vain”, hän vastasi leikkisästi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Varissulan häntä kietoutui hänen häntänsä ympärille. Aaltosalama ei voinut lakata hymyilemästä.
Mikään ei voisi rikkoa tätä täydellistä het-...

“Sumutuuli! Tule äkkiä tänne!” Aaltosalaman silmät räpsähtivät auki hätääntyneet naukaisun kiiriessä hänen korviinsa. Hetkessä naaras oli pompannut jaloilleen ja sännännyt soturien pesän suuaukolle.
Hänen päänsä kääntyili kuin pöllöllä, kun hän yritti selvittää unen jäljiltä sekavia ajatuksiaan. Pian hän osasi paikantaa äänen olleen peräisin parantajan pesän suunnalta. Uteliaisuus oli liian suuri, eikä hän voinut estää käpäliään kuljettamasta itseään lähemmäksi kiihtynyttä puheensorinaa.
Ulkona oli tullut hämärää sillä välin, kun hän oli ollut nokosilla, mutta vasta satanut lumi sai leirin näyttämään vähemmän synkältä. Aaltosalama nosteli tassujaan tuntiessaan kylmän pistelevän niitä. Hän kuitenkin yritti pitää askelensa niin kevyinä kuin mahdollista, sillä ei tahtonut jäädä kiinni salakuuntelusta.
Kivenkolosta kuului hetken verran omituista ääntä, joka jäi osittain Hehkuaskelen ja Sumutuulen naukaisujen alle. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista, eikä pesästä kuulunut enää minkäänlaista ääntä. Lopulta joku - äänestä päätellen Pyräkkäpiru - rikkoi hiljaisuuden kysymällä hädin tuskin kuuluvalla äänellä:
“Onko hän kuollut?”
Hetken hiljaisuus. Sitten Hehkuaskelen ääni vastasi: “Hän on nyt Pimeyden Metsän luona.”
Aaltosalaman sydän jätti lyönnin välistä, kunnes se alkoi hakata lujempaa. Hän aavisti heidän puhuvan Rapakynnestä, joka oli joutunut virumaan sairasaukiolla jo muutaman päivän ajan saatuaan jonkin taudin. Iäkäs, sokea naaras oli ollut niin huonossa kunnossa, että toisaalta ei ollut ihmekään, että esi-isät olivat kutsuneet tämän jo luokseen. Aaltosalama painoi hetkeksi päänsä ja toivotti mielessään hyvää matkaa klaanitoverilleen, ennen kuin hivuttautui vähin äänin kauemmaksi pesän luota.

Kalmakuu lähestyi tytärtään soturien pesässä. Aaltosalama oli palannut takaisin vuoteeseensa odottamaan kumppaniaan ja Sulkavirtaa. Hän kosketti isänsä kanssa neniä lyhyiden tervehdysnaukaisujen kera.
“Rapakynsi kuoli”, punaruskea kolli kertoi haikean kuuloisena.
“Niin minä kuulin”, Aaltosalama vastasi ja nousi istumaan. Hän kietaisi häntänsä etukäpäliensä ympärille.
“Hän palveli klaaniaan hyvin”, Kalmakuu maukui, johon Aaltosalama nyökytteli päätään ollen samaa mieltä. Rapakynsi oli ollut Punatähden puoliso ja arvostettu soturi.
Hän pohti, olisiko kertonut pentu-uutisista isälleen jo nyt, mutta tuli siihen tulokseen, että halusi kertoa asiasta ensin Varissulalle ja Sulkavirralle ennen muita.
“Kuinka olet jaksellut?” isä kysyi yllättäen. Kollin vihertävän ruskeat silmät tutkivat häntä hieman huolestuneen oloisesti. “Kuulin sinun käyneen tänään parantajan pesällä.”
Aaltosalama räpytteli silmiään yllättyneenä. Kuka siitä oli kertonut soturille? Hehkuaskelko? Vaiko partioista jakovastuussa ollut Pimentovarjo? Oli kuka tahansa, Kalmakuu ei vaikuttanut olevan tietoinen pentuasiasta.
“Ei se mitään ollut, vatsanpuruja vain”, hän valehteli sulavasti, vaikka se tuntui vähän inhottavalta. Hän tiesi, miten innoissaan hänen isänsä olisi, jahka saisi kuulla saavansa pennunpentuja.
“Se on huojentavaa kuulla”, Kalmakuu hymyili. Soturi istahti hänen viereensä, eikä Aaltosalamalla ollut mitään sitä vastaan. “On ilo nähdä, miten vahvoja ja hienoja kissoja pennuistani on kasvanut. Olen sinusta erittäin ylpeä, Aaltosalama.”
Aaltosalaman korvia kuumotteli kehuista, mutta hän soi isälleen kainon hymyn. “Kiitos, isä. Se on täysin sinun ja emon ansiota.” Yhtäkkiä hän tuli kovin surulliseksi, kun hän tajusi, että Ruostekukka ei tulisi näkemään pennunpentujaan.
“Hänkin on varmasti sinusta hyvin ylpeä”, Kalmakuu naukui rakastavasti ja sipaisi hännällään tyttärensä selkää.
“Minulla on häntä ikävä”, Aaltosalama kuiskasi hiljaa. Hänen äänensä oli kaipuusta käheä. “Niin kamala ikävä.”
“Tiedän sen.” Kalmakuu painoi leukansa hetkeksi hänen päälaelleen. Aaltosalama ummisti silmänsä ja painautui isänsä turkkia vasten, hakien tästä lohtua.
He istuivat siinä hetken hiljaa, kunnes Aaltosalama irrottautui, hieraisi vaivihkaa silmiään tassullaan ja katsahti sitten isäänsä. “Sattuisitko tietämään, missä Sulkavirta on? Minulla on hänelle asiaa”, hän sanoi.
“Hän oli kanssani samassa partiossa ja taisi jäädä aukiolle istuskelemaan, kun palasimme”, Kalmakuu muisteli.
Aaltosalaman ilme kirkastui - vihdoinkin! “Kiitos”, hän kiirehti naukumaan isälleen hypätessään tassuilleen äkkiä. “Olet rakas.” Hän hyvästeli tämän nopeasti, ennen kuin riensi aukiolle.
Ja siellähän naaras toden totta oli! Aaltosalama lähti tassuttamaan raidallista naarasta kohti jännitys tassujaan pitkin säkenöiden. Sulkavirta huomasi hänet lähes heti ja tervehti häntä iloisesti. Aaltosalama kävi istumaan tämän viereen.
Hän ei malttanut päästä kertomaan pentu-uutisista ystävälleen. Hän koki kuitenkin tarpeelliseksi kertoa Rapakynnen menehtymisestä ensin.
Sulkavirta nosti katseensa taivaalle uutisen kuultuaan. Sitten hän huomautti, että ainakaan klaaninvanhimman ei tarvinnut enää kärsiä, mihin Aaltosalama nyökytteli hiljaa päätään. Hänkin oli nostanut katseensa taivaalle odottaessaan sopivaa hetkeä ottaa iloisempi uutinen puheeksi.
Hänen ystävänsä ehti kuitenkin ensin ryhtyessään kyselemään hänen kuulumisiaan. Ja siinä se oli - täydellinen hetki. Hän antoi katseensa valua taivaalta takaisin Sulkavirtaan, joka oli kääntynyt katsomaan häneen päin.
Aaltosalama oli niin täpinöissään, että hänen oli vaikea muotoilla asiaansa sanoiksi. Lopulta hän päätyi kertomaan aamupäivän tapahtumista hyvin yksityiskohtaisesti päästäkseen todelliseen asiaan: “Minulla on mennyt ihan hyvin. Paitsi tänä aamuna minulla oli hyvin kummallinen olo. Olimme lähdössä Varissulan kanssa metsälle, mutta en pystynyt yhtään keskittymään siihen, mitä olimme tekemässä. Ja sitten yhtäkkiä huomasin, että minulla on aivan kamala nälkä! Niinpä me palasimme leiriin ja söimme aamiaista. Nälkäni oli niin suuri, että olisin varmasti voinut syödä yksin koko tuoresaaliskasan tyhjäksi.
Omituinen olo ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, päinvastoin. Varissulkankin tuumasi, että minun olisi hyvä käydä Hehkuaskelen luona, joten niin minä sitten menin parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel tutki minut. Ja et ikinä arvaa, mitä hän minulle sanoi…” Aaltosalama piti pienen paussin eikä voinut piilotella naamalleen pyrkivää leveää hymyä, ennen kuin lopulta paljasti: “Hän sanoi, että minä odotan pentuja! Voitko kuvitella? Minä ja Varissulka aloimme olla jo huolissamme, sillä parin kuun yrityksistä huolimatta en ole tullut tiineeksi, mutta Pimeyden Metsä on viimein vastannut rukouksiimme!”

//Suklaa?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 10kp -
Tulisielu: 19kp -
Tuiskupentu: 4kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 13kp -
Lampiväre: 9kp -
Varissulka: 12kp -

ELANDRA
Tuhkajuova: 30kp! -
Jääviilto: 9kp -
Sulkavirta: 14kp -
Lätäkkölempi: 4kp -

EMPPUOMPPU
Virtaviima: 18kp -
Pyräkkäpiru: 22kp! -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 4kp -
Hiljaisuustassu: 10kp -
Lainepentu: 22kp! - Pentuna kerätty riittävästi kokemuspisteitä ja kirjoitettu riittävästi tarinoita. Pentueen mestarit kerrotaan, kun kaikki pennut ovat valmiita oppilaiksi tai kun oppilasnimitykset ovat ajankohtaisia.

LONKERO
Sähkötuho: 23kp! -

SAAGA
Säröpentu: 4kp -

Matka kohti Eloklaanin leiriä taittui täydessä hiljaisuudessa. Viritin joka ikisen aistini siltä varalta, että eloklaanilaiset vaanisivat meitä metsän kätköistä. Oloni oli muuttunut hyvin epämukavaksi jo silloin, kun olimme astuneet Eloklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajan yli.
Jokainen pienikin rasahdus sai minut kääntämään katseeni välittömästi äänen suuntaan. Henkäystähti ja eloklaanilaiskolli kulkivat edelläni, he vaikuttivat huomattavasti rauhallisimmilta. Todellisuudessa tiesin, että ainakin Henkäystähden sisällä paloi raivo ja inho. Paluu Eloklaanin reviirille taatusti muistutti häntä kaikesta siitä, mitä me olimme menettäneet.
Ympärillemme avautuva metsä tuntui turvattomalta. Tavallisesti nautin metsässä kävelemisestä, mutta kun tein niin vieraalla maalla, tunne oli lähinnä päinvastainen. Kun leirin piikkihernemuurit häämöttivät vasta edessämme, korviini kantautui varoitushuuto. Huutaja oli kaiketi joku eloklaanilaisista, joka oli havainnut meidät.
"Kierretään sisäänkäynnille", Henkäystähti lausahti välinpitämättömästi ja johdatti meidät leirin toiselle puolen. Ennen kuin saavutimme piikkihernetunnelin, meitä vastaan käveli kolme eloklaanilaiskissaa. Tunnistin edellä kulkevan kissan vaivatta Mesitähdeksi. Hänen vihreistä silmistään heijastui hämmennys, kun hän näki meidän saapuvan heidän leiriinsä hänen poikansa kanssa.
"Mitä tämä tarkoittaa?" valkoturkkinen päällikkö kysyi ja katsoi vuorotellen Henkäystähteä ja poikaansa. Minä pysyin vaiti ja aioin tehdä niin koko vierailun ajan, ellei joku erityisesti kysyisi minulta jotakin. Tehtäväni oli varmistaa päällikköni turvallisuus, ei osallistua keskusteluun. Ei sillä, että minulla olisi mitään sanottavaa ollutkaan. Luotin täysin Henkäystähden arvostelukykyyn ja kykyyn päättää, mitä hän halusi rajanylittäjälle tehtävän.
"Sinun klaanisi jäsen ylitti meidän rajamme ja yritti liueta paikalta kuin mitään ei olisi sattunut. Voisi kuvitella, että hän haluaa järjestää uuden sodan. Jättää nyt hajujäljet vihollisen reviirille ja kadota paikalta mitään sanomatta. Luuletteko todella, että asiat hoidetaan noin?" harmaaraidallisen kollin ääni oli kylmä, täynnä vihaa ja inhoa. Henkäystähden äänensävy kertoi, ettei hänen kanssaan olisi mahdollista neuvotella. Hän halusi saada rajanylittäjän vastuuseen teostaan, vaati mitä vaati. Mesitähden katse pysyi rauhallisena. Sitä oli vaikea tulkita, mutta olin huomaavinani hänen silmissään häivähdyksen pettymystä, kun kolli käänsi vihreän katseensa poikaansa.
"Onko se totta, Kortetuike?" eloklaanilaispäällikkö kysyi, paljastaen poikansa nimen minullekin, joka ei sitä aiemmin ollut tiennyt. Katseeni kääntyi Mesitähden poikaan, joka kohtasi isänsä katseen rohkeasti ja nyökäytti pienesti päätään.
"On se, mutta se oli vahinko. En minä sotaa tahdo, päinvastoin", kolli lausahti vähintäänkin yhtä rauhallisesti kuin hänen isänsä. Eloklaanilaiset olivat aivan toista maata kuin kuolonklaanilaiset. Mesitähden katse siirtyi takaisin Henkäystähteen.
"Siinä tapauksessa koko Eloklaani pahoittelee rajanylitystä. Sellaista ei saisi sattua, mutta vahinkoja sattuu joka kissalle joskus, kai sinä viisaana kissana sen ymmärrät?" valkoturkkinen päällikkö kysyi. Henkäystähti huiskaisi hännällään ilmaa.
"Joillekin vähän enemmän kuin toisille", Henkäystähti ärähti, "minä vaadin, että tämä kissa saa rangaistuksen teostaan, jotta osaa jatkossa toimia sääntöjen mukaan. Ellet sitten halua purkaa yhdessä Punatähden kanssa sopimiasi sääntöjä."
Mesitähti pudisteli päätään.
"Säännöt on hyvä olla, jotta klaanit pysyvät sovussa ja erillisinä toisistaan. Mikäli rangaistus on sinun ehtosi rauhan jatkumiselle, olen valmis suostumaan siihen", Mesitähti naukui ja räpäytti vilpittömästi silmiään.
"Vaadin, että tämä niin sanottu soturisi jättäytyy partioista pois seuraavaksi puoleksi kuuksi ja pysyttelee sen ajan leirissä samalla kun siivoaa pesiä, muistellen samalla miten säännöt toimivat ja miten niitä noudatetaan", Henkäystähti vaati. Mesitähti näytti mietteliäältä, kunnes pudisteli päätään näyttäen olevan pahoillaan.
"Olen pahoillani, mutta en voi hyväksyä ehdotustasi sellaisenaan. Rangaistus voi kestää neljäsosakuun, mutta ei sen pidempään. Klaani tarvitsee ruokaa ja tarvitsemme jokaisen soturin partioihin", Mesitähti ehdotti. Henkäystähti näytti olevansa kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.
"Hyvä on sitten. Katsokin, että rangaistus toteutuu. Mikäli kuulen, että niin ei ole käynyt, lupaan että tulet katumaan sitä", raidallinen kolli sihahti. Hän käänsi katseensa minuun.
"Palataan leiriin, Tuhkajuova. Täällä ei ole meille enää mitään."

//Korte saa halutessaan jatkaa

Lätäkkölempi vilkaisi iloisesti hymyillen Lampivärettä. Hopeanharmaa naaras oli onnellinen siitä, että hänen sisarensa oli toipunut täysin ja palannut jo soturin tehtäviin. Lätäkkölempi todella toivoi, että hänen sisarensa pysyisi nyt kaidalla tiellä, eikä haikailisi enää Kortetassun perään. Paras lääke ikävään oli Lätäkkölemmen mielestä läheisten seura ja soturin tehtävät. Ne viimeistään saisivat Lampiväreen ajatukset aivan toisaalle entisestä ihastuksestaan.
"Niin onkin", tabbykuvioinen naaras vastasi pentuetoverilleen hymyissä suin. Lätäkkölempi vilkaisi partion johtajana toimivaa Tuimakatsetta, joka ilmoitti partion lähtevän matkaan nyt, kun kaikki jäsenet olivat saapuneet. Lätäkkölempi otti paikkansa partion perältä aivan Lampiväreen takaa. Peräpaikka sopi hänelle mainiosti, sillä siten he pystyivät parhaiten keskustelemaan partioinnin lomassa sisarensa kanssa.
Kun partio pääsi ulos leiristä, Lätäkkölempi pörhisteli karvojaan. Lehtikato oli saapunut, eikä yksikään kissa voinut olla huomaamatta sitä. Lätäkkölempi inhosi yli kaiken kylmyyttä, sillä hänen ohut turkkinsa ei pitänyt sitä järin hyvin loitolla. Soturi kaipasi nyt jo lehtisadetta ja viherlehteä, jotka hänen harmikseen olivat jo jääneet taakse. Edessä olisi kylmä lehtikato, jonka jälkeen olisi elettävä vielä hiirenkorva ennen uutta viherlehteä.
"Kuinka soturin arki on lähtenyt sujumaan?" Lätäkkölempi avasi keskustelun, kun partio oli päässyt jonkin matkan päähän leiristä.

//Lampi?

Aaltosalaman sanat saivat minut huolestumaan. Hän oli jo aiemmin sanonut tuntevansa vointinsa kummalliseksi, ja oli silloin arvellut, että tästä olosta saattoi syyttää nälkää. Nyt Aaltosalama oli kuitenkin syönyt, eikä hänen mystinen olotilansa ollut kaikonnut.
Katselin avuttomana, miten Aaltosalama kiemurteli paikallaan tuskastunut ilme kasvoillaan. En koskaan halunnut nähdä hänen kärsivän ja toivoin voivani auttaa, mutta en tiennyt miten. Kumppanini ei itsekään vaikuttanut oikein ymmärtävän, mikä häntä vaivasi.
"Oletko syönyt jotain pilaantunutta?" kysyin silittäen hellästi hännälläni Aaltosalaman selkää. Punaruskea soturi näytti miettivän, mutta pudisti lopulta päätään.
"En muista, että mikään syömäni olisi maistunut mitenkään kummalliselta", hän vastasi häntä kiemurrellen. Huomasin naaraan koukistelevan kynsiään levottomuudessaan ja kivuissaan: jokin oli selvästi pielessä. Melkein toivoin, että hän tosiaan olisi syönyt jonkun sairastuneen eläimen, eikä soturin huono olo johtuisi mistään vakavammasta.
Onneksi olimme leirissä ja apu löytyisi läheltä. Aaltosalamalle olisi varmasti parasta, jos hän pääsisi hoidettavaksi ja tutkittavaksi mahdollisimman pian. Mikä ikinä häntä vaivasikaan, ei meidän omasta pohtimisestamme olisi mitään hyötyä. Soturi tarvitsisi Hehkuaskeleen apua.
"Mennään käymään Hehkuaskelen luona", nau'uin ja huomasin Aaltosalaman jo vilkuilevan parantajan pesän suunnalle. Punaruskea soturi nyökkäsi pienesti ja nousi seisomaan. Kiiruhdin tukemaan häntä, jos Aaltosalama sitä kaipaisi.
"Sinulla on varmasti vain jokin harmiton vatsatauti", ehdotin ja yritin hymyillä rohkaisevasti. Oikeasti olin huolesta suunniltani, ja jos en olisi ollenkaan peitellyt tuntemuksiani, olisin varmasti vain stressannut soturia entisestään.
Olimme jo astumassa sisään parantajan pesään, kun kuulin Pimentovarjon huikkaavan jotain takaamme. Käännyin varapäällikön äänen suuntaan ja huomasin hänen astelevan luoksemme otsa rypyssä.
"Onko jommallakummalla teistä asiaa parantajan pesälle?" mustaturkkinen naaras kysyi vilkaisten minusta Aaltosalamaan. Soturinaaraan ilmeen nähdessään hän kai osasi päätellä, kenen vuoksi olimme parantajien luo menossa. Hän näytti harmistuneelta.
"Aaltosalaman oli tarkoitus johtaa iltapäivän toista metsästyspartiota", Pimentovarjo ilmoitti arvioiva katse punaruskeassa soturissa. Tuhahdin ääneen ennen kuin kerkesin hillitsemään kieltäni.
"Ei hän voi tässä kunnossa lähteä", murahdin puolustaen kumppaniani. Pimentovarjo vain vilkaisi minua viileästi samalla katseella, jonka olisi varmasti osoittanut nokkavalle oppilaalle.
"Näenhän minä sen", naaras sanoi. "Ehdotankin, että sinä lähdet hänen sijastaan."
"Minä? Miksi minä?" kysyin puuskahtaen ja Pimentovarjo kohautti lapojaan.
"Muut ovat kouluttamassa oppilaitaan tai jo partiossa", hän selitti äänensävyllä, joka kehotti minua pitämään suuni tukossa. "Vain te kaksi sekä Loiskevarjo, Hohtosulka ja Tuimakatse ette ole vielä tänään tai viime yönä olleet partioimassa. Muut menevät kuitenkin kuuhuipun partioon tai yövartijoiksi, joten en halua laittaa heitä nyt partioon. Reiluinta kaikille on, jos sinä menet."
Etkä käyttäydy kuin pahainen oppilas, varapäällikkö näytti tiukasta katseestaan päätellen lisäävän mielessään.
"Mene vain", Aaltosalama sanoi ennen kuin ehdin esittämään vastaväitteitä. "Kyllä minä pärjään."
"Varmastiko?"
"Varmasti", kumppanini vastasi yrittäen hymyillä, mutta näin hänen silmistään, ettei soturin olo ollut parantunut ollenkaan. Olisin kovasti halunnut mennä hänen mukaansa, mutta helpompi olisi vain hoitaa partio pois alta. Puskin vielä hellästi naarasta ja sanoin hänelle muutaman rohkaisevan sanan, jonka jälkeen pyyhälsin kireänä partioon.

“Haavasi ovat ruvenneet parantumaan hyvin”, Sumutassu ilmoitti poistaessaan varovasti kynnellään eilen illalla kaulalleni taputtelemaansa hämähäkinseittiä, jonka alle hän oli sivellyt jonkinlaista yrttitahnaa. Kipu ei ollut enää yhtä paha kuin muutama päivä sitten, mutta minua oli kehotettu olemaan tekemästä äkkiliikkeitä niin kauan kunnes haavat olisivat kunnolla rupeutuneet.
“Kauanko minun pitää olla vielä täällä?” kysyin parantajaoppilaan saatua hoitotoimenpiteensä valmiiksi.
“Vielä parisen päivää, sanoisin”, savunharmaa naaras naukui ja astahti kauemmaksi. Hän lipaisi rintakarvojaan mietteliään näköisenä. “Mutta siinäkin tapauksessa saat korkeintaan osallistua rajapartioihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen toimintaan, joka ei sisällä liian rivakkaa liikettä.”
Nykäisin häntääni hieman harmistuneena. Kaipasin toimintaa nyt enemmän kuin koskaan vietettyäni useamman päivän petipotilaana. “Selvä”, murahdin kumminkin ja nyökäytin päätäni kiitokseksi parantajaoppilaalle.
Savutassu keräsi tassullaan kokoon maahan levittämänsä yrtit, noukki käärön suuhunsa ja tassutti varastolle, jonka edustalla Hehkuaskel oli istunut tarkkailemassa meitä. Parantajan silmissä oli ylpeä loiste.
Mestari ja oppilas vaihtoivat keskenään muutaman sanan, mutta en pannut merkille, mistä he puhuivat, sillä päätin itse keskittyä siistimään sotkuista turkkiani.

Aika kului tuskastuttavan hitaasti, kun ei ollut mitään tekemistä joutilaana makoilemisen, syömisen ja nukkumisen lisäksi. Vähän aikaa sitten Myrskymahti oli käynyt tervehtimässä minua ja tuonut samalla myyrän, jonka olimme syöneet yhdessä.
Tämä oli jo sisareni kolmas visiitti samalle päivää, eikä se varmasti jäisi viimeiseksi. Olin kuitenkin kiitollinen pentuetoverilleni seurasta. Myös Pimentovarjo oli käynyt katsomassa minua kerran päivässä, mistä olin salaa otettu. Pitkästä aikaa minulla tuntui olevan jonkinlainen yhteys emoni kanssa.
Myrskymahdin käynnin jälkeen olin jäänyt taas toimettomaksi. Olisin varmaankin seuraavaksi ruvennut silppuamaan petiäni, ellei ulkoa olisi kajahtanut kokoontumiskutsu. Henkäystähti ei missään nimessä kuulunut suosikkikissoihini, mutta kokous - liittyipä se sitten mihin hyvänsä - tarjosi apua tylsyyteeni.
Niinpä minä tassutin sairasaukion halki pesän suulle ja pujahdin ulos seuraamaan alkavaa ilmoitushetkeä. Myös Hehkuaskel ja Sumutassu tulivat pihalle. Olisin olettanut heivän jäävän istumaan johonkin lähistölle, mutta sen sijaan kaksikko suuntasikin suoraan leirin sydämeen. Katsoin heidän jälkeensä hieman hämmentyneenä. Parantajat eivät olleet klaanin keskuudessa kovinkaan suuressa suosiossa - vaikka tekivätkin työtä, jonka puolesta näin olisi pitänyt olla -, joten ihmettelin, miksi he pyrkivät nyt niin lähelle klaanipäällikköä ja muita sotureita ja oppilaita.
Asia selvisi kuitenkin pian, kun Henkäystähden katse siirtyi Hehkuaskeleseen ja tämän oppilaaseen. Mitään turhia jahkailematta kolli julisti: “Hehkuaskelen mukaan Sumutassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja on ansainnut parantajanimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Sumutuulena.”
Jotkut hurrasivat nimensä saaneelle parantajaoppilaalle, minä mukaan lukien, mutta menot olivat huomattavasti soturinimityksiä vaisummat. Arvelin sen johtuvan juuri siitä nimenomaisesta syystä, että Sumutuuli ei ollut ollut soturioppilas.
Kaksikon palatessa takaisin pesälle nyökkäsin kohteliaasti Sumutuulelle, joka räpäytti minulle ystävällisesti silmiään. Näin nuoren naaraan väreilevistä niskakarvoista, miten innoissaan tämä oli nimityksestään.
Olin juuri ehtinyt astua takaisin pesään, kun kuulin takaani lähestyvää tassujen töpsötystä. Katsoessani taakseni näin Hämärähallan livahtavan perässäni sisään. Ruskeankirjava naaras vilkaisi aukion suuntaan vaivihkaa kuin olisi pelännyt jonkun seuraavan mutta kääntyi sen jälkeen hymyilemään minulle.
“Hei”, naaras kehräsi taivuttaen hännänpäätään selkänsä ylle. Hän kosketti kanssani neniä ja antoi sen jälkeen katseensa valua kaulaani. Hänen silmiinsä syttyi huoli. “Näyttävät ilkeiltä. Sattuuko niihin paljon?”
Pudistin päätäni - mitä kaduin heti jälkeen päin, sillä se tuntui heti kiristyksenä kaulassani - ja istahdin alas. “Ei enää niin paljon kuin joitakin päiviä sitten. Sumutassun - siis Sumutuulen mukaan voin palata soturien pesään jo muutaman päivän päästä.”
Hämärähalla nyökytteli edelleen vakavan näköisenä. “Muistathan silti ottaa rauhallisesti, etteivät ne vain repeä”, naaras huolehti.
Minun olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiäni, mutta hillitsin pakottavan tarpeeni moiselle mielenosoitukselle. Hämärähalla oli ystäväni ja halusi vain huolehtia minusta, mitä en voinut kuin arvostaa.
“Kyllä minä otan, älä murehdi.”
Soturin naamalle levisi helpottuneempi hymy, mutta se pyyhkiytyi saman tien pois, kun ulkoa kuului huuto: “Hämärähalla! Minne sinä menit?”
“Kaamoskukka”, murahdin lopen kyllästyneenä veljeeni ja hänen oikkuiluunsa. En edelleenkään pitänyt siitä, että Hämärähallan kaltainen mukava kissa oli Kaamoskukan laisen luihun kollin kanssa. Mitä ihmettä ystäväni oikein edes näki tässä?
“Minun on mentävä”, Hämärähalla naukui nopeasti mutta väläytti minulle vielä lämpimän hymyn. “Parane pian, Pyräkkäpiru.” Sen sanottuaan hän puikahti takaisin aukiolle.
Siirryin pesän suulle katselemaan, miten hän kipitti kiltisti kumppaninsa tykö, joka näytti alkavan hiillostamaan häntä saman tien siitä, missä hän oli ollut. Koukistelin kynsiäni ärtyneenä. Kaamoskukka osasi olla ärsyttävän lipeväkielinen halutessaan. Hän olisi varmasti pystynyt saamaan muut uskomaan, että siilit lensivät - mitä ne eivät tietenkään tehneet, sillä niillä ei ollut siipiä, toisin kuin linnuilla.
Kun en kestänyt katsella veljeni omahyväistä virnuilua enää pidempään, käännyin kannoillani ja palasin takaisin omaan väliaikaisvuoteeseeni.


​”Älkää hidastelko siellä!” huusi Lainepentu, joka rynnisti ohitseni kaksi pentuetoveriaan perässään. Yhteentörmäys ei ollut kaukana, ja onnistuin väistämään villiintyneen pentujoukon hypähtämällä sivuun.
“Hei, katsokaa vähän missä juoksentelette!” sihahdin näiden perään, mutta pennut hädin tuskin kuuntelivat. Murahdin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Pennut olivat pentuja; kyllä mekin pentuina olimme viilettäneet ympäri leiriä kuin päättömät metsäkanat Kaamoskukan ja Myrskymahdin kanssa tuon ikäisinä.
“Anteeksi tuosta”, Mäntyviiksi, klaanin ikikuningatar, maukui tassuttaessaan luokseni. Naaras seurasi hetken silmillään pentuja, ennen kuin katsahti taas minuun. “Joko pääsit parantajalta?”
“En vielä”, huokaisin voimatta peitellä turhautumista äänessäni. “Huomenna vasta.”
“On parempi ottaa aikansa parantumisen kanssa kuin katua myöhemmin”, kuningattaren nauku oli lempeä.
“Niin kai.” Katseeni vaelsi takaisin keskenään touhuaviin pentuihin. Myös Mäntyviiksen huomio siirtyi samaan suuntaan.
Seisoskelimme hetken hiljaisuudessa, kunnes iäkkäämpi kissa avasi jälleen suunsa: “Minä muistan, kun sinä ja sisaruksesi olitte vielä tuollaisia karvapalloja.” Hän vilkaisi minuun päin silmät veikeästi pilkehtien. “Ja katsokaa nyt teitä: isoja kissoja kaikki.”
Suustani pääsi epämääräinen nauruntuhahdus. “Kaamoskukka ja Myrskymahti ainakin”, mau'uin huvittuneena. Minä olin aina ollut pentuetovereitani pienikokoisempi.
Mäntyviiksi hipaisi kylkeäni hännällään. “Ei kissan koko hänestä soturia tee”, naaras tokaisi, mutta hänenkin viiksensä vipattivat huvittumisen merkiksi. “Täytyy olla myös päätä ja sydäntä.”
Vilkaisin häntä epäluuloisena. “Ja niitäkö minulta löytyy?” kysyin.
Mäntyviiksi kohautti lapojaan. “Sydäntä kyllä, mutta päästä en niinkään tiedä”, kuningatar naukui, mutta säihkyvät silmänsä paljastivat hänen vitsailevan. Hetken päästä hän lisäsi: “Sinä olet hyvä soturi, Pyräkkäpiru. Vahvuutesi ei ehkä ole ruumiisi koossa, mutta sinun sydämesi on sitäkin suurempi ja vahvempi. Älä anna sen kovettua, tai muuten siitä voi tulla raskas kantaa.”
En oikein ymmärtänyt, mitä Mäntyviiksi sanoillaan tarkoitti, mutta nyökkäsin kumminkin. “Kiitos, Mäntyviiksi, en anna”, lupasin ja kosketin kuonollani hänen lapaansa kevyesti.
“Hyvä.” Mäntyviiksen silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän siirsi katseensa minusta takaisin pentuihin. Käynnissä näytti olevan jonkin sortin nujakka, jota kuningatar lähti selvittämään.
Minä jäin istuskelemaan paikoilleni ja pohdiskelemaan naaraan sanoja, mitä lie ne sitten tarkoittivatkaan.

Katselin sisartani suoraan silmiin pahoitelvan näköisenä.
"Anteeksi, lainepentu lupaan olla varovaisempi vastaisuudessa", mau'un anteeksipyytävästi sisarelleni. Lainepentu katseli minua silmissä loistaen noin silmänräpäyksen aijan välitävästi mutta se peityi jonkin muun tunteen alle jota en nyt osannut tulkita. Kosketin sisareni kuonoa nopeasti ja käänsin katseeni klaanin paranajiin mietien oliko tassuni siinä kunnossa että voisin mennä takaisin pentutarhaan, tiesin että sisareni ei kunnioitanut parantajien työtä mutta minä kunnioitin pidin heidän työtään tärkeänä. Tiesin kuitenkin myös että en todellakaan haluaisi olla parantaja vaan halusin olla soturi! Minulle tuli yllätäen kamoksuva olo kun mietin että mikä ongelma minun jalasani oikein oli. Silmäni laajenivat ja katsoin kysyvästi parantajaa - hehkuaskelta - toivoen että tämä sanoisi hiljaisuustassun vain ylireagoineen eikä tassusani ollut mitään vikaa.
"Tuiskupentu, sinun jalkasi on vain venähtänyt joten sinun pitää jäädä parantajan pesään joksikin aikaa", parantaja naaras maukui lempeästi mutta silti sillä tavalla että minun ei kannattaisi haroa vastaan.
*Hiirenpapanat*, ajattelin silmät viirussa ja käänsin katseeni takaisin sisareenii.
"Anteeksi, lainepentu en voi sille mitään että joudut näkemään minut täällä", mau'un anteeksi pyytävällä äänellä.
//laine? :)

Sulkavirta asteli raskain askelin ulos sotureiden pesästä. Yllätyksekseen ensimmäinen näkemänsä asia pesän ulkopuolella oli valkea maa. Naaras pysähtyi ja höristi korviaan. Hänen kellertävän vihreä katseensa kohosi taivaalle, josta edelleen leijaili maahan hentoja, valkeita lumihiutaleita.
"Lehtikato on saapunut", naaras henkäisi hiljaa itsekseen. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut seisovansa edelleen pesän sisäänkäynnin tukkeena.
"Liikutko vapaaehtoisesti vai pakotanko sinut liikkumaan?" Jääviillon vihainen ärinä kantautui soturin korviin pesän sisäpuolelta. Sulkavirta säpsähti ja otti nopeasti muutaman askelen eteenpäin ja siirtyi sivuun sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Punaturkkinen, tavanomaisen äreä Jääviilto astui ulos sotureiden pesästä ja mulkoili vihamielisesti klaanitoveriaan. Jääviillon katse kuitenkin muuttui, kun hänkin huomasi maan peittäneen valkean lumipeitteen. Soturi luimisti inhoten korviaan.
"Tämäkin vielä."
Jääviilto ei jäänyt rupattelemaan Sulkavirran kanssa, vaan jatkoi matkaansa kohti lumen alle jäänyttä tuoresaaliskasaa. Sulkavirran mieli muuttui taas äkkiä raskaaksi, kun hänen ajatuksensa palasivat aiempaan aiheeseen: Ruskalintuun. Viime aikoina harmaanruskea soturi oli kaivannut edesmennyttä kumppaniaan tavanomaista enemmän. Sulkavirta oli niin pahoillaan, ettei Lokkimieli ollut saanut tavata isäänsä tai ettei Ruskalintu ollut saanut tavata poikaansa. Naaras oli aivan varma, että kaksikko olisi tullut toimeen keskenään, olivathan he sentään isä ja poika.
Sulkavirran ajatukset hairahtuivat taas, kun hän kuuli jonkun huutavan:
"Hakekaa parantaja! Rapakynsi tarvitsee apua!"
Ääni kuului selvästi klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Sulkavirran niskavillat nousivat pystyyn. Oliko vanhalle naaraalle sattunut jotakin? Ilmeisesti, ei kai hän muuten tarvitsisi apua... Soturin mielenkiinto heräsi ja hän lähti hitaasti hivuttautumaan lähemmäs klaaninvanhimpien pesää. Yksi pennuista pyyhälsi ulos pesästä ja juoksi suoraa tietä parantajan pesälle. Ei kulunut aikaakaan, kun Hehkuaskel oppilaineen riensivät pesältä pentutarhalle. He ohittivat Sulkavirran kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, naaras ymmärsi sen hyvin. Naaras jäi seuraamaan tapahtumia sivumpaa.

Jonkin ajan kuluttua Hehkuaskel ja Sumutassu kantoivat tajuttoman Rapakynnen ulos klaaninvanhimpien pesästä parantajan pesälle. Sulkavirta katsoi säälien vanhaa naarasta, jonka vointi selvästi oli todella huono.
"Mitä täällä tapahtuu?" Sähkötuhon matala ääni havahdutti Sulkavirran ajatuksistaan. Hän kohdisti katseensa pentuetoveriinsa ja katsoi tätä harmistunut ilme kasvoillaan.
"Rapakynsi vietiin juuri parantajan pesälle, hän vaikutti hyvin sairaalta", raidallinen naaras kertoi. Sähkötuhon ilme pysyi vakavana, mutta kolli katsoi sisartaan myötätuntoisesti ja räpäytti silmiään.
"Harmillista", Sähkötuho totesi. Sulkavirta nyökytteli päätään, sitä se todellakin oli, harmillista. Sulkavirta veti syvään henkeä ja käänsi katseensa taivaalle. Lumisade oli lakannut.
"Lehtikato on taas täällä", Sulkavirta huomautti, vaikka veli oli taatusti huomannut sen itsekin. Sähkötuho nyökkäsi.
"Saa nähdä, miten rankka tästä lehtikadosta tulee", kolli naukui ja näytti hetkeksi katoavan jonnekin syvälle ajatuksiinsa. Naaras ei vaivautunut keskeyttämään veljeään ja hänen ajatuksiaan, vaan kaksikko istuskeli hetken aivan hiljaa vieretysten.

Päivät kuluivat ja ilmat sen kuin vain kylmenivät. Ensilumi oli sulanut pois, mutta uutta oli satanut pian tilalle. Sulkavirta tiesi tämän kuvion: lunta tuli ja se suli pois monta kertaa ennen kuin jäisi lopuksi lehtikatoa maahan. Leirin ilmapiiri tuntui kiristyneen alkaneen lehtikadon myötä, mutta Sulkavirta tiesi senkin olevan aivan tavallista. Kylmenevät ilmat ja päivä päivältä vähenevä tuoresaaliin määrä sai lähes kaikki stressaantuneeksi. Sulkavirta ei vaivautunut murehtimaan moisesta. Hän tiesi, että klaani kyllä selviäisi aivan kuten oli selvinnyt joka lehtikadosta tähänkin mennessä. Elämä klaanissa oli turvallista. Jos jokainen kuolonklaanilainen heitettäisiin yhdeksi lehtikadoksi yksin erakoksi, he saisivat aivan uudenlaisen perspektiivin elämäänsä.
Sulkavirran ilme kirkastui, kun hän näki Aaltosalaman lähestyvän häntä. Kaksikko ei ollut viime kuiden aikana kamalasti rupatellut, mutta siitä huolimatta Sulkavirta piti punaturkkista soturia parhaistakin parhaimpana ystävänään.
"Iltaa", Sulkavirta tervehti ystäväänsä ennen kuin tämä ehti sanoa mitään. Aaltosalama vastasi tervehdykseen samalla tavalla ja istuutui lupaa pyytämättä Sulkavirran vierelle.
"Joko sinä kuulit?" Aaltosalama kysyi vakavailmeisenä. Sulkavirta kallisti päätään huolestuen.
"Kuulin mitä?" harmaanruskea naaras henkäisi.
"Rapakynsi ei selvinnyt. Hän kuoli hetki sitten", Aaltosalama ilmoitti. Sulkavirta laski katseensa hetkeksi maahan ja siitä hämärtyvälle taivaalle. Illan ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet taivaalle.
"Enää hänen ei tarvitse kärsiä", Sulkavirta lausahti, yrittäen etsiä asiasta edes jotain hyviä puolia. Hän ei nähnyt, vastasiko Aaltosalama jotain päätään nyökytellen, mutta soturi ei ainakaan avannut suutaan ja sanonut mitään. Sulkavirta käänsi katseensa ystäväänsä ja vaihtoi aihetta, jottei keskustelu menisi liian synkäksi:
"Miten sinulla on mennyt viime aikoina? Ihme kyllä Pimentovarjo ei ole laittanut meitä yhteenkään samaan partioon.."

//Aalto?

Näin kuinka helakanpunainen veri norui pieninä puroina Virtaviiman kylkiä pitkin. Hänen raidallinen karvansa repsotti epäsiistinä verisen paakkuuntuneena ja ihosta irti nyhdettynä, kuin epäonnistuneen kynimisyrityksen seurauksena. Tyttäreni rännän kastelema turkki sai hänet näyttämään vielä surkeammalta. Akuuttia hengenvaaraa ei ollut, mutta silti jälki oli pahaa ja haukan kynnet olivat uponneet vähintään yhtä syvälle sydämeeni, kuin Virtaviiman ihoon. Syyllisyys kalvoi sisintäni.
“Minulla on kaikki hyvin”, totesin varmasti. Tunsin ihollani joitakin tykyttäviä haavoja, mutta niiden kipuilu oli tällä hetkellä toissijainen asia. “Sinut taas pitää saada parantajan pesälle pikimmiten.”
Huomasin tyttäreni silmiin syttyneen huolen. Se hämmästytti minua. Ei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, ei minulla ollut mitään hätää. Minulla olisi kaikki hyvin sen jälkeen, kun hänen haavansa saataisiin putsattua. Tai ainakin tarpeeksi hyvin. Virtaviima oli varmaankin aistinut levottomuuden käytöksestäni. Minusta olisi ollut parempi jos se ei jäisi kalvamaan Virtaviiman mieltä. Sisäinen myllerrys oli varmasti ohimenevää. Kunhan saisin vain hieman rauhoituttua, eiköhän kaikki olisi taas niin kuin aina ennenkin.

//Virtˢa? :)

Lampiväre kuunteli sisartaan tarkasti. Hän oli aina pitänyt Lätäkkölempeä älykkäänä, mitä tämä olikin. Kaikki, mikä hänen siskonsa suustaan pääsi, tuntui aina tärkeältä, harkitulta ja oikealta, ja Lampiväre vastaanotti kaikki soturin mietteet suurella mielenkiinnolla. Hänen siskonsa oli varmasti oikeassa siinä, että heidän vanhempansa toivoivat sisaruskolmikon löytävän nopeasti kumppanit. Jälkikasvu oli etenkin Henkäystähden paljon toivomaa, sillä hän toivoi klaaniin lisää puhdasta kuolonklaanilaista verta. Siksi kolmikonkin oli ehdottomasti löydettävä rinnalleen puhdasveriset kollit: erakkoverinen kumppani ei tulisi kysymykseenkään. Lampiväre halusi ajatella, että hankkisi kumppanin vain rakkaudesta, oli tämä sitten vereltään erakko tai ei. Naaras ei kuitenkaan ollut varma, olisiko hänestä tilanteen tullen uhmaamaan vanhempiensa toiveita ja odotuksia. Joka tapauksessa Lampiväre oli Lätäkkölemmen kanssa samaa mieltä siitä, ettei toivonut joutuvansa ottamaan kumppani vain, koska Tuhkajuova ja Henkäystähti sitä halusivat.
"En minäkään", harmaa naarassoturi naukui, mutta hänen äänestään puuttui se varmuus, joka Lätäkkölemmen puheessa erottui selkeästi. Hän ihaili sitä, miten Lätäkkölempi uskalsi sanoa mielipiteensä niin kirkkaasti ja epäröimättä. "Toivon, että voimme molemmat löytää kumppanit, joita oikeasti rakastamme."
Lätäkkölempi hymyili Lampiväreelle, ja harmaa naaras tunsi tutun lämpimän, mukavan ja turvallisen tunteen leviävän sisällään, kuten yleensä siskojensa seurassa. Hän nojasi lempeästi siskoaan vasten nauttien siitä, että hän voisi aina luottaa Lätäkkölempeen ja tämän tukeen ja rakkauteen.

Lehtisade oli kääntynyt lehtikadoksi ja Lampiväre oli vapautettu parantajan pesältä soturin velvollisuuksiinsa. Päivät lipuivat aamusta iltaan samaa rataa täynnä samoja tylsiä askareita. Silloin tällöin naaras ikävöi aikaa Eloklaanin leirissä, sillä ainakin Kortetassun läsnäolo oli tuonut hänen yksitoikkoiseen elämäänsä jotain vaihtelevuutta ja jännitystä. Nyt hänen salaisuutensa aiheuttama huono omatuntokin oli kadonnut, sillä Lampiväre jakoi taakkansa Lätäkkölemmen kanssa. Osa hänestä tuntui kaipaavan jotain vaikeuksia, edes jotain, joka vaikka vain pieneksi hetkeksi keikauttaisi naaraan elämänsä suoraviivaiselta, tylsältä radalta.
Kenties ongelmaan olisi yksinkertainen ratkaisu: hänen olisi vain löydettävä joku korvaamaan Kortetassu. Jonkun olisi täytettävä tuo aukko, jonka kolli oli jättänyt hänen sydämeensä ja unelmiinsa, mitä pikimmin. Susimieli ei ollut lähtenyt Kuolonklaanista mihinkään, mutta Lampiväre ei enää tuntenut samaa pentumaista ihastusta tätä kohtaan. Hän tarvitsi epätoivoisesti uuden ihastuksen kohteen.
Pimentovarjo oli määrännyt Lampiväreen ja Lätäkkölemmen samaan aurinkohuipun partioon, mistä harmaa naarassoturi oli iloinen. Rajapartiot olivat aina tylsiä, mutta huomattavasti siedettävämpiä, kun juttuseura oli laadukasta. Hänen askeleensa olivatkin keveät, kun Lampiväre tepasteli muun partion luo. Partion johdossa oli Tuimakatse, ja tämän ja siskosten lisäksi siihen osallistuisivat Loiskevarjo, Tummasielu ja Leppävarjo. Varmasti heidän joukostaan Lampiväre löytäisi jonkun.
"Hei, Lätäkkölempi", Lampiväre tervehti siskoaan tämän luokse ehdittyään. "Kiva päästä kanssasi partioon."

//Lätty?

Istuskelin soturien pesän edustalla, tattihalla oli halunnut olla aamun yksin joten olin antanut kumppanini mennä. Minulla tosin oli tylsää vain istuskella tekemättä mitään mutta en voinut saalistamaan taikka partioimaankaan voinut mennä.. En ilman ketään puhdasveristä kissaa ja se ärsytti minua.. Miksi isäni pitikin olla kotikisu..! Yhtäkkisesti tunsin jotain hännässäni ja käänsin hölmistyneenä katseeni taaksepäin; näin häntäni kimpussa pikkuisen mustan ja eri sävyisten siniharmaaiden kuvioiden kirjava naaraspentu. Sehän oli tuiskupentu, naaras oli pelästynyt minua kun olin ensikerran naaraspennun tavannut mutta ei hän minua pelännyt ei enään meistä oli tullut ystävävät siinä aikana kun olimme tutustuneet toisimee. Vetäisin häntäni näppärästi pois pennun ulottuvilta naurahtaen. Naaras oli vitsikäs nuori kissa.. Kumpa minullakin olisi omia pentuja.. Tattihallan ja minun.. Tuiskupentu näytti hämentyneeltä kun häntäni oli kadonnut naaran edestä.
"Hei, Tuiskupentu miten sinulla menee pentuetoveriesi kanssa?" kysyin. Tuiskupentu nosti katseensa ja hymyili minulle pienesti, jäänsiniset silmät kirkkaina.
"Ihan hyvin", tuiskupentu miukaisi pienesti kehräten. Naaras oli niin viaton.. Hän ei välittänyt siitä että olin puoliverinen.. Toisin kuin tämän sisar lainepentu- nuori kipakka siniharmaa karvapallo, Ajatukseni siirtyivät yllättäen kamomilltassuun.
*lainepentu oli aika ilkeä kun puhui kamomillatassulle niin.. Mutta ymmärrän kyllä miksi hän teki niin.. Siksi että kamomillatassu puolusti minua.. Kamomillatassu parka..*, ajattelin. Käänsin katseeni lempeästi tuiskupentuun joka istuskeli viatoman näköisenä silmät loistaen. Katseeni tarkentui naaraan suurien silmien syvyyksiin, naaraspentu oli hyvin uskolinen perheellen.. Joten hän varmaan olisi sisarensa puolella jos tietäisi asiasta, tai ehkä hän jo tiesikin.
"Haluaisitko mäyränselkään?" kysyin hymyillen. Tuiskupentu ponkaisi pystyyn silmät loistaen innosta, tämä nyökkyteli innoissaan. Asetuin hetkeksi maakuuasentoon jotta pentu pääsisi selkääni. Naaras kehräsi innoissaan kun nousin pystyyn ja aloin vaapua eteenpäin. Naaras kehräsi innokkaasti ja piti tiukasti kiinni jottei tipahtaisi. Kuitenkin lopulta olin lyyhistyvinäni naaraan painon alla, ja odotin että pentu loikkaisi pois selästäni. Tuiskupentu istuutui ja katseli minua kysyvästi.
"Tuiskupentu, minun pitäisi mennä saalistamaan joten menepä tekemään jotain muuta", mau'uin hymyilen ja käännyin pois päin pennusta. Yllätäen kuulinkin äänen;
"Tulisielu! Sinut on määrätty saalistuspartioon!" tummasielu niminen kolli huudahti. Kipitin kollin luo hymähtäen -en ainakaan ollut huijanut sanoessani menevänsi saalistamaan. Räpäytin silmiäni viatomasti tummasielulle ja pysähdyin.
"Keitä muita on partiossa?" kysysäisin toivoen että kumppanini tattihalla olisi partiossa -en ole ollut hetkeen samassa partiossa kumppanini kanssa hetkeen.
"Minun ja sinun lisäksesi partiossa on oppilaani syöksytassu, kylmäliekki ja kamomillatassu", kolli maukui.
*aika iso partio.. No ehkä on hyvä että lähetetään niin isoja partioita kun on sentään melkein lehtikato*, ajattelin. Olisi kuitenkin kivaa viettää kamomillatassun ja syöksytassun kanssa taas aikaa, tosin kun kamomillatassu oli sillä tuulella niin en kyllä uskonut että naaras haluaisi jutella kenenään kanssa nyt. Kun olimme partion luonna niin huomasin kamomillatassun jutelemassa syöksytassun kanssa silmät sameina ja halutoman näköisenä. Tassutin kaksikkon luo kehräten.
"Hei! Miten teillä menee?" kysyin hymyillen toivoen saavani kamomillatassulle paremman mielen -niin varmaan yritti syöksytassukin. Ehkäpä jos me emme saa hänelle parempaa mieltä niin ehkäpä hänen sisarensa tai isänsä saisi. Kumpikaan ei vastannut minulle joten odottelimme lähtöä hiirenhiljaa, Lähdimme matkaan hetken kuluttua, syöksytassu ja kamomillatassu olivat nyt erillään toisistaan mutta silti keskenään en halunnut edes yrittää puhua kamomillatassulle mutta voisin puhua syöksytassulle. Nostin hetkeksi katsettani ja näin tummasielun edempänä kylmäliekkin kanssa, käänsin katseeni syöksytassuun vähän edempänä ja katsahdin kamomillatassua joka tassuti edelläni. Yhtäkkiä tummasielu ja kylmäliekki pysähtyivät. Tummasielu käänsi katseensa minua ja oppilaita kohden.
"Meidän kannattaisi hajaantua saame sitten enemmän riista, minä ja syöksytassu sekä tulisielu menemme tuohon suntaan ja kylmäliekki ja kamomillatassu tuonne", tummasielu maukui. "Tavataan tässä aurinkohuippun aikaan", tämä lisäsi ja tassuti kohti pusikkoa ja minä ja syöksytassu seurasimme perässä. Aikaisin suuni ja etsiskelin jotain saaliseläimen hajua ja löysinkin yllättäen päästäisen hajun ja asetuin nopeasti vaanimisasentoon, aloin hiipiä eteenpäin kunnes huomasin päästäisen. Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin ja hyppäsin päästäisen päälle, lintu alkoi räpistellä ja pääsi miltei irti mutta ehdin juuri ja juuri purra linnun Kuoliaaksi. Nousin seisomaan ja käännyin ympäri tassutaen ystäväni luokse. Syöksytassu oli vaanimassa myyrä, katselin kuinka oppilas hiipi eteenpäin ja lopulta hyppäsi myyrän päälle. Kehräsin hymyillen, käänsin katseeni tummasieluun syöksytassun mestariin joka katseli oppilaansa saalistusta kiinostuneena. Istuuduin hetkeksi ja pudotin päästäisen maahan, vilkaisin taivaalle ja huomasin että oli jo miltei aurinkohuippu; se tarkoitti että meidän pitäisi alkaa mennä jotta ehtisimme aukille ajoissa.
"Mennään takaisin sinne aukiolle", tummasielu maukui. Nostin päästäiseni suuhuni ja näin kuinka syöksytassu nosti myyränsä. Käänsin katseeni tummasieluun joka oli nähtävästi saanut hiiren, Olimme siis kaikki saaneet saalista. Lähdimme tassutamaan takaisin sille aukiolle. Katselin hetkisen ympärilleni, näin puita jotka olivat jo pudotaneet kaikki lehtensä. Kun pääsimme aukiolle niin saimme huomata että kylmäliekki ja kamomillatassu olivat ehtineet palata ensin aukiolle. Kun huomasin kamomillatassun napaneen myyrän -niinkuin syöksytassukin. tunsin yhtäkkistä ylpeyttä ystävääni kohtaan. Kuitenkin lipui hetkessä pois kun palasimme leiriin, hyvästelin vikkelästi kamomillatassun, Syöksytassun sen jälkeen kun olimme tiputaneet saalit kasaan, loikkin oitis soturien pesään nukkumaan sillä olin melko väsynyt, kun olin makuualusillani niin ajattelin nopeasti että missä tattihalla oli mutta en jaksanut mennä etsimään tätä joten suljin silmäni ja nukahdin.

Noin pari päivää myöhemmin. Istuskelin leirin reunalla mutta en yksin säröpentu - tuiskupennun veli - oli juuri tullut luokseni. Kehräsin kollin kysymykselle iloisena.
"Ihan hyvää, tosin minua harmittaa jotkin asiat joita en haluaisi nyt kertoa koska ne ovat no.. Yksityisasia", mau'uin kehräten pikkukollille. Nousen seisomaan ja heilutelen iloisen oloisena häntääni kehräten leikkimielisesti.
"Haluaisitko ehkäpä mäyränselkään tai lekkiä jotain muuta?" kysäisin kehräten.
//särönen? :>

Pyöriskelin ja hyöriskelin pedissäni. En saanut enää herättyäni unta. Päätin koittaa ulos leiristä.
“Voitko lopettaa. En saa unta”, Lainepentu naukui mumisten. Tuhahdin ja kellahdin selälleni. Mieleni heitti minua ajatuksesta toiseen. Koitin saada ajatukset kuriin mutta se ei onnistunut. Odotin, että kuulin Lainepennunkin unisen tuhinan ja nousin sitten hitaasti ja hiljaa. Ylös noustuani vilkuilin ympärilleni hämärässä. Silmäni tottuivat nopeasti vähäiseen valoon. Hiivin hiljaa kohti pesän uloskäyntiä. Pääsin hivuttautumaan melkein ulos asti herättämättä muita mutta sitten kuulin Mäntyviiksen kuiskauksen.
“Säröpentu? Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Rukoilin, ettei hän herättäisi muita tai antaisi minulle rangaistusta.
“En saanut enää unta”, kuiskasin takaisin. Mäntyviiksi nyökkäsi. Hän nousi hitaasti ja hiljaa ylös. Ei, ei. En halunnut, että kukaan tulisi kanssani ulos.
“Voin tulla ulos hetkeksi sinun kanssa”, hän naukui. Nyökkäsin. No ei kai se niin paha olisi. Kävelimme yhdessä ulos pentutarhasta. Tassutin heti pois Mäntyviiksen luota, kun hän oli antanut luvan. Näin leirin reunalla Tulisielun ja tassutin häntä kohti. Nyökkäsin pienen etäisyyden päästä tervehdyksen ja samalla vähän kuin pyysin, että saanko tulla lähemmäksi. Tulisielu nyökkäsi.
“Huomenta. Mitä sinulle kuuluu?” kysyin kohteliaasti ja istuin alas. Laskin häntäni etutassuilleni.
//Tuli?