Untuvatassu: 7kp - Huomasithan, että Kuolonklaanin jokainen oppilas ja soturi osallistuu lopputaisteluun, eikä sen aikana saa kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Nuppujuova: 7kp - Huomasithan, että Kuolonklaanin jokainen oppilas ja soturi osallistuu lopputaisteluun, eikä sen aikana saa kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Aaltosalama: 6kp + 2TaP -

Myrskymahti: 14kp + 6TaP -

Lätäkkötassu: 26kp! + 10TaP -

Loiskevarjo: 11kp + 5TaP -

Virtaviima: 23kp! + 10TaP -

Tuimakatse: 27kp! + 10TaP -

Pimentovarjo: 28kp! + 11TaP -

Tuhkajuova: 36kp! + 14TaP -

Varissulka: 8kp + 3TaP -

//TAISTELUTARINA (318 sanaa = 3 TaP) //

Katsoin huolestuneena, miten eloklaanilaiskolli syöksyi Aaltosalamaa kohti. En halunnut pitää häntä liikaa tassusta kiinni, sillä Aaltosalama oli kuitenkin aivan yhtä kokenut soturi kuin minä enkä millään halunnut käydä hänen hermoilleen - ainakaan tässä tilanteessa. Siltikin koin tarpeelliseksi pitää häntä jatkuvasti silmällä, jos naaraan vastustajaksi sattuisikin joku, jolle hän ei tulisi pärjäämään.
Pyörsin päätökseni antaa hänen taistella omin avuin kuitenkin sillä hetkellä, kun tuo eloklaanilaissoturi onnistui iskemään Aaltosalamaa leukaan. Isku ei vaikuttanut kovin voimakkaalta, mutta punaruskean naaraan älähdys sai minut salamana hylkäämään aiemman vastustajani ja rientämään toverini avuksi. Näytti siltä, ettei Aaltosalama onnistuisi reagoimaan ajoissa kollin seuraavaan liikkeeseen. Ennen kuin kolli ehti kuitenkin sivaltamaan häntä kynsillään, ehdin loikkaamaan tätä kohti ja sain soturin kaadettua maahan. Käännyin katsomaan Aaltosalamaa. Minulla ei kuitenkaan ollut syytä huoleen, soturitar näytti olevan kunnossa.
"Kenties minun täytyy pitää sinulle lisää harjoituksia", sanoin kiusoitellen ja virnistin. Emme kuitenkaan kauaa ehtineet vaihtaa sanoja, kun laikukkaan kollin avuksi kiirehti joku kellertävä eloklaanilainen. Siristin silmiäni, kun kaksikko seisoi meitä vastakkain, kaiketi miettien seuraavaa liikettään. En tiennyt kummankaan tasosta yhtään mitään paitsi sen, että laikukas oli kaiketi hiukan Aaltosalamaa taidokkaampi. Toisaalta - enkä uskaltaisi sanoa tätä naaraalle ääneen - rima oli aika alhaalla, ja lähes kuka tahansa oli häntä parempi. Onneksi soturi kuitenkin korvasi hiukan nopeudellaan ja koollaan, joista molemmista oli hyötyä taistelussa.
Yhtäkkiä kellertävä kolli syöksähti minua kohti. Ehdin kuitenkin väistämään hänen paljastetut kynnet, jotka sivalsivat läheltä kuonoani. Samalla laikukas kolli oli kiirehtinyt takaisin Aaltosalaman kimppuun. Pärjäisikö naaras?
Jakelin iskuja samaa tahtia tai kenties nopeammin kuin raidallinen vastustajani, ja useammin kuin kerran osuinkin kohteeseeni. Hän oli nopea ja tarkka hyökkääjä, mutta kollin puolustuksessa oli epäilemättä aukkoja, joita voisin käyttää hyväkseni. Samalla kun väistelin itse soturin iskuja, tunsin jonkun läsnäolon takanani. Nopea vilkaisu paljasti, että Aaltosalama oli joutunut perääntymään lähemmäs minua, mikä oikeastaan sopi mainiosti. Voisimme taistella rinta rinnan ja samalla pääsisin varmistamaan, että soturi selviäisi tästä taistelusta.
"Kuinka sujuu? Tarvitsetko auttavaa tassua?" kysyin virnistäen, vaikka äänessäni erottuikin myös huolta.

//Aalto?

//TAISTELUTARINA

Taistelin sinnikkäästi klaanitovereideni rinnalla taistelussa, joka oli alkanut jo aamun koitteessa ja jatkunut taukoamatta aina siitä saakka. Olin pyrkinyt pysyttelemään Henkäystähden lähettyvillä koko ajan, mutta välillä päällikkö oli liuennut taisteluareenalta ja siirtynyt syrjemmäs lepäämään. Hän näytti hyväkuntoiselta siihen nähden, että hänen kimpussaan oli lähes koko ajan vähintään yksi – useimmiten ainakin kaksi – eloklaanilaissoturia. Autoin kumppaniani niin paljon kuin omilta taisteluiltani ennätin ja niin tekivät myös muut kuolonklaanilaiset. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta välttelin turhia riskejä. Olin valmis kuolemaan tässä sodassa klaanini ja päällikköni tähden, jos tilanne todella sitä vaatisi. Olin valmistautunut siihen, että kun taistelu viimein päättyisi, joutuisimme hautaamaan klaanitovereitamme enemmän kuin koko viime lehtikadon aikana yhteensä.
Sellaista oli sota. Ei ollut olemassa sotaa, josta kaikki selviäisivät hengissä. Olin käynyt saalistamassa sekametsän siimeksessä ja syönyt ripeästi kiinnisaamani hiiren. Jos tahdoin puolustaa klaaniani henkeni uhalla, se olisi kannattavinta tehdä kylläisenä. Nälissään ja väsyneenä tuli tehtyä typeriä virheitä.
Kävelin hämärässä metsässä eteenpäin varuillani. Taistelun äänet voimistuivat mitä lähemmäs taisteluaukiota pääsin. Ilmassa tuoksui voimakkaana veren rautainen tuoksu ja taistelun äänet peittosivat alleen lintujen viserrykset ja kaikki muut metsän tavalliset äänet. Joku olisi saattanut kutsua tätä painajaisekseen, mutta minua ei pelottanut. Tätä varten minä olin syntynyt.
Kun aukio häämötti edessäni, huomasin kuinka kaksi eloklaanilaiskissaa syöksyivät kohti metsää joidenkin ketunmittojen päässä minusta. He huomasivat minut ja toinen heistä huudahti jotain toiselle. Aukiolta kantautuva sähinä, murina ja parahdukset estivät minua saamasta selvää kissan sanoista. Sen tiesin, etteivät he olleet jäämässä taistelemaan kanssani. Edellä juokseva kissa kiristi tahtiaan, mutta toinen – selvästi enemmän haavoittunut – ei saanut juurikaan vauhtia lisää. Olin juuri lähdössä eloklaanilaisten perään, kun vilkaisin varmuuden vuoksi aukiolle. Aikeeni muuttui hetkessä erottaessani tutun naaraan taistelevan kahta eloklaanilaista vastaan. Pimentovarjo oli pahasti alakynnessä, eikä tilanne ollut lainkaan reilu.
Mutta kun tunnistin naaraan kimpussa taistelevan valkoturkkisen kollin, koko maailma tuntui pysähtyvän. Miljoonat ajatukset ja tunteet alkoivat pörrätä päässäni. Hetken ajan pääni tuntui ampiaispesältä, jota joku oli käynyt käpälällään sohaisemassa. Olin minä tiedostanut Väärävarjon osallistuvan taisteluun, mutta jostain syystä tämä tilanne sai minut empimään. Se yllätti minut itsenikin. Rakastinko minä vieläkin Väärävarjoa? Ei, en saanut rakastaa. Hän oli minun viholliseni, Kuolonklaanin vihollinen. Hän uhkasi klaanini ja sen jäsenten turvallisuutta. Todellinen soturi ei voinut rakastaa kissaa, joka oli uhka hänen klaanilleen, ja minä olin todellinen soturi. Väärävarjo oli minun viholliseni.
Se pienen pieni hetki, kun seisoin aukion laidalla ja katselin kolmea toistensa kimpussa taistelevaa kissaa, tuntui ikuisuudelta. Todellisuudessa se oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan. En empinyt enää, minä tiesin vastuuni Kuolonklaanin soturina. Minun oli unohdettava kaikki se, mitä minun ja Väärävarjon välillä joskus oli. Sillä ei ollut enää väliä, kun taistelimme eri puolilla toisiamme vastaan.

Liityin taisteluun hyökkäämällä kissan kimppuun, joka oli juuri aikeissa hyökätä Pimentovarjon päälle. Tunnistin punaturkkisen kollin Lieskakajoksi, joka oli ollut usein mukana kokoontumisissa. Hän saattoi olla kokenut soturi, mutta oli siitä huolimatta rutkasti minua ja Pimentovarjoa nuorempi ja kokemattomampi. Tämä lieni ensimmäinen kerta, kun olin vastakkain taistelussa Lieskakajoa vastaan. Irtaannuin nopeasti raidallisesta soturista ja kiepsahdin Pimentovarjon vierelle. Seisoimme nyt kaikki neljä vastakkain, valmiina taistelemaan toisiamme vastaan.
"Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti", Pimentovarjo lausahti, mutten vaivautunut kääntämään katsettani Väärävarjosta ja Lieskakajosta häneen – se olisi ollut typerä virhe, joka olisi antanut vastustajillemme helpon tilaisuuden hyökätä päällemme.
"En epäile sitä hetkeäkään", vastasin klaanitoverilleni. Olimme taistelleet Pimentovarjon kanssa yhdessä lukemattomia kertoja, ja sen ansiosta minä koin, että osasimme lukea toisiamme ja aikeitamme hämmästyttävän hyvin. Ei ollut tarvetta sanoille, kun lähdimme jo yhteistuumin hyökkäämään kohti vihollisiamme. Pimentovarjo valitsi uhrikseen Lieskakajon, joten minulle ei jäänyt vaihtoehtoja; minun oli taisteltava Väärävarjoa vastaan. Valkoinen soturi väisti nopeasti hyökkäykseni loikkaamalla sivuun. Hetken ajan seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Väärävarjon katse oli kaikkea muuta kuin tyyni, jollaisena olin tottunut hänet näkemään. Kollin kasvoilla oli ilme, joka suorastaan huusi minua lopettamaan. Se oli minun etuni, ettei Väärävarjo halunnut taistella kanssani. Minä en epäröisi, jos saisin tilaisuuden riistää valkoturkkisen soturin hengen. En nähnyt kollia pentujeni isänä, elämäni suurimpana rakkautena tai entisenä kuolonklaanilaisena, vaan pelkästään vihollisenani. Juuri nyt hän ei merkinnyt minulle yhtään mitään.
Kun Väärävarjo ei tehnyt aloitetta, jouduin aloittamaan uuden hyökkäyksen. Onnistuin sivaltamaan kynsilläni sirorakenteisen kollin poskea. Hän kavahti taaemmas ja kauhun sekainen ilme vaihtui vihaiseen ja pettyneeseen, aivan kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta horroksesta. Väärävarjo valpastui ja teki nopean syöksyn minua kohti. Kollin hampaat havittelivat kaulaani, mutta onnistuin väistämään ne nipin napin. Loikkasin kohti hieman itseäni suurempaa kissaa, ja hän vastaanotti hyökkäykseni. Kun iskeydyin kollin rintakehää vasten, Väärävarjo heittäytyi hallitusti maahan ja kierähti ympäri niin, että sai painettua minut maata vasten. Mutta yllätyksekseni Väärävarjo pysähtyi. Hän ei havitellutkaan enää kaulaani, vaan painoi käpälänsä rintani päälle ja katsoi minua suoraan silmiini.
"En minä aio taistella sinun kanssasi, Tuhkajuova", kolli lausahti kylmäkiskoisesti niin hiljaa, että hädin tuskin edes kuulin sitä. Vaikka hänen äänensä olikin niin koruton ja tunteeton, hänen katseensa viesti muuta. Kaiken sen pettymyksen, vihan ja epävarmuuden seasta olin näkevinäni jotain samaa kuin siinä, millä tavalla Väärävarjo oli minua ennen katsonut. Hän ei ollut unohtanut tai lakannut rakastamasta. Hän oli heikko ja kaikkea muuta kuin aito soturi. Väärävarjo oli erakko, ei sellaiset voineet ymmärtää, mitä klaanin puolustaminen merkitsi.
Makasin kollin painon alla liikahtamatta, odottaen hänen seuraavaa siirtoaan. En siinä hetkessä sitä tajunnut, mutta luotin sokeasti hänen sanoihinsa. Kenties minä tiesin sen, että hän puhui totta. Väärävarjo ei koskaan valehdellut minulle. Kun hän nosti käpälänsä pois rintani päältä ja oli lähdössä, minun tilaisuuteni tuli. Potkaisin takajaloillani kollin takajalkoja voimalla niin, että ainoa jalka jonka varassa hänellä oli painoa, oli pääni vieressä oleva etujalka. Kollin tasapaino petti ja hän mätkähti maahan päälleni. Kiedoin etukäpäläni Väärävarjon ympärille ja kierimme hetken maassa toistemme kimpussa, kunnes sain otteen hänen kaulastaan. Vaikka Väärävarjo olikin heikko ja alistui tunteidensa vietäväksi, minä en ollut. Jos Väärävarjon tappaminen auttaisi Kuolonklaania edes vähän, olin valmis tekemään sen. Otteen pitäminen oli vaikeaa, kun Väärävarjo kiemurteli niin kovasti. Tiesin, että hänen tavoitteensa oli vain päästä irti otteestani ja liueta paikalta. Niin hän taisi tehdä aina, kun kohdalle iski vaikea tilanne.
Harmikseni Väärävarjo oli minua ketterämpi, kokeneempi ja kaikin puolin taitavampi taistelija, joten hänen onnistui suorastaan naurettavan helposti irrottautua otteestani ja loikata taaemmas. Kampesin itseni nopeasti pystyyn tarkoituksenani hyökätä uudelleen kollin kimppuun. Seisoimme parin silmänräpäyksen ajan vastakkain katsoen toisiamme silmiimme samalla, kun taistelu raivosi ympärillämme. Jonkun toisen silmin se tilanne olisi saattanut olla raastavan tunteikas, surullinen ja kammottava, mutta minulle se oli vain hetki muiden joukossa samalla tavalla, kuin Väärävarjo oli eloklaanilainen siinä missä kuka tahansa muukin. Kolli pudisteli päätään, ja juuri kun olin hyökkäämässä häntä kohti, hän käänsi minulle tylysti selkänsä. Vilkaisemattakaan lapansa yli minuun, hän syöksyi kissajoukon sekaan ja pakeni luotani. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kirottu pelkuri.
Annoin kollin mennä tietäessäni, ettei taistelu häntä vastaan onnistuisi. Aina tilaisuuden tullen hän luikkisi häntä koipien välissä pakoon, eikä taistelusta tulisi mitään. Se olisi pelkkää ajan haaskausta.
"Pyh, juuri tuollaisia eloklaanilaiset ovat. Lieskakajokin livisti tiehensä", Pimentovarjo oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä. Pimeyden Metsälle kiitos, onnistuin estämään säpsähtämisen. Olisi ollut kamalan noloa, jos naaras olisi huomannut minun olleen niin uppoutunut ajatuksiini Väärävarjon luikittua tiehensä. Hän olisi takuulla ymmärtänyt jotain väärin ja luullut minun haikailevan valkoturkkisen kollin perään tai jotain muuta vastaavaa. Kaikista vähiten minua juuri nyt kiinnosti selitellä kenellekään mitään.
Ennen kuin ehdin vastata mustaturkkiselle naaraalle mitään, jostain taistelun seasta meitä kohti nelisti eloklaanilaiskissa. Se ei selvästikään ollut suunnitellut kohtaavansa meitä, sillä naaraskissan katse oli kohdistettuna taaksepäin häntä takaa-ajavaan kujakissaan. Eloklaanilaisen huomatessa meidät, hän alkoi jarruttaa paniikinomaisesti. Multaa pöllähti ilmaan niin, että näkyvyys heikkeni pölypilven noustua ilmaan. Kissa onnistui pysähtymään juuri meidän eteemme, eikä Pimentovarjo aikaillut. Hän iski hampaansa hunajanvärisen naaraskissan niskaan. Jouduin loikkaamaan sivuun, kun eloklaanilaisen perässä juossut kujakissa oli vähällä juosta päälleni. Hän käänsi murhanhimoisen katseensa Pimentovarjon suuntaan.
"Irti siitä! Se on minun viholliseni", ruskeaturkkinen kollikikissa vaati tiukasti. En nähnyt Pimentovarjon ilmettä, mutta naaras näytti empivän hetken. Hän irrotti otteensa eloklaanilaisnaaraasta ja tuhahti:
"Pidä hyvänäsi."
Raidallinen kolli, jonka vasta tässä vaiheessa tunnistin Kuolonklaanissakin aikoinaan elelleeksi Tyrskytiikeriksi, nappasi kiinni vihollisestaan ja jatkoi taistelua, joka näytti kaikkea muuta kuin tasaväkiseltä. Viitoin Pimentovarjon perässäni kohti aukion laitaa. Hän näytti väsyneeltä ja haavoittuneelta. Naaraan kasvoissa oli yksi hieman isompi haava ja huomasin, kuinka soturin vatsasta tihkutti verta maahan.
"Oletko levännyt lainkaan koko päivänä?" kysyin naaraalta siirtyessämme läheisen kuusen oksien alle suojaan. Varapäällikkö katsoi minua kuin kysymykseni olisi ollut aivan järjetön.
"Ei täällä ole ehtinyt levätä", naaras vastasi raskaalla äänellä.
"Et sinä voi tuossa kunnossa taistella. Tule, siirrytään sivummaksi lepäämään, niin minä käyn saalistamassa sinulle syötävää, jotta kykenet jatkamaan taistelua", ei ollut lainkaan tapaistani jaella käskyjä korkeammassa asemassa oleville kissoille, jonka vuoksi tämä olikin enemmän pyyntö kuin käsky. Katsoin kysyvästi Pimentovarjoa toivoen, että hän ymmärtäisi itsekin mikä olisi hänen parhaakseen. Jos hän päättäisi jatkaa taistelua tuossa kunnossa, hän tapattaisi itsensä aivan turhaan.

//Pimento?

//TAITELUTARINA (1100 sanaa = 11 TaP) //
Minua sapetti hiukan se, miten Keijukainen vain päätti aloittaa taistelun omin ehdoin. En pitänyt hänestä: naaraan ylimielinen asenne oli aina käynyt hermoilleni. Keijukainen oli aina vaikuttanut kuvittelevansa olevansa Henkäystähteäkin korkea-arvoisempi, vaikka hänen yhteisönsä oli suorastaan säälittävän pieni. Onneksi kaikki loppuisi tähän taisteluun ja - toivottavasti - pääsisimme tuosta erakosta viimein eroon.
Kun kujakissayhteisön jäsenet riensivät johtajansa perään taisteluhuutojen kaikuessa aukiolla, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Kun Henkäystähti syöksähti eloklaanilaisten joukkoa kohti, seurasin häntä empimättä. Muiltakaan kuolonklaanilaisilta ei kestänyt kauaa toipua kujakissojen äkkiliikkeestä, ja pian koko aukio oli sekamelskan vallassa. Tiesin, mikä tehtäväni oli: hankkiutua eroon mahdollisimman monesta elonklaanilaisesta. Se olisi parhaaksi Kuolonklaanille: kun Eloklaani viimein olisi kukistettu, metsä olisi jälleen yksin meidän, aivan kuten sen kuuluikin olla. Voisimme ottaa Eloklaanin reviirin viimeisetkin rippeet haltuumme, jolloin emme koskaan enää joutuisi kärsimään nälästä lehtikatona.
Ensimmäisenä tähtäimeeni joutui eräs vaaleanruskea kollikissa. Tunnistin hänet kasvoiltaan mutta en nimeltään, joten oletin soturin olevan tarpeeksi vanha, jotta olisin saattanut tavata hänet kokoontumisissa, mutta liian nuori, jotta hän olisi tarpeeksi merkittävä kissa painuakseen kunnolla mieleeni.
Eloklaanilaissoturi huomasi minut ja sähisi korvat luimussa. Luulin, että jos hän olisi tasoiseni taistelija ja voisi aiheuttaa minulle harmia, muistaisin kyllä hänet. En silti saanut koskaan aliarvioida vastustajaani: kenties hän yllättäisi minut. Kooltaan hän ainakin oli minua suurempi ja jykevähkö, mutta minä en ollut koskaan antanut pienikokoisuuteni toimia esteenä. Kun oli hetken mittaillut soturia katseellani ja arvioinut tilannetta, ponnistin loikkaan häntä kohti. Pidin katseeni visusti tämän vasemmalle puolella soturia harhauttaakseni, mikä onnistuikin hienosti. Soturi yritti ennakoida liikkeeni ja kääntyi vasemmalle, mutta minä laskeuduinkin hänen oikealle puolelleen ja onnistuin nopealla liikkeellä tarraamaan kiinni tämän niskaan. Kolli älähti sekä kivusta että säikähdyksestä, ja seuraavana hetkenä horjahti sivulle. Sain vedettyä hänet mukanani maahan, jolloin aloimme kieriä villisti sähisevänä paljastettujen kynsien ja hännänpäiden sekamelskana. Kerran hän onnistui lyömään minua poskelleni kipeästi, mutta muuten minä olin selvästi niskan päällä. Lopulta sain painettua kollin vasten maata. Seisoin koko painollani hänen päällään, jotta soturi pysyi aloillaan hänen villistä sätkimisestään huolimatta. Purin kiinni hänen kaulaansa, jolloin vastustajani sihahti kivusta. Kun hampaani upposivat hänen lihaansa, maistoin eloklaanilaisen veren kielelläni. Hänen sätkimisensä vain yltyi, kun kolli yritti epätoivoisesti päästä otteestani vapaaksi, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Vaikka joku olisi ehtinytkin hänen avukseen ja onnistunut saamaan minut pois soturin kimpusta, olivat haavat hänen kaulassaan liian syvät. Verta alkoi valua maahan tahraten matkallaan kollin vaaleanruskean turkin. Hänen liikkeensä alkoivat hidastua, kunnes lopulta soturin epätoivoisesti maata raapivien tassujen liike pysähtyi kokonaan. Kun vilkaisin hänen kasvojaan, huomasin kollin sinisten silmien muuttuneen tyhjiksi. Silloin hellitin otteeni ja aloin vilkuilla ympärilleni uutta uhria etsien. En kuitenkaan ehtinyt kauaa seistä toimettomana, sillä yhtäkkiä jokin paino vasemmalla kyljelläni lennätti minut maahan. Tömähdin multaan yllättyneenä älähtäen, ja kun kampesin itseni takaisin ylös, kohtasin Lieskakajon leimuavat vihreät silmät. Hänet minä sentään tunnistin: Lieskakajo oli kokenut soturi eikä tietääkseni hullumpi taistelija. Hänen kuolemansa olisi Eloklaanille menetys, joten kolli sopi oivasti seuraavaksi kohteekseni.
Lieskakajo ei näyttänyt keveältä kissalta ollenkaan, joten minun oli varmistettava, ettei hän pääsisi tilanteeseen, missä hän onnistuisi hyödyntämään massaansa ja voimaansa minua vastaan. Ensimmäinen liikkeeni olikin hypätä soturin selkään, mikä onnistui pienellä harhautusliikkeellä. Lieskakajo reagoi hitaasti, ja kun hän kääntyi sähähtäen minua kohti, olin jo tarrannut kynsilläni kiinni hänen nahkaansa. Aloin kynsiä raivokkaasti hänen punertavaa turkkiaan ja hapuilin hampaillani hänen niskaansa, mutta yhtäkkiä kolli tuntui kellahtavan allani sivulleen. Silmäni laajenivat säikähdyksestä kun tajusin, että jos en toimisi nopeasti, jäisin hänen alleen tukehtumaan. Jouduin irrottamaan otteeni ja nipin napin pääsin loikkaamaan pois tieltä, ennen kuin Lieskakajo mätkähti maahan. Kuvittelin, että minulle aukeaisi uusi tilaisuus päästä haavoittamaan häntä, mutta ennen kuin ehdin lähteäkään seuraavaan hyökkäykseen, oli kollisoturi jo takaisin jaloillaan.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Tämä olikin turhan vaikeaa: olin kuvitellut, että pienellä vaivannäöllä voisin peitota mokoman, mutta Lieskakajo olikin osoittanut varteenotettavaksi vastukseksi. Hänen voimakkuutensa ja jykevyytensä oli epäilemättä kollille eduksi. Minun olisi hyödynnettävä nopeuttani. Siristin silmiäni kun puntaroin tilannetta. En kuitenkaan saisi miettiä seuraavaa liikettäni liian pitkään, jotta Lieskakajo ei ehtisi pyytää ketään apuunsa. Siinä missä Lieskakajo oli arvokas kohde, niin olin minäkin. En enää ollut pelkkä rivisoturi, vaan klaanin varapäällikkö, josta eloklaanilaiset varmasti halusivat tilanteen tullessa päästä eroon.
Syöksähdin jälleen Lieskakajoa kohti ennen kuin soturi ehti itse hyökkäämään. Tein saman minkä aiemmin: harhautin häntä ja hypähdin vastustajani selkään. Tällä kertaa en kuitenkaan jäänyt sinne. Lieskakajo reagoi nyt liikkeeseeni samoin kuin aiemmin ja oli kellahtamassa maahan, mutta minä pudottauduinkin pois hänen päältään sillä hetkellä, kun sinne laskeuduin. Päädyin Lieskakajon toiselle puolelle, jossa minulle aukesi mahdollisuus sivaltaa häntä kylkeen. Tartuin tähän tilaisuuteen ja kohotin tassuni, mutta ennen kuin paljastetut kynteni pääsivät viiltämään Lieskakajon nahkaa, tunsin jonkun purevan kiinni häntääni ja nykäisevän lujasti. Menetin tasapainoni ja kaaduin maahan potkien villisti sitä pirulaista, joka yritti vapauttaa minut hännästäni. Takajalkani kynnet sivalsivat poskeen soturia, jonka tunnistin nopeasti Väärävarjoksi. Olin kuullut, että hänkin oli taitava taistelija ja tajusin, että olin nyt ajanut itseni hiukan hankalaan tilanteeseen.
Väärävarjo vastasi nopeasti iskuuni ja pääsi sivaltamaan vatsaani. Parkaisin kivusta ja kierähdin nopeasti kauemmas. Kun nousin jaloilleni, huomasin olevani Lieskakajon ja Väärävarjon välissä. Mokomat olivat onnistuneet piirittämään minut. Jos soturit olisivat olleet hiukan huonompia taistelijoita tai kenties hiukan - tai oikeastaan aika paljonkin - pienempiä, minulla olisi voinut olla mahdollisuus. En kuitenkaan ollut niin typerän optimistinen, että olisin kuvitellut voivani yksin pärjätä kahdelle kokeneelle soturille. Tarvitsin kipeästi apua.
"Luulin, että eloklaanilaisille reiluus ja oikeudenmukaisuus on tärkeää", sanoin viileästi vilkuillen samalla ympärilleni etsien jotakuta auttamaan. Yritin viivyttää kaksikkoa, mutta en ollut varma, toimisiko tämä heihin. "Tämä tuntuu aika epäreilulta. Kaksi yhtä vastaan? Täysin kunniatonta, sanon minä."
Väärävarjo tuhahti.
"Teillä kuolonklaanilaisilla ei ole varaa puhua kunniattomuudesta", hän murahti ja huomasin kollin vilkaisevan taakseni Lieskakajoon. Suunnittelivatko he jotain? "Olette raukkamaisia."
En ehtinyt enää vastata valkoiselle soturille, kun Lieskakajo jo syöksähti minua kohti. Ehdin väistämään hänet, sillä en ollut niin tyhmä, että olisin jättänyt toisen soturin hetkeksikään huomiotta. Oli kuitenkin laiha lohtu, että Lieskakajo ei osunut minuun, kun Väärävarjo lähti jo uuteen hyökkäykseen minua kohti. Tällä kertaa en ehtinyt väistämään, vaan hän löi minua napakasti poskeeni. Horjahdin sivulle sadatellen, jolloin Lieskakajo tarttui tilaisuuteen ja loikkasi minua kohti. Sähisin soturille ja valmistauduin viemään näistä kahdesta typeryksestä ainakin toisen mukanani, jos tämä olisikin loppuni.
Onni oli kuitenkin kerrankin puolellani, sillä joku syöksähti Lieskakajoa kohti ennen kuin tämä ehti iskemään kyntensä minuun. Minulla kesti hetki tajuta, että pelastajani oli Tuhkajuova, mutta kun tunnistin naaraan kasvot, saatoin huokaista helpotuksesta. Hänen kanssaan voisimme pärjätä näitä kahta vastaan. En kuitenkaan pitänyt siitä, että soturi oli joutunut pelastamaan minut.
"Satuit paikalle juuri parahiksi", sanoin pitäen katseeni kahdessa eloklaanilaiskollissa, jotka nyt seisoivat meitä vastapäätä. Silmäni päälle oli selvästi auennut haava, sillä veri tuntui vähän väliä sumentavan näkökenttäni. Viiltoa vatsassani kirveli hiukan, mutta selvästi se ei ollut kovin syvä, sillä olin edelleen tolpillani. Olin onneksi kutakuinkin kunnossa.
"Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti."

//Tuhka?

// TAISTELUTARINA

Korvissa soi outo hiljaisuus. Se kuulosti enemmänkin kohinalta, vaikkei hiljaisuuden kuuluisi ääntä pitääkään. Minulle se nyt kuitenkin piti, ilmoitti itsestään jotenkin, vaikka vallitsikin läpinäkymättömänä ympärillä. Kohina jäljitteli samanlaista ääntä, minkä kuuli Kuolonklaanin leirissä, kun vesi virtasi leirin lampeen putouksen tavoin. Se teki olon melkein kotoisaksi vieraammalla maaperällä - mutta vain melkein. Kaikesta oli kuitenkin kotoisuus kaukana tässä tilanteessa, mikä välkkyi sekamelskana silmien edessä. Kohinan lisäksi kuulin myös sydämeni sykkeen. Se oli kiivas, mutta yllättävän tasainen. Kai kehoni yritti sulkea kaiken ylimääräisen pois ja keskittyä olennaiseen. Siitä sai kai olla kiitollinen. Tilanne vain oli niin absurdi. Nähdä, kuinka eloklaanilaiset ottivat yhteen kuolonklaanilaisten ja yhteisön kissojen kanssa. Kuinka kynnet viilsivät lihaa toisen eloisassa ruumiissa, hampaat iskeytyivät kurkkuun aloittaen loputtoman veren vuodatuksen ja silmät sakenivat harmaiksi ja elottomaksi viimeisen hengenvedon jälkeen. Sitä luulisi, että tällainen kauheus ympärillä järkyttäisi. Sitä luulisi, että kerran toisen elämän riistäneenä voisi sanoa, että nyt riittää. Astella pois ja jättää sota muiden hoidettavaksi, mutta se ei toiminut niin. Aito kuolonklaanilainen ei perääntyisi ikinä. Me jaksoimme taistella kuolemaamme asti. Me emme antaisi armoa. Pimeyden Metsä katseli meitä varmasti ylpeydellä. Sotaa ei pitänyt pelätä. Sitä piti elää, olla ja hengittää - kunnes ei enää voisi.
Mitä pidemmälle taistelu eteni, sitä raivoisammaksi se muuttui. Sen ei pitänyt olla mahdollista, kun kissat alkoivat väsymään jatkuvaan kamppailuun kynsin ja hampain. Kuitenkin tositilanne näytti tuovan energiaa monelle. Muutama tauko vetäen keuhkot täyteen happea ja oli taas valmis suorittamaan. Joku eloklaanilainen sujahti ohitseni yhteisön kissa perässään. Meillä oli pakko olla ylivoima. En olisi voinut uskoa Eloklaanilla olevan edes pienintäkään mahdollisuutta meitä vastaan. He olivat kaikki niin heikkoja. Yksilöitä, jotka eivät olleet pystyneet edes puolustamaan kapista kotiaan. He olivat alun alkaenkin näyttäneet sen, ettei heissä ollut tarpeeksi sisua tähän taisteluun, tähän sotaan. Mesitähti ja hänen variksenruokansa saisi jatkossakin pysytellä poissa. Heitä ei täällä kaivattu, eivät he koskaan olleet kovin tervetulleita olleetkaan. Kuolonklaani oli ehtinyt asustaa samalla paikallaan jo iät ja ajat. Eloklaani oli täysin untuvikko siihen verrattuna. Minua kahden klaanin elo vierekkäisillä reviireillä ei niinkään häirinnyt, mutta kyllä tuntui hyvältä antaa opetus siitä, kuka tätä metsää todella hallitsi - Kuolonklaani.
Oloni tuntui niin voimalliselta. Tiesin sen olevan typerää ja tiesin, ettei minun tulisi uhrata sille muutamaa ajatusta enempää. Olin vain koulinut itsestäni veren maku suussa loistavaa taistelijaa ja mitä pidemmälle elämässäni pääsin ja kehityin, sitä enemmän hyötyä huomasin kovasta työstäni olevan. Tiesin, että minullakin oli vielä paljon enemmänkin mahdollisuuksia kehittyä ja sain jatkuvasti uusia ideoita erilaisiin taisteluliikkeisiin ja halusin jatkuvasti hio jo aiempia tekniikoitani paremmiksi. Minä ymmärsin, ettei ikinä voinut olla paras. Sitä kohti pystyi vain pyrkimään, ja pääsemään lähemmäs. Täydellistä taistelijaa en uskonut saavan kenestäkään, mutta sitä titteliä pystyi hipomaan. Näin ainakin uskoin. Uskoin myös mentaliteetistani olevan hyötyä klaanille sen oppilaita kouluttaessa. Nyt kun minulle heitä suotiin, aioin tehdä parhaani, että jatkossakin Kuolonklaani sai riveihinsä mallikkaita uusia sotureita, joista oli sen tulevaisuuden ja loiston kannalta rutkasti hyötyä. Se auttoi tuomaan ajatuksen siitä, että todella osasin olla hyödyllinen klaanille. Jotain sellaista, mitä oppilasaikoina pystyi vain kuvitella.
Kaikki ajatukseni virtasivat salaman nopeudella aivoissani, eikä niistä saanut kunnolla kiinni tai ymmärrystä, miksi ne juuri tällaisella hetkellä ilmestyivät syvimmistä solukoista ilmoittamaan itsestään. Ravistelin päätäni saaden ajatukseni taas hiljaisiksi ja keskittymään olennaiseen. Äänet olivat palanneet takaisin, ja rauhoittava ja kotoisa kohina oli kadonnut korvieni välistä kokonaan. En enää kuullut sykkeeni pauhua, vaan sen kohoilu tuntui rinnassa. Sen tilalle oli vaihtunut hirveä meteli. Äänet sisälsivät murinaa, sihinää ja hyvin tuskallisia huutoja. Kuulosti siltä, että joku todella taisteli hengestään lähellä. Kun riistävä ääni hiljeni, olin varma, että kyseinen kissa oli jatkanut matkaansa eteenpäin seuraavaan paikkaan, pois keskuudestamme. Pakostikin ajatukseni kävivät nopeasti siellä, mitä kaikkea tuhoa sota saisi aikaan. Eloklaanin puolesta en välittänyt, mutta en voinut olla ajattelematta heikkotaitoisempia taistelijoita Kuolonklaanin puolelta. Toivoin heidän käyttävän järkeään ja valitsevan sopivia vastuksia - sodassa se ei vain aina ollut mahdollista. Sitä ei koskaan tiennyt millainen yksilö sattui omalle kohdalle. Minua ei pelottanut kukaan, vaikka aikaisemmin olin saanutkin vastaani eloklaanin puolelta epätyypillisen taitavan taistelijan. Tiesin kuitenkin, että yhtä vastustajaa vastaan minulla oli hyvät mahdollisuudet. Enkä uskonut minkään kissajoukon hyökkäyksen kohdistuvan minuun. Loppupelissä olin vain tavallinen kuolonklaanilainen, jonka hengellä ei ollut niinkään merkitystä vastustajan silmissä. Sitä paitsi Eloklaani näytti taistelevan puolustautuakseen. Eivät he halunneet tappaa. He olivat liian heikkoja siihen. Mitä nyt saattoivat vahingossa jotain, mutta en uskonut, että kukaan heistä pystyi ilmeen värähtämättä tuijottamaan toista silmiin tuon sielun lipuessa pois ruumiista. Samaisen yksilön, jonka oli saattanut joskus nähdä rajalla partioimassa tai samassa täysikuun kokoontumisessa kokoustamassa. Joistakin eloklaanilaisista käsitykseni oli ollut väärä, mutta yleisesti ottaen he olivat paljon heiveröisempi klaani vailla raivoa.
Olin huomannut taistelun siimeksestä karanneen eloklaanilaisnaaraan, jonka perään hyökkäsin silmän räpäyksessä. Toinen oli ilmeisesti ollut aikeissa hakeutua lepäämään ennen seuraavaa vastustajaa. Häneen olin törmännyt taistelukentällä jo aikaisemmin. Tuon tummansinisissä silmissä välkähti jokin, ehkä pelko ja valkea naaras lähti juoksemaan pakoon. Murahtaen lähdin tämän perään, vaikka yritykseni oli melko kömpelö ottaen huomioon kuinka hidas olin. Kirosin tätä piirrettä itsessäni, sillä se saattoi minut useasti tilanteisiin, jossa nopeudesta olisi ollut hyötyä, mutta jotka jouduin ohittamaan nöyrtyneenä tappiooni. Niinpä kaarsinkin sivulle suurikokoisen pitkäturkkisen kollin kimppuun, joka sattui vain olemaan lähellä hetken matkaa juostuani eloklaanilaisnaaraan perässä. Kolli oli punaruskea, ja tällä oli mustat raidat. Kääntäessään vihreän katseensa minuun irvistin, kun näin toisen leuan. Siitä puuttui puolet ja se teki kollista melko räjähtäneen näköisen. En kuitenkaan antanut toiselle liikaa aikaa ajatella vaan aloitimme kaksintaistelun. Loikkasin toisen rintaa vasten, mutta suurikokoinen kolli horjahti vain taaksepäin. Tuo loikkasi sivulleni ja yritti työntää minua nurin, mutta väistin tämän käpälien tieltä. Kynsi viilsi seuraavaksi ilmaa kasvojeni vierestä, mikä sai minut tuimentamaan katsettani ja nostattamaan murisevaa ääntä kurkustani. Eloklaanilaiskolli sihahti ja teki uuden hyökkäyksen, joka tällä kertaa sai minut hetkeksi rähmälleen maahan. Pöllämystyneenä nousin ylös, sillä en ollut nähtävästi keskittynyt kunnolla. Taistelu todella oli kuluttanut voimavarojani, vaikka mieleni pauhasikin edelleen energisenä. Taistelua suoritin kuitenkin melko tyyni ilme kasvoillani, sillä tiesin, ettei hosumisesta seuraisi mitään hyvää. Se saattaisi saada minut tekemään enemmän virheitä ja antamaan kollille liikaa siimaa tässä kaksintaistelussa. Sen ajattelu kuitenkin antoi toiselle aikaa iskeä kylkeeni niin, että meistä tuli karvamytty, joka lähti käpälät erinäisiin suuntiin huitoen muiden tielle. Kolli oli iskenyt kyntensä kiinni kylkeeni ja murahtaen repäisin tämän irti itsestäni. Läimäytin toista voimalla tämän iljettävään leukaan, joka sai eloklaanilaisen pysähtymään niille sijoilleen. Ja eipä aikaakaan, kun olin taas tutussa tilanteessa. Pahan paikan sattuessa paikalla tuntui aina olevan hiljainen eloklaanilainen, joka tuli pelastamaan klaanitoverinsa. Toki tämä oli vasta toinen kerta, mutta kolmatta ei tulisi. Siitä minä aion pitää huolen.

//TAISTELUTARINA (1032 sanaa = 10TaP)

“Matotaisto, pidäkin huoli, että selustamme on turvattu.” Kuolonklaanilaisten rynnätessä kujakissojen - vastenmielisten kulkukissojen, jotka olivat tilapäisiä liittolaisiamme tässä sodassa - perässä eloklaanilaisten kimppuun, varmistin vielä, että siskoni heila, joka oli myös henkilökohtainen palvelijamme, oli perillä aiemmin leirissä laatimastani strategiasta. Minä ja Kyyhkypyrähdys hyökkäisimme edellä, ja Matotaisto pysyttelisi aivan kannoillamme ja huolehtisi, että kukaan ei päässyt yllättämään meitä takaapäin. Se oli niin virheetön taktiikka, etteivät eloklaanilaiset mahtaisi meille mitään.
Ensimmäinen kohteemme oli pienikokoinen, punaruskea tabbykuvioinen kolli, joka vaikuti olevan hieman hukassa keskellä taistelun melskettä. Minä ja siskoni jalomielisesti päätimme avittaa häntä pääsemään tilanteen tasalle ja ryhdyimme piirittämään häntä kuin saalista. Kolli köyristi selkäänsä ja vilkuili meitä keltaisissa silmissään tuikea polte, kun vuorotellen läpsimme häntä eri puolilta, melkein kuin kiusoitellen. Lopulta eloklaanilaisen mitta tuli täyteen ja hän hyökkäsi minua päin. Kissa oli paljon vikkelämpi kuin olin luullut, ja tämä loikkasi selkääni ja ryhtyi raastamaan kynsillään kylkiäni. Sihahdin kiukustuneena, kumarruin ja kierähdin, mutta kolli oli ennättänyt hypätä pois alta ja viiletti nyt jo puolessa välissä aukiota.
Piiskasin hännälläni turhautuneena ilmaa, harkiten jo perään lähtemistä, mutta sitten satuin huomaamaan Kyyhkypyrähdyksen taistelemassa melko kookasta kanelinruskeaa naarasta vastaan parin hännänmitan päässä. Vilkaisin ympärilleni nopeasti, ja huomasin, että Matotaistokin oli kiireinen oman vastustajansa kanssa. Mitä oli tapahtunut täydelliselle suunnitelmalleni yhdessä hyökkäämisestä? No, aivan se ja sama - kyllä minä yksinkin pärjäisin tällaisia nössöjä vastaan.
“Omenahuuma!” huomioni kiinnitti musta kolli, joka kiiti Kyyhkypyrähdystä ja eloklaanilaisnaarasta kohti käpälät hädin tuskin maata hipoen. Kissa oli niin pikkuruinen, että tämä olisi aivan hyvin voinut käydä oppilaasta. Silti tuo syöksyi urheasti kahden itseään huomattavasti suuremman naaraan kamppailun keskelle auttaakseen klaanitoveriaan. Ja joku vielä väitti, että sankarillisuus oli kuollut.
Siskoni oli ihan kelpo taistelija, mutta hänelläkin näkyi selvästi olevan vaikeuksia keskittyä taistelemaan kahta kissaa vastaan, joten päätin tarjota auttavaa käpälääni. Kiersin vaivihkaa eloklaanilaisten taakse näiden yhä jaellessa iskuja Kyyhkypyrähdys-raukalle. Tartuin mustaa kollia hännästä, riuhtaisin hänet äkisti kauemmaksi pentuetoveristani ja sivalsin häntä naamaan kynsilläni, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Kollin suusta purkautui tuskaisa huuto, joka havahdutti myös eloklaanilaisnaaraan Kyyhkypyrähdyksen kimpusta.
“Jätä hänet rauhaan!” naaras sihahti hurjistuneena ja yritti rientää toverinsa avuksi, mutta siskoni oli nopeampi ja iski hampaansa tämän reiteen. Eloklaanilainen ärähti samalla kun pyrki epätoivoisesti maahan lyyhistynyttä kollia kohti huolimatta jalkaansa pureutuneesta Kyyhkypyrähdyksestä.
Naamalleni hiipi kylmä virnistys katsellessani jalkojeni juuressa kyyhöttävää kollia, joka yritti punnertaa itseään käpälilleen. “Omenahuuma, ei hätää”, kuulin tämän kähisevän naaraalle. Omenahuuma katsoi kollia silmissä leiskuen viha ja tuska, mutta niiden tunteiden takaa paistoi vielä jotakin vahvempi. Voi meitä onnekkaita - saimme todistaa rakastavaisten viimeisiä hetkiä yhdessä.
Painaessani pienikokoisen soturin maata vasten etutassuillani eloklaanilaisnaaras alkoi rimpuilla entistä vauhkommin sisareni otteessa. “Irrota likaiset käpäläsi hänestä heti paikalla, senkin kirpputurkki!” tämä sähisi sylki lentäen. Kyyhkypyrähdys riuhtaisi Omenahuuman jalkaa voimakkaasti, minkä seurauksena tämä mätkähti maahan vatsalleen, mutta se ei vielä riittänyt tukahduttamaan tämän taistelutahtoa.
Nojasin koko painollani allani pihisevään kolliin kumartuessani lähemmäksi tämän hennonnäköistä niskaa. Vilkaisin virnuillen Kyyhkypyrähdyksen pitelemään eloklaanilaiseen, jonka ammollaan olevissa tummanruskeissa silmissä välähti paniikki, kun tälle valkeni, mitä olin aikeissa tehdä.
“Ei, pyydän, älä -” Ennen kuin naaras ehti päättää lausettaan, olin jo iskenyt hampaani kollin niskaan ja repäissyt tältä niskat nurin niin että rusahti. Sitä seurasi Omenahuuman korvia vihlova ulina, kun tämä yritti aivan sekopäisenä riuhtoa itseään vapaaksi Kyyhkypyrähdyksen otteesta. Vauhkoontuneen naaraan hurjistuneet hyökkäykset olivat yllättävän tehokkaita, ja siskoni näytti ottavan osumaa oikein kunnolla. Lopulta hänen oli päästettävä tämä menemään.
En yllättynyt naaraan suunnatessa heti seuraavaksi minua kohti. Olin tappanut juuri jonkun hänelle tärkeän kissan. Voi nyyh - sellaista se elämä nyt vain oli. Kaikki eloklaanilaiset olivat silmissäni aivan yhdentekeviä, eikä minua olisi liikuttanut tippakaan, vaikka jok’ikinen heistä olisi lakannut olemasta tämän sodan lopputulemana. Itse asiassa se olisi ollut varsin ihanteellinen päätös tälle kaikelle, joten en nähnyt syytä olla avittamatta kyseisen toivekuvan toteutumista hoitamalla oman osuuteni muka-klaanikissojen hävittämisessä.
Ennen kuin Omenahuuma ehti kimppuuni asti Matotaisto ilmestyi jostakin ja jyräsi kanelinruskean naaraan päältä. Kaksikko jäi painimaan maahan parin hännänmitan päähän sillä välin kun itse nousin veltoksi valahtaneen kollin päältä ja tassutin katsomaan siskoani, jonka turkista eloklaanilainen oli nyhtänyt isoja tuppoja taistelun tuoksinnassa. Hänen rintansa oli värjäytynyt punaiseksi siitä kohtaa, mihin hampaat olivat pureutuneet.
“Tuo typerä katti saa kärsiä”, naaras murisi nostaessaan toista etutassuaan ja tarkastellessaan silmät viiruina repeytynyttä kynttään. Vilkaisin Matotaiston ja Omenahuuman suuntaan, ja näytti siltä, että kanelinruskeasta naaraasta ei olisi meille enää jatkossa riesaa, mikäli palvelijamme hoitaisi hommansa kunnolla.
“Käydään siistimässä nuo haavasi”, käännyin sitten naukumaan siskolleni. Kyyhkypyrähdyksellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja niinpä me puikkelehdimme vähin äänin taistelun läpi pois aukiolta syvemmälle metsään nuolemaan haavojamme.
Satuimme sopivasti löytämään pienen lammikon riistaeläinten käyttämän kapean polun varrelta. Kyyristyin veden äärelle juomaan. Kun olin sammuttanut janoni, ryhdyin käymään läpi omaa turkkiani. Minulla oli käynyt huomattavasti parempi onni kuin sisarellani, joka todellakin näytti saaneen kunnon löylytyksen. Olin sitä mieltä, että hänkin olisi voinut säästyä pahimmilta haavoilta noudattamalla hyökkäyssuunnitelmaani tunnollisemmin.
Kyyhkypyrähdys istuskeli levottoman näköisenä lätäkön vastakkaisella puolella ja tähysti sinne suuntaan, missä taistelu jatkui yhä. “Toivottavasti Matotaisto osaa tulla tänne”, hän mutisi.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni. “Matotaisto on iso kissa. Eiköhän hän pärjää omillaan hetken”, tuhahdin hieman tympääntyneenä. Nytkin sisareni ajatukset huitelivat vain mielitiettynsä perässä, vaikka meillä oli isompiakin asioita murehdittavana.
Siskoni terävä hännän nytkäytys viesti minulle, ettei kommenttini ollut ollut hänen mieleensä. Jätin sen huomiotta ja yritin johdatella keskustelua hyödyllisempään aiheeseen.
“Ensi kerralla meidän on taisteltava yhdessä. Emme ikinä onnistu, jos sinä ja Matotaisto erkanette luotani saman tien kun alkaa tapahtua.”
Kyyhkypyrähdys kääntyi katsomaan minua korviaan luimistaen. “No se onkin helpommin sanottu kuin tehty, kun vihollisia puskee joka puolelta.”
“Juuri siitä syystä teidän pitää pysyä lähelläni, jotta voimme käydä heitä vastaan yhdessä!” puuskahdin turhautuneena. Kyyhkypyrähdys mulkaisi minua selvästi ärtyneenä. Hän olisi varmastikin napauttanut takaisin jotakin ikävää, ellei meitä olisi keskeyttänyt lähestyvien käpälänaskelten töminä.
Nousin äkkiä ylös ja tihrustin aluskasvillisuuden sekaan varuillani. Lihakseni eivät rentoutuneet vielä silloinkaan, kun tunnistin tulijan Matotaistoksi. Häntä olin vähiten kaivannut paikalle juuri nyt. Sisareni sen sijaan riemastui kollin saapumisesta ja tassutti tätä vastaan häntä kaarrettuna selkänsä ylle. Käännyin katsomaan muualle nenääni nyrpistäen, kun kaksikko ryhtyi kiehnäämään toistensa turkeissa kehräyksen saattelemana.
Kaikki oli ollut niin paljon paremmin, kun Matotaisto oli ollut pelkkä juoksupoika eikä sen enempää kummallekaan meistä. Nyt siskoni ei osannut muuta tehdäkään kuin kaivata sydänkäpysensä perään kun he ajautuivat toisistaan erilleen. Niin yököttävää. Sellainen tunteilu teki heikoksi.
Siirryin vähän syrjemmäksi nuolemaan haavojani kun Matotaisto ja Kyyhkypyrähdys jäivät pesemään toisiaan lammikon viereen. Jahka olisimme levänneet hetken, palaisimme takaisin taisteluun, jossa pääsisin onneksi purkamaan höyryjä.

//TAISTELUTARINA\\
Syöksyin taistelun melskeeseen. Kissoja hyppi alas puista ja kynsi. 'Ihan kuin alkutaistelussa. Paitsi verisempää.' mietin jännittyneenä. Sain vastaani kullanvärisen naaraan, jolla oli iso haava selässä. "Mene, kapinen kuolonklaanilainen." hän ärähti kynnet esillä. Virnistin ivallisesti. 'Vaikuttaa hyvältä tappelijalta. Kenties tästä tulee hauskaa!' mietin huvittuneena. "En. Mene itse." sähähdin. Kissa loikkasi kimppuuni. Tunsin, kun hän upotti kyntensä lapoihini. Väistin ja iskin hänet hoipertelemaan maahan. Lavoistani vuoti verta. Kullanvärisellä naaraalla oli verinen, takkuinen turkki. Juuri silloin, joku valkoinen naaras loikki luokseni. 'Eloklaanilaisia, taas.' mietin hieman huvittuneena. Hyppäsin valkoisen naaraan kimppuun ja kynsin häntä vatsasta. "Kuusamakuiske, apua!" kiljui naaras kauhuissaan. Kullanvärinen kissa iski minua selkään. Kipu raastoi minua. Asetuin valkoisen päälle uhkaavasti. "Jos haluat toverisi selviävän hengissä, antaudu." sähähdin. Valkoisen naaraan silmät pullottivat ammollaan. Kullanvärinen mietti hetken, kunnes hän myöntyi. "Selvä. Minä antaudun." hän sanoi murahtaen. "Siinä tapauksessa painukaa täältä!" sähisin ja löin valkoisen naaraan pois. Sydämeni täyttyi voitonriemusta. Olin häätänyt kaksi eloklaanilaista: jotka olivat nyt pelkkä kulkukissajoukko. 'En voi edes uskoa, että joskus harkitsin olevani eloklaanilainen.' mietin raivoissani. Vihasin Eloklaania, nyt ja aina. Lopetin mietiskelyni ja juoksin taistelun keskelle. Huomasin Neilikkatassun taistelemassa oppilastoverinsa kanssa isoa kollia vastaan. Naaraat olivat nopeita, mutta alakynnessä. Syöksyin apuun. "Isä, ei! Anna meidän taistella yksin!" Neilikkatassu rääkäisi. Katsoin tytärtäni huolestuneena. Hänellä oli iso haava huulessa ja etujalassa. "Neilikkatassu! Sinä menet heti Hehkuaskelen luo. Nyt heti!" ärähdin. Tyttäreni väläytti minulle uhmakkaan katseen mutta laahusti seljapensaan luokse. Syöksyin Untuvatassun ohi ja iskin lujasti kiinni kolliin. "Maista tätä!" sihahdin ja huitaisin häntä naamaan. Kolli hypähti kauemmas ja iski minua kuonoon. "Auh!" kirosin. Kolli ei aikaillut vaan heittäytyi päälleni. Kaaduin äkkiä maahan. Kolautin pääni maahan. "Päästä irti!" sähähdin tulistuneena. Kolli laski käpälän kurkulleni. Yskin kiivaasti. Juuri silloin paino hellitti kurkultani. Nousin äkkiä pystyyn. Neilikkatassu ja Untuvatassu roikkuivat kollin selässä ja kynsivät tätä voimakkaasti. Naaraat tähtäsivät hänen silmiinsä. 'Rohkeita ovat!' mietin iloisena. Kolli huitaisi Neilikkatassun kauemmas. Sähähdin ja asetuin hänen eteensä. "Sinä et koske häneen." ärähdin. Iskin kollia kiivaasti kurkkuun. Hän lennähti kiroen pois. Juuri silloin joku eloklaanilainen hyppäsi luokseni. Heitä oli kaksi: isompi ja pienempi. Pienempi kissa singahteli ympäriinsä. Nauroin kovaan ääneen. "Sinä et kovin kauaa hengissä selviä." tuhahdin. Huomasin isomman laskevan häntänsä pienemmän selälle. "Älä koske häneen!" kiljahti isompi. "Voi, älä huoli. En minä häntä vaivaudu hirveän...kovasti vahingoittamaan." sanoin maireasti. He alkoivat perääntyä. Iskin isomman korvaa. Hän kynsäisi minulta karvaa. Sivalsin häntä silmiin. Se sokaisi hänet hetkeksi. Sillä aikaa raahasin pienemmän puuta vasten. Hän vikisi pelokkaasti. "Ethän tapa minua? Ole kiltti.." hän aneli. Sähähdin ja murisin. Nautin nähdessäni pienemmän rääpäleen pakokauhuisen ilmeen. Kohotin käpäläni. Juuri silloin jokin repäisi minut maahan. Isokokoinen naaras: sama kuin se aiemmin kohtaamani, seisoi edessäni. "Enkös minä jo käskenyt sinua häipymään?" kysyin haastavasti. "Ehkä, mutta me emme sinua tottele!" hän ulvahti. 'Opetanpa tuolle uhmakkaalle ketunläjälle vähän tapoja!' ajattelin vihaisena. "Pian tottelette!" sähähdin. Iskin pienemmän kissan korvaan voimalla. Juuri silloin korva repeytyi irti. Se lensi maahan. Pikkuinen kissa näytti kauhistuneelta. "Auh! Apua!" hän rääkyi. Annoin sen olla kunnon opetus heille. 'Ikävää hänelle, että hän joutui maksamaan tuon omahyväisen katinkuvatuksen puolesta. Mutta, elämä on vain sellaista!' ajattelin pilkallisesti.

//TAISTELUTARINA

Lätäkkötassu taisteli kylmäpäisesti Myrskymahdin rinnalla eloklaanilaissoturia vastaan. Varapäällikön tytär ei kuulunut hopeanharmaan oppilaan lempikissoihin, mutta vaikka hänellä oli mahdollisuus, ei hän jättänyt Myrskymahtia yksin. Lätäkkötassu tiesi, että tässä sodassa ei ollut erikseen puhdasverisiä ja kuraverisiä kuolonklaanilaisia, vaan ainoastaan kuolonklaanilaisia. Oppilas piti sen tiukasti mielessään ja pyrki kohtelemaan Myrskymahtia mahdollisimman tasavertaisesti taustastaan huolimatta.
Yhteistuumin kaksi kuolonklaanilaista onnistuivat saamaan valkoturkkisen eloklaanilaisen huomion herpaantumaan, ja hetkessä Myrskymahti oli saanut kaadettua soturin maahan. Harmaaturkkisen kuolonklaanilaissoturin meripihkainen katse kääntyi innostuneena Lätäkkötassuun:
"Hienoa Lätäkkötassu! Nyt saamme hänet varmasti peitottua!"
Naaraan sanoja oli vastaanottamassa Lätäkkötassun tyyni ja vakava ilme. Vaikka naaras olikin täynnä tarmoa taistellessaan klaanitovereidensa rinnalla, ei näin pieni onnistuminen saanut häntä kovinkaan innostuneeksi. Yksi maahan kaadettu kissa ei ollut mitään, kun ympärillä hääri kymmeniä eloklaanilaisia lisää.
"Älä iloitse liian aikaisin", Lätäkkötassu vastasi tasaisella, muttei lainkaan ilkeällä äänellä. Tabbykuvioinen oppilas näki sivusilmällään liikettä vasemmalla puolellaan, jossa Lampitassu ja Lammikkotassu yhä taistelivat toista eloklaanilaista vastaan. Kahden oppilaan taistelu eloklaanilaissoturia vastaan näytti melko tasaiselta ja Lätäkkötassu halusi luottaa sisariensa pärjäävän. Kun naaraan katse kääntyi nopeasti takaisin vastustajaansa, Myrskymahti oli jo syöksymässä kollia kohti. Valkoinen kolli ei ollut edes ehtinyt vielä pystyyn, kun Myrskymahti oli jo saavuttanut hänet. Kuolonklaanilaisnaaras alkoi painia vastustajansa kanssa, eikä hän Lätäkkötassun mukaan näyttänyt kaipaavan apua juuri nyt.
Hetkeksi tabbykuvioinen oppilas uskalsi irrottaa katseensa parin ketunmitan päässä kamppailevista sotureista silmäilläkseen ympärillään raivoavaa taistelua tarkemmin. Lätäkkötassu ei ollut mikään paras taistelija – tähän yhtenä syynä oli hänen nuori ikänsä ja kokemattomuutensa – mutta hän halusi auttaa klaanitovereitaan, mikäli he sitä kaipaisivat. Lätäkkötassu tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli tajunnut alkaa katselemaan ympärilleen, sillä se todella oli kannattanut. Naaras erotti hieman kauempana kissojen keskellä kaksi kissaa, jotka kamppailivat toisiaan vastaan maassa painien. Ellei Lätäkkötassu olisi tunnistanut toista kissaa Loskatassuksi – Kuolonklaanin nuorimmaksi oppilaaksi – hän tuskin olisi tehnyt mitään. Mutta oppilas tiesi, kuinka kokematon mustaturkkinen kolli oli. Vaikkei kissan kimpussa taisteleva vaaleanruskea naaraskissa vaikuttanutkaan juuri sen kokeneemmalta taistelijalta, päätti Lätäkkötassu toimia.
Hän vilkaisi vielä kerran sisariensa ja Myrskymahdin suuntaan, mutta todetessaan heidän pärjäävän vastustajiensa kanssa keskenään, naaras lähti ripein askelin lähestymään toistensa kimpussa painivia kissoja.

Lyhyellä matkallaan kohti päämääräänsä, Lätäkkötassu joutui väistelemään tielleen heittäytyviä, toistensa kimpussa riehuvia kissoja. Aukio oli todellinen sekamelska, ja Lätäkkötassu toivoi pääsevänsä jossain vaiheessa lepäämään. Mutta lepääminen ei ollut nyt oppilaan mielessä ensimmäisenä, vaan Loskatassu. Oli Lätäkkötassun onni, että ympärillä riehui taistelu, sillä sen ansiosta Loskatassun alleen painanut eloklaanilaisnaaras ei huomannut taakseen hiipinyttä vihollista.
Lätäkkötassu painautui hieman lähemmäs maata ja valmistautui loikkaamaan vihollisensa niskaan takaapäin. Eloklaanilaisnaaras kohotti juuri toisen etukäpälänsä ilmaan, kun Lätäkkötassu hyökkäsi. Hän pudottautui suhteellisen ketterästi vastustajansa niskaan. Sen seurauksena eloklaanilainen säpsähti ja heittäytyi selälleen. Lätäkkötassu onnistui kuin ihmeen kaupalla loikkaamaan nopeasti takaisin maahan ja vältti joutumisensa kissan selän alle. Kuolonklaanilaisoppilas hyödynsi tilannetta ja syöksähti nopeasti selällään maassa makaavaa eloklaanilaista kohti. Naaras pääsi melko vaivatta näykkäisemään hampaillaan vastustajansa vatsaa. Hän kuitenkin vetäytyi nopeasti taaemmas, kun eloklaanilaisoppilas alkoi holtittomasti huitoa kynsillään kohti tabbykuvioista Lätäkkötassua. Kuolonklaanilainen ei ehtinyt aloittaa uutta hyökkäystä, kun hänen vihollisensa kampesi jo itsensä pystyyn. Kaksikko seisoi nyt vastakkain taistelukentällä katsoen toisiaan suoraan silmiin. Lätäkkötassun katse oli päättäväinen ja terävä, kun hän tarkkaili vastustajaansa. Kooltaan kissa oli jonkin verran Lätäkkötassua suurempi, mutta näkemänsä mukaan hän päätteli kissan olevan joko surkea taistelija tai sitten vain hyvin vähän aikaa sitten nimitetty oppilas. Oli miten oli, Lätäkkötassu arveli pärjäävänsä kissalle taistelussa. Hän oli tehnyt päätelmän tarkan harkinnan ja näkemänsä mukaan; eloklaanilainen oli taistellut hyvin tasaväkisesti sellaista kissaa vastaan, joka oli vielä puoli kuuta sitten nukkunut pentutarhalla ja kaiken lisäksi Lätäkkötassu oli päässyt naurettavan helposti kiinni kissan vatsaan – joskin vain hetkeksi, mutta kuitenkin.
Lätäkkötassu vastustajineen seisoivat vielä hetken vastakkain liikahtamatta, kunnes kuolonklaanilainen sai tarpeekseen toisen analysoinnista. Lätäkkötassu tiesi puolustuksessaan olevan paljon kehitettävää, joten hän mielellään aloitti hyökkäämällä. Oppilas syöksähti kohti vastustajaansa, mutta kyllin lähelle päästyään hän pysähtyi käpälät liukuen. Kuiva multa pöllähti ilmaan ja loi kaksikon ympärille pölypilven, jonka läpi edes Lätäkkötassu ei nähnyt. Lätäkkötassu syöksähti nopeasti sivuun, mutta tunsi vastustajansa kynsien hipovan hänen oikeanpuoleista lonkkaansa. Pimeyden Metsälle kiitos, kynnet vain hipoivat kuolonklaanilaisen turkkia, eikä hyökkäyksen tarvinnut moisen vuoksi keskeytyä. Lätäkkötassu loikkasi kynnet ojossa kohti paikkaa, jossa hän tiesi vastustajansa seisovan. Multapölly alkoi jo laskeutua, ja hämmästyksekseen Lätäkkötassu ei nähnytkään vaaleanruskean kissan hahmoa edessään. Hän pudottautui ketterästi maahan kohtaan, jossa vihollinen oli hetki sitten seissyt. Aikailematta Lätäkkötassun siniharmaa katse alkoi etsiä vaaleaturkkista vihollistaan. Naaras vilkuili joka suuntaan, jottei vihollinen pääsisi yllättämään häntä takaapäin kuten Lätäkkötassu oli itse aiemmin tehnyt.
Eloklaanilaista ei pitänyt kauaa etsiä, sillä tämä oli näköjään vain siirtynyt kauemmas pöllyävän mullan keskeltä ja nelisti nyt kohti Lätäkkötassua. Kuolonklaanilainen veti syvään henkeä ja pudottautui matalemmaksi, jotta pääsisi helpommin väistämään vastustajansa hyökkäyksen. Kun vaaleanruskea naaras oli kyllin lähellä, Lätäkkötassu loikkasi sivuun. Vastustaja kuitenkin näytti aavistaneen Lätäkkötassun aikeen, ja tämä vaihtoi saman tien suuntaa ja syöksähti taas kohti hopeaturkkista kuolonklaanilaista. Lätäkkötassu ei kuulunut nopeimpiin tai ketterimpiin kissoihin, muttei häntä kohti hyökkivä eloklaanilainenkaan kuulunut. Oppilaalla ei ollut juurikaan ongelmia vastustajansa liikkeiden väistelyssä. Kun hän oli muutaman kerran onnistunut väistämään vihollisensa lähestyvät käpälän iskut, Lätäkkötassu päätti yrittää kääntää taistelun toisinpäin. Hän ei halunnut olla puolustava osapuoli, jos vastustaja onnistuisikin saamaan yhden iskun maaliin ja pääsemään Lätäkkötassun kimppuun.
Kun eloklaanilainen taas huitaisi toisen etukäpälänsä kohti Lätäkkötassua, naaras päätti toimia: hän väisti viiksikarvojaan hipovat kynnet juuri ja juuri ja vihollisensa yllättäen syöksähtikin kohti kolmen jalkansa varassa seisovaa kissaa. Kaksi naarasta alkoivat painia maassa toisensa kimpussa ja molemmat yrittivät saada otteen toisesta. Se tuntui mahdottomuudelta, sillä vastustaja rimpuili ja riuhtoi itseään kuin vimmattu, ja jossain vaiheessa Lätäkkötassu alkoi jo olla epätoivoinen. He olivat painineet multaisessa maassa jo ties kuinka pitkään, ennen kuin painiminen loppui sellaisella tavalla, mitä Lätäkkötassu ei ollut osannut aavistaa: he törmäsivät johonkin. Kaksikko iskeytyi vasten puunrunkoa. Iskun seurauksena molemmat irtaantuivat nopeasti toisistaan ja loikkasivat taaemmas selvittääkseen, mitä juuri äsken oli tapahtunut. He olivat kamppailleet niin keskittyneesti, ettei Lätäkkötassu ollut huomannut heidän siirtyneen aukion reunalle.
Soturioppilas siirsi katseensa koivupuun rungosta takaisin edessään seisovaan eloklaanilaiseen. Molempien turkit olivat aivan sekaisin ja kaksikon ympärillä lojui heidän turkeistaan irronneita karvatukkoja.
"Näyttäisi siltä, että Eloklaani on lähettänyt myös pentunsa taisteluun tai sitten klaanisi soturikoulutus on pelkkä vitsi", Lätäkkötassu lausahti terävällä äänellä. Hän tunsi suurta inhoa edessään seisovaa eloklaanilaista kohtaan, joka tuntui pärjäävän taistelussa vain tuurilla. Se tuntui Lätäkkötassun mielestä epäreilulta. Hän oli hionut taisteluliikkeitään kuiden ajan, eikä noin surkealle oppilaalle häviäminen tulisi kuuloonkaan!

//Käärme?

// TAISTELUTARINA 610 sanaa = 6 TaP //

Myrskymahti oli innoissaan. Siitä asti, kun hän oli aloittanut soturikoulutuksensa - tai kenties jo pentutarhan taisteluleikeistä lähtien - oli hän halunnut olla osallisena kunnon taistelussa. Ja tätä suurempaa taistelua ei ollutkaan! Aukiolla kamppailivat kaikki kynnelle kykenevät sekä Eloklaanista että Kuolonklaanista, eikä kujakissojakaan saanut unohtaa. Nyt jos koska oli Myrskymahdin aika näyttää taitonsa. Hän vain toivoi, että Turmaloikka olisi voinut olla täällä katsomassa.
Taistelu oli alkanut aivan yllättäen, kun Keijukainen oli syöksynyt hyökkäykseen yhteisön kanssa. Kuolonklaanilaisille ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin liittyä taisteluun, ja näin Myrskymahti oli päätynyt kamppailemaan erään laikukkaan eloklaanilaisnaaraan kanssa. Harmaan soturin suu oli koko ajan hymyssä, kun hän jakeli iskuja vastustajansa suuntaan. Myrskymahdista tuntui sillä hetkellä, että hänellä olisi ollut energiaa taistella tauotta vaikka kokonaisen kuun ajan! Hän kuuli veren kohinan korvissaan ja hänen kylkensä kohoilivat jo hengästyksestä. Naaras ei ollut koskaan tuntenut olleensa yhtä elossa. Hetken aikaa taisteltuaan hänen oli myös todettava, että oli tänään erinomaisessa vedossa: liikkeet tuntuivat keveiltä ja osuivat tarkasti kohteeseensa. Harmaa naaras sai läimäistyä eloklaanilaissoturia kasvoihin, jolloin tämä horjahti taaksepäin ja Myrskymahti sai tilaisuuden kampittaa naaraan. Soturi oli pienikokoinen, ja vaikka Myrskymahti ei olisi ollut niin voimakas kuin sattuikin olemaan, olisi hän saanut naaraan maahan silkalla massallaan. Pian eloklaanilainen kiemurtelikin multaisessa maassa harmaan naaraan suurten tassujen alla. Myrskymahti ei kuitenkaan ollut varma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Oliko hänen tarkoitus tappaa tämä kissa? Niin kai. Niin häntä oli soturikoulutuksessaan opetettu, ja niin Henkäystähti oli kuolonklaanilaisia ohjeistanut ennen taistelua. Heidän tarkoituksenaan oli lopullisesti tuhota Eloklaani, joten tietysti Myrskymahdin olisi pitänyt tarttua tähän tilaisuuteen lopettaa yhden vihollisensa elämä.
Myrskymahti kohtasi eloklaanilaisen hätäisen katseen ja tajusi, ettei millään pystyisi tappamaan tätä. Tällä kissalla oli varmasti perhe, joka tulisi kaipaamaan häntä. Kenties hänellä oli pentuja. Kuinka Myrskymahti ikinä voisi riistää tätä kissaa heiltä, miten hänellä oli siihen muka oikeus?
Onneksi naaraan ei tarvinnut pohtia ratkaisua tähän eettiseen ongelmaan sen kauempaa, sillä hän kuuli lähistöltä kivuliaan parkaisun, joka kiinnitti soturin huomion. Hän suuntasi katseensa huutoa kohti ja huomasi Lätäkkötassun, jota piteli maata vasten vangittuna joku valkoinen, eloklaanilainen kolli. Myrskymahti muisti nähneensä tämän kokoontumisissa: Pohjaharha. Kolli yritti parhaillaan pitää kuolonklaanilaista oppilasta aloillaan allaan, epäilemättä jotta voisi antaa tälle kuoloniskun. Hetkeäkään epäröimättä Myrskymahti syöksähti klaanitoverinsa apuun. Hän iski hampaansa kiinni Pohjaharhan häntään ja veti napakasti, jolloin soturin huomio herpaantui hetkeksi Lätäkkötassusta. Myrskymahti väisti nopeasti, kun eloklaanilainen yritti potkaista häntä kasvoihin, ja samalla Lätäkkötassu onnistui potkaisemaan takajaloillaan Pohjaharhaa vatsaan. Myrskymahti virnisti, kun hän kuuli eloklaanilaisen soturin päästävän pihisevän äännähdyksen merkkinä siitä, että ilma oli paennut hänen keuhkoistaan. Lätäkkötassu pääsi nyt kierähtämään pois soturin alta.
"Kiitos", oppilas naukui ja Myrskymahti hymyili hänelle. Ei häntä tarvinnut kiitellä: hän oli vain noudattanut velvollisuuksiaan Kuolonklaanin soturina. Myrskymahti oli sentään suuri ja arvostettu taistelija. Hän ei ikinä jättäisi klaanitoveriaan pulaan, vaikka se vaatisi hänen oman henkensä.
"Mitäs pienistä", naaras sanoi röyhistäen rintaansa. "Ei hänessä ole minulle vastusta. Eikä varsinkaan meille kahdelle yhdessä."
Myrskymahti ei pysähtynyt arvioimaan tilannetta tarkemmin, vaan syöksähti kohti Pohjaharhaa innostunut virne kasvoillaan. Soturin yllätykseksi kolli ehti kuitenkin väistämään tämän hyökkäyksen, jolloin Myrskymahti tömähti maahan hänen viereensä kollin selän sijaan. Sinä hetkenä, joka Myrskymahdilla kesti kääntyä Pohjaharhan suuntaan, oli eloklaanilainen jo ehtinyt hypähtämään hänen niskaansa. Harmaa naaras sihahti, kun hän tunsi kollin kynsien ja hampaiden uppoavan hänen nahkaansa. Myrskymahti yritti karistaa vastustajaansa päältään nopein, yllättävin liikkein, mutta Pohjaharha ei hievahtanutkaan. Koska kolli oli Myrskymahtia huomattavasti pienempi ja naaraalla riitti voimaa kannatella hänen painoaan selässään, Myrskymahti onnistui pysymään pystyssä. Hänen silmänsä kuitenkin laajenivat säikähdyksestä, kun kollin hampaat tarrasivat naaraan kurkkuun. Lätäkkötassu oli kuitenkin hereillä tilanteessa ja puri kiinni Pohjaharhan takajalkaan, jolloin eloklaanilaisen huomio siirtyi Myrskymahdista naarasoppilaaseen. Silloin harmaan soturin onnistui viimein karistaa eloklaanilainen päältään, jolloin kolli tömähti sadattelujen saattelemana maahan.
"Hienoa Lätäkkötassu! Nyt saamme hänet varmasti peitottua!" Myrskymahti hihkaisi innostuneena, valmiina uuteen hyökkäykseen.

//Lätäkkö, Lammikko, Pohja, Hile?

//TAISTELUTARINA (223 sanaa = 2TaP)

Tämän olisi pitänyt olla se hetki, jolloin riemu oli korkeimmillaan, sillä tänään, tässä ja nyt, Aaltosalama saisi viimein kostaa eloklaanisille, jotka olivat vastuussa hänen emonsa kuolemasta. Riemu tuntui kuitenkin olevan kaukana tästä tilanteesta, ja sen sijaan naaraan sisuksissa velloi pelko. Hän pelkäsi, mitä tästä taistelusta seuraisi, montako klaanitoveria ja ystävää hän menettäisi. Eri toten hän pelkäsi Varissulan puolesta. Kolli oli toki monin verroin parempi taistelija kuin hän, mutta ei se tästä vielä kuolematonta tehnyt. Hän oli päättänyt pysytellä kollin lähettyvillä koko taistelun ajan. Sitä paitsi, yhdessä taisteleminen oli varmasti tehokkaampaa kuin soolona soitellen sotaan lähteminen.
Keijukaisen ulvaisu sai kujakissat vyörymään johtajansa perässä kohti eloklaanilaisia. Hiukan häkeltyneet kuolonklaanilaiset liittyivät Henkäystähden johdolla mukaan taisteluun, ja hetkessä kaaos oli päässyt valloilleen aukiolla, kun kissat heittäytyivät toisiaan päin taisteluhuutojen kiiriessä ilman halki.
Aaltosalama tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään, ja hänen katseensa pomppi vauhkoontuneesti kissasta toiseen. Hän vilkaisi viereensä ja huojentui nähdessään Varissulan tutut kasvot. Kyllä tästä selvittäisiin. Hänen ei tarvitsisi taistella yksin.
“Aaltosalama, varo!” Varissulan varoitushuudon kuullessaan Aaltosalama katsahti hieman säikkynä kollin osoittamaan suuntaan ja näki tanakan laikukkaan eloklaanilaiskollin syöksyvän itseään kohti huuli irvessä. Aaltosalama kääntyi kasvotusten vastustajansa kanssa ja pörhisti karvojaan hampaitaan väläytellen. Eloklaanilainen koukkasi alaviistosta etutassullaan iskun suoraan hänen leukaansa, ja Aaltosalama tunsi kirvelyä siinä kohtaa, mihin kynnet olivat osuneet. Hän älähti ja yritti muistella Varissulan opettamia liikkeitä, mutta kipu ja kaaos ympärillä sumensivat hänen ajatuksiaan.

//Varis?

Kävelin tervehtimään Pyörresielua, joka oli saapunut piikkihernetunnelin eteen. "Hei, Pyörresielu! Miten meni metsästysreissu?" kysyin ja nuolaisin kumppanini korvaa. Kolli kehräsi. "Ihan hyvin. Sain yhden oravan. Riista alkaa pian palailla metsään." hän totesi. Nyökkäsin. Pian tulisi hiirenkorva. Se oli lempiaikaani, sillä kukat kukkisivat ja metsä heräisi. 'Se tietää myös paljon riistaa.' mietin onnellisena. Pyörresielu raahasi oravansa eteeni. Hän huokaisi. Orava oli pulska: siitä riittäisi useamman kissankin ateriaksi. "Kutsutaanko muita mukaan?" kysyin. Pyörresielu pudisteli päätään. Nyökäytin päätäni myöntävästi. Haukkasin varovasti oravasta. Pyörresielu näytti omituisen hiljaiselta. Kolli tuijotti minua. Katsahdin häntä lohduttavasti. "Ei hätää. Kaikki on hyvin. Minä olen tukenasi." nau'uin hänelle. Pyörresielun katse suli. "Olet ainoa hyvä ystäväni.. tietenkin Aamutassun lisäksi." hän sanoi lämpimästi ja hiljaisesti. Hymyilin. 'Ennen Pyörresielua en tiennyt mitä tehdä, koska minulla ei ollut enää Varjokarvaa. Nyt minulla on ystävä, kumppani, elämänkumppani.' mietin. Kuinka onnellinen olinkaan? "Sinä myös." sanoin ja laskin häntäni isomman kollin lavalle. Huomasin vasta nyt, kuinka pieneltä näytin vasten Pyörresielua. Harmaa kolli oli minua ainakin puoli ketunmittaa pidempi! Hänen leveä harmaa päänsä kohosi ylös. En nähnyt edes kunnolla hänen silmiään. "Aloitetaan syöminen, ennen kuin orava muuttuu variksenruoaksi." kumppanini sanoi. Nyökkäsin ja haukkasin oravasta. Söimme oravaa yhdessä. Kun orava oli syöty, nuolaisin huuliani. "Kiitos! Tämä oli todella mehukas orava!" kehuin saalista mielissäni. Pyörresielu näytti iloisemmalta. Lihaksiani sattui ikävästi, sillä en ollut ollut tänään ulkona. Venyttelin ja köyristin selkääni. "Mitäs sanoisit pikku kävelystä?" kysyin. 'Ei kun..ai niin. Emme voi mennä, koska säännöt estävät.' muistin. Pyörresielu näytti harmistuneelta. "Kumpa voisimmekin. Säännöt estävät." hän sanoi lievästi vihaisena. Olin harmissani. "Kaipa meidän pitää sitten odottaa, että joku käskee meidät partioon." totesin. Huomasin Pimentovarjon alkavan järjestää aurinkohuipun partioita. Nousin käpälilleni. "Nuppujuova, sinä voit tulla tähän rajapartioon, ja Pyörresielu myös." hän totesi. Väläytin nopean katseen Pyörresielulle. Partiota johti Pikkukaaos, joka oli oppilaansa Hahtuvatassun kanssa. Kävelimme metsää pitkin rauhallisesti.
Tutkin, näkyisikö metsässä saaliita. Haistoin hiiren hajun.

Nappasin kasasta myyrän ja aloin syömään sitä yhdessä Neilikkatassun kanssa. Söimme sen puoliksi. Yhtäkkiä Pikiturkki tassutti luoksemme. "Hei. Vaihtakaa klaaninvanhimpien makuualuset ja nyppikää heistä punkit." hän naukui. Väläytin Neilikkatassulle inhoavan katseen. Vihasin punkkien nyppimistä! Pikiturkki oli selvästi huomannut nyrpeät katseemme, joten hän hymyili rohkaisevasti. "Älkää huoliko. Saatte varmaan kuulla jonkin oikein kiinnostavan tarinan." hän sanoi häntäänsä heilauttaen. 'En kestä sitä hiirensapen hajua!' mietin vihaisesti. Hiirensappi oli pahanhajuista yrttiä, jota käytettiin punkkien irrottamiseen. "Äh, miksi juuri meidän pitää irrottaa punkit?" nurisi Neilikkatassu harmistuneena. Katselin häntä harmistuneena. Ymmärsin hänen tunteensa. "No, kaipa meidän on haettava hiirensappea. Voihan sen aina pestä pois." yritin sanoa. Ymmärsin häntä. Hiirensappi haisi tosi pahalle! Laahustimme parantajan pesälle. Hehkuaskel oli pesän sisällä oppilaansa Savutassun kanssa. Katselin hetken aikaa kiinnostuneena heidän puuhiaan. 'Parantajan homma on oikeasti kiinnostavaa. Ehkäpä joskus alkaisin parantajaksi..' mietin toiveikkaasti. Seurasin kuinka Hehkuaskel kyseli Savutassulta yrttejä. Huomasin hänen nostavan lehden, joka näytti kovasti kehäkukalta. Savutassu näytti miettivän ankarasti. 'Ei kun..ai niin, sehän on käenkaalia!' totesin mielessäni. "Untuvatassu, tiedätkö sinä mitä tämä on?" Savutassu kuiskasi. Nyökkäsin. "Käenkaalia kai." kuiskasin. Hehkuaskel oli kuullut kuiskauksen. "Käenkaaliapa hyvinkin! Onpa sinulla hyvä muisti, Untuvatassu. Tulitteko hakemaan hiirensappea? Ottakaa tuosta." hän sanoi. Tassutin Neilikkatassun viereen. Kuopassa oli vihreää, tahmaista nestettä. Laskin tassuni nesteeseen. Kamala haju täytti pesän. Nyrpistin nenääni. "Hyi!" supatin Neilikkatassulle. Hän nyrpisti myös nenäänsä kauhealle hajulle. Veimme käpälällisen hiirensappea klaaninvanhmpien pesään. 'Tämä haju ei lähde ikinä!' mietin inhoavasti. Klaaninvanhimmat lepäsivät vuoteillaan. "Kappas, nuoria! Te ette kai ole täällä vielä käyneetkään?" kysyi joku kissa, jota en tunnistanut. Pudistin päätäni. "Emme ole." sanoin. "Minulla on iso punkki selässä. En yllä siihen." sanoi joku kolli. Tassutin hänen luokseen ja huomasin likaisen turkin seassa punkin. Tartuin siihen kiinni ja levitin kohtaan hiirensappea. Tajusin, että kollin takatassussa oli myös punkki. Otin senkin irti. Hiirensappi oli jo melkein lopussa, kun sain sen irti. Vanha kolli huokaisi. "Ihanasti helpottaa.." hän naukui.

Salamatassu: 10kp -

Lampitassu: 17kp -

Aaltosalama: 7kp -

Jääviilto: 8kp + 3TaP -

Tuimakatse: 23kp! + 5TaP -

Sähkötuho: 29kp! + 3TaP -

Lammikkotassu: 7kp + 3TaP -

Varissulka: 11kp + 1TaP -

Lätäkkötassu: 18kp + 7TaP -

//TAISTELUTARINA

Lätäkkötassu taisteli raivokkaasti pentuetovereidensa rinnalla taistelussa, jonka Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat aloittaneet Eloklaania vastaan. Vihollisklaani oli houkuteltu paikalle kujakissojen valheen avulla. Lätäkkötassu oli ennen taistelun alkua käynyt nopean keskustelun isänsä kanssa. Hän oli suorasanaisesti, mutta rauhanomaisesti kyseenalaistanut sitä, miten epäreilua oli aloittaa taistelu valheen varjolla. Mutta Henkäystähti oli vaientanut tyttärensä nopeasti ja ilmoittanut, että sodassa kaikki keinot olivat sallittuja. Oppilaan kunnioitus hänen isäänsä kohtaan oli niin suurta, että hän uskoi isäänsä. Henkäystähti oli kokenut paljon ja tiesi monestakin asiasta enemmän kuin tyttärensä, joka ei vielä ollut elänyt edes neljää vuodenaikaa. Lätäkkötassu oli tunnustanut isän olevan oikeassa ja taisteluun valmistautuminen oli saanut jatkua rauhassa.
Nyt kun Lätäkkötassu kamppaili taisteluaukiolla ja näki vihollisensa verenhimoiset kasvot, hän tiesi tämän olevan oikein. Eloklaani oli aina esitelty rauhanomaisena ja oikeudenmukaisena klaanina, mutta tämä oli Lätäkkötasun silmissä kaikkea muuta. Kaksi soturia, joita vastaan Lätäkkötassu sisarineen taisteli, eivät osoittaneet armoa itseään nuoremmille kissoille.
Lätäkkötassu kuunteli tarkkaavaisesti, kuinka Lammikkotassu jakeli käskyjä pentuetovereilleen. Ellei tämä olisi ollut tositilanne, ei hopeanharmaa naaraskissa olisi hyväksynyt oppilastovereiltaan moista käskytystä.
Kaikki kävi hyvin nopeasti, eikä Lampitassu ollut huomannut takaansa lähestyvää harmaaturkkista eloklaanilaista. Kolli loikkasi empimättä pienikokoisemman oppilaan niskaan Lätäkkötassun ollessa yksin valkoturkkisen kollin armoilla. Valkea kolli oli selvästi taitavampi taistelija kuin Lätäkkötassu pentuetovereineen, mutta nyt kun toinenkin kissa oli liittynyt kamppailuun, tilanne kävi vielä epätasaisemmaksi. Hopeanharmaa naarasoppilas ei siitä huolimatta suostunut luovuttamaan. Hän loikkasi alas valkoturkkisen kissan niskasta ja syöksähti nopeasti kohti tabbykuvioista eloklaanilaista. Samassa nuori naaras kuuli myös Lammikkotassun lähestyvät askeleet takaansa. Yhteistuumin kaksikko sai vapautettua Lampitassun vihollisensa otteesta.
"Äh", Lätäkkötassu sähähti vilkaistessaan taakseen. Valkoturkkinen kolli oli lähtenyt lähestymään heitä. Harmaa eloklaanilainen näytti keskittyvän Lammikkotassuun ja Lampitassuun enemmän kuin selässään roikkuvaan Lätäkkötassuun, joten oppilas koki parhaaksi vaihtoehdoksi siirtyä taistelemaan valkeaa kissaa vastaan, vaikka se typerää olikin. Hän tiesi, ettei ikipäivänä voisi pärjätä täysikasvuiselle soturille yksin taistelussa. Naaras loikkasi alas vastustajansa selästä ja pudottautui neljälle käpälälleen pehmeälle maalle, jota toistensa kimpuissa taistelevat kissat olivat myllänneet. Kuiva multa pöllysi siellä täällä, toisinaan näkyvyys oli niin huonoa, ettei Lätäkkötassu nähnyt edes ketunmitan päässä taistelevia klaanitovereitaan.
Nuori oppilas asettui itseään hieman suurempaa, sirorakenteista kollikissaa vastaan uhmakkaasti. Hän tiesi olevansa uhkarohkea, muttei voisi päästää vastustajaa hyökkäämään hänen sisariensa kimppuun. Lätäkkötassu seisoi leveähkössä asennossa, hieman matalaksi painautuneena – aivan kuten Virtaviima oli opettanut. Hän kohtasi empimättä vihollisensa meripihkaisen katseen. Se oli ilmeetön, yhtä kylmä kuin lehtikadon lumi. Lätäkkötassu tunsi itsensä voimakkaaksi, mutta piti tiukasti mielessään mestarinsa ohjeeen: älä yliarvioi itseäsi, vaikka kokisitkin olosi voittamattomaksi. Lätäkkötassu taistelisi loppuun saakka perheensä ja klaaninsa puolesta, mutta turhien riskien ottaminen ei tulisi tänään kuuloonkaan.
Kun hän oli seissyt muutaman silmänräpäyksen ajan vastakkain vihollisen kanssa, Lätäkkötassu kyllästyi odottamaan ja päätti aloittaa hyökkäyksen. Hän ponkaisi itsensä ilmaan, syöksyen kohti vastustajaansa. Valkoturkkinen kolli kuitenkin loikkasi sivuun ja väisti ketterästi nuoren naaraan iskun. Lätäkkötassu pudottautui taas maahan, joskin tällä kertaa hieman vähemmän ketterästi kuin aiemmin. Onnekseen oppilas ei menettänyt tasapainoaan, jotta hyökkäys sai heti jatkua. Hän loikkasi vasemmalle puolelleen jäänyttä soturia kohti kynnet ojossa ja tarkasti harkiten. Hän piti katseensa kissan silmissä, mutta tähtäsi kohti hänen vasenta takajalkaansa. Kolli ei aivan ehtinyt väistää tabbykuvioisen kuolonklaanilaisen iskua, joten Lätäkkötassu ehti iskeä kyntensä kissan lonkkaan. Kolli sähähti, kavahti taaemmas ja teki nopean syöksyn Lätäkkötassun kimppuun.
Hetken ajan kaksikko paini multaisessa, pöllyävässä maassa toistensa kimpuissa ja yrittivät saada otetta toisistaan. Lätäkkötassu ei nähnyt valkeasta kissasta juuri muuta kuin pieniä välähdyksiä siellä täällä, mutta jollain ihmeen kaupalla hän onnistui joka kerta väistämään kissan nopeasti lähestyvät hampaat. Mutta kuten arvata saattaa, edes Lätäkkötassun hyvä tuuri ei kestänyt ikuisuutta. Jossain vaiheessa vastustajan onnistui upottaa terävät hampaansa Lätäkkötassun vasempaan etujalkaan. Naaras päästi ilmoille kivuliaan parahduksen. Kaksikon pyöriminen loppui, kun vihollisen onnistui painaa Lätäkkötassu maata vasten.
Lätäkkötassu etsi pakotietä. Hänen olisi päästävä irti vihollisen otteesta. Ennen kuin naaras ehti keksiä ratkaisua ongelmaansa, hän näki vaaleaturkkisen kissan syöksähtävän valkean eloklaanilaisen taakse. Näkyvyys vihollisen alta oli hiukan heikko, joten Lätäkkötassu ei nähnyt mitä hänen pelastajansa tarkalleen teki. Mutta se sai valkean eloklaanilaisen irrottamaan otteensa Lätäkkötassun käpälästä ja potkaisemaan takajalallaan ilmaa. Se oli Lätäkkötassun mahdollisuus. Hän potkaisi voimakkaasti takajaloillaan vihollisensa vatsaa. Kissa ynähti, kun nuori oppilas arveli ilmojen pakenevan hänen keuhkoistaan. Oppilas kierähti pois vastustajansa alta ja kääntyi kiitollisena harmaaturkkisen kissan puoleen. Hän tunnisti pelastajansa Myrskymahdiksi. Vaikkei naaras ollutkaan puhdasverinen kuolonklaanilainen, ei Lätäkkötassu alkanut tässä taistelussa erittelemään todellisia ja epätodellisia kuolonklaanilaisia. Jokaisen panosta tarvittiin kipeästi.
"Kiitos", Lätäkkötassu lausahti päätään nyökäyttäen harmaalle naaraalle.

//Myrsky? Myös Lammikko, Lampi ja Hile saa jatkaa

//TAISTELUTARINA (taistelua 151 sanaa = 1 TaP//

Virnistin leikkisästi Aaltosalaman kommentille.
"Laitan sinut syömään sanasi", tuhahdin ja aloin jo haistella ilmaa seuraavan saaliini varalta. Aaltosalama naurahti ja kääntyi ympäri, hänkin etsien riistan hajua suu raollaan.
"Sehän nähdään."
Käännyin takaisin naaraan puoleen vastatakseni hänen kommenttiinsa, mutta pysähdyin ja suljin typerän, suuren suuni. Mitä muuta olisinkaan voinut tehdä, kun Aaltosalama seisoi edessäni punaruskea turkki heiluen tuulessa kuin leimuava tuli. Naaraan huomio oli ilmassa leijuvassa riistan hajussa, joten hän ei huomannut tuijotustani. Ja hyvä niin, sillä näytin varmasti hölmöltä. En voinut kuitenkaan siirtää katsettani hänestä. Viime aikoina olin huomannut Aaltosalamassa niin monia yksityiskohtia: hänen huulensa päällä oli pieni arpi, hänen tassunsa olivat suuret. Halusin ajatella, etteivät muut huomanneet niitä: jotenkin toivoin, että minä olin ainoa, joka näki hänet tällä tavalla. Kenties se oli itsekäs ajatus, sillä Aaltosalama oli tavattoman kaunis. Kuinka minun kaltaiseni kissa voisi olla ainoa, joka saisi luvan arvostaa hänen säihkyviä, hätkähdyttäviä silmiään? En ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä, ja joskus jäin tuijottamaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa.
En ollut kai koskaan aiemmin tajunnut, kuinka kaunis hän olikaan. Kuvittelin, miltä hän näyttäisi vasten lehtisateen ruskaisia maisemia oransseine silmineen ja punertavine turkkeineen. Mutta näin hiirenkorvan harmaan loskan ja kuraisen maankin seassa hän oli tavattoman kaunis. Niin kaunis, että kurkkuani kuristi. Milloin olin alkanut ajattelemaan hänestä näin?
"Eikö sinun pitänyt laittaa minut syömään sanani? En aisti minkäänlaista liikettä", Aaltosalama sanoi silmien pyöräytyksen kera, ja hätkähdin hereille. Korvanpääni olivat tulessa, kun kohtasin soturin katseen.
"Minulla ei ole mikään kiire. Olen tätä nykyä niin etevä metsästäjä, että saalis suorastaan loikkaa suuhuni, kunhan vain heilautan häntääni."
Aaltosalama pudisti päätään hymyillen ja keskittyi jäljittämään omaa riistaansa. Syvän henkäyksen saattelemana minäkin lähdin hipsimään ilmasta erottuneen jäljen perään.

Viimein oli koittanut aika kukistaa Eloklaani lopullisesti. Keijukainen - nuoruuteni rakkaus - oli käynyt Henkäystähden luona sopimassa suunnitelmista, ja niin minä ja muut kuolonklaanilaiset taistelemaan kykenevät olimme päätyneet piirittämään vihollisklaaniamme eräälle aukiolle. Katselin jännittyneenä, miten kujakissayhteisön johtaja paljasti Mesitähdelle petoksensa. Minä ja kaikki muut yllätyimme hiukan, kun Keijukainen hetken päästä syöksähti ulvaisun kera kohti päällikköä ja aloitti taistelun. Kun kujakissayhteisön jäsenet liittyivät taisteluun johtajansa rinnalle, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Ennen kuin kaikki ehti vajota täyteen kaaokseen, vilkaisin vierelläni olevaa Aaltosalamaa. Hänen olisi selvittävä tästä taistelusta hengissä. Soturi oli kerrassaan surkea taistelija, joten olin jo aiemmin päättänyt, etten päästäisi häntä silmistäni. Se osoittautuisi kuitenkin vaikeaksi, kuten pian tulisin huomaamaan. Aukio oli täynnä kissoja, kun leijonan osa klaanilaisista ja kujakissoista kamppaili sihisten ja sähisten, kynsiään ja hampaitaan heilutellen; pelkkä väenpaljous olisi tuonut riittävästi haastetta Aaltosalaman perään katsomiseen, mutta samalla minun oli väisteltävä eloklaanilaisten iskuja, jotta en itse menettäisi henkeäni.

//Aalto?

//Taistelutarina = 3 TPA

Lammikkotassu syöksähti molempien siskojensa, Lätäkkötassun ja Lampitassun rinnalla kohti valkoista, Eloklaanista kotoisin olevaa kollikissaa. Naaras oli ollut tovi sitten yhteisissä harjoituksissa siskojensa kanssa ja he olivat hioneet myös yhteisiä taistelutaktiikoita. Lammikkotassu oli vaikuttunut siskonsa Lätäkkötassun taidoista, mutta hieman pettynyt Lampitassun taitoihin. Eikö naaras ollut panostanut harjoituksiinsa? Lammikkotassu päätti, että puhuisi naaraalle heti sodan jälkeen. Kyllä hän saisi Lampitassun tajuamaan, että koulutus oli kaikki kaikessa ja nyt saisi jäädä ylimääräiset höpsöttelyt väliin! Lammikkotassu oli tyytyväinen siihen, että hänellä ja Lätäkkötassulla oli eri vahvuudet taistelussa. Hänen harmaaturkkinen siskonsa oli ketterämpi ja häneltä itseltään löytyi taas voimaa. He täydensivät toisiaan juuri loistavasti. Lampitassu taas.. kyllä hänkin oli varmasti ihan hyvä. Lammikkotassu oli hieman pettynyt, että hän ei ollut saanut harjoituksissa emoltaan, Tuhkajuovalta sen suurempia kehuja. Hän oli päättänyt, että näyttäisi Tuhkajuovalle taitonsa tässä taistelussa! Juuri ennen hyökkäämistään Lammikkotassu heilautti hännänpäätään kahdesti. Hän oli saanut asiasta kommenttia mestariltaan, Tuimakatseelta eikä palaute ollut ollut kovinkaan hyvää. Naaras ei vain voinut sille mitään, että hänestä tuntui, että asiat menisivät pieleen, jos hän ei heilauttaisi häntäänsä! Lammikkotassu ei voinut ottaa riskiä. Naarasoppilas sivalsi kynnellään tuntematonta kollisoturia kylkeen ja loikkasi hieman kömpelösti kauemmaksi vihollisestaan.
“Lätäkkötassu, vatsa! Lampitassu, silmät!” Lammikkotassu huudahti siskoilleen ja sanojensa jälkeen veti kollia hännästä. Hän halusi pitää huolen, että asiat onnistuisivat täydellisesti, josta johtuen hän halusi toimia johtajana. Naaras ei ollut paras johtaja, mutta neuroottinen epäonnistumisista ja Lammikkotassu halusi pitää ohjat omissa käpälissään. Naaraan pitäisi vain toivoa, että hänen molemmat siskonsa olisivat järkeviä.. Hänen hyökkäysyrityksensä kuitenkin epäonnistui pahasti. Valkea kolli ei kaatunutkaan, vaan kiepsahti ketterästi ja iski kyntensä Lammikkotassun rintaan. Isku osui ja naaraskissa ulahti toisen iskusta. Hänen siskonsa olivat käyneet myös valkean soturin kimppuun eikä naaras ehtinyt varoittaa heitä ajoissa. Lampitassun oli yllättänyt hänen selkänsä takaa tullut harmaaturkkinen kollisoturi. Suurempi kokoinen kissa iski kyntensä Lampitassun selkään ja se sai Lammikkotassuun enemmän taistelutahtoa.
"Lampitassu, varo!" Lammikkotassu huudahti, vaikkakin turhan myöhään.

//Siskokset, Hile, Pohja?

//TAISTELUTARINA (362 sanaa taistelusta eli 3tp)

Sähkötuho tuijotti hajamielisesti harmaalle taivaalle. Öiset pilvet lipuivat taivaalla utuisina hahtuvina; sellainen Sähkötuhostakin oli viime kuiden aikana tullut: keskittymätön ja huojahteleva. Kaikenlaisesti epätarkka, värisevin tassuin piirretty viiva, joka jo ennen loppua alkoi kaatua omaan epävarmuuteensa.
Sähkötuho tunsi olonsa vääristyneeksi, aivan kuin joku näivettävä loinen olisi ujuttautunut hänen sisäänsä ja muuttanut hänen sisäistä kemiaansa. Sähkötuho ei ollut enää muuta kuin ahdistunut ja laihamielinen ja hän oli koko ajan kompastua pelkkiin olemassaolon peruspalikoihin. Sähkötuho tunsi suurta häpeää uudesta kyvyttömyydestään. Hän ei enää pystynyt mihinkään. Hän oli vain taakka klaanille, koska ei kyennyt antamaan sille mitään vaihdossa läsnäolostaan. Tuhkajuovan ja Henkäystähden arvovaltaiset silmätkin polttivat Sähkötuhoa enemmän kuin koskaan. Hänestä oli tullut heikko, epäpätevä ja onneton vässykkä, joka vain seurasi elämää rasittuneena. Sähkötuhon olo oli epäonnistunut, oman itsensä nöyryyttämä. Hyvä kun hän pystyi viettämään yhden partionkaan pituista aikaa tuntematta oloaan ahdistetuksi. Yhtäkkiä hänen henkensä alkaisi yksinkertaisesti kulkea huonommin ja outo pakokauhu täyttäisi hänen mielensä ilman oikeaa uhkaa. Sähkötuho pelkäsi itseään ja hänen perikatoaan. Ja sekin tuntui olevan lähempänä kuin koskaan.
Hiirenkorvan viileä yötuuli raahusti leirin läpi värisyttäen Sähkötuhon turkkia. Kuolonklaanilainen oli uupunut, muttei väsynyt. Uni ei tulisi, vaikka hän asettuisi lämpimälle sammalpedilleen seesteisen kuorsauksen lomaan. Lopulta tuhina, kuorsaus ja kaikenlaiset muut astmaattiset pöhinät alkoivat kuulostaa jonkinlaiselta vuorovaikutukselliselta kisailulta eikä Sähkötuho kestäisi enää. Siksipä hän olikin tullut leiriaukiolle istuskelemaan. Hiljaisuudesta yötaivaan alla luulisi löytävän rauhan jos jostain.
Sähkötuhon ajatukset kulkeutuivat usein tähtitaivaan myötä Sinilintuun ja siihen armottomaan aukkoon, joka häneen porautui sen muistutuksen myöt, ettei Sinilintu ollut taivaalla muiden tähtien kanssa. Naaras ei koskaan tietäisi Sähkötuhon ja Sulkavirran ajattelevan tätä, ei näkisi heidän elävän elämänsä kohokohtia tai olisi heitä vastassa kuoleman koittaessa. Sinilintu ei enää koskaan edes ajattelisi heitä, tai tekisi oikeastaan yhtään mitään. Naarasta ei ollut enää olemassa. Miten joku, joka vasta äsken oli aivan tassujen ulottuvilla ja kosketettavissa saattoi muuttua niin nopeasti olemattomaksi. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Vasta Sinilinnun kuolema oli saanut Sähkötuhon ymmärtämään ikuisuuden käsitteen. He eivät enää ikinä kohtaisi. Sinilintu ei enää ikinä sanoisi mitään outoa. Ei enää ikinä katsoisi lintuja. Ikinä koskaan. Hänen sisarensa sanojen määrä oli lopullisesti pysähtynyt, niitä ei tulisi lisää, tavallaan ne jopa vähenisivät. Hiljalleen kaikki unohtaisivat ja mitä naaraasta enää olisi jäljellä?
Sähkötuhon oli lopetettava asian ajatteleminen ennen kuin hänen rintaansa alkaisi pakottaa. Hän ei hävennyt surua - sitä oli kunnioitettava ja suurenkin soturin olisi kumarrettava sen edessä - mutta häpesi sitä, miten ei pystynyt pitämään itseään kasassa. Hän oli täydellisessä romahduspisteessä, mutta jätti sen vaarallisesti huomiotta. Sen patoaminen saattaisi koitua hänen kohtalokseen, mutta hän ei huolehtinut siitä. Hänen olisi yksinkertaisesti kasattava itsensä ja lakata olemasta tällainen nyhverö.

Taistelun päivä oli kivunnut metsään aivan yllättäen. Henkäystähti oli ilmoittanut klaanille, että sota päättyisi pian. Voitto oli aivan Kuolonklaanin tassuissa. Tuntui oudolta poistua leiristä näin sankoin joukoin ja jättää leiri lähestulkoon tyhjäksi. Sähkötuho ei ollut elinaikanaan nähnyt sitä koskaan niin autiona ja ilman elämää, se oli aavemaista kuinka nopeasti leiristä tuli vain luonnon muovaama maisema, pelkkä fyysinen paikka ilman sielua. Leiri ei itsessään ollut koti, vaan Kuolonklaani ja sen kissat tekivät siitä sen.
Kissat hänen ympärillään olivat jännittyneitä, väirisivät innoissaan tai peloissaan, olivat hiljaa tai puhuivat hermostuneena. Mutta Sähkötuhosta ei tuntunut oikeastaan miltään. Hänet oli kaavittu tyhjiin, eikä mitään tarttumapintaa ollut. Taistelu tuntui niin arkipäiväiseltä, melkein jopa unenomaiselta, ei miltään. Se hetki ja taistelun lähestyminen oli epätodellista. Mutta ehkä se laittaisi asiat järjestykseen. Kaikki sen jälkeen olisi taas aivan kuten ennenkin ja hän olisi yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista. Ylpeydenaihe. Hänen vanhempansa olisivat vihdoin tyytyväisiä häneen.
Kuolonklaani saapui sekametsään ajoissa ja kissat asettautuivat väijytysasemiinsa. Heidän oli tarkoitus saartaa eloklaani ja merkin jälkeen käydä heidän kimppuunsa. Kuolonklaanilaiset joutuivat odottelemaan eloklaanilaisten saapumista ja se alkoi käydä kärsimättömimpien hermoille. Toiset supattivat kiihkeästi, mutta toiset pysyivät hiljaa tuijottaen jonnekin kauas. Tämä olisi todennäköisesti viimeinen päivä joillekin heistä, eikä kukaan voinut tietää etukäteen palaisiko enää koskaan takaisin kotiin. Sähkötuhoa vaivasi se, että myös Sulkavirta osallistuisi taisteluun. Hän ei enää menettäisi toista sisartaan. Sähkötuhon olisi pidettävä Sulkavirtaa silmällä. Sisaren selviäminen oli hänen prioriteettinsa, josta hän ei ollut valmis tinkimään.
Yhtäkkiä kissajoukko hiljeni kokonaan, Sähkötuho ei nähnyt oliko kyse päällikön merkistä hiljentyä vai saapuiko se itsestään eloklaanin mukana. Sähkötuho huomasi, kunka Eloklaani oli ottanut mukaansa koko vahvuutensa Kuolonklaanin tavoin. Kuolonklaanilainen ei voinut miettiä kuin eloklaanilaisten tyhjää leiriä ja sitä, kuinka se oli samalla tavalla autio kissojen lähdön jälkeen. Vaikka toisaalta eloklaanilaiset tuskin mielsivät väliaikaista leiriään yhtä paljoa kodikseen kuin Kuolonklaani omaansa.
Sähkötuho ei kuullut kauempana käytävää keskustelua, mutta tiesi äänettömästä merkistä, kun Kuolonklaanin oli liikuttava saadakseen eloklaanin nalkkiin. Suunnitelma onnistui saumattomasti ja pian eloklaanilaiset olivat saarrettu. Kuolonklaani astui esiin, eikä kovinkaan kauaa sen jälkeen kun kujakissojen johtaja käynnisti taistelun omatoimisesti.
Yhtäkkiä Sähkötuhon valtasi täydellinen kauhu. Kissamassat jylisivät toistensa kimppuun, mutta hän vain jähmettyi paikalleen. Hän ei voisi vain pysähtyä siihen. Sähkötuhon korvissa kuului ensin vain kuolevan erakon korinaa, jonka jälkeen kuoroon liittyi Pöllöviillon anelu. “En halua kuolla! Auttakaa minua, kuka vain!?” Sinilinnun läsnäolo tuntui huumaavana aaltona. Ketään ei saanut tappaa, Sinilintu ei antaisi. Vai koskiko se vain lintuja?
Tuhkajuova varmaankin tiesi mitä hän mietti, hän ei saisi ajatella näin. Hänen olisi oltava kunnollinen, ei, täydellinen. Hän ei saisi lipsua, hän ei saisi olla huono. *Sähkötuho nyt pää järjestykseen! Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä touhuat?* Ajatukset pyörivät päättymätöntä ympyrää Sähkötuhon mielessä.
Yksinkertaista. Huido muutama viaton kissa elävältä. Tapa vain ne, jotka uskovat. Älä lähetä ketään Sinilinnun luokse. Nyt mene riistämään niitä henkiä niin kuin sinunlaisesi hirviö kuuluu. Tapa niin kuin olet jo tappanut, säälimättä riistäen. Ethän sinä muuta osaakaan kuin tuhota.
Notkea kissan vartalo iskeytyi Sähkötuhoa päin yllättäen - tai no tapahtuma ei olisi ollut lainkaan yhtä yllätyksellinen, jos Sähkötuho olisi ollut täysin läsnä, mutta koska hänen huomionsa oli kääntynyt sisäänpäin, harmaan eloklaanilaisnaaraan keskinkertainenkin isku oli saanut Sähkötuhon horjahtamaan maahan. Sähkötuholla kesti hetki tajuta tilanne ja ennen kuin hän olikaan ehtinyt käsittää sitä, uusi kissa iskeytyi häneen takaapäin.
Sähkötuho heitti vielä otettaan hapuilleen kissan voimakkaalla ravistuksella selästään ja tunnisti putoajan Kaurishypyksi. Kollin vaaleanruskea turkki oli jo taistelusta sotkussa, vaikka hyökkäys oli alkanut vasta aivan hetki sitten.
Kaurishyppy ja harmaa naaras taistelivat siis yhdessä. Kahden kissan kanssa samanaikainen taistelu oli Sähkötuhon heikkous, hän ei millään hitaudeltaan voinut olla monessa paikassa yhtä aikaa, varsinkaan jos vastustajat olivat kovin nopeita. Eloklaanilaisten turkit olivat pystyssä heidän tykittäessään iskuja.

// Huoh anteeksi, että jouduit lukemaan tän tarinan loppuosan jos tänne asti pääsit alkoi ihan todella avut loppua... jatkan tätä myöhemmin (päiväsaikaan)

// TAISTELUTARINA (579 sanaa taistelusta)

Hiirenkorva oli saapunut jäädäkseen ja sulattanut lunta tieltään. Pian koittaisi jo tukalan kuumat ilmat, jolloin joutuisin kärsimään paksun turkkini kanssa. Vielä ei onneksi ollut sellaista ongelmaa.
Tuhkajuova oli kerännyt pentujensa mestarit, minut mukaan lukien, yhteisiin taisteluharjoituksiin. Tarkoituksena oli ilmeisesti varmistaa oppilaiden taistelutaitojen tasoa Tuhkajuovan valvovan silmän alla, mitään muuta järkevää selitystä en asialle keksinyt. Lammikkotassun koulutus oli ihan mallillaan, sillä naaras oli itse hyvin mallillinen oppilas - luonteeltaan juuri sellainen, mistä pidin oppilaissani. Lammikkotassu oli yhtä surkea saalistaja, mitä olin itsekin ollut aikoinani - ja mitä olin välillä edelleenkin - mutta taistelussa naarasoppilas oli kehittynyt hyväksi. Täytyi kuitenkin sanoa, että tämän puolustus ei ollut vielä läheskään yhtä hyvin hallussa kuin hyökkäys, mutta tosi tilanteen tullessa uskoin naaraan pärjäävän useimpien vastustajien kanssa.
Yhteisiä harjoituksia seuratessani aloin kovasti kyseenalaistamaan, miksi Henkäysvarjo oli valinnut jälkikasvulleen juuri Jääviillon mestariksi. Kollin kanssa tuli kyllä toimeen, mutta itse en olisi ainakaan jaksanut katsella toista jonkun itselleni tärkeän mestarina. Pahimmassa tapauksessa oppilaasta voisi kasvaa samanlainen maanvaiva kuin mestaristaan, ja sellaisia ei tässä klaanissa kaivattu.
Ensimmäisenä vastakkain ottelivat Lampitassu ja Lätäkkötassu. Lätäkkötassun viedessä voiton, Jääviilto oikein suivaantui. Katsoin naama peruslukemilla, kun kollisoturi lähes tulkoon räyhäsi oppilaalleen. Eikö tuota ikinä hävettänyt?
"Jääviilto, pidä kielesi kurissa. Käyttäydyt kuin pahainen pentu. Kerron Henkäystähdelle, ettet täytä mestarin kriteereitä", Tuhkajuovan sanat huvittivat minua, vaikken sitä ulospäin näyttänytkään. Jääviilto kuitenkin lopetti riehumisensa ja taisteluharjoitukset saattoivat jatkua. Seuraavaksi Tuhkajuova laittoi Lätäkkötassun ja Lammikkotassun vastakkain.
"Lammikkotassu, muistele mitä juuri edellisissä harjoituksissa teimme", huikkasin nopeasti, kun naaras alkoi valmistautumaan. Halusin toisen muistelevan harjoittelemiamme puolustusliikkeitä, sillä tiesin hänen olevan niiden kanssa heikompi.
Lätäkkötassu ja Lammikkotassu taistelivat todella tasaisesti. Kumpikaan heistä ei oikein loistanut puolustuksessa, mutta heidän hyökkäyksensä oli vahvaa. Heidän harjoitteluaan oli melkoisen miellyttävää seurata, kun näki kuinka kumpikin pisti emonsa silmissä parastaan. Olin kuitenkin hivenen pettynyt, ettei Lammikkotassu ollut selvästi johdossa. Lätäkkötassun mestari ei ollut yhtä pätevä tai kokenut taistelutaidoissaan, mutta toisaalta, eniten vaakakupissa painoi oppilaan oma motivaatio ja kyvykkyys. Sitä tuntui Lätäkkötassulta löytyvän.
"Eiköhän tämä riitä", totesin, kun kumpikin oppilas vaikutti jo väsyneeltä, eikä kaksintaistelu ottanut päättyäkseen, "tuskin haluamme väsyttää heitä liikaa."
"Et vain halua nähdä oppilaasi häviävän", Jääviillon piikikäs ääni ja virnistys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuhkajuovalle tämä kuitenkin riitti, hän vaikutti nähneensä tarpeeksi. Päätimme vielä hioa muutamia liikkeitä, joissa näkyi kenelläkin puutteita, mutta sen jälkeen päätimme lopettaa. Nousin paikaltani ja astelin Lammikkotassun rinnalla takaisin leiriin muiden perässä.
"Kun puolustaudut, käytä hyödyksesi kestävyyttäsi ja voimaa. Ole muuri vastustajalle, kun hän hyökkää. Pidä mielessäsi, ettei sinun lävitsesi vain kuljeta", sanoin piikkihernetunnelin lähestyessä. Lammikkotassu nyökkäsi ja kertoi ymmärtävänsä sanani. Hyvä niin, kyllä naaras taistelussa pärjäisi, kunhan ei valitsisi liian hyvää vastustajaa.
Harjoitusten jälkeen matkasin tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni oravan ja aika nopeasti se katosi edestäni parempiin suihin. Päätin astella sotureiden pesälle ja laittaa jo unten maille. Tarvitsisin kunnolla lepoa juuri seuraavana yönä.

Koitti taistelun päivä. Varhain aamusta kuolonklaanilaiset olivat lähteneet Henkäystähden johdolla liikkeelle. Liikuimme sulavasti maastossa hiljaisena massana. Käpälissäni oli jälleen tuttu kutkuttava tunne, joka kertoi siitä, että pääsin tekemään sitä, minkä taisin parhaiten. Taistelemisen. Kuu toisensa jälkeen halusin kehittyä aina vain paremmaksi taistelijaksi, ja olinkin jo hyvin pitkällä tavoitteessani.
Sekametsässä kaikui hiljaisuus, kun piilottelimme aluskasvillisuuden ja puiden seassa. Tunsin jännityksen paksuna massana ympärillämme, enkä yhtään ihmetellyt miksi. Henkäystähti lähti liikkeelle Pimentovarjo kannoiltaan, mutta silmän räpäyksessä kuuluikin jo hyökkäyshuuto ja kuolonklaanilaiset ympärillä sähähtivät eteenpäin. Kaikista nopeimmat pinkoivat ensimmäisinä eloklaanilaisten muodostamaa kissarypästä kohti, mutta minä pysyttelin visusti heidän kannoillaan. Oli huomattavasti helpompi liittyä taisteluun jälkijunassa, kun kissoja pyöriskeli jo kauemmas ja pois edestä. Ensimmäinen vapaana oleva kissa vaikutti huomattavasti pienemmältä, vaikkei hän keskikokoista kissaa paljon pienempi ollutkaan. Hän löyhkäsi Eloklaanilta ja minä suoritin nopean hyökkäyksen tämän kimppuun. Valkea naaras vaaleanruskeilla merkeillä osoittautui varsin kehnoksi taistelijaksi.
"Ei! Apua!", naaras sai kähistyä ja tämän tummansinisissä silmissä paistoi pelko. Ne saivat kuitenkin hetkeksi itse varmuutta: "Mieluummin kuolen kuin olen näkemässä tätä häväistystä!"
En käyttänyt turhaa aikaa vastaamiseen, toimin mieluummin kuin jäin jakelemaan turhan päiväisiä huutoja, mitä kantautui lähistöltä jo tarpeeksi Jääviillon suusta, vaikka taistelun melske melkein onnistui kadottamaan ne korvistani. Pitäisi selvästi siirtyä kauemmas taistelemaan, tämä oli varsin ärsyttävä kohta. Pian olin painanut naarassoturin voimalla maahan, ja olin jo suorittamassa tappavaa iskuani toisen yrittäessä räpiköidä paniikissa allani, kunnes edestäpäin rintaani vasten hyökkäsi suurikokoinen ruskeiden arpien peittämä eloklaanilaiskolli. Toinen tömähti vasten niin lujaa, että liu'uimme yhtenä karvakasana pois naaraan luota. Sivusilmällä huomasin, kuinka toinen huudahti hätäisesti kiitoksen pelastajalleen, ja pinkoi kauemmas meistä. Jakelin iskuja kollille ja kolli jakeli niitä takaisin. Taistelumme vaikutti melko likaiselta peliltä, mutta siltikin yllättävän tasaiselta. Toinen oli täysin hiljaa, tältä ei päässyt pihaustakaan. Olimme päässeet vaiheeseen, jossa kumpikin kiersi kehää toista tarkkaillen. Eloklaanilainen hyökkäsi ensin, väistin hänen liikkeensä. Yritin itse syöksyä ja ottaa tämän hännästä kiinni, jotta voisin horjuttaa kollin tasapainoa ja tehdä puolustuksesta mahdotonta. En kuitenkaan saanut hännästä kunnon otetta - ehdin vain hipaista, kun soturi oli jo valmiina hyökkäämään uudestaan kimppuuni. Jatkuva kiertäminen, valppaus, puolustautuminen ja vastahyökkäys alkoi hiljalleen väsyttämään kehoa. Mielessäni jylläsi, jos tämä olisikin kokonaisuudessaan toisen taktiikka? Väsyttää minut ensin ja käyttää sitten viimeiset energiansa voimakkaaseen hyökkäykseen? Toista arvioidessani en kuitenkaan uskonut hänen pystyvän sellaiseen ihmetekoon. Siitä ei kuitenkaan voinut jäädä ottamaan selvää, kun lähistöltä kuului korvia riipaiseva kirkaisu. Ruskeasilmäisen kollin katse kiinnittyi muualle ja olin jo hyökkäämässä tuon kimppuun. Eloklaanilaiskolli ehti kuitenkin tuimine ilmeineen kadota jo auttamaan toista klaaninsa rassukkaa, joka oli henkihieverissä kuolonklaanilaisen toimesta. Murahdin tämän perään, kun en päässytkään seuraamaan toisten kaksintaistelun jyllätessä välillemme. Kiepsahdin ympäri ja lähdin etsimään uutta vastusta taistelevien kissojen sekamelskasta. Sain samalla aikaa tyhjentää ajatukseni ja levähtää vähän. Eloklaanilaissoturi oli ollut yllättävän hyvä eloklaanilaiseksi. Mokoma variksenruoka olisi kuitenkin loppupelissä sortunut alleni, jos olisimme saaneet jatkaa taistelua loppuun asti. Mukamas niin hyväntahtoinen auttaessaan klaanitoveriaan, vaiko sittenkin vain pelkuri, joka ei halunnut jäädä ottamaan mittaa parhaimmasta taistelijasta. Sen hän olisi saanut maksaa hengellään, ja ehkä hän osittain aisti sen. Vaikka hetki sitten kehoni oli alkanut jo tuntumaan hivenen turralta, tuntui että olin saanut pienessä hetkessä kaiken taistelutahtoni ja energiani takaisin. Olin tällä hetkellä parhaimmassa iskussa, ja melkein kävi sääliksi sitä eloklaanilaista joka seuraavaksi osuisi tielleni. Tänään en antaisi armoa kenellekään, se oli varma. Tällaiseen Pimentovarjo oli minut parhaansa mukaan kouluttanut. Tällaiseen olin harjoitellut itsekseni monien, monien kuiden ajan. Tähän tilanteeseen minut oli luotu, taistelemaan Kuolonklaanin puolesta. Sen minä aioinkin tehdä parhaani mukaan, eikä kukaan voisi taistelun jälkeen sanoa, etteikö minusta olisi ollut hyödyksi.
Vihdoinkin eteeni rynnisti eloklaanilainen.
"Tänne sieltä", murahdin ja hyökkäsin toista kohti.

// Kuka tahansa saa jatkaa

//TAISTELUTARINA

Jääviilto vapisi, muttei se johtunut kylmyydestä tai pelosta, vaan silkasta riemusta. Hänen kasvoillaan kaaosmainen virne, sillä kolli piileskeli parhaillaan sekametsän aluskasvillisuuden suojissa ja odotti merkkiä hyökätä. Viimeinen taistelu oli alkamaisillaan ja punaturkkinen soturi ei malttanut odottaa sitä. Hän pääsisi ihan tosissaan antamaan köniin vihollisilleen, jokaikiselle eloklaanilaiselle. Hän näyttäisi, mistä todellinen kuolonklaanilainen oli tehty. Jos se hänestä olisi kiinni, tämän päivän päättyessä yksikään eloklaanilainen ei olisi hengissä.
Jääviilto ei voinut myöntää, että hän yliarvioi itsensä taas täydellisesti. Hän piti itseään ylijumalana, joka kykeni mihin vain. Hän oli paras, upein ja taitavin soturi mitä maa päällään kantoi. Hän suorastaan janosi päästä vuodattamaan eloklaanilaisten verta ja todistamaan kaikille, miten ylivoimainen hänen klaaninsa olikaan. Tämän taistelun jälkeen kaikki huomaisivat Jääviillon mahtavuuden ja hän saisi ylistystä klaanissaan ihan jokaiselta.
Fantasiat haihtuivat savuna ilmaan, kun Henkäystähti kajautti ilmoille käskyn hyökätä. Jääviilto reagoi käskyyn nopeasti ja syöksyi yhtenä ensimmäisistä kuolonklaanilaisista kohti eloklaanilaisia. Viholliset seisoivat keskellä aukiona yhtenä ryppäänä, he olivat naurettavan helppo kohde. Jääviillon tarvitsi vain valita sopiva vastustaja. Kolli syöksyi ulvoen, kynnet ojossa kohti eteensä ilmestynyttä ruskeavalkoista naaraskissaa. Nuorukainen yritti vastaanottaa parhaansa mukaan huomattavasti suuremman kollikissan hyökkäyksen, mutta jos totta puhutaan, Jääviilto oli tässä taistelussa huonompaa taistelijaa vastaan ylivoimainen. Kullanruskea naaras räpiköi vanhemman soturin painaessa hänet vaivatta maata vasten. Jääviilto yritti saada hampaillaan otetta rimpuilevan soturin vatsasta, mutta voimakas rimpuilu teki siitä lähes mahdotonta.
"Pysy paikallasi, hiirenaivo! Mitä enemmän sätkit, sitä hitaammin kuolet!" Jääviilto ärisi ja yritti läimäyttää suurella käpälällään vastustajansa kasvoja. Mutta kollin epäonneksi kullanruskea naaras oli liian nopea räpiköidessään suuremman kollikissan alla. Jääviillon kynnet iskeytyivät vasten pehmeää, multaista maata. Se suututti Jääviiltoa entisestään.
"MInä sanoin, että älä liiku!" Jääviilto raivosi kovaäänisesti. Hän nosti käpälänsä uudelleen ilmaan iskeäkseen kyntensä nyt kissan kasvoihin, mutta joku keskeytti hänet. Soturi tunsi, kuinka joku syöksyi vauhdilla hänen kylkeensä ja horjutti Jääviillon tasapainoa. Kolli laski ilmassa olleen käpälänsä nopeasti maahan välttääkseen kaatumisen. Mutta tasapaino oli jo horjahtanut sen verran, että kullanruskea naaras onnistui pakenemaan punaturkkisen kuolonklaanilaisen alta. Kissa kierähti pois Jääviillon otteesta ja pakeni Jääviillon ulottumattomiin. Punaturkkisen kollin jäinen, murhaava katse kääntyi viholliseen, joka oli keskeyttänyt hänen kamppailunsa. Tämä kissa oli typerällä ja harkitsemattomalla teollaan juuri varmistanut kuolemansa. Jääviilto tappaisi jokaisen, joka sabotoisi hänen taisteluaan!

//Joku eloklaanilainen saa halutessaan olla Kujekullan pelastaja ja jatkaa tästä :)

Pieni, pyöreä lintu hyppeli pensaikossa oksalta toiselle lauleskellen samalla kovaan ääneen. Aaltosalama ja Varissulka olivat vaanineet sitä jo tovin, odottaen sopivaa hetkeä iskeä, jahka se lehahtaisi oksien suojasta aukealle. Tähän asti linnulla ei ollut näyttänyt olevan mitään kiirettä vaihtaa paikkaa, ja jopa Aaltosalaman kärsivällisyys oli koetuksella.
Hän oli jo aikeissa ehdottaa Varissulalle, että he etsisivät jostain muualta helpompaa saalista, kun yhtäkkiä peukaloinen pyrähti maahan muutaman hännänmitan päähän heistä. Aaltosalama tunsi Varissulan jännittyvän vieressään, ja kolli viesti hänelle korviaan kääntelemällä, että tämä aikoisi yrittää saada sen kiinni. Hän jättäytyi varjoihin seuraamaan tummanharmaan soturin äänetöntä etenemistä, kun tämä hiipi lintua kohti vakain mutta kepein askelin. Hän tunsi ylpeyden läikähtävän sisällään. Vielä muutama kuu takaperin kolli olisi karkottanut tömistelyllään kaikki riistaeläimet lähietäisyydellä, mutta nyt hän liikkui - ihan kohtalaisen - sulavasti katkomatta jokaista käpälänsä alle sattuvaa oksaa matkalla.
Yhtäkkiä peukaloisen rätisevä ja kova varoitusääni kajahti ilmoille, ja Aaltosalama oli aivan varma, että Varissulka menettäisi saaliin. Hänen yllätyksekseen kolli onnistui kuitenkin koukkaamaan jo melkein siivilleen hypänneen linnun takaisin maahan tassullaan. Varissulka antoi tappopuraisun ja kääntyi kohtaamaan Aaltosalaman hämmästyneen katseen suupieliään lipoen. Aaltosalaman korvanpäitä alkoi kuumottaa ja hän nielaisi nopeasti. Ei hiirenkorvan auringon pitänyt porottaa vielä näin kuumasti.
“Katsos vain, oppilaasta tulee mestari”, Varissulka tokaisi silminnähden tyytyväisenä ja silmäili saalistaan. Aaltosalama tassutti hänen vierelleen silmiään pyöritellen.
“Sinua vaatimattomampaa kissaa saa hakea”, hän tuhahti ja kumartui nuuhkaisemaan vielä lämmintä peukaloista. Sen jälkeen hän katsahti Varissulkaan virnistäen. “Mutta täytyy kyllä myöntää, että olen vaikuttunut, kun otetaan huomioon se, mistä aloitit. Siihen aikaan et olisi saanut kiinni edes kuollutta hiirtä.” Hän tuuppasi kollia leikkisästi ja suoristautui.
“Mitä sinä oikein höpiset? Olin oikea kuolleiden hiirien kauhu - yksikään ei päässyt minulta karkuun!” Varissulka virnisteli.
Aaltosalaman kurkussa hyrisi kehräys. “Niin, silloin kun ne menivät tuoresaaliskasasta sinun vatsaasi.”
“Olet kyllä oikeassa, olin aivan surkea saalistaja joskus”, Varissulkakin naurahti ja pudisteli päätään. Aaltosalama katsoi häntä hymyillen, ja lämmin tunne levisi hänen rintaansa.
“No, nyt olet vähemmän surkea - mutta aika surkea silti”, hän vitsaili, mutta hänen naukunsa oli enemmän lempeä kuin pistävä.

//Varis?

Lampitassu asteli hermostuneena siskojensa perässä ulos oppilaiden pesästä. Tuhkajuova aikoi järjestää kolmikolle taisteluharjoitukset, mistä harmaa naaras oli kaikkea muuta kuin innoissaan. Ensinnäkin hän oli surkea taistelemisessa: vaikka Lampitassu kuinka yritti, hän ei koskaan tuntunut pärjäävän oppilastovereilleen. Toiseksi emo olisi katsomassa ja näkemässä hänen surkean esityksensä, mikä sai Lampitassun vatsan kivistämään jännityksestä. Hän ei halunnut olla pettymys vanhemmilleen, mutta Lampitassu ei ollut varma, pystyikö hän välttämään tuon kohtalon. Hän osasi kyllä puolustaa itseään taistelussa siskojaan paremmin vältellen vikkelästi heidän iskujaan, mutta hyökkääjänä hän oli heihin verrattuna suorastaan toivoton tapaus.
Aurinko oli laskemassa, kun kolmikko seisahtui leirin suuaukolle mestariensa luo. Lampitassu vältteli parhaansa mukaan Jääviillon katsetta. Tuhkajuovan lisäksi hän tulisi olemaan pettymys myös mestarilleen, vaikka epäonnistuminen hänen silmissään ei tuntunut yhtä kamalalta kohtalolta. Lampitassu ei pitänyt Jääviillosta; itse asiassa hän vihasi ilkeää, piikikästä kollia. Joka ilta Lampitassu oli iloinen päästessään pois harjoituksista, ja joka aamu lannistunut joutuessaan niihin uudestaan. Miten hänellä olikin käynyt näin huono tuuri mestarin suhteen? Tietysti Jääviilto oli kokenut soturi, mutta paljon mieluummin Lampitassu olisi toiminut sellaisen mestarin oppilaana, joka oli ystävällinen ja kannustava, vaikka hän olisi kokemattomampi.
"Selvä, olemme kaikki koolla", Tuhkajuova sanoi, kun koko poppoo oli viimein kerääntynyt odottelemaan uloskäynnille. "Lähdetään sitten."
Lampitassu lähti seuraamaan joukkiota. Hän piti katseensa maassa; naaras oli liian hermostunut katsellakseen maisemia, kuten hän yleensä teki reviirillä kulkiessaan. Taisteluharjoitukset yksin Jääviillon kanssa olivat jo tarpeeksi ikäviä, mutta nyt hänellä olisi yleisöä. Hän tiesi, etteivät Lammikkotassu ja Lätäkkötassu tuomitsisi häntä - ainakaan ääneen - mutta muiden sotureiden edessä taisteleminen pelotti häntä. Etenkin, kun Jääviillolla vaikutti olevan kova tarve osoittaa olevansa parempi kuin muut - mikä tarkoitti myös sitä, että hänen oppilaansa olisi oltava parempi kuin muiden.
Tuhkajuova ja kolmikon mestarit johdattivat heidät pienelle aukiolle. Se oli jo tullut Lampitassulle tutuksi aiemmista harjoituksista, mutta nyt alue tuntui suuremmalta ja uhkaavammalta kuin yleensä. Harmaa naaras tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassaan, ja hän toivoi hartaasti, etteivät muut kissat huomaisi hänen jännittyneisyyttään. Hän halusi vaikuttaa rennolta ja itsevarmalta, mutta Lampitassu oli kaikkea muuta.
"Aloitetaan sitten", Tuhkajuova ilmoitti ja istuutui aukion laidalle. Miksi hänen pitikään olla mukana? Eikö riittänyt, että yleisössä olisi Jääviillon lisäksi kaksi muuta soturia tuomitsemassa Lampitassun suoritusta? "Ensimmäisenä taistelkoon Lampitassu ja Lätäkkötassu."
Lampitassu nielaisi hermostuneena ja otti paikkansa vastapäätä Lätäkkötassua. Hänen siskonsa vaikutti määrätietoiselta: hän halusi selvästi voittaa. Lampitassu olisi mieluusti antanut hänelle voiton, jos Tuhkajuova ei olisi ollut katsomassa. Nyt hänen oli yritettävä parhaansa mukaan päihittää Lätäkkötassu.
"Voitte aloittaa."
Tuhkajuovan kehotuksesta Lätäkkötassu ei odottanut silmänräpäystäkään, vaan syöksähti Lampitassua kohti. Harmaa naaras luimisti säikähtäneenä korviaan ja ehti juuri ja juuri hypähtämään pois Lätäkkötassun iskun tieltä. Hän ei kuitenkaan kauaa ehtinyt tasaamaan hengitystään, kun toinen naaras lähti jo uuteen hyökkäykseen. Lampitassu tiesi, että Lätäkkötassu oli huono puolustaja, minkä takia oppilas pyrki aina olemaan hyökkääjän asemassa. Jos Lampitassu vain saisi käännettyä asetelmat toisin, hänellä voisi olla mahdollisuus. Ongelmana vain oli se, että Lampitassulle kelpasi paljon paremmin olla puolustavassa roolissa: hän ei ollut kehuttava hyökkääjä sitten ollenkaan.
Strategiaansa pohtiessaan Lampitassu unohti hetkeksi keskittyä tilanteeseen, jolloin Lätäkkötassu pääsi liian lähelle. Harmaa naaras näki, miten hänen siskonsa tassu kohosi, miten se kaarsi ilman halki kohti häntä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt väistää sitä, kun käpälä jo osui hänen kasvoihinsa. Iskun voimasta Lampitassu horjahti. Hänen päänsä tuntui pyörivän, ja ehkä juuri siksi hän ei kerennyt reagoimaan Lätäkkötassun uuteen hyökkäykseen. Pian pienikokoisempi naaras oli jo kampannut Lampitassun ja piteli häntä voitonriemuisesti maassa.
"Lampitassu! Ylös sieltä!" Jääviilto sihisi katsomosta. Lampitassu yritti pyristellä itseään vapaaksi tassut viuhuen, mutta Lätäkkötassun ote piti. Lopulta Lampitassu rentoutui ja luovutti, jolloin Lätäkkötassu päästi siskonsa kömpimään ylös kylmältä maalta. Harmaa naaras ei uskaltanut vilkaistakaan mestarinsa ja emonsa suuntaan. Hän oli selvinnyt taistelussa säälittävän vähän aikaa.
"Mitä tuo tuollainen oli?!" Jääviilto sätti heti, kun Lampitassu oli astunut taistelukentältä hänen luokseen. Naaras värähti kuullessaan kollin kovaääniset moitteet ja piti katseensa visusti maassa. "Olit aivan surkea! Tällainen ei vetele!"
Lampitassun kurkkua tuntui kuristavan. Hän inhosi sitä, miten hänen silmänsä tuntuivat kostuvan kyyneleistä: häviämistä nolompaa olisi vain se, jos hän alkaisi nyt itkeä.
"Minä tein parhaani", Lampitassu sopersi ja siirteli hermostuneena hiekkaa tassullaan. "Lätäkkötassu on vain liian hyvä."
"Jos tuo on sinun parhaasi, niin olet kyllä säälittävä tapaus!" Jääviilto sähähti ja Lampitassu olisi halunnut vajota maanrakoon. "Eihän sinusta ole mihinkään!"
Lampitassu yritti epätoivoisesti pitää kyyneleensä aisoissa, mutta Jääviillon kommenttien jälkeen hän ei enää pystynyt pidättelemään itkuaan. Hän oli säälittävä, täysi surkimus. Ja nyt kaikki näkivät sen. Varovasti naaras nosti katseensa Tuhkajuovaan, ja hänen itkunsa vain yltyi, kun hän näki pettyneen ilmeen emonsa kasvoilla.
"Jääviilto, pidä kielesi kurissa. Käyttäydyt kuin pahainen pentu", harmaa soturi kuitenkin sanoi hetken päästä. "Kerron Henkäystähdelle, ettet täytä mestarin kriteereitä."
Lampitassu oli kiitollinen siitä, että hänen emonsa sanoi edes jotain, vaikka hänestä tuntui, ettei Tuhkajuova tehnytkään sitä häntä puolustaakseen. Harmaa naarasoppilas istuutui surkeana kahden muun mestarin viereen seuraamaan siskojensa taistelua.

//Kaikki jotka tässä on? jos vielä ehtii :'))

Eräänä aamuna tapahtui harvinainen sattuma. Salamapentu ei ollutkaan ensimmäinen, joka heräsi, vaan hän itse asiassa tuli herätetyksi. Valkoinen kolli säpsähti hereille, kun jonkun suuri kuono tökki hänen kylkeään. Hän sadatteli kimeällä äänellään ja käänsi kylkeään haluten vielä jatkaa uniaan, mutta tökkijä osoittautui jääräpäiseksi. Lopulta Salamapentu avasi tuhahtaen silmänsä. Kun hänen katseensa tarkentui herättäjän kasvoihin, oli hän hiukan yllättynyt - mutta positiivisesti yllättynyt - huomatessaan isänsä tai emonsa kasvojen sijaan Myrskymahdin leveän hymyn valtaaman naaman.
"Salamapentu! Huomenta!" vaaleanharmaa naaras hihkaisi ja näytti siltä, että oli räjähtää innosta. Se sai Salamapennunkin ponkaisemaan jalkeille. Hän piti Myrskymahdista: naaras oli kannustava, hauska ja aina valmis riehumaan ympäri pentutarhaa Pimentovarjonkin tuomitsevan katseen alla. Itse asiassa etenkin niissä olosuhteissa.
Mustan kuningattaren ilme oli tutun hapan, kun Salamapentu vilkaisi emoaan. Hän tiesi naaraan nauttivan rauhasta ja hiljaisuudesta, ja Myrskymahti tuntui olevan noiden kahden asian täysi vastakohta. Salamapentu osasi itsekin olla villi, mutta hänkin huomasi jäävän kakkoseksi Myrskymahdin valtavalle persoonalle.
"Tänään minä näytän sinulle leiriä", harmaa naaras hihkaisi ja laskeutui sitten maahan vatsalleen. "Hyppää kyytiin!"
Salamapentua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän säntäsi nauraen kookkaan siskonsa luo ja kapusi tämän selkään. Hän vilkaisi Loskapentua, joka loikoili Pimentovarjon vierellä.
"Loskapentu, tule niin mennään", hän lähes aneli: Loskapentu tuntui harvoin innostuvan mistään. Hänestä olisi kuitenkin paljon hauskempi viettää aikaa myös veljensä kanssa, vaikka pelkästään Myrskymahdinkin kanssa päivästä tulisi mitä mahtavin. Loskapentu katsoi kaksikkoa hetken ja pudisti sitten päätään, mutta Myrskymahti vain tuhahti ja asteli pikkuveljensä luo. Salamapentu pani merkille, miten Pimentovarjo käänsi katseensa muualle tyttärensä lähestyessä; Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä hänen emonsa ei vaikuttanut olevan kovin läheinen pentujensa kanssa.
"Sinulta ei kysytä", Myrskymahti sanoi ilkikurisesti ja nosti Loskapennun vastalauseineen selkäänsä. Salamapentu tarrasi kynsillään tiukasti vaaleanharmaaseen turkkiin, kun Myrskymahti lähti jo tömistelemään ulos pesästä. Hän oli kuvitellut Pimentovarjon vastustelevan, mutta Myrskymahdille ei tuntunut kukaan voivan sanoa ei, ei edes hänen emonsa.
"Minun isällänikin oli tapana kuskata minua ja veljiäni selässään tällä tavalla", Myrskymahti naukui, kun kolmikko kiersi leiriä. Maankamara tuntui Salamapennusta olevan todella kaukana, kun hän katsoi alaspäin; hänen siskonsa oli sitten suuri!
"Joskus - tai oikeastaan aika usein - ikävöin niitä aikoja. Nauttikaa pentuajoistanne vielä kun voitte."
Myrskymahdin äänensävy sai Salamapennun katsahtamaan siskonsa kasvoihin. Vaikka naaras hymyili, hänen silmissään näkyi myös surua, mikä aiheutti Salamapennullekin ikävän tunteen. Kollipentu tiesi, että Myrskymahdin, Kaamoskukan ja Pyräkkäpirun isälle oli tapahtunut jotain, sillä hän ei enää ollut Kuolonklaanin keskuudessa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut kertonut hänelle ja Loskapennulle Pimentovarjon entisestä kumppanista. Kaikista vähiten asiasta tuntui haluavan puhua Pimentovarjo itse, joka antoi Salamapennun uteliaille kysymyksille vastauksiksi vain vihaisia tiuskaisuja.
"Mitä sinun isällesi tapahtui?" Salamapentu kysyi Myrskymahdilta, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Myrskymahti vilkaisi häntä lapansa yli iloton mutta hellä hymy kasvoillaan.
"Kerron sinulle, kun olet vanhempi. Uskon, että hän olisi pitänyt sinusta todella paljon. Jotenkin muistutatkin häntä."

Tuhkajuova: 34kp! -

Nuppujuova: 26kp! -

Virtaviima: 9kp -

Lätäkkötassu: 17kp -

Susitassu: 9kp -

Untuvatassu: 25kp! -

Salamapentu: 29kp! -

Musta naaras hymyili minulle ujosti. "Oikeasti?" hän kuiskasi. "Tietenkin, Neilikkatassu." kehräsin. Nuorempi oppilas hihkaisi ja kosketti minua hännällään. Kävelimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Yhtäkkiä muistin erään asian. 'Voi itku! Eikö Neilikkatassu ole se kissa, kenelle kerroin siitä hänen sisarustensa kuolemasta? Siitä on vain muutama kuu...' mietin surullisesti. Äsken oli ollut maailman paras hetki, mutta taas se vaihtui masennukseen. Harpoin Neilikkatassun äkkiä kiinni. "Neilikkatassu! Odota, minulla on sinulle kerrottavaa." sanoin äkkiä. Ystäväni, tai tämän jälkeen ehkä entinen ystäväni, kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä. "No, mitä?" hän kysyi kiinnostuneesti. "Minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Silloin muutama kuu sitten...kerroin sinulle sisarustesi kuolemasta.." nau'uin hiljaa. Neilikkatassu näytti hämmentyneeltä. "Miten niin? Ethän kertonut." hän vastusti. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui tarkemmaksi. "Ai niin. Mutta mitä se haittaa? Sanoit totuuden. Kyllä minä tiesin, että Pisarapentu ja Hunajapentu ovat kuolleet. Ei se haittaa! Ihan oikeasti. Käydään pyytämässä lupa että saadaan ottaa riistaa." hän puhui nopeasti. Helpotuin. En ollutkaan menettänyt ainoaa ystävääni! 'Hän on selvästikin vain innoissaan oppilaana olemisesta.' mietin. Juoksin Neilikkatassun kannoilla kohti mestareita. Pikiturkki ja Lehtituuli kävivät keskustelua aukiolla. "Lehtituuli! Saammeko ottaa riistaa?" kysyin. "Saatte. Tänään ei ole enää harjoituksia." hän naukui. Alkoi olla jo pimeä, joten minun ja Neilikkatassun oli syötävä nopeasti. Tassutin tuoresaaliskasalle.

Isä oli tullut käymään pentutarhalla Salamapennun ja Loskapennun luona. Loskapentua ei asia näyttänyt kauheasti kiinnostavan; kollipentu loikoili selällään ja nakkeli laiskasti sammalpalloa yhä korkeammalle yläpuolelleen. Salamapentu taas istuskeli emonsa vieressä leveästi hymyillen. Kuuraturkki ei käynyt pentutarhalla usein, joten hän halusi ottaa kaiken irti soturin harvoista vierailuista. Kenties isä voisi opettaa hänelle taistelua tai jotain muuta jännittävää?
"Hei, Salamapentu", Kuuraturkki tervehti istuutuessaan kumppaninsa viereen. "Hei, Loskapentu."
Loskapentu ei huomioinut isänsä saapumista muuten kuin heilauttamalla häntäänsä. Salamapentu vilkaisi Pimentovarjoa: eikö kuningatar aikonut komentaa Loskapentua edes vilkaisemaan isänsä puoleen? Musta naaras vaikutti kuitenkin hiukan jännittyneeltä, kuten aina, kun Kuuraturkki oli käymässä. Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, sillä Kuuraturkki oli aina mukava. Ja hän oli heidän isänsä: ei käynyt päinsä, että heidän vanhempansa eivät voineet rentoutua toistensa seurassa.
"Isä, voitko opettaa minulle tänään taistelua?" Salamapentu kysyi innokkaasti ja nousi hiukan huojahdellen takajaloilleen. Hän alkoi huitoa tassuillaan edes takaisin, kuten oli nähnyt joidenkin oppilaiden tekevän leikkitaisteluissaan. Kuuraturkki vilkaisi kysyvästi Pimentovarjoa. Salamapentu ei nähnyt Pimentovarjon eleelläkään vastaavan isän silmissä loistaviin kysymyksiin, mutta jotenkin Kuuraturkki näytti saavan hänen terävästä katseestaan vastauksen. Mustavalkoinen kolli kääntyi takaisin Salamapennun puoleen.
"Emosi osaa varmasti opettaa sinua paremmin. Hän on minua hiukan taidokkaampi", Kuuraturkki vastasi ja vilkaisi sitten hiukan kiusoitellen Pimentovarjoa. "Mutta vain hiukan."
Kuningatar pyöräytti silmiään.
"Olen sinua paljon parempi, kiitos vain", Pimentovarjo vastasi. "Eikö sinun ollut tarkoitus johtaa tänään aurinkohuipun metsästyspartiota? Olisi varmaankin parempi alkaa lähteä."
Taas Kuuraturkki tuntui näkevän naaraan katseessa jotain, mitä Salamapentu ei siinä erottanut. Hän näytti epäröivän hetken, selvästi toivoen voivansa vielä jäädä, mutta Salamapennun pettymykseksi kolli kääntyi ja asteli ulos tarhasta. Valkoinen kollipentu seurasi häntä katseellaan ja oli lähtemässä soturin perään, kun Pimentovarjo pysäytti hänet hellästi tassullaan.
"Halusitko sinä siis opetella taistelua?" kuningatar kysyi hymyillen. "Voin opettaa sinua."
Oikeastaan Salamapentu oli pyytänyt isäänsä opettamaan häntä enemmänkin siinä toivossa, että pääsisi viettämään aikaa tämän kanssa. Ei hän kuitenkaan raaskinut kieltäytyä, kun Pimentovarjo vaikutti itse olevan innostunut opettamaan häntä.
"Joo", Salamapentu sanoi ja vilkaisi veljeään. "Loskapentu, tuletko sinäkin?"
Loskapentu vilkaisi Pimentovarjoa. Aivan kuten emo oli isän kanssa tehnyt, hän näytti käyvän kollipennun kanssa sanatonta keskustelua pelkällä katseellaan. Salamapentu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten Loskapentu osasi lukea Pimentovarjoa paljon häntä paremmin. Nyt musta kollipentu siristi naaraalle silmiään, eikä Salamapentu uskonut pelkästään kuvittelevansa emon silmistä hohkaavaa kylmyyttä. Lopulta Loskapentu käänsi päänsä ja jatkoi sammalpallon nakkelemista.
"En minä nyt jaksa. Harjoitelkaa te."
Salamapennun häntä laski pettymyksestä aavistuksen. Hänen ei kuitenkaan kestänyt kauaa innostua uudestaan, kun Pimentovarjo nousi sammaliltaan ja venytti selkäänsä, selvästi valmiina harjoituksiin. Salamapentu tiesi emonsa olevan yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja hän oli jo kauan sitten päättänyt tulevansa saman tasoiseksi soturiksi. Pimentovarjokin uskoi, että hänestä voisi tulla koko klaanin paras soturi.