Sulkavirta huomasi, että Lokkimieli epäröi. Pojan katse tarkkaili ympäristöä kuin kaksikko olisi puhunut laittomia. Sulkavirta ei ymmärtänyt, miksi kukaan olisi loukkaantunut siitä, että Lokkimieli selvittelisi sukunsa taustoja muilta sukulaisiltaan. Ei se tarkoittaisi, että kolli olisi vieraan klaanin jäsenten ystävä, vaikka hän juttelisikin heille. Se, että Lokkimieli eli eri klaanissa kuin sukulaisensa, ei poistanut sitä totuutta, että he tosiaankin olivat sukua. Henkäystähdenkin olisi käsitettävä se. Sulkavirran mielestä jokaisella oli oikeus tietää suvustaan, olivat he sitten toisen klaanin jäseniä, erakoita tai kotikisuja.
"Ei siinä ole mitään kiellettyä tai liian toverillista, jos keskustelet sukulaistesi kanssa", Sulkavirta naukui ja räpäytti silmiään, "sinulla on kuitenkin oikeus tuntea myös isäsi puolen sukulaisia. Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä eloklaanilaiset arvostaisivat sinua enemmän, jos tulisit heidän kanssaan toimeen? Ei kaikkea valtaa tarvitse aina hankkia pelolla ja vihalla, kuten Kuolonklaanissa on tapana tehdä."
Sulkavirta tiesi, että hän puhui hieman ohi suunsa. Jos Henkäystähti olisi kuullut sen, raidallinen naaras olisi saanut takuulla satikutia. Naaras itsekin inhosi pomottelua ja käskytystä enemmän kuin mitään, jonka vuoksi hän osasikin hyvin asettua eloklaanilaisten asemaan. Naaraan mielestä kuolonklaanilaiset olivat turhan ilkeitä ja käskytteleviä eloklaanilaisia kohtaan. Jos Sulkavirta itse olisi ollut toisessa klaanissa, hän tuskin olisi kyennyt tottelemaan noin vain kuolonklaanilaisten käskyjä.
"No kai minä voin harkita asiaa", Lokkimieli lupasi vaimeammalla äänellä ja nyökäytti varovaisesti päätään. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn.
"Uskolintu varmasti ilahtuu, kun kuulee sinun olevan Ruskalinnun poika", Sulkavirta hymähti. Vaikka Uskolintu olikin toisen klaanin jäsen, ei se poistanut sitä faktaa että kolli oli aina ollut mukava Sulkavirralle tai että hän oli hyvä kissa.

Sulkavirta tallusteli partion perässä sisään Kuolonklaanin leiriin. Hän oli täynnä virtaa ja olisi mielellään jäänyt vielä pidemmäksi aikaa partioimaan, mutta kun partio oli loppu niin silloin se oli. Sulkavirta päätti, ettei hän jäisi leiriin pidemmäksi aikaa, vaan lähtisi kävelylle ja pyytäisi jonkun seuraukseen, kenties Sähkötuhon, Kylmäliekin tai Lokkimielen. Naaras silmäili leirin pääaukiota ja erotti heti poikansa valkoharmaan turkin. Naaras lähti kävelemään kohti kollia reippain askelin. Lokkimieli oli parhaillaan istuskelemassa yksin leirin laidalla, kolli näytti olevan ajatuksissaan. Hän kuitenkin huomasi lähestyvän emonsa ja kohdisti katseensa häneen. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn ja tervehti tätä pikaisesti.
"Minä mietin, että haluaisitko sinä lähteä kanssani kävelylle? Olisi kiva vaihtaa vähän ajatuksia ja ihastella lehtisateen kauneutta", Sulkavirta ehdotti lämpimällä äänellä. Lokkimieli katsoi mietteliäästi emoaan ja lopulta nyökkäsi.
"Mikäpä siinä", Lokkimieli sanoi ja nousi ylös. Sulkavirta kulki poikansa edellä leirin uloskäynnille, jota vartioivat soturit päästivät kaksikon ulos. Naaras oli jo tottunut siihen, että leiriä vartioi koko ajan sotureita. Ennen Henkäystähden valtaa, sisäänkäyntiä vartioitiin vain öisin.
Kun kaksikko oli päässyt ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti viemään poikaansa kohti Lehtikuusilaaksoa. Hän hidasti tahtiaan, jotta Lokkimieli pystyi kävellä hänen vierelleen.
"No, miltä sinusta tuntuu olla takaisin Kuolonklaanissa?" harmaanruskea naaras kysyi. Eloklaanilaiset olivat saaneet pelastettua panttivangit ja Lokkimieli sekä muut Eloklaania vartioineet kuolonklaanilaiset olivat palanneet takaisin kotiin. Sulkavirran mielestä se oli hyvä, mutta Henkäystähti oli raivoissaan. Sulkavirta piti siitä, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan, vaikkei kaksikko ollutkaan viime aikoina ehtinyt kamalasti vaihtaa kuulumisia. Lokkimieli ei ehtinyt vastata, kun Sulkavirta esitti jo toisen kysymyksen heti perään:
"Ehditkö sinä koskaan jutella Uskolinnun kanssa?"

//Lokki?

Aaltosalama lipoi rintakarvojaan leirin ulkopuolella peitelläkseen kärsimättömyyttään. Hän odotti Varissulkaa, jonka kanssa he olivat sopineet täksi illaksi treffit. Siitä oli aikaa, kun he viimeksi olivat tehneet mitään ihan kahden kesken. Kolli oli vaikuttanut viime aikoina jotenkin etäiseltä, mikä oli saanut soturittaren huolestumaan. Hänestä tuntui, että hänen kumppaninsa salasi häneltä jotakin, mutta ei ollut yrittänyt painostaa tätä enempää, sillä aavisteli sillä tavoin vain työntävänsä soturin kauemmaksi itsestään.
Ulkona oli hiljaista ja taivas oli värjäytynyt kirkuvanpunaiseksi hiljalleen horisontin taa laskevan auringon kajossa. Sisäänkäyntitunnelista kuului kahinaa ja Aaltosalama katsahti korviaan höristäen tulijan suuntaan. Hänen kurkussaan rupesi hyrisemään pehmeä kehräys hänen nähdessään Varissulan tassuttavan ulos.
"Hei!" hän kaarsi häntäänsä selkänsä ylle ja kurkotti hieraisemaan kollin poskea kuonollaan. "Odotin sinua."
"Niinpä näkyy", Varissulka vastasi hymynkare naamallaan.
"Ajattelin että voisimme mennä Hehkulammelle katsomaan auringonlaskua", naaras naukui heidän lähtiessään astelemaan kauemmaksi leiristä.
Varissulka vilkaisi taivaalle. "Meille tulee kyllä kiire, jos aiomme ehtiä sinne ennen auringon laskemista", tämä huomautti.
"No sitten meidän on parasta pistää juoksuksi." Aaltosalama siristi leikkisästi silmiään ja hipaisi hännänpäällän kollin leukaa syöksähtäessään yllättäen eteenpäin. "Viimeinen Hehkulammella on mätämuna!" hän huudahti selkänsä yli ja pinkaisi sitten juoksuun.
Hän tiesi, ettei saisi nauttia etumatkasta kovin kauaa, sillä kolli oli häntä nopeampi ja harppoisi hänet tuossa tuokiossa kiinni. Varissulka ei kuitenkaan ollut yhtä kestävä kuin hän, joten kilpailusta saattaisi vielä tulla melko tasaväkinen.

//Varis? B-)

“Joo!” hihkaisin, kun Lepakkotassu ehdotti vaanimiskisaa.
“No sinä et ainakaan voita sitä, jos päästät noin kovia ääniä. Kaikkihan huomaavat sinut heti”, kolli naukui kiusoittelevasti ja tajusin tukkia suuni ennen kuin sanonoisin mitään muuta tyhmää. Katselin ympärilleni ja etsin potentiaalista kohdetta.
“Vaanitaanko Hiljaisuustassua?” ehdotin ja osoitin kollia, joka näytti puuhaavan jotain.
“Hyvä idea. Vaikka minä kyllä keksin ensin, että voisimme käyttää häntä kohteena mutta en sanonut kun odotin sinun ehdotustasi”, kolli naukui omahyväisesti. Minua ärsytti vähän mutta huomasin kuitenkin nauttivani siitä, että sain kisata vastaan sekä sanallisesti ja erilaisissa fyysisissä kilpailuissa.
“Niinpä niin. Ihan kuin uskoisin. Eihän sinulla ole todisteitakaan”, sanoin ja pyörittelin silmiäni ylidramaattisesti.
“Vaanitaanko nyt kuitenkin. On tyhmää kinastella jostain ilmiselvästä asiasta”, Lepakkotassu tiuskaisi. Nyökkäsin ja tepsutin viattomasti leirin reunalle. Hiivin varjoissa hieman eteenpäin edetäkseni kohti kohdettani. Tunsin taas adrenaliini ryöpyn suonissani ja kuulin sydämeni tykytyksen korvissani. Rakastin tuota tunnetta niin paljon! Lepakkotassun kanssa sain tuon tunteen usein ja se oli mahtavaa! Katselin, mitä Lepakkotassu tekisi.
//Lepa?

Lampiväre säikähti siskonsa suoraa kysymystä. Tietysti hän oli osannut jo murehtia siitä, että Lätäkkölempi ja Lammikkoloikka pääsisivät perille paitsi hänen tunteistaan Kortetassua kohtaan, myös siitä, että hän oli auttanut eloklaanilaisia pelastusretkellään. Naaras oli kuitenkin toivonut, ettei niin kävisi, ja pitänyt sitä jopa todennäköisenä.
Parantajan pesä ei tarjonnut Lampiväreelle pakoreittiä. Hänen haavojaan kivisti edelleen, vaikka Hehkuaskel olikin levittänyt niihin jotain rauhoittavaa salvaa ennen kuin oli huolellisesti käärinyt ne hämähäkin seittiin. Soturi ei noin vain voisi astella pesästä ulos. Sitä paitsi, se se vasta epäilyttävältä olisi vaikuttanut.
Oikeastaan Lampiväre oli harkinnut kertovansa teostaan siskoilleen. Asia painoi hänen mieltään joka hetki, ja soturi uskoi tunnustuksen auttavan. Hän ei ollut varma, katuiko eloklaanilaisten auttamista. Hän oli tehnyt kaiken Kortetassun vuoksi, mutta loppujen lopuksi naaras oli kuitenkin joutunut jättämään eloklaanilaiskollin taaksensa. Kortetassu etsisi kumppanin klaaninsa naaraiden joukosta, perustaisi perheen ja unohtaisi, että kuolonklaanilainen nimeltä Lampiväre oli koskaan ollut olemassakaan. Olettaen, ettei tämä ollut jo unohtanut häntä.
Toisaalta Lampiväre piti siitä, että oli ollut osa jotain, vaikka se "jotain" olikin vihollisklaanin jäsenten suunnitelma pelastaa vangittu päällikkönsä ja parantajansa. Hänen teoillaan oli ollut merkitystä. Ennen kaikkea, Lampiväre oli tuntenut olonsa tarvituksi. Ilman hänen apuaan eloklaanilaiset eivät olisi löytäneet vankeja, eikä heidän suunnitelmansa olisi onnistunut. Lampiväre toivoi, että he muistaisivat vielä pitkään, mitä hän oli heidän vuokseen tehnyt.
Lampiväre pudisti päätään ja siirsi välttelevästi katseensa siskonsa huolestuneista silmistä. Hän ei halunnut Henkäystähden tai Tuhkajuovan saavan tietää tapahtuneesta. He olisivat pettyneitä Lampiväreeseen, kenties katkaisivat kokonaan välinsä häneen. Tai, Lampiväre ajatteli pelokkaasti, hänet karkotettaisiin. Asema päällikön tyttärenä tuskin pelastaisi häntä.
"Miksi kuvittelet niin?" harmaa naaras kysyi hiljaa, kieltämättä mutta kuitenkaan myöntämättäkään mitään. "Olet oikeassa, viihdyin Kortetassun seurassa. Hän oli mukava. Se ei tarkoita, että olisin halunnut auttaa heitä."
Voisiko hän luottaa Lätäkkölempeen? Jos keneenkään, niin häneen. Salaisuus oli kuitenkin niin suuri, ettei Lampiväre voisi tuosta vain kertoa sitä kellekään.
"Ehkä sinä autoit heitä", Lampiväre sanoi haastaen ja kohtasi jälleen siskonsa katseen. Hänen syytöksensä oli täysin perusteeton ja suoraan sanottuna älytön, sen hän tiesi itsekin. "Tai sitten joku muu vartijoista. Tuimakatse tai Leppävarjo. Mitä sinä tekisit, jos saisit tietää jonkun auttaneen eloklaanilaisia?"

//Lätäkkö?

Lätäkkölempi oli palannut muiden kuolonklaanilaisten kanssa takaisin kotiin. Aivan yllättäen keskellä yötä Mesitähti ja Leimusilmä olivat saapuneet Eloklaanin leiriin ja vaatineet kuolonklaanilaisia poistumaan. Pimentovarjolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin taipua Eloklaanin päällikön tahtoon ja lähteä. Soturi itse oli sitä mieltä, että päätös lähteä oli tosiaankin oikea. Hän inhosi eloklaanilaisia, mutta taistelu näin pienellä joukolla koko Eloklaania vastaan olisi ollut turha.
Naaras oli enemmänkin huolissaan Lampiväreestä, joka oli johtanut partiota, jossa panttivangit pelastaneet eloklaanilaiset olivat olleet. Lätäkkölemmen sisko ei ollut palannut heidän mukanaan leiriin, mutta pelastajat kertoivat naaraan olevan elossa ja hänen löytyvän matkan varrelta. Kun kuolonklaanilaiset olivat poistuneet leiristä, Lätäkkölempi katsoi huolestuneena vierellään kulkevaa Lammikkoloikkaa.
"Jos Lampiväreelle on käynyt jotain, en ikinä anna sitä anteeksi eloklaanilaisille", naaras pakotti itsensä pysymään tyynenä, vaikka hänen sisällään myrskysi. Inho eloklaanilaisia kohtaan vain kasvoi. Toki Kuolonklaani oli ajanut heidät ahtaalle, mutta siitä huolimatta oli käsittämätöntä, että heidän piti sillä tavalla pettää Lampiväre! Harmaaturkkinen naaras ei ollut tehnyt pahaa kenellekään. Se sai Lätäkkölemmen uskomaan, että eloklaanilaiset todella olivat sisimmiltään kylmäverisiä, mutta he vain esittivät kilttejä.
"Ainakin he lupasivat, että hän olisi hengissä", Lammikkoloikka naukaisi kireän oloisena.
"Parempi ollakin", Lätäkkölempi vastasi takaisin ja matka jatkui taas hiljaisuudessa. Kuolonklaanilaiset vaikuttivat pettyneiltä, eikä se ollut mikään ihme. Eloklaanilaiset olivat pilanneet kaiken. Lätäkkölempi oli kuitenkin iloinen, sillä hän pääsisi palaamaan takaisin omaan kotiinsa.

Lampiväre oli löytynyt elossa, mutta melko pahoin haavoittuneena. Sentään naaras oli kyennyt itse kävelemään leiriin, mutta hän oli leiriin päästessä siirtynyt heti parantajan pesälle hoidattamaan haavojaan.
Henkäystähti ei ollut ollut iloinen siitä, että panttivangit oli päästetty pakoon. Lätäkkölemmen viha eloklaanilaisia kohtaan kasvoi, kun hän kuuli heidän surmanneen Narsissikajon pelastusretkellään. Ei soturi tuntenut juuri lainkaan kuollutta klaanitoveriaan, mutta siitä huolimatta eloklaanilaiset olivat tehneet väärin. Pimeyden Metsälle kiitos, Henkäystähti ei ollut rankaissut Eloklaanin leiriä vartioivia sotureita, vaan Lätäkkölempi ja muut pääsivät palaamaan takaisin vanhaan elämäänsä Kuolonklaanin leirissä.
Lätäkkölemmeltä vaati hieman totuttelua, sillä hän oli tottunut jo komentelemaan ja käskyttämään eloklaanilaisia. Nyt hän tunsi olonsa jopa hieman alempiarvoiseksi. Hän oli yksi klaanin nuorimmista sotureista, ja sen myötä hänellä ei juurikaan ollut valtaa klaanissa. Naaras oli juuri saapunut partiosta ja hän päätti käydä tervehtimässä Lampivärettä. Aluksi soturi etsiskeli katseellaan Lammikkoloikkaa, jotta voisi pyytää naarasta mukaansa. Siskoa ei kuitenkaan näkynyt, joten Lätäkkölempi päätti mennä yksin. Hän asteli leirin pääaukion poikki ja pujahti sisään parantajan pesään. Yrttien kitkerät tuoksut toivottivat Lätäkkölemmen tervetulleiksi. Hän nyrpisti nenäänsä ja meni hetki, ennen kuin soturi oli tottunut yrttien hajuun. Pesän perimmällä seinustalla oli nätissä rivissä sammalvuoteita, joista yhdellä Lampiväre makoili. Naaran silmät olivat auki ja hänen ilmeensä kirkastui välittömästi tämän nähdessä siskonsa saapuvan. Lätäkkölemmen kasvoille piirtyi ilahtunut hymy.
"Hei, Lampiväre", Lätäkkölempi tervehti iloisesti sisartaan.
"Hei, minä juuri mietinkin että tuletko tänään ollenkaan", raidallinen naarassoturi vastasi lämpimästi hymyillen. Lätäkkölempi oli käynyt katsomassa sisartaan joka päivä, sillä hän ei halunnut Lampiväreen olevan yksin. Toki hänellä oli seuranaan Hehkuaskel ja hänen oppilaansa Sumutassu, mutta Lätäkkölempi uskoi sisarensa arvostavan myös hänen seuraansa.
"Tietenkin tulin, minun oli vain hoidettava soturin velvollisuuteni ensin", hopeanharmaa naaras kehräsi.
"Niin tietysti, kyllähän minä sen tiesin", Lampiväre vastasi ja nyökytteli päätään rauhallisesti. Lätäkkölemmen katse kääntyi sisarestaan parantajakissaan ja tämän oppilaaseen, jotka suuntasivat kohti pesän uloskäyntiä. Hehkuaskel kuitenkin pysähtyi ennen poistumista ja katsahti kysyvästi Lampiväreeseen.
"Pärjäätkö sen aikaa, kun käymme etsimässä vähän lisää yrttejä varastoon?" mustaturkkinen parantaja kysyi. Lampiväre nyökäytti päätään:
"Pärjään kyllä."
Sen jälkeen kaksikko asteli ulos pesästä ja Lätäkkölempi jäi kahden pentuetoverinsa kanssa, vihdoinkin. Lätäkkölempi käänsi vakavan katseensa Lampiväreeseen. Hän oli odottanut, että pääsisi puhumaan mieltään painavasta asiasta sisarensa kanssa.
"Lampiväre", naaras aloitti rauhallisella äänellä ja kohtasi sisarensa katseen, "eihän sinulla ollut mitään tekemistä panttivankien vapauttamisen kanssa? Huomasin kyllä, että viihdyit vähän liikaakin sen Kortetassun kanssa. Ole kiltti ja sano, ettet tiennyt mitään heidän aikeistaan pelastaa panttivangit."
Lätäkkölempi oli hyvin vakavana ja todella huolissaan pentuetoveristaan. Viimeisen kuun aikana Lampiväre oli alkanut käyttäytyä oudosti. Lätäkkölempi oli päätynyt seurailemaan tilannetta ja odottamaan, että voisi ottaa sen puheeksi sisarensa kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt, kun eloklaanilaiset olivat pelastaneet panttivangit. Nyt he olivat vihdoin kaksin ja Lätäkkölempi sai mahdollisuuden kysyä asiaa suoraan sisareltaan.

//Lampi?

AMPIAINEN
Tulisielu: 4kp - Tarinasi pisteistä vähennettiin 50%, sillä siinä ei palattu Eloklaanin vapautumisen jälkeiseen aikaan.

AUROORA
Pimentovarjo: 52kp! -
Myrskymahti: 3kp - Tarinasi pisteistä vähennettiin 50%, sillä siinä ei palattu Eloklaanin vapautumisen jälkeiseen aikaan.
= 55kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 30kp! -

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 13kp -

Siristin silmiäni, kun katsoin Tuhkajuovaa. Vihoissani halusin uskoa, että jokainen oli viholliseni ja Tuhkajuovakin halusi puhua minulle vain urkkiakseen minulta tietoja, jotka voisi sitten vuotaa Henkäystähdelle. Samalla olin kuitenkin tavattoman väsynyt, enkä muuta kaivannutkaan kuin kuuntelevaa korvaa.
"En tiedä", huokaisin turhautuneena, liian levottomana istuutumaan. Astelin edestakaisin Tuhkajuovan edessä. "Henkäystähti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta sen verran sinä varmaan tiesitkin tai osasit arvata. En tiedä, mitä tein väärin. Tein kaikkeni, jotta Eloklaani pysyisi meidän hallinnassamme. Jos olisin huomannut minkään olevan pielessä, olisin kertonut Henkäystähdelle."
Taivas alkoi jo vaalentua taivaanrannassa tulevan aamun merkkinä. Yö oli ollut pitkä ja mieleni oli väsynyt myrskyävistä ajatuksistani. Joka hetki pohdin, mitä en ollut huomannut Eloklaanissa, miten voisin löytää kuolonklaanilaisen petturin, mitä Henkäystähti olisi voinut tehdä toisin ja kuka oikeasti oli vastuussa tästä katastrofista.
"Yhtäkkiä Mesitähti vain asteli leiriin. En huomannut mitään merkkejä siitä, että eloklaanilaisten joukossa olisi kytenyt minkäänlaista vastarintaa. Minun silmiini kaikki vaikutti sujuvan hyvin, ja sinä tiedät, etten ole huolimaton tehtävissäni. Minä varmistin, että eloklaanilaiset olivat tiiviisti tassumme alla. Ja siltikin... jotenkin he pääsivät yllättämään minut. En voi sietää sitä!"
Askeleeni olivat kiihtyneet hiljalleen hermostuessani. Pysähdyin Tuhkajuovan eteen. Vaikka hän oli tullut luokseni toivottavasti hyvän tahdon ajamana, oli naaraan olemus viileä. Mitään muuta en odottanutkaan temppuni jälkeen. Huokaisin syvään.
"Olen pahoillani siitä, mitä tein Varissulan suhteen", sanoin katsoen naarasta suoraan silmiin. Toivoin, että hän ymmärtäisi minun olevan tosissani ja aidosti pahoillani. En pelännyt myöntää virheitäni Tuhkajuovan edessä. Luotin soturiin kuin kallioon.
"En tiedä, mikä minuun meni. Kenties aikani kävi pitkäksi Eloklaanissa, ja kun viimein jokin kiinnostava mysteeri ilmestyi eteeni, uppouduin siihen täysin enkä ajatellut. Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Eikä ylipäätään ollut minun asiani selvittää totuutta Pohjaharhasta ja Varissulasta."
Toivoin, että Tuhkajuova voisi antaa minulle anteeksi. Hän oli pitänyt salaisuuden syvällä sisimmässään. Aavistelin, että se oli kenties hänen suurin salaisuutensa, niin herkkä aihe, ettei naarassoturi ikinä olisi halunnut sen näkevän päivänvaloa. Totuus oli myös hämmentänyt minua, sillä en ollut koskaan kuvitellut, että Tuhkajuova kykenisi pettämään kumppaniaan. Tuntui kummalliselta kohdata uusia puolia kissasta, jonka oli tuntenut koko elämänsä.

//Tuhka?

"Sinä nyt laitat aivan tahallaan sanoja suuhuni", naukaisin Varissulalle, kun tämä ilmoitti ettei sitten olisi enää poikani. Kolli oli jo lähdössä poispäin luotani, kun päätin keskustelun seuraavin sanoin:
"Minä rakastan sinua nyt ja aina, mutta miksi minun pitäisi olla emo kissalle, joka inhoaa minua? Mutta kuten sanoin, sinä olet täysikasvuinen ja teet itse omat valintasi. Koska valintasi on tämä, joten jos Henkäystähti tulee ja kysyy minulta miksi emme ole enää väleissä, minun tehtäväni soturina on kertoa totuus päällikölleni."
Olin saanut tarpeekseni. Käänsin selkäni Varissulalle ja lähdin kävelemään syvemmäs Lehtikuusilaaksoa. Hännänpääni nyki ärsytyksestä. En kuullut takaani askeleita, joten ilmeisesti Varissulka oli joko jäänyt paikoilleen tai lähtenyt toiseen suuntaan. Oloni oli ristiriitainen. Minä rakastin Varissulkaa, mutta samalla olin hänelle todella vihainen ja todella pettynyt häneen. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän olisi todella tehnyt minulle näin. Tuntui kuin kaikki se, mitä koskaan olin hänelle opettanut oli aivan turhaa, eikä Varissulka ollut kuunnellut minua lainkaan.
Käänsin ajatukseni pois Varissulasta ja yritin keskittyä saalistamiseen. Vaikka välimme tummaturkkisen kollin kanssa olivatkin kenties lopullisesti menneet, minun olisi huolehdittava klaanistani. Varissulka oli yhdentekevä, en saisi enää ajatella häntä.

Minun ja Varissulan juttutuokiosta oli kulunut jo miltei puolikuuta, emmekä olleet sen jälkeen keskustelleet. Olin iloinen, että Henkäystähti oli ollut viime aikoina kiireinen. Vaikka en ollutkaan enää Varissulan kanssa väleissä, en oikeasti halunnut Henkäystähden saavan tietää todellista syytä välirikollemme. Mutta kolli oli päällikköni, enkä voisi valehdella hänelle etenkään nyt, kun Varissulka ei enää halunnut olla poikani.
Henkäystähti oli ollut kiireinen, sillä hän oli käyttänyt paljon aikaa eloklaanilaisten miettimiseen. Kaiken kukkuraksi eloklaanilaiset olivat kuin olivatkin onnistuneet kehittämään suunnitelman ja pelastamaan panttivankeina olleet päällikkönsä ja parantajansa, joka oli tehnyt kollin ajatustyöstä turhaa. Henkäystähti oli päivät pitkät murehtinut, miten hän saisi niskuroivat vihollisemme kuriin. Välillä hän oli jopa puhunut asiasta minulle, mutten ollut pystynyt antamaan päällikölle neuvoja tai mitään muutakaan hyödyllistä kuin kuuntelevan korvan. Olin tuntenut hieman sääliä Pimentovarjoa kohtaan, kun Henkäystähti oli kutsunut hänet pesäänsä hetki sitten. Naaras oli ollut vastuussa Eloklaanista, ja tiukoista säännöistä huolimatta eloklaanilaiset olivat onnistuneet pelastamaan panttivangit. Tiesin kyllä, että Pimentovarjo oli tehnyt kaikkensa. Se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että naaraan olisi pitänyt ilmoittaa, jos epäili jonkin olevan hullusti. Paitsi jos naaras ei ollut huomannut mitään – ei sillä, että sekään olisi hänelle kovinkaan edullista. Arvostin päällikköäni enemmän kuin ketään, mutta mielestäni Pimentovarjo oli hyvä varapäällikkö. En halunnut, että hän menettäisi asemansa tällaisen vuoksi, vaikka tapahtunut virhe olikin kerrassaan valtava. Henkäystähden täytyi olla vihaisempi kuin koskaan, kun kaikki hänen suunnitelmansa olivat tuhoutuneet silmänräpäyksessä.
“Hei emo”, Lammikkoloikka naukui ja käveli vierelleni kissajoukon seasta. Eloklaania vartioimassa olleet soturit pällistelivät pääaukiolla kuin eivät olisi uskaltaneet tehdä mitään. Se ei ollut ihme. Varmasti suurin osa heistä pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että he kaikki olivat epäonnistuneet tehtävässään vartioida eloklaanilaisia. Käänsin katseeni harmaaturkkiseen tyttäreeni. Tätä nykyä raidallinen naaras oli jälkeläisistäni kaikista eniten minun mieleeni. Hän ei – ainakaan toistaiseksi tai minun tietääkseni – ollut tehnyt mitään pilatakseen omaansa tai sukumme mainetta. Lammikkoloikka oli oikeastaan hyvin esimerkillinen soturi, vaikka hänen kiintymyksensä minua kohtaan oli välillä jopa raivostuttavaa. Pidin kuitenkin siitä, miten paljon Lammikkoloikka arvosti vanhempiaan. Hänen pentuetoverinsa eivät juurikaan tulleet minun tai Henkäystähden juttusille ilman asiaa, mutta välini heihin olivat sentään paremmat kuin esimerkiksi Sulkavirtaan. Harmaanruskea naaras oli paluunsa jälkeen ryhdistäytynyt ja lopettanut sääntöjen rikkomisen. Sähkötuhokin oli käyttäytynyt kunnolla, mutta kollin nuoruusaikojen töppäilyt olivat laskeneet hänen pisteitään silmissäni. Aito soturi ei erehtyisi tekemään asioita, mitä Sähkötuho oli tehnyt – ei edes nuorena. Nuoruus ei ollut perustelu huonolle käytökselle.
“Hei”, vastasin hetken hiljaisuuden päätteeksi Lammikkoloikan tervehdykseen ja käänsin katseeni aukiolla seisoskeleviin sotureihin. Osa heistä kuiski keskenään jotakin ja osa oli aivan hiljaa. Kaipa heitä jännitti, millaisen rangaistuksen Henkäystähti heitä varten saattaisi keksiä.
“En ymmärrä, miten eloklaanilaiset pääsivät pelastamaan panttivangit. Onneksi Lampiväre selvisi”, Lammikkoloikka naukaisi ja pudisteli turhautuneena päätään. Hänen katseensa kääntyi parantajan pesän suuntaan, jonne haavoittunut soturi oli viety kissojen palattua leiriin.
“Joku on varmaankin ollut liian huolimaton”, tokaisin rauhallisella äänellä. En ollut oikeastaan juttutuulella, mutta voisin kyllä kuunnella, jos Lammikkoloikalla olisi jotakin sanottavaa.
“No selvästikin”, Lammikkoloikka tuhahti ja ravisteli päätään, “toivottavasti isä uskoo, että minä, Lampiväre ja Lätäkkölempi teimme kyllä kaikkemme pitääksemme eloklaanilaiset aisoissa. Ne ovat vain niin viekkaita.” Nuori soturi katsoi minua puheenvuoronsa jälkeen kysyvästi. Kohautin lapojani, sillä en tosiaankaan ollut varma mitä Henkäystähti nyt ajatteli. En voisi luvata tyttärelleni, että heidän isänsä uskoisi heitä.
“Henkäystähti takuulla tekee niin kuin parhaakseen näkee asian suhteen. Jos oikeaa syyllistä ei löydy, hän saattaa menettää luottonsa teihin kaikkiin”, nau’uin vakavalla äänellä, sillä en halunnut turhaan antaa Lammikkoloikalle toivoa. Totuus oli, että joku vartijoista oli laiminlyönyt tehtäväänsä eikä Henkäystähti hyväksyisi sellaista. Lammikkoloikka ei näyttänyt järin iloiselta, edelleen hän katsoi minua kuin hakien hyväksyntääni pikkupennun tavoin.
"Onko mitään mitä minä voin tehdä, että Henkäystähti ei menettäisi luottoaan minuun? Tiedäthän sinä, en minä ikinä koskaan voisi pettää teitä. Tuhkajuova, kai sinä uskot minuun?" harmaaturkkinen naaras kysyi. Tunsin naaraan niin hyvin, että vaikka hän yritti peittää sen, hän oli hermostunut. Soturi kuitenkin ulospäin näytti tyyneltä ja joku muu olisi saattanutkin uskoa, ettei Lammikkoloikka edes ollut hermostunut. Koska Lammikkoloikka oli tällä hetkellä lempipentuni, halusin auttaa häntä. En koskaan halunnut, että pentuni olisivat huonossa valossa kuolonklaanilaisten silmissä, sillä se tahraisi koko sukumme maineen. Uskoin, ettei Henkäystähtikään halunnut sellaista.
“Kyllä minä uskon, että sinä yritit parhaasi”, Lammikkoloikan hyväksyntää anova katse taisi saada minut pehmoilemaan, “sinun on vain oltava rehellinen Henkäystähdelle ja kerrottava kaikki mitä tiedät.” Lammikkoloikan kasvoille piirtyi vieno hymy, kun hän kuuli sanani. Naaras nyökytteli päätään rivakasti:
“Sen teen, minä lupaan sen sinulle.”
“Hyvä. Tuo on aidon soturin puhetta”, lausahdin rauhallisesti ja räpäytin silmiäni. Tiesin, että Lammikkoloikasta tulisi vielä erinomainen soturi tälle klaanille. En kuitenkaan halunnut kehua naarasta liikaa, jotta kehut eivät nousisi hänen päähänsä. Soturi ei saanut olla liian ylpeä.
Kaatuneen kuusen takaa ilmestyi esiin tumma kissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Varapäällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä ja hän suuntasi suoraa tietä ulos leiristä.
“Minun täytyy nyt mennä”, tokaisin nopeasti Lammikkoloikalle. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, minua ei olisi kiinnostanut lainkaan. Mutta koska kyseessä oli Pimentovarjo, halusin jutella hänen kanssaan ja selvittää, oliko tämä kaikki hänen syytään, mitä tosin epäilin vahvasti. En jäänyt odottelemaan Lammikkoloikan vastausta, vaan jätin nuoren naaraan kuin nallin kalliolle ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä, jonne Pimentovarjo oli hetki sitten kadonnut. Sisäänkäyntiä vartioivat soturit väistivät, kun ilmaisin haluni poistua leiristä. He päästivät minut menemään ja pujahdin sisään piikkihernetunneliin.

Pimentovarjo liikkui ripeämmin kuin tavallisesti, josta päättelin juttutuokion Henkäystähden kanssa menneen mönkään. Tai sitten naaras oli vain ärsyyntynyt siitä, että oli epäonnistunut tehtävässään, en ollut varma kummasta oli kyse. Tarkoitukseni ei ollut seurata Pimentovarjoa salaa, joten en varonut askeleitani. Astuin huoletta eteen tulevien lehtien päälle, jotka rasahtelivat jalkojeni alla. Kun olin saanut kurottua välimatkan umpeen, kuulin Pimentovarjon tuhahtavan jotain itsekseen. Naaraan kehonkieli ja äänensävy kertoivat, että hän tosiaan oli turhautunut. Pian naaras kuuli askeleeni ja käännähti hurjistuneen oloisena minua päin. Kuitenkin minut tunnistaessaan, hän näytti hieman rauhoittuvan. Kireys ei kuitenkaan poistunut, sillä naaras päästi ilmoille kipakan kysymyksen:
"Mitä sinä haluat?"
Siristin vihreitä silmiäni, tosissaanko hän oli vihainen minulle? Hänellä ei kyllä ollut mitään syitä moiseen, itsepähän hän oli pilannut minun ja Varissulan välit ja nyt ollut huolimaton tehtävissään. Se sai minut ärsyyntymään, ja Pimentovarjo takuulla huomasi sen. Häntäni vispasi puolelta toiselle ja korvani painuivat luimuun.
“Olisin vain tullut kysymään suoraan sinulta mitä on tapahtunut. Se taisikin olla virhe”, tuhahdin ja siristin silmiäni pudistellessani päädäni. Mustaturkkisen naaraan olemus muuttui välittömästi.
“Äh, eikä ollut. Tämä tilanne saa minut vain ärsyyntymään”, Pimentovarjo lausahti yhä varsin kireällä äänellä. Seisoimme hetken vastakkain tuijotellen toisiamme suoraan silmiin. Emme olleet juurikaan jutelleet sen jälkeen, kun Pimentovarjo oli paljastanut salaisuuteni Varissulalle ja Pohjaharhalle.
“En epäile sitä yhtään”, naukaisin kylmänviileästi ja silmäilin arvioiden Pimentovarjoa, “vaikka teitkin inhottavasti minulle, uskon että yritit parhaasi Eloklaanissa. Höykkyyttikö Henkäystähti sinua pahastikin? Mikä Eloklaanissa oikein meni pieleen?”
Tunsin Pimentovarjon niin hyvin, että uskoin hänen ymmärtävän tarkoitusperäni vähemmälläkin puhumisella. En ollut tullut puhumaan hänen kanssaan, jotta voisimme haukkua Henkäystähteä, vaan koska loppujen lopuksi Pimentovarjo oli minulle tärkeä kissa. Hän nimittäin sattui pentujeni ja Henkäystähden lisäksi olemaan minulle läheisin kissa koko klaanissa, joten tietysti hänen asiansa kiinnostivat minua. Minä näin hänen potentiaalinsa ja toivoin, että myös Henkäystähti näki ne. Kolli saattoi olla impulsiivinen ja puolustaa omaa kunniaansa välillä turhankin kovasti, mutta ei hän voisi olla niin sokea, ettei näkisi miten hyvä varapäällikkö hänellä oli.

//Pimento?

"Tattihallan?" Myrskymahti kysyi katsahtaen vierellään kulkevan Tulisielun suuntaan. "En. Hän vaikuttaa aralta tapaukselta. Ja vähän tylsältä... Ei pahalla tietenkään, ei se ole Tattihallan vika ettei hän vain ole kovin jännittävä persoona!"
Myrskymahdin hätäinen lisäys ei vaikuttanut parantavan yhtään hänen sanomistensa sävyä. Oikeassa hän kuitenkin mielestään oli: Tattihalla oli pelokas ja herkkä tapaus. Kerran Myrskymahti oli yrittänyt haastaa tämän tappelemaan kanssaan, ihan vain nähdäkseen, kumpi kookkaista kissoista pärjäisi paremmin. Tattihalla oli vaisusti kieltäytynyt, eikä Myrskymahdin sinnikkäistä innostusyrityksistä huolimatta ollut hyväksynyt tämän haastetta. Naarasta kävi soturi sääliksi.
"No, miksi et vain kysy häneltä?" Myrskymahti tokaisi. Hänen mielestään ongelmaan oli helppo ratkaisu. Niin hän itse olisi tehnyt. Tulisielu pudisti päätään.
"En ole varma", naarassoturi naukui. "Ehkä siksi, että pelkään hänen halveksuvan minua, koska olen puoliverinen."
Myrskymahti tuhahti. Älytöntä: ihan kuin Tattihallalla olisi ollut selkärankaa haukku yhtään kenenkään taustoja. Kolli oli niin pelkuri, että suostuisi varmasti rakkaudentunnustuksen saatuaan kenen tahansa kumppaniksi vain siksi, ettei uskaltaisi kieltäytyä.
"Höpö höpö", harmaa soturi sanoi päätään pudistellen. "Luota minuun, ei Tattihalla torju sinua vain tuollaisen takia. Älä ole pelkuri vaan mene kertomaan hänelle tunteistasi! Vain siten voit tietää, mitä hän sinusta ajattelee."

Myrskymahti huokaisi väsyneenä, kun partio viimein saapui leiriin. Soturi toivoi, että Tulisielu ottaisi hänen neuvostaan vaarin ja menisi puhumaan tunteistaan niiden kohteelle. Myrskymahti ei ollut koskaan kokenut noita tunteita; hän ei ollut koskaan ihastunut keneenkään, puhumattakaan rakastumisesta. Naaraalla ei kuitenkaan ollut mitään epäilystä siitä, etteikö niin tulisi jonain päivänä tapahtumaan, jos hän vain sitä toivoi.
Soturi hyvästeli nopeasti Tulisielun ja asteli sitten tuoresaaliskasalle. Hän valikoi kasasta itselleen pulskan näköisen oravan ja raahasi sen mukanaan sotureiden pesän ulkopuolelle.

//Joku?

Noh, emme me pieneen sateeseen kuole", myrskymahti maukui kohauttaen lapojaan. Heilutelin häntääni edes takaisin mietiskelen miksi hän oli sitä mieltä, minä ainakaan en halunnut vilustua sen vuoksi että alkaisi sataa enkä myöskään halunnut että turkkini menisi sen takia takuun varsinkaan kun olin sukinut sen aijemin niin huolellisesti, sitäpaitsi nythän sää oli kylmä eikä sade -vaikka se olisikin vain pieni sadekuuro- tekisi hyvää kellekään tähän aikaan. Käänsin katseeni kohti myrskymahtia mutta en tiennyt miksi. tunsin vain että hänestä oli tulossa minulle tärkeä ystävä.. vaikka en osannut sanoa oliko se hyvä vai huono asia. Vilkuilin aina välillä naarasta kohti mutta tämän katse oli sumea aivan kuin tämä olisi ollut aivan muissa maailmoissa. Käänsin hetkeksi ajatukseni takaisin siihen kun Myrskymahti oli väittänyt että ei ollut puoliverinen.
*Miten hän uskalsi? Hän on varmasti urhein näkemäni kissa aivan toista maata kuin tattihalla... mutta minä kuitenkin rakastan tattihallaa...* mietiskelin mielessäni. *Ansaitsenko häntä..? Olikohan isäni siinä unessa oikeassa..? Olenko varma että se ei ollut vain uni? Kyllä sen täytyi olla... se on...*, lisäsin mielessäni.
"Entä sinä?" Myrskymahti kysyi minulta vilkaisten minua. "Miltä sinusta tuntuu olla puoliverinen?" Tämä lisäsi.
"Minustako? No luulin aluksi että olin puoliverinen mutta en ollut se oli kauheea Kun sain tietää totuuden isästäni mutta ei puoliverisyys sinänsä haittaa minua", mau'un mieteliäänä.
"Oletko sinä muuten löytänyt kissaa josta voisit pitää enemmän kuin ystävänä? Minä olen mutta en tiedä onko hän samaa mieltä minusta", mau'un uteliaana.
"En vielä. Minulla on kyllä monia ihailijoita, joten odottelen vain, että joku heistä tunnustaa" myrskymahti vastasi.
*Ihailijoita? En kyllä osaa sanoa uskonnon*, ajattelin mieteliäänä.
"Tunnetko sinä tattihallan? Minä näet pidän hänestä mutta en osaa sanoa pitäisikö hän minusta joten ajattelin että voisit auttaa minua ehkä?" Kysyin ujohko pilke ilme kasvoillani.
//Myrsky

Yhtenä päivänä Eloklaanin leirissä vallitsi rauha. Toisena päivänä Mesitähti ilmestyi Eloklaanin leiriin ja vapautti klaaninsa.
Kaikki oli tapahtunut hämmentävän nopeasti. Panttivangit olivat vapautuneet: kuinka se oli tapahtunut, sitä en tiennyt. Eloklaanin päällikkö oli saapunut toisen parantajansa kanssa takaisin klaaniinsa, eikä minulle ja muille kuolonklaanilaisille ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jättää asemamme ja palata kotiin. Johdattaessani Kuolonklaanin joukkoja leiristä eloklaanilaisten huutojen ja suuntaamme heitettyjen halveksivien katseiden keskellä tunsin oloni epäonnistuneeksi. Myös noloksi, mutta pidin kuononi ylhäällä, enkä antanut vihollisklaanimme jäsenten kuvitella, että he olivat voittaneet yhtään mitään. Kuten Mesitähdelle olin tokaissut, olimme pitäneet Eloklaanin valtamme alla pitkään. Jos minä olisin ollut panttivankina, olisin paennut viimeistään seuraavana päivänä vangitsemisestani.
Kulkiessani takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä tunsin jännitystä verrattavissa siihen, kun olin valmistautunut tappamaan Punatähden tai karkottamaan Turmaloikan. Henkäystähti olisi vihainen, siitä ei ollut kysymystäkään. Oli ollut minun tehtäväni pitää eloklaanilaiset aisoissa ja varmistaa, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Olin epäonnistunut tehtävässäni ja pilannut Henkäystähden suunnitelmat. Asiaa ei auttanut se, että hänen tyttärensä oli ottanut osumaa eksyttyään eloklaanilaisten suunnitelmien tielle. Lampiväre kulki nyt mukanamme tavallisen vaiteliaana.
Olin pettynyt itseeni, mutta samalla vihainen päällikölle. Olin jättänyt perheeni taakseni siirtyessäni Eloklaanin leiriin. Olin viettänyt päiväni sellaisten kissojen keskellä, jotka vihasivat minua samoissa määrin kuin Henkäystähteä, kenties enemmän, sillä minä annoin kasvot heidän alistamiselleen. Eloklaanin leirissä minulla ei ollut yhtään ystävää tai muutenkaan ketään, johon olisin voinut luottaa. Ja kaikesta tästä huolimatta olin tehnyt kaikkeni, jotta Henkäystähden suunnitelmat Eloklaanissa luistaisivat.
En ymmärtänyt, miten kolli kuvitteli minun voivan onnistua tehtävässäni sillä määrällä kissoja, jotka hän oli kanssani Kuolonklaaniin lähettänyt. Jos eloklaanilaiset olisivatkin valinneet hylätä Mesitähden ja nousta kapinaan, olisimme olleet täysin tassuttomia. Olimme auttamattomasti alivoimassa.
Tiesin kuitenkin, että odotettavissa olivat haukut, jotka kuuluisivat kaksijalkalan erakoille asti.

Typerästi odotin, että leiri olisi ollut hiljainen saapuessamme. Ei tietenkään. Kun astelimme yövartijan ohi sisään, seisoi aukiolla jo väkeä. Henkäystähti patsasteli kaiken keskellä kasvoillaan kireä ilme. Hänen luonaan oli pari kissaa, jotka parasta aikaa selittivät päällikölle jotain. Oletettavasti kyseessä olivat panttivankien vartijat - taidottomat idiootit, jotka olivat päästäneet Eloklaanin päällikön pakenemaan. Heidän lähellä maassa makasi vaaleanoranssi soturi, jonka tunnistin Narsissikajoksi. Kolli oli ilmeisen kuollut.
Henkäystähti kääntyi tulomme kuultuaan suuntaamme. Kun hän kohtasi katseeni, olin painaa omani maahan: en ollut koskaan nähnyt hänen silmissään samanlaista raivoa ja kylmyyttä kuin nyt. En kuitenkaan suostunut siirtämään katsettani hänestä, vaan kohtasin kollin leimuavat silmät vakaana.
Aukiolle alkoi valua lisää kissoja. He näyttivät ensin hämmästyneiltä katsoessaan Eloklaanista saapuneita vartijoita, sitten kauhistuneilta huomatessaan Narsissikajon ruumiin, ja lopulta vihaisilta ja pettyneiltä aseteltuaan palaset paikoilleen. Yritin olla välittämättä. En kokenut tämän olevan yksin minun syyni, mutta minä olin ollut Eloklaanista vastuussa. Jos jotakuta syytettäisiin, niin minua. Kestin sen Henkäystähdeltä, mutta koko klaanin viha tuntuisi tukahduttavalta. Onnekseni klaanista löytyi myös niitä harvoja, jotka eivät kannattaneet päällikön suunnitelmia muutenkaan. Harmi vain, ettei minulla ollut mitään asiaa olla heidän kanssaan tekemisissä.
"Pimentovarjo", Henkäystähti murahti kun astelin hänen luokseen. Latvaruusun ja Hohtosulan katseissa oli inhoa, kun seisahduin heidän lähelleen. Varmasti heidänkin olisi helpompi syyttää minua kuin kohdata oma pätemättömyytensä.
"Sinulla on parempi olla hyvä selitys."
Siristin silmiäni Henkäystähden sanoille. Minulla totisesti oli selitykseni tapahtuneelle. Ei päällikköä kuitenkaan oikeasti kiinnostanut kuulla minun kritiikkiäni, enkä sitä voisi esittääkään, vaikka varapäällikkö olin. Toivoin, etten ollut liian tunnekuohun vallassa osatakseni pitää kieleni kurissa.
Henkäystähti ei jäänyt aikailemaan ja odottamaan aamua, vaan lähti astelemaan pesäänsä odottaen minun seuraavan. Huokaisin syvään: jotenkin aavistelin, etten pääsisi nukkumaan vielä hetkeen. Tunsin kuolonklaanilaisten katseet turkillani, kun seurasin Henkäystähteä kuulemaan tuomiotani. En kohdannut kenenkään katsetta, mutta en väistellytkään niitä. Minulla ei ollut mitään hävettävää eikä anteeksi pyydettävää. Kukaan ei olisi voinut tehdä parempaa työtä kuin minä, ja sen tiesi jokainen sisimmässään.
Kun olimme viimein päällikön pesän suojissa, Henkäystähti istuutui. Minä jäin seisomaan. Kollin katse oli edelleen aivan yhtä kylmä kuin hetki sitten. Hän vaikutti rauhalliselta ja hillityltä, mutta se helpotti oloani vain vähän.
"Eloklaanin vartijoiden tehtäviin kuului myös raportoida ongelmista klaanissa", harmaa päällikkö aloitti murahtaen. "Minua ei ollut tiedotettu mistään haasteista suunnitelmiemme etenemisessä. Voit vain kuvitella, kuinka yllättynyt olin, kun yhtäkkiä keskellä yötä leiriin pelmahtavat panttivankien vartijat toverinsa ruumista kantaen ja saan kuulla, että joukko eloklaanilaisia on vapauttanut nämä kyseiset vangit. Olisitko sinä yllättynyt?"
Pakotin ääneni pysymään vakaana: en voisi osoittaa heikkoutta Henkäystähden edessä. Siitä kärsisi nyt ainakin ylpeyteni, jos ei mikään muu.
"Olisin."
Henkäystähti siristi silmiään.
"Varmasti. Olisit varmasti yllättynyt, jos varapäällikkösi, jonka taitoihin ja kokemukseen luotat - tai, luotit - möhlii tällä tavalla", päällikkö murisi matalalla äänellä. "En voi käsittää, miten tämä edes tapahtui. Kuinka ihmeessä kokonainen kissajoukkio onnistuu nenäsi alla muodostamaan tällaisen suunnitelman, puhumattakaan sen toteuttamisesta?"
Asia ei ollut ollenkaan niin yksinkertainen. Minä en voinut olla joka paikassa samaan aikaan; en valitettavasti omistanut kykyä jakautua kahteen. Jos Jääviiltoa ja Tuimakatsetta ei otettu lukuun, oli Eloklaanin vartijoiden joukko koostunut nuorista, kokemattomista sotureista. Henkäystähden oma, parantumattomasti kyvytön tytär oli päästänyt eloklaanilaiset karkaamaan partiossa ja ottanut heiltä kunnolla turpiinsa.
"Tehtäväni onnistumista olisi helpottanut se, että olisit lähettänyt Eloklaanin leiriin tarpeeksi sotureita", sanoin viileällä äänellä. "Miten oikein kuvittelet, että sillä kissamäärällä pitäisimme Eloklaanin hallinnassa?"
"Varohan sanomisiasi", Henkäystähti vastasi kulmat kurtussa muistuttaen minua hänen asemastaan - ja omastani. "Jos koit, että apunasi ei ollut tarpeeksi sotureita, miksi et sanonut mitään? Jos olisin tiennyt ongelmia olevan, olisin tietysti lähettänyt vahvistuksia. Mutta minun käsitykseni mukaan kaikki oli kunnossa. Oliko kyse sinun ylpeydestäsi? Halusitko selvitä tehtävästä ilman apua?"
"Ei tietenkään!" sihahdin, mutta Henkäystähti tuntui osuvan vähän liian lähelle. Selvisin kaikesta mieluiten yksin. En halunnut pyytää apua, ja olin jo ensimmäisen kerran Eloklaanin leiriin astuttuani päättänyt, että hoitaisin homman kunnialla kotiin omin avuin. En halunnut olla riippuvainen muista, enkä varsinkaan halunnut turvautua Henkäystähden apuun.
Henkäystähti nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Väkisinkin väistin häntä astumalla taaksepäin. Kolli näytti hitusen pelottavalta: hänen vihaiset kasvonsa leijuivat yläpuolellani myrskypilvien lailla.
"Käyttäydyt edelleen kuin juuri nimitetty oppilas", päällikkö jyrähti ja luimistin korviani. "Tämä oli täysin sinun ja muiden vartijoiden syytä. Miten pikemmin hyväksyt asian, sen parempi - meille kaikille. Minä en voi pitää varapäällikkönäni kissaa, joka on kykenemätön paitsi suorittamaan tehtäviään, myös ottamaan vastuun epäonnistumisistaan."
Hänen sanansa saivat minut viimein huolestumaan. Olin kaiketi ollut liian itsevarma, sillä minun erottamiseni virastani ei ollut käynyt mielessänikään. Henkäystähden mielestä tämä voisi kuitenkin olla tarpeeksi suuri munaus, jotta saisin palata takaisin rivisoturin tehtäviin.
"Minun pitäisi erottaa sinut varapäällikön tehtävistäsi", Kuolonklaanin päällikkö sanoi hiukan tyynemmän oloisena ja istuutui takaisin alas. Nielaisin hermostuneena. Olisi epäreilua, jos joutuisin tämän takia luopumaan paikastani. Olin tehnyt aivan liikaa töitä sen eteen.
"Ja usko pois, minun tekisi mieli tehdä niin. Annan sinulle kuitenkin vielä mahdollisuuden", Henkäystähti sanoi kuin olisi muka joku armollinen kissa. Siristin silmiäni: hän varmasti tunsi olonsa hyvin jaloksi.
"En usko, että eloklaanilaiset olisivat noin helposti löytäneet panttivangit. Joku kuolonklaanilaisista siis jakoi heille panttivankien sijainnin. Varmasti tämä kissa auttoi heitä muutenkin ja antoi heidän suunnitelmiensa edistyä. Haluan, että selvität syyllisen. Jos epäonnistut, saat heittää hyvästit paikallesi Kuolonklaanin varapäällikkönä."
Hillitsin hermostuksesta kiemurtelevan häntäni liikkeet vaivoin. Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja; minun olisi pakko löytää joku "syyllinen". En edes tiennyt, oliko ylipäätään kukaan kuolonklaanilaisista auttanut Eloklaanin kissoja. Kukaan ei vaikuttanut halukkaalta pettämään klaaniaan, minkä vuoksi heidät oli alun perinkin valittu vartijoiksi. Mutta siinäkin tapauksessa, että syyllinen tosiaan oli olemassa alkuunkaan, miten ihmeessä minun olisi löydettävä hänet?
Sillä ei ollut väliä, minun oli toimitettava syyllinen Henkäystähden eteen. Kolli ei joustaisi, siitä olin varma. Kuolonklaani oli täynnä kyvykkäitä kissoja, jotka voisivat - ainakin melkein - korvata minut. Minun oli pakko ansaita Henkäystähden luottamus takaisin.
"Selvä", vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. "Voit luottaa minuun."
"Toivon niin", Henkäystähti tuhahti. Aistin, että keskustelu oli nyt loppuun käyty ja päällikkö haluaisi minun lähtevän, joten sanaakaan enää sanomatta pujahdin ulos pesästä.
Ulkona kohtasin niin suuren määrän uteliaita kasvoja, että marssin suoraan leirin uloskäynnille. Jos joutuisin vielä sietämään huhupuheita ja juoruilevia kuiskauksia ympärilläni, tulisin hulluksi. Olin jo tarpeeksi raivostunut Henkäystähden kohtelusta. Kun sain viimein tilaa ajatella, aloin hermostua yhä enemmän hänen antamastaan tehtävästä. Sehän oli mahdoton! Kuinka minun jälkikäteen olisi selvitettävä yhtään mitään? Mitään todisteita ei ollut. Ainoa toivoni selvittää totuus olisi puhua niille eloklaanilaisille, jotka olivat vapauttaneet panttivangit. Se ei ilmeisistä syistä ollut vaihtoehto.
Yllättäen huolestuttava ajatus nousi mielessäni: kuvitteliko Henkäystähti minun olevan kyseinen petturi? Se oli täysin mahdollista. Kenties hän halusi tehtävänannollaan kertoa minulle, ettei luottanut minuun. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi löydettävä joku toinen, jota syyttää kaikesta. Silloin henkäystähtikin varmasti leppyisi.
"Tämä on naurettavaa!" tiuskaisin itsekseni ja potkaisin tielleni osunutta viatonta käpyä.
Yhtäkkiä kuulin askelten äänen takaani. Käännyin vihaisesti ympäri valmiina häätämään sen typeryksen, joka oli päättänyt seurata minua, vain kohdatakseni Tuhkajuovan vihreän katseen. Pyöräytin silmiäni. Halusikohan hänkin haukkua minua? Kenties siitä, että olin arvostellut Henkäystähden toimia.
"Mitä sinä haluat?" murahdin kenties hieman liian kylmällä äänellä. Tuhkajuova oli harvoja kissoja, joita voisin kutsua ystävikseni. Minun ei todellakaan kannattaisi polttaa siltaa hänen kanssaan. Aiempi temppuni, jolla olin paljastanut Varissulan menneisyyden, oli tehnyt väleistämme jo tarpeeksi kireitä. En ollut siitä mitenkään ylpeä, ja nyt asiaa pohdittuani olisi ollut parempi hoitaa asia hienovaraisemmalla tavalla.

//Tuhka?

Vaikka minua inhottikin myöntää, Pimentovarjon perusteluissa oli perää. Henkäystähti oli katala kissa, joka häikäilemättä raivasi kaikki mahdolliset uhkatekijät tieltään. Jostain syystä erakko- ja puoliveriset olivat näitä hänelle, ja hän oli systemaattisesti pyrkinyt karsimaan heitä klaanista. Tai siltä se ainakin minun silmääni oli pitkälti näyttänyt.
En kuitenkaan pitänyt siitä ajatuksesta, että jouduimme sietämään sellaista erottelua vain jotta pysyisimme hetken pidempään turvassa ja koskemattomina. Henkäystähti ei varmasti lopettaisi, ennen kuin viimeisetkin puoliveriset olisi hävitetty hänen klaanistaan. Toivoin todella, että emoni oli asiasta tietoinen, eikä antaisi sen vain tapahtua.
Kun emo lopulta kysyi, oliko minulla vielä muita kysymyksiä, pääni löi yhtäkkiä tyhjää. Hänen selityksensä oli ollut varsin tyhjentävä, vaikka minusta yhä tuntuikin siltä, että olisin kaivannut vastauksia vielä joihinkin asioihin, joita en kuitenkaan juuri sillä hetkellä saanut mieleeni.
"Kauanko vielä sinä aiot seurata Henkäystähden älyttömyyksiä sivusta?" Siirsin katseeni takaisin emooni. "Olemme ehkä pysyneet turvassa tähän asti, mutta ei mene kauaa, kun Henkäystähti on pyyhkinyt kaikki 'epäpuhtaudet' joukoistaan. Lopulta jäljellä saatamme olla vain minä, Myrskymahti ja Kaamoskukka, ja voi olla, että joudut todistamaan uskollisuutesi päälliköllesi jälleen kerran. Mitä sinä silloin aiot tehdä?"

//Pimento?

"Minä en tappanut Turmaloikkaa… En pystynyt siihen. Hän on elossa."
Tuijotin Pimentovarjoa pöllämystyneenä. Parin silmänräpäyksen ajan päässäni oli aivan hiljaista, mutta sitten vähitellen se alkoi ruuhkautua, kun kymmenet kysymykset pulpahtelivat pintaan ja vaativat vastauksia. Oliko emo valehdellut Henkäystähdelle kaiken tämän aikaa? Missä isä oikein oli? Ja ennen kaikkea: miksi naaras ei ollut kertonut totuutta isän kohtalosta jo aiemmin minulle ja sisaruksilleni?
"E-en ymmärrä", sopersin hämilläni. "Missä hän on nyt?"
Pimentovarjo pudisteli päätään apean oloisena. "En tiedä. Turvassa, toivoisin."
Vaikka vastaus ei ollut aivan sitä, mitä olin toivonut, se tarjosi minulle kuitenkin vähän lohtua - sekä myös hitusen toivoa. Isä oli elossa. Hän oli jossain tuolla, löydettävissä. Sisälläni oli valloillaan tunteiden sota, jossa valtava riemu kohtasi sydäntä riipivän hämmennyksen taistelukentällä.
"Miksi et sanonut mitään jo aiemmin?" kysyin sitten koottuani ajatukseni, ennen kuin ne hajoaisivat kysymyksien määrästä. "Meidän väliemme ei olisi tarvinnut kärsiä näin pahasti, jos olisit vain kertonut meille totuuden alun alkaen. Miten saatoit valehdella meille jostain näin isosta asiasta?" Sydäntäni vihlaisi muistellakin sitä murheen ja menetyksen tuskan määrää kaikkina kuluneina vuodenaikoina, kun olin ajatellut menettäneeni isäni ikiajoiksi. Kun olin ajatellut, että oma emoni oli tappanut hänet. "Se on epäreilua. Meillä olisi ollut oikeus tietää!"

//Pimento?

Jos jossakin asiassa olin samaa mieltä emoni kanssa, niin siinä, että minä en todellakaan tuntenut häntä. En ainakaan enää. Tai kenties en koskaan ollut tuntenutkaan, ja vasta nyt se oli alkanut valjeta minulle. Hän oli mysteerinen kissa, joka selvästi pimitti asioita minulta ja sisaruksiltani. Ehkä jopa myös Henkäystähdeltä.
Vaikka olisin kovasti halunnut uskoa siihen, ettei naaras tosiaankaan ollut yksi Henkäystähden vähäjärkisistä palvojista, minun ei ollut helppo luottaa häneen. Eikä se ollut sinänsä mikään ihme - hän oli tappanut minun isäni ja tuntui sen lisäksi salaavan monia muita asioita. Miten sellaiseen kissaan muka voisi luottaa?
Yhtäkkiä Pimentovarjo sanoi haluavansa kertoa minulle jonkin asian. Asian, joka oli ilmeisesti niin salainen, että sen paljastuminen olisi tietänyt hänen loppuaan. Hän halusi minun lupaavan, että veisin tämän asian mukanani hautaan asti, enkä kertoisi siitä edes sisaruksilleni. Jos niin tekisin, me kaikki olisimme vaarassa.
Niin kovasti kuin olisinkin halunnut vihata emoani ja jatkaa hänelle vihoittelua, mennä ilmiantamaan hänet typerälle päällikölleen ihan vain kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt isälleni, uteliaisuuteni oli liian suuri. Halusin tietää, mikä oli niin salaista, ettei emoni ollut voinut uskoutua siitä kellekään muulle. Ennen kaikkea halusin tietää, miksi hän halusi kertoa asiasta juuri minulle.
"En kerro kenellekään", lupasin lopulta ja kohtasin emoni vakavoituneen ilmeen vähintäänkin yhtä kivikasvoisena.

//Pimento?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 4kp -
Tulisielu: 43kp! -
= 47kp

AUROORA
Varissulka: 54kp! -
Myrskymahti: 13kp -
Salamatassu: 22kp! -
Pimentovarjo: 19kp -
= 108kp

ELANDRA
Mesitähti: 27kp! -
Tuhkajuova: 24kp! -
= 51kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 16kp -
Pyräkkäpiru: 23kp! -
Hilleritassu: 5kp -
Aaltosalama: 4kp -
= 48kp

KÄÄRMIS
Lepakkotassu: 38kp! -
Hiljaisuustassu: 52kp! -
= 90kp

SAAGA
Rosmariinitassu: 3kp -
= 3kp

Sydämeni särkyi, kun kuuntelin Pyräkkäpirua. En ollut koskaan halunnut, että elämämme kääntyisi tähän suuntaan. Olisin toivonut, että lempeä ja hyväsydäminen Punatähti olisi saanut elää pidempään. Olisin toivonut, että joku muu olisi hänen varapäällikkönsä. Tähän tilanteeseen olimme kuitenkin ajautuneet. En tiedä, olisimmeko perheenä olleet onnellisempia, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein. Kenties. Sillä hetkellä se oli kuitenkin tuntunut järkevältä.
Pyräkkäpiru ei kuitenkaan selvästi ymmärtänyt, etten tehnyt tätä mitenkään mielelläni. En voinut uskoa, että hän todella kuvitteli minun kannattavan Henkäystähden hullua politiikkaa. Tai no, tavallaan kannatin, sillä en asettunut häntä vastaankaan. Jos tilaisuus päästä hänestä lopullisesti eroon olisi kuitenkin ilmestynyt jostain, olisin tarttunut siihen kynsin ja hampain.
"Seuraan häntä sokeasti? Sinä kuvittelet tuntevasi minut, koska olen emosi, mutta olet väärässä monesta", sanoin viileästi ja kehotin hännänheilautuksella Pyräkkäpirua seuraamaan minua erään puun alle istumaan. "En halua, että koskaan kuvittelet minun olevan samaa mieltä sen kirppusäkin kanssa. Olen ehkä katala ja vallanjanoinen, mutta en vihaa erakoita. Enkä ole näin tyhmä."
Huokaisin syvään. Ei minun auttanut selitellä mitään. Ei tilannetta parantanut ollenkaan se, että vihasin Henkäystähteä. Niin vihasi Pyräkkäpirukin, mutta hän ei ollut klaanin varapäällikkö eikä puhdasverinen. Saatoin inhota kollia hiljaisuudessa nauttien samalla asemani tarjoamista eduista. Minä ja Pyräkkäpiru emme olleet samaa maata.
Aurinko näytti aloittavan jokailtaisen laskunsa. Pian taivas värjäytyisi kultaiseksi. Minun olisi nautittava siitä: pian koittaisi lehtikato, ja silloin aurinko pysytteli yleensä piilossa pilviverhon takana. Toivoin, että luonnon kiertokulku pysähtyisi, ja voisimme elää ikuista viherlehteä. Lämmössä ja turvassa.
Vilkaisin vierelläni istuvaa Pyräkkäpirua, joka kai odotti minun sanovan jotain. Kuinka olisin muka voinut vastata hänen vuodatukseensa? Olin samaa mieltä. Perheemme oli hajalla ja kaikki oli sekaisin. Toivoin kivuliaan usein, että voisimme kaikki palata aikaan ennen Punatähden kuolemaa. Ennen kuin päätimme murhata hänet. Sen sanominen ei kuitenkaan lepyttäisi Pyräkkäpirua. Mikään sanomani ei tepsisi niin kauan kuin hän kuvitteli minun tappaneen Turmaloikan.
"Haluan kertoa sinulle jotain", nau'uin hiljaa katse kaukana. "Mutta se on ehdottoman salaista. Tarkoitan sitä: et saa koskaan kertoa kenellekään, viet sen hautaan asti. Kukaan muu ei tiedä tästä kuin minä. Tiedän, että kuultuasi asiasta haluaisit puhua ainakin Myrskymahdille, mutta et voi tehdä sitä. Siskosi on parantumaton hölösuu. Eikä asiasta sovi kertoa Kaamoskukallekaan, sillä en luota häneen. Jos tämä tieto leviää, minun pääni päätyy ensimmäisenä pölkylle, sitten sinun ja sisarustesi. Voinko luottaa sinuun, Pyräkkäpiru?"
Siirsin katseeni mäntymetsiköstä Pyräkkäpiruun ja katsoin häntä vakavasti silmiin. Halusin kovasti kertoa hänelle, helpottaa hänen oloaan edes vähän. Toisaalta salaisuuden pitäminen saattaisi tuntua jopa raskaammalta kuin hänen isänsä sureminen. Oli ehkä itsekästä minulta haluta kertoa hänelle totuus, sillä Pyräkkäpiru oli suremisensa jo tehnyt ja kärsinyt tunteidensa kanssa kuita. Minä keikauttaisin hänen maailmansa päälaelleen vain keventääkseni omatuntoani. Minä todella olin katala kissa.

//Pyräkkä?

Pimentovarjo oli tullut kävelemään rinnalleni viritelläkseen keskustelua kanssani, juuri niin kuin olin pelännytkin. Minun ei olisi tehnyt mieli puhua hänen kanssaan ollenkaan, mutta pinnan alla poreileva katkeruus sai minut vastaamaan hänen kysymykseensä. Vastasinkin hänelle valehtelematta, suotta piilottelematta todellisia tuntemuksiani Kuolonklaanin nykytilanteesta.
Puoliveristen asema klaanissa ei nimittäin ollut vankia hääppöisempi, mutta mitäpä minun emoni olisi siitä tietänyt, sillä olihan hän itse puhdasverinen ja vieläpä niinkin arvostetussa asemassa kuin varapäällikkö. Hän oli varmaankin ruvennut katumaan sitä, että oli koskaan rakastunut entiseen erakkoon ja saanut pentuja tämän kanssa, että tämän tappaminen ei ollut lopulta tuottanut tälle minkäänlaisia tunnontuskia.
Ja niin kuin arvata saattaa, emoni rupesi paasaamaan minulle siitä, miten turhaa asiasta oli hänelle valittaa, ja että miten minun olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen, että hän oli varapäällikkö ja pystyi omien sanojensa mukaan suojelemaan minua ja pentuetoveruksiani. Mutta sitten hän sanoi jotakin sellaista, mikä sai kuononi käännähtämään häntä kohti äkkiä: "Isäsi oli samaa mieltä." Naaras ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan, mitä oli juuri sanonut saati sitä, miten järjettömältä se kuulosti. Miten niin isä oli samaa mieltä? Pimentovarjo oli tappanut hänet saadakseen varapäällikön paikan - tuskin Turmaloikka sentään sellaisesta asiasta olisi ollut samaa mieltä.
"Ikävöitkö Turmaloikkaa usein?" Emoni harmaansinisistä silmistä näkyi huoli, jopa niin aidon oloinen, että se sai minutkin hetkellisesti uskomaan, että tämä muka todella olisi välittänyt siitä, miltä minusta tuntui.
Kysymys suisti hetkeksi ajatukseni pois raiteiltaan ja käännyin katsomaan toisaalle pala kurkussa. En enää nykyään ajatellut isääni kovinkaan usein, lähinnä siitä syystä, että se tuntui niin raastavalta. Raastavaa siitä teki nimenomaan se, että ennen minulle kaikkein rakkain kissa maailmassa oli riistänyt hänen henkensä tuosta vain - rikkonut meidän pienen perheemme yhtä helposti kuin ohuen jään.
Pidin silmiäni hetken kiinni, miettien, miten pukisin ikäväni sanoiksi. Miten pukisin sanoiksi kaikki ne tuntemukset, joita Pimentovarjo teot minussa herättivät. Mutta sitten mieleeni palasi taas se yksi epäkohta naaraan aiemmassa lauseessa, enkä voinut olla tarttumatta siihen.
"Miten niin isä oli samaa mieltä?" kysyin vaimealla äänellä ja siirsin katseeni silmät kuunsirpin ohuiksi viiruiksi kaventuneina takaisin emooni. "Sinä tapoit hänet saadaksesi varapäällikön aseman. Miten niin hän oli siitä samaa mieltä? Kysyitkö sinä ensin häneltä, että se sopisiko hänelle, jos tappaisit hänet päästäksesi parempaan asemaan, voidaksesi sillä tavoin suojella meitä? Niinkö se menikin? Etkö tappanutkaan häntä siksi, että hän oli petturi? Petturi, jollaisena muu klaani tulee hänet ikuisesti muistamaan, koska sellaiseksi sinä ja Henkäystähti hänet maalasitte." Olin pysähtynyt kokonaan, ja samoin oli Pimentovarjokin.
Seisoimme vastatusten, ja minun oli vaikea pidätellä kyyneleitäni, jotka olivat nousseet silmiini paasatessani tunteella emolleni. En olisi halunnut olla samanlainen itkupilli, jollaisena minua oli pentuna pidetty, mutta en mahtanut itselleni mitään. "Hän oli minun isäni! Tietenkin minä kaipaan häntä joka päivä! Mutta vielä enemmän minä kaipaan sitä, millaista elämämme oli ennen kuin sinusta tuli jokin typerä varapäällikkö ja valta sokaisi sinut täysin. Kaipaan minun vanhaa, tuttua emoani ja perhettäni, joka ei ollut niin pirstaleinen kuin se nyt on. En kestä sitä, miten kaikki on nyt niin hajallaan eikä missään ole enää mitään järkeä! Henkäystähti on täysi pöpi, ja silti sinä sokeasti seuraat häntä ja tapat hänen nimissään viattomia kissoja!"
Vau. Se tuntui yllättävän hyvältä. Päästellä vähän höyryjä ja sitä rataa. Mutta vasta purkauksen päätyttyä tajusin, mitä olin oikein mennyt sanomaan. Pimentovarjo voisi halutessaan mennä kantelemaan minusta Henkäystähdelle, joka puolestaan määräisi minut julkisesti teloitettavaksi klaanin edessä. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku päällikköä arvostellut kissa menettäisi henkensä sillä tavalla.
Sillä hetkellä olin kuitenkin vielä niin tuonnekuohuissani, että sillä ei ollut minulle oikeastaan mitään väliä. Halusin vain saada emostani irti jonkinlaisen reaktion - halusin nähdä, ettei hän ollut muuttunut täysin sydämettömäksi.

//Pimento?

Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle, kun kuuntelin Tuhkajuovaa. Hänellä ei ollut mitään oikeutta pyytää minua palvelemaan klaaniani tai kunnioittamaan Henkäystähteä. Enhän edes ollut kuin puoliksi kuolonklaanilainen, ja Henkäystähdestä en välittänyt pätkän vertaa, oli hän sitten päällikkö tai ei.
Tuhkajuova oli kuitenkin oikeassa, mikä suututti minua vain entisestään. Tiesin kyllä, ettei minulla olisi ollut Kuolonklaanissa mitään mahdollisuuksia, jos alun alkaen klaani olisi tiennyt todellisista taustoistani. Minua olisi syrjitty ja Henkäystähti olisi tehnyt elämästäni kurjaa. Aaltosalama ei olisi edes katsonut suuntaani. Sitä paitsi nyt Henkäystähden "poikana" sain paitsi täysiverisen kuolonklaanilaisen etuoikeudet, myös päällikön jälkikasvun.
Tuhkajuova myös varmisti sen, mitä olin arvellut: Henkäystähti tiesi totuuden minusta, mutta ei tiennyt, että minäkin tiesin. Hän varmaankin teeskenteli isääni Tuhkajuovan tähden, mutta jos hän pääsisi kärylle siitä, että hänen näyttelemisensä olisi turhaa, hän tuskin jatkaisi sitä. Henkäystähtihän vihasi minua. Jotenkin minulle tuli hyvä mieli siitä, että kolli joutui leikkimään ystävää jonkun kanssa, jota varmasti halveksi.
Olin kuitenkin päättänyt vihata Tuhkajuovaa. En vain voinut näin helposti antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli pimittänyt minulta jotain näin tärkeää kaikkien näiden kuiden ajan. Minulla oli ollut oikeus tietää. Olisin osannut pitää salaisuuden.
Otin askelen lähemmäs soturia silmät siristettyinä ja häntä vihaisesti puolelta toiselle heiluen.
"Sitten en kai ole", sihahdin Tuhkajuovalle kylmästi. "Sanoit, että opit rakastamaan minua, vaikka olin mielestäsi Pimeyden metsän rangaistus. Valetta. Selvästi et koskaan välittänyt minusta, jos näin helposti olet valmis minusta luopumaan."

//Tuhka?

Pyräkkäpiru vaikutti siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin seurassani. Muuta en ollut odottanutkaan, mutta pahalta se tuntui silti. Mitä minä olisin voinut muka tehdä enää? En voinut herättää Turmaloikkaa henkiin - vaikka hän olisikin oikeasti kuollut. Ehkä Pyräkkäpiru oli vain päättänyt vihata minua ikuisesti.
Hiljensin askeliani, jotta voisin kulkea poikani rinnalla. Pakottaisin hänet puhumaan, jos tämä menisi siihen. En ollut valmis luovuttamaan hänen suhteensa.
"No, mitä sinulle kuuluu?" kysyin ja yritin hakea soturin katsetta. En näinä päivinä kuullut pennuistani juuri mitään, mikä harmitti minua suunnattomasti. Jos poikani olisi rakastunut tai jos häntä kiusattaisiin tai ihan mitä vain, minä en tietäisi asiasta mitään.
Pyräkkäpiru näytti ensin siltä, ettei aikonut vastata, mutta pian kolli vilkaisi minuun.
"Mitenkäs tässä, ei elämä vankina omassa kodissa ole hääppöisempää", kolli murahti haastaen. Kurtistin kulmiani: olinko minä kasvattanut hänestä tällaisen? En muistanut, että Pyräkkäpiru nuorempana olisi ottanut kantaa mihinkään. Kenties nämä ajat olivat tehneet hänestäkin hiukan kapinallisen.
Ei kuitenkaan ollut reilua, että hän sanoi minulle noin, kuin syyttäen. Ei tämä ollut minun vikani - tavallaan. Tietysti olisin omilla toimillani voinut laittaa kapuloita Henkäystähden rattaisiin, tai vaikka kieltäytyä virastani. Se olisi kuitenkin vain hidastanut prosessia. Kuolonklaani olisi joka tapauksessa päätynyt samaan tilanteeseen, olin minä Henkäystähden puolella tai en.
"En minä toivonut tätä", huokaisin kireästi. "Sinun on turha alkaa valittamaan minulle asiasta. Sinun pitäisi vain olla tyytyväinen siihen, että olen varapäällikkö ja voin suojella sinua ja sisaruksiasi. Isäsi oli samaa mieltä."
En tiennyt, mihin keskustelu johtaisi, jos alkaisimme puhua Turmaloikasta. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan, pitäisikö minun uskoutua asiasta Pyräkkäpirulle. Tiesin, että se oli ainoa keino korjata välimme. Sitä paitsi minusta tuntui julmalta antaa pentujeni kuvitella, että heidän isänsä oli kuollut. Minun olisi vain oltava varma, ettei Pyräkkäpiru ensinnäkään kertoisi totuutta kellekään, eikä toiseksi lähtisi etsimään isäänsä. Turmaloikka saattoi olla missä vain. Tai - kurkkuani kuristi pelkkä ajatus - hän ei ollut enää elossa ollenkaan.
"Ikävöitkö Turmaloikkaa usein?" kysyin ja katsoin huoli silmissäni poikaani.

//Pyräkkä?

Salamatassu oli aamulla herännyt Sähkötuhon vihaiseen tiuskaisuun aivan korvansa juuresta - kuten yleensä. Vaikka kolli oli jo oppilaista vanhimpia, ei hän ollut koskaan oppinut heräämään ajoissa velvollisuuksiensa pariin. Salamatassu ei edes jaksanut yrittää, sillä hän tiesi, että hänen mestarinsa joka tapauksessa herättäisi hänet, kun harjoitusten aika tuli. Kenties sotureissa täsmällisyyttä ja reippautta arvostettiin, mutta Salamatassulla oli vielä hyvin aikaa parantaa tapansa.
Nyt hän asteli Sähkötuhon vanavedessä kohti harjoituspaikkaa. Hänen takanaan kulkevan Veritassun kasvoja koristi hapan ilme, joka oli Salamatassulle kovin mieleen. Kolli tiesi, että oli oppilastoverinsa tympeän tuulen syynä, ja tavallaan nautti siitä, että kävi kurinalaisen naaraan hermoille. Nämä harjoitukset tulisivat olemaan hauskat.
Sähkötuho johdatti nelikon - myös Veritassun mestari Hämärähalla oli mukana - pienelle hiekka-aukiolle. Vaikka sää oli lehtisateen myötä käynyt hiukan koleaksi, paistoi aurinko edelleen kirkkaasti kultaisten lehtien takaa. Lempeä tuuli hyväili Salamatassun valkeaa turkkia ja heilutti tämän viiksiä. Hän asteli tottuneesti toiselle puolelle aukiota Veritassua vastapäätä ja virnisti naaraalle. Sähkötuho vaikutti hiukan kyllästyneeltä: Salamatassu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kokenut soturi olisi tyytyväinen, kun kollioppilaan koulutus olisi paketissa. Sähkötuhon onneksi se ei ollut kaukana.
"Kokemuksen puolesta olette melko eri tasoisia", Sähkötuho aloitti ja vilkaisi oppilaasta toiseen. Veritassu siristi silmiään. "Mutta uskomme, että näistä harjoituksista voi olla molemmille hyötyä. Salamatassu, sinä saat tänään harjoitella puolustautumista. Veritassu taas harjoitelkoon kokeneemman vastustajan kimppuun hyökkäämistä."
Musta naaras nyökkäsi kohteliaasti.
"Haluatteko, että harjoittelemme jotain tiettyjä liikkeitä?" oppilas kysyi. Hämärähalla pudisti päätään.
"En vaadi sitä. Voit kyllä kokeilla joitain niistä liikkeistä, joita olemme viime päivinä harjoitelleet. Haluan kuitenkin, että opettelet muodostamaan oman strategian vastustajasi varalle", soturi selitti naarasoppilaalle. "Salamatassu on sinua kookkaampi. Mitä sinun kannattaa siis tehdä?"
"Anella armoa ja luovuttaa", Salamatassu vastasi Veritassun puolesta, mikä sai naarasoppilaan mulkaisemaan häntä. Valkoinen kolli kohautti olkiaan Sähkötuhon tiukalle katseelle.
"Voimassa minä häviän hänelle", Veritassu myönsi, mutta ei näyttänyt siltä, että teki sen mielellään. "Ja tiedän Salamatassun olevan nopea. Mutta hän on kömpelö: minun on käytettävä sitä hyväkseni."
"Minä en ole kömpelö", Salamatassu tiuskaisi ja pyöräytti silmiään. Veritassu ei vilkaissutkaan häntä, vaan piti katseensa mestarissaan.
"Isken nopein, tarkoin liikkein."
Hämärähalla nyökkäsi jälleen tyytyväisenä.
"Aloittakaa sitten."
Heti kun nuo sanat olivat karanneet Sähkötuhon suusta, Veritassu syöksähti Salamatassua kohti. Valkoinen kolli ehti vain nähdä nopean, mustan viuhahduksen, kun paino jo iskeytyi hänen kylkeensä. Oppilas ähkäisi sekä yllätyksestä että kylkensä kivusta, mutta Veritassun massa ei onneksi riittänyt saamaan häntä aivan vielä kanveesiin. Salamatassu horjahti sivulle, mutta ehti hyvin väistämään Veritassun seuraavan hyökkäyksen. Naaras oli kuitenkin päässyt yllättämään hänet, eikä Salamatassu voinut kieltää, että se oli hienoinen kolaus hänen ylpeydelleen. Nopea kun oli, eivät Salamatassuun yleensä toimineet yllätyshyökkäykset.
"Hyvä yritys", valkoinen kolli tokaisi vastustajalleen väistellessään tämän iskuja. Veritassu vain mulkaisi häntä ja keskittyi suoritukseensa. Salamatassu tarkkaili naarasoppilaan liikkeitä, ja kun huomasi sopivan aukon, lähti vastahyökkäykseen. Yllättäen valkoinen kolli syöksähti kohti Veritassua, ja suuremmalla massallaan sai kuin saikin tämän kaadettua maahan. Salamatassu painoin naaraan tassuillaan vasten hiekkaista maasta ja virnisti tämän yrityksille sätkiä irti hänen otteestaan.
"Hah, luulit jo, että - ai!"
Salamatassun voitonriemuinen kukkoilu päättyi lyhyeen, kun Veritassu puri häntä napakasti tassusta. Kolli kohotti jalkaansa, jolloin Veritassun yltä lähti tarpeeksi painoa, jotta naaras onnistui parilla potkulla selvittämään tiensä pois vastustajansa alta. Salamatassu mulkaisi naarasta sadatellen kipua tassussaan. Mokomakin hiirenaivo! Kolli tunsi kuitenkin olevansa enemmän innostunut kuin vihainen; kuka olisi osannut kuvitellakaan, että näin tylsältä vaikuttava kissa pääsisi yllättämään hänet ei kerran, vaan peräti kahdesti?
Veritassu yritti selvästi hattutemppua, sillä seuraavaksi hän ponnisti jälleen loikkaan Salamatassua kohti, kun kolli vielä tutkaili loukkaantunutta tassuaan. Oppilas kuitenkin ehti huomata vastustajansa liikkeen, ja olisi kerennyt väistämäänkin. Salamatassu kuitenkin päätti, että Veritassu oli ansainnut voiton.
Siksi hän kellistyi aivan liian helposti maahan ja pyristeli vain heikosti Veritassu päällään. Naaras siristeli silmiään, kun piti kollia koko painollaan aloillaan. Salamatassu vain virnisti takaisin.
"Hienoa, voitit", hän kehui, mutta Veritassu näytti jotenkin vihaiselta. Naaras ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun kaksikon mestarit astelivat heidän luokseen.
"Hienoa Veritassu!" Hämärähalla kehaisi hymyillen. Selvästi Salamatassun näytös oli mennyt ainakin häneen täydestä; Sähkötuho näytti epäileväiseltä.
"Juuri noin sinun kannattaa tehdä, kun vastassasi on suurempi vihollinen: käyttää päätäsi. Pääsit hienosti yllättämään Salamatassun ja voitit hänet siitä huolimatta, että olit altavastaajana sekä kokosi, voimasi että kokemuksesi puolesta."
Veritassu ei näyttänyt kuuntelevan Hämärähallan selitystä ollenkaan: hänen inhoava katseensa oli kohdistunut Salamatassuun. Kolli hymyili takaisin. Selvästi Veritassu oli huomannut kollin tempun, mutta hän ei uskaltanut alkaa korjaamaan mestariaan.

Harjoitukset jatkuivat siihen asti, että kumpikin oppilaista huohotti väsymyksestä ja aurinko oli laskemassa. Sähkötuho ja Hämärähalla olivat tyytyväisiä päivän oppituntiin. Hämärähalla oli päässyt voittamaan Salamatassun muutaman kerran, vaikka useampi voitoista olikin Salamatassun järjestämiä. Sen tiesi Veritassukin, ja valkoisesta kollista tuntui vain vähän pahalta, kun naaras mulkoili häntä vihaisena. Hänestä oli huvittavaa, ettei naarasoppilas ollutkaan niin jalo ja rehti kuin kuvitella saattoi: naaras mieluummin otti Hämärähallan kehut kuin kertoi tälle, ettei hän oikeastaan ollutkaan voittanut Salamatassua.
Kun kaksikon mestarit lähtivät johdattamaan heitä takaisin leiriin, Veritassu jättäytyi joukon hännille Salamatassun rinnalle.
"Minä tiedän, mitä sinä teit", hän sihahti ja katsoi terävästi kollia. "Sinä hävisit tahallaan! Pidätkö minua aivan tyhmänä?"
Salamatassu hymyili viattomasti.
"En suinkaan", kolli vastasi pudistellen päätään. "Enkä tiedä, mistä puhut. Sinä voitit aivan reilusti: ei tarvitse esittää nöyrää."
Veritassu puuskahti inhoten.
"Pidät siis! Miksi annoit minun voittaa? Pidätkö minua myös surkeana ja avuttomana?"
"En tietenkään."
"Miksi sitten?"
Salamatassu vilkaisi Veritassua muina miehinä ja kohautti lapojaan. Hän tiesi kyllä miksi: kostoksi. Kollia oli ärsyttänyt se, että naaras oli välillä päässyt niskan päälle. Siksi hän oli päättänyt viedä häneltä kokonaan voiton mahdollisuuden. Salamatassun peittoaminen ei tuntuisi Veritassusta miltään, jos hän järjestäisi häviönsä itse. Ja Salamatassu tiesi, että naaras palavasti halusi voittaa hänet.
"Sinä olet täysi hiirenaivo", Veritassu sihahti ja heitti vielä viimeisen mulkaisun valkoisen kollioppilaan suuntaan, ennen kuin kiri mestarinsa luo. Salamatassu virnisti naaraan perään. Oli melkein harmi, ettei hän saisi viettää paljoa aikaa oppilaina Veritassun kanssa. Hän ei ollut tiennytkään, että joku oppilaista oli näin kiinnostava: useimmat olivat kuolettavan tylsiä persoonia. Salaa valkoinen kolli toivoi, että ehtisi vielä käydä naaraan kanssa samoissa harjoituksissa. Ainakaan Veritassun kanssa ei olisi pitkästyttävää.

Tulisielu oli kysynyt Myrskymahdilta polttavan kysymyksen: miltä tuntui syntymästään asti tietää olevansa puoliverinen. Oikeastaan Myrskymahti ei ollut syntymästään tiennyt, että hänessä oli mitään poikkeuksellista muihin kuolonklaanilaisiin verrattuna. Vasta Henkäystähden valtaan nousun jälkeen oli tullut selväksi, että jotkut klaanin jäsenistä eivät pitäneet häntä samassa arvossa, mikä oli täysin naurettavaa. Myrskymahti oli kuitenkin klaanin parhain - ja vahvin - soturi: Turmaloikan erakkotausta ei todellakaan tehnyt hänestä yhtään huonompaa!
"Minä en ole mikään puoliverinen", Myrskymahti sanoi ylpeästi kuono ylhäällä. "Minun isäni oli suuri kuolonklaanilainen soturi. Se, että hän oli aiemmin erakko, ei tarkoita, että hän olisi yhtään vähemmän kuolonklaanilainen kuin vaikkapa Henkäystähti. Minä olen täysin kuolonklaanilainen henkeen ja vereen. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan."
"Pidähän kielesi kurissa", Latvaruusu murahti ja nakkasi mulkaisun lapansa yli. "Sinä olet puoliverinen. Muista se."
Myrskymahti siristi silmiään. Hän olisi hyvin mielellään opettanut naaraalle vähän tapoja, mutta hillitsi jotenkin itsensä. Naaras tiesi, ettei niin sanotuille puhdasverisille ryttyilystä seuraisi mitään hyvää. Viime aikoina kiusaus asettua heitä ja Henkäystähteä vastaan oli kuitenkin alkanut käydä yhä vain suuremmaksi. Sitä paitsi Myrskymahti alkaisi hyvin mielellään marttyyriksi.
"Mistä muuten sait soturinimesi Myrskymahti?" Tulisielu kysyi ja onnistui viemään Myrskymahdin huomion muualle. "Minä uskon että minä ainakin sain nimeni luonteeni mukaan."
Myrskymahti hymyili. Tulisielu oli hieno nimi, ja jos naaras tosiaan uskoi luonteensa kuvastavan nimeään, soturi oli varma, että he kaksi tulisivat hyvin toimeen.
"Minunkin nimeni on peräisin luonteestani! Koska olen mahtava", harmaa soturi sanoi hymyillen ylpeästi. Hän oli aina pitänyt nimestään; Myrskymahti kuvasi häntä täydellisesti.
"Kohta alkaa sataa", Tulisielu maukui ja Myrskymahti katsahti taivaalle. Toden totta: harmaat pilvet roikkuivat uhkaavan matalalla heidän yläpuolellaan.
"Noh, emme me pieneen sateeseen kuole", naaras virkkoi ja kohautti lapojaan. Viherlehden helteillä pienestä sadekuurosta olisi tehnyt mitä vain. Nyt säät olivat kylmemmät, mutta Myrskymahdin mielestä oli silti parempi ajatella positiivisesti.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa, kun kaksi muuta partion jäsentä tuntui välillä vilkuilevan häntä kuin jotain ulkopuolista, kuin vihollista. Etenkin Latvaruusu oli inhottava. Myrskymahti oli aiemminkin huomannut naaraan tuijottelevan häntä ja hänen sisaruksiaan kuin inhoten. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämän kaltaisillaan kissoilla oli enemmän oikeuksia kuin hänellä.
"Entä sinä?" Myrskymahti kysyi ja vilkaisi vierellään kulkevaa liekinväristä naarassoturia. "Miltä sinusta tuntuu olla puoliverinen?"

//Tuli?

Lepakkotassu jähmettyi hetkeksi yllätyksestä paikalleen, kun Rosmariinitassu ilmoitti kollin olevan hippa ja lähti juosta jolkuttelemaan karkuun. Kollin kasvoille levisi pieni hymy, mutta hän pudisteli päätään ja piilotti sen. Lepakkotassuhan ei aikonut hävitä mitään leikkejä!
Kolli pinkaisi pesätoverinsa perään ja keskitti kaiken voimansa jalkoihinsa. Hän lähestyi harmaata naarasta ja kuunteli hieman ärtyneenä tämän lällätellessä hänelle hitaudesta. Lepakkotassu harppoi eteenpäin ja ponkaisi Rosmariinitassun kylkeen tämän yrittäessä kääntää suuntaa.
“Kuka on hidas? Kuka?!” kolli haastoi voitonriemuisesti saatuaan Rosmariinitassun maata vasten. Naaras näytti lyödyltä ja vihaiselta ja pyysi Lepakkotassua päästämään hänet nousemaan ylös. Lepakkotassu yritti parhaansa pitääkseen kehräyksen kurissa, mutta päästi vahingossa pienen kehräyksen päästettyään naaraan nousemaan maasta.
“Haluatko vielä kisata?” Lepakkotassu kysyi nyt rennommalla äänellä kuin aikaisemmin. Hän pohti hiljaa mielessään, miksi naaraan seura teki hänet välillä niin onnelliseksi. Rosmariinitassun kolliin kohdistuva katse sai Lepakkotassun hätkähtämään pois ajatuksistaan ja kääntämään katseensa poispäin. Häntä hieman nolotti. Tosin hän ei täysin ymmärtänyt miksi. Ei Rosmariinitassu hänen ajatuksiaan voinut kuitenkaan lukea.
“Kisataan vain”, Rosmariinitassu kuulosti innostuneelta ja ehkä myös hieman yllättyneeltä. Lepakkotassu käänsi taas varovasti katseensa häneen.
“Haluatko kisata siitä kumpi on parempi vaanimaan? Voisimme vaania samaa kohdetta, vaikka jotakuta joka ei pahastuisi pienestä säikäytyksestä, ja sitten katsoisimme kumpi pääsee ensiksi säikäyttämään hänet jäämättä kiinni. Jos jää kiinni, on automaattisesti hävinnyt. Jos molemmat jäävät kiinni, täytyy yrittää uudelleen eri kohteella”, Kolli ehdotti. Hän tykkäsi kilpailla tällä tavoin.
Kollin mieleen tuli se kerta, kun hän oli aikaisemmin pentuna ottanut Rosmariinitassun kanssa mittaa taidoista. Se oli ollut hauskaa, vaikka eihän Lepakkotassu sitä voinut naaraalle suoraan myöntää.

//Rosmy?

Olin mennyt Lepakkotassun luo tylsyyksissäni ja melkein heti aloin katumaan sitä.
“Sinun täytyy tosiaan olla tylsistynyt, jos kerta kaikista kissoista tulit minun luokseni”, kolli naukui tuhahtaen. Huiskin häntääni levottomana yrittäen keksiä jotain.
“Leikitäään…” nau’uin pitkittäen viimeisiä tavuja.
“Hippaa! Sinä olet hippa ensin”, huudahdin ja lähdin juoksemaan karkuun. Käpälät sutien leirin maaperällä. Kuulin takanani Lepakkotassun käpälien tasaisen jyskytyksen ja sain siitä lisää puhtia jatkaa juoksemista. Adrenaliinin virratessa suonissani tunsin jopa sydämeni jyskeen korvissani ja kaikkialla.
“Lällällää! Olet hidas!” kiljahdin juostessani ja kurvatessani leirin toiselle puolelle päästyäni juoksemaan taas toiseen suuntaan karkuun mutta Lepakkotassu tömähtikin kylkeeni kaataen minut maahan. Ärähdin tuohtuneesti ja koitin rimpuilla kollin alta pois.
“Kuka on hidas? Kuka?!” Lepakkotassu naukui voitonriemuisena. Pettymykseni otti vallan ja aloin potkimaan ja koitin päästä pois.
“Päästäisitkö minut nyt pois?” ärisin harmistuneena siitä, että olin hävinnyt kollille. Olisin halunnut näyttää hänelle ja tehdä häneen vaikutuksen mutta se ei ollut onnistunut. Hän varmaan luuli nyt minun olevan heikko ja hidas.
//Lepa?

Aaltosalama uskotteli Lepakkotassulle, että suoritus ei ollut edes toivoton. Naaras myös selkeästi yritti kohentaa kollin mielialaa, kun hän sanoi, että he olivat vasta harjoitelleet vähän aikaa, ja että ensi kerralla se menisi kyllä paremmin. Naaras vielä vilkaisi taakseen ja antoi kollille rohkaisevan hymyn. Lepakkotassu vain kohautti lapojaan itsekseen ja katsoi muualle. Häntä inhotti, että naaras tiesi hänen olevan vihoissaan ja apeana ja joutui yrittämään kohentaa tämän mielialaa.
Aaltosalaman astellessa sisään leiriin Lepakkotassu katsoi vielä nopeasti ympärilleen. Hän huokaisi syvään ja asteli sisälle leiriin. Aurinko oli jo laskemassa kovaa vauhtia ja Aaltosalamasta näkyi vain hännänpää, kun hän vilahti sotureiden pesään.
Lepakkotassu lampsi oppilaiden pesään. Hän ei jäänyt juttelemaan kellekään, joka oli pesässä vielä hereillä. Hän vain asteli muiden ohitse kohti omaa makuupaikkaansa ja asettui nukkumaan. Kolli sulki muiden äänet pois mielestään ja nukahti.

Lepakkotassu kantoi oravaa suussaan leiriin. Hän tassutti ylpeästi eteenpäin ajatellen kaikkien ihailevan hänen nappaamaa saalista. Kolli siis kulki pää pystyssä ja nautti siitä, jos joku edes vilkaisi häneen päin.
Kollin laskiessa oravan tuoresaaliskasaan, hän tutkaili mitä muuta sinne oli tuotu. Hänen ilonsa alkoi hiipua, kun hän huomasi kasassa muita, parempia saaliita. Hän tuhahti ja lähti pois.
Lepakkotassu oli törmätä Hiljaisuustassuun, joka jutteli Neilikkasydämen kanssa. Neilikkasydän vilkaisi Lepakkotassuun ja hymyili lempeästi äreälle nuorelle kollille.
“Hei Lepakkotassu! Haluatko tulla juttelemaan kanssamme?” naaras kysyi. Lepakkotassu pudisteli päätään. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan meni vain suorinta tietä oppilaiden pesään.
Pesässä oli sillä hetkellä Veritassu ja Säihkytassu, jotka juttelivat hekin keskenään. Hieman kauempana pesässä oli myöskin Syöksytassu, joka suki turkkiaan perusteellisesti.
Lepakkotassun mentyä makuulle omille sammalilleen, Syöksytassu kääntyi hänen puoleen.
“Hei vaan Lepakkotassu! Onko pyytionni ollut myötä?” kollioppilas kysyi. Lepakkotassu tuhahti hiljaa. Miksi yhtäkkiä muut halusivatkin jutella hänen kanssaan?
“No, olenhan minä jotakin saanut napattua”, Lepakkotassu naukaisi ja asettui mukavampaan asentoon sammalillaan. Hän katsoi, kun Veritassu ja Säihkytassu nousivat ylös ja tassuttivat yhdessä ulos.
“Heillä mahtaa olla yhteiset harjoitukset”, Syöksytassu naukaisi, kun oli selkeästi huomannut Lepakkotassun katsoneen pentuetovereiden lähtöä.
“Niin”, Lepakkotassu vastasi laimeasti. Syöksytassu siirsi katseensa tummaaseen kolliin. Lepakkotassu kohtasi tämän sinisen katseen omallaan.
“Miltä tuntuu olla oppilas? Tai siis miten sinun koulutuksesi on sujunut, ja onko paljon muuttunut sitten pentuaika?” Syöksytassu uteli. Lepakkotassu tuhahti.
“Se on paljon parempi. Minua kunnioitetaan enemmän ja saan jopa mennä ulos leiristä. Myöskin mestarini Aaltosalama on aika pätevä”, tumma kolli kertoi valkealle kollille. Syöksytassu nyökytteli.
“Minun mestarini Tummasielu on myös pätevä. Hän on opettanut oppilasaikanani minulle paljon uusia asioita!” Syöksytassu sanoi hyvillään. Lepakkotassu nyökkäsi ja laski päänsä tassujensa päälle.
“Kuule, Syöksytassu. Haluaisin tietää, mitä mieltä olet puoliverisistä tai muutenkin ei-puhdasverisistä?” Lepakkotassu kysyi hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. Hän ajatteli, että voisi ottaa asian aiheeksi hyvin nyt, kun pesässä ei ollut muita kuulemassa. Syöksytassu katsoi häntä hetken hiljaa.
“Minusta pääasiassa ei-puhdasverisissä ei ole juuri mitään vikaa, mutta en niinkään pidä puoliverisistä. En usko voivani luottaa puoliverisiin yhtä paljon kuin täysiverisiin tai edes suurimmaltaosalta täysiverisiim”, valkea kolli naukaisi viimein pienen hiljaisen hetken jälkeen ja asettui hänkin makuulle. Lepakkotassu nyökkäsi.
“Entä sinä, Lepakkotassu? Mitä mieltä olet ei-puhdasverisistä?” Syöksytassu naukaisi, kun hiljaisuus meinasi taas laskeutua kahden kollin ympärille piinaavasti. Lepakkotassu pohti hetken. Hän ei ollut varsinaisesti ajatellut asiaa.
“Kunhan osaavat käyttäytyä, en koe heitä sen suurempana haittana. Toivoisin heidän osaavan siis käyttäytyä ja kunnioittaa meitä puhdasverisiä kissoja, mutta pääasiassa heidän läsnäolo ei ole minulle haitta”, tummanharmaa kolli naukui pohdintansa jälkeen. Syöksytassu nyökäytti päätään ja tuntui katsovan hetken aikaa tyhjyyteen. Valkean kollin katse oli lukittautunut johonkin, jota Lepakkotassu ei voinut nähdä. Kuitenkin pian tämä taas säpsähti todellisuuteen.
“Mitä mieltä olet Kamomillatassusta?” Syöksytassu kysyi yhtäkkiä. Lepakkotassu katsoi häntä kummastuneena.
“Jaah, enpä kai mitään. Ei hän ole kovin ihmeellinen. En toki pidä hänestä kuitenkaan kovin paljoa. Hän ei ole antanut minulle hyvää vaikutelmaa. Miksi kysyt?” Lepakkotassu vastasi.
“Kunhan vain mietin. Entä hänen sisarensa, Rosmariinitassu? Mitä mieltä olet hänestä?” Syöksytassu jatkoi kyselyä. Lepakkotassu kohautti lapojaan, vaikka tunsikin lihastensa jännittyvän ja sydämensä alkavan pamppailemaan kollin mainitessa Rosmariinitassun.
“En oikein mitään. Hänkin on aika tylsä”, Lepakkotassu mutisi. Syöksytassu nyökäytti päätään hitaasti.
Kun valkea kolli avasi taas suunsa puhuakseen, Lepakkotassu nosti häntänsä pystyyn merkiksi hiljetä.
“Ei enempää kysymyksiä”, hän murahti. Syöksytassu sulki suunsa ja tuhahti hiljaa. Lepakkotassu vain sulki silmänsä yrttäen sulkea kollin pois mielestään, mutta silloin tämä aloitti taas.
“Minusta Kamomillatassu ja Rosmariinitassu vaikuttavat lupaavilta nuorilta naarailta. Heistä voi tulla oikein hyviä sotureita”, kolli naukui. Lepakkotassu vain heilautti suurehkoa korvaansa. Ei hän halunnut enää kuunnella tätä turhanpäiväistä jauhamista kahdesta oppilaasta enää, vaan halusi päästä nukkumaan. Hänen onnekseen Syöksytassu tajusi lopettaa ja Lepakkotassu pystyi viimein nukahtamaan.

Lepakkotassu oli väittelemässä Hiljaisuustassun kanssa siitä kummalla oli parempi saalis. Kaksikko oli ollut samassa saalistuspartiossa ja kina paremmuudesta oli kiihkeä.
Lepakkotassu todella uskoi, että hänen nappaamansa pulska orava oli parempi kuin Hiljaisuustassun mustarastas, mutta nuorempi kolli ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
“Mustarastas on paljon maukkaampaa!” Hiljaisuustassu huusi. Lepakkotassu pyöräytti silmiään.
“Mutta minun oravani on pulska ja mehevä. Se on paljon parempi kuin sinun ruipeloinen mustarastaasi!” Lepakkotassu sihisi. Hiljaisuustassu ärähti.
“Mustarastaan nappaaminen on haastavampaa. Se voi lehahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä! Sinun oravasi voi enintään kiivetä puuhun! Ja sinnekin voit vain jahdata sitä!” nuorempi kolli murahti. Lepakkotassu siristi silmiään.
“Sinä varmaan tipahtaisit ensimmäisen hiirenmitan korkeudella, jos edes yrittäisit kiivetä. Ja jos pääsisitkin jollain ihmeellä korkealle, pelkäisit niin, että et pääsisi edes enää alas!” lepakkotassu haastoi. Hiljaisuustassu tuli hänen kanssaan nenäkkäin. Lepakkotassu huomasi vasta silloin, miten nuorempi oppilas oli alkanut kasvaa häntä isommaksi.
“Jos sinä hyppäisit edes pienen varpusen kimppuun, lähtisit lentoon sen mukana, kun se yrittäisi paeta”, Hiljaisuustassu naukaisi virnistäen voitonriemuisesti Lepakkotassuun. Lepakkotassu läimäisi häntä tassullaan korville. Nuorempi kolli parkaisi ja peruutti taaksepäin.
“Ei se nyt niin paha voinut olla. Ei minulla ollut edes kynnet esillä”, Lepakkotassu vähätteli, kun Hiljaisuustassu vikisi siinä kuin pieni pentu. Valkoruskea kolli mulkaisi häntä vihaisesti, mutta ennen kuin hän kerkesi tehdä mitään, Mäntyviiksi tuli tuoresaaliskasalle. Hän nappasi sieltä Hiljaisuustassun nappaaman mustarastaan ja tassutti kauemmas. Hiljaisuustassu virnisti.
“Minähän sanoin, että mustarastaani oli parempi!”
“Tuo ei todista mitään! Mäntyviiksellä on vain selkeästi huono maku!” Lepakkotassu murahti. Hän kuitenkin tajusi vävinneensä ja lähti siksi pois. Hän suuntasi oppilaiden pesälle vihaisena ja kurkatessaan sisään hän huomasi sen olevan tyhjä. Kolli katsoi pesään ihmeissään. Yleensä siellä oli edes yksi oppilas aina, mutta nyt kaikki kait olivat harjoittelemassa tai muuten tekemässä jotain muuta.
Lepakkotassu tassutti rauhallisesti omalle makuusijalleen ja kehräsi itsekseen nauttien hiljaisuudesta. Nyt hän saattoi kuulla omat ajatuksensa ja levätä.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kamalan kauaa, kun oppilaiden pesään alkoi tulvia oppilaita. Ensimmäiseksi sisään asteli veritassu Säihkytassu vierellään, jonka jälkeen hieman myöhemmin Syöksytassu asteli sisään. Siitä vain muutama silmänräpäys ja Hiljaisuustassu tunki sisälle.
Lepakkotassu huokaisi, kun sisään saapui jo myös Loskatassu ja pian hänen kintereillään Salamatassu. Lepakkotassu katseli sisään tulleita kissoja ja asteli ulos. Miksi kaikki tulivat juuri silloin paikalle, kun hän oli pesässä yksin rauhassa? Kolli päätyi menemään leiri laitamalle ja meni sinne lepäämään.

Lepakkotassun herätessä viimein, hän puhdisti itsensä kauttaaltaan. Kolli tutkaili nopeasti turkkiaan ja alkoi sitten sukia sitä kiihkeästi. Hän huomasi useita takkuja ja roskia turkissaan ja hänen täytyi saada se puhdistettua.
Kollin sukiessaan turkkiaan hän kuuli askelia. Hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katsettaan. Kolli huomasi Rosmariinitassun edessään. Naaras katsoi häntä syvälle silmiin. Lepakkotassu tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen.
“Mitä sinä haluat?” tummanharmaa kolli tuhahti. Rosmariinitassu istahti hänen lähelleen.
“Tehdään jotain. Minulla on kamalan tylsää”, naaras naukaisi ja katsoi edelleen Lepakkotassuun.
“Sinun täytyy tosiaan olla tylsistynyt, jos kerta kaikista kissoista tulit minun luokseni”, kolli tuhahti, mutta nousi ylös ja kääntyi nyt Rosmariinitassuun päin. Hän katsoi naaraaseen kylmän viileästi odottaen tämän ehdottavan jotain.

//Rosmy?

"Tajuan kyllä, mutta sinä käyttäydyt nyt todella itsekkäästi, etkä ajattele klaaniasi", lausahdin kylmäkiskoisesti Varissulalle ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Poikani ei selvästikään kyennyt näkemään asiaa minun kantiltani. Hän näki vain itsensä. Se sai minut hieman ärsyyntymään, mutta pidin sen sisälläni. Pakotin ilmeeni pysymään rauhallisena ja häntäni pysymään aloillaan, vaikka se meinasikin nytkähdellä ärsytyksestä. En pitänyt siitä, miten Varissulka kohteli minua ja kuinka itsekkäästi hän ajatteli. En pitänyt myöskään siitä, miten vähän kolli tuntui kunnioittavan päällikköään. Vaikkei Henkäystähti ollutkaan Varissulan oikea isä, en minä ollut opettanut häntä suhtautumaan noin.
"Sillä ei ole mitään merkitystä onko Henkäystähti sinun isäsi vai ei, mutta hän on sinun päällikkösi. Jokaisen soturin on tehtävä töitä päällikkönsä ja varapäällikkönsä hyväksynnän vuoksi. Minä tiedän kyllä omat virheeni, mutta olen tehnyt kaikkeni korjatakseni ne. Suurin virheeni koskaan oli rakastua Väärävarjoon, mutta minä olen saanut siitä jo rangaistukseni – sinut. Pimeyden Metsä lähetti sinut, jotta voisin korjata virheeni ja kasvattaa sinusta hyvän soturin Kuolonklaanille. Sinä olit rangaistus, jota minä opin rakastamaan ja jonka vuoksi olin valmis tekemään kaikkeni. Jos olisin kertonut sinun olevan Väärävarjon poika, ymmärrätkö mitä siitä olisi seurannut?" pidin pienen tauon, antaen Varissulalle mahdollisuuden vastata. Mutta koska kolli ei vastannut, päätin jatkaa itse:
"Sinä olisit menettänyt mahdollisuutesi heti. Henkäystähti ei olisi sietänyt sinua edes sen vertaa kuin hän sietää sinua nyt, sinua pidettäisiin puoliverisenä ja huonompana kuin muut. Henkäystähti luottaa sinuun, joten älä pilaa mahdollisuuksiasi jatkaa elämääsi luotettuna soturina. Sinä käyttäydyt kuin pikkupentu ja jos jatkat samaa rataa, Henkäystähti ymmärtää sinun tietävän totuuden ja takuulla tekee elämästäsi pelkkää tuskaa, enkä minä ole silloin estelemässä häntä. Sinä teet omat valintasi ja mikäli todella päätät inhota minua, et sinä ole enää minun poikani."
Katseeni oli kylmä, minä todella tarkoitin mitä sanoin. Rakastin Varissulkaa sellaisena kuin olin hänet aiemmin tuntenut, mutta tämä edessäni seisova kissa oli joku aivan muu. En ollut kasvattanut Varissulkaa inhoamaan vanhempiaan, vaan kunnioittamaan heitä vaikka mikä olisi. Jos hän todella paljastuisi samanlaiseksi mitä suurin osa jälkikasvustani oli, olin valmis menettämään hänet ja elämään taas vain Kuolonklaania varten.

//Varis?