Huiskaisin häntääni hieman ärtyneesti. Viha puski taas sisältäni ja sanoja vain putkahteli mieleeni mutta työnsin ne pois.
“En pidä siitä, kun puhut itsestäsi noin. Eikä se oikein ole oikein, että työnnät ajatukset pois. Se ei kuulosta ihan järkevältä meneltelmältä”, sanoin ja katsoin kollia. Hän näytti tosi vaivaantuneelta. Minä taas en ollut vaivaantunutta nähnytkään. Ennenminkin minua vain huoletti se, että Lepakkotassukin oli nyt valmiina tekemään jotain itselleen. En halunnut alkaa pelkäämään, että menettäsin jokaisen ympärilläni olevan minulle edes vähän tärkeä kissa kuolisi pois mutta niin oli ehkä jo tapahtumassa. Ahdistus nosti taas päätään ja halusin sen äkkiä pois.
“Niin no-” kollin lause jäi kesken kun läimäisin häntä tassulla kylkeen aivan yllättäen.
“Hippa!” kiljaisin ja lähdin karkuun. En kestänyt enää vakavaa keskustelua ja halusin edes hetkeksi mieleni pois raskaammista aiheista. Kuulin Lepakkotassun askelten äänet. Hän oli siis lähtenyt perääni. Jonkinlainen ilo valtasi taas kehoni vaikkei se ollut yhtä vahva kuin aijemmin tunsin sen silti ja se tuntui ihan parhaalta tunteelta. Keskityin nyt todella vain karkuun juoksemiseen enkä riitaan tai mihinkään muuhun.
“Nappaan sinut!” Lepakkotassun ääni kuului korviini sydämen jyskytyksen ja käpälien tasaisen töminän yli.
“Etpäs nappaa!” huudahdin ja loikkasin sivuun. Lepakkotassu jarrutti käpälät liukuen mutta olin jo lähtenyt toiseen suuntaan juoksuun. Pysähdyin kuitenkin ennen kuin ehdin törmätä seinään. Ihan järkevää.
“Luovutan, en jaksa juosta enään”, läähätin ja Lepakkotassu naurahti. Hän läimäisi minua takaisin. Ulvahdin antautuvasti mutta oikeasti minua vain nauratti. Ei ollut enää niin paha hävitä kollille sillä olin voittanut hänet jo moneen kertaan vaikka hänkin oli todella monta kertaa vienyt mestaruuden eri kisoissa. Lepakkotassu tuntui kuitenkin olevan ihan mukavaa seuraa ja toivon, ettei hän ihan kunnolla vihannutkaan minua vaikka olin niin aikaisemmin ajatellut.
“Voidaanko me vielä keksiä niitä haasteita? Se olisi mukavaa”, kysyin hymyillen ja katselin ympärilleni mietiskellen miten haluaisin haastaa kollia ensimmäiseksi. Olin iloinen siitä, että raskaat ajatukset eivät enää painaneet mieltäni vaikka tiesin, että ne puskisivat uudelleen esiin jollain ihan typerällä hetkellä.
//Lepa?

Lampiväre oli kysynyt Lätäkkölemmen mielipidettä siitä, pitäisikö heidän kertoa pentueensa kolmannelle jäsenelle Lampiväreen salaisuutta. Kysymys oli kerrassaan vaikea, mutta Lätäkkölemmen mielipide oli nopeasti selvillä. Hän katsoi vakava ilme kasvoillaan pentuetoveriaan.
"Ehkä tämän on parempi pysyä vain meidän välillämme", Lätäkkölempi naukaisi rauhallisella äänellä ja nyökytteli hitaasti päätään, "ainakin toistaiseksi."
Lampiväre räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Niin. Minä kyllä luulen, että hänkin on huomannut käytökseni muuttuneen", raidallinen naaras päästi ilmoille pienen huokauksen saatuaan puhevuoronsa loppuun. Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
"Se voi olla. Minä olen sitä mieltä, ettei meidän kannata mennä kysymättä kertomaan mitään. Jos Lammikkoloikka itse tulee kysymään asiasta, en kuitenkaan näe syytä salailla sitä. Luulen kuitenkin, että jos hän on aidosti kiinnostunut asioistamme, hänkin kykenee pitämään tämän salassa emolta ja isältä", hopeanharmaa soturi tokaisi pohtien. Lätäkkölemmen tavaksi oli muodostunut mielipiteidensä – toisinaan jopa liiankin – pitkä selittäminen. Hän halusi muiden varmasti ymmärtävän mitä hän tarkoitti ja miksi hän ajatteli miten ajatteli. Lampiväre nyökytteli taas päätään, hyväksyen sisarensa vastauksen.
Tunnelma oli Lätäkkölemmen mielestä hieman turhan synkkä kaikkine salaisuuksineen, joten naaras halusi piristää sisartaan jotenkin.
"Millaisessa kunnossa sinä olet? Luuletko, että jaksaisit käydä kanssani vaikkapa vain pääaukiolla kävelyllä?" Lätäkkölempi kysyi ja väläytti sisarelleen lempeän hymyn.

//Lampi?

Kun Kamomillatassu pyysi Syöksytassua lähtemään ja jättämään hänet Hiljaisuustassun kanssa kaksin, kolli tunsi sisällään pienen lämmön läikähdyksen. Hän ei voinut uskoa, että Kamomillatassu todella halusi olla hänen kanssaan kahden, ennemmin kuin Syöksytassun kanssa.
“Kamomillatassu, pidätkö sinä Syöksytassusta?” sanat vain puskivat ulos Hiljaisuustassun suusta. Hän ei mahtanut asialle mitään, ja heti sen sanottuaan katsoi naarasta silmät selällään.
“Tai siis-” kolli aloitti, mutta ei keksinytkään mitään ja hiljeni.
“No siis… on hän hyvä ystävä, mutta en minä mitään kamalan erikoista häntä kohtaan tunne. Hän on vähän kuin sinä, läheinen ystävä”, Kamomillatassu naukui. Hiljaisuustassu katsoi häntä hetken hiljaa ja hymyili sitten.
“Selvä”, kolli naukaisi vain nopeasti ja istahti alas. Hän katsoi naarasta suoraan silmiin ja antoi itsensä tuijottaa, kunnes alkoi kuvitella miten toopelta hän varmasti näytti ja lopetti.
“No… sinä olit kuitenkin hyvä vastus silloin taisteluharjoituksissa”, Hiljaisuustassu aloitti rikkoen pesässä vaanineen painostavan hiljaisuuden. “Harjoittelisin mielelläni sinun kanssasi uudestaankin. Toivottavasti mestareillemme vain se sopisi sitten”, kolli sanoi vielä ja siirteli tassujaan hermostuneena. Hän ei tiennyt enää mitä tehdä siinä tilanteessa. Vähän aikaa sitten naaras oli vielä nyyhkyttänyt maassa sitten hän oli lohduttanut häntä, jonka jälkeen Syöksytassu oli saapunut paikalle ja Kamomillatassu oli häätänyt hänet pois. Oliko siis lainkaan hyvä hetki tosiasiassa puhua harjoituksista?

//Kamo?

Luulin jo, että minun ja Pimentovarjon välinen keskustellu leirin ulkopuolella alkoi olla lopussa. Valmistauduin palaamaan leiriin, kun musta naaras pudottikin pommin, jota en todellakaan ollut odottanut. Naaras kertoi aikovansa paljastaa minulle oman salaisuutensa vakuutteeksi hänen uskollisuudestaan. Aikeeni poistua haihtuivat kuin savuna ilmaan ja keskityin kuuntelemaan toveriani tarkkaan ja keskeyttämättä. Tämä oli selvästi salaista, sillä Pimentovarjo vilkuili ympärilleen kai varmistaakseen, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemassa.
"Turmaloikka on elossa", se oli Pimentovarjon salaisuus. Hän jatkoi vielä kertoen tarkemmin aisasta, samalla paljastaen oman heikkoutensa, jonka tosin olin jo aiemmin tiennyt: rakkaus. En tiennyt, mitä ajatella. Pimentovarjo oli oman salaisuutensa lisäksi paljastanut yhden Henkäystähden valheista. Klaanille päällikkö oli vakuutellut, että Turmaloikka oli ollut petturi, joka oli liittoutunut erakoiden kanssa. Tunsin, kuinka hännänpääni alkoi nytkähdellä. Oloni oli varsin epämukava.
Mutta jokin minun mielessäni pakotti minut ymmärtämään Henkäystähden tekoa. Hän oli päällikköni, hänen valintansa olivat aina oikeita. En minä voinut syyttää Henkäystähteä, hän oli varmasti toiminut niin miten oli parhaakseen kokenut.
Siispä keskityin vain miettimään sitä, että Pimentovarjo oli valehdellut päälliköllemme. Tunsin jonkin muljahtavan rinnassani. Tiesin, etten voisi kertoa toverini suurinta salaisuutta Henkäystähdelle. Se soti arvojani vastaan, voisinko todella pitää Henkäystähdeltä näin suuren salaisuuden? Purin hampaitani hermostuksissani yhteen. Pimentovarjonkin täytyi huomata, millaista taistelua kävin juuri mielessäni. Nostin vihreän katseeni Pimentovarjoon, joka katsoi minua harmahtavia silmiään siristäen.
"Kiitos luottamuksesta, kai", vastasin silmiäni vastavuoroisesti siristäen, "ainakin nyt tiedän, että voin luottaa sinuun. Mutta mistä sinä tiedät, että voit luottaa minuun? Sinä tiedät, että arvostukseni päällikköä kohtaan on suurempi kuin sinua." Se oli totuus ja tiesin, ettei minun ollut syytä valehdella Pimentovarjolle, sillä hän tiesi sen takuulla myös. Olin kyllä jo tehnyt päätökseni, että pitäisin Pimentovarjon salaisuuden, vaikka se tuntuikin vaikealta ja väärältä. Arvostin kuitenkin Pimentovarjoa niin paljon, että minun olisi pidettävä hänen salaisuutensa – ja lisäksi tiesin, että jos paljastaisin hänen salaisuutensa, mikään ei estäisi häntä tekemästä samaa minulle.

//Pimento?

Olin hämmentynyt Syöksytassun yhtäkkisestä sisään ryyntäämisestä mutta olin hänelle vihainen siitä että kolli ei ollut kuuntelut hiljaisuustassua ja oli tiuskinut tälle! Ei se ollut reilua! Sitä paitsi hiljaisuustassu oli oikeassa! Enkä minä tuntenut että olisin itse äsken kyennyt vastaamaan kollille mutta minusta tuntui että ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta koska kolli ei kuuntelut hiljaisuustassua! Ei ollut olenkaan reilua että tämä ei kuuntelisi hiljaisuustassua.. minä pidin hiljaisuustassusta ja syöksytassusta ja uskoin että hiljaisuustassu piti minusta.. mutta tämä taisi antaa ilmi että Syöksytassu taas piti minusta! Joten heidän väliltään valitseminen tulisi olemaan vieläkin vaikeampaa kun molemmat pitivät minusta! Siirsin kuitenkin ne ajatukset nyt taka-alale, nyt kun ei ollut oikea hetki ajattela sitä! Sen hetki olisi joskus myöhemmin.. suljin silmäni ruskeat tiukasti kiinni ja ajattelin mikä olisi paras mahdollinen vastaus kolli nyökkäsi kysymyksiin.
"Syöksytassu... Hiljaisuustassu on oikeassa... Ja sinun ei pitäisi tiuskia hänelle.. hän on hyvä ystäväni.. tai siis.. ehkä jopa enemmän kuin ystävä.." kuiskasin ja lopun kuiskasin niin hiljaa että kukaan ei kyennyt kuulemaan ellei höristänyt korviaan. Pyristelin irti syöksytassusta sydän kurkussa. En kyennyt olemaan molempien kollien kanssa Nyt ja sydämeni kertoi että nyt olisi parempi olla hiljaisuustassun kanssa.
"Syöksytassu.. voisitko sinä ehkä lähteä..? Haluaisin nyt olla hiljaisuustassun kanssa kahden", kysyin hiljaa. Syöksytassu murahti ja lähti ulos pesästä mulkaisten vielä kerran taakseen hiljaisuustassua. Hymyilin lempeästi hiljaisuustassulle ja käperyin lähemmäs nuorta kollia kehräten, vaikka sydämeni tuntui silti raskaalta.
//Hilju? :3

Lampiväre oli lakannut nyyhkyttämästä ja kyyneleet olivat alkaneet kuivua naaraan turkkiin. Hän katsoi siskoaan mietteliäänä. Kenties Lammikkoloikallakin olisi oikeus tietää, sillä Lampiväre rakasti tätä siinä missä Lätäkkölempeä. Soturi tiesi, että hänestä tuntuisi pahalta salailla siskoltaan jotain näin suurta. Toisaalta hänen oli yritettävä ajatella järkevästi. Mitä hyötyä siitä oikeastaan olisi, jos Lammikkoloikka saisi tietää? Se kenties helpottaisi Lampiväreen omatuntoa, mutta hänen olisi joka tapauksessa pidettävä salaisuutensa pimennossa vanhemmiltaan ja muulta klaanilta. Hänen mielensä oli keventynyt jo paljon pelkästään Lätäkkölemmelle tunnustamisen ansiosta, ja heidän keskustelunsa seurauksena Lampiväreen mieli tuntui kirkkaammalta kuin aikoihin. Nyt joku pitäisi hänet kurissa, valvoisi, ettei mitään vastaavaa enää tapahtuisi.
Sitä paitsi Lampiväre ei voinut luottaa Lammikkoloikkaan aivan samalla tavalla kuin Lätäkkölempeen. Hänen toinen siskonsa oli oikeassa kyseenalaistaessaan Lammikkoloikan kykyä salata Tuhkajuovalta asioita. Lampiväre tiesi, että heistä kolmesta Lammikkoloikka halusi kaikista eniten miellyttää emoa, tai ainakin teki eniten töitä sen eteen. Saisiko hän tosiaan pidettyä kielensä kurissa?
Lopulta Lampiväre tuli siihen tulokseen, ettei Lammikkoloikalle tarvitsisi sanoa asiasta yhtään mitään.
"Mitä mieltä sinä olet?" harmaa naaras kuitenkin kysyi siskoltaan. Lätäkkölempi tietäisi varmasti paremmin. "Jos haluat, että kerron hänelle, voin kertoa."

//Lätäkkö?

Olin hieman yllättynyt kuullessani, että Tuhkajuova piti jotain salassa Henkäystähdeltä. Päällikkö ei siis tiennyt, että Varissulka oli päässyt perille heidän todellisesta suhteestaan. Harmaa naaras ei kertonut tarkemmin, miksi oli näin päättänyt, joten sain vetää asiasta omat johtopäätökseni. Henkäystähti, vaikka olinkin huomannut hänen toisinaan suhtautuvan kireästi Varissulkaan, oli käyttäytynyt isän lailla koko soturin elämän ajan. Jos hän siis tiesi, ettei ollut oikeasti kollin isä, oli Henkäystähti valinnut esittää tätä osaa. Kenties Tuhkajuova pelkäsi, että päällikkö luopuisi roolistaan, jos saisi tietää esittämisen olevan Varissulan silmissä turhaa.
Spekuloiminen oli kuitenkin hyödytöntä. Asia ei kiinnostanut minua sen enempää, ja olin sitä paitsi oppinut läksyni. Tuhkajuova pitäköön asian omaa tietonaan.
Oli kuitenkin lupaava merkki, ettei naaras kertonut päällikölle aivan kaikkea. Tiesin, ettei toverini pitänyt siitä, että olin nyt yksi hänen salaisuutensa haltijoista. Toivoin, että soturi koki voivansa luottaa minuun, mutta oli ymmärrettävää ja hänen osaltaan järkevää suhtautua minuun hiukan epäluuloisesti. Hänen silmissään olin tappanut kumppanini, joten mikä estäisi minua levittämästä hänen synkkää salaisuuttaan koko klaanille, jos vain kokisin sen itselleni hyödylliseksi? En kieltänyt, ettenkö saattaisi niin tehdä. Olinhan karkottanut Turmaloikankin varapäällikön paikkani vuoksi. Tuhkajuovan salaisuuden paljastaminen ei olisi mitään siihen verrattuna.
Halusin pitää Tuhkajuovan lähelläni. Minun oli siis varmistettava, että hän voisi luottaa salaisuutensa pysyvän turvassa tassuissani. Antaisin hänelle pantiksi omani.
"Haluan, että suhteemme on edelleen tasapainossa. Ei ole reilua, että minä tiedän sinusta jotain näin salaista. Kerron sinulle siis oman salaisuuteni, jotta olemme sujut. Se toimikoon sinulle vakuutena uskollisuudestani: jos koskaan paljastan klaanille totuuden Varissulasta, olet vapaa jakamaan minun salaisuuteni. Luulen, ettei minun tarvitse selitellä sinulle oman salaisuuteni painoa ja mahdollisia seuraamuksia sen paljastumisesta, kunhan kuulet, mistä on kyse", nau'uin madaltaen ääntäni. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, mutta en aistinut kenenkään olevan lähettyvillä. Salaisuuteni oli vain Tuhkajuovan korville.
"Turmaloikka on elossa. Henkäystähti antoi minulle tehtäväksi tappaa hänet varapäällikön paikkaa vastaan, mutta en kyennyt siihen. Sen sijaan karkotin hänet Kuolonklaanista."

//Tuhka?

Lepakkotassu oli hieman hämillään kuunnellessaan Rosmariinitassun helliä sanoja siitä, miten kukaan ei synny typeräksi karvapalloksi, ja miten hän ei kyllä uskonut kollin olevan vieläkään mikään typerä karvapallo.
Lepakkotassu siirteli etutassujaan nolona. Hänestä tuntui kovin vaivaannuttavalta, kun naaras puhui hänelle sillä tavalla, mutta pakkohan kollin oli itselleen myöntää, että hän sisimmässään piti siitä, paljon. Hän tunsi olonsa keveäksi ja raskaaksi samaan aikaan. Hänen sisimmässään tuntui kovin kummalliselle. Hänen mielensä oli ristiriidassa itsensä kanssa ja aika tuntui kulkevan hitaammin kuin koskaan ennen.
“Tuota… ei sinun tarvitse yrittää mieltäni kohottaa. Olen oppinut elämään sen kaltaisten asioiden kanssa. Helpotan mieltäni sillä, että en ajattele niitä tai pusken ne pois. En yleensä muutenkaan avaudu kenellekään tällä tavoin, mutta nyt jotenkin vain tuntui siltä”, Lepakkotassu naukui kääntäen katseensa pois naaraasta. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten uudelleen naaraaseen, mutta tällä kertaa hänellä oli ilkikurinen katse silmissään.
“Haluatko vielä kisata? Tai vaikka keksiä haasteita ihan kahden kesken. Minulle se ainakin kelpaisi. Aurinko on vasta ohittanut huippunsa, joten uskoisin meillä olevan hyvin aikaa”, Lepakkotassu naukui ja katsoi Rosmariinitassuun tiukasti, mutta leikkisästi. Miksi hänestä tuntui siltä? Miksi kolli yhtäkkiä halusikin olla niin kovasti naaraan kanssa, avautua tälle ja antaa hänelle tukea vaikeina aikoina? Mikä oli muuttunut aikaisemmasta? Hän oli aina vihannut Rosmariinitassua ja ei ollut varsinaisesti pitänyt tämän emosta tai siskostakaan, mutta heidän isäänsä hänellä ei ollut ollut minkäänlaista mielipidettä. Miksi yhtäkkiä naaraan kanssa oleminen tuntui niin hyvältä ja tärkeältä; siltä, että hän saisi siitä elinvoimaa?

//Rosmy?

"Tietääkö Henkäystähti?" Pimentovarjo kysyi. Täytyi myöntää, etten aivan ymmärtänyt hänen kysymystään. Siitä merkkinä kasvoilleni piirtyi kysyvä ilme. Sen huomatessaan varapäällikkö jatkoi tarkentaen kysymystään:
"Tietääkö hän, ettei Varissulka ole hänen poikansa? Henkäystähden tuntien hän tuskin sietäisi tätä silmissään, sillä Varissulkahan on puoliverinen."
Minulla ei ollut tarvetta tai halua edes yrittää valehdella Pimentovarjolle. Salaisuus oli jo paljastunut, joten valehtelulle ei ollut enää syytä. Mieltäni kuitenkin kalvoi epäluuloisuus. Miksi mustaa soturia kiinnosti niin paljon? Olin varma, että Pimentovarjo ajatteli loppupeleissä aina itseään. Sille täytyi olla jokin syy, miksi hän niin kovasti halusi tietää salaisuuteni ja kaiken siitä.
"Tietää", kerroin ilmeettömänä totuuden toverilleni. Pimentovarjo siristi hieman silmiään, kuin olisi epäillyt sanojani.
"Tietääkö hän, että Varissulka tietää totuuden isästään?" musta soturi jatkoi. Pudistelin päätäni:
"Ei tiedä, eikä saakaan tietää." Mieleni teki sanoa enemmän, mutten voinut – en, sillä Henkäystähti oli päällikkö. Olisin halunnut kertoa Pimentovarjolle Henkäystähden inhoavan Varissulkaa, mutta en voinut. Se olisi asettanut päällikköni huonoon valoon, eikä asialla sinänsä ollut väliä ja kenties musta naaras oli huomannut sen itsekin. Tärkeintä oli, ettei Pimentovarjo kertoisi kenellekään salaisuuttani.
"Mutta se on hyvä, että olemme molemmat samoilla linjoilla toveruutemme suhteen. Toimivaa toveruutta ei ole järkeä pilata syyttä suotta", lisäsin vielä rauhallisella äänellä ja nyökäytin päätäni.

//Pimento?

Sulkavirta oli salaa hieman pettynyt, kun Lokkimieli kertoi, ettei ollut ehtinyt jutella lainkaan Uskolinnun kanssa Eloklaanissa ollessaan. Naaras toki rakasti poikaansa enemmän kuin mitään, mutta ei olisi ollut Lokkimielelle pahitteeksi, jos tämä olisi päässyt puhumaan Uskolinnun kanssa. Sulkavirta piti Uskolinnun tavasta vaalia rauhaa, vaikkakin naaraan mielestä eloklaanilaiskolli oli toisinaan vähän turhankin joustava ja ystävällinen kaikille. Jokainen ei ansainnut Sulkavirran mielestä toista mahdollisuutta, mutta Sulkavirta arvosti sitä, miten paljon Uskolintu oli valmis tekemään veljensä vuoksi. Naaras ei kuitenkaan ilmaissut harmitustaan ääneen, sillä hänelle kaikista tärkeintä oli, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan. Oli suorastaan luksusta, että hän pääsisi jatkossa näkemään poikaansa joka ikinen päivä!
Lokkimielen seuraava kysymys sai Sulkavirran yllättymään:
"Voisitko kertoa vähän tarkemmin, millainen Ruskalintu oikein oli luonteeltaan?" Sulkavirta toki oli kertonut pojalleen jonkin verran hänen isästään, muttei valkoharmaa kolli aiemmin ollut aiemmin kysellyt siitä oma-aloitteisesti. Kollin kysymys sai Sulkavirran hyvälle tuulelle, hän olisi voinut puhua Ruskalinnusta loputtomiin saakka, mutta aiemmin hänellä ei ollut ollut ketään kuuntelijaa.
"Tietysti voin", Sulkavirta kehräsi ja hidasti tahtiaan. Naaras palasi muistoissaan hetkeksi aikaan, jolloin hänen kumppaninsa oli elänyt. Ikävä voimistui, mitä enemmän harmaanruskea soturi mietti edesmennyttä rakastaan. Mutta hän tiesi kestävänsä sen, sillä olihan hänellä sentään Lokkimieli, heidän yhteinen poikansa.
"Sinun isäsi oli mitä hienoin kissa. Hän oli aina iloinen ja avulias. Lisäksi Ruskalintu puhui paljon, siis välillä ihan todella paljon", Sulkavirta naurahti huvittuneesti ja vakavoitui nopeasti, "mutta välillä hän puhui ohi suunsa ja saattoi sanoa jotain ilkeästi. Hän halusi uskoa kaikista aina hyvää. Ruskalintu ei koskaan ollut vihainen, en usko että hän edes osasi vihata ketään. Ruskalintu teki kaikkensa meidän perheemme vuoksi. Mutta jos totta puhutaan, en usko että hän olisi sopeutunut elämään Kuolonklaanissa. Ruskalintu tuskin olisi sietänyt sotaa ja sitä, miten erakkoverisiä kohdellaan."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa ja toivoi koko sydämensä pohjasta, että kolli olisi saanut tutustua isäänsä. Mutta se toive oli mahdoton toteuttaa ennen Lokkimielen kuolemaa, joka toivottavasti ei tapahtuisi vielä vuodenaikoihin. Sulkavirta tiesi, että Ruskalintu oli ennen kuolemaansa löytänyt uskon Pimeyden Metsään. Naaras oli varma, että Lokkimieli tapaisi isänsä siellä.

//Lokki?

Nyt oli minun vuoroni olla hölmistyntyt, kun kuuntelin Lepakkotassun sanoja. Tuntui kuin hän olisi kasvanut hetkessä pennusta elämää nähneeksi soturiksi silmieni edessä. Leikkimme aikaisemmin päivällä oli omannut ihan eri ilmapiirin, kun nyt tämä keskustelu omasi. Huokaisin hitaasti.
“En tajunnut, että sinusta tuntui tuolta”, sanoin epävarmana. Kolli vain kohautti lapojaan. Hän vaikutti väsyneelle. En tiennyt sopivatko sanat tilanteeseen mutta nyt en välittänyt. Tiesin, että kolli ymmärtäisi, jos sanoisin jotain typerää, koska olin edelleen pienesti shokin omaisessa järkytystilassani. En tiennyt miksi luotin Lepakkotassuun noinkin vahvasti mutta jokin hänen katseessaan ja tavassa jolla hän puhui sai minut luottavaiselle päälle.
“Tiedän, että sinä et ole aina ollut mikään typerä karvapallo. Enkä sano, että olisit nytkään mutta ei typeräksi karvapalloksi synnytä”, naukaisin tietäväisesti. Tiesin, että jokainen kissa sai luonteen piirteensä siitä ympäristöstä, jossa tuo kasvoi. Höyhenhalla oli opettanut sen minulle silloin kun vielä eli. Hän oli kertonut myös paljon muuta hyödyllistä. Höyhenhalla oli mahtava emo ja luotin siihen, että näkisin hänet vielä. Lepakkotassusta oli varmaan rankkaa, kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Minulla sentään oli vielä isä. Olihan minulla siskoni mutta en tiennyt minkälaiseksi olin nyt pilannut välimme vai oliko niitä lainkaan enää. Halusin korjata nuo välit mutta en kyllä tiennyt kuinka valmis olin ottamaan vastaan itsetuhoisen siskon.
//Lepa?

Jotain tällaista uhkailua olinkin Tuhkajuovalta odottanut, joten se ei hätkähdyttänyt minua.
"Voisin loukkaantua siitä, että kuvittelisit minun tekevän mitään vastaavaa uudestaan", sanoin viileästi hymyillen. "Kenties oli minulta harkitsematonta alkaa tonkimaan sinun salaisuuksiasi, mutta en ole mikään typerä kissa: en tekisi sitä uudelleen. Toivon sinun tietävän, kuinka paljon arvostan toveruuttamme. Voit luottaa siihen, etten koskaan enää tee mitään, mikä voisi sen vaarantaa."
Toivoin todellakin, että Tuhkajuova kykenisi edelleen luottamaan minuun. Minulla ei ollut Kuolonklaanissa paljoa liittolaisia, sillä useimmista klaanin kissoista en pitänyt. Tuhkajuovan seurassa minun oli helppoa olla, sillä en koskaan joutunut teeskentelemään tai esittämään mitään. Minusta tuntui, että useimmat pitivät minua hillityn luonteeni vuoksi vaikeana keskustelukumppanina, mutta Tuhkajuova tuntui ennemminkin arvostavan sitä.
Katsoin naarasta arvioiden. Olin harkinnut kertovani hänelle Turmaloikasta. Kenties Pyräkkäpirulle tunnustaminen oli saanut kielenkantani löystymään, sillä jostakin syystä koin halua avautua soturille salaisuudestani. Olin kuvitellut, että Tuhkajuovan mieltä helpottaisi, jos hänkin saisi tietää minusta jotain salaista: se toimisi hänelle suojana, sillä jos koskaan toisin hänen salaisuutensa päivänvaloon, naaras voisi käyttää omaani minua vastaan. Tiesin kuitenkin, että Tuhkajuova oli ehdottoman uskollinen päällikölle. Halusin uskoa, ettei hän kertoisi tempustani Henkäystähdelle, mutta en voinut olla asiasta täysin varma. Salaisuuteni paljastuminen saattaisi maksaa minulle henkeni - eikä se ollut edes pahin mahdollinen tapahtumien käänne - joten epävarmuudelle ei ollut sijaa.
"Tietääkö Henkäystähti?" kysyin sen sijaan. "Tietääkö hän, ettei Varissulka ole hänen poikansa? Henkäystähden tuntien hän tuskin sietäisi tätä silmissään, sillä Varissulkahan on puoliverinen."

//Tuhka?

Varissulan sanat saivat Aaltosalaman sydämen läpättämään. Hänen naamalleen levisi kaino hymy, ja hän tuuppasi kollia kevyesti rintaan tassullaan.
"Nyt sinä kyllä imartelet", hän murahti, mutta hänen silmänsä nauroivat. Varissulankin kurkussa hyrisi kehräys. "En minä maailman paras emo olisi. Mutta siihen minä kyllö pyrkisin." Soturitar katseli hetken lammelle päin, ennen kuin siirsi rakastavan katseensa takaisin kumppaniinsa. "Sinun jos kenen kanssa minä haluan perustaa perheen. Yhdessä me olisimme varmasti parhaimmat vanhemmat pennuillemme."
Varissulan naamalle nousi lämmin hymy. Aaltosalama kurkotti lipaisemaan soturin korvia hellästi. "Olen myös varma siitä, että sinua parempaa isää ei löydy mistään. Pentumme saavat sinusta loistavan roolimallin", naaras hymyili veikeästi.
Vaikka kumpikaan ei sanonut sitä varsinaisesti ääneen, Aaltosalama tiesi heidän tulleen yhteiseen päätökseen pentujen hankkimisesta. He perustaisivat perheen yhdessä ja saisivat ihania pentuja, joista kasvaisi ylpeyden aiheita niin vanhemmilleen kuin klaanilleenkin. Hän näki jo kuvitelmissaan, miten urheita ja tunnollisia kissoja näistä kasvaisi.
"Harmi, että lehtikato lähestyy", punertava soturitar huokaisi sitten ja nojautui kumppaniaan vasten. "Olisin halunnut kasvattaa pentumme hiirenkorvan tai viherlehden aikaan, jolloin kaikki ei ole niin kylmää ja ankeaa."

//Varis? 8-)

Kettusilmä nautti rauhassa kunnes kuuli Tulisielun lähestyvän toista ja halusi jutella naaraalle, naaras nousi istumaan ja hymyili tuolle kun toinen kyseli uimisesta "uiminen on kivaa ja sitä voi myös hyödyntää kalastuksessa hyvin," tämä huomasi toisen murahduksen ja silmien pyörittelyn Kettusilmä otti tuon haasteena ja virnuili "taidat olla niitä kissoja jotka eivät osaa tai arvosta uimisen taitoa lainkaan." Kettusilmä sanoi ilkikurisesti kunnes kuunteli toisen kysymyksen siitä että onko tällä kumppania "valitettavasti ei ole kumppania ja en usko että kukaan haluaisi minunlaistani kumppanikseen, sinulla taitaa olla vai arvasinko ihan puskaan?" Kettusilmä katseli toista vähän virnuillen "noh kerropa vähän itsestäsi että miten sinulla on mennyt Tulisielu?" kettusilmä nosti katseensa toisen silmiin ja hymyili toiselle "kuten vaikka mitä tykkään tehdä jos ei tarvitse olla partioinnissa?" Kettusilmä katseli välillä ympärille ja mietti mitä voisi tehdä toisen kanssa, naaras venytteli hetken ja mietti että juuri kävi kalastamassa kalaa niin ei voisi nyt mennä uudestaan "mitäs sanot jos otetaan leikkimielinen painiottelu Tulisielu?"
//Tulisielu

Heräsin yhtäkkisesti kirkaseen Valoon ja tyhjään paikkaan vierelläni.
*Eikä.. tattihalla on varmaan lähetetty johonkin partioon tai jotain..* ajattelin harmistuneena. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin ulos pesästä katselen ympärilleni, huomasin kauniin kettusilmä nimisen naaraan ja ajattelin että voisin mennä tämän luokse jutelemaan. Tunsin että se olisi hyvä ajatus joten pujahdin vikkelästi tämän luokse hymyillen.
"Hei, kettusilmä!" Maukaisin hymyillen. Naaras kääntyi minua päin hymyillen.
"Hei, tulisielu onko sinulla jotain asiaa?" Tämä kysyi.
"Ei sinänsä mutta haluaisin jutella kanssasi", mau'un hymyillen.
"Selvä", kettusilmä maukui vastauksesi. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti.
"Sinähän osaat uida? Millaista se on?" Kysyin hymyillen. Kettusilmän silmissä välähti innoikas pilke.
"Uiminen on kivaa!" Kettusilmä maukui. "Olen jopa harva valituista kun osaan uida", hän lisää ilmiselvästi ylpeänä. Murahdin ja pyöritellin silmiäni.
"Onko sinulla kumppania tai jota kuta josta pidät enemmän kuin ystävänä?" Kysyin hymyillen sydän täynnä lämpöä kun Edes ajatellin tattihallaa. Hetkeksi mielessäni tuntui olevan pelkästään kumppanini keltaiset silmät joissa loisti iloinen valo.
//Kettu?

Kamomillatassu ei vastannut Hiljaisuustassulle mitenkään, mutta kollista tuntui, että naaras rauhoittui ehkä jo hieman. Kuitenkin Kamomillatassun pyrkiessä pystyyn, hän vain lysähti takaisin sammalilleen, jotka hän oli juuri repinyt riekaleiksi.
Hiljaisuustassu nuolaisi naaraan päälakea yrittäen rauhoittaa tätä, mutta Kamomillatassu vain säpsähti ja pyrki hieman kauemmas.
“Anteeksi”, Hiljaisuustassu mumisi. Hän istui katsomassa naarasta apeana siitä, että ei osannut auttaa tätä.
“Kamomillatassu! Mikä sinulla on hätänä?” Hiljaisuustassu kuuli Syöksytassun äänen pesän suulta. Kolli ryntäsi Hiljaisuustassun syrjään sysäten Kamomillatassun vierelle ja kääriytyi tämän ympärille.
“Kamomillatassulla on… huono päivä?” Hiljaisuustassu naukui. Syöksytassu mulkaisi häneen kylmästi.
“En minä sinulta kysynyt, mutta ihan miten vaan”, hän murahti ja käänsi taas katseensa Kamomillatassuun.
“Kamomillatassu riitaantui sisarensa kanssa”, Hiljaisuustassu naukui vielä, mutta Syöksytassu vain heilautti korvaansa välinpitämättömästi.
“Ei hätää Kamomillatassu. Minä olen tässä nyt. Sano miten voin sinua auttaa. Teen vuoksesi ihan mitä vain”, raidallinen kolli naukui. Hiljaisuustassu katsoi kahta oppilasta hieman surullisena. He näyttivät jo lähes kumppanuksilta. Varmasti Kamomillatassu piti Syöksytassusta. Miksei pitäisi. Ja varmasti Kamomillatassu halusi hänestä kumppaninsa, miksei haluaisi?

//Kamo?

Tunteeni olivat sekalaiset ja sydämeni tuntui raskaalta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä että sisareni oli suutunut niin paljon.. tai no sehän oli minun syyttääni.. katselin hiljaisuustassua nuorta kollia joka oli minulle tärkeä ystävä hän oli alkanut lohduttaa minua eikä vain suututtanut ja syyllistynyt.. tunsin itseni silti turhaksi.. halusin ystävän joka voisi olla jopa enemmän kuin ystävä.. tiesin että olin löytänyt sellaisia kissoja itselleni Kaksi ja juuri siksi elämäni oli juuri todella sekava.. kumpi olisi se oikea? Tällä hetkellä tuntui että ainut joka tuntui siltä oikealta oli Syöksytassu mutta minä välitin myös hiljaisuustassusta! Kukaan ei tiennyt tunne myrskyni syytä yhtä hyvin kuin minä.. työnsin kynteni sammaliin ja raatelin sammalpetini riekaleiksi toivoen että voisin tehdä saman itselleni. Nousin seisomaan hymyilen väkinäisesti mutta en onnistunut vaan lysähdin taas sydän kurkussa riekaleisten sammalten sekaan. Halusin kysyä oliko hiljaisuustassu tosissaan.. halusiko hän oikeasti minusta kumppanin? lopetin kuitenkin haaveillun nopeasti ja painauduin kollin kiinni tuntien rinnassani sydämen paikkalla pelkän tyhjyyden.
//Hiljukka?

Pimentovarjon kertomus kuulosti hyvin hämärältä. Eloklaanilaisten täytyi olla todella viekkaita, jos itse Kuolonklaanin varapäällikkö ei ollut huomannut, että Eloklaanissa oli meneillään jotain normaalista poikkeavaa. En halunnut uskoa, että kyse olisi Pimentovarjon huolimattomuudesta. Vaikka toisaalta, paineet olivat varmasti valtavat, jolloin jotain oleellista saattoi jäädä helposti huomaamatta. Mutta ei, ei se varmastikaan ollut niin. Pimentovarjo oli parhaillaan pienen paineen alla, joten ei se olisi tehnyt hänestä niin huolimatonta. Tunsin soturin ja tiesin sanomattakin, että tämä tilanne oli hänelle sietämätön.
Yllätyin, kun naaras pysähtyi ja vaihtoi yllättäen aihetta, alkaen puhua Varissulasta ja siitä, miten Pimentovarjo oli paljastanut salaisuuteni.
"Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Eikä ylipäätään ollut minun asiani selvittää totuutta Pohjaharhasta ja Varissulasta", Pimentovarjo näytti olevan aidosti pahoillaan. Minä luotin toverini sanaan, hän takuulla puhui totta. En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö naaraan teko olisi satuttanut minua. Se oli tuhonnut kenties lopullisesti välini poikaani, jota edelleen rakastin aivan liikaa. Katseeni pysyi ilmeettömänä, kun se pysähtyi mustan soturin silmiin.
"Jos tilallasi olisi kuka tahansa muu, en edes harkitsisi ymmärtäväni tekojasi. Mutta ikävä kyllä lienet ainoa kuolonklaanilainen jota voin sietää ja johon voin luottaa, joten olen valmis jättämään asian tähän. Siinä olet aivan oikeassa: tämä asia ei kuulu sinulle. En minäkään pengo sinun synkimpiä salaisuuksiasi ja tuo niitä julki sellaisille, joiden ei pitäisi niistä tietää", nau'uin ehkä hieman tarpeettoman kylmällä äänellä pitäen katseeni visusti Pimentovarjon silmissä. Naaras nyökäytti päätään. Ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, minä jatkoin:
"On sinun onnesi, etten minä ole yhtä kostonhaluinen kuin osa klaanitovereistamme. Huolehditkin, että pidät jatkossa kuonosi erossa minun asioistani ja salaisuuteni visusti omana tietonasi. Jos sinä petät minut vielä kerran, en anna sitä sinulle koskaan anteeksi."

//Pimento?

Lätäkkölempi sääli Lampivärettä, joka purskahti yllättäen itkuun. Se ei tullut tabbykuvioiselle soturille yllätyksenä. Hän antoi Lampiväreen puhua ennen kuin sanoi itse enempää. Soturi oli kerrassaan helpottunut, kun Lampiväre lupasi, ettei koskaan puhuisi eloklaanilaisille tai tekisi koskaan mitään niin typerää kuin oli nyt tehnyt. Lätäkkölempi ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt, jos Lampiväre ei olisi luvannut sitä hänelle. Tai kyllä hän tiesi: hän olisi joutunut kertomaan isälleen siskonsa petoksesta. Hän olisi käytännössä työntänyt rakkaan sisarensa suoraan kuolemaan heidän isänsä kynsiin. Ajatuskin siitä sai Lätäkkölemmen olon muuttumaan epämukavaksi. Sata kertaa ennemmin hän pitäisi sisarensa karmean petoksen salaisuutena kuin antaisi hänen tulla teloitetuksi petturina. Lätäkkölempi huolehtisi, ettei Lampiväre tekisi enää koskaan mitään yhtä typerää.
"Niin olit", Lätäkkölempi ei lähtenyt valehtelemaan, sillä se oli totuus. Lampiväre oli ollut tyhmä. Lätäkkölempi huomasi, miten hänen sisarensa katse synkkeni entisestään. Minkäs Lätäkkölempi sille mahtoi, että hänellä oli pakottava tarve sanoa asiat kuten ne oli, hän inhosi totuuden kaunistelua ja asioiden suurentelua tai pienentelyä.
"Kyllä minä tiedän, ettet sinä tehnyt sitä pahuuttasi. Sinulla vain on liian kultainen sydän ja olet liian kiltti kissa, se Kortetassu osasi löytää varmaankin juuri oikeat sanat, joilla sai sitten käytettyä sinua hyväkseen. Älä suo enää yhtäkään ajatusta sille kissalle tai yhdellekään eloklaanilaiselle, ne eivät ole sen arvoisia", Lätäkkölempi yritti olla kannustava, jotta hänen rakas sisarensa ei vajoaisi täysin epätoivoon ja masentuisi, "en minä ikinä voisi sinua vihata. Tekojasi kyllä, mutta en sinua. Sinä olet minun siskoni, samaa verta kanssani, joten minä rakastan sinua mitä ikinä tekisitkin, vaikken tekojasi hyväksyisikään."
Lampiväreen itkuisille kasvoille piirtyi hento, helpottunut hymynkaltainen irvistys. Lätäkkölempi otti askeleen lähemmäs siskoaan ja puski tämän poskea hellästi kuonollaan.
"Älä ikinä enää epäile, ettetkö voisi kertoa minulle jos jokin on hullusti. Sinä olet minun elämäni tärkeimpiä kissoja, tahdon tietää mitä sinulle kuuluu", tabbykuvioinen naaras naukui lempeällä äänellä sisarelleen.
"Sinäkin olet minulle hyvin tärkeä", Lampiväre vastasi ja vuorostaan puski kuonollaan pentuetoveriaan, "minä rakastan sinua Lätäkkölempi."
"Niin minäkin sinua, sisko-rakas", Lätäkkölempi vastasi. Naaras otti askeleen taaksepäin ja katsoi Lampivärettä mietteliäästi.
"Onko jokin hullusti?" Lampiväre kysyi hiukan hämillään.
"Ei, minä vain mietin, että pitäisikö Lammikkoloikallekin kertoa tästä", Lätäkkölempi mietti ja jatkoi sitten hieman epäröiden, "vai kertookohan hän heti Tuhkajuovalle? Hän on aina tehnyt kuten emo sanoo eikä ole koskaan valehdellut emolle... Pystyisiköhän hän pitämään näin suuren salaisuuden emoltamme?"

//Lampi?

Roihumarja päätti lähteä liikkeelle ja katsoi kun juuri Kettusilmä toi kaksi suurta kalaa, naaras mielessään ajatteli tuosta naaraasta on tullut oikea vesipeto en edes itse uskaltaisi veteen vielä hukkuisin jos sinne joutuisin. Roihumarja meni katsomaan miten klaanin vanhemmat voivat ja hymyili heille kun näkivät heidät, "kuinka voitte tänään rouvat" naaras aloitti ja tiesi että toinen heistä oli lähes sokea kummatkin vanhimmat kissat virnuilivat ja vastasivat "noh miten tässä nyt oikein voi ihan kai hyvin voimme ja sinä olet kyllä kasvanut paljon Roihumarja ja mukavaa kun olet täällä käymässä meitä tervehtimässä." Roihumarja katsoi kaksikkoa ja istui toisten luokse "noh ajattelin tulle teitäkin tervehtimään koska olette kuitenkin klaanin vanhimpia ja lisäksi teidän kanssa on erittäin mukavaa jutella silloin kun tulen käymään aina tässä teidän luona," iso naaras kertoi ja tämän äänestä kuuli selvästi ilon joka sai vanhimmat hymyilemään iloisesti toiselle. "Olet varsin mukavaa juttu seuraa aina Roihumarja kun päätät tulla käymään tässä ja miten sinun päiväsi on lähtenyt käyntiin?" Roihumarja kuunteli kaksikkoa kun he kysyivät että miten toisen päivä oli lähtenyt käyntiin "noh ihan normaalisti näin myös äsken kun Kettusilmä toi kaksi isoa kalaa juuri ja sitten oikeastaan vain ollut muiden sotureiden kanssa. Mutta hei minä tästä lähden oli oikein mukavaa jutella teille nähdään taas." Roihumarja poistui paikalta ja meni muiden soturien luokse ja laskeutui maahan makaamaan.

Olin vatsakarvojani myöten liejussa. Jalkani eivät nousseet tarpeeksi, jotta olisin saanut mutaisesta mönjästä otteen vaan liikehdin avuttomana sen painavan massan alla. Ei auttanut kuin olla paikoillaan, odottaa pelastajaa täysin muiden armoilla. Rintaani ahdisti, vaikka muta ei yltänytkään painamaan rintaani. Yritin epätoivoisesti etsiä ympäriltäni jotain mihin tarttua, edes pientä heiveröistä oksaa, joka riittäisi saamaan minut tarpeeksi toiveikkaaksi, että jaksaisin taas pyristellä. Pelastuminen ei ollut todennäköistä jos oli jo itse luovuttanut. Mutta mitään ei näkynyt.
Muta alkoi sykkiä ja hitaasti sen pinta alkoi kohota liike liikkeeltä. Sydämeni hakkasi, mutta muuten kehoni oli täysin jähmettynyt. Pakokauhu kasvoi kehossani sietämättömäksi, enkä kyennyt lievittämään sitä. Muta hipaisi leukaturkkiani, ilma alkoi olla ahdasta hengittää. Painava turkkini veti minua pohjaan. Aloin haukkoa henkeäni.

Hätkähdin hereille ja hypähdin suoraa neljälle jalalle. Yö soturienpesässä oli rauhallinen, mutta sydämeni takoi. Minulla ei ollut mitään hätää. Ei mitään hätää. Ja silti ilmassa oli jotain uhkaavaa. Kaikki oli päällisin puolin normaalisti, mutta jokin minussa oli vinksallaan.

Kettusilmä oli harjoittelemassa kalastusta joella ja olikin saanut kaloja mutta suurin osa muista klaanin jäsenistä ei oikein katsonut kissan touhuja hyvällä, eikä se oikeastaan haitannut koska olin hyvin harvoja ja valittuja jäseniä jotka osasivat uida tai edes sukeltaa. Kettusilmä oli myös halukas taas ärsyttämää setäänsä ja alkoi miettimään miten se oikein onnistuisi tämä tiesi kyllä että sitä ei vaadittu paljon että saisi setänsä suuttumaan, oli siitä kuitenkin jonkun aikaa kun naaras oli viimeksi kiusoitellut setäänsä. Kettusilmä nousi vedestä ja ravisteli suurimman osan vedestä pois turkistaan ja otti kaksi suurta kalaa suuhunsa lähti tallustamaan kohti klaanin majapaikkaa mutta tarkkaili kuitenkin metsää kun kuljeskeli yksin siellä. Kettusilmä kun tuli paikalle niin tämä vei kalat ruokien luokse ja meni läheisen puun luokse teroittamaan kynsiään ja päätti kiivetä siihen Kettusilmä tunnettiin siitä että hän ei ollut mikään parhain kiipeilijä joten se tuotti naaraalle haasteita mutta lopulta toinen sinne pääsi parin lipsumisen jälkeen, naaras asettui maate ja katsoi tovereitaan hiljaa puusta.

Lepakkotassu hölmistyi, kun Rosmariinitassu ärähti, ettei mitään lohduttajaa edes tarvitsisi. Kollia ärsytti tuo käytös. Kuinka hän kehtasi vain suuttua, vaikka kolli oli vain yrittänyt auttaa. Hän kuitenkaan ei antanut itsensä tällä kertaa suutahtaa. Kolli hillitsi itsensä ja vain puolusteli itseään sillä, että naaraan ei toki tarvitsisi hänelle suuttua.
Lepakkotassu kuunteli hetken, kun Rosmariinitassu kertoi siitä, että ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli sisarelleen sanonut ja oli pahoillaan myös siitä, että oli tiuskinut kollille. Lepakkotassu laski huomaamattaan häntänsä Rosmariinitassun selälle.
“Ymmärrän, että kimmastuit siitä mitä sisaresi sanoi. Ei kukaan nyt halua lähimmäisiään menettää”, Lepakkotassu naukui. “Kyllä minäkin osittain tiedän sen tunteen. Toki se oli minulla pääasiassa vain katkeruutta ja vihaa. Ehkä se on johtanut siihen mitä minä olen nykyään… tai ehkä minä olen vain aina ollut tällainen ärsyttävä ja typerä karvapallo”, kolli naurahti hieman ja kuulosti väsyneeltä. Hän alkoi upota ajatuksiin. Ne kaukaiset muistot siitä, miten hän oli saanut tiedon vanhempiensa murhasta sai edelleen kylmät väreet kulkemaan koko hänen kehonsa lävitse.

//Rosmy?

Vaikka olinkin tällä hetkellä aika pahalla tuulella koitin antaa Lepakkotassulle mahdollisuuden. Hän naukui, ettei ollut mikään hyvä lohduttaja ja tästäkös otin taas uuden aiheen ärähtää. Minua vain ärsytti. En minä ollut mikään pikku pentu, joka tarvitsi lohduttajaa.
“En minä mitään lohduttajaa tarvitsekaan kiitos vain”, murahdin ärtyneesti. Yllätin ilmeisesti Lepakkotassun täysin ja hänen ilmeensä oli hetken ajan hölmistynyt. Hölmistys kaikkosi kuitenkin nopeasti. Tässä vaiheessa käänsin oman katseeni pois Lepakkotassusta, koska tilanne oli liian… noh vakava sille, että tuijottaisin häntä silmiin. En edes tiennyt kumpaan silmään katsoa ja entä jos katsoisin liian kauan ja vaikuttaisin typerältä. Huomasin, että Lepakkotassu oli kiertänyt häntänsä käpälilleen. Koitin itsekin vaikuttaa niin siistiltä mutta häntä ei ylettänyt käpälille asti, koska se vääntyi typerään suuntaan. Minua ärsytti taas.
“Ei tarvitse suuttua”, pesätoverini naukui hieman puolustautuvasti.
“En tarkoittanut sitä. Siis sitä mitä sanoin Kamomillatassulle. Enkä kyllä tuotakaan niin ilkeästi kuin annoin ymmärtää. Anteeksi”, sanoin hieman nolostuneena. En ansainnut sitä, että Lepakkotassu oli tullut perääni. En edes ansainnut siskoani tällä hetkellä. Minusta vain tuntui, että olin arvoton. Raivon puuskissani sanoin mitä sylki suuhun toi enkä ajatellut sen enempää. Nyt minua taas harmitti ja Lepakkotassu varmaan aisti sen myös.
//Lepa?

Rosmariinitassu ehdotti, että he menisivät leirin ulkopuolelle ja Lepakkotassu suostui hetken maanittelun jälkeen. Myös Hiljaisuustassu oli hetkessä mukana, mutta sen sijaan Kamomillatassu ei halunnut ja asiat menivät yhtäkkiä niin nopeasti, että Kamomillatassu oli nyyhkyttämässä maassa ja Rosmariinitassu juoksi ulos pesästä.
Lepakkotassu seisoskeli typertyneenä pesässä. Hänen tassujaan syyhysi lähteä Rosmariinitassun perään, mutta miksi? Kolli katsoi vuorotellen ulos pesästä ja sitten Kamomillatassua, jonka luona Hiljaisuustassu kyyhötti. Lepakkotassu antoi silloin itsensä päättää. Jos Hiljaisuustassu nyt kerta lohdutti Kamomillatassua, hän voisi yrittää lohduttaa Rosmariinitassua.
Kolli hiipi hiljaa pesästä ulos leiriin ja huomasikin pian Rosmariinitassun Kärppämyrsky vierellään. Lepakkotassu katsoi kahta naarasta hetken aikaa vaivaantuneena, mutta tassutti varovasti lähemmäs. Hän halusi osittain, että Kärppämyrsky vain lähtisi, jotta voisi itse mennä Rosmariinitassun luokse, mutta samalla hän uskoi, että ei osaisi lohduttaa naarasta ja Kärppämyrsky osaisi hoitaa sen paljon paremmin. Kolli huomasi yhtäkkiä Rosmariinitassun sanovan jotain hiljaa Kärppämyrskylle ja vanhemman naaraan katse käväisi hänessä. Naaraat vaihtoivat vielä pari sanaa, kunnes Kärppämyrsky viittoi Lepakkotassun paikalleen ja lähti hivuttautumaan hivenen kauemmas.
Lepakkotassun tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja samaan aikaan hyvin nolostuneeksi. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut yltäpäältä punainen. Kolli kuitenkin kokosi itsensä ja meni Rosmariinitassun vierelle. Hän istahti lähes kiinni naaraaseen ja tunsi joka lihaksensa jännittyvän. Hän vilkuili ympäriinsä, kunnes yritti sanoa jotain, mutta ei saanutkaan sanaakaan suustaan ja istui siinä vain hyvin avuttomana naaraan vierellä.
“Kuules, tämä on ehkä kiusallisin tilanne, jossa olen koskaan ollut. En minä ole mikään lohduttaja”, Lepakkotassu mumisi osittain vain itselleen. “Eikä minulla ole sinulle ede mitään varsinaista vertaistukeakaan”, hän huokaisi ja katsoi Rosmariinitassuun. Kolli säpsähti hieman, kun tajusi naaraan katsovan takaisin ja käänsi heti katseensa muualle tämän sinisestä katseesta. Kolli tunsi itsensä taas punaisemmaksi kuin mikään metsän marja.

//Rosmy tai Hilju tai Kamo?