Jääviillolle oli jäänyt yllättävän hyvä kuva aiemmasta keskustelustaan Pimentovarjon kanssa. Vaikka naaras olikin suoraan sanottuna raivostuttavaa seuraa, hän sentään tuntui ymmärtävän Jääviillon todellisen arvon. Kenties mustaturkkinen naaras pelkäsi, että Jääviilto veisi hänen asemansa. Kuten he olivat edellispäivänä sopineet, Pimentovarjo ilmoitti heidät partioon Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon kanssa. Jääviiltoa alkoi välittömästi ärsyttämään, kun varapäällikkö muistutteli häntä hienovaraisuudesta. Kuten arvata saattaa, Pimentovarjo oli nimennyt itsensä partion johtajaksi. Jääviilto käveli tiukasti varapäällikön kannoilla ulos leiristä ja vilkuili takanaan kulkevia nuorempia sotureita.
"Huh, kylläpä täällä on kylmä", Leppävarjo alkoi tapansa mukaisesti puhua heti, kun partio pääsi leirin muurien ulkopuolelle. Puhuri iskeytyi vasten Jääviillon punertavaa turkkia. Leppävarjo oli oikeassa, ulkona oli todella kylmä. Lehtikato olisi täällä aivan pian. Koska kaikki partion jäsenet tunsivat Leppävarjon, ei kukaan vastannut hänen toteamukseensa mitään. Tabbykuvioinen kolli puhui vaikka oraville, jos muita ei ollut lähettyvillä. Jääviilto oli aika varma, ettei harmaa kolli osannut olla hetkeäkään hiljaa.
"Onpa hassua", Leppävarjo naukaisi ja kiri Jääviillon rinnalle, kaiketi aikeenaan puhua suoraan punaturkkiselle soturille. Jääviilto mulkaisi tabbykuvioista kollia välinpitämättömästi.
"Olimme kaikki Eloklaanin vartijoina ja nyt olemme yhdessä partiossa", kolli naukui mietiskellen. Jääviilto huomasi, miten Pimentovarjo vilkaisi lapansa yli ja hidasti tahtiaan.
"Mikä sattuma, kas kun en itse huomannut", Pimentovarjo lausahti. Jääviilto siristi silmiään, Leppävarjo oli vienyt keskustelun aivan oikeaan suuntaan.
"Mitäpä sinä olisit huomannut", Jääviilto tuhahti Pimentovarjolle, "ethän sinä edes huomannut sitä, kun joku vartijoista petti sinut." Varapäällikön terävä katse kääntyi välittömästi Jääviiltoon. Soturi vastasi siihen virnistyksellä. Hän ei voinut kieltää, etteikö ollut tarkoituksellisesti pilkannut varapäällikköä, mutta ainakin he olivat nyt oikeassa aiheessa. Jääviilto vilkaisi Leppävarjoa ja Kyyhkypyrähdystä. Partion vauhti oli hidastunut, he olivat saapumassa aivan pian joelle.
"Mutta eihän sitä huomannut kukaan muukaan", Leppävarjo huomautti.
"Se petturi oli kyllä häikäilemätön. Miten kukaan kehtaa pettää Kuolonklaanin sillä tavalla?" Kyyhkypyrähdys liittyi keskusteluun.
"Niinpä. Jos saisin tietää kuka se oli, repisin siltä silmät päästä ja lähettäisin petturin Pimeyden Metsään aikailematta", Jääviilto sähisi hampaidensa välistä. Viha valtasi kollin mielen, kun hänen ajatuksensa kääntyivät petturiin ja siihen, että se kissa eli yhä Kuolonklaanissa kuin ei olisi tehnyt mitään.
"Olihan se katala teko, mutta enpä nyt tiedä", Leppävarjo naukui mietteliäästi, "minä kyllä luulen, että se petturi katuu tekojaan."
Soturin sanat särähtelivät Jääviillon korvissa. Pimentovarjo katsahti punaturkkiseen kolliin päin, heidän katseensa kohtasi hetkeksi. Jääviilto oli aivan varma, että Leppävarjo olisi petturi.
"Tai mistä sitä tietää. Voihan se petturi suunnitella parhaillaankin Kuolonklaanin tuhoamista ja toimia eloklaanilaisten vakojaana", Leppävarjon sanat saivat Jääviillon varmuuden katoamaan.

//Pimento?

Lainepentu tunsi kolkkoa mielihyvää nähdessään kyynelten kihoavan oppilaan silmiin. Hän yritti änkyttää vielä jotain, mutta ei saanut täyttä lausetta ulos suustaan ja juoksi pois pesästä. Lainepentu purskahti kehräykseen ja sulki silmänsä omahyvästä. Sitten hän kuitenkin tajusi, että alusia ei oltu vaihdettu. Hän päästi pienen ärtyneen sihahduksen, mutta työnsi ärtymyksensä syrjään.
“No eihän se minua haittaa. Hän se niitä nuhteluita saa, kun ei tehnyt hommaansa, en minä”, pentu tokaisi ja lähti omalle pedilleen samalla sammalia napaten. Samahan hänen olisi itse vaihta omat alusensa. Ainakin hän saisi harjoitusta tulevia oppilaantehtäviä varten. Hän alkoi siis väkertää, vaikka ei sitä oikeasti osannut ja yritti parhaansa mukaan saada sammalet vaihdettua.

Lainepentu istui tylsistyneenä leirin laitamalla auringon lämmittämällä kohdalla. Vaikka ilma olikin jo viileä, hän lämmitti itseään pysymällä mahdollisimman tiiviinä kasana ja pörhistämällä turkkiaan. Hän siirtyi tuoresaaliskasalle vilkuilemaan mitä riistaa sinne oli tuotu. Hän yritti päättää mikä olisi paras, mutta ei hänen kyllä kovin tehnyt mieli syödä.
“Samahan se olisi vaikka karata leiristä! Täällä on niin tylsää, että ihme etten ole jo kuollut siihen!” Lainepentu sihahti. Siniharmaa pentu kuitenkin tiesi, ettei koskaan voisi karata leiristä. Hän pettäisi sillä klaaninsa ja mikä pahempaa Henkäystähden. Jos Lainepentu koskaan pettäisi Henkäystähden, hän olisi itselleen ikuisesti vihainen. Hänestä heidän päällikkö oli vahva ja fiksu ja hän seuraisi mielellään tämän käpälänjäljissä.
Kuin ajatuksen voimasta päällikkö astelikin leiriin partiosta. Lainepennun silmät suurenivat ja hän katsoi tätä, kun kolli tassutti pennun ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Lainepennun sydän hyppi hänen rinnassaan, kun hän katseli päällikköä ja hipsi lähemmäs tätä varovasti.
“Tämä orava on varamasti paras mitä tuoresaaliskasassa on!” nuori naaras ilmoitti nostaen oravan tuoresaaliskasasta Henkäystähden tassujen juureen. Hän katsoi silmät kimmeltäen klaaninpäällikköä ja oli puhjeta innosta. Henkäystähti silmäili sitä hetken ja tökkäsi sitä etukäpälällään.
“Kiitoksia”, hän naukaisi laimeasti, nappasi oravan ja tepasteli tiehensä. Lainepentu katsoi tämän perään täpinöissään. Hän oli saanut kiitokset päälliköltään! Sitä paremmaksi päivä ei olisi voinut mennä! Hänen päällikkönsä arvosti häntä!
Lainepentu oli niin täpinöissään, että ei meinannut huomata paikalle saapuvaa Lepakkohuutoa. Tämä vilkaisi pentuun ktlmästi ja tönäisi tätä sivummalle niin, että hän kaatui. Lainepentu päästi sihahduksen ja ponkaisi heti pystyyn.
“Hei varoisit vähän köntys!” Lainepentu sihahti ja huitaisi käpälällään kohti soturin takatassua. Lepakkohuut kuitenkin veti tassunsa pennun ulottumattomiin ja päästi pitkän sihahduksen.
“Lopeta tuollainen ellet halua saada kynsistä silmillesi!” kolli sihisi ja pörhisteli karvojaan. Lainepentu illisti ja kipitti pois äkkiä. Hän ei antanut kollille mahdollisuutta kostaa. Se ei välttämättä päättyisi pennulle niinkään hyvin. Lepakkohuuto nimittäin vaikutti niin äkkipikaiselta, että voisi helpostikin vetää pentua silmille ja sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän ei halunnut, että hän sokeutuisi eikä voisi toimia enää soturina ja ei koskaan pääsisi todistamaan Heinkäystähdelle kuinka hyvä soturi hänestä tulee. Sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän halusi näyttää päällikön edessä mainiolta ja toivoi tämän näkevän hänen potenttiaalinsa. Hän halusi tulla Kuolonklaanin yhdeksi parhaimmista sotureista.

Lainepentu katseli miten soturit juttelivat keskenään leirissä ja jakoivat riistaa. Hän myös huomasi saalistuspartion lähtevän leiristä ja toivoi jo olevansa oppilas ja pääsevänsä mukaan partioihin. Hän nappaisi aina eniten riistaa ja ajaisi kaikki epätoivotut vieraat pois reviiriltä. Lainepentu vain tiesi olevansa paras kaikista - tai niin hän itselleen aina kertoi.
Lainepentu huomasi Pimentovarjon leirin laidalla jakamassa sotureita ja oppilaita partioihin. Nuori naaraspentu saattoi vain kuvitella, kuinka mahtavaa olisi olla klaanin varapäällikkö. Hän oli päättänyt joskus tulevansa klaanin varapäälliköksi ja siitä vielä päälliköksi. Hänestä tulisi kaikkein suurin ja parhain päällikkö - tietysti vain Kuolonklaanin perustajan Viiltotähden jälkeen.
Lainepennun huomion kuitenkin vei se, kun hän huomasi sisarensa parantajan pesällä. Hän nousi ylös ja tassutti pesää kohden.
Lainepennun kulun kuitenkin pysäytti Mäntyviiksi.
“Lainepentu, oletko syönyt tänään vielä mitään?” naaras kysyi. Lainepentu vain nyökkäsi ja yritti päästä tämän ohitse.
“No mikäs sinulla nyt on? En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sinun noin kiihkeästi haluavan parantajan pesälle”, Mäntyviiksi kiusoitteli.
“Pois tieltä!” Lainepentu kivahti. “Näin Tuiskupennun siellä ja haluan tietää mitä on tapahtunut! Nyt päästä minut!”
“Selvä, muista kuitenkin pitää itsestäsi huolta”, Mäntyviiksi naukui samalla, kun lähti pois. Lainepentu viiletti suoraan parantajan pesälle ja pysähtyi käpälät liukuen sen suulle ja pisti päänsä sisään katsellen, miten Sumutassu nimiseksi tunnistamansa parantajaoppilas hääräsi jotain hänen sisarensa ympärillä.
“Onko kaikki hyvin lainepentu?” ääni hänen takanaan säikäytti siniharmaan naaraspennun ja hän käännähti ympäri. Hän näki klaanin parantajan Hehkuaskelen suoraan edessään. Tämän keltainen katse oli lukkiutunut suoraan pentuun ja hän näytti hieman huolestuneena. Lainepentu tuhahti ja nyökäytti päätään nopeasti kääntäen katseensa taas kohti sisartaan ja Sumutassua.
“Joo, joo, kaikki on hyvin. Tulin vain katsomaan mikä Tuiskupennulla on”, siniharmaa pentu mumisi. Hahkuaskel naukaisi jotain myöntävää ja poimi maasta yrttejä joita hän oli maahan laskenut.
Tämän tassuttaessa sisään, Lainepentu pujahti pesään. Hän tassutti pehmein askelin kohti sisartaan ja kuolonklaanin parantajaoppilasta eriparisilmiensä katse naulittuna sisareensa.
“Mitä tapahtui?” Lainepentu naukaisi heti sisarensa luokse päästyään. Tuiskupentu katsoi häneen hieman vaivaantuneena.
“Leikin hippaa Hiljaisuustassun kanssa ja kompastuin. Sitten tassuuni alkoi sattua”, hän kertoi. Lainepentu siristi silmiään ja käännähti ympäri. Hän huiskaisi häntäänsä ja lähti lampsimaan eteenpäin.
“Mihin sinä menet?” Tuiskupentu naukui hämmentyneenä ja yllättyneenä, kun hän alkoi astella kohti pesän suuta.
“Menen sanomaan Hiljaisuustassulle suorat sanat!” Lainepentu naukaisi äreästi.
“Ei! Ei se ollut hänen vikansa”, Tuiskupentu naukui. Lainepentu päästi huokauksen ja kääntyi sisareensa päin. Hänen siniharmaa turkkinsa väreili, kun hän tassutti takaisin tämän luokse. Hän hengitti syvään ja katsoi sisartaan hiljaa.
“Haluaisin vain syyttää asiasta jotakuta, se yleensä auttaa turhautumistani”, hän kertoi. Tuiskupentu katsoi häneen avuttomana.
“En tarkoittanut satuttaa tassuani - eikä Hiljaisuustassukaan!” hän naukaisi. Lainepentu nyökkäsi ja nuolaisi tämän päälakea. Tuiskupentu oli kyllä Lainepennun mielestä hieman höpsö. Ei tämä tietenkään halunnut satuttaa itseään. Lainepentu halusi tämän vain pysyttelevän turvassa ja välttävän itsensä satuttamista.
“Ole varovaisempi pöhkö. En halua tulla tulevaisuudessa katselemaan sinua tänne. Haluan nähdä sinut leikkimässä, harjoittelemassa, saalistamassa, mitä ikinä muuta kun täällä makoilemassa! En halua, että jäät tänne kököttämään, kun me olemme jo tulossa oppilaiksi”, hän naukui vakavalla äänellä. Hän välitti kyllä sisarestaan, mutta ei vain varsinaisesti osannut näyttää sitä, joten hän toivoi, että Tuiskupentu kokisi hänen sanansa vain huolestuneena huolehtimaan, eikä syyttelemisenä ja nuhtelemisena.
Hänen halunsa pitää sisarensa turvassa oli tosiasiassa hyvin suuri, mutta hän ei vain koskaan osannut tai halunnut näyttää sitä. Hän osittain tunsi sen olevan nöyryyttävää ja hölmöä ja näyttävän hänen olevan heikko. Se myös paljastaisi muille, mitä he voisivat käyttää aseensa, jos he yrittäisivät kiristää häntä.

//Tuisku?

Tuiskupentu oli mielissään mäyränselässä, mutta he vaihtoivat leikin pian hippaan. Hiljaisuustassu sai pennun nopeasti kiinni, mutta tämä kompastui ja kolli saattoi nähdä tämän katseessa kivun.
“Sattuiko sinuun?” kolli kysyi huolestuneena ja kyyristyi pennun eteen, jotta olisi samalla korkeudella kuin hän.
“Ei”, Tuiskupentu naukaisi ja katsoi muualle. Hiljaisuustassu tiesi, että se ei ollut totta. Hän roikotti etutassuaan ilmassa, ja valkoruskea oppilas oli varmempaakin varma, että naaraspentu oli satuttanut sen.
“Minä en tuota usko. Tiedät kai, että kivun peittäminen klaanitovereilta ei tee sinusta vahvempaa soturia. Joskus on ihan hyvä, että näytät kivun. Jos tassuasi ei hoideta, se voi mennä entistäkin huonompaan kuntoon ja sitten sinä tuskin voisit edes liikauttaa sitä. Joten sinä lähdet parantajan pesälle ja annat Hehkuaskeleen tutkia tuon tassun”, Hiljaisuustassu naukui jyrkästi. Tuiskupentu katsoi häneen hieman hermostuneena.
“Olen minä ihan kunnossa”, hän mutisi, mutta kolli ei sitä kuunnellut. Hän tassutti eteenpäin ja vilkaisi taakseen.
“Tule, mennään parantajan pesälle”, kolli naukaisi, mutta Tuiskupentu ei näyttänyt kamalan innostuneelta lähtemään. Hiljaisuustassu tassutti tämän luokse ja tarttui tätä niskanahasta.
“Hei! Päästä minut alas!” Tuiskupentu vinkaisi, mutta kolli ei huomioinut sitä. Hiljaisuustassu vain kantoi tätä kohti parantajan pesää ja päästi tämän alas vasta päästyään pesälle.
“Hehkuaskel! Oletko täällä?” Hiljaisuustassu huhuili. Sumutassu tuli kuitenkin paikalle.
“Hei! Hehkuaskel lähti jonkin aikaa sitten keräämään yrttejä, mutta hänen pitäisi tulla jo pian takaisin. Mutta minä voin auttaa ennen kuin hän tulee paikalle”, parantajaoppilas naukui. Hiljaisuustassu hymyili tälle ja räpäytti silmiään kiitollisesti.
“Voisitko tutkia Tuiskupennun? Hänellä ei vaikuttaisi olevan kaikki täysin hyvin”, kolli naukaisi. Tuiskupentu katsoi häneen hieman uhmakkaasti.
“Ei minulla mitään ole!” hän sanoi, mutta Sumutassu oli jo tutkimassa naaraspentua. Hiljaisuustassu nyökkäsi tälle.
“Minä menen nyt, mutta jos haluat leikkiä vielä myöhemmin, löydät minut luultavasti oppilaiden pesältä”, kolli naukui ja kääntyi lähtien pois. Hän antaisi Sumutassun työskennellä rauhassa ja jättäisi Tuiskupennun tämän hoidettavaksi.
Hiljaisuustassu tassutti oppilaiden pesään ja asettui omalle makuusijalleen samalla pesän sisäänkäynnille katsellen. Hän toivoi, että saisi seuraa, mutta suurin osa oppilaista oli harjoituksissa, eikä siis välttämättä tulisi hetkeen oppilaiden pesään.
Hiljaisuustassun yllätykseksi Säihkytassu tulikin paikalle. Kolli näytti iloiselta ja väsyneeltä ja hän asettui myöskin omalle makuusijalleen ja alkoi pestä turkkiaan.
“Hei, Säihkytassu!” Hiljaisuustassu tervehti. Toinen kolli nosti katseensa toiseen oppilaaseen.
“Tervehdys!” Säihkytassu naukaisi hyväntuulisesti.
“Olitko harjoituksissa?” Hiljaisuustassu kysyi pesätoveriltaan ja tämä nyökkäsi.
“Olin taisteluhatjoituksissa Veritassun kanssa. Hän jäi kuitenkin vielä leiriin syömään ja juttelemaann joidenkin sotureiden kanssa”, kolli kertoi. Hiljaisuustassu nyökkäsi. Hänkin olisi halunnut sisaruksen. Vaikka joskus kissat ssanoivatkin, että sisarukset olivat kamalia, monesti he kuitenkin puhuivat heistä välittäen.
“Minäkin olisin halunnut sisaruksia”, Hiljaisuustassu huokaisi. Säihkytassu hymyili hänelle lempeästi.
“Ymmärrän. Minä välitän Veritassusta paljon ja olisi vaikeaa kuvitella olla ilman häntä, mutta onhan ainoana pentunakin varmasti jotain hyötyjä”, kolli naukui.
“Niin kai”, Hiljaisuustassu naukaisi. Hän vaihtoi asentoa ja laski päänsä silmänsä sulkien ja kadoten unten syvyyksiin.

Lepakkohuudon täytyi pinnistellä estääkseen nauruaan, kun Hilleripilvi juuttui kuoppaan, johon oli saalistaan jahdannut. Hän kuitenkin tiesi hyvin, että se ei ollut naurun asia. Hänen saalistusparinsa oli jumissa kolossa ja heiltä kului kallisarvoista aikaa siinä.
Lepakkohuuto asettui kolon suun vierelle ja alkoi kaivaa sitä varovasti Hilleripilven ympäriltä.
“Koeta kaivaa maata ympäriltäsi kuitenkin välttäen sen sortumista. Jos saamme aukon tarpeeksi leveäksi, mahdut sen lävitse takaisin helposti”, tummanharmaa soturi naukui rauhallisella äänellä. Toisen soturin paniikki ei auttaisi tilannetta sitten lainkaan, joten hän yritti pitää itsensä rauhallisena rauhoittaakseen pesätoveriaan.
Lepakkohuudon jatkaessa kaivamista, hän saattoi huomata Hilleripilven alkavan liikehtiä ja vähitellen pääsevän takaisin pintaan päin. Lepakkohuuto tarttui tämän takapäähän etutassuillaan ja alkoi vetää auttaakseen häntä paremmin ulos.
“Ensi kerralla voisit arvioida kokosi ja jumiin jäämisen mahdollisuuden ennen kuin ryntäilet kaninkoloihin”, kolli murahti hampaidensa takaa vetäessään kollia kuopasta. Hän väisti pois, kun tämä ryömiä ulos kuopasta. Lepakkohuuto päästi tuhahduksen ja alkoi jo haistella ilmaa löytääkseen riistan hajuja, joita lähteä seuraamaan. Hän saattoi haistaa sen jäniksen, jota Hilleripilvi oli hetki sitten jahdannut. Sen hajun takaa hän saattoi kuitenkin haistaa oravan.
“Alahan jo tulla”; Lepakkohuuto naukaisi taakseen Hilleripilvelle katsellessaan suuntaan, johon oravan haju vei. Kolli höristi korviaan ja yritti kuulla, jos se mahdollisesti olisi lähistöllä.

//Hilleri?

Nuoren kollikissan sanat särähtivät korvissani. Hänen puheensa kuulostivat varsin ristiriitaisilta. Jos kolli havitteli rauhaa ja tasapainoa metsään, miksi hän ei ollut tarkkaavaisempi? Jos ei halunnut vaikeuksia, luulisi kissan huolehtivan erityisen tarkasti, että pysyisi omalla reviirillään. Oli ilmiselvää, etten voinut luottaa tämän kissan sanomisiin lainkaan. Hänen sanojensa ristiriitaisuus sai oletukseni vahvistumaan; eloklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kollin kasvoille piirtynyt hymy sai minut entistä suuremman inhon valtaan. Luuliko hän todella, että luottaisin häneen yhden vaivaisen hymyn ja ristiriitaisten sanojen ansiosta?
"Henkäystähti saa päättää, mitä tekee sinun kanssasi", lausahdin varsin kylmällä äänellä, aikomatta keskustella valkoturkkisen kollin kanssa enempää. Tiesin sen olevan turhaa, sillä eloklaanilaisten ajatusmaailma vain oli sellainen, ettei sitä ollut mahdollista ymmärtää. Tuskin he edes ymmärsivät sitä itse.
"Selvä", kolli tyytyi vastaamaan, eikä onnekseni puhunut enempää.

Matka leiriin taittui hiljaisuuden vallitessa. Leirin sisäänkäynnillä pysähdyin ja katsahdin valkean kollin vihreisiin silmiin. Hän kohtasi empimättä katseeni hento hymy kasvoillaan.
"Kulje aivan perässäni. Jos yrität pakoon, jäät kyllä kiinni", nau'uin terävällä äänellä ja viitoin kollin perääni. Hän seurasi mukisematta, eikä yrittänyt ollenkaan karkuun. Kenties kolli tiesi, ettei siitä seuraisi hänelle tai klaanilleen mitään hyvää. Piikkihernetunnelin toisessa päässä kohtasin Tattihallan pehmeän katseen. Hän näytti hämmästyvän ja muuttuvan todella varautuneeksi, kun perässäni astelikin eloklaanilainen. Kolli otti askeleen taaemmas, ja hänen kanssaan vartiossa oleva Tummasielu astui kollin vierelle.
"Mitä tämä on?" Tummasielu kysyi ja katsoi terävällä katseellaan eloklaanilaiskollia.
"Onko Henkäystähti pesässään?" sivuutin kollikissan kysymyksen, aikomatta kertoa tälle mitään enempää leiriimme saapuneesta vihollisesta. Tummasielu siristi silmiään, mutta nyökkäsi.
"Hän meni sinne juuri äsken."
Vastaus riitti minulle, joten viitoin eloklaanilaisen perässäni eteenpäin. En juurikaan katsellut ympärilleni, mutta tunsin kuolonklaanilaisten pistävät katseet turkillani. Kukaan ei pitänyt siitä, että eloklaanilainen oli saapunut meidän leiriimme. Ymmärsin sen täysin, mutta tiesin, että Henkäystähti halusi puhua viholliselle, joka oli ylittänyt rajamme. Kiersimme lammen ja kuljimme vesiputouksen takana sijaitsevan pesän edustalle. Vesiputouksen kuohu peitti kaikki pääaukion äänet alleen.
"Henkäystähti, oletko siellä?" kysyin, vaikka tiesin päällikön olevan pesässään. Kolli ei vastannut, vaan työnsi päänsä ulos kallionseinämässä sijaitsevasta pesästä. Hän näytti jopa hiukan ilahtuvan nähdessään minut, mutta kaikki ilo hävisi kuin tuhka tuuleen, kun raidallinen päällikkö näki takanani seisovan eloklaanilaisen. Päällikön katse oli täynnä inhoa ja vihaa, hän ei todellakaan sietänyt eloklaanilaisia, ja sellaisen näkeminen omassa leirissään näytti saavan kollin raivon partaalle.
"Tulkaa sisään", päällikkö komensi kylmällä äänellä ja vetäytyi takaisin hämärään pesäänsä. Annoin eloklaanilaisen mennä edeltä. Istuuduimme Henkäystähteä vastapäätä. Päällikön katse pysytteli visusti vihollisessa.
"Mitä tämä on?" kolli kysyi kääntämättä katsettaan minuun.
"Löysin tämän kissan rajan tältä puolen. Hän yritti livistää tiehensä, mutta sain hänet kiinni itse teossa", kerroin rauhallisella äänellä, katsoen Henkäystähteä päin. Kolli ei kuitenkaan vilkaissutkaan minua, vaan katsoi sinisillä silmillään vihollista kuin peläten tämän karkaavan, jos irrottaisi katseensa edes hetkeksi.
"En usko, että hän ymmärtää tekojensa vakavuutta", lisäsin vielä nopeasti. Halusin kertoa Henkäystähdelle kaiken oleellisen.
"Ei hätää, en minäkään. Saalistitko sinä meidän reviirillämme?" Henkäystähti kysyi, ja eloklaanilainen vastasi päätään pudistellen.
"Olen varma, että voimme selvittää tämän aivan rauhassa. Lupaan, ettei tekoni toistu enää koskaan", valkoturkkinen soturi lausahti. Henkäystähti pudisteli päätään.
"En usko, että tarkoittaisit sanojasi. Eloklaanilaiset eivät koskaan ole kunnioittaneet rajojamme riittävästi. Joka ikinen kerta joku typeristä jäsenistänne rikkoo yhdessä laadittuja sääntöjä ja ylittää rajamme. Pidätkö sinä sitä rauhan vaalimisena?" päällikkö kysyi ärähtäen.
"Olen varma, että ne ovat olleet vahinkoja. En usko, että yksikään eloklaanilainen tahtoisi tarkoituksella aiheuttaa riitaa", kolli vastasi ja katsoi Henkäystähteä vienosti hymyillen. Päällikkö ravisteli päätään.
"Kyllä minä tunnen sinunlaisesi kissat. Puhutte minkä kerkeätte, mutta tekonne ovat täysin ristiriidassa sanojenne kanssa. Jos tarkoittaisit sanojasi ja todella arvostaisit rauhaa, et olisi alkuunkaan ylittänyt rajaamme. En aio keskustella sinun kanssasi enempää. Lähdemme Eloklaanin leiriin ja kerron Mesitähdelle, että hän saa luvan antaa sinulle tuntuvan rangaistuksen. Minä en siedä tällaista käytöstä sinunlaisiltasi, en sitten alkuunkaan", kolli tuhahti silmiään siristäen ja nousi ylös. Ensimmäistä kertaa hänen sininen katseensa pysähtyi minuun.
"Sinä lähdet mukaani", päällikkö komensi ja kulki edellämme ulos pesästään.

//Korte?

Seurasin silmilläni haukan nilkuttavaa lentoa taivaan korkeuksiin. Olimme selvästi onnistuneet haavoittamaan sitä, joten en uskonut sen palaavan kiusaamaan meitä tai muitakaan kuolonklaanilaisia vähään aikaan.
Katseeni siirtyi isääni, kun tämä otti pari askelta suuntaani pahoitellessaan aiempaa lamaantumistaan. Kollin käytös oli kieltämättä ollut outoa; en ollut koskaan nähnyt soturia yhtä pelokkaana ja ahdistuneena kuin haukan hyökätessä. Pennusta asti oli pitänyt isääni hurjana, vaaroja kaihtamattomana taistelijana, mutta äsken näkemäni kissa oli ollut siitä pelkkä varjo vain. Pieni huolenpoikanen nosti päätään sisälläni.
“Olen ihan kunnossa”, vakuutin ja pomppasin jaloilleni demonstroidakseni tätä, mutta sävähdinkin kyljissäni tuntuvaa kipua. Taivutin kaulaani takaruumiini suuntaan ja huomasin kyljestäni puuttuvan karvatukkoja. Haukan kynnet olivat tehneet syviä, verta vuotavia uurteita karvattomiin iholäntteihin. Minun ei tarvinnut kurkistaa toiselle sivulleni tietääkseni, että se oli vähintään yhtä pahan näköinen.
“Ei se mitään, isä”, kiirehdin naukumaan Sähkötuholle, ennen kuin tämä ehtisi vaipua itsesyytöksiin nähtyään haukan tekemät jäljet. “Minun olisi pitänyt olla valppaampi ja kiinnittää enemmän huomiota siihen linnun huutoon.” Normaalisti olisin epäilemättä sysännyt syyn jonkun toisen niskaan, mutta isäni näytti jo nyt niin syylliseltä, etten halunnut ainakaan pahentaa hänen oloaan.
“Oletko sinä kunnossa?” tiedustelin kollilta hieman huolestuneena. Vaikka tämä ei näyttänyt ottaneen fyysistä osumaa, hänen mielentilansa sai turkkini kihisemään kuin siinä olisi ollut muurahaisia.

//Sähköliini? :c

Haukka keskittyi huitomaan minua kiukkuisesti ja jouduin hitaasti perääntymään sen iskujen seurauksesta. Minun oli mahdoton saada huitaisujani perille, kun lintu oli jatkuvassa liikkeessä kynnet ja nokka ojossa valmiina hyökkäämään. Onneksi hetki sitten vapautunut Virtaviima hyökkäsi petolinnun kimppuun, eikä sulkaveikko huomannut odottaa sitä. Lintu kääntyi vihaisena ympäri ja Virtaviima jonkun aikaa raahautui sen selän sulkapeitteessä kunnes lintu sai heitettyä tyttäreni irti kimpustaan. Sitten se suuntasi taivaalle nähdessään jäävänsä saaliitta. Sen siiveniskut olivat hieman kömpelöityneet taistelun seurauksena ja höyhenpeite oli repaleineen sotkuisen näköinen.
Kyyristyin huohottamaan hetkeksi. En ollut varma oliko hengitykseni kiihtynyt kiihkeästä taistelusta vai paniikista, mutta kunhan saisin hetken vedettyä henkeä oloni varmasti tasaantuisi. Toivottavasti.
Etsin katseellani Virtaviiman, joka oli vähän matkan päässä minusta pudistelemassa turkkiaan.
“Oletko kunnossa?” kysyin huolestuneena hengästykseni lomasta ja otan muutaman askeleen tytärtäni kohti, “en tiedä mikä minuun meni. Ihan kuin olisin unohtanut kaiken oppimani. Olen niin pahoillani Virtaviima, minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Eihän sinuun sattunut?” Oli minun vikani jos Virtaviima oli loukannut itsensä. Minun olisi pitänyt syöksyä heti häätämään haukka hänen kimpustaan.

//Virtaliini? :(

Tyhmä, typerä, höyhenaivoinen, idioottimainen paisunut pulu! Se yritti ihan tosissaan viedä minut mukanaan taivaisiin, vaikka olin selvästi sille liian raskas kannettavaksi. Joko tämä haukan typerys oli sokea eikä erottanut kissaa jäniksestä tai sitten se oli vain totaalinen taulapää.
Isäni oli ikuisuudelta tuntuneen epäröinnin jälkeen syöksynyt avukseni ja ryhtynyt nyhtämään kynsillään linnun sulkapeitettä. Hän oli onnistunut loikkaamaan haukan selkään ja jakeli sieltä käsin iskuja koukkunokalle, jota kissan yritykset tuntuivat lähinnä ärsyttävän. Se piti kyljistäni itsepintaisesti kiinni samalla kun räpytteli hurjasti voimaikkaita siipiään ja yritti karistaa selkäänsä nousseen salamatkustajan kyydistä.
Sähinäni särkyi tuskaiseksi ulinaksi kynsien uppoutuessa yhä vain syvemmälle ihooni, kun lintu tempoili vimmaisesti joka suuntaan. Kipu sumensi näkökenttäni hetkellisesti, ja hetken ajan pelkäsin loppuni jo koittaneen, kun yhtäkkiä tunsin otteen ympärilläni löystyvän.
Haukka oli irrottanut otteensa minusta ja keskittyi nyt täysin häätämään isääni kimpustaan. Adrenaliiniryöpyn antamien voimien avulla rynnistin vanhemman soturin avuksi ja yritin tähdätä iskuni petolinnun siipiin. En antaisi tämän ketunläjän päästä pälkähästä näin vähällä!

//Sähkö-iskänen? :(

Sydämeni hyppäsi kurkkuuni kun näin aivan tyhjästä ilmestyneen suuren haukan kaartavan Virtaviiman ylle. Adrenaliini sykki suonissani, eivätkä jalkani heti halunneet toimia. Kuulin vain kuinka tyttäreni kiljaisi, kun suuri petolintu upotti terävät raatelukyntensä Virtaviiman harmaaraidalliseen turkkiin. Pakokauhu alkoi vallata minut, en voinut liikkua. Kehoni oli lakannut tottelemasta. Virtaviima yritti huitoa selkäpuolelleen takertunutta lintua parhaansa mukaan, mutta iskut eivät menneet perille. Haukka oli saanut yliotteen. Korvissani pauhasi.
Suustani pääsi järkyttynyt henkäys kun lintu yritti nostaa Virtaviimaa ilmaan. “
Virtaviima!” huudahdin hädissäni. Naaras rimpuili parhaansa mukaan pitkien kynsien otteessa, mutta lintu tiukensi vain kiukkuisesti otettaan. Silloin kahleet vapauttivat minut ja syöksyin kynnet ojossa kohti haukkaa.
Tartuin linnun ruskeisiin pyrstösulkiin hätäisesti ja otteeni oli huono. Tassuni tuntuivat heikoilta, kuin ne olisivat muuttuneet yhtäkkiä heiveröiseksi oksiksi jotka taipuvat tuulessa. Kaikki varmuus oli poissa ja iskuni olivat pelkkää sohellusta.
Otteeni lipesi ja muutama sulka jäi suuhuni. Syljin höyheniä ja yritin saada tukevampaa otetta. Epätoivo vain kasvoi sisälläni. Näin vain mielessäni kuinka Virtaviima lentäisi pian pois tämän saastan kynsissä. Kuulin korvissani kissojen rääkynän ja tuskanhuudot. Ilma oli painavaa ja ahdasta hengittää. Tuntui kuin ympärilläni olisi ollut suuri kissojen massa ja henkeäni ahdisti. En saisi hävitä tätä taistelua. Tätä sotaa. Virtaviima pitäisi pelastaa.
Loikkasin uudestaan haukan selkään ja aloin raastamaan kynsilläni tämän vahvaa sulkapeitettä.


//Virta-lapsonen? :0

Höristin korviani pikkulinnun päästäessä jossain lähistöllä ilmoille terävän varoitushuudon. Isäni se näytti saavan varpailleen. Kollin karvat väreilivät levottomasti hänen tähyillessään puihin kuin etsien vaaraa, joka oli saanut siivekkään kirkaisemaan ääneen.
Ravistelin epämiellyttävän tunteen turkistani. Rääkyjä oli kaiketi säikähtänyt meitä. Katsahdin isääni viikset huvittuneesti väpättäen, mutta hän näytti edelleen huolestuneelta. Kosketin hellästi hännälläni kollin lapaa ja yritin tavoittaa hänen poukkoilevan katseensa.
“Se oli vain lintu, isä”, sanoin tyynnyttelevästi ja antauduin sen jälkeen isoon venytykseen osoittaakseni hänelle, ettei mitään vaaraa ollut. “Ne nyt huutavat milloin mistäkin syystä. Tiedäthän, niillä on linnunaivot!” Naureskelin vähän omalle jutulleni ja otin pari askelta eteenpäin.
Edessäni levittäytyi avomaa metsänrajan jäädessä taakseni. Ilma oli vaaleanharmaa ja levoton. Imin suuhuni sitä ja yritin löytää merkkejä riistasta.
“Virtaviima!”
Yläpuoleltani kuului äänekästä havinaa, ja samassa kivun väreet kulkivat aaltoina ympäri kehoani terävien kynsien upotessa kylkiini. Kauhistunut rääkäisy karkasi suustani, enkä kunnolla ylettänyt vääntämään ylävartaloani iskeäkseni kimppuuni hyökännyttä haukkaa päin kynsilläni.
Sydämeni tuntui hyppäävän kurkkuuni tajutessani petolinnun yrittävän nostaa minut ilmaan.

//Isukki-Sähkö? D:

Virtaviima oli juuri vuodattanut minulle hyvin selväsanaisesti sisälleen patoutuneen vihan eloklaanilaisia kohtaan. Ymmärsin tyttäreni pettymyksen. Kuolonklaanin kunnia oli ollut vaakalaudalla ja se varmasti kolhaisee kenen tahansa klaaniinsa uskollisesti suhtautuvan soturin egoa. Mutta silti en nähnyt asiaa ihan niin mustavalkoisesti. En pitänyt eloklaanilaisia aivan niin vastenmielisinä, kuin moni muu kuolonklaanilainen. He olivat kissoja siinä missä mekin, mutta jos he alkaisivat aiheuttaa klaanillemme ongelmia, silloin suhtautumiseni olisi tietenkin eri. Suojelisin Kuolonklaania kaiken muun ylitse - paitsi tietenkin perheeni.
“Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Minusta sinun kannattaa kääntää turhautumisesi uudeksi voimavaraksi, sisäinen tulesi tekee sinusta voimakkaan soturin, kunhan et tuhlaa sitä pelkästään eloklaanilaisten inhoamiseen. Olen ylpeä siitä, kuinka uskollisesti ajat Kuolonklaanin etua ja kuinka tärkeää kunniamme sinulle on”, sanoin. Virtaviimalla oli todellisen soturin sielu. Pelkäsin vain, että hän keskittyisi liikaa eloklaanilaisvihaansa.
Ympärillämme tuntui oudon hiljaiselta ja ainut selvästi havaittava ääni oli painavan rännän lätinä. Se ei tiennyt hyvää saalistuksen kannalta, jos kaikki saaliseläimet olivat pakoilemassa keliä. Jostain syystä minusta tuntui siltä, että hiljaisuudessa oli jotain epätavallista. *Ei, rauhoitu nyt Sähkötuho, ajattelet taas liikaa.* Yritin puhua järkeä itselleni. Viime aikoina asiat eivät olleet olleet hyvin. Olin huomannut kroonisen pelkotilan juurtuneen ajatuksiini ja olin jatkuvasti aivan liian valppaana. Kaikista vakuutteluistani huolimatta en vain voinut olla huomaamatta sisälläni kasvavaa ahdistuksen tunnetta. Vedin syvään henkeä, mutta rauha ei silti laskeutunut kehooni.
“Onko täällä sinustakin jotenkin hiljaista?”
Ja sitten ilman lävisti pieni, mutta aavemainen pikkulinnun levoton huuto.


//Virta-tytär? :)

Ilahduin isäni kysymyksestä ylettömästi. Jos kuka tahansa muu olisi kysynyt sen, olisin luultavasti vain muljauttanut tälle silmiäni ja käskenyt painua kuuseen, mutta Sähkötuho oli tässäkin tapauksessa poikkeus.
“Ihan hyvin”, vastasin, vaikka en oikeastaan ollut varma, oliko se totta. Olin toki iloinen päästyäni takaisin tuttuun Kuolonklaanin leiriin haisevien eloklaanilaisten keskeltä, mutta en voinut olla tuntematta pienoista ärtymystä nöyryyttävästä perääntymisestämme. Kun Mesitähti oli astellut leiriin typerien hännystelijöidensä kanssa, meillä ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä. Eloklaanilaiset olivat onnistuneet yllättämään partiossa olleen Lampiväreen ja päässeet sen myötä livahtamaan meidän reviirillemme pelastamaan vangitut toverinsa. Niin epäreilua!
“Minua kyllä edelleen turhauttaa se, miten eloklaanilaisten kanssa kävi”, tunnustin lopulta isälleni, sillä minusta tuntui, että saatoin avautua hänelle asiasta. “En voi vieläkään uskoa, että ne variksenruoalta löyhkäävät vetelykset onnistuivat pakenemaan! Heistä tulee takuulla olemaan meille riesaa jatkossakin.” Luimistin korviani turhautuneena ja vilkaisin siihen suuntaan, jossa Eloklaanin reviiri sijaitsi, aivan kuin olisin voinut nähdä ne loiset juonittelemassa seuraavaa siirtoaan.

//Sähkö-iskä? :}

Katsoin tytärtäni, joka vaikutti oikeasti innostuneelta sopimastamme metsästysreissusta. Minustakin oli mukava päästä viettämään hänen kanssaan aikaa kahden, sillä se jäi harmillisen vähälle muiden klaaniaskareiden lomassa. Olin kaivannut jotain tällaista.
“Mennään vain”, sanoin hymyillen Virtaviimalle ja huitaisin hännälläni räntäsateen kokkaroittamaa ilmaa. Ravistin koko ajan enemmän kastuvaa turkkiani ja vilkaisin apaattisten pilvien täyttämälle taivaalle: “emmeköhän me pärjää tämän kelin kanssa. Toivotaan vain, että saaliseläimetkin ovat samaa mieltä, eivätkä ole vain värjöttelemässä koloissaan.”
Lähdimme Virtaviiman kanssa kävelemään rinnakkain kohti sankempaa havumetsää. Nenääni tulvahti raikas ikivihreä tuoksu, jota niin rakastin. Kuolonklaanin metsät olivat tuntuneet minulle aina kodilta, paikalta jossa sieluni sai levätä. Jopa lehtisateen ja lehtikadon aikaan havujen vehreyden alla oli sellaista selittämätöntä lämpöä ja turvaa, mitä muut kuin kuolonklaanilaiset eivät tuntuneet ymmärtävän.
“Miten sinulla on mennyt viime aikoina?” kysymykseni saattoi olla minulle hieman epätyypillinen ja usein tällainen jutustelu teki oloni hyvin epämukavaksi, mutta tässä tapauksessa se ei haitannut. Halusin todella kuulla Virtaviiman elämästä, sillä hän oli minulle rakas.


//Virta? heheh

Painauduin tiiviimmin vasten leirin ulkomuuria välttyäkseni kastelemasta turkkiani juuri alkaneessa räntäsateessa. Kirosin huonoa säätä mielessäni; juuri kun minun ja isäni oli ollut tarkoitus lähteä yhdessä metsälle, keli oli päättänyt tehdä tepposet.
Olimme sopineet eilen illalla lähtevämme auringon noustua, mutta olin herännyt paljon aikaisemmin kuin oli ollut tarkoitus ja kyllästynyt odottamiseen, joten niinpä olin tullut leirin ulkopuolelle haukkaamaan happea. Harmi kyllä sää oli pilannut virkistävän hetkeni lähes saman tien.
En kuitenkaan ehtinyt murjottaa kovin pitkään, sillä kohta korviini kantautui lähestyvien käpälänaskelten töminää. Haistoin Sähkötuhon ennen kuin näin hänet, ja nousin varsin vauhdikkaasti tassuilleni ehtiäkseni häntä vastaan.
Raidallinen soturi asteli ulos leiristä ja ravisteli paksua turkkiaan. Nostin tuuhean häntäni tervehdykseen kehräyksen kanssa. Isäni oli yksi niistä harvoista kissoista, jota saatoin tervehtiä vilpittömän iloisesti. Hän oli lempikissani koko klaanissa Kyyhkypyrähdyksen lisäksi.
“Joko mennään?” katsoin Sähkötuhoon malttamattomana. Oloni oli yhtäkkiä kuin pikkupennulla, joka oli pääsemässä ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle vanhempansa kanssa. “Tämä räntäsade alkoi aivan yllättäen, mutta tuskin se kauaa kestää.” Ravistelin märkää vesihilettä turkiltani puistatuksen kera. Saisin nuolla karvojani kuivaksi vielä huomennakin!

//Sähkö? B)

Jääviilto oli kuin pentu, vihainen siitä, ettei saanut jotain, minkä olisi halunnut ja jonka kuvitteli kuuluvan hänelle. Varmasti jokaiselle muulle Kuolonklaanissa oli sanomattakin selvää, miksi minä olin Jääviiltoa sopivampi tehtävään. Hän oli liian räjähdysherkkä ja aggressiivinen, puhumattakaan siitä, miten ilkeä kolli oli muille ilman syytä. Jääviillon olisi pitänyt hiukan hioa vuorovaikutustaitojaan. Olisin voinut sanoa kaiken tämän ääneen, mutta en kokenut halua kääntää veistä haavassa. Sitä paitsi tunsin outoa myötätuntoa soturia kohtaan. Jääviilto ei tosissaan vaikuttanut käsittävän, miksi Henkäystähti ei ollut valinnut häntä. Epäilemättä hän tunsi olonsa petetyksi. Kuten punertavaturkkinen kolli sanoikin, hän oli ollut aivan Henkäystähden ensimmäisten tukijoiden joukossa. Minä olin hypännyt kelkkaan myöhemmin.
"Olen varma, että Henkäystähti arvostaa sinua. Hän määräsi sinut tappamaan Punatähden: ei hän olisi uskonut sellaista tehtävää kissalle, johon ei luottaisi ja jota ei pitäisi suuressa arvossa", selitin tietäen, että katuisin varmasti tulevaisuudessa Jääviillon lohduttamista. Oikeastaan kaduin sitä jo heti seuraavalla hetkellä, kun Jääviilto avasi taas suuren suunsa.
"Tietysti hän arvostaa minua!" punaruskea soturi tuhahti ja katsoi minua kuin tyhmää. "Henkäystähti on vain itsekäs eikä halua antaa minulle liikaa valtaa! Hän varmaan pelkää, että olisin häntä parempi sen käyttämisessä."
"Varmaan", murahdin sarkastisesti ja pyöräytin silmiäni. Miksi ihmeessä välittäisin Jääviillon herkistä tunteista, kun hän tuntui olevan näin pihalla? Yhtäkkiä kollin seura alkoi käymään jälleen hermoilleni, ja koin parhaaksi poistua paikalta omaan rauhaani.
"Kuulustellaan joitain epäiltyjä huomenna partiossa", sanoin ja nousin seisomaan pudistaen turkiltani sille pudonneen kuivuneen lehden. En jäänyt enää kuuntelemaan Jääviillon vastausta, sillä en halunnut antaa hänelle mahdollisuutta perääntyä tai alkaa inttämään vastaan, vaan pyyhälsin pois paikalta.

Kuten eilen Jääviillolle ilmoitin, partioita järjestellessäni ilmoitin itseni, hänet sekä Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon aurinkohuipun rajapartioon. Kenties olisi ollut järkevää ottaa mukaan joku kolmaskin kuulustelemaan, jotta meillä olisi ollut ylivoima. En kuitenkaan halunnut enää sotkea yhtään enempää kissoja mukaan asioihini. Sitä paitsi, kuten Jääviillollekin sanoin, olisi tämä hoidettava hienovaraisesti. En todellakaan halunnut koko klaanin tietävän tekemisistäni, sillä silloin saisin ensinnäkin vain lisäpaineita, toiseksi petturi saisi varoituksen etsinnöistäni. Oli parempi toimia hiljaa ja salassa.
Odottelin Jääviillon kansa uloskäynnillä kahta nuorempaa soturia. Katsoin häntä terävästi: vaikka Jääviilto oli vakuutellut kykenevänsä tehtävään, ei häntä tunnettu mitenkään erityisen varovaisena kissana. En todellakaan antaisi kollin pilata kaikkea.
"Muista mitä sanoin: meidän on toimittava hienovaraisesti", sanoin siristäen kollille epäilevästi silmiäni. Jääviilto tuhahti.
"Pidätkö minua aivan tyhmänä?" hän sihahti takaisin juuri, kun kaksi muuta soturia saapui paikalle. Soturin kasvoilla oli edelleen kireä ilme, mutta hän ei toisten edessä enää alkanut minua sättimään. Hyvä niin.
"Käydään läpi Eloklaanin raja. Sen kanssa ei voi olla liian tarkkana näinä aikoina", ilmoitin partiolle, vaikka rajojen turvallisuus ei ollutkaan mielessäni aivan etualalla tällä hetkellä. Tämän partion tarkoitus oli aivan jotain muuta kuin klaanimme reviirin turvaaminen, ja toivoin, että löytäisin syyllisen näiden kahden epäillyn joukosta.
"Mennään sitten", murahdin ja lähdin astelemaan ulos leiristä. En oikeastaan ollut ajatellut tarkemmin, miten kuulusteleminen tulisi tapahtumaan. Tietenkään emme varsinaisesti kuulustelisi heitä; meidän olisi naamioitava kysymykset osaksi jotain tavallista keskustelua. En halunnut liikaa suunnitella sanomisiani etukäteen, sillä sitten keskustelu olisi luonnotonta, mikä todennäköisesti vain saisi Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon epäluuloisiksi.

//Jää?

Kuulen kuinka sisareni maukui jotain ilmiselvästi yritäen lohduttaa minua tai jotain mutta en kyennyt vastamaan. Sydämeni tuntui olevan niin suurissa palasisa että sitä ei saisi kootua enään koskaan.. Ainakaan täysin ehjäksi. Aikaisin silmäni itkuisena ja nousin vaivaloisesti istumaan mieli täynnä surua. Silmissäni loisti lasitunut katse täynnä murhetta. Katsahdin surulisena sisartani ja toivoin surulisena että välimme olisivat selvät nyt.. Laahustin surun murtamana pois sisareni luota kohti oppilaiden pesää, kun olin makuualusillani niin asetuin surullisena makuualusille nukkumaan sulkien silmäni ja yritäen nukahtaa, toivoin että kun heräisin niin olisin paremmalla päällä. Mutta en vain millään ollut saada unta joten nousin seisomaan ja laahustin uudestaan ulos pesästä leirin nurkaan joka oli kauimaisena pentutarhasta. Käperyin edelleen surua sydämelläni maahan ja ajattelin että nukuisin siinä. Asetin kuononi käpälilleni ja suljin silmäni. Aukaisin silmäni aivan hetken päästä kun joku kosketti Minua hellästi.
"Jätä minut rauhaan..", maukaisin kissalle. En välittänyt pätkääkään vertaa kuka kissa oli ollut.. Halusin vain olla rauhassa. Käänsin nopeasti katseeni taakseni ja näin tulisielun joka näytti melko huolestuneelta. Räpäytin itkuisia silmiäni ja tuijottin tätä sydän syrjällään. Tunsin että tulisielu ei suostuisi lähtemään luottani ennenkuin kertoisin mikä oli hätänä. Silmissäni loisti lasitunut katse, käänsin katseeni hetkeksi pois ystävästäni kunnes lopulta nousin seisomaan ja käänyin tulisielua kohden.
"Uskon että et aijo lähteä ennen kuin kerron mikä on ongelmana...?" mau'un silmät sumeina surusta. Tulisielun silmissä loisti huolestunut ja välittävä loiste ennen kuin naaras kosketti minua hellästi kuonnollaan ja hymyili lempeästi.
"En voisi olla rauhassa jos tiedän että ystäväni olisi surullinen enkä tietäisi miksi.. Haluaisin auttaa sinua siinä mikä ikinä ongelmasi onkaan", tulisielu maukaisi vastaukseksi kysymykseeni. Tunsin pienen ilon pilkahduksen sisälläni mutta se ei kyennyt peittäämään suruani. Suljin silmäni surulisesti.
"Tulisielu.. Ongelmaani ei todellakaan ole helppoa ymmärtää..", maukaisin mutta ääneni katkesi ja olin jo alkaa itkeä mutta sain vain juuri estetyä sen. "Enkä halua todellakaan kertoa siitä nyt.. En ole vamis..!" lisäsin sydän syrjällään. Tulisielu näytti ymmärtävän, sillä ystäväni nyökkäsi ja tassuti pois luotani jätäen minut rauhaan. Olin surullinen siitä että olin joutunut tekemään niin elikkä lähettämään ystäväni pois mutta toivoin että hän ymmärtäisi.. Kertoisin siitä sitten kun olisin valmis.. Tassutin hitaasti oppilaiden pesää ja käperyin maakualussilleni nukkumaan. Suljin silmäni ja yritin parhaani mukaan saada unta. Kuitenkin yllättäen kuulin kuinka joku tuli sisään pesään, käänsin Katseeni ja näin syöksytassun. Syöksytassu huomasi minut ja tämän jäänsiniset silmät laajenivat tyrmistyksestä. Kolli ei kuit rynnänyt luokseni vaan seisoi vain siinä typertyneen näköisenä. Räpytin silmiäni ja nousin istumaan.
"Oletko kunnossa?" syöksytassu kysyi lopulta päästyän yli tyrmistyksestä. Silmäni painuivat viiruiksi ennen kuin vastasin. Mielessäni mylläsi edelleen, olin edelleen hyvin surullinen ja pettynyt itseeni. Lopulta kuitenkin vastasin kollille.
"Olen.. Tarvitsen vain vähän lepoa..", maukaisin ääni täynnä surua. Syöksytassu nyökkäsi ja tassuti pois ilmiselvästi vastahakoisena. Hymyilin kollin perään ja laskeuduin takaisin maakualusilleni, suljin silmäni nukahdin viimeinkin..

AMPIAINEN
Tuiskupentu: 13kp - Kokemuspisteet ja tarinat pentuna kerätty. Tuiskupennun tuleva mestari kerrotaan, kun Säröpentu ja Lainepentu ovat myös keränneet pisteet ja tarinat tai olleet kaksi kuukautta pentuina.
Kamomillatassu: 10kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 23kp! -

ELANDRA
Sulkavirta: 7kp -
Jääviilto: 19kp -
Tuhkajuova: 11kp -

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 13kp -
Hilleripilvi: 9kp -

KÄÄRMIS
Lainepentu: 14kp -
Lepakkohuuto: 17kp -
Hiljaisuustassu: 9kp -

SAAGA
Säröpentu: 5kp -
Rosmariinitassu: 10kp -

Katsoin hiljaisuustassua innokkaasti ja nyökkäilin, ja pompahdin ilmaan.
"Joo!", hihkaisen innoissani ja pomppin ylös ja alas innoissani. Hiljaisuustassu kehräsi hymyilen ja asetui matalaksi jotta pääsisin kollin selkään, kun olin siinä kunnolla niin hiljaisuustassu nousi pystyyn ja alkoi vaapua eteenpäin. Hihkuin riemuissani. Se oli tosi kivaa! Hiljaisuustassu vaapui kuin ei jaksaisi kantaa minua mutta tiesin hyvin että kolli kykeni kantamaan minut!
*miksiköhän hänen nimensä on hiljaisuustassu? Ei hän ole yhtään hiljainen..*, mietin mielessäni. *ehkä kysyn sitä myöhemmin häneltä*, päätin.
"Voidaanko leikkiä jotain muuta nyt!" hihkaisin hiljaisuustassulle ja pudotauduin pois kollin selästä. Istuuduin maahan kollin eteen ja odotin että tämä ehdotaisi jotain leikkiä mutta ei hän ilmiselvästi osannut päättää mitä leikkiä ehdotaisi joten päätin ehdottaa itse leikkiä.
"Leikkitään hipaa tai piilosta", mau'un. Hiljaisuustassu nyökkäsi hymyillen. Kosketin hellästi hiljaisuustassua ja lähdin karkuun.
"Hippa!" huusin innoissani juuri ennen kuin hiljaisuustassu tajusi lähteä perään. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani lähti. Yhtäkkisesti tunsin kuinka hiljaisuustassu kosketti minua ja huudahti.
"Hippa!" hiljaisuustassu huudahti. En kuitenkaan kyennyt samaan jalkojani totelemaan ajoissa, vaan kompastuin johonkin tassuissani ja lennähdin tyrmistyneenä maahan toisen etutassuni päälle. Tassuun iski kipu ja aloin uikuttaa. Nousin hitaasti pystyyn mutta en kyennyt laskemaan etutassuani maahan siinä tuntui kivuliaasta kipua. Käänyin vaivaloisesti ympäri ja silmissäni loisti kivulias pilke, nilkutin hiljaisuustassun luo ja asetuin kollin eteen silmissä loistaen kivulias pilke mutta sen peiti miltei kokonaan harmi. Tuijotin läpitunkevasti hiljaisuustassun silmiin näin niissä tyrmistysen. vilkaisin nopeasti etutassuani, laskin sen maahan yritäen kestää kipua, kuitenkin nostin sen taas ilmaan pienehkön äänähdyksen saatelemana.
*hiirenpapanat.. Mitähän tälle käpälälle nyt tuli?* marisin ja tuijotin närkästyneenä omaa etukäpäälääni joka tykkyti edelleen kivuliaasti. Nostin kaatseeni ylös päin hiljaisuustassuuun esitäen että pidin käpälää ilmassa ihan vain huvin vuoksi, vaikka siihen sattui ihan kamalasti.. Tunsin että hiljaisuustassu oli tajutunut mitä oli tapahtunut mutta päätin että en suostuisi myöntämään sitä vaan yritäisin saada kollin uskomaan olevani täysin kunnossa.
//hiljunen?

Istuin hämilläni siskoni vieressä, kun tämä itki. En oikein tiennyt mitä tehdä tai miten lohduttaa, jos Kamomillatassu edes kaipasi lohdustusta. Hän mutisi jotain Lainepennusta. Tunnistin pennun Säröpennun ja Tuiskupennun sisareksi. Siristin silmiäni.
“Hei. En minä ole Lainepentu”, sanoin ja kosketin itkuisen naaraan lapaa tassullani.
“Kaikki on hyvin”, lohdutin vielä ja silitin tassullani hänen selkäänsä. Olikohan Lainepentu tehnyt jotain siskolleni? Jos oli panisin sen katin rääpäleen kostamaan.
“Haluatko kertoa mitä tapahtui?” kysyin hiljaa kumartuen hieman lähemmäs naaraan päätä.
“La-Lainepentu h-hän sanoi minulle tosi pahoja juttuja”, sisar ähki ja änkytti. Hän vaikutti uupuneelta ja tosi surulliselta. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut kuulla sanat itse eikä sisareni tarvitsisi kärsiä. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja, kun näin hänet surullisena minustakin tuntui pahalta.
“Hän sanoi t-toivovansa, että kaikki perheenjäseneni ku-kuolevat. Hän s-sanoi myös, että Tu-Tulisielu on-” naaraan änkytys teki puheesta selvän saamisen aika vaikeaksi mutta yritin kuitenkin kuunnella, kun hän keskeytti puheensa kokonaan tiesin, että kertominen olisi hänelle liian rankkaa.
“Ei muistella sitä nyt. Tulisielu on kissa missä muutkin ja niin olet sinäkin. Minä välitän sinusta ja minä en kuole pois lupaan sen”, nau’uin. En tiennyt voinko edes luvata sellaista mutta tiesin, että jos kuolisin joskus tekisin sen sisareni edestä. Hänen elämänsä oli arvokas vaikka oli tietysti muidenkin mutta, jos hän joskus joutuisi vaaraan siinä rytäkässä kuolisi vain yksi kissa ja se olisin minä.
“Olet turvassa nyt. Minä olen tässä”, sanoin vielä lohdutellen pesätoveriani. Toivoin, että se auttaisi edes vähän.

//Kamo?

​Pimentovarjo oli ollut juuri sopivasti järjestämässä partioita, kun Hilleripilvi oli saapunut paikalle norkoilemaan. Hänet oli valittu mukaan metsästyspartioon Lehtituulen ja Hiljaisuustassun kanssa, mistä hän ei voinut sanoa olevansa erityisen riemuissaan. Hän ei tuntenut kumpaakaan järin hyvin, joten hän ei osannut sanoa, kuinka tylsä reissusta tulisi. Hiljaisuustassussa vaikutti olevan potentiaalia, mutta hän olisi varmaankin tiukasti mestarinsa lieassa kiinni partion aikana.
Tilanne alkoi näyttää jo vähän paremmalta, kun mukaan tuli vielä Lepakkohuuto, joka oli saanut soturinimensä vain vähän ennen Hilleripilveä. He olivat olleet oppilaina samaan aikaan, mutta eivät olleet juuri jutelleet. Hänen riemukseen tummanharmaa kolli lähestyi häntä oma-aloitteisesti, mikä tiesi loppua tylsyydelle.
“Kiitos”, Hilleripilvi vastasi rintaansa röyhistäen, kun Lepakkohuuto onnitteli häntä soturinimestään. “Oli jo aikakin saada se.” Kohteliaisuudesta hän palautti onnittelut pesätoverilleen: “Onnea sinullekin nimestäsi, se on todella vaikuttava.” Eikä hän valehdellut sanoessaan niin, sillä hänen mielestään Lepakkohuuto todellakin oli sykähdyttävä nimi. Henkäystähti tosiaan taisi nimien keksimisen.
“Ovathan kaikki kuulolla?” Hilleripilven korvat käännähtivät eteenpäin Lehtituulen nau'un suuntaan. Naaras oli pysähtynyt ja kääntynyt kasvotusten perässään tulevan partion kanssa. “Hajaannumme tässä kohtaa. Minä ja Hiljaisuustassu lähdemme joen suuntaan ja te kaksi menette Lehtikuusilaaksolle päin. Tapaamme tämän ison kiven luona ennen pimeää.” Vanhemman soturin äänestä kuuli, että asia oli jo päätetty, eikä kellään ollut varaa esittää toivomuksia.
Kun naaras oppilaineen oli hävinnyt näköpiiristä, Hilleripilvi kääntyi taas Lepakkohuudon puoleen. “No sepä oli hyvin demokraattinen päätös”, hän tuhahti silmiään pyöritellen.
He olivat lähteneet tassuttamaan jo Lehtituulen määräämään suuntaan, kun yhtäkkiä Hilleripilven nenään leijaili tuore haju. Hänen korvansa ponnahtivat valpastuneesti pystyyn, ja hän käänteli päätään yrittäessään paikantaa, mistä suunnasta haju tuli. Se oli kani. Lepakkohuutokin vaikutti huomanneen sen, mutta ennen kuin kumpikaan heistä ehti viestittää toisilleen, miten he toimisivat, eläin pinkaisi juoksuun jostain heidän läheltään.
“Hiirenpapanat!” Hilleripilvi sähähti ja ampaisi perään.
Jänöjussin suunnitelmat kävivät laikukkaalle soturille hyvin äkkiä selviksi, kun hän huomasi edessäpäin kolon, jota kohti se rynnisti. Hän pysyi vain hädin tuskin sen kintereillä. Hän oli kuitenkin päättänyt saada sen kiinni, osittain ihan vain elvistelläkseen Lepakkohuudolle.
Niinpä kun kani vilahti koloonsa, Hilleripilvi ei epäröinyt seurata perässä. Koska sehän oli tosi viisasta. Tai niin hän oli ainakin hetki sitten ajatellut, ennen kuin huomasi eläimen kadonneen syvälle kaivamaansa tunneliin. Ei siinä vielä kaikki - kun hän yritti ähkäisten lähteä peruuttamaan taaksepäin, hän huomasi, ettei pystynyt liikkumaan.
Alkuun häntä vain vähän ärsytti se, mutta pian ärtymys vaihtui selkäpiitä kylmääväksi oivallukseksi, josta seurasi pakokauhu. Hän oli jumissa!
“Apua! Lepakkohuuto, apua!” hän parkui naama tunneliin päin. Hän tunsi häntäkarvoissaan kevyen ilmavirtauksen, mistä hän päätteli, ettei ollut onneksi kovin kaukana pinnasta. “Tule auttamaan! Minä en pääse ulos!” Hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa. Hän todella pelkäsi jäävänsä siihen loppuiäkseen.

//Lepakko?

Kesken rauhallisen partioinnin, nenääni tulvahti tuore eloklaanilaisen tuoksu. Vaikka olinkin saalistamassa rajan tuntumassa, naapuriklaanin jäsenen tuoksu oli liiankin voimakas. Lihakseni jännittyivät ja pysähdyin välittömästi. Lehtisateen kylmä tuuli toi tuoksun mukanaan Kuolonklaanin reviirin puolelta, eli viholliskissa oli astunut rajan yli ja saapunut reviirillemme. Hiivin hitaasti kohti paikkaa, josta haju tuli, tarkoituksenani narauttaa rajan ylittänyt vihollinen – tai eloklaanilainen, sillä
Henkäystähden sanojen mukaan emme enää olleet sodassa naapuriklaanimme kanssa. Mutta mitä minä päällikköämme tunsin, ei hän edelleenkään pitänyt rajanaapureistamme.
Kun saavutin rajan, näin miten valkoturkkinen kissa oli hiljaa hipsimässä rajan omalle puolelleen. Jouduin pysäyttämään
hänet käskemällä kollikissan pysähtymään. Kun tämä käännähti minuun päin, en voinut uskoa silmiäni. Edessäni seisoi Mesitähti itse. Oliko Eloklaanin päällikkö tosiaan niin huolimaton, että hän oli ylittänyt rajan tarkoituksella? Vai oliko kyseessä ihan tarkoituksellinen teko? Mutta kun kolli avasi suunsa, tajusin hänen olevan joku aivan muu kuin Eloklaanin päällikkö. Tämä kissa oli huomattavasti nuorempi, vaikkakin luonteeltaan selkeästi yhtä nöyrä kuin päällikkönsä. Päättelin kissan olevan Mesitähden poika, joka oli ollut Pimentovarjon mukaan pelastamassa panttivankeja. Tunsin rinnassani vihlaisun ajatellessani eloklaanilaisia, jotka olivat pelastaneet Mesitähden ja Leimusilmän. Yksi heistä oli ollut Pohjaharha, minun oma poikani. Työnsin ajatuksen pois mielestäni, ennen kuin se pääsi liikaa valloilleen. Kohdistin terävän katseeni eloklaanilaiseen, joka pahoitteli rajan ylittämistä ja oli laskenut päätään alas kaiketi toivoen, että pääsisi tästä tilanteesta kuin koira veräjästä. Aivan kuten hän oli päässyt panttivankien pelastamisestakin. Otin askeleen lähemmäs kollikissaa, joka oli kooltaan melko keskikokoinen, mutta siitä huolimatta minua suurempi. Hän oli sirorakenteinen aivan kuten suurin osa Mesitähden sukulaisista.
"Ei", lausahdin terävällä äänellä ja katsoin kollia kylmä ilme kasvoillani, "ei näitä asioita noin hoideta, että liuetaan paikalta kuin mitään ei olisi sattunut. Eikö teille Eloklaanissa opeteta lainkaan, miten rajanylitystilanteet hoidetaan?" Valkoturkkinen kolli katsoi minua suoraan silmiin, hän ei näyttänyt pelkäävän.
"Opetetaan kyllä. Kun tekee virheen, on pyydettävä anteeksi ja oltava aidosti pahoillaan. Minä parannan tapani ja olen jatkossa huolellisempi", eloklaanilainen vannoi ja räpäytti hitaasti silmiään. Hän näytti taas siltä, kuin olisi lähdössä. Onnekseni kolli kuitenkin näytti olevan melko tottelevainen, sillä joku olisi jo livahtanut tiehensä rajan yli, toivoen etten seuraisi.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olet luvatta meidän reviirillämme", nau'uin ja kohtasin kollin vihreän katseen. Hän näytti tietävän, mistä minä puhuin.
"Kuten sanoin, olen pahoillani", kolli jatkoi saman toitottamista, joka alkoi hiljalleen ärsyttämään minua. En tavallisesti ollut ärsyyntyvää sorttia, mutta nyt häntäni alkoi piiskata kylmää ilmaa levottomasti takanani. Tämä tilanne oli saanut minut unohtamaan, miksi ylipäätään olin ollut metsässä. Päättelin äkkiä olleeni vain kävelyllä, sillä ei minulla ollut saalistakaan mukana. Muistini oli tehnyt tepposia viime aikoina, joten toivoin olevani oikeassa. Kuita jatkuneet huonot yöuneet ottivat veronsa, joka kostautui heikkohermoisuutena ja huonomuistisuutena.
"Se ei nyt auta. Sinä lähdet Henkäystähden juttusille. Hän saa päättää, mitä sinulle tehdään", totesin kylmällä äänellä ja kävelin kollin vierelle, kehottaen häntä kävelemään eteenpäin, syvemmäs Kuolonklaanin reviirille. Kolli näytti empivän. Hän vilkaisi taakseen jäänyttä Eloklaanin reviiriä, mutta myöntyi pian ja lähti kävelemään vierelläni eteenpäin.
"En pidä sinun asenteestasi", ilmoitin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin vihreän katseen, "tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole."

//Korte?

Silmäni laajenivat kauhusta ja sydämeni tuntui särkyvän sirpaleiksi. Nyt se oli täysin rikki.. Rikki.. Ajatuskin siitä mitä naaras oli juuri sanonut sai minut järkytysen surun pelon ja monen muun tuntemuksen valtaan. Suljin silmäni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja.. Ja purskahdin itkuun.
"Tuollaista.. Pelkästään siitä että välitän ja olen uskollinen ystävä..!" yritin.. Mutta ei..en kyennyt.. En vain kyennyt.. Halusin olla yksin.. Yksin... En halunnut olla täällä..! sydämeni oli.. Rikki.. En kyennyt ajatelemaan mitään muuta kuin pennun sanoja jotka olivat satuneet.. Käännyin sydän kurkussa ja itkin koko ajan vain lujempaa ja lujempaa sydän kurkussa, lopulta kun olin tarpeeksi kaukana pentutarhasta.. Lainepennusta.. Niin lyyhistyin maahan makaamaan ja tärisemään en kyennyt lopettamaan itkemistäni, en tuntenut että kykenisin koskaan lopettamaan. Yhtäkkisesti tunsin hennon kosketuksen, nostin päätäni ja huomasin sisareni romaariinitassun. Hänen vihansa tästä vielä puutuikin.. En kuitenkaan kyennyt häätämään sisartani sillä sydämessäni oli pieni toivon pilke; entä jos Rosmaariinitassu ei vihaisikaan minua? Entä jos.. En kyennyt ajattelemaan enään sitä mitä sisareni oli sitten tullut tekemäänkään; jos hän aikoi tappaa minut vain koska vihasi minua niin en yritäisi estää.
"Olen todella pahoillani siitä mitä sanoin ja siitä, että en antanut sinun heti tulla pyytämään anteeksi. Tarvitsin silloin vain omaa tilaa. Minustakin tuntui pahalta se mitä sanoit mutta pyydän silti anteeksi. Anteeksi”, sisareni lopulta maukaisi. Silmistäni välähti tyrmistys kun näin hetken kuluttua että sisareni poskelta putosi kyynel.. Ei hänen pitäisi itkeä.. Ei se hänen syytään ollut..
"Ei se mitään...", ääneni katkesi ja purskahdin itkuun, päästiin kaikki tuunteeni vuotamaan ulos itkunna.. Lainepennun ilkeät sanat soivat korvissani..
"Älä.. Pyydän.. Lopeta..!", uikutin sydän kurkussa ja korivissa soiden lainepennun sanat. Painauduin pikkuriikiseksi maahan tärisemään itkuisena.
"Älä lainepentu.. Lopeta..", uikutan yhä vain itkien.
//rosmy? :'<

Mietin hetken mitä vastaisin. En varmaan saisi kunnolla harjoiteltua, kun välikohtaus siskoni kanssa vaivasi yhä.
“Voisimmeko mitenkään tehdä tämän huomenna?” kysyin hieman ujosti.
“Minulla on yksi asia, joka täytyisi selvittää”, jatkoin. Sulkavirta nyökkäsi.
“Selvä se”, hän sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja kipitin pois. Etsin siskoani joka puolelta leiristä, mutta en nähnyt häntä. Ajattelin, että saattaisi olla hyvä pyytää häneltä anteeksi nyt. Tunne kuohu alkoi taas sisälläni mutta koitin silti etsiä siskoani. Vihdoin, kun löysin Kamomillatassun tassutin varovaisin askelin hänen luokseen.
“Hei”, sanoin mutta jatkoin heti ettei hän ehtisi sanoa mitään väliin tai vastaan.
“Olen todella pahoillani siitä mitä sanoin ja siitä, että en antanut sinun heti tulla pyytämään anteeksi. Tarvitsin silloin vain omaa tilaa. Minustakin tuntui pahalta se mitä sanoit mutta pyydän silti anteeksi. Anteeksi”, nau’uin hieman änkyttäen joissan kohdissa mutta koitin silti pitää ääneni vakaana. Kamomillatassun ilme oli sanoin kuvaamaton. Minua pelotti ettei hän antaisi anteeksi, sillä sitten minulla ei enää olisi siskoa. Turkkiani kuumotti ja silmissäni poltteli. Tunsin kuinka kyynel lähti valumaan silmästäni. Olin niin pahoillani kaikesta ja toivon, että naaras voisi antaa anteeksi, koska muuten syyttäisin itseäni loputtomiin. Pelkäsin niin menettäväni hänet - menettäväni oman siskoni sen jälkeen, kun olin menettänyt emonikin. Sydämeni tuntui raskaalta ja halusin edes vähän painoa pois sen päältä.
//Kamo?

“Meidän pitää pyytää häneltä anteeksi. Olisi ehkä hyvä tehdä se niin, että minä pyydän ensin ja sitten sinä. Mehän pahensimme asiaa emmekä saaneet häntä edes hyvälle tuulelle”, Tuiskupentu naukui. En ollut edes ehtinyt avaamaan suutani, koska olin ollut niin mietteissäni mutta nyökkäsin tämän ehdotukselle heti sisäistettyäni sen. Kävelimme Rosmariinitassun luo ja katselin kauempaa kuinka sisareni meni pyytämään häneltä anteeksi. Naaras sähähti aika uhkaavasti, kun Tuiskupentu koski häneen joten pidin mielessäni etten tekisi samaa virhettä. Näin sisareni suun liikkuvan mutta en kiinnittänyt huomiota sanoihin. Eihän se minun asiani edes ollut mitä sisko sanoi loukkaantuneelle oppilaalle. Pian olikin jo minun vuoroni ja Tuiskupentu kiirehti takaisin pentutarhaan sillä välin. Tassutin lähemmäs naarasta ja aloitin valmiiksi laaditun anteeksipyynnön.
“Rosmariinitassu, olen tosi pahoillani, että sinulle tuli teostamme paha mieli. Tarkoituksenamme oli piristää sinua. Toivon, että ymmärrät”, sanoin nyökäten kohteliaasti. Toivoin todella, että naaras ymmärtäisi ja sanoisi jotain.
“Kiitos, että pyysitte anteeksi”, Rosmariinitassu naukui silmissään jo hieman ystävällisempi pilke.
“Haluatko sinä jutella? Minä voin kuunnella, jos sinusta tuntuu, että tarvitset juttuseuraa”, naukaisin hieman vaivaantuneen oloisesti. Rosmariinitassu nyökkäsi.
“Kiitos tarjouksesta mutta nyt haluaisin olla yksin”, hän sanoi.
“Hei sitten”, sanoin ja käännyin ympäri tassuttaakseni pentutarhaan sisareni perään.

Heräsin yksin pesästämme. Molemmat sisareni olivat jossain. Se ei minua kauheasti haitannut, koska olisin mieluummin nyt yksin hetkisen. Painoin pääni takaisin käpälilleni ja vaivuin ajatuksiini, jotka tuppasivat tänä aamuna vaeltelemaan minne sattui.

Lainepentu kuunteli oppilaan rähjäystä ärtyneenä. Kaikki tämän sanat kuvottivat häntä kovasti. Oliko Kamomillatassu muka tosissaan. Puolusteliko hän oikeasti jotain typerää puoliveristä, joka oli vain haiseva kotikisun pehmeyden perinyt riippakivi.
Lainepentu oli vähällä ponkaista naaraan päälle ihan vain pelkästä raivosta ja inhosta, mutta tällä kertaa hän onnistui pidättelemään itseään ja purki oloaan silkalla huudolla.
“Jos toissasi puolustelet puoliverisiä, olet yhtä kuvottava kuin hekin! Ja jos sinun hiirenaivoinen ‘ystäväsi’ muka yrittäisi saada tosissaan Henkäystähden luottamuksen, hän ei lojuisi leirissä kuin mikäkin vätys vaan olisi ulkona saalistamassa! Lehtikato on aivan nurkan takana ja riistaa alkaa olla niukasti, joten sen sijaan, että olisi täällä vain norkoilemassa typerän pelkuri kumppaninsa kanssa hän voisi tehdä jotain oikeasti klaanille hyödyllistä! Hän on perinyt vanhemmiltaan kotikisun kuvottavan luonteen ja hänen kumppaninsakaan ei ole yhtään sen parempi! Tattihalla - tai mikä hänen nimensä ikinä olikaan - on typerin ja halpamaisin puhdasverinen koko klaanissa! Hänen ja hänen kumppaninsa läsnäolo saastuttaa klaaniamme. En saata ymmärtää miten kukaan voi viettää heidän kanssaan aikaa. Jos saisin koskaan mestarikseni ei-puhdasverisen kissan, vaatisin mestarin vaihtoa. He ovat kaikki aivan kuvottavia!” Lainepentu sihisi Kamomillatassun naamaan.
Oppilaan pupillit suurenivat hetkeksi ja sitten muuttuivat pieniksi viiruiksi. Hän ei näyttänyt ilahtuneen siitä, että siniharmaa pentu kertoi oman mielipiteensä.
“Kuinka sinä kehtaat! He eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa! Eivät he voi vanhemmilleen tai heidän päätöksille mitään!” Kamomillatassu huudahti. Lainepentu huitaisi käpälällään kynnet ulkona naarasta kohti, mutta ei ollut varma osuiko, koska raivo oli sokaissut hänet.
“Olet kuvottava riippakivi etkä tule koskaan olemaan kunnioitettu soturi! Olet täällä vain syömässä muiden saalistamaa riistaa ja löhöilemässä kuin sinulla ei olisi parempaakin tekemistä! Vihaan sinun kaltaisia kissoja! Sinun seurasi on halventavaa ja toivon, että jos koskaan saat perheen, he kaikki kuolevat ja jäät yksin! Ei, ei. Ei sittenkään. Vaan toivon, että he kaikki kuolevat sinun takiasi ja podet ikuisesti syyllisyyttä heidän kuolemastaan! Toivon, että sinut karkotetaan klaanista ja kuolet yksin nälkään ja mätänet sinne!” Lainepentu räyhäsi ja saattoi kuulla pienen henkäyksen pakenevan Kamomillatassun suusta, ennen kuin tämä kerkesi vielä vastata. Pentu tunsi pientä mielihyvää sisällään siitä, että oli saanut mahdollisesti oppilaan järkytettyä.

//Kamo?