Aaltosalama oli huomannut jotain, hänen oranssit silmänsä olivat keskittyneet jonnekin ohitseni. Soturitar yritti nousta ylös, mutta ennen kuin ehdin häntä itse paimentamaan takaisin makuulle, raju yskänpuuska pakotti hänet takaisin alas. Seurasin uteliaana soturin katsetta, ja vatsassani tuntui ikävä paino, kun minäkin huomasin tutun, elottomana maassa makaavan hahmon. En välittänyt Sulkavirrasta paljoa - emme olleet koskaan olleet kovinkaan läheisiä, tuskin tuttavia - mutta Aaltosalaman puolesta surin tapahtunutta.
Pari soturia nosti parasta aikaa Sulkavirran ruumista, ja Aaltosalaman seuraavista sanoista ymmärsin, ettei totuus ollut vielä valjennut naaraalle. Minun silmiini Sulkavirta näytti erittäin kuolleelta, mutta ehkä viheryskä teki Aaltosalaman silmille tepposet - tai sitten naaras ei ollut valmis uskomaan menetystään.
Valmistauduin sisäisesti jakamaan suru-uutisen kumppanilleni, mutta hillitsin itseni, kun kohtasin hänen väsyneen katseensa. Viheryskä oli riepotellut hänen sairastavaa kehoaan jo liiaksi - eikö näin raskas tapahtuma voisi romahduttaa hänen vointinsa kokonaan? Ei, Aaltosalama ei voinut olla tarpeeksi terve kuullakseen, että oli juuri menettänyt parhaan ystävänsä. En kestänyt nähdä hänen kärsivän yhtään enempää.
"Käyn kysymässä. Odota sinä tässä", sanoin ja yritin kuulostaa siltä, etten hänen tapaansa todellakaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Soturit olivat juuri saaneet Sulkavirrasta tarpeeksi tukevan otteen ja lähteneet raahaamaan häntä ulos, kun kumarruin Sumutuulen puoleen.
"Hän on kuollut, eikö?"
Sumutuuli nyökkäsi ja huokaisi syvään.
"Hän taisteli urheasti loppuun saakka. Otan osaa, Varissulka."
Hetken ehdin pohtia, miksi parantaja nyt minulle pahoitteli. Sitten rykäisin kiusaantuneena ja vilkaisin kumppaniini.
"Aaltosalama ei varmaankaan ota tätä hyvin..."
Sumutuuli räpäytti silmiään.
"Niin, tuskinpa. Hehän olivat läheisiä, vai?"
"Kyllä. Minua huolettaa, miten uutinen vaikuttaa hänen vointiinsa."
Parantajanaaras näytti puntaroivan asiaa hetken. Hän oli juuri päässyt asemaansa, ja aiemmin Hehkuaskel oli hoitanut tällaiset eettiset pohdinnat. Muutenkin uuden parantajan alkutaival oli ollut poikkeuksellisen haastava. Mutta itsepähän valitsi työnsä.
"Niin, sitä me emme voi tietää. Joka tapauksessa, ei hänen parantumisensa tästä ole kiinni."
Kiitos vain tyhjästä, pohdin mielessäni. Olin toivonut, että Sumutuuli olisi antanut siunauksensa suunnitelmalleni. Kunpa hän olisi sanonut, ettei Aaltosalama todellakaan kestäisi nyt kuulla menetyksestään - valehtelu olisi käynyt hieman helpommin. Mielestäni olin kuitenkin oikeassa siinä, että kumppanini toipumisen kannalta oli järkevää olla lisäämättä hänen taakkaansa.
"No? Mihin Sulkavirta meni", punaruskea naaraskissa kysyi voipuneella äänellään, kun palasin hänen luokseen. Kosketin hänen poskeaan hellästi kuonollani.
"Sumutuuli ajatteli, että Sulkavirran on parasta toipua muualla. Tämän leirin hälinä vaikutti häiritsevän häntä enemmän kuin muita... He kai rakentavat hänelle oman pesänsä jonnekin muualle."
Kuinka helposti valheet hyppelivätkään kieleltäni ja kuinka vähän katumusta tunsinkaan, kun näin murheen haihtuvan Aaltosalaman kasvoilta. Huokaisin syvään. Totuus odottaisi häntä sitten, kun hän olisi taas terve ja vahva. Sitten hänellä olisi aikaa surra.

//Aalto?

Lepakkohuuto katsoi pöllämystyneenä kumppaniaan, kun tämä kertoi, että hänen asiansa oli ollut se, miten Hiljaisuusvarjo oli yrittänyt flirttailla hänelle. Tummanharmaa kolli ei tiennyt uskoako omia korviaan.
“Ei se karvakasa yritti muka flirttailla kanssasi?” hän kysyi yllättyneenä. “Ei uskoisi. Et varmasti ole edes hänen tyyppiään.”
“Ja mitä tuokin oli tarkoittavinaan?” Rosmariinikynsi kysyi tiukasti.
“Et ole yhtä pehmoinen ja tylsä kuin kaikki muut kissat, joiden kanssa se typerä rotanhönkä flirttailee. Saisi pitää kuononsa kaukana kumppanistani”, Lepakkhuuto murahti hieman äreänä, mutta yritti saada itsensä rauhallisemmaksi.
Kolli vilkaisi lapansa ylitse, jos näkisi valkoruskean kollin jossain vielä. Miksi hän muka yhtäkkiä Rosmariinikynttä lähestyi? Alkoiko kaikki pehmot käydä hänelle tylsäksi? Eikö Aamuraita ja omat pennut olleet hänelle tarpeeksi?
“Olet paljon parempi minulle kuin hänelle, sen voin sanoa. Hiljaisuusvarjo on kunnon höyhenaivo”, Tummanharmaa soturi naukaisi vielä ja katsoi ylös kumppaaniinsa.
“Höyhenaivo hän ainakin on, mutta ei ainakaan yhtä kärttyinen kuin sinä”, Rosmariinikynsi kiusasi hieman.
“Pieneen kissaan mahtuu paljon ärtymystä!” Lepakkohuuto ilmoitti äänekkäästi. “Lisäksi minä olen varmasti parempi hurmuri kuin hän. Voisin keksiä sellaisia iskurepliikkejä, että tähdetkin tippuisivat taivaalta!”
“Joo, ehkä niiden surkeudesta”, harmaa naaras tirskahti.
“Anteeksi vain, mutta minussa on paljon enemmän hurmaavuutta kuin voisit kuvitellakaan! Pitääkö lyödä vetoa siitä?! Pitääkö minun näyttää hurmurin taitoni sinulle aivan itse?” pienikokoinen soturi uhmasi ja katsoi ylös kumppaniinsa.

//Rosmy?

Valkoyskä oli ollut ikävä, mutta onnekseni se oli jäänyt vain siihen, eikä kehittynyt viheryskäksi, mitä monelle muulle kuolonklaanilaiselle oli tuntunut käyvän. Sairaat oli jo alun alkaen siirretty leirin ulkopuolella sijaitseviin sairaspesiin, ja Pimentotähden ohjeistuksen mukaan kontaktia sairaiden ja terveiden välillä pyrittiin välttämään. Ketun häätämisen jälkeen ei ollut kulunut kauaa, kun olin alkanut yskimään partiossa ja saanut suoran ohjeistuksen poistua muiden sairaiden seuraan. Yksi taistelutovereistani ketun kanssa, Särösärinä, oli menehtynyt. Ehkei soturi ollut enää jaksanut laittaa taudille hanttiin, kun kettu oli retuuttanut häntä jo kunnolla.
Etevimmät saalistajat oltiin pääasiassa laitettu pelkästään metsästyspartioihin, sillä ruokaa oli tärkeä saada tarpeeksi nyt, kun riistatilanne oli huono ja niin moni taisteli henkensä edestä sairastuvalla. Minulla taas oli vahvuus taistelutaitojen puolella, jonka takia Jääviilto usein määräsi minut joko rajapartioon tai vartioimaan leiriä. Onneksi sentään ei tarvinnut olla parantajan apuna, mihin osa oltiin määrätty. Pidin omasta roolistani klaanin hyväksi.
Minua suretti myös se, kuinka Sulkavirta oli menehtynyt viheryskään. Pentutarhan ajoilta olleet toverini olivat kaikki nukkuneet pois. Vain minä olin enää jäljellä. Mietin hyvin useasti sitä, miksi Pimeyden Metsä päätti jättää minut, mutta ottaa sellaisia, joilla oli niin paljon tässä klaanissa. Johtuiko se uskollisuudestani klaania kohtaan? Siitä, että klaani tuli minulle etusijalla, kun ei ollut muuta? En olisi koskaan osannut muodostaa sellaista vastausta, minkä olisin hyväksynyt tai mistä olisin ylipäätään pitänyt. Ehkä elämäni suurin tavoite olikin palvella klaania parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä se palkittaisiin lopuksi, ja jos ei, olisin ainakin tehnyt sitä, mistä nautin suunnattomasti.
Partioita tuntui nykyisin olevan huomattavasti tiuhempaan tahtiin tai saattoi olla, että oli osana useampaa partiota päivän aikana. Rajapartioiden jäsenmäärää oli hieman laskettu ja ehkä se oli ihan järkevää, kun yleensä partio kuitenkin koostui kissoista, jotka olisivat selvinneet pienemmälläkin jäsenmäärällä vastoinkäymisistä. Klaani yritti pyöriä parhaansa mukaan ja jatkaa arkea, vaikka se olikin hankalaa. Vallitseva vuodenaika ei auttanut asiaa. Tiesin kuitenkin, että Kuolonklaani selviäisi. Olimme selvittäneet lehtikadon ennenkin - miksemme siis onnistuisi siinä tälläkin kertaa.

Jääviilto oli juuri järjestänyt loppupäivän partiot ja katseli parhaillaan, miten aurinkohuipun partio kerääntyi leirin uloskäynnille lähteäkseen matkaan. Aurinko loisti korkealla pilvettömällä taivaalla. Sää oli kylmä, pakkanen oli kovempi kuin edellispäivinä. Jääviilto sai olla kiitollinen siitä, että hänen ohut turkkinsa oli tavanomaista paksumpi ja piti täten kylmän loitolla. Näin kovat pakkaset kuitenkin pureutuivat hänenkin turkkinsa läpi. Soturi ei kuitenkaan aikonut täristä muiden edessä, joten hän pyrki pysymään koko ajan vähän liikkeellä pitääkseen lihaksensa lämpiminä.
"Jääviilto", Pimentotähten terävä naukaisu kantautui kollin takaa. Hän käännähti ympäri ja kohtasi päällikön harmahtavan katseen. Pimentotähden ilmettä oli vaikeaa tulkita.
"Niin?" kolli tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa. Pimentotähti räpäytti silmiään ja viittoi varapäällikkönsä peräänsä. Jääviilto inhosi sitä, kun häntä komenneltiin tällä tavalla.
"Emmekö voi jutella tässä?" punaruskea soturi kysyi. Se sai mustaturkkisen päällikön pysähtymään. Pimentotähti ei kääntänyt edes katsettaan varapäällikkönsä puoleen, naukui vain:
"Seuraa minua."
Jääviilto puri hampaansa yhteen ja joutui estelemään itseään, ettei olisi suinpäin käynyt päällikön kimppuun. Hän päästi suustaan syvän, turhautuneen huokaisun ennen kuin lähti seuraamaan Pimentotähteä. He kiersivät kaatuneen kuusipuun ja kulkivat vesiputouksen taakse päällikön pesään. Pesä oli hämärä ja sinne kantautui vesiputouksen pauhu kovemmin kuin muualle leiriin.
"Miten sinä pystyt nukkumaan tässä metelissä?" Jääviilto tuhahti ja rikkoi heidän ylleen laskeutuneen hiljaisuuden.
"Siihen tottuu", mustaturkkinen naaras sanoi lapojaan kohauttaen ja lipaisi kielellään toista etukäpäläänsä.
"Miksi käskit minut tänne?" soturi kysyi tympääntyneenä. Pimentotähti nosti vakavan katseensa Jääviiltoon.
"Ovatko terveet kuolonklaanilaiset riittäneet partioiden järjestämiseen?" päällikkö kysyi. Jääviilto kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Se sai Pimentotähden siristämään silmiään, nyt päällikön katse muuttui aavistuksen uhkaavaksi. Jääviilto pyöräytti silmiään.
"Luuletko, että en osaa hommiani? Tietysti ne ovat riittäneet, kun olen vähentänyt rajapartioissa olevien kissojen määrää. Etevimmät taistelijat ovat päässeet rajapartioihin, muut hoitavat saalistamisen ja sen Sumutuulen auttamisen, jota en kyllä edelleenkään ymmärrä. Mitä varten meillä on parantaja, jos hän ei pärjää yksin hommissaan?" Jääviilto tuhahti. Hän ei pitänyt siitä, kun joku epäili hänen kykyjään, vielä vähemmän hän piti siitä, että heidän oli annettava sotureitaan parantajan avuksi.

Aaltosalaman unet olivat kuumeesta sekaisia. Hän näki vuoroin painajaisia Varissulan tai Uiveloyön menettämisestä mitä kauheimmilla tavoilla. Välillä hän hätkähti hereille puoliunen kaltaiseen tilaan, jossa hän erotti sumuisia kissanhahmoja rähmään verhoutuneiden silmiensä takaa. Silloin hän toivoi voivansa palata takaisin painajaisiin, koska yskimisestä hellät keuhkot ja kurkkuun hyytynyt, tukehduttava lima tekivät olemassaolosta silkkaa tuskaa.
Mutta jopa kaiken sen synkkyyden keskellä oli pilkahdus valoa. Varissulka istui hänen vieressään ja tarjosi hänelle märkää sammalmyttyä. Aaltosalaman kurkkua kuivasi, mutta nieleminen sattui niin paljon, että hän epäröi hetken, joisiko ollenkaan. Varissulka oli kuitenkin päättäväinen sammalmyttynsä kanssa, eikä soturittarelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lipittää kuuliaisesti nestettä sammaleen pinnalta. Se kohensikin hänen oloaan jonkin verran.
“Kiitos”, hän kähisi ääni nesteestä hieman kirkastuneempana ja katsoi rakastavasti kumppaniinsa, jonka silmissä oli vähintään yhtä sydämellinen katse. Niistä heijastuivat kuitenkin myös kollin huolet ja murheet, joita hän toivoi voivansa helpottaa jotenkin. Hänellä ei ollut aikomusta liittyä esi-isien joukkoon vielä, mutta yksin Pimeyden Metsällä oli mahti päättää, kumman rajan puolelle hän lopulta jäisi.
Sivusilmällään Aaltosalama huomasi epämääräistä liikehdintää lähempänä väliaikaispesän reunaa nukkuvan Sulkavirran luona. Myös hänen paras ystävänsä oli saanut viheryskätartunnan ja joutunut sairastuneiden joukkoon leirin ulkopuolelle. Nyt harmaanruskean naaraan ylle oli kumartunut Sumutuuli, jonka takana seisoi kaksi soturia. Parantaja nuuhki heiveröisen näköistä karvamyttyä hetkisen, ihan kuin varmistaakseen jotakin, ennen kuin kääntyi nyökkäämään sotureille, jotka ryhtyivät nostamaan Sulkavirtaa selkäänsä.
“Hei… mitä nuo tekevät?” Aaltosalama tunsi sydämensä lyövän syrjään. Hän yritti kammeta istualleen nähdäkseen paremmin, mutta raju yskänpuuska pakotti hänet lysähtämään takaisin sammalille. Myös Varissulka vaikutti huomanneen oudon toiminnan sisarensa luona ja katseli korvat höröllä pesän toiselle puolelle.
“Rakas”, Aaltosalama käänsi pelokkaan katseensa kumppaniinsa, “voisitko käydä katsomassa, että Sulkavirralla on kaikki kunnossa? Häntä ei pitäisi liikutella mihinkään tuossa kunnossa.”

//Varis? :((

Muuttoni Kuolonklaanin leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään oli tapahtunut kovin nopeasti. Olin istunut leirissä, syönyt muina kolleina lehtikadon laihduttamaa hiirtä, kun henkäisyni oli tuntunut epämiellyttävän kuivalta. Saman päivän aamuna herätessäni jäseneni olivat tuntuneet tavallista raskaammilta, maailma oli hieman keikahtanut noustessani. Partiossa olin puuskuttanut normaalia hitaammassa tahdissa.
Yskäisy oli tunkenut väkisin keuhkoistani ulos, vaikka kuinka olin yrittänyt rauhallisen ruokahetkeni säilyttääkseni sitä pidätellä.
"Köh."
"Mikäs tuo oli?" oli kuulunut terävä ääni välittömästi takaani. Pimentotähden epäilyksestä siristetyt silmät ja jollain tavalla ärsyttävän vakavat kasvot olivat kohdanneet minut käännyttyäni hänen suuntaansa. Naarashan oli suorastaan pakkomielteinen viheryskän torjumisen suhteen: hän oli passittanut jokaisen vähänkin oireilevan ulos leiristä, ja kaiketi minä olin juuri joutunut seuraavaksi uhriksi.
"Yskäisy. Haluatko kuulla uudestaan?"
En ollut varma, oliko tuo kaiken aloittanut viaton yskähdys vai kuiva vastaukseni päällikölle ansainnut minulle pääsylipun sairaspesään, mutta täällä minä nyt joka tapauksessa olin. Ikäväkseni en joutunut olemaan yksin, sillä Aaltosalama oli myös saanut tartunnan - eikä kyseessä ollut lievempioireinen valkoyskä, kuten minulla, vaan sen vakavampi seuraava muoto, viheryskä. Olin huolesta sekaisin niinä hetkinä, kun jaksoin pysyä hereillä. Ei viheryskä ollut kuolemantuomio, mutta vaarallinen tauti joka tapauksessa. Pyrin auttamaan Aaltosalaman hoidossa niin paljon kuin Sumutuuli minun salli. Halusin muutenkin viettää joka hetken hänen kanssaan, joten miksi en samalla olisi hyödyksi?
Istuin nytkin hänen vierellään. Aaltosalaman kylki kohoili rohisevan hengityksen mukana, ja silitin hellästi hännälläni soturin turkkia. Pian hän raotti silmiään ja yski itsensä hereille. Minäkin köhäisin, aivan kuin myötätunnosta. Sumutuuli kierteli sairastuneiden keskuudessa märkien sammalmyttyjen kanssa, ja Aaltosalaman kohdalle ehtiessään ojensi tälle yhden. Siirsin sitä tassullani lähemmäs kumppanini kuonoa.
"Juohan hieman, armaani", sanoin lempeällä äänellä, mutta huoltani en saanut siitä peitettyä. "Täällä on hyvä palvelu, ei tarvitse itse nousta hakemaan juotavaa."

//Aalto?

Lätäkkölempi oli kiittänyt jo lukuisia kertoja mielessään esi-isiään siitä, ettei ollut sairastunut tuohon katalaan tautiin, joka lähes jokaisena lehtikatona riisti monen kissan hengen tai vei heidät moneksi päiväksi parantajan huomaan. Tänään soturi ei ollut pahoillaan heikoista saalistustaidoistaan, sillä nyt hän saattoi auttaa Sumutuulta sairaiden kanssa. Koska Lätäkkölemmen yrtti- ja sairaustietämys oli lähestulkoon olematonta, ei hänestä ollut paljoa apua parantajalle sairaiden hoitamisessa. Siispä naaras oli auttanut kantamalla vedessä kostutettuja sammalia sairastuvan ovelle, josta parantaja oli kantanut ne sairastuneille. Mitä harvempi oli kontaktissa sairastuneiden kanssa, sen paremmin viheryskän leviäminen saatiin estettyä.
Lätäkkölempi oli huolissaan emostaan, joka oli joutunut viheryskän vuoksi leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään. Hän oli myös äärimmäisen surullinen, sillä vain paria päivää aiemmin viheryskä oli riistänyt hänen sisarensa hengen. Sulkavirta oli sairastunut ja saman päivän aikana nukkunut levollisesti kenenkään huomaamatta pois. Naaras oli nyt Pimeyden Metsän luona, eikä hänellä ollut siellä mitään hätää. Mutta koska perhe oli Lätäkkölemmelle kaikki kaikessa, hän tunsi syvää surua ja ikävää sisartaan kohtaan, vaikkei koskaan ollut oppinut tuntemaan Sulkavirtaa erityisen hyvin.
Suru ja ikävä olivat olleet viime aikoina vahvasti läsnä harmaaturkkisen soturinaaraan elämässä. Hän käänsi kaipaavan katseensa yötaivaalle ja sulki silmänsä. Viimeisten vuodenaikojen aikana hän oli menettänyt paljon. Ensin Sähkötuho, jota seurasi hänen isänsä Henkäystähti, ja nyt Sulkavirta. Naaras pelkäsi, että heidän sukunsa oli kuolemassa. Yksi kerrallaan Pimeyden Metsä otti riveihinsä heidän klaaninsa jäseniä. Erityisen paljon Lätäkkölempi kuitenkin kaipasi isäänsä. Hän ei ollut saanut edes hyvästellä häntä, sillä Henkäystähti oli hukkunut, eikä ruumista koskaan löydetty. Hän tiesi, ettei hänen isällään ollut uintitaitoa, joka oli takuulla johtanut siihen, ettei hän ollut selvinnyt jouduttuaan veden varaan. Toivo oli menetetty, sillä Pimeyden Metsä oli antanut Pimentovarjolle yhdeksän henkeä, tehden hänestä Pimentotähden, Kuolonklaanin uuden päällikön. Jos Henkäystähti olisikin ihmeen kaupalla selvinnyt veden varasta ja päässyt jossain kauempana nousemaan rantaan, ei Pimeyden Metsä olisi antanut yhdeksää henkeä Pimentotähdelle. Se oli todiste siitä, että isä todella oli kuollut. Lätäkkölempi tapaisi hänet uudelleen Pimeyden Metsässä.
"Miksi sinä olet yhä hereillä?" tuttu ääni havahdutti Lätäkkölemmen syvistä mietteistään. Hän käänsi katseensa Lampiväreeseen, joka katseli sisartaan silmiään räpytellen.
"En saanut unta, joten tulin tänne miettimään. Mitä sinä teet täällä tähän aikaan?" naaras kysyi. Lampiväre kohautti lapojaan.
"Minäkään en saanut unta", hän naukui rauhallisella äänellä. Lätäkkölempi väläytti pentuetoverilleen lempeän hymyn ja otti askeleen lähemmäs. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan, ja sisaren lämpö säteili Lätäkkölemmen iholle.
"Siinä tapauksessa voimme siis valvoa yhdessä", Lätäkkölempi hymyili ja puski kuonollaan sisarensa poskea. Lampiväre vastasi naaraan hymyyn. Molemmat soturit antoivat kehräyksen päästä ilmoille. Vaikka Lätäkkölempi olikin menettänyt paljon, hän oli yhä valtavan onnekas, sillä hänellä oli maailman paras perhe.

Katsoin ympärilleni ja sitten Lepakkohuutoon.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” kolli naukui aivan liian rauhallisesti. En tokikaan halunnut tämän ylireagoivan, mutta entä jos olisinkin kertonut oikeasti vakavia uutisia!
“Ei, ei mitään vakavaa”, kiirehdin sanomaan.
Lepakkohuudon ilme ei juurikaan muuttunut. Hän katseli minua silmät kiinni omissani.
“Tiedäthän Hiljaisuusvarjon. Hän on hyvin… hassu välillä”, sanoin varovaisesti.
“Hassu? Oliko asiasi Hiljaisuusvarjon hassuus?” mustaturkkinen kolli naurahti miltei pilkkaavasti.
“Ei! Tai siis perjaatteessa”, vastasin puolustelevasti.
Karvani nousivat pystyyn ja häntänikin pörhistyi. Lepakkohuuto lopetti räkäisen naurunsa ja katsoi minua sitten taas. Nyt hänen ilmeensä oli selvästi huvittunut eikä yhtään niin vakava kuin aikaisemmin.
“Hiljaisuusvarjo yritti flirttailla kanssani”, sähähdin häntääni heilauttaen, “Se oli minusta tosi erikoista.”
Painotin viimeistä sanaa, sillä halusin Lepakkohuudon kunnolla ymmärtävän. Kukaan ei ollut aikaisemmin koittanut vietellä minua niin, ei edes oma kumppanini! En ollut varma oliko Lepakkohuudolle kertominen ollutkin sitten aivan täysin turhaa, mutta jäin odottamaan josko saisin siihen vastauksen kollin seuraavien sanojen muodossa.

//Lepa?

Sulkavirta tunsi olonsa levottomaksi. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta ja silmät vetistivät epämiellyttävästi, saaden aika-ajoin näkökentän sumenemaan. Soturittaren hännänpää nyki, kun hän istui leirin aukion laidalla ja katseli Lokkimieltä. Pojasta oli kasvanut hieno soturi, josta Sulkavirta oli erittäin ylpeä. Naaraan rinnassa kaihersi ikävä tunne, josta hän ei pitänyt lainkaan. Hän tiesi, mitä hänen karhea kurkkunsa ja vetistävät silmänsä tarkoittivat. Hänen olisi riennettävä pikimmiten Sumutuulen puheille ja siirryttävä täten leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään, jossa valko- ja viheryskään sairastuneita hoidettiin. Mutta hänestä tuntui pahalta jättää Lokkimieli. Sulkavirta pelkäsi, että poistuttuaan leiristä nyt, hän ei palaisi enää takaisin eikä näkisi poikaansa. Mutta Pimentotähti oli tehnyt selväksi, että sairastuneiden oli ilmoittauduttava parantajalle välittömästi ja poistuttava leiristä, jotta taudin leviäminen saataisiin kuriin. Siispä Sulkavirta yritti työntää pelkonsa syrjään ja poistui leiristä kylmään pakkasviimaan. Hän käveli oitis väliaikaiseen pesään, joka oli rakennettu sairastuneiden hoitamista varten.
Pesä tuntui ahtaalta ja siellä leijaili voimakas yrttien tuoksu. Sen haju toi Sulkavirran mieleen parantajan pesän.
"Sumutuuli", naaras lausui karhealla äänellään parantajakissan nimen. Parantaja oli parhaillaan hoitamassa erästä sairastuneista, mutta hän käänsi päänsä lyhyeksi aikaa Sulkavirran suuntaan.
"Oletko sairastunut?" parantaja kysyi.
"Olen", harmaanruskea soturi vastasi.
"Odota hetki, niin tulen tutkimaan sinut", Sumutuuli naukui ja kääntyi taas aiemman potilaansa puoleen. Sulkavirta jäi aloilleen odottamaan.

Tauti oli edennyt nopeasti. Puolessa päivässä Sulkavirta oli menettänyt lähes täysin toimintakykynsä. Joka paikka oli niin kipeä, ettei hän kyennyt liikkumaan. Kurkku oli liian kipeä, että hän olisi voinut puhua. Nieleminen tuntui vaikealta, eikä hän kyennyt juurikaan saamaan alas edes niitä vähäisiä kissanminttuja, mitä Sumutuuli oli hänelle tarjonnut. Yö oli saapunut ja viimeisetkin valonsäteet, jotka sairaspesään ulottivat, olivat kadonneet. Oli aivan pimeää. Sulkavirta kuuli vain muiden sairastuneiden yskinnät ja raskaat hengitykset.
Yskänpuuska riepotteli Sulkavirtaa, hänen näkökenttänsä hämärtyi. Kun puuska oli ohi, soturi rojahti sammalvuoteelle raskaasti hengittäen. Hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Kun muiden ympärillä olevien kissojen äänet alkoivat etääntyä, hän tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pelko hiipi soturin mieleen, kun kyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.
*Voi Pimeyden Metsä, auta minua*, naaras aneli mielessään. Hän ajatteli Lokkimieltä. Hän ei halunnut jättää niin rakasta poikaansa, ei tällä tavalla ilman hyvästejä. Sitten hän ajatteli Sähkötuhoa, Ruskalintua, Sinilintua ja kaikkia niitä, jotka hän oli menettänyt. Hänellä oli ikävä, mutta suurempi ikävä hänellä oli sitä ainoaa kissaa, joka näistä hänen ajatuksiinsa hiipineistä oli elossa. Lokkimieli. Hän oli Sulkavirralle kaikkein tärkein. Sen vuoksi kolli jäi myös soturin viimeiseksi ajatukseksi tähtien tällä puolen. Sulkavirta ei saanut pidettyä elämänlangastaan kiinni, sillä noin vain se katkesi, vaikka hän yritti vastustella. Hiljaa kuin hento tuulenvire, Sulkavirta vetäisi viimeiseksi jääneensä henkäyksen ja noin vain nukkui pois kenenkään huomaamatta, aivan yksin.

Viime päivät olivat olleet Jääviillon tähänastisen elämän parhaimmat. Punaturkkinen kolli tunsi olonsa vahvemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Hän oli taas yhden askeleen lähempänä tavoitettaan; Kuolonklaanin päällikkyyttä. Pimentotähti oli kuin olikin pitänyt lupauksensa ja nimittänyt Jääviillon varapäällikökseen. Hän oli varma, että tästä alkaisi Kuolonklaanin kukoistus. Pian klaani olisi vahvempi kuin koskaan, kun hän ja Pimentotähti johtaisivat sitä. Vaikka kolli olikin alkanut pitää mustaturkkisesta naaraasta, hän ei voinut olla ajattelematta sitä, miten onnellinen hänestä tulisi, kun Pimentotähti väistyisi tavalla tai toiselta päällikön paikalta ja tie päälliköksi olisi viimein auki Jääviillolle.
Jos jotain negatiivista Pimentotähden päällikkyydessä oli, niin se oli ehdottomasti hänen suhtautumisensa ei-puhdasverisiin kuolonklaanilaisiin. Vaikka Jääviilto olikin saanut tietää totuuden Henkäystähden sepittämästä tarinasta, että klaania uhkasi erakkoverinen vihollinen, joka oli klaanin jäsen, hänen oli hyvin vaikeaa päästä eroon erakkovihastaan. Saattoi siis olla, että tuore varapäällikkö oli hieman puolueellinen partioiden järjestämisessä. Hyvin harvat kuraveriset pääsivät partioiden johtoon, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että kolli olisi järjestänyt partion, jossa oli pelkästään kuraverisiä kissoja.
Mutta Jääviilto oli vanhetessaan viisastunut, joten hän tiesi, että hänen olisi ansaittava klaanitovereidensa luottamus edetäkseen joku päivä päälliköksi. Hän inhosi muiden mielistelyä, eikä ikipäivänä suostuisi alentumaan moiseen. Hänen oli kuitenkin yritettävä olla hieman suopeampi. Ei kuitenkaan liian kiltti, sillä kuri ja säännöt täytyi olla ja niistä Jääviilto pitäisi kiinni. Hän auttaisi nostamaan Kuolonklaanin asemaan, jonka klaani ansaitsi.

Kipu. En pystynyt ajatella muuta kuin kipua. Tykyttävä kipu, pistävä, viiltävä kipu. Kurkulla ja muilla haavoilla, mutta kurkun kipu oli pahin. Kissojen puhe vyörysi ulos heidän suustaan ryöppyinä, joista en saanut otetta. En erottanut sanoja toisistaan saatika sitten kirjaimia. Päässäni ei liikkunut juuri mitään. Näkökenttäni reunoilla sumeni jo kovaa vauhtia ja kävelyni muuttui lähinnä hitaaksi alaspäin sulamiseksi. Pian suistuin tajunnan rajan toiselle puolen ja silmäni täytti kirkas vaalea kellertävä valo. Hehkuna laantui ja tummapiirteinen miltei läpikuultava kissa ilmestyi eteeni tummassa metsässä. Olin Pimeyden metsän luona. Kissa katseli minua myötätuntoa silmissään.
“Kuolenko minä?” kuulin itseni kysyvän, vaikka en ollut tarkoittanut avata suutani.
“En tiedä ja vaikka tietäisin en kertoisi. Sinun on päätettävä kohtalosi itse”, kissa sanoi ja istuutui maahan. Maata ei peittänyt lumi, joten olin todella jossain toisessa ulottuvuudessa.
“Sulje silmäsi.”
Tein työtä käskettyä ja näin kolmannessa persoonassa oman hervottoman ruumiini Tuimakatseen selässä Aamuraidan sekä Kärppämyrskyn tukemana. Katselin itseäni hetken ja tajusin haavani vuotavan yhä. Maahan jäi verijäljet siihen, mistä Tuimakatse kulki. Räväytin silmäni auki ja olin taas pimeässä metsässä puiden katveessa. Hengähdin ja katsoin alaspäin. Turkkini oli puhdasta kaulan kohdalla. Pörrötin turkkia hiukan tassullani ja näin syvän pitkän arven, joka minulle jäisi jos selviäisin leiriin asti.
“Voinko minä oikeasti tehdä jotain selvitäkseni?” kysyin ja nostin katseeni siihen missä vieras kissa oli seissyt. Hän ei kuitenkaan ollut siinä enää, eikä tumma metsäkään. Tilalla oli oma reviirini, Kuolonklaanin koti. Tuimakatseen selässä matkustaessani tärähtelin ylös alas. Se teki kivusta vieläkin sietämättömämpää, mutta jaksoin kuitenkin sinnitellä hetken tajuissani. Silmäni sumentuivat ja olin taas pieni pentu leikkimässä Mäntyviiksen kanssa mäyräleikkiä. Naaras allani hytkyi naurusta tömistellessään. Tuiskepentu oli vierelläni ja kikatti. Silmäni painuivat taas kiinni, mutta tällä kertaa en nähnyt enää mitään.
***
Avasin silmäni varovasti. Hämärä pesä ympärilläni oli tuttu. Parantajien pesä. Olin selvinnyt. Nostin hiukan päätäni, mutta terävä polttava kipu säntäsi kaulaltani ympäri kehoa. Laskin pääni heti takaisin alas. Kettu. Olin saanut pahan iskun siltä. Kuinka kauan olin ollut unessa? Onneksi Sumutuuli huomasi hereillä oloni ja tassutti luokseni.
“Hei, tiedätkö missä olet?” naaras naukui ja sanat saivat minut hetkeksi pyörimään mitä jos -ajatuksissa. Tiesin kuitenkin, ettei minua oltu voitu kidnapata.
“Parantajien pesässä”, nau’uin käheästi. Yllätyksekseni puhuminen ei juurikaan tuottanut ylimääräistä kipua.
“Hienoa. Nukuit kaksi auringonlaskua, nyt on aamu”, Sumutuuli kertoi ja raotti kaulallani ilmeisesti levänneitä lehtiä. Se kivisti hiukan, joten irvistin.
“Haavasi oli aika syvä ja sen paranemiseen menee tovi, mutta mitään pysyvää vammaa sinulle ei pitäisi jäädä. Klaanitoverisi toivat sinut leiriin ihan viime tipassa. Särkeekö sinua?”
“Särkee”, vastasin ähkäisten.
“Voin antaa sinulle vähän yrttejä kipuun ja lepoon, jotta kehosi saa palautua.”
“Kyllä kiitos.”
Niinpä kävin taas unille. Se kai oli hyvästä, sillä kehoni todella tarvitsi unta kettuvälikohtauksen jälkeen.
***
“Olet jaksanut hyvin, Särösärinä”, Säihkysielun sanat lämmittivät sydäntäni. Hän oli kiertänyt häntänsä omaani ja istui lähelläni. Katselin häntä liikuttamatta päätäni maasta. Ties kuinka kauan olin jo joutunut makaamaan tällä samalla kyljellä, jotten aukaisisi haavaani.
“Rakastan sinua tähtiin ja takaisin”, naukaisin heikosti ja tunsin Säihkysielun nenän koskettavan poskeani.
“Minäkin sinua.”
Olin niin ylpeä itsestäni, että olin vihdoin saanut sanottua lempeydet ääneen.
***
Haavani lisäksi sairastuinkin vielä, enkä edes tavalliseen nuhaan vaan viheryskään. Minut muiden sairastuneiden tapaan vietiin leirin ulkopuolelle erityksiin. Heräsin kuumeisena ja hyvin janoisena. Nostin päätäni. Haavani oli jo melkein ummessa, joten liikkuminen oli helpompaa. Katselin ympärilleni ja nousin varovasti jaloilleni. Puikahdin ulos pesästä kömpelöin askelin ja söin lunta pahimpaan janoon. Vain lyhyessä kävelyssäkin aloin huohottamaan pahasti ja yskän puuskat purkautuivat pakolla ulos suustani. Vapisin kylmästä ja palasin pesään hoippuen. Kumarruin alas kyyhöttämään ja yskin raskaasti. Harakkahaave seisoi vierelläni ja katsoi minua. Nostin päätäni katsoin kollia.
“Minun on päästävä makuulle”, kähisin ja yskähdin taas. Tavanomaisen vihreän liman sijasta suustani lennähti verta. Jalkani pettivät alta ja silmäni yrittivät pakottaa itsensä kiinni. Kissoja oli kerääntynyt ympärilleni.
“Sumutuuli! Särösärinä tarvitsee apuasi!”
Harakkahaave ja pari muuta kissaa olivat kyyristyneet eteeni.
“Astukaa kauemmas. Hänellä on mustayskä.”
Se oli viimeinen lause, jonka kuulin ennen silmieni sulkeutumista. Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen silmien räpäytys. Ehkä jonkun silmiin olisin vain voinut käydä levolle, mutta viimeisen korisevan henkäyksen paetessa huuliltani oli kaikille läsnäolijoille selvää, etteivät silmäni enää ikinä aukeaisi.

//lepää rauhassa rakas Särö

Rosmariinikynsi suoritti vain poistumisharjoituksen ja karkasi nopeasti Lepakkohuudon seuraan. Hiljaisuusvarjo katsoi kaksikkoa hieman hämmentyneenä. Olisivat voineet edes pyytää hänet mukaansa… Se muistuttikin valkoruskeaa kollia siitä, ettei ollut viettänyt kunnolla aikaa Lepakkohuudonkaan kanssa hetkeen. Hänen täytyisi todella joku päivä ylltättää tummanharmaa kolli jälleen ylellisellä läheisyydellään.

Hiljaisuusvarjo oli tavallista huomattavasti hiljaisempi. Hän makasi heikon oloisena aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Ympärillä kuului vain kissojen niiskutusta ja köhinää ja se meinasi ajaa kollin hulluksi.
Viheryskä oli iskenyt yllättäen. Monet kissat olivat sairastuneet ja sairaat oltiin päätetty evakuoida ulos leiristä väliaikaiseen pesään, jotta tauti ei leviäisi yhtä herkästi, mutta kun saitaiden kissojen määrää katsoi, saattoi vain rukoilla kaikkien selviävän hengissä. Sairaiden joukossa oli kissoja pennuista klaaninvanhimpiin asti.
Hiljaisuusvarjo räpytti kostuneita silmiään ja yski muutaman kerran, kunnes joutui haukkomaan happea. Viheryskä oli sitten yksi ketunmieli. Niin vaarallinen ja tarttui vielä niin helposti. Oli onni, että kissoja ei ollut vielä ehtinyt mennä huonompaan kuntoon, vaikkakin jotkut alkoivat jo näyttää olotilaltaan paljon surkeammalta kuin muut.
Kolli käänsi päätään, kun kuuli rykäisyn. Hän näki Laineliekin, joka yritti sanoa jotain veljelleen Särösärinälle, mutta ei saanut ääntään kuulumaan. Se oli silkkaa pihinää, ja kun hän sai äänensä viimein kuulumaan, raju yskänpuuska iski häneen. Hän laski päänsä tassuilleen ja vilkaisi kulmiensa alta lähistöllä makaavaa Kyyhkypyrähdystä, joka yski vuorostaan kovaan ääneen. Kukaan ei tainnut olla herin onnellinen sairaspesässä. Siellä oli kuuma ja jatkuva niiskutus sekä yskintä vaikeutti nukkumista.
“Olisipa tämä vain jo ohitse…” Hiljaisuusvarjo mutisi hiljaa itsekseen.

Lepakkohuuto asteli juuri sisään leiriin. Siellä oli kovin autiota, kun yhtäkkisesti kissoja oli alkanut sairastua. Oli hankalaa nukkua öisin, kun tavallisesti kissoja pullollaan oleva sotureiden pesä oli yhtäkkiä kovin paljon autiompi ja kissoja tuntui sairastuvan vain päivä päivältä lisää.
Kolli nyökkäsi vielä kohteliaasti muille partion jäsenille ja lähti sitten tassuttamaan kohti sotureiden pesää. Hän ei kuitenkaan ennättänyt pitkälle ennen kuin Rosmariinikynsi kiiruhti tummanharmaan soturin luokse. Hän katsoi ylös naaraaseen hämillään.
“Tule mennään vähän sivummalle”, naaras naukaisi ja viittoi Lepakkohuutoa seuraamaan. Kolli oli hyvin hämillään. Oliko jokin vialla? Ei kai Rosmariinikynsi ollut myös sairastumassa? Toki naaras ei varmaan tulisi niin kiireisesti kertomaan kollille olevansa sairaana vaan ennemmin peittelisi sitä niin kauan kuin vain pystyisi…
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” Lepakkohuuto kysyi rauhallisesti ja katsoi harmaaseen naaraaseen päätään hieman kallistaen. Hän yritti etsiä naaraasta merkkejä siihen, miksi hän kiiruhti tummanharmaan kollin luo sillä tavoin, mutta ei oikein löytänyt hänen kasvoiltaan muuta kuin ehkä hämmennystä. Hämmennys taisi olla tarttuvaa, koska nyt Lepakkohuutoakin alkoi hämmentää.

//Rosmy?

Harjoituksista palattuani olin hyvin uupunut, epätavallisen uupunut. Pohdiskelin oloni johtuvan jatkuvasta rasituksesta ja päätin vetäytyä pesääni lepäämään. En kuitenkaan pitkään saanut levätä, sillä kesken unien heräsin hakkaavaan yskään. Hengittäminen koski kurkkuun ja päätä särki. Ei ollut enää varaa arvailulle, olin sairastunut. Nousin ja hoipuin ulos pesästä unisena. Haukottelin ja venyttelin etukäpäliäni. Tassuni tuntuivat hyvin kireiltä, sairauden vitsausta sekin. Menin parantajan pesään, mutta siellä oli pari muutakin kissaa, joten jouduin odottelemaan. Parantaja jakoi kaikille samoja yrttejä, joten aloin jo miettiä jonkin olevan pielessä. Meidät kuljetettiin väliaikaispesään leirin ulkopuolelle. Olin edelleen hämilläni, mutta annoin olla. Ei tästä mitään suurempaa seuraisi. Pesän täyttyessä yskimisen ääni oli melkien jatkuvaa. Tässäpä onkin mukava levätä, ajattelin itsekseni. Painoin tassuni korvilleni ja suljin taas painavalta tuntuvat silmäni. Ruumiini tärisi kylmästä, mutta onneksi muita kissoja oli painautunut kylkeeni. Olimme kaikki ihan hehkuvan kuumia ja lämmitimme toisiamme. Nukahdin lopulta jatkuvasta niiskutuksesta ja yskimisestä huolimatta. Ehkä näin unta tai sitten en. Olin todellakin niin unen tarpeessa, että sain nukuttua loppu yön keskeytyksettä.

Kettu vaikutti hetkessä päättävän, ettei se haluaisi käydä taistelua loppuun. Se oli viety äärimmilleen, eikä se varmasti olisi jaksanut enää kauaa. Se kääntyi ja lähti loukkaantuneena rynnimään ensin reviirin rajan yli, jonne sen jahtasimme. Kettu jatkoi kivuliaasti eteenpäin ja katosi jossain kohtaa näkyvistä. Sitä tuskin havaittaisiin vähään aikaan Kuolonklaanin reviirillä. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tarkastamaan asiaa, vaan meillä oli Särösärinä huolehdittavana. Olin huomannut soturin romahtaneen, mutten ollut tiennyt tilanteen vakavuutta. Toinen oli maassa edelleen. Valkoiset osat turkissa olivat värjäytyneet verellä ja kolli todella oli raju ilmestys silmiemme edessä. Katselin Aamuraitaa ja Kärppämyrskyä. Särösärinä oli kuitenkin lihaksikas kolli ja tämä oli isompi. Toinen oli hyvin sekavassa tilassa. Oletin kivun aiheuttaneen jonkinlaisen tilan, joka estäisi kollia käsittelemästä kaikkea tuskaa kerralla. Olin nähnyt sellaista klaanitovereissani ennenkin, en ollut ihan vieras tällaisten asioiden kanssa. Sen tiesin, että Särösärinä olisi saatava parantajan hoitoon välittömästi.
"Kokeillaan ensin, jos Särösärinä pystyt kävelemään tuettuna", ilmoitin ja katsahdin Aamuraitaa, "tule auttamaan toiselta puolelta."
Aamuraita oli keskikokoinen, mutta parempi vaihtoehto kuin tätä laihempi Kärppämyrsky. Ei naaraalla ollut kauheasti voimaa, mutta kyllä hän tukemiseen kelpasi. Särösärinä ei oikein päästänyt minkäänlaisia sanoja ulos suustaan ja tämän katse oli erikoinen. En osannut lukea sitä. Tahtimme oli kuitenkin liian hidas.
"Auttaisitteko Särösärinän selkääni? Kokeillaan sitä. Voitte tukea minua kummaltakin puolelta", lausuin jo seuraavia ohjeita, sillä meillä oli kiire. Kolli vaikutti pysyttelevän hereillä, mutta tämä kävi jatkuvasti tajunnan rajamailla. Tai siltä hän ainakin vaikutti. Asetuin maahan ja kahden naaraan avulla saimme aseteltua soturikollin selkääni. Oli raskasta nousta ylös, mutta sain pian kummallekin puolelle tarvitsemani tuen ja siten pystyimme jatkamaan nopeammin matkaa. Yritin vain keskittyä jaksamaan jokaisen uuden askeleen, sillä keskittymiseni ei voinut nyt herpaantua. Oli kuitenkin kyse Kuolonklaanin soturin hyvinvoinnista.
Matka vaikutti kestävän ikuisuuden, ja harmiksemme mikään muu partio ei osunut kohdallemme. Leiri läheni.
"Kärppämyrsky, mene edeltä ja ilmoita parantajalle, että valmistautuu. Laita myös apujoukkoja meitä vastaan! Mikäli Pimentotähti on leirissä, ilmoita hänelle tapahtumista, ja muista mainita, että kettu saatiin häädettyä reviiriltä", selitin mahdollisimman nopeasti ja sinisilmäinen naaras oli hetkessä ymmärtänyt tehtävänsä ja lähti pinkomaan leirin suuntaan.
Kului hetki ja toinenkin. Särösärinä oli entistä raskaampi nyt, kun minulla oli vain Aamuraidan tuki. Onneksi kuitenkin edessä alkoi kuulumaan ääniä ja saimme apujoukkoja. Pikiturkki ja Verivarjo tulivat auttamaan. Leirissä Sumutuuli oli jo valmiina ja vastaanotti heti Särösärinän. Suuntasimme heti parantajan pesälle ja matkalla Kärppämyrsky liittyi uudestaan seuraamme kertoen toimineensa ohjeideni mukaan ja samalla seuraamaan klaanitoverinsa kuntoa. Pimentotähti oli saanut tietää kaiken oleellisen, ja kunhan Särösärinä olisi parantajan huomassa, menisin antamaan päällikölle vielä astetta tarkemman kuvauksen. Sumutuuli varmasti keskittyisi ensin vahingoittuneeseen kolliin, sillä hän oli kaikista huonoimmassa kunnossa. Tiesin hänen tarkastavan meidät muut vasta myöhemmin.

// Särö? Tilanne voi myös päättyä tähän :)

Istuin yksin aukion laidalla odotellen Lepakkohuutoa partiosta. Hiljaisuusvarjo päätti näköjään puolestani, että tarvitsin seuraa, sillä tuo käveli luokseni. Vilkaisin kollia uupuneesti. Minua ei kovin huvittanut olla kenenkään muun kuin oman kumppanini kanssa. Ajatukseni olisivat muuten varmaan jatkaneet vaelteluaan, mutta suuntasin nyt huomioni klaanitoveriini.
“Hei”, sanoin, “Mitäs sinulla on mielessä?”
Kollin ilme näytti toisaankin siltä, että tällä oli jotain mielessään. Ehkä joku jekku! Mieleni piristyi hiukan, kun keksin erilaisia tapoja kiusata Lepakkohuudon rauhaa Hiljaisuusvarjon kanssa.
“Hyvää päivää, kaunotar. Eipä minulla ole paljoa mielessä. Halusin vain tulla kyselemään, mitä sinulle kuuluu, kun huomasin kauniin turkkisi hehkun leirissä”, kolli naukui pilke silmäkulmassaan. Yllätyin kollin viettelevästä asenteesta.
“Siniset silmäsi ovat kauniit. Niissä tuntuu olevan paljon mysteereitä, kuten sinussa muutenkin.”
Tuijotin kollia hämilläni leuka auki loksahtaneena. Tajusin kuitenkin pian tuijottavani ja katsoin muualle. Suljin myös suuni samalla.
“Tuota. Hyvin minulla menee”, vastasin hyvin hämilläni. Miksi kolli oli yhtäkkiä alkanut flirttailemaan kanssani noin? Äkkäsin Lepakkohuudon tulevan sisään leiriin.
“Hei, Hiljaisuusvarjo. Olisi tosi kiva jutella, mutta lupasin mennä Lepakkohuudon luo ja tuota… hei sitten”, sanoin vaikeana nousten pystyyn. En kuunnellut kollin vastausta, vaan kipitin äkkiä Lepakkohuudon luokse. Kolli näytti yhtä hämmentyneeltä nopeasta luokse tulostani kuin minusta tuntui Hiljaisuusvarjon sanojen jäljiltä. Katsoin hetken Lepakkohuutoa ja heilautin häntääni.
“Tule mennään vähän sivummalle.”

//Lepa?

Olin iskun voimasta saanut jonkin asteisen päänsäryn, mutta se ei ollut juuri nyt ollut suurin huolistani. Siinä tapellessamme kettua vastaan sain suurehkon haavan kaulalleni. Taistelin kuitenkin muiden rinnalla. Tuimakatse pelasti Aamuraidan, mutta kettu siirtyikin vain seuraavaan vastustajaan. Se taisi todella olla ruokaa vailla tässä kamalan hyytävässä lehtikadon ajassa. Tuimakatse oli meistä selvästi paras taistelija ja hyökkäili tuon tuostakin todella hyvin kettua vastaan saaden aikaan oikein kunnon haavoja. Köhin hiukan, sillä kurkun alueella oleva kipu alkoi levitä muuallekin ja koitin vain mahdollisimman kasuaalisti peittää tunteeni. Valkoinen turkkini oli jo aivan verestä tahmea ja punainen haavan alueelta. Haukoin ilmaa irvistellen kivusta, mutta puskin silti eteenpäin, kun Tuimakatse sai mojovan iskun ja heilahti sen takia taakseni.
“Ajetaan se ulos täältä!”
Purin ketun etutassua ja huidoin kaikkialle, minne yletin. Taisin osua johonkin todella kipeään, sillä kettu älähti kovaäänisesti. Muut yhtyivät hyökkäykseen kaikki samaan aikaan. Ketulla ei olisi mitään mahdollisuuksia! Raatelin sen lapaa ennen kuin jouduin hoipertelemaan vähän taaksepäin. Katsoin alas ja huomasin kuinka verilätäkkö vain kasvoi allani. Veripisarat yltivät ketun luokse asti, joten olin vuotanut pahasti jo jonkin aikaa. Hoipuin hetken ja romahdin sitten kyyhöttämään maahan.

//Tuima?

Saavuttuamme Aamuraidan kanssa toisten luokse, kettu oli jo täydessä tohinassa ja kahden soturin kimpussa. Nämä kaksi olivat asettuneet vieretysten ja taistelivat yhdessä elukkaa vastaan. Oli fiksuinta yhdistää voimansa, sillä kettua vastaan tarvitsisi enemmän kuin vain yhden kissan. Kaksi kissaa ei kuitenkaan saisi nälkää näkevää kettua käännytettyä pois kimpustaan. Ketusta saattoi oikein nähdä, kuinka se halusi taistella uusista saalistusapajista.
Kettu nappasi äkkiä Särösärinää tuon niskanahasta ja viskasi hänet maahan. Aamuraita ehti Kärppämyrskyn rinnalle ensin. Oli pakko todeta, että naaras oli rohkea hänen taistelutaidoillaan. Särösärinä oli onneksi jotenkin kunnossa, sillä tämä nousi ylös. Kettu valmistautui hyökkäykseen. Havaitsin sen olevan melko nuori yksilö. Se saattaisi tarkoittaa, että hän olisi joko hyvin sinnikäs eikä jättäisi meitä hevillä rauhaan tai sitten tarpeeksi raju takaisku saisi ketun perääntymään. Laihalta se näytti eli lehtikato oli todennäköisesti tehnyt meille palveluksen väsyttämällä vastustajaa. Toisaalta se saattoi myös tehdä toisesta entistä kiivaamman.
Ketun liikkeet olivat nopeita ja yllättäviä ja sisälsivät kovaa ääntelyä. Nopeat loikat ja käpälien liikkeet sujahtivat ilmassa. Aamuraita oli vaarassa jäädä elukan retuuttamaksi, sillä tuo oli iskemässä hampaitaan naaraaseen. Iskin koko voimallani tuota päähän ja tuon hampaat kalahtivat yhteen, ilman Aamuraitaa. Kettua vastaan voima ei ollut tarpeeksi. Onnistuin tyrkkäämään sen vain Aamuraidan luota Kärppämyrskyn eteen. Nopeasti jouduin iskeytymään hampaillani kiinni häntään ja repäistä lujasti, ettei se pääsisi yllättämään sinisilmää. Se aiheutti kipua ketussa, sillä kovan rääkäisyn saattelemana elukka kääntyi ympäri. Aivan kuin raivo olisi hehkunut sen silmissä tai sitten taistelun temmellyksessä keksin moisen itse saadakseni itseni hereille puolustautumaan. Särösärinä, Kärppämyrsky ja Aamuraita olivat kaikki kolme ketun toisella puolella, jonka takia se päätti hyökätä kimppuuni. Reaktionopeuteni ei oikein riittänyt ketun nopealle syöksyvälle liikkeelle ja tuon raastava käpälä humahti hetkessä kylkeeni väistöliikkeestäni huolimatta. Onneksi en ollut jäänyt aivan paikalleni, koska silloin kyljestäni ei olisi jäänyt paljoa jälkipolville jäljelle. Kolmen soturin rintama tuli apuun, että sain hetkessä kerättyä itseni. Kylkeäni vain kirveli, eikä verenvuoto ollut mitenkään hurjaa. Oli käynyt tuuri.
Sydän jyskytti rinnassani. Kettu saisi maistaa kohta omaa vertaan. Päätin seuraavista liikkeistä nopeasti, sillä se taisi olla valtti elukkaa vastaan. Kanavoin kaiken saatavilla olevan energian siihen, että loikkasin Kärppämyrskyn ja Särösärinän välistä iskien hampaani ketun rintaan. Kanavoin kaiken raivokkaaseen sähinän ja murinan tähdittämään hetkeen, jolloin roikuin jo pian toisen kaulassa kynsin hampain. Kirosin sitä, etteivät kynteni olleet niin terävät kuin hampaani, mutta kyllä niistäkin jälki jäi. Jos kettu kehtasi tulla Kuolonklaanin reviirille, niin se kehtasi tulla niin pahasti satutetuksi, ettei se enää ikinä astelisi rajamerkkien yli!
Määräänsä enempää en pysytellyt kaulassa kiinni, sillä rajulla liikkeellä kettu heitti minut irti. Onneksi iskeydyin suoraan jaloilleni - mitä nyt hieman horjahdin - ja pääsin osaksi muodostamaamme muuria.
“Ajetaan se ulos täältä!” murisin.

// Särö?

Seurasin emoa sisään leiriin. Molempien turkit olivat aivan lumessa seikkailumme jälkeen. Kylmyys oli vallannut metsän, mutta liikkumalla sen pystyi jollain tasolla ohittaa. Pukkasin emoa kylkeen.
“Kiitos seikkailuseurasta”, nau’uin.
“Kiitos itsellesi”, emo sanoi ja pudisteli turkkiaan. Seurasin esimerkkiä ja lunta suihkusi ympäriinsä. Naurahdin.
“Hei, Aamuraita. Ja Harakkahaave”, Hiljaisuusvarjo naukui. Isä seisahtui meidän eteemme.
“Voitko jättää meidät hetkeksi kahden?” Aamuraita kysyi minulta ja vilkaisi isää.
Nyökkäsin.
“Toki.”
En osannut edes kuvitella mitä oli täytynyt tapahtua, että vanhempani halusivat jutella kahden kesken, mutta annoin olla. Se ei ollut kuitenkaan minun asiani, eikä minun tarvinnut tunkea kuonoani muiden asioihin. Joskus en kuitenkaan voinut vastustaa! Istuskelin siis leirin laidalla katsellen taivasta. Haukottelin raukeasti ja pohdin eri näisiä asioita, joiden takia emo ja isä olisivat taas jutelleet vain kahden. Ehkä heistä olisi vihdoin tulossa kumppaneita ja saattaisimme olla oikea perhe! Sain yllättyä, kun Aaltosalama asteli minua kohti. Mitäköhän nyt oikein tapahtui? Olivatko maailmankirjat aivan sekaisin, kun yhtäkkiä minulle miltei vieras ja vieläpä vanhempi soturi lähestyi noin vain?!
“Hei Harakkahaave. Minä ja Varissulka olemme menossa leirin ulkopuolelle taisteluharjoituksiin. Verivarjo ja Säihkysielukin saattavat tulla mukaan. Kiinnostaisiko sinua liittyä joukkoon?” kuului syy naaraan tuloon. Innostuin heti.
“Tottahan toki!” ilmoitin iloisesti ja loikkasin käpälilleni.
“Mahtavaa”, Aaltosalama naukui ja kääntyi leirin suuaukkoa kohti. Tassutimme sen luokke odottamaan Varissulkaa, Verivarjoa ja Säihkysielua. En kehdannut istua odottaessani, vaan lämmittelin hyppien ja liikutellen tassujani.
“Täällä ulkona on niin hyistä! Pitää kokoajan liikkua, ettei aivan jäädy”, totesin minua katselevalle Aaltosalamalle. Pörhistelin turkkiani lämmittääkseni itseäni lisää.

//Aalto?

Minut ja Kärppämyrsky käskettiin kahdestaan toiseen suuntaan rajaa ja Tuimakatse sekä Aamuraita jatkoivat toiseen suuntaan. Pujottelin jo lehtikatoon kuivuneen puskan oksien alta rajan viereen ja kävin merkkaamaan sitä. Metsä oli hiljainen ja niin olimme mekin parini kanssa. Tunsin Kärppämyrkyn hiljaiseksi, mutta hyvin ystävälliseksi huolehtivaiseksi naaraaksi. En siis pelännyt avata suutani hänen seurassaan sitten lainkaan, eivätkä varmaan muutkaan hänet tuntevat. Laihan naaraskissan olemus oli jotenkin rasittunut. Seisahduin odottamaan tätä, jottemme erkanisi ihan liikaa toisistamme.
“Jaksatko varmasti? Voin jatkaa yksinkin, jos haluat palata leiriin”, ehdotin kohteliaasti vanhemmalle soturille. Tuo kuitenkin pudisteli päätään. Nyökkäsin ja jatkoimme matkaamme vielä hiukan eteenpäin kunnes molemmat pysähtyivät kuin seinään. Häntäni napsahteli puolelta toiselle ja Kärppämyrskyn ilme oli muuttunut huolestuneeksi.
“Kettuko?” sihahdin kysymykseni mahdollisimman hiljaa. Emme pärjäisi kettua vastaan kaksin. Sydämeni hakkasi lujempaa, kun sain Kärppämyrskyltä varmistuksen epäilykseeni. Peräännyin naaraan rinnalle ja katselimme kumpikin ympärillemme kaikki aistit valppaina. Tuuli puhalsi selkiemme takaa, joten kettu olisi jo haistanut meidät, mikäli se piili vasta edessämme. Pian kuulinkin rääkäisyn Kärppämyrskyn suusta. Kettu oli käynyt naaraan kimppuun. Henkäisin ja mietin parasta lähestymistapaa, mutta tajusin pian ketun repivän pohdintani aikana klaanitoverini kappaleiksi ellen toimisi heti. Tömähdin kaikin voimin pedon kylkeen saaden sen pois Kärppämyrskyn päältä. Sain vastaukseksi kovan iskun poskeen. Älähdin, kun poltteleva kipu levisi kasvoihin. Kärppämyrsky säntäsi rinnalleni taistelemaan kettua vastaan. Haistoin myös lopun partion tulleen paikalle. Hyvä. Neljä vastaan yksi. Vilkaisin taakseni, mutta tein liikkeissäni virheen. Kettu nappasi niskanahastani ja heitti minut maahan lyöden yhden vastustajan hetkeksi pois pelistä. Päässäni pyöri, mutta auttaisin klaanitovereitani, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kömmin pystyyn.

//Tuima?

Hiljaisuusvarjo tassutti leirissä tylsistyneenä. Aamuraita, Lummelempi ja Harakkahaave olivat kaikki ulkona iloitsemassa ei-puhdasveristen oikeuksien palaamista. Pimentotähden tultua päälliköksi Henkäystähden menehtymisen jälkeen klaanissa alkoi olla taas tasa-arvoisempaa.
Kolli huomasi Rosmariinikynnen toimettomana leirissä, joten hän päätti lähestyä harmaata naarasta. He eivät olleet jutelleet erityisemmin hetkeen, joten heidän olisi varmaan mukavaa vaihtaa hieman kuulumisia. Kuitenkin sen lisäksi Hiljaisuusvarjo sai pienen idean siemenen.
Rosmariinikynsi oli mukava kissa ja valkoruskea kolli oli huomannut, että hänen tapansa flirttailla muiden kissojen kanssa huvin vuoksi ei ollut yltänyt yleisimmin harmaaseen naaras soturiin. Ehkä se oli johtunut siitä, että naaras oli vaikuttanut aina niin totiselta. Tai ehkä siksi, että monesti kolli oli ollut hänen kanssaan vain, kun oli Kamomillapyörteen kanssa, jolloin hänen huomionsa oli enemmän oranssissa naaraassa.
“Hei”, Rosmariinikynsi tervehti ja katsoi Hiljaisuusvarjoa. Kolli hymyili hänelle iloisesti. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä pehmoisesti juuri maan yläpuolella.
“Mitäs sinulla on mielessä?” harmaa naaras kysyi vielä ja katsoi Hiljaisuusvarjoa sinisillä silmillään.
“Hyvää päivää, kaunotar. Eipä minulla ole paljoa mielessä. Halusin vain tulla kyselemään, mitä sinulle kuuluu, kun huomasin sinun kauniin turkkisi hehkun leirissä”, kolli vastasi virneen kera. Tätä hän olikin kaivannut. Pientä leikkimielistä flirttiä.
“Siniset silmäsi ovat kauniit. Niissä tuntuu olevan paljon mysteereitä, kuten sinussa muutenkin”, hän kommentoi vielä ennen kuin antoi Rosmariinikynnelle puheenvuoron.

//Rosmy?

Vilunväristykset kulkivat Aaltosalaman punertavan turkin alla, kun hän astui leirin sisäänkäyntitunnelista aukiolle. Heidän partionsa oli onnistunut saamaan vaivalloisesti saalista, ja yhden isoimmista tuomisista naaras oli napannut itse. Hän raahasi nuoren jäniksen tuoresaaliskasaan ja jäi sen jälkeen katselemaan hälyttävän pientä kasaa synkeästi. Kuolonklaanissa oli tällä hetkellä paljon suita ruokittavana - oikeastaan ihan liikaa, jos häneltä kysyttiin. He kaikki eivät voisi mitenkään selvitä tästä lehtikadosta, kun ruokaa riitti hädin tuskin kaikkien soturien ruoassa pitämiseen.
Soturinaaras huomasi kumppaninsa odottavan häntä soturien pesän lähistöllä. Hän suuntasi Varissulan luo vähän piristyneempänä. He olivat sopineet pitävänsä iltapäivästä pitkästä aikaa taisteluharjoitukset leirin ulkopuolella. Partion aikana Aaltosalama oli saanut idean, jota ajatteli nyt ehdottaa kollille.
“Mietin, että voisimme pyytää joitakin nuoria sotureita mukaamme harjoittelemaan”, Aaltosalama kertoi ajatuksensa vetäytyessään kauemmaksi kumppaninsa turkista.
Varissulka kallisti aavistuksen päätään. “Keitä ajattelit?” Soturi ei vaikuttanut vastustavan ajatusta.
“En keitään erityisiä”, Aaltosalama tunnusti ja silmäsi sitten ympärilleen. “Mutta Harakkahaave näyttää ainakin olevan joutilaana. Verivarjo ja Säihkysielu myös.” Hän katseli pitkin aukiota levittäytyneitä nuoria sotureita, jotka joko pesivät itseään tai vaihtoivat toistensa kanssa kieliä.
“Pyydetään siis heitä”, Varissulka nousi ylös. “Minä käyn kysymässä Verivarjolta ja Säihkysielulta.”
Aaltosalama nyökkäsi ymmärrykseni merkiksi ja tassutti sitten itse Harakkahaavetta kohti. Kolli nosti katseensa häneen hiukan yllättyneenä.
“Hei Harakkahaave”, vanhempi soturi tervehti nuorempaa. “Minä ja Varissulka olemme menossa leirin ulkopuolelle taisteluharjoituksiin. Verivarjo ja Säihkysielukin saattavat tulla mukaan. Kiinnostaisiko sinua liittyä joukkoon?”

//Harakka?

Jääviilto oli määrännyt mukaan rajapartioon Särösärinän, Kärppämyrskyn ja Aamuraidan. Nopeasti kaikki jäsenet olivat kasassa. Ensi alkuun ilmoitin, että kyseisessä partiossa menisimme Lehtikuusilaakson lähistölle. Olisi aika merkata raja ja vahtia, ettei viime rajapartion jälkeen rajalla olisi tapahtunut mitään epäilyttävää hajujälkien perusteella. Mistä sitä koskaan tiesi, kuka hullu olisi yrittänyt vaikka kokeilla riistaonneaan Kuolonklaanin reviiriin puolella. Varsinkin nyt, kun riistan määrä oli varmasti kaikkialla heikko.
“Eiköhän mennä!” huikkasin ja sujahdin piikkihernetunneliin. Kuulin takanani askelia, joista päättelin jokaisen jäsenen seuraavan perässäni. Pakkanen kiristi korvannipukoitani kuin haluten päästä niistä eroon. Polkuanturani olivat ehtineet jo tottua kylmään maaperään. Kaiken lisäksi lunta pyrytti taivaalta ja se osui ikävästi silmiin, jonka takia jouduin siristelemään niitä. Se teki katseestani entistä tuimemman.
“On tätäkin partiota säällä siunattu”, lohkaisin kesken matkan. Totta puhuen ympärillä vallitseva sää sai kaikki keskittymään eteenpäin rämpimiseen. Aamuraita varmasti vain hyvää ystävällisyyttään huikkasi minulle jonkinlaisen vastauksen perältä, mutta en onnistunut keskittymään kuuntelemaan naaraan sanoja, enkä kyllä aikonut kohdistaa taakseni huomiota ja kysellä tarkennuksia. Aamuraita olisi ottanut minut kiinni, jos asia olisi ollut tärkeä ja vaatinut minun huomioni.
Askel askeleelta raja alkoi lähestymään. Puusto ympärillämme alkoi jo hieman harvenemaan ohittaessamme Lehtikuusilaakson. Oli parempi pysytellä havupuiden katveessa, kun lehtikuusista ei talvisin ollut paljoa apua niiden pudottaessaan neulasensa. Eivät männyt ja kuusetkaan kovin vihreiltä näyttäneet, sillä niiden oksiin oli paakkuuntunut lunta. Lumi oli painanut oksat lysyyn ja kuuset näyttivät tavallista hoikemmilta. Männyt taas näyttivät olevan tällaisella pakkasella enimmäkseen jäätyneet neulasineen.
“Särösärinä ja Kärppämyrsky, voisitte lähteä tuohon suuntaan”, sanelin samalla osoittaen suunnan hännälläni. “Aamuraita, sinä jäät minun kanssani.”
Jako ei aiheuttanut vastaväitteitä. Edelliset rajamerkinnät olivat jo hieman alkaneet menettää tuoreuttaan. Mainitsin partiolle vielä, että tällaisiin aikoihin saattoi olla niin epätoivoista, että vaikka joku erakko olisi saattanut erehtyä saalistamaan reviirille uusien metsästysapajien toivossa. Pyysin siis erityistä huolellisuutta ja paluuta takaisin ennen kuin taivas alkaisi hämärtämään. Lehtikadon aikaan hämäryys tuli nopeammin ja veikkasin, että ehtisimme hoitamaan tarpeeksi rajaa siihen mennessä.
“Saa suorittaa”, tokaisin ja samalla Aamuraidan kirkkaanvihreä katse kohdistui minuun kuin odottaen, että aloittaisimme. Muutamassa silmänräpäyksessä olimmekin jo tositoimissa, ja Särösärinä sekä Kärppämyrsky myös ollen vielä näköetäisyyden ulottuvissa. Toki asiaan vaikutti lumisateesta huolimatta hieman harvempi puusto.
Oli kulunut jo tovi, kun Aamuraita pörhisti turkkiaan ja äkkiä pysähtyi. Tein samoin. Uskoin naarassoturin huomanneen täysin saman löyhkän kuin minäkin. Toki toinen oli ehtinyt edellä ensin. Hiljaisuudessa liikuimme vielä hieman eteenpäin ja huomasimme kissaa isompien käpälän jälkien kulkevan rajan yli, tehneen lenkin hieman syvemmällä ja kadonneen hieman pidemmällä taas reviirin ulkopuolelle. Ulkopuolella ne kuitenkin näkyivät menevän siihen suuntaan, missä Särösärinä ja Kärppämyrsky sijaitsivat. Elukka oli kulkenut tästä jo jonkin aikaa sitten ja sen takia hajua ei ollut huomannut niin kaukaa. Ehkä yksittäinen erakko ei ollutkaan ainoa uhkamme, mikä piti pitää mielessä.
“Seuraammeko niitä?” Aamuraita kysyi turkki edelleen pörheänä. Nyökkäsin naaraalle.
“Parasta käydä varoittamassa toisia, että meillä saattaa olla seuraa”, tokaisin. Emme kuitenkaan ehtineet ottaa muutamaa ripeämpää askelta, kun edestämme jo alkoi kantautumaan ääniä. Hiirenpapanat! Olimmeko me jo myöhässä? Naarassoturi oli minua nopeampi juoksija, mutta pingoin tuon kanssa niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Toivoin vain, että kaksikko oli vielä kunnossa, kun pääsisimme perille.

// Särö?

Henkäystähti oli mennyttä. Häntä ei enää ollut. Nykyään Kuolonklaanin päällikkö oli Pimentotähti. Muuten asia ei olisi kamalasti haitannut Laineliekkiä, mutta naaras oli mennyt muokkaamaan kaikki siniharmaan naaraan lempi säännöt. Kuinka niin ei-puhdasveriset olivat nykyään samassa arvossa kuin puhdasveriset?! Se ei käynyt järkeen!
Laineliekki tuijotti vihaisesti Pimentotähteä, joka jutteli sotureiden kanssa mistä ikinä. Hänen pärstänsä alkoi ärsyttää siniharmaata soturia päivä päivältä enemmän. Hän oli riistänyt Henkäystähden paikan, eikä ansainnut sitä!
“Laineliekki, lähde sinä Kärppämyrskyn, Katajanoen sekä Aamuraidan kanssa rajapartioon”, Kuolonklaanin uusi päällikkö huusi siniharmaalle naaraalle yhtäkkiä. Laineliekki vain tuhahti ja mutristi suutaan, mutta lähti kuitenkin kohti leirin sisäänkäyntiä, jonne Kärppämyrsky oli juuri keräämässä muita partion jäseniä.
“Tietysti saan kaikki kummajaiset ja puoliveriset aina partiooni”, siniharmaa naaras mutisi itsekseen ärtyneenä. “Ainoa edes siedettävä kissa on Kärppämyrsky.”
“Lähdetäänpäs”, Kärppämyrsky naukaisi heti, kun Katajanoki ja Aamuraita olivat päässeet lähemmäs. Lähdin seuraamaan naaraan johtoa, vaikka ennemmin olisin halunnut vaikka itse johtaa partiota. Heti Henkäystähden menehtymisen jälkeen kaikki oli tuntunut Laineliekistä päivä päivältä vain typerämmältä.
Aamuraita yritti aloittaa keskustelua ensiksi minun ja sitten Katajanoen kanssa, mutta minun kylmät ja terävät sanani ajoivat puoliverisen soturin pois kimpustani ja Katajanoen hiljaisuus ei mahdollistanut erityisen pitkää keskustelua.
Aamuraita lähestyi vielä Kärppämyrskyä, mutta keskustelu jäi heilläkin lyhyeen. Sen jälkeen partio kulki täydessä hiljaisuudessa. Se kelpasi Laineliekille paremmin kuin hyvin. Sillä hetkellä hän vähiten kaipasi äänekästä hölöttäjää korvansa juureen.
Partio oli lyhyt ja pian nelikko palasi jo takaisin leiriin. Heti astuessaan sisään Laineliekki mulkoili Pimentotähteä, mutta suuntasi vain sotureiden pesälle murjottamaan yksikseen.

Aikaa kului ja lunta kerääntyi maahan. Pidin lumisateesta ja siitä kuinka kauniilta se näytti, mutta riistan väheneminen huoletti minua ja varmasti monia muitakin. Astelin leirin suuaukolle Tuimakatseen luokse. Meidät oli määrätty samaan rajapartioon, jossa oli mukana myös Kärppämyrsky sekä Aamuraita. Tervehdin perästäni tulleita naaraita kunnioittavasti. Kärppämyrsky oli minulle entuudeltaan jokseenkin tuttu, mutta Aamuraitaa en tuntenut juuri lainkaan. Vilkaisin Tuimakatseeseen, joka oli partion johdossa. En uskaltanut avata suutani ennen kuin joku muu tekisi niin, joten seisoin vain hiljaa.
“Menemme Lehtikuusilaakson lähistölle klaanittomien rajalle”, Tuimakatse totesi ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä. Metsässä puiden suoja auttoi hieman lumisateessa, joten näimme matkallamme hieman paremmin eteemme kuin nummilla kulkevat partioit. Lumipyry ei ollut hellittänytkään vaikka kuinka pitkään aikaan. Pörhistin turkkiani enemmän suojakseni. Minulle oli ennen syntymää annettu kallisarvoinen lahja, pitkäturkki. Lehtikatona siitä oli eniten hyötyä, vaikka lunta saattoikin tarttua karvoihin ja takkujen selvittäminen ärsytti. Ei ainakaan tullut yhtä herkästi kylmä kuin lyhytkarvaisille. Nytkin turkkini oli aikamoisilla takuilla, mutta pyrin välttämään nuolemista, sillä märkä kieli kylmetti oloani vielä entisestään. Annoin ajatusteni harhailla, koska rajapartiot eivät vaatineet kauheasti hereillä oloa, kun emme olleet edes vielä rajalla.

//Tuima?