Lätäkkölempi oli kävellyt rauhassa Lampiväreen tahdissa ulos parantajan pesältä. Ilma leirin pääaukiolla tuoksui taivaalliselta verrattuna parantajan pesän yrttien katkuiseen ilmaan. Ilma oli kostea, sillä aiemmin samana päivänä oli tihkuttanut vettä. Leirin kivipohja oli kuitenkin jo lähes kuivunut lehtisateen kylmän auringon paisteessa. Aukiolla oli enää vain muutama pieni vesilätäkkö, joita kissat karttoivat pysyäkseen kuivina.
Hopeanharmaa soturi oli epäilemättä huolissaan pentuetoverinsa voinnista. Ellei olisi tiennyt, Lampivärettä olisi voinut liikkumisensa perusteella erehtyä luulemaan heikoksi ja vanhaksi klaaninvanhimmaksi. Sisko huomasi Lätäkkölemmen huolestuneen katseen, joten ennen kuin naaras ennätti edes kysyä mitään, kertoi Lampiväre olevansa kunnossa. Harmaaturkkinen naaras totesi myös yrttien haisevan, joka sai hymyn piirtymään Lätäkkölemmen kasvoille. Lampiväre ei antanut sisarelleen heti puheenvuoroa, vaan jatkoi vielä kysyen, miten Lätäkkölemmellä itsellään tällä hetkellä menee. Lätäkkölempi tunsi pientä sääliä sisartaan kohtaan, kun tämä jatkoi puhumista. Se Kortetassu oli todella sekoittanut naaraan pään ja vienyt häneltä kaiken kyvyn keskittyä mihinkään muuhun. Lätäkkölempi ei kuitenkaan pitänyt oleellisena alkaa säälimään sisartaan ääneen. Ennemminkin hänen olisi tehnyt mieli sättiä sisartaan typeryydestään, mutta mielestään Lampiväre oli jo saanut riittävästi kuulla asiasta Lätäkkölemmeltä. Sen lisäksi leirin pääaukiolla oli rutkasti kissoja, eikä salaisuudesta voisi puhua siellä ääneen turvallisesti.
"Minulla menee ihan hyvin", Lätäkkölempi vastasi siskonsa ensimmäiseen kysymykseen, "päivät kuluvat partioidessa, mutta se on mielestäni ihan mukavaa. On kivaa olla taas kotona. Olokin on paljon parempi, kun ei pidä koko aikaa olla komentelemassa ja vahtimassa eloklaanilaisia." Lampiväre kuunteli tarkkaavaisesti sisartaan tämän puhuessa. Lätäkkölemmen katse oli siirtynyt Lampiväreestä taivaalle laskevan auringon suuntaan. Lampiväre oli kysynyt, oliko soturi löytänyt ketään, jossa olisi kumppaniainesta. Kysymys oli vaikea, sillä sehän riippui täysin miltä kantilta asiaa katsoi. Emo oli pienestä pitäen terottanut pennuilleen, että tulevan kumppanin täytyisi olla hyvä soturi, jotta heidän sukunsa maine ei tahriintuisi. Mutta Lätäkkölempi sen sijaan halusi kumppanin, jota hän todella rakastaisi. Tai no oikeastaan kumppani ei edes ollut hänen elämänsä ykkösprioriteetti; naaras ei varsinaisesti etsinyt kumppania, vaan oli avoimin mielin asian suhteen.
"En minä ole löytänyt ketään erityistä", hopeanharmaa soturi vastasi lapojaan kohauttaen. Hän ei aikonut kysyä Lampiväreeltä samaa, sillä epäilemättä naaras oli edelleen jonkin verran sen Kortetassun pauloissa.
"En oikeastaan ole edes etsinyt. Ajattelin keskittyä nyt soturiuteen ainakin toistaiseksi, kumppani löytyy jos on löytyäkseen. Toki emo ja isä varmaankin haluaisivat, että löydämme kumppanit mahdollisimman nopeasti. Mutta minä aion sanoa heille suorat sanat, jos he tulevat jotain minulta kyselemään. Minä en ota ketään kumppanikseni vain koska joku toinen niin tahtoo", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja käänsi katseensa Lampiväreen suuntaan.

//Lampi?

Jääviilto katsoi välinpitämättömästi Pimentovarjoa, joka oli kääntänyt keskustelun aiheen pois Kylmäliekistä petturiin, joka oli auttanut eloklaanilaisia. Valehtelematta aihe kiinnosti jonkin verran myös Jääviiltoa itseään. Häntä inhotti yli kaiken ajatus siitä, että heidän joukoissaan vaani tälläkin hetkellä ainakin yksi petturi, joka oli auttanut eloklaanilaiset pakoon. Kenties myös kaksi, sillä klaani ei edelleenkään ollut löytänyt kissaa, jonka Pimeyden Metsä oli kertonut tuhoavan Kuolonklaanin.
*Kuraveriset ovat sentään vähentyneet*, Jääviilto ajatteli tyytyväisenä. Hän piti Henkäystähden uusista linjauksista erakkoverisiä kohtaan. Kuolonklaani ei kaivannut riveihinsä kissoja, jotka eivät olleet aitoja kuolonklaanilaisia.
"Sellaistako sinä suunnittelet? Petturin kiinni saamista? Onnea vain", punaturkkinen soturi tuhahti hiukan huvittuneena. Hän ei uskonut, että Pimentovarjo pystyisi selvittämään petturin, sillä edes Henkäystähden puhuttelu ei ollut tuottanut tulosta. Petturi tiesi, että hänet yritettäisiin saada kiinni, joten hän peittäisi jälkensä vain paremmin.
"Minulla olisi paljon parempi ratkaisu tähän tilanteeseen", Jääviilto virnisti, päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen. Varapäällikkö siristi epäilevästi silmiään.
"En tiedä, haluanko edes kuulla sitä", mustaturkkinen naaras lausahti. Se sai yhä vain leveämmän virneen leviämään Jääviillon kasvoille.
"Voisimme tappaa jokaisen mukanamme olleen vartijan, sillähän siitä päästäisiin satavarmasti", soturi naurahti, kuin olisi kertonut hauskankin vitsin eikä juuri ehdottanut klaanitovereidensa mestaamista. Kuten arvata saattoi, ei hapannaama-Pimentovarjoa naurattanut. Naaras katsoi klaanitoveriaan ilmeellä, josta Jääviilto ei pitänyt. Punaturkkinen soturi piiskasi hännällään ilmaa ja murahti tympääntyneenä.
"Älä ole tuollainen ilonpilaaja. Enhän minä nyt tosissani ollut", Jääviilto ärähti ja jatkoi pian taas virnuillen, "tai no, mistäpä sitä koskaan tietää. Se olisi ainakin varma tapa, mutta Henkäystähti tuskin suostuisi surmaamaan sukulaisiaan, mitä puolet vartijoista olivat."

//Pimento?

Loukkaannuin hieman siitä, kun naaras sanoi minua hiirenaivoksi. Kurtistin kulmiani mutta palautin ne sitten entiselleen ennen kuin sisko ehti huomata. Seurasin siskoani kohti Rosmariinitassua mutta hän pysähtyi äkisti ja törmäsin häneen kaataen hänet kuonolleen.
“Anteeksi”, naukaisin ja katselin, kun Tuiskupentu nousi. Häntä ei ilmeisesti sattunut sillä hänen silmissään paistoi vain nolous. Hän kuitenkin jatkoi ja käski minua menemään Rosmariinitassun luo ja viemään hänet vähän matkan päässä olevalle lammikolle. Aistin tässä jotain pahaa mutta en voinut muuta, kuin katsoa vesilammikkoa hetken epäilevästi ja mennä sitten. Päätin olla kyselemättä, koska kysely ei paljon olisi hyödyttänyt minua. Otin pienen varovaisen askeleen kohti Rosmariinitassua.
“Tämä ihan varmasti piristää häntä”, siskoni sanoi vielä perään, joka sai minut oikeasti tekemään koko jutun. Otin pari askelta lisää, minkä aikana keräsin hieman itsevarmuutta ja tassutin sitten naaraan luokse. Tekaisin kasvoilleni nopeasti hymyn.
“Hei Rosmariinitassu”, nau’uin. Rosmariinitassu katsoi minuun ja hänen silmänsä kirkastuivat. Tunsin jo nyt hieman huonoa omaatuntoa mutta ehkä tämä todellakin piristäisi oppilasta siskoni sanoin.
“Hei taas”, Rosmariinitassu naukui ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
“Haluan näyttää sinulle yhden jutun”, sanoin rauhallisesti ja melko hitaasti, sillä olin tottunut hitaaseen puhetyyliini. Rosmariinitassu nyökkäsi ja nousi seisomaan.
“Mitä haluat näyttää?” hän kysyi selvästi innoissaan. Nielaisin hieman hermostuneena.
“Se on tuolla lammikon luona. Siskonikin on siellä. Saat samalla tavata hänet”, sanoin ja lähdin johdattamaan vanhempaa kissaa kohti lammikkoa. Sydämeni hakkasi, kun pysähdyin lammikon vierelle toiselle puolelle Rosmariinitassua kuin siskoni. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään Tuiskupentu veti raitaturkilta etutassut alta. Naaras kaatui suoraan kuono edellä veteen. Hän pärski hetken ja koitti nousta vedestä. Hetken pyristeltyään hän pääsi jaloilleen. Litimärkä Rosmariinitassu katsoi meitä vihaisena ja ennen kuin huomasinkaan Tuiskupentu oli edessäni “suojanani”. Ärsytys puski esiin, koska en minä tarvinnut suojelua mutta en kyllä myöskään valittanut. Tiesin, ettei Rosmariinitassu kävisi kynsiksi meihin mutta kyllä minua hieman jännitti hänen reaktionsa. Naaras näytti vihaiselta ja surulliselta. Näin kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tärähteli.
“Te pennut olette ihan hirveitä. Vihaan teitä kapiset katinkuvatukset”, Rosmariinitassu totesi itkien ja tassutti sitten pois. Hän istui takaisin leirin reunalle ja kävi sitten makuulle painaen märän päänsä käpälilleen. Hän värähteli edelleen itkusta. En edes osannut loukkaantua, koska minua harmitti, enkä tiennyt mitä tehdä. Katsoin Tuiskupentua avuttomana. Pitäisikö meidän mennä pyytämään anteeksi? Naaras oli kyllä varmasti vihainen meille. En sanonut mitään, koska en ollut varma mitä sanoa, etten pahentaisi tilannetta. Ehkä olisi pitänyt olla tekemättä koko juttua. Anteeksipyyntö sinänsä saattaisi auttaa, mutta Tuiskupennun mielipiteestä en ollut varma.
//Tuisku?

Lainepentu tassutti höyhenen kevein askelin eteenpäin leirissä. Nuori naaras oli ajatellut olevan hyvä aika tutkia leiriä hieman omassa rauhassa. Hän oli tutkinut leiriä jo vähäsen aikaisemmin, mutta silloin hän oli ollut Mäntyviiksen tarkkailevan katseen ulottuvilla, nyt hän oli yksin.
Lainepentu huomasi saalistuspartion tulevan leiriin ja hän tassutti rennosti lähemmäs. Häntä kiinnosti mitä partio oli saanut napattua. Naaras näki neljän kissan tuovan jokainen hieman riistaa mukanaan leiriin. Hän myös huomioi yhden - tummanharmaan kollin, joka näytti nuorelta oppilaalta - jättävän nopeasti kantamansa oravan tuoresaaliskasaan ja erkaantuvan porukasta. Lainepentu näki tilaisuutensa.
Siniharmaa pentu tepasteli kollin luokse häntä pystyssä.
“Tervehdys arvon oppilas! Minä olen Lainepentu, Kuolonklaanin tulevaisuus, ja haluaisin, että kertoisit minulle jotain leirin ulkopuolella olevasta reviiristä tai oppilaan elämästä”, hän naukui arvokkaalla ja käskevällä äänellä. Kolli vilkuili ensin ympärilleen ja sitten käänsi palavan katseensa Lainepentuun.
“En minä ole mikään oppilas! Olen jo soturi senkin hiirenaivo, mutta mitä sitä pennulta nyt olettaisikaan, kaikki yhtä typeriä”, kolli sihisi ilkeästi. Lainepentu pahastui. Mistä hän olisi voinut tietää että niin pienikokoinen kissa saattoi olla jo soturi!
“Anteeksi vain, mutta tämä hiirenaivoinen pentu ei olettanut, että tuollaiset kääpiöt saattaisivat olla vielä sotureita”, siniharmaa naaras antoi takaisin katsoen kollia eriparisilmillään. Kolli sihahti ja painoi pienen pennun maata vasten vaivatta samalla hänen naamaansa sihahtaen.
“Älä sinä siinä pilkkaa kokoani rääpäle! Tuskin olet itsekään hiirenpoikasta suurempi!” kollin ääni oli silkkaa vihaa ja hänen sinisissä silmissään leimusi liekit. Siniharmaa naaraspentu katsoi häneen hetken ajan lamaantuneena, kunnes Mäntyviiksi ryntäsi pentutarhalta päin.
“Lepakkohuuto! Mikä sinut siinä muka oikeuttaa pelottelemaan pentuja! Sinun sietäisi hävetä! Soturit eivät alennu kiusaamaan suojattomia pentuja! Oletko menettänyt järkesi?” naaras murisi päästessään kaksikon luokse ja työnsi kollin pois Lainepennun päältä.
“Hän sen aloitti!” kolli sähähti. Mäntyviiksi katsoi häntä ärtyneesti.
“Mutta hän on vasta pentu! Soturina sinun pitäisi kyllä tietää, että pennut eivät aina tiedä mitä tekevät. Oletko jo täysin unohtanut oman pentuaikasi? Olit sinäkin sitten omalaatuinen tapaus”, naaras sanoi jo hivenen leppyneemmällä äänellä, mutta edelleen katsoi soturia tuimasti. Tummanharmaa kolli päästi tuhahduksen ilmoille ja tassutti pois sanaakaan sanomatta. Lainepentu katsoi hänen peräänsä vihaisesti ja näytti kieltä.
“Lainepentu! Käyttäydy nyt. Sinun tulisi kunnioittaa itseäsi vanhempia kissoja”, Mäntyviiksi läksytti nuorta naarasta. Hän vain tuhahti.
“Juupa juu. Miksi minun pitäisi hänen kaltaisiaan kirpunaivoja kunnioittaa. Hän kävi kimppuuni ilman syytä!” Lainepentu huudahti vihoissaan. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen.
“Olisit sinä edes se fiksu noissa tilanteissa. Sinun kuuluisi olla suuttumatta ja välttää konfliktit klaanitovereidesi kanssa”, kuningatar naukui ja kääntyi sitten ympäri. “Voit tutkia leirin loppuun, mutta tulet sitten takaisin päiväunille, onko selvä?” hän huikkasi vielä lapansa yli, kun asteli sisään pentutarhaan. Lainepentu pyöräytti silmiään.
“Joo joo”, hän mutisi ja lähti taas kohti tuoresaaliskasaa.
*Olipa törkeä kissa! Lepakkohuuto taisi olla hänen nimensä? Miten kukaan kestää häntä! Säälittää jo valmiiksi hänen oppilaansa, kumppaninsa ja pentujensa puolesta, jos hän niitä koskaan saa. Sellaisen kirppusäkin kanssa olisi varmasti rankkaa elää!* pentu ajatteli päästessään tuoresaaliskasalle. Hän vilkaisi siihen ja tutkaili kaikkea saalista, mitä siihen oli kasattu. Hän kurotti kaulaansa katsellessaan niitä, jotta voisi myös haistaa niitä yrittäen arvioida parhaimman mahdollisen ruoan.
“Hei vain pieni pentu! Tarvitsetko kenties apua?” Lainepentu kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ympäri katsoakseen kuka hänen luoksensa saapui. Hän näki soturin edessään. Hän oli liekinvärinen naaras tummanvihreillä silmillä. Lainepentu siristi silmiään.
“En”, hän sanoi töykeästi ja näki miten naaraan ilme muuttui hieman yllättyneeksi.
“Sinäpäs vasta olet pippurinen. Halusin vain auttaa”, hän sanoi hieman apealla äänellä. Lainepentu katsoi häneen vihaisesti.
“En tarvitse, enkä halua apua!” siniharmaa pentu sihahti. Soturi katsoi häneen loukkaantuneena ja siristi silmiään.
“Sinä et mahda pitää minusta? Mitä tein väärin? Johtuuko se siitä, että olen puoliverinen? Mutta tunnetko sinä minut sitten?” hän kyseli. Kuullessaan naaraan olevan puoliverinen, Lainepentu pörhisti karvansa ja näytti hänelle kieltä.
“Häivy senkin puoliverinen rotta! En halua sinua lähelleni”, pentu murahti. Soturi otti askeleen taaemmas ilmeisesti yllättyneenä pennun hyökkäävästä olemuksesta, mutta katsoi sitten häneen vihaisesti.
“Ei sitten. Koetin kuitenkin vain auttaa!” hän sanoi loukkaantuneella äänellä ja asteli pois. Lainepentu katsoi hänen peräänsä ylpeänä siitä, että oli onnistunut ajamaan naaraan pois luotaan, vaikka olikin häntä paljon nuorempi sekä kooltaan vielä häntä hurjasti pienempi. Sen jälkeen naaras kääntyi taas tuoresaaliskasan puoleen ja valitsi sieltä nopeasti itselleen hiiren ja luikki pois.

Lainepentu heräsi nähtyään painajaista. Siinä hänet kaapattiin ja kuljetettiin kauas pois Kuolonklaanista. Pieni siniharmaa naaras oli yrittänyt päästä kaappaajansa otteesta ja yritti parhaansa mukaan palata takaisin, mutta jos hän olikin onnistunut pääsemään kaappaajan otteesta, hänet oli saatu aina kiinni. Kaiken sen päätteeksi, kun Lainepentu pääsi viimeisen kerran karkuun, mäyrä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja murhasi hänet.
Lainepentu painautui sisaruksiaan vasten toivoen, että kaikki se ei kävisi toteen. Häntä kauhistutti ajatus siitä kaikesta. Siitä miten hänet oli kaapattu ja viety sisaruksiensa luota ja Kuolonklaanin luota ja siitä, miten hän oli kuollut mäyrän kynsissä tuntemattomalle maalle kauas sisaruksistaan, jolloin nämä eivät koskaan saisi tietää hänen ikinä kuolleen.
Lainepentu päästi pienen voihkaisun ja painoi päänsä hän puristi silmiään ja toivoin nukahtavansa, mutta saavansa tällä kertaa paremman unen. Sellaisen jossa hän ei kuolisi, tai häntä ei kaapattaisi. Hän sulki silmänsä ja toisti mielessään uudelleen ja uudelleen sitä, miten halusi hyvän unen eikä pahaa unta.
Pian Lainepentu nukahtikin ja alkoi nähdä rauhallista ja hyvää unta. Unta, jossa häntä ei häiriköinyt vaarat ja kuolema. Uni josta hän saattoi nauttia ja jonka rauhallisessa syleilyssä hän olisi voinut kellua ikuisuuksiin.

Lainepentu asettui Mäntyviiksen eteen. Naaras oli luvannut kertoa tarinan Viiltotähdestä pennulle. Lainepentu oli kuullut sen lukemattomia kertoja jo, mutta hän rakasti tarinaa yli kaiken. Hän halusi kuulla sen aina vain uudelleen ja uudelleen.
“Ennen kuin yksikään Kuolonklaanin tämänhetkisistä kissoista oli syntynyt, oli kissa - Viiltotähti - joka keräsi itselleen kannattajia ja loi Kuolonklaanin. Hän oli taitava päällikkö ja hän loi myös meidän tuntemamme Pimeyden Metsän täydestä tyhjästä. Hänellä oli erityinen kyky luoda ja herättää kuolleita kissoja henkiin. Hän oli koko klaaniemme historian suurin ja parhain päällikkö ja hänen voimansa ja taitonsa olivat sanoinkuvaamattomia. Hän johdatti Kuolonklaanin sen nykyiselle kodille ja antoi sille mahdollisuuden elää täällä”, Mäntyviiksi kertoi. Hän oli selkeästi päättänyt, että olisi helpompi tiivistää koko tarina, jotta hän ei joutuisi kuluttamaan ylimääräistä aikaa se tympäsi Lainepentua hieman. Hän olisi halunnut kuulla tarinan täysin kokonaisena ja kuvailtuna, mutta antoi lopulta olla.
“Minusta tulee suuri kuin Viiltotähdestä joku päivä!” hän julisti ponkaisten pystyyn innoissaan. Mäntyviiksi kehräsi.
“Menepäs nyt leikkimään ulos. Tule sitten auringonhuipun aikaan päiväunille”, kuningatar naukui ja paimensi pennun ulos pesästä. Lainepentu ryntäsi leirin reunaan ja alkoi koota kiviä kasaan.
“Minä, Lainetähti, luon tämän suuren kivikukkulan. Sen huipulta minä tulen ilmoittamaan kaikki tärkeät asiani klaanille. Kaikki kissat jotka epäilevät tai arvostelevat minun taitojani ja päätöksiäni ajetaan pois klaanistani”, siniharmaa naaras mutisi samalla, kun kokosi kiviä päällekäin. Ne eivät olleet kovin isoja ja kun Lainepentu katsoi kasaansa, hän pettyi.
“Se näyttää epävakaalta”, hän naukui surkastuneena, mutta päätti kuitenkin kiivetä sen päälle varovasti. Kun hän pääsi huipulle, hän ulvahti voitonriemuisena.
“Ha haa! Minua ei epävakaat kivikasat päihitä!” hän julisti ja kehräsi kovaäänisesti. Kuitenkin silloin kivet hänen allaan liikahtivat ja hän puoliksi pyöri ja puoliksi lensi kivikasan huipulta maahan asti.
Lainepentu muksahti maahan ulvahduksen saattelemana ja pian kissojen uteliaasti kimmeltäviä katseita oli suunnattuna häneen. Naaras tunsi koko turkkinsa kuumenevan silkasta noloudesta ja hän luikki äkkiä sisään pentutarhaan piiloon kaikkien katseilta. Hän tunki sisään pesään korvat luimussa ja kyyneleet silmiin tunkien, silkasta noloudesta.
“Mikä hätänä?” Mäntyviiksi kysyi huomatessaan pennun.
“Ei mikään!” Lainepentu kivahti. “Haluan vain piiloutua muiden katseilta”, hän lisäsi vielä hiljaa ennen kuin Mäntyviiksi kerkesi sanoa mitään. Naaras nyökkäsi lempeästi.
“Jos tarvitset jotain, rohkene vain kysymään”, hän sanoi siirtyen kauemmas. Lainepentu nyökkäsi vähän ja kääriytyi sammalille nolona.
Hetken siinä maattuaan Lainepentu tunsi pehmeän kosketuksen kyljessään. Hän nosti katsettaan vauhkona ja katsoi suoraan sisareensa, joka oli tullut hänen vierelleen.
“Öö… Ajattelin vain kysyä haluaisitko leikkiä?” Lainepennun sisar Tuiskupentu naukaisi.
“En!” Lainepentu huudahti ja laski taas kuononsa sammaliin.
“Jaa… ei sitten. No jos innostut, olen aukiolla leikkimässä”, Tuiskupentu naukaisi ja loikki ulos. Lainepentua harmitti hieman, että hän ei lähtenyt, mutta samalla hänestä se oli vain hyvä. Kukaan ei pääsisi nauramaan hänelle siitä päin naamaa, kun hän oli tippunut kivikasalta. Hän odottaisi vaikka ikuisuuden, jotta kaikki unohtaisivat tapahtuneen, eikä hänelle naurettaisi siitä. Lainepennusta tuntui, että kaikki kissat nauraisivat hänelle ja Henkäystähti ajattelisi hänen olevan nolo, eikä hänestä koskaan tulisi tämän oppilasta tai varapäällikköä. Hänestä tulisi nöyryytetty.

Lainepentu tassutti aukiolla. Hän oli jo täysin unohtanu sen miten hän oli tipahtanut siltä pieneltä kivikasalta. Nyt siniharmaa naaras etsi itselleen jotain seuraa. Hän halusi kovasti tehdä jotain kiintoisaa. Hän huomasi pian leirin laidalla vaalean punaruskean kollin. Lainepentu muisteli hänen nimensä olevan Tattihalla. Hän oli joskus ohimennen kuullut kollin nimen ja mietti voisiko tälle tässä tilanteessa jutella. Siniharmaa pentu pohti hetken ja päätti sitten vain mennä kollin luo. Hän asteli varmoin askelin tämän luokse, kunnes oli vain parin hännänmitan päässä kollista.
“Hei!” Lainepentu tervehti. Kolli käänsi katseensa häneen ja alkoi hymyillä.
“Ai tervehdys pienokainen! Mikäs sinun nimesi mahtaa olla?” kolli kysyi.
“Olen Lainepentu. Oliko sinun nimesi mahdollisesti Tattihalla?” pentu kysyi. Soturi nyökkäsi hänelle hymyillen.
“Mitäs on mielenpäällä? Miksi tulit juttelemaan kanssani?” Tattihalla kysäisi.
“Halusin vain juttuseuraa ja sinä näytit olevan yksin”, Lainepentu selitti. Kolli hymyili taas lempeästi.
“Oikeastaan odotan että kumppanini tulee partiosta. Oletko jo kenties kuullut hänestä, hänen nimensä on Tulisielu?” kolli kysyi ja sillä hetkellä partio saapui takaisin leiriin ja Lainepentu näki sen saman liekinvärisen naaraan, jonka kanssa pantu oli kinannut tuoresaaliskasalla. Tattihalla loikki tämän luokse koskettamaan neniä ja Lainepentu jäykistyi heti.
“Onko tuo Tulisielu!” hän henkäisi karvat pörrössä. Tattihalla naurahti.
“Kyllä”, hän vastasi hymyillen, mutta hänen hymynsä hyytyi hänen nähdessään Lainepennun inhoavan katseen.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla?” Tulisielu kysyi ja äkkäsi pian Lainepennun.
“Sinun kumppanisi on puoliverinen! Kamalaa!” siniharmaa pentu huudahti ja ravasi pois. Hän ei voinut edes jutella satunnaisten sotureiden kanssa ilman, että inhottavat kissat ilmestyivät paikalle.
Lainepentu säntäsi pentutarhaan niin sanotusti “turvaan” tätä puoliveristä kissaa ja jäi sinne pörhistelemään karvojaan.
“Kamalaa”, hän mumisi vielä tarkkaillen aukiolle jäänyttä Tuisielua ja tämän kumppania Tattihallaa. Pentu päästi huokauksen ja alkoi sukia turkkiaan. Hänen täytyi putsata siitä kaikki ne “saastat” mitä siitä puoliverisestä kissasta häneen olisi saattanut tarttua.

"Tietysti me teemme jekkuja katsoen loppujen lopuksi kumpi on parempi hiirenaivo! Eihän se muuten olisi mikään kilpailu! Mutta voimme toki tehdä ensimmäisen jekkun yhdessä ja autan sinua jos joudut kiipeliin", naurahdan veljelleni. Kehräsin hymyillen ja johdatin veljeäni eteenpäin lähemmäs Rosmariinipentua, mielessäni oli jo hyvä jekku jonka voisimme tehdä yhdessä. Pysähdyin noin hännän mittan päähän Rosmariinitassusta ja miltei kaaduin kuonolleni maahan säröpennun törmättyä minuun. Yritin päästä nopeasti takaisin tasapainoon sillä en halunnut kaatua kuonolleni maahan! Se olisi noloa! En kuitenkaan päässyt takaisin tasapainoon ja loppujen lopuksi kaaduin kuonolleni murahtaen. Pudistelin nopeasti päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja käännyin veljeeni päin silmissäni hilpeä pilke.
"Minä keksin hyvä jekkun, sinä menet hakemaan Rosmariinitassun tuonne", osoitin noin parin hännän mittan päässä olevaa vesilätäkköä. "Ja minä teen lopun" lisään vielä. Säröpentu katsahti vähän epäilevän näköisenä vesilätäkköä mutta ei alkanut kyselemään mitään vaan tassuti marisematta Rosmariinitassun luo. Tassutin lähemmäs vesilätäkköä ja jäin siihen odottamaan että säröpentu saisi Rosmariinitassun lätäkkölle. Katselin silmät viirussa kuinka säröpentu puheli Rosmariinitassun kanssa ja sai ilmiselvästi naaran mukaansa sillä kun veljeni tuli takaisin niin Rosmariinitassu seurasi tätä lätäkölle jonka luona olin. Kun Rosmariinitassu katsoi hämentyneen näköisenä lätäkköä niin minä läpsäisin hennosti Rosmariinitassun etutassuja niin että tämä kaatui kuonolleen lätäköön. Peräänyin hitusen verran kauemmas naarasta toivoen että jekku oli auttanut eikä saanut naarasta vihaiseksi. Käänsin katseeni nopeasti säröpentuun joka näytti vähän kauhistuneelta. pörhistelin karvojani kun tajusin että olin saattanut mennä vähän liian pitkälle. Rosmariinitassu nousi pystyyn ja näytti olevan todella vihainen.
*Hiirenpapanat! Nyt tulee varmasti kunnolla ongelmia minulle! En aijo edes yrittää päästä ongelmista ennen kuin saan säröpennun pois! Mutta siinä saattaa ehkä kestää Rosmariinitassun ollessa niin kauhean vihainen! Tai no mistä minä sen tiedän onko hän tosiaan niin vihainen... Mutta aijon silti olla varuillani ja yritän parhaani mukaan että me pääsisimme pois pälkähästä yhdessä ilman että Rosmariinitassu muistelisi pahalla tätä! Tai nooh... Yritetään tehdä niin* ajattelin mielessäni. Peräänyin silmät suurina kauemmas ja vetäisin nopeasti säröpennun niskanahasta kauemmas ja tassutin nopeasti veljeni eteen, silmissäni välähti pelokas pilke -ei itseni takia vaan veljeni Takia! Silotin karvojani ja mietin miksi olinkaan keksinyt niin surkean jekkun! joka tapauksessa voisimme seuraavaksi jekkutaa säröpennun kanssa muita kissoja kilpaa... jos siis säröpentu haluaisi vielä leikkiä tätä kanssani! Toivon että hän suostuisi... Koska tämä oli kivaa! Hän luultavasti suostuisi! Mutta en ole varma.
//Särppä? D:

Kamomillatassu sanoi, että ei voinut uskoa Hiljaisuustassun sanoja ja sen jälkeen vain pyysi häntä auttamaan kantamaan uudet sammalet oppilaiden pesälle. Kolli teki työtä käskettyä ja auttoi naaraan kantamaan uudet sammalet pesän eteen, jonka jälkeen hän jättikin jo ystävänsä yksin. Ei hän kuitenkaan osaisi auttaa.
Hiljaisuustassu meni leirin reunalle ja jäi siihen makoilemaan. Hän katseli muiden kissojen touhuja toivoen, että keksisi itselleen samalla jotain tekemistä, nyt kun hän oli yksin. Hiljaisuustassu sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne hitaasti. Hän huomasi siniharmaan naaraspennun tassuttavan leirissä. Hän oli kuullut tämän olevan Lainepentu. Hän oli orpo kahden sisaruksensa kanssa ja olivat siis kaikki Mäntyviiksen hoivassa. Kolli oli toki myös kuullut pennun olevan aika ärhäkkä ja päätti siis olla hyvän välimatkan päässä hänestä. Hän ei halunnut suututtaa nuorta naarasta syyttä suotta; tämähän oli vain valikoimassa itselleen syötävää. Hiljaisuustassu hymyili hieman katsellessaan miten tämä valikoi itselleen ruokaa ja sitten käänsi katseensa pois naaraasta. Pitäisihän Lainepennulle nyt ruokarauha antaa.
Hiljaisuustassu kampesi itsensä pystyyn ja hipsi oppilaiden pesään. Samahan se olisi mennä nukkumaan. Ei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja ainakin hän olisi sitten aamulla pirteä, jos Lehtituuli halusi pitää harjoitukset. Kolli siis asettui makuulle omille makuualusilleen ja sulki silmänsä samalla vajoten uneen. Hän liikautti korviaan vielä muutaman kerran kuunnellessaan muiden oppilaiden saapumista pesään, mutta nukahti sitten.

Heräsin sisarteni vierestä ja kömmin ylös pesästä vain istuakseni sen reunalle. Sisareni eivät olleet vielä heränneet - tai niin luulin kunnes Tuiskupentu kääntyi minua kohti. Hän loikkasi ylös viereeni ja kertoi, että hänellä olisi kiva leikki-idea.
“Voisimme ehkä mennä ulos leikkimään”, ehdotin ja Tuiskupentu suostui. Tassutin ulos pesästä kirvaturkkisen siskoni kanssa. Ulkona hän kysyi haluaisinko kuulla hänen ideansa nyt. Nyökytin merkiksi, että haluaisin heti kuulla sen. Tuiskupentu ehdotti jekkukisaa, jossa tekisimme jekkuja joko Tulisielu-nimiselle soturille tai oppilaalle, jota kutsuttiin Syöksytassuksi. En ollut tavannut kumpaakaan mutta ei idea minusta ollut pölhömpi vaikka minusta oli hieman epäkunnioittavaa tehdä soturille jekku.
“Kyllä se minulle sopii mutta onko soturi hyvä kohde? Eikö se ole epäkunnioittavaa”, pohdin ääneen.
“Pitäisikö jekuttaa vaikka tuota Rosmariinitassua, joka on tuolla?” kysäisin. Tiesin, että oppilas olisi hyvä kohde, koska olin kuullut hänestä ja olin jopa ehtinyt puhumaan hänelle. Naaras oli vaikuttanut apealta mutta en ollut ollut varma kuinka helpottaa naaraan oloa. Ehkä jekku saisi hänen suunsa kääntymään hymyyn. Nyt oppilas istuskeli parhaillaan yksin leirin sivustalla.
“Joo!” Tuiskupentu hihkaisi. Nyökkäsin.
“Mitä me siis teemme? Jekutamme mutta teemmekö yhdessä jonkun jekun vai teemmekö omat ja katsomme kumpi on parempi? Haluaisin ehkä tehdä jekun ensin yhdessä, koska en ole koskaan tehnyt sellaista”, nau'uin ja heilautin häntääni. Toivoin, että sisko suostuisi, koska minua hieman jännitti jekuttaa toista kissaa varsinkin, kun hän oli vanhempi kuin minä. Varmaan siskon läsnäolo auttaisi emmekä joutuisi hankaluuksiin. En oikein itse osannut puhua itseäni pois pussista joten piti luottaa Tuiskupennun taitoihin.

//Tuisku?

Huvittunut hyrinä kumpusi Aaltosalaman kurkusta, kun hän kuunteli kumppaniaan. "Oikeastiko?" hän naurahti ja katsoi kollia silmiin kulmiaan kohottaen. "Ihan todellako sinä haluaisit, että Kuolonklaanissa temmeltäisi useampi versio minusta? Toisaalta, ehkei se niin kamalaa olisi... Voisimme liittoutua ja nalkuttaa sinulle kuorossa milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Minne vain katsoisitkin, nämä silmät seuraavat sinua kaikkialle." Punertava soturitar siristi silmiään leikkisästi.
Varissulka pudisteli päätään hymyillen ja hänen suustaan pääsi nauruntuhahdus. "Nyt kun tarkemmin ajattelen, ehkä se ei olekaan niin hyvä idea", hän sanoi, mutta Aaltosalama kuuli hänen äänestään, että kolli vain vitsaili.
"Minäkin olen aina pitänyt sinun silmistäsi", naaras hymähti ja katseli kumppaniaan suoraan tämän vaaleanharmaisiin silmiin. "Niissä on jotain rauhoittavaa; ne ovat aivan sadepilvien väriset." Hänen naamalleen nousi lempeä hymy.
Naaras tunsi sisällään leviävän lämpimän tunteen. Se oli sekoitus rakkautta ja haaveita. Hänellä ja Varissulalla tulisi pian olemaan oma pieni perhe. Hän oli varma, että heidän pennuistaan tulisi täydellisiä - niin kai jokainen vanhempi ajatteli omista jälkikasvuistaan. Hän ei kuitenkaan aikonut olla sellainen vanhempi, joka hylkäisi pentunsa, mikäli tämä ei yltäisi vastaamaan odotuksia, joita klaani tälle asetti. Hän aikoi opettaa pennuistaan vahvoja ja itsenäisiä, jotka eivät alistuisi epäoikeudenmukaisuuden edessä.

//Varis? o3o

Pyörin maakualusillani hiljalleen, yritin avata silmäni sillä tuntui olevan aika.. lopulta kuitenkin sain aukaistua silmäni ja katsahdin vierelläni hiljalleen ja rauhallisena torkuvaa veljeäni säröpentua jonka turkki oli suurimmaksi osin valkoista mutta hänen Turkissaan oli myös mustia kuvioita. Silmissäni välähti kiinnostus, halusin tietää miltä itse näytin! Näyttinkö samalta kuten veljeni? En varmaan.. en tiennyt edes miltä emoni ja isäni olivat näytäneet se oli ärsyttävää.. olisin halunnut tutustua heihin! Pyörähdin hennosti lähemmäs veljeäni. Oli minulla sisarkin lainepentu mutta en ollut huomannut häntä joten en tiennyt miltä sisko näytti! Oli hänkin varmasti nätti mutta enhän minä tiennyt edes miltä itse näyttin! Olinko minä nätti? Olinhan..? Suljin kuitenkin lopulta silmäni ja torkahdin turkki kiinni veljeni Turkkissa.

Heräsin yhtäkkisesti kirkaseen Valoon ja Nousin hitaasti pystyyn hoiperelen, nämä olivat ensimmäiset askeleeni joten yrittäisin parhaani mukaan päästä pitkälle. Katsahdin vieressäni veljeani säröpentua jonka Valko-musta turkki pisti helposti silmään... Iskiköhän minun turkkini samalla tavalla kissojen silmiin..? Ehkä? No ei sillä oikeastaan ole edes väliä! Tärkeintä että minulla on säröpentu ja sisareni lainepentu... Eihän minulla oikeastaan muuta ollut.. siirsin ajatuskseni pois ikävistä asioista, tassutin kohti pentutarhan sisään-käyntiä silmät kirkkaina mutta juuri ennen kuin pääsin perille ulos pesästä niin minä aloin kompuroida ja tuuskahdin kuonolleni maahan. Silmäni painuivat viiruiksi harmista mutta kompuroin silti päättäväisesti pystyyn murahtaen mutta tällä kertaa en yrittänyt tassutaa ulos pesästä vaan kompuroin takaisin pentuetovereideni luo jotka molemmat katselivat minua hämillään. Pylähdin istualleni juuri säröpennun ja lainepennun vierelle. Katsahdin nopeasti lainepentua ja silmissäni loisti innostus kun huomasin sisareni kauneuden! Hän oli siniharmaa mutta väri vaaleni tassuja kohden joten sisareni varpaat olivat valkoiset. Mutta se ei ollut hämmentänyt minua kovinkaan mutta naaraan silmät! Ne olivat eriparit! Hänen oikea silmänsä oli keltainen aivan kuten säröpennun huomioin vilkaistessani veljeäni, tosin naaran vasen silmä oli sininen.. tarkoitiko se että minun silmäni olivat siniset? Toivon mukaan... Olin hyvin kiinnostunut siitä miltä näyttin! Käänsin katseeni kohti mäntyviikseä joka piti huolta minusta ja pentuetovereistani hän oli musta naaras keltaisilla silmillä. Olikohan hän ylpeä siitä että olin tehnyt ensiaskeleeni? Sydämeni pampasi rinnassa ja katsoin syvälle naaraan silmiin yrittäen etsiä ylpeyttä.. vaikka ei se voisi koskaan olla samanlaista kuin vanhemmat antoivat.. ei se koskaan voisi olla samanlainen..!
"Hyvin meni tuiskupentu! Kävelit ensimmäisen kerran!" Mäntyviiksi kehui hymyillen. Syvällä sisimmässäni jokin tuntui räjähtävän.. olin niin iloinen että sillä ei tuntunut olevaan rajaa.. vaikka sillä oli raja.. suurempi kuin kukaan kykenisi arvaamaan.. se että hän ei ollut minun emoni.. hän vain piti huolta meistä jotta emme kuolisi! Ei se kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että olisi emo.. en kylläkään ollut kateellinen kellekään jolla oli vanhemmat.. tai no olihan minullakin vanhemmat! he vain sattuivat olemaan kuolleet.. en edes muista miten he olivat kuolleet ja ehkä se oli hyvä asia. Käänsin kuitenkin katseeni nopeasti pentuetovereihin ja silmissäni välähti vitsikäs mutta hilpeä pilke. Tarkensin katseeni nopeasti veljeni häntään, hyppäsin Sen päälle niin nopeasti että säröpentu ei kyennyt aavistamaan mitään ennen kuin oli liian myöhäistä! Pureuduin hellästi veljeni häntään kiinni muristen leikkimielisesti. Mäntyviiksi katsahti minua hymyillen. Säröpentu kuitenkin vain mulkaisi minua närkästyneenä ja vetäisi häntänsä irti. Päästin pienen mrau-naurahduksen veljeni säröpennun närkästykselle. Asetuin kömpelöön vaanimisasentoon häntä heiluen ja silmät kirkkaina. Läimäisin veljeni turkkia leikkisästi muristen. Säröpennun silmiin tunkeutui leikkimielinen pilke. Hyppäsin nopeasti veljeni päälle ja aloin painia veljeni kanssa monen mrau-naurahduksen saattelemana. Lopulta kuitenkin veljeni sai minut tönäistyä irti itsestään ja sai minut nauramaan kovaan ääneen. Minä niin pidin veljestäni! Hän oli vain minulle niin tärkeä.. kukaan ei voisi olla häntä tärkeämpi ei edes lainepentu sisareni koska pidin hänestä aivan yhtä paljon kuin veljestäni! Olin hyvin iloinen kun sain heidän laisensa pentuetoverit! Minua kuitenkin alkoi nukutaa joten käperyin sammaliin unisena, suljin silmäni tiukasti kiinni ja nukahdinkin melko nopeasti.

Puolisen kuuta myöhemmin. Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin mutta silti nopeasti silmät viirussa ja tarkennetuina valkoiseen turkkiin edessäpäin. Loikkasin yllättäen kollion niskaan mrau-naurahduksen saattelemana. Kolli kuitenkin murahti ja rasvisteli minut pois selästään. Silmissäni välähti harmitus kun tömähdim maahan.
"Hei! Minä vain leikkin.." Marisin kovaan ääneen. Kolli kääntyi minua kohden hämillään. Katselin närkästyneenä kollin ilmettä kunnes tunnistin kissan syöksytassuksi. Silmissäni välähti kiinnostus tätä kohtaan ja nuhkaisin kollin laineikasta turkkia silmät viirussa. Nostin katseeni nopeasti ylös suoraan kollin jäätävän sinisiin silmiin joissa kuitenkaan ei näkynyt närkästys vaan niissä pilkisti jopa hitusen huvituneisuutta. Kolli nousi pystyyn häntä heiluen korkealla ilmassa.
"Muistutat minua paljon kamomillatassusta kun hän oli pentu! Hän leikki minun kanssani tai no enimmäkseen hän kyllä jutteli kanssani ja käytti minua hyväkseen leikeissä esimerkiksi piiloleikkissä piiloutumalla minun taakseni.. eikös hän olekin Nokela?" Kolli maukui hymyillen. Tosin oletin että hän hymyili ajatukselle siitä toisesta oppilaasta kamomillatassusta tai jotain? Olikohan hän ihastunut tuohon kissaan tai jotain sinnepäin? Ehkäpä olisi hyvä ajatus vastata myöntävästi? No ihan sama se varmaan olisi vastaisinko myöntävästi tai en? Enhän minä tuntenut tätä kamomillatassua? Nuolaisin pari kertaa viattoman oloisena takkuista kylkikarvaani.
"Noo... Tuota... Kyllä hän kuulostaa melko nokelalta mutta mistä minä sen tietäisin? En tunne kamomillatassua!" Vastasin kollille Marinan saattelemana. Syöksytassu näytti loukaantuneelta ja se sai minulle ikävän olon.. hän varmasti tykkäsi siitä kamomillatassusta paljon Jos Loukaantuisi tuollaisesta! Pörhistelin karvojani hetkisen, tilanne ei ollut kovinkaan ihanteellinen ensimmäinen tapaaminen!
"En tarkoittanut loukata.. anteeksi..", mau'un ja luikkin tieheni korvat luimussa. Törmäsin yllättäen erääseen soturiin ja ulahdin oitis huomatessani kuinka paljon kokoa naaraskissalla oli. Kompuroin nopeasti pystyyn ja peräänyin silmät kauhusta pyöreinä kauemmas suurikokoisesta naarasta.
"Hei, ei sinun tarvitse pelätä.. uskon että pelkäät minua suuren kokoni tähden? No ei se tarkoita mitään! Olen muuten tulisielu, mikä sinun nimesi on?" Naaras katsoi minua suoraan silmiin läpitunkevasti. Peräänyin vielä pari askelta epäröiden uskoakko suurta naaraskissaa. Kuitenkin lopulta hän tuntui kyllästyvän odottamaan vaan nosti päänsä ja katsahti ylös taivaalle pyöritellen silmiään närkästyneenä.
"Ei sinun tarvitse pelätä usko jo! Mitä apua muka pentujen säikytelystä minulle olisi? Ei niin mitään.. olen puoliverinen ja minut varmaan tapetaisiin jos säikytelisin pentuja.. sitä minä en todellakaan halua.." naaras marisi. Silmissäni välähti kiinnostus periaatteetta puoliverinen kohtaan. Mitä se tarkoitti? Oliko se jokin ylistys? Ei varmaankaan jos naaras olettaa kuolevansa sen vuoksi pelkästään pentuja säikyttämällä? Ehkä se liityisi jotenkin kissan menneisyyteen? Ehkä se annettiin kissalle jos hän vartuisi ilman vanhempia..? Toivottavasti ei.. minä ja pentuetoverinihan vartumme ilman vanhempia koska he olivat kuolleet..
"Mitä puoliverinen tarkoittaa? Onko kissa puoliverinen jos hän vartuu ilman vanhempiaan tai jostain muusta syystä?" Kysyin hiljaisella äänellä. Tulisielun silmät laajenivat järkytyksestä kuullessan sanani mutta ei se kuitenkaan vielä tarkoittanut että olin oikeassa? Tarkoitihan hän että en ollut oikeassa.. en halua sellaista kohtelua kuin tulisielu varmaankin saisi.. melkoisen useasta asiasta. No ei se varmaan tarkoittanut että hän saisi jokikisestä pikku virheestä rangaistusta?
"Ei... Ei se niin mene.. olen puoliverinen koska emoni rakastui kotikisuun ja hän sai minut tälle tytäreksi.. en tule häntä koskaan kutsumaan isäkseni sillä hän ei ole isäni..", naaras seliti. Silmissäni välähti kiinnostus kun tajusin että mitä hän tarkoitti... Hänhän oli osittain kotikisu! Vaikka hänen emonsa olisikin täysiverinen.
"Se on varmaan ikävää.." mau'un myötätuntoisesti. Suurikokoinen naaras kehräsi ja katsahti minua ilkikurisesti. Tajusin oitis että en ollut kertonut naaraalle omaa nimeäni! Olinpas hiirenaivoinen! Hän varmaan olisi mielellään kuullut sen jo aijemin! Silmissäni välähti hämmentynyt väläys kun katselin naaraan ilkikurista ilmettä.
"Siis no minun nimeni on tosiaan tuiskupentu, Oletin kyllä että olisit tiennyt sen jo?'' mau'un pörhistelen karvojani. Silmissäni välähti pelko naarasta kohtaan mutta talloin pellon oitis pois ajatuksistani. Nousin lopulta hitaasti täyteen piituteni, yritin saada itseni näyttämään mahtavamalta kuin tunsin olevani.
"Minä oletin että tietäisit mitä puoliverinen tarkoittaa", tulisielu maukui naurahtaen. Aloin oitis mietiä oliko mäntyviiksi tai joku muu kertonut minulle aijemin puoliverisyydestä mutta oli hankala muistaa asiaa, tajusin kuitenkin yllättäen muistin kuinka mäntyviiksi oli vain vähäsen aikaa myöhemmin kertonut puoliverisistä kissoista.. olin vain ilmeisesti unohtanut asian täysin!
"Kyllähän mäntyviiksi taisi siitä vähän aikaa sitten puoliverisyydestä, mutta en minä ollut sitä muistanut", Marisin naaraalle. Tulisielu pudisteli päätän.
"En minä tarkoittanut että sinun olisi se pitänyt muistaa! Eiväthän kaikki mitenkään kaikkea voi muistaa", tulisielu maukui karvat pörhistettyinä. Korvani painuivat luimuun katsellessani tulisielua joka oli ilmiselvästi menettämässä malttiaan.. ja sitten minulle saattaisi käydä köpelösti...! Ainakin kun katsottiin kuinka pienikokoinen olin hänen kokonsaa nähden! Kuitenkin onneksi eräs punaruskea kolli oli tullut paikalle ja hän yritti rauhoitella tulisielua vaikka hän kyllä tuntui ihan pelkurilta... Mutta ei hän varmasti voinut olla! Ainakaan jos oli tuon suuren naaraan kanssa tekemisissä... No olihan se kollikin jäätävän kokoinen! Tulisielun Liekkin värinen turkki silottui ja hän painautui suurikokoiseen kollin kehräten. Olikohan heidän välilään jotain enemmän kuin ystävyyttä? Siltä se ainakin näytti.
"Tattihalla, mentäisiinkö saalistamaan?" Tulisielu kysyi punaruskealta kollilta jonka nimi oli nähtävästi tattihalla. Tattihalla nyökkäsi liekkin väriselle naaraalle hymyillen ja he lähtivät rinta rinnan pois päin. Rentouduin oitis kun tulisielu ja tattihalla olivat kadonneet näkyvistäni. Päätin tästä syystä kipitää pentuetoverieni luo jotta voisimme leikkiä yhdessä, vaikka piilosta! Nähdessäni säröpennun ja lainepennun selin minuun niin asetuin parhaimpaan mahdolliseen vaanimisasentoon johon kykenin! Hiivin hiiren hiljaa eteenpäin ja katselin pentuetovereitani ajatellen että säröpentu ei toivon mukaan kynsisi minulta turkkia päältä mutta lainepennusta en Osannut sanoa... Olihan hän sisareni mutta hän kyllä oli melkoinen äkäpussi ja varmaan kynsisi minulta turkkin päältä mielihyvin vaikka oli sisareni joten ajattelin että olisi parempi yllätää säröpentu hyppäämällä tämän niskaan toisin kuin jos hyppäisin sisareni niskaan. Kuitenkin lopulta päätin vain hyppätä, hyppäsin nopeasti ja vaivattomasti veljeni niskaan mrau-naurahduksen saattelemana ja sitten aloimmekin painia leikkillään. Lopulta lopetimme ja hyppähdin kauemmas veljestäni jotta hän ei voisi tehdä uusinta loikkaa vaikka ei hän varmaankaan olisi tehnyt niin.
"Leikkitäisinkö jotakin? Vaikka piilosta? Se olisi kivaa!" Mau'un iloisena. Lainepentu heilautti häntäänsä nyökkytelen, veljeni säröpentu nyökkäsi innokkaan oloisena vaikka ilmiselvästi yriti piilottaa sen hillittyn luonteensa taakse mutta minä ainakin huomasin sen. Heilutelin häntääni reippaasti.
"Minä voisin etsiä ensin! Menkä te nyt piiloon!" Hihkaisen ja suljin silmäni laskeakseni. Kurkin kuitenkin nähdäkseni minne pentuetoverini olivat piiloutuneet toivoen että he eivät saisi koskaan tietää että kurkin sillä tiesin ainakin että lainepentu ei kovinkaan pian antaisi anteeksi. Huomasin kuinka lainepentu luikahti piiloon tuoresaalin sekaan ja säröpentu isoon lehtikasaan, tiesin siis että niistä pitäisi katsoa mutta päätin katsoa ensin muita piiloja etteivät he arvaisi että kurkin. Suljin silmäni tiukkasti kiinni ja laskin nopeasti loppuun ja sitten lähdin katsomaan pentutarhaan sisälle, lähelle sitä lehtikasaa johon säröpentu oli piiloutunut joten voisin väittää hänelle että olin huomannut hänen liikahtelevan ja sillä periaatteella löytänyt hänet. Kurkistin sisään pentutarhaan ja näin siellä hämypilven ja rapakynnen, Klaanimme vanhimmat jotka asuivat samassa pesässä kuin pennut.
"Hei, tuiskupentu! etsitkö jotain?" Hämypilvi maukui lempeästi. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti ja nyökkäsin ja käännyin ympäri huudahtaen vastauksen nopeasti vanhalle naaraalle ennen kuin loikkin taas etsimään pentuetoveruksisani.
"Leikkin lainepennun ja säröpennun kanssa piilosta joten nyt etsin heitä!" Huudahdin nopeasti taakseni ja loikkin kohti sitä isoa lehtikasaa missä säröpentu piileksi, pysähdyin hetkeksi ja jäin katselemaan lehtikasaa edessäni. Lehtikasa liikahti ja sieltä oli kuulunut pieni äänähdys jonka veljeni oli juuri ja juuri saanut pidettyä sisällään. Suustani pääsi pieni kehräys kun töytäisin hennosti lehtikasaa missä veljeni oli, liikautin lehdet pois Valko-mustan veljeni päältä.
"Kiinni jäit!" Kehräsin hymyilen veljelleni. Veljeni kömpi ylös lehtikasasta närkästyneen näköisenä. Kollin keltaiset silmät tuijottivat minua rauhallisena.
"Mene sinne kaatuneelle puulle niin minä etsin lainepennun!" Mau'un veljelleni ja pujahdin vikkelästi tuoresaliskasalle. Minulla oli kova nälkä joten päätin syödä jotain ja siinä sivussa "vahingossa" löytää lainepennun! Kun pääsin lopulta perille tuoresaliskasan luo, aloin kaivaa saaliskasasta jotakin. Ensimmäinen otus mihin osuin oli suuri jättiläismäinen orava, ainakin minun kokooni nähden. Kun sain jättiläismäisen oravan Ulos niin huomasin lainepennun joka oli litistyä muiden saaliden ale. Kaivoin nopeasti sisareni pois saaliden alta.
"Löysinpäs sinut!" Hihkaisen, otan oravan suuhuni ja tassutan sen kanssa kaatuneelle puulle minne olin säröpennun lähettänyt odottamaan että löytäisin lainepennun. Lainepentu seurasi minua kapinoiva ilme kasvoillaan.
"Hei, säröpentu! Syödään tämä Orava ja jatketaan sitten leikkimistä?" Kysyn. *Siitä tulisi minun ensimmäinen riistaeläin jota maistan!* Lisään mielessäni. Säröpentu nyökkäsi kehräten ja alkoi syödä oravaa, me kaikki kolme aloimme syödä oravaa kunnes se oli kaluttu loppuun. Nostin katseeni kohti säröpentua joka katseli minua.
"No niin säröpentu, koska minä löysin sinut ensin niin on sinun vuorosi etsiä", mau'un ja luikkin etsimään piiloa itselleni, käänsin katseeni ja huomasin kuinka lainepentu tunkeutui kaatuneen puun oksien sekaan. Pysähdyin hetkeksi ja katselin ympärilleni mietin mihin voisin mennä piiloon kunnes lopulta päätin tunkeutua siihen kaatuneen kuusen oksistoon kauemmas sisäänkäynti tunnelista kuin lainepentu. Se oli ollut viisasta sillä Jos en olisi pian mennyt piiloon niin säröpentu olisi löytänyt minut auttamatta ensimmäisenä... Leirissä ei vain ollut mitään kunnon piilopaikkoja eikä niitä todellakaan ollut paljoa! Kurkistin ulos piilostani ja näin säröpennun nuuhkivan tuoresaliskasaa, hän varmaan oletti että toinen meistä olisi piiloutunut sinne mutta miksi ihmeessä olisi? Ei ollut järkeä mennä piiloon jota on jo käytetty! Niistähän yleensä katsotiin ensin! Tarkkailin piilostani kuinka säröpentu meni lähemmäs lainepennun piiloa lähempänä kaatuneen puun alaosaa, näin kuinka säröpentu kipusi ylös ilmiselvästi tarkistamaan oliko siellä ketään piilossa ja olihan siellä! Säröpentu tuli alas sieltä lainepentu närkästyneen näköisenä perässään. Hän oli siis löytänyt hänet eli nyt hän alkaisi etsimään minua! Tunkeuduin nopeasti syvemmälle oksistoon jota minua ei niin vain löydettäisi. Kirosin mielessäni sitä että puu oli kuusi, mutta vaikka siinä olikin piikkikäitä neulasia niin ainakin ne eivät olleet pudonneet puusta kuten lehdet. eiväthän ne edes voisi kasvaa takaisin Jos ne olisivat putoavia lehtiä! Eihän kaatuneisiin puihin kasva lehdet takaisin. Asetuin mahdollisimman mukavaan asentoon odottamaan että säröpentu löytäisi minut mutta lopulta kun minua alkoi pitkästyttää puun oksistossa joten päätin kurkistaa ulos puun oksistosta ja näin typötyhjän aukion.. tajusin oitis että oli alkanut sataa ja kaikki olivat menneet suojaan!
*Hiirenpapanat! En minä voi tännekään jäädä mutta en todellakaan halua Kastua! Mutta silti minun täytyy koska enhän minä muuten pääse pentutarhaan!* Marmatin mielessäni. Tunkeuduin vikkelästi ulos puun oksistosta ja loikkin nopeasti pentutarhalle vaikkakin turkkini kastui silti läpimäräksi! Ravistelin turkkiani oitis päästyäni sisälle pentutarhaan sateesta. Tassutin seuraavaksi lähemmäs sammalpetiä jolla sisarukseni jo olivatkin.
"Hei vain!", naurahdan huvitunenaa. Asetun sammalpedille pentuetoveruksieni vierelle nukahtaen melko nopeasti.

Aukaisin silmäni pienesti kirkkaassa valossa. haukotelin makeasti ja kompuroin pystyyn katselen innoissani ympärilleni mietien jo mitä tekisin tänään. Käänsin katseeni nopeasti veljeeni joka katsahti minuun päin hymyillen. Pompasin oitis pystyyn kun mieleeni tuli yllättäen hauska ajatus. Loikkin vikkelästi veljeni viereen silmät kiiluen ylpeänä.
"Hei, Säröpentu! Minä haluaisin leikkiä kanssasi! Minulla olisikin juuri kiva leikki mielessäni!" Hihkaisen innoissani. Säröpentu nousi seisomaan innokkaan oloisena ja nyökkäsi hymyillen iloisena. Hyppähdin ilmaan innostuksesta ja pomppin sitten ulos pesästä. Katselin ympärilleni ja huomasin että aukiolla oli vähäisen vesilätäköitä! Käänsin katseeni kuitenkin nopeasti veljeeni ja johdatin hänet kauemmas pentutarhalta jota voisin kertoa tälle todella hyvästä leikki ideastani!
"Säröpentu, haluatko kuulla sen leikki idean minkä olin juuri keksinyt!" Mau'un innokkaana. Säröpennun silmissä välähti innoikas pilke mutta se katosi miltei heti rauhallisen pilkeen alle. Heilutelin häntääni edes takaisin innokaan oloisena kunnes lopulta veljeni nyökkäsi pienesti hymyillen ja heilautaen häntäänsä.
"No, minä keksin että voisimme kilpailla siitä kumpi keskii parempia jekkuja, me voisimme tehdä jekkuja esimerkiksi tulisielulle tai Syöksytassulle! Tapasin heidät eilen", hihkaisin. Katselin ympärilleni ja huomasin tulisielun Soturien pesän edustalla mutta Syöksytassua en nähnyt missään, hän oli varmaan harjoittelemassa mestarinsa kanssa. Käänsin katseeni nopeasti takaisin veljeäni kohden.
"Ehkäpä tosiaan jekkutamme tulisielua? En nimittäin tiedä missä Syöksytassu on, paitsi voimme toki jekutaa jotakuta muutakin jos sinä tiedät jonkun jota jekkutaa ja ensinnäkin jos se edes sopii sinulle", mau'un hymyillen veljelleni.

//Särppä? >:3

Lähdin Kärppämyrskyn luota vasta, kun olin kokonaan rauhoittunut ja oli jo myöhä ilta. Laahustin hiljaisena ja häntä maata laahaten takaisin oppilaiden pesään. Ohitin siskoni ja sydämeni tuntui muljahtavan, kun kuulin tämän hiljaisen nyyhkytyksen. Yskähdin ja näin kuinka Kamomillatassu vilkaisi minua ja sitten katsoi pois. Kyyneleet hänen silmissään saivat omat silmäni silmäni kostumaan mutta käperryin vaan äkkiä makaamaan selkä siskooni päin, etten näkisi häntä. Suljin käpäläni Kivimyrskyn ympärille. Hän saisi lohduttaa minua. Nukahdin yllättävänkin nopeasti.

Heräsin erittäin väsyneenä siihen, että minua tökittiin. Tunnistin tökkijän Säihkytassuksi.
“Sulkavirta pyytää sinua ulos”, hän naukui ja tassutti sitten ulos.
“Kiitos!” huikkasin kollin perään. En edes tiennyt kuuliko hän. Huomasin, ettei pesässä ollut enää ketään. Olin siis todellakin nukkunut pitkään. Annoin silmieni avautua hiljalleen ja kehoni heräillä ennen kuin ponkaisin ylös pedistä. Piilotin Kivimyrskyn makuualusiini ennen kuin nousin pois pesästäni. Tassutin ulos pesästä mutta tuntui kuin olisin jättänyt sieluni nukkumaan. Minulla oli niin tyhjä olo siskoni ja minun riidan jäljiltä, jos sitä edes voi sanoa riidaksi, kun se oli täysin minun vikani. Kävelin kissojen ohitse mutta tuntui kuin heitä ei olisi ollut.
“Huomenta”, naukaisin tekohilpeästi mestarilleni. Koitin hymyillä mutta se oli vaikeaa. En voinut kuin syyttää itseäni kaikista eilisen tapahtumista. Vaikka miten koitin sen saanut ajatuksia pois mielestäni.
//Sulka?

AMPIAINEN
Tulisielu: 6kp -
Kamomillatassu: 8kp -
= 14kp

AURA
Lammikkoloikka: 5kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 50kp!
Varissulka: 6kp -
Myrskymahti: 7kp -
Lampiväre: 7kp -
= 70kp

ELANDRA
Jääviilto: 16kp -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 8kp -
Hiljaisuustassu: 4kp -
= 12kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 6kp -

En tietenkään tosissani uskonut Jääviillon olevan etsimäni petturi, mutta kollin ärsyttäminen oli aivan liian hauskaa. Tiesin, että kollin hermoille kävi erityisesti hänen uskollisuutensa kyseenalaistaminen, sillä Jääviilto oli henkeen ja vereen kuolonklaanilainen. Yleensä en kokenut saavani muiden härnäämisestä paljoa irti. Minä kuitenkin vihasin punaruskeaa kollia siinä määrin, että sain tilanteesta jonkinlaista mielihyvää.
"Luuletko todella, että hän saattaisi alkaa petturiksi? En usko, että Kylmäliekillä olisi mielenlujuutta sellaiseen", sanoin hieman huvittuneena ja siirsin katseeni siihen suuntaan, johon Jääviilto oli selvästi hetki sitten ollut aikeissa lähteä. Kylmäliekki näytti jo kadonneen matkoihinsa. En olisi yllättynyt, vaikka harmaa soturi suunnittelisikin pakenemista Kuolonklaanista, sillä elämä Jääviillon silmätikkuna tuskin oli kovin mukava kohtalo. En kuitenkaan uskonut, että Kylmäliekki ikinä uskaltaisi toteuttaa mitään suunnitelmaansa. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan osoittanut muuta kuin uskollisuutta klaaniaan kohtaan. Kenties Jääviillon riitti pelätä oman nahkansa puolesta.
Tämä pettureista puhuminen oli taas vienyt ajatukseni tehtävääni ja muuttanut hetkellisen hyvän tuuleni happamuudeksi. Katsoin mietteliäänä Kylmäliekin perään hapan ilme kasvoillani.
"Joku petturi joukossamme kuitenkin on", mutisin välittämättä siitä, kiinnostiko Jääviiltoa edes kuunnella sanomisiani. En minäkään kaivannut hänen mielipiteitään asiaan, kunhan sanoin ajatukseni ääneen. "Joku Eloklaanissa olleista vartijoista auttoi pelastamaan Mesitähden ja heidän parantajansa. Miten ihmeessä hänen jäljilleen olisi päästävä? Tai heidän, kenties pettureita on useampi. Se se vasta hienoa olisi."

//Jää?

Lampiväre oli helpottunut siitä, ettei Lätäkkölemmen mielestä hänen salaisuuttaan ollut tarpeellista jakaa Lammikkoloikalle. Hän oli samaa mieltä siitä, että jos heidän siskonsa tulisi kyselemään asiasta, voisi hän kertoa tälle totuuden. Muussa tapauksessa heidän huulensa olisivat sinetöidyt: se tuntui reiluimmalta vaihtoehdolta jokaista kohtaan. Lampiväre halusi pitää salaisuutensa mahdollisimman pienessä piirissä, eikä hän samalla halunnut laskea sen taakkaa kenenkään muun viattoman niskaan. Lammikkoloikan ei tarvitsisi tuskailla Lampiväreen ja Tuhkajuovan valitsemisen välillä.
Vaaleanharmaa naaras nosti hiukan piristyneenä päätään, kun Lätäkkölempi kysyi hänen voinnistaan. Kaiketi hänen siskonsa yritti keventää raskaaksi käynyttä ilmapiiriä, mistä Lampiväre oli kiitollinen.
"Luulen", hän vastasi lämpimän hymyn kera hopeanharmaalle soturille. "Se olisi mukavaa."
Hän huokaisi syvään ennen kuin nousi seisomaan tietäen, että liike saisi edelleen parantumassa olevat haavat valittamaan kivusta. Lampiväre oli vaatinut eloklaanilaisten haavoittavan häntä, jotta hän ei paljastuisi. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä voimattomaksi kuin silloin heidän iskuja vastaanottaessaan. Soturin unia piinasivat edelleen silloin tällöin näyt, joissa hänen kimppuunsa hyökkäilivät vihollisklaanin kissat paljastettuine kynsineen ja terävine hampaineen samalla, kun hän ei itse kyennyt puolustautumaan. Muistot tapahtuneesta satuttivat enemmän kuin sen jättämät haavat.
Lätäkkölemmen katseessa näkyi huolta, kun hän seurasi katseellaan Lampiväreen matkaa parantajan pesän suuaukolle. Lampiväreen olo oli edelleen hieman heikko, mutta selvästi paranemaan päin, vaikka hän ei siltä päällepäin näyttänytkään. Askeleet olivat hitaat ja pienet, jotta parantuvat haavat ja naarmut eivät aukeaisi uudelleen. Hän tunsi huojuvansa, mikä saattoi johtua pitkästä vuodelevosta. Naaras ei ollut noussut paikaltaan moneen päivään, joten pieni huimaus oli odotettavissa. Joka tapauksessa hetki tuntui Lampiväreestä oikealta ottaa ensimmäinen askel takaisin soturin velvollisuuksiin.
Hän astui sisarensa kanssa ulos parantajan pesästä aukiolle. Lampiväre siristi hieman silmiään lehtisateen auringon häikäistessä puiden paljaiden oksien välistä. Hän huomasi siskonsa silmäilevän häntä kuin peläten, että naaras kupsahtaisi maahan hetkenä minä hyvänsä.
"Olen kunnossa, ainakin tarpeeksi jaloitellakseni. Minusta on mukavaa päästä hetkeksi ulos parantajan pesältä, siellä on tunkkaista ja yrtit haisevat", Lampiväre naurahti pienesti. "Sitä paitsi haluan kuulla, miten sinulla menee. Minusta tuntuu, että unohdin hetkeksi kaiken muun tiedät-kyllä-kenen takia. Entä sinä, oletko löytänyt jonkun, jossa olisi kumppaniainesta?"

//Lätty?

Sydämeni tuntui särkyvän pikkuriikisiksi sirpaleiksi Ja olisin mielelläni vaikka itkenyt kokonaisen kuun... Tai jopa enemmän!
"Eikö... En usko sinua... Kyllä hän minua vihaa... Minä vain halusin pyytää anteeksi... Mutta en minä ansaitse Rosmariinitassun läheisyyttä... Hän vihaa minua... Ja tulee varmaan aina vihaamaan minua..." Ulahdin sydän sirpaleina hiljaisuustassulle. *Lupaan kuitenkin että en ikinä jätä häntä yksin... vaikka hän jättäisi minut ikuisesti yksin... Hän on aina minun sisareni..* Lisäsin mielessäni. Tassutin raskaasti sydän syrjällään kauemmas hiljaisuustassusta.
"Autaisitko saamaan ne sammalet oppilaiden pesälle? Minä hoidan niiden vaihtamisen ja... Haluaisin tehdä sen rauhassa yksin.." mau'un hymyillen väkinäisesti. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja tassuti minun kanssani oppilaiden pesälle jätäen minut sitten yksin pesälle. Katselin avutomana sisartani toivoen että voisimme olla taas yhdessä... Vaikka tiesin että se olisi mahdotonta tämän jälkeen.. hän vihasi minua varmasti koko elämänsä ajan.. käänsin katseeni surkeana pois sisarestani ja aloin vaihtaa sammalia maakualusilleni, käperyin sammaliin silmät sumeina surusta ja tiedosta että sisar varmasti vihaisi minua lopun elämäänsä. Suljin silmäni ja nukahdin sydän rikki raadeltuna ja ajatukset sekaisin.

Hiljaisuustassu suostui heti, kun Kamomillatassu kysyi voisiko hän auttaa naarasta hakemaan uudet sammalet vanhojen ja revittyjen sammalten tilalle.
Matkalla naaras kuitenkin poikkesi sisarensa luokse ja Hiljaisuustassu katseli hieman kauempaa, kun tämä koetti pyytää häneltä anteeksi. Kuitenkin Rosmariinitassu vain sanoi jotain siitä, miten ei halunnut puhua juuri sillä hetkellä hänen kanssaan ja lähti pois. Hiljaisuustassu saattoi nähdä Kamomillatassun silmissä kimmeltävän surun ja ahdistuksen.
Hiljaisuustassu laski häntänsä naaraan selälle ja veti tämän itseensä kiinni.
“Ei hän sinua vihaa. Hän on varmasti vain hyvin sekaisella päällä. Älä huoli, kyllä hän leppyy”, Hiljaisuustassu vakuutteki ja yritti vaikuttaa siltä, että muka tietäisi oikeasti miltä Rosmariinitassusta tuntui. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne uudestaan, kun kuuli Lepakkotassun sanovan jotain ja lähtevän.
*Typerä hiirenaivoinen karvapallo!* Hiljaisuustassu ajatteli ärtyneenä mielessään, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, vaan antoi Kamomillatassulle tilaisuuden purkaa tunteitaan. Jos naaras tarvitsisi jonkun jolle itkeä, hän olisi siinä. Jos naaras tarvitsisi jonkun jonka hakata, jotta voisi rauhoittua, hän olisi siinä valmiina. Jos naaras halusi heittää solvauksia ilmoille, Hiljaisuustassu oli valmis. Ja jos Kamomillatassu halusi vain olla ja selvitellä ajatuksiaan mielessään joku tukenaan, Hiljaisuustassu ei ollut siitä lähdössä. Hän aikoisi odottaa, että naaras itse pyytäisi häntä lähtemään, ennen kuin siirtyisi yhtään mihinkään.

//Kamo?

Rosmariinitassu oli ensiksi hieman äreä, mutta yhtäkkiä hän vain jätti sen sikseen ja alkoikin vain leikkiä hippaa. Hän kosketti Lepakkotassua ja otti tämän hipaksi ja lähti sitten juoksemaan karkuun. Kolli tunsi hieman hyvää oloa lähtiessään naaraan perään hiljaa samalla kehräten. Tällainen rento kisailu ja leikkiminen oli kollin mieleen, vaikka hän ei sitä halunnut oikeasti myöntää. Eihän kukaan nyt voisi tietää, että kovalla ja karskilla Lepakkotassulla olisi myös pentumainen ja pehmoinen puolisko.
Kun Rosmariinitassu hidasti ja luovutti, Lepakkotassun oli vaikeaa pidätellä kehräystään. Hän katsoi naaraaseen iloisesti ja kuunteli tämän ehdotusta seuraavaksi keksiä vielä haasteita. Lepakkotassu oli aikeissa vastata, mutta Kamomillatassu saapuikin paikalle Hiljaisuustassu hänen vanavedessään liikehtien. Nuorempi kolli jäi aluksi kauemmas, mutta tuli sitten lähemmäs kuuntelemaan, kun Kamomillatassu puhui Rosmariinitassulle ja yritti pyytää anteeksi. Lepakkotassu katsoi naarasta hieman silmiään siristäen. Hänen olisi tehnyt mieli olla vain Rosmariinitassun kanssa kahden ja hän oli tullut tylysti häiriköimään.
Rosmariinitassu sanoi jotain siitä, että ei halunnut puhua siitä juuri silloin ja lähti. Lepakkotassu katsoi harmissaan harmaan naaraan perään. Hän olisi halunnut viettää aikaa hänen kanssaan, eikä tämän siskon Kamomillatassun saatika heitä kaikkia nuoremman Hiljaisuustassun kanssa, joka oli yksi iso riippakivi.
“Minäkin menen. Viettäkää te aikaa kahden, minulla ei ole juuri nyt kiinnostusta teidän ideointiin ja leikkimiseen”, Lepakkotassu murahti ja lähti oppilaiden pesään.
*En kyllä halua olla noiden kahden tampion kanssa, jos Rosmariinitassukaan ei ole siellä!* kolli ajatteli ja asettui sammalilleen. Hän käpertyi pieneksi palloksi ja laski häntänsä nenälleen ja sulki silmänsä. Hän halusi paeta uneen, pois sieltä. Ja siinä hän onnistui. Kolli vajosi syvään rentoon uneen.

Lepakkotassu katseli ympärilleen aukiolla. Muut kissat olivat kokoontuneet Henkäystähden luokse ja Lepakkotassu tiesi jo mitä oli tekeillä. Hänestä tulisi viimein soturi. Aaltosalama oli opettanut häntä hyvin ja nyt kaikki hänen mestarinsa kanssa ahkerointi palkittiin.
“Lepakkotassu, sinusta on aika tulla soturi. Tästä lähtien nimenäsi toimii Lepakkohuuto”, Henkäystähti vain sanoi nopeasti ja katsoi viileästi muita kissoja. Muita alkoi hurrata ja huutaa kollin uutta nimeä ja Lepakkohuuto tunsi omahyvää, kun muut hurrasivat hänelle. Kollin mielestä hän kyllä ansaitsi sen täysin. Hän röyhisti rintaansa ja kuunteli korvat höröllä, kunnes hurraukset alkoivat vaieta. Henkäystähti vain ilmoitti kokoontumisen olevan ohi ja lähti paikalta. Sitä tuore soturi ei ihmetellyt. Henkäystähti oli aina tuollainen.

Jääviilto oli raivoissaan ja lopen kyllästynyt elämäänsä. Hän inhosi yli kaiken sitä, että Henkäystähti oli luovuttanut eloklaanilaisten suhteen ja antoi heidän jatkaa elämäänsä noin vain! Jääviillon mielestä ainoa oikea ratkaisu olisi ollut aloittaa uusi sota ja täten tuhota Eloklaani lopullisesti.
Kun he olivat palanneet kotiin, Jääviilto oli alkanut kiinnittämään enemmän huomiota lurjus-veljeensä Kylmäliekkiin. Savunharmaa soturi oli saanut elää rauhassa Kuolonklaanin leirissä, kun hänen upea ja mahtava veljensä – millaisena Jääviilto itseään piti – oli ollut pitämässä kuria Eloklaanin nyhveröille. Kylmäliekki tuntui välttelevän veljensä seuraa ja kolli oli selvästi karkaamassa Jääviillon otteesta, jossa tämä oli ollut syntymästään saakka. Jääviilto ei voinut sietää sitä, hän oli siis alkanut kurittamaan veljeään ihan tosissaan. Kolli piti huolta, ettei Kylmäliekki vahingossakaan luulisi itsestään liikoja tai luulisi, että olisi mitään ilman Jääviiltoa. Sen lisäksi Jääviilto oli pitänyt huolta, että Kylmäliekin jäljellä olevat jälkeläiset pysyivät kurissa. Kettusilmästä ja Susimielestä oli tullut sotureita, mutta siitä huolimatta Jääviilto koki, että hänen tehtävänsä oli pitää kaksikko kurissa. Hän ei halunnut, että kaksikko pilaisi Jääviillon loistokkaan suvun maineen, kuten Kylmäliekki oli jo surkealla luonteellaan onnistunut tekemään.
Tämä kaikki oli pitänyt Jääviillon kiireisenä, eikä hän ollut ehtinyt juurikaan pysähtyä miettimään sitä, miten vihainen hän oli Kuolonklaanin häviöstä Eloklaanissa.
Jääviilto oli nähnyt, kun Kylmäliekki oli poistunut leiristä. Se oli herättänyt heti punaturkkisen soturin mielenkiinnon. Hän nousi ylös ja katsahti seuraansa pyytämättä saapunutta Leppävarjoa, joka puhua pälpätti ilman, että Jääviilto edes keskittyi tämän horinoihin. Soturi ei vaivautunut hyvästelemään tabbykuvioista soturia, vaan sanaakaan sanomatta lähti kävelemään tästä kauemmaksi ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa olevat soturit päästivät Jääviillon ulos leiristä, sillä olihan se puhdasverisenä soturina hänen etuoikeutensa.
Jääviilto irvisti inhosta päästyään ulos leiristä. Sää oli kolea ja harmaa, kaiken lisäksi kylmä tuuli vaelteli valtoimenaan metsässä ja iskeytyi vasten soturin kasvoja. Jääviilto erotti veljensä kävelevän ripein askelin kauemmas leiristä ja kolli unohti välittömästi surkean ilman. Hän päätti seurata Kylmäliekkiä siltä varalta, että kolli oli menossa pahantekoon. Punaruskea kolli ei luottanut lainkaan veljeensä tai hänen uskollisuuteensa Kuolonklaanille. Kylmäliekki oli mitä surkein soturi ja häntä oli pidettävä silmällä koko ajan. Harmi vain, ettei Henkäystähti huomannut sitä. Kylmäliekin ei olisi pitänyt saada kulkea vapaasti leirin ulkopuolella, johtaa partioita saatika sitten kouluttaa oppilaita! Ei sellaisen soturin koulutuksesta voinut tulla kuin vieläkin surkeampia sotureita.

Jääviilto oli seurannut Kylmäliekkiä jo tovin. Kolli piti huolen, että hän pysyi riittävän kaukana ja ettei tuuli päässyt viemään hänen hajuaan kohti veljeään. Tosin Kylmäliekki oli niin toivoton tapaus, että tuskin hän edes huomaisi, vaikka Jääviilto seisoisi hänen takanaan tai jos tuuli veisi Jääviillon tuoksun suoraan kollin nenään. Jääviilto kumartui pensaikon juurelle, kun Kylmäliekki pysähtyi. Hetken ajan kolli seisoi aloillaan ja näytti etsivän jotain. Savunharmaan soturin katse nousi taivaalle. Sitten Kylmäliekki jatkoi matkaansa. Jääviilto oli lähdössä kollin perään, kun hän yllättäen kuuli askeleita takaansa. Kolli säpsähti, kun tulija alkoi puhua:
"Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Kenties sinä oletkin se petturi, joka auttoi eloklaanilaisia pakenemaan. Kunnialliset kuolonklaanilaiset eivät hiiviskele tällä tavalla kirkkaan päivänvalon aikaan."
Jääviilto luimisti inhoten korviaan ja kääntyi uhkaavasti Pimentovarjon puoleen. Kolli joutui päästämään Kylmäliekin menemään, joka sai kollin yhä ärsyyntyneemmäksi. Oliko Pimentovarjo todella niin utelias, että oli mennyt ja vakoillut Jääviiltoa?
"Mitä itse luulet tekeväsi?" kolli ryhtyi vahvalle puolustuskannalle ja väläytti itseään huomattavasti pienemmälle naaraskissalle valkeita hampaitaan. Musta naaras ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, miten uhkaavalta edessään seisova soturi vaikutti. Pimentovarjo siristeli aavistuksen verran silmiään.
"Olin kävelyllä", Pimentovarjo lausahti ärsyttävän rauhallisesti ja jatkoi sitten, "mutta sinä et vastannut kysymykseeni."
"Mitä se sinulle kuuluu mitä minä teen?" Jäviilto murahti, ollen edelleen varsin pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että Pimentovarjo edes kehtasi epäillä häntä petturiksi. Pimentovarjo ei vaikuttanut tyytyvän soturin vastaukseen, eikä Jääviilto tuntunut pääsevän terävillä kysymyksillään ja uhkaavalla olemuksellaan naaraan ihon alle. Varapäällikkö pysyi rauhallisena.
"Kyllä se kuuluu, jos sinä olet pettänyt klaanisi", musta naaras vastasi ja räpäytti silmiään. Jääviilto naurahti, kuin Pimentovarjo olisi kertonut hauskankin vitsin. Sitten kolli vakavoitui ja katsoi naarasta tuima ilme kasvoillaan.
"Luuletko todella, että minä pettäisin klaanini? Eloklaanilaisten seura taisi viedä sinulta viimeisenkin järjen rippeen!" Jääviilto pyöritteli silmiään turhautuneesti. Hän oli nyt päässyt yli siitä, että oli säikähtänyt paikalle saapunutta Pimentovarjoa, jolloin Jääviilto rentoutui hieman. Hän ei oikeastaan itse edes ymmärtänyt sitä, mutta soturi oli sodan jälkeen alkanut viihtymään varapäällikön seurassa aiempaa paremmin. Pimentovarjo toki oli raivostuttava ja ärsyttävä, mutta oli hän siedettävämpää seuraa kuin esimerkiksi Kylmäliekki.
"Ja jos sinä todella olet noin kiinnostunut minun menemisistäni, niin olin selvittämässä, onko niin rakas veljeni Kylmäliekki klaanipetturi", Jääviilto lisäsi sarkastisella äänellä, ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään. Hän ei pelännyt sanoa epäilyksiään veljeensä liittyen ääneen. Kenties Pimentovarjo jopa voisi jopa auttaa Jääviiltoa Kylmäliekin tarkkailussa, jos tarve niin vaatisi.

//Pimento?

Siristin silmiäni, siskolleni, kun tämä tuli pahoittelemaan käytöstään. Paha oloni palasi ja tunteet velloivat taas sisälläni. Muistin taas kuinka huonoa omatuntoa koin ja se tuntui nyt korostuvan olossani. Anteeksipyyntö oli tullut niin puskista ja en tiennyt miten reagoida. Päätin työntää asian taka-alalle ja paeta tilanteesta.
“Ei, ei. En halua keskustella kanssasi vielä. Anna minun olla”, murahdin häntä heilahdellen vihaisesti. En ollut ehtinyt vielä käsitellä koko asiaa kunnolla loppuun. Olin itse syyllinen koko tilanteen eskaloitumiseen mutta en ollut valmis ottamaan vastuuta teoistani. Käännähdin ympäri ja marssin oppilaiden pesään. Tiedostin hyvin, että joutuisin näkemään siskoani taas, kun hän tulisi takaisin pesään joten käännähdin pesän suulla vielä uudestaan ja etsin Kärppämyrskyn. Naaras istuskeli leirin laidalla yksikseen ja täydellisen matkan päässä kaikesta, joten todennäköisesti en joutuisi olemaan hirveästi siskoni lähellä.
“Mistä nyt tuulee? Näytit äsken hyvin iloiselta, kun juoksitte Lepakkotassun kanssa”, Kärppämyrskyn ääni oli tyyni mutta hieman huolestunut. Hän selvästi aisti huonon oloni minusta läpi ilman, että edes sanoin mitään.
“Ei mitään. En vain ole vielä ihan valmis juttelemaan Kamomillatassun kanssa”, nau’uin ja minusta alkoi tuntua tosi itsekkäältä mutta sallin sen itselleni, koska siskoni oli ollut vieläkin minua itsekkäämpi sanoessaan, että haluaisi kuolla. Jouduin taas vaivalla nielaisemaan ajatuksen, etten ajattelisi sitä juuri nyt. En tiennyt kuinka pitkäksi aikaa sulkisin ajatukset pois mutta nyt tarvitsin tauon kaikesta.
“Ymmärrän. Haluatko puhua siitä?” Kärppämyrsky kysyi lempeästi. Huolestunut äänensävy oli kadonnut ja sain itsekin rentoutua hieman, kun vihdoin pääsin kontrolliin asioista.
“En. Haluan saada jotain muuta ajateltavaa”, nau’uin yskähtäen hieman. Kärppämyrsky nyökkäsi. Nojasin hänen lapaansa istahdettua ensin hänen viereensä. Naaras kehräsi hyristen hiljaa ja suljin silmäni rauhoittuakseni.
//Vein nyt Rosmyn pois :D

Myrskymahti pudisti hymyillen päätään Lammikkoloikan syytökselle.
"Höh, ei se minun vikani ollut. Eräs", hän sanoi painokkaasti ja vilkaisi partion johdossa olevaa Kuuraturkkia, "olisi voinut huolehtia, että kaikki hänen partionsa jäsenet ovat valmiita lähtemään."
Mustavalkoinen soturi jätti harmaan naaraan sanat huomiotta. Kuuraturkki oli Myrskymahdin kahden nuoremman veljen, Salamasielun ja Loskalauhan isä, ja siksi tavallaan samaa perhettä. Kenties tästä syystä soturi oli valmis antamaan naaraalle hieman löysää: kokeneemman soturin kritisointia, etenkään erakkoverisen taholta, ei yleensä katsottu kovin hyvällä. Se ei kuitenkaan saanut Myrskymahtia pitämään tästä yhtään enempää. Hän oli silloin tällöin veljiensä kanssa aikaa viettäessään joutunut olemaan Kuuraturkinkin kanssa tekemisissä, eikä hän voinut olla pohtimatta, miksi Pimentovarjo oli ikinä päätynyt paitsi ottamaan tämän kumppanikseen, myös hankkimaan tämän kanssa jälkikasvua. Kuuraturkki ei muistuttanut Turmaloikkaa ollenkaan. Hän oli laiska ja välinpitämätön eikä Myrskymahti pitänyt hänestä. Katkerana emolleen hän toivoi pelkkää epäonnea kaksikon suhteelle.
Toisaalta Myrskymahdista tuntui pahalta syyttää Kuuraturkkia. Hän ei ehkä pitänyt siitä, miten Pimentovarjo tuntui niin nopeasti korvanneen Turmaloikan jollain toisella kollilla, eikä Myrskymahti koskaan aikonut hyväksyä Kuuraturkkia osaksi perhettään. Hän ei teeskentelisi, että Kuuraturkki oli hänen isäpuolensa. Kolli ei kuitenkaan ollut koskaan itse tehnyt Myrskymahdille mitään, minkä johdosta hän olisi saattanut ansaita naaraan vihan. Sitä paitsi Pimentovarjossa oli varmasti kestämisensä, Myrskymahti ajatteli kitkerästi.
Lammikkoloikan pelko myöhästymisestä osoittautui turhaksi, sillä partion pari viimeistä jäsentä lipui vasta nyt paikalle. Kuuraturkki antoi katseensa pyyhkäistä vielä kerran partion yli varmistaakseen kaikkien olevan mukana, ja lähti sitten hännänheilautuksen kera astelemaan ulos leiristä. Myrskymahtia ei erityisesti kiinnostanut jutella partion johtajalle, joten hän hidasti hiukan askeleitaan jättäytyäkseen kulkemaan Lammikkoloikan rinnalle. Hän huomasi naaraan olemuksen olevan aavistuksen kireä, aivan kuin jokin olisi vaivannut tätä. Toisaalta soturi oli Tuhkajuovan tytär, joten ehkä tämän vakava ilme oli vain perinnöllistä.
"Mitä sinulle kuuluu, parahin Lammikkoloikka?" Myrskymahti kysyi hymyissä suin ja tönäisi naarasta toverillisesti ja hieman liian suurella voimalla. "Et kai noussut tähän päivään väärällä jalalla?"

//Lammikko?

Lammikkoloikka siirteli sammalpetiään varovaisesti, alle puolikkaan hiirenmitan verran ja vetäytyi taaksepäin katsoakseen miltä se näytti. Sammalpeti näytti olevan edelleen liian vinossa, kokonaiskuva näytti jotenkin väärältä. Naaraskissa tunsi ahdistuksen palan nousevan kurkkuunsa. Lammikkoloikkaa alkoi tärisyttämään, heikottamaan ja huolestuttamaan.
‘Tuhkajuova vihaa sinua, jos et korjaa petiäsi oikein. Taivas tulee tippumaan niskaan ja Pimeyden metsä kiroaa sinut. Et voi ottaa sitä riskiä ja jättää petiä korjaamatta.’, naaraan ajatukset sanoivat. Harmaaturkkinen kissa tarttui hampaillaan sammalpedin kulmaan ja siirsi sitä taas hieman oikealle. Olisiko siinä hyvä? Lammikkoloikka peruutti hieman ja katsoi korvat luimussa petiään. Ainakin se oli nyt parempi, mutta… Naaraan ajatukset kuitenkin keskeyttivät hyväntuulinen naukaisu:
“Lammikkoloikka! Täälläkö sinä olet vain laiskottelemassa? Tulehan, Pimentovarjo käski meidät partioon. Sinä ehdit koristella ja siirrellä petiäsi vapaa-ajallakin”, harmaaturkkinen naaraskissa naukaisi äänekkäästi, kosketti klaanitoveriaan hännällään ja rämisteli sitten takaisin aukiolle. Myrskymahtia nuorempi soturi kurtisti kulmiaan ja huokaisi.
“Kiitos vain, nyt turkissani on erakkoverisen karvoja”, naaras mutisi itsekseen niin, että hänen sanansa eivät kuitenkaan kiirineet Myrskymahdin korviin. Lammikkoloikka vilkaisi vielä petiään ja asteli sitten häntä pystyssä aukiolle, missä häntä muu partio odottikin.
“Olen pahoillani, jos olen myöhässä. Myrskymahti tässä olisi voinut kertoa minulle aiemmin partiosta”, harmaaturkkinen naukui ilmeettömästi ja eleettömästi, jääden odottamaan partion lähtöä. Lammikkoloikkaa stressasi se, että hänellä oli jäänyt pedin järjestely kesken. Se tuntui hänestä väärältä.

//Myrsky?

Katsoin hämmentyneenä hiljaisuustassua joka oli puhunut harjoituksista, tosin nyt ei tuntunut todellakaan olevan hyvä hetki puhua aiheesta.
"Hiljaisuustassu? Voisitko ehkäpä auttaa minua hakemaan vähän sammalia näiden tilalle?" Kysyin heilautaen häntääni riekaleisia maakusammaliani kohden. Kehräsin hymyillen minua nuoremmalle kollille. Tiesin että jossain kohtaa minun pitäisi valita kummasta haluaisin kumppanini niin tiesin että minun pitäisi olla heidän molempien kanssa kahden enemmän. Hiljaisuustassu nyökkäsi pienesti hymyillen ja suustaan pienen kehräyksen saattelemana. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin hiljaisuustassun kanssa ulos pesästä, huomasin sisareni Rosmariinitassun lepakkotassun kanssa ja ajattelin että minun pitäisi pyytää sisareltani anteeksi.
"Hiljaisuustassu, voisitko mennä edeltä? Minun pitäisi tehdä yksi asia ensin", mau'un ja tassutan täristen pelokaan oloisena kohti sisartani.
"Ööh, hei.. Rosmariinitassu... Haluaisin pyytää anteeksi sitä että en ollut kyennyt pitämään tunteita sisälläni", mau'un pahoittelevan oloisena. Odotin jokainen hetki että Rosmariinitassu raapaisisi minua raivoissaan mutta tiesin että ansaitsisin sen. Lepakkotassu katsli minua silmät viiruina ja ilmiselvästi valmiina loikkaamaan päälleni tai jotain... Mutta hän kuitenkin antoi minun olla rauhassa. Kuulin yllätäen hiljaisuustassun äänen takaani, vaikka en kylläkään saanut selvää mitä hän sanoi. Käännyin nopeasti katsomaan hiljaisuustassua joka istui noin hännänmittan päässä minusta, käännyin nopeasti ympäri ja katsoin taas sisartani odotaen tämän vastausta, peräänyin kuitenkin miltei huomaamattomasti hiljaisuustassun viereen.
//Rosmy? Kollitki saa jatkaa d:)

Aaltosalaman usko kyvyistäni toimia isänä lämmitti sydäntäni, vaikka en itse sitä hänen kanssaan jakanutkaan. Henkäystähti - vaikka ei minun isäni oikeastaan ollutkaan - oli näyttänyt minulle, millainen isä en ainakaan halunnut olla. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan oli parhaimmillaankin ollut viileän välinpitämätöntä, enkä todellakaan toivonut, että omat pentuni joutuisivat pohtimaan, miksi heidän isänsä vihasi heitä ja mikä heissä oli vialla. Halusin olla hyvä isä. En kuitenkaan tiennyt, miten voisin tässä maailman tärkeimmässä tehtävässä onnistua. En tullut helposti toimeen muiden kissojen kanssa, joten miten pystyisin rakentamaan normaalin, toimivan suhteen omaan jälkikasvuuni? Tunsin olevani onnekas saatuani jonkun kissan rakastumaan minuun. Se tuntui kuitenkin ihmeeltä, johon en ollut enää uutta kertaa kykeneväinen.
Joka tapauksessa tekisin kaikkeni, jotta olisin pennuilleni paras mahdollinen isä. Tai ainakin paras mahdollinen, mihin minä kykenin.
"Se olisi ollut hienoa", kehräsin, kun kumppanini nojasi minua vasten. "Ainakaan emme ole sodan keskellä. Pentumme saavat kasvaa rauhassa."
Ainakin toivottavasti saisivat. Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit olivat kireämmät kuin koskaan. Eloklaanin kissat tunnettiin ystävällisinä ja rauhaa rakastavina, mutta mielestäni emme voineet luottaa siihen, ettei heissä piilisi hiukan katkeraa kostonhimoa. Eloklaani oli pysynyt kuita Kuolonklaanin tassun alla. Kenties säyseä Mesitähti suunnitteli tälläkin hetkellä suunnitelmaa vihollisklaaninsa varalle.
"Toivottavasti pentumme perivät sinun silmäsi. Olen aina pitänyt niistä", sanoin siirtäen ajatukseni muualle. En halunnut miettiä tulevaisuuden mahdollisia kamaluuksia juuri nyt. "Ja turkkisi. Oikeastaan olisi hienoa, jos he olisivat vain pieniä versioita sinusta."

//Aalto? öwö

Tuhkajuova ei todellakaan näyttänyt tyytyväiseltä siihen, että olin valinnut hänet yhdeksi salaisuuteni kantajista. Naaraan hampaiden kiristely oli selvä merkki hänen ristiriitaisista tuntemuksistaan. Oli melkein huvittavaa seurata, miten soturi mielessään taisteli Henkäystähteen kohdistuvaa velvollisuudentunnettaan vastaan. Tuhkajuova pelasi aina sääntöjen mukaan, vaikka muut sortuisivat huijaamiseen ja likaisiin temppuihin.
"Tietysti tiedän", vastasin tyynesti. Olin lähes varma siitä, ettei Tuhkajuova kertoisi salaisuudestani kellekään. Hänen omansa oli samaa luokkaa, ja sen paljastuminen jos mikä tekisi hallaa Henkäystähden luonteelle. "Luotan siihen, että tiedät, mikä on parhaaksi sinulle, Henkäystähdelle sekä Varissulalle. Sitä paitsi, ei minun tekoni muuttanut mitään Henkäystähden silmissä: Turmaloikka on poissa, eikä hän ole tulossa takaisin."
Äänessäni erottui surua, jonka pyrin peittämään nopeasti. Olin itkuni itkenyt, enkä halunnut vollottaa kumppanini perään Tuhkajuovan edessä. Sitä paitsi olisi minulle parhaaksi, jos Tuhkajuova kuvittelisi minun kokonaan unohtaneen hänet. Halusin vaikuttaa uskolliselta ensisijaisesti Kuolonklaanille ja asemalleni.
"No, tämä oli oikein antoisa juttutuokio", nau'uin ja nousin venytellen seisomaan. "Toivon, että olemme tällä sujut."
Tuhkajuova nyökkäsi ja nousi itsekin.
"Sovitaan sitten niin."
Aamuaurinko sarasti jo korkeiden männynrunkojen takaa; yö oli ollut pitkä. Raajani olivat väsyneet matkasta Eloklaanin leiristä tänne, enkä malttanut odottaa pääseväni nukkumaan. Sitä paitsi Henkäystähden käytös ärsytti minua edelleen niin paljon, että halusin vain vaipua uneen ja unohtaa koko asian.
Astelimme Tuhkajuovan kanssa rinnatusten takaisin leiriin. Onneksi suurin osa aiempaan mekkalaan heränneistä kissoista oli jo vetääntynyt takaisin pesiinsä nukkumaan. Henkäystähti oli lähettämässä matkaan aamupartiota, ja hän loi terävän katseen suuntaani, kun pujahdin sisään leiriin. Siristin päällikölle silmiäni ja pyyhälsin sanaakaan sanomatta sotureiden pesään. Pesässä vielä hereillä olleet kissat eivät sanoneet minulle mitään ja huomioivat saapumiseni vain pienellä, kohteliaalla nyökkäyksellä. Ainakaan he eivät näkyvästi halveksineet minua epäonnistumisestani, mutta pesässä vallitsi silti välttelevä ilmapiiri.

Oli viimein tullut aika Salamatassun ja Loskatassun soturinimityksen. Sää oli kaunis: aivan kuin pilvet olisivat päivää juhlistaakseen päättäneet siirtyä auringon edestä ja sallia sen kultaisten säteiden loistaa Kuolonklaanin leiriin. Kuuraturkki istui vieressäni, kaksikon isä kun ainakin nimeksi oli. Hän oli suoriutunut tehtävästään hyvin ja mukisematta, enkä voinut olla muuta kuin kiitollinen. Se ei tietenkään riittänyt soturille, olinhan joutunut hänen vaiteliaisuuttaan vastaan lupaamaan tälle varapäällikön paikan. Lupaus, jota en aikonut pitää ja jonka Kuuraturkki oli selvästi liian hyväuskoinen ymmärtämään valheeksi.
Hän ei ollut ollut ehkä maailman parhain isä, mutta sitä minä en ollut häneltä vaatinutkaan. Pentuaikoina kollisoturi oli aina silloin tällöin saapunut pentutarhaan viettämään aikaa kaksikon kanssa, joskus jopa leikkimällä. Oppilasaikoinakin olin huomannut Kuuraturkin silloin tällöin keskustelevan jommankumman kollin kanssa. He eivät tietääkseni olleet kovin läheisiä, mutta eivät niin huonoissa väleissä, että epäilyksiä kuolonklaanilaisten joukossa olisi herännyt. Kuuraturkki näyttäytyi etäisenä, kiireisenä isänä, joka kuitenkin välitti niin sanotuista pennuistaan tarpeeksi pistäytyäkseen heidän elämässään vähän väliä.
Seurasin ylpeänä, miten Salamatassu asteli aukiolle veljensä vanavedessä. Hänestä oli kasvanut taitava taistelija, niin olin Sähkötuholta kuullut. Nopeakin hän oli, molemmat taitoja, joita pidin suuressa arvossa. Hän ei ehkä loistanut saalistamisessa, mutta sen olin kuullut johtuvan pitkälti Salamatassun välinpitämättömältä suhtautumiselta taidon kehittämiseen. Tavallaan oli lohduttavaa, että hänen heikkoutensa johtui vain yrittämisen puutteesta. Olisi ollut pahempi, jos kolli olisi harjoitellut ahkerasti ja silti ollut kehno. Kenties hänen laiskassa ja hiukan ylimielisessä suhtautumisessaan oli parantamisen varaa, mutta ainakin hän loisti niissä asioissa, joista välitti.
Loskatassu sen sijaan ei loistanut oikein missään. Sitä hän ei ollut minulta perinyt, vaikka monin muin tavoin muistuttikin minua kovin hillittyine, vetäytyvine luonteineen ja mustine turkkeineen. Tuhkajuova oli kertonut Loskatassun olleen ahkera oppilas, joka jaksoi yrittää kehittää itseään. Toisinaan hän oli käynyt yksin harjoittelemassa koulutuksen ulkopuolella, vain tullakseen täysin keskikertaiseksi soturiksi. Hän oli veljeään hiukan parempi saalistaja, ja oli opetellut kalastamaankin, mikä oli kaiketi kollille ylpeydeksi. Metsästämisessäkään Loskatassu ei kuitenkaan ollut mikään mestari. Yltääkseen veljensä tasolle soturina hänen olisi edelleen tehtävä paljon töitä.
Kaikesta huolimatta hän oli minun poikani, ja minun kuului olla hänestä ylpeä. Huulillani oli pieni hymy, kun mustaturkkinen kolli kohtasi katseeni. Joskus häntä katsoessani minusta tuntui siltä, kuin kuvajaiseni olisi tuijottanut takaisin lammen heijastavasta pinnasta. Ainoa pelastava tekijä olivat hänen silmänsä, ruskeat kuin Turmaloikalla.
"On aika nimittää kaksi uutta soturia", Henkäystähden ääni kajahti aukiolla. Siirsin katseeni kahdesta kollioppilaasta päällikköön. Pelkkä hänen näkemisensä sai vihan kuohahtamaan sisälläni. En ollut unohtanut hänen antamaansa tehtävää, vaikka muut kiireeni olivatkin estäneet minua suorittamasta sitä viime aikoina. Toivoin, ettei Henkäystähti ollut tulossa kärsimättömäksi.
"Salamatassu ja Loskatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksensa loppuun, ja ansainneet täten soturinimensä. Tästä lähtien heidät tunnetaan Salamasieluna ja Loskalauhana."
Klaanin kissat puhkesivat hurraahuutoihin, ja minäkin huusin kahden tuoreen soturin nimeä. Kolleista valkoinen ja kookkaampi näytti nauttivan olostaan huomion keskipisteenä, leuka pystyssä ja tyytyväinen hymy kasvoillaan. Pienempi mustaturkkinen istui tyynesti paikoillaan kuin olisi kuunnellut vain päivän partioiden jakoa. Usein pohdin, miten kaksikosta oli kasvanut niin kovin erilaisia.
Hurraahuutojen jälkeen kuolonklaanilaiset alkoivat hajaantua. Salamasielun luo pelmahti muutamia kissoja onnittelemaan, kuten Veritassu, jonka kanssa olin kollin huomannut viettävän paljon aikaa. Kun huomasin Myrskymahdin loikkivan paikalle leveä virne kasvoillaan, peruin aikomukseni onnitella valkoista kollia ja istuuduin sen sijaan Loskalauhan viereen.
"Onnea, Loskalauha", nau'uin hymyillen. Vaikka hän ei edustanutkaan sotureiden parhaimmistoa, oli nimen ansaitseminen ja klaanin täysivaltaiseksi tuleminen silti suuri saavutus.
Mustaturkkinen kolli ei vilkaissutkaan suuntaani, mikä ei oikeastaan enää yllättänyt minua. Loskalauhan suhtautuminen minuun oli aina ollut parhaimmillaankin välinpitämättömän kohtelias, kuin hänen emonsa sijaan olisin vain yksi klaanin kunnioitettavammista sotureista. Se ei yleensä haitannut minua, sillä koin Loskalauhan kanssa keskustelemisen usein vaikeaksi. Olin tyytyväinen suhteeseemme, joka oli viileän asiallinen ja tunteellisuudelta välttynyt. Kenties se oli yksinkertaisesti tulosta liian samanlaisista persoonistamme.
"Sinun ei tarvitse teeskennellä olevasi iloinen puolestani", mustaturkkinen kolli tokaisi yhtäkkiä. Käännyin yllättyneenä katseeni häneen.
"Mitä oikein tarkoitat?" kysyin hämmentyneenä ja tavastani poiketen yritin etsiä poikani katsetta. Hänen olemuksena huokui kylmyyttä, ja minulle tuli vahvasti tunne, että hän toivoi minun poistuvan. "Tietysti olen iloinen puolestasi. Soturinimen ansaitseminen on suuri saavutus."
Loskalauha pudisti päätään melkein huvittuneen oloisena. En ymmärtänyt, mistä hänen käyttäytymisensä kumpusi. Olin ehkä pettynyt hänen osaamiseensa, mutta olin ylpeä kummastakin veljeksestä.
"Tämä on Salamasielun päivä. Miksi nyt yhtäkkiä teeskentelisit välittäväsi minusta?" Loskalauha kysyi ja siirsi viimein katseensa silmiini. Kuten tavallista, en osannut lukea niiden takana piileviä tunteita, jotka mustaturkkinen kolli niin taitavasti peitti. Niin oli ollut aina: Loskalauha oli kuin monimutkainen pulma, jonka ratkaisemiseen tarvittavaa oveluutta ei minulta löytynyt.
"En minä teeskentele. Välitän sinusta, tämä on yhtä lailla sinun päiväsi kuin Salamasielun", yritin vakuutella, mutta tiesin itsekin Loskalauhan olevan jossain määrin oikeassa. En siltikään halunnut hänen kuvittelevan, ettei hänen saavutuksensa kiinnostaisi minua ollenkaan, sillä se ei ollut totta.
Ennen kuin ehdin korjaamaan tämän väärinkäsityksen, Salamasielu oli jo astellut paikalle. Väistin pois tieltä, kun tämä syöksyi veljeään kohti riemastunut virne kasvoillaan.
"Hah! Viimein olemme sotureita", valkoinen kollikissa naurahti ja puski veljeään tavalla, joka selvästi näytti ärsyttävän Loskalauhaa. Mustaturkkinen kolli kuitenkin otti vastaan veljensä onnentoivotuksen. Myrskymahti sisaruksineen saapui kaksikon luo, ja minulle tuli kiire lähteä tieheni. Vilkaisin nopeasti Pyräkkäpirua, jonka katse ei enää ollut ainakaan yhtä kylmä kuin ennen sen kohdatessani. Soturin olisi muistettava pitää etäisyytensä ja viileä suhtautumisensa.
Käänsin selkäni perheelleni ja astelin pois paikalta. Viisikon nauru ja iloiset huudahdukset kuuluivat takaani, mutta en enää kääntynyt katsomaan heitä. Olisin antanut paljon voidakseni olla heidän seurassaan nyt, mutta en varapäällikön paikkaani.

Oli kulunut neljäsosakuu siitä, kun olin palannut Kuolonklaaniin. Henkäystähti ehkä kuvitteli minun laiminlyövän hänen antamaansa tehtävää, vaikka todellisuudessa se leijaili mieleni etualalla joka hetki kuin uhkaava myrskypilvi. En ollut vieläkään keksinyt, kuka Kuolonklaanin oli pettänyt. En myöskään tiennyt, miten ihmeessä olisin kyennyt asian selvittämään. Eloklaanin tapahtumat olivat jo ollutta ja mennyttä, eikä mitään todistusaineistoa tapahtuneesta ollut. Ainoa tapa, jolla voisin varmasti saada selville, kuka eloklaanilaisia oli suojellut ja auttanut, olisi heiltä suoraan kysyminen, mikä ei ollut vaihtoehto. Tai, petturi voisi tunnustaa itse, mutta en ollut kovin toiveikas tämän vaihtoehdon suhteen.
Olin käynyt mielessäni useaan otteeseen läpi kaikki Kuolonklaanin Eloklaanin leirissä olleista vartijoista syyllistä etsiessäni. Mielessäni ei ollut mitään mahdollisuutta, että petturi olisi ollut kumpikaan kahdesta kokeneemmasta soturista: Tuimakatse tai Jääviilto ei kumpikaan pettäisi Kuolonklaania. Tuhkajuovan ja Henkäystähden tytärten uskoin olevan niin tiukasti vanhempiensa tassujen alla, ettei kukaan heistä uskaltaisi tai edes haluaisi liittoutua eloklaanilaisten kanssa. Heille oli teroitettu pennusta pitäen, että heidän puhdas verensä oli korkeassa arvossa pidettävää ja jotain, mitä Eloklaanin kissoilla ei ollut. Lokkimielen tunsin enkä jaksanut uskoa, että kolli olisi voinut olla asialla. Jäljelle jäivät ne kolme, joita en tuntenut juuri lainkaan: Leppävarjo, Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys. Toisaalta saatoin olla varma vain Tuimakatseesta ja Jääviillosta. Kaikki muut olivat epäiltyjä silmissäni.
Aurinkohuipun partion jälkeen päätin lähteä kävelylle tuulettamaan ajatuksiani. Koko tehtävä raastoi hermojani ja olin viime aikoina ollut normaalia äksympi, minkä muutkin olivat kaiketi huomanneet suuntaani heitetyistä pelokkaista katseista päätellen. Henkäystähden katse tuntui joka tulokseton päivä painostavammalta. Hän ei ollut asettanut minulle mitään aikarajaa, mutta tunsin kyllä, että päällikkö oli käymässä kärsimättömäksi. Varmasti itsekin olisin, jos klaanilaisten joukossa olisi piileskellyt petturi.
Päivä oli tylsän harmaa. Ruskan väriloistokin oli himmenemässä, kun kasvuston oranssit lehdet alkoivat kuihtua ruskeiksi ja putoilla maahan. Kylmä vinkka osui turkkiini ja siristin silmiäni tuulessa. Sää ei ollut selvästi paras mahdollinen rennolle kävelylle, joten päätin lähteä takaisin leiriin. Kun olin kääntymässä tulosuuntaani, jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. Vähän matkan päässä näin tutun punaruskean turkin, joka kuului pensaikossa kyyristelevälle Jääviillolle. Soturin korvat olivat hörössä ja asentonsa matala, aivan kuin hän vaanisi jotain.
Pyöräytin silmiäni ja astelin lähemmäs. Jääviilto ei ollut koskaan vaikuttanut kissalta, joka huvin vuoksi lähtisi metsästämään klaanille. Sitä paitsi minulla oli tunne, että soturi oli tekemässä jotain hämärää.
"Mitä oikein kuvittelet tekeväsi?" kysyin viileästi, kun ehdin soturin taakse. "Kenties sinä oletkin se petturi, joka auttoi eloklaanilaisia pakenemaan. Kunnialliset kuolonklaanilaiset eivät hiiviskele tällä tavalla kirkkaan päivänvalon aikaan."

//Jää?

Olin hyvin hämmentynyt, nuori naaras oli alkanut kysellä sitä sun tätä enkä minä ollut ehtinyt vastata kysymyksistä yhteenkään ennen kuin naaras olikin jo kysynyt uuden. Pyöritellin silmiäni närkästynenää ja päätin vastata ensin naaraan aijempiin kysymyksiin ennen kuin vastasin siihen uusimpaan.
"Ensinnäkin kettusilmä, minulla on kumppani... Hän on tattihalla", mau'un sydän täynnä lämpöä pelkästään kumppanini ajatelemisesta. "Ja minulla menee ihan hyvin", lisään. Heilautan häntääni ja näpäytän nuorta naarasta hellästi korvalle.
"Ajatelles, aijotko sinä painia muka keskellä aukiota kaikkien katsellessa? Minä en ainakaan sitähän voitaisiin luulla oikeaksi tapeluksi ja minä saisin ilman muuta rangaistuksen vain koska emoni rakastui kotikisuun ja hankki tälle pentuja joista yksi satuin olemaan minä tai no en minä muista oliko minulla pentuetovereita en ainakaan koskaan tavannut heitä sillä tavalla kuten pentue toverit yleensä.. ehkä minulla oli vain emo.. sillä minä en laske sitä kollia johon emoni rakastui isäkseni.. en koskaan..", nau'un vähän surumielisesti. Käänsin katseeni nopeasti pois naarasta ja suljin silmäni tiukasti kiinni, aukaisin ne taas ja käänsin katseeni sydän pampaten koko ajan lujempaa. Käänsin katseeni taas pois päin kettusilmästä ja etsin tattihallaa katseellani lopulta löyttäen kollin punaruskean turkkin. Hymyilin kehräten ja kehottin kettusilmää tulemaan mukaani kumppanini luo.
"Hei, Tattihalla! Missä olit aijemin aamulla? Olisin halunnut olla kanssasi", mau'un ilkikurisesti vaikka äänen sävystäni sitä ei olisi voinut arvata sillä se oli lempeä ja rakastava. Kosketin hellästi kumpaniani kehräten.
"Olin rajapartiossa?" Tattihalla kertoi vaikka hänen äänesään tuntui kysyvä häivähdys. Katselin syvälle kumppanini silmiin lempeästi.
"Kettusilmä haluaisitko sinä hmm tehdä jotain yhdessä? Siis minun ja tattihallan kanssa? Jos se siis sopii tattihallalle", mau'un kääntäen pääni naarasta kohden. Kuitenkin vilkaisin nopeasti kumppaniani ja huomasin että tämä oli nyökkänyt joten käänsin kysyvän katseeni nuorempaan naaraseen.
//Kettu?

AMPIAINEN
Tulisielu: 11kp - 150kp täynnä
Kamomillatassu: 13kp -
= 24KP

ANSKU
Kettusilmä: 5kp - Ensimmäisestä tarinasta on vähennetty 50% kokemuspisteistä, sillä ei-puhdasverisyytensä vuoksi Kettusilmä ei saa poistua leiristä yksin ilman puhdasveristä tai Henkäystähden luottamuksen ansainnutta kissaa.
Roihumarja: 5kp -
= 10KP

AURA
Kylmäliekki: 4kp -
Lammikkoloikka: 4kp -
Susimieli: 4kp -
= 12KP

AUROORA
Pimentovarjo: 15kp -
Lampiväre: 4kp -
= 19KP

ELANDRA
Lätäkkölempi: 14kp -
Tuhkajuova: 17kp -
Sulkavirta: 7kp -
= 38KP

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 4kp -

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 17kp -
Lepakkotassu: 15kp -
=32KP

LONKERO
Sähkötuho: 4kp -

SAAGA
Rosmariinitassu: 21kp! -