Naaras valitti siitä, ettei Lepakkopentu saisi puhua sillä tavalla sotureille, mutta kolli vain pyöräytteli silmiään.
“Ihme, että sinun kaltaisesi pulska laiska rumilus edes on päässyt soturiksi. Mikset vain etsi jotain leppoisaa kaksijalanpesää ja lähde täältä, tuskin sinua täällä kukaan edes kaipaisi”, kolli sihisi ilkeästi virnistellen. Naaras näytti loukkaantuvan ja ehkä hieman kiivastuvan.
“Pistä kielesi kuriin! Teidän nuorten kissojen pitäisi kunnioittaa meitä sotureita! Tiedätkö kuinka paljon olen tehnyt klaanisi hyväksi. Sinun pitäisi kiittää minua”, valkea naaras ärjyi kiivaasti. Lepakkopentu vain heilautti korvaansa.
“Älä yliarvioi itseäsi tomppeli. Et ole ainoa soturi täällä ja oletan, että olet muutenkin yksi surkeimmista sotureista”, kolli piikitteli ja tutki naarasta. “Ihme, ettet kuollut eloklaanin surkeimmalle oppilaalle taistellessa.”
Lepakkopentu nuoleskeli etutassujaan omahyväisesti ja ei enään huomioinut tätä naarasta.
“Tällä menolla sinusta ei koskaan tule soturia”, naaras tuhahti ja Lepakkopentu kurkkasi tähän välinpitämättömästi.
“Kyllä minusta soturi tulee ja parempi kuin sinusta. Silloin minä voin vain hymyillä ja katsoa miten sinä olet oppilaiden tehtävissä näiden ollessa vähissä.”

//höpö

Kompuroin seisomaan pudistellen turkkiani. Mustaturkkinen pennunrääpälekkin nousi mutta mulkoili minua varsin epäystävällisesti.
“Anteeksi”, nau’uin vielä hätäisesti ja koitin silotella sekaisin mennyttä turkkiani hiukan. Kolli oli murissut jotain solvauksia joutuessaan puoliksi alleni mutten välittänyt. Pentu nuoli itseään rivakasti tuhisten ja mutisten jotain samalla. Hän olikin varsin kiukkuinen tapaus.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” hän murisi. Katsellessani tarkemmin tajusin kollipennun olevan Lepakkopentu - orvoksi jäänyt pikku poloinen. En ollut huomannut häntä, koska en nähnyt eteeni tarpeeksi hyvin pimeässä. Toisaalta väsymyksenikin saattoi vaikuttaa asiaan.
“Tuo oli täysin tarpeetonta”, sanoin kipakasti. Ääneni oli aivan liian kimeä joten sitä ei varmasti voinut ottaa vakavasti. Ehkä pentu kumminkin oppisi pitämään suutaan soukemmalla jatkossa, jos häntä ojentaisi hiukan. Koitin keksiä sopivat sanat, jotta pentu ymmärtäisi ettei sotureille ilkeillä tuola tavoin.
“Et puhu soturille tuohon sävyyn, onko selvä”, sanoin koittaen nyt saada ääneni kuulostamaan tiukalta ja vaativalta. Taisin onnistua siinä aika hyvin ja juuri, kun tunsin itseni ylpeäksi itsestäni Lepakkopentu avasi taas suunsa.
//Lape?

Lepakkopentu pesi turkkiaan. Kolli oli juuri lopettanut leikkinsä sammalpallon kanssa ja nyt hänen piti puhdistaa turkkinsa takuista ja sammalhipuista. Hän tuhahti, kun löysi suuren takun turkistaan. *Ensi kerralla olen hieman varovaisempi.* hän ajatteli ja huiskaisi lyhyttä häntäänsä. Kollin pestessä itseään leirissä pentutarhan seinien toisella puolen kävi hetkellinen vilinä, kun kissoja kävi tapaamassa ystäviään tai perheenjäseniään tai lähtivät partioihin tai tekivät jotain muuta. Lepakkopentu tiesi, että hän ei tulisi koskaan tietämään varsinaisesti millaista oli viettää aikaa perheen kanssa, mutta sinäänsä häntä ei asia haitannutkaan. Kolli oli ajan mittaa tottunut siihen, että hän ei tulisi koskaan saamaan sisaruksiaan tai vanhempiaan takaisin. Lepakkopentu löi maata etutassullaan kynnet esillä. Kaikki tämä oli niiden ketunmielisten eloklaanilaisten syytä. Lepakkopentu oli satavarma, että eloklaanin kissat olivat vieneet hänen sisaruksensa ja murhanneet hänen vanhempansa.
*Joku päivä minä kostan vielä!*

Lepakkopentu ahmi hiirtä, jonka joku kissa jonka nimestä hän ei ollut vielä ihan varma oli tuonut pienelle kollille. Hän antoi hiiren maun levitä suuhunsa ja nautti jokaisesta murusesta.
Kun kolli oli viimeistellyt hiirensä, hän alkoi pestä turkkiaan tarkoin ja pitkin kielenvedoin. Pesässä oleva ikikuningatar - Mänyviiksi - tuijotti hänen pesutouhujaan.
Lepakkopentu oli alkanut jo tuntea tämän naaraan melko hyvin. Hän oli joutunut kestämään kuningattaren valitusta ja pölötystä joka päivä tämän pitäessään tummanharmaasta kollista huolta. Lepakkopentu ei huomioinut mustaa naarasta enää lainkaan. Kolli tunsi itsensä jo niin isoksi. Ei hänellä enää niin kauaa voinut kestää, että hänestäkin tulisi oppilas. Lepakkopentu oli eristäytynyt naaraasta hyvin ja nukkui aivan omalla vuoteellaan ja tarvittaessa meni parantajan pesälle ihan itse mitään Mäntyviikselle sanomatta. Naaras ehkä yritti olla mukava, mutta Lepakkopentu halusi vain viettää aikaa yksin, eikä tosiasiassa välittänyt kuningattaresta juuri lainkaan.
*Viis siitä, jos tämä on hoitanut minua. Itsepähän valitsi jäädä ikuisesti pentutarhalle!*
Lepakkopentu laski tassunsa maahan ja lopetti päälakensa putsaamisen. Kolli nousi ylös ja vain Mäntyviikseen nopeasti vilkaisten tunki ulos pentutarhasta. Naaras ei lähtenyt hänen peräänsä, joten ilmeisesti hän sai lähteä.
Kolli käveli leirin laitaa ja yritti keksiä tekemistä. Lepakkopentu pian istahti maahan ja jäi siihen sukimaan turkkiaan. Hän kuunteli itsevarmasti muiden kissojen jutteluita ja leikki, ettei kuullutkaan, sillä hänellä ei oikein ollut sen parempaa tekemistä.
Hän kuuli, miten jotkut puhuivat eloklaanin kissoista ja, miten he pitivät toista klaania valtansa alla.
*Mitä! Miksi minulle ei olla kerrottu? Olisin päässyt tuhoamaan eloklaania, ja saanut kostoni!* Lepakkopentu ajatteli ärsyyntyneenä. Kolli heilautti korvaansa ja ponkaisi pystyyn. Hän lähti tassuttamaan edestakaisin leirissä ja pohti eri tapoja kostaa kurjalle eloklaanille perheensä kohtalon.

“Voin kyllä tehdä sen itsekin!” Lepakkopentu sihisi Mäntyviikselle. Naaras oli yrittänyt auttaa häntä sukimaan turkkiaan, kun se oli mennyt aivan pörröön kollin leikkiessä itsekseen.
“Älä viitsi. Minun piti pitää sinusta huolta, joten nyt pysyt paikallasi ja annat minun auttaa”, naaras ärisi. Hänellä selkeästi alkoi mennä kolliin hermot, joka vain kohotti hänen haluaan vängätä vastaan.
“Sinun henkesi löyhkää jätöksille enkä todellakaan aio antaa sinun sotkea turkkiani limaisella kuolallasi”, Lepakkopentu ärisi omahyväisesti. Mäntyviiksi pyöräytti silmiään ja tuuppasi pennun kauemmas.
“Tee mitä tahdot”, hän sihahti harmistuneena ja meni makuulle. Lepakkopentu tunsi voittaneensa ja lähti sintaansa röyhistäen kauemmas.
Lepakkopentu istahti omalle makuualuselleen ja ryhtyi tarmokkaasti putsaamaan turkkiaan. Hän puhdisti parhaiten tuuhean kaulaturkkinsa ja piti huolta, että se oli kiiltävä ja hyvännäköinen.
Pian kolli olikin jo valmis ja ponkaisi pystyyn. Hän kurkkasi taakseen ja näki Mäntyviiksen apeana omalla makuualusellaan. Kolli hymähti vahingoniloisesti ja lähti ulos.
Lepakkopentu seisoi nyt aukiolla ylväästi. Hän ajatteli olevansa tärkein kissa koko klaanissa. Yhtäkkiä joku tallasi kollin päälle, kirjaimellisesti! Tummanharmaa kolli päästi parahduksen ja hänen päälleen tullut kissa loikkasi ja sotkeutui tassuihinsa. Naaras rysähti maahan ja Lepakkopennun takapää jäin painavan soturittaren alle. Naaras pahoitteli ja yritti saada selkeästi tilanteesta selkoa.
“Murskaat minut typerys”, pieni kolli sihisi ärtyneenä ja ellei hän olisi ollut puolimurskattuna, hän olisi sivaltanut naarasta kuonolle piikinterävillä kynsillään. Valkea naaras nousi ylös vielä kerran pahoitellen. Lepakkopentu vain pyöräytti silmiään ja veti puutuneet takatassunsa kiinni muuhun kehoonsa. Hän alkoi pestä niitä voimakkain vedoin ja yritti saada niihin taas tuntoa.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” Lepakkopentu sihisi antamatta minkäänlaista myötätuntoa naaraalle.
*Ihan oma vikansa!* hän ajatteli katkerana.

//Höpö?

Istuskelin aukion laidalla väsyneenä. Leppävarjo oli lähtenyt Eloklaaniin vartiaksi. Minulla oli kova ikävä häntä. Viime kerran, kun näimme olimme riidelleet pahasti emmekä ehtineet sopia koko juttua. Minua harmitti niin paljon, ettemme olleet sopineet riitojamme mutta nyt oli näin ja sen kanssa oli elettävä. En tiedä miten edes onnistuimme riitelemään niin paljon ja niin tulisesti, että kipinät vain sinkoilivat ilmassa. Ehkä ensi kerran, kun vartioista osa tulisi käymään minulla kävisi tuuri ja kumppanini saapuisi heidän mukanaan. Olin äärimmäisen väsynyt päivän askareista mutta iltaa oli vielä jäljellä ja minun olisi syötävä jotain. Nousin hitaasti ylös istumasta ja ravistelin turkkiani. Lihakseni tuntuivat jäykiltä ja voimattomilta. Olimme rieppuneet ympäri reviiriä ja lisäksi käyneet harjoittelemassa yhdessä taistelua. Katseeni pyyhki leiriä hetken ennen kuin aloin laahustamaan kohti tuoresaaliskasaa. Haukottelin matkalla enkä siksi nähnyt mihin astuin. Kuulin hätkähdyttävän vinkaisun altani ja säpsähdin. Loikkasin taaksepäin ja tunsin, kun jotain sotkeutui käpäliini. Siinä kunnon rytäkässä, jonka olin saanut aikaan kellahdin kumoon mutta en nähnyt mitä toiselle kävi.
“Anteeksi!” henkäisin. Sekava tilanne sai väsymykseni katoamaan hetkeksi ja valppauden sen tilalle.
//Lepa?

Pimentovarjo: 31kp! + 12TaP -

Aaltosalama: 26kp! + 10TaP -

Jääviilto: 30kp! + 13TaP -

Lokkitassu: 46kp! + 20TaP - Soturin pisteet kasassa! Voit ansaita soturinimesi sodan jälkeen.

Varissulka: 47kp! + 17TaP -

Salamatassu: 25kp! + 10TaP -

Lätäkkötassu: 14kp + 5TaP -

Pyräkkäpiru: 14kp + 6TaP -

Kaamoskukka: 16kp + 7TaP -

Virtaviima: 5kp + 2TaP -

Tuimakatse: 10kp + 3TaP -

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

// TAISTELUTARINA

Taistelutanner vilisi silmissä etsiessäni uutta vastustajaa. Tuntui, että jokaista jäsentä koski saman aikaisesti jomottaen, ja samalla silti tuntui, ettei olisi ollut mikään vialla. Oli kuitenkin totuus, että aloin muuttumaan väsyneeksi, liikkeeni alkoivat muistuttamaan keskivertosoturia ja huomioni herpaantui täysin turhiin asioihin. Niinpä kiiruhdin syrjemmälle vetämään henkeä, jotta seuraava vastustaja ei saisi mitään armopaloja. Ihmettelin, kuinka sain olla rauhassa. Ehkä se johtui siitä, että jokaisella oli tassunsa täynnä muutenkin. Huomasin, kuinka kissoja raahattiin parantajan hoiviin jo, enkä voinut olla miettimättä minkälainen työmaa odottaisi, kun palaisimme kaikki leiriin. Kehossani oli naarmuja siellä täällä ja irronneita karvatuppoja näkyi ympärillä, mutten uskonut kenenkään vahingoittaneen kehoani sen pahemmin. Mitä pidempään olin paikallani, sitä enemmän naarmuja alkoi kirvelemään ja ne alkoivat ilmoittamaan polttavammalla jomotuksella itsestään. Päätin rykäistä itseni neljälle jalalle ja lähteä etsimään sitä miksi täällä oltiin.
Valkoinen kolli ilmestyi eteeni pysähtyen, melkein kuin hänet olisi pakotettu siihen töksähtämään, vaikka pysähdys oli muuten varsin sulava. Kollilla oli ruosteen värisiä merkkejä kasvoissa ja hännässä, tämän lisäksi korvakin oli saanut väriä. Eloklaanilaisen keltaisissa silmissä leiskui jokin, ja se jokin hyökkäsi kohti. Soturi vaikutti huomattavasti nuoremmalta, ja hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehuttavaa. Pian keskikokoinen kissa huomasikin jäävänsä alakynteen, kun olimme ehtineet jo hetken ottaa mittaa toisistamme. Sähisten tuo taisteli, eikä ainakaan luovuttanut. Kenties pelkkä tarmo sai kollin pysymään taistelussa. Minä kuitenkin hieman jo väsyneenäkin jaksoin antaa toiselle kunnolla takaisin. Loikkasin tämän niskaan kiinni ja suorastaan retuutin eloklaanilaista hampaissani. Räpiköiden kissa yritti lopettaa toimeni - kuitenkin siinä onnistumatta. Riuhtaisten heitin soturin maahan ja olin lähtemässä tämän perään aikeinani iskeä tätä vatsaan, mutta toinen nousi salamannopeasti ylös ja samalla istumalta käänsi selkänsä lähtien pakoon. Murahtaen lähdin perään, eikä kolli ollut paljoa minua nopeampi. Sekametsässä tuo päätti paeta puuhun, mutta hän ei tiennytkään minun olevan ihan etevä kiipeilijä. Valkoturkkinen yritti kaikin voimin kivuta korkeammalle ja minä jahtasin hänen perässään kuin mitäkin pakoon yrittävää oravaa. Nopea lipsahdus yhdestä oksasta ja valkoisen ja ruosteen värinen sekamelska romahti ohitseni mätkähtäen maahan. Kovaääninen ulvaisu vihlaisi korviani, ja se herätti kollin eloklaanilaistovereiden huomion, sillä pian he olivat jo toista auttamassa.
"Se voi olla murtunut! Viedään Mehiläislento äkkiä syrjään!" eloklaanilainen jakeli kahdelle muulle ohjeita, jotka lähtivät kuljettamaan kollia poispäin taistelutantereelta. Mehiläislento piti toista etutassuaan hieman luonnottomassa asennossa ja ilmeestä päätellen mahtoi tehdä kipeää. Yksi eloklaanilaisista oli jäänyt puun alapuolelle vahtimaan ja minä kipusinkin alas hänen taisteluseurakseen. Kenties hän halusi myös samanlaisen käsittelyn.

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu pyristeli veden alla viimeisillä voimillaan. Hän ei ollut suunnitellut kuolevansa näin, ja se tympi häntä suunnattomasti. Lokkitassulla ei ollut enää mitään tietoa sen mokoman eloklaanilaisen olinpaikasta, mutta kolli epäili, että tämä oli jättänyt hänet kuolemaansa. Miten säälittävää, kolli ajatteli, antaa veden tappaa vihollinen omien kynsien sijaan. Ja hän kun oli vielä ollut itse niin lähellä tehdä kummankin eloklaanin oppilaan elämästä loppu. Toisaalta Lokkitassu ei uskonut, että Sadetassusta olisi ollut tappajaksi alkuunkaan. Itsehän Lokkitassu oli jatkanut taistelua syvemmässä vedessä, vaikka oli tiennyt sen olevan riski - hän kun ei osannut uida. Eloklaanilaisten täytyi yksinkertaisesti olla paennut paikalta, mikä oli Lokkitassusta vielä säälittävämpää. Vain heikot jättivät taistelun kesken.
Lokkitassu sai välillä kuononsa pinnan ylle, jolloin hän ehti vetää nopeasti happea keuhkoihinsa. Lokkitassu tiesi, että hänen olisi keksittävä jokin strategia nyt, ennen kuin hän ei enää palaisi pinnalle. Hän oli kuitenkin täysin virran vietävissä. Juuri tällaista tilannetta harmaavalkoinen kolli vihasi eniten; sellaista, jossa hän oli menettänyt kaiken kontrollin. Kuolemaa Lokkitassu ei pelännyt ollenkaan. Ei hän kyennyt sellaiseen. Hän oli ainoastaan vihainen siitä, miten paljon suunnitelmia häneltä jäisi toteuttamatta, jos hän hukkuisi nyt, ja siitä, miten säälittävällä tavalla hän kuolisi. Hänen potentiaalinsa jäisi kaikilta näkemättä. Lokkitassu ei suostunut siihen.
Pelottomuus auttoi häntä kuitenkin ajattelemaan loogisesti. Kun hänen päänsä seuraavan kerran käväisi pinnalla, yritti hän etsiä ympäriltään jotakin, mihin tarttua. Kaikki mitä hän näki edessä päin oli kuitenkin vettä. Hänen vasen takajalkansa alkoi krampata, mikä vaikeutti nyt pinnalle pääsemistä. Lokkitassu tiesi jo kuolevansa jokeen. Vain hiirenaivo olisi elätellyt toivoa selviytymisestä tässä vaiheessa.
Lokkitassu kauhoi kolmella käpälällään vielä hetken. Sitten hän lopetti, kun totesi uppoavansa. Mutta se ei tuntunut miltään. Valo ylhäällä päin alkoi himmetä. Yhtäkkiä kaikki pimeni.

"Lokkitassu, herää! Ole kiltti, älä jätä minua!"
Lokkitassu räväytti silmänsä auki. Hän haukkoi happea kuivalla maalla. Hengitys vinkui ja kesti tovin, että Lokkitassu sai hengenvetonsa hidastumaan. Maiseman esteenä hänen edessään liikkuivat hermostuneena tutut, rusehtavan harmaat jalat valkeilla tassuilla.
"Voi Lokkitassu rakas, oletko kunnossa?" Sulkavirta mourahti niin huolestuneen ja pelokkaan kuuloisena, että olisi voinut luulla metsän palavan tai jotakin muuta maailmaa järkyttävää tapahtuneen. Lokkitassu ei voinut ymmärtää, miksi joku reagoisi noin voimakkaasti. Näkihän emo, että hän oli kunnossa...
Sulkavirta painoi kuononsa Lokkitassun lapaan ja alkoi sukia kollin turkkia vimmatusti. Lyhyen yskäkohtauksen jälkeen valkoharmaa kolli nousi istumaan, estäen emoaan lipomasta turkkiaan enempää.
"Olen kunnossa, älä huoli, emo", Lokkitassu sanoi, mutta joutui näkemään suunnattoman vaivan pitääkseen kasvonsa tyynenä. Lokkitassu ei aikonut näyttää vihaansa Sulkavirralle, vaikka hänen sisällään leiskui. Oliko emo pelastanut hänet? Sulkavirran turkki oli kauttaaltaan märkä. Naaraan katse oli edelleen kauhistunut ja hän näytti tärisevän.
"Mitä tapahtui?" Lokkitassu kysyi. Hän katseli ympärilleen; sota jatkui edelleen, mutta he olivat kaksin kauempana taistelutantereelta. Hän yllättyi tajutessaan, että Sulkavirta tosiaan oli pelastanut hänet yksin; tämän täytyi olla käsittämättömän hyvä uimari.
"Uin luoksesi niin nopeasti kuin pystyin, mutta ehdit vajota syvälle ja menettää tajusi ennen kuin sain sinusta otteen... Luulin jo sinun kuolleen!" Sulkavirta naukui järkyttyneenä, ääni väristen. Lokkitassu muisteli nopeasti, miten oli nähnyt klaanitoveriensa lohduttavan toisiaan menetyksen jälkeen.
"Olen tässä, ei hätää emo. Olen elossa", Lokkitassu maukui rauhoittavasti ja painoi päänsä Sulkavirran lavalle. Sulkavirta sukaisi hänen lapaansa kahdesti, ennen kuin painoi päänsä häntä vasten.
"Kiitos. Minäkin olin jo varma, että kuolisin", Lokkitassu huokaisi liioitellun tunteellisesti. Hänen oli pakko esittää, että hän tunsi jotakin. Mitä ikinä siinä tilanteessa kuuluisikaan tuntea. Helpotustako?
"Olet niin rakas minulle, en kestäisi menettää sinua", Sulkavirta kuiskasi. Lokkitassu sukaisi emonsa lapaa kielellään samaan tapaan, kun tämä oli hetki sitten tehnyt. Sitten hän astui taaemmas.
"Miten oikein päädyit jokeen?" Sulkavirta kysyi.
"Et siis nähnyt? Ne kaksi Eloklaanin oppilasta hyökkäsivät kimppuuni samaan aikaan ja ajoivat minut jokeen!" Lokkitassu selitti valehdellen, mutta antoi tällä kertaa vihansa näkyä. "He puhuivat vain, miten halusivat tappaa minut."
Sulkavirran ilme pysyi edelleen järkyttyneenä, mutta Lokkitassu oli erottavinaan siinä myös jotain muuta. Vihaa? Epäuskoa?
"Ketkä? Minkä näköisiä he olivat? Näytä heidät minulle, niin-" Sulkavirta aloitti, mutta Lokkitassu keskeytti hänet.
"Älä huoli, minä kostan heille vielä", Lokkitassu sanoi itsevarmana. Miten naurettavaa olisikin, jos hänen emonsa kostaisi hänen puolestaan. Ei. Lokkitassu hoitaisi koston itse. Kolli yskäisi jälleen ja hänen kurkustaan lorahti ulos vettä.
"Nyt sinun täytyy kuitenkin mennä parantajalle ja ottaa lepoa", Sulkavirta maukui huolestuneena, mutta emollisen lempeästi. Lokkitassua otti päähän se. Ei hän ollut enää mikään pentu. Hän oli pian soturi, eikä tarvinnut mitään hoivausta.
"Olen kunnossa, ihan tosi", Lokkitassu vakuutti. Sulkavirta pudisteli päätään ja huokaisi.
"En voi levätä nyt. Taistelen klaanini riveissä loppuun asti", Lokkitassu maukui päättäväisesti. Hän katsoi kuitenkin Sulkavirtaa silmiin ja hymyili pienesti. Huoli paistoi emon silmistä. Elämän täytyi olla vaikeaa, kun koki noin paljon tunteita, Lokkitassu ajatteli. Tunteet tekivät kissan heikoksi. Lokkitassu oli pannut merkille, että tämä näkyi etenkin naaraissa.
"Pärjään kyllä, pidä vain huoli itsestäsi", kolli sanoi ja puski emonsa lapaa hellästi. Sekin oli kuitenkin vain opittu maneeri. Lokkitassu ei välittänyt emostaan sen enempää, kuin muistakaan kissoista. Tai no, ehkä ihan vähän enemmän. Olihan Sulkavirrasta ollut tänäänkin suuri hyöty. Mikään ei olisi korvannut sitä. Lokkitassua ei kuitenkaan kiinnostanut mikään muu kuin se, että hän oli elossa, mikä tarkoitti, että hän saisi raadella lisää eloklaanilaisia. Hyvästeltyään emonsa Lokkitassu pudotti hymyn kasvoiltaan ja kylmä, tunteeton katse palautui hänen silmiinsä.

Juostuaan keskelle taistelutannerta, Lokkitassu otti kohteekseen pienehkön eloklaanilaissoturin, joka näytti olevan jo hyvin heikossa hapessa. Lokkitassu etsi silloin tällöin katseellaan Sadetassua ja Varjotassua, mutta kaksikosta ei näkynyt häntääkään. Kolli kynsi eloklaanilaista tovin, kunnes kyllästyi heikosta vastuksesta ja siirtyi taistelemaan oppilasikäiseltä näyttävää eloklaanilaista vastaan. Lokkitassu ei kuitenkaan ollut enää täysissä voimissan ja hän huomasi jäävänsä jatkuvasti alakynteen. Hän ei ollut syönyt ikuisuuteen ja joki oli vienyt ainakin puolet hänen voimistaan. Lokkitassu halusi kuitenkin näyttää jaksavansa taistella sodan loppuun saakka. Hänen mielestään vain heikot luovuttivat nälän tai kipujen takia.

//TAISTELUTARINA (922 sanaa = 9 TaP) //
Aaltosalama ei vastannut. Tuntui siltä, kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani, kun katsoin, miten naaraan silmät hitaasti sulkeutuivat. Hänen kaulansa haavoista vuosi tummaa verta vuolaasti maahan sotkien matkallaan soturin punaruskean turkin. Hänen hengityksensä oli muuttunut vaivalloiseksi ja rohisevaksi.
"Hei! Nyt heräät", huudahdin hätääntyneenä ja kun en muutakaan keksinyt, ravistin soturia napakasti. En ollut parantaja, mutta sen verran tiesin, ettei olisi ollenkaan hyvä, jos hän tähän tuupertuisi. Aaltosalama ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään edes kuulevansa minua. Epätoivo alkoi tosissaan saada minusta vallan.
"Herää, Aaltosalama", kehotin soturia uudelleen, mutta en taaskaan saanut vastausta. "Heräisit nyt! Kehtaatkin tehdä minulle näin."
Olin liian keskittynyt elvyttämään Aaltosalamaa, jotta olisin huomannut takanani lähestyvän vaaran. Sama kolli, joka oli aiemmin aiheuttanut naaraalle nämä vammat, oli viimein saanut itsensä ylös ja lähestyi minua määrätietoisesti. Vilkuilin juuri ympärilleni siinä toivossa, että Hehkuaskel olisi lähellä, kun tunsin yhtäkkiä viiltävää kipua kasvoissani. Päästin tuskaisen karjaisun ja käännyin ympäri iskun suuntaan. Kenties kipu kasvoissani ja pelko Aaltosalaman selviämisestä olivat sumentaneet järkeni, sillä en harkinnut hetkeäkään seuraavaa liikettäni vaan syöksyin raivokkaasti eloklaanilaissoturin kimppuun. Verta valui toiseen silmääni ja heikensi näkökenttääni, mutta jotenkin onnistuin lyömään kollia napakasti poskelle. Hän horjahti taaksepäin ja antoi minulle tilaisuuden kääntyä takaisin Aaltosalaman puoleen. Olin hiukan naiivisti uskaltanut toivoa, että kääntyessäni ympäri soturi olisi noussut ylös ja hymyilisi minulle tuttuun leikkisään tapaan, vitsaillen siitä, miten huolestunut olin ollut. Mutta Aaltosalama makasi edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt.
"Uskallakin kuolla tänne", kirosin ja kumarruin kuuntelemaan hänen sydämensä sykettä. Pelkäsin kuollakseni, että painaessani korvani hänen edelleen lämpimään turkkiinsa en kuulisikaan naaraan tasaisesti jyskyttävää pulssia. Suureksi helpotuksekseni sain kuitenkin todeta, että hänessä edelleen henki pihisi. Tiesin kuitenkin, että jos hän jäisi tänne, ei Aaltosalama todennäköisesti selviäisi. Minä en voinut auttaa häntä, joten oli löydettävä joku, joka siihen kykeni.
Tartuin varovasti soturin niskanahkaan kohdellen häntä kuin kukkaa käpälällä. En halunnut lisätä hänen kipuaan enempää tai pahentaa jo valmiiksi vakavia vammoja. Kun varmistin, ettei kukaan typerä eloklaanilainen ollut sillä hetkellä syöksymässä kimppuumme, lähdin raahaamaan toveriani pois taistelukentältä. Aaltosalama oli kuitenkin minua kookkaampi ja näin melko raskas, enkä minäkään ollut enää ollenkaan täysissä voimissani. Toivoin, ettei matka Hehkuaskeleen luokse olisi pitkä. Missä ihmeessä parantaja oikein luuhasi, kun häntä tarvittiin?
"Jaksa vielä hetki", mumisin punaruskean turkin vaimentaessa ääntäni. Olimme melkein aukion reunalla. Onneksemme kukaan ei näyttänyt huomaavan meitä, tai kenties eloklaanilaiset olivat vain niin armollisia, etteivät hyökänneet loukkaantuneen kissan kimppuun.
"Jos selviät tästä, lupaan etten enää ikinä kiusaa sinua. Minusta tulee oikein kiltti kissa. Mutta sinun on ensin selvittävä."
Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme aukion reunalle turvaan. Vilkuilin ympärilleni samalla, kun raahasin Aaltosalamaa pensaikon suojiin. Voimani olivat kuitenkin selvästi kuluneet ja väsymys painoi liikaa, sillä en huomannut silmäkulmassani jonkun syöksyvän kohti. Seuraavana hetkenä tunsin viiltävää kipua kaulassani. Verta ryöpsähti maahan ja Aaltosalaman turkille vuolaana suihkuna, ja yhtäkkiä en tuntenut voivani hengittää. Käytin kaikki viimeiset voimani rippeet siihen, että pysyin pystyssä huojuvilla jaloillani, mutta verenvuoto ei loppunut ja pian päässäni alkoi toden teolla pyöriä. Vaikka kuinka halusin antaa takaisin sille pirulaiselle, joka oli selvästikin nyt antanut minulle iskun, joka tulisi tappamaan minut, katseeni oli edelleen kiinnittynyt Aaltosalamaan. En voinut jättää häntä tähän; hän tarvitsi kipeästi parantajan apua. Minä olin ainoa, joka ehtisi pelastamaan hänet. Siksi en vilkaissutkaan hyökkääjäni suuntaan, kun kumarruin jälleen naaraan ylle ja yritin viimeisillä voimillani tarttua hänen niskaansa. Minun oli vietävä hänet pois täältä.
En kuitenkaan enää jaksanut. Maailma keikahti ja yhtäkkiä makasin maassa kyljelläni Aaltosalaman vieressä. Näkökenttäni tuntui sumenevan, mutta erotin edelleen hänen kasvonsa edessäni. Oliko soturi edes enää elossa? Toivoin hartaasti, että oli, ja lohdukseni kuulinkin hänen vetävän vielä rohisten henkeä. Hänellä ei kuitenkaan olisi enää paljoa aikaa, eikä minullakaan päätellen sen verilammikon koosta, joka koko ajan laajeni allani. Tähänkö me kuolisimme? Kuinka julmaa. Kaduin sillä hetkellä kaikkea sitä aikaa, jonka olin hukannut käyttäytymällä kuin mikäkin idiootti. Olisin jo kuita sitten voinut tunnustaa Aaltosalamalle, että hän oli minulle muutakin kuin toveri, enemmänkin kuin ystävä. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Katsoin soturia vielä viimeisen kerran, ennen kuin annoin silmiäni täplittävän pimeyden ottaa minut hellään huomaansa. Ainakin olin saanut kuolla tehden jotain arvokasta.

Pimeyden Metsässä oli valoisampaa kuin olin kuvitellut. Ainakin maailma silmäluomieni takana oli kirkas, enkä mielelläni avannut vielä silmiäni. Olin nimittäin edelleen kuolemanväsynyt - heh - eikä kipu kaulassani ja kasvoissani ollut kadonnut minnekään. Raajani tuntuivat raskailta kuin lyijy ja jouduin ponnistelemaan pelkästään vetääkseni henkeä. Ehkei tämä sitten ollutkaan Pimeyden Metsä; miksi kukaan olisi uskonut Pimeyden Metsään, kun olo siellä oli näin kurjaa? Kenties tämä oli se paikka, johon uskottomat kissat kuten minä jouduimme.
Äänet ympärilläni kuulostivat vaimeilta, mutta jotain minä kyllä kuulin. Kahden kissan äänet, joista kumpikin kuulosti etäisesti tutuilta. Viikseni värähtivät, kun joku kosketti leukaani. Samassa tunnistin Aaltosalaman hajun, ja onnen ja surun sekainen tunne valtasi minut. Hän oli kanssani edelleen, mutta Pimeyden Metsässä. Soturi ei siis ollut selvinnyt.
Raotin varovaisesti silmiäni. Sain nopeasti huomata, että en ollutkaan Pimeyden Metsässä: olin edelleen siellä, missä olin muka kuollut! Taisteluhuudot kaikuivat jossain kauempana ja veren haju leijaili ilmassa. En voinut uskoa tuuriani, olin kuin olinkin selvinnyt hengissä. Hädin tuskin: en jaksanut hievahtaakaan ja hengitykseni rahisi. Kaulassani ja kasvoilla silmäni yläpuolella oli jotain kosteaa, ja kun huomasin Hehkuaskeleen hiukan kauempana päättelin, että kyseessä oli varmaankin parantajan antama rohdos tai jotain.
"Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä."
Aaltosalaman sanat saivat minut aukaisemaan silmäni kokonaan. Naurahdin heikosti, ja nauruni muuttui loppupäässä rohisevaksi yskänpuuskaksi. Se näytti kuitenkin olevan soturille todiste siitä, että en ehkä kuolisikaan tänne, sillä näin hänen silmissään toiveikkuutta, joka lämmitti sydäntäni.
"Älä kuvittelekaan", sanoin hiljaisella äänellä. Jouduin vetämään henkeä pari kertaa, ennen kuin pääsin jatkamaan. "Et sinä minusta niin helposti eroon pääse. Enkä minäkään selvästi sinusta."

//Aalto?

//TAISTELUTARINA (236 sanaa = 2TaP)¨

Taistelu oli kestänyt yön yli, ja suoraan sanottuna olin jo alkanut kyllästyä koko touhuun. Tietenkin nautin siitä, että sain rääkätä eloklaanilaisia oikein luvan kanssa, mutta turkkini näytti siltä kuin olisin pulahtanut vereen. En ollut edes uskaltanut vilkaista kuvajaistani joen pinnasta käytyämme aiemmin juomassa Kyyhkypyrähdyksen ja Matotaiston kanssa.
Olin yrittänyt kääntää ajatukseni ruhjotusta ulkomuodostani taisteluun, ja tähän asti se oli toiminut ihan hyvin. Juuri tälläkin hetkellä koin suurta nautintoa saadessani iskeä kynteni erään solakan eloklaanilaiskollin turkkiin; käsittelyni jälkeen hän tulisi näyttämään kymmenen kertaa hirveämmältä kuin miltä itse näytin tällä hetkellä.
Tämä kolli oli ärsyttävän suulas tapaus, luuli itsestään liikoja. Ihan kuin hänestä olisi muka ollut vastusta minulle, yhdelle Kuolonklaanin suurimman suvun jäsenistä? Nämä Eloklaanin raukat kuvittelivat olevansa jotenkin erityisiä, vaikka todellisuudessa he olivat vain joukko likaisia kulkukatteja leikkimässä klaanikissoja.
Livoin suupieliäni lähestyessäni maahan potkaisemaani kollia. Kävin mielessäni läpi eri tapoja, miten voisin panna hänet katumaan sitä, että oli koskaan avannut typerän suunsa. Nousin ensin takajaloilleni saadakseni lisää voimaa iskuuni ja iskin sitten etukäoäläni kynnet paljastetuna hänen lapoihinsa, painaen hänet tiukemmin maata vasten.
Kolli räpytteli silmiään sen näköisenä, ettei tämä ollut varmaan vieläkään toipunut edellisestä potkustani. Hmph, mikä säälittävä surkimus. Kukaan ei varmasti tulisi kaipaamaan tällaista mitätöntä rääpälettä. Tappamalla hänet tekisin vain palveluksen kaikille.
Yhtäkkiä tunsin kynnet alavatsassani, kun soturi onnistui iskemään takakäpälillään. Ilma pakeni hetkeksi keuhkoistani, ja horjumiseni tarjosi kollille tilaisuuden livahtaa kauemmaksi. Käheä ärinä kohosi kurkustani samalla kun haukoin henkeä ja yritin paikantaa kollin uudestaan katseellani.

//Hile?

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu kävi edelleen raivoisaa taistelua Sadetassua vastaan. Taistelu oli yllättävänkin tasainen, mistä Lokkitassu ei pitänyt. Hän ei ollut odottanut tuon säälittävän eloklaanilaisnaaraan osaavan niin taitavia liikkeitä etenkään sen jälkeen, kun tämä oli typeränä avautunut hänen kuullensa siitä, miten paljon naaras välitti ystävästään, Varjotassusta. Lokkitassu arvioi, että Sadetassun oli oltava häntä pidemmällä koulutuksessaan; ei tuollainen herkkä naaras olisi selvinnyt Lokkitassulle alkuunkaan, jos heillä olisi ollut saman verran kokemusta, kolli ajatteli.
Lokkitassu huitaisi Sadetassun korvaa kohti kynsillään, mutta naaras väisti liikkeen ketterästi ja syöksähti Lokkitassun kimppuun. Lokkitassu kiemurteli pois Sadetassun käpälien otteesta, mutta tunsi samalla hampaiden uppoavan kivuliaasti lapaansa. Kolli ei päästänyt ääntäkään - sen sijaan hän tunsi, kuin olisi saanut kivun mukana vain lisää voimaa. Jokainen kivulias isku sai Lokkitassun raivostumaan lisää. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan se, miten monta tippaa verta hän menetti. Häntä kiinnosti ainoastaan se, miten pahasti hän onnistui vahingoittamaan vastustajaansa.
Harmaavalkoinen kolli heittäytyi raivokkaasti sähisten vihollisen päälle. Sadetassu sai kuitenkin kiepautettua Lokkitassun allensa jollakin tekniikalla, mitä Lokkitassu ei ollut ennen nähnyt. Hän painoi sen kuitenkin hyvin mieleensä; seuraavalla kerralla hän olisi valmistautunut. Harmaa eloklaanilainen alkoi kynsimään Lokkitassun vatsaa. Kolli huitoi etutassujaan Sadetassun päätä kohti, kunnes hetken päästä sai otteen tämän niskasta kummallakin etutassulla. Lokkitassu painoi kyntensä kiinni naaraan niskanahkaan ja veti tämän sitten kuristusotteeseen. Sadetassu potki hänen takajalkojaan omillaan niin, ettei Lokkitassu päässyt raastamaan naaraan vatsaa omillaan. Lokkitassu puri Sadetassun harmaata korvaa raivoissaan, kaikilla voimillaan. Samassa Lokkitassu tunsi hampaat rinnassaan ja hänen otteensa hellitti refleksinomaisesti.
He kiepahtivat pian ympäri, kun Sadetassu sai päänsä pois Lokkitassun käpälien välistä. Kaksikko jäi painimaan maassa rajusti. Lokkitassua otti niin paljon päähän se, ettei hän enää onnistunut saamaan Sadetassua pysymään alakynnessä, että hän päätti vaihtaa strategiaa. Lokkitassu päätti kohdistaa hyökkäyksensä suoraan Sadetassun heikkoon kohtaan.
Kun Lokkitassu kohta pääsi kiepahdettua naaraan päälle, hän läimäisi kaksi nopeaa käpäläniskua naaraan kasvoille, hyppäsi pois tämän päältä ja otti muutaman juoksuaskeleen loitommas. Kolli piiloutui pensaan taakse, ettei Sadetassu lähtisi hänen peräänsä heti.
Lokkitassu skannasi ympäristöään jäisellä, terävällä katseellaan. Hän näki kermanvärisen oppilaan kipittämässä vatsa ja häntä maata viistäen poispäin taistelun keskuudesta, kohti jokea. *Täydellistä. Rääpäle luulee saavansa juomatauon.*
Epäröimättä Lokkitassu lähti juoksemaan Varjotassun perässä kohti jokea. Puurajan loputtua Lokkitassu hidasti tahtiaan. Hän vilkaisi taakseen; kukaan ei seurannut häntä, mutta kauempana, noin puunmitan päässä Sadetassu pyöri ympäriinsä hämmentyneenä. Lokkitassu kuitenkin halusi Sadetassun näkevän tulevan esityksen; hän tappaisi Varjotassun tämän silmien edessä. Äkkiä Sadetassun katse kohtasi Lokkitassun katseen. Nyt olisi kiirehdittävä.
Lokkitassu lähti kipittämään vaitonaisin askelin kermanvärisen kollin suuntaan. Varjotassu oli kyyristynyt lipittämään vettä itsensä kokoisen kiven viereen. Mikä hiirenaivo. Luuliko eloklaanilainen tosiaan, että hän maastoutuisi kiveen? Kun Lokkitassun etäisyys Varjotassun selkään oli enää kaksi ketunmittaa, hän pysähtyi. Juuri silloin kermanvärisen oppilaan korvat värähtivät ja kääntyivät taaksepäin. Varjotassu kiepahti nopeasti ympäri, mutta Lokkitassu oli valmistautunut. Hän ponnisti ilmaan ja kaatoi Varjotassun vedenrajaan. Lokkitassu nautti siitä, miten järkytys ja pelko paistoivat eloklaanilaisen harmaista silmistä; ne olivat lasittuneet ammolleen. Kollin kermanvärisessä turkissa oli jo runsaasti kuivunutta verta, mutta Lokkitassu halusi tahria sen loppuun asti. Hän yritti painaa vihollisen päätä veden alle, mutta tämä rimpuili sitkeästi. Lokkitassu kuitenkin onnistui painamaan Varjotassun kuonon hetkeksi veden alle niin, että tämä alkoi yskiä ja haukkoa henkeä äänekkäästi. Silloin hän alkoi raastamaan Varjotassun vatsapuolta takajalkojensa kynsillä raivokkaasti, käyttäen kaikkia jäljellä olevia voimiaan. Hänellä oli myös kiire ehtiä saamaan tämä Sadetassun ystävä tarpeeksi heikkoon happeen, ennen kuin Sadetassu ehtisi paikalle. Hän kuuli kuitenkin jo juoksuaskelten lähestyvän. Nyt oli toimittava.
Lokkitassu lopetti raastamisen, mutta kun Varjotassu nosti päänsä ylös vedestä, hän painoi molempien etutassujen kynnet tämän kaulaan. Vastustaja päästi säälittävän avunhuudon ja potki Lokkitassua kaikilla käpälillään. Hän loikkasi sivuun ja asteli matalaan veteen toiselle puolen Varjotassua, pitäen otteensa tämän kaulassa. Juuri silloin Sadetassu pysähtyi kiven päälle, ketunmitan päähän heistä, järkyttyneen, mutta vihaisen näköisenä.
"Tervetuloa. Onko viimeisiä sanoja ystävälle?" Lokkitassu maukui, venyttäen viimeistä sanaa ivallisesti.
Hän painoi Varjotassun pään kokonaan veden alle ja alkoi vedellä syviä viiltoja tämän kaulaan toisella etutassullaan. Lokkitassu ei ollut koskaan nauttinut mistään näin paljon. Hän kuvitteli, miten heittäisi molempien eloklaanilaisten ruumiit jokeen sen jälkeen, kun heiltä olisi viilletty kurkut auki. Kaikki muu oli kadonnut hänen mielestään. Edes sodan syy ei kiinnostanut häntä enää. Juuri nyt hän ainoastaan himosi tappaa. Pelkkä vahingoittaminen ja veren vuodatus ei riittänyt hänelle enää. Lokkitassun oli pakko saada kokea, miten hyvältä tuntuisi tappaa joku. Hän vain sivalsi Varjotassun kaulaa, joka alkoi värjätä joen veden punaiseksi ja odotti, että tämä lopettaisi kiemurtelun.

//jatkuu Varjon tarinassa

//TAISTELUTARINA (500 sanaa = 5 TaP)
Salamatassun innostus vain yltyi Kaamoskukan julistuksesta.
"Joo! Tästä saat!" hän hihkaisi ja loikkasi toisen kissan selkään. Sähkötuho oli opettanut Salamatassulle, että suuremman vastustajan selkään oli helppo kiivetä. Maan tasolla Salamatassu - vaikka ikäisekseen kookas olikin - ei olisi kenties pärjännyt suuremmalle kissalle. Eloklaanilaisen turkissa roikkuessaan hän saattoi jaella iskuja sinne tänne, vaikka oppilaan harmiksi useat niistä eivät joko osuneet kohteeseensa tai sitten olivat täysin tehottomia. Selvästi hänellä oli vielä paljon harjoiteltavaa.
Muistettuaan veljensä olemassaolon valkoinen kolli vilkaisi tämän suuntaan. Ei kai joku vain ollut hyökännyt Loskatassun kimppuun? Kun hänen katseensa osui mustaan kolliin, sai Salamatassu todeta pelkonsa olleen täysin turhaa. Loskatassun kimpussa ei nimittäin ollut ketään, eihän tämä ollut edes taistelussa mukana! Pienempi kollioppilas näytti vain seuraavan tilannetta. Kun hänen ruskeat silmänsä kohtasivat Salamatassun epäilevästi siristetyt siniset, Loskatassu kuitenkin näytti havahtuvan ja liittyi taistoon. Hän puri kiinni sen soturin häntään, jonka selässä Salamatassu roikkui. Tuolloin eloklaanilainen kuitenkin reagoi Loskatassun teräviin hampaisiin pyörähtämällä nopeasti ympäri, jolloin Salamatassu putosi tämän selästä yllättyneen huudahduksen kera. Hän tömähti aika nolosti mutaiseen maahan ja katsoi tuikeasti Loskatassua, joka vain pyöräytti silmiään. Kauhukseen Salamatassu kuitenkin huomasi, että eloklaanilaissoturin kookas käpälä lähestyi uhkaavalla vauhdilla hänen veljeään, eikä Loskatassu tietenkään ollut tarpeeksi tietoinen ympäristöstään sitä väistääkseen. Salamatassu hypähti nopeasti jaloilleen ja syöksähti veljensä avuksi. Hän ponnisti loikkaan ja kaappasi Loskatassun samalla mukaansa. Eloklaanilaissoturi ehti kuitenkin antamaan tassullaan hiukan vauhtia kaksikolle, kun se osui Salamatassun selkään. Veljekset lennähtivät pienen matkan päähän ja pyörivät hetken maassa mustavalkoisena karvamyttynä, kunnes heidän vauhtinsa pysähtyi. Salamatassun pää tuntui pyörivän, mutta muuten hän oli kunnossa. Vierestään hän kuuli ärtyneen tuhahduksen.
"Ei sinun olisi tarvinnut auttaa. Olisin pärjännyt aivan hyvin itse", Loskatassu murahti ja nousi ylös. "Älä leiki sankaria."
Salamatassu kömpi koivilleen veljensä perässä ja virnisti.
"En minä mitään leiki. Olen sankari ihan oikeasti."
Musta kollioppilas pyöräytti silmiään samalla tavalla, kuten Salamatassu oli nähnyt emon tekevän. Hänen viiksensä värisivät huvituksesta. Valkoinen kollioppilas kuitenkin muisti tilanteen nopeasti: hehän olivat taistelussa, tällaiselle rupattelulle ei ollut aikaa!
"Mennään takaisin, Kaamoskukka tarvitsee apuamme!" Salamatassu naukui urhoollisesti ja pinkaisi juoksuun luottaen Loskatassun seuraavan. Ja niin tämä seurasikin, vaikkakin hapan ilme kasvoillaan. Salamatassu ei ollut varma, oliko ollut oikea päätös pelastaa Loskatassu. Kenties kolli ei olisikaan tarvinnut hänen apuaan. Sitä paitsi hänen veljensä tuntui tarvitsevan häntä enemmän hetkiä, joina loistaa. Kamppailu eloklaanilaista vastaan olisi voinut olla sellainen. Salamatassu oli kuitenkin suojelevana kissana evännyt sen veljeltään, mikä häntä nyt hiukan nolotti. Toisaalta Loskatassun taistelutaidoissa ei ollut kehumista, eikä ollut ollenkaan varmaa, että hän olisi selvinnyt soturin iskusta ehjin nahoin.
Salamatassu päästi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi jälleen aiemman vastustajansa kimppuun. Nyt veljesten yhteistyö tuntui onnistuvan: Salamatassu puri kiinni soturin korvaan ja veti, jolloin Loskatassulle aukesi mahdollisuus iskeä hampaansa ja kyntensä tämän jalkoihin. Eloklaanilainen sihahti enemmän ärsyyntyneenä kuin kivuissaan, mutta ainakin kaksikko sai jotain aikaan!
"Kaamoskukka! Nyt sinä voit tehdä tästä hiirenaivosta selvää!" Salamatassu huusi toiselle veljelleen ja virnisti tyytyväisenä tarjoten tummalle soturille uutta uhria. Sähkötuho olisi varmasti tyytyväinen kuullessaan nuoren kollin urotöistä. Selättää nyt häntä paljon vanhempi Eloklaanin soturi! Tietysti Loskatassukin oli mukana, ja Salamatassu aikoi varmistaa hänen veljensä saavan hänen ansaitsemansa kunnian.

//Kaamos?

//TAISTELUTARINA (408 sanaa = 4TaP)

Aaltosalaman tajunta häilyi todellisuuden rajamailla. Varissulan syöksyttyä urhoollisesti hänen avukseen kahta eloklaanilaista vastaan, hän oli hetken ajan tuntenut helpotusta. Sitten aiemmin hänen jalkaansa hampaansa iskenyt soturi olikin yllättäen hyökännyt hänen kaulaansa kohti Varissulan taistellessa vähän matkan päässä tämän toverin kanssa, ja Aaltosalama oli taas saanut kamppailla henkensä puolesta.
Vaikka hän kuinka kynsi, potki ja raateli, sillä ei tuntunut olevan kummoista vaikutusta eloklaanilaiseen, joka jatkoi itsepintaisesti hyökkäyksiään. Lopulta kissan onnistui saada ote hänen kaulastaan, ja Aaltosalama kakoi kauhistuneena samalla kun yritti työntää tätä etutassuillaan kauemmaksi.
Punaruskean soturittaren näkökenttä muuttui sumeaksi, ja elämä vilisi hänen silmissään. Hän pelkäsi tämän olevan loppu, mutta eritoten hän pelkäsi sitä, ettei näkisi enää Varissulkaa. Hänellä oli liian paljon keskeneräisiä asioita elävien parissa, ettei hän ollut vielä valmis liittymään esi-isiensä joukkoon. Hän halusi kerrankin elää.

Jotakin märkää tipahti hänen kuonolleen. Naaras räpäytti silmänsä auki, eikä ensin tiennyt, missä oli, ennen kuin näki Hehkuaskelen tutut kasvot. Hän ei ollut enää aukiolla taistelussa vaan parantajan luona jossain päin metsää. Parantajanaaras roikotti vettä tippuvaa sammalmyttyä hänen yllään.
"Sinä heräsit!" Hehkuaskel kuulosti yllättyneeltä, ja se sai Aaltosalaman epäilemään, kuinka kauan hän oikein oli ollut tajuttomana. Oliko taistelu jo ohi? Entä missä Varissulka oli?
Hän yritti nostaa päätään, mutta vihlaiseva kipu kaulassa pakotti hänet laskemaan sen heti takaisin. Hänen mieleensä alkoi palautua vähitellen kuvia taistelusta ja kahdesta eloklaanilaiskollista, jotka olivat saaneet ahdistettua hänet nurkkaan. Sitten Varissulka oli tullut auttamaan häntä, ja hän oli joutunut taistelemaan yksin toista niistä eloklaanilaisista vastaan, ja sen jälkeen kaikki oli pimennyt. Varissulka oli jäänyt taistelemaan yksin kahta soturia vastaan, mutta hänen oli täytynyt selviytyä. Kuka muukaan olisi voinut tuoda hänet Hehkuaskeleen luo?
Tiedottomuus soturin kohtalosta poltteli häntä niin kovin, ettei hän kyennyt pysymään paikallaan pitkään. Välittämättä kaulassaan vihlovasta kivusta hän nosti päätään ja katseli ympärilleen varvikossa, jossa makasi muitakin loukkaantuneita. Hänen silmiinsä osui tummanharmaa karvakasa vähän matkan päässä, ja hän tunnisti sen oitis Varissulaksi.
"Varissulka!" Hän tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa, ja hän yritti epätoivoisesti mönkiä lähemmäksi kyljellään makaavaa soturia. Kollin turkki oli rähjääntynyt ja veren peitossa, mutta hänen hengityksen tahtiin kohoileva kylkensä kertoi hänen olevan vielä elossa.
"Varissulka", Aaltosalama kumartui huolestuneena soturin pään yläpuolelle. Varissulan silmät olivat kiinni. Hän nielaisi ja tuuppasi hellästi kuonollaan kollin leukaa. "Hei hiirenaivo, herätys." Ei mitään. "Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä." Aaltosalama painoi kuononsa vasten kollin lapaa ja imi tämän tuoksua. Hän rukoili Pimeyden Metsää pelastamaan soturin, sillä jos se ei pelastaisi, itse esi-isät saisivat kohdata hänen raivonsa.

//Varis?

// Taitelutarina = 7 TPA

Kaamoskukka paini punaruskean ja tabbykuvioisen kollikissan kanssa. Tummaturkkisen kissan hampaat välkkyivät taistelun tuoksinnassa ja kollin eleet olivat sulavia. Kaamoskukka loikkasi vaivattomalla, ketterällä ja elegantilla liikkeellä kauemmaksi tuntemattoman kissan käpälistä. Toisen taistelutaidot olivat Kaamoskukan omiin verrattuina suorastaan umpisurkeat! Se ei yllättänyt ylvästä kuolonklaanilaiskissaa, olihan hän ehdottomasti paras.
“Yrittäisit edes! Sinun kanssasi taisteleminen on turhankin helppoa”, kollikissa sanahti leikkisällä ja itsevarmalla äänellä. Eihän hänen tarvinnut edes yrittää. Kaamoskukka voisi koska tahansa upottaa terävät hampaansa tabbykuvioisen kollin niskaan ja viedä toisen hengen.. Sellainen kohottaisi kummasti päivää, Kaamoskukka tuumaili ja venytteli pikaisesti kaulaansa. Tämän vastuksen jälkeen Kaamoskukka kaipailisi hieman vettä, syötävää ja jonkun sukimaan hänen turkkiaan. Kenties Hämärähalla voisi saalistaa hänelle. Siihen hommaan Kaamoskukka itse ei ainakaan ryhtyisi.
“Kannattaisi ehkä katsoa taakseen ja keskittyä taisteluun, hiirenaivo!” kuului huudahdus Kaamoskukan takaata ja pian kolli löysi itsensä maasta makaamasta. Mustaturkkinen eloklaanilaisnaaras oli hyökännyt Kaamoskukan kimppuun ja nyt naaras piti Kaamoskukkaa maassa. Pian punaruskea kolli ottikin jalat alleen ja häipyi kollin harmaansinisestä näkökentästä. Tuntemattoman naaraan ele sai Kaamoskukan raivostumaan toden teolla. Kuinka toinen KEHTASI pilata hänen vaivalla mietityt suunnitelmat? Kaamoskukka kiepsahti toisen otteesta irti ja iski kyntensä naaraan silmiin.
“Hei, halpamaista!” naaras rääkäisi ja yritti pyristellä solakan kissan otteesta irti. Kaamoskukka tunsi kuinka vihan ja raivon täyttämä adrenaliini vilisi hänen suonissaan. Kaamoskukka tönäisi naaraan kauemmaksi hänestä ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Jos tuo kuvitteli pääsevänsä elävänä tästä taistelusta, oli naaras hyvin väärässä. Kaamoskukan häntä huiski vihaisena ja hän väisti ketterästi naaraan hyökkäysyritystä. Kaamoskukan yrittäessä iskeä toista kuonoon, onnistui naaras väistämään myös häntä. Kyllästyminen ajoi Kaamoskukan iskuja yhä kylmemmäksi ja kollin koko olemus tuntui muuttuvan sekunti sekunnilta etäisemmäksi. Impulsiivisuus, kyllästyminen ja raivo ohjasi nyt Kaamoskukkaa. Mustaturkkinen naaras ponnisti Kaamoskukan kimppuun ja pian kissat kieriskelivät taisteluaukiolla yhtenä karvapallona.
“Miltähän sinun niskojesi katkeaminen kuulostaa?” tabbykuvioinen kolli kuiskasi naaraan korvaan ja potkaisi toisen kauemmaksi. Kaamoskukka ei ollut voimalla siunattu, joten hänen potku tuskin tuntui paljoa missään. Ennen kuin naaras ehti nousta, kolli loikkasi selällään makaavan kissan päälle ja katsoi toista kylmästi virnuillen.
“Ole huoleti. Se ei kuulemma satu niin paljoa mitä saattaisi luulla”, Kaamoskukka naukaisi itsevarmasti myhäillen ja heilautti häntäänsä. Olisipa hänellä enemmän aikaa tähän. Mustaturkkisen kissan silmissä välähti pelko, mutta toinen ei ehtinyt reagoida sen enempää. Kaamoskukka upotti hampaansa naaraan niskaan ja mielihyväntunne ravisteli hänen kroppaansa, kun lämmin veri valahti hänen suuhunsa. Naaraan kroppa nytkähteli ja toisen kurkusta kuului korinaa.
“Närhilaulu!” taistelevien kissojen joukosta kuului äänekäs naukaisu ja Kaamoskukka tajusi naaraan olevan Närhilaulu. Närhilaulu. Varsin kaunis nimi, jos kollilta kysyttäisiin. Kolli oli livistämässä paikalta, sillä hän oli todennut Närhilaulun kuolleen ja hauskuus oli loppunut siihen paikkaan. Mitä hän kuolleella kissalla tekisi? Kaamoskukka tarvitsi seuraansa jonkun joka voisi kuunnella hänen sulosointujaan.
“Kaamoskukka varo!” Hämärähalla varoitti kumppaniaan kimakalla naukaisulla ja Kaamoskukka kiepsahti ympäri. Hän näki edessään kaksi eloklaanilaista. Säälittävää hyökätä noin surkealla joukolla, kolli ivasi mielessään. Hän voittaisi muutaman eloklaanilaisen kuvotuksen vaikka toinen tassu selän taakse sidottuna ja silmät kiinni. Siispä Kaamoskukka silmäili kaksikkoa rennosti ja antoi häntänsä heilahdella leppoisasti. Noista kahdesta olisi mitään vastusta! Vaaleanruskea, töpöhäntäinen kollikissa syöksähti Kaamoskukan häntään ja toinen taas loikkasi hänen selkäänsä. Kaamoskukka ärähti kaksikolle ja parhaansa mukaan yritti pysyä pystyssä, mutta raskasrakenteisen kissan johdosta hän kaatui. Tummaturkkinen kolli potkaisi hänen kylkeä raapivaa kissaa takajaloillaan ja tunsi kuinka veri värjäsi hänen turkkinsa punertavaksi. Kaamoskukka onnistui livahtamaan kaksikon otteen hellitettyä ja loikkasi suurella loikalla kauemmaksi. Vaikkei kolli halunnut myöntää sitä, hän tarvitsisi pian lepotauon ja parantajaa. Kaamoskukka jakeli kaksikolle iskuja, mutta hänen keskittymisensä herpaannutti naukaisu, joka kuului hänen pikkusiskolleen.
"Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka", Salamatassu naukaisi korkealle veljelleen, joka oli näyttämässä nyrpeää naamaa sisarelleen, mutta väläyttikin pienen hymyn. Rooli, kolli muistutti itseään. Olisi saatava Salamatassu suorastaan rakastamaan häntä!
“Nitistetään nämä kurjat eloklaanilaiset!” Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä valkoiselle kollille. Kaamoskukka väisti töpöhäntäisen kissan iskun ja sukelsi toisen vatsan alta kollin toiselle puolelle. Se sai vaaleanruskean kissan kasvoille hämmentyneen hymyn ja Salamatassu loikkasi vankkarakenteisemman kissan kimppuun. Kaamoskukka ei ehtinyt kauaa silmäillä velipuolensa taistelutaitoja, mutta kolli toivoi toisen olevan edes keskiverto taistelija. Kuolonklaani ansaitsi vain parasta ja taistelutaidottomista kissoista ei ollut sotakentällä mitään hyötyä. He olivat vain tiellä ja kelpasivat korkeintaan saalistajiksi. Nopeista kissoista voisi olla hyötyä myös viestien viejinä. Kaamoskukka nousi kahdelle käpälälleen ja yritti näyttää mahdollisimman korkealta vihollisensä silmissä. Korkeus, se oli monelle pelottavaa. Kolli ei ollut kovin voimakas ja jykevä, joten hänen pitäisi ottaa kaikki hyöty hänen korkeista koivistaan. Nyt oli hänen aika loistaa.

// Salami??

//TAISTELUTARINA 600 sanaa = 6 TaP //

Yö oli vaihtunut aamuksi ja minä ja Aaltosalama olimme taas päätyneet taistelukentälle. Lepo oli tehnyt hyvää, olin nyt paljon virkeämpi ja valmis antamaan kaikkeni taistelussa Eloklaania vastaan. Toivoin silti, ettei taistelu kestäisi enää useampaa päivää. Kaikki olivat varmasti väsyneitä. Vaikka tietysti halusinkin Kuolonklaanin voittavan, en myöskään halunnut klaanimme kokevan liian suuria menetyksiä. Henkäystähden olisi kenties viisaampaa vetäytyä, jos kahakalla ei näkyisi loppua. Sitä paitsi Kuolonklaani ei ollut häviämässä tässä sodassa mitään. Me olimme hyökkääjiä ja Eloklaani oli puolustavassa asemassa. Jos häviäisimme, kaikki palaisi vain ennalleen.
Kun astelimme takaisin aukiolle, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin minä ja Aaltosalama olimme erkaantuneet toisistamme. En ollut enää aivan yhtä huolissani hänestä kuin aiemmin taistelussa, sillä olin jo monta kertaa todistanut, miten punaruskea soturi selvisi vaikeastakin pinteestä. Siltikin toivoin löytäväni hänet mahdollisimman pian: Aaltosalama ei ollut mitään taistelijoiden kermaa, ja olisi huonompi juttu, jos hän joutuisi olemaan taistelussa yksin.
En ehtinyt lähteä etsimään Aaltosalamaa, kun joku eloklaanilainen naaras päätti ottaa minut kohteekseen. Valkoinen soturi loikkasi minua kohti kuin tyhjästä ja katkaisi reittini. Sain kuitenkin väistettyä häntä nopealla liikkeellä ja annoin takaisin sivalluksella naaraan kaulaan. Viilto ei ollut kuitenkaan syvä, joten palkkioksi sain vain äkäisen sihahduksen. Valkoinen naaras - jonka nimen muistin olevan Korppisiipi - syöksähti salamana minua kohti, ja jos en ollut niin virkeä nokosiltani enkä niin kunnioitettavan nopea, hän olisi kenties saanut minut kampattua maahan. Loppujen lopuksi naaras päätyi loikkaamaan selkääni, mutta sain karistettua mokoman kierähtämällä selälleni. Korppisiipi ähkäisi allani, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Nousin nopeasti ylös ja ennen kuin naaras saattoi kerätä itsensä takaisin kokoon, painoin häntä rinnastaan maahan. Aloin raapia nopein liikkein hänen vatsansa turkkia valkoisten karvatukkojen lennellessä sinne tänne. Korppisiipi sätki ja pyristeli allani yrittäen päästä vapaaksi, mutta otteeni piti. Minun suurempi kokoni ja voimakkuuteni olivat minulle eduksi; eloklaanilainen tulisi selviämään tästä vain, jos joku eksyisi auttamaan häntä tai minä päästäisin hänet vapaaksi. Ja sitä en todellakaan tulisi tekemään, nyt kun olin näin selvästi voittamassa hänet.
Olin jo kumartumassa hänen niskaansa kohti, kun yllättäen kuulin aivan liian tutun äänen vääristyvän tuskaiseen parkaisuun. Katseeni siirtyi salamana Korppisiivestä äänen suuntaan. Aukion toisella puolella näin Aaltosalaman, jonka kimpussa oli kaksi eloklaanilaista soturia. Toinen iski juuri hampaansa kiinni punaruskean soturin niskaan, valmiina antamaan tälle kuolettavan iskun.
Hetkeäkään miettimättä hylkäsin Korppisiiven ja lähdin juoksemaan Aaltosalaman luo. Sydämeni jyskytti korvissani epämiellyttävän kovasti. Pelkäsin kuollakseni, että en ehtisi paikalle ajoissa ja joutuisin katsomaan, miten Aaltosalama kuolisi. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta ja onnekseni en ehtinytkään: pingoin vain minkä jaloistani pääsin, enkä ollut koskaan ollut niin kiitollinen nopeudestani.
Ulvaisu vasemmalla puolellani sai huomioni kuitenkin hetkeksi herpaantumaan Aaltosalamalasta. Se nimittäin ei kuulunut kellekään muulle kuin isälleni, joka nyt oli jäämässä kahden eloklaanilaisen uhriksi. Toinen oli Hiilihammas, yksi Eloklaanin kokeneimmista sotureista ja tunnetusti hyvä taistelija, toista en tunnistanut, mutta hän ei selvästi jäänyt toverilleen kakkoseksi. Henkäystähti oli auttamattomasti alakynnessä ja jo sillä hetkellä tiesin, että hän tulisi menettämään yhden hengistään. Kukaan muu ei nähnyt tilannetta ja minä olin jo päättänyt, että valitsisin Aaltosalaman hänen sijastaan. Tulisin aina valitsemaan.
Isäni ja minun katseet kohtasivat silmänräpäyksen ajaksi, mutta en pysähtynyt vaan jatkoin matkaani. Hetken päästä olin saavuttanut Aaltosalaman ja hänen eloklaanilaiset vastustajansa. En epäröinyt kun syöksyin kohti sitä kollia, jolla oli ote naaraan niskasta, ja sain hänet kaadettua maahan. Iskin tätä kuonoon pari kertaa. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, mutta vihani häntä kohtaan kalpeni vain Aaltosalamaa kohtaan tuntemani huolen rinnalla. Kun mielestäni olin tehnyt tarpeeksi, jotta kollilla kestäisi hetki kammeta itsensä maasta, käännyin punaruskean soturin puoleen.
"Aaltosalama? Oletko kunnossa?" kysyin hätäisellä äänellä ja astuin naaraan luo. Tietysti hän oli kunnossa, pakkohan hänen oli olla. Olisi Pimeyden metsältä aivan liian julmaa viedä hänet nyt, kun viimein olin tajuamassa, mitä soturi oikein merkitsi minulle.

//Aalto?

//TAISTELUTARINA (637 sanaa = 6TaP)

Kaksi kissaa oli kyyristynyt joen rantaan juomaan, arvatakseni eloklaanilaisia. He olivat autuaan tietämättömiä läsnäolostani, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä tarkkailupaikkani oli korkealla heidän yläpuolellaan. Puun oksat tarjosivat suojan vihollisen katseilta, ja sain lepuuttaa rauhassa rasittuneita lihaksiani. Olin onnistunut asettumaan oksalle niin mukavasti, että olin jopa saanut nukuttua hetkisen. Uni oli todellakin tullut tarpeeseen, ja oloni oli heti virkeämpi, vaikka aukiolla odottavan verilöylyn ajatteleminen uuvutti minut nopeasti uudestaan. Kauanko tämä piina vielä jatkuisi?
Höristin korviani joen rannassa oleskelleiden kissojen tehdessä lähtöä. Viimeinkin! Jano poltteli jo kurkkuani, ja halusin sammuttaa sen ennen kuin palaisin takaisin taisteluun, jossa ainoa saatavilla oleva neste oli maahan lammikoiksi valunut veri. Jaiks.
Nousin varovasti seisomaan oksalla ja hivuttauduin lähelle puun runkoa. Kurkotin ensin etutassuni rungon ympärille ennen kuin lähdin laskeutumaan perä edellä alas. Lopulta kun matkaa oli jäljellä enää vaivaisen ketunmitan verran, päästin irti puusta ja pudottauduin pehmeästi kimmoisalle lehtimullalle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut vihollisia, ja loikin vasta sitten rantaan.
Upotin kuononi viileään veteen, ja tunsin ajatusteni kirkastuvan joka kulauksella enemmän. Join ehkä vähän turhankin ahnaasti, sillä kohta vedin vahingossa vettä väärään henkeen ja aloin yskiä ja pärskiä. Köhin niin kauan kunnes sain taas hengitykseni kulkemaan normaalisti. Miten noloa, onneksi kukaan ei ollut nähnyt -
“Mitäs meiltä täältä löytyy?” Kylmät väreet kulkivat lävitseni kuullessani hiljaista hihitystä takaani. Kiepahdin ympäri sydän lyöntejään kiihdyttäen, mutta en nähnyt ketään. Sitten läheisestä koivusta kuului rapinaa, ja alas laskeutui valkoturkkinen naaras, jonka turkissa risteili lukuisia arpia. Hätkähdin nähdessäni tämän punaiset silmät, jotka kiiluivat pahaenteisesti. Muistin nähneeni hänet aiemmin kujakissojen joukossa. Mehän olimme siis samalla puolella, eikö? Naaraan olemus viesti kuitenkin jotakin ihan muuta.
“Me olemme samalla puolella”, naukaisin nopeasti, kun naaras lähti lähestymään minua pelottavan harkitunnäköisesti. Tällä oli selvästi jotakin mielessään.
“Tietenkin olemme, olemmehan ystäviä”, kissa virnuili. Nielaisin hermostuneena ja yritin perääntyä, mutta huomasin pian joen tulevan vastaan. Kurkistin lapani yli tummaan, pyörteilevään veteen. Uimataitoni olivat ihan hyvät, mutta pelkäsin, että taistelun uuvuttamat lihakseni eivät kykenisi juuri nyt moiseen ponnistukseen.
“Älä pelkää, pikkukissa”, naaras lirkutti, ja kun käännyin katsomaan taas hänen suuntaansa, sydämeni hyppäsi kurkkuuni huomatessani, miten lähelle tämä oli ehtinyt sillä välin. Välillämme oli enää muutama hännänmitta. “Minä autan sinua pääsemään kivuistasi.”
“Kiitos mutta ei kiitos”, purin hammasta ja nappasin kynsieni väliin maasta irtokiviä ja hiekkaa ja viskasin ne naarasta kohti. Kissa sähähti yllättyneenä ja käänsi päätään suojatakseen kasvonsa, jolloin minä ampaisin hänen ohitseen karkuun. Tämä tokeni kuitenkin harhautuksesta nopeasti ja juoksi minut kiinni. Ei mitään parhaimpia ideoitani.
Naaras jakeli minulle iskuja kuin mielipuoli. Yritin taistella vastaan, mutta se oli toivotonta - en ollut mikään taistelija, en todellakaan. Olin enemmän etäistä tarkkailijatyyppiä, joka pysytteli kohteliaan välimatkan päässä tarkkailun kohteesta. Mutta sen tietäminen tuskin olisi saanut kimppuuni käynyttä naarasta muuttamaan yhtäkkiä mieltään ja jättämään minut rauhaan. Oli selvää, että tällä oli isoja ongelmia.
Lopulta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää paeta jokeen ja toivoa, että kissa ei pystynyt seuraamaan perässä. Muussa tapauksessa siitä tulisi vetinen hautani, sillä vedessä taistelemisessa olin vielä huonompi kuin maalla taistelemisessa.
Keräsin kaikki voimani ja potkaisin naaraalta ilmat pihalle. Onnistuin pyristelemään irti tämän kynsien raastavasta otteesta ja pinkomaan takaisin rantaan. Syöksyin veteen pää edellä ja hulahdin pinnan alle. Sen sijaan, että olisin taistellut virtaa vastaan, annoinkin sen kuljettaa itseäni mukanaan jonkin matkaa, kunnes koin turvalliseksi kauhoa takaisin pintaan ja kurkistaa ympärilleni.
Näkökenttäni oli yhä vedestä sumea, mutta erotin kauempana rannalla valkoisen hahmon, joka ramppasi edestakaisin veden rajassa. Kissa ei ollut uskaltanut loikata perässäni - mikä helpotus. Oli minun onneni, että turkkini oli niin tumma, että se sulautui joen sävyihin, eikä ilmiantanut minua rannalla vartovalle kissalle.
Uin virran mukana niin kauan että valkoinen naaras katosi näkyvistä ja nousin vasta sitten rantaan. Hyinen vesi oli saanut adrenaliinin virtaamaan suonissani, ja yhtäkkiä tunsin palavaa halua palata takaisin taistelukentälle. Päällimmäisenä syynä innokkuudelleni oli kylläkin se, että kujakissanaaraan oli vaikeampi löytää minut, kun ympärillä oli muitakin.
Niinpä ravistelin enimmät vedet turkistani ja lähdin sitten suunnistamaan takaisin taistelupaikkaa kohti.

//TAISTELUTARINA (365 sanaa = 3TaP)

Kerta toisensa perään Aaltosalama ja Varissulka sukelsivat takaisin taisteluun, ja joka kerta he palasivat yhä uupuneempina ja rähjäisempinä pensaiden suojiin parantelemaan haavojaan. Aaltosalama ei tiennyt, kuinka pitkään hän jaksaisi tällaista edestakaisin juoksemista. Ensin hänen oli annettava kaikkensa taistelukentällä ja sen jälkeen pingottava viimeisillä voimillaan kauemmaksi metsään lepäämään seuraavaa koitosta varten. Häntä kolotti joka paikkaan, ja hänestä tuntui, että hänen jalkansa saattaisivat pettää alta koska tahansa.
Aamuyön himmeä valo tunki jo yön pimeyden tilalle, kun Aaltosalama seuraavan kerran avasi silmänsä. Varissulka makasi hänen vieressään korvat valppaasti pystyssä ja käänteli päätään tarkkaillessaan ympäristöä. Kolli oli pitänyt vahtia sillä välin kun hän oli nukkunut.
“Näkyykö vihollisia?” Aaltosalama haukotteli ja nuolaisi rintaansa unisena. Kuivunut veri - niin oma kuin vihollistenkin - oli kovettanut isoja alueita karvaa, ja menisi ikuisuus, ennen kuin hän saisi siistittyä turkkinsa entiselleen. Juuri nyt hän ei jaksanut nähdä sitä vaivaa, sillä se sottaantuisi kuitenkin, kun he palaisivat taas kohta aukiolle.
Varissulan harmaa katse siirtyi metsästä häneen, ja tämä pudisteli päätään. “Tässä osassa metsää on ollut toistaiseksi hiljaista.”
Aaltosalama nyökkäsi. “Haluatko nukkua vielä ennen kuin mennään?” hän kallisti kysyvästi päätään.
“Olen jo saanut levättyä tarpeeksi”, kolli murahti noustessaan ylös, eikä Aaltosalama osannut sanoa, puhuiko tämä oikeasti totta vai vain esitti urheaa. Hän ei kuitenkaan aikonut vängätä vastaan asiasta, vaan punnersi itsensä tassuilleen ja pujahti - tai enemminkin könysi - Varissulan perässä ulos suojaisasta pensasrykäelmästä.
Lähestyessään taistelualuetta Aaltosalama luimisti vaistomaisesti korviaan suojatakseen niitä hirvittäviltä huudoilta, jotka täyttivät aukion sekä hänen päänsä. Hänen oli jo ihan tarpeeksi vaikea keskittyä taisteluun ilman jatkuvia tuskaisia ulvahduksia taustalla sumentamassa ajatuksia.
Heti kun kaksikko pöllähti aluskasvillisuuden seasta taistelun melskeeseen, he joutuivat erilleen toisistaan väistäessään maassa kierivää karvamyrskyä, joka piti pahempaa ääntä kuin Ukkospolulla ärisevät hirviöt. Aaltosalama tempaistiin saman tien mukaan taisteluun, kun taistelevien kissojen mukana häntä kohti rynnisti kaksi eloklaanilaista. Hänen kimppuunsa kävi kaksi kollia, joista ensimmäinen oli valkoinen ruosteen värisillä merkeillä ja toinen pienempi, punaruskeanvärinen tabbykuvioinnilla. Kollit yllättivät oranssisilmäisen soturittaren, ja hän huomasi pian makaavansa maassa selälleen ahdistettuna ja huitovansa hädissään sotureita kauemmaksi kynsillään.
Toinen kissoista tarttui häntä takajalasta kiinni hampaillaan, ja Aaltosalaman suusta purkautui tuskaisa parkaisu. Hän yritti kurkottaa iskemään kollia kuonoon, mutta silloin toinen eloklaanilaisista upotti hampaansa hänen niskaansa. Hän keskeytti hyökkäyksensä eikä uskaltanut enää liikahtaakaan, sillä pelkäsi sen jäävän hänen viimeiseksi teokseen.

//Varis?

//TAISTELUTARINA (600 sanaa = 6 TaP)//

Olin kuvitellut olevani jo tuhon oma, kun kaksi eloklaanilaista oli hyökännyt kimppuuni. Jostain puskista paikalle oli kuitenkin ilmestynyt Jääviilto, joka oli pelastanut nahkani, vaikka en sitä tietenkään hänelle ääneen myöntäisi. Soturi oli ottanut hoitaakseen suuremman kollin retuuttamisen, jolloin vain toinen eloklaanilaisista jäi minun kontolleni.
Sähisin, kun kissa lähestyi kynnet paljastettuina. Olin edelleen huonossa kunnossa, minua heikotti ja tuntui, että olisin saattanut pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. En kuitenkaan aikonut antaa tämän typerän katin viedä henkeäni, joten hengitin syvään ja keskityin seuraamaan hänen liikkeitään. Kun kolli loikkasi uuteen hyökkäykseen, väistin nopealla liikkeellä vasemmalle ja sain viillettyä tätä kylkeen. En hukannut hetkeäkään vaan purin kiinni hänen jalkaansa, joka sattui olemaan sopivan lähellä. Eloklaanilainen ulvahti kivusta ja heilautti voimalla jalkaansa. Hän oli tarpeeksi vahva, jotta tuo liike horjautti minut taaksepäin ja menetin tasapainoni. Kun tömähdin kyljelleni maahan, päässäni alkoi jälleen pyöriä ja pelkkä ylösnouseminen oli taistelua. Kun viimein sain kammettua itseni horjuville jaloilleni, eloklaanilaissoturi oli jo hyökkäämässä ja hänen hampaansa pureutuivat kaulaani. Sätkin kauhuissani hänen otteessaan samalla, kun hänen hampaansa tunkeutuivat syvemmälle lihaani. Henkeni muuttui hetkessä raskaaksi ja pihiseväksi, enkä pystynyt tekemään muuta kuin huitomaan säälittävästi tassuillani. Kollin sihinästä päätellen jotkut iskuni osuivat, mutta ne eivät riittäneet saamaan häntä pois kimpustani. Mustat pisteet täplittivät näkökenttääni ja kuvittelin jo kuolevani, kun yhtäkkiä paine kaulani ympärillä hellitti. Haukoin hetken maassa henkeäni ja kun viimein katsoin taakseni, näin Tuhkajuovan. Eloklaanilainen kolli oli jolkottamassa pois toverinsa kanssa.
"Oletko kunnossa?" harmaa naaras kysyi huomatessaan haavani ja raskaan hengitykseni.
"Hädin tuskin", tokaisin pihisevällä äänellä. Vatsani haavoja kirveli edelleen ja päässäni pyöri eloklaanilaissoturin iskun jäljiltä. Kaiken lisäksi turkkiani koristivat uudet naarmut ja viillot. En uskonut kuolevani näihin haavoihin - jos niin olisin uskonut, olisin jo ollut etsimässä Hehkuaskelta - mutta en varmasti jaksaisi enää hetkeen taistella. Olin väsynyt enkä luottanut siihen, että pysyisin edes jaloillani.
Siristin silmiäni, kun Jääviilto asteli lähemmäs. Hän oli kenties koko klaanin - tai pikemminkin koko metsän - viimeinen kissa, jonka pelastamaksi halusin tulla. En varmasti kiittäisi häntä. Tuttuun tapaansa kolli alkoi heti kettuilemaan minulle. Kun hän tarjoutui vartioimaan untani, kohotin kulmiani hiukan yllättyneenä; ei ollut ollenkaan Jääviillon tapaista tarjoutua tekemään yhtään mitään muiden kissojen takia. Ellei hän sitten itse saanut siitä jotain hyötyä... Epäilinkin, ettei kollilla varmastikaan ollut puhtaat jauhot pussissa. Kenties hän suunnitteli murhaani. Kun minä olisin poissa pelistä, hänen polkunsa varapäällikön paikalle olisi vapaa. Ja jos hän tappaisi minut nyt, hän voisi syyttää kuolemastani vain haavojani tai kenties jotain keksittyä eloklaanilaista soturia, joka olisi muka sattunut paikalle. Jääviilto olisi viimeinen kissa, jonka voisin luottaa puolustavan minua nukkuessani.
Ennen kuin ehdin ilmaista ajatuksiani, läheisestä pensaikosta kuului kahinaa. Pian Kalmakuun pää pisti läpi lehtien seasta. Hän vilkuili kissasta toiseen, kunnes hänen katseensa pysähtyi Tuhkajuovaan.
"Tarvitsemme kaikkia kunnossa olevia sotureita taisteluun", punaruskea kolli ilmoitti. "Henkäystähti tarvitsee apua."
Päällikön maininnasta Tuhkajuova höristi korviaan ja lähti oitis Kalmakuun perään. Kaksikko katosi paikalta ja minä jäin yksin Jääviillon kanssa. Hienoa. Käännyin katsomaan kollia inhoten.
"Noh, minulle ei selvästi jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua ehdotukseesi", murahdin soturille kylmästi ja katsoin tätä terävästi silmiin. "Mutta en luota sinuun. Jos annat minulle syytä epäilläkään, että saattaisit satuttaa minua nukkuessani, olet vainaa."
Astelin aika vaivalloisen näköisesti läheisen männyn juureen. Olisi ollut hyvä, jos Hehkuaskel olisi tässä välissä tarkistanut haavani, mutta naaras ei tainnut olla lähettyvillä. Sitä paitsi hänellä oli varmasti tassut täynnä töitä paljon vakavammin haavoittuneiden kanssa. Pahinta, mitä minulle voisi tapahtua, olisi haavojen tulehtuminen. Minä kyllä pärjäisin, vaikka sitten joutuisinkin joksikin aikaa parantajan pesälle taistelun jälkeen.
"Sinun ei olisi tarvinnut tulla auttamaan minua", tuhahdin Jääviillolle, kun pyyhkäisin tassullani silmäni päällä olevaa haavaa. "Minä olisin pärjännyt aivan hyvin itsekseni, kiitos vain. Joten turha kehuskella kellekään, että pelastit minut - sinä pidät pääsi kiinni asiasta."

//Jää?

// TAISTELUTARINA

Lätäkkötassu alkoi käydä väsyneeksi ja tehdä typeriä virheitä, muttei hän ollut valmis luovuttamaan. Hän oli vannonut taistelevansa Kuolonklaanin puolesta täysillä, eikä suostunut häviämään edessään seisovalle, aivan kokemattomalle eloklaanilaisoppilaalle. Kuolonklaanilaisnaaras piti päänsä kylmänä. Häntä ärsytti suunnattomasti se, miten vihollinen yritti kaiken aikaa päättää taistelun Lätäkkötassun kanssa. Oppilas ei voinut käsittää, mitä vaaleanruskea naaras edes teki taistelussa, ellei välittänyt taistella ja puolustaa klaaniaan.
*Sellaisia eloklaanilaiset ovat, heikkoja*, Lätäkkötassu mietti hiljaa mielessään. Vihollinen oli saanut Lätäkkötassun hetkeksi maahan ja onnistunut jakamaan tälle muutaman väsyneen iskun, mutta kuolonklaanilaisoppilaan onnistui irtaantua toisen otteesta vapaaksi ja kammeta itsensä pystyyn. Hänen terävä katseensa kohdistautui suoraan vihollisen harmaanvihreisiin silmiin. Naaras ei yllättynyt lainkaan kuullessaan ruskeaturkkisen vihollisensa seuraavat sanat:
“Joko riittää?”
Vastustajan katse oli hiukan väsynyt, mutta tyyni. Lätäkkötassukin piti ilmeensä hänelle tyypilliseen tapaan melko ilmeettömänä ja kylmänä. Naaras ei tuntenut lainkaan myötätuntoa edessään seisovaa vihollista kohtaan.
"Ei, tämä ei riitä minulle alkuunkaan", Lätäkkötassu naukaisi kylmänviileästi silmiään haastavasti siristellen, "minä olen todellinen kuolonklaanilainen, enkä aio luovuttaa."
Lätäkkötassu ei jaksanut jäädä jaarittelemaan vihollisensa kanssa kauemmaksi aikaa. Jokainen paikoillaan vietetty hetki oli lepoaikaa vaaleanruskealle eloklaanilaiselle, eikä Lätäkkötassu voinut antaa vihollisen levätä kesken taistelun. Tabbykuvioinen soturioppilas loikkasi varoittamatta, kynnet ojossa kohti vihollista. Siihenpä ei eloklaanilainen ollut varautunut, joten Lätäkkötassu pääsi ketterästi yläkynteen. Juuri kun Lätäkkötassu oli saanut kiepautettua vihollisen sopivasti selälleen maahan iskeäkseen hampaansa tämän pehmeään vatsaan, joku keskeytti taistelun. Toinen – oletettavasti eloklaanilainen – iskeytyi voimalla vasten oppilaan kylkeä. Lätäkkötassun suusta pääsi pihahdus, kun hän iskeytyi voimalla vastustajansa edellä vasten pehmeää maata. Naaras oli valmis taistelemaan vihollista vastaan, mutta taistelemisen sijaan hyökkääjä irtaantuikin hopeisesta oppilaasta ja loikkasi taaemmas. Hyökkääjä oli ollut punertavaturkkinen kuolonklaanilaiskolli, joka omasi vihreät silmät. Kissa oli Lätäkkötassua hieman suurikokoisempi ja selvästi myös jonkin verran vanhempi, muttei se saanut oppilasta pelkäämään. Hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn ennen kuin vastustaja ehti hyökätä uudestaan ja valmistautui vastaanottamaan tämän hyökkäyksen.
Viha ja pettymys sekoittuivat toisiinsa Lätäkkötassun mielessä, kun punaturkkinen eloklaanilainen käänsikin hopeanharmaalle naaraskissalle selkänsä. Soturioppilas joutui näkemään vaivaa pysyäkseen rauhallisena. Hänen vihansa eloklaanilaisia kasvaan vain voimistui. Nämä kissat olivat pelkureita. Soturitkin väistelivät pientä oppilasta minkä kerkesivät!
"Lätäkkötassu! Täällähän sinä olet!" Lammikkotassun tuttu ääni kantautui oppilaan ympärillä raivoavien taistelun äänien ylitse. Soturioppilas käännähti ilahtuen siskonsa puoleen. Kun hän tunnisti myös Lampitassun toisen pentuetoverinsa vierellä, hymy sen kuin vain levisi. Naaras oli onnellinen, että hänen sisarensa olivat selvinneet hengissä taistelusta tabbykuvioista eloklaanilaiskollia vastaan.
"Pahoitteluni, että jätin teidät ilmoittamatta", Lätäkkötassu naukui kohteliaasti, vilkuillen samalla ympärilleen. Vaaleanruskea naaraskissa oli kadonnut tiehensä, muttei se tullut yllätyksenä Lätäkkötassulle. Tietysti eloklaanilainen oli paennut heti, kun oli saanut tilaisuuden.
"Ei se mitään", Lampitassu vastasi ja loikkasi eteenpäin väistellessään kissoja, jotka holtittomasti riehuivat toistensa kimpussa aukiolla. Kolmikko päätti taistella taas yhdessä, sillä he tiesivät olevansa voimakkaampia yhdessä kuin erikseen. Samalla Lätäkkötassu voisi pitää huolta pentuetovereistaan, jotka olivat naaraalle kultaakin kalliimpia.

Seuraava taistelupäivä oli koittanut, eikä taistelua oltu saatu vieläkään päätökseen. Lätäkkötassu sisaruksineen olivat joutuneet jossain vaiheessa edellisenä päivänä isänsä pelastamaksi, ja harmaaturkkinen kolli oli ohjannut pentunsa nopeasti lepäämään. Isän mukaan väsyneet ja nälkäiset taistelijat eivät olisi hyödyksi Kuolonklaanille, eikä Lätäkkötassu halunnut olla isälleen pettymys. Kolmikko oli luvannut lähteä lepäämään ja niin he olivat tehneetkin. Lätäkkötassu oli nauttinut täysin rinnoin joka hetkestä, jonka hän sai viettää metsässä sisarustensa kanssa. He olivat yhteistuumin siirtyneet saalistamaan ja onnistuneetkin saamaan kiinni kaksi hiirtä Kuolonklaanin rajan tuntumasta. Syömisen jälkeen pentuetoverit olivat käyneet lepäämään. Vuorotellen jokainen vartioi kahden sisarensa unia, kunnes kaikki olivat levänneet riittävästi.
"Oletteko te valmiita?" Lätäkkötassu kysyi pentuetovereiltaan päättäväisellä äänellä, "mennään näyttämään kaikille, mistä todelliset kuolonklaanilaiset on tehty!"

//Lampi tai Lammikko saa halutessaan jatkaa

//TAISTELUTARINA 620 sanaa = 6 TaP //

Salamatassu seurasi aukiolla vallitsevaa kaaosta hiukan jännittyneenä. Mutta vain hiukan: oppilaalla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän selviäisi tästä taistelusta ehjin nahoin. Hän ei ollut kauaa ehtinyt olla vielä oppilaana, mutta Sähkötuhon mukaan Salamatassu oli jo taitava taistelija. Hän pärjäsi jo hyvin myös vanhemmille oppilaille harjoituksissa, vaikka heille hän yleensä hävisikin. Hänet voitettiin kuitenkin koko ajan pienemmällä ilmavaralla, ja Salamatassu oli melko toiveikas sen suhteen, että pian hän olisi kaikista oppilaista paras taistelija.
Loskatassusta hän sen sijaan oli huolissaan. Salamatassu vilkaisi vierellään seisovaa veljeään. Tämä oli paitsi melko kehno taistelija, myös rakenteeltaan piskuinen ja siro. Vaikka hänen taitojaan ei otettaisi huomioon, suuremmat kissat voisivat vain tallata hänet taistelun myllerryksessä. Salamatassu pelkäsi toverinsa puolesta: kuinka Loskatassu ikinä voisi selvitä tästä taistelusta hengissä? Hän toivoi, ettei Henkäystähti olisi laittanut heitä vielä mukaan taisteluun, nuoria kun kumpikin olivat, mutta jokaista taistelemaan kykenevää tarvittiin Eloklaanin kukistamiseen.
Ainakin heitä ei ollut ohjeistettu syöksymään suoraan taistelun sydämeen. Heidän mestarinsa olivat neuvoneet kaksikolle, että heidän tulisi pysytellä aukion laidoilla, missä he olisivat ainakin hiukan paremmassa turvassa. Lisäksi - etenkin Salamatassulle tätä seikkaa oli teroitettu paljon - he eivät missään nimessä saisi taistella sotureiden kanssa. Eivät ainakaan yksin. Ei ollut väliä sillä, että Salamatassu oli ikäisekseen taidokas, sotureilla oli kyvyistään huolimatta aina enemmän kokemusta - sekä tietysti kokoa. Kollioppilas ei ollut vielä valmis sankariksi.
"Pelottaako sinua?" Loskatassu kysyi hänen viereltään, ja Salamatassu virnisti hetken mietinnän jälkeen.
"Ei tietenkään. Mitä minulle muka voisi sattua?" hän kysyi rintaansa röyhistäen. Nuoren kollin ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti. "Sinusta minä olen huolissani. Älä vain katoa silmistäni."
Loskatassu siristeli hänelle silmiään hapan ilme kasvoillaan.
"Osaan pitää itsestäni huolta, kiitos vain. Jos en taistelemalla, niin sitten juoksemalla vaaraa pakoon. En aio kuolla täällä tänään."
Salamatassu nyökytteli helpottuneena. Ainakin hänen veljensä oli järkevä, eikä uhkarohkea kuten vaikkapa Myrskymahti.
"Hyvä. En antaisikaan niin tapahtua."
Veljekset eivät kauaa ehtineet seisoskella jutustelemassa, kun joku eloklaanilainen oppilas eksyi heidän eteensä. Ruskea naaras näytti säikähtäneeltä: hän ei kaiketi ollut tarkoittanut päätyä tilanteeseen, joka oli hänelle näin epäedullinen. Salamatassu lipoi huuliaan; yhdessä he voisivat helposti peitota oppilaan. Siitä he myös varmasti saisivat kehuja, joita erityisesti Loskatassu vaikutti tarvitsevan.
Salamatassu ei aikaillut, vaan loikkasi naarasta kohti. Hän heilautti tassuaan ilmassa, ja virnistin tyytyväisenä, kun se osui naaraan kylkeen. Hänen viiltonsa jäi kuitenkin melko kevyeksi, kun naarasoppilas yllättäen väisti pois tieltä. Salamatassu murahti ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti iskeä uudelleen, eloklaanilainen oli jo livistänyt tiehensä.
"Pöh. Pelkuri!" Salamatassu huusi naaraan perään ja kääntyi tuhahdellen veljensä puoleen. "Tuollaisia eloklaanilaiset sitten ovat. Juoksevat karkuun heti tiukan paikan tullen."
Loskatassu ei vastannut. Hän näytti pikemminkin epäileväiseltä, kuin hän olisi tuominnut Salamatassun sanoja. Salamatassu ei ollut koskaan pitänyt siitä, miten hänen veljensä tuntui analysoivan kaikkea, mitä hän sanoi. Valkea kolli ei kuitenkaan kauaa joutunut kärsimään mustan kollin tuomitsevan katseen alla, kun hän huomasi eräät tutut kasvot. Kaamoskukka oli hiukan pinteessä, kolli taisteli juuri yksin kahta eloklaanilaista vastaan. Toinen oli se naarasoppilas, joka oli juuri karannut Salamatassun luota. Toinen oli valkoinen soturi, jonka kasvoja koristivat ruosteen väriset merkit. Salamatassu ei osannut sanoa paljoakaan kummankaan eloklaanilaisen taistelutaidoista, mutta sen hän tiesi, ettei klaanitoveria jätetty yksin. Varsinkin, kun kyseessä oli hänen veljensä.
"Loskatassu! Mennään auttamaan Kaamoskukkaa", valkoinen kollioppilas huikkasi veljelleen, joka näytti enemmän tylsistyneeltä kuin jännittyneeltä taistelunkin keskellä. Tämä seurasi Salamatassun katseen linjaa ja lähti sitten veljensä perässä harppomaan kohti Kaamoskukkaa. Salamatassu oli kuullut, että Kaamoskukka oli taitava taistelija, ja kolli kenties pärjäisi kahdelle vastustajalleen yksin. Salamatassu myös tiesi, ettei hänen veljensä arvostaisi sitä, että häntä tultiin auttamaan: Kaamoskukka vaikutti kissalta, joka halusi aina selvitä yksin kaikesta ja saada kaiken kunnian itselleen. Mutta Salamatassukin halusi olla kunnioitettu soturi, ja kunnioitettu soturi auttoi tovereitaan!
"Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka", Salamatassu sanoi, kun ehti kollin luo. Naarasoppilas ei ollut huomannut häntä, ja valkoinen kolli sai läimäistyä tätä tassullaan. "Kaipaatko apua, isoveli?"

//Kaamos?

//TAISTELUTARINA (317 sanaa = 3 TaP)//

Istuuduin alas ja huokaisin syvään. Olimme kulkeneet Aaltosalaman kanssa kauemmas taistelukentältä hengähtämään hetkeksi, ja pientä hengähdystaukoa minä totisesti tarvitsinkin. En ollut vakavasti haavoittunut, en sinne päinkään. Pahimmat taistelussa saamani vammat olivat vain pieniä naarmuja, jotka paranisivat parissa päivässä. Olin kuitenkin väsynyt. Pelkkä jatkuva liikkeessä oleminen oli jo raskasta, mutta oli myös uuvuttavaa olla niin monen kissan keskellä. Samaan aikaan minun piti pitää silmällä eloklaanilaisia, omia klaanitovereitani ja tietenkin Aaltosalamaa. Kaipasin vain hetken rauhaa.
Nostin katseeni Aaltosalamaan, kun hän kysyi minulta mielipidettäni taistelun kestosta. Kohautin lapojani.
"En osaa ollenkaan arvioida", sanoin huokaisten ja nuolaisin rinnassani olevaa naarmua. "Minusta tuntuu, että kumpikin puoli jaksaisi taistella hamaan loppuun asti. Jotain on tapahduttavat, jotta taistelu päättyy. Tai sitten tosiaan taistelemme vain siihen asti, ettei kukaan ole enää tolpillaan."
Sitä en toivonut, eikä toivonut varmaan kukaan muukaan. Molemmat puolet olivat kuitenkin määrätietoisia ja halusivat voittaa. Taistelussa oli kuitenkin kyse metsän kohtalosta, ei mistään vähemmästä. Saattaisi käydä niin, että taistelu loppuisi vasta sitten, kun kaikki olisivat tappaneet toisensa. Tai, tajusin, kun Mesitähti olisi kuollut: sehän oli Keijukaisen tavoite. Kenties olisi kaikille helpompaa, jos Mesitähti antautuisi tapettavaksi. Silloin säästyisimme liialta veren vuodattamiselta.
Lepäsimme vielä hetken, ennen kuin lähdimme kulkemaan takaisin. Olisin hyvin mielelläni jäänyt vielä aloilleni, mutta velvollisuus kutsui. Sitä paitsi Aaltosalama ei ollut ainoa kissa tässä taistelussa, josta välitin. Halusin myös varmistaa, että Tuhkajuova ja Henkäystähti olivat kunnossa.
Tuntui, kuin olisimme astuneet toiseen maailmaan kävellessämme takaisin aukiolle. Taisteluhuudot ja villi sähinä täyttivät ilman. Siellä täällä makoili sekä eloklaanilaisten että kuolonklaanilaisten ruumiita, ja verilammikot täplittivät maata. Olisin voinut vain paeta paikalta ja unohtaa koko taistelun, mutta en ollut aivan niin kunniaton.
Käännyin Aaltosalaman puoleen, mutta huomasin, että naaras olikin jo kadonnut jonnekin huomaamattani. Vilkuilin ympärilleni etsien naaraan tuttua, punaruskeaa turkkia, kun huomasin hänet kauempana jonkun eloklaanilaissoturin hyökkäyksen kohteena. Olin jo lähdössä naaraan suuntaan, kun valkoinen eloklaanilaiskolli, jonka tunnistin Väärävarjoksi, pysähtyi eteeni. Tuhahdin ärsyyntyneenä ja valmistauduin taistelemaan. Samalla vilkuilin punaturkkisen naaraan suuntaan. Pärjäisikö Aaltosalama yksin?

//Aalto?

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu oli syöksynyt taistelun keskelle hullunkiilto silmissään heti, kun oli tullut tilaisuus hyökätä. Hän ei ollut malttanut odottaa pääsevänsä raatelemaan eloklaanilaisten nahkoja irti. Kaikista eniten oppilas oli kuitenkin odottanut sitä, miten hän näkisi veren pulppuavan vastustajiensa suonista. Hyökätessään harmaan, paikallaan möllöttäneen eloklaanin oppilaan kimppuun Lokkitassu ei ollut pettynyt. Hän oli taistellut tätä Sadetassuksi esittäytynyttä naarasta vastaan jo tovin ja innostunut vihollisen raatelemisesta vain entisestään joka kerta, kun eloklaanilaisen turkki värjäytyi punaisemmaksi.

Juuri, kun Lokkitassu oli ollut lähellä saada tilaisuuden tehdä eloklaanilaisnaaraasta loppu, oli toinen eloklaanin oppilas saapunut tämän avuksi. Tämä lisäsi Lokkitassun raivoa entisestään. Tässä hetkessä hän ei himoinnut mitään muuta niin paljon, kuin noiden kahden eloklaanin oppilaan tappamista. Sadetassu oli kääntynyt kiittämään pelastajaansa, jolloin Lokkitassu sai kuulla kermanvärisen kollin olevan nimeltään Varjotassu. Lokkitassu hämmentyi hetkeksi, kun Sadetassu alkoi maukua Varjotassulle jotakin idioottimaisen tunteellista kesken taistelun. Lokkitassu ei voinut käsittää, miksi joku tekisi niin. Hän ehti iloita vastustajansa heikkouden paljastumisesta vain silmänräpäyksen, ennen kuin tunsi terävän viillon kasvoillaan. Kolli oli sulkenut vaistomaisesti silmänsä, mutta kun hän avasi ne, toinen puoli näkökentästä oli musta. Hän yritti räpytellä veriä pois silmästään onnistumatta. Samassa valkoharmaa kolli kaatui selälleen.
Sadetassu ehti raastaa hänen vatsaansa takajaloillaan vain hetken, ennen kuin Lokkitassu potkaisi eloklaanilaisen raivolla pois päältään sivuun, päästäkseen ylös. Lokkitassu sihahti raivokkaasti ja syöksyi harmaansinisen naaraan kimppuun tähdäten sekä kyntensä että hampaansa tämän kaulaan. Kolli ei edelleenkään nähnyt toisella silmällään, mikä vaikeutti toiselta puolen tulevien käpäläniskujen väistämistä. Lokkitassun alla kiemurteleva eloklaanilainen vaikutti käyttävän tätä hyväkseen, sillä Lokkitassun oli pakko nostaa hampaansa irti naaraan niskasta tuntiessaan tassun iskeytyvän jälleen samalle puolelle kasvoja. Lokkitassu sähähti ja loi uhkaavan katseen Sadetassuun, upottaen kyntensä yhä syvemmälle harmaaseen turkkiin naaraan rintakehällä, jonka veri oli koristellut. Eloklaanilainen näytti hätääntyneeltä, mistä Lokkitassu tunsi mielihyvää. Juuri tällaisesta vallasta hän oli haaveillut. Kollin silmäluomet eivät värähtäneetkään, kun hän laski kasvojaan vielä hivenen lähemmäs Sadetassua silmät viiruina, toinen silmä edelleen punaisena. Hän alkoi hiljalleen erottaa punaista valoa vasemmassa silmässään; viilto ei ollut tuhonnut silmää ja veri alkoi valua pois poskea pitkin. Siitä huolimatta kolli oli raivoissaan eloklaanilaisnaaraan tempusta. Lokkitassun leuasta tippui veripisaroita Sadetassun kuonolle, mutta tämä ei hievahtanutkaan. Pelkäsikö naaras häntä? Juuri sitä Lokkitassu toivoi. Valkoisen ja harmaan kirjava kolli asetti toisen etutassunsa kynnet naaraan kurkkua vasten jatkaen uhkaavaa tuijotustaan.
"Yritäkin vielä sokaista minut, niin pidän huolen, että näet minun tappavan Varjotassun hitaasti ja tuskallisesti!" Lokkitassu sihisi melkein kiinni Sadetassun kuonossa, viha ja kylmyys silmistään paistaen ja veri huuliltaan roiskuen. Seuraavaksi hän alkoi vetää eloklaanilaisen kaulalle asetettuja kynsiään hitaasti alaspäin. Lokkitassu tiesi, että olisi miellyttävämpää tappaa tämän tunteellisen eloklaanilaisen säälittävä ystävä ensin, mutta hänen oli silti erittäin vaikea vastustaa himoa tappaa tämä Sadetassu siihen paikkaan.

//Sade?

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli siirtynyt hämärän tullessa kauemmas taistelukentästä lepuuttamaan hieman väsyneitä silmiään ja lihaksiaan. Kuolonklaanilainen oli siirtynyt Kuolonklaanin rajalle saakka, sillä hän tiesi metsän kuhisevan taistelusta väsyneitä vihollisia, joihin hän ei juuri nyt halunnut törmätä. Kun kolli oli saalistanut, syönyt itsensä kylläiseksi ja nukkunut pienen hetken, hän tunsi olevansa taas täynnä virtaa. Punaturkkinen kolli pesi hieman turkkiaan, joka oli sotkuinen armottoman taistelun jäljiltä. Jääviilto oli taistellut niin montaa kirppuista eloklaanilaista vastaan, ettei enää edes pysynyt laskuissa. Kun soturi oli saanut turkkinsa siistittyä, hän nousi ylös makoisasti venytellen. Metsä oli pimeä, sillä yö oli saapunut. Oli hiljaista, sillä aukiolta kantautuvien taistelun äänet eivät saavuttaneet tätä osaa metsästä.
Jääviilto lähti tassuttelemaan aluskasvillisuuden seassa eteenpäin takaisin taisteluaukiota kohti. Hän tunsi olonsa voittamattomaksi. Hänen suunnitelmansa oli tappaa jokaikinen eloklaanilainen joka hänen tielleen uskalsi asettua. Itsevarma virnistys hiipi punaturkkisen soturin kasvoille tämän kävellessä eteenpäin syvemmälle metsään.
Jääviilto hidasti tahtiaan kuullessaan lähettyviltä puhetta. Hän pysähtyi paikoilleen tunnistaessaan puhujat Pimentovarjoksi ja Tuhkajuovaksi. Kolli painautui nopeasti maata vasten ja toivoi, ettei naaraskaksikko ollut huomannut häntä. Ei siinä olisi ollut mitään pahaa, mutta soturi halusi kuulla, mistä häntä muutaman kuun vanhemmat kissat puhuivatkaan. Jääviillon nenään tulvahti terävä, rautainen tuoksu; verta. Jompi kumpi naaraista oli haavoittunut, muttei punaturkkinen kolli erottanut pimeässä ja aluskasvillisuuden takaa, että kumpi oli ottanut osumaa. Soturi pidätteli hengitystään, kun kuolonklaanilaiskaksikko kulki hänen ohitseen. Jääviillon edessä kasvava pensas ja naaraiden suunnalta käyvä tuuli olivat selviä vastauksia kollin rukoukseen. Noin vain Pimentovarjo ja Tuhkajuova kulkivat hänen ohitseen parin ketunmitan päästä tietämättä, että Jääviilto edes oli paikalla. Naaraskaksikko pysähtyi läheisen männyn juureen ja Pimentovarjo lysähti maahan makaamaan. Kun Tuhkajuova ilmoitti lähtevänsä saalistamaan, Jääviilto arveli haavoittuneen kissan olevan Pimentovarjo.
Kieltämättä maahan makaamaan käyneen naaraan olemus oli väsynyt ja heikko. Se sai Jääviillon pään täyteen houkuttelevia ajatuksia. Jos Pimentovarjo löydettäisiin tuosta kuolleena, kaikki syyttäisivät hänen kuolemastaan eloklaanilaisia. Jääviilto saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; hän saisi kostettua Pimentovarjolle ja samalla tulisi takuuvarmasti valituksi seuraavan varapäällikön virkaan. Mutta jokin kollisoturin päässä huusi ajatusta vastaan: ei, se ei ole hyvä ajatus.
Harkinta-aika päättyi viimeistään silloin, kun raskaat askeleet kantautuivat Jääviillon korviin. Hän oletti näkevänsä pimeässä metsässä Tuhkajuovan hopeisen turkin, mutta sen sijaan kissoja olikin kaksi. Tuuli toi mukanaan eloklaanilaiskissojen kuvottavan löyhkän. Oli Jääviillon onni, etteivät kissat olleet saapuneet paikalle hänen takaansa. Hän oli ollut niin keskittynyt suunnitelmiinsa tappaa Pimentovarjo, ettei olisi takuulla huomannut vihollisia ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä..
Jääviilto oli huomannut lähestyvät kissat yhtä aikaa Kuolonklaanin varapäällikön kanssa. Haavoittunut naaras kampesi itsensä pystyyn ja alkoi käydä kylmää keskustelua vihollisten kanssa. Nämä eloklaanilaiset olivat kaikkea muuta mihin Jääviilto oli tottunut. Kunnioittava, ystävällinen ja rauhanomainen puhe puuttui tyystin. Puhuva kollikissa oli tyly, inhottava ja selvästi yritti tarkoituksella ärsyttää Pimentovarjoa. Vaikkei tummaturkkinen naaras kuulunutkaan Jääviillon suosikkikissoihin, jostain syystä kollin mieleen nousi vahva ajatus: ei ole oikein, että kapiset eloklaanilaiset puhuvat Pimentovarjolle noin.

Jääviilto seurasi pensaikon takaa kolmen kissan juttuhetkeä – tai oikeastaan kahden, sillä toinen eloklaanilaiskolli seisoi aloillaan toisen vieeessä aivan tuppisuuna. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin lämminhenkinen kuulumisten vaihto, ja Jääviillon oletuksen mukaan se päättyikin nopeasti, kun kolmikko ajautui taistelemaan kaksi yhtä vastaan. Jääviilto painoi kyntensä maahan, häntä inhotti katsoa miten eloklaanilaiset riepottelivat Kuolonklaanin varapäällikköä. Kun Pimentovarjo makasi maassa kahden vihollisen armoilla, Jääviilto seisoi yhä paikoillaan ja katseli tilannetta pensaikon oksien takaa. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa päästä lopullisesti eroon Pimentovarjosta. Jääviilto voisi vain liueta paikalta ja leikkiä, ettei ollut koskaan edes ollut näkemässä tätä tilannetta.
Mutta se taisi olla ainoa hetki koskaan, kun Jääviillon omatunto sanoi toisin. Kun soturi näki vihollisten hyökkivän vuorotellen Pimentovarjon kimppuun ja Pimentovarjon yrittävän epätoivoisesti väistellä vihollistensa ylivoimaisilta näyttäviä iskuja, jokin tuntui heräävän Jääviillon sisällä. Sellaista tunnetta tai tarvetta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä kolli itsekään tiennyt, mitä se tarkoitti. Jokin hänen sisällään vain sanoi, että hänen oli toimittava, hänen oli pelastettava Pimentovarjo ja oltava sankari.
Kolli nousi seisomaan ja loikkasi pois pensaikon takaa. Viholliset olivat niin keskittyneitä Pimentovarjon riuhtomiseen, etteivät he huomanneet takaansa hyökkäävää soturia. Jääviilto loikkasi pienemmän kollikissan selkään, estäen tämän hyökkäyksen Pimentovarjon kimppuun. Kissa päästi ilmoille säikähtäneen karjaisun. Ruskeaturkkinen kolli oli Jääviiltoa melko paljon pienempi, joten kissa lyyhistyi maahan suurikokoisemman soturin painosta.
"Kieroarpi!" kolli ulvahti jäädessään Jääviillon painon alle. Ennen kuin Jääviilto ehti tehdä mitään, Kieroarveksi kutsuttu kollikissa oli muuttanut lennosta suunnitelmaansa ja syöksyi parhaillaan kohti klaanitoveriaan ja hänen kimpussaan olevaa Jääviiltoa. Toinen taistelija oli Jääviiltoa niin paljon suurempi, ettei häntä kiinnostanut kokeilla, voisiko ottaa vaivatta soturin iskun vastaan. Siispä punaturkkinen kolli loikkasi pois vastustajansa selästä ja nelisti Pimentovarjon taakse. Varapäällikkö oli päässyt nousemaan ylös ja näytti olevan valmis taisteluun. Jääviilto katsoi epäillen mustaturkkista naaraskissaa, joka näytti suorastaan kammottavalta. Ilmassa leijaili voimakas veren lemu, joka kaikesta päätellen tuli Pimentovarjosta.
"Aika epäreiluja nämä sinun kaverisi, kun taistelevat kaksin haavoittunutta kissaa vastaan", Jääviilto tokaisi Pimentovarjolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saamaan varapäälliköltä vastausta, sillä viholliset aloittivat uuden hyökkäyksen. Kissoista suurempi oli ottanut kohteekseen Jääviillon, kun taas pienikokoisempi hyökkäsi kohti Pimentovarjoa. Jääviilto kääntyi nopeasti ympäri ja pinkaisi juoksuun vihollinen perässään seuraten. Kolli juoksi läheisen männyn ympäri ja kääntyi yllättäen ympäri kohti vastustajaansa. Vihollinen ei selvästikään ollut varautunut takaa-ajon jäävän niin lyhyeksi, ja Jääviilto onnistui aloittamaan vaivatta hyökkäyksensä. Hän loikkasi kynnet ojossa kohti Kieroarpea. Kaksikko heittäytyi toistensa kimpussa aluskasvillisuuden sekaan. Jääviilto ei sitä itse suostunut myöntämään, mutta vihollinen oli häntä selvästi kokeneempi ja jokseenkin myös taitavampi taistelija. Punaturkkisen soturin tehtäväksi jäi vain pitää kollin kynnet ja hampaat kaukana kriittisistä paikoista, eli hänen vatsastaan ja kaulastaan. Jääviilto ja Kieroarpi riehuivat maassa toistensa kimpussa pienen hetken, ennen kuin he heittäytyivät molemmat kauemmas toisistaan. Molemmat asettuivat toisiaan vastakkain ja selät köyristettyinä. Molempien turkit olivat pystyssä ja hännät tavanomaista kaksi kertaa paksummat. Jääviilto kohtasi vihollisen ruskean, tuiman katseen. Hän yritti löytää kollista merkkejä pelosta, muttei mitään sen kaltaista näkynyt..
"No, väsyttääkö sinua vai miksi ihmeessä pysähdyit?" Jääviilto ärsytti vihollistaan parhaansa mukaan, mutta toinen kolli pysyi edelleen tuppisuuna.
"Jaa, siellä Eloklaanissako ei kakaroille opeteta edes käytöstapoja", kuolonklaanilaiskolli tuhahti ärsyyntyneenä ja kyllästyi odotteluun. Hän syöksähti taas kynnet ojossa vastustajaansa kohti, vaikka tiesikin sen olevan riski. Kolli oli vain niin raivoissaan, ettei välittänyt. Tämä kapinen eloklaanilainen ansaitsi kuolla, kaikki eloklaanilaiset ansaitsivat. He olivat pilanneet Kuolonklaanin elämän ja kaiken, mitä oli ollut ennen vihollisten saapumista. Oli vain kaikille parasta, että jokaikinen eloklaanilainen hävitettäisiin maan päältä!
"Kieroarpi! Lähdetään!" parahdus keskeytti Jääviillon hyvin alkaneen hyökkäyksen. Punaturkkinen soturi oli juuri saanut otteen vastustajan niskavilloista, kun toinen eloklaanilaiskolli viiletti heitä kohti. Jääviilto ei ehtinyt väistää, kun pakeneva kolli oli jo hyökännyt hänen selkäänsä. Hyökkäys ei saanut Jääviiltoa kaatumaan, mutta hänen leukojensa ote löystyi niin, että vihollinen pääsi repäisemään itsensä irti hänen otteestaan. Nopealla loikalla Jääviillon selkään loikannut eloklaanilaissoturi loikkasi takaisin maahan ja lähti nelistämään poispäin hänestä.
"Pelkurit! Te kuolette vielä kaikki!" Jääviilto ärjyi raivoissaan kaksikon perään, kun he katosivat pimeän metsän syövereihin. Kolli oli aivan valmis lähtemään kaksikon perään, mikäli Pimentovarjokin olisi lähtenyt. Mutta mustaturkkinen soturi ei juossut Jääviillon ohi, joten kolli luopui ajatuksesta ja kääntyi varapäällikön puoleen. Yllätyksekseeen Jääviilto huomasi, ettei musta naaras ollut yksin. Hänen vierellään seisoi Tuhkajuova. Kaikesta päätellen hopeanharmaa soturi oli saapunut oivaan aikaan paikalle ja naaraat olivat saaneet ajettua vihollisen tiehensä.
Punaturkkinen soturi käveli itsevarmoin askelin, samalla niskavillojaan silotellen klaanitovereidensa luokse.
"Pyh, oli sinun onnesi, että saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Ilman minua olisit kuollut noiden hiirenaivojen kynsiin", Jääviilto puuskahti ylimielisesti Pimentovarjolle. Kollin kasvoilla oli hänelle tavanomainen kylmä ja ilkeä katse, jota täydensi ilkeämielinen virnistys. Mutta kun kuolonklaanilainen muisti Pimentovarjon heikon kunnon, hänen ilmeensä muuttui tavanomaista neutraalimmaksi – ei ystävälliseksi tai huolestuneeksi, vaan sellaiseksi ilkeän ja neutraalin välimaastoksi.
"Näytät olevan aika heikossa hapessa. Pystytkö palaamaan vielä taisteluun, vai tokenetko lepäämällä tuosta ennen aamua? Jos vaadit, minä kyllä voin jäädä vartioimaan sinun untasi ja huolehtia, etteivät viholliset käy kimppuusi kuten äsken", Jääviilto tuhahti hieman piikitellen. Sanat olivat kuitenkin sellaisia, jotka eivät olleet tälle soturille tyypillisiä. Liekö se johtui siitä, että kolli oli jo kuiden ajan pyrkinyt pääsemään varapäällikön suosioon tai sitten soturi oli kehittämässä tunteita naarasta kohtaan, mutta jokin tarve hänellä oli jäädä Pimentovarjon luokse. Tämä oli ensimmäinen kerta koko taistelun aikana, kun Jääviilto halusi ennemmin seistä vartioimassa klaanitoverinsa unta kuin palata raatelemaan eloklaanilaisia. Kun kolli itse tajusi sen, häntä alkoi kuvottaa. Kolli olisi perunut sanansa ja ilmoittanut lähtevänsä takaisin taisteluun, ellei Pimentovarjo olisi jo avannut suutaan vastatakseen.

//Pimento?

//TAISTELUTARINA (327 sanaa = 3TaP)

Laikukas Eloklaanin soturi oli pakottanut Aaltosalaman perääntymään selkä vasten Varissulan selkää. Vaikka hän huomasi olevansa aika pahasti alakynnessä kollia vastaan, hän tunsi saavansa lisää voimaa Varissulan läheisyydestä.
“On sitä paremminkin mennyt”, hän urahti vastaukseksi tummanharmaan soturin kepeään tyyliin heitettyyn kysymykseen samalla kun huitaisi vasemmalla tassullaan laikukasta kollia kohti. “Mutta enköhän minä selviä.” Hän vilkaisi lapansa yli toveriinsa ja väläytti tälle veikeän hymyn.
Heti sen jälkeen heitä päin rysähti yllättäen taistelevien kissojen pyörre, joka pakotti heidät erkanemaan toisistaan. Varissulka jäi kellertävän kollin kanssa kissamyrskyn toiselle puolelle, mikä tarkoitti sitä, että Aaltosalama joutuisi pärjäämään omaa vastustajaansa vastaan omin päin. Ketunläjät.
Aluksi hän jopa uskoi pystyvänsä siihen, mutta hyvin pian hän sai huomata sen olleen pelkkää toiveajattelua. Huolimatta Varissulalta saamastaan lisäkoulutuksesta hän oli yhä selittämättömän surkea taistelija, eikä tällä menolla näkisi seuraavaa päivää. Syy, miksi hän oli pysynyt hengissä näin pitkään, oli varmastikin hänen suurikokonsa, joka hieman kompensoi taistelutaitojen puutetta.
Aaltosalama huomasi liikkeidensä muuttuvan hitaammiksi ja kömpelömmiksi sitä mukaa kun taistelu eteni. Jatkuva keskittyminen ja liikkeellä pysyminen alkoi jo tuntua jossakin, mutta hän ei voinut laskea suojaustaan hetkesikään, sillä se saattoi riittää eloklaanilaiselle tehdäkseen viimeistelyliikkeen. Oli vain yritettävä pysyä skarppina siihen asti, että kolli luovuttaisi - jos luovuttaisi.
Juuri kun hänen voimansa olivat käymässä vähiin, tummanharmaa salama viuhahti hänen ohitseen eloklaanilaisen kimppuun ja kaatoi tämän maahan. Aaltosalama tuijotti hiukan pöllämystyneenä Varissulkaa, joka oli saapunut hätiin juuri oikealla hetkellä. Hänen sydämensä sykähti ilosta soturin nähdessään.
“Tule!” Varissulka loikkasi pois Eloklaanin kissan päältä ja lähti nelistämään metsän suuntaan. Aaltosalama pakotti jalkansa tottelemaan ja kiiruhti kollin perään.
Hän seurasi Varissulkaa syvemmälle metsään pensaiden sekaan. Taistelu oli jäänyt kauemmaksi, mutta sen äänet kuuluivat yhä selvästi. Aaltosalama luimisti korviaan kuullessaan jonkun veret seisauttavan tuskanhuudon, joka katkesi kuitenkin lyhyeen. Hän siirsi katseensa Varissulkaan. Kolli näytti saaneen jonkin verran pintanaarmuja ja tämän turkista puuttui karvaa, mutta päällisin puolin soturi vaikutti kuitenkin olevan onneksi ihan kunnossa.
“Kauankohan tämä taistelu tulee kestämään?” Aaltosalama huokaisi uupuneena ja nosti tassuaan lipaistaakseen siihen saamiaan haavoja eloklaanilaisen hampaista. Veren metallinen maku jäi hänen kielelleen.

//Varis?

//TAISTELUTARINA (638 sanaa = 6 TaP) //

Siristin silmiäni Tuhkajuovan ehdotukselle. Olisin halunnut jäädä taistelukentälle, sillä se oli minun tehtäväni. Varapäällikkönä minun oli seistävä klaanitovereideni rinnalla, eikä paettava heti, kun alkoi hiukan väsyttää. Sitä paitsi olin juuri päässyt hyvin vauhtiin! Kuitenkin kun katsoin maahan alleni, näin vatsani haavasta tippuneen veren muodostaneen jo pienen lammikon. Päätäni alkoi huimata veren hukasta ja kävi yhä vain vaikeammaksi tarkentaa katseeni Tuhkajuovan kasvoihin.
"Selvä sitten", murahdin happamasti. Olisi varmasti parempi kaikille, jos en kupsahtaisi heti taistelun alkumetreillä. Mukaan lukien minulle itselleni: jos nyt kuolisin, minusta ei koskaan tulisi päällikköä. Mikä vielä pahempaa, Jääviillosta tulisi varmasti seuraava varapäällikkö, ja sekös olisi Kuolonklaanin loppu.
Tuhkajuova johdatti minut kauemmas taistelutantereesta. Taisteluhuudot ja tuskaiset ulvahdukset alkoivat hälventyä. Täällä metsän hiljaisuudessa maailma tuntui aivan eriltä. Linnut lauloivat kuten aina, mikään ei ollut pysähtynyt, vaikka metsän kohtalo selviäisi vain vähän matkan päässä. Lopulta saavuimme erään suuren männyn juureen, enkä hukannut aikaa vaan lysähdin maahan. Tuhkajuova katosi jonnekin metsästämään.
Olin kiitollinen naaraan avusta, vaikka Tuhkajuova todennäköisesti teki sen vain velvollisuudestaan soturina. Tietysti hän auttaisi klaanitoveriaan, oli se sitten kuka tahansa, sillä niin kunnon soturin kuului tehdä, eikä Tuhkajuovaa kunnollisempaa ollutkaan. Ystävyys oli varmasti hänen eleistään kaukana.
Hengitin syvään ja raskaasti. Varoen vilkaisin vatsassani olevaa haavaa; pelkäsin nähdä, kuinka syvä se oikeasti oli. Helpotuksekseni se ei ainakaan näyttänyt kuolettavalta, vaikka verta olikin paljon - en ollut parantaja, mutta kokemuksesta osasin hiukan arvioida tilannettani. Kunhan vuoto tyrehtyisi, olisin kunnossa. En kuitenkaan saisi enää antaa eloklaanisten satuttaa minua tämän pahemmin. En voinut uskoa, että olin antanut jonkun minua kokemattomamman ja kehnomman taistelijan haavoittaa minua näin.
Yhtäkkiä kuulin askelia lähettyviltä. Se ei ollut Tuhkajuova, sen verran osasin jo päätellä pelkästään askelten raskaudesta. Sitä paitsi tulijoita oli kaksi. Kun raotin suutani, erotin Eloklaanin tuoksun ja nousin salamana ylös. Missä Tuhkajuova viipyi? Jos eloklaanilaisia oli kaksi - tai mahdollisesti enemmänkin - hänen olisi parempi olla täällä auttamassa minua. Jos kyseessä olisi vain pari oppilasta tai kokematonta soturia, voisin selvitä yksinkin ehjin nahoin, mutta en välttämättä olisi niin onnekas.
Harkitsin jo paikalta pakenemista, mutta en välttämättä löytäisi Tuhkajuovaa, jolloin naaras saattaisi palata samalle paikalle ja joutua itse eloklaanilaisten kynsiin. Olisi parempi vain jäädä näille sijoilleni ja odottaa, että soturi palaisi, jolloin voisimme yhdessä taistella tätä kaksikkoa vastaan.
Odotin jännittyneenä katse nauliutuneena äänten suuntaan, ja pian pensaikon takaa astuikin esiin kaksi kissaa. Tunnistin heidät kasvoilta, mutta en tiennyt kummankaan nimeä enkä oikeastaan mitään muutakaan heistä. Toinen kolleista oli keskikokoinen, mutta toisen suuri rakenne huolestutti minua. He eivät vaikuttaneet nuorilta - päinvastoin, heillä molemmilla oli jonkinlainen kokeneen taistelijan aura. Kumpikin vaikutti rennolta ja itsevarmalta seistessään minua vastapäätä. Siristin silmiäni heitä katsoessani.
"Olisi aika raukkamaista taistella haavoittuneen kissan kanssa. Ja vieläpä kaksi yhtä vastaan", murahdin kylmästi mittaillen kaksikkoa katseellani. Toinen kolleista siristi minulle silmiään.
"Raukkamaista on myös Kuolonklaanin toiminta. Ette pysty sotimaan rehellisesti, vaan joudutte turvautumaan valehteluun ja kieroiluun", eloklaanilainen vastasi. Huomasin hänen toverinsa selvästi valmistautuvan hyökkäykseen. "Ei kannattaisi vaellella yksin vieraassa metsässä. Et voi tietää, keihin oikein törmäät."
Samassa suurempi kolli syöksähti minua kohti. Hän oli onneksi hidas, joten nopealla loikalla sivulle onnistuin väistämään hänet. Soturin tassu kuitenkin läimäisi kuononi läheltä, ja sen aiheuttama ilmavirta oli niin vahva, että säikähdin kollin voimakkuutta. Toinenkin liittyi mukaan taisteluun, ja yhtäkkiä minulla oli tassut täynnä heidän kanssaan. Olin selvästi alakynnessä: en ehtinyt ollenkaan antamaan heille iskujaan takaisin, vaan jouduin jatkuvasti väistelemään ja perääntymään. Silkan nopeuteni ansiosta minun onnistui jonkin aikaa vältellä heidän huitovia tassujaan, mutta viimein väsymys ja verenhukka sai minut kiinni. Ehdin nähdä vain nopean vilahduksen paljastetuista kynsistä, kun suuremman kollin tassu osui voimalla poskeeni. Horjahdin sivulle ja otin muutaman huojuvan askeleen ennen kuin kaaduin maahan silkasta iskun voimasta. Korvissani soi ja päässäni pyöri, eikä polttava kipu poskeni haavoista ainakaan helpottanut oloani. Yritin nousta horjuen takaisin jaloilleni, mutta nyt kun eloklaanilaiset viimein olivat saaneet minut kanveesiin, eivät he antaneet minulle hetkeäkään aikaa kerätä itseäni. Saatoin vain katsoa säikähtänein silmin, miten kaksikko syöksähti kohti. Missä ihmeessä Tuhkajuova oikein viipyi?

//Jää? Tuhka?