Rosmaariinipentu suostui leikkimään, mutta ei sanonut pitävänsä siitä. Lepakkopentu oli samalla kannalla.
*Enhän minä sinusta pidä. Sinä, siskosi ja emosi olette kaikki yhtiä ketunmieliä!* kolli ajatteli. Rosmariinipentu kysyi, mitä leikittäisiin ja hänen ehdotuksinaan oli piilonen ja sammalpallo.
“Molemmat ovat tylsiä. Tehdään jotain oikeasti kiinnostavaa”, Lepakkopentu murahti ja mietti hetken. “Ollaan ennemmin vaikka hippaa tai jotain kilpailua?”
"Jaahas. No miten olisi juoksukisa tai kumpi vaanii kohdetta paremmin?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu vain kohautti lapojaan. “En ole ehkä paras juoksija, mutta vain ihan sinun iloksesi voin ryhtyä siihen”, kolli irvisti, “koska en halua, että ryhdyt parkumaan, kun voitan sinut kaikessa.”
Rosmariinipentu siristi silmiään ja Lepakkopentu väläytti hänelle vain ylimielisen hymyn valkoiset hampaat auringonvalossa välkähtäen.
“Miksi noin vihaista naamaa näytät? Minähän olen vain nyt kohtelias, kun sanon sinun olevan nopeampi ja, kun annan sinulle mahdollisuuden voittaa minut. Sinun kaltaisesti ruipelo naaras ei tule koskaan voittamaan minun kaltaistani lihaksikasta kollia. Tai jos voittaa, niin se on tuurista kyse”, tummanharmaa kolli sanoi taas virnistäen.

//rosmy

Niiskaisin nenääni arvostelevasti, kun Lepakkopentu kysyi minua leikkiseurakseen. En toisaalta tahtoisi leikkiä sellaisen kissan kanssa, joka oli ollut minulle ja vielä siskollenikin. Emo oli kyllä sanonut, että kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen ja minullakin oli tylsää.
“No kai se käy”, sanoin ärsyyntyneenä.
“Mutta älä erehdy luulemaan, että minäkään pidän sinusta tai sinun seurastasi”, lisäsin tuhahtaen päälle hieman liioittelevasti.
"Ja sinun on turha luullakkaan että minäkään nauttisin seurastasi lainkaan", Lepakkopentu vastasi yhtä piikittelevästi, kuin olin arvannutkin. Käänsin kuitenkin huomioni leikkimiseen enkä jatkanut riidan haastamista vaikka olisi tehnyt mieli. Etsin katseellani jotain jolla leikkiä. Kun en löytänyt mitään, päätin kysyä kollin mielipidettä.
“Mitä me sitten aletaan? Sammalpalloa vai piilosta?” kysyin saaden itseni vain juuri ja juuri hillittyä vastaamasta toisen pennun piikittelyyn. Jätin tahallaan taiteluleikin pois ehdotuksista, sillä en halunnut taistella tuota kollia vastaan, jonka kielestäkin löytyi takuulla enemmän piikkejä kuin siilin selästä. Pelkäsin, etten pärjäisi Lepakkopennulle ja saisin kunnon nöyryytyksen. Vaikka olinkin isompi kokoinen en luottanut omiin taitoihini tarpeeksi.
//Lepa?

"En usko, että Henkäystähti päästäisi minua Eloklaaniin. Toki olisin siihen valmis, sillä se tarkoittaisi sitä, että saisin viettää enemmän aikaa Lokkitassun kanssa", Sulkavirta vastasi Kylmäliekin kysymykseen mietteliäänä. Harmaaturkkinen kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Miksi sinä niin luulet?" Kylmäliekki kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta ei pelännyt kertoa aavistuksiaan. Hänen kellertävä katseensa kääntyi soturista metsään hänen vastatessaan.
"Henkäystähti tietää, että olen kiinnostunut tutustumaan vieraisiin kissoihin ja kaikkeen uuteen. Hän ei taida luottaa minuun niin paljoa, että laskisi minut vahtimaan ja rankaisemaan eloklaanilaisia", Sulkavirta vastasi mietteliäänä. Se oli totta, hän tiesi itsekin, ettei hänestä olisi moiseen. Naarasta kiehtoi vieras klaani ja sen jäsenet liikaa, eikä hänellä itsellään ollut mitään heitä vastaan. Kaiken lisäksi klaanissa asui tätä nykyä kaksi vanhaa kujakissayhteisön jäsentä, joihin Sulkavirta oli tutustunut eläessään Ruskalinnun kanssa Yhteisössä. Deimos, joka nykyään tunnettiin nimellä Uskolintu, oli ollut Sulkavirran mielestä oikein hyvää seuraa. Naaras ei pitäisi ajatuksesta, että hän joutuisi käskyttämään ja alistamaan Uskolinnun kaltaista mukavaa kissaa.
Sulkavirta oli vähällä unohtaa Kylmäliekin aiemmin esittämän kysymyksen siitä, haluaisiko raidallinen naaras käydä hänen kanssaan saalistamassa tai kävelyllä vahtivuoron jälkeen. Vuoroa olisi vielä tovi jäljellä, mutta Sulkavirran loppupäivä oli vapaa. Nyt kun Lokkitassukaan ei ollut leirissä ja epäilemättä Sähkötuholla riitti töitä Salamatassun kouluttamisen ja soturin tehtävien parissa, ei Sulkavirralla ollut mitään tekemistä. Hän viettäisi mielellään aikaa klaanitoverinsa kanssa.
"Ei minulla ole mitään", harmaanruskea naaras totesi ja väläytti Kylmäliekille ystävällisen hymyn, "ehkä me voisimme käydä kävelyllä Eloklaanin rajalla. Kenties törmäämme Lokkitassuun tai Jääviiltoon."
Sulkavirta oli turhan usein löytänyt itsensä vaeltelemasta rajan tuntumasta. Hän ikävöi poikaansa niin, että edes pieni vilahdus partion lomasta olisi saanut naaraan olon paremmaksi.

//Kylmä?

Lepakkopentu huomasi, että hänen suunnitelmansa ei toiminut ja Salamatassua ei voinut vähempää hänen sekoilunsa ja valituksensa kiinnostaa. Kolli vain viisasteli, että jos tassuni olisivat tuosta murtuneet, minusta tuskin voisi soturia tullakkaan. Hän hoiti nopeasti hommansa ja tuli takaisin Lepakkopennun luokse ja kysyi tältä kenet nuori kolli halusi mestarikseen tietenkin itse Henkäystähteä arvaten.
“Minulle se on se ja sama, kunhan hän on joku minun arvoiseni”, Lepakkopentu vain murahti ja tallusti ulos pentutarhalta. Hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä tuon ärsyttävän karvapallon kanssa. Kolli askelsi siis rohkein ja itsevarmoin askelin leirin lävitse. Hänellä oli erityisen tylsää ja häntä ärsytti suunnitelman epäonnistuminen.
“Voisin vaikka syödä jotain”, hän mumisi ja loikki toiveikkaasti tuoresaaliskasalle. Hän huomasi siellä pulskaakin pulskemman hiiren ja nappasi sen itsekäästi. Lepakkopentu asettui istumaan pieneen varjoon ja ahmi hiirtä kuin hullu. Tummanharmaa kolli olikin enemmän nälissään kuin oli muistanutkaan.
Syötyään nuori kolli ryhtyi pesemään itseään. Hän suki pitkin ja huolellisin vedoin kaulaturkkinsa ja varmisti, että mitään ei jäänyt siihen kiinni. Kolli oli erittäin tarkka ja pienimmätkin muruset täytyi saada pois.
Kun hän oli siistiytynyt, häntäänsä heittäen hän nousi ylös. Lepakkopentu katseli ympärilleen etsien tekemistä. Hän huomasi Hiljaisuuspennun. Nuorempi kolli oli myös orpo ja Mäntyviiksi hoiti tätäkin. Lepakkopentu ei ollut päässyt härnäämään tätä, sillä Mäntyviiksi on passittanut häntä aina muualle. Ilmeisesti Hiljaisuuspentu kuitenkin pääsi viimein ensi kertaa ulos. Lepakkopentu virnisti ja lähti tätä kohti. Hän kuitenkin kaatui matkalla, kun joku oppilaista meinasi jyrätä hänestä yli.
“Hei katsoisit eteesi! Nyt minun vasta suittu turkkini on ihan likainen!” Lepakkopentu sihisi vihaisesti vanhempaa kissaa mulkoillen.
“Yritän olla varovaisempi”, tämä vain vastasi kuivasti ja tassutti pois. Lepakkopentu pyöräytti silmiään ja tassutti varovasti takaisin pentutarhalle.
Kolli kurkkasi. Sisään ja huomasi, että paikalla ei juuri ollut enää ketään. Lepakkopentu hiipi omalle makuusijalleen ja meni nukkumaan.

Lepakkopentu heräsi ja asteli ulos pentutarhasta. Hän loikki aukion reunaan tylsistyneenä. Kolli oli yön aikana kerennyt miettiä paljon eri asioita, mitä tehdä yksin, mutta ei silti keksinyt mitään hauskaa. Hän asettui istumaan ja ryhtyi kasaamaan kaikenlaisia oksia, lehtiä ja kiviä. Hän yritti kasata niistä jotain, mutta hän ei saanut kasaa näyttämään hyvältä. Yhtäkkiä hän kuuli askelia takaansa ja heilautti korvaansa. Kun askelet lähenivät, Lepakkopentu käänsi päätään äreänä.
Se oli Rosmariinipentu. Hän oli sen ärsyttävän päälleni kaatuneen valkean naarassoturin pentu ja hänellä oli sisar Kamomillapentu. Joskus aiemmin nämä olivat tulleet häiriköimään Lepakkopentua eikä kolli ollut millään lailla tästä iloinen.
Rosmariinipentu kysyi mitä tein. Lepakkopentu mulkoili nuorempaa naarasta vain vihaisesti.
“Mitä se sinua kiinnostaa”, kolli ärähti. Naaras kohautti lapojaan ja tunkeutui tylysti katsomaan mitä hän teki. Lepakkopentua ei edes enää kiinnostanut. Hän vain ryhtyi nuolemaan tassuaan ja sukimaan turkkiaan.
“Haluatko leikkiä?” Lepakkopentu tokaisi kielenvetojen välissä. “Minulla on niin tylsää, että jopa sinun seurasi kelpaa.”

//Rosmy?

Katselin hieman surullisena, kun Kamomillapentu tassutti pois. Huokaisin ja istuuduin keskelle leiriä mököttämään. Uhmakas ilmeeni muuttui yhtäkkiä äreäksi ja ärsyyntyneeksi, kun Lepakkopentu asteli aukiolle. En pitänyt kollista lainkaan sillä hän oli ollut niin töykeä sisartani kohtaan enkä halunnut kenekään satuttavan sisartani fyysisesti tai henkisesti. Katselin kollin liikkeitä nyrpistäen nenääni. Olihan hän aika suloinen pienine häntineen. Hyrähdin kehräämään sitä huomaamattani ja katselin, kun pienikokoinen kissa puuhaili jotain. Tajuttuani, että kehräsin lopetin sen heti. Epämiellyttävä kihelmöinti tuntui turkillani, kun tajusin kuinka noloa oli kehrätä, kun katseli toista kissaa etenkin, kun tuo toinen kissa oli ollut ilkeä! Käänsin pääni pois ja katselin hetken ajan taivaalle mutta en voinut enää pidätellä intoa katsella Lepakkoepntua. Tuijotin häntä taas, kun hän puuhasteli jotakin. En tiennyt mitä hän teki mutta minua kiinnosti tietää. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin pari askelta lähemmäksi. Vanhempi pentu puuhasi edelleen jotain huomaamatta minua. Menin vieläkin lähemmäs mutta en onnistunut olemaan tarpeeksi hiljaa, kun Lepakkopentu huomasi minut. Tuhahdin ja katsoin hänen tummansinisiin silmiinsä.
“Mitä sinä oikein puuhaat?” kysyin. En saanut ääntäni kuulostamaan tarpeeksi äreältä vaan se kuulosti ennemminkin kiinnostuneelta.
//Lepa?

Kylmäliekki laski katseensa tassuihinsa. Hän ei tiennyt mitä vastata Sulkavirralle. Kylmäliekki ei halunnut tunnustaa sitä itselleen saatikka toiselle kissalle, että hänen elämänsä oli helpottunut huomattavasti Jääviillon siirryttyä Eloklaanin leiriin vartijaksi. Kolli oli iloinen, että Henkäystähti ei välittänyt hänestä ja hän oli saanut pysyä tutussa, turvallisessa ympäristössä tuttujen kissojen kanssa. Vaikka nyt kun kolli katseli aukiota, harva kissa oli hänelle läheinen. Sukua kollilla kyllä piisasi. Hänen veljen, Kalmakuun tytär oli saanut juuri kaksi suloista pentua, Kamomillapennun ja Rosmariinipennun. Kylmäliekki päätti, että hän menisi tervehtimään Höyhenhallan jälkikasvua, kunhan hän vain löytäisi sopivan hetken.
“Kylmäliekki?” Sulkavirta naukaisi ja heilautti käpäläänsä harmaaturkkisen kissan näkökentän edessä. Kolli kohotti katsettaan hieman hämmentyneenä. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, taas!
“Öhm, niin siis Jääviilto. Jääviilto on omanlainen. Kun hän on poissa, leiristä puuttuu sellainen jotain”, kolli mumisi ympäripyöreästi. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että hän lausuisi veljestään muutaman pahan sanan ja ne kiirisivät oranssiturkkisen kissan korviin. Kolli piti siitä, että hänen elämänsä tuntui olevan juuri nyt tietyllä tapaa tasapainossa. Ei kollin elämään kuulunut soturien velvollisuuksien lisäksi oikein muuta, mutta Kylmäliekki piti rauhallisesta, leppoisasta ja suhteellisen lempeästä elämäntyylistään.
“Viihdytkö sinä kotileirissämme vai haluaisitko sinä päästä vahtimaan eloklaanilaisia? Kerta Henkäystähti on isäsi, niin voisin olettaa siirron onnistuvan”, Kylmäliekki kysyi naaraalta ystävällisellä äänensävyllä ja haukotteli sitten sanojensa päätteeksi. Että vahtivuorossa saattoikin olla tylsää! Kollin jalkoja tuntui syyhyttävän kovasti, hän halusi päästä kävelylle tai saalistamaan.
“Onko sinulla jotain sovittuna tämän vahtivuoron jälkeen? Ajattelin, että voisi olla mukava käydä kävelyllä ja vaikka saalistamassa”, kolli rohkaistui ehdottamaan naaraalle. Hän väläytti vielä sanojensa päätteeksi ystävällisen hymyn.

//Suklaa?!

Sulkavirta: 7kp -

Mesitähti: 9kp -

Salamatassu: 8kp -

Lepakkopentu: 4kp -

Rosmariinipentu: 17kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Kamomillapentu: 104kp! - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Varissulka: 14kp -

Aaltosalama: 6kp -

Varissulka ilmestyi yhtäkkiä kävelemään Aaltosalaman vierelle. Naaras rämpi parhaillaan mielessään niin syvällä omien synkkien ajatustensa suossa, että kollin ensimmäinen kysymys meni häneltä ohi. Kuitenkin kun tummanharmaa soturi yllättäen astui hänen tielleen ja pysäytti hänet, hän havahtui apatiastaan.
"Voimmeko jutella?" Varissulan huolestuneet harmaat silmät yrittivät tavoitella Aaltosalaman katsetta. Aaltosalama räpäytti turtuneena silmiään, ja hän kohdisti sumean katseensa kolliin. Hänen olisi tehnyt mieli kieltäytyä, mutta pieni ääni hänen päänsä sisällä käski häntä ryhdistäytymään ja tarttumaan tarjoukseen. Jos hän nyt onnistuisi pukemaan kaikki tuntemuksensa sanoiksi, hänen ei tarvitsisi miettiä niitä enää toiste ja hän voisi jatkaa eteenpäin elämässään - ainakin toivottavasti.
Punertavaturkkinen soturitar kuikisti Varissulan ohi vähän kauempana heidän edellään olevaan Pikkukaaokseen, joka näytti pysähtyneen odottelemaan heitä. "Tulemme perässä!" hän huikkasi naaraalle, ja tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaa.
Aaltosalama katsahti jälleen Varissulkaan, joka seisoi yhä hänen edessään. Hän veti vaivihkaa henkeä nenän kautta ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi, ennen kuin aloitti sydämensä vuodattamisen: "On varmaan parempi, että sanon ääneen, mitä ajattelet, niin voimme siirtyä eteenpäin tämän asian kanssa ja unohtaa sen koskaan tapahtuneen. Sinä et tunne samoin minua kohtaan - selväksi tuli. Näet minut pelkästään toverina, ja läpinäkyvät tunteeni saivat sinut kiusaantuneeksi, mistä syystä päätit ottaa minuun etäisyyttä." Aaltosalama tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan kiihtyneemmin, mutta hän pakotti siitä huolimatta äänensävynsä pysymään rauhallisena jatkaessaan: "Ymmärrän siis kyllä, jos et halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Toivon vain, että olisit voinut sanoa minulle suoraan, ettet tunne samoin minua kohtaan sen sijaan, että ryhdyit välttelemään."
Hän seisoi jännittyneenä kollin edessä ja odotti tämän vastausta. Hän yritti valmistella itseään viimeiseen iskuun, joka viimeistään sinetöisi sen, että hänen tunteensa olivat olleet yksipuolisia koko tämän ajan.

​//Varis?

"Onko hän edes hereillä?" kysyin iloiseen sävyyn.sisareni Huokaisi ja alkoi valitaa tylsytään... Yhtäkkiä Rosmariinipentu loikkasi juuri potkaisemanssa kiven perään... SiskoniKurkusta pääsi jonkun tapainen kiljahdus, kun hän oli saanut kiven napattua käpälienssä väliin.katselin häntä mietteliäänä ja heilutelin häntääni edes takaisin.
"Tule tänne", sisareni sanoi ja viitoi hännällään minua astelemaan lähemmäs häntä. Kaalistin päätäni ja nyökkäsin samalla kun olin menossa lähemmäs sisartani. Siskoni alkoi kuiskutamaan suunitelmaanssa korvaani ja sai minut mieteliääksi.
“Mitä, jos koittaisimme karata leiristä?” Rosmariinipentu ehdoti ja nojautui kauemmas minusta nähdäkseen katseeni. Nyökkäsin hymyillen ja nousin seisomaan, tassutin kohti sisään käyntiä mutta siinä tiellä oli liika kissoja emme olisi voineet karata huomaamatta joten emme karkaisikaan tai no ainakaan minä en aijo,ä en tiennyt sisarestani mutta toivoin että hän olisi järkevää eikä yrittäisi karata... Minä ajattelin että menisin katsomaan oliko emo hereillä ja jos oli niin kinuaisin häntä opetamaan pari taisteluliikettä! mutta kun olin pentutarhalla huomasin emon nukuvan edelleen sikeästi... Päätin mennä katsomaan oliko joku oppilas juttu tuulella tai ehkä leikkituulella? Huomasin melkonuoren kolli-oppilaan ja muistelin että hänen nimensä olisi susitassu, muistelin myös että emo olisi kertonut hänen olevan täysi-ikäinen sukua minulle ja siskolleni vaikkakin aika kaukaukaista? En osaanut sanoa mutta aijoin mennä kollin luo kysymään haluaisiko hän leikkiä minun kanssani, katselin ympärilleni ja huomasin että Rosmariinipentu oli mennyt jonekin no ainakin saisin tutustua tähän kolliin yksin ja rauhassa. Vaikka kyllä Rosmariinipentu olisi varmaan itsekin halunnut... Tassutin kollin luo ja kysyin voisiko hän leikkiä kanssani tai jotain, toivoin että hänellä olisi Aikaa...
"Kyllä minä voin leikkiä, haluaisitko leikkiä piilosta?" Susitassu kysyi.
"Joo! Minä haluan mennä ensimmäisenä piiloon!" Vinkuin innoissani. susitassu nyökkäsi ja alkoi laskemaan, hän laski kymenen joten minun pitäisi nopeasti löytää hyvä piilo! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Syöksytassun ajattelin että voisin piiloutua kollin taakse. Kipitin kollin luo, selitin asian ja sain kollilta luvan piiloutua kollin taakse. syöksytassu kassasi sammalia ja mumisi itsekseen. Lopulta kolli nosti sammaltukkon ja lähti kävelemään parantajien pesää päin, kipitin kollin vieressä pääsin parantajien pesään ihastelin pesää ja nuuhkin tuoksuja mutta Pian lähdimme pois pesästä ja Syöksytassu ehdoti minua etsimään uutta piilopaikka koska hän oli menossa hoitamaan klaaninvanhimpien pukkit.kipitin nopeasti ja huomasin edessäni sammalkasan, piilouduin sammaaliin ja käperyin niihin yrittäen pysyä hereillä mutta nukahdin... Kuulin hiljaista rapinaa ja uskoin susitassun olevan lähellä etsimässä minua... Yhtäkkiä joku herätti minut, naukaisi löytäneensä minut.
"Susitassu? Miten sinä löysit minut..." Kysyin unenpöperöisenä. Susitassu kohautti lapojaan. Pudistelin päätäni ja nousin tokkurassa istumaan, lasken kymenen joten voit mennä etsimään piilota itsellesi vinkkuin ja aloin laskemaan kymmeneen.
//Susi? :>

Salamatassu pyöräytti silmiään pennun valitukselle. Hän tiesi kyllä, mitä Lepakkopentu yritti, eikä se tulisi tepsimään häneen. Salamatassu ei välittänyt kummastelevista katseista, joita pentutarhan asukit heidän suuntaansa loivat. Vaikka Lepakkopennulle olisin sattunut jotain, ei Salamatassu koskaan voisi joutua vaikeuksiin - Pimentovarjo pitäisi siitä huolen.
"Höpö höpö", hän tuhahti ja pudotti sammaleet maahan Mäntyviiksen eteen. "Jos sinun tassusi olisivat tuosta murtuneet, ei sinusta mitään soturia voisi tulla, saati sitten suurinta. Eihän sinua voisi lähettää partioonkaan, kun tulisit heti pienten vastoinkäymisten jälkeen itkien takaisin."
Salamatassu huomasi Mäntyviiksen siristävän silmiään valkoisen kollioppilaan härnäysyrityksille. Hän virnisti vastaukseksi ja alkoi muina miehinä asettelemaan tuoreita sammalia kuluneiden tilalle. Hän vilkaisi taakseen Lepakkopentuun, joka tapitti siristetyillä silmillään edelleen Salamatassua. Oppilaan virne vain leveni: hän ei ollut osannut unelmoidakaan, että pentutarhalla vieraileminen voisi olla näin viihdyttävää. Kenties hänen pitäisi jatkossa poiketa useamminkin.
"No, soturikoulutukseen ei ole pituusrajaa, joten sinutkin varmaan hyväksytään", Salamatassu sanoi ja taputteli viimeisen sammaltukon paikoilleen, ennen kuin suoristautui ja kääntyi taas Lepakkopennun puoleen. "Kenet haluaisit mestariksesi? Anna kun arvaan: Henkäystähden. Kaikki haluavat aina olla päällikön oppilaita."

//Lepa?

Pyöräytin silmiäni, kun Lepakkopentu äksyili minulle ja siskolleni. Minusta Kamomillapentu käyttäytyi typerästi olessaan niin kiltti pennulle, joka oli selvästi äreällä tuulella. Itse en olisi jaksanut jäädä juttelemaan, sillä toisten huono mieli vaikutti omaan mieleeni niin vahvasti. Tassutimme pois rintarinnan. Siskoni oli varmaankin paras ystäväni. Muut kuolonklaanilaiset olivat vain joko liian pöhköjä tai vanhoja.
“Aletaanko sammalpalloa?” kysyin Kamomillapennulta.
“Joo!” sisar sanoi innokkaasti. Nappasin sammalpallon maasta ja heilautin sen kohti Kamomillapentua. Naaras kehräsi napatessaan sammalpallon ja heittäessään sen takaisin. Hymyilin ja nappasin pallon. Pelailimme hetken kunnes kyllästyin pelaamaan ja vieritin pallon sivuun.
“Voisimmeko pyytää emoa opettamaan meille taistelua? Haluan oppia lisää”, sanoin vakavana. Aikoisin ihan varmasti tulla parhaaksi soturiksi koko Kuolonklaanissa mutta siitä ei olisi mitään hyötyä tai iloa, jos Kamomillapennusta ei tulisi myös taitava ja vahva. Voisimme siis harjoitella yhdessä. Sitä paitsi teimme muutenkin kaiken yhdessä.
“En tiedä. Onkohan hän hereillä?” Kamomillapentu kysyi iloiseen sävyyn. Huokaisin.
“Hirveän tylsää! Haluan tehdä jotain”, sanoin ja potkaisin käpälälläni kiveä maassa. Se pomppi kivistä maata pitkin kauemmas ja loikkasin sen perään. Kurkustani pääsi jonkun tapainen kiljahdus, kun sain sain kiven napattua käpälieni väliin. Kamomillapentu katseli minua mietteliäänä. Yhtäkkiä sain idean.
“Tule tänne”, sanoin ja viitoin hännälläni Kamomillapentua astelemaan lähemmäs. Sisareni nyökkäsi ja tuli lähemmäs. Nojauduin kuiskuttamaan tuon korvaan saamani idean.
“Mitä, jos koittaisimme karata leiristä?” ehdotin ja nojauduin sitten taaksepäin katsoakseni odottavasti Kamomillapennun silmiin.
//Kamoliini?

Minusta tuntui, että olin tehnyt kamalan virheen. Tietysti olin jo sillä hetkellä, kun nuo kömpelöt sanat tulivat suustani ymmärtänyt, että olisin voinut ilmaista ajatukseni ja tunteeni paljon paremmin. En kuitenkaan ollut osannut odottaa, että sanoillani olisi ollut näin suuri vaikutus.
Aaltosalama oli nimittäin hiljaa koko loppuajan metsästyspartiosta. Huomasin myös, että hänen saalisonnensa oli tavallista selvästi heikompi: niin heikko, että minä kenties ensimmäistä kertaa päihitin hänet leiriin viedyn riistan määrässä. Ja kun viimein lähdimme leiriä kohti, kulki soturi allapäin joukon hännillä. Kurkkuani kuristi katsoa häntä; olinko minä aiheuttanut tämän? Olisi ollut tyhmää ja väärin kuvitella, ettei sanomisillani olisi ollut vaikutus. Ennen keskusteluamme välimme olivat kenties olleet hiukan kiusalliset ja vaivaantuneet - johtuen tietysti minusta itsestäni - mutta nyt tuntui siltä, kuin välillämme olisi ollut jokin näkymätön muuri.
Paluumatkalla yritin saada otteen myrskyävistä ajatuksistani. Enkö ollut halunnut juuri tätä? Että saisin hiukan etäisyyttä Aaltosalamaan, hiukan tilaa hengittää ja ajatella. Nyt minulla todellakin oli tilaa, mutta en kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin Aaltosalamaan - mikään ei ollut siis muuttunut. Ainoa, mitä valheellinen tunnustukseni oli aiheuttanut, oli väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä. En koskaan olisi halunnut satuttaa tai loukata soturia. Toisaalta, jokin kenties itsekäs osa minusta huomautti, jos Aaltosalama todella oli loukkaantunut, ainakin se tarkoitti sitä, että hän todella välitti minusta. Se oli kuitenkin laiha lohtu.
Selvästi olin ollut uppoutunut syvälle ajatuksiini, sillä pian takanani kulkeva Tummasielu huomautti minun juoksevan hiukan liian nopeasti. Vilkaisin taakseni ja näin partion jääneen parin ketunmitan päähän. Välttelin Aaltosalaman silmiä, kun katsoin pahoitellen partion jäseniin ja jatkoin matkaa verkkaisemmalla tahdilla.

Tilanne ei ollenkaan parantunut, kun jouduimme samaan vahtivuoroon. Pikkukaaoksen läsnäolo oli sekä pelastus että harmitus: emme joutuneet olemaan kahdestaan, mutta emme myöskään voineet olla kahdestaan. Olisin halunnut puhua hänelle, selventää hiukan ajatuksiani nyt, kun soturi ei voisi paetakaan minnekään. Pikkukaaoksen kuullen en kuitenkaan alkaisi puimaan yhtään mitään.
Pimeässä vilkuilin vaivihkaa Aaltosalaman suuntaan. Olin nopeasti tajunnut, että en kestänyt tällaista. En halunnut, että välimme olivat tällaiset: että emme kykenisi puhumaan toisillemme, että hän ei pystyisi edes katsomaan minuun. Tajusin tarvitsevani hänen seuraansa ja tukeansa, vaikka vain ystävänä. Tämä koko tilanne johtui siitä, että olin pelännyt menettäväni ystävyytemme. Tätä menoa se kuitenkin tapahtuisi joka tapauksessa.
Huokaisin syvään ja katsahdin tähtien peittämälle taivaalle. Minun olisi korjattava välimme, vaikka samalla tulisinkin tunnustaakseni Aaltosalamalle häntä kohtaan tuntemani rakkauden. Jos hän ei tuntisi samoin, olisin ainakin selittänyt kummallisen ja tökerön käytökseni, ja voisimme jatkaa eteenpäin ystävinä. Jahka minä olisin päässyt tunteistani yli ja voisin käyttäytyä normaalisti hänen seurassaan.
Se olisi huonoin mahdollinen tapaus. Tai kenties huonoin mahdollinen tapaus olisi, että Aaltosalama alkaisikin tunnustukseni johdosta inhoamaan minua ja tekisi elämästäni kärsimystä. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin todennäköiseltä. Entäpä paras tapaus? Parhaassa tapauksessa Aaltosalamallakin olisi jotain tunteita minua kohtaan. Meistä tulisi kumppanit ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Kenties - toivottavasti - saisimme jopa pentuja.
*Hmm. Kumpikaan ei oikeastaan kuulosta kovin pahalta*, tuumin kuin valaistuneena. Miksi oikeastaan olin alun perinkään pelännyt tunteideni kohtaamista? Jos huonoin mahdollinen tapaus oli muutaman kuun kestävä kiusallisuus ja paras elämän mittainen onni, mitä minä oikeastaan pelkäsin? Olin hiirenaivo, totta tosiaan. Pahimman luokan mäntti.
Kun viimein suuntasimme takaisin leiriin, askeleeni olivat määrätietoiset. Kirin Aaltosalaman kiinni nopeasti.
"Hei, oletko kunnossa?" kysyin etsien hänen katsettaan, omat harmaat silmäni huolta täynnä. Astuin soturin eteen pysäyttääkseni hänen kulkunsa. "Voimmeko jutella hetken?"

//Aalto?

En tuntenut emoa lähelläni, missä emo oli? Yhtäkkiä joku lämmin kissa käpertyi minun ja siskoni viereen
"Emo?" Vikisin epäselvästi. Käperyin lähemäs sisareni turkkia vikisten, ja etsiskelin emon valkoista turkkia... missä hän oli? Miksi hän ei ollut pesässä minun ja Rosmariinipenun kanssa... käperyin ja kysyin enimmäkseen itseltäni;
"Missä emo on?" kysyin hiljaa ja surkealla äänellä.
"Hyys hiljaa Kamomillapentu, älä herätä siskoasi", musta naaras vieressäni huomauti lempeästi.
"Anteeksi, tiedätkö sinä missä emo on?" Kysyin surkealla äänellä.
"Hän on ulkona haukaamassa happea", naaras vastasi.
" voitko sitten kertoa nimesi", naukaisin.
"minun nimeni on mäntyviiksi ", mäntyviiksi vastasi hymyillen. Katsoin hölmistyneenä mäntyviikseä, käperyin miettimättä sitä siskonii kiinni ja nukahdin.

Pari päivää myöhemmin minä ja siskoni leikime ulkona soruria ja hiirtä. Olin hiiri ja olin löytänyt täydellisen piilopaikkan
"Rosmariinipentu ei löydä minua ikinä", hihitin iloisena. Siskoni oli kumpikin ollut kuulo etäisyydellä joten hän Rosmariinipentu sai minut kiinni.
"Hiirenpapanat!" Sihahdin harmistunena.
"Älä raivoaa, mehän vain leikkime", Rosmariinipentu naukaisi
"Rosmariinipentu mitä leikitään?" Kysyin tylisitynenää.
"Hmm, en tiedä", Rosmariinipentu naukaisi.
"Ei se mitään", huokaisin pettyneenä. Pyörin ympyrää kunes keksin mitää voisimme tehdä.
"Leikitään samalpalloa!" Hudahdin innoissani. Etsin sopiivaa samalpalloa.
"Löysin samalpallon!" Huudahin iloisena. Nakasin samalpallon Rosmariinipenulle, Rosmariinipentu napasi sen vauhdista.
Yhtäkkiä huomasin että oli jo myöhä.
"Oho, Onpa myöhä", naukaisin hämmästyneenä.
"Tulkaa nukkumaan on jo myöhä!" höyhenhalla hudahti iloisena.
"Ei väsyttää !" Hudahdin takaisin.
Mutta heti haukotelin.
"tulkaa nyt nukkumaan ette voi jäädä ulos vilustumaan!" Höyhenhalla huusi oudon rauhallisella äänellä.
Haukotelin mutta väittin silti vastaan.
"Ei väsyttä emo!" Huusin väsynellä äänellä.
Rosmariinipentu haukoteli myös väsyneenä.
"Tulkaa nyt voite taas huomenna leikkiä", mäntyviiksi huudahti. Tassutin maristen höyhenhallan luo, Rosmariinipentu kipiti perässäni.
"Älä narisee nyt, höyhenhalla on oikeassa voimme leikkiä taas huomenna", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen.
"Joo joo, mutta kun minä olisin halunnut leikkiä vielä!" Huudahin turhautuneena. Olin kuminkin aivan poikki en melkein jaksanut edes hoiperella pentutarhaan.
Köperyin itsekseni mutisten nukkumaan Rosmariinipenun viereen, nukahdin hetkessä.
*En olisi jaksanut tehdä enään mitään* huokaisin pettyneenä.

Heräsin keskellä yötä tyhjään maakuusijaan vieressäni.
"Missä Rosmariinipentu on?" Kysyin hämiläni. Hetken päästä tajusin tämän olevan unta, tassutin eteenpäin.
"Olenkohan pimeyden metsäsä?" Mietin ääneen.
Kunnes tajusin että en voisi olla koska tämä ei paikkaan oli aivan pakko olla kuolonklaani reviriä.
*Onko tuo hehkulampi?" Kysyin huomatesani kauniin lamen edessäni. Aivan yhtäkkiä heräsin Rosmariinipenun ja emon vieressä.
"Näitkö painajaisia, mutisit jotain nukuesasi?" Höyhenhalla kysyi.
"En nähnyt painajaista, minä näin kirkkaanlammen!" Kiljaisin innoissani.
"Oliko se hehkulampi" Rosmariinipentu kysyi uteliana.
"En tiedä mikä lampi se oli mutta olen aivan varma että se oli hehkulampi!" Huudahin innoissani.
"aivan varmasti se oli hehkulampi, mutta jatka nyt unia", höyhenhalla naukaisi lempeästi mutta unisesti. Katsoin mäntyviikseä hämistynenää.
"Voitko sitten herättää meidät kun saamme mennä leikkimään?" Kysyin hymyillen.
"Voin mutta nyt nukukaa on vielä liian aikaista herättää", höyhenhalla mutisi unisesti. Käperyin lähemmäs siskoni lämmintä turkkia.
"Hyvää yötä", kuiskasin siskoni korvaan uniseslla äänellä.
"Kiitos samoin", Rosmariinipentu huokaisi unisesti. Nukahdin lämpimästi ja iloisin mielin. Tassu kosketi minua hellästi ja ravisteli minua.
"Herää Kamomillapentu voite mennä leikkimään kunhan olette ensin syöneet", mäntyviikisi kuiskasi, nostin nopeasti katseeni mäntyviikseen hämmästyneenä siitä että naaras oli herättänyt minut höyhenhallan siian... oliko emo taas ulkona haukaamassa happea? Mutta sitten Pompahindin pystyyn tajutessaani mitä Se tarkoitti.
"Onko jo aamu?" Kysyin innoissani.
"On", mäntyviiksi kehräsi.
"Mitä meidän pitäisi syödä ennen kuin saamme mennä leikkimään?" Kysyin uteliana.
"Satee itse valita, haluatteko maistaa ristaa vai haluatteko maitoa", mäntyviiksi päästi huvitunen mrau-naurahduksen.
"Haluan maistaa ristaa!!!!" Kiljuin innoissani.
"kyllä kyllä, rauhoittu nyt", mäntyviiksi naurahti. Kipitin äkkiä ulos pesästä tuoresaliskasalle ja napasin hiiren. Nuhkaisin hiiren turkkia ja häntää lopulta näykäisin sen selkää.
"Ei hassumpaa", mutisin nälkäisenä. Huomasin Rosmariinipenun tulevan ulos.
"Söin jo mutta mitä voitaisiin leikkiä?" Rosmariinipentu haukoteli unisesti.
"No vaikka… tuota… en tiedä", naukaisin nolostunena.
"Leikkitäisinkö sellaista leikkiä missä eloklaanin hyökkäisi?" Rosmariinipentu ehdoti.
"Miten sitä leikkitään?"kysyin uteliana.
"Niin että nyt sinä vaikka olisit eloklaanin soturi ja minä olisin kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu selitti.
"Joo, mutta minä haluan olla kuolonklaanin kissa", vastasin innoissani.
"älä viitsi minä haluan olla kuolonklaanin soturi!" Rosmariinipentu sihahti.
"Minä haluan olla kuolonklaanin soturi!" Sihisin hampaideni välistä.
"Mäntyviiksi!" Rosmariinipentu huusi.
"Mitä asiaa?" Mäntyviiksi kysyi vieläkin unenpöperöisenä.
"Kamomillapentu ei anna minun olla kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu valiti. Katsoin hölmistyneenä siskoani, oliko aivan pakko mennä kantelemaan. Mäntyviiksi käntyi minun päin ja sitten siskoani.
"Ettekö te voisi vuorotella?" Mäntyviiksi kysyi.
"Hyvä ajatus!!!" Rosmariinipentu ja minä kiljaisime yhteen ääneen.
"Minä olen ensin kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu naukaisi.
"Selvä", huokaisin.
Hyppäsin sisareni päälle ja sihahdin.
"Kurja kuolonklaanilainen, tämä on eloklaanin reviriä!" Kiljaisin riemusta.
"Ei ikinä tämä on ja pysyy kuolonklaanin revirinä!!" Rosmariinipentu kiljui innoissan. Läimimin siskoni turkkia silkin pehmein tassuin, Rosmariinipentu valahti veltoksi. Nousin kauhistuneena ylös pelaten että olin satutanut sisartani jotenkin, yhtäkkiä Rosmariinipentu pompahti ylös päin lenätäen minut Kauas toiselle puolelle Leiriä, makasin maasa pöleryksisä Rosmariinipenun tassutaessa lähemmäs, siskoni nosti tassun pääleni ja sihahti matkien henkäys tähden ääntää.
"Luovutatko mesitähti? Et voi enään tehdä mitään muuta kuin kuolla tai perääntyä", Rosmariinipentu naukui henkäystähteä matkien.
"Luovutan, kunhan et tee perheleni mitään pahaa", huokaisin mukaa pettyneenä.
En tiennyt miten mesitähti puhui joten en voinut matkia hänen ääntään.
"Oletko varma? Ei sinun olisi pitänyt uskoa kuolonklaanin Pälikköä, minä tapan sinut", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen.
"Ethän ole tosissasi?" Kysyin peloisani.
"En tietenkään, sehän oli vain leikkiä", Rosmariinipentu naurahti.
Siskoni nosti käpälänsä pois päältäni, ja minä kompuroin pystyyn.
"Nyt minä olen kuolonklaanin soturi", naukaisin lempeästi. Rosmariinipentu ja minä asetuime johonkin vaanimisasenon tapaisen hyppäsin Rosmariinipenun selkään ja lääpsin hänen selkänsä pehmeillä tassuillani.
Rosmariinipentu valahti veltoksi, mutta minä en välittänyt, lopuksi känsiin siskoni ympäri.
"Antaudutko?" Kysyin huvitunena. Rosmariinipentu pyristeli allani mutta lopulta hän kuiskasi.
"Antaudun", Rosmariinipentu sihahti harmistunena.
Naurahdin huvitunena Rosmariinipenun harmistunenaseen ilmeseen, Rosmariinipentu huokaisi harmistunena.
"Haetaan jotain syötävää ja mennän pentutarhaan", Rosmariinipentu huokaisi.
"Hyvä ajatus", naukaisin lempeästi. Tassutime tuoresaliskasalle ja huomasimme siellä, oravan ja hiiren. Napasin hiiren ja tassutin sivummalle Rosmariinipentu aivan perässäni, asetuin maahan syömään hiirtä Rosmariinipenun kanssa. Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan Rosmariinipenun kanssa. Asetuin maakulee maakualusille.
"Ai te olette joo tällä, on teidän päiväunien aika", höyhenhalla naukaisi lempeästi.
Katsoin tyrmistyneenä emoa, miettin miten emo oli tiennyt että olimme ulkona leikkimässä? Oliko mäntyviiksi kertonut?
"Eikä!" Kiljaisin turhautuneena. Käperyin turhautuneena maakualusille ja torkahdin hetkeksi.

Kävelin pimeässä metsässä yksin.
"Missä kaikki ovat?" Huusin pimeyteen. Jatkoin pelokana matkaa kunnes huomasin edessäni Rosmariinipenun
"Rosmariinipentu! Eikö tämä paikka olekin pelottavaa?" Huudahin helpottuneena. Mutta kun pääsin siskoni luo huomasin hänen olevan kuollut.
"R-rosmariInipentu?" Kysyin ääni vapisten.
*Tämän täytyy olla unta aivan varmasti tämä on unta!* kiljuin mielestäni surunmurtamana.
Hetken päästä heräsin hätkähtäen.
"Oletko kunnossa vikisit unissasi?" Höyhenhalla kysyi huolestuneena.
"Näin painajaista jossa Rosmariinipentu oli kuollut..", ääneeni vapisi yhä pelosta ja turmistyksestä
"älä hätäille se oli vain unta", höyhenhalla rauhoitteli lempeällä äänellä. Huokaisin helpotuksesta ja käperyin taas maakulle

Tassutin Rosmariinipenun kanssa hämärässä metsässä. Vilkuilin ympärilleni pelokanaa.
"Eikäi se painajainen jatkuu?"kuiskasin pelokaalla äänellä.
"Rauhoitu ei ole mitään pelättävää", Rosmariinipentu huokaisi. Katsahdin Siskoni silmiin, tajusin että hän oli aivan varma siitä että olisi oikeassa.
"Juostanko kilpaa?" Kysyin hilpeällä äänellä.
"Sopii", Rosmariinipentu vastasi lähtien jo juoksuun.
"Hei, odottaa!" Huusin Rosmariinipenun perään lähtien juoksemaan hänen perässään. Juoksin ja juoksin Rosmariinipenun perään, yhtäkkiä tunsin putoavani katsoin alas päin.
*Hehkulampi?*huokaisin yllätynenää. Pyristelin kauhuissani ilmassa huusin apua.
"Apua! Rosmariinipentu auta!" Huusin kauhistuneena. Huomasin siskoni turkin mutta hän ei huomannut minua.
"Tällä alhaalla!" Kiljaisin. Rosmariinipentu katsahti minua ja yriti kurkottaa minua kohti mutta tipahti perässä. Yhtäkkiä tunsin veden.
"Ei!"kuiskasin tyrmistyneenä.
"Autaakaaa!" Kiljun kauhusta. Pärskin ja räpiköin vedessä kauhuissani. Yhtäkkiä tunsin kuinka Rosmariinipentu loiskahti veteen.
"Eii! Rosmariinipentu!" Kiljaisin kauhusta. Räpikoin yhä vain heikommin ja heikkomin, lopulta Lopetin kokonaan ja aloin vajotaa alas päin.
*Näinkö minä sitten kuolen?*kysyin surulisena. Vajosin yhä vain syvemmälle, lopulta en voinut enään pidättää hengitystäni. Juuri kun ajattelin liittyväni pimeyden metsän riveihin. Tunsin Tassun ravistelevan minua.
"Herää Kamomillapentu, huusit unissasi", mäntyviiksi heräti minut. Vapisin kauhusta.
"Näin uudestaan painajaista tällä kertaa olin hukua, Rosmariinipenun kanssa", ääneeni vapisi pelosta.
"Tällä kertaa? No sitten höyhenhalla oli herättänyt sinut viimeksi mutta nyt hän on umpiunesa, ja Älä pelkää, sen on pakko olla vain unta", mäntyviiksi yriti rauhoitella minua parhaansa mukaan.
"oletko varma, mistä tiesit että se ei ollut tuleva kuolemani?" Ääneni vapisi kauhusta ja pelosta. Katsoin mäntyviikseä peloisani, ja hämillääni.
"Olen aivan varma", mäntyviiksi naukaisi rauhoitellevalla äänellä. Katsoin rauhoittunenna mäntyviikseä.
"En halua nukkua enään", huokaisin.
"Voit mennä ulos leikkimään mutta älä herätä siskoasi hän on vielä umpiunesa.
"Selvä", kuiskasin. Nousin seisomaan ja tassutin ulos pesästä, katselin ympärilleni huometen leirin toiselle puolella oppilaat he leikkivät taistelua, tassutin lähemmäs.
*voisikohan joku näytää minulle taistelu likeitä?" Ajattelin hyvillänni. Tassutin yhden kollin luo ja kysyin.
"Voitko opetaa minulle taistelu likeitä?" Kysyin uteliana.
"en osaa sanoa ehdinkö nyt", kolli naukaisi pahoitelevasti, ystävällinen ilmee kasvoillaan. Katsoin maahan surkeana.
" voitko käydä kysymässä?" Kysyin hämillääni. Kolli nyökkäsi ja nousi seisomaan tassutaen mestarinsa luo, pian hän palasi minun luokseni.
"Voin opettaa hetken sinulle taisteluliikeitä, mutta minun pitäisi kohta mennä salistususharjoituksiin.
"minkä taisteliikeen aijot opetta minulle?" Kysyin uteliana.
"Opetan sinulle Lyönnin etutassuilla", kolli naukaisi hymyillen. Kolli nousi takkatassuillen ja sitten hän löi etutassuillaan kovaa maahan kynnetsisällä. Nousin hoipereleen takatassuileni nostin tassuni ylös ja löin kovaa maahan kuten oppilas oli tehnyt, Tiputauduin maahan innostuneena.
"Menikö hyvin?" Kysyin innoissani.
"Meni hyvin", kolli kehräsi huvitunena.
"Haluatko että näytän sinulle vielä nopeasti toisen likeen?" Hän kysyi uteliana.
"Todellakin haluan!" Kiljuin innoissani.
"Mitä sanoisit jos opettaisin sinulle Hyppää ja tarraudu liikeen?"kolli kysyi.
"Kyllä! kyllä!" Huusin riemuissani.
"Siinä hypätään jonkin itseään suureman päälle. Minkä päälle uskoisit voivasi hyppätä?" Kolli kysyi mieteliänään.
"Hmm, vaikka... voinko hyppätä sinun päälesi?" Kysyin hymyillen.
"Voit, mutta muista älä paina kynsiäsi syvälle turkkinii." Kolli myöntyi. Kolli hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui maahan, Kolli painoi kyntensä maahan, kynsi maata.
"Nyt minä kokeileen", kiljaisin iloisani. Hyppäsin kollin päälle ja painoin kynteni kinni kollin turkkin mutta vain siks koska muuten tipuisin vedin kynet sisään ja napautin pehmeällä tassuillani kollin selkää. Hyppäsin pois kollin päältä.
"Menikö hyvin? menikö hyvin?" Kysyin innoissani.
"Kyllä menni", kolli kehräsi iloisena.
"Mutta nyt minun on pakko mennä salistususharjoituksiin", kolli pahoiteli harmissaan.
"Ei se mitään", huokaisin harmistunena.
Kolli tassuti pois päin, minä menin katsomaan oliko Rosmariinipentu jo herännyt.
"Rosmariinipentu oletko hereillä?" Kuiskasin hiljaa.
"Olen hereillä", Rosmariinipentu huokaisi.
"Haluatko tulla ulos leikkimään? voin myös näyttää sinulle kaksi taistelu liikettä jotka juuri eräs mukava kolli oppilas opeti minulle", naukaisin lempeästi.
"Sopii", Rosmariinipentu naukaisi nousten seisomaan.
Lähdin takaisin leiriin aukiolle. Nousin takatassuilleni ja löin kovaa maahan kynnetsisällä, Tiputauduin maahan katsoen siskoni suoritusta. Rosmariinipentu oli noussut seisomaan takatassuileen ja lyöden tassut kovaa maahan, sisko Tiputautui tassuilleen.
"Noin, onnistuiko se hyvin?" Rosmariinipentu kysyi uteliana.
"Todella hyvin!" Kiljaisin innoissani siskon onnistumisesta.
"nyt opettaan sinulle toisen liikeen, älä sitten säikähdä kun hyppään päällesi sillä siinä hypätään toisen kissan päälle", naukaisin hyppäsin siskoni selän päälle, läimäisin siskoani pehmeillä tassuillani. Hyppäsin äkkiä pois siskoni päältä.
"Sinun vuorosi", huohottin henkästyneenä. Rosmariinipentu hyppäsi minun päälleni ja läimmäisi selkäni pehmeällä tassuillaan, hän hyppäsi päältäni.
"Se meni hyvin", sihadin maassa maakamaassa mutta ylpeänä siskoni onnistumisesta
"nouse ylös hiirenaivo", Rosmariinipentu naurahti. Pompahindin pystyyn täynnä tarmoa ja kiukkua.
"Enpäs ole hiirenaivo!" Sihisin vihaisena. Rosmariinipentu huokaisi ja tassuti luokseni, minä peränyin pois siskoni läheltä Rosmariinipentu kallisti päättään Hämillään. Yhtäkkiä hyppäsin siskoni päälle ja aloin takoa hänen selkänsä pehmeillä tassuillani, Rosmariinipentu rimpuilli huvitunenaa allani.
"Älykäs, sitä sinä varmaan olet", naljailin huvitunenaa.
"Ai kiitos selvennyksetä", Rosmariinipentu naurahti hypätessän korkealle ilmaan. Horjahdin hölmistyneenä siskoani vahvuudesta. Jäin miettimään mitä tekisin nyt. Lähdin kiertämään siskoani ja katsahdin hänen oikeaa lapaansa mutta hyökkäsin vasemman lavan suuntaan.
"Huijausta!" Rosmariinipentu sihahti pörhisteleen karvojaan.
"ei huijausta vaan puhdasta taitoa", naukaisin lempeästi.
"Hah! Ethän sinä osaa taistelu liikeitä!" Rosmariinipentu sihahti.
"Vitsailetko?" Kysyin uteliana.
"Joo. jatketaan nyt", Rosmariinipentu huokaisi. Rosmariinipentu katsahti vasempaanlaapani mutta hyökkäsi oikean, olin tajunnut asian ja puolustin oikealta puolelta. Rosmariinipentu mätkähti maahan kiukkuinen ilme kasvoillaan. Katsahdin siskoni vasenta etutassua ja hyökkäsin sen kimpun kun Rosmariinipentu oli puolustamassa oikeaa, seisoin hänen selkänsä päällä.
"Enkös ole hyvä?" Kysyin huvitunenaa. Rosmariinipentu pyristeli allani nauraen huvitunenaa.
"Hyvä on! hyvä on!" Rosmariinipentu huusi huvitunenaa.
Kumartuin sisareni pään viereen ja kuiskasin.
"Muista ensi kerralla, se että olet minua voimakkaampi", kuiskasin hiljaa ja hyppäsin pois sisareni päältä
"ai jaa!" Rosmariinipentu huudahti siniset silmät leiskuten. Hän nousi seisomaan ja hyökkäsi päälleni ja ennen kuin tajusinkaan olin kaatunut maahan tyrmistyneenä.
"Tuota... voitko mennä pois päältäni?" Kysyin hämistynenää siskon voimasta. Rosmariinipentu tassuti tyneen rauhallisena pois päältäni, tosin hyvin hitaasti. Kompuroin pystyyn pudistelen turkkiani hiekasta.
"Haluaisitko leikkiä vaikka pullosta? Tai jotain muuta?" Kysyin uteliana. Rosmariinipentu kohautti lapojaan ja naukaisi haarma tabby-kuvionen Turkki sotkussa.
"Leikkitään vaikka piloosta, minä menen ensin piiloon", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen. Katsoin suuoraan sisareni sinisiin silmiin naukaisten.
"Laskenko kolme kertaa kymenen? Tai kaksi?" Kysyin hymyillen.
"Vaikka kolme", Rosmariinipentu huokaisi ja lähti etsimään piloa, käännyin katsomaan maata ja aloin laskemaan.
"Yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... kuusi... seitsemän... kahdeksan... yhdeksän... kymmenen...", laskin sihisevällä äänellä. Nostin pääni ja huudahdin kovaan ääneen.
"Täältä tullaan!" Huusin lähtien etsimään Rosmariinipentua. Tutkin joka paikkaan perustelisesti ja kinostunena aloin tutkimaan soturienpesää vielä paljon perustelisemin. Sain nopeasti lähtöpassit koska olin häirinnyt yhtä soturia.
Tassutin kohti pentutarhaa koska se oli melkein ainut paikka mistä en ollut etsinyt.
*onkohan Rosmariinipentu oppilaiden pesässä vai parantajanpesässä? sillä ainakaan hän ei lulakseni olisi vain mennyt pentutarhan*, ajattelin hämillääni. Kurkistin pentutarhan katselin ympärilleni ja vedin pääni nopeasti pois, seuraavaksi menin etsimään parantajanpesästä mutta jouduin lähtemään hyvin nopeasti ulos pesästä.
"Oppilaiden pesään sitten.." huokaisin pettyneenä. Hiviin hiljaa lähemäs oppilaiden pesää miettien olisiko Rosmariinipentu sen sissä- vai ulkopuolella.
Tassutin pehmeni kuulumattomin askelin oppilaiden pesään taakse huomasin sisareni kiemurtelevan innoissaan pesään takana.
*Hah..."olin kiljaista innostuneena mutta tukin nopeasti suuni
Hyppäsin hiljaa siskoni päälle.
"Uhhh!" Rosmariinipentu huusi tukahtunella ääneellä.
"Miksi sinä noin teit!?" Rosmariinipentu sihahti pörhisteleen karvojaan.
"A-anteksi..." kuiskasin hiljaa sisareni korvaan. Siskoni siniset silmät leiskuivat sutumuksesta. Naaras nousi ja sihahti.
"Sinun vuorosi mennä piiloon", Rosmariinipentu sihahti.
"Laske vaikka kolme kertaa kymenen!" Huudahin nopeasti ennen kuin lähdin pinkoomaan piiloon.
*Piloudun soturien pesään!* kiljaisin hiljaa mielessäni. Kurkistin siisän pesään, minä niin olisin halunnut tutkia pesää mutta en minä voinut... vedin pääni vain nopeasti ulos pesästä ja aloin hiipimään pesään taakse ja vetäytydyn taakse maakaaman, sillä minua väsytti hiukan mutta en kyllä myöntäisi sitä kenellekään! Vilkaisin nopeasti pesään takaa ja näin Rosmariinipenun kurkistamaan pesään ei taakse vaan pesään! Päästin tahtomattani huvituneen mrrau naurahduksen, mutta siskoni oli kuullut sen joten hän löysi minut nopeasti. Siskoni naurahti ja sanoi että oli nyt hänen vuoronsa mennä piiloon. Vinkaisin turhautuneena ja kysyin haluaisiko Rosmariinipentu tulla mukaani klaaninvanhimpien pesään. Sisareni kaalisti päätän ja nyökkäsi. He voivat kertoa meille vaikka tarinan! Vilkuilin ympärilleni kunnes huomasin kauniin Naaras kissan jolta kysyä missä klaanin vanhempien pesä oli.
"Hei, missä on klaaninvanhimpien pesä?" Kysyin hymyillen. Naaras vilkaisi minua ja naurahti, sitten hän näytti hänälään suuntaa.
"Tuolla", naaras vastasi heilauten häntänsä pesään suuntaan. Kittin ja lähdin siihen suuntaan minkä naaras oli näyttänyt. Huomasin Valkean naaraan, jonka turkilla oli vaaleanruskeita ja mustia kilpikonnalaikkuja. Silmät olivat harmaansiniset. Menin lähemmäs naarasta ja kysyin oliko hän klaaninvanhin. Naaras nyökkäsi ja sanoi nimensä olevan hämypilvi.
*Oho, itse henkäystähden emo! Hänen täytyy olla todella vanha!* ajattelin. Vilkuilin naaran siniharmaaisiin silmiin ja kysyin voisiko Naaras kertoa meille jonkun tarinan.
"Kai minä voin jotain kertoa, mistä haluaisit kuulla?" Hämypilvi myöntyi. Jäin hetkeksi miettimään kunnes kysyin voisiko hän kertoa jonkun tarinan henkäystähden pentu- tai oppilasajasta? Naaraa nyökkäsi, asetui mukavampaan asentoon ja alkoi kertomaan henkäystähden oppilasaikaan. Silmäni laajenivat utelijaisuudesta kuuntelin joka hetki näin tarinan jokaisen kohdan silmieni edessä siis minä kuvittelin ne tapahtumat mielessäni! Lopulta hämypilvi lopeti ja naukaisi lähtevänsä syömään ja sitten lepäämään, tiesin mitä se tarkoitti se tarkoitti sitä että minun ja Rosmariinipenun pitäisi mennä keksimään jotain muuta tekemistä... katsahdin ylös taivaalle ja tajusin että oli jo myöhä, kuulin kun höyhenhalla huuteli meille että meidän pitäisi tulla nukkumaan. Tassutimme höyhenhallan luo unisina, kun olimme maakualusillame niin me nukahdimme hetkessä.

Aukaisin silmäni nälissääni keskellä yötä, kuuntelin hetken Rosmariinipenun tuhinaa kunnes nousin yrittäen olla herättämättä siskoani ja käänyin höyhenhallaa päin.
"Emo, minulla on nälkä voisitko hakea vähän ruokaa?" Kysyin nälkäisenä. Emo heräsi unen pöperössä ja mumisi jotain myöntävä ennen kuin nukahti uudestaan! Herättin emon uudestaan ja pyysin että hän tulisi muukani hakemaan ruokaa. lopulta höyhenhalla heräsi täysin ja naukaisi lähtevänsä hakemaan ruokaa ja että minun pitäisi jäädä sisareni luokse, katselin emoa närkästynenää koska olisin itse halunnut hakea ja valita riistan! mutta minä myönönyin ja jäin pesään. Kun höyhenhalla oli mennyt niin minä herätin Rosmariinipenun ja kerroin että emo on hakemassa meille ruokaa! Rosmariinipentu heräsi hetkessä täysin ja kysyi mikä saaliseläin se on? Minä en tiennyt joten kohauttin lapojani. Lopulta emo palasi Pulskan hiiren kanssa jonka saamme syödä yhdessä. emo tiputti hiiren maahan ja minä aloin syömään omaa osuutan, kun olimme syöneet niin minä menin leikimään sammalpallolla pesään reunalle mutta sammal kimposi seinästä ja osui Rosmariinipentuun ja samalla sain sisareni häirintymään... Hän nousi ylös närkästynyt näköisenä ja sitten hän tassuti luokseni.
"Mennään ulos leikkimään vaikka soturia ja hiirtä", Rosmariinipentu ehdoti. Nyökkäsin ja myönyin myös siihen että olisin ensin hiiri. Kun lähdin juoksemaan huomasin että Rosmariinipenulla oli etuja sillä hän oli minua suurempi, voimakaampi ja nopeampi, mutta minäpä olin vikellä ja kestävä sekä Nokela! Keksin piiloutua soturien pesään taakse Rosmariinipentu oli huomannut minun menen oppilaiden pesään taakse mutta sieltä minä livahdin oitis soturienpesään taakse! Lopulta Rosmariinipentu luovuti ja minä tulin pois piilostani kehräten.
"Leikkitäisinkö Nyt lisää vai mennäänkö kinuamaan että joku oppilas opettaisi meille pari taisteluliikettä vai mennäänkö kinuamaan että joku klaaninvanhin kertoisi jonkun tarinan?" Päästin oikean kysely tulvan. Rosmariinipentu naurahti ja suostui siihen että menisimme kinuamaan joltakulta oppilaltaa että hän näyttäisi meille pari taisteluliikettä! Hymyilin ja lähdin oppilaiden pesää päin Rosmariinipentu perässäni. Etsiskelin hetkisen sitä mukavaa oppilasta joka oli opettanut minulle pari taisteluliikettä viimeksi, huomasin kollin oppilaiden pesään edessä tekemässä jotain. Aloin hiipimään kollia päin ja näyttin hänälläni merkkin siskolleni. Rosmariinipentu nyökkäsi ja painautui vaanimisasenon ja alkoi hiipimään perässäni kollia päin. Huomasin mitä kolli oli tekemässä sitä mihin hän oli niin upoutuneena, hän söi Pulskaa oravaa vaikkakin se olikin jo miltei syöty... Mutta heti syötyään hän oli jolkutanut pois hakemaan sammalta.
*Maakualusten vaihtamiseen?* Kysyin hölmistyneenä itseltäni. Yhtäkkiä kuulin äänen takanani, käännyin ja huomasin lumenvalkean kollin ruskeilla raidoilla ja jään-sinisillä silmillä... Kolli katseli meitä hetkiseen ja lopulta kysyi mitä me teimme. Vastasin että etsimme oppilasta joka voisi opettaa meille pari taisteluliikettä. Kolli nyökkäsi ja ehdoti että hän voisi opettaa, ja sen jälkeen hän kertoi nimenssä olevan Syöksytassu. Syöksytassu tassiti lähemmäs kysyvä ilme kasvoillaan. Käännyin kysyvästi Rosmariinipentua päin ja kysyin voisiko kolli opetaa taisteluliikeitä meille, Rosmariinipentu huokaisi ja nyökkäsi. Käännyin taas katoamaan kollia ja olin avaamassa suuni mutta Syöksytassu keskeytti minut.
"No, minkä liikeen haluaisitte oppia?" Syöksytassu kysyi.
"Ei me tiedetä, opettaa nyt vain joku", huomautin. Syöksytassu nyökkäsi ja ehdoti että voisi opettaa meille liikeen nimeltä Kyyristy ja kieri. Nyökkäsin innokasti ja katselin kuinka Syöksytassu Kyyristyi vasteen maata, kierähti sivuttain ja loikkasi nopeasti takaisin jaloilleen.
"Teidän kanataa ajatella että joku syöksyy teitä päin niin sitten on helpompi tehdä tämä liike", Syöksytassu huomauti. Päätin kokeilla ja aivan ensimmäiseksi ajatellin mielessäni Kissan joka syöksyi minua päin ja heti kyyristyin maata hipoen, kierähdin sivuttain ja loikkasin miltein viirhetömästi takaisin jaloilleeni. Rosmariinipentu pääti itsekin koittaa liikettä ja se meni hyvin jopa paremmin kuin minulla... Käännyin ja kysyin voisiko Syöksytassu opetaa lisää liikeitää mutta oppilas vastasi että hänen pitäisi mennä saalistamaan mestarinsa tummasielun kanssa. Minua harmitti mutta päätin taisteluliikeiden opetemisen kinuamisen siiaan tutustua joihinkin uusiin kissoihin vaikka siihen kolliin joka nukui samassa pesässä meidän kanssamme, miettin että kollin nimi taisi olla lepakkopentu...? Huomasin kollin tummanharmaan turkkin valkoisilla ja mustilla kuvioilla.
"Hei, lepakkopentu olihan se muuten sinun nimesi? Joka tapauksessa minun nimeni on Kamomillapentu ja tuossa on sisareni Rosmariinipentu", hymyilin ja näytin hänälläni Rosmariinipenun suuntaan.
"Joo olen. Mitä haluatte?" Lepakkopentu vastasi töykeästi.
"Halusin vain tutustua..." Naukaisin närkästyneenä.
"Ihan sama jätä minut rauhaan." Lepakkopentu tiuskaisi. Katsahdin häntä närkästynyt ilme kasvoillaani ja tassutin Rosmariinipentu vierelläni leikkimään sammalpalloa.
//Rosmy? :>

Maistelin ilmaa ympärilläni ja availin sitten pikku hiljaa silmiäni. Olin avannut silmäni ensikerran jo aikoja sitten mutta joka kerta, kun avasin ne taas oli kaikkea uutta nähtävää ja ihmeteltävää. Kierähdin selälleni hiukan kömpelösti ja tuijottelin sivulleni kohti pentutarhan uloskäyntiä kohti. Sen jäkäläverhon pienistä raoista tulvi valoa lattialle. Katselin, kun jäkäläverho heilahteli vienon tuulen mukana ja valopilkut tanssivat maassa. Hetkisen päästä tylsistyin ja käännyin emon vatsaa kohti. Siirsin katseeni emon naamaan ja tarkastelin tuon piirteitä. Yhtäkkiä emon silmät avautuivat. Hän käänsi väsyneen sinisen katseensa minuun. Tapitin häntä suurin kiinnostunein silmin. Emon valkoinen turkki oli aivan erilainen, kuin Rosmariinipennun. Sisaren turkki oli vaalean oranssi ja raidallinen. Sen lisäksi siinä oli vielä pieniä kiharoita. Höyhenhallan turkki taas oli valkoinen ja pehmeä. En tiennyt minkä näköinen itse olin. Olisin halunnut nähdä itseni jostain. Näin vaan tassuni ja jos oikein kurotin näin selkäni mutta sitä en uskaltanut yrittää. Selkäni voisi vaikka mennä rikki!
“Miltä minä näytän?” kysyin, kun Höyhehnhallan katse kohdistui minuun. Emo näytti hieman hämmästyvän mutta mietiskeli hetken.
“Sinulla on harmaa raidallinen turkki ja siniset silmät. Miten niin?” hän vastasi. Mietin hetken. Sain kuvitelman koottua päähäni. Kaunis harmaa raidallinen kissa siis ja tietysti kauniit siniset silmät. Olin tosi ylpeä.
“Kiitos. Sinullakin on siniset silmät. Ovatkohan ne saman sävyiset kuin minun?” kysyin. En edes odottanut vastausta vaan nuolaisin rintaani. Harmaat karvat olivat sotkussa nukkumisen jäljiltä.
“Näytät tosi paljon isältäsi”, emon nauku yllätti minut. Nostin pääni ja katsahdin häneen. Olin nähnyt isäni kerran mutta hän oli nyt Eloklaanin leirissä vartioimassa heitä. En tiennyt siitä paljoakaan mutta epälin, että Eloklaanin kissat yrittivät tappaa meidät kaikki joten heidät oli saatava kuriin ennen kuin he pääsisivät tekemään pahojaan.
“Voinko mennä ulos leikkimään?” kysyin ja vilkaisin jäkäläverhon suuntaan. En ollut nähnyt koko leiriä vielä kunnolla mutta haluaisin nähdä sen. Pieniltä vilauksilta jäkäläverhon takaa leiri näytti suurelta.
“Katsotaan sitten, kun Kamomillapentu herää”, Höyhenhalla vastasi rauhallisesti. Hänen äänenpainonsa oli vakaa ja lempeä. Minua kuitenkin ärsytti etten saanut mennä. Vaikka rakastinkin siskoani juuri nyt minulla oli tylsää ja halusin tehdä jotain kivaa.
“Ihan totta. Miksi en voisi?” naukaisin ärsyyntyneenä ja tuhahdin.
“Hyss! Voit vaikka mennä katsomaan onko Mäntyviiksi hereillä mutta anna sisaresi nukkua tai et pääse ollenkaan ulos tänään”, emon ääni oli käskevä joten päätin totella. En halunnut evätä mahdollisuuksiani päästä ulos. Nousin ylös ja tassutin toista makuusijaa kohti. Tiesin ikikuningattaren nukkuvan siellä. Hän oli leikkinyt minun ja Kamomillapennun kanssa sammalpallolla, kun Höyhenhalla oli halunnut olla yksin. Emo oli paljon yksinään eikä vaikuttanut pitävän muiden kuin vain ystävänsä Kärppämyrskyn seurasta. Ymmärsin häntä. Muut kissat olivat joskus tosi rasittavia! Varsinkin, jos he eivät antaneet tehdä mitä halusi. Pyh! Miksen vain voinut mennä ulos? Ihan typerää. Lampsin Mäntyviiksen makuusijaa kohti. Kuningatar näytti olevan umpiunessa. Huokaisin ja käännyin pois. Kompuroin vielä vähän käpälilläni, sillä en ollut vielä ihan oppinut hallitsemaan raajojani, joten miltei kompastuin mutta, kun saavutin taas tasapainoni jatkoin matkaa. Tassutin pentutarhan reunamalle ja tungin käpäläni niin lähelle kivistä seinää, kun vain sain. Kaivoin pienin sulavin liikkein kylmähköä maata. En tiennyt mitä olin tekemässä mutta se tuntui jollain tavalla emoa vastaan kapinoinnilta, joten jatkoin kaivamista tarmokkaasti. Pian kolo oli jo niin syvä etten ylettänyt kaivamaan enempää. Käpäläni olivat aivan mullassa. Liattuani turkkini oikein kunnolla multaan tassutin takasin makuusijallemme. Emo oli taas unessa. Ihan typerää! Huokaisin ja lysähdin istumaan mutaisena ja ärsyyntyneenä.

Oppilas viskasi pienen sammaltupon Lepakkopennun naamalle ja se oli jo ensimmäinen virhe Lepakkopennun mielessä. Tämän jälkeen oppilas vielä sanoi tummanharmaan pennunkin joutuvan tekemään samoja tehtäviä kasvaessaan ja samalla haukkui tätä selkeästi lyhytkasvuiseksi. Lepakkopentupa siitä kimmastuikin. Pieni kolli siristeli silmiään ja irvisteli vanhemmalle kissalle. Tämä ei näyttänyt hänen peloitteluistaan välittävän. Lepakkopentua nyppi tämän käytös ja hän pujahti sisään pentutarhaan juuri ennen Salamatassua. Oppilas tuli sammalineensa sisään ja Lepakkopentu loikkasi tämän selkään.
“Senkin kapinen kirppuläjä! Kukaan ei sano minua pieneksi! Kun minusta tulee suurin soturi, mitä Kuolonklaanissa on koskaan nähty tulet katumaan sanojasi.
Pienen pörröisen kollin sanat eivät tuntuneet pelottavan toista kissaa ja valkea oppilas vain viskasi hänet pois selästään pienellä ravistuksella. Lepakkopennun tömähtäessä maahan hän yritti esittää tässä välissä sitä viatonta. Kolli koetti parhaansa saada Salamatassu kärsimään sanoistaan.
“Auts! Enhän minä tehnyt mitään halusin vain leikkiä”, Lepakkopentu valitti pienen pennun vastenmielisellä ja kirkkaalla äänellä. “Sinä varmasti mursit pienet hentoiset tassuni. Joudun varmaan parantajalle moneksi kuusi”, kolli liioitteli avoimesti suurella mitalla juuri tapahtunutta eikä välittänyt kaikkien pesässä oleskelevien kissojen katseita.

//salama?

Salamatassu oli laitettu hanttihommiin. Sähkötuho oli harjoitusten jälkeen komentanut hänet auttamaan pentutarhalla, mihin nuori kolli oli pitkin hampain ja happamin ilmein suostunut. Tietysti Salamatassu ymmärsi, että klaanin askareet kuuluivat soturikoulutukseen ja hänen velvollisuuksiinsa oppilaana, mutta se ei tarkoittanut, että hänen täytyisi pitää niistä. Kaikista mieluiten Salamatassu olisi käyttänyt tämän ajan taisteluharjoitteluun. Sitä paitsi se olisi varmasti ollut klaanille hyödyllisempää, Kuolonklaani tarvitsi hänen kaltaisiaan lahjakkaita sotureita! Tällaiset tehtävät olisi hyvin voinut laittaa muiden oppilaiden niskoille.
Salamatassu ei kuitenkaan halunnut tulla tunnetuksi valittajana, joten nyt hän siirteli sammalia paikasta toiseen mukisematta. Mäntyviiksi oli toivonut saavansa tuoretta sammalta petiinsä tallaantuneiden ja kuivuneiden tilalle, ja kukapa Salamatassu olisi kieltäytymään kuningattaren pyynnöstä. Nyt kun oli viherlehti, sammalta onneksi löytyi helposti vähänkin matkan päästä. Salamatassu oli parhaillaan kiikuttamassa vinoa pinoa kosteita kasveja tarhalle, kun joku kirmasi hänen luoksensa. Valkoinen kollioppilas tunnisti tulijan Lepakkopennuksi. Hän ei mokomaa tuntenut, mutta kuulemansa mukaan pikkuruinen kollipentu ei ollut mikään herttaisin tapaus. Huhut osoittautuvat nopeasti toteen, kun pentu nauroi Salamatassulle annetulle tehtävälle. Oppilas pyöräytti silmiään ja odottamatta nakkasi sammaltukon Lepakkopennun naamaan.
"Samat velvollisuudet odottavat sinua, kunhan kasvat tarpeeksi", hän tokaisi virnistäen. "Iältäsi, siis. Kooltasi jäät varmasti pikkuruiseksi."

//Lepa?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli havahtunut hereille painajaisunesta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku meistä kolmessa näki riipiviä unia lähimmäisistämme ja heräsi unesta huutaen. Kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä, mutta Tähtiklaanin kiitos emme olleet saaneet unistamme rangaistusta.
En ollut enää lainkaan varma, miten kauan olimme maanneet tässä tunkkaisessa loukossa. Tiesin vain sen, että ilman Liljatuulta ja Leimusilmää minä en olisi selvinnyt. Parantajakissojen läsnäolo sai oloni edes ihieman luottavaisemmaksi tulevaisuuden suhteen. Jos olisin ollut yksin, olisin takuulla menettänyt ennemmin tai myöhemmin järkeni lopullisesti.
Rintaani puristi taas, kun ajatukseni liikahtivat tahtomattani kohti Eloklaania ja sodan tapahtumia. En tiennyt mitä klaanitovereilleni oli näiden kuiden aikana tapahtunut, mutta uskoin ja toivoin heidän olevan elossa. Henkäystähti oli antanut sanansa minulle, ja minä luotin raidalliseen kolliin. Hän pitäisi kyllä eloklaanilaiset hengissä ja se olisi kaikkein tärkeintä.
Raskas huokaus tunkeutui ulos suustani, kun ajatukseni siirtyivät Minttuliekkiin ja kaikkiin kuolleisiin eloklaanilaisiin. Oli vaikeaa uskoa, että Minttuliekki todella oli poissa. Minun rakas, kaunis Minttuliekkini. Ajatuskin punaturkkisen soturin tummanpuhuvista silmistä ja kaikista yhdessä viettämistämme hetkistä sai minut surulliseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miten Kortepentu pärjäsi ilman emoaan tai isäänsä. Kun viimeisen kerran olin nähnyt pienen poikani, hän oli maannut onnettomana kuolonklaanilaissotureiden jalkojen juuressa ja miukunut apua, yrittäen etsiä emonsa turvaa sitä löytämättä. Halusin luottaa siihen, että Tähtiklaani huolehti kyllä jokaisesta klaanitoveristani. Kaiken järjen mukaan Kimalaistoive oli ottanut Kortepennun hellään hoivaansa ja huolehti pienokaisesta nyt.
"Mitä sinä mietit?" Liljatuuli kysyi rauhallisella äänellä ja katsoi minua myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
"Kortepentua ja Minttuliekkiä, oikeastaan jokaikistä eloklaanilaista", naukaisin vaimealla äänellä ja kohtasin sisareni meripihkaisen katseen.
"Kortepentu ja muut pärjäävät kyllä. Eloklaanilaiset ovat vahvoja, he kestävät mitä vain. Me tapaamme Minttuliekinkin sitten, kun sen aika on. Hän odottaa meitä esi-isiemme luona", tummanharmaa naaraskissa vakuutti päätään vienosti nyökytellen. Kuulosti siltä, että parantaja yritti vakuutella myös itseään.
"Niin", ääneni muuttui hieman kevyemmäksi. Halusin uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka viime ajat olivat olleet synkät, uskoin paremman tulevaisuuden olevan vielä edessä. Me selviäisimme tästä aivan kuten kaikesta muustakin, ja jonain päivänä saisimme taas nähdä Eloklaanin kukoistavan.
Katseeni kääntyi Liljatuulesta Leimusilmään. Mustavalkea kolli oli kääntänyt katseensa kohti onkalon uloskäyntiä. Parantajaoppilas näytti surkealta.
"Emme saa vajota synkkyyteen", yritin kuulostaa kannustavammalta osoittaessani tokaisuni Leimusilmälle. Kollikissa käänsi kysyvästi katseensa minun suuntaani.
"Tämä ei ole ikuista, me selviämme tästä kyllä, mutta meidän on pysyttävä vahvoina ja ajateltava positiivisesti", yritin valaa toivoa klaanitoverihini. Uskoin itse tämän olevan vain väliaikaista ja toivoin kahden muunkin kissan uskovan siihen. Se piti minut pinnalla, jotta en vajoaisi syviin vesiin ja luopuisi itsestäni.

//Leimu?

Sulkavirta istuskeli tylsistyneenä vartiointipaikalla Kylmäliekin ja Hohtosulan kanssa. Harmaanruskea naaras oli määrätty vartioimaan panttivankeja taas kerran, eikä tehtävä ollut Sulkavirran suosikkeja. Hänen ajatuksensa karkailivat koko ajan ympäristön tarkkailemisesta Lokkitassuun. Soturi ikävöi poikaansa niin paljon, että valkoharmaata kollia ajatellessa naaraskissan rintaa puristi. Vaikka hän olikin ylpeä ja kiitollinen siitä, että päällikkö luotti Lokkitassuun määrätessään kollin niin tärkeään tehtävään, Sulkavirtaa suretti. Aluksi ajatus siitä, ettei hän saanut nähdä joka päivä poikaansa, oli ollut ylitsepääsemättömän vaikea. Naaras oli valvonut öitä ja miettinyt poikaansa, mutta lopulta kuiden kuluessa Sulkavirran mieli oli tasoittunut. Hän ikävöi edelleen Lokkitassua, mutta kykeni elämään ikävänsä kanssa. Pimeyden Metsälle kiitos, poika sentään vieraili klaanissa aika ajoin...
Naaras yritti työntää poikansa poissa mielestään ja keskittyä eteensä avautuvaan metsämaisemaan. Viherlehti oli saapunut ja metsä oli kauneimmillaan. Mesitähti, Liljatuuli ja Leimusilmä oli vangittu melko lähelle leiriä, kyllin suojaisaan paikkaan. Sulkavirran tehtävänä oli varmistaa, etteivät viholliset pääsisi karkuun ja ettei kukaan yrittäisi pelastaa heitä. Salaa mielessään naaras kiitti esi-isiään siitä, että tavallisesti hiljainen Kylmäliekki avasi suunsa ja aloitti keskustelun. Hiljaisuus rikkoutui ja Sulkavirta sai muuta ajateltavaa.
“Kaipaatko sinä Lokkitassua? Tilanne on meille kaikille kummallinen, mutta sympatiani on kyllä täysin teidän puolellanne, keiden läheinen kissa on määrätty Eloklaaniin vahtiin", Kylmäliekin puheenaihe ei ollut Sulkavirralle mieleisin, mutta hän päätti vastata siitä huolimatta ja yrittää sitten kääntää puheenaiheen toisaalle.
"Tietysti kaipaan", naaras vastasi turhan kipakasti, mutta jatkoi sitten rauhallisemmin, "olen kuitenkin tottunut jo siihen, ettei Lokkitassu elä Kuolonklaanin leirissä. Se oli vaikeaa, mutta onneksi näen häntä vielä."
Kylmäliekki kuunteli kärsivällisesti ja nyökäytti päätään. Sulkavirta kiinnitti huomionsa kollin aiempiin sanoihin. Kylmäliekki oli sanonut 'teidän puolellanne', vaikka aivan samalla tavalla hänen veljensä Jääviilto oli määrätty elämään Eloklaanin leiriin. Sulkavirta arveli, ettei harmaaturkkinen kolli pitänyt veljeään niin läheisenä itselleen. Jääviilto oli karmea kissa, jonka poissaolon huomasi takuulla jokainen kuolonklaanilainen. Sulkavirta oli varma, ettei kukaan kuitenkaan kaivannut punaturkkista öykkäriä heidän leiriinsä.
"Sinä et taida kamalasti ikävöidä Jääviiltoa?" Sulkavirta esitti kysymyksen sen kummempia ajattelematta. Vasta jälkikäteen naaras tajusi, että mikäli Kylmäliekki kaipasikin veljeään, saattaisi hän loukkaantua raidallisen soturin tökeröstä kysymyksestä.

//Kylmä?

Höyhenhalla: 48kp! -

Tuhkajuova: 10kp -

Pyräkkäpiru: 15kp -

Susitassu: 23kp! -

Varissulka: 11kp -

Kaamoskukka: 10kp -

Lepakkopentu: 3kp - Pentuna 4/4 tarinaa kirjoitettu!

Aaltosalama: 9kp -

Untuvatassu: 15kp - HOX! Sodan jälkeen tehtiin 2kk aikahyppy kissojen ajassa. Kannattaa perehtyä asiaan blogista löytyvän postauksen avulla! Mikäli klaanin tapahtumia ja blogia ei seuraa jatkossa tarkemmin ja tarinat ovat siitä syystä väärässä ajassa/sisältävät virheellistä tietoa, lähtee kyseisistä tarinoista 50% kokemuspisteistä.

Nuppujuova: 5kp - HOX! Sodan jälkeen tehtiin 2kk aikahyppy kissojen ajassa. Kannattaa perehtyä asiaan blogista löytyvän postauksen avulla! Mikäli klaanin tapahtumia ja blogia ei seuraa jatkossa tarkemmin ja tarinat ovat siitä syystä väärässä ajassa/sisältävät virheellistä tietoa, lähtee kyseisistä tarinoista 50% kokemuspisteistä.

Hilleritassu: 5kp -

Kylmäliekki: 8kp -

Istuin leirin laitamalla tuijotellen kaukaisuuteen. Ajatukseni harhailivat hiukan missä sattui. Tiineyteni oli edennyt tosi paljon vaikka tuntuikin, että olin tajunnut sen vasta ihan hetki sitten. Ehkä olin vain tulossa vanhaksi. Huokaisin ja katsahdin leirin sisäänkäyntiä. Haistoin tutun tuoksun ja saman aikaisesti innostus ja pieni kauhu nousi sisälläni. Nielaisin ahdistuksen ja kauhun alas ja toivoin, että voisin nyt kohdata kumppanini ystävällismielisesti. Leppävarjon korvat nousivat pystyyn innostuneesti ja hän jolkotti luokseni.
“Hei! Miten sinulla on mennyt? Haluan kuulla kaiken. On ollut kauhea ikävä”, kolli höpötti. Hän jatkoi pölpöttämistään hetken omista kuulumisistaan mutta en pystynyt keskittymään sanoihin saatika lauseisiin.
“Leppävarjo”, sanoin voimakkaasti. Kumppanini ei selvästi ollut enää vihainen riidastamme.
“Haluan pyytää anteeksi. Käyttäydyin tosi typerästi”, nau’uin ystävällisellä ja rauhallisella äänenpainollani.
“Ei se mitään. Olen itsekkin pahoilani”, Leppävarjo sanoi itsekkin rauhoittuen hiukan.
“Minulla on mennyt ihan hyvin mutta on uutisia”, kerroin. Tunsin kuinka ahdistus sisälläni kasvoi kuin mahassani olisi ollut pallo, joka oli poksahtamaisillaan. Hengähdin rauhallisesti ennen kuin katsoin taas kollia suoraan silmiin.
“Mitä? Oletko kunnossa?” Leppävarjo sanoi hieman huolestuneesti. Hänen mielialansa tuntuivat vaihtelevan aikalailla. Toivoin, että hän ottaisi tämän asian nyt hyvin.
“Odotan pentuja”, lausahdin nopeasti. Nyt se oli siis sanottu! Ahdistuspallo tuntui hellittävän hiukan mutta tarvitsisin aikaa yksin ennen kuin se katoaisi kokonaan.
“Voi ihanaa! Ne ovat minun, ovathan? Minusta tulee siis isä”, Leppävarjo jatkoi taas höpöttelyään. Nyökyttelin. Ilo kasvoi sisälläni ahdistuksen tilalle. Ehkä me selviäisimme tästä.

Leppävarjo oli taas lähtenyt takaisin Eloklaaniin neljännen vierailunsa jälkeen siitä, kun kerroin tiineydestäni. Vietin kuitenkin entistä enemmän aikaa Kärppämyrskyn kanssa. Tästä oli tullut tärkeä ystävä ja olimme lähentyneet nopeasti näiden kuiden aikana. Voisin jopa kutsua häntä parhaaksi ystäväkseni mutta kunnioittaen Huomenkyyhkyn rakasta muistoa en halunnut. Pakenemissuunitelmani oli edennyt ja nyt olin päättänyt, että synnyttäisin pennut klaaniin ja lähtisin ennen kuin ne avaisivat silmänsä niin Jupiterin luo. En aikonut kertoa suunnitelmistani muille kuin Kärppämyrskylle, joka tosiaan jo tiesi kaiken. Toivoin ettei Leppävarjo ikävöisi minua ihan liikaa ja toivon mukaan saisin karattua klaanista jäämättä kiinni. Kaiken päälle tämä oli vain lisää stressattavaa, joten Kärppämysrkyn seura todella tuli tarpeeseen. Olimme myös sopineet, että hän katsoisi hiukan pentujeni perään karattuani. Jos en pääsisi karkaamaan, en tiedä mitä tekisin. Ehkä voisin jotenkin saada kuoleman rangaistuksen mutta täällä en enää halunnut elää. Täällä oli liika huonoja muistoja.
“Höyhenhalla?” Kärppämyrskyn ääni herätti minut ajatuksistani.
“Ai hei”, sanoin ja käänsin katseeni Kärppämyrskyn sinisiin silmiin. Olin jo muuttanut pentutarhalle, koska suuri vatsa hidasti normaaleja askareitani jo aivan liiaksi.
“Oletko kunnossa? Vaikutit… oudolle”, Kärppämyrskyn hiljainen utuinen ääni rauhoitti minua niin ihanalla tavalla. Hymyilin hiukan.
“Olen. Vaivuin vain taas ajatuksiini”, kerroin ja katsoin käpäliäni. Jos totta puhuttiin minua jännitti karkaamissuunnitelman toteuttaminen mutta vieläkin sitä enemmän minua stressasi synnytys. Muistin kaiken sen kivun ja muun, minkä olin kokenut viime synnytyksessäni ja mieluummin olisin ollut kokematta sitä uudestaan.
“Sinua jännittää synnytys, eikö?” Kärppämyrskyn hiljainen ääni oli nyt lempeämpi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hyvin se menee. Olet tehnyt sen ennenkin ja muut naaraat monen monta kertaa ennen sinua. Mukaan lukien sinun emosi ja minunkin emoni ja kaikkien emot”, naaras rauhoitteli. Hän oli sanonut, ettei itse haluaisi hankkia pentuja mutta katsoisi pentujeni perään mielellään. Olin niin onnekas, kun minulla oli hänet.

Makasin huohottaen makuusijallani pentutarhassa. Kärppämyrsky oli kumartuneena pääni viereen ja tarjosi sammalta, joka oli upotettu veteen, jotta voisin juoda. Synnytykseni oli käynnistynyt aurinkohuipun aikaan. Se oli sattunut aikaan, kun Leppävarjo oli tulossa näinä päivinä vierailulle. Litkin vettä sammalesta, kunnes tuli aika ponnistaa taas. Kipu valtasi minut ja rääkäisin ärtyneenä.
“Ensimmäinen pentu”, Hehkuaskel naukui hellästi ja laski pennun vatsani viereen. Vilkaisin pikkuista. Sillä oli harmaa tabbykuvio turkillaan aivan kuin isällään. En ehtinyt tarkastella naaraspentua sen enempää, kun uusi supistus värisytti jo kehoani.

Energiani oli lopussa enkä olisi jaksanut enää kauaa mutta onneksi toinen (ja viimeinen) pentu liukui pian pesän lattialle. Toisen pennun turkki oli vaalean oranssi ja erotin siinä pientä tabbykuviota. Nyt molemmat tyttäristäni imivät maitoa vatsani suojissa. Vedin häntäni kaksikon suojaksi ja lepuutin päätäni käpälilläni. Hehkuaskel oli lähtenyt tutkittuaan pennut mutta Kärppämyrsky oli saanut jäädä pitämään meitä silmällä aivan hetkeksi. Ihan pienen hetken kaduin pakenemissuunnitelmiani mutta sitten palasin todellisuuteen. En halunnut vaipua unelmiini ja unohtaa todellista maailmaa ja sen kurjuuksia. Huokaisin. Koitin sulkea silmäni ja nukahtaa mutta sain odotella pitkään ennen kuin uni tuli vihdoin.

Leppävarjo oli vihdoin päässyt taas vapaapäivällään luokseni. Olin synnyttänyt pennut jo vähän alle neljäsosa kuu sitten ja olin jokaikinen päviä odottanut kumppaniani tulvaksi. Hän oli parhaillaan tapaamassa muita pentutarhan ulkopuolella mutta tulisi varmaankin pian luokseni. Vaivuin taas ajatuksiini. Jokainen ajatukseni oli nyt uhrattu karkaamiselle. Sain hetken odotella ja ajatella rauhassa.
“Höyhenhalla!” Leppävarjo herätti minut ajatuksistani juuri samanlailla, kun Kärppämyrskyllä oli tapana tehdä.
“Hei”, naukaisin ja käännyin heti tarkastamaan pentuni ennen kuin käänsin katseeni kumppaniini.
“Tässä ovat tyttäresi”, kerroin ja kosketin pentujen päitä nenälläni. Olin ehtinyt nimetä heidät, joten halusin heti kertoa nimet heti.
“Harmaaraidallinen on Rosmariinipentu ja syntyi ensimmäisenä ja tämä toinen tässä on Kamomillapentu”, kerroin ja toivoin, että kolli hyväksyisi nimet. Minusta ne olivat kauniit.
“Ihanat nimet”, Leppävarjo sanoi ja jatkoi höpöttelyään hetken.
“Hei, voisitko katsoa heitä hetken, jos käyn vähän ulkona?” kysyin ja katsahdin pentutarhan uloskäyntiä.
“Mikäs siinä”, Leppävarjo sanoi. Nousin ja poistuin pesästä. Kuulin Leppävarjon höpöttelevän takanani pennuille vaikka ja mistä. Etsisin kuitenkin nyt vain Kärppämyrskyn käpäliini.
“Höyhenhalla?” kuulin vierestäni, kun olin juuri kääntynyt toiseen suuntaan etsiäkseni ystäväni.
“Kärppämyrsky. Mennään kävelylle. Nyt”, sanoin kireästi. Minun pitäisi karata nyt en voisi odottaa enään. Sitä paitsi, jos karkaisin sen jälkeen, kun olimme olleet kahden Kärppämyrskyn kanssa hän voisi kertoa minun kuolleen.
“Selvä”, Kärppämyrsky myöntyi hieman hämmästyneenä. Hän seurasi minua metsään. Kokopäivän ilma oli muuttunut vain painostavammaksi, joten oli tietysti vain ajan kysymys milloin alkaisi sataa. Taivaalla jyrähti ja pilvet tuntuivat halkeavan yllämme, kun sade alkoi. Olimme ihan silmänräpäyksissä litimärkiä kumpainenkin.
“Haluan lähteä nyt”, sanoin ja käännyin katsomaan vierelläni tarponutta naarasta. Sade oli niin tiheää, että juuri ja juuri näin hänet. Taivaalla jyrähti taas ja sydämeni tykytti yhä kovemmin.
“En tiedä onko se hyvä idea. Tällä säällä”, Kärppämyrsky naukui ja katsahti taivaalle. Hän sai kuitenkin pian katua tekoaan sillä pisarat osuivat häntä silmiin ja nenään ja pian hän pärski niitä pois suustaankin.
“Käänny takaisin ja kerro minun kuolleen, jooko”, anelin. En voisi odottaa pidempään ja vesisade ainakin estäisi sen, että minun perääni lähdettäisiin välittömästi.
“En voi antaa sinun mennä”, Kärppämyrsky sanoi tiukasti. En ollut koskaan ennen kuullut tuollaista äänensävyä ystävältäni. Käännyin katsomaan reittiäni. Minun olisi mahdoton päästä edes rajan yli tässä sateessa ja ukkosessa.
“Sateen jälkeen sitten”, sanoin. Olin niin suunnattoman pettynyt. Halusin lähteä ja mitä pikemmin sen parempi.
“Mennään takaisin ennen kuin vilustut”, Kärppämyrsky sanoi ja kuljimme rinnakkain takaisin leiriin.

Karkaamisyritykseni - epäonnistuneen sellaisen - jälkeen olin nukkunut pitkään päivällä. Tarpominen sateessa edes takaisin oli väsyttänyt minua aivan tarpeettomasti. Leppävarjo oli taas lähtenyt Eloklaaniin. En jaksanut enää. Halusin pois mutta en kai voinut muutakaan kuin olla täällä ja kärsiä.

Rosmariinipennun ja Kamomillapennun silmät olivat auenneet aamulla. Kaksikko oli tutkinut makuusijaa möyrien ajoittain toistensa päällä ja taas sammalilla. Katsoin aivan isänsä näköiseen Rosmariinipentuun. Hänellä oli minun silmäni - vaalean siniset. Ne olivat hyvin kauniit vaikka en kokenut omia silmiäni erityisen kauniiksi. Kamomillapennulla taas oli myös tabbykuviointi mutta tuon luppakorva - jollainen myös minulla oli - teki hänestä erityisen. Rosmariinipennun häntä oli vääntynyt tietystä kohtaa mutta se sai hänetkin erottumaan.
“Emo?” Rosmariinipennun ääni oli vaimea, kun hän kuiskasi sanan. Sydämeni lämpeni pennulle välittömästi mutta en voisi jäädä. Muistutin itseäni, joka hetki siitä, että minun oli lähdettävä.
“Mitä kultaseni?” kysyin hiljaa ja lempeästi kehräten. Naaraspentu oli minun oma pentuni - ikioma pentuni. Kun lähtisin, hänestä tulisi emoton. En voinut sille mitään. Minun oli pakko mennä aivan pakko.
“Olet kaunis”, pennun vinkaisu oli niin hellyyttävä, että minun oli pakotettava itseni ajattelemaan lähtöä. Lähtisin pois. En näkisi näiden pentujen kasvua suuriksi sotureiksi.
“Niin sinäkin olet”, sanoin ja nuolaisin pennun päälakea. Kamomillapentu tuhisi sisarensa vierellä. Tunteeni riitelivät toisiaan vastaan oikein huolella. Koitin olla ajattelematta mitään liian tunteellista, etten vain kiintyisi kaksikkoon liikaa.

"Ja minä olen varma, että sinä kerrot tästä hänelle mielelläsi", jupisin puoliääneen Tuhkajuovan saarnalle, enkä sen jälkeen sanonut enää sanaakaan. Olin tainnut todella käydä vanhemman soturin hermoille - hyvä niin. Hän epäilemättä lavertelisi tapahtuneesta rakkaalle päällikölleen sekä tietysti myös omalle emolleni, sillä olihan naaras klaanin varapäällikkö että myös Tuhkajuovan ystävä.
Tai ainakin oletin heidän olevan ystäviä, he nimittäin toisinaan oleilivat toistensa seurassa ja näyttivät käyvän jonkinlaista sananvaihtoa, minkä olisi voinut laskea keskusteluksi. Oikeastaan minua ei edes kiinnostanut, olivatko he ystäviä, joten en ymmärtänyt, miksi takerruin moiseen yksityiskohtaan. Pointtini oli, että Tuhkajuova ja Pimentovarjo kuuluivat molemmat samaan pataan Henkäystähden kanssa, ja se teki heistä molemmista silmissäni niljakkaita klaanipettureita.
Onneksi vartiovuoro tuli viimein loppuunsa ja pääsimme palaamaan takaisin leiriin. Leirissä en välittänyt seurata, oliko Tuhkajuova menossa suorinta tietä kumppaninsa puheille, vaan huomioni kiinnitti leirin laidalla tapahtuva näytös, jossa päärooleissa olivat Kaamoskukka ja tämän kumppani Hämärähalla. Vähän matkan päässä heistä istuskeli veljeni uusi oppilas, Hilleritassu, joka odotti mestariaan kuuliaisesti. Nuori kolli oli juuri sellainen tahdoton mielistelijä, jollaisista Kaamoskukka piti.
Katselin etäämmältä, kun Kaamoskukka kuiskutti Hämärähallan korvaan jotakin ja pyyhkäisi hännällään tämän turkista roikkuvat sammalenriekaleet. Hämärähalla oli painanut päänsä alas ja hän nyökytteli myöntelevästi kollin puhuessa. Sitten Kaamoskukka vetäytyi kauemmaksi kumppanistaan, kutsui hännänheilautuksellaan Hilleritassun mukaansa ja lähti leirin sisäänkäynnille. Siristin silmiäni hänen kulkiessaan ohitseni. Henkäystähti oli antanut sodan jälkeen veljelleni samat oikeudet kuin puhdasverisille sotureille, joten oli sanomattakin selvää, että Kaamoskukka pelasi myös päällikön pussiin. Niin veljeni kaltaista.
Tassuttelin Hämärähallan luo Kaamoskukan kadottua näköpiiristä. Naaras säpsähti ensin nähdessään varjoni, kenties luullen Kaamoskukan tulleen takaisin, mutta rauhoittui kohottaessaan katseensa ja nähdessään minut. Hymyilin hänelle lämpimästi ja istuuduin häntä vastapäätä. Oli hassua, miten elämä kuljetti meitä: aluksi olin ollut korviani myöten pihkassa Hämärähallaan, sitten hänestä oli tullut Kaamoskukan kumppani ja olin joutunut tukahduttamaan tunteeni ja meidän suhteemme oli jäänyt ystävyyden tasolle. Sen jälkeen olin ihastunut Lumikkoviikseen, mutta naaras oli saanut surmansa sodassa, minkä seurauksena olin päätynyt lähentymään uudelleen Hämärähallan kanssa, tosin ei niinkään romanttisessa mielessä. Tätä nykyä naaras oli yksi ainoista ystävistäni, ja olin hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän oli tukenut minua Lumikkoviiksen menetyksen jälkeen.
"Hei, miten menee?" kysäisin häneltä lempeästi.
Hämärähallan kasvoilla kareili heikko hymy. "Ihan hyvin. Tosin toisinaan kadun sitä, että minulla on kumppani", hän huokaisi haikean oloisena. Höristin korviani ja odotin hänen selittävän, mitä oikein tarkoitti. "En saa jutella vapaasti muille kissoille tai tehdä mitä haluan… Älä käsitä väärin, Kaamoskukka on paras kumppani, jota kissa voi toivoa, joten pyydän, älä sano hänelle, että sanoin näin." Naaraan sinisissä silmissä häivähti paniikki. Se ei ollut ollenkaan tyypillistä Hämärähallalle, johon minä olin alkujaan tutustunut. Soturi oli muuttunut paljon ryhdyttyään Kaamoskukan kumppaniksi. Aivan kuin kaikki itsevarmuus olisi puristettu hänestä tyhjiin.
"Älä huoli, en tietenkään sano!" vakuutin naaraalle ja kosketin hänen lapaansa hännälläni lohduttavasti. Naaras värähti hieman kosketuksestani, mutta rentoutui pian.
Synkät ajatukset hiipivät mieleeni, kun ajattelin veljeäni ja hänen vahvasti dominoivalta vaikuttavaa suhdettaan Hämärähallaan. Oli selvää, että kaksikon välinen suhde oli kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja terve, ja pelkäsin, että ajan mittaan se vielä musertaisi Hämärähallan kokonaan.

Pohdin hetken minkä tarinan valitsisin. Päätin ottaa sen, jossa olimme karanneet kaksijalkojen asumuksesta aidan alta. Hymyilin, kun muistin sen voitonriemun. Olimme juosseet rinnakkain metsään vapaina.
“Minuthan kaapattiin kaksijalkojen toimesta hirviön sisään. Se on pitkä tarina mutta päädyin loppujen lopuksi päädyin kaksijalkojen luokse asumaan. En tykännyt siitä elämästä lainkaan mutta tyydyin siihen, kun en pystynyt karatakaan yksin. Yhtenä päivänä elämäni mullistui ja samaan asumukseen muutti kolli, joka oli saman ikäinen kuin minä”, kerroin. Mainitessani Jupiterin kyyneleet meinasivat tulvahtaa silmiini mutta räpyttelin ne pois, etten vaikuttaisi epäilyttävältä.
“Laadimme suunnitelman yhdessä tämän kollin kanssa. Kaivoimme takapihan seinämän alle tunnelin ja ahtauduimme sen kautta ulos. Pakenimme rintarinnan metsään”, jatkoin tarinani loppuun. Tarina oli ehkä elämäni paras. Huonoin valinta, jonka olin koskaan tehnyt oli klaaniin uudelleen liittyminen. Tiesin, että se oli pentujeni kannalta hyvä valinta mutta loppujen lopuksi vain yksi pennuistani oli jäänyt tähän klaaniin. Enkä edes tiennyt oliko Black enää elossa vaikka olinkin hänelle suunnattoman vihainen. Nopsatassu taas oli elänyt ja tassutellut omia polkujaan ja siitä olin onnellinen, sillä hänen omat päätöksensä olivat johtaneet siihen, että hän sentään oli elossa. Käänsin huomioni takaisin Susitassuun.
“Haittaakohan sinua, jos poistun nyt pesääni lepäämään?” kysyin lempeästi. Susitassu nyökkäsi.
“Ei haittaa! Kiitos, että kerroit tuon tarinan minulle”, nuori kolli sanoi innoissaan. Hymyilin ja poistuin paikalta.

Käperryin makaamaan makuusijalleni lepäämään. Toivoin, että Leppävarjo tulisi taas pian takaisin omaan leiriinsä niin saisin jutella hänen kanssaan. Meidän todella piti jutella kaikesta.

Kylmäliekille viimeiset kuut olivat olleet tietyllä tapaa helpottavia. Jääviilto oli siirretty Eloklaaniin vahtimaan eloklaanilaisia, joten kolli oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään hengähtää rauhassa. Hänestä tuntui kuin hänen harteiltaan olisi poistunut suuri painolasti ja hänen hengitystiensä olisivat avautuneet ensimmäistä kertaa. Kylmäliekki tunsi itsensä jopa onnelliseksi, vaikka ei uskaltanutkaan vielä täysin olla oma itsensä. Kolli ei kuitenkaan enää käyttänyt kaikkea aikaansa veljeään mielistellen ja varjoissa hiippaillen. Totta kai Kylmäliekki rakasti Jääviiltoa ja teki kaikkensa toisen onnen eteen, mutta kai hän ansaitsi myös edes yhden pienen hetken, jossa hän tunsi onnea? Kylmäliekin päivät tuntuivat välillä jopa hieman tyhjältä, kun hänellä ei ollut Jääviiltoa maisemissa koko aikaa. Kolli nukkui Eloklaanin leirissä, vaikka kävikin satunnaisesti kotileirissään. Ensimmäistä kertaa Kylmäliekin piti elää myös itseään varten, joka oli hänelle myös suoraan sanottuna kummallista. Savunharmaa kolli ei ollut tottunut tälläiseen. Kylmäliekin häntä heilahteli puolelta toiselle hieman varautuneesti. Henkäystähti oli määrännyt Kylmäliekin vartoimaan panttivankeja yhdessä Sulkavirran ja Hohtosulkan kanssa. Sulkavirta oli Henkäystähden tytär ja oli palannut muutamia kuita takaperin seikkailultaan tiineenä. Naaras oli lopulta synnyttänyt kollipennun, joka oltiin nimetty Lokkitassuksi. Parhaillaan kyseinen Lokkitassu olikin Eloklaanissa vahtimassa eloklaanilaisten kuolonklaanilaistumista. Kylmäliekki ei tosiaan ollut täysin varma siitä mitä mieltä hän oli Eloklaanin sopeuttamisesta Kuolonklaaniin. Savunharmaa soturi halusi kuitenkin luottaa päällikkönsä arviointikykyyn, kolli osaisi varmasti tehdä oikeat päätöksensä. Ja millainen soturi kyseenalaistaisi oman päällikkönsä tekoja? Kolli värähti ajatuksesta, että hän saisi rangaistuksen tai hänen asemansa huonontuisi. Vaikka kaikesta huolimatta hänen kävi kuitenkin hieman sääliksi Mesitähteä, Liljatuulta ja Leimusilmää. Heillä oli taatusti kasoittain läheisiä, jotka olivat todella huolissaan kolmikosta. Kylmäliekki kuitenkin muistutti itselleen, että se ei ollut hänen vastuullaan. Hänelle oli annettu tehtävä ja se oli juuri nyt hänen ainoa vastuunsa. Kylmäliekin keltaiset silmät kääntyivät uteliaana Sulkavirran puoleen. Mitäköhän mieltä naaras oli tämän hetkisestä tilanteesta? Ei Kylmäliekki kuitenkaan viitsinyt kysyä Sulkavirran mielipidettä suoraan. Naaras ei ollut kollille tuttu ja toinen oli Henkäystähden tytär, joten toinen saattaisi jakaa Kylmäliekin kaikki sanomiset isälleen hänen silmän välttäessä.
“Kaunis päivä tänään”, Kylmäliekki pohdiskeli hyväntuulisena ääneen ja avasi suunsa heti uudelleen:
“Kaipaatko sinä Lokkitassua? Tilanne on meille kaikille kummallinen, mutta sympatiani on kyllä täysin teidän puolellanne, keiden läheinen kissa on määrätty Eloklaaniin vahtiin.”

//Sulka?

Hilleritassu ehti hädin tuskin loikata takajaloilleen Kaamoskukan tehdessä yllätyshyökkäyksen häntä kohti. Hänen pyrkimyksensä oli ollut torjua soturin isku etukäpälillään, mutta hän ei ollut reagoinut tarpeeksi nopeasti, ja kolli sai kaadettua hänet maahan. Hilleritassu tömähti maahan selälleen ja hänen suustaan pääni pihahdus ilman paetessa pihalle. Hän räpytteli silmiään hieman hämillään ja tunsi sitten korviaan alkavan kuumottaa nolostuksesta katseensa kohdatessa yhä yllään seisovan Kaamoskukan harmaansinisen tuijotuksen.
“Jos olisit reagoinut nopeammin, olisit saattanutkin pystyä pysäyttämään liikkeeni”, soturi lausahti ja antoi nuoremman kollin nousta seisomaan.
Hilleritassu kömpi tassuilleen turkki kiusaantuneesti kareillen. “Olen ensi kerralla nopeampi”, hän vakuutti, ja se sai Kaamoskukan naamalle piirtymään virneen. Oppilas luimisti korviaan epävarmana - hän ei kyennyt tulkitsemaan mestarinsa ilmettä. Hän tiesi vain sen, että hänen olisi yritettävä ensi kerralla kovemmin, jottei tuottaisi kollille pettymystä toistamiseen.
“No niin, kokeillaanpa uudestaan”, Kaamoskukka heilautti häntäänsä ja asteli takaisin aloituspaikalleen. Hän käännähti oppilastaan kohti haastavan näköisenä. “Muistele, mitä sanoin sinulle äsken.”
Hilleritassu siristi silmiään mietteliäästi ottaessaan uudelleen paikkansa ja muistellessaan hetki sitten käytyä harjoitustaistelua. Hän oli aikonut hyökätä soturin häntään, mutta Kaamoskukan mukaan hänen katseensa oli paljastanut hänen aikeensa. Olisi siis yritettävä pitää pokerinaamaa yllä.
Kolli päätti edelleen yrittää Kaamoskukan häntää, mutta tällä kertaa hän piti katseensa soturin silmissä. Se ei ollut ehkä paras idea, sillä niiden katse oli suorastaan hypnoottinen ja sai Hilleritassun melkein kompastumaan omiin käpäliinsä. Jotenkin oppilaan onnistui kuitenkin kompuroida Kaamoskukan luokse ja ponnistaa äkkiarvaamatta tämän häntää kohti.

//Kaamos?

Kävelin Pyörresielun luokse. Hänen turkkinsa läpi kulki syvä viilto. Säikähdin verenvuotoa. 'Apua! Entä jos Pyörresielu kuolee?' mietin kauhuissani. "M-miten voit?" kysyin häneltä pelokkaana. Kumppanini laski häntänsä selälleni rauhoittavasti. "En hyvin. Yhtä hyvin kuin muutkin taistelussa olleet. Mutta, ei syytä huoleen. Hehkuaskel hoitaa meidät." hän naukui. Katsoin parantajan pesän suuntaan. Pesälle ei enää tullut paljoa kissoja. 'Parantajan pesä on silti täynnä, vaikka ulkopuolelta ei. Olisipa meillä kaksi parantajaa..' ajattelin harmistuneena. Hehkuaskelella oli varmasti paljon työtä hoitaa yliarvostettuja puhdasverisiä, koska he eivät arvostaneet yleensä parantajia. Menin Pyörresielun perässä parantajan pesälle. En ollut saanut mitään kovin kipeitä haavoja, vaikka minusta pahasti tuntui, että häntäni oli murtunut. Eloklaanilaissoturi oli loikannut sen päälle puusta. Kun astuimme sisään, pesässä tuoksui kova yrttien tuoksu. Hehkuaskel sekoitti ja pureskeli yrttejä nopeaan tahtiin. Hänen vieressään oli valkoinen kissa. 'Eikös tuo ole Untuvatassu? Lahjakas nuori kissa. Kuin syntynyt parantajaksi!' mietin hieman iloisempana. Ehkä saisimme hänestä uuden parantajaoppilaan? Seurasin Untuvatassun tekemisiä. Havahduin, kun Pyörresielu kosketti minua hännällään. Käännyin. "Olet ihan omissa ajatuksissasi." hän sanoi hiljaa hymyillen. Hymyilin ujosti. "Niinhän minä aina." vastasin hiljaa. Tunsin kuumottavan katseen turkillani. Käännyin äkkiä poispäin. Mitä järkeä oli pitää romanttisia hetkiä parantajan pesässä? Käänsin katseeni Hehkuaskeleen. Naaras näytti uupuneelta, mutta hänen silmäkulmassaan leikki pieni virnistys. Pyörittelin silmiäni mielessäni. 'Mitä hän kuvittelee?' mietin, vaikka tiesin asian. "No niin, ehkäpä olisi aika tarkistaa haavat." hän naukui vilkaisten minuun kiusoittelevasti. Väläytin hänelle kiukkuisen katseen. Pyörresielu tassutteli Hehkuaskelen viereen. Odotin pesän ulkopuolella, sillä sisään ei mahtunut.