"Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui minulle leuka pystyssä.
"ai et pidä hänestä ja muka täysin samanlainen kuin neilikkatassu ja muut ystäväsi? En kyllä usko... Ja ei hän voi sille mitään että ei tunne sinua kohtaan mitään... Mutta kyllä hän joskus voi! Ja ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu kuulla että kamomillatassu ei rakasta sinua... Mutta hän välittää sinusta ystävänä! Sinun täytyy hyväksyä se että hän ei rakasta sinua..." Vastasin harmissaani.
"En pidä hänestä, enkä ole koskaan pitänytkään sen erityisemmin!" hiljaisuustassu tiuskaisi.
"ai no ehkä sitten kerron hänelle että hän oli väärässä kun luuli sinun välittävän hänestä erilailla kuin muista" naukaisin vieläkin vähän harmistunenaa.
"Senkun kerrot! Ei häntä se varmasti haittaa", hiljaisuustassu vaakuuti minulle että se ei haittaisi.
*Hän taitaa olla tosissaan... No ehkä kerron kamomillatassulle sitten kun näen hänet seuraavan kerran...? Se kyllä olisi väärin hiljaisuustassua kohtaan jos hän vain yrittää vakuuttaa minua mutta kuitenkin välittää hänestä enemmän kuin myöntää?* Ajattelin. Käperyin noin hiirenmitan päähän hiljaisuustassusta ja aloin sovitella.
"Ehkä sinun ei kannattaisi ajatella tätä? Tai... Häntä... Mutta jutellaan jostain muusta... Joohaan?" Yritin sovitella tätä asiaa jonka olin Ilmiselvästi aloittanut.
Katselin hetkisen hiljaisuustassua joka näytti edelleen hiukan närkästynenää ja suutuneenaa.
*Pilasinko juuri mahdollisuuteni olla hänen ystävänsä...? Ehkä hän ei enään pidä minusta kuten ystävistä...? Ehkä... Minun pitäisi hyväksyä se että hän vihaa minua? Vain koska yritin lohduttaa häntä siinä että kamomillatassu ei rakasta häntä...* Ajattelin surulisena. Ajattelin hetkisen että luovuttaisiin kollin ja minun välisen ystävyyden saamisessa mutta kuitenkin lopulta lupasin itselleni että ainakin yritän korjata tämän.
"Joo jutellaan jostain muusta", Hiljaisuustassu sanoi lopulta hiljaa.
"Mistä...?" Kysyin vieläkin hitusen huolestuneena.
"En oikein tiedä... Mistä sinä haluaisit jutella?" Hiljaisuustassu vastasi.
"Hmm ehkä... En tiedä..." Vastasin harmissaani.
"No... entä, jos jatkaisimme harjoittelua?" Hiljaisuustassu ehdoti.
"Vaikkapa Ote hampailla. Tämä isku on helpointa tehdä kun vastustajasi ei ole vielä huomannut sinua tai olette vastustajasi kanssa kaukana toisistanne. Seuraavaksi sinun pitää valita yksi kohde vastustajastasi esimerkiksi vasen etukäpälä sinun täytyy myös tarauttua lujaa etkä päästä irti. Voit myös käyttää kynsiäsi apuna mutta älä missään nimessä katso suoraan kohtaan johon olet iskemässä, jotta vastustajasi ei osaa torjua hyökkäystäsi!" Kerroin samalla liikeen tarkoituksen kun näyttin. Hiljaisuustassu näytti kiinostuneelta ja alkoi yrittää liiketa ja onnistuikin täydellisesti!
"Menikö hyvin?" Hiljaisuustassu kysyi.
"se meni... Täydellisesti!" Vastasin hämmästyneenä sillä olin uskonut että tämä olisi melko vaikea liike. Hiljaisuustassu näytti yhtä ylätyneeltä onnistumisestaan kuin minä olin...
*Hän on todella hyvä... Olen ylpeä hänestä vaikka hän ei olekaan oma oppilaani... Mutta onhan hän ystäväni... Onhan?" Ajattelin mielessäni oppilaan täydellisestä onnistumisesta.

//Hilju?

Tulisielu kertoi olevansa Hiljaisuustassusta ylpeä, mutta kysyi, miksi hän tuli juuri puoliverisen naaraan luokse. Hän myös sopersi samaan soppaan, että haluaisi toki olla Hiljaisuustassun ystävä, jos se olisi hänen puoliverisyydestään huolimatta mahdollista. Hiljaisuustassu selitti, että piti naaraasta niin kovin, koska tämä oli mukava ja tästä syystä tuli tämän luokse, ja sanoi ottavansa tämän mielellään ystäväkseen. Tulisielu vaikutti olevan ihmeissään Hiljaisuustassun sanoista. Kolli mietti, miksi asia oli naaraalle niin iso. Hän vain ryhtyi Hiljaisuustassun ystäväksi, ei siinä kait ollut mitään ihmeellistä?
Kollin ajatukset katkesivat, kun Tulisielu kysyi haluaisiko hän, että naaras opettaisi hänelle joitain taisteluliikkeitä. Hiljaisuustassu innoistui ja hymyili innostuksissaan. Hän oli täysillä mukana ja sanoi, että he voisivat harjoitella vaikka heti. Tulisielu ilahtui ja kysyi, mitä Hiljaisuustassu haluaisi harjoitella. Kolli kuitenkin sanoi, että mikävain kelpaisi, kunhan se ei olisi liian vaikeaa. Tulisielu mietti hetken ja päätti sitten, että he harjoittelisivat etukäpäläiskua. Naaras selitti sen käyttötavan ja miten se tehdään samalla, kun näytti sitä nuorelle kollille.
Hiljaisuustassu nousi heti ylös ja viuhtoi käpälillään Tulisielun ohjeiden mukaisesti. Kolli lateli parit iskun kohti kuvitteellista vastusta ja laskeutui hieman tökerösti maahan. Tulisielu yritti selittää Hiljaisuustassulle, mitä hän voisi laskeutua sulavammin. Kolli katsoi naarasta hiljaa ja yritti uudestaan.
Hän käytti häntää tasapainon pitämiseen ja jakoi muutamat iskut. Kun hän lopetti, hän laskeutui maahan, mutta edelleen hänen laskeutumisensa oli hidas ja tökeröinen. Hänestä tuntui, että hän lämähtäisi vielä maahan kasvoilleen, jos hän yrittäisi muuttaa alastuloaan. Vaikka alastulon olisi kuulunut olla helppoa, kolli ei jotenkin ymmärtänyt, miten tassut laitettaisiin.
“Antaa olla”, Hiljaisuustassu sihahti ja jäi naaraan eteen jököttämään. “Voidaanko harjoitella nyt jotain muuta, tai vaikka puhua jostain?” nuori kolli kysyi silmät kimmeltäen. Hän istahti maahan ja alkoi sukimaan sekaisin mennyttä turkkia. Tulisielu oli hänestä ihan kelpo kissa ja hänen seurassaan oli ihan mukavaa olla.
"Hmm, kyllä mutta mistä haluaisit jutella tai mitä harjoitella? Ja pyydän älä tiuski yritän vain auttaa..." Tulisielu vastasi.
“Onko sinulla kumppania?” Hiljaisuustassu kysyi kepeästi ja meni maahan makuulle. Hän katsoi ylös Tulisieluun kiinnostuneena.
“Ei minulla ole kumppania”, soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu katsoi häntä hetken ihmeissään.
“Miksei sinulla ole kumppania?” kolli kysyi naarasta sinisillä silmillään tapittaen.
“En vain usko, että kukaan haluaisi puoliveristä kumppania tai puoliverisiä pentuja”, Tulisielu selitti Hiljaisuustassulle. Kolli kallisti päätään, mutta sai sitten ajatuksen.
“Entä jos minä ryhdyn kumppaniksesi, kun minusta tulee soturi!” Hiljaisuustassu ehdotti innoissaan häntäänsä ilmassa vispaten.
"Sopisihan se muuten, mutta uskon, että sinulla on jo eräs toinen naaras mielessäsi" Tulisielu naurahti huvittuneena. Hiljaisuustassu punastui. Hän mietti ketä Tulisielu mahtoi tarkoittaa. Olisiko se kenties Neilikkatassu? Tai Rosmariinitassu? Tai entä, jos naaras oli tajunnut nuoren kollioppilaan pitävän Kamomillatassusta!
“Ei minulla ketään ole!” Hiljaisuustassu naukaisi hätääntyneenä ja yritti vaikuttaa mahdollisimman uskottavalta, vaikka ei siinä nyt kamalan hyvä ollutkaan.
"No en ole varma... Mutta ehkäpä kamomillatassu? Hän on Kertonut minulle jotain siihen suuntaan viittaavaa, vaikka hän ei taida itse tuntea sinua kohtaan mitään", soturitar naukaisi. Hiljaisuustassu tunsi kumman jysäyksen sisässään. Kamomillatassu ei pitänyt hänestä? Nuori naaras ei välittänyt kollista? Hiljaisuustassu tunsi sydämensä menevän sirpaleiksi. Hän ei saisi koskaan Kamomillatassusta itselleen kumppania. Kolli pudisteli päätään.
“Ja pyh! En minä hänestä pidä! Hän on vain yksi muista ja Neilikkatassu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampi ja mukavampi”, Hiljaisuustassu naukui kivi sydämellään leuka pystyssä.

//Tuli

Vilkuilin ympärilleni ja mietin voisiko joku ystävällisesti viedä minut ulos haukaamaan vähän raikasta ilmaa mutta kaikkilla näytti olevan kiire... Käänähdin nopeasti ja etsiskelin katseellani ystäviani Kamomillapentua ja syöksytassua... Ja lopulta huomasinkin heidät juttelemassa yhdessä, lähdin oitis heidän luo koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin mennä jutelemaan näiden kahden minua nuorenan kissan kanssa. Kun olin viimeinkin perillä niin kuulin kuinka Syöksytassu kertoi kun oli napannut saalistuspartiossa kaksi oravaa ja yhden myyrän. Häntä paljon nuorempi naaras kuunteli hämillään oppilaan tarinoita. Pudistelin päätäni hitusen sillä olin varma että kolli vain ylpeilli... Tassutin heidän luokseen ja kysyin haluaisivatko he kuulla Tarinan. Kamomillapentu vilkaisi minua ja pudisteli päätän.
"Mikset haluaisi kuulla tarinaa?" Kysyin hämillääni.
"Koska minä olen menossa tutustumaan hiljaisuuspentuun! Emme olekaan vielä tutustuneet... Ja se on ihan mukavaa saada uusia ystäviä ainakin nyt kun emo on poissa ja isä varmaan niin surulinen ettei enään välitä minusta ja sisarestani!" Vinkaisi nuori naaras hymyillen mutta tuntui surumieliseltä vähän kun mainitsi emonsa ja isänsä... Nyökkäsin hymyillen ja käänsin katseeni hymyillen syöksytassuun ja kysyin haluaisiko hän tehdä jotain kanssani... Kolli nyökkäsi.
"Ehkä voisimme vähän tehdä jekkuja? Vaikka tehdä jekun Kamomillapenulle joka voisi piristää häntä?" Ehdotin. Syöksytassu näytti hetkisen mieteliäältä ja lopulta hän nyökkäsi.
"Ehkä voisimme piilottaa ohdakeita hänen maakualusiinssa? Tai no Se on vähän hankalaa koska hän nukkuu samoilla maakualusilla kuin sisarensa..." Syöksytassu ehdoti mutta alkoi miltei heti epäröimään. Pudistelin päätäni ärtyneenä ja sihahdin:
"Ihan sama kyllä se varmaan häntäkin piristäisi!" Sihahdin kipakkasti. Syöksytassu mulkaisi minua närkästynyt ilme kasvoillaani mutta nyökkäsi pienesti.
"No, onko sinulla niitä ohdakeita??" Sihahdin melkoisen tylysti. Kolli vain nyökkäsi ja kipiti nopeasti pesäälleen ja tuli piakkoin takaisin tukku sammalia joissa oli kyllä huomattavasti monta ohdaketta hymyilin ja kävin nopeasti hakemassa vähän sammalia joissa ei ollut ohdakeita. Kun olimme pesässä niin tiputtin sammalet mäntyviiksen ja hiljaisuuspenun maakualusten vierelle ja vein nopeasti kaikki likaiset sammalet pois ja palasin takaisin syöksytassun luokse autamaan häntä vaihtamaan maakualusia ja salaa ujutimme aika monta ohdaketta kamomillapenun ja hänen sisarensa maakualusille. Kun valmistuimme niin menimme ulos pesästä ja jäimme odottelemaan pentutarhan lähettyville juttelemaan täysin tavallisista asioista eli minä kuuntelin kun Syöksytassu kertoili oppimisestaan ja onistumisitaan oppilaana. Pyörittelin silmiäni kun oppilas alkoi kehuskelemaan että oli napannut saalistuspartiossa kolme Pulskaa kania! Siis se ei voinut olla totta koska ei edes paras saalistaja ole onnistunut nappaamaan kolmea kania yhdessä ja samassa partiossa! Ajattelin närkästynyt ilme kasvoillaani lopulta huomasin Kamomillapennun istuskelemassa leirin reunalla.
Syöksytassu jäi katselemaan Kamomillapentua joka ei ilmiselvästi ollut löytänyt hiljaisuuspentua. Yhtäkkiä nuori naaras kipiti pentutarhaan mutta vinkaisi miltei heti kauhistuneena, hän tassuti ulos pentutarhasta ja sihisi minulle ja syöksytassulle.
"Kumpi teistä laittoi ohdakeita minun ja Rosmariinipenun maakualusille?!" Kamomillapentu ärisi. Heilutelin häntääni Syöksytassua kohden mutta Kamomillapentu vain pyoriteli silmiään ja niissä näkyi ymmärrys.
"Tietenkin te molemmat!" Kamomillapentu sihahti ja ryntäsi pentutarhaan jättäen meidät yksin.

Kuu myöhemmin... Katselin hymyillen Kamomillaitassua ja Rosmariinitassua jotka oli juuri nimitetty oppilaiksi.
*Toivottavasti hän on jo antanut minulle ja syöksytassulle anteeksi sen ohdake jekun...* Ajattelin huolestuneena. Kun kaikki olivat Huutaneet naaraiden nimiä niin yritin päästä naaraiden luokse onnittelemaan... Mutta en päässyt... Klaanin vyöry veti minut mukanaan ja heti sen jälkeen minut passitettiin saalistuspartioon...

Seuraavana päivänä etsiskelin Kamomillatassua mutta en nähnyt nuorukaista missään... Missä hän oli...? Kuitenkin lopulta huomasin Hiljaisuuspenun joka leikki lehdillä. Katselin hetkisen kuinka hän hyppäsi lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan mutta hitusen horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, naukaisin pennulle hitusen hymyillen. Kolli katsoi minua suoraan silmiin omilla sinisillä silmillään...
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena. Aloin oitis hymyilemään hieman enemmän.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi naukaisin hiljaisella mutta vähän kipakalla äänen sävyllä. Hän katsoi minua taas kerran suoraan silmiin... Hymyillin ja heilutelin vähäsen häntääni huvitunenaa.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” pikku kolli kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi - ainakaan hirveästi - ja pidä häntä irti maasta”, selittin ja istahdin hymyillen hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt ilmiselvästi käyttäen ohjeitani. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Kun hän oli onnistunut hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, naukaisin hivenen ylpeyttä äänessäni hymyilin taas hitusen voimakaamin Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, hymyilin ja selittin. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja sitten kolli kääntyi lehtiä päin. Hän oli ilmiselvästi juuri kauhaisemassa lehtiä käpäläänsä, kunnes vedinnkin lehdet kollin edestä.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, tarjouduin ja viskasin lehdet nopeasti korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu näytti aivan kivettyneeltä ja näytti odottavan oikeaa hetkeä loikkaa. Hän odotti niin kauan, että lehdet olivat jo miltei hiirenmitan päässä maasta. Lopulta kolli loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” kannustin hymyillen ja miltein jo keräten huvituneena. Hiljaisuuspentu nyökkäs minulle ja kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu hyökkäsi ilmaan heittämieni lehtien kiimpuun, Kolli luimisti korvansa ja vingahti. katsahdin hämillääni taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä huomatakseni mitä kolli oli huomannut kunnes yhtäkkiä tajusin miksi m... Täällähän satoi... Sihahdin turhautuneena ja katselin Taivaalla olevia tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin eli toisin sanoen meidän niskaamee!
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi minulle ja minä nyökkäsin myöntävästi vaikka olisikin halunnut olla vielä kollin kanssa...
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
*Todellako? Mutta entä jos hohtosulka tai mäntyviiksi kertovat puoliverisyydestäni hän varmaankin muuta mielensä..." Ajattelin samalla kun juoksin lämpimärkänä soturien pesään. Ravistelin nopeasti turkkini ja pujahdin vuoteseeni nukkumaan.
*Toivon todella että hän ei ole samanlainen kuin osa kuolonklaanin kissoista.... Toivottavasti meistä voisi tulla ystävät puoliverisyydestäni huolimatta!* Ajattelin hymyillen unisesti. Lopulta minä nukahdin.

Tassutin oudossa sakeassa pimeydessä kunnes yhtäkkiä pysähdyin kun joku tai jokin törmäsi minuun.
"Tulisielu? Kivaa! Leikkitönkö taas uudestaan?" Se oli hiljaisuuspentu joka hyppi riemuissaan. Nyökkäsin hymyillen helpotuksesta. Mutta kun olimme aloittamassa leikkitaistelua jotta hiljaisuuspentu oli halunnut leikkiä niin hän vain loikkasi päälleni kynnet esillä ja alkoi äristä minulle
"Sinä olet pelkä hyödytön puoliverinen katti! kunpa olisin tiennyt sen jo ensimmäisellä kerralla kun tapasin sinut! Olisin tappanut sinut heti!" Hiljaisuuspentu ärisi minulle halveksiva ilme kasvoillaan.
"Anna olla!"kamomillatassu huudahti. olin jo helpotua kun luulin naaraan olevan puolellani ja aloin pyristellemään hellemin mutta kuitenkin kamomillatassu vain hyökkäsi kimppuun ja sihahti.
"Minä en olisi voinut antaa sinun tappaa häntä... Ilman minua en vieläkään ymmärrä kuinka minä saatoin olla puoliverisen turhuuden ystävä!" Kamomillatassu ärähti halveksuvasti. Pyristelin yhä vain raivokaaamin kunnes yhtäkkiä tunsin kurkkusani hampaat ja sitten kuulin ällöttävän rusahduksen äänen sekä vertahyytävän rääkäisyn omasta suustani. Yhtäkkiä vain se kaikki oli kuitenkin ohi... Onneksi...

Katselin ylpeänä hiljaisuustassua joka oli juuri nimitetty ja hän oli saanut mestarikseen lehtituulen kuitenkin ylötyksekseni kolli tulikin minua päin huutaen minulle
"Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan minua kohti.
"Totta kai olen! Mutta entäs miksi ihmeessä juoksit juuri minun luokseni? Minähän olen puoliverinen enkä ole sinulle sukua tai kovinkaan tärkeä... Mutta haluaisin kyllä sinusta ystävän... Olisikohan Se mitenkään mahdollista?" Kysyin hymyillen väkinäisesti.
"Minä pidän sinusta kovasti, olet niin mukava. Siksi tulin luoksesi. Ja tietenkin haluan olla ystäväsi, se olisi mahtavaa!" Hiljaisuustassu hihkaisi innokasti.
"Oikeasti?" Kysyin hymyillen iloisena.
"Kyllä aivan oikeasti!" Hiljaisuustassu hihkaisi.
"Tuota haluaisitko että autan sinua taisteluliikeiden harjoittelussa joskus? Se olisi mahtavaa autaa jotta kutta oppilasta vaikka hän ei olisikaan minun... Sopiihan?" Kysyin hymyillen.
Tietysti! Olisi mukavaa, jos voisit opettaa minulle muutaman taisteluliikkeen vaikka heti!" Hiljaisuustassu vastasi hymyillen. Hymyilin ylätyneenä ja jopa vähän ylpeänä siitä että saisin oppetaa tätä oppilasta ja vieläpä saan hänestä jopa ystävän!
"Sopiihan se! Minkä taisteluliikeen haluat oppia ensimmäisenä?" Kysyin hymyillen vieläkin hitusen yllätyneenä.
"Mikä vain kelpaa, kunhan se ei ole heti liian hankalaa", hiljaisuustassu vastasi.
"Selvä miten olisi hmm", jäin hetkeksi miettimään kunnes lopulta jatkoin. "Etukäpäläisku? Se on varmaan tarpeeksi helppo sinulle", jatkoin lausettani.
"Tässä liikkeessä hyökätään suoraan edestä lyödään ylhäältä päin kovasti kynnet sisäänvedetyttyinä vastustajaasi päähän. Sitä voidaan käyttää aloitusiskuna tai kesken kamppailun", selitin samalla kun näyttin. Hiljaisuustassu alkoi oitis yrittää ja onnistuikin ensi yrittämällä melko hyvin vaikkakin kömpelöä alas tuloa pitäisi vielä harjoitella. Hymyillin ja näytin miten voisi laskeutua paremmin ja se onnistuikin paremmin kuin olisin voinut uskoakaan mutta siltikään kollin laskeutuminen ei oikein onnistunut joten selitin miten hän voisi kömpelön laskeutumisen sijasta laskeutua taidokkaasti ja siisti. Kolli yritti koko ajan ja olin varma että hän onnistuisi Aivan varmasti! Hymyilin ylpeähkö ilme kasvoillani.
*Olikohan hän yhtä innostunut pentuna? Tai no... Hänhän oli vasta äsken vielä pentu*, ajattelin huvitunenaa.

//Hiljukka? :]

Hilleritassu luimisti korviaan vesipisaroiden läiskähdellessä turkilleen. Partio oli lähtenyt leiristä vasta kotva sitten, ja tietenkin taivaalla koko päivän ajan häilyneet tummat pilvet olivat päättäneet tiputtaa sisältönsä heidän niskaansa juuri silloin. Hilleritassu oli vieläpä sukinut turkkinsa ennen lähtöä, ja nyt se menisi aivan pilalle!
Hän huokaisi ja nosti katseensa maasta edessään kulkeviin sotureihin. Hänen itsensä ja mestarinsa Kaamoskukan lisäksi partiossa olivat Roihumarja, Sähkötuho sekä Sähkötuhon oppilas, Salamatassu. Komea ja kookas valkoinen kolli ei ollut paljonkaan Hilleritassua vanhempi, ja tämä sattui vieläpä olemaan Kaamoskukan velipuoli. Hänellä ei ollut ollut ennen aikaa rupatella oppilastoverinsa kanssa, mutta kenties nyt olisi aika korjata se.
Hilleritassu kiri siirtyi kävelemään lähemmäksi Salamatassua, joka kulki vähän matkan päässä hänestä. Hän muisti Kaamoskukan opetukset ja korjasi ryhtiään näyttääkseen arvokkaammalta. "Hei", hän huiskautti häntäänsä tervehdykseksi. "Mahtaa olla hienoa, kun on mestarina Sähkötuhon kaltainen soturi. Hän on tosi arvostettu kissa." Hänen katseensa harhautui Kaamoskukkaan, ja hän tunsi sydämensä alkavan tykyttää nopeammin. "Eipä sillä, minunkin mestarini on korkealle arvostettu klaanin jäsen. Ja sinä onnenpekka olet hänelle sukua! Sinun on täytynyt tehdä edellisessä elämässäsi jotakin tosi hienoa, kun sinulle on suotu näin avokätiset lähtökohdat." Pieni kiusoitteleva virne nousi Hilleritassun suupielille, kun hän kääntyi taas toista oppilasta kohti.

//Salami?

Kamomillapentu tuli varmistamaan, että Hiljaisuuspentu oli kunnossa ja kolli tunsi pienen punastuksen puskevan lävitse. Hän ei mahtanut asialle mitään. Kolli kuitenkin väitti kiven kovaan olevansa kunnossa. Ei hänellä ollut mikään hätänä, vaikka hänen nenäänsä hieman kivisti seinään törmääminen.
Kamomillapentu lopulta lopetti ylimääräisen huolehtimisen ja ehdotti, että he leikkisivät piilosta. Hiljaisuuspentu oli heti täysillä mukana. Kolli oli ensimmäinen piiloutuja ja hän etsi kiihkeästi itselleen piiloa.
Hiljaisuuspentu pyöri hetken ajan ympyrää, kunnes keksi itselleen mahtavan piilon. Hän loikki kaatuneen kuusipuun luokse ja kapusi sen runkoa pitkin varovasti ylös.
*Kamomillapentu ei koskaan löydä minua täältä!* nuori kolli ajatteli voitonriemuisesti myhäillen.
Hiljaisuuspentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi sinne kököttämään. Hän kehräsi hieman, kun Kamomillapentu kulki etsimässä häntä eikä naaras edes katsonut häneen päin. Kolli laski päänsä ja sulki silmänsä. Hän heilutti häntäänsä rauhalliseen tahtiin ja rentoutui. Puu notkahti yllättäen ja Hiljaisuuspentu kurkkasi taakseen. Kamomillapentu läimäytti yhtäkkiä hänen häntäänsä iloisesti; merkiksi siitä, että hänet oli löydetty.
Hiljaisuuspentu tuijotti naarasta ja nousi sitten ylös leikkisästi tätä hieman tuupaten. Kuitenkin nauramisen sijaan Kamomillapentu kiljaisi ja hän horjahti rungolla niin, että se nuokkui hieman. Hiljaisuuspentu yritti napata naaraasta kiinni, mutta tämä tipahti alas. Hetken ajan kolli tuijotteli tyrmistyneenä alas naaraaseen ja sitten hän äkkiä kapusi alas puusta. Kolli pyöri pesäkumppaninsa ympärillä huolestuneena ja kysyi tältä hätäisesti oliko hän kunnossa.
Hiljaisuuspentu ei aivan vakuuttunut, kun Kamomillapentu yritti väittää olevansa kunnossa. Naaras yritti nousta ylös, mutta lyyhistyi lähes saman tien takaisin maahan. Silloin hän myönsi, että ei välttämättä ollutkaan aivan kunnossa. Huoli kulki Hiljaisuuspennun lävitse aaltoina. Häntä huolestutti kovin, että Kamomillapentu oli satuttanut itsensä pahoin. Hän määräsi naaraan lähtemään parantajalle, mutta naaras yritti väittää, että hän tarvitsisi vain lepoa. Kuitenkaan tästäkään Hiljaisuuspentu ei vakuuttunut. Hän todella määräsi naaraan lähtemään parantajalle ja lähti jopa tuuppimaan häntä eteenpäin, jotta Kamomillapentu todella menisi parantajan pesälle.
Hiljaisuuspentu katseli, miten Hehkuaskel tutki Kamomillapennun tarkasti läpi. Naaras tutki sieltä täältä ja ilmeisesti kokeili, että mikään luu ei ollut mennyt poikki. Kun parantaja oli tutkinut Kamomillapennun, hän sanoi, että hänellä ei ollut mitään pinnallisia haavoja joita hoitaa vaan hän vain tarvitsisi lepoa, ja jos kipu olisi liian suuri, hänen täytyisi vain tulla hakemaan joitain yrttejä Hehkuaskeleelta.
Hiljaisuuspentu tassutti pesätoverinsa kanssa ulos pesästä ja piti huolta, että tämä pysyisi varmasti pystyssä. Heidän mennessä eteenpäin naaras kuitenkin lyysähti maahan. Hiljaisuuspentu pyöri hänen ympärillään huolissaan. Rosmariinipentu ilmestyi yhtäkkiä heidän luokseen ja kysyi saman tien mitä oli tapahtunut. Kamomillapentu selitti sisarelleen miten he olivat leikkineet piilosta ja hän oli tipahtanut kuusipuusta alas. Sen jälkeen Rosmariinipentu tarjoutui hakemaan Kamomillapennulle unikonsiemenen, kun tämä kertoi, että se olisi varmasti auttanut hänen kipuunsa.
Hiljaisuuspentu katsoi harmaan naaraan menoa hiljaa ja kääntyi sitten taas katsomaan Kamomillapentua. Naaras pyysi Hiljaisuuspentua poistumaan ja jättämään hänet rauhaan. Kolli nyökkäsi hivenen ja lähti vastahakoisesti pois.
Hänen tassujaan kihelmöi, kun hän tassutti leirin poikki kohti pentutarhaa.
*Minä tiputin hänet. Kaikki tämä on minun syytäni. Hän ei varmasti enää pidä minusta. Siksi hän ei halua olla enää seurassani…* kolli ajatteli ja kyynelet yrittivät puskea hänen silmäkulmiinsa. Hän ei kuitenkaan halunnut itkeä. Hän räpytteli silmiään ja hengitti syvään. Olisiko sillä edes väliä, jos Kamomillapentu vihaisi häntä? Ei hän kuitenkaan koskaan pitäisi kollista sillä tavalla, kuin hän piti naaraasta.

Hiljaisuuspentu hurrasi muiden joukossa, kun Rosmariinipentu nimitettiin Rosmariinitassuksi ja Kamomillapentu nimitettiin Kamomillatassuksi. Hän hymyili ja yritti päästä lähemmäs onnittelemaan, mutta väkijoukko oli liian suuri ja hän kulki virran mukana kauemmas tuoreista oppilaista. Hän puuskahti ja yritti puskea näiden luokse, mutta kun hän pääsi takaisin sille kohdalle,jossa he olivat olleet. Molemmat oppilaista oli kadonnut. Hän niiskautti nenäänsä hieman harmistuneena ja laahusti pois pettyneenä. Hän suuntasi kohti pentutarhaa, mutta huomasi pian Lepakkotassun menevän valikoimaan itselleen tuoresaalista. Hiljaisuuspentu muisteli sitä, kun he olivat riidelleet vain muutama auringonnousu takaperin.
Lepakkotassu oli suuttunut, kun Hiljaisuuspentu oli yrittänyt pyytää tätä leikkimään ja kertonut tälle vihoissaan hänen olevan ei-toivottu pentu. Hiljaisuuspentu oli tuntenut itsensä loukkaantuneeksi hetken ajan, mutta nyt siitä tunteesta ei ollut enään edes pientä häivähdystä jäljellä. Miksi hän surisi sitä, että hänen vanhempansa olivat olleet typeriä? Oli heidän oma päätöksensä vihata häntä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan itseksiin ja lähti hiipimään Lepakkotassun taakse.
Hiljaisuuspentu sanoi Lepakkopennun olevan ahne, kun huomasi tämän ottavan pulskahkon pulun tuoresaaliskasasta. Vanhempi kolli oli saman tien mulkoilemassa häntä silmät leiskuen. Hän kertoi antavansa sen kuningattarille Mäntyviikselle ja Hohtosulalle. Tietenkään Hiljaisuuspentu ei uskonut ja tarjoutui siis viemään sen hänen puolestaan. Lepakkotassu kuitenkin kieltäytyi ja lähti viemään puluaan pentutarhaan. Hiljaisuuspentu oli hieman yllättynyt, että Lepakkotassu oikeasti lähti viemään pulua kuningattarille, mutta häntä ei kiinnostanut enää tarpeeksi, jotta hän olisi enää keskittynyt kollin tekemisiin.
Hiljaisuuspentu loikki kohti tipahtaneiden lehtien ryhmittymää. Hän läimi lehtiä ilmaan ja nappaili niitä, kun ne olivat leijailemassa maahan. Kolli otti kunnon tassullisen lehtiä ja heitti ne kaikilla voimillaan ilmaan. Hän kyyristyi ja katsoi lehtiä silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina. Aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän katsoi lehtien rauhaisaa laskua. Hän heilautti pari kertaa häntäänsä ja keikutti takapäätään ja sitten ponkaisi suurimman lehden kimppuun. Hän nappasi sen suuhunsa ja kehräsi iloisesti laskeutuessaan taitavasti takaisin maahan toki hieman horjahdellen.
“Jos tuo olisi ollut laskeutuva lintu, se olisi karannut, mutta hyvä yritys”, joku naukaisi hänen takanaan. Hiljaisuuspentu kääntyi katsomaan kissaa. Hän oli oranssin sävyinen naaras vaaleilla punaruskeilla kuvioilla. Kolli katsoi naarasta tämän tummanvihreisiin silmiin omilla sinisillä silmillään.
“Kuka olet?” nuori kolli kysyi kiinnostuneena soturilta. Naaras hymyili hieman.
“Olen Tulisielu”, hän sanoi neutraalilla äänellä hieman kollille edelleen hymyillen. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmiin taas. Naaraan silmissä loisti pieni määrä ystävällisyyttä.
“Miten tämä pitäisi tehdä?” hän kysyi ja meni kyykkyyn.
“Älä heiluta takapäätäsi - ainakaan hirveästi - ja pidä häntä irti maasta”, Tulisielu selitti ja istahti hänen vierelleen.
Hiljaisuuspentu kääntyi taas lehtien puoleen. Kolli halusi yrittää uudelleen, nyt Tulisielun ohjeita seuraten. Hän kaappasi niitä mukavan määrän ja viskasi ne ilmaan. Hän keikutteli takapäätään pienesti ja heilautti häntäänsä pienin heilautuksin pitäen tätä koko ajan irti maasta. Hän ponkaisi kohti tipahtavaa lehteä ja läimäisi sen tassullaan maahan. Ylpeänä itsestään hän röyhisti rintaansa ja kehräsi voitonriemuisesti.
“Paljon parempi”, Tulisielu naukaisi kepeästi ja hymyili taas Hiljaisuuspennulle. “Voisit toki poistaa hännän ja takapään heiluttelun. Se voi paljastaa sinut, jos olet liian tiheässä maastossa”, naaras selitti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja yritti keskittyä nyt paremmin. Hän oli jo valmis kauhaisemaan lehtiä käpäläänsä, kun Tulisielu ottikin lehdet hänen edestään.
“Anna kun minä, niin sinä saat keskittyä hyökkäykseen”, hän tarjoutui ja viskasi lehdet korkealle ilmaan. Hiljaisuuspentu kivettyi paikalleen katsellen lehtien hiljaista leijailua. Hän odotti ja odotti ja odotti, kunnes lehdet olivat noin hiirenmitan päässä maasta. Hän loikkasi ja yritti kaapata lehden, mutta se kerkesi tipahtaa maahan asti niin, että kollin täytyi repiä se kynsin maasta.
“Hieman liian hidas, mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu!” Tulisielu kannusti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi. Hän kyyrityi taas merkiski, että olisi valmis taas uuteen iskuun.
Juuri kun Hiljaisuuspentu meinasi iskeä. Hänen naamalleen läsähti suuri sadepisara. Kolli luimisti korvansa ja vingahti. Tulisielukin katsoi taivaalle korvat luimistettuna ja karvat pörrössä. Naaras ei ilmeisesti pitänyt sateesta. Taivaalla oli tummia pilviä, jotka ripottelivat kylmiä sadepisaroita vähitellen leiriin.
“Parempi varmaan mennä pesään turvaan, ennen kuin sade yltyy ja me molemmat kastumme”, Hiljaisuuspentu naukaisi Tulisielulle. Naaras nyökkäsi myöntävästi.
“Leikitään taas pian!” Hiljaisuuspentu hihkaisi taakseen samalla, kun hyppi kohti pentutarhaa suojaan sateelta.
Hiljaisuuspennun päästyä sisään pesään, hän päristeli turkkiaan yrittäen saada vähäiset sadepisarat siitä irti.
“En halua olla märkä”, hän mumisi ja meni omalle sammalaluselleen makaamaan.
“Oliko sinulla hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi.
“Joo! Leikin Tulisielun kanssa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi.
“Sen puoliverisen. Etkö parempaa seuraa osaa etsiä?” Hohtosulka sanoi töykeästi. Hiljaisuuspentu ei välittänyt.
*Tulisielu on siis puoliverinen? Mutta hän oli erittäin mukava kissa. En ymmärrä, mikä hänessä muka olisi vialla.*
Hiljaisuuspentu painoi päänsä sammaliin ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten uni imaisi hänet sisäänsä kauas valvemaailmasta.

Hiljaisuuspentu tunsi kosketuksen turkillaan ja nosti päätään. Hän näki Kamomillatassun, joka tuijotti häntä tuimasti.
“En pidä sinusta, enkä todellakaan halua olla ystäväsi. Sinä tiputit minut siitä puusta ja olisi ollut sinun syysi, jos oppilasnimityksiäni olisi lykätty”, naaras sihisi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä silmät suurina.
“En minä tarkoittanut”, hän piipitti.
“Ja sinä aina roikut minussa kuin pikkukakara. En minä ole mikään kiipeilypuu tai sinun yksityinen leikkitoveri”, yhtäkkiä tyhjästä Kamomillatassun vierelle saapunut Lepakkotassu naukui.
“Ei kun minä vain halusin leikkitoverin”, Hiljaisuuspentu mumisi katsellen tassujaan.
“Ja luulitko tosiaan, että pidin sinusta? Olet surkimus ja olin kanssasi vain koska en halunnut olla töykeä”, rivistöön ilmestynyt Neilikkatassu naukui. Hiljaisuuspentu tunsi itsensä normaalia pienemmäksi. Hänestä tuntui, että muut olisivat voineet liiskata hänet kuin ötökän.
Yhtäkkiä hänen kylkeensä hyökkäsi Henkäystähti. Päällikkö piti kollia maassa halveksiva katse silmissään.
“Ei ihme, että vamhempasi halusivat hylätä sinut. Olet heikko eikä sinusta koskaan voi tulla soturia”, Henkäystähti sihisi ja pisti hampaansa Hiljaisuuspennun kurkkuun. Nuori kolli puristi silmänsä kiinni ja juuri silloin, kun Henkäystähti repäisi hänen kurkkunsa auki, Hiljaisuuspentu hätkähti hereille. Hän katsoi vapisten pentutarhan seiniä ja sitten makuualusia, joilla kissat nukkuivat. Hän tunsi pelon väreinä.
*Eivät he minua vihaa. Se oli vain unta. He kyllä pitävät minusta… eikö niin?*

Mäntyviiksi talutti Hiljaisuuspennun ulos pentutarhasta. Kolli huomasi Henkäystähden tulevan klaanin keskelle ja kutsuvan kaikki kokoontumaan.
Hiljaisuuspentukatsoi heti suu ammollaan Mäntyviikseen. Hänet nimitettäisiin oppilaaksi! Hiljaisuuspentu loikki innoissaan eturiviin ja katsoi kissoja hänen ympärilleen innoissaan virnuillen.
“Olen kutsunut teidät tänne, koska on aika nimittää jälleen yksi pennuistamme oppilaaksi”, Henkäystähti naukui klaanille. Hän käänsi katseensa Hiljaisuuspentuun. Kolli tunsi innon ja jännityksen väreilevän turkissaan ja oli täysin valmis loikkimaan eteen.
“Hiljaisuuspentu tule eteen”, päällikkö sanoi ja heilautti häntäänsä. “Hiljaisuuspentu, tästä hetkestä eteenpäin nimesi olkoon Hiljaisuustassu. Sinun mestarinasi tomikoot Lehtituuli.”
Hiljaisuustassun silmät loistivat ja hän loikki uuden mestarinsa lähettyville. Hän toivoi, että pääsisi pian jo harjoituksiin. Henkäystähti näytti merkin, että kokous oli ohi. Klaani hurrasi uuden uutukaiselle oppilaalle ja hän tunsi olevansa unessa. Sellaisessa todella hyvällä epätodellisessa unessa.
“Milloin aloitamme?” Hiljaisuustassu kysyi Lehtituuleltu puskiessaan tämän luokse. Naaras katsoi häntä hetken arvioivasti ja kohautti sitten lapojaan. “Huomenna vaikka.”
“Selvä. Kiitos”, Hiljaisuustassu sanoi ja loikki taas pois. Hän huomasi Tulisielun. Naaras oli hieman kauempana ja kolli halusi olla tämän kanssa viimein uudelleen.
“Tulisielu, täällä! Oletko ylpeä minusta?” Hiljaisuustassu huusi juostessaan soturitarta kohden.

//Tuli?

Lepakkotassu suki turkkiaan arvokkaasti. Hän tunsi kolean viiman lävistävän turkkinsa juuri siitä kohtaa mistä hän pesi. Kolli värähti kauttaaltaan. Miten lehtisade olikaan kerennyt hänet yllättää. Hän huokaisi hiljaa ja lampsi tuoresaaliskasalle.
“Turhaan sinä sinne menet. Ei tuoresaaliskasassa ole mitään”, Latvaruusun ääni yllätti Lepakkotassun. Kolli kääntyi ympäri ja kohtasi naaraan keltaisen katseen. “Jos sinua huvittaa syödä, liity metsästyspartioon äläkä vain tapita siinä kuin riista hyppäisi suoraan suuhusi”, naaras sylkäisi ja tallusteli pois. *Hän ei ole ilmeisesti saanut vielä mitään purtavaa*, Lepakkotassu ajatteli ärtyneenä. Kolli kääntyi kohti soturien pesää aikeenaan mennä pyytämään Aaltosalamaa viemää hänet metsälle, mutta Hiljaisuuspentu tuli hänen tielleen.
“Hei! Haluaisitko leikkiä kanssani?” nuorempi kolli kysyi viattomasti. Lepakkotassu katsoi tätä ärtyneesti.
“Anna kun kysyn, onko koskaan ollut hetkeä, jolloin olisin halunnut leikkiä kanssasi!” tummanharmaa oppilas huusi pennulle siniset silmät vihasta säihkyen.
“Ei, mutta-”
“Ole hiljaa! Miksi sinä aina häiriköit minua? Vaikka me molemmat olimme Mäntyviiksen kasvatuksessa, se ei tee meistä ystäviä, eikä varsinkaan veljeksiä!” Lepakkotassu sähisi korvat luimistettuna. Hiljaisuuspentu töllisteli vanhempaa kollia hetken, ja sitten siristi silmiään.
“Mistä sinä edes tietäisit, jos olisimme veljeksiä? Olemme molemmat orpoja, emmekä tunne vanhempiamme!” valkoruskea kolli huusi häntäänsä vihaisesti huiskien.
“Kyllä minä olen vanhempasi nähnyt. En ehkä muista kamalan hyvin miltä he näyttivät tai millaisia he olivat, mutta minusta heidän olisi pitänyt onnistua aikeissaan hylätä sinut yksin keskelle metsää!” Lepakkotassu rähisi ja tajusi pian millaisen pommin hän oli juuri suustaan pudottanut. Hiljaisuuspennun silmät levisivät. Hän katsoi Lepakkotassua suu ammollaan.
“Mi- mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi varovasti kallistaen päätään. Lepakkotassu siirteli tassujaan. Ensi kertaa koskaan hän tunsi pientä syyllisyyttä sanomisistaan. Hänen ei ollut tarkoitus paljastaa nuorelle kollille tämän vanhemmista. Se oli pidetty salassa, jotta Hiljaisuuspentu ei masentuisi.
“Kerro minulle! Mitä sinä tarkoitat!” Hiljaisuuspentu huusi ja katsoi tummanharmaata oppilasta silmät kostuen.
“Siis… ei minun ollut tarkoitus sanoa mitään”, Lepakkotassu mumisi.
“Minun täytyy saada tietää”, Hiljaisuuspentu kuitenkin vaati. Lepakkopentu suoristi selkänsä. Miksi hän muka yritti peitellä totuutta? Ei Hiljaisuuspentu hänelle oikeasti merkinnyt yhtikäs mitään.
“Olit ei-toivottu pentu. Vanhempasi vihasivat sinua jo ennen kuin synnyit. Heidän tarkoitus oli hankkiutua sinusta eroon, mutta he jäivät kiinni. Ja siitä syystä olen siis joutunut kestämään sinua”, Lepakkotassu sanoi kylmästi. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa. Lepakkotassusta hiljaisuus kahden kollin välillä oli painostava, joten hän vai tassutti pois hiljaa. Kolli oli täysin unohtanut koskaan olleensa edes nälkäinen ja hän vain kömpi petiinsä oppilaiden pesään. Hän sulki heti silmänsä ja yritti parhaansa mukaan nukahtaa. Siinä hän myös onnistui, vaikka se veikin melkoisen kauan.

Lepakkotassu tassutti leiriä ympäri. Häntä turhautti kovin. Kolli oli juuri katsonut, miten Rosmariinipentu ja Kamomillapentu oli nimitetty oppilaiksi. Nyt he siis olivat Rosmariinitassu ja Kamomillatassu. Hän oli ärtynyt siitä, että hän ei päässyt ulos tekemään mitään kiintoisaa. Hänet oltiin vain herätetty jo aikaisin aamusta hoitamaan klaaninvanhimpien punkit sekä putsaamaan sammalalusia pentutarhalta. Lepakkotassu ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hänet oltiin laitettu niin nöyryyttävään työhön. Ei hän mitään pahaakaan ollut tehnyt. Eihän?
Lepakkotassu heitti tassullisen maahan tipahtaneita lehtiä ilmaan vihaisesti.
“Miksi mitään kiinnostavaa ei voi tapahtua”, hän murisi häntäänsä huiskien ja istahti maahan. Hän kurkkasi kohti pentutarhaa, jonka suulla Veripentu leikki veljensä Säihkypennun kanssa. Kolli pohti menisikö hieman kiusaamaan kahta pentua, mutta päätyi siihen tulokseen, että oli aivan liian tympääntynyt ottamaan riskiä, että joku passittaisi hänet siitä syystä uudelleen hoitamaan klaaninvanhemmat. Hän nousi ylös ja tassutti tuoresaaliskasalle. Kolli katseli mitä siellä oli, ja löysi vain hiiren ja puolipaljaan pulun. Hän tuhahti ja otti pulun suuhunsa.
“Ollaanpas sitä tänään ahneena”, kollin taakse hiippaillut Hiljaisuuspentu härnäsi huvittuneena. Se aiempi kauhistus siitä, että hän oli ollut ei-haluttu pentu oli poissa. Lepakkotassusta asia oli harmillinen. Jos Hiljaisuuspentu olisi edelleen edes hieman hämmästynyt tai järkyttynyt asiasta, hän ei häiritsisi Lepakkotassua.
“En ole ahne. Olin aikeissa viedä tämän Mäntyviikselle ja Hohtosulalle”, Lepakkotassu valehteli.
“Minä voin viedä sen”, Hiljaisuuspentu naukaisi.
“Ei, ei. Minä teen sen. Minunhan ajatus se oli”, Lepakkotassu naukaisi ja lähti vastentahtoisesti kohti pentutarhaa. Säihkypentu katsoi kollin kantamaa pulua silmät suurina hänen mennessä ohi pennuista.
“Vautsi! Onko tuo meille?” pieni kollipentu kysyi iloisesti.
“Jos Mäntyviiksi ja Hohtosulka haluavat jakaa”, Lepakkotassu tokaisi pulun takaa ohimennen ja työntyi sisään. “Toin syötävää”, hän sanoi tiputtaessaan pulun Mäntyviiksen eteen. Naaras katsoi Lepakkotassuun ja näytti yllättyneeltä.
“Kiitoksia, meillä alkoikin jo olla hieman nälkä”, han naukaisi ja kääntyi Hohtosulan puoleen. Lepakkotassu ei jäänyt yhtään sen kauempaa kuuntelemaan kahden kuningattaren juoruilua vaan lähti heti ulos pesästä.
“Hei! Voitko opettaa meille taisteluliikkeitä?” Veripentu kysyi. Lepakkotassu pudisti päätään. Häntä ei huvittanut olla tekemisissä pentujen kanssa juuri sillä hetkellä.
“Jooko. Emme olisi vaivaksi. Kuuntelisimme tarkkaan ja tekisimme mitä käsket”, Säihkypentu maanitteli. Lepakkotassu pudisti päätään uudelleen ja käveli ripeästi kahden pennun ohi.
*Oi jättäkää minut rauhaan!* kolli ajatteli taakseen katsomatta. Hän ei tiennyt seurasivatko pennut häntä, mutta hän ei halunnut ottaa siitä selvääkään. Hän loikki äkkiä Aaltosalaman luokse ja pyysi tätä viemään hänet saalistamaan.

Nyökkäsin myöntyvästi. En kokenut itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä Sulkavirta ei ollut ollut toivomani kissa mutta kai minä selviäisin hänenkin kanssaan. Olisin kovasti halunnut Kärppämyrskystä mestarini mutta kaikkea ei voinut saada. Sitä paitsi saisin kyllä varmasti viettää aikaa ystäväni kanssa vaikkei hän ollutkaan mestarini.
“Kylmäliekkikin on hyvä. Hänhän on emon isän veli, eikö?” vastasin vain muodon vuoksi vaikken edes tiennyt siskoni uudesta mestarista hölkäsen pöläystä.
“Niin hän on sukua meille. En malta odottaa, että pääsemme seikkailemaan reviirillä yhdessä! Ja haluan oppia saalistamaan”, Kamomilla tassu sanoi syventyen miettimään unelmiaan tarkemmin. Etsin katseellani aukion jo omiin pesiinsä ja tekemisiinsä vetäytyvistä kissoista Kylmäliekkiä ja Sulkavirtaa.
“Pitäisikö meidän mennä mestareidemme luo?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sulkavirta osui silmiini vasta hetken katselun jälkeen. Hän jutteli jonkun toisen kissan kanssa mutta vilkaisi myös samaan aikaan minuun.
“Kyllä varmaan”, Kamomillatassu sanoi havahtuen ajatuksistaan.
“Nähdäänkö illalla?” kysyin toiveikkaana.
“Joo! Kerrot sitten kaiken päivästäsi niin minä kerron omastani”, Kamomillatassu vastasi ja kipitti sitten pois. Sulkavirta lopetteli juttunsa toisen kissan kanssa ja tuli sitten luokseni.
“Hei.”
“Hei. Lähdetäänpäs reviirikierrokselle”, Sulkavirta sanoi oudolla äänensävyllä, jota en osannut tulkita mutta jossain iloisen rajamailla se oli.

Seurasin Sulkavirtaa ulos leiristä. Reviiri avautui ympärilleni ja silmäni suurenivat. Näky oli ihmeellinen. Luonnon kauneus levittäytyi edessäni monine väreineen, muotoineen ja äänineen.
“Meillä ei ole koko päivää aikaa, tule sieltä”, mestarini kehotti kohtalaisen ystävälliseen sävyyn ja ryntäsin hänen peräänsä.
“Anteeksi”, sopersin, “Tämä on vain tosi hienoa.”
“Voin kuvitella”, Sulkavirta naukui mutta keskittyi silti kulkemaan eteenpäin. Seurasin häntä. Pitäisin vastaisuudessani suutani hiukan soukemmalla, jotten ärsyttäisi liikaa mutta ehkä oli vain hyvä, että ilmoitin itsestäni aina toisinaan.

Olimme kiertäneet jo puolet reviiristä ja Sulkavirran sanojen mukaan jäljellä oli vielä ukkospolku ja Hehkulampi. Lehtikuusilaaksosta lähdettyämme olin jo todella poikki mutta halusin nähdä Hehkulammen. Kävelin reippaasti vanhemman kissan perässä.
“Onko meilä vielä pitkä matka?” kysyin hengähtäen puuskahdusmaisesti.
“Ei liian pitkä. Sano vain, jos haluat hetken tauon. Ymmärrän kyllä”, mestari naukui. En alentuisi pyytämään taukoa - ainakaan vielä.

Ukkospolku oli ollut vaikuttava vaikkemme olleetkaan nähneet yhtäkään hirviötä. Nyt seisoimme Hehkulammen rannassa. Lampi oli kaunis mutta sen alla oli kuulemma vielä hienompaa. Nyökyttelin ja katselin nurmea ja Eloklaanin puolta hetken ennen kuin käänsin katseeni taas Sulkavirtaan.
“Lähdetään takaisin”, Sulkavirta naukui. Nyökkäsin.
“Saanko sitten syödä leirissä?” kysyin ja vatsani murahti sanojeni säestykseksi.
“Saathan sinä”, mestarini naurahti ja hymyili hiukan. Hymyilin takaisin ja seurasin häntä leiriin.

Leirissä menin oitis hakemaan tuoresaalista. Raahasin linnun aukion laidalle ja aloin syömään. Myöhemmin Kamomillatassu liittyi seuraani ja jaoimme kuulumisia ja päivän tapahtumia.
“Mitä tykkäsit reviiristä?” kysyin nielaistuani viimeiset palat linnustani. Kamomillatassu mietti hetkisen. Valmistelin omaa vastaustani jo päässäni. Minä olin pitänyt kaikesta. Paitsi ukkospolku oli ollut vähän karmiva jollain tapaa. Toivoin, etten joutuisi ylittämään sitä ikinä.
//Kamo?

“Auh!” hiljaisuuspentu kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen. Juoksin nopeasti kollin luo huolestuneena ja kumaruin kollin vierelle. Olimme leikkineet hippaa mutta nähtävästi se oli ollut huono ajatus... Hiljaisuuspentu oli nimittäin kaatunut ja ilmeisesti satuttanut kuononsa...
"Oletko kunnossa hiljaisuuspentu? Näyttät melko järkytyneeltä... Minä osaan vähän yrttejä ja parannusta joten voin varmasti auttaa jos tarvitsee..." Kysyin huolestuneena.
"E- ei tarvitse. Olen ihan kunnossa", hiljaisuuspentu vaakuuti.
"Oletko varma? Tuo näyttää aika ikävältä..." Kysyin osoittaen kollin kuonoa.
"Joo. Älä sinä minusta turhaan huolehdi", hiljaisuuspentu vaakuuti että oli kunnossa.
"O-okei... Leikkitäisiinköö sitten piilosta? Siinä ei voi sattua..." Kysyin hymyillen vieläkin vähän huolestuneena kollista.
"Joo, todellakin!" Hiljaisuuspentu vinkaisi.
"Minä lasken ensin!" Vinkaisin innoissani. Hiljaisuuspentu alkoi hölköttä pois päin ja minä käännyin kiviseinät päin ja aloin laskemaan. Kun viimein olin saanut laskettua niin hihkaisin ja lähdin innoissani etsiskelemään hiljaisuuspentua. Vilkuilin ympärilleni ja tassutin lopulta pentutarhan taakse kurkistamaan mutta kolli ei ollut siellä... Katselin hetkisen ympärilleni kunnes katseeni pysähtyi kaatuneeseen kuusipuuhun jonka lehdet Havisivat ja lopulta huomasin vilaukselta kollin hännän heilahtavan lehtien seassa. Lähdin oitis kipitämään kuusipuuta päin ja aloin rämpimään ylös. Lopulta kun olin päässyt ylös niin läimäytin leikkilisesti hiljaisuuspenun häntää ja vinkaisin.
"Kiinni jäit!" Vinkaisin leikkilisesti. Kolli nosti päänsä ylös ja katsahti minua hetkisen pölämystyynenää ja tyrkkäsi minua leikkilisesti tassullaan, minä liukastuin ja horjahdin tyrmistyneenä.
"iiiiiiiiiiiiiiiiiik!!!!!" Räkääisin kauhuissani ja tömähdin maahan. Hiljaisuuspentu kurkisteli kuusipuun päällä, loikkasi alas pyöri kauhistunut ilme kasvoillaan ympärillään kunnes lopulta pysähtyi ja kumartui viiereeni vinkaisten kauhistuneena
"Kamomillapentu! Kamomillapentu, oletko sinä kunnossa! Tuo oli ihan kamala pudotus!" Hiljaisuuspentu vinkui kauhistuneena ja jatkoi sitten tramaatista pyörimistään. Pääni oli pyörällä ja silmäni olivat aivan sumeat...
"T-tuota... O-olen Ihan kunnossa...", vinkaisin tukahtuneesti. Yritin nousta pystyyn mutta lysähdin taas maahan ja tunsin kipua koko kehossani...
"Äh... Hyvä on... En taida olla ihan kunnossa..." Vinkaisin ja kampesin itseni vaivalloisesti parempaan asentoon ja ähkäisin kivuliaasti.
"Meidän täytyy mennä parantajalle! Heti!" Hiljaisuuspentu panikoi.
"Älä nyt viitsi... Tarvitsen vain lepoa..." Vinkaisin närkästynyt ilme kasvoillaani.
"Ei ei. Tarvitset kunnon tarkastuksen ja hoidon!" Hiljaisuuspentu väitti vastaan. Pyörittelin silmiäni ja lopulta nyökkäsin pienesti ja sitten kolli alkoi tuupimaan minua parantajan pesään... Lopulta kun olimme perillä niin hehkuaskel tutki minut.
"Sinussa ei ole mitään haava tai mitään muutakaan jonka voisi hoitaa, tarvitset oikeastaan vain leppoa mutta voin antaa sinulle unikkonsiemeniä jos tarvitset.
"Ei kiitos tulen myöhemmin takaisin jos tarvitsen", vinkaisin. Nousin vaivalloisesti seisaaleni ja lähdin hoiperellen ulos pesästä mutta lyyhistyin pian kivusta takaisin maahan. Hiljaisuuspentu tuli viereeni ja katseli minua huolestuneena. Nostin päätäni huomatesani sisareni joka tuli luokseni nyrpeän näköisenä.
"Hei sisko....", vinkaisin ja sitten ähkäisin kivuliaasti ja yritin nousta istumaan mutta lysähdin uudelleen maahan ja yritin muistaa että minun piti levätä.
"Mitä sinä olet mennyt tekemään?" Rosmariinipentu kysyi.
"Tuota... minä olin leikkimässä hiljaisuuspenun kanssa... Ja sitten putosin... Kaatuneesta Kuusipuusta mutta siitä ei tullut mitään vakavaa vamaa mutta minä en edes pysty kunnolla seisomaan... Ehkä olisi pitänyt ottaa ne unikkonsiemenet.... No ehkä sitten kohta...", vastasin vähän vastahakoisesti. Rosmariinipentu katseli minua järkyttyneenä.
Oletko varma, että olet kunnossa? Ei vaikuta kauhean hyvältä, jos et pysty seisomaankaan." Rosmariinipentu vastasi huolestuneena ja järkyttyneenä.
"Tuota noin.... Hehkuaskel sanoi niin ja uskon että en kykene nousemaan koska minua saatuu niin paljon... Olen varma että se typerä unikkonsiemen olisi auttanut mutta en sitten tajunnut ottaa sitä!" Vastasin ja lopun sihahdin vihaisesti.
"Pyydänkö sinulle sellaisen?" Rosmariinipentu kysyi huomestuneesti.
"Kyllä kiitos sisko!" vinkaisin hyvilläni. Vilkaisin hiljaisuuspentuun joka oli ilmiselvästi Huolissaan minusta.
"Hiljaisuuspentu... Tuota... Voisitko mennä pois... Haluan olla rauhassa sitten kun saan ne unikkonsiemenet... Joten voisitko ehkä mennä...? Toivottavasti en pahoitanut sinun mieltäsi..." Naukaisin takellelen epävarmasti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja kipiti pois luotani vieläkin huolestuneena ja Ilmiselvästi vastahakoisesti. Lopulta kun Rosmariinipentu toi unikkonsiemenet minulle.
"Kiitos Rosmariinipentu!" Vinkaisin ja popsin siemenet. "Voisitko muuten lähteä...? Haluan olla Rauhassa nyt..." Kysyin jo vähän unenpöperöisenä. Rosmariinipentu nyökkäsi ja tassuti pois. Nukahdin unikkonsiementen voimasta.

Puoli kuuta myöhemmin... Tänään minusta ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin sisareeni, joka istui vierelläni, kun kissat kokoontuivat aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen.
*Kunpa emo olisi tullut katsomaan kun meidät nimitetään... toivotavasti hän vaivautui tulemaan pimeyden metsäsästä tai Edes katselisi meitä sieltä...* Huokaisin toiveikaasti unelmiassani. olin kyllä hiljattain tippunut puusta ja olin alkanut epäilemään että pimeyden metsän kissat eivät varjelisi meitä mutta olihan emon pakko? Kyllähän hän rakasti meitä!
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti maukui malttamattomasti. Vilkaisin ylpeänä sisareeni ja kuiskasin vielä hänelle kun hän vilkaisi vielä minuun.
“Onnea Rosmariinipentu”, Kuiskasin sisareni pentunimen viimeistä kertaa iloisena ja ylpeänä . Henkäystähden katse kulki yleisössä ja värähdi. Kun kollin katse kävi minussa ennen kuin se siirtyi siskonii.
*En ikinä tule luottamaan sinuun tai pitämään sinusta pätkänkään vertaa! Sinähän tapoit emoni! Ilman sinua emo saataisi vielä olla täällä...", ajattelin henkäystähden katseen sokaisemana. Kuitenkin lopulta sain synkkät ajatukset juuri ennen kuin sisareni olisi nimetty.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Silmiini tuli hämmentynyt katse
*Henkäystähden tytärestä tulee minun sisareni mestari!?* Ajattelin tyrmistyneenä.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja sai minut säpsähtämään säikähdyksestä.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, sisareni lausui pentunimeni vielä kerran ennen kuin minä saisin oppilasnimeni.
"Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Kamomillaitassuksi ja mestarinasi toimii kylmäliekki", henkäystähti sihahti yhtä korutomasti kuin äskenkin...
*Näinkö me saamme muka oppilas ja soturinimemme...* Ajattelin tyrmistyneenä. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!” he huusivat uusia nimiämme.
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisen kerran.
“Onnea”, sisareni sanoi hymyillen.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’kui hieman apeana.
"Ei se mitään... Ymmärrän miksi teit niin... Mutta ei se silti tuntunut hyvältä... Ja onnea Rosmariinitassu!" Vinkaisin alun mutta loppun sain ulos urheana huudahkusena. "Mutta sinä olet todellakin onnekas sinähän sait itse päällikkön tytären!" Lisäsin hihkaisten.

//Rosmy?

Suuni avautui, kun olin sanomassa jotain mutta päädyinkin miettimään oppilaan sanoja pidempään kuin vain hetken. En todella ollut ajatellut, että kolli nimenomaan kiusasi minua mutta kiusoittelua se ainakin oli ollut. En tiennyt miten vastaan ottaa Salamatassun viimeisimpiä sanoja. Eihän itkeminen siis tosiaan hyödyttänyt ketään mutta se tuntui vaaputtavalta.
“No joo. Ehkä olet oikeassa mutta etkö voi silti antaa minun elää omaa elämääni kuten haluan”, sanoin ja nousin ylös. Pidin kiveäni edelleen käpäläni alla ja suojelin sitä oppilaan katseelta.
“Jos nyt suot anteeksi menen tekemään jotain *järkevää*”, lisäsin hieman vihaisesti ja nappasin kiveni hampaisiini. Tassutin suoraan pentutarhaan pohtimatta mitään muuta vaihtoehtoa. Laskin minun ja Kamomillapennun makuusijan makuualusiin minun puolelleni oman rakkaan kiveni. Oli jo ilta joten päätin käydä makuulle ja koittaa saada unta.

Olin ollut juuri katsomassa Kamomillapentua, joka oli tippunut puusta. Olin hakenut tälle unikonsiemeniä Hehkuaskeleelta. Hän oli pyytänyt minua lähtemään ja olin hyväksynyt kohtaloni ja mennyt aukiolle etsimään seuraa mutten ollut löytänyt ketään uhria, joten olin mennyt pentutarhaan etsimään Kivimyrskyä. Löysin hänet tavanomaiselta paikaltaan ja istuuduin juttelemaan hänelle. Sentään oli joku, jolle puhua omista murheista.

Tänään oli jännittävä päivä, sillä minut ja minun siskoni Rosmariinipentu nimitettäisiin. Katsahdin Kamomillapentuun, joka istui vierelläni, kun kissoja kokoontui aukiolle Henkäystähden kutsun jälkeen. Kamomillapentu oli hiljattain tippunut puusta mutta oli ehtinyt toipua juuri sopivasti nimitykseen.
“Rosmariinipentu tule eteen”, Henkäystähti naukui malttamattomasti. Nousin ja vilkaisin vielä siskooni.
“Onnea Rosmariinipentu”, kuulin pentunimeni viimeistä kertaa siskoni suusta vielä ennen kuin astelin päällikön luokse. Henkäystähden katse kulki yleisössä ja kääntyi sitten minuun.
“Tästä hetkestä lähtien sinua kutsutaan Rosmariinitassuksi ja mestarinasi toimii Sulkavirta”, kolli naukui koruttomasti. Nyökkäsin ja lähdin takaisin paikalle, missä olin istunut.
“Kamomillapentu sinun vuorosi”, päällikkö naukui ja kävelimme toistemme ohi siskoni kanssa.
“Onnea sinullekkin Kamomillapentu”, minäkin lausuin siskoni nimen vielä kerran ennen kuin hänestä tuli oppilas.

Kamomillapentu sai mestarikseen Kylmäliekin ja loppuliitteekseen -tassun. Lyhyen seremonian jälkeen klaani hurrasi meille.
“Rosmariinitassu! Rosmariinitassu! Rosmariinitassu!” he huusivat.
“Kamomillatassu! Kamomillatassu! Kamomillatassu!”
Huutamisen jälkeen saimme tilaisuuden onnitella toisiamme.
“Onnea”, sanoin katsoen siskoani. Olin kohdellut tätä hiukan ikävästi viime päivät, sillä olin todella koittanut olla tuntematta ikäviä tunteita, jotka tulivat aina, kun muistin emon. En halunnut jäädä huonoihin väleihin Kamomillatassun kanssa varsinkaan nyt, kun emme saisi viettää niin paljoa aikaa yhdessä, kun kuvioihin tulisivat partiot ja harjoitukset, sekä muut oppilaan velvollisuudet.
“Olen pahoillani, jos olen kohdellut sinua huonosti. Ei ole ollut tarkoitus”, nau’uin hieman apeana vaikka juuri oli tapahtunut yksi elämäni kohokohdista. Ei se silti ollut sama ilman emoa ja kaiken lisäksi, kun omisti siskon, joka muistutti luonteeltaan ja teoiltaan emoa ja hänen tekojaan ainakin jollain tasolla.

Salamatassu oli hiukan yllättynyt siitä, että pentu edes uskalsi sanoa mitään häntä vastaan. Niiskuttava karvapallo ei hänen mielestään ollut vaikuttanut kissalta, joka kykenisi siihen. Ehkä tämä ei sitten ollutkaan aivan menetetty tapaus.
"Jos sinä kuvittelet, että minun käyttäytymiseni on kiusaamista, et tule selviämään elämästä", valkoinen kollioppilas tokaisi huvittuneena. "Jotkut kissat ovat oikeasti ilkeitä. Minä vain tein havainnon."
Salamatassu ei ollut moksiskaan pennun sanomisista. Sen sijaan hän silmäili tätä aavistuksen verran kiinnostuneena. Olisiko hän itse käyttäytynyt näin, jos Pimentovarjo olisi kuollut? Tuskin. Kenties Loskatassu olisi tirauttanutkin kyyneleen tai pari emonsa vuoksi, jos ylipäätään välitti tästä tarpeeksi, mutta Salamatassu tiesi olevansa vahva. Hän ei vollottaisi keskellä leirin aukiota, siitä hän oli varma.
"Eli emosi on kuollut?" oppilas kysyi kallistaen päätään utelias hymy kasvoillaan. "No, ei itku paljoa auta, ei hän ole tulossa takaisin. Toivottavasti et luule toisin... En ole aivan varma, mitä pentutarhalla teille oikein opetetaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Joka tapauksessa, miksi itkisit, kun siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, kaikista vähiten itsellesi?"

//Rosma?

Pyörittelin kiveäni edelleen käpälissäni. Salamatassu katsahti käpäliäni mutta katsoi sitten silmiini. En itkenyt enää mutta nenäni oli tukkoinen itkemisen jäjiltä.
"Mitä sinä oikein itket?" kolli murahti virnistäen ylimielisesti. Tyrmistynyt katseeni varmaan ruokki kollin kiusanhalua. Ihan kuin kolli olisi oikeasti ollut kiinnostunut lohduttamaan minua tai jotain vastaavaa. Olin ollut typerä ajatellessani niin.
"Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää."
Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä Salamatassu oli tullut luokseni vain kiusaamaan minua. Tunteeni olivat jo valmiiksi pinnassa, joten en pystynyt peittämään närkästystäni. Silmäni kaventuivat viiruiksi, kun olisin halunnut repiä ylimielisen oppilaan silmät päästä. Sana “säälittävää” kaikui päässäni ja sai vihani vain nousemaan ja veren kiehumaan suonissani.
“Eikö sinun pitäisi olla tekemässä jotain mitä nyt oppilaat yleensä tekevät, eikä kiusata nuorempiasi. Raukkamaista!” nau’uin takaisin ehkä vähän liiankin kiivaasti.
“Sitä paitsi minun emoni siirtyi pimeyden metsään”, jatkoin vähän rauhallisemmin, “kyllä minä saan häntä surra. Miksi en saisi?”
En aikonut jäädä vanhemman kissan silmissä puolustuskyvyttömäksi pennuksi mutta en halunnut vaikuttaa ilkeäluonteiseltakaan. Puristin kiveäni tiukemmin kynsissäni. Ainakin minulla oli Kivimyrsky, joka ymmärsi minua. En päästäisi sitä koskaan hukkaan.
//Salami?

Salamatassu oli suorastaan loistanut tämänpäiväisissä harjoituksissaan. Sähkötuho oli aamulla ilmoittanut pitävänsä kollioppilaalle saalistusharjoitukset, mikä oli ansainnut hänelle happaman mulkaisun Salamatassulta. Oppilas tiesi itsekin, ettei mitenkään loistanut metsästämisessä. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, sillä saalistaminen oli turhaa. Miksi hänen edes pitäisi käydä metsästyspartioissa soturina, kun Salamatassu teki jo pelkällä läsnäolollaan enemmän kuin suurin osa muista kuolonklaanilaisista? Hän sentään oli klaanin parhaita taistelijoita.
Salamatassua ei siis harmittanut se, ettei hän osannut saalistaa. Hänen mielestään metsästysharjoitukset olivat yksinkertaisesti ajanhaaskausta ja ennen kaikkea mitä tylsintä ajanvietettä. Harjoitukset olivat kuitenkin olleet aiemmista poikkeavat, sillä Sähkötuho oli vienyt hänet nummille. Hänen mestarinsa oli ilmoittanut, että tänään hän oppisi ottamaan kiinni jäniksiä. Ja kun soturi mainitsi, että pitkäkorvien kiinni ottamisessa keskeisintä oli nopeus, oli Salamatassu viimein höristänyt korviaan ja osoittanut hiukan kiinnostusta kollin opetukseen.
Loppujen lopuksi Salamatassulla oli ollut jopa hauskaa. Hän oli nopea, sen hän oli aina Pimentovarjon kehuista tiennyt, mutta vasta nummilla kanien perässä juostessaan, tuulen iskiessä kasvoihin ja ulistessa korviin, oli hän saattanut tuntea oman nopeutensa. Hänen jalkansa olivat voimakkaat, ne rummuttivat maata kuin ukkosenjyrähdykset, kun kollioppilas jolkotti saaliinsa perässä. Hänen mielensä oli tuntunut tyhjentyvän, eikä hän ollut kuullut muuta korvissaan kuin veren kohinan ja kiihtyvän sykkeensä. Lopulta Salamatassu oli harjoituksissa saanut kiinni peräti kaksi jänistä, minkä Sähkötuho oli sanonut olevan suuri saavutus hänen ikäiselleen kissalle. Selvästi mestari oli huomannut Salamatassun rinnan röyhistyvän ylpeydestä, sillä hän kiiruhti huomauttamaan, ettei tämän metsästysonnessa yleensä ollut paljoa kehumista. Kolli ei voisi tulevaisuudessa partioidessaan turvautua vain nopeuteensa: hänen olisi hiottava muitakin taitojaan.
Salamatassu ei kuitenkaan välittänyt Sähkötuhon sanoista. Leiriin astellessaan hänen mielialansa oli korkealla: saalistaminen ei ollut vaikeaa ollenkaan! Nopeudestahan kaikki oli kiinni, muidenkin kuin jänisten tapauksessa. Hänen oli vain oltava saalistaan nopeampi. Kolli oli kovin ylpeä nakatessaan kaksi jänistään tuoresaaliskasan päälle. Salamatassu olisi voinut jäädä kerskumaan saavutuksestaan paikalle sattuneille sotureille, mutta sen sijaan jokin aukion laidalla kiinnitti hänen huomionsa. Kookas kolli siristi silmiään kuunnellessaan, miten joku pentu nyyhkytti maassa vähän matkan päässä.
"Hei", valkoinen kollioppilas sanoi töksähtävästi asteltuaan pennun luo. Hän katsoi tätä kulmat kurtussa: mitä ihmettä pennulla muka oli märistävänä? Pentujen elämä oli huoletonta: he saivat vain nukkua ja syödä koko päivän, eikä kukaan valittanut asiasta. Salamatassu ei jaksanut kuvitella, että tälläkään yksilöllä olisi ollut mitään hyvää syytä itkeskellä tällä tavalla.
"Mitä sinä oikein itket?" Salamatassu murahti virnistäen, mutta ei oikeastaan osoittanut sanojaan kysymykseksi. Aivan kuin häntä kiinnostaisi. "Sinun pitäisi mennä leikkimään tai jotain, niin kuin pentujen kuuluu. Säälittävää."

//Rosma?

Kamomillapennun vastaus oli hieman epämääräinen ja Hiljaisuuspentu vain sanoi, että hänen pitäisi lopettaa huolehtiminen. Naaras kuitenkin suuttui tästä. Hiljaisuuspennun into lopahti ja hän ehdotti häipymistä kuitenkaan Kamomillapentu ei halunnut hänen lähtevän vaan ehdotti että he voisivat leikkiä ja lopettaa asian ajatteleminen. Hiljaisuuspentu oli tietenkin heti mukana. He leikkivät ensin sammalpallolla ja sitten he leikkivät hiirtä ja soturia. Hiljaisuuspentu sai olla soturi ja kun hän sai Kamomillapennun napattua he ryhtyivät nauramaan. Kamomillapentu sanoi jotain, mutta Hiljaisuuspentu ei kuullut mitä hän sanoi nauramisen yli joten Kamomillapentu loikkasi hänen päälleen ja toisti kysymyksensä.
“Eikös ollutkin hauskaa?”
“Joo tietenkin! Sinun kanssasi on aina hauskaa”, kolli kehräsi ja pukkasi Kamomillapennun päältään. “Ja tiedätkös mitä? Hippa!” Hiljaisuuspentu hihkaisi vielä ja kosketti hännällään Kamomillapennun lapaa hellästi. Hän lähti ravaamaan täyttä vauhtia kohti leirin toista laitaa yrittäen parhaansa mukaan päästä Kamomillapentua karkuun. Matkallaan hän huomasi Lepakkotassun, joka tuijotti häntä arvostelevasti.
Hiljaisuuspentu vain näytti tälle kieltä ja jatkoi juoksemista. Hän antoi vastatuulen pörröttän turkkiaan ja hän sulki silmänsä iloisesti. Kuitenkin silmien sulkeminen osoittautui huonoksi ratkaisuksi, sillä Hiljaisuuspentu juoksi suoraan leirin kiviseen seinään.
“Auh!” hän kiljahti ja muksahti maahan etutassuillaan kuonoaan pidelleen.

//kamo?

Rosmariinipentu ilmeisesti loukkaantui kollin sanoista, sillä hän yritti vielä nokkelasti pistää takaisin ja lähti sitten pois. Lepakkotassu vain kohautti lapojaan hyväntuulisesti. Hän oli onnistunut ärsyttämään Rosmariinipentua, joten kolli sai hieman hyvää mieltä.
“Mitäs sitä sitten tekisikään?” hän pohti ääneen. Kolli nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle.
“Haluaisiko joku harjoitella taisteluliikkeitä minun kanssani?” Lepakkotassu kysyi ja muutaman oppilaan päät kääntyivät häntä kohden. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut innostuneen. Kolli tuhahti ja tassutti pois.

Lepakkotassun tassuja kihelmöi. Hän kulki mestarinsa Aaltosalaman perässä kohti paikkaa, jossa heidän oli määrä pitää harjoitukset.
Lepakkotassu olisi halunnut, että ne olisivat olleet taisteluharjoitukset, mutta sen sijaan Aaltosalama oli sanonut, että aluksi saalistuksen opetteleminen oli tärkeämpää. Kolli ei kuitenkaan aloittanut valitusta vaan pysyi suu kiinni. Nyt hän oli valmis harjoituksiin.
Aaltosalama pysähtyi.
“Tässä on hyvä”, hän totesi kääntyen Lepakkotassun puoleen. “Sinun täytyy vaan toistaa perässä. Ja tietysti, kuten saatoit arvatakin, aloitamme saalistusasennon harjoittelulla”, kollin mestari selitti. Lepakkotassu nyökkäsi itsevarmasti, silmät kimmeltäen. Aaltosalama asettui kyyryyn häntä vain hieman irti maasta. Naaras pysyi taitavasti liikkumatta ja kun hän liikkui, hänen liikkeensä olivat sulavia ja hiljaisia.
Lepakkotassun yrittäessä samaa, hänen asentonsa tuntui kankealta ja hankalalta. Aaltosalama tuli kuitenkin auttamaan ja korjaili kollin asentoa. Lepakkotassun teki mieli ärähtää, mutta tiesi hyvin itsekin tarvitsevansa apua.
Kun Aaltosalama oli hieman auttanut, asento tuntui Lepakkotassusta jo paljon paremmalta. Hän yritti hiipiä, mutta se ei meinannut aluksi millään onnistua. Kuitenkin monen yrittämän jälkeen se alkoi jo onnistua paljon paremmin. Kolli virnisteli itsekseen voitonriemuisesti ja nousi ylös.
“Voimmeko yrittää saalistaa nyt?” Lepakkotassu pyysi poliittisesti Aaltosalamalta. Hänen mestarinsa nyökkäsi silmiään hieman siristäen.
“Tule, näytän sinulle paikan, jossa me saalistamme”, naaras naukaisi ja Lepakkotassu loikki hänen perässään. Lyhyillä jaloillaan kolli ei päässyt erityisen nopeasti, mutta yritti kuitenkin pysyä mestarinsa vauhdissa ilman, että tämä joutuisi hidastamaan.
Kun he viimein pääsivät perille, he kertasivat vielä nopeasti saalistusasennon ja sitten Lepakkotassu lähti pyyhältämään metsään. Hän yritti löytää parhaimman riistan, mitä koko metsässä olisi. Hän juoksi hetken ajan ja pysähtyi sitten nostaen kuononsa ilmaan. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää jotain mehevän hajuista. Lepakkotassu haistoi linnun, variksen. Vesi kihosi nuoren kollin kielelle ja hän lähti heti jahtaamaan hajua innoissaan. Hän kulki pensaiden läpi ja puiden ohitse ja seurasi hajua tarkkaan. Kolli hiippaili eteenpäin pitkin askelin ja pian haju voimistui.
Lepakkotassu siirtyi lähemmäs lintua, joka kyyhötti nyt hänen edessään. Hän piti katseensa tarkasti saaliissaan ja hivuttautui vähitellen lähemmäksi. Kolli heilautti lyhyttä häntäänsä ja loikkasi kohti varista. Hänen liikkensä olivat kuitenkin liian hitaat ja loikassa ei ollut tarpeeksi voimaa. Kolli loikkasi hännänmitan päähän siitä, missä lintu oli vielä vähän aikaa sitten ollut. Se lensi korkealle varoitukset rääkäisten.
Pensaasta kuului räsähdys ja Aaltosalaman punaruskea hahmo syöksyi varikseen kiinni. Tämä laskeutui varis siististi tapettuna alas ja katsoi Lepakkotassua vakaasti.
“Sinun täytyy olla nopeampi ja arvioida saaliin etäisyys paremmin ensi kerralla”, tämä naukaisi.
“Ihan kuin en olisi itsekin sitä jo tajunnut”, Lepakkotassu jupisi hiljaa. Aaltosalama heilautti häntäänsä.
“Lähdetään. Voimme harjoitella lisää muualla”, naaras naukaisi.
“Miksemme jää tänne”, Lepakkotassu murahti. Häntä ei huvittanut liikkua enää yhtään.
“Koska tämä varis ilmoitti juuri koko metsälle, että täällä saalistetaan”, Aaltosalama selitti. Lepakkotassua nolotti, että hän ei ollut ajatellut asiaa. Hän ei sanonut enää mitään vaan lähti vaan tottelevaisesti seuraamaan mestariaan.

Lepakkotassu lyyhistyi sammalpedilleen. Hän oli aivan puhki. Kolli oli yrittänyt kovasti oppia saalistamista, mutta oli napannut vain vanhan ja heiveröisen myyrän.
“Hei vaan Lepakkotassu!” kollin pesätoveri Neilikkatassu tervehti. “Miten ensimmäinen harjoitustuokio meni?”
“Ole hiljaa”, Lepakkotassu murahti turhautuneena. Naaras näytti säpsähtävän hieman vihaista äänensävyä ja jätti kollin omaan rauhaan. Lepakkotassu käpertyi pieneksi keräksi ja yritti saada unta. Kuitenkin jonkun toisen oppilaan häntä laskeutui kollin kyljelle ja heilui rauhalliseen tahtiin.
Lepakkotassu ponkaisi pystyyn vihaisesti. Kissa oli Turhamyrskyn oppilas Aamutassu.
“Lopeta typerys! En voi nukkua kun sinä häiriköit tuolla hännälläsi!” Lepakkotassu kivahti. Aamutassu katsoi häntä silmät suurina.
“Ai anteeksi. En tarkoittanut häiritä”, naaras sanoi lempeästi. “En häiriköi uniasi enää.”
“Parempi olisi”, Lepakkotassu murahti. Kolli käpertyi taas omille sammalilleen ja sulki silmänsä.
Kuitenkaan yrittämisestä huolimatta kolli ei saanut unta. Muut oppilaat juttelivat keskenään ja kulkivat pesästä ulos ja sisään, eikä Lepakkotassu saanut siten yhtään rauhaa. Lopulta hän vain nousi ylös ja tassutti aukiolle.
Lepakkotassu piti pitkän venyttelytuokion ja meni sitten aukion laitaan kippuraan yrittäen saada edes hieman unta. Hän puristi silmiään kiinni ja luimisti korvansa. Tummanharmaa kolli halusi juuri nyt vain rauhaa ja unta enemmän kuin mitään. Hänen oli vaikea nukahtaa, sillä kissat kulkivat jatkuvasti ohitse, mutta lopulta hän lipui unen maailmaan.

Lepakkotassu huomasi valkoisen turkin vilahtavan sisäänkäyntitunnelista ulos. Hän ei tunnistanu tätä kissaa ja epäröi mitä tekisi. Kuitenkin kolli keräsi rohkeutensa ja päätti seurata.
Lepakkotassu seurasi hiljaa toista kissaa muutaman ketunmitan päästä. Hän ei varsinaisesti edes tiennyt miksi oli lähtenyt tämän kissan perään, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä.
Hän seurasi kissaa ja huomasi pian, ettei ollut enää tutussa kuolonklaanin reviirin metsässä. Lepakkotassun ympärillä oli ensin sankka kuusimetsä, jonka jälkeen hän päätyi aukiolle. Kolli juoksi lähimpään puskaan, jotta valkoinen kissa ei huomaisi häntä.
“Mihin ihmeeseen tämä kissa on matkalla?” tummanharmaa oppilas mutisi itsekseen ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Pian hieman kauempaa tuli paikalle toinen kissa. Tämä oli pullea ruskea naaraskissa jonka kaulan ympärillä oli säihkyvillä kivillä koristeltu kaulapanta.
Lepakkotassun karvat sojottivat pystyssä, kun hän katsoi miten kaksi kissaa vaihtoivat kieliä yhdessä leppoisasti ja viettivät aikaa yhdessä. Kollin viha kiehui korvissa ja hän loikkasi ulos pensaasta, jossa hän oli ollut piilossa.
“Mitä ihmettä te teette!” hän rääkyi vihaisesti. Molemmat kissat käänsivät katseensa pelokkaasti nuoreen oppilaaseen.
“Emme me mitään-” ruskea kissa aloitti.
“Ei. Henkäystähti kuulee tästä varmasti mielellään. Saatte säästää selityksenne sinne”, Lepakkotassu sanoi katsoen kahta kissaa pupillit pieninä viiruina.
Lepakkotassu kiepahti ympäri ja lähti juoksemaan takaisin. Hänen täytyisi päästä kertomaan tästä Henkäystähdelle. Kolli ravasi kovaan tahtiin eteenpäin ja hän tunsi korvissaan kuumotuksen. Jännitystä?
Kun hän vilahti leirin sisäänkäynnistä sisään,hän pyyhälsi heti kohti Henkäystähden pesää. Kuitenkaan hän ei kerennyt sisälle asti, ennen kuin hän säpsähti hereille jonkun heilutellessa häntä.
“Mit- mitäh?” Lepakkotassu kakisteli katsoessaan unenpöpperöisesti kissaan, joka oli hänet herättänyt.
“Sinä nukuit levottomasti, joten ajattelin herättää sinut”, puhui kollin ääni. Syöksytassu!
“Äh, anna minun olla”, Lepakkotassu tiuskaisi ja nousi istumaan. Hän alkoi heti sukimaan tummanharmaata turkkiaan tarkoin kielenvedoin ja varmisti, ettei jättäisi mihinkään yhtäkään takkua.
“Miksi olet aina niin äreä?” Syöksytassu kysyi ja istahti nuoremman oppilaan vierelle. Lepakkotassu ei vastannut. Hän nuolaisi pari kertaa mustaa etutassuaan ja veti sillä päänsä yli. Kumpikaan oppilaista ei sanonut enää mitään ja Syöksytassu lopulta vain lähti. Lepakkotassusta tuntui kuin hän olisi juuri voittanut kollin, vaikka heillä ei mitään varsinaista kilpailua ollut ollutkaan. Hän suki turkkiaan vielä hetken, ennen kuin nousi ja lähti tepastelemaan ympäri leiriä tylsistyneenä.

Kylmäliekki: 6kp -

Hilleritassu: 4kp -

Sulkavirta: 5kp -

Varissulka: 7kp -

Tuhkajuova: 10kp -

Pimentovarjo: 17kp -

Rosmariinipentu: 29kp! - Voit nyt nimittää Rosmariinipennun oppilaaksi. Hänen mestariksi tulkoon Sulkavirta.

Kamomillapentu: 57kp! Oppilaan tarinat ja pisteet kasassa! Kamomillapennun mestariksi tulkoon Kylmäliekki, kun aika koittaa ja päätät hänet nimittää.

Myrskymahti: 5kp. -

Kettutassu: 5kp -

Roihumarja: 3kp -

Sähkötuho: 4kp -

Lepakkotassu: 19kp -

Pyräkkäpiru: 4kp -

Aaltosalama: 7kp -

Leimusilmä: 5kp -

Hiljaisuuspentu: 8kp -

Jäin hetkeksi tuijotaman tyrmistyneenä sisareni perään ja miltein purskahdin itkuun mutta koska isä oli lähellä niin pidätellin itkua ja käänähdin nopeasti taas isään päin mutta en nähnyt häntä missään kunnes yhtäkkiä huomasin kollin hännän pään katoavan leiriin sisäänkäynnistä ulos... Silloin purskahdin hillittömään itkuun ja ajattelin että isä ei välittänyt minusta ja sisarestani yhtään hän välitti vain emosta ei meistä... Yhtäkkiä tunsin hännän selkääni päällä ja käänsin pääni kohti valkoista kollia ruskeilla raidoilla...
"Älä itke Kamomillapentu... Se mitä sitten emosi tekikään ei ole sinun vikasi eikä sisaresi suutumus ja isäsi poissaolo", Syöksytassu rauhoiteli. "Haluaisitko kuulla mitä sain juuri saalistuspartiossa?" Syöksytassu lisäsi hymyillen. Nyökkäsin jo hiukan hymyillen...

Pari päivää myöhemmin siitä kun Syöksytassu oli lohdotutanut minua. Olin taas syöksytassun kanssa täysin samassa paikkasaa kuin silloin aiemmin. hän kertoi minulle tällä kertaa taisteluharjoituksesista joissa hän oli oppinut uuden liikkeen: takapotkun liikeen jossa voi yllättää vastustajan, joka on takana. Otaen vastustajan etäisyys tarkasti huomioon ja potkaisemalla vastustajaa takajaloilla siirtämällä painopisteen etutassuille. Silmäni laajenivat innosta kuunelessani kollin selitystä ja samalla ihailin kuinka Syöksytassu selittämisen ohessa näytti liikeen. Hetkisen kuluttua Syöksytassu kysyi olinko iloisempi kuin silloin aikaisemmin emosta ja isästä sekä sisarestani. Silmäni laajenivat tyrmistyksestä ja silmiini alkoi tulla kyyneleittä ja sitten purskahdin hiljaiseen itkuun. Syöksytassu näytti tyrmistyneeltää ja yritti saada minut rauhoittumaan mutta minä en voinut... minä nopeasti hillitsin itkuni ja lähdin juoksemaan itkukurkkussa pois Syöksytassun luota ja kun huomasin Syöksytassun juoseen perääni mutta minä pysähdyin ja sihahdin hänelle että turha yrittää lohduttaa... kun syöksytassu tuntui luovutaan lähdin etsimään hiljaisuuspentua etsimään toivoen että hän saisi ajatukseni muualle kuin perheeni ongelmiin... Tassutelin aukiolla itkukurkkussa Kunnes lopulta huomasin kollin ja tassutin lähemmäs häntä ja vinkaisin vaivalloisesti rauhallisella äänellä:
"Hei hiljaisuuspentu!" Vinkaisin vaivalloisesti rauhallisella äänellä. Kolli nousi salamana seisomaan ja kiepsahti ympäri ja katseemme kohtasivat. punastuin hetkeksi mutta sain kaikki ajatuksen taka-alalle sillä hiljaisuupentu oli, kellahtanut uudestaan istuma-asentoon. Minä purskahdin hillittömään nauruun.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” hiljaisuuspentu sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen. Minä yritin hillitä hetkisen naurua kunnes lopulta onnistuin.
"k-kiitos. ja... No ihan hyvin... Tai ehkä vähän huonosti... Tai... Kyllä hyvin tai ei... Kovinkaan hyvin...", takelsin etsiskelen sanoja sekavin ajatuksin kunnes miltei purskahdin hiljaiseen itkuun. ajatukseni olivat aivan kamalan sekavia ja niissä poukoili ajatukset katseideme kohtamisesta ja emon kuolema ja isän... En kyennyt enään edes ajattelemaan kunnolla asioita sillä minun itkuni yltyi yhä vain kovemmaksi...
"Turhaan sinä edelleen murehdit. Minä olen täällä, joten heitä huolesi syrjään", hiljaisuuspentu naukaisi hymyillen. Jäin siihen tuijotamaan kollia tyrmstyneenää ja ikävää oloni oli tiesään mutta sen tilalle hiipi suutumus.
"Ai että heitä huolesi syrjään?! No sitähän minä yritän! Ja tottakai minä murehdin minun emonihan kuoli!!" Sähähdin suutuneenaa.
"Yritän vain lohduttaa. En tarkoita mitään pahaa",
Hiljaisuuspentu sanoi pettyneenä. "Haluaisin vain viettää aikaa kanssasi normaalisti, mutta jos seurani ei kelpaa voin aina lähteäkin." Hiljaisuuspentu lisäsi. Silmäni laajenivat kauhusta ja silmiini miltei tuli kyyneleet mutta sain ne tukahdutettua.
"Ei... Ei... En halua että lähdet... Voitaisiinko vain olla puhumatta ikävistä asioita ja leikkiä vaikka sammalpalloa?" Kysyin hymyillen mutta pelkäsin että kolli ei suostuisi ja vihaisi minua nyt tämän tähden...
"Tietysti. Leikkiminen kelpaa aina", hiljaisuuspentu hihkaisi innoissaan. Katselin kolli iloisena ja etsiskelin hetkisen katsellaani sammalpalloa kunnes huomasin yhden napasin sen hampaisiini ja viskasin sen nopeasti eteenpäin ja lähdin juoksemaan sitä päin liukastelen ja lopulta kaduin maahan. Pääni oli aivan pyörällä kaatumisen myötä mutta kun huomasin hiljaisuuspenun saaneen sammalpallon niin nousin nopeasti pystyyn ja lähdin juoksemaan kolli kohti ja loikkasin hänen päälleen. Kun olin saanut kaadettua kollin niin naurahdin ja napasin hiljaisuuspenulta pudonneen sammalpallon maasta ja lähdin nopeasti juoksemaan toiselle puolelle leiriä naurahtaen huvitunenaa mutta yhtäkkiä tunsin jotain selässäni ja kaaduin maahan ähkäisten hiljaisesti ja yritin päästä irti hänestä mutta en päässyt irti. Katselin vain avuttomana nuorta kollia kun hän nappasi sammalpallon.
"Leikkitäisinkö ennemmin vaikka hiirtä ja soturia? En nimittäin haluaisi että kumpakaan meistä sattuisi... tietenkin sillä ehdolla että sinä voit olla ensin soturi!" Hihkaisin ja lähdin nopeasti juoksemaan pois päin ja tunsin vapauden kaikista murheistani. Huomasin että hiljaisuuspentu oli vain parin hännän mittan päässä minusta joten juoksin yhä vain nopeammin kunnes liuskastuin ja pylähdin istualleni. Hiljaisuuspentu jarrutti ja napasi minut nopeasti. Minua ei oikeastaan harmittanut minua vain nauratti ja purskahdin hillittömään nauruun.
"Tuo oli hauskaa! Oliko sinustakin?", kysyin innoissani. Hiljaisuuspentu ei kuitenkaan ollut kuullut joten loikkasin hänen päälleen, toistin saman kysymyksen.

//Hiljukka

Sekoilin jotain yksin aukion laidalla. Pyörittelin kiveä käpäläni alla ja leikin puhuvani sille.
“Mitä sinulle kuuluu, Kivi-” lauseeni tyssäsi nimen keksimiseen.
“Kivimyrsky tarkoitin sanoa”, jatkoin lauseen loppuun, kun keksin nimen. Otin inspiraatiota Kärppämyrskyn nimestä, sillä se oli minusta hyvin voimakas nimi. Toivoin todella, että minullekin tulisi jokin hyvä nimi kuten hänelle. Vaikka Rosmariinivoima tai Rosmariiniliekki! Ne ovat ainakin voimakkaita nimiä. Tai ehkä minusta tulisi Rosmariinihalla emoni mukaan tai Rosmariinivarjo isäni mukaan. Kohautin lapojani ja jatkoin leikkiä. Kivimyrsky kertoi minulle, että hän oli juuri ollut partiossa. Kyselin millaista ulkona oli ja Kivimyrsky vastasi. Hymyilin Kivimyrskylle.
“Minun nimeni on Rosmariinihalla”, kerroin Kivimyrskylle ja silitin sitä. Yhtäkkiä tunteet purkautuivat sisälläni ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaipasin emoa niin paljon. Painoin pääni ja katselin tassujani kyyneleistä sumeilla silmillä.
“Hei”, kuulin itselleni tuntemattoman äänen. Nostin katseeni ja räpyttelin kyyneleet silmistäni nähdäkseni edessäni kookkaan vaalean raidallisen kollin.
“Hei”, vastasin hieman hämmentyneenä yhtäkkisestä lähestymisestä. Kuinkakohan kauan kolli oli katsellut puuhiani? Tajusin hetken päästä, että kolli joka oli tullut luokseni oli Salamatassu. Olin nähnyt hänet pari kertaa aukiolla. Naamani pysyi ilmeettömänä, kun yritin lukea Salamatassun olemusta. En ollut varma oliko kolli luonani hyvillä aikeilla.
//Salama?

Hiljaisuuspentu loikki Neilikkatassun ympärillä kikatellen iloisesti. Kolli oli täynnä virtaa ja päätyi vain loikkimaan naaraan ympärillä.
“Tiesitkös Neilikkatassu”, kolli aloitti, kun viimein pysähtyi oppilaan eteen "olet minun paras ystäväni!”
“Voi kiitos, mikä kunnia”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu heilutti pörröistä häntäänsä innoissaan ja hymyili.
“Kun minusta tulee päällikkö, minä teen sinusta varapäällikköni!” Pieni kolli naukui innokkaasti.
“Huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi ja nousi ylös. “Minun täytyy nyt kuitenkin mennä. Minulla on tänään partiointia.”
“Nähdään!” Hiljaisuuspentu vinkaisi ja loikki pois. Hän heilutteli pörröistä häntäänsä tasaisesti kulkiessaan.
“Hiljaisuuspentu, tuleppas päiväunille”, Mäntyviiksi naukaisi lempeästi. Kolli ravasi sisään innoissaan ja meni makuulle heti, vaikka ei ollut millään aikeissa mennä unille; hänellä oli aivan liikaa virtaa.
“Voitko kertoa minulle jonkun tarinan. En saa unta, jos et kerro”, Hiljaisuuspentu pyysi. Mäntyviiksi huokaisi, mutta istuutui kuitenkin tämän vierelle.
“Jos kertoisin vaikka tarinan kissasta, jolla oli leijonan voima?” naaras ehdotti lempeästi. Hiljaisuuspentu oli kuullut Lepakkotassun arvostelleen tarinaa ja sanonut sen täyttä tarua, mutta Hiljaisuuspentua se ei kiinnostanut. Kunhan tarina olisi kiinnostava, hän kuuntelisi mielellään.
“Joo, kerro!” kolli hihkaisi. Mäntyviiksi hymyili ja alkoi kertoa tarinaa kissasta, jolla oli voimaa kuin leijonalla. Kissa oli suuri ja vahva ja lähes voittamaton. Kuitenkaan hän ei ollut kuolematon. Hän kaatui suojellessaan klaaneja tuholta.
Hiljaisuuspennun silmät laajenivat. Hän innoistui tarinasta ja loikkasi pystyyn.
“Joskus minäkin kuolen klaanini puolesta”, hän julisti. Mäntyviiksi laski häntänsä kollin selälle.
“Rauhoitupas nyt. Lupasit mennä päiväunille, kai muistat sen?” naaras sanoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni taas makuulle. Hän yritti nyt nukahtaa parhaansa mukaan, kuten Mäntyviiksi oli määrännyt. Pian kolli onnistui nukahtamaan ja vaipui leppoisaan uneen.

Hiljaisuuspentu loikki edestakaisin leirissä. Hän oli koko päivän yrittänyt löytää Kamomillapennun. Kolli halusi jutella kauniin naaraspennun kanssa. Hän ei ollut saanut tähän aikaisemmin mahdollisuutta, koska naaras oli viettänyt ennemmin aikaa yksin tai kaksin sisarensa kanssa, koska oli surrut edesmennyttä emoaan. Nyt hän oli ehkä hieman enemmän toipunut ja vietti ehkä myös vähäsen enemmän aikaa muidenkin kanssa.
“Kamomillapentu! Oletko täällä!” kolli huusi epätoivoisesti. Hän lysähti istumaan ja katsoi apeasti maahan. “Hän ei varmaan halua olla kanssani”, Hiljaisuuspentu mutisi.
“Hei Hiljaisuuspentu”, kuului Kamomillapennun ääni. Hiljaisuuspentu nousi salamana taas seisomaan kiepsahti ympäri ja kohtasi nuoren naaraan ruskean katseen.
Hiljaisuuspentu punastui niin, että kellahti taas istuma-asentoon.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” kolli sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen.

//Kamo?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli niin uppoutunut kuuntelemaan Mesitähden muistelmaa, että hän pääsi hetkeksi mielessään pakenemaan ahtaasta kolosta muinaisten klaanien reviireille, joissa viisi klaania olivat aikanaan eläneet sovussa rinta rinnan. Ajatus kuulosti miltei utopiselta - miten niin monen eri klaanin kissat pystyivät rauhanomaiseen yhteiseloon, kun Eloklaani ja Kuolonklaanikaan eivät kyenneet siihen kovasta ponnistelusta huolimatta?
"Kenties, jos klaaneja olisi edelleen yhtä monta kuin muinaisina aikoina, emme olisi koskaan ajautuneet tähän tilanteeseen", Leimusilmä pohti ääneen.
"Kyllä muinaisetkin klaanit taistelivat keskenään", Liljatuuli huomautti. "Mutta voit vain kuvitella, millainen kaaos siitä syntyy, kun niin monen eri klaanin kissat ottavat yhteen taistelutantereella." Parantajan ilme oli muuttunut synkäksi. "Sellaisesta verenvuodatuksesta voi joko ottaa opikseen, tai sitten sitä voi jatkaa, kunnes mitään ei ole enää jäljellä."
Kylmät väreet kulkivat Leimusilmän turkin alla. Hän näki yhä kirkkaasti mielessään aukion taistelun aikana, kissoja taistelemassa viimeiseen hengenvetoon, väsyneitä ja verisiä. Hän oli yrittänyt pelastaa mahdollisimman monta klaanitoveria, mutta monien kohdalla oli ollut jo liian myöhäistä.
"Muinaiset klaanit eivät ole ikiajoiksi kadonneet", Mesitähden nauku veti parantajaoppilaan ulos synkästä muistosta. Leimusilmä katsahti päällikköönsä, ja hän haki turvaa tämän rauhallisesta olemuksesta, kun tämä jatkoi: "Heidän muistonsa elää yhä Eloklaanissa. Me olemme heidän perillisiään, ja toivoa paremmista ajoista on niin kauan kuin Eloklaani pysyy käpälillään."
Mesitähden sanat tarjosivat Leimusilmälle lohtua. Jos Eloklaani kerran oli se, mitä oli jäljellä muinaisista klaaneista, sitä oli vaalittava kaikin keinoin. Niin kauan kuin hänessä henki pihisisi, Eloklaani jatkoi elämistä. Se jatkaisi elämistä jokaisessa eloklaanilaisessa, ja ennen pitkään se olisi tarpeeksi vahva näyttämään Kuolonklaanille, ettei kukaan voinut sammuttaa sen kipinää.

Ilmeeni valahti ja sisälläni oleva into lopahti miltei heti, kun kollin ylimielinen hymy osui katseeni alle. Tuhahdin halveksivasti kohti Lepakkotassua. En jaksanut juuri nyt tuon ylimielisyyttä. Olisin halunnut iloista en ylimielistä ja tympeää seuraa.
“Ei sitten”, sanoin ja koitin keksiä jotain nokkelaa.
“Ajattelin, että olisit halunnut jakaa jotain siitä mutta harmi jos sinulla oli niin tylsää ettei kerrottavaa jäänyt", nakkasin takaisin ja aloin nuolemaan käpälääni. Lepakkotassu tiuskaisi jotakin ilkeää mutten välittänyt. Ei varmaankaan menisi kauaa ennen kuin minusta nimitettäisiin oppilas, koska olinhan minä melkein saman ikäinen kuin Lepakkotassu. Toivoin kaikista eniten, että Kamomillapentu ja minä saisimme hyvät mestarit ja he olisivat myös sujut toistensa kanssa ja saisimme olla yhdessä partioissa ja harjoituksissa. Havahduin ajatuksistani, kun näin Kärppämyrskyn kävelevän rauhassa ulos pentutarhasta.
“Minäpä taidan jättää sinut yksin omaan seuraasi, kun noin pidät siitä”, murahdin ja tassutin pois. Kolli oli saanut mieleni vain pahemmaksi.
“Kärppämyrsky?” nau'uin naaraalle. Tuo kääntyi kohti minua ja hymyili vähän.
“Olin juuri menossa syömään jotakin”, hän naukui.
“Saanko tulla mukaan?” kysyin anelevasti.
“Etkö löytänyt leikkiseuraa?” Kärppämyrsky kysyi hieman huolissaan.
“Löysin kyllä mutta olisin paljon mieluummin sinun kanssasi. Sitä paitsi minulla on nälkä”, naukaisin ja jatkoin kävelyä saaden Kärppämyrskyn myöntymään.
“Selvä sitten.”

Viime päivinä Aaltosalama oli elänyt omassa kuplassaan, joka oli täynnä auringonpaistetta, sateenkaaria ja höttöisiä ajatuksia. Hän oli ollut aivan onnensa kukkuloilla siitä asti, kun he jokin aika sitten olivat ryhtyneet kumppaneiksi tummanharmaan kollin kanssa. Elämä ei ollut koskaan ennen tuntunut näin hyvältä, ja hän olisi halunnut pitää tästä tunteesta kiinni lopun ikänsä.
Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Hän oli liian realistinen voidakseen nauttia edes rakkauden huumasta täysin rinnoin, sillä pelkäsi koko ajan alitajuntaisesti jotakin pahaa tapahtuvan. Aina kun tapahtui jotakin hyvää, sitä seurasi yleensä jokin kamala, joka romutti kaiken. Se oli melkein kuin jokin katala, kosminen sääntö, jota tapahtumat noudattivat.
Aaltosalama oli ollut istuskelemassa aukion reunalla omiin ajatuksiinsa uppoutuneena ja auringonpaisteesta nautiskellen, kun Kettutassu yllättäen loikki hänen luokseen ja haastoi hänet juoksukilpailuun. Aaltosalama räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä oppilaan odottamattomasta kysymyksestä, mutta nyökäytti kuitenkin lopulta päätään suostumisen merkiksi.
"Otetaan vain", hän vastasi ja levitti naamalleen leikkisän virneen. "Häviäjän täytyy hakea voittajalle tuoresaaliskasta jotakin."
"Sovittu!" Kettutassu huiskautti häntäänsä.
Aaltosalama katseli ympärilleen aukiolla. Leirissä oli melko hiljaista tähän aikaan, joten tuskin ketään kovin paljon haittaisi, jos he kisaisivat vähän ajankuluksi.
"Hyvä on, juostaan kaatuneen kuusen ympäri ja palataan tähän", soturitar naukaisi ja taputti toisella etutassullaan maata. "Ensimmäisenä perille ehtinyt voittaa."
Oppilas nyökytteli sen merkiksi, että oli ymmärtänyt kisan säännöt. He asettuivat kumpikin lähtöpaikoilleen, ja laskettuaan yhtä aikaa ääneen kolmeen, he ampaisivat matkaan. Aaltosalama tiesi olevansa nopea, mutta ei ollut varma serkkunsa taidoista. Siksi hän ei aikonut hidastella säälistä vaan laittoi kaikkensa peliin.
Kisa olikin äkkiä ohi. Aaltosalama saapui ensimmäisenä maaliin, ja Kettutassu luisui kohta pysähdyksiin hänen viereensä. Aaltosalama oli hädin tuskin ehtinyt hengästyä, sillä oli tottunut juoksemaan metsässä paljon pitempiä matkoja. Hän katsahti oppilaaseen ja nyökäytti tälle päätään hyväksyvästi.
"Hyvä kisa", hän hymähti. "Kyllä sinussakin vauhtia piisaa. Jos jaksat vain harjoitella, sinusta tulee taatusti hyvä juoksija."

//Kettu?

Katsahdin pentuetoveriini hiukan yllättyneenä, kun hän pyysi minua opettamaan häntä uimaan. Sisaruksistani olin ainoa uintitaitoinen, vaikkakaan en ollut täysin varma, miksi niin oli. Minua kiinnosti ainoastaan tietää se, että osasin jotakin, mitä ylimielinen veljeni Kaamoskukka ei. Sen ajatteleminen sai väkisinkin hymyn kirpoamaan suupielille.
"Mikä jottei", vastasin miettimättä kahta kertaa. Vanha Pyräkkäpiru olisi varmaankin stressanut itsensä kaljuksi tällaisen vastuun ottamisesta, mutta ei enää. Sota oli muuttanut sitä Pyräkkäpirua tavalla, joka oli tehnyt hänestä vahvemman. Enää en ollut se sama itkevä räkänokka, joka pahan paikan tullen luikki karkuun. Uusi minä söi vaaroja aamupalaksi.
"Kastuminen viilentää muutenkin mukavasti", tokaisin noustessani ylös venytyksen kautta ja lähtiessäni tassuttamaan muutaman hännänmitan päässä vartovan lammen suuntaan. Kuulin Myrskymahdin kierähtävän äkkiä tassuilleen ja lähtevän perääni.
Pysähdyin veden ääreen odottamaan, että siskoni sai minut kiinni. Kun naaras oli päässyt viereeni, vilkaisin häneen mietteliäänä. "Kerropa minulle, mitä sinä tiedät uimisesta?" utelin häneltä. Halusin tietää, millä tasolla pentuetoverini taidot olivat. Jos ne olivat aivan nollatasoa, minun olisi varmaankin järkevintä kertoa hänelle ensin vedestä elementtinä yleisellä tasolla, ennen kuin veisin oppitunnin konkreettiselle tasolle.

//Myrsky?

Lepakkopentu kuunteli hiljaa pentutarhan suulla, miten jotkut sotureista juttelivat Höyhenhallan teloituksesta. Kolli tiesi tapahtuneesta jo vähäsen, mutta ei ollut ollut paikalla tämän tapahtuessa. Mäntyviiksi oli ollut ulkona pesästä, ja juuri kun hän oli Hiljaisuuspennun kanssa menossa ulos katsomaan mitä oli tekeillä, naaras oli tullut estämään ja käskenyt heitä pysymään pentutarhalla. Lepakkopentu oli vaatinut saada tietää, mitä oli tekeillä, mutta Mäntyviiksi oli vain sanonut olevan parempi, jos he eivät tietäisi. Hiljaisuuspentu oli totellut nurisematta, mutta Lepakkopentu oli vielä yrittänyt mennä katsomaan. Kolli oli kuitenkin epäonnistunut yrityksessään ja hänet oli huomattu ja viety takaisin.
Lepakkopentu heilautti korvaansa. Hän sulki silmänsä kuvitellessaan, miten Höyhenhalla raakalaismaisesti teloitettiin Henkäystähden toimesta. Kolli avasi silmänsä ja katseli ulos hämärtyvään päivään. Hän ei ollut pitänyt Höyhenhallasta, mutta ei ollut varma oliko tämä ansainnut kuolemaa. Olihan naaras ollut kuitenkin hänen klaanitoverinsa. Toki kolli ei tiennyt syytä tämän teloitukseen, jos se vaikka olikin jotain erittäin pahaa.
Lepakkopentu nousi tuhahtaen ylös. Hän askelsi kohti omaa sammalvuodettaan sulkien kaiken muun ympäriltään. Kolli ei edes huomannut Hiljaisuuspentua, joka oli tullut hänen vierelleen. Lepakkopentu oli kompastua tähän.
“Mitä haluat?” tummanharmaa kolli äyskäisi.
“Halusin vain kysyä haluatko leikkiä huomenna”, Hiljaisuuspentu vastasi. Lepakkopentu heilautti lyhyttä häntäänsä.
“Ole hiljaa, äänesi on ärsyttävä”, hän tokaisi ja meni äkkiä makuulle omalle vuoteelleen. Kolli veti henkeä hiljaa ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui kummalta, kun nyt Mäntyviiksi ei hoitanut vain häntä ja Hiljaisuuspentua, vaan naaraalla oli myös Rosmariinipentu sekä Kamomillapentu hoidettavanaan.
Lepakkopentu työnsi raskaat ajatukset taka-alalle ja lipui hiljaiseen rauhaisaan uneen. Äänet hänen ympärillään kaikkosivat ja kuvat pentutarhasta muuttuivat kuin usvaksi.
Lepakkopennun taas herätessä, hän huomasi auringonsäteiden yrittävän tunkea sisään pentutarhaan. Hän siristi silmiään väsyneenä. Kolli veti tassujaan lähemmäs kehoaan ja kiersi häntäänsä niiden ympärille, niin pitkästi kuin vain pystyi.
“Lepakkopentu? Ai sinä heräsit viimein. Nukuit ikuisuuden!” Lepakkopentu kuuli Hiljaisuuspennun äänen takaansa. Valkoruskea kolli tuli hänen luokseen innokkaasti.
“Voidaanko nyt leikkiä? Ennen ku-”
“Ei”, Lepakkopentu keskeytti ja nousi ylös makeasti venytellen. “En leikkisi kanssasi, vaikka elämäni riippuisi siitä.”
“Olet ihan tylsä”, Hiljaisuuspentu tuhahti ja lähti pois Lepakkopennun luota, ulos pentutarhasta. Lepakkopentu pyöräytti silmiään. Hän lähti nuoremman kollipennun vanavedessä ulos ja hengitti raikasta ulkoilmaa.
Aurinko paistoi lämpimästi hänen turkilleen ja kollille alkoi tulla kuuma. Hänen tumma turkkinsa imi auringon tuottamaa lämpöä niin, että hänestä alkoi tuntua tukalalta. Lepakkopentu tassutti ympäriinsä yrittäen löytää varjoisaa paikkaa ja alkoi turhautua, kun sellaista ei meinannut löytyä.
“Mikä hätänä? Miksi sinä tuolla lailla kieriskelet?” kuului lempeä ääni hänen takaansa. Lepakkopentu kääntyi salamannopeasti ympäri vihaisesti kissaa mulkoillen. Kissa oli valkoinen kolli ruskeilla raidoilla. Lepakkopentu muisteli nähneensä Hiljaisuuspennun tämän kissan kanssa muutaman kerran. Tämä kissa oli oppilas joka ei kauheasti - ainakaan Lepakkopennun mielestä - poikennut muista kissoista.
“Ei sinulle minun tekemiseni kuulu!” Lepakkopentu tiuskaisi. Oppilaan silmissä näytti välähtävän yllätys.
“Enhän minä mitään pahaa ajatellut. Mietin vain jos tarvitsisit kenties apua. Aloitetaanpas alusta. Hei minä olen Syöksytassu”, oppilas naukui.
“Ei minua kiinnosta kuka sinä olet! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu sihahti ja käänsi Syöksytassulle selkänsä. Kolli tunsi suuremman kollin tuijotuksen selässään, kunnes kuuli tämän askeltavan kauemmas.
Lepakkopentu huokaisi lyyhistyessään leirin reunaan. Se ei ollut erityisen varjoisa, mutta kuitenkin viileämpi ja se oli kollille enemmän kuin tarpeeksi. Hän tuijotti maata nuutuneena ja antoi lämmön tuudittaa hänet uneen.

Lepakkotassu seisoi ryhdikkäästi klaanin edessä. Henkäystähti oli juuri nimittänyt hänet oppilaaksi ja nyt klaanitoverit onnittelivat häntä iloisesti. Kolli tunsi suurenmoista intoa sisällään ajatellessaan kaikkea mitä hän viimein saattoi tehdä.
Nuori oppilas oli saanut mestarikseen Aaltosalaman. Kolli ei juuri tuntenut tuota kissaa, joten hän ei myöskään tiennyt ollakko iloinen vai vihainen.
Lepakkotassu pudisti päätään. Ei hänellä ollut aikaa ajatella tuollaista. Hän saisi asian muutenkin ennemmin tai myöhemmin selville. Nyt kollista tuntui kaksi kertaa enemmän tärkeältä. Hän oli päättänyt tehdä koko klaaniin heti ensi kerralla vaikutuksen ja siis napata kaikki eteen tuleva riista. Kolli oli varma siitä, että hän tulisi olemaan koko klaanin paras oppilas ja hän aikoi toteuttaa tämän.
Lepakkotassu nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle. He olivat Aaltosalaman kanssa pikaisesti sopineet aloittavasta koulutuksen seuraavana auringonnousuna partiolla. Partion oli ilmeisesti tarkoitus olla vain tavallinen rajapartio, jotta ei tarvitsisi pitää erillistä rajakierrosta. Tosin Lepakkotassu ei tiennyt vielä yhtään taisteluliikettä, mikäli niitä tarvittaisiin partion aikana.
“Tervehdys Lepakkotassu. Onnittelut uudesta nimestä”, joku pesässä makoileva oppilas naukaisi. Lepakkotassu vain hymähti ja asettui istumaan oppilaiden pesän suulle arvioiden tätä.
“Onko täällä vapaita makuusioja?” hän murahti ja oppilas nousi ylös.
“Tuo on ainakin vapaa”, oppilas naukaisi viitaten kohti tyhjää makuusijaa. Lepakkotassu nyökkäsi ja tassutti nuuhkimaan sitä. Se ei enää haissut sen entiseltä omistajalta. Lepakkotassu hymähti ja asettui siihen makuulle.

Lepakkotassu tassutti uuden mestarinsa perässä ulos. Hän heilutti hännänpäätään innoissaan sivulta sivulle. Kolli oli röyhistänyt rintansa näyttääkseen suurelta ja vakuuttavalta. Kuitenkin kollin astuttua ulos, hän ei voinut pitää innostustaan. Hän töllisteli silmät suurena ulkomaailmaa. Leirin ulkopuolella oli jättimäistä!
Lepakkotassu katseli hetken ajan liikkumatta, kunnes muu partio murahti hänelle, että hänen pitäisi pistää hieman vipinää kinttuihin. Lepakkotassu lähti muiden perään ärtyneenä. Hän ei tykännyt siitä, että häntä käskytettiin, mutta seurasi silti mukisematta.
Kierros oli muuten tylsä, mutta Lepakkotassua oli kiinnostanut kovin nähdä reviiriä. Kuitenkaan he eivät kiertäneet kuin vain rajat. Lepakkotassu viskasi häntäänsä tunkiessaan takaisin sisään leiriin.
“Olisin halunnut tutkia reviirin”, hän mutisi ärtyneenä puoliääneen ja tallusti kauemmas. Kolli tuskin kerkesi edes asettua istumaan, kun Rosmariinipentu pyyhälsi hänen luokseen innoissaan kysyen millaista ulkona oli. Lepakkotassun pupillit muuttuivat pieniksi viiruiksi.
“Saat nähdä, kun itse viimein pääset oppilaaksi”, kolli virnisti ylimielisesti. Hän istahti alas ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi pitkin kielenvedoin.

//Rosmy

Kolme kissaa tassutti väljänä rintarinnan kulkevana joukkiona. Sähkötuho, Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys olivat menossa joelle uimaan. Päivä oli lämmin ja vesi tuntui pelkästään ajatuksenakin virkistävältä.
Kuolonklaanissa elämä oli jatkunut pitkälti hyvin normaalisti ja menneisyyteen painunut verilöyly tuntui vain kuumeiselta unelta. Sähkötuhosta kuitenkin tuntui, että vaikka näennäisesti kaikki olikin hyvin, se kaikki vuodatettu veri ja kehoistaan paenneet henget olivat näkymättömästi läsnä ja jatkuvasti hyvin lähellä.
Sähkötuhosta tuntui pahalta kuinka etäinen hahmo hän oli viime aikoina ollut tyttäriensä elämässä. Se oli hyvin suuri synti, oikeastaan jopa anteeksiantamaton sellainen. Sähkötuho ei sallisi itseltään moista.
Hän oli muutenkin ollut viime aikoina aivan liian huolimaton ja alisuoriutunut velvollisuuksistaan. Hänen olisi parannettava suorituksiaan ennen kuin aiheuttaisi perheelleen yhtään enempää häpeää.
“Miten te voitte?” Sähkötuho kysyi. Hän rakasti tyttäriään valtavasti ja halusi tarjota heille ansaitsemansa huomion. Oikeastaan asia oli liian kylmästi ilmaistu; Sähkötuho halusi aivan oikeasti kuulla Virtaviiman ja Kyyhkypyrähdyksen elämistä, eikä kyse ollut mistään korvauksista menetetyistä hetkistä tai muusta vastaavasta.
Tämä voisi olla heidän kolmen välinen hetki rentoutua ja viettää aikaa yhdessä.

//Virta?
Tästä tuli vähän kiusallinen tarina, kirjoitus terässä oli jotain vikaa ja niin edelleen

Huokaisin ärsyyntyneenä. Vilkaisin isääni ja katseemme osuivat hetkeksi yhteen. Käänsin katseeni äkkiä pois. Kollin suu kävi kokoajan, mikä oli minusta aivan suunnattoman ärsyttävää.
“Te selvästi haluatte puhua ja surra mutta minua ei kiinnosta puhua emosta tai ajatella mitään häneen liittyvää juuri nyt, joten menen etsimään seuraa, jossa saan unohtaa kaiken hetkeksi”, tiuskaisin, kun tilanne alkoi käydä liian tukalaksi hermoilleni. Juuri, kun olin lähtemässä Kamomillapennun järkyttynyt ja surullinen katse osui minuun. Nielaisin pahan olon ja kyyneleet sisääni ja lähdin pois häntä huiskien mielenosoituksellisesti mutta heti, kun pääsin pentutarhaan lysähdin nyyhkyttämään omalle makuusijalleni.

Kuulin askelia takaatani ja minua alkoi ahdistamaan. En halunnut, että kukaan näkisi minua itkemässä ja sitä paitsi halusin vain surra rauhassa. Itkemisen jälkeen tuli rauhallinen ja hyvä olo, kuin olisi vapautunut surustaan ainakin hetkeksi. Tunnistin Kärppämyrskyn hajun ja käänsin päätäni häntä päin.
“Hei, mikä hätänä?” Kärppämyrsky naukui hiljaisesti ja istuutui hännän mitan päähän minusta.
“Haluan emon tänne”, nyyhkäisin ja koitin pyyhkiä kyyneliä naamaltani makuualusiin haistellen samalla jo hiljalleen haihtunutta emon tuoksua.
“Ymmärrän”, Kärppämysrkyn ääni ei värähtänytkään.
“Miten voit olla niin rauhallinen? Eikö emo ollut paras ystäväsi?” naukaisin surkeana ja katsoin naarasta. Ehkä hänkin oli vain yksi valehtelija eikä hän koskaan ollut ollutkaan emon paras ystävä.
“On hän”, Kärppämyrskyn kasvoille nousi vieno hymy. Miten hän voi hymyillä ja puhua emosta kuin hän olisi elossa?!
“Meillä on monia hyviä muistoja. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tulen kaipaamaan häntä mutta koitan silti pysyä positiivissa asioissa kuten muistoissa”, naaraan äänen sävy oli lempeä muttei oikein iloinen. Nyökkäsin. Tosiaan voisi miettiä myös hyviä puolia. Olihan minullakin hyviä muistoja emon kanssa, kun olimme yhdessä ulkona ja leikimme ja juttelimme yhden illan, kun Kamomillapentu oli jo nukkumassa mutta minä en saanut unta. Pieni hymy nousi myös minun kasvoilleni.
“Juuri noin. Meneppä nyt ulos ja etsi itsellesi leikkiseuraa.”
Nyökkäsin ja nousin ylös piristyneempänä. Työnsin synkät ajatukset syrjään ja tassutin ulos pesästä. Näin aukion laidalla Lepakkotassun. Hänet oli nimitetty viime auringon nousun aikaan ja hän oli ilmeisesti palannut jo ensimmäisestä partiostaan. Tassutin kollin luo kepein askelin.
“Lepakkotassu! Kerro minulle millaista oli leirin ulkopuolella!” hihkaisin ja istuuduin kollin viereen innoissani. Silmäni tuikkivat taas ja minulla oli paljon parempi olo. Kiitos Kärppämyrsky. Kiitin naaras mielessäni ja päätin mennä vielä juttelemaan hänelle myöhemmin.
//Lepa?