Lainepentu kuunteli oppilaan rähjäystä ärtyneenä. Kaikki tämän sanat kuvottivat häntä kovasti. Oliko Kamomillatassu muka tosissaan. Puolusteliko hän oikeasti jotain typerää puoliveristä, joka oli vain haiseva kotikisun pehmeyden perinyt riippakivi.
Lainepentu oli vähällä ponkaista naaraan päälle ihan vain pelkästä raivosta ja inhosta, mutta tällä kertaa hän onnistui pidättelemään itseään ja purki oloaan silkalla huudolla.
“Jos toissasi puolustelet puoliverisiä, olet yhtä kuvottava kuin hekin! Ja jos sinun hiirenaivoinen ‘ystäväsi’ muka yrittäisi saada tosissaan Henkäystähden luottamuksen, hän ei lojuisi leirissä kuin mikäkin vätys vaan olisi ulkona saalistamassa! Lehtikato on aivan nurkan takana ja riistaa alkaa olla niukasti, joten sen sijaan, että olisi täällä vain norkoilemassa typerän pelkuri kumppaninsa kanssa hän voisi tehdä jotain oikeasti klaanille hyödyllistä! Hän on perinyt vanhemmiltaan kotikisun kuvottavan luonteen ja hänen kumppaninsakaan ei ole yhtään sen parempi! Tattihalla - tai mikä hänen nimensä ikinä olikaan - on typerin ja halpamaisin puhdasverinen koko klaanissa! Hänen ja hänen kumppaninsa läsnäolo saastuttaa klaaniamme. En saata ymmärtää miten kukaan voi viettää heidän kanssaan aikaa. Jos saisin koskaan mestarikseni ei-puhdasverisen kissan, vaatisin mestarin vaihtoa. He ovat kaikki aivan kuvottavia!” Lainepentu sihisi Kamomillatassun naamaan.
Oppilaan pupillit suurenivat hetkeksi ja sitten muuttuivat pieniksi viiruiksi. Hän ei näyttänyt ilahtuneen siitä, että siniharmaa pentu kertoi oman mielipiteensä.
“Kuinka sinä kehtaat! He eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa! Eivät he voi vanhemmilleen tai heidän päätöksille mitään!” Kamomillatassu huudahti. Lainepentu huitaisi käpälällään kynnet ulkona naarasta kohti, mutta ei ollut varma osuiko, koska raivo oli sokaissut hänet.
“Olet kuvottava riippakivi etkä tule koskaan olemaan kunnioitettu soturi! Olet täällä vain syömässä muiden saalistamaa riistaa ja löhöilemässä kuin sinulla ei olisi parempaakin tekemistä! Vihaan sinun kaltaisia kissoja! Sinun seurasi on halventavaa ja toivon, että jos koskaan saat perheen, he kaikki kuolevat ja jäät yksin! Ei, ei. Ei sittenkään. Vaan toivon, että he kaikki kuolevat sinun takiasi ja podet ikuisesti syyllisyyttä heidän kuolemastaan! Toivon, että sinut karkotetaan klaanista ja kuolet yksin nälkään ja mätänet sinne!” Lainepentu räyhäsi ja saattoi kuulla pienen henkäyksen pakenevan Kamomillatassun suusta, ennen kuin tämä kerkesi vielä vastata. Pentu tunsi pientä mielihyvää sisällään siitä, että oli saanut mahdollisesti oppilaan järkytettyä.

//Kamo?

Hiljaisuustassu asteli pentutarhalle. Hän halusi jutella kolmelle orpopennulle, jotka siellä asustivat Mäntyviiksen sekä klaaninvanhimpien kanssa. Hän huomasikin Mäntyviiksen heti juttelemassa yhden klaaninvanhimman Rapakynnen kanssa.
“Hei Hiljaisuustassu!” Mäntyviiksi tervehti heti kollin huomatessaan. “Mikä sinut tänne tuo?”
“Halusin vain tavata pennut. Ajattelin, että olisi ihan mukavaa välillä leikkiä heidänkin kanssaan”, valkoruskea kolli selitti kuningattarelle.
“Lainepentu on yksin jossain päin leiriä ja Tuiskupentu sekä Säröpentu ovat kahden yrittämässä taivutella sotureita kouluttamaan heitä, tai ainakin niin he minulle kertoivat lähtiessään pesästä. Mikset jäisi tänne hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Sinusta on kuullut niin vähän sen jälkeen kun tulit oppilaaksi”, naaras naukui. Hiljaisuustassu pudisti päätään.
“Ehkä hieman myöhemmin. Nyt haluaisin etsiä pennut”, hän naukui. Mäntyviiksi nyökkäsi ja hymyili edelleen lempeästi.
“Hei sitten! Pidä hauskaa!”
“Pidän!” kolli huikkasi taakseen ja tallusteli ulos pesästä. Hän haravoi leiriä katseellaan ja pian hänen näkökenttäänsä osui kaikki kolme pentua. Säröpennuksi ja Tuiskupennuksi tunnistamansa pennut puhuivat iloisesti Lainepennulle ja nuori siniharmaa pentu katsoi sisaruksiaan pääasiassa hiljaa.
Hiljaisuustassun päästessä lähemmäs kaikki pennut hiljenivät ja katsoivat oppilaaseen hiljaa. Lainepentu pomppasi ensimmäisenä pystyyn ja pörhisti turkkinsa.
“Jos aiot isotella, häivy siitä!” pentu sihisi. Hiljaisuustassu yllättyi tämän terävää kieltä, mutta puhkesi silti kehräykseen.
“En tullut isottelemaan. Minä olen Hiljaisuustassu ja halusin vain tulla teille seuraksi. Jos haluatte siis vaikka leikkiä jotain, mihin tarvitaan vanhempi kissa, tulisin mielelläni mukaan”, kollioppilas naukui.
“Voisit opettaa meitä taistelemaan!” Tuiskupentu innostui. Hiljaisuustassu kehräsi. Juuri tuota hän olikin odottanut. Eikö kaikki pennut halunneet aina opetella taistelemaan?
“No voinhan minä teille muutaman liikkeen näyttää”, kolli sanoi hymyillen ja alkoi pohtia mikä olisi yksi helpoimmista oppia.
“Miten olisi etukäpäläisku?” siinä teidän on tarkoitus lyödä vastustajaanne naamaan ylhäältä alas. Kynnet tietenkin pidetään silloin sisällä. Jos ne ottaa ulos, on liike etukäpäläraapaisu”, kolli kertoi ja hymyili pennuille. Hän näki miten Tuiskupentu alkoi yrittää ja Säröpentu teki perässä. Lainepentu näytti hyvin haluttomalta, mutta alkoi kuitenkin harjoittelemaan liikettä sisarustensa kanssa.
Juuri kun kolli oli kuitenkin aikeissa auttaa heitä ymmärtämään liikkeen paremmin, hän kuuli Lehtituulen äänen.
“Hiljaisuustassu! Harjoitukset, ala tulla!” hänen mestarinsa huusi.
“Tulossa ollaan!” Hiljaisuustassu huusi takaisin ja katsoi sitten pentuja. “Anteeksi, joudun nyt lähteä. Tulen kuitenkin myöhemmin tai vaikka huomenna taas leikkimään kanssanne.”
“Joo, tervemenoa vaan”, Lainepentu mumisi ja ilmeisesti oletti, että kolli ei kuullut häntä. Hän ei kuitenkaan aikonut aloittaa riitaa vaan lähti vain pois.

Hiljaisuustassu suuntasi taas pentutarhalle päin. Oli jo melkein auringonhuippu, mutta hän ei ollut kerennyt käydä pentujen luona, koska Lehtituuli oli yllättäen päättänytkin pitää hänelle harjoitukset.
“Tuiskupentu! Säröpentu! Lainepentu!” hän huusi mennessään sisään pesään. Tuiskupentu tuli häntä vastaan.
“Säröpentu ja Lainepentu lähtivät jonkin aikaa sitten jonnekin, mutta minä odotin sinua!” pentu ilmoitti iloisesti. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Haluaisitko mäyränselkään?” hän kysyi.

//Tuisku

Lepakkohuuto suki turkkiaan leirin laidalla. Hän ei ollut vielä täysin tottunut siihen, että hän oli soturi, mutta nautti siitä kyllä enemmän kuin täysillä. Kolli tykkäsi aina muistuttaa itseään siitä, että oli jo saanut soturinimensä ja oli jo soturi, eikä hän joutuisi enää tekemään oppilaiden tehtäviä.
“Lepakkohuuto!” kuului kutsu leirin toiselta laidalta. Tummanharmaa kolli ponkaisi pystyyn ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän huomasi huutajan olleen Pimentovarjo. Tämän katse oli tiukka ja hänen olemuksensa ei antanut mitään vinkkejä siitä, mitä varapäällikön mielessä liikkui.
Lepakkohuuto pysähtyi naaraan eteen ja tämä siristi hieman silmiään.
“Sinä lähdet partioon minun, Roihumarjan sekä Tummasielun ja tämän oppilaan Syöksytassun kanssa. Kierrämme rajat ja palaamme takaisin leiriin. Olen ilmoittanut jo Tummasielulle, joka ilmoitti kuulemma jo oppilaalleen. Kerro sinä siis Roihumarjalle”, Pimentovarjo sanoi katsoen tiiviisti Lepakkohuutoon. Se sai nuoren soturin olon hieman vaivaantuneeksi, mutta hän ei antanut tämän näkyä ulospäin. Kolli vain nyökkäsi ja lähti kohti sotureiden pesää.
Sisälle päästyään kolli etsi katseellaan naarasta ja pian huomasikin tämän sukimassa turkkiaan pesän perällä.
“Roihumarja! Sinut on määrätty mukaan partioon. Olemme jo pian lähdössä, joten tule ripeästi”, Lepakkohuuto murahti ja tassutti takaisin Pimentovarjon luokse.
Tummasielu olikin jo saapunut ja Syöksytassu kipitti jo kovaa vauhtia kohti muuta partiota. Lepakkohuudon vilkaistessaan takaisin päin hän näki Roihumarjan tassuttavan heitä kohti hiljaa. Kolli tunsi olonsa kovin inhottavaksi tajutessaan, että oli kaikkiin muihin kissoihin verrattuna kääpiömäinen. Miten hän olikaan niin pieni?
“Lähdetään”, Pimentovarjon ääni tunki kollin ajatukiin. Hän keskitti katseensa varapäällikköön ja lähti seuraamaan muita heidän virratessaan ulos leiristä.
He kulkivat kohti lähintä rajaa ja Lepakkohuuto haistoi heidän kulkiessaan muutamia harvoja riistan hajuja. Kollin täytyi todella estää itseään lähtemästä niiden perään. Lehtikato olisi tulossa jo pian ja riista alkoi olla jo vähissä. Kaikki pienet eläimet alkoivat jo mennä piiloihinsa viettämään talvea ja heille tulisi tiukkaa löytää riistaa. Kuitenkaan hän ei ollut saalistuspartiossa, joten hänen tulisi kestää kiusausta.
Pimentovarjo kulki edellä nopein ja varmoin askelin ja Lepakkohuuto oli partion perällä. Syöksytassu jättäytyikin pian hänen vierelleen.
“Hei Lepakkohuuto! Millaista on olla viimeinkin soturi?” oppilas kysyi kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Lepakkohuutoa ei olisi oikeasti miellyttänyt vastata, mutta kai hänen oli pakko olla osana keskustelua, kun hänet siihen oli kerta mukaan vedetty.
“Parempaa kuin oppilaana”, tummanharmaa kolli murahti ja kohautti lapojaan kuin häntä ei olisi muka kiinnostanut.
“Tulisipa minustakin jo pian soturi”, Syöksytassu sanoi hieman haikean kuuloisena.
“Jaa. No sinun täytyy vain työskennellä ahkerasti ja todistaa olevasi sen arvoinen”, Lepakkohuuto tokaisi ja näytti vähättelevältä.
“Minä työskentelen ahkerasti!” oppilas naukaisi painottaen sanaa työskentelen. Hän katsoi panhempaan kolliin ärtyneenä ja heilutti häntäänsä edestakaisin. Lepakkohuuto virnisti omahyväisesti.
“Et selkeästi tarpeeksi ahkerasti. Mestarisi on varmasti pettynyt”, nuori soturi naukaisi ja kohotti kuonoaan. Hän saattoi kuulla Syöksytassun ärtyneen sihahduksen ja sitten oppilas harppoi eteenpäin mestarinsa taakse kulkemaan.

Lepakkohuudon tassut olivat kauttaaltaan kipeät rajapartion jälkeen. Hän asteli leiriin ja puisteli jokaista tassua vuorotellen samalla kulkien kohti sotureiden pesää.
Mitään ihmeelistä ei ollut ilmennyt partion aikana.
Eloklaani oli uusinut rajansa vasta ja rajoja ei oltu ylitetty. Kuitenkin tummanharmaata soturia oli syyhynnyt loikata rajan yli ja hyökätä ensimmäisen eteen tulevan Eloklaanilaisen kimppuun. Hän kuitenkin pysyi järkevänä ja pysytteli omien rajojensa sisäpuolella.
Pimentovarjokaan ei olisi varmasti pitänyt siitä, jos kolli olisi lähtenyt törttöilemään ja ylitellyt rajoja syyttä suotta.
Lepakkohuuto työntyi sisään sotureiden pesään ja meni omalle makuusijalleen makaamaan. Hän otti hyvän asennon ja aloitti heti turkkinsa perusteellisen putsaamisen. Hän ei halunnut näyttää takkuiselta pikkupennulta aina partioiden jälkeen.
“Lepakkohuuto!” kuului huudahdus pesän suulta. Kolli murahti ja tassutti sinne. Siinä oli Hiljaisuustassu.
“Mitä asiaa?” Lepakkohuuto murahti ja siristi silmiään. Oppilas ei näyttänyt välittävän hänen kylmästä vastaanotostaan.
“Lähdetkö mukaan saalistuspartioon?” valkoruskea kolli kysyi. Lepakkohuuto huokaisi.
“No kai minä voin lähteä. Tulin kyllä juuri rajapartiosta”, nuori soturi naukui. Hiljaisuustassu vain virnisti.
“Väitätkö ettet jaksa? Oletko tulossa vanhaksi? Pitäisiköhän sinun muuttaa jo klaaninvanhimpien pesään”, valkoruskea oppilas härnäsi. Lepakkohuudon silmissä välähti raivo.
“No en todellakaan! Minulla on vielä puhtia vaikka muille jakaa!” hän huudahti ja tunkeutui ulos pesästä oppilaan ohitse. “No, ketkä lähtevät mukaan?” hän sanoi kiihkeästi. Hiljaisuustassu kehräsi huvittuneena.
“Minä, Lehtituuli ja Hilleripilvi”, hän kertoi ja loikki leirin ylitse. Hän näki Hilleripilven jo odottelevan ja Lehtituulen norkoilevan aivan lähellä. Lepakkohuutoa alkoi heti kaduttaa lähteminen. Miksi hän oli lupautunut mukaan?
Lepakkohuudon tultua mukaan Lehtituuli tassutti lähemmäs.
“Ovatko kaikki nyt täässä?” hän kysyi ja sitten nyökkäsi itsekseen ennen kuin kukaan kerkesi vastata. Naaras otti paikkansa partion johdosta ja Hiljaisuustassu kulki hänen kannoillaan. Lepakkohuuto oli oppilaan takana ja Hilleripilvi kulki jonon perällä.
Lepakkohuuto tuhahti. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, joten hän ajatteli voisiko vain jutella Hilleripilvelle. Olihan tämäkin sentään nuori soturi kuten hänkin.
“Hei Hilleripilvi! Onnea uudesta soturinimestä”, Lepakkohuuto mumisi, kun hidasti tämän vierelle. Hän katsoi kolliin tasaisesti. Saattoiki hän nähdä kollin ilmeessä pienen pilkahduksen omahyvää?

//Hilleri?

Silmissäni välähti viha ja asetuin oitis lainepennun kanssa vastausten unohtaen alusten vaihtamisen täysin, karvani nousivat pystyyn ja minun olisi tehnyt miltei vastustamattomasti hyppätä pennun kimppuun ja oppettaa tälle vähän tapoja mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni aisoissa enkä hyökkänyt naaras pennun kimppuun vaan sen sijaan ärisin tälle vihaisempana kuin koskaan.
"Tulisielu ei ole iljettävä taikka häpeäpilkku! Hän on ystäväni!! Sinä et voi edes tajutta millainen hän on kun näet hänessä vain hänen puoliverisyytensä! Et mitään muuta!" ärisin namatusten pennulle. "ja hän todellakin yrittää parhaansa mukaan saada henkäystähden luotamuksen! Se ei vain sattumoisin ole helpoa!" lisäsin ärähtäen pennulle. Lainepennun silmät laajenivat vihaisina ja hän ilmiselvästi valmistautui antamaan minulle samalla mitalla takaisin. Valmistauduin korvat luimussa ja vihaisena naaraan vastaukseen. Siirsin ajatukseni kuitenkin hetkeksi pois tästä hetkestä ja ajattelin tulisielua ja tämän kumppania tattihallaa, tosin ajatuksiin sotkeentui jokikinen hetki lainepennun sanat.
*pitääkö lainepentu tattihallaa inhotavana vain koska hän on tulisielun kumppani? Se ei vain saa olla totta! Mitä tulisielu vanhemmilleen voi? Olisiko hänen muka pitänyt tarkistaa ennen syntymäänsä ketkä ovat hänen vanhempansa?* ajattelin ajatukset sekaisin naaraspennun sanoista. Ajatukseni kuitenkin siirtyivät juuri ajoissa takaisin nykyhetkeen kuulakseni lainepennun ärinän.
//laine?

"Älä päästä sitä karkuun!" Tuskin kuulin Kuuraturkin murahdusta kiriessäni kantojen välissä puikkelehtivaa rusakkoa. Eläin kiiti kohti Ukkospolkua, ja tiesin, että minun olisi saatava se kiinni ennen sitä.
Keuhkoni olivat kuin tulessa enkä enää edes tuntenut jalkojani, mutta kiritin itseäni siitä huolimatta nopeampaan vauhtiin. Vähitellen saavutin pitkäkorvaa, ja lopulta minun onnistui tarrautua sen takapäästä kiinni etukäpälieni kynsillä. Roikuin sen perässä parin hännänmitan verran, kunnes se yhtäkkiä potkaisikin takajaloillaan niin lujasti minua päin, että menetin otteeni siitä.
Pyörin vähän matkaa maassa ennen kuin vauhtini pysähtyi ja jäin vain makaamaan paikoilleni. Hengitin raskaasti; kaulassani tuntui polttelua. Samaan aikaan kuulin jostain etäältä hirviön päästävän oudon tööttäyksen ja sitä seuraavan tömähdyksen.
Yritin nostaa päätäni, mutta kipu kaulassani esti minua liikkumasta. Tajuntani oli jo hämärtymässä, ja viimeinen ääni, jonka kuulin ennen kuin silmissäni sumeni, oli kaksijalkojen mekastus.

Nenääni tunki väkevä kasvien haju. Raotin silmiäni, yrittäen saada niiden yhä hieman samean katseen kohdistumaan johonkin. Pian minulle valkeni, missä olin.
"Hehkuaskel, hän on hereillä", Sumutassun ääni kajahti jostain pääni läheltä. Olisin halunnut käskeä häntä tukkimaan kuononsa, sillä se sai pääni jyskytykswn pahenemaan entisestään.
Näin tassujen ilmestyvän eteeni ja nostin katsettani vaivalloisesti ylöspäin. Hehkuaskel kumartui alemmaksi ja laski samalla viereeni suussaan kantamansa yrttikimpun. Hetkinen - minuako noilla hoidettiin? Mitä ihmettä minulle oli oikein käynyt? Muistikuvani aiemmalta olivat kuin usvan peitossa; kykenin palauttamaan mieleeni vain joitakin satunnaisia asioita, kuten kannot ja pakenevan rusakon siluetin.
Yritin kysyä asiasta Hehkuaskelelta, mutta suustani ei päässyt kuin epämääräistä pihinää. Säikähtäneenä kokeilin uudestaan saada sanoja ulos, mutta lopputulos oli sama.
"Älä yritä puhua. Sait aika pahoja haavoja kaulan alueellesi", Hehkuaskel naukui sylkäistyään tassulleen jonkinlaista tahnaa, jota tämä oli pureskellut suuhun panemistaan yrteistä.
Jäykistyin tuntiessani kirvelyä kaulassani parantajan levittäessä lääkettä haavoille. Hehkuaskel hääri edessäni hyvän tovin, ennen kuin heilautti häntäänsä ja samassa Sumutassu ilmestyi hänen viereensä. Oppilas ojensi minulle siemeniä. Nuolaisin ne suuhuni kuuliaisesti, sillä enpä minä olisi voinut kuulustella niiden käyttötarkoitusta muutenkaan, vaikka olisin halunnut.
Siemenistä tuli minulle rauhallinen olo, ja kipu kaulassani lieveni kuumaksi tykytykseksi. Oloni niin raukea, että suljin jopa silmäni. Kuulin parantajan keskustelevan oppilaansa kanssa jostakin vähän matkan päässä, mutta ajatukseni olivat alkaneet puuroutua yrtin vaikutuksesta niin, etten saanut sanoista selvää. Lopulta vajosin tiedottomuuteen.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, pesään tulvi valoa. Kaulani tuntui edelleen oudolta, ja siihen sattui aina kuin tein minkäänlaisia äkkiliikkeitä. Minulla oli kuitenkin sen verran virkeä olo, että halusin nousta vähintään istumaan.
Kampeuduttuani vaivalloisesti istualleni annoin katseeni kiertää pesässä. Huomasin melkein heti Sumutassun, joka suki turkkiaan omalla vuoteellaan. Oppilaan korva liikahti, ja tämä nosti keltaisen katseensa minuun. Hetkessä naaras oli jo ylhäällä ja tassuttanut luokseni.
"Sinun kannattaisi ottaa rauhallisesti seuraavat pari päivää", oppilas kehotti ja yritti selvästi saada minut takaisin makuulteni. "Muuten haavasi voivat aueta uudestaan."
Pääni sisällä humisi vieläkin, enkä osannut vieläkään sanoa, miten olin joutunut parantajien luo. "Mitä… tapahtui?" onnistuin kähisemään jotenkuten ymmärrettävästi.
Sumutassu räpäytti silmiään ja näytti hetken verran siltä, ettei ollut varma, mitä tarkoitin. "Tarkoitatko sitä, miten olet täällä?" hän kysyi. Nyökkäsin, ja parantajaoppilas rupesi kertomaan: "Toissa aamuna partio toi sinut leiriin. Olitte kuulemma olleet metsällä, ja sinä olit jahdannut rusakkoa. Ilmeisesti olit saanut sen kiinni, mutta se pisti sinulle kampoihin aika mitalla." Oppilaan katse käväisi kaulassani, ennen kuin se palasi takaisin silmiini. "Jos se yhtään lohduttaa, he saivat lopulta sen rusakon kiinni, kun hirviö ajoi sen yli."
En voinut sanoa, että se lohdutti. Nyökäytin parantajaoppilaalle pienesti päätäni kiitokseksi ja asetuin sitten takaisin makuulleni. Sumutassu lähti toiselle puolelle pesää Hehkuaskeleen luo. Minä jäin tuijottelemaan ulos pesästä voimatta uskoa, että saalis oli löylyttänyt minut sairaslomalle.

Katsahdin nopeasti veljeäni ja tuhahdin, miksi hän sellaista kyseli? Totta kai me pyytäisimme anteeksi! Päästin veljeni eteeni ja aloin maukua.
"Totta kai meidän pitäisi pyytää häneltä anteeksi! Mehän pahensimme hänen olloaan emmekä parantaneet!" murahdin veljelleni hitusen ärtyneenä mutta ei minun vihaiseksi voinut sanoa. *hiirenaivo*, lisäsin mielessäni. Säröpentu nyökkäsi ja lähdimme tassutamaan yhdessä kohti rosmariinitassua. Häntäni laahasi maassa perässäni ja tunsin pelkkää nolouta. Kosketin hennosti rosmariinitassua ja tämä käänähti vihainen oloisena edelleen. Sävähdin hitusen mutta ryhdistäydyin nopeasti... Minun pitäisi pyytää naaraalta todellakin anteeksi! Oli aivan minun syytäni että naaraan mieli ei ollut kohenout vaan laskenut...
"Tuota.. Ööh anteeksi rosmariinitassu siitä jekkusta jonka tein sinulle, yritin kyllä vain ilahduttaa sinua säröpennun kanssa.. Mutta ei se oikein onnistunut..", mau'un pahoitelevasti ja peräänyn näyttäen hännälläni merkiä että oli säröpennun vuoro. Hänenkin täytyi pyytää anteeksi vaikka hän ei ollutkaan tehnyt oikeastaan yhtikäs mitään muuta kuin hakenut rosmariinitassun. Kun katselin veljeäni rohkaisevasti niin Kuulin yllättäen mäntyviiksen äänen:
"Tulkaahan pentutarhaan säröpentu ja tuiskupentu! On päiväunien aika", mäntyviiksi huudahti. Käänsin katseeni nopeasti säröpentuun ja huikkasin tälle;
"Säröpentu tule sitten pentutarhalle kun olet valmis! Mäntyviiksi odottaa meitä päiväunille", mau'un nopeasti ja loikkin pentutarhalle odottamatta säröpennun vastausta. Kun olin mäntyviiksen kohdalla niin mau'uin nopeasti;
"Säröpennun pitää tehdä yksi juttu loppuun ennen kuin tulee! Mutta siinä ei luultavasti kestä kauaa", mau'un nopeasti ja luikkahdan maanosan alulle missä minä nukun pentue toveri eli kanssa. Suljin nopeasti silmäni ja torkahdinkin melko nopeasti.

puoli kuuta myöhemmin siitä jupakkasta säröpennun kanssa. Aikaisin silmäni hitaasti kirkkaassa auringon paisteessa. Kömmin vikkelästi pystyyn ja päätin että tänään tutustuisin taas muihin kissoihin klaanissa! Siitä tulisi varmasti kivaa! Tassutin hymyilen ulos pentutarhasta ja ajattelin mennä tuoresaaliskasalle jollain oli muita kissoja jutelemassa toisilleen. Tassutin hymyillen tuoresaaliskasalle ja napasin kasasta hiiren. Hiivutauduin hymyillen kissojen sekaan toivoen että joku olisi juttu tuulella.
//joku?

"Jos sinä sen teet, saat jättää hyvästit päällesi", Jääviilto naukui ja väläytti Pimentovarjolle valkeaa hammasrivistöään. Uhkaus ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan, sillä Pimentovarjon ilme ei värähtänytkään. Jääviilto inhosi sitä, kun ei saanut joltakulta toivomaansa reaktiota. Hän rakasti nähdä, kun muut pelkäsivät soturia ja tekivät mitä hän tahtoi..
"Minä en palvo ketään", Jääviilto ärähti vastaten naaraan myöhempään kysymykseen, "mutta kyllä minä edelleenkin kannatan Henkäystähden toimintamalleja. Kuolonklaani on puhdistettava kuraverisistä ja Eloklaani on tuhottava. Kaikki, mikä tulee Kuolonklaanin ulkopuolelta, on uhka meille ja meidän puhtaalle verellemme." Pimentovarjo siristi silmiään.
"Kuitenkin toivot hänen painuvan hiiteen? Puheesi ovat hieman ristiriitaisia, Jääviilto", varapäällikkö naukui kylmänviileästi. Jääviilto ärähti ja nosti käpälänsä ilmaan, valmiina iskemään sen naaraan kasvoille. Jokin sai kuitenkin soturin pysähtymään. Hän veti syvään henkeä ja astui askeleen taaemmas.
"Hän lupaili minulle varapäällikön paikkaa, mutta yllättäen valitsikin sinut. Minä sentään olin ensimmäisiä, jotka koskaan asettuivat tukemaan häntä ja hänen aatteitaan! Jos hän välittää minusta niin vähän, niin miksi minun pitäisi kunnioittaa ja palvoa häntä?" kolli esitti terävän kysymyksen klaanitoverilleen.

//Pimento?

En suostunut väistämään Jääviillon tieltä, kun kolli otti jälleen uhkaavia askelia minua kohti. Hänen jäänsiniset silmät hohkasivat jo turhan lähellä kasvojani, mutta en voinut näyttää heikkoutta hänen edessään. Siitäkös punaruskea soturi riemastuisi.
Olin yllättynyt siitä, että Jääviilto haukkui Henkäystähteä. Yleensä hän oli aivan mielin kielin, kannatti päällikköä kaikessa, kaiketi aikeenaan mielistellä tätä tarpeeksi ja lopulta kivuta varapäällikön paikalle. Olin kuitenkin kuvitellut, että hän jollain tasolla myös piti päälliköstä, mikä tuntui oudolta ajatukselta, kun Jääviilto oli kyseessä. Kuinka hän voisi pitää yhtään kenestäkään?
"Oho, ollaanpas sitä rohkeana. Minä voisin juosta nyt heti Henkäystähden luo ja kertoa, mitä mieltä sinä olet hänestä", sanoin kylmän huvittunut hymy kasvoillani. Minun ei varmastikaan kannattaisi sorkkia ampiaispesää yhtään enempää, mutta en voinut vastustaa kiusausta.
"Miksi nyt yhtäkkiä olet tuota mieltä? Luulin, että oikein palvot häntä", sanoin äänessäni aitoa uteliaisuutta. Jääviilto oli kissa, jonka olin tuntenut koko ikäni ja josta kuvittelin tietäväni kaiken. Oli aina kummallista löytää uusi puoli tutuksi kuvitellusta kissasta.

//Jää?

Jääviilto kurtisti inhoten kulmiaan, kun Pimentovarjo kehtasi epäillä hänen ajatuksiaan. Pimentovarjon oli itsekin tiedettävä, etteivät hänen puheensa olleet totta. Jääviilto itse oli koulinut Kaamoskukasta soturin ja se jos jokin oli ollut kovan työn alla. Kaamoskukka oli ollut aivan kamala oppilas, josta ei ilman Jääviillon koulimista olisi koskaan edes tullut soturia. Typerä kolli oli pelännyt turkkinsa sotkeentuvan, joka oli merkki siitä, etteivät erakkoveriset voineet olla hyviä sotureita.
"Minä osaan kyllä ajatella itsekin!" Jääviilto sihahti ja otti uhkaavasti ties kuinka monetta kertaa askeleen lähemmäs Pimentovarjoa. Kolli siristeli jäisiä silmiään ja yritti nähdä Pimentovarjossa edes jotain merkkiä pelosta, mutta aivan turhaan. Typerä naaras oli vuodenaikojen aikana kai turtunut Jääviillon vihalle, eikä hän pitänyt kollia enää uhkana. Jääviilto tiesi, että jonain päivänä hän vielä iskisi hampaansa Pimentovarjon kurkkuun ja näyttäisi tälle, että hänellä todella oli syytä pelätä.
"Ei siltä vaikuta", Pimentovarjo vastasi ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
"Se, että minä vaalin puhdasta kuolonklaanilaisverta, ei liity mitenkään Henkäystähteen! Jos minulta kysytään, koko kissa saisi painua hiiteen!" Jääviilto sähisi inhoten. Hän ei ollut varma, oliko hänen inhonsa kohdistettu Pimentovarjoon, Henkäystähteen vai molempiin. Heidän vuokseen Jääviilto oli yhä soturi, eikä varapäällikkö.

Käänsin välinpitämättömän ja viileän katseeni takaisin Jääviiltoon. En erityisemmin loukkaantunut siitä, että pentujani sanottiin kuraverisiksi. Ehkä se johtui siitä, että en pitänyt "kuraverisyyttä" mitenkään pahana asiana, vaikka sana oli kyllä ruma. Jos hän olisi sanonut sen pentujeni kuullen, olisin varmasti suuttunut. Koin kuitenkin tarpeelliseksi puolustaa heitä, kun Jääviilto väitti heidän olevan verensä takia huonoja sotureita.
"Myrskymahti, Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru ovat kaikki hienoja sotureita", sanoin kylmänviileästi, katseeni terävänä. Jääviilto saisi harkita tarkasti, mitä minun jälkikasvustani sanoisi. "Heidän verensä ei vaikuta mitenkään siihen. Erakkoveri ei tee kenestäkään huonompaa, ja heidän isänsä oli hyvä esimerkki siitä. Turmaloikka oli taitava soturi, etkä sinäkään vedä hänelle vertoja."
En tiennyt oikeastaan, oliko se tottakaan. Kummallakin kolleista oli huono tapa olla ilkeä ja piikikäs muille ilman mitään syytä. Taidoiltaan he olivat kaiketi samantasoisia. Kokemukseltaan ainakin, koska Turmaloikka ja Jääviilto olivat saman ikäisiä.
"Miksi sinä vihaat heitä niin? Siksikö vain, kun Henkäystähti on käskenyt?" kysyin murahtaen. Jääviillolla ei ollut selkärankaa, joten en olisi yllättynyt.

//Jää?

"No eipä minulla parempaakaan tekemistä taida olla. Tämä on ainakin viihdyttävää jos ei muuta", Jääviilto virnisti huvittuneesti. Hänen katseensa muuttui äkkiä hyvin tuimaksi ja kolli koki tarpeekseen lisätä vielä seuraavan tiedon Pimentovarjolle, jottei tämä kuvittelisi mitään väärää:
"Äläkä kuvittele, että tekisin tämän vain auttamisen halusta. Minäkin tahdon saada sen petturin kiinni ja kukapa ei haluaisi, että joku muu olisi itselleen palveluksen velkaa. Autan sinua vain, koska minä tahdon, en siksi että välittäisin sinun perheestäsi. Siinäkö kuolkoot, kuraverisiähän suurin osa sinun pennuistasi ovat."
Kolli oli kääntänyt katseensa pois Pimentovarjon tylsistä silmistä ja katseli nyt tummuvaa taivasta, jota peitti paksu ja ankea pilviverho. Jos vain oli mahdollista, taivas näytti yhtä ankealta kuin soturin edessä seisova Pimentovarjo. Jääviilto laski taas katseensa Pimentovarjoon, varapäällikkö katsoi kollia kenties normaalia tuimempi ilme kasvoillaan. Se ei kiinnostanut Jääviiltoa. Hän vähät välitti siitä, jos sattui loukkaamaan jonkun tunteita. Itsepähän loukkaantuivat, ei se ollut Jääviillon vastuulla. Kaksikon ylle oli laskeutunut hiljaisuus.
"Veikö hiiri sinun kielesi vai miksi muutuit noin hiljaiseksi? Suutuitko, kun kutsuin nihkeää jälkikasvuasi kuraverisiksi? Tottahan se vain on, kuraveriset ovat surkeita sotureita", Jääviilto tuhahti.

//Pimento?

En suostunut väistämään Jääviillon rähjäämistä, vaikka kolli ärjyi niin, että sylki roiskui. Kenties minun olisikin ollut järkevämpää vain yrittää suorittaa tehtäväni yksin. Nyt joutuisin kärsimään Jääviillon seurasta... jos hän siis enää suostuisi auttamaan minua. Hän ei vaikuttanut enää aivan yhtä innokkaalta. Ehkä minun olisi jatkossa pidettävä kieleni paremmin kurissa.
Minun oli mietittävä tarkkaan, mitä kertoisin Jääviillolle. Tyhmäkin tiesi, että soturi oli varapäällikön paikan perässä. Jos millään tavalla ilmaisisin, että tehtävässä epäonnistuessani menettäisin paikkani varapäällikkönä, Jääviilto tekisi varmasti kaikkensa, että niin tapahtuisi. En voinut myöskään sanoa vain, että Henkäystähden minulle suoma luottamus kärsisi epäonnistumisesta. Minun ei mitenkään pitänyt antaa Jääviillon kuvitella, että pelissä oli minun asemani, johon hän niin kovasti halusi kiivetä.
"Henkäystähti teki selväksi, että jos epäonnistun, hän tekee jotain perheelleni", sanoin keksittyäni nopeasti sopivan kuuloisen valheen. "No, ei hän suoraan sanonut niin, mutta en ole typerä. Minulla ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin onnistua. No, autatko minua vai et?"

//Jää?

Jääviilto oli taas vähällä räjähtää, kun Pimentovarjo kuulosti siltä, ettei suostuisi ottamaan vastaan kollikissan pyyteetöntä apua. Kolli kirosi mustaturkkisen naaraan mielessään kaikilla haukkumasanoilla mitä hän tiesi. Jos naaras olisi jatkanut typeryyksien laukomista, olisi Jääviilto oikeasti saattanut iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja empimättä ollenkaan. Se ei olisi ollut järin viisasta, mutta harvemmin Jääviillon teot sellaisia olivat. Kolli oli täysin tunteidensa vietävissä. Jos joku ärsytti häntä, niin sai se joku myös maksaa siitä.
"Mikä sinua oikein risoo, kun sinun täytyy kaiken aikaa epäillä minun kykyjäni?!" Jääviilto ärähti karvat pystyssä ja katsoi Pimentovarjoa inhoten, "kenties sinä itse epäilet itseäsi ja heijastat oman epävarmuutesi minuun! Miksi sinä edes tahdot selvittää niin kiihkeästi sen, kuka meidät petti?"
Kuten tavallisesti, Jääviilto ei ollut miettinyt sanojaan lainkaan ennen kuin päästi ne ulos suustaan, joten yhtäkkiä hän jäi miettimään omia sanojaan. Hänen puheissaan oli järkeä – kenties ensimmäistä kertaa koskaan. Siihen täytyi olla jokin syy, että Pimentovarjo halusi niin kovasti löytää petturin.

//Pimento?

Lainepentu haukotteli ja asteli leiriin. Hän tarvitsi jotain tekemistä, mutta hänen sisarustensa seura ja leikit eivät oikein napanneet sillä hetkellä. Hän huomasi kuitenkin jonkun oppilaista tassuttavan kohti pentutarhaa, josta Lainepentu oli juuri astellut ulos.
“Mitä sinä teet?” pentu kysyi huomaten tämän kuljettavan kasaa sammalia mukanaan. Tabbykuvioinen naaras pysähtyi, laski kantamuksensa maahan ja käänsi ruskean katseensa Lainepentuun.
“Tulin vaihtamaan makuualusia”, oppilas huokaisi ja katsoi Lainepentuun toiveikkaasti. “Haluaisitko auttaa?”
“Ai vaihtamaan alusia? No en!” Lainepentu tuhahti. Oppilas päästi taas huokauksen ja työntyi sisään pesään. Pentu katseli hänen peräänsä ja loikki sitten myös sisään. Eihän hänellä nyt muutakaan tekemistä ollut.
“Voit kertoa minulle jotain oppilaskoulutuksesta, kun vaihdat alusia. Seurahan ei nyt varmasti ole tällaisessa tilanteessa pahitteeksi. Ja jos tarinat ovat tarpeeksi kiinnostavia, voin harkita sinun auttamistasi”, Lainepentu naukui pomppiessaan vaalean oranssin oppilaan luokse.
“No… voisinhan minä jotain ehkä kertoa”, oppilas naukaisi ja katsoi Lainepentuun. Sen jälkeen hän näytti uppoutuvan ajatuksiinsa ja alkoi vaihtaa alusia.
“Oppilaskoulutus on paljon työtä, mutta on se kivaakin”, oppilas naukui ja kääntyi sitten Lainepennun puoleen. “Et kertonut vielä nimeäsi.”
“Ai, aivan. Minun nimeni on Lainepentu”, pentu vastasi ja räpäytti erivärisiä silmiään.
“Minä olen Kamomillatassu”, oppilas kertoi. Lainepentu nyökkäsi ja istahti katsomaan Kamomillatassun työskentelyä.
“Kamomillatassu, joudutko olemaan paljonkin puoliveristen tai muuten ei-puhdasveristen kanssa?” siniharmaa pentu kysyi oltuaan hetken hiljaa samalla kallistaen päätään hieman.
“Kyllä minä joskus joudun, mutta ovat he kyllä mukavia. Esimerkiksi Tulisielu on oikein mukava. Hän on ystäväni”, Kamomillatassu naukui ja Lainepennun suu loksahti auki.
“Oletko oikeasti sen puoliverisen kirpputurkin ystävä! Hän on kamala, epäluotettava ja kaiken lisäksi varmasti täynnä jotain saasteita!” pieni naaras huusi silmät leimuten. Kamomillatassu katsoi häntä järkyttyneenä.
“Eihän! Mitä Tulisielu on sinulle muka tehnyt!” oppilas huudahti. Lainepentu päästi pitkän sähinän.
“Hän on iljettävä puoliverinen. Hän ei ole varmasti edes yrittänyt saada Henkäystähden luottamusta! Hän on yksi Kuolonklaanin häpeäpilkuista! Hänen kumppaninsa Tattihallakin on kuvottava! Miten hän on muka voinut rakastua sellaiseen kissankuvotukseen!” Lainepentu ärisi. Kamomillatassun karvat nousivat pystyyn ja hän ponkaisi seisomaan ja oli nyt naamat vastakkain Lainepennun kanssa.

//Kamo?

Jääviillon hermoille oli aivan liian helppoa käydä silloinkin, kun en siihen pyrkinyt. Se tuntui kuuluvan kollin perusluonteeseen: hän kiihtyi pienestä ja reagoi kaikkeen. Hänen sanansa eivät hätkäyttäneet minua, vaan silmäilin soturia naama kylmillä peruslukemilla, kuten yleensä. Minua hiukan hämmensi kuitenkin, miten halukas Jääviilto vaikutti olevan auttamaan minua. Tai no, ei hän mitenkään kovin suoraan tarjoutunut avuksi, mutta jo se tuntui kummalliselta, että soturi oli ylipäätään avoin ajatukselle.
"Miksi minä haluaisin tai tarvitsisin sinun apuasi?" tuhahdin hiukan ylimielisesti. Minulla ei kuitenkaan tuntunut tällä kertaa olevan varaa pitää ylpeydestäni kiinni. Henkäystähden antama tehtävä tuntui mahdottomalta, joten tarvitsin kipeästi kaiken avun minkä vain kykenin saamaan. En tiennyt, olisiko kenestäkään muusta hyötyä kuin Jääviillosta: hän oli ollut Eloklaanissa vartijana ja oli lisäksi tarpeeksi limanuljaska turvautumaan hämärämpiinkin keinoihin.
"Tai ihan sama", murahdin ennen kuin kolli taas ehti räjähtää raivosta. "Selvä. Olen samaa mieltä siitä, että meidän on ehkä turvauduttava koviin otteisiin. Mutta se on tehtävä hienovaraisesti. Onko sinusta siihen? En halua, että koko klaani pääsee perille tekemisistämme."

//Jää?

Jääviilto ei ollut yllättynyt siitä, miten typerä Pimentovarjo oli. Toki Jääviilto itse oli hyvillään siitä, että mustaturkkinen naaras joutui nöyrtymään ja anomaan apua toiselta kissalta. Nyt jos koskaan oli punaturkkisen kollin mahdollisuus todistaa varapäällikölle, miten oiva soturi hän oli. Jos Jääviilto auttaisi häntä selvittämään kuka petturi oli, ei Pimentovarjolla olisi mitään syytä olla nimittämättä Jääviiltoa varapäällikökseen, kun sen aika joskus koittaisi.
"Oletko ihan hiirenaivoinen?" punaturkkinen kolli tuhahti ja pyöritteli silmiään, kuin olisi itse paljonkin Pimentovarjoa viisaampi ja parempi – toki kolli itse uskoi täysin olevansa kaikkea sitä ja vähän enemmänkin.
"Ei se tietenkään toimi nyt, kaikkihan tietävät ettei tuollainen hempeä lähestyminen toimi! Sinä todella nolaat itsesi kyselemällä noin typeriä kysymyksiä! Varo vain, kohta en tahdo auttaa sinua jos jatkat tuollaista!" Jääviilto ärähti, piiskaten jälleen hännällään ilmaa. Hänen sanoissaan ei ollut perää, sillä oikeasti kolli oli jo päättänyt auttaa Pimentovarjoa – jos hän ei siis kävisi aivan mahdottoman hiirenaivoiseksi.
"Voin tämän kerran auttaa sinua. Käydään vähän kovistelemassa niitä hiirenaivoja, niin kyllä joku heistä varmasti laulaa. Viimeistään silloin, kun uhkaamme tehdä heille tai heidän sukulaisilleen jotain", Jääviilto virnuili.

//Pimento?

Sulkavirta oli herännyt uuteen päivään hyvin pirteänä. Hän oli nukkunut erinomaisesti ja ollut jo sotureiden pesässä ennen pimeää. Viime aikoina Sulkavirta oli voinut paljon paremmin, ja naaras itse arveli sen johtuvan siitä, että sai taas olla poikansa lähellä. Jo se, että hän tiesi näkevänsä Lokkimielen saman päivän aikana, sai naaraan olon lämpimäksi, vaikka päivä olikin kaikkea muuta kuin lämmin.
Jo heti ulos pesästä astuttuaan Sulkavirta oli huomannut, miten kylmä yö oli ollut. Illalla sateen myötä maahan muodostuneiden vesilammikoiden pinnoille oli muodostunut ohut jääkerros. Oli sanomattakin selvää, että lehtikato oli lähellä. Sulkavirran keho värähti ja hän pörhisteli ohutta turkkiaan, jotta lehtisateen lopun kylmä puhuri ei jäädyttäisi häntä lopullisesti. Aurinko oli jo nousemassa, joten naaras tiesi ilmojen lämpenevän vielä, sillä taivaalla ei näkynyt pilven pilveä. Naaras etsi pääaukiolta oppilastaan Rosmariinitassua, muttei naaraskissan harmaata turkkia näkynyt aukiolla. Siispä soturi pyysi oppilaiden pesän edustalla olevaa Säihkytassua herättämään pesätoverinsa. Kermanvärinen kolli teki työtä käskettyä ja katosi äkkiä oppilaiden pesään. Kului hetki, ja Rosmariinitassu asteli ulos pesästä. Sulkavirran silmään hänen oppilaansa vaikutti jokseenkin kummalliselta. Rosmariinitassu käveli pesän edustalla norkoilevien oppilaiden ohi kuin heitä ei olisi ollutkaan. Harmaanruskea naaras antoi kuitenkin asian olla ja kuittasi sen vain sillä, että nuori oppilas oli väsynyt. Rosmariinitassu tervehti mestariaan, johon Sulkavirta väläytti tälle nopean hymyntapaisen.
"Tänään lähdemme katsomaan, miten sinulta luonnistuu itsesi puolustaminen tilanteessa, jossa vihollinen tekee kimppuusi yllätyshyökkäyksen", Sulkavirta kertoi rauhallisella äänellä päivän harjoitusten suunnitelman. Sulkavirta ei ollut mestarina yhtä tiukka kuin suurin osa kuolonklaanilaisista. Hän antoi oppilaansa vapaasti mokata ja toisinaan hän saattoi jopa joustaa sovitusta suunnitelmasta. Naaras itse inhosi yli kaiken turhaa pomottelua, joten siksi hän oli päättänyt olla kiva mestari oppilaalleen.
"No, oletko valmis?" raidallinen soturi kysyi ja otti askeleen kohti piikkihernetunnelia, jääden odottamaan oppilaansa vastausta. Ei olisi mitään järkeä lähteä harjoituksiin, jos Rosmariinitassu ei kokisi olevansa lainkaan valmis sellaiseen. Koulutusta oli vielä jäljellä sen verran, ettei se olisi niin päivän päälle, koska he mitäkin harjoittelisivat.

//Rosmariini?

Kurtistin kulmiani Jääviillon sanoille. Tietenkään en ollut kuvittelut hänen olevan tuollaisten temppujen yläpuolella. Olin ennemminkin yllättynyt siitä, että hän ja Virtaviima olivat nenäni alla onnistuneet järjestämään kaksi eloklaanilaista vaikeuksiin ja lopulta teloitettavaksi. Oli siis Jääviiltoa kiittäminen, että olin joutunut likaamaan tassuni sen eloklaanilaisnaaraan vereen. En kuitenkaan voinut tuomita häntä, sillä mitä useammasta eloklaanilaisesta pääsimme eroon, sitä parempi se oli Kuolonklaanille.
"'Saattaa olla', 'voi olla'... Etkö uskalla seistä tekojesi takana? En minä sinua tuomitse, hyvä vain, että pääsimme niistä kahdesta eroon", sanoin viileästi. Jääviilto murahti, hänen häntänsä piiskasi vihaisena puolelta toiselle.
"Tietysti uskallan! En kadu mitään", soturi vastasi ja nyökkäsin.
"Hyvä. Joka tapauksessa... Tietojesi perusteella sain taas rajattua epäiltyjen joukkoa. Vaikka ei muutos neljästä kolmeen ole päätä huimaava... mutta kiitos joka tapauksessa."
Tiesin, ettei Jääviilto tehnyt minun kiitoksillani yhtään mitään. Olinkin luvannut jääväni hänelle palveluksen velkaa. Jos soturi ei pyytäisi kuuta taivaalta, kenties jopa toteuttaisin lupaukseni.
"En käsitä, miten minun pitäisi päästä perille siitä, kuka petturi on", murahdin sitten. Tehtävä tuntui aivan yhtä mahdottomalta kuin aiemminkin, vaikka epäiltyjen määrä olikin kutistunut. "Pitäisikö minun vain kysellä kaikilta? 'Hei, petitkö sinä Kuolonklaanin?' Ihan kuin se toimisi noin."

//Jää?

AMPIAINEN
Tuiskupentu: 62kp! - Oppilaan pisteet kasassa! 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

AUROORA
Varissulka: 8kp -
Pimentovarjo: 6kp -
Salamasielu: 7kp -
= 21kp

ELANDRA
Jääviilto: 16kp -
Lätäkkölempi: 10kp -
= 26kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 15kp -
Hilleripilvi: 6kp -
= 21kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 5kp -
Lainepentu: 36kp! -
= 41kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 5kp -
Säröpentu: 14kp -
= 19kp

Jääviilto oli varma, että Pimentovarjo yritti vain ärsyttää häntä vihjailemalla, ettei Jääviillon päässä ollut lainkaan älliä. Kolli siristi silmiään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs itseään huomattavasti pienempää varapäällikköä, joka oli alkanut ajatuksissaan kävellä edestakaisin Jääviillon edessä. Varapäällikkö pysähtyi, kun huomasi Jääviillon tulleen lähemmäs. Punaturkkinen soturi nosti leukansa pystyyn ja nyrpisti inhoten nenäänsä, katsellessaan itseään pienempää naarasta.
"Lisää Lampiväre siihen listaan", punaruskea soturi tuhahti halveksuen, "hän oli jo oppilaana sen verran surkea kaikissa soturin tehtävissä, etten ihmettelisi lainkaan, jos hän erehtyisi luottamaan eloklaanilaiseen."
"Se, että et osannut kouluttaa Lampivärettä oikein, ei tee hänestä epäiltyä", Pimentovarjo huomautti ja paransi ryhtiään, kohdaten Jääviillon kylmän katseen. Kolli väläytti mustaturkkiselle kissalle hampaitaan.
"Mitä sinä kysyt minun mielipidettäni, jos kerta torppaat kaiken mitä minä sanon? Olet sinäkin yksi hiirenaivo! Jos ei apu kelpaa, niin hoida asiasi yksin", Jääviilto korotti ääntään ja oli jo valmiina kävelemään tiehensä. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa ja kollin korvat olivat painuneet luimuun.
"Aivan turhaan sinä kiihdyt", Pimentovarjo lausahti kylmällä äänellään, saaden puheillaan Jääviillon pysähtymään. Jääviilto toivoi Pimentovarjon pyytävän häntä jäämään ja kertomaan ajatuksensa, mutta niin ei käynyt. Kaksikon ylle laskeutui jopa hieman kiusallinen hiljaisuus, kun Jääviilto seisoi selkä Pimentovarjoon päin parin ketunmitan päässä, ollessaan äsken lähtemässä. Jääviilto oivalsi, että jos hän auttaisi Pimentovarjoa selvittämään petturin, olisi kolli yhtä askelta lähempänä varapäällikkyyttään. Tyytyväinen virne levisi soturin kasvoille, kun hän käännähti ympäri.
"Vaikuttaa siltä, että olet melkoisessa umpikujassa tämä asian kanssa. Alatko olla jo vähän epätoivoinen, kun tulet kyselemään minulta apua?" Jääviilto kysyi ivallisesti virnuillen. Pimentovarjon katse pysyi tyynenä. Punaturkkinen soturi ei antanut Pimentovarjolle aikaa vastata, kun hän itse jatkoi:
"Tokihan minä sinua voin auttaa, sillä minullapa on sinulle tietoa, josta takuulla hyötyisit. Mutta se ei ole ilmaista. Jos minä autan sinua, mitä minä saan?" Jääviilto istahti alas, odottaen varapäällikön vastausta. Jääviilto ei tosiaankaan ollut mikään juonikkain ja fiksuin kissa, mutta ei hän sentään mikään typeryskään ollut. Hän ei antaisi tietojaan Pimentovarjolle ilmaiseksi.
"Saat hyvän mielen ja koko Kuolonklaani pääsee eroon petturista", mustaturkkinen naaras lausahti äänellä, joka inhotti Jääviiltoa. Punaturkkisen soturin niskavillat nousivat pystyyn. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pimentovarjo, olisi kolli jo hyökännyt hänen kimppuunsa ajat sitten. Kolli alkoi olla jo niin raivon partaalla, että hän alkoi menettää malttinsa – jonka hän oli onnistunut pitämään jo yllättävän pitkään. Jääviilto nosti uhkaavasti etukäpälänsä ilmaan ja huitaisi kynsillään kohti Pimentovarjoa. Varapäällikkö kavahti taaemmas, ja pyöräytti silmiään.
"Kuka tässä nyt on huumorintajuton?" varapäällikkö kysyi ivallisesti hymähtäen, "jos sinä kerrot tietosi, jään sinulle palveluksen velkaa."
"No sitähän minäkin", Jääviilto murahti tyytyväisenä. Kolli istahti alas, nuolaisi käpäläänsä ja käänsi taas katseensa Pimentovarjoon.
"Virtaviima se ei ainakaan ole, joten jäljellä ovat Leppävarjo, Kyyhkypyrähdys ja Lokkimieli", punaturkkinen soturi kertoi tietonsa Pimentovarjolle. Varapäällikkö katsoi epäilevästi Jääviiltoa.
"Miten voit olla niin varma?" naaras kehtasi epäillä soturin sanaa.
"Voi Pimeyden Metsä sentään!" Jääviilto ärähti turhautuneesti, "jos todella tahdot tietää, niin saattaa olla, että minä ja Virtaviima laitoimme eloklaanilaiset tahtomattaan rikkomaan sääntöjä. Kyllähän sinä muistat Kultasiiven ja Ampiaispiston. Voi olla, että minä ja Virtaviima laitoimme heidätkin rikkomaan sääntöjä aivan tarkoituksella. Kehtaatkin epäillä minun sanojani."

//Pimento?

Aaltosalama tukahdutti huokauksen. Hän oli herännyt varhain eikä ollut saanut enää unta sen jälkeen, joten hän oli päätynyt siistimään turkkiaan Varissulan yhä nukkuessa. Kun kumppani oli lopulta herännyt ja ollut hänen makuunsa ihan liian nopeasti valmis lähtemään ulos, naaras oli joutunut toden teolla pinnistelemään saadakseen itsensä liikkeelle.
"Ei lähdetä kovin kauas", Varissulka naukui heidän päästyään aukiolle. Aaltosalama nyökytti hiljaa - se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
Kumppanukset suuntasivat leirin ulkopuolelle ja ryhtyivät saman tien maistelemaan ilmaa saaliin varalta. Aaltosalaman pää tuntui raskaalta ja sen sisällä surisi. Hänen sumeat ajatuksensa estivät häntä keskittymästä kunnolla saalistukseen, mutta Varissulka sen sijaan oli saanut jo vainun jostakin.
"Jänis", kolli kuiskasi kuono yhä koholla, selvästikin yrittäen paikantaa hajun suunnan. Aaltosalama nuuhki ilmaa ja huomasi nyt vasta itsekin ilmassa leijailevan riistan hajun. Miten hän ei ollut heti haistanut sitä?
"Tuolla", Varissulan kuono kääntyi osoittamaan vasemmalle ison kiven suuntaan. Soturi laski häntäänsä ja painautui samalla itsekin matalammaksi lähtiessään hiipimään hajun suuntaan.
Aaltosalama katseli kollin perään tajuamatta, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin. Kun Varissulka huomasi hänen seisoskelemaan typertyneen näköisenä paikoilleen, soturi viittoili hännällään häntä kiertämään kiven toiselta puolelta pihtiliikettä varten. Se sai Aaltosalaman havahtumaan horroksestaan ja liikkeelle.
Hän seurasi kumppaninsa esimerkkiä ja kiersi hiljaa ison kiven oikealta puolelta Varissulan hiipiessä vasemmalta. Vähän matkan päässä edessäpäin kuusen juurella maata tonki jänis. He eivät kuitenkaan olleet tajunneet ottaa tuulen suuntaa huomioon, ja eläin paukautti maata jykevällä takatassullaan varoitukseksi ennen kuin ampaisi karkuun.
Varissulka murahti ja lähti sen perään lennättäen kuuraisia lehtiä mennessään. Kolli katosi hetkeksi näkyvistä, mutta palasi kohta takaisin Aaltosalaman luo hännänpää turhautuneesti nytkyen. Hän katsoi punertavaturkkista naarasta kummissaan.
"Mistä tuossa oli kyse?" soturi ihmetteli, ja ihan syystäkin, sillä Aaltosalama ei voinut itsekään käsittää käytöstään. Aivan kuin hän olisi menettänyt yhteyden aivoihinsa kokonaan.
"Anteeksi. Minulla on vain jotenkin outo olo", hän mutisi siirrellen tassujaan levottomana.
Varissulan ilme muuttui huolen tullessa hämmennyksen tilalle. "Millainen outo olo?" hän kysyi tullessaan lähemmäksi.
"En osaa selittää sitä", Aaltosalama huokaisi ja tunsi sitten yhtäkkiä vatsansa kurisevan. Hän kohotti kiusaantuneesti hymyillen katseensa Varissulkaan: "Ehkä minulla on vain nälkä."
Tummanharmaan kollin viikset värisivät hieman huvittuneesti tämän naukuessa: "Siinä tapauksessa meidän olisi varmaankin hyvä syödä jotakin."
Aaltosalama hymyili hänelle takaisin myöskin omasta käytöksestään huvittuneena, ja yhdessä he kääntyivät ympäri ja lähtivät talsimaan takaisin leirin suuntaan.

Nälkä ei tuntunut hellittävän, vaikka soturitar oli juuri syönyt oman osuutensa hiirestä sekä ison osan Varissulankin lihapalasta, jonka tämä niin jalosti oli hänelle antanut huomattuaan, ettei hän ollut vieläkään kylläinen. Aaltosalaman häntä huiski turhautuneesti maata pitkin, ja hänen oranssi katseensa hakeutui jatkuvasti tuoresaaliskasaan, joka oli vielä tähän aikaan päivästä melko matala, sillä metsästyspartiot eivät olleet vielä palanneet.
"Ei kai sinulla vieläkin ole nälkä?" Varissulka kysyi ilmeisesti osittain vitsillä, sillä hänen otsansa rypistyi, kun naaras nyökyttelikin myöntävästi.
Aaltosalama koukisteli kynsiään levottoman tunteen levitessä koko hänen kehoonsa. Hänen alavatsansa seudulla tuntui kuumottavaa tykytystä, joka sai hänen olonsa entistä hankalammaksi.
"Minulla on ihan kamala olo", hän valitti kumppanilleen ja käänsi ahdistuneen katseensa tähän. Hän yritti muistella, oliko syönyt eilen illalla jotain sopimatonta, mutta ei saanut mitään päähänsä.

//Varis? :[

Salamasielu oli viimein ansainnut soturinimensä. Kollin mielestä hän olisi voinut siirtyä soturin tehtäviin jo monta kuuta sitten, sillä hän oli jo pitkään ollut kyvykäs taistelija, eikä hän näinä muutamina kuina ollut enää kehittynyt metsästäjänä. Olisi siis ollut se ja sama nimittää hänet vaikka kaksi kuukautta sitten.
Soturi oli ehtinyt toimia tehtävissään nyt puolikuuta. Tässä ajassa Salamasielu oli tullut siihen päätelmään, ettei nauttinut soturina toimimisesta ollenkaan. Ei hän oppilaanakaan ollut pitänyt partioimisesta, mutta ainakin hänen rento otteensa oli hyväksytty normaaliksi oppilaan käytökseksi. Nyt häneltä odotettiin kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta, mikä ei sopinut Salamasielulle sitten millään. Yleensä kolli valitsi olla täyttämättä näitä odotuksia, mikä oli lyhyessä ajassa antanut hänelle melko kehnon partiotoverin maineen.
Kenties siksi aamupartion johtajana toimiva Kalmakuu ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, kun valkoinen kolli asteli rennosti sotureiden pesästä muun partion luo makeasti haukotellen kuin juuri herättyään. Pimentovarjo ei pitänyt siitä, että hänen poikaansa komenneltiin, joten monet välttelivät sitä. Kalmakuu oli kuitenkin Salamasielun emoakin kokeneempi soturi. Kenties hän saisi pidettyä ylimielisen kollin aisoissa.
Partion astellessa ulos leiristä Salamasielu jättäytyi joukon hännille. Mitä kauempana hän oli Kalmakuun valvovasta katseesta, sitä huolettomampi partio hänellä oli edessä. Ainakaan kolli ei joutuisi metsästämään. Hänen oli tarvinnut vain pyytää Pimentovarjolta, että tämä välttäisi hänen laittamistaan saalistuspartioihin, ja asia oli järjestynyt. Oli kätevää, kun oma emo oli varapäällikkö. Tylsä partio oli joka tapauksessa edessä, joutuisi hän metsästämään tai ei.
Salamasielu silmäili edellään kulkevaa partiota. Muut partion kissat olivat melko tylsiä tapauksia - Matotaisto, Aamuraita, Varissulka - mutta hänen edessään jolkottavasta Susimielestä voisi järjestyä kollille seuraa. He olivat olleet samaan aikaan oppilaita, eikä Salamasielu ollut kovin hyvin vaivautunut tutustumaan höpsöön kolliin. Hänen ei kannattanut aliarvioida hölmön soturin tarjoamia viihdemahdollisuuksia.
Salamasielu kiri Susimielen rinnalle.
"Susimieli, pitkästä aikaa", soturi tokaisi ja tönäisi toista toverillisesti. "Onko sinusta tämä partio yhtä tylsä kuin minusta? Eihän meitä oikeastaan tarvittaisi edes täällä, neljän kissan voimin saa varmasti rajat merkattua."
Kalmakuu heitti terävän katseen lapansa yli partion nokasta. Salamasielu vain virnisti takaisin.

//Sushi?

Siristin silmiäni Jääviillon "vitsille". Soturilla oli selvästi omanlaisensa huumorintaju, jota en aivan ymmärtänyt. Toisaalta jotkut sanoivat, ettei minulla muutenkaan ollut huumorintajua.
"Älykkäästi päätelty", murahdin sarkastisesti. "Sitä paitsi menettäisimme siinä kasan hyviä, uskollisia sotureita. Vain päästäksemme eroon yhdestä tai kahdesta petturista. Toivon, ettet kuvittele, että sinut säästettäisiin."
Jääviilto tuhahti.
"Minä olen uskollinen Kuolonklaanille ja Henkäystähdelle! Älä kuvittelekaan, että se petturi olen minä."
Pyöräytin silmiäni. Jääviilto oli oikeassa, en minä häntä epäillyt.
"Se ei myöskään ole Tuimakatse", sanoin mietteliäänä. "En usko, että hän pettäisi Kuolonklaania. Enkä usko sitä myöskään Henkäystähden tyttäristä, vaikka en heitä lähemmin tunnekaan. Mutta vaikka olisimme näin varomattomia ja karsisimme näinkin paljon kissoja, on epäiltyjä edelleen neljä."
Leppävarjo, Virtaviima, Kyyhkypyrähdys ja Lokkimieli. En halunnut uskoa, että entinen oppilaani saattaisi osoittautua petturiksi, mutta se ei ollut mikään mahdottomuus. Soturin suonissa virtasi erakkoverta, enkä ollut koskaan oikein päässyt perille siitä, mitä hänen päässään liikkui. Toisaalta hän ei vaikuttanut yhtään enemmän syylliseltä kuin kukaan muukaan nelikosta.
"Leppävarjo, Virtaviima, Kyyhkypyrähdys, Lokkimieli", luettelin Jääviillolle, ja huomasin alkaneeni ajatuksissani kävelemään edestakaisin. "Petturi löytyy tuosta joukosta. Huomasitko sinä koskaan yhdenkään käyttäytyvän mitenkään omituisesti? Toisaalta et vaikuta olevan kovin oivaltava muiden kissojen suhteen, joten en pahastu, jos et keksi mitään."

//Jää?

Hilleripilvellä oli ristiriitaiset tuntemukset soturiksi pääsemisestä. Tätä vartenhan hän oli harjoitellut kaikki ne kuut Kaamoskukan kanssa, saadakseen soturinimensä ja tullakseen klaanin viralliseksi jäseneksi. Jostain syystä hänen olonsa ei kuitenkaan ollut niin hohdokas kuin sen olisi pitänyt.
Hän istuskeli kaatuneen kuusen vieressä ja katseli apein mielin juuri leiristä lähtöä tekevän partion suuntaan. Tai no oikeastaan hän katseli erästä tiettyä kissaa, joka oli kyseisen partion mukana. Nuoren kollin suusta pääsi haaveileva huokaisu, kun hän katsoi Kaamoskukan katoavan sisäänkäyntitunneliin muun partion mukana.
Ja siinä se syy oli: Kaamoskukka. Tuo hurmaava, pilkesilmäinen komistus, jota Hilleripilvi ei voinut lakata ajattelemasta. Nyt kun hän ei ollut enää kollin opissa, hän ei näkisi tätä enää niin usein. Hän oli odottanut aina innolla heidän jokapäiväisiä oppituntejaan, mutta nyt nekin olivat historiaa. Ei enää tavattoman aikaisin heräämistä ja soturien pesän ulkopuolelle kyttäämään kiiruhtamista ennen kuin Kaamoskukka olisi päässyt jalkeille. Ei enää vatsanpohjassa kihelmöintiä aiheuttavia ylistyksiä, kun hän oli onnistunut tekemään jotakin niin hyvin, että se oli saanut jopa mestarin itsensä vaikuttumaan. Ei enää Kaamoskukkaa.
No, hyvä on, ei tilanne sentään niin surkea ollut. He olivat tätä nykyä pesätovereita, mutta harmi kyllä vanhemman soturin vuode sijaitsi lähes toisella puolella pesää.
*Minun on ryhdistäydyttävä*, Hilleripilvi patisti itseään ja korjasi asentoaan suoremmaksi, vaikka lähistöllä ei ollut muita. *Kaamoskukka ei kouluttanut minusta ruikuttajaa. Minun on näytettävä hänelle ja muille, millainen soturi olen.*
Tästä ajatuksesta innoittuneena nuori soturi nousi ylös ja tallusteli etsimään klaanin varapäällikköä kysyäkseen, olisiko hänen mahdollista päästä mukaan seuraavaan partioon. Todellisuudessa hän olisi paljon mieluummin viettänyt aikansa leirissä tekemättä mitään, mutta hän ei aikonut häpäistä entistä mestariaan sellaisella aikaansaamattomuudella.

Aaltosalaman sanat siavat minut kehräämään voimakkaammin. Kukaan ei ollut sanonut minusta koskaan mitään yhtä kaunista. En todellakaan ansainnut häntä.
"No, muistuttivat pentumme meitä tai eivät, aion rakastaa heitä koko sydämelläni", sanoin lempeästi pitäen katseeni Aaltosalaman silmissä. Halusin, että hän voisi olla tyytyväinen kumppanivalintaansa. En voisi olla klaanin paras isä, mutta aioin olla niin hyvä kuin vain suinkin pystyin.

Kaksi kuuta oli vierähtänyt nopeasti. Säät olivat kylmenneet, mutta onneksi edessäni olisi ensimmäinen lehtikatoni kumppanin vieressä nukkumassa. Aaltosalaman pehmeä turkki lämmitti minua kylminä aamuina: ikävöisin soturia, kun tämä joutuisi jättämään soturin tehtävänsä ja siirtymään pentutarhaan.
Se päivä ei kuitenkaan vieläkään ollut koittamassa: yrityksemme perustaa perhe olivat olleet tuloksettomia. Aaltosalama ei ollut havainnut merkkejä pennuista, ja päivä päivältä tunsin epätoivoni kasvavan. En ollut kuvitellut, että pentujen saaminen olisi mikään helppo tehtävä, mutta ei kai se sentään mahdotonta ollut?
Yritimme pysyä toiveikkaina asian suhteen, mutta huoli tuntui painavan molempia. Puhuimme asiasta päivittäin, vaikka keskusteluistamme ei ollut hyötyä. Sentään emme olleet vielä alkaneet syytellä pennuttomuudesta toisiamme, ja toivoin, ettei tilanne ikinä yltyisi siihen. Itseäni kyllä syytin. En uskonut, että vika voisi olla Aaltosalamassa, joten sen oli pakko olla minussa. En halunnut ruikuttaa peloistani Aaltosalamalle, sillä hän oli varmasti jo tarpeeksi huolissaan. Olisin halunnut puhua asiasta jollekin, sillä se painoi mieltäni jatkuvasti, mutta olin joutunut tajuamaan, ettei minulla ollut ketään muuta, jolle puhua. Aiemmin olin ongelmien sattuessa voinut avautua Tuhkajuovalle, joka oli tukenut minua parhaansa mukaan ja antanut neuvojansa. Nyt hän ei enää ollut vaihtoehto.
Eräänä aamuna herätessäni Aaltosalama oli jo noussut istumaan yhteisellä makuusijallamme ja suki punertavaa turkkiaan. Aamu olisi vapaa molemmilla, ja olimme jo edeltävänä iltana päättäneet lähteä rennolle metsästysretkelle. Toivoin, että se hetkeksi saisi ajatuksemme pois pentuhuolista, mutta en ollut kovin luottavainen.
"Huomenta", sanoin vielä unesta käheällä äänellä. Nousin venytellen ylös ja pyyhkäisin tassullani pari kertaa korvien yli ennen kuin astelin Aaltosalaman edellä ulos pesästä.
"Ei lähdetä kovin kauas", nau'uin toivoen, ettei Aaltosalama alkaisi kyseenalaistamaan sanojani. En halunnut rasittaa kumppaniani liikaa. Kuka tiesi, kenties se oli syynä pennuttomuudellemme.

//Aalto?