Roihumarja oli tarkkailut panttivankeja kunnes tämä poistui katsomaan mitä muut klaanissa touhusivat, tämä koko sota oli typerää naaraan mielestä mutta hän ei mitään aikoisi sanoa koska siitä ei seuraisi yhtään mitään hyvää Roihumarjan mielestä klaanit olisivat voineet lopettaa sodan ja alkaa olemaan keskenään että ei tarvitsi enää olla vihamielisiä kummallekaan rauha olisi ollut paras ratkaisu mutta ei nyt eloklaani joutuu kärsimään siitä todella paljon. Eikä se ole oikein naaran mielestä mutta katsoen klaaniaan niin he ovat vain voiton riemuisia kun voittivat koko sodan, väkivalta ei ole koskaan ratkaisu tähän sotaan ja häpeää sitä mitä on tapahtunut vaikka naaras on syntyjään kuolonklaanilainen niin ei halusi tällaista teurastusta mitä on nyt tapahtunut. Roihumarja katsoi lampea joka oli keskellä leiriä ja mietti oikeasti mitä tällä sodalla muka saavutettiin, tumma naaras nosti katseensa ja näki Kylmäliekin ja meni tämän luokse "kuule olen utelias mitä tällä sodalla sinun mielestä oikein saavutettiin Kylmäliekki?" Roihumarja katsoi kollin silmiin.

//Kylmäliekki?

Kettutassu oli saanut kuulla Kuuraturkilta toruja kun oli vähän ollut jääräpäinen joten nyt tämä oli saanut mestarilta käskyn hakea ruokaa ja jos edes kettutassu edes harkitsi välttää tätä niin kuule saisi kuulla kunniansa silloin, Kettutassu liikkui läheiselle joelle ja meni vaanimaan rantaan tulisiko kaloja ja niin näytti tulevan se oli hyvä, kettu tassu syöksyi veteen ja sai kalan kiinni tämä tappoi kalan ja laski sen viereensä. Kettutassu päätti kalastaa toisenkin kalan ja onnistui siinä tappaen senkin, naaras otti kalat tyytyväisenä suuhunsa ja lähti kävelemään takaisin kohti leiriä samalla muistaen sotaa joko oli ollut toki se oli tuonut kunniaa koko kuolonklaanille kun he olivat voittaneet. Kettutassu tosin mietti että pitäisikö sen pyytää Jääviilto sedältään opetusta taas vaihteeksi vai kiusaisiko vain setäänsä, ajatuksissaan kissa oli kävelynsä aikana päätynyt takaisin leiriin ja vei kalat ruoka paikalle jossa niitä otettiin yksi kissa tokaisin Kettutassulle "ei uskoisi mutta uimisestasi on todella hyötyä että saadaan näin makoisia kaloja." Kettutassu hymyili koska se oli kiva kuulla sellaiselta joka ei itse ui naaras käveli pois ja meni kauemmaksi ravisteli itsensä kuivaksi, Kettutassu nuoli tassujaan puhtaaksi ja näki Aaltosalaman naaras nousi seisomaan ja kipitti tuon luokse ja hymyili "hei Aaltosalama mitä sinulle kuuluu? Haluaisitko ottaa juoksukilpailun?" Kettutassu tiesi että olisi hitaampi mutta halusi jotenkin saada viettää aikaa toisen kanssa.

//Aaltosalama?

Myrskymahti oli samaa mieltä veljensä kanssa: mikään ei ollut tylsempää kuin pankkivankien vahtiminen! Tavallisetkin yövartiovuorot olivat tuskastuttavan pitkäveteistä hommaa, eikä Myrskymahti olisi oikeastaan välittänyt viettää yhtään enempää aikaa kököttäen jossain hyödyttömänä. Hän olisi mielellään viettänyt vahtivuoroissa haaskatun ajan vaikka metsästyspartiossa, jossa hän pääsisi tekemäänkin jotain.
"Sanopa muuta!" harmaa naarassoturi puuskahti ja lysähti maahan veljensä viereen. Varjossa jäähtynyt kallio hänen allaan tuntui viileältä; kylmän kiven päällä loikoilu virkisti tällä säällä. Etenkin tällaisina hetkinä Myrskymahti toivoi osaavansa uida. Mitään muuta hän ei olisi sillä hetkellä halunnut, kuin polskia leirin lammessa, kellua viileässä vedessä. Hänen epäonnekseen Henkäystähti ei kuitenkaan osannut myöskään uida, minkä vuoksi naaraan entinen mestari ei ollut tätä taitoa oppilaalleen välittänyt. Joskus Myrskymahti oli kerran pari yrittänyt uida - "Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla, jos kalatkin siihen kykenevät" - mutta pettymyksekseen oli huomannut uppoavansa kohti pohjaa kuin kivi. Tuhkajuova oli pelastanut hänet toisella kerralla, ja Myrskymahti oli saanut kokeneemmalta soturilta sellaiset torut, että niiden jälkeen kuka tahansa muu olisi varmasti kiertänyt kaikenlaiset vesistöt hyvin kaukaa koko loppuelämänsä. Mutta ei Myrskymahti: häntä ei kukaan voinut kovistella pysymään poissa vaaroista!
"Pyräkkäpiru, opeta minut uimaan", soturi sanoi yllättäen ja kierähti maassa toiselle kyljelleen niin, että kohtasi veljensä katseen. "Sinä olet hyvä uimaan! Voisi sanoa, että on oikeastaan velvollisuutesi opettaa minua!"

//Pyräkkä?

"En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” Rosmariinipenun ääni särkyi kesken siskon lauseen ja hän purskahti hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“...m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, Rosmariinipentu huokaisi syvään ja naukaisi surullisesti. käänsin katseeni siskooni itkuiset silmät sumeina. Hän näytti hetkisen pelokaalta mutta pian sen jälkeen hänen kasvoilleen tuli ymmärtäväinen ilme.
"En jättäisi sinua missään tapauksessa... Ainakaan jos olet oikeassa ja isä ei enään rakastaisi meitä..." Nyyhkytin yhä mutta jo vähän rauhoituneena.
*Eihän sisko voi olla oikeassa... Eihän...?* Mietin pelokaasti. Lopulta päätin että kun isä taas tulee käymään niin kysyisin häneltä asiasta... Ja lopulta suljin silmäni ja nukahdin nopeasti toivoen että kaikki tämä olisi ollut vain pahaa unta ja että heräisin emon vierestä...

Heräsin aamulla kirkkaassa auringon valossa joka kylläkin tuntui aivan kylmältä ja välinpitämättömältä... Sillä emo ei ollut vieressäni ja maakualusilakin oli vain väljy haju emosta... Minun oli aivan pakko hyväksyä se että emo oli poissa... Kömin ylös maakualusilta sillä muistin että isä tulisi tänään vierailulle... Lähdin oitis kipitämään ulos pentutarhasta mutta kompastuin miltein heti matkaan lähdetyäni vinkahtaen pelästyksestä. Olin myös Herättänyt vahingossa mäntyviikseen ja Rosmariinipennun... Mäntyviiksi katseli minua vähäsen huolestuneena ja kysyi:
"Oletko kunnossa Kamomillapentu?" Naaras kysyi hitusen huolestuneena.
"Olen kunnossa! Mutta olen nyt menossa tapaamaan isää! Koska hän on tulossa tänään vierailulle! Ainakin hän sanoi niin aijemalla kerralla..." Vinkaisin innoissani ja kömin taas pystyyn ja kipitin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin isän edessäni! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Rosmariinipenun vieressäni mutta hän näytti enemmän huolestuneelta kuin inokaalta... Yhtäkkiä huomasin että isä oli huomannut meidät ja alkoi tassutaa meitä kohti kysyvän ja iloisen näköisenä.
"Hei, rakkaat tyttäreni! Muuten missä höyhenhalla on? En ole nähnyt häntä vielä olenkaan vierailuni aikana..." Isä kysyi huolestuneen oloisena.
"Tuota... Emo... Kuoli..." Takeltelin Kauhistuneena. Leppävarjon silmät laajenivat kauhusta ja hän kysyi tyrmistyneellä äänellä:
"M-miten... H-hän kuoli..." Isä kysyi tyrmistyneellä äänellä.
"I-isä tuota... Henkäystähti... Teloitti emon... mutta emme tiedä syytä Rosmariinipennun kanssa...", vinkaisin sydän syrjällään. Isän silmiin tulvii kyyneleitä ja hän kysyi tiesimmeko mihin hänet oli haudattu... Pudistelin päätäni ja purskahdin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun...
"M-miksi henkäystähden piti tapaa emo...?" Vinkaisin surkeana. Leppävarjo kohautti lapojaan ja nuolaisi päälakkeani ja sitten hän nuolaisi siskonikin päälakkea ja katseli meitä hetkiseen surulisena mutta rakastavana. Hän hymyili ja siveli kylkeäni hänällään sekä vilkuili haikeasti ulos leiristä.
*varmaan emoa ajatellen... Toivottavasti ei sen eloklaanin leiriin takia... Koska jos niin hän haluasi pois meidän luotamme...* Vinkaisin hiljaa mielessäni. Isä kosketi nopeasti meidän molempien neniä, katseli meitä ylpeänä.
//Rosmyliini?

Tuhahdin Kamomillapennun ajatuksille. Tahdoin rypeä surukuplassani vielä enkä antaisi kenenkään Leppävarjon pilata aikeitani! Halusin käsitellä surun loppuun ja sitä paitsi, jos saisin vähän huomiota sekään ei olisi pahitteeksi. En kyllä selviäisi kaikesta tästä surusta yksin tai siltä ainakin tuppasi tuntumaan.
“En halua toivoa turhia”, tuhahdin ja painoin pääni käpälilleni. Pesässä oli jotenkin tosi tyhjää ja tyhmää nykyään. Ennen lokoisa lämmin makuusija, jonka jaoimme emon kanssa, oli nyt vain meidän kahden. Kamomillapentu alkoi taas itkeä. Aluksi halusin hänen lopettavan mutta, kun itkua jatkui en voinut olla lohduttamatta. Silitin siskoni selkää rauhoittavin pitkin vedoin tassullani, kun hän makasi edessäni.
“En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” ääneni särkyi kesken lauseen ja purskahdin itsekin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“...m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, naukaisin karisteltuani kurkkuani parisen kertaa. Kamomillapentu käänsi katseensa minuun. Hetken ajan pelkäsin hänen sanovan jotain ilkeää tai, ettei hän haluaisi minulta tukea mutta sitten tajusin kuinka yksin hänkin olisi, jos hän nyt hylkäisi minut. Räpyttelin silmistäni kyyneleitä ja koitin kohdistaa katseeni siskooni.
//Kamo?

"Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, susitassu vastasi emolleni ja ravisteli päätään.
“olisin halunnut opetella taisteluliikeittä... Mutta kyllä voimme jotain muutakin tehdä kunhan ei tarinaa”, miukaisin harmistunena ja yrittin loikata emon hännän kimppuun peiteläkseni harmistustani.
“Tehdään vain jotain muuta”, susitassu vastasi ja kollin suuret korvat heilahtivat hassun näköisesti. Kaalistin päätäni ja yritin peitellä nauramistani.
Emo hymyili vieressä rauhallisella ja lempeällä asenteella ja sitten hän sukaisi selkääni rauhallisesti.
“Mitä jos kertoisin teille tarinan ja sen jälkeen harjoitellisimme taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” emo ehdotti lempeällä äänellä. Asetuin vaanimisasentoon ja heilutelin hääntäni turhautuneena ilmassa.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, susitassu naukaisi emolleni ja häntä paljon vanhemalle soturille, ja emo kohotti kulmaansa hieman kysyvänä sillä taisi olla hämillään kollioppilaan sanoista. Kuitenkin emo näytti ensin vähän mieteliäältä ja sitten hän alkoi kertomaan tarinaa jossa hän toi aijeman pentueensa pennut tänne klaanin.klaanissa oli tosin vain yksi siitä pentueesta oleista pennuista... En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan mutta ehkä pitäisi? Onhan hän sentään sisarpuoleni? Mietiskelin hetkisen ja ajattelin mitkä niiden pentujen nimet olivat...
*Olivatko he untuvapentu, katajapentu ja hahtuvapentu? Nykyään heidän nimensä kyllä ovat untuvasiipi ja hahtuvatassu en tiedä kyllä mikä katajapenun nykyinen nimi on... Mutta hän oli kadotessan katajatassu*, ajattelin mielessäni sisaruspuoliani. Yhtäkkiä heräsin aatooksistani ja tajusin emon lopetaneen tarinan.
"Näytä nyt niitä taisteluliikeitä!" Kiljaisin innostuneena.
"Minkä taisteluliikeen haluat oppia?" Emo naurahti huvitunenaa.
"Ai, no odottaa hetki niin mietin!" Sihahdin nolostunenaa. Emo pyöritteli Huvitunenaa päätään ja odoti.
"Opettaisitko minulle vaikka Kyyristy ja kieri liikeen?" Kysyin hymyillen ja etsiskelin susitassua katseellani mutta en nähnyt kollia. hän oli varmaan mennyt menojaan koska ei halunnut opetella taisteluliikeittä. En kyllä ymmärrä häntä... Taisteluliikeiden oppeteluhan on mahtavaa.
"Selvä Kamomillapentu", emo Maukui iloisesti. "Kun vastustajasi on syöksymässä sinua kohti, kyyristäydy vasten maata, kierähdä sivuttain ja loikkaa nopeasti takaisin jaloillesi", emo selitti samalla kun näytti. Hymyillin ja tein liikeen miltein täydellisesti mutta jaloilleni loikkaamiisessa kompastuin jonka seurauksena kaadoin tömähtäen maahan vinkaisten kivusta. Emo oli vilauksessa vierelläni ja kysyi olinko kunnossa.
"Olen....", vinkaisin turhautuneena epäonnistumisestani. Kompuroin hetkessä pystyyn ja halusin koetaa uudestaan mutta emo ei antanut... Emo vain kehotti minua menemään pentutarhaan kuuntelemaan vaikka Klaaninvanhimpien tarinoita. Myönnyin ja kipitin pentutarhaan ja etsiskelin katseellani klaaninvanhimpia. Ja lopulta huomasin raparuusun ja menin naaran luo.
"Hei, voitko kertoa minulle jonkin tarinan?" Kinusin naaralta innoissani. Naaras nyökkäsi ja alkoi kertoa tarinaa kumpaanistaan ja tyttärestään.

Hetkisen päästä naaraan Tarinan jälkeen tassutin leiriin aukiolla etsien Syöksytassua.
"Hei! Syöksytassu!" Kiljaisin innostuneena huomatuani kollin mestarinsa tummasielun kanssa. Syöksytassu pudisti pahoitelevasti päättään ja kipiti nopeasti tummasielun perään ja sitten he katosivat leirin sisäänkäynti tunnelista ulos. Jäin siihen harmistunenaa ja tassutin ärsyntyneenä takaisin pentutarhaan ja päätin mennä nukkumaan. Huomasin Rosmariinipenun jo nukkuvan päiväunia emon vierellä. Kipitin innokkaasti emon luo ja käperyin emoon kiinni ja torkahdin.

Pari kuuta myöhemmin tassutin aukiolla kissojen takana ja kuulin kakomisen ääntä ja minua pelotti mutta en löytänyt rakoa mistä änkeä lähemmäs mutta aivan yhtäkkiä kuulin sisareni itkun sekaisen huudahduksen joten lähdin änkemään kissojen ohi ja huomasin Rosmariinipenun mutta kun huomasin kissan joka makassi maassa kuolenaa... Kiljahdin kauhun ja itkun sekaisella äänellä;
"Emoo!! Ei! Tämä ei saa olla totta!!!!" Kiljahdin itkun sekaisella äänellä ja juoksin emoa päin vinkkuen itkuisella äänellä. Kun olin viimein emon luona aloin heti itkemään vuolaasti ja en edes erottanut melkein mitään sumeilla itkuisilla silmilläni. Kun minun ja Rosmariinipenun Katseet kohtasivat niin joku soturi napasi minut pois emon luota ja sitten toinen kissa napasi siskoni. Lopulta luovutin ja jäin katselemaan kuinka emon rumis vietiin pois... En näkisi häntä enään koskaan... Hän oli poissa... Kun soturi pudoti minut sisareni viereen. Niin minä vain purskahdin vuolaaseen itkuun ja sitten kuulin sumeasti kuinka sisareni kysyi:
"Kamomillapentu?" Rosmariinipentu pentu kysyi ilmeetömänä.
"N-niin?" Kysyin vuolaasti itkien. Käperyin tuuhean häntäkin ja kuvittelin että se olisi emon lämmin turkki... Itkin niin paljon että en edes kuullut sisareni sanoja minä vain itkin..
"Miksi? Miksi voi miksi emon piti tehdä niin? - mitä sitten tekikään- voi miksi...." Kuiskailin surullisella ja itkuisella äänellä.
"En tiedä..." Rosmariinipentu vastasi ilmetöömästi.
*Eikö hän välittä?* Nyyhkytystin surun keskellä. Suljin silmäni ja ajattelin edessäni emon valkoisen turkkin ja lempeät siniset silmät.... Yritin päästä muistoon halusin vain emon takaisin... Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan mutta odotin sisään käynnillä sisartani. Kun hän tuli viimein luokseni niin me kipitimme vuoteleeme... Siinä tuoksui emo... Mutta yritin olla välittämättä... Käperyin sisareeni ja nukahdin surullisena ja aloin taas itkemään.

Olin jossain päin leiriä... Katselin ympärilleni ja huomasin että koko klaani oli ympärilläni... Tunsin terävät kynnet Turkkissani ja yritin päästä irti mutten päässyt irti ja kun vilkaisin ylöspäin ja huomasin henkäystähden ... Katselin ympärilleni ja lopulta huomasin siskoni veltonna vieressäni kurkku auki ja vuotavanna... Hän ei edes henkitänyt.... Oliko hän kuollut hän ei saanut olla! Heti kun aloin pyristellemään peloisani niin henkäystähti vain tiukensi otetaan ja ärähti vihaisena heti sen jälkeen hän kumartui lähemmäs naamaani ja sihahti minulle:
"Sinä saat kokea saman kuin emosi ja sisaresi", henkäystähti sihahti. Aloin pyristellemään raivoisani mutta en päässyt irti ja lopulta luovutin ja sihahdin takaisin.
"Miksi!? Emme ole tehneet mitään Rosmariinipenun kanssa eikä emonkaan ollut varmasti tehnyt mitään väärää!" Raivosin mutta se oli virhe. Henkäystähden silmissä leimahti raivo ja sitten hän salaman nopeasti puri kurkuuni auki ja nousi ylös vihan kiltoo silmissään. Sitten hän rupesi selittämään klaanille miksi teki tämän minulle ja Rosmariinipenulle... Silmissäni alkoi sumeta ja kaikki alkoi pimettä mutta lopulta en nähnyt edes sitä... Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja aloin vapisemaan kauhusta, huomasin sisareni katselvan minua huolestuneena.
"Mikä hätänä?" Siskoni kuiskasi huolestuneena. Suljin silmäni ja purskahdin vuolaaseen itkuun ja aloin vapisevalla äänellä kertomaan:
"Näin pahaa unta! Siinä henkäystähti tappoi meidät syytä...", selitin itku kurkussa. Rosmariinipentu pudisteli päätän ja oli tosi surulisen oloinen.
"En ymmärrä tätä. Toisaalta toivon, että unesi olisi ollut totta. En halua elää ilman emoa", Rosmariinipentu huokaisi surulisena. Katselin sisartani silmät sumeina ja nyyhkytin yhä vain vuolaamin. En ymmärtänyt Rosmariinipentua... En minäkään kyllä haluaisi elää ilman emoa mutta minulla oli klaanissa niin paljon kissoja joista välitin... En voinut hylättä heitä...
"Kyllä en minäkään... Mutta... Entä meille tärkeät kissat? Enkä haluaisi hylättä leppävarjoa... Etkö varmaan sinäkään haluaisi hylättä isää ja muita tärkeitä kissoja..." Kysyin jo vähän rauhoituneena mutta silti itkin aivan hirveästi.
"Leppävarjokin on varmasti kauhean surullinen. Mitä, jos hän ei välitä meistä enään?" Rosmariinipentu vastasi. Katselin tyrmistyneenä siskoani ja käänyin pois päin siskoltani ja itkin vuolaasti enkä enään pystynyt lopettamaan itkemistä... Sisko ei varmasti tiennyt mistä puhui... Nyt leppävarjo varmaan olisi kanssamme enemmän...
"E-et ole oikeassa... Ei isä tekisi niin... Hän... Hän olisi varmasti enemmän kanssamme jos voisi..." Ääneni vapisi samalla kun itkin.
"Ei... isä voi olla kanssamme hän on eloklaanin leirissä ja on vain harvoin täällä", Rosmariinipentu vaalaisti.
"Mutta kun hän pääse pois sieltä niin hän on varmasti paljon paljon enemmän meidän kanssamme!" Sihahdin surunmurtamana. "ja... hän varmasti rakastaa meitä...", kuiskasin.

//Rosmyliini

Kuulin aukiolta kiivaita naukaisuja ja tiesin heti, että jokin oli pielessä. Sydämeni tykytti korvissani asti, kun säntäsin pentutarhan pimeydestä aukion kirkkauteen. Silmäni tuntuivat palavan kuopistaan ulos mutta räpyttelin tunteen pois. Näin juuri parahiksi, kun emon valkoinen turkki vilahti vaaleanharmaan turkkisen kissan tuuppaamana maahan. Tunnistin vaaleanharmaan turkin Henkäystähdeksi. Mitä oli tapahtumassa? Näin kauhukseni, kun Henkäystähden kynnet viilsivät emon kaulaa. Emon silmät laajenivat, kun verta purskusi haavasta maahan, hänen vitivalkoiselle turkilleen ja hänen oman päällikkönsä käpälille.
“Ei! Et saa tappaa häntä!” huusin käheästi ja lähdin juoksuun kohti emoa ja päällikköäni. Juuri kukaan ei ollut kuullut huutoani Höyhenhallan kakomisen yli. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Ennen kuin ehdin kauhean pitkälle minut napattiin kiinni ja raahattiin takaisin aukion laidalle. Rimpuilin nähdäkseni emon taas mutta jähmetyin, kun ilmoille kajahti epätoivoisen kissan tuskan parkaisu. Mitä emo muka oli tehnyt ansaitakseen tämän kohtalon?
“Ei! Ei! Ei!” hoin hysteerisen itkuni ohella.
“Rauhassa nyt”, kuului Kärppämyrskyn tyhmän rauhallinen ääni. En vieläkään ymmätänyt mitä oli tapahtunut tai mitä juuri nyt tapahtui. Pääsin vihdoin seisomaan kunnon sekoiluasennosta maasta. Kakoin ja koitin räpytellä silmistäni kyyneleitä nähdäkseni eteeni. Päässäni kolisi ja korvissani kohisi veri ja koitin haukkoa henkeä. Hoipertelin lähemmäs emoa ja hänen vielä varmaan lämmintä ruumistaan mutta minut ohjattiin pois.
“Haluan emon luo! Emo! Vastaa!” huusin kivusta sokaistuneena. Kipu ei ollut fyysistä vaan täysin henkistä.
“Anna hänen hyvästellä emonsa”, joku ääni sanoi ja Kärppämyrsky käveli koko matkan rinnallani valkoisen ruumiin viereen. Muu maailma sumeni silmissäni näin vain emon ruumiin kunnolla. Laskin pääni hänen turkkiinsa ja kaivauduin kuonollani niin syvälle emon jo kylmenevään turkkiin. Emon tuoksu ympäröi minua ja aivan hetken ajan olimme vain kaksin. Kuulin Kamomillapennun itkun yhtäkkiä lähelläni. En pystynyt huolehtimaaan hänestä juuri nyt ainoa ajatukseni toistui päässäni monta monta kertaa. Emo oli kuollut. Tunsin kivun rinnassani. En tiennyt mistä se tuli. Ei ainakaan fyysistä haavoista mutta henkisistä varmaan. Hysteerinenn nyyhkytys ja kakominen olivat poissa mutta nyt kipu sisälläni yltyi. Olimme nyt orpoja.
“Noniin. Aika haudata hänet”, joku minulle vieras ääni kuului läheltäni ja minut revittiin irti emosta. Olin ollut painautuneena niin lähelle häntä kuin olin pystynyt mutta minun irti saamiseeni ei mennyt ilmeisesti paljon aikaa tai voimaa, koska se kävi aika helposti. Emon ruumis nostettiin klaanini toisten jäsenten selkiin heidän kannettavakseen. Tiesin, että soturit kantaisivat hänet nyt pois haudattavaksi enkä näkisi häntä enää koskaan. Koitin vielä tavoitella emoa mutta yritykseni teki tyhjiksi Kärppämyrskyn käpälät ympärilläni. Lysähdin maahan mutten nyyhkyttänyt enään.
“Kamomillapentu?” kähisin ja katselin sisartani ilmeettömänä.
//Kamo?

Pohjaharha ei kyselyistäni huolimatta kertonut minulle mitään emostaan. Aloin jo uskoa, ettei hän tosissaan tiennyt mitään. Väärävarjokin oli sanonut, ettei ollut kertonut pojalleen mitään hänen emostaan. Tietty oli mahdollisuus, että hän oli valehdellut minulle, mutta Pohjaharha vaikutti olevan tosissaan vakuutellessaan, ettei tosissaan tiennyt muuta kuin sen, että tuo kyseinen naaras oli kuolonklaanilainen.
Kuljin turhautuneena eloklaanilaissoturi kintereilläni metsän halki. En tiennyt, mihin olin suuntaamassa, ja miksi edes juoksutin Pohjaharhaa enää mukanani. Olin liian mietteisiini uppoutunut. Pohjaharhan emon oli todennäköisesti oltava joko Pikkukaaos tai Pikiturkki, mutta kumpi? Melkein toivoin, että hän olisi Pikkukaaos, sillä Pikiturkista ei olisi minulle kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Pikkukaaoksella sen sijaan oli vaikutusvaltainen kumppani: Kalmakuusta voisi jopa olla jotain hyötyä minulle. Tietenkään en mielelläni kiristäisi ketään, kaikista vähiten ikätovereitani, joita ei enää klaanissa ollut montaa: tilaisuus olisi kuitenkin liian hyvä tuhlattavaksi.
Haistoin yhtäkkiä ilmassa Kuolonklaanin tutun tuoksun ja huomasin, että olimme kävelleet rajalle asti. Valpastuin hiukan: olisi parempi, jos kukaan klaanitovereistani ei näkisi minua Pohjaharhan seurassa. Kahden keskiset kävelyt kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen soturin välillä olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Klaanien rajat ylittävä ystävyys oli nimittäin ankarasti kielletty. En halunnut kenenkään kuolonklaanilaisen kuvittelevan, että kyse oli mistään sellaisesta.
Olin kummallisesti sekä helpottunut että jännittynyt tunnistaessani ilmassa Tuhkajuovan tuoksun. Luotin naaraaseen ja hän luotti minuun: Tuhkajuova ei varmasti olisi kuvitellut minun veljeilevän vihollisen kanssa. Toisaalta kukaan ei ollut tarkempi sääntöjen suhteen kuin hän. En mielelläni antaisi naaraalle mitään syytä kieliä minusta kumppanilleen.
Haistoin myös toisen kuolonklaanilaisen: Varissulka. Tunsin kollia sen verran, että tiesin, ettei häntä kiinnostanut tippaakaan, vaikka Pohjaharha olisi näyttäytynyt kumppaninani. Toisaalta soturilla oli aina tuntunut olleen jokin tarve todistaa itsensä, ja nyt kun hänen isänsä oli viimein saavuttanut klaanin johtoaseman, oli Varissulka entistä kärkkäämpi osoittamaan uskollisuutensa.
Olin siis vähintäänkin epävarmoilla vesillä. Olisin kenties voinut kääntyä takaisin, mutta se se vasta epäilyttävältä olisi vaikuttanut. Etenkin, kun harmaa naarassoturi oli jo huomannut minut. Huokaisin syvään ja lähdin astelemaan soturikaksikkoa vastaan. Tuhkajuovakin oli epäilty, vaikka ei missään nimessä ollutkaan todennäköisin syyllinen. Hän kuului samaan ikäluokkaan kuin Pikkukaaos ja Pikiturkki. Tuhkajuova oli kuitenkin Väärävarjon Kuolonklaanissa vietettyihin aikoihin ollut Henkäystähden kumppani, ja naaras oli varmasti viimeinen kissa, joka kykenisi pettämään kumppaniaan. Sitä paitsi, hän oli juuri niihin aikoihin, kun Väärävarjo oli lähtenyt, saanut Varissulan, joten hän ei yksinkertaisesti voinut -
Hetkinen. Varissulka oli syntynyt silloin, kun Väärävarjo oli jättänyt Kuolonklaanin, jos muistini ei aivan pettänyt. Jos en olisi ollut niin kyyninen kissa kuin nyt satuin olemaan, olisin voinut kuvitella ajoituksen olevan vain sattumaa. Suuri sattuma se olisi ollutkin. Vilkaisin vaivihkaa Pohjaharhasta Varissulkaan. He eivät olleet erityisen samannäköisiä, mutta jos joku olisi kertonut minulle kaksikon olevan veljeksiä, olisin varmaankin uskonut. Sitä paitsi Varissulassa mikään ei muistuttanut Henkäystähdestä, nyt kun asiaa mietin.
En osoittanut päälle päin mitenkään päätyneeni siihen tulokseen, että Pohjaharhan emo oli mitä todennäköisimmin Tuhkajuova. Kun satuimme viimein kaksikon kohdalle, ilmeeni oli tyyni. Seurasin tarkasti naarassoturin reaktiota Pohjaharhaan. Kuvittelinko vain, vai oliko Tuhkajuova hiukan jännittynyt?
"Hei", soturi tervehti viileästi ja siristin silmiäni.
"Hei vain."
Nyt minulla olisi oiva tilaisuus saada totuus selville. En tietenkään voisi vain suoraan kysyä asiaa Tuhkajuovalta, sillä ei hän tietenkään mitään myöntäisi, edes minulle. Minun olisi pakotettava tieto hänestä ulos.
Käännyin Pohjaharhan puoleen.
"Jättäisitkö meidät hetkeksi?" kehotin soturia, joka nyökättyään asteli kauemmas epäluuloinen ilme kasvoillaan. Kun valkoinen kolli oli tarpeeksi kaukana, vilkaisin Varissulkaa.
"Minulla on sinulle tehtävä", sanoin ilmeettömänä. Keinoni olivat ehkä likaiset, mutta olin minä pahempaakin tehnyt. "Tämä soturi, Pohjaharha, yritti hyökätä minun kimppuuni. Hän ansaitsi itselleen kuolemantuomion. Ole siis hyvä ja tapa hänet."
Varissulka katsoi minua hölmistyneenä.
"Miksi minä? Ensinnäkin, eikö se ole Henkäystähden homma? Ja jos ei hänen, niin sitten sinun", harmaa soturi vastusteli ja vilkaisi epävarmasti kauempana seisovaa Pohjaharhaa. Pudistin vain päätäni.
"Minä haluan - ja isäsi varmasti myöskin haluaa - että todistat itsesi Kuolonklaanille. Voit tehdä sen nyt tappamalla hänet. Vai haluatko, että kerron Henkäystähdelle, ettet kyennyt siihen?"
Varissulka vilkuili minusta Pohjaharhaan ja takaisin. Välillä hänen katseensa kävi Tuhkajuovassa etsien emostaan tukea pennun lailla. Minun katseeni oli nauliutunut hopeanharmaaseen soturiin. Miten hän reagoisi, jos Pohjaharha olisi vaarassa kuolla?

//Tuhka?

Varissulan uutinen sai minut toden totta ilahtuneeksi, vaikka sitä tuskin ulospäin huomasi. Olin onnellinen, että poikani oli löytänyt rinnalleen kumppanin – vieläpä sellaisen, joka tuli yhdestä Kuolonklaanin arvostetuimmasta suvusta. Olin aina toivonut kollin löytävän itselleen sellaisen kumppanin, jonka kanssa hän voisi saada klaanillemme lisää erinomaisia sotureita.
Kasvoillani käväisi hento hymynkaltainen, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun tuuli toi mukanaan kissojen tuoreita tuoksuja rajan toiselta puolen. Rentouduin kuitenkin nopeasti, kun tunnistin toisen tuoksuista kuuluvan Pimentovarjolle. Vihreä katseeni oli kääntynyt pois Varissulasta Eloklaanin reviirin suuntaan. Kaksi kissaa kulkivat meitä vastaan, mutta välimatkaa oli vielä useiden ketunmittojen verran. Pimentovarjon seurassa oli vain yksi eloklaanilainen, joka oli valkoturkkinen kolli. Hetken luulin varapäällikön vierellä tepastelevan Väärävarjon, joka sai aikaan muljahduksen vatsassani. Helpotus oli valtava, kun nopeasti tajusin, ettei tulija suinkaan ollut Väärävarjo, vaan hänen poikansa – meidän poikamme – Pohjaharha. En voinut olla miettimättä, mitä ihmettä varapäällikkö teki täällä juuri Pohjaharhan kanssa.
"Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen. Toivon, että isä on myös", Varissulan naukaisu sai ajatukseni katkeamaan. Käänsin rauhallisesti katseeni poikaani ja nyökkäsin.
"Uskon, että Aaltosalama on juuri sopiva kissa sinun kumppaniksesi. Tulette varmasti saamaan hienoja pentuja, joista koko klaani saa olla ylpeä", nau'uin äänellä, jossa oli vivahde ylpeyttä. Tunsin kuitenkin pienen piston rinnassani. Varissulka oli lähes koko elämänsä ajan yrittänyt miellyttää Henkäystähteä, eikä kolli luonnollisestikaan tiennyt, ettei päällikkö ollut hänen oikea isänsä. Henkäystähti oli ollut aina kylmä ja etäinen poikaani kohtaan, enkä toisaalta voinut syyttää häntä siitä. Päällikkö oli pelastanut koko elämäni lupautuessaan esittämään Varissulan isää.
Ajatukseni palasivat takaisin kahteen meitä vastaan kävelevään kissaan. Tunsin lihasteni jännittyvän, kun Pohjaharhan vaalean meripihkainen katse kohdistautui minuun ja Varissulkaan. Toivoin Pimentovarjon jatkavan matkaansa, mutta kun kaksikko saapui kohdallemme, varapäällikkö hidasti selvästi tahtiaan. Hän otti kanssani katsekontaktin, eikä minulla tainnut olla vaihtoehtoja, joten hidastin myös itse tahtiani ja Varissulka teki samoin.
"Hei", tervehdin kylmänviileästi varapäällikköä, pyrkien peittämään kaikki merkit jännittyneisyydestä. Pakotin lihakseni rentoutumaan ja välttelin katseellani mustan naaraan vierelle pysähtynyttä valkoturkkista eloklaanilaissoturia. En pitänyt siitä, että Varissulka kohtasi Pohjaharhan. Vaikkei heitä yhdistänytkään mikään muu kuin sama veri, en halunnut kollien olevan missään tekemisissä toistensa kanssa.

//Pimento tai Varis?

Olin suorastaan onneni kukkuloilla. Aaltosalama ja minä olimme nyt kumppaneita, olimme olleet jo muutaman päivän. Mikään ei ollut parempaa kuin herätä hänen vierestään aamuisin. Olin helpottunut siitä, että vaikka olimmekin nyt kumppaneita, paljon ei ollut muuttunut välillämme: kiusoittelimme toisiamme aivan kuten ennenkin, vitsailimme ja nauroimme.
Kenties siksi olin niinkin hyvällä tuulella, että olin pyytänyt Tuhkajuovaa kanssani kävelylle. Tietysti vietin emoni kanssa paljon aikaa, mutta yleensä hänen aloitteestaan. Nyt paloin kuitenkin halusta päästä kertomaan Aaltosalamasta. En muusta halunnutkaan puhua kuin hänestä ja kuinka mahtava hän oli. Aaltosalama oli koko pakkaus: hän oli kaunis, älykäs, taitava soturi, hauska, rohkea, vahvatahtoinen, nokkela, vahva ja kaunis. Tuhkajuova olisi varmasti tyytyväinen siihen, että hän oli kumppanini. Kenties siksikin, että Aaltosalama oli kunnioitettujen sotureiden tytär. Ja itsekin hieno soturi.
Olimme juuri kulkemassa kohti Eloklaanin rajaa. Tuhkajuova oli valppaana, kuten kunnon soturin kuului: koskaan ei voinut olla liian varovainen, etenkään näinä aikoina. Itse en kuitenkaan jaksanut keskittyä rajan valvomiseen, mitä muka voisi sattua? Eloklaanilaiset olivat liian pelkureita hyökkäämään.
Kun Tuhkajuova muistutti minua siitä, että olin aikonut kertoa hänelle jotain, käännyin naaraan puoleen myhäillen.
"Ajattelin vain kertoa, että minä ja Aaltosalama olemme nykyään kumppaneita", kerroin muka muina miehin. "En voisi toivoa parempaa kumppania."
Oksan rasahdus toisella puolella rajaa sai katseeni kääntymään emoni hopeisesta turkista vihollisklaanin reviirin puolelle. Kun kuuntelin tarkemmin, erotin parin kissan askeleet. Ne eivät kuitenkaan soittaneet mitään hälytyskelloja, sillä haistoin myös Kuolonklaanin tutun tuoksun. Toinen kissoista oli yksi Eloklaanin leiriin sijoitetuista vartijoista, joten vaaraa yllätyshyökkäyksestä ei ollut.
"Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen", sanoin vilkaisten soturinaarasta. "Toivon, että isä on myös."

//Tuhka? sori tlnkkö ja huono :((

Sulkavirta naurahti kevyesti kuullessaan Kylmäliekin vitsailevan. Hän ei ollut kuvitellut harmaaturkkisen soturin osaavan moista, joten se oli todellakin positiivinen yllätys raidalliselle soturinaaraalle! Hän piti Kylmäliekistä koko ajan vain enemmän. Koskaan aiemmin Sulkavirta ei ollut päässyt näkemään, että savunharmaa kolli oli paljon muutakin kuin vain hiljainen hissukka, jolla ei ollut omaa ääntä lainkaan.
"Hmm... Etsitään jonkin eläimen laimea hajujälki ja seurataan sitä!" Sulkavirta ehdotti innostuen. Kylmäliekki kurtisti kulmiaan ja kallisti kysyvästi päätään.
"Ai.. Kyllä se käy, mutta miksi ihmeessä?" vanhempi kolli kysyi silmiään vilpittömänä räpytellen. Sulkavirta käsitti nopeasti, että oli käynyt suunnitelman läpi vain ja ainoastaan omassa päässään kertomatta siitä sen kummemmin Kylmäliekille.
"Jos kohtaamme partion Eloklaanin reviirillä, voimme kertoa seuranneemme sitä hajujälkeä. Silloin kukaan tuskin suuttuu meille rajan ylittämisestä", Sulkavirta virnisti hyväntuulisesti ja viittoi Kylmäliekin jo perässään syvemmäs Eloklaanin reviirille. Harmaanruskean naaraan katse seilasi halki nummien, joita Eloklaanin reviirillä piisasi. Soturitar alkoi nopeasti haistella ilmaa, mutta kuten arvata saattoi, oli laimean hajujäljen etsiminen hänelle helpommin sanottu kuin tehty. Sulkavirran hajuaisti lieni yksi Kuolonklaanin surkeimmista, joten oli hyvä että hän löysi edes tuoreita hajujälkiä saalistaessaan.
"Tuota noin, taisin löytää pienen haasteen", Sulkavirta naurahti ja katsahti Kylmäliekin suuntaan. Savunharmaa kolli oli keskittynyt haistelemaan ilmaa, mutta tämä käänsi kysyvän katseensa Sulkavirran puoleen:
"Niin?"
"Minusta tuntuu, että en minä löydä laimeita hajujälkiä. Hyvä että haistan edes partion, joka on kulkenut tästä ohi viimeksi", Sulkavirta myönsi kiusaantuneesti irvistäen. Hän toivoi, että Kylmäliekin hajuaisti olisi hänen hajuaistiaan edes hieman parempi..

//Kylmä?

Hilleritassu oli ollut sukimassa turkkiaan oppilaiden pesällä, kun Kaamoskukka oli tupsahtanut paikalle ja kutsunut hänet mukaansa. Oppilas ei ollut odottanut kollin pyytävän häntä seuraansa enää tänä iltana, sillä he olivat olleet jo aiemmin päivällä taisteluharjoituksissa. Ei sillä suinkaan, että hän olisi valittanut - päinvastoin. Hän eli soturin huomiosta, ja juuri nyt hän tunsi olevansa taas elossa enemmän kuin koskaan.
Kaamoskukka oli johdattanut hänet soturien pesään. Matkalla tänne kolli oli napannut leirin sisäänkäynnin tuntumasta joltakin kaiketi siivouksen yhteydessä lojumaan unohtuneita piikkejä. Hilleritassu oli aluksi ihmetellyt, mitä varten Kaamoskukka tarvitsi piikkejä, kunnes he olivat saapuneet tämän veljen, Pyräkkäpirun, vuoteen luo, ja ajatus oli valjennut hänelle. Klassikko jekku - Kaamoskukalla oli makua!
Hilleritassu hiipi Kaamoskukan ojentamien piikkien kanssa tämän veljen nukkumapaikan ääreen, vilkaisi vaivihkaa lapansa yli pesän suulle varmistaakseen, ettei jekun kohdetta näkynyt, ja ryhtyi sitten piilottamaan piikkejä sammalten sekaan. Hän peitteli tekonsa jäljet huolella, jotta Pyräkkäpiru ei tajuaisi kepposta ennen kuin ehtisi langeta siihen, ja kääntyi sitten Kaamoskukan puoleen.
"Mestarillista työtä, vaikka näin itse sanonkin", oppilas virnisti tyytyväisenä. "Olen oppinut parhaalta." Hän siristi silmiään Kaamoskukalle edelleen virnuillen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi uneksinut. Kaamoskukan kanssa vietetty vapaa-aika oli hänen unelmiensa täyttymys!

//Kaamos?

Sulkavirran kysymys Eloklaanin reviiristä hätkähdytti. Mitä Sulkavirta oikein tarkoitti? En ollut varma uumoilinko oikein, ehdottiko naaras Eloklaanin reviiriin tutustumista? Syvennyin miettimään naaraan kysymystä. Taistelua lukuunottamatta olin ainoastaan tyytynyt katselemaan Kuolonklaanin puolelta Eloklaania. Se olisi ollut rajarike, jos olisin käynyt tutustumassa mitä toiselta puolelta löytyy. Nyt tilanne oli kuitenkin erilainen, sillä osa Kuolonklaanin sotureista asui Eloklaanin reviirillä ja Eloklaani oli meidän klaanin vallan alla. Olisiko se siis niin iso rike käydä hieman tutustumassa? Uteliaisuuteni Eloklaania kohtaan oli viime aikoina kasvanut ja todella tahdoin käydä katsomassa, mitä toiselta puolelta löytyi..
“En ole, oletko sinä?” naukaisin Sulkavirralle ja hymyilin pienesti. En olisi yllättynyt, vaikka Sulkavirta olisi käynyt lukemattomia kertoja vihollisklaanimme reviirillä.
“En tarpeeksi. Kerta sinä kaipaisit seikkailuja, niin seuraa minua! Minä näytän sinulle mistä niitä löytää”, harmaanruskeaturkkinen naaras naukaisi iloisesti ja korvani nousivat pystyyn. Olin todella utelias näkemään mitä toisella puolella oli ja kerta Jääviiltokaan ei ollut katsomassa perääni, kuka minua estäisi? Ei kukaan! Lähdin tassuttelemaan Sulkavirran perässä iloisesti hölkötellen. Rajamerkit löyhkäsivät nenääni vahvasti ja nostelin varovaisesti käpäliäni päästessäni Eloklaanin reviirille. Olemukseni ei kuitenkaan ollut erityisen jännittynyt, vaan enemmän utelias ja hyväntuulinen. Noniin, mitähän seuraavaksi, ajattelin uteliaana ja katsahdin vaihteeksi klaanitoveriini. Olisiko Sulkavirralla jonkinlainen suunnitelma tähän retkeen?
“Mitä sitten? Minne jatkamme tästä? Heh, toivottavasti me emme törmää Jääviiltoon, siitä kohtaamisesta tulisi.. jäinen”, naukaisin hieman vitsaillen ja hymyilin varovaisesti. Oli pienoinen uhka vitsailla Jääviillon kustannuksella, sillä tiesin, että veljeni ei sulattaisi sitä. Tunsin jo pistoksen sydämessäni, Jääviilto oli aina niin hyvä minulle ja ajatteli parastani.. Noh, ainakin sukumme parasta. Tai ainakin sitä mikä olisi hänelle paras.

//Sulkkis??

Aaltosalama: 5kp -

Hiljaisuuspentu: 21kp! - Oppilaan pisteet ja pentuna kirjoitetut tarinat kasassa! Mikäli oikein ymmärsin, oli aikeenasi nimittää Hiljaisuuspentu vasta Höyhenhallan pentujen jälkeen, joten sovitaan mestari kun se on ajankohtaista.

Rosmariinipentu: 8kp -

Pyräkkäpiru: 4kp -

Lepakkopentu: 23kp! -

Tuhkajuova: 11kp -

Kaamoskukka: 34kp! -

Susitassu: 23kp! -

Viikseni värähtelivät innostuksesta, kun Kamomillapentu loikkasi niskaani. En pitänyt erityisemmin taisteluleikeistä, joten pyristelin nopeasti pennun alta pois ja hain taas jalansijaa käpälilläni. Katsoin Kamomillapentua suoraan silmiin hyväntuulisena ja väläytin naaraspennulle veikeän hymyni. Pentu vaikutti minusta todella mukavalta kissalta. Pidin pennuista erityisen paljon, koska he tuntuivat olevan niin selkeitä eikä heidän sanoissaan ollut piilomerkityksiä. Olin oppinut sen, että erityisesti aikuiset kissat olivat hyviä kiertelemään sanoissaan ja he harvoin tarkoittivat sitä, mitä sanoivat. Minusta sellainen oli outoa eikä sopinut minun ajatusmaailmaani sitten lainkaan. Minä tarkoitin sitä mitä sanoin. Minusta oli kummallista, että pitäisi sanoa jotain kivaa vain, jotta se olisi kohteliasta. Sehän olisi valetta enkä minä tosiaankaan halunnut valehdella kenellekään. Sehän olisi todella rumaa! Kamomillapentu meni houkuttelemaan emoaan mukaan leikkiin ja ilahduin. Piilonenhan oli ihan paras leikki! Naaras ei kuitenkaan halunnut leikkiä, vaan tarjoutui opettamaan taisteluliikkeitä. Iloinen ilmeeni vaihtui hieman pettyneeseen ja sen huomasi. En pitänyt taisteluliikkeiden opettelusta, vaan tahdoin tehdä jotain rauhallista.
“Joo!! Näytä minulle jokin siisti taisteluliike, emo!” Kamomillapentu kiljaisi innoissaan ja hymyili.
“Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, vastasin ja ravistelin päätäni. Kamomillapentu polkaisi jalkaa itsepäisesti.
“Minä tahdon, että emo näyttää taisteluliikkeitä. En tahdo kuulla tarinaa!” naaraspentu miukaisi itsepäisenä ja yritti loikata emonsa hännän kimppuun. Minä tuijotin pentua takaisin, en aikonut pyörtää minun päätöstäni.
“Taisteluliikkeet ovat ihan tyhmiä, minä en tahdo taistella. Tehdään jotain muuta”, kinasin vastaan ja suuret korvani heilahtivat ravistellessa päätäni. Kamomillapentu saisi luovuttaa.
“Älkäähän nyt kinatko”, Höyhenhalla rauhoitteli tilannetta lempeällä äänellä ja sukaisi tyttärensä selkää rauhallisesti. En vastannut valkoturkkiselle naaraalle mitään, odotin vain että Kamomillapentu luovuttaisi.
“Minähän voin kertoa teille tarinan ja voimme harjoitella taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” naaras ehdotti lempeällä ja sovittelevalla äänellä. Nyökkäsin, se sopi minulle mainiosti! Minä rakastin tarinoiden kuuntelua yli kaiken ja Höyhenhallalla olisi varmasti loistavia tarinoita kerrottavana.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, naukaisin vanhemmalle soturille, joka kohotti kulmaansa hieman kysyvänä. En ymmärtänyt mitä naaras tarkoitti. Liian epäselvää, ajattelin.


“Näinkö, Loiskevarjo?” kysyin mestariltani, kun olin pudottautunut vaanimisasentoon. Loiskevarjo nyökkäsi minulle kannustavasti.
“Aika hyvä vaanimisasento puoliveriseltä”, kolli maukaisi minulle ja siirsi hieman tassuani, jotta asentoni olisi vielä parempi. Taas, en ymmärtänyt mikä siinä puoliverisyydessä oli niin kovin ihmeellistä. Pidin suurinta osaa kissoja outona ja minusta tuntui väliltä siltä, että olin aivan yksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minua ja minä en ymmärtänyt muita. Muut kissat olivat liian epäselkeitä ja -loogisia minun makuuni. Puoliverisyys oli yksi asia mitä en vain ymmärtänyt. Minä olin aiemmin vuotanut verta ja se oli näyttänyt aivan samalta, kuin muiden kissojen veri. Mitä ihmeen väliä sillä oli, vaikka emoni emo oli ollut erakko. No ei sitten yhtään mitään väliä! Siksi en ymmärtänyt miksi muut kissat jaksoivat vouhottaa siitä. En kuitenkaan kysynyt Loiskevarjolta, koska kysyminen tuntui turhalta. En minä kuitenkaan voisi ymmärtää mitä toinen haki sillä puoliverisyydellä. Ehkä minun ei tarvitsisikaan ymmärtää.
“Kiitos, Loiskevarjo! Mitä minä teen seuraavaksi?” kysyin mestariltani uteliaasti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. En uskaltanut kysyä Loiskevarjolta mitään siitä, että todellako hän oli miettinyt, että minä en saisi soturinimeäni. Kaamoskukka oli vannonut, että en saisi kertoa siitä kenellekään. Mutta Loiskevarjohan tiesi siitä jo, joten..? No, sama se, ajattelin. Olin jo luvannut Kaamoskukalle ja en voisi pettää sitä. Kaiken lisäksi kolli vaikutti niin siistiltä! Hänellä oli paljon arpia sun muita turkissaan, ne olivat kyllä minun makuuni jopa hieman pelottavia..
“Sitten sinä lähdet saalistamaan. Katson ovatko taitosi siinä kehityksessä missä niiden pitäisi olla. Minä katselen sinua hieman kauempaa”, vanhempi kollikissa nyökkäsi ja antoi minulle luvan lähteä saalistamaan. Loikkasin pystyyn ja lähdin jäljittämään hiirtä. Olin saanut siitä hajujäljen mestarini puhuessa ja minulta olikin mennyt osa kollin sanoista ohi. Ainoa mitä minä muistin oli, että olin saanut saalistaa. Keskustelut muiden kissojen kanssa tuntuivatkin usein hankalilta, sillä harvoin jaksoin keskittyä muiden sanomisiin. Itse kyllä tykkäsin höpöttämisestä, mutta kuunteleminen oli aika usein turhan tylsää. Olinkin saanut muilta huomautuksia, että minä puhuin päälle. Askelsin metsässä pienillä askelilla ja nautin siitä tunteesta, kun ruohikko osui anturoihini. Se tuntui minusta kivalta. Hiekalla tassuttelu sen sijaan tuntui ihan hirveältä ja siitä syystä välttelin alueita, mistä saatoin löytää hiekkaa. Miten kukaan kissa ikinä saattoi kestää sitä tunnetta, kun hiekka rapisi vasten anturoita? Värähdin pelkästä karmaisevasta ajatuksesta ja pieni haukotus pyrki kidastani ulos. Kun pääsin tarpeeksi lähelle hiirtä, hiljensin vauhtia ja laskeuduin vaanimisasentoon. Pieni harmaanruskea saaliseläin söi pähkinöitä pensaan juurella. Minua jopa hieman suretti saalistaa, sillä nuokin olivat eläimiä, kuten minä! Minä olin vain isompi tapaus. Ehkä jos en saalistaisi tätä yksilöä, hänestäkin kasvaisi iso? Loiskevarjo oli kuitenkin pyytänyt minua tuomaan saalista ja olin luvannut. Entä jos en löytäisi mitään muuta? Loikkasin hiiren kimppuun ja katkaisin pienen eläimen niskat yhdellä puraisulla. Veri valahti suuhuni ja laskin hiiren maahan. Inhosin sitä tunnetta, kun lämmin veri purskahti suuhuni. Se tuntui turhan kuumalta näin valmiiksi lämpimänä päivänä. Riittäisiköhän tämä Loiskevarjolle? Muistelin aiempaa keskustelua, mutta en muistanut oliko kolli pyytänyt tuomaan useampaa saalista. Ei se varmaan olisi niin tarkkaa, kai? Tassuihini särki jo valmiiksi ja minua väsytti. Tahdoin takaisin leiriin lepäämään. Ehkä Höyhenhalla voisi jopa kertoa uuden tarinan? Muistelin hyvällä eilistä, jolloin Höyhenhalla oli kertonut minulle ja tyttärelle Kamomillapennulle varsin hauskan tarinan seikkailuistaan. Pidin Höyhenhallasta ja Kamomillapennustakin, mutta en pitänyt siitä, että Kamomillapentu halusi leikkiä taisteluleikkejä. Ehkä pyytäisin naarasta leikkimään jonain päivänä taas piilosta, se ainakin oli ollut hauskaa. Nappasin jo hieman kylmettyneen hiiren leukoihini ja lähdin etsimään Loiskevarjoa. Olin aika kelpo jäljittäjä ja sain napattua ilmasta kollisoturin tutun hajujäljen. Päivä oli ihanan aurinkoinen, vaikka olikin turhan kuuma saalistamiseen. Toivottavasti Loiskevarjo voisi viedä minut myöhemmin illalla saalistamaan eikä tarvitsisi enää tällä säällä huhkia.

Istuin Hehkulammen rannalla ja suin ah niin “rakkaan” kumppanini Hämärähallan turkkia. Minua ärsytti, eikö naaras osannut pitää turkkiaan lainkaan siistinä? Että naaraat olivat sitten typeriä! Hämärähalla saisi ottaa Hilleritassusta mallia. Oppilaani turkki oli aina niin siistinä, sain olla leopardikuvioisesta kollista ylpeä. Sen sijaan kumppanini tuntui olevan varsin toivoton tapaus. Olimme nykyään julkisesti kumppanit, joten naaraan olisi opittava käyttäytymään arvokkaasti.
“Milloin sinä opit pitämään turkkisi siistinä?” tiuskaisin naaraalle ärsyyntyneenä ja kiskaisin kepin naaraan niskaturkista turhankin voimalla pois. Hämärähallan suusta pääsi pieni, avuton vinkaisu. En kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Naaraiden kuului kestää kipua.
“Anteeksi, en minä tarkoittanut! Voisinko minä tehdä jotain sinun hyväksesi? Rakastan sinua, Kaamoskukka! Ihan todella rakastan, en halua olla ärsyttävä”, naaras naukaisi hädissään ja sukaisi minua muutaman kerran poskeen huolestuneena. Hämärähallan käytös todella tympi, vaikka nautinkin siitä, että toinen oli aivan täysin minun omani. Naaras tekisi mitä tahansa minun hyväkseni ja se teki tästä tilanteesta täydellisen. Sen takia jaksoinkin olla niin ällöttävän rakastunut aina välillä. Jos Hämärähallasta ei olisi minkäänlaista hyötyä, olisin heittänyt toisen elämästäni jo aikoja sitten pois. Oikeastaan, en olisi edes avannut naaraalle ovea elämääni.
“Häiritset turkkini sukimista, olisit joskus edes hetken hiljaa. Saisit olla kiitollinen siitä, että olen sinun kumppanisi. Kukaan muu ei sinua huolisikaan, tuollaista hölösuuta”, tuhahdin äkäisenä ja jätin vastaamatta Hämärähallan kysymykseen. En kaivannut juuri nyt mitään, ehkä ainoastaan Hilleritassun seuraa. Kolli oli ainoa, kenen seura oli oikeasti hyvää. Ehkä Pimentovarjon seura oli myös hyvää, mutta en pitänyt siitä kuinka Salamatassu tuntui olevan hänen suosikki. Se paikka kuului minulle ja aioin ottaa sen takaisin. Minä olin paras, minua kuului arvostaa. Minä ansaitsin kaiken rakkauden, koska rakkaus merkitsi minulle sitä, että muut olivat valmiina tekemään minun hyväkseni jotain. Antamaan sitä minä minä halusin. Ja oikeastaan, oli jotain mitä minä Hämärähallalta todella tahdoin. Nimittäin pentuja. Kuolonklaani tarvitsisi minun jälkikasvuani. Kasvattaisin pentuni kurilla minun alaisikseni ja pitäisin huolen, että he kunnioittaisivat minua. Minä en todellakaan hyväksyisi pennuiksini ainuttakaan niskuroijaa. Hämärähallan luonne oli turhan pehmeä ja nössö, joten minun pitäisi kasvattaa pennut yksin. Tosin, Hämärähallan luonne oli täydellinen kumppanille. Nöyrä ja pienellä koulutuksella naaras nykyään piti myös kuononsa ummessa. Kenties he voisivat oppia myös jotain Hilleritassulta. Olinhan niin kiireinen, että tarvitsisin pentuvahdin enkä antaisi kyllä kenen tahansa katsoa pentujeni perään. Oppilaani olisi siihen tehtävään oikein passeli valinta. Mikäli Pimeyden metsä kiroaisi minut kelvottomilla pennuilla, saisi Hämärähalla pitää niistä huolen. Vaikka olin kyllä ajatellut, että voisin hankkiutua niistä eroon omin tassuin, mutta en ollut varma miten se onnistuisi.. En halunnut ongelmia itselleni. Sellaiseen minulla ei ollut varaa. Tahdoin pitää maineeni puhtoisena ja kiiltävänä, kuten turkkini oli. Vaikka en täysin ymmärtänyt mitä väärää olisi hankkiutua virheellisistä kappaleista eroon. Voisin aina saada uusia pentuja niin halutessani.
“On jotain mitä minä haluan. Minä haluan pentuja ja mahdollisimman pian”, naukaisin naaraalle hieman lempeämmällä ja huomasin soturittaren innostuvan välittömästi. Hämärähalla kyllä välitti pennuista, sen olin huomannut.
“Oi, pentujako? Sehän on, sehän olisi ihanaa, rakas! Meillä olisi oma pieni perhe. Olen haaveillut omasta perheestä koko ikäni, vanhempani kun kuolivat minun ollessani pikkuinen pentu. Totta kai me hankimme pentuja, rakkaani! Mitä vain sinulle”, Hämärähalla henkäisi ja heittäytyi selälleen ihailemaan pilviä. Minusta naaraan into oli typerää. Pentujen hankkiminen ja kasvattaminen oli vakavaa touhua. Onneksi naaraalla oli minut, en antaisi tuon kasvattaa pentuja huonolla tapaa. Ah, Kuolonklaani oli kyllä maailman onnekkain klaani omistaessaan minut soturina, ajattelin tyytyväisenä.
“Rakas, minä tiesin, että voisin luottaa sinuun. Olet mitä parhain kissa, siis tietenkin kun olen kumppanisi ja teen sinusta parhaimman”, naukaisin maireana ja sukaisi toista varovaisesti käpälään. En antaisi naaraan suistua turmioon.


“Väistä, sinä olet tielläni!” sähähdin ruipelolle oppilaalle ja tuuppasin toisen tahallani kumoon. Henkäystähti oli määrännyt minut saalistuspartioon ja olin saanut parikseni Susitassun. En ymmärtänyt miten oppilas oli edes elossa. Olin juuri palannut Hilleritassun kanssa taisteluharjoituksista ja sen takia tuntuikin niin typerältä lähteä heti partioimaan. Katselin oppilasta silmät sirrillään. Kolli oli säälittävän pienikokoinen, mutta toisella oli kuitenkin hillittömän suuret korvat. Ne saivat Susitassun näyttämään todella typerältä. En kehtaisi näyttäytyä ulkona, jos näyttäisin tuolta. Mittailin kollia katseellani ja siristin uudelleen silmiäni.
“Ai, anteeksi Kaamoskukka! Mutta etkö sinä olisi voinut kiertää minut, täällähän on paljon tilaa”, Susitassu kysyi iloisesti. Typerän ulkonäkönsä lisäksi toinen taisi olla myös typerä? Miten Henkäystähti edes viitsi pitää tämänlaisia kissoja joukossaan, noloa. Onneksi minä en ollut saanut oppilaakseni tälläistä toivotonta tapausta. Minulla olikin ollut tylsä päivä ja olin aika ärtynyt, sillä tuoresaaliskasassa ei ollut lainkaan myyriä ja mieleni oli tehnyt tasan vain myyriä. Kerta kukaan ei ollut näkemässä, päätin höykyttää kollia oikein olan takaa. Halusin saada Susitassun tuntemaan itsensä mitättömäksi kuin pieni hiiri, sillä sitä toinen oli.
“Jos ajattelit olla yhtä hiirenaivo lopun elämääsi, et tule pääsemään mihinkään. Sitä paitsi minä kuulin, että Loiskevarjo aikoo kysyä Henkäystähdeltä voiko sinut pitää koko elämäsi ajan oppilaana, joten kannattaa varautua”, naukaisin toiselle viekkaalla äänellä ja henkäisin huolestuneena. Esitin totta kai, mutta kolli vaikutti olevan tarpeeksi hölmö uskoakseni minun jokaisen sanani. Susitassu pyllähti maahan istumaan huolestuneena ja toisen korvat lerpahtivat sivuille.
“Mitä, eihän niin voi tehdä! Vai voiko oikeasti? Ja ei minulla ole hiiren aivoja, vaan kissan. Minä en ymmärrä, mitä sinä haet takaa?” kolli naukaisi huolestuneella äänellä ja näytti pohtivalta. Minun teki mieli nauraa, Susitassu todellakin oli aivan naurettava tapaus!
“Kyllä voi, olen kuullut kissasta, joka oli oppilas koko ikänsä, koska häntä pidettiin niin typeränä. Mutta huoh, hyvä on. Minä autan sinua, koska olen kiva kissa ja oikeastaan paras. Se mestarisi on pilipalisakkia, pakko sanoa. Mutta autan sinua vain yhdellä ehdolla ja se ehto on, että sinä et kerro tästä kenellekään.. Jos kerrot, niin se tuo huonoa onnea soturiudellesi enkä sitten myöskään auta sinua” uhkasin toiselle ja katsoin toista tuimasti. Susitassu nousi ylös ja kurottautui katsomaan minua.
“Okei, Kaamoskukka! Sinä olet tosi kiva, kun tahdot auttaa minua. Mitä minun pitää tehdä?” Susitassu kysyi minulta iloisemmalla äänellä ja rapsutti kylkeään takatassullaan. Tämähän oli aivan liian helppoa hommaa!
“Hm, ihan ensimmäiseksi sinun täytyy saalistaa minulle. Katsos siten minä voin mitata taitojasi saalistajana ja miettiä mihin täytyy tehdä parannuksia. Etsi minulle ainakin myyrä, mutta tuo mahdollisimman paljon saalista”, käskytin Susitassua, joka nyökkäsi kömpelösti ja lähti etsimään saalista. Itse istahdin alas ja aloin sukimaan turkkiani. Minä inhosin saalistamista enkä tasan alentuisi tekemään sitä itse. Susitassu voisi hoitaa sen puolestani ja sitten nappaisin saaliit kollilta, ja veisin ne itse leiriin. Helppoa kuin mikä, naurahdin itsekseni.


Matkalla leiriin suustani roikkui kaksi hiirtä ja erityisen pulska myyrä. Susitassulle olin jättänyt vain yhden hiiren kannettavaksi. Ei kukaan muutenkaan olettaisi, että tuonlainen kissa osaisi saalistaa. Enemmänkin kolli näytti saaliilta ja siltä, että päätyisi hetkenä minä hyvänsä pedon saaliiksi. Heikko mikä heikko, ajattelin. Laskin saaliseläimet tuoresaaliskasaan ja kohotin kuonoani. MIssähän se Hilleritassu mahtoi oleilla? Heilautin hännälläni hyvästit partion muille jäsenille ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Kun kurkistin oppilaiden pesään, näin Hilleritassun sukimassa turkkiaan omilla sammalillaan.
“Erinomaista työtä, Hilleritassu”, naukaisin virnuillen ja iskin oppilaalleni silmää. Huomatessani minut kolli nousi nopeasti pystyyn ja kohotti häntäänsä.
“Kiitos, Kaamoskukka. On tärkeää näyttää hyvältä ja siistiltä, eikö?” leopardilaikukas kissa naukaisi hakien minulta hyväksyntää sanoillaan. Olin mahdottoman ylpeä toisesta, toinen oli niin kunnollinen ja kelvollinen kissa. Partion ajan minä olin miettinyt jotain hauskuuksia iltapäivälle. Harjoittelu oli päivästä toiseen niin puuduttavaa ja kaipasin toimintaa. Siispä olin keksinyt, että voisimme hieman jekuttaa Pyräkkäpirua. Kolli oli minulle niin rakas velikulta, mutta ah, niin tylsä joskus!
“Tulehan, keksin jotain”, naukaisin oppilaalleni matalalla äänellä ja peruutin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Hilleritassu seurasi minua kuuliaisesti perässään ja katsoi omiin silmiini silmät säihkyen.
“Minne me olemme menossa, harjoittelemaan varmaan?” oppilaskissa naukaisi ja hymyili minulle. Pudistin päätäni ja kumarruin oppilaan tasolle.
“Me menemme pitämään hauskaa. Pidän hauskaa vain harvojen ja valittujen kissojen kanssa, mutta sinä vaikutat kissalta, joka osaa todella pitää hauskaa ja heittää tylsät velvollisuudet nurkkaan. Olenko oikeassa, hm?” kuiskutin Hilleritassun korvaan ja lähdin Hilleritassu perässäni soturien pesän puolelle. Ensimmäiseksi pitäisi vain löytää piikkejä. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, että tabbykuvioinen kissa ei ollut pesässä. Pyräkkäpiru kokisi kyllä yllätyksen, hah! Olisi pidettävä huoli, että näkisin veljeni ilmeen. Nappasin sisäänkäynnin viereltä muutaman piikin. Oletin että ne olivat unohtuneet petejä vaihtaneilta kissoilta, täydellistä.
“Katso, tuo tuolla on Pyräkkäpirun sammalpeti. Arvaatkos jo mitä me olemme menossa tekemään?” kysyin oppilaaltani viekkaasti ja Hilleritassu nyökytteli päätään innostuneena. Ojensin piikit oppilaalle ja lähdin hiipimään kohti Pyräkkäpirun petiä. Olisi pidettävä kiirettä, ettei kolli ilmestyisi vain kesken kaiken paikalle!

//Hilleri? ;)

Taas kerran väsymys oli vahvasti läsnä, kun raahauduin ulos paahtavan kuumasta ja nihkeästä sotureiden pesästä. Pesän ilma oli niin tukahduttavaa, että pääaukiolle päästyä tuntui kuin olisin saapunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Leirin pääaukiolla ilma oli huomattavasti raittiimpaa kuin pesässä, jossa se ei juurikaan päässyt vaihtumaan.
Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja astuin sivuun pesän sisäänkäynniltä tehdäkseni tilaa perässäni ulos astelevalle Varissulalle. Ilokseni poikani jättäytyi minun seuraani oma-aloitteisesti. Tummaturkkinen kollikissa käveli ohitseni ja otti paikan oikealta puoleltani. Hän istuutui vierelleni ja tervehti minua päätään nyökäyttäen.
"Huomenta, Varissulka", nau'uin ja avasin suuni isoon haukotukseen.
"Huomenta", kolli tervehti matalalla äänellä. Pieni pilke hänen silmäkulmassaan kertoi, että kollilla oli jotain mielen päällä. Soturi näytti tavallista tyytyväisemmältä, aivan samalta kuin silloin soturinimityksensä jälkeen.
"Onko jotain sattunut?" kysyin ikään kuin ohimennen, tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa. Varissulka oli pennuistani ainoa, jonka asiat minua oikeasti kiinnostivat – siis muutkin asiat kuin ne, jotka liittyivät soturiuteen.
"Itse asiassa on", kollikissa myhäili ja paransi ryhtiään. Kiinnostukseni heräsi viimeistään nyt ja kohtasin taas poikani harmaan katseen.
"Voin kertoa sinulle lisää kävelyllä, jos se sopii", Varissulka jatkoi sitten neutraalimmalla äänellä ja loi minuun kysyvän katseen.
"Se sopii", tokaisin päätäni nyökytellen ja nousin ylös. Poikani tapansa mukaan antoi minun mennä ensin, aivan kuten olin hänelle opettanut: vanhemmat ja arvostetummat kissat kulkivat nuorempien edellä. Tassutin häntä pystyssä ryhdikkäästi aurinkoisen aukion halki kohti piikkihernetunnelia. Sen edustalla seisoivat vartiossa Sähkötuho ja Tattihalla. Katsahdin vuorotellen molempia sotureita silmiin, ja he antoivat meille tietä päästäen meidät ulos leiristä. Leirin sisäänkäynnin jatkuva vartiointi oli kuolonklaanilaisille jo arkipäivää. Harva enää kapinoi uusia sääntöjä vastaan, sillä klaani oli todennäköisesti ymmärtänyt niiden tärkeyden. Vihollinen vaani meitä yhä klaanissamme.

Kävelimme Varissulan kanssa peräkkäin jonkin matkaa aivan täydessä hiljaisuudessa. Jalkani johdattivat meitä kohti Hehkulampea.
*Voisimme pulahtaa veteen paluumatkalla*, ajattelin hiljaa mielessäni. Aurinko porotti jo melko korkealta taivaalta. Se tuntui suorastaan paahtavan hopeista turkkiani, enkä osannut edes kuvitella kuinka kuuma Varissulalla oli tumman turkkinsa kanssa. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Kivikukkula häämötti edessämme. Emme olleet menossa kukkulalle, vaan ajatuksenani oli kiertää Hehkulampi ja kulkea kohti Eloklaanin rajaa. Voisimme ihan hyvin tarkastaa hieman rajoja kävelymme aikana. Koskaan ei voinut olla liian valppaana vihollisten varalta.
"Sinulla oli jotain kerrottavaa", rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin takanani kävelevää kollisoturia. Varissulan katse oli kääntynyt jonnekin kaukaisuuteen, mutta avattuani suuni hän kohdisti sen nopeasti minuun.

//Varis?

Lepakkopentu avasi silmänsä, mutta ei nähnyt mtään. Kolli yritti räpytellä silmiään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän alkoi hätääntyä, mutta yritti peittää sen parhaansa mukaan.
Kolli nousi pystyyn ja hieroi tassullaan naamaansa, jos jotain olisikin hänen silmissään, ja se olisi syy hänen näkökykynsä katoamiselle. Mutta vaikka kuinka kovaa kolli yrittikin hangata, mitään ei tapahtunut. Hän kuitenkin tajusi, ettei ollut sokea sillä hän näki tassunsa.
“Missä ihmeessä minä olen”, hän mumisi ja katseli ympärilleen hämmennyksen vallassa. Kollilla ei ollut hajuakaan siitä, missä hän oli ja miten hän oli sinne päätynyt. Hänestä tuntui kummalta ja yhtäkkiä paikalle alkoi saapua kirkkaita ja valoisia kissojen hahmoja. Ne ympäröivät kollin hitaasti ja hän katseli näitä hiljaa.
“Mitä haluatte?” kolli ärähti, kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Kissat katsoivat toisiaan hiljaa ja katsoivat sitten tummaan kolliin.
“Käytöksesi on törkeää etkä osaa kunnioittaa muita. Olemme tulleet rankaisemaan sinua teoistasi ja käytöksestäsi”, kissoista lähin sanoi vahvalla äänellä.
Lepakkopentu siristi silmiään ja kyyristyi valmiina hyökkäykseen. Kuitenkin kissoja oli niin paljon, että hän säikähti ensimmäistä hyökkäystä ja hätkähti valvemaailmaan.
“Typerää”, hän tuhahti ja nousi ylös pesemään turkkiaan. Kollia ei jäänyt enää millään lailla kaivertamaan hänen unensa, sen sijaan hän mietti, missä kaikki muut pennut olivat.
Lepakkopentu hiippaili kevein askelin ulos ja huomasi muiden pentujen tekevän kukin jotain. Kolli tuhahti hiljaa.
“Olisimpa jo oppilas. Olisi niin paljon enemmän tekemistä eikä aina niin tylsää”, hän mumisi.
“Ei sinun oppilasnimityksiin kauaa voi kestää”, Mäntyviiksi - joka oli juuri tullut kollin vierelle - naukaisi.
“Toivottavasti”, Lepakkopentu murahti “en jaksa odottaa turhia kuita. Olisin valmis jo nyt. Jos Henkäystähti ei pistä töpinäksi jo pian niin lupaan, että ersytän jokaista kissaa koko klaanissa.”
“Silloin nimitystäsi lykättäisiin vain entistäkin enemmän”, Mäntyviiksi totesi. Pientä kollia ärsytti. Ei se, että hän joutuisi odottaa kiltisti tai se, että hän ei saisi ärsyttää kaikkia odotellessa, vaan se, että Mäntyviiksi oli täysin oikeassa.
“Mmh. En ymmärrä miksi koskaan halusit ryhtyä hoitamaan orpopentuja. Et enää tee kiinnostavia juttuja, kökötät vain pentutarhalla”, Lepakkopentu sihahti.
“Se oli minun päätökseni, ja etkö ole kiitollinen, että edes sait kasvatusta?” Mäntyviiksi vastasi rauhallisesti ja lähti paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Lepakkopentu raahasi oravaa pentutarhaan ja Hiljaisuuspentu pörräsi hänen ympärillään. Lepakkopentu oli useaan kertaan kieltäytynyt jakamasta, mutta se ei vain selkeästi uponnut toisen kollin tajuntaan.
“Minä haluan kyllä tuon kohdan!” Hiljaisuuspentu ilmoitti osoittaen pöyheällä hännällään oravan kylkeä, “Se näyttää niin mehevältä!”
“Kuinka monta kertaa joudun sanomaan, ettet saa tätä oravaa! Et edes pienen pientä palaa! Et saa edes tähteitä! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu ärjyi.
“Lepakkopentu, opettele jakamaan. Tuo on hyvin epäkohteliasta ja itsekästä käytöstä”, Mäntyviiksi puuttui peliin.
“Niin juuri! Muukin klaani täytyy ruokkia ja minä kuulun muuhun klaaniin. Haluan palan oravaa ja sen minä myös saan”, Hiljaisuuspentu naukui itsevarmasti. Lepakkopentu mulkaisi kollia.
“Kun minusta tulee soturi, ei vaan kun minusta tulee päällikkö, kaikkien täytyy metsästää oma riistansa ja mikäli joku muu ei suostu itse syöttämään sinua, kun et itse voi ruokaasi hankkia, näännyt!” tummanharmaa pentu julisti ärtyneesti ja heilautti lyhkäistä häntäänsä.
“Tuo on aivan kamala idea!” Mäntyviiksi henkäisi. Lepakkopentu pyöräytti silmiään.
“Ehkäpä, mutta ainakin antaisin pentujen halutessaan metsästää oman riistansa!” kolli ilmoitti.
“Tuskimpa vain. Se on soturilakia vastaan”, Mäntyviiksi tokaisi ja näpäytti Lepakkopennun nenää hännänpäällään.
“Millä tavalla?” kolli vänkäsi.
“Pennusta voi tulla oppilas vasta 6 kuun iässä”, naaras naukaisi.
“Mutta pennut olisivat pentuja. He saisivat lähteä sotureiden valvonnassa ulos etsimään riistansa itselleen”, Lepakkopentu julisti.
“Saa nähdä tuleeko sinusta koskaan edes klaaninpäällikköä. Minä en nimittäin ainakaan tee sinusta minun varapäällikköäni”, Hiljaisuuspentu otti nyt puheenvuoron.
“Miten niin sinä et tee se on sinä et tekisi. Ei sinusta koskaan tule klaaninpäällikköä”, Lepakkopentu haastoi.
“Kylläpäs tulee. Ja silloin kun tulee, teen sinusta ikuisen oppilaan!” Hiljaisuuspentu julisti vihaisesti.
“Et uskaltaisi. Repisin sinulta korvat päästä!” Lepakkopentu huusi ja astui vatoittavasti eteenpäin. Mäntyviiksi heilautti häntänsä kahden pennun väliin.
“Suut suppuun ja syökää. Jos kuulen täältä pihahdustakaan koko ruokailun aikana, olette arestissa pesässä kaksi päivää”, naaras naukaisi tiukasti.
“Mutta kun-” Hiljaisuuspentu aloitti, mutta ilman minkäänlaista toivoa. Mäntyviiksi vain mulkaisi kolliin ja tämä oli jo alistunut naaraan tahtoon.
*Tämä on naurettavaa! Hiljaisuuspentu kaiken aloitti vaatimalla minun oravaani!* Lepakkopentu ärisi mielessään. Kuitenkaan kolli ei ryhtynyt enää vänkäämään Mäntyviiksen kanssa. Kaksi päivää jumissa pentutarhalla ei kuulostanut kollin korvissa kauhean mukavalta.
Lepakkopentu ahmi suuria haukkuja, jotta hän lerkeäisi syödä enemmän kuin Hiljaisuuspentu. Toinen kollipentu kuitenkin huomasi hänen yrityksensä ja heillä alkoi kunnon kisa. He tuuppivat toisiaan ja haukkoivat suut täyteen oravaa ja nielivät nopeammin kuin olisi kenellekään hyväksi. He ahmivat niin että puoliksi syötyjä oravan palasia lenteli ympäriinsä.
“Lopettakaa tuo on kuvottavaa!” Rapakynsi huudahti yhtäkkiä. Pienet kollit säpsähtivät ja tuijottivat klaaninvanhinta molemmat silmät suurina.
Vanha valkea naaras räpäytti silmiään ja painoi katseensa.
“Yrittäkää syödä hieman nätimmin”, tämä pyysi nyt nätillä ja lempeällä äänellä. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja Lepakkopentu vain kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
Kun kaksikko oli saanut oravansa kaluttua, Hiljaisuuspentu ponkaisi seisaalleen.
“Lähdemme ulos leikkimään!” tämä vain ilmoitti ja pukkasi Lepakkopennun ulos. Tummanharmaa kolli sähähti.
“Osaan minä itsekin kävellä!”
“Älä raivoa”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja jäi seisomaan parin hännänmitan päähän pentutarhan suusta.
“Mitä me edes aiomme tehdä?” Lepakkopentu tuhahti.
“En tiedä. Hippaa? Piilosta? Sammalpalloa? Kopittelua? Leikkitappelua?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Lepakkopentu viskasi lyhkäistä häntäänsä.
“Leikitään vaan sitä typerää piilostasi. Minä etsin ja sinä menet piiloon”, Lepakkopentu tuhahti. Hiljaisuuspentu loikkasi innosta ja ryntäsi ympyrää.
“Laske pentutarhan vieressä”, kolli sanoi, kun oli viimein pysähtynyt. Lepakkopentu vain nyökkäsi ja meni vasten pentutarhan seinää ja alkoi huudella numeroita.
Kolli kuunteli, miten toisen pennun askelet kaikkosivat ja katsoi sitten ympärilleen. Huomatessaan, että tämä ei ollut enää lähistöllä, hän vain tassutti muualle.
*Typerys.*

Aurinko porotti läkähdyttävän kuumasti taivaalta. Metsästyspartio oli ollut hukkareissu, sillä näin lämpimällä ilmalla suurin osa riistasta oli kaivautunut maan alle koloihinsa vilvoittelemaan. Hellettä oli jatkunut jo useita päiviä, mutta tänään poikkeuksellisen painostavalta tuntuva ilma vaikutti lupailevan ukkosta ja sen mukana sadetta.
Kävin sammuttamassa janoni kaatuneen kuusen takana olevassa lammessa, ennen kuin suuntasin leirin reunalle varjoon. Asetuin pitkäkseni kivistä seinämää vasten, ja nautin siitä hohkaavasta viileydestä. Ummistin silmäni hetkeksi, ja kun hetken päästä avasin ne, huomasin Myrskymahdin tassuttavan minua kohti.
"Hei", heilautin häntääni laiskasti siskolleni tervehtiessäni tätä.
"Hei vain!" Myrskymahti tuli viereeni varjoon, lipaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhki sillä sitten kasvojaan.
"Kamalan kuuma", huokaisin ja kellahdin kyljelleni. Laskin pääni maahan ja siristelin silmiäni voipuneena. "Mitä sinä olet tehnyt tänään?" kysyin sitten pentuetoveriltani kääntäen päätäni sen verran, että näin hänet.
"Tulin juuri panttivankivartiosta", sisareni vastasi.
"Se se vasta onkin pitkästyttävää puuhaa", puhahdin, ja mieleeni muistui väkisinkin se eräs kerta, kun olin joutunut istumaan vartiossa Tuhkajuovan ja Latvaruusun kanssa. Sentään olin nähnyt peuran, mutta yleinen tunnelma oli pysynyt latistavana koko vuoron ajan.

//Myrsky?

Rosmariinipentu sanoi, että Hiljaisuuspentu voisi toki mennä nukkumaan ja kolli lähti naarasta kiittäen pois paikalta. Hän tunkeutui sisään pentutarhaan ja asettui omille makuualusilleen. Kolli tunsi lämmön valvaatan hänen kehonsa saman tien.

Hiljaisuuspentu katseli pientä luolaa, jossa hän oli. Hänellä ei taaskaan ollut muistikuvaa ulos lähtemisestä, joten hän päätteli nopeasti sen olevan unta.
Pieni kollipentu kampesi itsensä pystyyn ja tunsi itsensä jotenkin hieman kummaksi. Hän lähti kömpimään ulos luolasta ja hänellä oli jotenkin outo tunne.
Kolli mietti tovin mikä oli nurin ja huomasi pian muita kissoja. Näitä hän ei kuitenkaan tuntenut.
Hän koitti huutaa näille heidän olevan Kuolonklaanin reviirillä luvatta, mutta nämä lähtivätkin vaanimaan häntä. Kolli katsoi suurempia kissoja samaan aikaan hämmentyneesti ja pelokkaasti. Hän katsoi heitä ja he katsoivat häntä. Hiljaisuuspentu kuuli näiden puhuvan, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitään.
“Mitä sanoitte!” nuori kolli huusi siinä toivossa, että kissat oikeasti kertoisivat hänelle. He kuitenkin katsoivat vain häntä kuin raivohullu ja mumisivat lisää.
Hiljaisuuspentu lähti juoksemaan kissoja kohti ja huomasi heillä täydellisesti yllättyneet ilmeet. Toinen kissoista nousi seisomaan ja Hiljaisuuspennun päästessä lähelle läimäisi tämän kumoon.
Hiljaisuuspentu oli ihmeissään huomatessaan hänen tassujensa näyttävän täysin eriltä kuin ennen. Kolli ponkaisi pystyyn ja ravasi karkuun. Hän yritti löytää vettä, jotta voisi katsoa itseään veden pinnasta.
Nuori kollipentu huojentui huomatessaan lyhyen matkan päässä vettä. Hän asettui sen vierelle ja katsoi omaa kuvajaistaan sen väreilevästä pinnasta. Hän päästi kauhistuneen henkäisyn nähdessään itsensä. Hän ei ollut enää oma itsensä, hän oli muuttunut jänikseksi! Kollin valtasi paniikki, mutta hän muistutti itselleen sen olevan vain unta ja yritti saada asioista vallan.
Kolli yritti kuvitella itsensä suurena soturina, Kuolonklaanin voittamattomana ja ylväänä pällikkönä. Hänen parantajanaan jo hieman harmahtanut Hehkuaskel ja varapäällikkönä Kamomillapentu. Hän hymyili ajatellessaan asiaa, mutta mikään unessa ei muuttunut. Kolli heitti maata ilmaan kankeasti jäniksen etutassuillaan ja katsoi sen lentoa ärtyneenä. Hän lähti heti sen jälkeen loikkimaan taas kauheaa vauhtia eteenpäin ilman minkäänlaista määränpäätä. Hän vain toivoin löytävänsä jonnekin, jonnekin, jossa hän voisi olla rauhassa ja purkaa raivoaan.
Hiljaisuuspentu joutui räpytellä silmiään yhtäkkisessä valossa, kun hän saapui suurelle niitylle. Kolli katsoi sitä ihmeissään silmät suurina. Se näytti maagiselta. Muutkin jänikset loikkivat siellä pienissä ryhmissä ja kutsuivat häntä mukaansa.
“Hiljaisuusloikka, tule mukaan.”
“Hiljaisuusloikka, liity seuraamme.”
“Hiljaisuusloikka mitä oikein vitkastelet siinä?”
Hiljaisuuspentu naurahti ja liittyi muiden jäisten seuraan. Kuitenkin, mitä lähemmäs hän pääsi, sitä järkyttyneemmiltä muut jänikset näyttivät. Hiljaisuuspentu mietti, mitä hän oli muka tehnyt väärin, kunnes joku kuiskasi. “Hiljaisuusloikka, sinähän olet kissa!”
Hiljaisuuspentu katsahti tassuihinsa ja häntäänsä ja tajusi muuttuneensa takaisin. Hän katsoi jäniksiä vino hymy kasvoillaan hetken ajan ja lähti sitten juoksemaan näitä kohti.
“Teistä saa ruokaa koko klaanille kuuksi!” nuori kolli ulvoi ja juoksi jänisten perässä niin lujaa kuin vain suinkin pystyi. “Ei ole enää Hiljaisuusloikkaa, vaan Hiljaisuustuho ha ha haa!” Hiljaisuuspentu huusi ja loikkasi jahtaamansa jäniksen kimppuun ja taittoi tältä nopeasti niskat. Kolli kuitenkin jätti jäniksen maahan ja lähti jahtaamaan seuraavaa jänistä.
Kuitenkin yhtäkkiä pensaikosta loikkasi paikalle valtava mustavalkoinen otus. Hiljaisuuspentu oli kuullut niistä, se oli suuri nappisilmäinen mäyrä.
Pieni kolli tärisi hetken paikoillaan ja lähti sitten kiitämään pitkin avointa nummea yrittäen päästä karkuun. Hän tunsi pörröisessä hännässään jättimäisen otuksen raskaan ja lämpimän hengityksen.
Kolli vinkaisi ja sulki silmänsä ja puristi niitä tiukasti yhteen. Hän säpsähtikin seuraavana hetkenä hereille huojentuneena.

Hiljaisuuspentu naukui haluavansa leikkiä mutta häntä silti väsytti hiukan. Ymmärsin täysin, jos häntä kerta väsytti.
“Mitä, jos leikitään myöhemmin? Sitten voisit mennä nyt nukkumaan eikä sinun tarvitsisi pahoitella turhia”, naukaisin. Selviäisin kyllä yksinkin vaikka olisi kiva leikkiä nyt. En kuitenkaan haluaisi leikkiä umpi väsyneen kissan kanssa. Sehän olisi ihan tylsää!
“Joo. Tehdään niin. Kiitos”, Hiljaisuuspentu naukui ja lähti.
“Hyviä unia”, huikkasin hänelle vielä. En itse menisi päiväunille vielä hetkeen. Aloin kävelemään ympäriinsä hieman tylsistyneenä.

Käperryin emon, minun ja siskon makuusijalle. En ollut keksinyt mitään tekemistä aiemmin, joten olin hipsinyt itsekkin lepäämään. Nukahdin vahingossa vaikka minun tarkoitus oli vain levätä.

Seisoin keskellä tummaa metsää. Taivasta peittivät oksat ja ympäristö oli täynnä sankkaa sumua. Ilmapiiri oli uhkaava. Astuin hiljaa askeleen eteenpäin tarkkaillen kokoajan ympäristöäni. Yhtäkkiä maa lähti repeämään altani ja tipuin maahan sytyneeseen rakoon. Huusin tippuessani pelosta.

“Rosmariinipentu? Rosmariinipentu?” Mäntyviiksi kutsui minua. Kohdistin katseeni häneen.
“Huusit unissasi”, ikikuningatar naukui huolissaan.
“Näin pahaa unta siinä se”, naukaisin kireänä. Mistäköhän äkillinen paha uni oli johtunut?

Rosmariinipentu sanoi kysyneensä, mitä he voisivat tehdä ja ehdotti, että he voisivat leikkiä sammalpalloa.
Hiljaisuuspentu oli asiasta saman tien aivan intona ja he aloittivat leikin. Rosmariinipentu nappasi sammalpallon valmiina heittämään sen kollille ja Hiljaisuuspentu kyyristyi valmiina hyppäämään. Kuitenkin Rosmariinipentu vain kääntyi ja lähti karkuun.
Hiljaisuuspentu innostui ja lähti nopeasti tämän perään. Hän ravasi niin lujaa kuin vain pääsi ja syöksähti naarasta kohti innoissaan. Rosmariinipentu kaatui kumoon ja Hiljaisuuspentu mätkähti hänen vierelleen naureskellen.
“Nappasinpas sinut”, kolli nauroi. Hän kuitenkin myös haukotteli väsyneesti. “Anteeksi, päiväunet ovat jääneet välistä”, kolli pahoitteli ja nousi maasta.
“Ei se mitään. Turhaan sinä pyytelet anteeksi”, Rosmariinipentu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu punastui ja painoi päänsä nolostuneena..
“No kun, en haluaisi, että pieni väsymykseni häiritsisi leikkejämme”, kolli naukui tassujaan tuijotellen. “Haluan leikkiä kanssasi ja viettää aikaa yhdessä”, hän sanoi vaivaantuneena tassujaan siirrellen. Kollia nolotti olla heidän leikkinsä esteenä, joten hän ei uskaltanut nostaa missään kohtaa katsettaan taas Rosmariinipentuun, peläten, että naaras toruisi häntä jostain syystä.

//Rosmy

Juttelimme jotain mukavia ja juuri, kun aloin selittää jotakin aivan typerää Hiljaisuuspentu alkoi näyttää siltä ettei hän kuunnellut enään. Tökin ja kutsuin toista, kun tuo oli vaipuneena ajatuksiinsa. Kolli hätkähti ja katsahti minuun.
“Ai anteeksi mitä? Olin ajatuksissani enkä kuullut”, kollipentu kysyi hieman surullisen näköisesti. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä mahdollisimman nätisti.
“Ei se mitään”, vastasin ja hymyilin edelleen. Tiesin, miltä tuntui vaipua välillä ajatuksiinsa. Se oli minusta ihan okei.
“Olin vain kysymässä, että tehtäisiinkö jotain? Pelataan vaikka sammalpalloa tai jotain”, sanoin innostuneesti. Paloin halusta päästä näyttämään sammalpallonpeluutaitojani jollekulle. Sitä paitsi, jos saisin hänestä nyt ystävän minulla olisi vieläkin enemmän ystäviä! Iloitsin jo pelkästä ajatuksesta päässäni.
“Joo pelataan vaan!” Hiljaisuuspentu vastasi miltei yhtä innoissaan kuin minäkin. Lähdin hyppelehtien hakemaan sammalpalloa. Hiljaisuuspentu seurasi hetken perässäni ja jäi sitten odottamaan, että heittäisin pallon hänelle. En tehnyt sitä vaan nappasin sen käpäliini.
“Tule hakemaan!” huudahdin kiusoittelevasti ja lähdin juoksemaan karkuun. Sammalpallo heilahteli hampaissani, kun kipitin karkuun. Sammalpallon pelaaminen miten päin vaan oli hauskaa.
//Hilju?

Hiljaisuuspentu istuskeli vielä hetken aukiolla ja Rosmariinipentu tuli hänen luokseen kollia iloisesti tervehtien.
Hiljaisuuspentu loikkasi ylös iloisesti hymyillen ja häntä innokkaasti taivasta kohti sojottaen.
“Hei vaan, Rosmariinipentu! Miten voit?” kolli kysyi iloisesti ja ääni täynnä intoa. Hän halusi todella tutustua Rosmariinipentuun, ehkä heistä voisi tulla läheisiä ystäviä? Kolli oli toiveikas, hän todella halusi lisää ystäviä.
*Mutta entä jos Rosmariinipentu ei pidäkkään minusta?* hän mietti ja hänen turkkiaan syyhysi. Hän kiemurteli paikallaan ja heilutteli häntäänsä. *Entä jos hän pitää minua typeryksenä! Mitä minä silloin teen!* Hiljaisuuspentu ajatteli hädissään. *En halua, että hän vihaa minua!*
Hän uppoutui ajatuksiinsa ja alkoi miettimään mitä kävisi, jos naaras alkaisi vihata häntä. Vihaisiko silloin hänen siskonsa Kamomillapentukin Hiljaisuuspentua. Nuori kolli värähti hieman ja antoi itsensä miettiä syitä, miksi häntä vihattaisiin.
“Hiljaisuuspentu?” Rosmariinipennun ääni havahdutti kollin ajatuksistaan. Hän huomasi naaraan myös tökkäävän häntä.
“Ai anteeksi mitä?” nuori kolli kysyi. “Olin ajatuksissani enkä kuulut.”
*Nyt hän ainakin vihaa minua, kun en edes keskity hänen juttuihinsa! Olen surkea ystävä!*

//Rosmis

Aaltosalaman sydän tuntui sulavan kuullessaan kollin sanat. Hän painautui varovasti soturia vasten kehräten onnellisena. Hetki tuntui miltei unelta - se oli liian hyvä ollakseen totta.
"Ja minä aion tehdä vähintään yhtä paljon ollakseni parhain mahdollinen kumppani sinulle", hän kuiskasi takaisin hymyillen.
"Pitäisiköhän meidän palata jo leiriin?" Varissulka kysyi kotvan kuluttua, mutta Aaltosalama huomasi hänen olemuksestaan, ettei kollilla oikeasti ollut kiire takaisin. Totta puhuen tällä hetkellä Aaltosalamaa ei huvittanut mennä takaisin ollenkaan - hän olisi halunnut pysyä täällä metsässä Varissulan kanssa kahdestaan, ikuisesti.
"Mitä jos mentäisiin maisemareittiä?" Aaltosalama ehdotti siristäen silmiään lempeästi, eikä Varissulalla vaikuttanut olevan vastaväitteitä siihen.

Seuraavana aamuna - tai paremminkin aurinkohuippuna - Aaltosalama heräsi poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen vuoteestaan. Hänen katseensa hakeutui automaattisesti hänen viereensä, johon Varissulka oli raahannut oman vuoteensa eilen illalla heidän palattuaan ulkoa. He olivat viettäneet koko päivän aamun vahtivuoron jälkeen yhdessä ja käyneet nukkumaan vasta iltamyöhään, vaikka olivat käytännössä valvoneet kokonaisen päivän verran. Rakastuneena väsymyksellä ei ollut kuitenkaan tuntunut olevan väliä.
Nyt kollin vuode oli kuitenkin tyhjä. Aaltosalama tunsi pienen pettymyksen tunteen läikähtävän sisällään, mutta aavisteli soturin joutuneen aamupartioon. Hän nousi haukotellen istumaan ja huojui hetken tokkuraisena paikallaan, ennen kuin ryhtyi siistimään punertavaa turkkiaan sammal- ja lehtisilpusta.
Siinä samalla turkkiaan sukiessaan hänen mieleensä juolahti, ettei ollut vielä kertonut uutisia kumppanuudesta Sulkavirralle, parhaalle ystävälleen. Sen muistaminen sai naaraaseen uutta puhtia, ja hän lipoi äkkiä viimeiset sojottavat karvat sileiksi ja livahti sitten aukiolle etsimään ystäväänsä.

//Sulka (sitten kun ehtii)?