Kamomillapentu: 4kp -

Tuhkajuova: 166kp! -

Mesitähti: 8kp -

Aaltosalama: 6kp -

Salamatassu: 21kp! -

Hiljaisuuspentu: 115kp! -

Lepakkopentu: 4kp -

Höyhenhalla: 8kp -

Rosmariinipentu: 9kp -

Varissulka: 6kp -

Kylmäliekki: 9kp -

Sulkavirta: 8kp -

Sulkavirta nautti Kylmäliekin seurasta erityisesti nyt, kun Jääviilto ei ollut lähettyvillä. Harmaanruskealla naaraalla ei koskaan ollut mitään itseään vanhempaa kollikissaa vastaan, mutta Jääviillon läsnäolo oli selvästi saanut Kylmäliekin aina varutuneeksi. Kollin kanssa jutustelu oli aiemmin päättynyt lyhyeen, mutta nyt kaksikko oli vartiovuoron jälkeen päättänyt lähteä kaksistaan kävelylle. Kuolonklaanilaisten juttu luisti yllättävänkin hyvin. Harmaaturkkinen kolli puhui enemmän kuin Sulkavirta oli odottanut, muttei se haitannut lainkaan. Sulkavirta piti jutustelusta ja klaanitovereihinsa tutustumisesta. Oli mukavaa kerrankin puhua ihan vain niitä näitä ja tutustua toiseen kissaan ilman mitään suorituspaineita.
"Kyllä, olen harjoitellut uimista ihan pienestä saakka", Sulkavirta naukaisi iloisesti ja väläytti klaanitoverilleen veikeän hymyn, "jos sinäkin olisit aloittanut harjoittelun nuorempana, osaisit varmasti. Eikä nytkään ole liian myöhäistä opetella sitä taitoa. Minä olen sitä mieltä, että kuka tahansa kyllin motivoitunut oppii kyllä uimaan."
Kylmäliekin kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta jokin kollissa viesti, ettei tämä ollut halukas ainakaan nyt uintiharjoituksiin. Sulkavirta ymmärsi sen kyllä, ei uiminen ollut kaikkia varten.
"Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa", Kylmäliekki ehdotti sen jälkeen. Sulkavirran mielestä oli huvittavaa, miten niin hiljainen kissa oli yhtäkkiä yhtä innoissaan kuin pikkupentu. Menneisyydessään Sulkavirta ei olisi hetkeäkään aikaillut vastauksensa kanssa, mutta nyt hänen oli harkittava päätöstään tarkkaan. Seikkailu houkutteli, mutta voisiko se johtaa rangaistukseen? Naaras harkitsi kuumeisesti mitä tekisi. Saalistaminen ei houkutellut tällä hetkellä lainkaan, vaan seikkailu vei voiton. Hän uskoi Henkäystähden kyllä ymmärtävän, vaikka Sulkavirran seikkailu taas kerran ajaisi hänet rikkomaan sääntöjä – niin isä oli aina ymmärtänyt.
"Seikkailu löytyy aina, kun vain osaa etsiä oikeasta paikasta", Sulkavirta huomautti terävällä äänellä ja alkoi oitis tarkkailemaan ympäristöään. Kaksikko ylitti joen ja jatkoi matkaansa kohti Eloklaanin rajan tuntumaa samalla pohtien ääneen, mistä seikkailu voisi löytyä.
Kun raja häämötti heidän edessään, Sulkavirta keksi:
"Oletko sinä koskaan päässyt oikeasti tutustumaan Eloklaanin reviiriin?"
Sulkavirta tiesi, että hänen ideansa oli taas kerran menossa pahasti sääntöjen rikkomisen suuntaan, mutta naaras ei voinut pidätellä itseään. Hän oli lievästi sanottuna kyllästynyt tasapaksuun, harmaaseen arkeen Kuolonklaanissa ja kaipasi vaihtelua. Nyt kun Eloklaani oli Kuolonklaanin vallan alla, tuskin rajojen noudattaminenkaan oli niin tärkeää. Sulkavirta oli kyllä oppilasaikoinaan saanut rangaistuksen käytyään Sähkötuhon kanssa seikkailulla Eloklaanin reviirillä, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Tuskin Henkäystähti heille suuttuisi, jos he kertoisivat jahdanneensa vaikka vain jänistä rajan yli aivan sattumalta...

//Kylmä?

Kylmäliekki ei varsinaisesti yllättynyt Sulkavirran vastauksesta. Olihan naaras lähtenyt aiemmin erakoksi päästäkseen tutkimaan vierasta, klaaneja ympäröivää maailmaa. Sulkavirta oli aina vaikuttanut kollin silmiin uteliaalta kissalta.
“Millaista se muuten oli? Siis se, kun sinä lähdit tutkimaan maailmaa. Mikä oli mielenkiintoisin asia mihin törmäsit? Entä jännittävin?” savunharmaa kissa kysyi leppoisalla ja ystävällisellä äänellä, josta kuitenkin hehkui pieni uteliaisuus. Kylmäliekki uskoi, että hän ei uskaltaisi ikimaailmassa lähteä tutkimaan vierasta, kylmää ja tuntematonta maailmaa. Tiedä mitä sieltä löytyisi.. Mutta jollain tapaa hän kyllä ihaili raidallisen naaraan kykyä heittäytyä tuntemattomaan ja palata sieltä ehjin nahoin. Kylmäliekki piti myös Sulkavirran uteliaisuutta positiivisena ja kiehtovana asiana. Hänestä oli hienoa, ettei kissa aikuisenakaan kadottanut uteliasta tapaa katsoa maailmaa. Savunharmaan kollin ajatukset harhailivat Huomenkyyhkyyn. Naaras ei ollut paras soturi, niin Jääviilto oli saanut Kylmäliekin uskomaan ja kolli oli kadottanut todelliset mielipiteensä naarasta kohtaan. Kuitenkin valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras oli ollut aina hyvin utelias kissa, jolla oli ollut omintakeinen tapa katsoa ja ihailla maailman kauneutta. Kaikki pienetkin hyvät ja iloiset asiat olivat saaneet edesmenneen naaraan räpättämään linnun lailla. Jollain tapaa Kylmäliekki kaipasi rinnalleen kissaa, jossa olisi edes ripaus Huomenkyyhkyn positiivisuutta. Kolli tunsi itsensä usein yksinäiseksi ja toivoi löytävänsä joskus rinnalleen kissan, joka olisi aina hänen puolellaan. Huomenkyyhky oli ollut, Kylmäliekki oli taas kääntynyt naarasta vastaan. Kolli halusi kuitenkin uskotella itselleen, että niin oli parempi. Huomenkyyhky ei ollut hyvä kissa sukunsa vuoksi, Kylmäliekki muistutti itselleen. Kylmäliekki ja Sulkavirta jatkoivat vartion loppuun, rupatellen välillä niitä näitä. Vartion päätyttyä kaksikko lähtivät suorinta tein kohti Eloklaanin rajaa. Kylmäliekin kita avautui suureen haukotukseen, tuntui niin hyvältä päästä verryttelemään jähmeitä koipia! Että vartiointi olikin rankkaa puuhaa ja paikallaan pönöttäminen tuntui kyllä kollin tassuissa! Kylmäliekin keltavihreät silmät katsoivat kaunista, viherlehden värittämäää maisemaa haltioituneena. Viherlehden kauneus lumosi kollin kerta toisensa jälkeen. Kaikki tuntui silloin niin levolliselta. Kolli jolkotteli Sulkavirran kanssa joelle ja kastoi kuononsa siihen. Viileä vesi tuntui niin hyvältä ja raikkaalta vartioinnin jälkeen. Kylmäliekki latki vettä ahnaasti ja kääntyi sitten Sulkavirran puoleen ystävällinen hymy kasvoillaan.
“Sinähän osaat uida, etkö vaan? Se on varmasti hieno taito. Itse en pysyisi pinnalla hetkeäkään, vaan uppoaisin kiven lailla pohjaan”, kolli naukaisi vitsaillen ja katseli tyyntä jokea levollisena. Se oli niin kaunis ja joen liplatus sai Kylmäliekille hyvän olon.
“Pitäisikö meidän myös saalistaa, mehän voisimme vaikka kisata? Tai seikkailla? Jos täällä nyt on jotain seikkailtavaa”, savunharmaa ehdotti klaanitoverilleen ja heilautti häntäänsä hyväntuulisena. Kylmäliekki asettautui leikkimieliseen asentoon ja odotti naaraan vastausta toiveikkaana.

//Sulka?

Päässäni tuntui lyövän tyhjää, kun kuulin noiden sanojen pääsevän Aaltosalaman suusta: hän oli rakastunut minuun. Minulla kesti hetki rekisteröidä se, mitä hän sanoi sen jälkeen. Tyydyin tuijottamaan soturia räpytellen hitaasti silmiäni yrittäen käsittää onneani. Tietysti olin ajatellut, että saattaisi olla pieni mahdollisuus, että Aaltosalama tuntisikin samoin minua kohtaan. Mutta kovin pieneksi olin tuon mahdollisuuden kuvitellut. Hetken ajan tilanne ei tuntunut todelliselta: kuvittelin, että ehkä olin vain syvällä ajatuksissani, tai etten ollutkaan herännyt unestani tänä aamuna.
"Haluan aina olla ystäväsi - ja kenties enemmänkin, jos sinä vain tahdot."
Jo tuo ensimmäinen lause teki minut onnellisemmaksi kuin olin koskaan ollut. Toinen taas sai sydämeni hakkaamaan kohtuuttoman lujasti silkasta onnesta. Hiljalleen kasvoillani ollut typerä, hölmistynyt ilme muuttui leveäksi hymyksi.
"Tietysti tahdon", vastasin epäröimättä, ja kun Aaltosalamankin kasvoille piirtyi pieni hymy, tunsin vain rakastuvani häneen yhä enemmän. "Mitään muuta en voisi toivoa. Et tajuakaan, miten onnelliseksi minut juuri teit."
Epäröin hetken, ennen kuin puskin soturitarta hellästi. En ollut aivan varma, miten minun nyt kuului käyttäytyä hänen kanssaan, mutta tiesin, että naaras hyväksyi minut juuri tällaisena. Minusta oli tuntunut jo pitkään siltä, että hän oli ainoa asia, johon saatoin luottaa näinä epävarmoina aikoina. Kuolonklaani saattaisi luhistua, isäni ehkä alkaisi taas vihata minua, mutta Aaltosalama ei koskaan katoaisi mihinkään.
"En voisi toivoa parempaa kumppania", sanoin hymyillen lämpimästi, ilmeeni kaukana tavallisesta virneestäni. "Ja aioin tehdä kaikkeni ollakseni sinun arvoisesi kumppani."

//Altto?

Nukahdin emoni vatsan vierelle turkki hänen turkkiaan hipoen. Minulla ei mennyt pitkään nukahtamisen kanssa, sillä olin niin väsynyt päivän touhuista. Olin kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja tekemisestä tänään.

Heräsin kylmyyden tunteeseen. Siinä kohtaa missä emo oli ollut, kun nukahdin oli vain tyhjä paikka. Nostin pääni ja katselin ympärilleni. Siskokaan ei ollut tavanomaisella paikallaan. He varmaan olivat jo ulkona tekemässä jotain. Minua ärsytti. En halunnut jäädä paitsi mistään mitä sisareni teki! Muutenhan minusta ei koskaan tulisi koko klaanin parasta soturia. Henkäisin ja nousin istumaan. Turkkini oli ihan sotkussa, joten päätin siistiä sitä hiukan. Nypin hampaillani etutassuistani sammalhippusia ja sitten aloin peseytyä.

Saatuani turkkini hieman paremman näköiseksi nousin ja tassutin ulos pentutarhasta. Niinpä tietenkin… Siellä emo, Kamomillapentu ja joku tyhmä oppilas juttelivat. Minua alkoi taas ärsyttää ihan suunnattomasti. Teki mieli tehdä jotain rajua ja vaikka viiltää tuota oppilasta kuonoon perheeni huomion varastamisesta. Olisin halunnut saada edes vaikka yhden ystävällisen sanan siististä turkistani tai jotain. Ei sitten… hoksasin Kärppämyrskyn aukion laidalla yksin. Voisin ehkä koittaa saada naaraalta jotain tarvitseemaani huomiota. Tepastelin vielä ihan hiukan närkästyneenä täplikkään naaraan luo. Pidin häntääni arvokkaasti pystyssä. Jäin seisomaan Kärppämyrskyn eteen.
“Hei”, sanoin lyhyesti. Naaras käänsi päänsä minua kohti ja hymyili hieman.
“Hei Rosmariinipentu”, Kärppämyrsky naukui ja taputti hännällään paikkaa vierellään.
“Tule istumaan.” Nyökkäsin ja istuuduin.
“Minua kiukuttaa yksi juttu”, sanoin ärsyyntyneesti. Antaisikohan naaras minun purkaa raivoani?
“Mikä juttu, voinko minä auttaa jotenkin?” täplikäs kissa kysyi kiinnostuneesti. Iloitsin sisälläni siitä, että sentään joku jaksoi antaa huomiota minulle.
“Olisin halunnut leikkiä siskon kanssa mutta hän meni tuonne tuon harmaan oppilaan luokse ja nyt emokin on siellä! Olisin halunnut olla heidän kanssa mutta tuo oppilas vain ikäänkuin varasi heidät!” kiukuttelin hieman liian kovaäänisesti mutta tiesin, ettei emo tai sisko kuulisi minua.
“Voi kurja. No tuo oppilas on Susitassu mutta tiedän, ettei hän koita varata perheenjäseniäsi. Tiedän että siskosi ja Höyhenhalla kyllä viettävät taas aikaa sinunkin kanssasi. Mutta haluatko tehdä jotain minun kanssani nyt?” Kärppämyrsky vastasi. Hänen äänensävynsä oli rauhoittava ja sain rauhoituttua hiukan.
“Ei kiitos. Menen tuonne Hiljaisuuspennun luo nyt. Haluan tutustua häneen. Jos siis se ei haittaa!” sanoin ja vilkaisin Hiljaisuuspentua kohti.
“Ei haittaa mene vain”, Kärppämyrsky naukui. Nousin ja lähdin kohti aukion laidalla istuskelevaan Hiljaisuuspentua kohti.
“Hei Hiljaisuuspentu. Miten menee?” kysyin ja aloitin keskustelun. Istuuduin hänen viereensä. Ehkä Kamomillapentu tulisi edes hieman kateelliseksi siitä, että minulla oli kaksi juttukaveria eri paikoissa ja näytti siltä etten osannut päättää kenen kanssa olisin. Kaduin kyllä ajatusta heti. En halunnut hänelle pahaa tai pahoja tunteita.
//Hilju?

Rosmariinipentu kipitti luokseni turkki sekaisin ja väsyneen näköisenä. Hän oli varmasti ollut ulkona hieman liian pitkään.
“Kultaseni. Mitä sinulle on käynyt?” kysyin kehräten hieman huvittuneena, kun naaraspentu kompasteli sen makuusijan luo, jolla lepäilin.
“Leikin ulkona tosi pitkään. Me juoksimme, kiipeilimme ja jopa vaanimme kilpaa. Nyt minua väsyttää tosi kovasti”, pentu naukui ja haukotteli päälle oikein makeasti. Olin päättänyt, etten lähtisikään klaanista. Tämä elämä menetteli kuitenkin ja halusin nähdä pentujeni kasvavan klaanissa. Joskus kuitenkin Henkäystähti kävi kovasti hermoilleni.
“Leikitkö siis Kamomillapennun kanssa? Missä hän on?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni etsiskellen toista pentuani. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ei en leikkinyt hänen kanssaan. Enkä tiedä missä hän on”, Rosmariinipennun koko olemus muuttui hiukan. Salailiko naaras jotain? Jos niin oli hän oli varsin huono siinä.
“Kenen kanssa sitten leikit?” kysyin varovaisesti. En halunnut pelästyttää naarasta mutta toisaalta en suuttuisi vaikka hän olisi leikkinyt itse Henkäystähden kanssa. Kunhan hän ei hankkiutuisi vaikeuksiin.
“Lepakkopennun”, Rosmariinipennun äänen sävy muuttui uhmakkaaksi. Ihan kuin hän arvelisi, että kieltäisin pennun kanssa leikkimisen siksi, että pentuni olivat viimeksi saaneet häneltä epämukavan ja jopa ilkeän vastauksen oltuaan vain ystävällisiä.
“Toivon todella ettei hän anna sinulle huonoja vaikutteita”, sanoin hieman nyreänä. En toki aikonut kieltää kollin kanssa olemista tyttäreltäni mutta en voinut sanoa pitäväni tuon seuran valinnasta.
“Kerrotko minulle tarinan? Haluan nukkua mutta haluan ensin kuulla tarinan”, pentu kysyi ja kävi kippuralle viereeni. Tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja joten valitsin nopeasti yhden monista tarinoistani ja kertoilin sen hänelle. Lyhyen tarinatuokion jälkeen Rosmariinipentu jo veti sikeitä vierelläni. Laskin pääni käpälilleni ja suljin itsekkin silmäni.

Tassutin ulos pentutarhasta raukeana. Kirkas päivän valo tunkeutui silmiini epämukavasti. Olin jo ehtinyt tottua pentutarhan hämärään mutta olihan kuningattarenkin joskus pakko käydä ulkona pesästä.
"Emo! Emo! Tule mukaan! Leikin Susitassun kanssa piilosta!" Kamomillapentu kipitti minua kohti hihkuen innoissaan.
“Voin tulla tekemään jotain muuta mukavaa mutta en oikein ole leikkituulella juuri nyt”, naukaisin, kun Susitassukin loikki lähemmäs minua. Katselin kaksikkoa hetken pohtien mitä voisimme tehdä.
“Miten olisi, jos opettaisin teille, joitakin taisteluliikkeitä?” kysyin rauhallisella äänen sävylläni. Panostin tällä kertaa täysin siihen mitä sanoin enkä ajatellut muuta, jotta lause tulisi järkevästi ulos. Olin viime kerralla, kun olin jutellut Kärppämyrskyn kanssa takellellut sanoissani aivan liikaa. Jäin odottamaan, mitä kaksikko vastaisi. Voisin myös vaikka kertoa heille tarinan tai vain jutella.
//Susi tai Kamo?

Rosmariinipentu ehdotti, että he leikkisivät sammalpalloa ja leveili olevansa siinä erittäin hyvä. Lepakkopentu ei ollut koskaan aiemmin pelannut sitä, mutta totta puhuen häntä ei hyvittanut pelata sitä juuri sillä hetkellä.
“Ehkä joku toinen kerta. Ei oikein tee mieli pelata sammalpalloa”, hän tokaisi ja puhdisti pöyheää kaulaturkkiaan tarkasti. “Voisin mennä kyllä lepäämään. Tämän juoksun jälkeen päiväunet lämpimässä pentutarhassa kelpaavat oikein mainiosti”, kolli sanoi rauhallisella äänellä, joka sai hänet kuulostamaan hetken verran viisaammalta, mitä hän oikeasti oli.
Rosmariinipentu nyökäytti päätään. “Minäkin olen totta puhuen hieman väsynyt”, naaras myönsi. “Kiitos seurasta”, hän jatkoi vielä kankeasti ja lähti takaisin pentutarhalle.
Lepakkopentu jäi vielä aukiolle hetkeksi katsomaan miten hän katosi pentutarhaan. Kollilla oli hieman omituinen mieliala. Hän mietti olisiko hänen pitänyt näyttää naaralle vähemmän kunnioitusta ja olla tälle töykeämpi, mutta samaan aikaan tuntui ihan hyvältä olla naaraalle hieman mukavampi vaihteeksi.
Kolli nousi kuitenkin ylös ja lähti itsekin viimein pentutarhaan lepäämään. Heidän leikkinsä oli voenyt hänestä kaikki mehut ja hän vaipui nopeasti uneen.

Seisoin Sähkötuhon vierellä katsellen, kuinka oppilaamme kamppailivat toisiaan vastaan parin ketunmitan päässä. Olimme päätyneet pitämään taisteluharjoitukset yhdessä, sillä Loskatassu ja Salamatassu olivat pentuetovereina saman ikäisiä, jonka vuoksi uskoimme yhteisten harjoitusten olevan hyvä idea. Oppilaiden oli tosiaankin hyvä harjoitella taistelua myös itsensä ikäisiä vastaan, sillä sotureina me olimme ymmärrettävästi huomattavasti kokeneempia ja taitavampia taistelijoita.
Katseeni oli tarkkaavainen, mutta kylmä kuin kivi tarkkaillessani Loskatassun ja Salamatassun liikkeitä. Valkoturkkinen Salamatassu tai hänen tapansa taistella eivät olleet minulle tuttuja ennestään, sillä nämä olivat ensimmäiset harjoituksemme yhdessä. Oletin Sähkötuhon seuraavan siis tarkemmin oman oppilaansa liikkeitä, virheitä ja onnistumisia, sillä tämä tiesi parhaiten missä kollilla oli kehitettävää. Katseeni pysyttelikin siis lähinnä Loskatassun mustassa turkissa. Seurasin tarkkaavaisesti soturioppilaan jokaista liikettä havaitakseni niissä jotain kehuttavaa tai valitettavaa. Taistelu ei koskaan ollut kuulunut Loskatassun vahvuuksiin, joten kehitettävää hänellä oli ja paljon. Hän ei aina tuntunut ymmärtävän sitä, miten voisi hyödyntää parhaiten pientä kehoaan ja kuinka hänen tulisi taistella itseään suurempaa vastustajaa vastaan. Loskatassu oli lähinnä taistellut vain minun kanssani, joka poikkesi täysin kookkaamman Salamatassun kanssa taistelemisesta. Olin positiivisesti yllättynyt, kun Loskatassu onnistui kuitenkin voittamaan veljensä. Se näytti liiankin helpolta, mutta kenties Salamatassun huomio oli herpaantunut tai kolli oli muuten vain hitaalla päällä.
Mustaturkkinen Loskatassu onnistui kaatamaan itseään suuremman veljensä maahan ja täten voitti taistelun tätä vastaan, kun Salamatassu ei päässyt rimpuilemaan irti kollikissan otteesta. Kuulin Salamatassun kehuvan veljeään, mutta Loskatassun ilme pysyi yhtä neutraalina kuin aina. Musta kolli ei näyttänyt iloiselta, mutta olin jo tottunut siihen, ettei Loskatassusta juurikaan saanut irti hymyjä tai ilahtuneita kiljahduksia. Eikä se haitannut minua lainkaan, päinvastoin. Pidin siitä, että oppilaani oli hillitty ja rauhallinen. Kun oppilaat asettuivat eteemme, he hiljenivät ja jäivät odottamaan kommenttejamme. Päätin aloittaa ennen Sähkötuhoa:
"Hyvä Loskatassu, osasit hyödyntää hyvin Salamatassun hitautta reagoida hyökkäykseesi. Erityisesti suurempaa ja liikkeiltään hitaampaa vastustajaa vastaan taistellessasi sinun on hyödynnettävä ketteryyttäsi. Nopeat liikkeet ja hyökkäykset ovat sinun etusi taistelussa, jos vain opit käyttämään niitä."
Loskatassu kuunteli ilmeettömänä, mutta näytti kuuntelevan tarkasti. Musta kolli nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Käänsin vihreän katseen Sähkötuhoon, antaen tälle tilaisuuden kommentoida oman oppilaansa suoritusta.
"Olen nähnyt sinun pystyvän parempaankin, Salamatassu", raidallinen kolli lausui matalalla äänellä ja siristi aavistuksen verran sinivihreitä silmiään, "sinun olisi hyvä muistella, miten vihollisen liikkeitä ennakoidaan. Et saa jäädä paikoillesi noin pitkäksi aikaa taistelukentällä tai vihollinen tekee sinusta hetkessä silppua."
En antanut oppilaille liiemmin aikaa reagoida kommentteihimme, vaan päätin siirtyä nopeasti seuraavaan taisteluun. Taisteluharjoituksia ei ollut hyvä venyttää liian pitkiksi, jotta saisimme kaikki riittävästi lepoa ennen illan viimeisiä askareita.
"No niin, sitten vain uudestaan", nau'uin terävästi kaksikolle, patistaen heidät taistelemaan toisiaan vastaan.

//Salamí?

Hiljaisuuspentu heitti käpäliään. Hän hapuili ympäristöään silmät vielä puristuksissa. Kolli ei ollut ottanut tilaisuutta aukaista silmiään aiemmin vaan oli selkeästi tyytynyt kohtaloonsa kuuntelemisessa. Hän oli kuunnellut aina millainen ympäristö oli ja päättänyt itsekseen avaavansa silmänsä vasta, kun oli varma, ettei järkyttyisi näkemästään.
Nyt hän puristi niitä ensin yhteen ja sitten raotti ne auki. Hänen vierellään Mäntyviiksi - tai niin hän oli kuullut muiden häntä puhuttelevan - katsoi häntä silmät kimmeltäen.
“Avasit siis viimein silmäsi”, naaras sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu kuuli äänekästä tömistelyä, joka läheni ja Mäntyviiksi kietaisi häntänsä nuoren kollin ympärille.
“Minut määrättiin takaisin”, kuului nuoren kissan ääni. Hiljaisuuspentu tunnisti tämän äänen. Tämä oli toinen pentu, josta Mäntyviiksi piti yleensä huolta. Kollipennun nimi oli Lepakkopentu. Hän vaikutti melkoisen äreältä ja koppavalta tapaukselta sen mukaan mitä Hiljaisuuspentu oli heitä kerennyt kuunnella.
“Miksi he niin tekivät?” Mäntyviiksi kysyi hieman varautuneella äänellä. Ja Lepakkopentu vastasi heti epäröimättä. “He eivät pitäneet siitä, miten tutkin paikkoja.”
“Jaahas. Oletko jo syönyt? Sinun olisi parempi olla sillä käskin sinua syömään jo kauan aikaa sitten”, Mäntyviiksi kysyi. Hiljaisuuspentu kurotti kaulaansa nähdäkseen häntä hieman vanhemman pennun. Lepakkopentu katsoi uhmakkaasti sinisillä silmillään kuningatarta ja lampsi sitten ulos pesästä. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen ja veti häntänsä pois. Hiljaisuuspennun ympäriltä. Pieni kolli katsoi häneen hämmentyneenä.
“Hän on hieman äreä. Älä välitä hänestä”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään hitaasti ja katsoi sitten taas toisen pennun perään. Hän siristi silmiään ja yritti katsella ulos kaulaansa kurottaen. Hän ei kuitenkaan nähnyt vanhemmasta kollista enää vilaustakaan.
“Saanko minä mennä tutkimaan leiriä?” pieni kolli kysyi toiveikkaasti.
“Et vielä. Tuskin sinä osaat seistä.” Huomatessaan Hiljaisuuspennun epäilevän katseen Mäntyviiksi jatkoi, “oletko kokeillut?”
Hiljaisuuspentu mönki pois Mäntyviiksen suojista ja yritti pysyä tasapainossa. Hän otti haparoivia askelia ja yritti pysyä parhaansa mukaan tasapainossa. Kun kolli kuitenkin tasapainonsa menettäen tömähti maahan, Mäntyviiksi kehräsi huvittuneena ja nosti kollin pystyyn tassullaan auttaen.
“Et lähde ulos ennen kuin olet oppinut kunnolla kävelemään, juoksemaan ja hyppimään, niin et jää sotureiden jalkoihin saman tien”, kuningatar sanoi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi hieman apeasti ja ryhtyi sitten harjoittelemaan tasapainoaan.

Hiljaisuuspentu temmelsi ympäri pentutarhaa. Hän halusi todella näyttää Mäntyviikselle pysyvänsä pystyssä. Kolli loikki ja juoksi ja tasapainoili jopa kahdella tassulla - vaikka ei siinä kauhean hyvin siinä onnistunu. Mäntyviiksi vain nauroi ja tassutti pentutarhan suulle.
“Mene vain, mutta älä jää kenenkään jalkoihin”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu hypähti ilosta ja ravasi ulos.
Ulkona Hiljaisuuspentu huomasi pesätoverinsa Kamomillapennun kauempana jonkun toisen kissan seurassa. Hän oli aina pitänyt naarasta nättinä ja halusi kovasti olla tämän ystävä, mutta häntä kuitenkin ujostutti vähän, mikä ei ollut yleensä aivan hänen tapaistaan.
Hetken verran Hiljaisuuspentu harkitsi mennä tämän luokse toisesta kissasta huolimatta, mutta päätti sittenkin olla häiriköimättä häntä.
Hiljaisuuspentu lähti tepastelemaan takaisin pentutarhalle. Nuorella kollilla ei ollut mitään tekemistä. Hän oli ajatellut aukiolle pääsemisen olevan vieläkin hauskempaa ja siistimpää.

Hiljaisuuspentu kulki hipihiljaa pimeässä leirissä. Hän oli hiippaillut ulos pentutarhasta muiden nukkuessa. Hän hiipi tarpeidentekopaikalle ja katseli ympärilleen. Ei hän aikonut hiippailla ulos, mutta joku voisi luulla niin. Hiljaisuuspentu ravasi tarpeidentekopaikalle ja teki äkkiä tarpeensa. Hän kuoputti vielä jätöstensä päälle maata ja lähti vasta sitten takaisin. Hän talsi kohti pentutarhaa, mutta joku tuli hänen tielleen.
“Oletko karannut leiristä? Tiedät kai, että pennut eivät saa poistua leiristä?” soturi - jota Hiljaisuuspentu ei tunnistanut pimeässä - kysyi.
“En minä lähtenytkään. Kävin vain tarpeillani”, Hiljaisuuspentu naukaisi neutraalisti. Soturi katsoi häntä hetken ja väisti sitten.
“Jos saan selville sinun valehdelleen ole pulassa”, tämä naukaisi tiukasti, mutta myös osin lempeästi. Hiljaisuuspentu vain nyökkäsi tälle ja loikki pois.
Päästessään taas takaisin sisälle nuori valkoruskea kolli käpertyi hänen muutama auringonnousu sitten tehneelle makuusijalleen. Hän oli päättänyt alkaa nukkua yksin, koska alkoi olla jo niin iso, että Mäntyviiksen vieressä ei ollut kauhean tilavaa nukkua.
Kolli laski päänsä tassuilleen ja laittoi häntänsä nenälleen ja sulki silmänsä. Parhaansa mukaan hän yritti nyt vain saada unta.

Hiljaisuuspentu näki edessään usvaisia kissan hahmoja. Ne supisivat keskenään häntä halveksivasti tuijottaen. Kolli oli hämmentynyt ja pyöri ympäriinsä vain huomatakseen enemmän ja enemmän kissoja halveksuvin katsein.
“Mitä nyt? Mitä minä tein? Kertokaa minulle!” Pienen kollin sanat kaikuivat heidän ympärillään, mutta kukaan ei vastannut.
Pian paikalle tuli joku. Kissa oli suuri kaikkia muita isompi naaras. Tämän turkki oli tummaa ja hänen silmänsä hehkuivat hämärässä punaisina.
Hiljaisuuspentu tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen naaraan katsoessa häntä suoraan silmiin. Pieni kolli ei pystynyt liikkua. Hän halusi juosta, mutta tuntui kuin hänen tassunsa olisi sidottu maahan kiinni.
“Mitä sinä haluat minusta! En ole tehnyt mitään pahaa!” Hiljaisuuspentu vikisi. Suuri naaras vain tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. Hiljaisuuspentu tunsi kylmän ilman ympäröivän hänet ja pian maa katosi hänen altaan ja hän lähti tippumaan tyhjään pimeyteen.
Kolli oli hätääntynyt. Hän huusi apua ja hapuili voimattomasti ympärilleen. Pian hän näki valon edessään. Hän yritti räpiköidä sitä kohti parhaansa mukaan, mutta ei huomannut lähenevänsä sitä lainkaan.
“Auttakaa! Onko siellä joku!” kolli vikisi ja yritti edelleen hapuilla valoa. Yhtäkkiä joku tuli valon kohdalle. Hahmo oli pieni, mahdollisesti pentu hänkin.
“Hei! Voisitko auttaa?” Hiljaisuuspentu pyysi. Kissa katosi taas valoon ja kolli oli lähellä luopua toivosta, mutta sitten hahmo tuli takaisin. Se raahasi mukanaan pitkää kepakkoa, jota se sohi kohti Hiljaisuuspentua. Pieni valkoruskea kolli yritti parhaansa mukaan saada kepakosta otteen.
Kun hän tunsi oksan kynsissään, kolli tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen. Hän tunsi, miten hän kissa kepin toisessa päässä kiskoi parhaansa mukaan saadakseen nuoren kollin pois pimeästä tyhjyydestä.
“Kiitos”, Hiljaisuuspentu henkäisi päästessään maan takaisin pinnalle. Hän nosti katseensa ja näki viimein pelastajansa. Se oli Kamomillapentu. Kollin pupillit laajenivat suuriksi palloiksi hänen katsoessaan naarasta kirkasta valoa vasten. Naaras näytti aivan säihkyvän.
“Oletpas sinä kauniina tänään”, kolli sanoi karismaattisesti, mutta Kamomillapentu ei reagoinut mitenkään. Naaras vain lähti pois ja Hiljaisuuspentu jäi vain töllistelemään hänen peräänsä.
“Kyllä minä vielä joku päivä kaadan sinulta jalat alta”, kolli mumisi itsevarmasti.

Hiljaisuuspentu säpsähti hereille. Koko uni pimeydestä ja valosta sai hänen päänsä sekaisin. Hän katsoi ympärilleen pesässä. Hän oli ainoa siellä. Kolli vain kohautti lapojaan ja tassutti ulos pesästä.
Oli jo melkein auringonhuippu. Kissoja kulki leirissä sinne ja tänne ja Hiljaisuuspentu ei meinannut pysyä perässä. Hän olisi halunnut juuri nyt seuraa, mutta lähistöllä ei ollut ketään hänelle puoliksikaan tuttua kissaa. Hän huokaisi ja lähti vain lähintä oppilasta kohti.
“Terve! Haluaisitko leikkiä kanssani?” Hiljaisuuspentu kysyi mustalta naarasoppilaalta. Hän käänsi katseensa pieneen kolliin säikähtäen ja räpytteli silmiään.
“Toki”, naaras naukaisi. “Muuten, nimeni on Neilikkatassu, mikä on sinun?”
“Minä olen Hiljaisuuspentu”, nuori kolli kertoi iloisesti hymyillen. Neilikkatassu nyökkäsi. “Ihana nimi.”
“Niin. Voidaanko liekkiä vaikka sammalpalloa tai piilosta tai voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä?” Hiljaisuuspentu ehdotteli. Neilikkatassu naurahti lempeästi.
“Olet ehkä hieman liian pieni taisteluliikkeille, mutta voimme tietenkin leikkiä. Ajattelin kylläkin ennemmin vaikka hippaa, miltä se kuulostaisi?” täplikäs oppilas naukui.
“Käy!” Hiljaisuuspentu kiljahti innoissaan. Hän pyörähti pari kertaa ympäri ja katsoi sitten häntää innokkaasti heiluttaen Neilikkatassua.
Naaraan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän katsoi pientä kollia.
“Lähde sinä karkuun niin minä otan sinut kiinni”, naaras naukaisi. Hiljaisuuspentu nyökytti raivokkaasti ja lähti sitten juoksemaan niin lujaa, kun vain pienillä pentujaloillaan saattoi. Hiljaisuuspentu kuuli, miten hänen tassunsa rummuttivat kivistä maata ja, miten hänen takanaan Neilikkatassu juoksi ottaakseen hänet kiinni.
Pian Hiljaisuuspentu tunsi hännän kosketuksen kyljessään ja hän hidasti tahtia.
“Oletpas sinä nopea”, Neilikkatassu naukui hymyillen. Hiljaisuuspenyu hymyili takaisin ja sitten kiepsahti ympäri. Kolli löi Neilikkatassua varovasti ja lähti taas juoksemaan.
“Ha haa hippa sinä jäit!” kolli huusi onnellisesti. Neilikkatassu naurahti ja hetken ajan seisoi vain paikallaan. Hiljaisuuspennun juostua hetken hän kuuli taas Neilikkatassun askelet. Kolli lähti kaartamaan sivuun ja yritti karistaa naaraan perästään, mutta epäonnistui. Naaras oli pian taas hänen vierellään ja kosketti häntä hännänpäällään kylkeen.
“Sinä… olet… kauhean… nopea”, Hiljaisuuspentu läähätti. Hän oli juossut niin kovaa, että oli nyt aivan puhki. Neilikkatassukin näytti hieman väsyneeltä.
“Kiitos”, naaras kuitenkin kiitti ilman minkäänlaista väsymyksen kajastusta äänessään. “Minun täytyy kuitenkin nyt mennä. Minulla on saalistuspartio”, naaras selitti ja heilautti häntäänsä.
“Heippa!” Hiljaisuuspentu naukui.
“Hei hei!” Neilikkatassu hyvästeli ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu katsoi naaraan perää hiljaa ja lähti sitten kohti klaaninvanhimpien pesää. Hän ajatteli käydä kysymässä, jos he suostuisivat kertomaan nuorelle kollille jonkun tarinan.
Päästessään klaaninvanhimpien pesään, Hiljaisuuspentu räpytteli silmiäänyhtäkkisessä hämärässä. Klaaninvanhimmat kun asuivat samassa pesässä kuin pennut ja kuningattaret, Hiljaisuuspentu oli jutellut näiden kanssa muutaman kerran. Hän näki kaikki kolme klaaninvanhinta juttelemassa yhdessä vierekkäin pesässä.
*Milloinkohan he tänne kerkesivät?* pieni kolli mietti, mutta kohautti sitten vain lapojaan.
“Hei voitteko kertoa minulle jonkun tarinan?” Hiljaisuuspentu pyysi klaaninvanhimmilta. Kaikkien kolmen klaaninvanhemman katseet kääntyivät häneen.
“Mitä sanoit?” Rapakynsi-niminen klaaninvanhin kysyi.
“Hän pyysi meitä kertomaan tarinan!” Luminenä huusi toverilleen.
“Kerrotaan hänelle vanhemmistaan”, Hämypilvi sihahti. Luminenä antoi klaaninvanhimmalle varoittavan katseen ja sihahti hänelle. “Mitä tuo pentu on muka sinulle tehnyt?”
“Ei mitään. Hänellä on vain oikeus tietää”, naaras naukui ja Luminenä pyöräytti silmiään.
“Haeppas meille jotain herkullistä syötävää niin me kerromme sinulle jonkun aivan mahtavan tarinan”, Luminenä naukaisi lempeästi ja hätyytti Hiljaisuuspentua ulos.
Pieni kolli lähti loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa. Hän yritti löytää mehukkaimman riistaeläimen kasasta, mutta se osoittautuikin vaikeammaksi, kuin hän oli olettanut.
Kasassa oli paljon hyvännäköisiä saaliita ja Hiljaisuuspennun oli vaikeaa päätellä, mikä kelpaisi klaaninvanhimmille parhaiten. Hän katseli niitä silmiään siristäen ja lopulta nappasi sen, minkä olisi itse ottanut mieluiten. Se oli pulsa ja mehevä jänis.
Hiljaisuuspentu lähti ravaamaan takaisin kohti
klaaninvanhimpien pesää - joka oli myös pentutarha.
“Tässä teille mehevin jänis jonka saatoin tuoresaaliskasasta löytää!” Hiljaisuuspentu huusi suorituksestaan ylpeänä sisälle saapuessaan.
“Mahtavaa. Voisinkin kertoa tästä hyvästä sinulle tarinan vaikkapa siitä, kun Henkäystähdestä tuli päällikkö”, Luminenä tarjoutui. Hiljaisuuspentu työnsi jäniksen lähemmäs klaaninvanhimpia ja meni sitten hyvään asentoon kuuntelemaan Luminenän tarinaa.

Hiljaisuuspentu heitteli itsekseen sammalpalloa leirin laidalla. Kolli oli saanut sammalpallon ja koska hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli päätynyt itsekseen leikkimään sillä.
“Mitä sinä oikein teet?” kolli kuuli Lepakkopennun ivallisen äänen.
“Leikin. Ei minulla parempaakaan tekemistä ole”, Hiljaisuuspentu naukaisi hymyillen, “haluatko sinäkin?”
“Minäkö leikkisin sinunnkanssasi? Ei ikinä! Olet aivan liian heikko seuralleni”, Lepakkopentu sylkäisi. Hiljaisuuspentu vain kohautti lapojaan. “Ei sitten.”
Hiljaisuuspentu kääntyi taas sammalpallonsa puoleen ja jätti Lepakkopennun huomiotta. Hän ryhtyi viskelemään ja mätkimään sitä ympäriinsä ja juoksi sen perässä kuin hullu.
Kollin leikki loppui, kun Lepakkopentu varasti nuoremman pennun sammalpallon.
“Hei! Anna se takaisin!” Hiljaisuuspentu kivahti. Lepakkopentu vain virnisti. “Tule hakemaan.”
Vanhempi tummanharmaa kolli lähti juoksemaan sammalpallo suussaan karkuun ja Hiljaisuuspentu lähti takaa-ajoon.
Lepakkopentu ei ollutkaan niin nopea kuin valkoruskea kolli oli luullut ja tämä saikin hänet kiinni. Hiljaisuuspentu loikkasi Lepakkopennun niskaan ja painoi tätä maahan kynnet tietenkin sisällä. Lepakkopentu huudahti ja ryhtyi räpiköimään Hiljaisuupennun otteessa.
“Päästä minut irti senkin kapinen kirppusäkki!” tummanharmaa kolli sähisi.
“Nytpä nähdään kumpi on oikeasti vanhempi!” Hiljaisuuspentu julisti. Hänestä tämä oli vain hauskaa leikkiä, eikä hän ottanut tätä millään oikeana taippeluna hieman vanhempaa kollia vastaan.
Lepakkopentu onnistui räpiköimään pystyyn kollin alta ja loikkasi tämän kimppuun. Kaksikko pyöri maassa toisissaan kiinni, kunnes Hiljaisuuspentu tunsi hampaat niskanahassaan. Hänet nostettiin kauemmas Lepakkopennusta ja sitten tämä kissa tuli kahden pennun väliin. Hiljaisuuspentu nosti katseensa ja huomasi sen olevan Kalmakuu.
“Klaanitovereiden kimppuun ei hyökätä!” tämä sanoi tiukasti.
“Sehä oli vain leik-” Hiljaisuuspentu keskeytettiin.
“Hiljaisuuspentu hyökkäsi päälleni ilman syytä!” Lepakkopentu naukui ja näytti Kalmakuulle apeaa naamaa. Kuitenkin soturin kääntäessä katseensa Hiljaisuuspentuun, tummanharmaan pennun kasvoilla oli omahyväinen katse.
“Hiljaisuuspentu, selitä miksi teit niin”, Kalmakuu määräsi.
“No Lepakkopentu vei sammalpalloni, kun leikin sillä ja lähdin sitten takaa-ajoon. Ajattelin että koko tappelu olisi vain leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui apeana tassujaan katsellen.
“Ja teillä molemmilla oli kynnet sisällä?”
“Kyllä”, Hiljaisuuspentu vastasi.
“Siinä tapauksessa katson tämän vielä läpi sormien, mutta jos edes leikkitappelette, älkää tehkö sitä keskellä leiriä, kiitos”, Kalmakuu sanoi vielä lempeästi ja lähti sitten pois.
Hiljaisuuspentu huokaisi helpotuksesta, mutta Lepakkopentu katsoi häntä vain vihaisesti. Hiljaisuuspentu kohautti lapojaan ja lähti taas hymyillen nappaamaan sammalpallonsa mukaansa.

Hiljaisuuspentu istui pentutarhan suulla. Hän odotti, että Neilikkatassu tulisi takaisin. Kolli oli jo muutaman kerran leikkinyt naaraan kanssa ja aikoi tällä kertaa pyytää tätä opettamaan hänelle muutaman saalistus- tai taisteluliikkeen.
“Hiljaisuuspentu! On aika mennä nukkumaan!” Mäntyviiksi kutsui. Hiljaisuuspentu katsoi pesään surullisena.
“Mutta kun haluan vielä leikkiä Neilikkatassun kanssa”, pieni kolli valitti. Mäntyviiksi katsoi häntä tuimasti.
“Sinun täytyy saada unta ja Neilikkatassu on varmasti palatessaan niin väsynyt, että hän tuskin jaksaisi enää leikkiä. Tule nyt voit leikkiä huomenna”, Mäntyviiksi naukui käskevästi, mutta lempeästi.
Hiljaisuuspentu nousi ylös ja meni sisälle.
“Hyvä on”, hän huokaisi ja asettui omille sammalilleen, mutta ei kuitenkaan mennyt nukkumaan. Kolli jäi odottamaan, että muut pesässä nukahtaisivat ja aikoi sitten mennä taas odottamaan Neilikkatassua.
Kollilla alkoi tulla tylsää, kun tuntui siltä, että Mäntyviiksi ei menisi ikinä nukkumaan. Hän jutteli koko ajan joidenkin muiden kanssa tai yritti löytää hyvää asentoa. Hiljaisuuspentu oli jo luovuttamaisillaan, kun tajusi viimein Mäntyviiksen hiljenneen ja menneen nukkumaan.
Nuori kolli nosti päätään ja katsoi ympärilleen korvat pystyssä. Hän huomasi kaikkien käpertyneen omille sammalilleen ja menneen nukkumaan. Hiljaisuuspentu innostui ja ponkaisi pystyyn. Hän ravasi hiljaa ulos ja räpytteli silmiään illan hentoisessa valossa.
Kolli arveli Neilikkatassun jo menneen oppilaiden pesään ja hiipi siis sinne. Hän tunsi joka karvaansa kihelmöivän hänen hiipiessä koko ajan vain lähemmäs oppilaiden pesää.
“Neilikkatassu? Neilikkatassu oletko siellä? Nukutko sinä?” Hiljaisuuspentu huhuili oppilaiden pesän suulta. Hetkeen ei kuulunut mitään ja Hiljaisuuspentu oli aikeissa mennä taas odottamaan leirin uloskäynnille, mutta sitten Neilikkatassu asteli oppilaiden pesän suulle väsyneenä.
“Hiljaisuuspentu, mitä ihmettä sinä teet ylhäällä vielä näin myöhään!” naaras vaati saada tietää.
“No siis halusin vain leikkiä vielä kanssasi. Halusin että opettaisit minulle metsästys- tai taisteluliikkeitä”, Hiljaisuuspentu naukaisi innoissaan.
“En minä enään tähän aikaan sinua voi opettaa! Mene nukkumaan niin aamulla voin ehkä opettaa sinulle jotain”, Neilikkatassu naukaisi väsyneenä. Hiljaisuuspentu katsoi tassuihinsa.
“Anteeksi. Olin vain innoissani”, hän naukui ja lähti takaisin pentutarhaan.
Kolli potkaisi maata juuri ennen pentutarhaan menemistä.
“Mäntyviiksi oli siis oikeassa”, hän mumisi.
“Niin minä olinkin”, Mäntyviiksen ääni säikäytti Hiljaisuuspennun. “Heräsin ja huomasin, ettet ollut pedilläsi. Aluksi säikähdin ja aioin lähteä etsimään sinua, mutta sitten arvelin sinun menneen hätyyttelemään Neilikkatassua. Hän sanoi, ettei jaksaisi enää leikkiä eikö vaan?”
“Joo. Niin hän sanoi”, Hiljaisuuspentu vastasi ja asettui pää painuksissa omalle sammalpedilleen.

Hiljaisuuspentu ravasi ulos pentutarhasta. Hän juoksi tuoresaaliskasalle, otti sieltä oravan ja lähti sitten raahautumaan oppilaiden pesälle.
“Neilikkatassu! Tule nyt leikkimään!” kolli huusi. Eräs toinen oppilas - valkoinen kolli ruskeilla raidoilla - tuli hänen luokseen.
“Hän lähti aamupartioon jonkin aikaa sitten. Ei pitäisi kestää enää kauhean kauaa, että he saapuvat”, oppilas kertoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi.
“Selvä. Minä odotan”, hän totesi ja lähti nyökäten pois.
Hiljaisuuspentu istahti leirin uloskäynnille ja jäi odottamaan Neilikkatassun tuloa.
Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen Neilikkatassu saapui leiriin.
“Neilikkatassu täällä!” Hiljaisuuspentu huusi, “haluaisin jakaa oravani kanssasi!”
“Voi miten huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen ja istahti pienen pennun vierelle.
Hiljaisuuspentu jakoi oravan tasaisesti Neilikkatassun kanssa. Naaraalle samalla jutellen.
“Millaista on käydä aamupartiossa?” Hiljaisuuspentu kysyi Neilikkatassulta kiinnostuneena, kun he olivat syöneet oravansa. Naaras katsoi häntä hymyillen.
“No välillä se on kyllä ärsyttävää herätä aikaisin aamulla vain partioon, mutta onhan se ihan mukavaa, kun pääsee auttamaan klaania ja varmistaa, että emme ole minkään uhkan alla”, Neilikkatassu selitti. Hiljaisuuspentu nyökytti päätään ja ponkaisi sitten ylös.
“Näyttäisitkö nyt jotain saalistustekniikoita ja taisteluliikkeitä, jooko”, pieni kolli aneli. Neilikkatassu naurahti ja kömpi pystyyn.
“No ehkä minä voin jotakin näyttää”, naaras kehräsi ja meni hieman kauemmas tilavammalle alueelle. Hiljaisuuspentu loikki hänen peräänsä.
“Voisimme harjoitella vaanimisasentoa”, Neilikkatassu ehdotti ja meni Hiljaisuuspennun vierelle. “Mene sellaiseen asentoon, millaisen uskot vaanimisasennon olevan ja minä korjaan sen”, naaras ehdotti ja nuori pentu teki työtä käskettyä. Hän meni kyykkyyn ja lähti kulkemaan huterasti eteenpäin.
“No niin, katsotaanpas”, Neilikkatassu naukaisi ja meni pienen kollin vierelle ja auttoi tätä korjailemaan asentoaan.
“Muista pitää häntä ilmassa, mutta ei liian korkealla, jotta sitä ei huomata. Muista myös aina varmistaa, ettet pidä ääntä. Vaikka saaliiseen täytyy keskittyä, sinun pitää myös huomioida mihin tassusi asetat”, naaras neuvoi. Hiljaisuuspennun pää meinasi mennä kaikesta tästä pyörälle ja hän vain nousi ylös.
“Harjoitellaan ennemmin taisteluliikkeitä”, kolli naukaisi. Neilikkatassu katsoi häntä hiljaa.
“Kuules, luovuttaminen on huono tapa. Et sinä opi vaanimaan ellet yritä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että osaat. Niin minäkin sen opin”, naaras paasasi. Hiljaisuuspentu vain heilautti korvaansa, kuin ei olisi naarasta kuullutkaan.
“Haluan harjoitella taisteluliikkeitä”, pieni valkoruskea kolli vaati. Neilikkatassu huokaisi.
“Selvä, mutta myöhemmin opettelemme kyllä vaanimisasennon loppuun.”
Hiljaisuuspentu katsoi silmät säihkyen läikikästä oppilasta, kun tämä yritti näyttää jotain taisteluliikettä pienelle pennulle.
“Tämä on loikkaa ja roiku. Se on hyödyllinen etenkin pienille kissoille kuten sinulle”, Neilikkatassu aloitti, “siinä loikkaat vastustajasi selkään ja tartut tähän kynsilläsi. Vastustajasi ei voi nyt osua sinuun ja saat hyvin vahinkoa tämän selkään ja kylkiin tällä tavoin. Tämä liike ei ole vain yhtä tehokas, jos vastustajia on kaksi, sillä toinen voi vetää sinut vastustajan selästä pois”, kaunis oppilas seposti. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja katsoi, kun Neilikkatassu näytti kuvitteellisen vastustajan kanssa samaisen liikkeen.
“Nyt on sinun vuorosi yrittää. Hyppää minun selkääni ja tee kuten juuri näytin ja selitin. Muista, että vain tartut kynnet ulkona, mutta muut iskut täytyy tehdä kynnet visusti piilossa”, naaras naukaisi liikkeen näyttämisen jälkeen ja katsoi Hiljaisuuspentua rohkaisevasti silmiin. Hiljaisuuspentu tunsi punastuvansa hieman kohdatessaan toisen kissan katseen suoraan. Olihan hänellä tapana olla hieman ujo ja muuta, mutta aina hän ei kyllä punastellut pelkästä katsekontaktista. Naaraan kehut ja rohkaisu sai hänet aivan nolostumaan ja vaivaantumaan.
*Näytän hänelle olevani luonnonlahjakkuus ja teen häneen suuren vaikutuksen!* kolli päätti. Hän keräsi voimansa ja ponkaisi oppilaan selkään. Hän painoi pienet kyntensä naaraan selkään hennosti ja mätki takatassuillaan tämän selkää kynnet tietenkin piilossa, kuten Neilikkatassu oli käskenyt.
Liikkeen tehtyään Hiljaisuuspentu loikkasi pois naaraan selästä ja katsoi häntä rintaansa röyhistäen.
“Tuo oli mainio suoritus!” Neilikkatassu naukaisi iloisesti. Hiljaisuuspentu ryhtyi kehräämään kovaäänisesti itsestään ylpeänä.
“Voitko näyttää minulle vielä jonkun toisen liikkeen? Jonkun hieman haastavamman?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti ja katsoi suurin silmin Neilikkatassua. Naaras hymyili ja naurahti hieman.
“No ehkä minä vielä yhden voin, mutta sitten menen muiden oppilaiden seuraan”, naaras naukaisi lempeästi. Hiljaisuuspentu nyökäytti päätään ja istahti maahan häntäänsä odottavasi heilutellen.
Neilikkatassu näytti pohtivan hetken ja otti sitten pari askelta taaemmas.
“Tämä liike on takapotku. Tarkoituksenasi on yllättää takaa tuleva vastus. Mikäli joku yrittää hiippailla kimppuusi takaa, arvioi tämän etäisyys tarkoin ja sitten potkaise. Tämä voi yllättää heidät hyvin ja tarpeeksi voimakas potkaisu saa vastustajan kaatumaan tai menettämään tasapainonsa. Silloin onkin hyvä aika hyökätä”, naaras kertoi. Sen jälkeen hän vielä näytti miten liike toimisi. Hän keräsi voimaa takajalkoihinsa, viljaisi sivusilmällä taakse ja potkaisi voimakkaasti.
Hiljaisuuspennun silmät säihkyivät ja hän yritti saman tien samaa. Hän koetti potkaista, mutta etutassut pettivät ja hän veti kuperkeikalla Neilikkatassun tassuihin. Naaras naurahti ja auttoi nolostuneen pennun taas pystyyn.
“Yritä olla hieman varovaisempi”, oppilas neuvoi rauhallisesti. Hiljaisuuspentu yritti taas uudelleen, mutta tällä kertaa hän rämähti vatsalleen takapotkun jäädessä matalaksi.
“Äh tämähän on mahdotonta!” kolli vikisi.
“Jos tämä on mahdotonta, et tule oppimaan muita tätäkin hankalampia liikkeitä”, Neilikkatassu huomautti. “Muista yritys ja erehdys. Sinun täytyy yrittää uudelleen niin kauan, että se toimii.”
“Joo joo muistan minä”, Hiljaisuuspentu tokaisi ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän melkein onnistui. Toinen takatassuista tuli myöhempään kuin toinen ja hän tiesi näyttävänsä erittäin hölmölle.
“Minun onkin aika mennä muiden luo. Voit jatkaa harjoittelua mikäli haluat”, Neilikkatassu totesi kesken kaiken ja lähti pois.

Hiljaisuuspentu raotti silmiään ja huomasi perhosen. Siinä silmänräpäyksessä kolli olikin pystyssä ja perhosen perässä.
Kolli oli lekotellut aukiolla auringon lämmittämässä kohdassa, sillä hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. Kaikki muut pennut olivat tekemässä omia juttujaan ja klaaninvanhimmilla oli tuskin hänelle mitään hauskaa tekemistä. Mäntyviiksikään tuskin haluaisi leikkiä nuoren valkoruskean pennun kanssa.
Hiljaisuuspentu loikki perhosen perässä ja yritti parhaansa mukaan napata tämän ilmasta.
“Tule takaisin!” kolli huusi ravatessaan mustaoranssin perhosen perässä. Hän huitoi etutassuillaan yrittäen saada perhosen mätkäistyä maahan. Perhonen kuitenkin vain lenteli hänen ulottumattomissaan eteenpäin. Hiljaisuuspentu ei kuitenkaan luovuttanut vaan kiihdytti vauhtiaan, ponkaisi ilmaan ja nappasi perhosen tassuihinsa.
Kolli ulvaisi voitonriemuisesti ja hymyili leveästi. Hän tiputti perhosen maahan ja tökki sitä tassullaan. Nyt se oli aivan ruhjottu. Kollia alkoikin yhtäkkiä säälittää perhosen puolesta. Eihän se ollut hänelle tehnyt mitään eikä sillä voisi edes ruokkia klaania, joten sen kuolema oli ollut turha.
Hiljaisuuspentu otti perhosen suuhunsa ja meni leirin laitaan. Kolli löysi pienen kohdan mihin hän kaivoi kuopan, laski perhosen ja hautasi sen. Hän katsoi hetken kohtaa johon oli perhosen haudannut ja tassutti sitten vain pois.

Hiljaisuuspentu kökötti pentutarhassa. Ulkona satoi rankemmin kuin moneen päivään. Kolli olisi halunnut mennä ulos leikkimään, mutta Mäntyviiksi ei antanut lupaa. Naaras oli sanonut, että jos hän menisi ulos hän vilustuisi ja, kun hän tulisi takaisin sisälle, hän kastelisi koko pentutarhan, kun olisi niin märkä.
Hiljaisuuspentu katseli ulos, missä sade hakkasi kovaäänisesti maata ja, missä kissat ravasivat litimärkinä edestakaisin. Hän olisi halunnut mennä leikkimään Neilikkatassun kanssa.
Oppilas oli hänelle hyvä ystävä, mutta kolli ei toki tiennyt oliko hän naaraalle tämän mielestä ystävä.
*Kysyn asiaa seuraavalla kerralla, kun juttelemme!* kolli päätti itsevarmasti.
“Mantyviiksi?” Hiljaisuuspentu naukaisi ja käänsi katseensa naaraaseen.
“Mitä?” Mäntyviiksi kysyi.
“minulla ei ole mitään tekemistä. Olisiko sinulla mitään ideaa mitä voisin tehdä?” kolli kysyi naarasta pyörein silmin tapittaen.
“Leiki vaikka Lepakkopennun kanssa. Jos osaatte käyttäytyä, en heitä teitä ulos täältä”, naaras naurahti. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni sen sammalvuoteen viereen, jolla Lepakkopentu nukkui.
“Lepakkopentu, voisitko leikkiä kanssani. Minulla on niin tylsää”, kolli ruikutti. Lepakkopentu nosti päätään kasvoillaan uhkaava ja vihainen ilme.
“Jos et anna minun nukkua rauhassa, revin sinulta korvat päästä”, tummanharmaa pentu uhosi. Hiljaisuuspentu otti askeleen taaemmas.
“Ai anteeksi”, hän mumisi ja lähti pois Lepakkopennun luota.
Kolli istahti nurkkaan itsekseen ja siirteli tassujaan maassa yrittäen keksiä jotain tekemistä.
*Missäköhän vanhempani ovat? Miksen ole koskaan tavannut heitä tai miksi he eivät ole täällä pitämässä minusta huolta?* kolli pohti mielessään. *Ovatko he kuolleet? Se olisi ehkä järkevin selitys. Eihän nuorta pentua voi yksinkään jättää, se olisi karmea teko!*

Hiljaisuuspentu kuuli askelia ja tunsin jonkun pitävän häntä niskanahasta. Avatessaan silmänsä kolli tajusi olevansa jossain aivan muualla kuin leirissä. Hän yritti katsoa ylöspäin häntä kantavaan kissaan, mutta ei onnistunut saamaan katsettaan tähän.
Hiljaisuuspentu katsoi ympärilleen. Kolli ei ollut aivan varma mikä tämä paikka oli, mutta hän oli jonkinlaisessa metsässä kuitenkin.
Kolli kuuli takaansa rätinää ja siinä samassa hän läsähti maahan kissan päästäessä hänestä irti. Nyt kolli näki, että hänen kantajansa oli ollut Neilikkatassu. Naaras oli kylläkin suurempi, mitä hän oli muistanut.
Hiljaisuuspentu tuskin kerkesi suutaan avata, kun naaras oli jo kadonnut. Kolli kuitenkin näki jotain, joka sai hänet järkyttymään.
Koko metsä pienen kollipennun edessä oli ilmiliekeissä. Hiljaisuuspentu katsoi sinne kauhistuneena. Kissoja virtasi hänyä kohti ja hänen ohitseen ja heistä lehähti pelon löyhkä.
Hiljaisuuspentu tunsi miten paniikki alkoi vallata hänet. Hän vain katsoi pelosta jäykkänä miten tuli levisi vähitellen häntä kohti. Se rätisi ja tuhosi metsää kulkiessaan. Kolli luimisti korvansa ja kiepsahti ympäri. Hän lähti juoksuun, mutta tuntui kuin hän ei olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Tuli levisi koko ajan vain lähemmäs ja lähemmäs kollia ja oli nielaista tämän.
Hiljaisuuspentu vinkaisi, kun hänen tassuunsa takertui köynnös. Hän potki ja riehtoi ja yritti parhaansa mukaan päästä irti, mutta mikään ei auttanut. Tuli rätisi väin hiirenmitan päässä hänen hännästään ja kolli vetäisi sen kauemmas.
“Auttakaa! Apuaa! Kuuleeko joku!?” Hiljaisuuspentu huuteli metsään, mutta kukaan ei tuntenut kuulevan. Pieni kolli alkoi jo menettää toivonsa, kun tulen kuumuus hohkasi hänen tassunsa juuressa.
Aivan yhtäkkiä köynnös irtosi hänen tassunsa ympäriltä. Liekit olivat ilmeisesti polttaneet sen katki. Kolli kömpi pystyyn ja lähti ravaamaan kohti turvaa.
Kuitenkaan Hiljaisuuspentu ei päässyt etsimäänsä turvaan vaan joutui aukiolle, jota ympäröi tuli. Hän oli loukussa.
*Tämäkö tosiaan on loppuni? Kuolen tulessa metsässä erossa klaanitovereistani. Miten typerää!* kolli ajatteli.
Yhtäkkiä häntä tönäistiin ja kolli sävähti hereille.
“Pidit ääntä kuin mikäkin hepulin saanut kettu!” Lepakkopentu sihisi hänen naamaansa.
Hiljaisuuspentu nousi pystyyn pitkin venyttelyin. Hänen turkkinsa sojotti takkuisesti joka suuntaan ja hän huomasi ensi kertaa koskaan Lepakkopennunkin turkin olevan sotkussa.
“Herätinkö minä siis sinut?” Hiljaisuuspentu pysyi viikset hieman huvittuneesti väpättäen.
“Sinä potkit minut hereille!” Lepakkopentu äyskäisi ja meni omalle sammalpedilleen pesulle. Hiljaisuuspentu katsoi häntä hetken hiljaa ja ryhtyi sitten itsekin pesulle.

Hiljaisuuspentu juoksenteli aukiolla. Hänellä oli tylsää, koska Lepakkopentu ei suostunut tulla leikkimään hänen kanssaan.
Hiljaisuuspennusta tummanharmaa kolli oli tylsä. Hän ei koskaan tullut leikkimään, vaikka kuinka ruinasi ja vaati.
Hiljaisuuspentu törmäsi yhtäkkiä johonkuhun, joka tuli oppilaiden pesästä suoraan hänen eteensä. Kolli ei aikonut jäädä tuijottamaan kuin typerys, mutta juuri kun hän oli lähdössä taas raviin, oppilas laski häntänsä tämän selälle.
“Koettaisit olla hieman varovaisempi. Tuollaisella poukkoilulla sinä vielä satutat itsesi”, oppilas naukui. Se oli sama valkoinen ja ruskearaitainen kolli, joka oli kertonut, että Neilikkatassu oli aamupartiossa yksi päivä, kun Hiljaisuuspentu oli naarasta kysynyt.
“Joo, yritän olla hieman varovaisempi”, kolli ilmoitti ja oli taas lähdössä raviin. “Ai niin! Minun nimeni on Hiljaisuuspentu entä sinun?” hän sanoi ja jäi hyppelemään tassulta toiselle paikallaan.
“Minä olen Syöksytassu”, oppilas kertoi.
“Selvä!” Hiljaisuuspentu huudahti ja lähti juoksuun. Hän ei aikonut sen enempää jäädäkään jutustelemaan muiden kissojen kanssa. Ei hänellä olisi aikaa. Kolli oli nimittäin tuon välikohtauksen aikana päättänyt, että hän ryhtyisi koko kuolonklaanin parhaimmaksi juoksijaksi.
Hiljaisuuspentu pysähtyi käpälät liukuen, kun yhtäkkiä Lepakkopentu tulikin ulos pentutarhasta suoraan hänen tielleen. Kolli ei kuitenkaan saanut tarpeeksi jarrutettua sillä hän tömähti toisen kollin päälle ulahtaen. Lepakkopentu räpiköi hänen allaan sihisten.
“Pois päältäni senkin ketunmielinen kirppusäkki! Painat kuin mäyrä!”
“Anteeksi. Tulit tielleni, kun harjoittelin juoksemista”, Hiljaisuuspentu puolustautui, mutta puolustus ei estänyt tummanharmaan kollin vihaisia mulkaisuja.
Hiljaisuuspentu ei jäänyt kuuntelemaan kauempaa tämän valituksia vaan lähti taas jatkamaan ravaamista. Hän tunsi miten vastatuuli pörrötti hänen turkkiaan viileästi ja nautti siitä hyvin.
Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla kuumasti hänen selkäänsä, joten tuuli tasapainotti kuumuuden hyvin.

Hiljaisuuspentu katsoi Neilikkatassua suurin pyörein silmin.
“Voitko jooko leikkiä kanssani sammalpalloa. En halua olla yksin ja Lepakkopentu ei suostu leikkimään sitä kanssani enkä halua kysyä Kamomillapentua tai Rosmariinipentua. He eivät kuitenkaan pitäisi minusta!” pentu vinkui vaativasti. Neilikkatassu katsoi häntä hieman kyllästyneenä, mutta silti lempästi.
“No ehkä tämän kerran. Mutta ensikerralla, älä ryhdy ruikuttamaan, kun yritän tehdä jotain muuta jooko?” Neilikkatassu naukui lempeästi.
Naaras istahti ja katsoi Hiljaisuuspentua rauhallisesti suoraan silmiin.
“Käyrkö pyytämässä Hehkuaskeleelta sammalta?” tämä pyysi. Nuori kollipentu nyökkäsi ja lähti loikkimaan kohti parantajanpesää.
“Tervehdys Hehkuaskel! Voisinko minä saada hieman sammalta, jotta voisin pelata Neilikkatassun kanssa sammalpalloa?” Hiljaisuuspentu pyysi kauniisti, päästyään parantajanpesään.
“Joo odota hetki”, Hehkuaskel naukaisi ja lähti syvemmälle pesään.
“Tässä ole hyvä”, parantaja naukui tiputtaessaan sammalpallon Hiljaisuuspennun tassuihin. Kolli katsoi sammalpalloa ja nosti sitten katseensa hymyillen Hehkuaskeleeseen.
“Suuret kiitokset!” kolli kiitti iloisesti ja lähti sammalpallon mukaansa noukkien takaisin Neilikkatassun luokse. Naaras katsoi häntä iloisesti.
“Voimmekin saman tien aloittaa!” naaras naukui iloisesti Hiljaisuuspennun päästessä hänen luokse. Pentu nyökäytti päätään iloisesti ja laski sen maahan.
“Sinun pitää saada pallo näiden kivien välistä”, kolli sanoi ja asetti kaksi kiveä maahan lähekkäin “ja minun kahden kiven välistä tuolla. Sinä voisitkin asettaa kaksi kiveä hyvin lähekkäin”, kolli jatkoi.
Neilikkatassu nyökkäsi ja lähti hakemaan kaksi kiveä. Naaras asetti ne hyvin ja tarpeeksi lähelle toisiaan ja nyökkäsi sitten Hiljaisuuspennulle merkiksi, että oli valmis. Kolli hihkaisi ja lähti juoksemaan palloa tassuillaan eteenpäin vierittäen. Hän lähestyi maalia kovaan tahtiin, mutta Neilikkatassu hyökkäsi sivusta ja kaappasi sammalpallon sulavalla liikkeellä.
Hiljaisuuspentu sihahti ja kaartoi tämän perään ja oli lähellä liukastua. Kolli kiihdytti vauhtiaan yrittäen parhaansa mukaan saada oppilaan kiinni. Hän juoksi ja juoksi, mutta naaras oli liian nopea hänelle.
“Voitko hidastaa! Olet niin paljon minua nopeampi!” Hiljaisuuspentu vinkaisi. Neilikkatassu kurkkasi taakseen hämmentyneenä, mutta kompastui sammalpalloon, kun ei voinutkaan vahtia missä tämä kulki.
Hiljaisuuspentu otti tilaisuudesta kaiken hyödyn ja kaappasi pallon itselleen. Hän lähti niin lujaan juoksuun kuin piennillä jaloillaan pääsi. Hän yritti parhaansa ja kun hän kuuli Neilikkatassun askelten töminän hän löi pallon kaikin voimin kohti maalia. Se lähti liitämään ilmassa ja pomppi maata pitkin maaliin.
Hiljaisuuspentu hypähti väsyneenä ilosta ja nauroi katketakseen.
“Tämä oli niin hauskaa!” kolli juhli.
“Niin kyllä oli. Olen sinäkin kunnon juoksia. Juoksit kuin tuuli tuon sammalpallon kanssa. Sinusta tulee varmasti mainio takaa-ajaja”, Neilikkatassu naukui hengästyneenä saapuessaan tomuisena Hiljaisuuspennun vierelle. Kolli hymyili kiitollisena kehuista ja punastui myös hieman.
“Kiitos. Sinäkin olit erittäin nopea. Oli hankaluuksia pysyä vauhdissa mukana”, Hiljaisuuspentu naukui takaisin hymyillen leveästi. Neilikkatassu hymyili takaisin.
“Neilikkatassu!” kuului huuto. Hiljaisuuspentu käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi sen olevan Neilikkatassun mestari, Pikiturkki. “Sinä voisit käydä vaihtamassa makuualusia pentutarhalla. Vaihda sekä pentujen, kuningattarien ja klaaninvanhimpien”, soturi naukui. Neilikkatassu nyökkäsi kunnioittavasti ja kääntyi sitten taas Hiljaisuuspennun puoleen.
“Kuten kuulit minun täytyy mennä”, naaras sanoi pahoittelevasti.
“Ei se mitään, kyllä minä pärjään. Oli kuitenkin hauskaa leikkiä”, Hiljaisuuspentu naukui ja Neilikkatassu tassutti hymyillen pois.

Salamatassu kulki Sähkötuhon perässä kohti harjoituksiaan Loskatassu rinnallaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä: aivan liian harvoin pääsivät veljekset harjoittelemaan yhdessä, ainakin Salamatassun mieleen. Tänään Loskatassun mestari Tuhkajuova oli kuitenkin päättänyt, että kummankin olisi parempi taistella mestarin sijaan oppilastoveria vastaan. Sähkötuho oli selittänyt Salamatassulle jotain siitä, että oppilas ei välttämättä aina saanut paljoa irti taistelusta soturia vastaan, sillä eihän oppilaalla ollut oikeastaan mitään mahdollisuuksia päihittää tätä. Sitä paitsi kokoero rajoitti paljon mahdollisia taisteluliikkeitä. Salamatassu ei ollut varma, oliko aivan samaa mieltä, sillä hän oli mielestään aika taitava taistelija, ja lisäksi kookas ikäisekseen. Kenties nämä harjoitukset olisivatkin enemmän Loskatassulle.
Salamatassu vilkaisi vierellään kulkevaa mustaturkkista oppilasta. Loskatassu ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta. Toisaalta hän ei koskaan mitenkään hyppinyt riemusta, kun kyseessä olivat taisteluharjoitukset. Salamatassu tiesi veljensä yrittäneen parantaa taitojaan tällä alueella, mutta harjoituksista huolimatta tämä ei ollut vielä koskaan onnistunut peittoamaan häntä. He molemmat tiesivät, että Loskatassun kehnot taistelutaidot olivat Pimentovarjolle pettymys. Salamatassu tiesi, että heidän emonsa erityisesti arvosti tätä taitoa: Pimentovarjo ei hukannut yhtäkään tilaisuutta muistuttaa heitä molempia siitä, että taistelemisen taitaminen oli kaikista tärkeintä, etenkin näinä epävakaina aikoina. Loskatassu osasi kyllä saalistaa, mutta emo oli kärkäs huomauttamaan, että metsästäminenkin oli oikeastaan vain taistelemista.
Salamatassu toivoi kovin, että Loskatassu kokisi jonkinlaisen ihmekehittymisen. Tietysti heillä oli vielä monta kuuta jäljellä soturikoulutustaan, mutta kollioppilas ei ollut tähänkään mennessä oikeastaan kehittynyt. Salamatassu alkaisi vaikka itse kouluttamaan Loskatassua, jos ei mikään muu auttanut.
Tuhkajuova johdatti heidät pienelle hiekkaiselle aukiolle jonkin matkan päähän Kuolonklaanin leiristä. Salamatassu hengitti syvään viherlehden rikasta tuoksua: ilmat olivat pysyneet lämpiminä jo pitkään, minkä ansiosta kukat pääsivät kukkimaan ja riistakin pulskistui. Toisaalta kelit olivat olleet hiukan kuivat, mikä näkyi ruohon ottamassa kellertävässä värissä. Nuori kolli ei paljoa ymmärtänyt luonnon toiminnasta, mutta hänkin tiesi, että sateellakin oli tarkoituksensa.
Tuhkajuova, joka selvästi oli ottanut roolin harjoitusten vetäjänä, asettui seisomaan kahta oppilasta vastapäätä. Salamatassu ei ollut koskaan oikein perustanut soturista: naaras oli tylsä, sääntöjä noudattava tosikko. Tuhkajuova oli kuitenkin kokenut ja taitava soturi, ja vakavuudessaan kenties täydellinen mestari Loskatassulle. Hänen veljensä ei ollut ainakaan koskaan valittanut mestarivalinnastaan, joten Salamatassukin oli tyytyväinen.
"Saatte taistella toisianne vastaan. Minä ja Sähkötuho annamme palautetta", harmaa naaraskissa jakoi yksinkertaiset ohjeensa. "Tunnette hyvin toisenne vahvuudet ja heikkoudet. Yrittäkää huomioida ne taistellessanne."
Tuhkajuova astui taaksepäin ja nyökkäsi merkiksi aloittaa. Salamatassu vilkaisi virnistäen Loskatassua, joka oli yhtä kivikasvoinen kuin yleensä. Joskus häntä ärsytti, miten mikään ei tuntunut innostavan hänen veljeään. Toisaalta hänen tyyneytensä oli jotain, mistä Salamatassu erityisesti piti Loskatassussa: kolli toimi hyvänä vastapainona hänen omalle villille luonteelleen.
"Paras mies voittakoon", Salamatassu tokaisi, ja syöksähti sitten odottamatta Loskatassua kohti. Pienempi kolli ei ehtinyt reagoida, kun valkoinen oppilas tarrasi hänen niskanahkaansa hampaillaan. He kierivät hetken maassa nujakoiden, kunnes Salamatassun onnistui painaa veljensä vasten tomuista maata. Hän virnisti voitonriemuisesti, kun Loskatassun ei pyristelyistään huolimatta onnistunut vapautua suuremman oppilaan otteesta. Lopulta mustaturkkinen kolli rentoutui luovuttamisen merkiksi. Salamatassu astui pois hänen päältään ja kääntyi ylpeänä kahden mestarin suuntaan.
"Hyvä, Salamatassu", Sähkötuho sanoi ja nyökkäsi. "Olet kehittynyt, liikkeesi ovat sulavampia kuin ennen. Hyvää työtä."
Salamatassu röyhisti rintaansa kuullessaan mestarinsa kehut. Hän tuskin koskaan kyllästyisi kuuntelemaan niitä, vaikka tietysti hän tiesi jo arvonsa. Salamatassu oli oppilaista varmasti taitavin taistelija, ja hänestä tulisi soturina yksi klaanin parhaista. Siitä hän oli varma: Pimentovarjokin uskoi häneen.
"Loskatassu, sinun pitää olla enemmän hereillä", Tuhkajuova naukui tiukasti oppilaalleen. "Olisit helposti voinut väistää Salamatassun hyökkäyksen. Jos taas yritit ottaa sen vastaan, sellainen ei kannata suurempikokoisen vastustajan kanssa. Tällöin kannattaa vain tehdä nopea väistöliike ja pyrkiä yllättämään vastustaja."
Loskatassu nyökkäsi ilmeettömänä. Salamatassu tiesi, ettei kritiikki ollut koskaan lannistanut hänen veljeään, mutta ei pienikokoinen kolli ainakaan yhtään innokkaammalta vaikuttanut. Salamatassu ei ollut koskaan nähnyt veljensä voittavan missään: jos Loskatassu päihittäisikin hänet, millaista ilmettä hän silloin näyttäisi? Hyppisikö hän riemusta? Kenties voitto antaisi hänelle itsevarmuutta ja ehkä sytyttäisi jopa innon taistelun harjoitteluun. Kenties se olisi tarvittava tönäisy oikeaan suuntaan.
Salamatassu vilkaisi veljeään salamyhkäisesti. Hän oli päättänyt antaa Loskatassulle kerrankin voiton. Kaksikko asettui jälleen toisiaan vastapäätä. Tällä kertaa olisi Loskatassun vuoro hyökätä. Hän pääsi yllättämään Salamatassun hyvin harvoin, mikä ehkä johtui siitä, että Loskatassu oli kovin hidas. Nyt Salamatassu aikoi kuitenkin pitää huolen siitä, että hänen veljensä saisi suoritettua onnistuneen yllätyshyökkäyksen.
Kun Loskatassu ponnisti loikkaan häntä kohti, Salamatassu ei hievahtanutkaan. Hän teeskenteli, ettei ehtinyt siirtyä syrjään, vaikka hyvin olisi kerennyt loikkaamaan sivuun. Loskatassu huitaisi häntä kuonoon laskeutuessaan melko kömpelösti suuremman kollioppilaan viereen, mutta iskussa ei ollut voimaa. Salamatassu kuitenkin teeskenteli horjahtavansa, jolloin Loskatassu pääsi hyppäämään jälleen häntä kohti. Valkeaturkkinen kolli antoi veljensä kaataa hänet maahan, ja hetken muka pyristeltyään hän rentoutui luovuttaen.
"Hyvin tehty!" Salamatassu kehui veljeään toivoen, että tämän ilme kirkastuisi. Loskatassu reagoi tilanteeseen kuitenkin täysin päinvastaisesti: hän ei suonut Salamatassulle muuta kuin vihaisen mulkaisun ja asteli sitten mestareiden eteen. Oliko Loskatassu huomannut, ettei Salamatassu taistellut tosissaan? Todennäköisesti kyllä: hän ei ollut tyhmä kissa ollenkaan, eikä kukaan tuntenut Salamatassua hänen veljeään paremmin. Salamatassu toivoi silti, että Loskatassu ottaisi voittonsa. Niin hän vaikuttikin tekevän, sillä mustan kollin ilme ei värähtänytkään, kun hän odotteli mestarinsa kommenttia kuin aidosti ansaitsisi kehuja. Salamatassu virnisti tyytyväisenä ja kömpi jaloilleen astellen sitten veljensä vierelle kuulemaan tuomionsa. Olivatko mestarit huomanneet mitään?

//Tuhka?

Varissulan sanat kaikuivat Aaltosalaman korvissa: "Taidan olla rakastunut sinuun." Kollin suu liikkui yhä tämän ryhtyessä selittelemään itseään, mutta Aaltosalama kuuli siitä vain osan, sillä hänen hullun lailla takova sydämensä peitti kaikki muut äänet alleen. Hänen rinnassaan ollut möykky oli yhtäkkiä kadonnut, ja hänen mieltään varjostaneet synkät pilvet tuntuivat haihtuvan hetkessä olemattomiin, selventäen samalla hänen ajatuksensa: Varissulka rakasti häntä.
"Toivon siis, että voit edelleen olla ystäväni, kaikesta huolimatta." Varissulka oli kohottanut epävarman katseensa Aaltosalamaan ja jäänyt odottamaan hänen vastaustaan.
Aaltosalama ei saanut aluksi ulos sanaakaan suustaan. Hän pystyi vain toljottamaan typertyneenä kollia, joka oli juuri aavistamattaan vastannut hänen tunteisiinsa ja odotti nyt selvästi tulevansa torjutuksi. Aaltosalama ei saattanut uskoa, että koko tämän ajan hän oli luullut Varissulan vältelleen häntä, koska oli ajatellut tämän olleen tietoinen hänen tunteistaan tätä kohtaan, vaikka todellisuudessa tilanne oli ollut aivan päinvastainen. Miten hölmöjä he olivatkaan olleet.
Ajatus oli niin surkuhupaisa, että se sai Aaltosalaman hyrisemään naurusta. Varissulan korvat painuivat epäröivästi luimuun, mutta Aaltosalama kiirehti selittämään, mistä oli kyse.
"Varissulka, minä olen rakastunut sinuun", hän tunnusti ja vetäisi nopeasti henkeä, ennen kuin jatkoi: "Koko tämän ajan olin niin varma siitä, että taistelun jälkeen parantajan pesällä olit huomannut tunteeni ja kiusaantunut niistä, ja siksi oletin, että välttelit minua, koska et tiennyt, miten sanoisit minulle suoraan, ettet tunne samoin minua kohtaan. Olimme molemmat pahasti väärässä." Hän katseli Varissulkaa lempeästi, ja hän tunsi lämpimän tunteen täyttävän itsensä kuonosta hännänpäähän.
Hän empi hieman ojentaessaan häntänsä koskettaakseen Varissulan lapaa, aivan kuin tämä olisi voinut mennä rikki pienimmästäkin hipaisusta. "Olet minulle tärkeä, ja tunnen voivani olla täysin oma itseni seurassasi. En tiedä, mitä tekisin, jos menettäisin sinut. Haluan aina olla ystäväsi - ja kenties enemmänkin, jos sinä vain tahdot."

//Varis?

//PANTTIVANKI

Ilmapiiri oli muuttunut hieman kevyemmäksi, kun olime saaneet keskustelun käyntiin. Liljatuulen ehdotus tarinoiden kertomisesta oli ollut oikein loistava. Mukavat ja mukaansatempaisevat tarinat saisivat totta tosiaan ajatukset edes hetkeksi pois tästä tomuisesta ja tunkkaisesta onkalosta. Parantajanaaraan lämmin katse kääntyi minuun päin:
"Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?"
Kurkustani pääsi hentoa kehräystä vastatessani sisareni kysymykseen:
"Ehdottomasti. Jos sinä siis vain jaksat kuunnella, Leimusilmä."
Vihreä katseeni siirtyi Liljatuulen tummasta hahmosta Leimusilmään. Kolli näytti mietteliäältä, mutta hän nyökäytti kuitenkin päätään.
"Tietenkin jaksan", kolli vakuutteli päätään nyökytellen. Hymyilin iloisesti mustavalkealle parantajaoppilaalle ja aloin heti miettimään päässäni tarinoita, joita voisin vankitovereilleni kertoa.
"Hmm... Mietitäänpäs sitten", nau'uin pohtivalla äänensävyllä. Miettiessäni tarinaa, katseeni kääntyi parantajaoppilaasta pesän uloskäynnille. Valinta oli kerrassaan vaikea, sillä minulla olisi riittänyt kerrottavaa vaikka miten. En halunnut valita inhottavia ja huonoja muistoja aiheuttavia tarinoita, vaan yritin valikoida menneisyydestäni vain mukavaa kerrottavaa.
"Muistatko vielä Liljatuuli, kun kävimme matkallamme muinaisten klaanien vanhoilla reviireillä?" kysyin iloisella äänellä ja käänsin katseeni pentuetoveriini. Liljatuuli nyökäytti päätään.
"Tietysti, eihän sitä voisi unohtaa", naaras naukui ja näytti vajoavan muistelmiinsa. Käänsin nyt katseeni Leimusilmään, sillä tarina oli ennen kaikkea osoitettu hänelle. Hän oli varmasti kuullut siitä jotain, mutta toivoin, ettei hän pahastuisi kuullessaan jo tutun tarinan, joskin tällä kertaa minun näkökulmastani.
"Se oli aivan ihmeellistä, miten esi-isämme sattuivatkaan johdattamaan meidät juuri siihen paikkaan. Ilman sitä Aurinkokajo – anteeksi, siis Daisy – olisi tuskin koskaan oppinut uskomaan Tähtiklaaniin", nau'uin muistellen haikeudella hetkeä, jolloin olimme kävelleet paikassa, jossa esi-isämme olivat lukuisia vuodenaikoja sitten eläneet. Leimusilmä näytti kiinnostuvan tarinastani, sillä hänen korvansa olivat nousseet pystympään ja katseensa oli muuttunut aiempaa hieman terävämmäksi.
"Muinaisten klaanien reviirit olivat jotain aivan ihmeellistä. Kun siellä käveli, saattoi tuntea olevansa lähellä esi-isiämme. Tähtiklaanin kissat näyttivät minulle muistoja niiltä ajoilta, kun se metsä oli vielä viiden klaanin koti. Voitteko kuvitella, viisi klaania yhdessä metsässä! Eikö se kuulostakin aivan ihmeelliseltä?" naurahdin leppoisasti tarinani hairahtuvan sivuraiteille. Ihmeellistähän se vain oli, miten viisi klaania pystyivätkään elämään sovussa niin pitkään. Tosin... Kuolonklaani oli jossain vaiheessa saanut rauhassa tarpeekseen, jonka seurauksena viidestä klaanista oli jäänyt metsään vain neljä. Siitä olikin alkanut alamäki, joka oli ajanut klaanit tuhoonsa. Halusin kuitenkin uskoa, että traagisuudestaan huolimatta sillä kaikella oli ollut tarkoitus. Sen ansiosta Eloklaani oli perustettu ja me olimme nyt tässä.

//Leimu?

Raotin hitaasti unisia silmiäni. Olin mennyt edellisiltana ajoissa nukkumaan, mutta siitä huolimatta olin kamalan väsynyt. Räpyttelin väsyneenä silmiäni ja katsahdin pesän uloskäynnille, odottaen näkeväni pimeyttä. Sen sijaan ulkoa kajastikin auringon kirkkaita säteitä, jotka siivilöityivät kauniisti sisään pesään. Olin hämilläni, miten olin nukkunut näin myöhään?
Nousin ripeästi ylös ja ravistelin nukkuessa sotkeentunutta turkkiani. En ymmärtänyt, miten uni olikaan maistunut näin hyvin ja kuinka olin edelleen niin kamalan väsynyt. Silmäilin miltei tyhjää pesää. Pimeyden Metsälle kiitos, minulla oli tänään vapaa-aamu tai ainakaan kukaan ei ollut tullut herättämään minua. Ravistelin päätäni yrittäen saada kiinni eilisillan tapahtumista. Liekö se johtui vain väsymyksestä, mutten ollut yhtäkkiä lainkaan varma siitä, oliko Henkäystähti todella antanut minulle aamupäivän vapaaksi. Tietämättömyydestä johtuva epämukava olo valtasi minut, joten ravistelin päätäni työntääkseni inhottavan tunteen pois.
En ollut aikoihin ollut näin kiireinen ja työllistetty kuin nyt. Panttivankien vahtiminen, oppilaan kouluttaminen ja se, että klaanista uupui lähes kaksi tusinaa kissoja, toi huomattavasti lisää työtä jokaiselle soturille. Siksi varmasti olinkin kaiken aikaa niin väsynyt kuin olin.
Kun olin saanut turkkini kyllin siistiksi, lähdin kävelemään rauhallisesti ulos sotureiden pesästä.
Pääaukiolla oli rauhallista siihen nähden, että aurinko vasta lähestyi huippuaan. Partiot valmistautuivat lähtöön ja leiriin jäävät kissat nautiskelivat täysin rinnoin viherlehden auringon suomasta lämmöstä.
“Huomenta, Tuhkajuova”, Kalmakuun rauhallinen ääni toivotti sotureiden pesän uloskäynnin läheisyydestä. Vihreä katseeni käännähti nopeasti punaturkkiseen soturiin. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi yrittäessäni selvittää, miksi vanhempi soturi oli päättänyt alkaa keskustella kanssani. Päädyin vastaamaan hänen toivotukseensa vain nyökkäyksellä.
“Henkäystähti määräsi sinut auringonlaskun metsästyspartion johtoon”, punaturkkinen kolli avasi taas suunsa ja kertoi asiansa, “hän arvelikin sinun nukkuvan pitkään yövartiosi jälkeen.”
Räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Mitä Kalmakuu oli juuri sanonut? Yövartion jälkeenkö? Ennen kuin ehdin edes hämmennykseltäni avata suutani, punaturkkinen kolli oli jo noussut ylös ja kävellyt tiehensä kohti Pikkukaaosta, joka lepäsi leirin kivipohjalla toisella puolen aukiota. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Kalmakuu taisi myös olla väsynyt, kun hän höpisi moisia. Ravistelin turhautuneena päätäni ja katsahdin vielä kerran klaanin vanhimman soturin suuntaan.
*Klaaninvanhimpien pesä taitaa kutsua häntä ennen kuin hän arvaakaan*, ajattelin turhautuneena. Toivoin soturin pysyvän järjissään ainakin siihen saakka, että saisimme koulutettua edes muutaman soturin lisää. Juuri nyt meillä ei ollut varaa menettää yhtäkään soturia, sillä se tarkoittaisi yhä vain enemmän lisätyötä jäljelle jääville sotureille.
Päästyäni suurimman ärsytyksen yli, siirryin pois sotureiden pesän sisäänkäynniltä ja kipaisin itselleni tuoresaaliskasasta aamiaista. Hiiri oli lojunut kasassa takuulla eilisillasta saakka, mutta päätin valita sen siitä huolimatta. Pian siitä tulisi variksenruokaa ja se menisi hukkaan, joten vaikka minua houkuttelikin enemmän kasassa olevat tuoreemmat riistat, oli ajateltava klaanin parasta.

Metsä oli hiljainen, kun kävelin seuraavana aamuna Loskatassun edellä kohti paikkaa, jossa voisimme pitää tämän päivän harjoitukset. Aurinko oli vasta matkansa alussa kohti taivaan korkeinta kohtaa, mutta siitä huolimatta sen ensisäteet lämmittivät mukavasti kuviollista turkkiani. Mustaturkkinen kolli oli ollut oppilaanani jo usean kuun ajan, eikä minulla ollut juurikaan pahaa sanottavaa hänestä. Kolli oli rauhallinen, tottelevainen ja kehittyvä. En olisi kestänyt sitä enää yhtäkään niskuroivaa oppilasta, joka junnaisi kehityksensä kanssa tai vastustelisi ja arvostelisi oppejani. Loskatassu toki toisinaan kyseenalaisti joitain opettamiani asioita, mutta hän teki sen asiallisesti ja provosoimatta. Juuri sellaisesta käytöksestä minä pidin. Oppilaan tehtävä oli kehittyä, eikä voinut kehittyä ellei ottanut asioista selvää.
Puut ympäriltämme harvenivat ja maisema vaihtui lähes nummimaisemaksi. Tässä osassa reviiriä puita kasvoi vain harvakseltaan ja se teki tästä paikasta juuri sopivan harjoituksillemme. Päästyämme mielestäni sopivaan kohtaan, pysähdyin ja käännyin nuoren oppilaani puoleen.
“Tänään harjoittelemme jänisten saalistamista”, ilmoitin terävällä äänellä ja silmäilin nuorukaisen reaktiota, joka osoittautui melko olemattomaksi. Loskatassu kohotti aavistuksen verran kulmiaan ja nyökäytti päätään. Pieneksi ilokseni musta kolli oli yhdessä viettämiemme kuiden aikana osoittautunut oivaksi saalistajaksi. Tiesin, ettei Loskatassu ollut kuitenkaan klaanin nopein juoksija – päinvastoin, hän mahtoi olla yksi Kuolonklaanin hitaimmista juoksijoista. Arvelin jänisten saalistamisen olevan oppilaalle haastavaa, sillä se vaati joko hyvää tuuria, nopeita jalkoja tai valtavaa älykkyyttä. Jänisten saalistaminen ei kuulunut omiin vahvuuksiini, mutta sen opettaminen ei ollut minulle haaste. Tiesin käytännössä kaiken, mitä asiasta täytyi tietää ja tiesin osaavani opettaa sen Loskatassulle.
“Kuten varmasti tiedät, jänikset ovat yksiä metsän nopeimpia juoksijoita ja niiden kiinnisaaminen vaatii yleensä pientä takaa-ajoa. Koska et ole nopea juoksija, sinun on kehiteltävä tähän oma tyylisi saalistaa”, nau’uin rauhallisesti kohdistaessani katseeni Loskatassun ruskeisiin silmiin. Kolli siristi aavistuksen verran silmiään ja nyökäytti päätään.
“Ensimmäinen tehtäväsi on etsiä jäniksen hajujälki, seurata sitä ja yrittää saada jänis kiinni. Kai sinä tiedät, miltä jänis haisee?” esitin oppilaalle kysymyksen kylmällä äänellä.
“Tietenkin tiedän”, Loskatassu vastasi nyreästi ja alkoi heti haistella ilmaa. Odotukseni kollin onnistumisesta eivät olleet järin korkealla, mutta vain epäonnistumalla hän saattoi oppia virheistään. Olin kertonut hänelle jänisten saalistamin teoriasta niin monta kertaa aiemmin, että oletin hänen muistavan siitä edes jotakin. Mikäli hän ei osaisi hyödyntää kertomaani, hän kyllä oppisi sen ennemmin tai myöhemmin.

Kuten olin arvellutkin, Loskatassu oli epäonnistunut yrityksessään saada jänis kiinni. Kun hän oli löytänyt jäniksen hajujäljen, hän oli taidokkaasti seurannut sitä hiljaa hiipien. Avaralla alueella aluskasvillisuus ei kuitenkaan piilottanut nuorukaista lainkaan saaliiltaan, joten jänis oli äkännyt oppilaan ennen kuin hän oli päässyt edes kahden ketunmitan päähän siitä. Pitkäkorva oli nopeasti nostanut päänsä ylös ja kohdistanut ruskeiden silmiensä katseen suoraan häntä vaanivaan Loskatassuun. Vaikka musta kolli olikin pinkaissut vauhtiin heti, ei hänellä ollut mahdollisuuksia saada karkuun pinkovaa eläintä kiinni. Nopeasti oppilas oli tajunnut häviönsä ja niellyt tappionsa palaten minun luokseni.
“Kuten huomasit, jäniksen vaaniminen on käytännössä mahdotonta. Ellei jänis näe sinun lähestyvän, se kyllä kuulee sinut”, sanoin rauhallisesti ja lisäsin perään hieman kannustavammalla äänensävyllä, “mikäli sinulla ei ole kysyttävää, voit nyt yrittää uudelleen.”
Loskatassu kohtasi epäröimättä katseeni ja nyökäytti ilmeettömänä päätään. Hän kääntyi selin minuun päin ja lähti päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, yrittäen löytää tuoreita jäniksen hajujälkiä.

Loppuharjoitukset sujuivat kohtalaisesti. Loskatassu sai kolmannella yrityksellä kiinni ihkaensimmäisen jäniksensä.
“Hyvä suoritus. Ajattelit järkevästi kiertäessäsi jäniksen eteen”, nau’uin ilmeettömänä, kun oppilas raahasi lähes itsensä kokoisen eläimen luokseni. Harjoitukset olivat kestäneet jo hyvän aikaa ja mielestäni Loskatassu oli oppinut kyllin paljon tältä erää.
“Kiitos”, kollioppilas lausahti vakavailmeisenä, mutta tyytyväisen oloisena. Hän katsahti seuraavaksi mietteliäänä jänistään, josta tiesin, että luvassa olisi taas jokin kysymys. Loskatassu oli nimittäin kova kyselemään, mutta useimmiten harkitsi kysymyksiään ennen niiden esittämistä.
“Kuinka usein jäniksiä löytää metsästä? Nehän elävät pääasiassa nummilla?” musta kolli kysyi ja kohtasi vihreän katseensa. Kysymys oli yksinkertainen ja vastaus siihen oli helppo, eikä minun tarvinnut miettiä sitä kauaa.
“Harvemmin, muttei sekään tavatonta ole. Tämä on oikeastaan yksi harvoista paikoista, josta jäniksiä kannattaa etsimällä etsiä”, puolivälissä selitystäni nousin seisomaan. Se oli merkki oppilaalleni, että olimme lähdössä takaisin leiriin.
“Eloklaanin reviirillähän on paljon jäniksiä, eikö niin?” Loskatassu varmisti. Olin jo ehtinyt kääntyä selin oppilaaseen, joten jouduin kääntämään päätäni oppilaan suuntaan.
“Niin”, vastasin lyhyesti. Eloklaanista puhuminen ei kuulunut lempiaiheisiini, mutta jostain syystä asia kiinnosti Loskatassua. En ollut varma, oliko olemassakaan sellaisia asioita, jotka kollia eivät olisi kiinnostaneet. Koin, että se oli samaan aikaan kollin hyvä puoli, mutta saattoi herkästi kääntyä myös pahaksi. Mikäli hänen kiinnostuksensa vääriin asioihin kasvaisi, hän saattaisi elämänsä aikana tehdä yhden jos toisenkin suuren virheen, joka horjuttaisi hänen asemaansa Kuolonklaanissa.

Paluumatka leiriin sujui rauhallisesti. Jouduimme pysähtymään matkan puolivälissä, sillä jäniksen kantaminen kävi nuorelle kollioppilaalle tosiaankin työstä – ei siinä, oli se haastavaa myös minulle pienen kokoni johdosta. Annoin Loskatassulle aikaa levähtää hetken, jonka jälkeen jatkoimme taas matkaa kaikessa hiljaisuudessa.
Leirin sisäänkäynnillä meitä odotti tuttu näky; kaksi Kuolonklaanin soturia käännähtivät meidän puoleemme. Roihumarja ja Hohtosulka näyttivät nopeasti toteavan, ettemme olleet vihollisia ja päästivät meidät ohitseen.
“Vie jänis tuoresaaliskasaan. Meidät on määrätty illaksi vartioimaan panttivankeja, joten syö jotain ja lepää ennen sitä”, sanoin Loskatassulle, ennen kuin poistuin kollin luota toisaalle. Mustaturkkinen oppilas lähti heti suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa.
Kun olin päässyt jonkin matkan päähän oppilaastani, pysähdyin ja silmäilin katseellani Kuolonklaanin leirin pääaukiota. En voinut kieltää, ettenkö olisi kaivannut Pimentovarjon läsnäoloa juuri nyt. Päivät ilman mustaturkkista soturia olivat varsin tylsiä ja kuluivat useimmiten yksinäisyydessä. Henkäystähti liittyi toisinaan seuraani, muttei päällikön kanssa ollut samanlaista kuin Pimentovarjon kanssa. Varapäällikkö ja minä olimme tunteneet koko ikämme ja oppilaista saakka välillemme oli hiljalleen muodostunut yhteys, jota en ollut löytänyt muiden sotureiden kanssa. Olin tyytyväinen tietäessäni, että juuri Pimentovarjosta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Vaikka emme jakaneetkaan kaikkia samoja arvoja, tiesin hänen tekevän kaikkensa Kuolonklaanin tähden. Naaras oli ollut oiva valinta varapäälliköksi.
“Hei, Tuhkajuova. Saanko liittyä seuraan?” tuttu naukaisu sai minut kääntämään nopeasti katseeni puhujan suuntaan. Lammikkotassu oli kävellyt jostain päin leiriä luokseni ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Harkitsin hetken ja siristin vihreitä silmiäni, mutta pienen harkinnan jälkeen nyökkäsin:
“Kyllä se käy.” Lammikkotassu näytti tyytyväiseltä ja nuori naaras otti lyhyen askeleen lähemmäs minua liittyessään seuraani.
“Kiitos. Oletko sinä nälkäinen? Voisin hakea riistaa, jotta voisimme syödä yhdessä”, raidallinen oppilas tarjoutui ja katsoi minua taas odottaen. Totta puhuen nälkä kurni jo vatsassani, joten en nähnyt syytä kieltäytyä tyttäreni tarjouksesta. En pitänyt turhuuksien juttelemisesta, joten kenties syöminen auttaisi pitämään turhat puheenaiheet poissa.
“Olen, kiitos kysymästä. Yhdessä syöminen käy minulle”, vastasin kenties turhankin kylmällä äänensävyllä jälkikasvulleni. Lammikkotassu nyökkäsi, nousi taas ylös ja tassutti kohti tuoresaaliskasaa.
Pian soturioppilas palasi takaisin luokseni orava suussaan. Naaras pudotti sen eteeni ja työnsi vielä etukäpälällään sitä lähemmäs minua antaen minun aloittaa. Pidin siitä, miten fiksuksi ja vanhempiaan kunnioittavaksi kissaksi Lammikkotassu oli kasvanut. Moni asia hänessä muistutti itseäni nuorempana, enkä epäillyt sitä, etteikö naaraasta tulisi jonain päivänä hyvä soturi Kuolonklaanille. Vaikka pidinkin Lammikkotassusta, ei suhteemme ollut erityisen läheinen. Se pienikin rakkaus tytärtäni kohtaan oli nimittäin alkanut hiipumaan heti hänen ja hänen sisarustensa oppilasnimitysten jälkeen. Viimeistään silloin, kun Lammikkotassu pentuetovereineen oli määrätty elämään Eloklaanin leiriin, suhde oli kylmettynyt entisestään. Lampitassu ja Lätäkkötassu tuntuivat vieraammilta kuin heidän sisarensa, sillä aina leirissä käydessään Lammikkotassu liittyi oma-aloitteisesti seuraani. Toisinaan pidin sitä raskaana, mutta kuuntelin mielelläni, miten naaras oli edistynyt koulutuksensa kanssa. Halusin jälkikasvuni pärjäävän elämässään hyvin, vaikka rakkauteni heitä kohtaan olikin melko minimaalista.
Haukkasin palan tuoreesta, yhä hieman lämpimästä oravasta ja annoin Lammikkotassullekin mahdollisuuden maistaa tuoresaalista. Ennen kuin oppilas kumartui syömään, hän nosti katseensa minuun.
“Tuimakatse kertoi, että minusta, Lampitassusta ja Lätäkkötassusta tulee pian sotureita”, naaras kertoi rauhallisella äänellä vakava ilme kasvoillaan. Oppilas ei näyttänyt mahtailevan uutisella, mutta huomasin hänessä pienen innostuksen. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
“Se on hyvä”, nyökäytin päätäni tyytyväisenä saatuani nielaistua palan oravasta, “Kuolonklaani tarvitsee kaltaisianne sotureita.” Lammikkotassun kasvoille ilmestyi hento, tyytyväinen hymyn kaltainen virnistys. Soturioppilas nyökkäsi ja pyyhki virneen kasvoiltaan.
“Onko sinulla jotain uusia ohjeita, kuinka tulla hyväksi soturiksi? Sellaiseksi kuin sinä olet”, Lammikkotassu kysyi ja kumartui viimein haukkaamaan palan tuoresaaliista. Lammikkotassu oli ehdottomasti pentueestaan suosikkini. Pidin siitä, miten naaras todella tuntui arvostavan ja kunnioittavan minua. Se toi mieleeni itseni. Minäkin olin oppilaana kunnioittanut isääni valtavan paljon ja halusin olla aivan kuten hän.
“Pysy poissa hankaluuksista ja noudata sääntöjä sekä kokeneempien käskyjä, erityisesti päällikön”, ohjeistin naarasta, vaikka arvelinkin hänen tietävän jo nämä ohjeet. Lammikkotassu kuunteli tarkkaavaisesti mutustellessaan lihanpalaa suussaan. Hän nielaisi ja nyökytteli päätään.
“Aion tehdä niin”, oppilas lupasi itsevarmalla äänellä rauhallisesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus ja kumarruin taas haukkaamaan vuorollani palan oravasta. Toivoin todella, ettei Lammikkotassu alkaisi jauhaa säästä tai viherlehdestä, kuten moni kuolonklaanilainen tällaisessa tilanteessa teki. Mielestäni hiljaisuutta ei tarvinnut rikkoa, ellei sille ollut aihetta. Hiljaisuudesta tuli kiusallinen vasta sitten, kun siitä teki sellaisen ajattelemalla, että se täytyisi saada rikottua keinolla millä hyvänsä. Hiljaisuus rikkoutui nopeasti Lammikkotassun avatessa taas suunsa:
“Tiesitkö, että olen harjoitellut uimista Eloklaanissa?”
Katseeni oli hairahtunut oppilaasta hänen takanaan leikkiviin pentuihin, mutta kääntyi nopeasti takaisin Lammikkotassuun kuullessani hänen sanansa. Naaras takuulla huomasi kiinnostuksen katseessani, sillä hänen kasvoillaan käväisi taas hento, ylpeä hymy.
“Se on hyvä, sillä uiminen on tärkeä taito osata”, totesin silmiäni räpäyttäen. En halunnut kehua Lammikkotassua liikaa, mutta todellisuudessa olin iloinen siitä, että naaras oli ymmärtänyt taidon tärkeyden.
“Minä muistan, kun kerroit siitä meille pentuna”, raidallisen naaraskissan ääni kiihtyi hieman, joka kertoi hänen innostumisestaan. Oppilas näytti nauttivan huomiostani ja siitä, että olin edes vähän ylpeä hänestä. Se sai minussa aikaan ylpeyttä tyttärestäni. Hänen kaltaisiaan sotureita Kuolonklaani kaipasi. Vaikken oikeastaan nauttinut huomiosta ja sen keskipisteenä olemisesta, Lammikkotassun ihailu ja miellyttämisen tarve tuntuivat toisinaan melko hyvältä. Halusin uskoa, että hän todella tekisi kaikkensa tullakseen klaanin arvostetuksi soturiksi.
“Me saimme mahdollisuuden osallistua eloklaanilaisten uintiharjoituksiin. Ne eivät ole kummoisia, mutta kyllä minä olen oppinut jotenkuten uimaan. Myös Lampitassu osaa uida”, Lammikkotassu lisäsi vielä nopeasti. Olin kuullut, että Eloklaanissa jokainen opetettiin uimaan jo oppilaana. Se oli ainoa asia, joka kyseisestä klaanista olisi saatu tuoda Kuolonklaaniin. Vaikka koinkin minulla olevan jonkin verran valtaa Henkäystähden silmissä, en ikipäivänä menisi ehdottamaan hänelle moista. Tiesin kollin suhtautuvan uimiseen nyreästi, enkä halunnut häiritä päällikköä moisella idealla, jonka tiesin olevan hänen mielestään surkea.
Vastasin Lammikkotassun kertomukseen vain nyökäyttämällä päätäni, sillä en kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa mitenkään. Hänen puheensa viestivät minulle, ettei Lätäkkötassu edelleenkään ollut suostunut uimaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen oppilas oli pennusta saakka ollut sitä mieltä, ettei hän opettelisi uimaan. Se sai naaraan pisteet silmissäni laskemaan. En tiennyt tekivätkö muut emot niin, mutta minä olin järjestellyt mielessäni jälkikasvuni parhaasta huonoimpaan, enkä peitellyt sitä.
“Voisitko sinä antaa minulle uintiopetusta? Uskon, että voisin oppia sinulta paljon”, Lammikkotassu ehdotti, kun olimme saaneet syötyä oravan loppuun. Katsoin mietteliäänä nuorta naaraskissaa, jonka jälkeen katseeni kääntyi taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten aikaa auringonlaskun hetkeen ja vartiovuorooni olisi vielä runsaasti. En koskaan kieltäytynyt, jos joku kuolonklaanilainen halusi harjoitella uimista – paitsi tietenkin silloin, kun aika ei oikeasti ollut hyvä tai jos pyytäjä ei ansainnut harjoituksia kanssani.
“Kai se sopii. Voimme mennä Hehkulammelle, siellä pitäisi olla sopivan rauhallista harjoituksille”, nau’uin ja nousin välittömästi ylös. Lammikkotassu näytti taas ilahtuvan, sillä tämä nousi nopeasti pystyyn ja lähti häntä pystyssä seuraamaan minua kohti leirin uloskäyntiä.

Lammikkotassu pysytteli visusti takanani, kun johdatin häntä kohti Hehkulampea. Samalla naaras kertoi, mitä kaikkea hän oli oppinut Eloklaanissa ollessaan. Oppilaan seura alkoi hiljalleen jo tuntua melko raskaalta. En ymmärtänyt, miksi hän puhui niin paljon. Kun naaras oli taas kerran aloittamassa jostain uudesta asiasta jauhamista, käänsin terävän katseeni hänen suuntaansa ja naukaisin kärkkäällä äänellä:
“Olisitko hetken hiljaa? Meidän on keskityttävä ympäristöömme siltä varalta, että lähistöllä on vihollisia tai petoeläimiä. En kuule edes omia ajatuksiani, kun puhut koko ajan.” En jäänyt odottamaan oppilaan reaktiota, vaan käänsin nopeasti katseeni takaisin eteenpäin.
“Anteeksi, en puhu enää”, takanani kulkeva naaras lupasi. Kuten hän lupasi, hän hiljentyi täysin. Nautin täysin rinnoin laskeutuneesta rauhasta. En voinut sietää jatkuvaa pälätystä. Kyllä sitä puhua sai, mutta kaikella oli rajansa. Suoraan sanoen, en minä jaksanut loputtomiin kuunnella jonkun oppilaan kehityksestä.
Saavuimme viimein Hehkulammelle täyden hiljaisuuden vallitessa. Auringonvalosta hehkuva lampi näytti kauniilta kuten aina. Sen vesi oli kirkkaansinistä ja suorastaan kutsui minua uimaan. Edellisestä uintikerrastani olikin kulunut jo neljäsosakuu, joten tämä tuli kyllä ihan tarpeeseen, vaikka mukanani olikin opetettava kissa. Lammikkotassu oli yhä hiljaa, kun käännyin hänen puoleensa saavuttuamme Hehkulammen rantaan.
“Aloitamme sillä, että näytät taitosi minulle”, rikoin hiljaisuuden ja kohtasin Lammikkotassun sinivihreän katseen. Oppilas ei näyttänyt olevan moksiskaan aiemmasta tiuskaisustani, vaan hän nyökkäsi itsevarmana ja lähti kävelemään vierelläni kohti rantaa. Astuimme yhtä aikaa veteen. Viileä vesi tuntui mukavalta, sillä päivä oli melko lämmin. Pidin katseeni visusti Lammikkotassussa seuratakseni hänen pärjäämistään. Naaras veti syvään henkeään, mutta näytti pärjäävän hyvin. Hän käveli itsevarmoin askelin syvemmälle niin kauan, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Lammikkotassu otti vielä muutaman askeleen, kunnes hän irrotti jalkansa lammen hiekkapohjasta ja antoi veden kannatella itseään. Soturioppilas alkoi rauhallisesti liikutella jalkojaan juuri oikein ja oikeassa tahdissa pysyäkseen pinnalla. Näytti siltä, että naaras todella tiesi mitä teki. Seurasin tyytyväisenä sivusta, kun Lammikkotassu ui hieman kauemmas minusta ja esitteli taitojaan. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja pulahti pinnan alle. Oppilas oli hetken uppeluksissa, mutta palasi pian takaisin pinnalle pää edellä, jatkaen rauhallisesti uimista. Oppilas kohdisti katseensa minuun ja lähti uimaan takaisin luokseni. Kun hän oli päässyt kohdalleni, naaras painoi jalkansa takaisin pohjaan ja katsoi minua kysyvästi, odottaen mielipidettäni hänen taidoistaan.
“Hyvä, pysyt siis ainakin pinnalla ja osaat sukeltaa. Onko sinulle opetettu toisen, räpiköivän kissan pelastamista vedestä?” kysyin keksittyäni sopivan aiheen harjoitustuokiollemme. Lammikkotassu osasi uida itsekseen, mutta omasta mielestäni se ei ollut uimisen pääpointti, kun eli klaanissa, jossa vain harva osasi uida. Kuolonklaanin uintitaitoisilla kissoilla oli tärkeintä se, että he osasivat pelastaa muita veden varasta. Lammikkotassu pudisteli pahoitellen päätään.
“En ole päässyt mukaan harjoituksiin, joissa sellaista opetettaisiin. Opetatko sinä sen minulle?” naaras esitti toiveikkaan kysymyksen. Minä nyökkäsin vastaukseksi:
“Ainakin perusteet. En usko, että ehdimme käydä kaikkea läpi näin lyhyellä aikataululla.”
Lammikkotassu näytti taas kerran tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän jäi seisomaan aloilleen hennosti tuulen myötä aaltoilevaan veteen ja odotti, että aloittaisin opetustuokion.
“Kuolonklaanissa sinä et harjoittele uimista vain itsesi vuoksi, vaan myös klaanitovereidesi vuoksi. Tärkein tehtäväsi on olla paikalla silloin, kun joku on joutunut veden varaan ja pelastaa hänet. Vaikka et pitäisikään klaanitovereistasi, olet soturina velvoitettu pelastamaan heistä jokaisen, mikäli sellainen tilaisuus tulee eteen”, naukaisin kylmällä äänellä ja katsoin Lammikkotassua silmiin.
“Niin tietysti”, Lammikkotassu nyökytteli päätään ymmärryksen merkiksi.
“Kun uintitaidoton tai säikähtänyt kissa putoaa kylmään veteen, se alkaa räpiköidä holtittomasti lähes poikkeuksetta. Toisinaan huonoimmat uimarit ja vettä pelkäävät uimaritkin menevät paniikkiin joutuessaan yllättäen veden varaan. Jos sinulle itsellesi käy niin, älä panikoi, vaan rentoudu ja muista, että osaat kyllä uida”, selitin Lammikkotassulle. Oppilas kuunteli tarkkaavaisesti, eikä hänen katseensa irtaantunut minusta edes silloin, kun yltämme lensi kovaääninen lintuparvi. Olin tyytyväinen tyttäreeni, sillä hän todisti olevansa ainakin hyvä ja tarkkaavainen kuuntelija ja oppilas, jonka huomio ei siirtynyt herkästi häiriötekijöihin.
“Kuvitellaan tilanne: Olet partiossa ylittämässä jokea astinkiviä pitkin, on hiirenkorvan alku ja vedet ovat kylmiä, mutta sulia. Klaanitoverisi putoaa veteen. Mitä sinä teet?” kysyin siristäen aavistuksen verran silmiäni. Lammikkotassu näytti uppoavan hetkeksi ajatuksiinsa. Kenties hän kuvitteli tilanteen päässään tai yritti vain keksiä loogisinta ratkaisua kysymykseen siitä, mitä tehdä kun klaanitoveri putoaa veteen. Pienen hiljaisuuden päätteeksi Lammikkotassu oli saanut vastauksensa kasaan:
“Selvitän ensin mahdollisimman tarkasti, missä veteen pudonnut kissa menee. Sitten hyppään hänen peräänsä ja uin hänet kiinni. Yritän saada hänet mahdollisimman nopeasti takaisin kuivalle maalle.”
Katsoin silmänräpäyksen ajan oppilasta arvioiden, mutta hyväksyin vastauksen:
“Se on hyvä suunnitelma. Lähdemme nyt harjoittelemaan sitä, kuinka kuljetat toista kissaa vedessä. Ota kuitenkin huomioon, että Hehkulampi on pentujen leikkiä jokeen verrattuna. Täällä vesi pysyy paikoillaan, mutta joessa virtaus liikuttaa vettä koko ajan.”
Lammikkotassun ilme kirkastui taas ja hän nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
“Pääsenkö kokeilemaan sitten myös joessa toisen pelastamista?” naaras kysyi silmät suurina. Pudistelin päätäni.
“Et ainakaan tänään. Ehkä joku toinen kerta sitten”, tokaisin ilmeettömänä ja aloitin harjoitukset.

Uintiharjoitukset olivat ohi ja olimme matkalla kohti leiriä. Ennen paluumatkaa olimme kuivanneet hieman turkkejamme Hehkulammen rannalla ja keskustelleet uimisesta ja harjoituksista. Lammikkotassu oli pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta tositilanteessa hänellä tulisi varmasti olemaan jonkin verran vaikeuksia. Uskoin kuitenkin, että kovalla harjoittelulle Lammikkotassu tulisi hallitsemaan uimisen melko hyvin ja kykenisi pelastamaan klaanitoverinsa, mikäli siihen olisi tarve.
“Montako kissaa sinä olet opettanut uimaan?” Lammikkotassu oli esittänyt kysymyksen rauhallisella äänellä kesken pesuhetken. Jouduin miettimään vastaustani toden teolla ja yllemme laskeutui pidempikestoinen hiljaisuus. Pääni tuntui tyhjältä, kun kaivelin mielestäni niiden kissojen nimiä, joita olin opettanut uimaan elämäni aikana. Lauhalaukka, Harakkanauru, Sähkötuho, Sulkavirta, Varissulka… Pääni löi tyhjää, enkä saanut enempää nimiä mieleeni. En voinut jäädä miettimään pidempään, sillä se olisi varmasti herättänyt kysymyksiä Lammikkotassussa. Siispä päädyin antamaan ympäripyöreän vastauksen:
“En ole laskenut, mutta olen opettanut vain niitä kuolonklaanilaisia, joilla on ollut halu ja mahdollisuus oppia.”
Onnekseni Lammikkotassu ei alkanut kyselemään enempää, vaan lähdimme paluumatkalle takaisin kohti leiriä.
En pitänyt siitä, miten vähän klaani asetti arvoa uintitaidolle. Ilman minua moni kuolonklaanilainen olisi menettänyt henkensä jouduttuaan veden varaan, ellen olisi saapunut sopivasti paikalle pelastamaan heitä. Olin kuitenkin jo luopunut toivosta siitä, että Kuolonklaanissa uimista alettaisiin opettamaan jokaiselle oppilaalle. Niin ei tulisi käymään, mutta sentään enemmistö jälkeläisistäni hallitsi kyseisen taidon. He tulisivat vielä saamaan kiitosta siitä, miten monta kissaa he tulisivatkaan pelastamaan elämänsä aikana.

Päästyämme takaisin leiriin, tiesin auringon alkavan pian laskea. Käännyin yhä perässäni roikkuvan Lammikkotassun puoleen hieman närkästyneenä. Arvelin, etten pääsisi naaraasta eroon muuten kuin käskemällä hänet pois. Lammikkotassu oli inhottavan sinnikäs ja hän tuntui viihtyvän seurassani liiankin hyvin. En pitänyt sellaisesta, sillä vaikka soturioppilaan kiinnostus soturiudesta ja kehittymisestä oli ihailtavaa, hän painosti kysymyksillään minut olemaan aivan liian sosiaalinen.
“Eikö sinun pitäisi palata jo takaisin Eloklaaniin?” kysyin ja katsahdin kylmästi Lammikkotassuun. Naarasoppilaan katse kääntyi taivaalle ja nopeasti takaisin minuun.
“Ei ihan vielä”, hän vastasi hillityn rauhallisesti.
“Jaahas. No minä kuitenkin siirryn tästä lepäämään. Nähdään”, lausahdin kyllästyneesi ja käänsin vastausta odottamatta selkäni Lammikkotassulle. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä olin päättänyt levätä pienen hetken ennen vartiovuoroni alkua. Esi-isillemme kiitos, Lammikkotassu ymmärsi puhetta ja jätti minut rauhaan. En kuullut askeleita takaani, joten oletin hänen jääneen aloilleen.
Työnnyin sisään miltei tyhjillään olevaan, hämärään sotureiden pesään ja tassuttelin omalle sammalvuoteelleni. Aurinko oli paistanut koko päivän leiriin, joten se oli tehnyt kaatuneen kuusen oksistossa sijaitsevasta pesästä tukahduttavan kuuman. Ilma ei tuntunut liikahtavan mihinkään suuntaan, mutta en antanut sen häiritä. Asetuin mukavaan asentoon vuoteelleni ja ummistin silmäni. Tarkoitukseni ei ollut nukkua, vaan kerätä vain hieman voimia. Päivä oli ollut raskas ja joutuisin olemaan skarppina vielä kuuhuippuun saakka.

“Tuhkajuova”, kuiskaus havahdutti minut hereille. Säpsähdin ja avasin nopeasti silmäni. Edessäni seisoi likaisenvalkea naaraskissa, joka katseli minua arvioiden ruskeilla silmillään. Hohtosulaksi tunnistamani naaras näytti siltä, kuin olisin tehnyt jotakin väärin.
“Sinun pitäisi lähteä jo vartioon”, naaras kivahti kärkkäästi ja kääntyi jo ympäri. Se sai väsymyksen väistymään saman tien. Olinko minä nukahtanut?
Nousin nopeasti pystyyn ja sukimatta turkkiani kiiruhdin Hohtosulan perässä ulos sotureiden pesästä. En käsittänyt, miten näin oli päässyt käymään. Aurinko oli jo laskemassa ja minun tosiaankin olisi pitänyt olla jo leirin uloskäynnillä, jossa jopa Loskatassu oli jo odottamassa. Olin viimeinen vartioon lähtevä kissa, joka saapui paikalle. Minua hävetti aivan valtavasti virheeni, mutta yritin pysyä rentona.
“Eiköhän mennä sitten”, nau’uin ja otin määrätietoisesti johtopaikan ollessani joukon kokenein ja vanhin soturi. Vartiovuorossa kanssani olisivat tämän alkuyön Loskatassun ja Hohtosulan lisäksi myös Pyörresielu. Päästyäni ulos piikkihernetunnelista, nostin häntäni pystyyn ja kävelin ryhdikkäästi eteenpäin. Vaikka olinkin nolosti nukahtanut ja miltei myöhästynyt vartiosta, en suostunut näyttämään häpeääni muille. Vannoin kuitenkin itselleni, ettei tällaista tapahtuisi enää koskaan. Minun täytyisi olla tarkempi ja huolehtia, että nukkuisin vain silloin kun oikeasti oli aikaa.

Matka vartiopaikalle ei ollut pitkä. Paikalla meitä odottelivat närkästyneen oloisina edellisessä vahtivuorossa olevat Kuuraturkki, Turhamyrsky, Matotaisto ja Aamutassu. Tapansa mukaisesti Turhamyrsky sanoi jotakin tylyä siitä, miten olimme muka myöhässä. Jouduin huomauttamaan minua nuorempaa kollia siitä, että olimme paikalla aivan ajallaan. Kuuraturkki liittyi keskusteluun estääkseen klaanitoverinsa totaalisen hermostumisen:
“Vartiovuoro meni ongelmitta. Vangit saivat riistaa jokin aika sitten, joten he pärjäävät loppuyön syömättä. Kaikki on mennyt tavallisesti kaikilta osin.”
Nyökkäsin kollille merkiksi, että olin kuunnellut hänen selityksensä vartiovuoron kulusta.
“Hyvä. Me jatkamme tästä”, nau’uin kylmällä äänellä ja astelin neljän aiemman vartijan ohitse onkalon edustalle. Vaikka luotinkin klaanitovereihini, en voinut olla tarkastamatta panttivankien tilannetta. Työnnyin hitaasti kissanmentävästä onkalosta sisään panttivankien luokse. Onkalo oli erityisesti tähän vuorokaudenaikaan inhottavan hämärä, joten jouduin hetken totutella pimeyteen erottaakseni kolme kissaa onkalon perällä. Mesitähden turkki erottui kolmikosta selvimmin, mutta tummanharmaa Liljatuuli naamioitui häiritsevän hyvin pesän tummaan taustaan. Kaikkien kolmen kissan silmät kuitenkin kiiluivat hämärässä. He katsahtivat minuun päin kysyvät ilmeet kasvoillaan. En vaivautunut selittämään tilannetta, vaan peruutin nopeasti takaisin muiden luokse todettuani panttivankien olevan paikalla ja kunnossa.
Istahdin onkalon sisäänkäynnin vierelle ja otin mahdollisimman mukavan asennon. Vilkaisin Loskatassua, joka oli saapunut vierelleni.
“On tärkeää pysyä valppaana koko vartiovuoron ajan. Et saa vajota ajatuksiisi tai käydä vartiotovereidesi kanssa keskustelua, joka saa ajatuksesi hairahtumaan toisaalle vartioinnista”, opastin mustaturkkista oppilasta vakavailmeisenä. Loskatassu katsoi minua ja kuunteli sanani tarkasti.
“Selvä. Onko puhuminen kuitenkin sallittua?” Loskatassu esitti tarkentavan kysymyksen. Nyökkäsin.
“Kyllä, muttei se ole suotavaa. Pidä mielessäsi se, että viholliset kuulevat joka sanan pesän ulkopuolelta; klaanin asioita ei ole hyvä jakaa heille”, selitin ja loin terävän katseen Loskatassuun.
“Ymmärrän”, kolli kuittasi päätään nyökytellen.
Käänsin katseeni pois oppilaastani luottaen siihen, että hän oli ymmärtänyt ohjeeni. Silmäilin hämärtyvää metsää. Auringon viimeiset säteet olivat hetki sitten kadonneet ja pian metsä muuttuisi yhä vain pimeämmäksi. En pitänyt yövartiovuoroista, sillä niissä väsymys oli pahimmillaan. Sentään pienet vahinkounet olivat tehneet minusta hieman virkeämmän, joten tiesin kyllä selviäväni alkuyöstä ongelmitta.

Vartiovuoro tuntui kestäneen ikuisuuden. Kun kuuhuippu viimein koitti, aloin käydä levottomaksi. Hännänpääni nyki, mutta yritin pidellä häntääni mahdollisimman aloillaan. Tiesin, että mikäli olisin yrittänyt nukahtaa, olisin nukahtanut heti. Minun oli kuitenkin pysyttävä hereillä ja vahdittava ympäristöäni. Mitään poikkeavaa koko vartiovuoron aikana ei ollut näkynyt. Jossain vaiheessa ohitsemme oli loikkinut yksinäinen orava. Pyörresielu olisi halunnut saalistaa sen, mutta nopealla kiellolla olin saanut tabbykuvioisen kollin luopumaan ajatuksesta.
Kun viimein kuulin lähestyviä askeleita, en voinut pidätellä suustani ulos pakenevaa huokausta. Vihdoinkin pääsisin lepäämään ihan kunnolla pitkän päivän päätteeksi. Pimeään metsään soivat valoaan ainoastaan kuu ja tähdet, joten luoksemme saapuvien kissojen tunnistaminen oli aluksi hieman haastavaa. Mutta kun kolme soturia pysähtyivät eteemme, tunnistin heidät vaivatta. Kissoista vanhin oli Pikkukaaos ja hänen vierellään molemmin puolin seisoivat Aaltosalama ja Nuppujuova. Kuten tapana oli, kerroin nopeasti kolmikolle alkuyön vahtivuoron sujuneen ongelmitta. Siitä sitten vaihdoimme paikkoja ja lähdimme oman vahtivuoroni kanssa takaisin kohti leiriä.
“Kun pääsemme leiriin, saat käydä saman tien lepäämään. Uskon, että Henkäystähti laittaa meidät johonkin aurinkohuipun partioista”, kerroin perässäni kulkevalle Loskatassulle, kun aloitimme matkan takaisin kohti leiriä. Silmäilin tarkkaavaisesti metsää siltä varalta, että jostain pelmahtaisi esiin vihollinen.
“Pidämmekö me huomenna harjoituksia?” Loskatassu esitti kysymyksen rauhallisella äänellä. Pudistelin päätäni:
“Emme pidä.”

Nukuin seuraavan yön kuin tukki. Aamulla herätessäni olin virkeämpi kuin aikoihin. Kun astelin pirteänä ulos tyhjästä sotureiden pesästä, tajusin nopeasti virkeyteni johtuneen siitä, että olin nukkunut harvinaisen myöhään. Aurinko oli noussut ajat sitten ja se saavuttaisi aivan pian huippunsa. Minua harmitti hieman se, miten pitkään olinkaan antanut itseni nukkua. Nyt koko päivä menisi nopeasti ohi ja vapaa-aika olisi todennäköisesti melko olematonta. Istahdin sotureiden pesän edustalle ja sipaisin kielelläni muutaman kerran pystyssä olevia rintakarvojani saaden ne asettumaan nätisti muiden karvojen tavoin. Vatsani kurni, sillä olin syönyt edellisen ateriani viimeksi eilen.
Olin juuri nousemassa ylös suunnatakseni kohti tuoresaaliskasaa, kun yllättäen näin tutun hahmon lähestyvän minua. Käänsin rennosti katseeni kohti Henkäystähteä, jonka kasvoilla oli tälle tavanomainen, ylpeä ilme. Kolli istahti lupaa kysymättä vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni sinisillä silmillään.
“Johan sinä viimein heräsit”, raidallinen kolli tokaisi rauhallisella äänellä.
“Päivät ovat olleet raskaita, joten kuka tahansa tarvitsee tällaisessa tilanteessa silloin tällöin hyvät ja pitkät unet”, vastasin viileästi kääntämättä katsettani pois Henkäystähdestä. Vaikkei Henkäystähti varsinaisesti kuulunut lempikissoihini, en enää vältellyt hänen seuraansa. Koin, että Pimeyden Metsän valitsemana päällikkönä hän sai itse päättää, koska jutteli kanssani ja koska ei. Enää minulla ei ollut valtaa häätää kollia pois luotani, vaikka kuinka olisin halunnut. Jokaisen soturin tuli arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa päällikköään enemmän kuin mitään. Vaikka ajatus moisesta oli aluksi tuntunut vieraalta, olin oppinut hyväksymään kohtaloni – olinhan sentään valmistautunut päällikön vaihtumiseen koko ikäni ajan tietäen, että päälliköksi ei välttämättä valikoituisi yksikään suosikkikissoistani.
“Niin, hyvä että huolehdit itsestäsi”, Henkäystähti lausahti kepeästi ja käänsi katseensa pois minusta. Nyt minäkin siirsin oman katseeni päällikön raidallisesta turkista kohti tuoresaaliskasaa. Nälkä kurni ikävästi vatsassani, mutten viitsinyt poistua päällikön seurasta hakemaan ruokaa.
“Onko sinulla nälkä? Voisimme keskustella hieman samalla kun syömme”, Henkäystähden ehdotus oli kuin taivaan lahja minulle. Nyökäytin nopeasti päätäni.
“Toki. Minä voin hakea meille saalista”, tarjouduin ja katsahdin päällikköä kuin lupaa pyytäen. En halunnut olla pettymys päällikölleni, sillä esi-isät tuskin olisivat pitäneet sellaisesta. Nyt Henkäystähti puolestaan nyökkäsi ja paransi hieman asentoaan.
“Se sopii, mutta ole kiltti äläkä tuo jänistä”, Henkäystähti pyysi tuhahtaen.
“Selvä, tuon jotain muuta”, lupasin pikaisesti ja nousin ylös. Suuntasin ripein askelin leirin toiselle laidalle, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Partiot olivat kaiketi vasta täyttäneet kasan, sillä se oli täynnä mehukkaan näköisiä riistaeläimiä. Muistelin Henkäystähden pitävän mustarastaasta, joten valikoin sellaisen meille jaettavaksi. Kannoin höyhenpeitteisen linnun takaisin päällikön luokse, antaen tälle mahdollisuuden aloittaa. Yllätyksekseni Henkäystähti kuitenkin työnsi linnun ensin minulle:
“Syö sinä ensin, niin minä aloitan keskustelun.”
Olin hieman yllättynyt, mutta kiitollinen. Väläytin kiitollisen katseen päällikölle ja kiitin häntä vaivihkaa, ennen kuin aloin nälissäni kynimään sulkia irti mustasta linnusta. Yritin peitellä nälkääni ja hillitä ruokahaluani, mutta Henkäystähti taatusti huomasi sen, miten nälkäinen olinkaan.
“Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu ovat kehittyneet nopeasti. Heidän mestareidensa mukaan he olisivat jo valmiita ansaitsemaan soturinimensä”, harmaaturkkinen kolli aloitti. Vaikka olinkin harvinaisen keskittynyt syömiseen, kuuntelin päällikköäni tarkkaavaisesti. Hän ei selvästikään odottanut minun vastaavan toteamukseensa mitenkään, sillä kolli jatkoi nopeasti seuraavaan aiheeseen:
“He ovat pärjänneet hienosti Eloklaanissa. En kylläkään voi käsittää, miten soturini eivät saa niitä kapisia lurjuksia kuriin. Joka kerta, kun vierailen Eloklaanissa, saan kuulla uusista jaetuista rangaistuksista. Nyt on alkanut tuntumaan, että niitä on joka kerta vain enemmän. Sinä et ole mikään tyhmä kissa, joten mitä luulet, auttaisikohan sääntöjen kiristäminen asiaa?”
Kysymys yllätti minut täysin ja oli hyvä, etten vetäissyt pureskelemaani lihanpalaa väärään kurkkuun. Päällikkö ei voinut olla huomaamatta yllättynyttä katsettani. Pureskelin nopeasti suussani olevan lihan ja nielaisin sen vastatakseni Henkäystähden kysymykseen. Pureskelu antoi minulle juuri sopivasti aikaa miettiä vastausta, jotta Henkäystähti ei joutunut odottelemaan kauaa. Olin toki otettu siitä, että päällikkö luotti minuun, mutten ollut kovin vakuuttunut omista taidoistani päättää niin suurista asioista. Toivoin, että raidallinen kolli kysyisi asiasta ennemmin myös Pimentovarjolta, eikä täysin tukeutuisi minun mielipiteeni varaan.
“Ehkä, mutta en usko. Jos he eivät noudata sääntöjä nytkään, tuskin tiukemmat säännöt auttaisivat ketään.. Eivätkö rangaistukset tehoa eloklaanilaisiin? Voisiko olla järkevämpää tehostaa rangaistuksia ennemmin kuin sääntöjä?” ehdotin varovaisesti, yrittäen välttää sanomasta mitään väärää. En halunnut kertoa Henkäystähdelle mitä tehdä, mutta vastaamatta jättäminen olisi ollut tylyä ja loukkaavaa. Viimeinen asia mitä tahdoin, oli loukata päällikköäni. Koin, että samalla se olisi ollut suora loukkaus Pimeyden Metsää kohtaan. Odotin rauhattomana Henkäystähden vastausta. Kollin katse pysyi rauhallisena, eikä hän näyttänyt loukkaantuvan siitä, että olin torpannut hänen ideansa. Olin niin jännittynyt, etten saanut enää edes syödyksi.
“Niin tosiaan… Täytyy keskustella asiasta Pimentovarjon kanssa, sillä hän tuntee eloklaanilaiset paremmin. Luulisi, että kun ne pelkurit näkevät muutaman klaanitoverinsa kuolevan sääntöjen rikkomisen tähden, saisimme heidät vähän paremmin kuriin”, raidallinen kolli virnisti huvittuneesti. Minäkin väläytin päällikölle hennon hymyn, joka tosin oli kaikkea muuta kuin aito.
“Uskon, että se voisi toimia”, vastasin päätäni nyökytellen ja astuin askeleen taaemmas, tarjoten päällikölle syömisvuoroa, “syö vain, jos sinulla on nälkä.”
Raitaturkkinen kolli laski sinisen katseensa minusta tuoresaaliiseen, eikä aikaillut. Hän otti askeleen eteenpäin ja kumartui syömään puoliksi kynittyä mustarastasta.
“Jäävätkö Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu Eloklaaniin soturinimitystensä jälkeen?” esitin päällikölle rauhallisesti kysymyksen toivoen, ettei se häiritsisi liialti hänen syömistään. Henkäystähti vilkaisi minua kulmiensa alta ja vastasi mutustellessaan mustarastasta:
“Jäävät. Voi olla, että meidän täytyy lisätä kuolonklaanilaisten määrää Eloklaanin leirissä, mikäli emme saa vihollisiamme aisoihin.”
Ajatus ei kuulostanut minusta hyvältä, mutta tyydyin pitämään suuni kiinni asiasta. Kuolonklaanin sotureilla oli nyt jo käpälät täynnä töitä, eikä mielestäni ollut lainkaan hyvä ajatus sysätä väsyneitä sotureitamme vihollilsklaanin leiriin ja lisätä jäljelle jäävien taakkaa entisestään. Halusin kuitenkin luottaa siihen, että Henkäystähti tiesi mitä teki. Hän ei ollut tuottanut Kuolonklaanille yhtäkään pettymystä päällikköaikanaan, sen sijaan kolli oli saanut Kuolonklaanin paremmaksi kuin koskaan. Olimme voittaneet sodan ja säännöt olivat selkeytyneet, joka oli mielestäni vain hyvä asia. Mieltäni kaihersi vieläkin ennustus, jonka esi-isämme olivat antaneet Henkäystähdelle. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui unohtaneen sen, mutta minä en unohtanut.
Katseeni kääntyi päälliköstä pentutarhan edustalla leikkiviin pentuihin. Tällä hetkellä pentutarhalla oli neljä pentua, joka oli mielestäni ihan hyvä saavutus. Lehtikadon ja hiirenkorvan ajan pentutarha oli ollut miltei tyhjillään. Kuolonklaani kaipasi kovasti uusia sotureita, ja nuorista pennuista saisimme niitä. Henkäystähti tuntui lukevan ajatukseni, sillä hän rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden seuraavin sanoin:
“On hyvä, että Kuolonklaaniin syntyy lisää puhdasverisiä pentuja. Tarvitsemme luotettavia sotureita nyt enemmän kuin koskaan, kun joukossamme edelleen piileskelee sellaisia, joihin emme voi luottaa.”
Kun Henkäystähti aloitti puhumisen, käänsin ripeästi katseeni takaisin kolliin. Alkupuheenvuoron ajan hänen katseensa pysytteli pennuissa, mutta kääntyi sitten syyttävästi kohti pariskuntaa, joka istuskeli toistensa läheisyydessä piikkihernetunnelin edustalla. Pariskunta oli Nuppujuova ja Pyörresielu, kaksi puoliveristä kissaa, joista tosin molemmat olivat syntyneet ja varttuneet Kuolonklaanissa. Nuppujuovan emo oli huhujen mukaan rakastunut kotikisuun ja lähtenyt klaanista sitten pian pentunsa syntymän jälkeen. Naaras oli ihan pätevä soturi, mutta kieltämättä olin huomannut hänen asennoituneen turhan lämpimästi klaanin ulkopuolisia kissoja kohtaan. Pyörresielu taas oli syntynyt erakkosyntyiselle isälleen ja kuolonklaanilaissyntyiselle emolleen joitain vuodenaikoja sitten. Harmaaturkkisen kollin perhe oli lopulta kuollut tai lähtenyt Kuolonklaanista, ja hän oli selvästi tukeutunut Nuppujuovaan ja ryhtynyt tämän kumppaniksi. Kumppanuus vaikutti olevan rakkauspohjalla, eikä järkisyistä aloitettu kuten minun ja Henkäystähden kumppanuus.
“Oletko kuullut jotain epäluotettavista sotureista tai muusta uhasta, mistä esi-isät varoittivat sinua?” utelin mahdollisimman hienovaraisesti, kun kolli itse oli ottanut asian puheeksi. Henkäystähti pudisteli päätään.
“Ei mitään mainittavaa, vaikka olen pitänyt silmäni auki. Luulen, että vihollisemme odottaa, jotta alkaisimme taas luottamaan heihin. Siksi onkin tärkeää, että osoitamme epäluottamusta jokaista kohtaan, joka vastaa Pimeyden Metsän kuvausta tulevasta vihollisestamme. Emme voi luottaa kehenkään”, Henkäystähti sihahti jännittyneesti. Kolli painoi kyntensä vasten maata ja siristi sinisiä silmiään, katsellen yhä vain intensiivisemmin kauempana oleskelevaa pariskuntaa. Ymmärsin Henkäystähteä paremmin kuin hyvin, sillä olisin itsekin ollut epävarma ja huolestunut hänen asemassaan – toki olin sitä jo nyt. En halunnut, että Kuolonklaani joutuisi vaaraan tai pahimmassa tapauksessa kaatuisi kokonaan sen vuoksi, että emme ottaneet esi-isien varoitusta kyllin vakavasti.
“Olen kanssasi samaa mieltä. Lupaan, että teen kaikkeni, jotta saamme vielä kiinni vihollisemme”, nau’uin päättäväisellä äänellä ja katsoin Henkäystähteä. Päällikkö käänsi kiitollisen katseensa minuun. Kollin kasvoille piirtyi tyytyväinen, kiitollinen hymy. Se oli sama, jolla Henkäystähti oli katsonut minua lähes koko kumppanuutemme ajan. Nyt kun kolli oli päällikkö, tunsin jopa hieman syyllisyyttä siitä, etten tuntenut häntä kohtaan lainkaan rakkautta. Henkäystähti kuitenkin tiedosti sen itsekin, joten kenties hän oli itsekin tyytyväinen tilanteeseemme. Ainakin nykyään saatoimme keskustella toistemme kanssa avoimesti ja rauhanomaisesti. Koin, että velvollisuuteni oli antaa päällikölle kaikki se aika, mitä hän minulta halusi.

Laskin innoissani kymmeneen, kun olin laskenut niin päätin lähteä etsimään susitassua parantajien pesästä mutta minun täytyi poistua hetkessä pois mutta olin ehtinyt huomatta että susitassu ei ollut täällä. Seuraavaksi kipitin soturien pesään mutta siellä oli vain ikäisiä sotureita joten en mennyt peremmälle... Kipitin pentutarhalle ja huomasin mäntyviikseen, päätin kyseistä naaralta oliko hän hän nähnyt susitassua mutta harmikseni naaras ei ollut nähnyt kollia... Enempiä miettimättä lähdin Tassutamaan seuraavaksi oppilaiden pesään luo, koska olin vielä pentu niin en mennyt sisälle. Huomasin Kollin heilluvan hänän ja räpiköivät koivet. Hiivin hiljaa lähemmäs nuorta oppilasta ja loikkasin kollin niskaan, kolli ähkäisi ja alkoi pyristellemään allani. Vinkaisin innoissani kun tajusin että kolli oli jumissa Allani, aloin läpsimään kollia pehmoisin tassuin kunnes päästiin kollin altani. Lähdimme ulos pesässästä ja huomasin emoni ja kipitin kolli perässäni emoni luo.
"Emo! Emo! Tulle mukaan! Leikkin susitassun kanssa piilosta!" Hihkuin innostuneena.
"Voin tulla, mutta en kyllä leikkimään... Tehdäänkö jotain muuta kivaa?" Höyhenhalla kysyi lempeästi. Nyökkäsin ja kipitin susitassun luo ja kysyin mitä nyt tehdään.
//Höpölinii? Susi?
//Tönkkö :<

Kylmäliekki: 6kp -

Rosmariinipentu: 22kp! - Rosmariinipennulla on nyt oppilaan pisteet sekä tarinat kasassa! Voit nimittää hänet oppilaaksi sitten, kun Kamomillapennullakin on tarvittavat tarinat kirjoitettuna.

Lepakkopentu: 27kp! - Lepakkopennulla on nyt sekä oppilaan pisteet että tarinat kasassa, ja täten voit halutessasi nimittää hänet oppilaaksi! Hänen mestarikseen tulee Aaltosalama.

Sulkavirta: 6kp -

Leimusilmä: 4kp -

Susitassu: 4kp -

Varissulka: 7kp -

Toinen kysyi haluaisinko vielä tehdä jotain. Nyt minulla ei enää tosiaan ollut tylsää vaikka olinkin hävinnyt vaanimisessa. Olin saanut kivat kehut Lepakkopennulta, joten en pitänyt häntä enää niin pahana kissana. Tuntui, että piikittelystä huolimatta miestä voisi jopa tulla ystäviä! Lepakkopentu olisi silloin ensimmäinen ystäväni ikinä.
“Minulle sopii ihan miten vain”, sanoin vaikka olinkin jo hieman väsynyt. Olimme kiipeilleet, juosseet ja vaanineet kilpaa enkä välttämättä jaksaisi enää. Äkkäsin kuitenkin sammalpallon aukion laidalla ja innoistuin. Se oli se sama, jolla olimme pelanneet aiemmin tänään mutta Kamomillapennun kanssa. Missäköhän Kamomillapentu muuten oli? Unohdin ajatuksen melkein heti, kun se oli putkahtanut mieleeni ja keskitin taas ajatukseni Lepakkopennun kanssa olemiseen.
“Aletaanko sammalpalloa? Olen siinä tosi hyvä!” sanoin ja ylpeilin vielä päälle taidoillani, koska tiesin olevani tosi taitava monien pelien jäljiltä. Lisäksi sammalpallo oli yksi lempileikeistäni koskaan, koska sitä pystyi muuntelemaan itse tilanteeseen sopeutuvammaksi jos tahtoi. Nyt voisimme kuitenkin pelata ihan normaalia sammalpalloa, koska meitä oli kaksi.
//Lepa?

Katsoin Aaltosalamaa tyhmänä. Mitä hän oikein sanoi? Mistä läpinäkyvistä tunteista hän puhui? En ymmärtänyt, mitä naaras yritti minulle sanoa, muuta kuin sen, että hän tosiaan oli loukkaantunut käyttäytymiseni johdosta.
"Mistä tunteista sinä oikein puhut? Kyllä, olen käyttäytynyt kuin idiootti viime aikoina, mutta sillä ei ole ollut mitään tekemistä sinun kanssasi", sanoin huokaisten syvään. Sydämeni tuntui hakkaavan rinnassani tarpeettoman kovaa, kuten yleensäkin Aaltosalaman seurassa. Nyt kiihtynyt pulssini ei kuitenkaan ollut pelkästään palavien tunteideni oire, vaan hermostuneisuuteni aiheuttama reaktio. Tämä keskustelu ei ollut alkanut hyvin, sillä selvästikin olimme jo onnistuneet ymmärtämään toisemme väärin. Ei kai auttanut muu kuin kakistaa koko totuus ulos.
"Tai no... Oikeastaan tässä kaikessa on kyse vain sinusta", naukaisin hiljaa ja kohtasin Aaltosalaman katseen. Katsoin häntä hetken hiljaa, niin pitkään, että Aaltosalama oli jo aukaisemassa suutaan kaiketi kysyäkseen, miksi toljotin häntä kuin idiootti. Ennen kuin naaras ehti saada sanaa suustaan, päätin kuitenkin rohkaistua ja päästää nuo kohtalokkaat sanat ilmoille: "Taidan olla rakastunut sinuun."
Nielaisin hermostuneesti ja yritin lukea soturin reaktiota hänen kasvoiltaan. En kuitenkaan malttanut olla hiljaa: tunsin suurta tarvetta selitellä itseäni hänelle.
"En tiedä mistä lähtien. Ehkä olen ollut rakastunut sinuun jo monta kuuta, mutta tajusin sen vasta silloin, kun olimme molemmat kuolla taistelussa. Pelkäsin, ettet tuntisi samoin minua kohtaan, ja ehkä pitäisit minun tunteitani jotenkin vastenmielisinä", tunnustin katse tassuissani. "Kaikista eniten pelkäsin, että menettäisin sinut. Sinä olet tärkein ystäväni, enkä missään maailmassa haluaisi menettää sitä, mitä meillä on. Siksi välttelin sinua. Tiedän nyt, että se oli väärin, ja olen pahoillani."
Huokaisin syvään ja nostin epäröiden katseeni soturin oransseihin silmiin. Vaikka oloni oli edelleen jännittynyt, tunsin myös vapautta. Nyt minun pitäisi vain päästä tunteistani yli, niin voisimme jatkaa tovereina.
"Toivon siis, että voit edelleen olla ystäväni, kaikesta huolimatta."

//Altto?

Susitassu hymyili iloisena, kun hän onnistui löytämään Kamomillapennun. Kollioppilas piti todella piilosen leikkimisestä, se oli niin hauskaa, mutta ei kuitenkaan pelottavaa. Kolli ei lainkaan pitänyt turhan pelottavista tai hurjista leikeistä! Pelkkä ajatus nosti pienen kollin karvat pystyyn. Onneksi Kamomillapentu ei ollut ehdottanut mitään tuonlaisia puuhia. Oli Susitassun aika piiloutua ja naaraspennun laskiessa kymmeneen, etsi oppilas kuumeisesti piilopaikkaa. Mikä olisi hyvä? Susitassu kiitti Pimeyden metsää siitä, että hän oli pienikokoinen. Näin ollen piiloutuminen oli hänelle huomattavasti helpompaa, kuin vaikka suurikokoiselle ja raskasrakenteiselle kissalle. Lopulta Susitassu keksi, että hän voisi mennä oppilaiden pesään piiloon. Soturien pesä oli myös oiva piilo, mutta sen nimessä oli sana ‘soturien’ ja Susitassu oli oppilas, joten hän ei saanut mennä sinne. Kolli ei halunnut itselleen minkäänlaisia ongelmia. Vihaiset ja pettyneet kissat pelottivat Susitassua todella paljon. Kolli loikkasi pesään suurella loikalla ja kiiti sitten salamannopeudella oman sammalpetinsä alle. Kolli unohti piilottaa häntänsä ja takajalkansa. Pienen oppilaan häntä heilahteli jännittyneesti ja Susitassun viikset värähtelivät. Löytäisikö Kamomillapentu hänet pian? Toivottavasti, sillä kolli ei malttanut enää olla paikoillaan, vaan liikahteli jännittyneenä petinsä alla.

//Kamomilla?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä arvosti päällikkönsä yritystä pitää yllä toivoa näissä ankeissa olosuhteissa, vaikka hän ei voinutkaan sanoa uskovansa täysin kollin sanomisiin. Oli totta, että tämä ei ollut ikuista, mutta se saattoi yhtä hyvin tarkoittaa sitä, että he joko menehtyisivät tänne monttuun omia aikojaan tai sitten Henkäystähti määräisi heidät teloitettaviksi. Kumpikaan vaihtoehto ei oikein valanut uskoa parantajaoppilaan sydämeen, mutta koska hän ei halunnut masentaa klaanitovereitaan tieten tahtoen enempää, hän päätti pitää ajatukset ominaan.
"Niin, ei tämä ikuista ole", hän sanoi vain ja yritti hymyillä, mutta se tuntui vieraalta.
Sitä seurasi lyhyt hiljaisuus. Leimusilmä oli jo aikeissa vajota takaisin synkkiin ajatuksiinsa, kun Liljatuuli yhtäkkiä naukaisi:
"Mitäpä jos kertoisimme toisillemme tarinoita ajan kuluttamiseksi?"
Leimusilmä katsahti mestariinsa epäileväisenä. "Millaisia tarinoita?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen.
Liljatuuli räpäytti silmiään. "Ihan millaisia vain. Voit keksiä jonkun aivan uuden tarinan tai kertoa sellaisen, jonka olet itse elänyt", naaras vastasi. Parantajan katse kääntyi Mesitähteen. "Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?" Tämä väläytti veljelleen lempeän hymyn.

//Mesi?

Rosmariinipentu uhosi, että aikoi voittaa. Lepakkopentu lähti omaan suuntaansa sanaa sanomatta.
He lähtivät lähes samaan aikaan matkaan ja Lepakkopentu piti katseensa tarkasti ympäristössään. Hän yritti parhaansa mukaan varoa kaikkia mahdollisia oksia ja rapistuneita lehtiä, jotka saattoivat pitää ääntä hänen kulkiessa. Kolli katsahti Rosmariinipentuun, kun oli jo melkein kiven luona ja huomasi tämän olevan ehkä vähän kauempana, mutta kuitenkin suunnilleen samassa kohtaa.
Lepakkopentu ei aikonut hävitä ja kiihdytti vähän vauhtiaan. Hän arvioi tarkasti etäisyyden ja loikkasi kiven vierelle. Hän nappasi tämän voitonriemuisesti ulvoen.
“Voitin!” kolli julisti.
“Hiiren papanat”, Lepakkopentu kuuli Rosmariinipennun naukuvan.
“Hyvä yritys, mutta minä olin nopeampi”, nuori kolli sanoi ja kääntyi nuoren naaraan puoleen. “Ehkä sinä ensi kerralla voit jopa voittaa”, hän jatkoi vielä virnistäen.
Lepakkopentu istahti taas maahan ja ryhtyi taas kerran sukimaan turkkiaan.
“Haluatko vielä tehdä jotain?” hän kysyi kohteliaasti ja puhdisti päälakeaan etutassullaan.
*Hän osaa olla jopa yllättävän hyvää seuraa. Ehkä minä vielä joku päivä voisinkin hyötyä hänestä toverinani*, kolli mietti edelleen päälakeaan puhdistaen.

//Rosmy?

“Tämä oli sitten kai tasapeli”, Lepakkopentu naukui. Nyökkäsin ja kikatukseni häipyi pikkuhiljaa ilmaan. Lepakkopentua ei selvästi naurattanut mutta ehkä jännitys ja muu sai minut nauramaan näin.
“Mitä nyt?” kysyin. Lepakkopentu vastasi, että nyt voisimme kokeilla vaanimista ja, että voisimme vaania Hiljaisuuspentua. Kieltäydyn ehdotuksesta, sillä pieni osa minusta halusi pitää kollin huomion vain itsessäni mutta pääsyy oli kyllä se, että en halunnut Hiljaisuuspennulle pahaa mieltä. Toinen kuitenkin myöntyi ja totesi, etten varmaan uskaltaisi vaania elävää kohdetta. Se ei ollut totta mutta jätin kommentin huomioimatta, koska Lepakkopentu alkoi selittää miten kiertäisimme kiven eri puolille ja koittaisimme saada sen saaliiksemme nopeammin kuin toinen mutta kuitenkin hiljaa kuin vaanisimme oikeaa hiirtä. Nyökkäsin ja lähdin suuntaan, jonka kolli oli minulle osoittanut. Lähdimme yhtäaikaa hiipimään kohti kiveä eri puolilta. Koitin olla mahdollisimman huomaamaton ja varovainen niinkuin Lepakkopentu oli käskenyt. Olimme aika tasaväkisiä vaanimisessa. Minä kuitenkin kompastelin käpäliini ja pidin jatkuvasti ääntä kömpelöillä suurilla käpälilläni. Lepakkopentu taas oli hiljaisempi vaanija. Hän pääsi kiven luo ensimmäisenä ja nappasi sen itselleen.
“Voitin!” hän naukui innoissaan.
“Hiiren papanat”, mutisin ja pyöräytin silmiäni. Saisin takuulla kuulla tästä kunniani.
//Lepa?

Kun molemmat olivat valmiita he lähtivät kiipeämään ylös. Puu tuntui nytkyvän heidän raivatessa tietään ylöspäin. Kaksikolla oli selkeästi ollut sama reitti mielessään, sillä he kulkivat lähes kylki kyljessä ylöspäin. Lepakkopentu tunsi turkkinsa osuvan Rosmariinipennun turkkiin ja hänen kylkensä oli pian myös naaraassa kiinni. Kolli yritti parhaans olla välittämättä, mutta pian hänen huomionsa herpaantui ja hän oksan sijasta haparoi ilmaa.
“Varo!” hän huudahti kauhistuneena kallistuessaan vähitellen sivuun. Rosmariinipentu tipahti ja Lepakkopentu tippui hänen perässään. Kolli tömähti maahan ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hän haukkoi hetken happea ja sillä välin Rosmariinipentu vain kikatti.
Lepakkopentu ei ollut varma nauroiko tämä kollille vai jollekin muulle, mutta häntä ei naurattanut. Hän tasasi hengityksensä vaivalloisesti ja päristeli sitten pystyyn.
“Tämä oli sitten kai tasapeli”, tummanharmaa pentu totesi. Hänen vierellään Rosmariinipentu nousi ylös. “Mitä nyt?” Naaras kysyi.
“Miten olisi, jos me vaikka yritettäisiin nyt sitä vaanimista?” Lepakkopentu naukaisi istahtaessaan. Hän alkoi pesemään turkkiaan, joka oli mennyt tipahtamisesta tomuiseksi. “Jos vaikka yrittäisimme päästä yllättämään Hiljaisuuspennun”, Lepakkopentu naukui kielenvetojen välissä. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ehkä ei. Miksemme ennemmin vaanisi vaikka tuota kiveä tuolla tai tuota lehteä tuolla hieman kauempana?” naaras ehdotti osoittaen tassullaan ensin kiveä ja sitten lehteä.
“Hyvä on”, Lepakkopentu myöntyi, “jos et kerta uskalla vaania elävää kohdetta”, hän lisäsi vielä hiljaisella äänellä. “Minä menen tuota kautta ja mene sinä tuota”, kolli sanoi vielä osoittaen lyhyellä hännällään suuntia minne heidän kuului mennä. “Tarkoituksena on päästä sinne ensimmäisenä, mutta kuitenkin huomaamattomasti.”

//Rosmy?

Voitin Lepakkopennun juoksussa tosi ylivoimaisesti mutta tyydyin vain virnuilemaan hänelle, kun hän myönsi tappionsa. Minun olisi tehnyt mieli ilkkua kollille mutta halusin pitää edes jonkinlaiset välit häneen, joten tyydyin siihen virnuiluun. Olin niin innoissani leikistämme!
​​“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” ehdotin. Lepakkopentu nyökkäsi ja lähti etsimään kohtaa josta kiivetä ylös. Hän palasi takaisin hymyillen voitonriemuisesti.
“Oletko valmis häviämään?” Lepakkopentu haastoi ja heilautti häntäänsä.
“En. Voisit nimittäin kysyä tuota samaa itseltäsi. Mennään!” sanoin ja huudahdin innokkaasti lähtökäskyn. Lähdimme molemmat kynnet kaarnaa raapien kiipeämään ylös. Puikkelehdin nopeasti kahden oksan väliin mutta Lepakkopennulla oli selvästi samat oksat mielessä ja kylkemme tömähtivät yhteen. Henkäisin, kun turkkimme koskettivat. Se tuntui, jotenkin oudolta - oudon hyvältä.
“Varo!” Lepakkopennun ääni oli hieman hätääntynyt, kun hän huusi varoituksensa. Yritin tajuta, mitä tapahtui mutta en ehtinyt setviä ajatuksiani ennen kuin jo tömähdin selälleni maahan. Lepakkopentu tuli pian perässä. Onneksi matka ei ollut ollut kauhean pitkä eikä ainakaan minua ollut sattunut. Aloin kikattamaan holtittomasti ja kömmin hitaasti käpälilleni.
//Lepa?

Naaras ehdotti, että he juoksisivat leirin keskellä sijaitsevalle kaatuneelle puulle. Rosmariinipentu yritti vielä osoittaa sitä hännällään, mutta häntä oli jotenkin kummallisesti vääntynyt ja se ei osoittanut edes oikeaan suuntaan.
Lepakkopentu katsoi taittunutta häntää hiljaa. Hän mietti pitäisikö hänen mainita siitä jotain, mutta päätti pysyä hiljaa. Olihan hänelläkin hieman erikoinen häntä nimittäin lyhyin häntä mitä kolli oli oikeastaan itse nähnyt.
Lepakkopentu vain myöntyi puulle juoksemiseen ja valmistautui juoksuun. Rosmariinipentu huusi aloituksen ja lähti kiitämään eteenpäin. Lepakkopentu lähti tynkä jaloillaan ravaamaan perässä. Hänen oli vaikeaa pysyä vauhdissa mukana ja hän yritti todella pysyä perässä.
Rosmariinipennun päästyä perille, oli Lepakkopennulla ainakin kolmen ketunmitan verran vielä matkaa. Hän hyväksyi tappionsa ja hidasti vauhtiaan. Kolli oli tietänyt häviävänsä, mutta oli silti pettynyt suoritukseensa.
“Ihan hyvin juostu”, Lepakkopentu myönsi hiljaa mumisten päästessään kaatuneelle puulle. “Entä mitä nyt?”
“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu nyökäytti päätään ilmeettömänä. Hän kiersi puuta ja mietti, mikä olisi paras reitti ylös.
*Jos menisin tuota reittiä voisin nostaa itseäni noiden oksien kautta ylöspäin!* pieni kolli ajatteli ja hymyili voitonriemuisesti. Hän meni takaisin toisen pennun luo.
“Oletko valmis häviämään?” tummanharmaa kolli haastoi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä innokkaasti hymyillen. Hän oli tuskin koskaan ollut näin innoissaan mistään.

//Rosmariini

Sisälläni tuntui kipinöivän vihasta joka kerta, kun Lepakkopentu piikitteli minua. Sain siitä jotain älytöntä mielihyvää, kun hän sanoi olleensa vain kohtelias. En edes tiennyt miten.
“Juupa juu. Ihan kuin sinä osasit olla ystävällinen edes yhden lauseen ajan”, tuhahdin ja katsoin sitten mihin suuntaan voisimme lähteä testaamaan kumpi meistä oli nopeampi. Päätin, että voisimme juosta leirin keskellä olevalle kaatuneelle puulle. Ehkä voisimme vielä koittaa kiivetä sen päälle niin näkisimme kumpi olisi parempi kiipeilemään! Halu todistaa kyvykkyyteni tehdä asioitai “ruipeluudestani” huolimatta oli suuri.
“Juostaan tuolle kaatuneelle puulle, kun sanon mennään. Kumpi koskettaa puuta ensin voittaa. Onko selvä?” nau’uin ja osoitin puuta vääntyneellä hännälläni. Häntä käännähti hassusti enkä onnistunutkaan osoittamaan puun suuntaan. Epämukavan tunteen aalto löi ylitseni ja turkkiani kuumotti, kun tajusin kollin huomanneen häntäni. Hämmästyksekseni hän ei sanonut mitään käänsi vaan päänsä pois. Vihasin häntääni niin paljon. Olisin halunnut, että se olisi voinut olla vain normaali ja suora.
“Joo selvä”, Lepakkopentu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Asetuimme vierekkäin seisomaan.
“Mennään!” huudahdin ja lähdin juoksuun. Jännitys ja ilo tykyttivät rinnassani, kun käpäläni rummuttivat maata.
//Lepa?