//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli luullut uneksivansa, kun yhtäkkiä aivan Mesitähden näköinen kissa oli tullut hakemaan heitä onkalosta. Parantaja oli seurannut päällikköään ja nuorta kollia ulos, ja hänen silmänsä olivat kostuneet liikutuksesta, kun pitkästästä aikaa hän oli tuntenut tuulen tuivertavan turkkiaan ja märän ruohon kastelevan tassunsa. Kuiden ajan hän oli nähnyt ja tuntenut ympärillään vain multaa ja kiveä, ja hän oli jo miltei unohtanut, miltä ulkomaailmassa näytti ja tuoksui.
Kun hän oli jo ajatellut, ettei olisi voinut olla enää onnellisempi sinä hetkenä, hänen näkökenttäänsä ilmestyi sydäntä riipaisevan tutun näköinen hahmo - Lieskakajo.
"Leimusilmä", raidallinen soturi kuiskasi tullessaan hänen luokseen ja painaessaan hetkeksi kuononsa vasten hänen poskeaan. Leimusilmän jalat vapisivat ja hän joutui pinnistelemään, ettei olisi ruvennut pillittämään kuin pahainen pentu. Hän ei ollut uskoa sitä todeksi. Lieskakajo, hänen ihana, höpsö Lieskakajonsa, oli oikeasti siinä.
Kun soturi lupasi puhdistaa hänen turkkinsa heidän päästessään kotiin, Leimusilmän rinnasta kumpusi syvä hyrinä. "Se olisi ihanaa", hänen onnistui kähistä.
He eivät ehtineet jäädä vaihtamaan kuulumisia pidemmäksi aikaa, sillä heidän oli jouduttava pois vihollisklaanin reviiriltä, ennen kuin heidän pakonsa huomattaisiin. Lieskakajo kulki edellä ja varmisti, että reitti oli selvä, ja Leimusilmä tassutti tiiviisti hänen kintereillään. Parantajan voipunut olo unohtui nopeasti hänen keskittäessään kaikki ajatuksensa kotiin pääsemiseen.
Eloklaanilaiset pysähtyivät vasta omalla puolellaan reviiriä joen ylittävälle kaatuneelle puunrungolle. He jäivät odottelemaan kahta muuta soturia - kuulemma Pohjaharhaa ja Käärmekultaa - sen luokse. Leimusilmä oli liian levoton istahtaakseen alas. Hän imi sisäänsä öisen metsän tuoksuja ja ääniä, nautti siitä vapauden tunteesta, josta hän oli voinut vain haaveilla viimeiset kuut.
"Miten te oikein löysitte meidät?" hän kysäisi hiljaa Lieskakajolta, joka seisoi aivan kylki kyljessä hänen vieressään. "Tai ylipäätään pääsitte tulemaan meidän luoksemme? Luulin, että kuolonklaanilaiset eivät päästäisi teitä silmistään."

//Lieska ja muut pelastajat?

//PANTTIVANKI

"Minä tahdon uskoa, että saamme vielä nähdä koko leirimme ja kaikki klaanitoverimme", naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin lämpimän katseen Leimusilmään, "toivottavasti se päivä tulee mahdollisimman pian."
Leimusilmä väläytti minulle epävarman hymyn ja kollin katse muuttui surkeaksi:
"En usko, että näemme kaikkia klaanitovereitamme enää. Olen varma, että Liljatuuli on kuollut."
Kasvoilleni piirtyi myös surkea ilme ja katseeni laskeutui käpäliini. Se suretti minua itseänikin. Tiesin, etten näkisi enää ikinä Liljatuulta tai Minttuliekkiä. Päästin ilmoille syvän huokaisun ja etsin tästäkin surkeasta tilanteesta edes jotain, joka valaisi luottamusta Leimusilmään.
"Älä huolehdi, Leimusilmä", naukaisin rauhallisella äänellä ja otin katsekontaktin parantajakissan kanssa, "me tapaamme heidät kaikki Tähtiklaanissa, kun oma tehtävämme maan päällä on saatettu loppuun." Katsoin mustavalkeaa kollikissaa hymyillen ja toivoin, että oma lohtuni antaisi lohtua myös klaanitoverilleni, josta oli viimeisten kuiden aikana tullut minulle äärettömän tärkeä. Olin aina arvostanut Leimusilmää suuresti, mutta panttivankina ollessamme arvostukseni oli kasvanut entisestään. Ilman Leimusilmää – ja Liljatuulta – oma pääni olisi varmasti seonnut täällä synkkyydessä.

En tiedä, miten kauan aikaa kului, mutta sen tiesin että oli mennyt ainakin päiviä. Oli yö, mutta en saanut unta. Se oli poikkeavaa, sillä viime aikoina olin nukkunut pelottavankin hyvin läpi yön. Kenties se johtui jatkuvasta hämäryydestä ja siitä, miten nälkäinen olin koko ajan. Kuolonklaanilaiset eivät olleet kohdelleet meitä kovinkaan hyvin ja ruokamäärät olivat pieniä. Olimme Leimusilmän kanssa laihtuneet, menisi kuita jotta pääsisimme samaan kuntoon missä olimme ennen tänne joutumista. Kuulin, kuinka Leimusilmä hengitti rauhallisesti sisään ja ulos. Se kertoi hänen olevan unessa. Makasin liikkumattomana vaatimattomalla vuoteellani ja kuuntelin hiljaisuutta. Yritin kuulla joitain metsän ääniä, sillä ne rauhoittivat minua. Olin kuulevinani pöllön huhuilevan jossain kaukaisuudessa.
Yhtäkkiä pesän ulkopuolelta kantautui kovaäänistä puhetta. Säpsähdin ja ponkaisin itseni pystyyn. Puhe voimistui, mutten saanut sanoista juurikaan selvää. Yhden sanan minä tunnistin selvästi, se oli Pohjaharha. Ääni ei kuitenkaan kuulunut Pohjaharhalle, vaan naaraskissalle. Lihakseni jännittyivät, ulkona tapahtui selvästi jotain. Kiiruhdin nopeasti pesän toiselle puolelle Leimusilmän luokse. Kosketin hellästi kollin korvaa kuonollani ja hän säpsähti hereille.
"Herää, ulkona on jotain kummaa meneillään", naukaisin terävällä äänellä kollille, joka räpytteli unisia silmiään. Leimusilmällä meni hetki ymmärtää mitä olin sanonut, ja hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn. Ei mennyt aikaakaan, kun ulkoa alkoi kantautua taistelun ääniä.
"Mitä siellä oikein tapahtuu?" Leimusilmä kysyi ja oli jo astelemassa kohti pesän uloskäyntiä, mutta pysäytin hänet astumalla hänen eteensä.
"Shh, älä mene sinne", kuiskasin hiljaa ja jäin seisomaan aloilleni. Ulkona oli taas aivan hiljaista.
Sydämeni tykytti nopeasti rinnassani ja koko kehoni oli jännittynyt. Hädin tuskin uskalsin edes hengittää. Pian kuulin lähestyviä askeleita pesän sisäänkäynniltä. Peräännyin askeleen taaemmas, ikään kuin suojaten takanani seisovaa Leimusilmää. Jos pesään astuisi vihainen kuolonklaanilaissoturi, en antaisi hänen viedä parantajaani. Hämmennyksekseni sisään pesään astui valkoturkkinen kolli. Hetken luulin jo seonneeni, sillä kuvittelin katsovani itseäni veden pinnasta. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani, tämä kissa oli aivan kuin minä nuorena.
"Me tulimme pelastamaan teidät", nuori kolli naukaisi nopeasti. Hänestä huokui eloklaanilaisen tuoksu ja kollissa oli epäilemättä jotain tuttua. Se oli hetki, kun ymmärsin. Edessäni seisoi Kortepentu – kaiketi nykyisin Kortetassu – joka oli minun ja Minttuliekin nuorin poika. Kollin äänensävystä saatoin päätellä, ettei nyt ollut aikaa jäädä ihmettelemään, vaan oli toimittava.
"Onko siellä turvallista?" varmistin kuitenkin nopeasti ennen kuin lähdin kollin perässä ulos hämärästä pesästä. Valkea eloklaanilainen nyökkäsi:
"Kuolonklaanilaiset ovat poissa, mutta meillä on kiire."
Käänsin katseeni Leimusilmään, joka nyökkäsi, "mennään."
Emme aikailleet, vaan kuljimme Kortetassun vanavedessä ulos pesästä. Se oli uskomaton tunne, kun pääsin ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kuiden jälkeen ulos siitä tunkkaisesta pesästä. Vedin oitis keuhkoni täyteen raitista ilmaa, jossa leijaili kuolonklaanilaisten tuoksu. Nopeasti haistoin myös tuoreen veren rautaisen tuoksun. Katseeni kävi läpi pimeää metsämaisemaa, kunnes se pysähtyi epäluonnollisessa asennossa maassa lojuvaan kissaan. Pystyin sanoa, että kissa oli kuollut.
"Yritimme selvitä puhumalla, mutta se ei käynyt hänelle", tunnistin Lieskakajon rauhallisen nau'un takaani. Katsahdin punaturkkiseen kolliin, kasvoilleni levisi lämmin hymy. En hymyillyt sille, että klaanitoverini olivat surmanneet kuolonklaanilaisen, vaan sille kuinka hyvältä tuntui nähdä ystäviäni. Kahden muun kissan lisäksi heidän joukossaan oli Lehtotassu, joka varmaankin oli jo ansainnut soturinimensä. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan syvällisiä.
"Kuolonklaanilaiset saattavat palata hetkenä minä hyvänsä. Meillä on kiire", kilpikonnakuvioinen naaraskissa sanoi tiiraillessaan pimeää metsää.
"Olet oikeassa. Tulkaa, viemme teidät takaisin kotiin", Lieskakajo naukui ja otti askeleen eteenpäin, silmäillen vuorotellen minua ja Leimusilmää.
"Hyvä on. Palataan kotiin."

//Pelastajat tai Leimu?

"Etkö sinäkin?" Myrskymahti kysyi virnistäen. "Minun taitoni ovat aivan haaskatut rajapartiossa! Kerroinko jo, miten viimeksi metsästyspartiossa sain kiinni neljä jänistä? Neljä! Oletko koskaan kuullut moisesta?" Hän lisäsi.
"Kyllä varmaan", nauuin. Katselin rajan yli tutkien eloklaanin reviiriä tai sitä mitä siitä oli jäljellä.
"Eikö olekin kaunista?" Kysyi. Viitaten hänelläni maisemaa. Myrsymahti nyökkäsi innokkaasti. Haistoin yhtäkkiä saalista.
"Hei saako rajapartiossa saalista?" Kysyin. Loiskevarjo kohautti lapojaan.
"En nyt muista mutta meidän täytyy keskittyä rajoihin joten ei nyt saalistetta", loiskevarjo tokaisi. Harmistuin kollin vastauksesta. Käännyin taas myrskymahtia päin.
"Kohtelevat no hekin sinua samalla tavalla kuin minua?" Kysyin nyrpeänä. Myrskymahti vain nyökkäsi pienesti vastaukseksi.
"Myrksymahti tiedät millaista on olla puoliverinen mutta miltä tuntuu kun tuntee molemmat vanhempansa? Ja kun tietää syntymästään asti olevansa puoliverinen?" Utelin naaralta. Naaras jäi hetkeksi miettimään vastuutaan tassutaen vierelläni.
*se ei varmaan ei ole ainakaan kovinkaan hohdokasta" ajattelin mielessäni.
"Se ei ole kauhean mukavaa tietää olevansa koko ikänsä puoliverinen koska minua kohdellaan huonosti", myrskymahti naukui.
"Mistä muuten sait soturinimesi myrskymahti? Minä uskon että minä ainakin sain nimeni luonteeni mukaan", kysyin.
"En ole varma ehkä minäkin sain nimeni luonteeni mukaan?" Myrskymahti maukui mieteliäänä. Katsahdin ylös taivaalle ja huomasin että sinne oli alkanut täytyä sadepilvistä.
"Kohta alkaa sataa", mauuin.
//Myrsky?

Tulisielulle nukkumaan meno sopi, mutta hän halusi kuitenkin vielä tavata aamulla nopeasti, jos se vain olisi mahdollista. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja vastasi naaraalle myöntävästi. He voisivat tavata nopeasti aamulla kyllä, mutta kolli halusi kovaa vauhtia jo ulos leiristä tutkimaan reviiriä ja sen ihmeitä.
Hiljaisuustassu siis otti suunnakseen oppilaiden pesän. Hän asteli sinne ja suuntasi heti omalle pedilleen. Kolli tajusi vasta nyt, että oli rättiväsynyt ja tuskin huomasi, kun sisään alkoi vähitellen tulla muitakin oppilaita lepäämään.
Kollin sulkiessa silmänsä hän oli nopeasti unessa. Uni oli yksinkertainen. Siinä hän jahtasi riistaeläimiä ja nappasi myös muutaman. Hän teki unessaan mestariinsa suuren vaikutuksen ja palatessaan leiriin sai vielä kunniamaininnan Henkäystähdeltä.
Hän kuitenkin pian jo heräsi silmät unisena oppilaiden pesää haravoiden. Kolli tunsi olonsa edelleen väsyneeksi, mutta samaan aikaan hänellä oli innostusta ja energiaa vaikka koko Kuolonklaanille.
“Hiljaisuustassu! Nyt lähdetään!” kuului äreä sihahdus oppilaiden pesän suulta. Hiljaisuustassu käänsi katseensa hämmentyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui heti, kun hän näki mestarinsa, Lehtituulen.
“Tulossa!” kolli hihkaisi ja loikki mestarinsa luokse. Naaras ei näyttänyt lainkaan yhtä innokkaalta kuin oppilaansa. Hänen vihreä katseensa oli terävä ja hänen koko olemuksensa hieman äkeä. Hiljaisuustassu kuitenkin aloitti heti keskustelun tämän kanssa.
“Minä olen Hiljaisuustassu. Tykkään todella paljon harjoitella taisteluliikkeitä, mutta saalistuskin kuulostaa kiinnostavalta. Toivoisin nappaavani joku päivä parhaimman saaliseläimen, mitä kukaan on koskaan napannut! Haluan myös näyttää klaanilleni olevani kaiken kunnioituksen arvoinen. Minun lempiriistaani ovat jänikset! Entä sinun?” Hiljaisuustassu kälätti kovaäänisesti heidän kävellessään ulos leiristä. Hän saattoi kuulla Tulisielun huutavan hänelle onnentoivotuksen juuri ennen kuin hän asteli ulos. Kolli ei kuitenkaan kerennyt vastata tälle tai huomioida tätä muutenkaan.
“Minun lempiriistaani ovat pennut ja oppilaat, jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni”, kollin mestari sihahti ja väläytteli teräviä hampaitaan aamun himmeässä valossa nuorelle kollille. Hänen silmänsä suurenivat ja hän käänsi korvansa taakse.
“Anteeksi”, hän mumisi ja oli nyt hiljaa. Lehtituuli vain heilautti häntäänsä ja lähti jatkamaan reviirikierrosta ulkona. He tassuttivat peräkkäin hiljaisuudessa ja kiersivät rajoja. Aina välillä Lehtituuli pysähtyi kertomaan joistain maamerkeistä ja jatkoi sitten vain äkkiä matkaa. Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun Hiljaisuustassu oli oikeasti ollut hiljaa ja kuunnellut tarkkaan. Hän ei ollut tiennyt, että hänen mestarinsa oli niin pelottava ja äreä, mikä sai kollin säikähtämään.
“Lehtituuli?” Hiljaisuustassu kysyi vaisusti kesken matkaa. Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi tiukan vihreän katseensa oppilaaseensa.
“Mitä?”
“Millon me harjoittelemme taistelemista?” Hiljaisuustassu kysyi vaitonaisesti. Naaras siristi silmiään hivenen.
“Kaikki aikanaan. Ensin sinun täytyy oppia tuntemaan reviirisi kuin omat tassusi ja sen jälkeen oppia, miten klaaninvanhimpia, kuningattaria ja pentuja hoidetaan”, Lehtituuli naukui ehkä hieman ivallisesti. “Sitten voit ehkä oppia saalistamaan, ja kun viimein osaat kaiken tuon, voimme harkita taisteluharjoituksia.”
“Ai, selvä”, Hiljaisuustassu naukaisi ja hiljeni taas jatkamaan matkaa.
Matkanteko oli loppuajan hiljaista - lukuunottamatta niitä välejä, kun Lehtituuli selitti kollille jotain reviiristä - ja kun Hiljaisuustassu näki taas leirin hän tunsi ihmetyksekseen helpotuksen koko kehossaan. Hän hymyili ja nosti taas häntänsä innokkaasti pystyyn. Kolli tunsi helpotusta siitä, että kaikki tuo kävely ja hiljaisuus olisi viimein ohi.
“Huomenna keräämme hieman sammalia ja hiirensappea, ja sitten sinä tutkit kaikki klaaninvanhimmat, sekä vaihdat heidän ja kuningattarien sammalet”, Lehtituuli naukaisi heidän päästessä takaisin leiriin. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja suuntasi sitten hakemaan itselleen hieman syötävää. Kollia hiukoi jo kaiken sen kävelemisen jälkeen ja hän nappasi juuri täytetystä tuoresaaliskasasta itselleen hiiren.
Hiljaisuustassu istahti kauemmaksi kaluamaan hiirtä. Hän olisi toivonut sen olevan isompi ja pulskempi, mutta ilma oli alkanut jo viilentyä, joten ruoka olisi kohta vähissä. Kolli värähti ajatellessaan asiaa, joten hän vain sivuutti huomion ja jatkoi syömistä.

Hiljaisuustassu tuli ulos pentutarhasta turkissaan sammalhippuja. Hän oli ollut vaihtamassa sammalia ja poistamassa punkkeja koko aamun. Kolli tunsi olonsa kovin nöyryytetyksi, mutta oli samalla tavallaan iloinen, kun oli saanut kehuja hyvästä ja tarkasta työstä.
Hän laittoi viimeisetkin sammalet kasaan ja lähti kantamaan niitä kohti tarpeidentekopaikkaa. Lehtituuli oli määrännyt hänet viemään kaikki likaiset ja vanhat sammalet tarpeidentekopaikan nurkkaan. Kollin mestari oli ollut hänelle kovin ankara. Vaikka tämä olikin vasta toinen päivä koulutusta, Hiljaisuustassusta todella tuntui siltä, että Lehtituuli vihasi häntä.
Hiljaisuustassu tassutti takaisin leiri aukiolle jätettyään viimeisetkin sammalet. Hän nautti raikkaasta ilmasta tunkkaisten sammalten kuljetuksen jälkeen. Kollista tuntui kovin vapauttavalta hengittää nyt raikasta lehtisateen ilmaa ja päästä verryttelemään jalkojaan kunnolla kaiken sen kyykistelyn jälkeen.
Hiljaisuustassu puhdisti turkkinsa äkkiä ja meni sitten leirin laidalle katsomaan muiden tekemisiä. Hän ei kuitenkaan kerennyt kauaa tutkia, kun Lehtisade saapui taas paikalle.
“Ajattelin, että voisimme lähteä myöhemmin saalistusharjoituksiin. Olit tarpeeksi nopea puhdistamaan pentutarhan, joten meillä on aikaa myöhemmin”, naaras naukaisi. Hiljaisuustassu nyökkäsi hymyillen.
*Pääsen viimein saalistamaan!* kolli intoili mielessään ja lähti loikkimaan oppilaiden pesälle. Heti sisään päästyään, hän meni omalle pedilleen makaamaan. Hänen täytyisi levätä, jotta jaksaisi myöhemmin.
Hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä, mutta ei innostukseltaan vain saanut millään unta. Hän kuuli jonkun astelevan sisään pesään ja nosti päätään. Kolli näki Lepakkotassu. Hän hymyili ja nousi ylös.
“Hei Lepakkotassu! Miten sinulla on koulutus sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pirteällä äänellä. Tummanharmaa kolli lukisti sinisen katseensa Hiljaisuustassuun.
“Normaalisti”, hän vain tokaisi ja käpertyi omille sammalilleen. Hiljaisuustassu katsoi häntä hiljaa hetken aikaa ja painoi sitten taas päänsä. Tällä kertaa kolli kuitenkin nukahti.

Hiiri vinkaisi ja loikki pois, kun Hiljaisuustassu lähestyi sitä hiljaa silvulta.
“Ei, ei, ei! Hiivit liian äänekkäästi, etkä varmista tuulen suuntaa. Sinun täytyy aina varmistaa mistä päin tuulee, jotta tuuli ei kannata hajuasi suoraan vaanimaasi saaliiseen päin! Sinun täytyy myöskin hiipiä hiljaa, kuin ilmassa. Katso niin näytän”, Lehtituuli meni kyykkyyn ja alkoi hiipiä tarkasti kohti kuvitteellista hiirtä. Hänen vatsakarvansa lähes koskettelivat maata hänen allaan ja hänen askeleensa oli tarkkoja, nopeita, mutta varovaisia.
Hiljaisuustassu katsoi tarkkaan mestarinsa opetusta ja seurasi sitten perässä. Hän yritti parhaansa mukaan vaania ja yrittää, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli uskonut.
“Nyt kokeilet uudestaan. Etsi jokin saalis ja nappaa se”, Lehtituuli naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi toimia. Kolli nyökkäsi ja lähti liikkeelle.
Hiljaisuustassu etsi tarkasti mitä vain merkkejä riistasta ja pian löysi päästäisen hajun. Hän lähti seuraamaan sitä ja nähdessään viimein pienen otuksen, hän meni kyykkyyn. Hän otti asennon, varmisti tuulen suunnan ja lähti hiipimään. Tällä kertaa se onnistui moitteettomasti ja pian kolli saattoi jo loikata päästäisen niskaan.
Hiljaisuustassu ponkaisi ilman halki päästäisen päälle ja nappasi sen kynsiinsä. Hän puraisi sitä niskaan, niin että kuului pieni rusahdus, kun luut menivät poikki. Hän tiputti velton ruipelon otuksen maahan ja tökkäsi sitä tassullaan.
“Sillä tuskin syöttää koko klaania, mutta suoritus oli jo paljon parempi”, Lehtituuli naukaisi saapuessaan oppilaansa vierelle. Hiljaisuustassu katsoi häntä silmät ilosta kimmeltäen. Hän ei voinut uskoa saavansa edes pienen pientä kehua - jos äskeistä saattoi kehuksi kutsua. Kolli kuoputti maata päästäisen päälle ja lähti etsimään vielä jotain muuta.
Hajuja oli paljon ja kolli pyöri ympäriinsä, mutta aina ne olivat joko laimeita tai loppuivat kolon suulle. Hiljaisuustassun täytyi todella pidätellä ärtynyttä sihajdusta, kun taas kerran yksi haju katosi kuin seinään yhden puun kohdalla.
“On varmaan parempi palata”, Lehtituuli naukaisi viileästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja lähti hakemaan päästäisensä. Hänen yllätyksekseen, kollin päästessä takaisin Lehtituulella oli suussaan pulska varpunen. Hiljaisuustassu ei ollut missään välissä huomannut mestarinsa saalistaneen, mutta ei sitten päätynyt sanomaan mitään.
Hiljaisuustassu loikki mestarinsa perässä, kun tämä lähti liikkeelle ja matkasi kohti leiriä. Kolli roikotti päästäistä suussaan hieman apeana siitä, ettei ollut onnistunut nappaamaan muuta. Hän olisi kovin halunnut näyttää kaikille, että osasi kyllä olla hyödyllinen, jos vain sitä kovasti halusi.

Hiljaisuustassu oli taas pentutarhalla. Hän oli ollut oppilaana jo jonkin aikaa, omien laskujensa mukaan lähes puoli kuuta. Kolli ei tuntenut enää klaaninvanhimpien ja kuningattarien hoitamista minään rangaistuksena tai nöyryytyksenä. Hänestä näiden kissojen seura oli ihan siedettävää ja oikeastaan jopa kiintoisaa.
Hän vaihtoi nyt viimeisiä sammalia Mäntyviiksen petiin. Kolli yritti tehdä työnsä mahdollisimman tarkasti, jotta voisi saada mahdollisesti jotain kehuja. Hän asetteli sammalet hyvin ja varmisti, että mihinkään ei ollut tarttunut mitään roskia, varsinkaan piikkejä tai tikkuja.
Kun Hiljaisuustassu oli viimein valmis, Hän keräsi kaikki sammalet kasaan. Hän nyökkäsi heipat klaaninvanhimmille sekä Mäntyviikselle ja tassutti viemään sammaleet pois. Kolli oli tyytyväinen omaan suoritukseensa. Hän oli hoitanut kaiken varmasti hyvin.
“Ai sammalia vaihtamassa? Miten alentavaa”, kuului hieman ivallinen äänensävy nuoren kollin takaa. Hiljaisuustassu tunnisti äänen heti.
“Teen vain klaanille tärkeää työtä, Lepakkotassu. Klaaninvanhimmat ja Mäntyviiksi ovat kiitollisia työstäni, ja heidänkin oloaan klaanissa täytyy kunnioittaa”, Hiljaisuustassu naukui rennosti ja kuulosti erityisen vakuuttavalta ja kypsältä.
“On se silti nöyryyttävää ja tylsää. Kuka vain tekisi ihan mitä vaan mielummin, kuin vaihtaisi klaaninvanhimpien sammalia tunkkaisessa pentutarhassa. Tai ainakin minä tekisin”, Lepakkotassu naukaisi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Kollin asenne alkoi ottaa Hiljaisuustassua aivoon.
“No ainakaan minä en näytä siltä, että kuuluisin vielä pentutarhalle emon lämpöön ja turvaan, enkä ulos vaarallisiin tilanteisiin isompien, vahvempien ja pelottavampien kissojen seuraan!” valkoruskea kolli tuhahti. Nyt Lepakkotassu seisoi siinä hiljaa katsellen pesätoveriaan silmät suurina.
“Milloin sinä olet oppinut solvaamaan muita kissoja?” Lepakkotassu kysyi rennommalla ja kiinnostuneella äänellä. “En tiennyt että osaat panna vastaan.”
Hiljaisuustassu sivuutti kollin kommentin ja jatkoi matkantekoaan. Kuitenkin Lepakkotassu pysytteli mukana. Kolli ei sanonut mitään, mutta seurasi Hiljaisuustassua kuin varjo. Kolli ei pitänyt siitä, miten vanhempi oppilas seurasi häntä takaa hiljaa.
Kun Hiljaisuustassu oli saanut sammaleensa kuljetettua ja palasi takaisin, Lepakkotassu edelleen seurasi häntä.
“Mitä sinä haluat?” Hiljaisuustassu kysyi äkäisenä.
“Kokeilen kuinka kauan jaksat pelleilyäni, ennen kuin pimahdat”, tummanharmaa oppilas tokaisi. Hiljaisuustassu murahti. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä ja loikki leirin laitaan.
“Miten harjoitukset ovat sujuneet?” hän kysyi Lepakkotassulta, kun tämä tuli tarpeeksi lähelle.
“Varmasti paremmin kuin sinulla. Nappasin yksi päivä kaksi hiirtä ja päästäisen”, kolli naukaisi virnistäen. Hiljaisuustassu katsoi häntä ihmeissään.
“Vau! Se oli varmasti todella hieno suoritus!” kolli naukaisi silmät suurina. Lepakkotassu nyökkäsi samalla rintaansa röyhistäen. Hiljaisuustassu hymyili. “Voitko joskus näyttää minulle?”
“Ai miten nappaan niin hyvin riistaa?”
“Ei vaan miten saalistetaan niin tehokkaasti”, Hiljaisuustassu korjasi. Lepakkotassu kohautti lapojaan ja katsoi muualle.
“No, minun täytyy nyt mennä. Partio odottaa”, kolli naukaisi, nousi ylös ja lähti jättäen Hiljaisuustassun taas yksikseen.

Hiljaisuustassu jäi istumaan aukion laitaan Neilikkasydämen vierelle. Hän hymyili naaraalle ystävällisesti.
“Hei vaan Neilikkasydän”, kolli tervehti hymyillen. Neilikkasydän käänsi katseensa häneen.
“Ai, tervehdys Hiljaisuustassu! En kuullut tuloasi. Oliko sinulla jotain asiaa minulle?” naaras kysyi. Kolli pudisteli hänelle päätään.
“Ei oikeastaan. Halusin vain juttuseuraa”, Hiljaisuustassu selitti. Neilikkasydän hymyili nuorelle kollille.
“No, miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi lempeään sävyyn. Hiljaisuustassu heilautti häntäänsä.
“Se on kai mennyt hyvin. Lehtituuli on vain hyvin tiukka, mutta hyvä opettamaan”, kolli vastasi. “Entä sinä? Miten elämä soturina on sujunut?”
“Hyvin. Onhan se rankkaa ja on enemmän vastuuta kuin aikaisemmin, mutta silti se on mukavaa. Saa olla hieman vapaampi kuitenkin”, Neilikkasydän kertoi. Hiljaisuustassu nyökytteli päätään.
“Se on mukava kuulla”, hän sanoi ja hymyili nuorelle soturille lempeästi. Kohta kolli kuitenkin kuuli Tulisielun tervehdyksen. Hiljaisuustassu nousi ylös ja hyvästeli ystävänsä Neilikkasydämen ja lähti sitten Tulisielun luokse kysyen halusiko tämä jutella jostain.
Kun naaras ei kuitenkaan vastannut vaan tuijotti tyhjyyteen jonkin aikaa, kolli kysyi oliko jokin hätänä. Naaras kertoi vain olleensa omissa ajatuksissaan. Hiljaisuustassu hymyili hänelle.
“Ei se mitään”, nuori kolli naukaisi. Tulisielu katsoi häntä lempeästi ja kertoi että hänellä oli jotain asiaa kollille. Hiljaisuustassu katsoi häntä hivenen hämmentyneenä, mutta kiinnostuneena ja kysyi tietenkin mitä, mutta hän saattoi kuulla sanojensa takana vatsansa kurnimisen.
“Voidaanko syödä samalla, kun kerrot? Kamala nälkä!” kolli ruikutti. Tulisielu hymyili hänelle.
“Sopii”, naaras naukaisi ja lähti hakemaan jotain syötävää. Kolli katsoi miten hän valitsi nopeasti oravan ja tuli sitten takaisin. Kun hän tiputti oravan kollin eteen, naaras alkoi takerrella sanoissaan. Hiljaisuustassu rohkaisi häntä hieman yrittämällä vakuuttaa, että kukaan ei kuulisi.
Hetken ajan naaras jatkoi vielä takertelua, kunnes sai kerrottua tykkäävänsä Tattihallasta.
“Sehän on mahtavaa, kerro hänelle!” Hiljaisuustassu hihkaisi. Tulisielu ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtä innokas.
“En minä taida uskaltaa”, naaras sanoi. Hiljaisuustassu pyöräytti silmiään hieman.
“No kyllä sinä vielä joskus uskallat”, hän naukaisi.
“Ehkä jossain kohtaa”, naaras naukaisi ja tassutti pois jättäen kollin itsekseen syömään oravan rippeet.
Hiljaisuustassu huomasi Lehtituulen lähestyvän häntä, kun oli saanut juuri viimeisteltyä oravan. Kolli nyökkäsi mestarilleen kunnioittavasti tervehdykseksi. Naaras nyökkäsi takaisin.
“Hiljaisuustassu. Olemme Kylmäliekin kanssa päättäneet, että sinulla ja Kamomillatassulla on yhteiset taisteluharjoitukset hieman auringonhuipun jälkeen. Käy hakemassa hänet ja voitte vaikka vaihtaa kieliä ja sitten lähdetään”, naaras naukui nopeasti ja tassutti pois ennen kuin Hiljaisuustassu kerkesi sanoa mitään väliin. Kolli katsoi mestarinsa menoa ja nousi sitten pystyyn. Hän otti suunnakseen nyt oppilaiden pesän.
Työntäessään päänsä sisään pesään hän bongasi Kamomillatassun omilta sammaliltaan juttelemasta Säihkytassun kanssa. Naaras jutteli tuoreen oppilaan kanssa leppoisasti ja Hiljaisuuspentu hymyili väkisinkin.
“Kamomillatassu!” Hiljaisuustassu kutsui pesän suulta. Naaras keskeytti keskustelunsa toisen kollioppilaan kanssa ja katsoi häneen. Hiljaisuustassun sydän tuntui jättävän yhden lyönnin välistä. Miten Kamomillatassu saattoikaan olla niin kaunis?
“Niin?” naaras kysyi keskeyttäen Hiljaisuustassun harhaiset ajatukset.
“Haluatko tulla vaihtamaan kieliä kanssani? Myöhemmin olisi sitten vähän muuta”, kolli naukaisi. Kamomillatassu nyökkäsi ja hyvästeli nopeasti Säihkytassun. Hiljaisuustassu peruutti jo edeltä ulos pesästä.
Hiljaisuustassu istahti vähän matkan päähän ja pian Kamomillatassu tuli ulos pesästä hänen vierelleen.
“Millaista koulutuksesi on ollut?” Hiljaisuustassu aloitti.
“Ihan mukavaa. Olen oppinut jo vaikka mitä uutta!” Kamomillatassu naukaisi innoissaan. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Minäkin olen oppinut vaikka mitä, kuten sen että klaaninvanhimmat eivät ole aina niin täynnä punkkeja kuin voisi luulla”, kolli naurahti. Kamomillatassukin päästi pienen tirskahduksen.

Aurinko alkoi olla jo lähes huipussaan ja Tulisielu tuli tarjoamaan oppilas kaksikolle jänistä. Hiljaisuustassu näki sen olevan erittäin maukkaan näköinen.
“Toki, mutta meidän täytyy lähteä pian taisteluharjoituksiin”, kolli naukaisi. Silloin Hiljaisuustassu myös tajusi, ettei ollut maininnut asiasta Kamomillatassulle.
*Noh, kyllä hän varmaan sen nyt itsekin tajusi tässä välissä, eikö?* kolli ajatteli. Hän asettui jäniksen äärelle ja alkoi kaluta sitä ihaillen sen taivaallista makua. Kolli antoi joka suullisella maun levitä suuhunsa, ennen kuin pureskeli ja nieli jäniksen palat.
Kun kaksikko oli syönyt, he suuntasivat mestareidensa luokse, jotka jo kutsuivat heitä. Hiljaisuustassu loikki nopeasti Kamomillatassu vierellään Lehtituulen luokse ja vilkaisi myös Kylmäliekkiin, joka oli siis ilmeisesti Kamomillatassun mestari. Nämä lähtivät johtamaan meitä ulos leiristä. He kulkivat oppilaiden edellä ja oppilas kaksikko kulki rinta rinnan eteenpäin heidän perässään.
Viimein heidän pysähdyttyä aukiolle, jossa heidän oli tarkoitus harjoitella Kamomillatassu kysyi, mitä he nuorille oppilaille opettaisivat.
“Kärsivällisyyttä Kamomillatassu. Ajattelimme katsoa aluksi mitä te osaatte ja sitten auttaa teitä parantamaan sitä, missä on jotain hiottavaa. Te siis taistelette toisianne vastaan - kynnet tietenkin sisällä - ja me katsomme suoritustanne mitataksemme taitojanne, jotta tiedämme mitä täytyy parantaa”, Lehtituuli naukaisi. Kylmäliekki hänen vierellään nyökytteli päätää. Hiljaisuustassu vilkaisi Kamomillatassuun hiljaa ja nyökkäsi sitten kahdelle soturille.
“Hiljaisuustassu, mene sinä tuonne”, Kylmäliekki naukaisi osoittaen hieman kauemmas lähes auikon toiseen päähän, “ja Kamomillatassu sinä menet tuohon”, kolli jatkoi osoittaen muutaman ketunmitan päähän heidän eteensä. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja loikki omalle paikalleen.
“Olen valmis”, hän naukaisi, kun oli ottanut paikkansa ja mennyt oikeaan asentoon. Kolli kävi mielessään nopeasti kaiken mitä oli lyhyellä oppilas ajallaan oppinut ja yritti tiivistää ne tähän pieneen testi kamppailuun.

//Kamo?

Tuhkajuova oli aivan selvästi järjestänyt minut samaan partioon kanssaan. Hän oli nimittäin jakanut partiomme niin, että minä joutuisin metsästämään hänen parinaan. En ollut tyhmä: tiesin, että hän halusi puhua kanssani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua olla missään tekemisissä Tuhkajuovan kanssa.
Kun Tuhkajuova sitten odotetusti alkoi selittelemään tekojaan ja päätöksiään, pidin katseeni naulittuna eteeni. En uskonut, että olisi mitään, mitä hän voisi sanoa parantaakseen välejämme. En antaisi hänelle koskaan anteeksi.
Kuuntelin hiljaa naaraan selostusta siitä, miten paljon hän oli muka uhrannut vuokseni. Ei Tuhkajuova ollut kärsinyt ollenkaan tekojensa seurauksena. Minä olin ainoa uhri, ja ehkä Henkäystähti. Miten hän kehtasikin puhua uhrauksista?
"Minun vuokseniko?" sihahdin ja käännyin viimein katsomaan soturia. "Älä viitsi naurattaa."
Aivan varmasti Tuhkajuova oli tehnyt sen "kaiken" josta puhui pelkästään itsensä vuoksi. Hän halusi suojella itseään ja typerää kumppaniaan. Ehkä hän halusi suojella myös Väärävarjoa ja Pohjaharhaa. Hänen sanoissaan oli ehkä jotain perää, elämäni puoliverisenä Kuolonklaanissa olisi voinut olla kurjaa. Kurjaa se oli kuitenkin nytkin.
"Tajuatko yhtään, miltä minusta tuntuu? Koko elämäni on ollut pelkkää valhetta! Sinä annoit minun taistella Henkäystähden hyväksynnän vuoksi, vain nyt kuullakseni, etten voisi koskaan sitä muutenkaan saada!" murisin vihaisesti. "Minä olen vihainen siitä, että alun perin päätit alkaa vehtaamaan jonkun muun kuin kumppanisi kanssa. Vieläpä jonkun erakon!"

//Tuhka?

Joitain kuita sitten elämäni oli hetkessä muuttunut täysin. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta olin tehnyt suuren virheen. Se oli ollut kuin päässäni olisi naksahtanut, kuin olisin menettänyt hallinnan omasta kehostani. Täysin vahingossa ja huomaamattani olin paljastanut salaisuuden, joka minun oli ollut määrä viedä mukanani hautaan. Jostain kumman syystä Pimentovarjo oli usuttanut Varissulan Pohjaharhan kimppuun. Epäilemättä naaras oli suunnitellut koko jutun, sillä hänen sanojensa mukaan hän oli aavistellut olleensa asian suhteen oikeassa. En voinut kieltää, ettenkö olisi ollut vihainen Pimentovarjolle. Jos hän oli epäillyt Pohjaharhan olevan poikani, olisi naaras voinut tulla kysymään asiasta suoraan minulta. Kenties hän kuitenkin tiesi, etten olisi paljastanut mitään. Nyt se oli vain lipsahtanut suustani. En halunnut Pohjaharhan kuolevan, mutten ymmärtänyt miksi välitin niin paljon. Vaikka olinkin synnyttänyt minut, ei hän ollut minun poikani. Hän oli vihollisklaanin jäsen.
Salaisuuden paljastumisen myötä Varissulka epäilemättä inhosi minua. Hän oli vältellyt minua siitä saakka ja se tuntui särkevän sydämeni. Tuntui lähestulkoon samalta kuin silloin, kun Väärävarjo oli lähtenyt klaanista ja olin joutunut hyvästelemään hänet, tai siltä kun isäni oli kuollut. Varissulka oli yhä täällä, elossa ja Kuolonklaanissa, mutta olin menettänyt yhteyteni häneen. Se tuntui kamalalta. Poikani oli tätä nykyä ainoa kissa maan päällä, jota minä todella rakastin. Halusin antaa hänelle tilaa, mutta nyt puhumattomuus ja vihanpito alkoi tuntua liian raskaalta. Se häiritsi soturin tehtäviänkin. Olin jatkuvasti ärtynyt ja huolimattomuusvirheitä tuli liiaksi asti. Loskatassun soturikoulutus tuntui matelevan eteenpäin, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi.

Lehtisade oli jo saapunut, ja päätin vihdoinkin toimia. Olin jo tovin istuskellut sotureiden pesän edustalla ja katsellut leirin joka-aamuisia toimia. Henkäystähti oli juuri astellut esiin kaatuneen kuusen takaa, hän oli alkamassa järjestelemään tämän päivän partioita. Nousin ylös ja päättäväisin askelin kävelin kumppanini luokse. Henkäystähti kohtasi katseeni hänelle tyypillisesti, eli hymyillen. Päällikkyytensä myötä hän oli alkanut suhtautumaan minuun taas varsin lämmöllä. Se sopi minulle, sillä päällikkyyden myötä minunkin suhtautuminen häneen oli muuttunut. Henkäystähdestä oli tullut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista – kuten päällikön tuli aina olla sotureilleen. En minä edelleenkään häntä rakastanut kumppaninani, mutta olin oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan Henkäystähteä aivan uudella tavalla nyt, kun hän oli päällikkö.
"Voisitko laittaa minut ja Varissulan metsästyspartioon?" kysyin rauhallisella äänellä ja kohtasin Henkäystähden sinisen katseen. Kolli siristi mietteliäänä silmiään.
"Onko teidän välillänne jotain ongelmia? Olen huomannut, ettette ole juuri puhuneet viime aikoina", Henkäystähti naukui. Hänen äänensä ei ollut kylmä, vaan huomasin hänen olevan aidosti kiinnostunut asiasta.
"Ei mitään sellaista, jota ei voisi selvittää", tokaisin kuin asia olisi ollut aivan pikku juttu, jota se ei todellisuudessa ollut sitten yhtään. Jos Henkäystähti saisi tietää, että Varissulka tiesi totuuden, se saattaisi olla poikani loppu. Vaikka Varissulka olikin minulle vihainen, minä rakastin häntä. Halusin saada hänet ymmärtämään, miksi olin tehnyt mitä olin tehnyt.
"Hyvä on sitten, laitan teidät partioon", raidallinen kolli lupasi ja nyökäytti päätään. Katsoin häntä kiitollisena.
"Kiitos."

Henkäystähti oli pitänyt lupauksensa ja nimennyt minut sekä Varissulan aurinkohuipun metsästyspartioon. Mukaamme lähtivät myös Pikiturkki, Kärppämyrsky sekä Säihkytassu. Kuten olin arvellut, Varissulka käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Se sai minut hiukan ärsyyntymään, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kun lopulta saavuimme Lehtikuusilaakson liepeille, pysäytin partion.
"Minä ja Varissulka menemme Lehtikuusilaaksoon, te muut voitte suunnata joko pohjoiseen tai kuusimetsään", nau'uin ja käänsin katseeni Varissulkaan, odottaen tältä jotain reaktiota. Kolli siristi silmiään, selvästi arvaten mikä oli suunnitelmani. Se ei minua haitannut, sillä nyt Varissulka saisi luvan kuunnella minua. Kun lähdimme alaspäin viettävää mäkeä kohti, Varissulka päästi ilmoille tuhahduksen:
"Tiedän kyllä, mitä yrität."
"Kyllä minä tiedän, että sinä tiedät. Nyt saat luvan kuunnella minua kun kerron sinulle, miksi tein kuten tein", naukaisin terävällä äänellä ja käänsin katseeni Varissulkaan. Kolli näytti turhautuneelta, kun hän siristeli harmaita silmiään ja käveli vierelläni syvemmäs Lehtikuusilaaksoon. Kolli ei edes vilkaissut minuun päin, se sai minut ärsyyntymään. Häntäni heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja syöksähdin nopeasti Varissulan eteen pysäyttäen hänet. Kolli säpsähti ja katsoi minua uhmakkaasti.
"Tuollaiseksiko minä olen sinut kasvattanut? Etkö ymmärrä mitä kaikkea olen tehnyt sinun vuoksesi?" kysyin terävällä äänellä, väläyttäen valkeita hampaitani pojalleni. Varissulka pysyi ilmeettömänä, kuin olisin ollut hänelle ilmaa. En antanut kollille aikaa vastata, kun aloin jo avautumaan:
"Sinulla ei ole mitään hajua, millaisia uhrauksia olen sinun vuoksesi tehnyt. Olisitko sinä halunnut elää tässä klaanissa puoliverisenä, Henkäystähden vihamiehenä? Et taida edes ymmärtää, että ellen olisi tehnyt mitä tein, sinä olisit nyt kuollut. Jos olisin kertonut totuuden, Aaltosalamakin inhoaisi sinua. Kai olet huomannut, miten halveksuen hän katselee eloklaanilaisia? Minä olen tehnyt kaiken vain sinun vuoksesi, jotta sinä saisit parhaat mahdollisuudet menestyä elämässäsi. Jos sinä olisit kasvanut täällä Eloklaanin päällikön veljenä, mahdollisuutesi Kuolonklaanissa olisivat olleet olemattomat. Varissulka, minä todella rakastan sinua ja olen tehnyt kaiken tämän vain sinun vuoksesi."

//Varis?

Satuin - huonoksi onnekseni - olemaan juuri silloin ulkona, kun Pimentovarjo tuli visiitille Kuolonklaanin leiriin. Ei sillä, että olisin odottanut hänen tulevan juttelemaan minulle tai mitään - emmehän olleet olleet juuri minkäänlaisissa tekemisissä sitten sen kun hän oli kuita sitten julistanut klaanilleen tappaneensa kumppaninsa ja meidän isämme, koska tämä oli muka petturi -, mutta automaattisesti aloin hivuttautumaan jo kauemmaksi.
Yllätyksekseni naaras ei tavalliseen tapaansa vältellytkään katsettani vaan lähtikin tulemaan kohti. Kenties salaa alitajunnassani halusin tietää, millä asialla hän yritti lähestyä minua, sillä jäin odottamaan häntä selkäkarvat levottomasti väreillen.
Pimentovarjo pyysi minua kävelylle, metsästämään. Toljotin häntä epäuskoisena. Miksi ihmeessä lähtisin hänen kanssaan yhtään mihinkään vapaaehtoisesti? Kuitenkaan ennen kuin ehdin sanoa mitään, naaras ilmoitti sen olevan "varapäällikön käsky".
Tsik, niinpä tietysti. Eihän minulla tietenkään ollut varaa valita, halusinko viettää aikaa hänen kanssaan vai en, sillä hänhän oli varapäällikkö, ja kun varapäällikkö kerran käskee lähteä kävelylle hänen kanssaan, niin silloin sitä lähdetään kävelylle varapäällikön kanssa. Ketunläjät.
Huokaisin ja nousin ylös hännänpäätä tyytymättömästi nytkytellen. Katsahdin Pimentovarjoon jurosti. "No, ei kai tässä muu auta. Mennään sitten, arvon varapäällikkö", virnistin ilottomasti.
Odotin että Pimentovarjo menisi edeltä ja lähdin sen jälkeen raahustamaan hänen perässään. Joku tietämätön olisi varmaankin voinut luulla varapäällikön raahavan mukanaan vastahakoista vankia - minusta kuvaus oli kyllä osuva. Oloni nimittäin ei ollut yhtään sen vapaampi kuin kahdella Eloklaanin panttivangilla, joita oli pidetty jo kuiden päivät samassa, ummehtuneessa onkalossa.
Ulkona oli sentään nätti sää jos jotakin. Nautin kasvoilleni puhaltavasta viileästä tuulesta ja kosteasta ruohosta tassujeni alla. Oli mitä täydellisin lehtisateen päivä - ja minä jouduin viettämään sen vasten tahtoani Pimentovarjon seurassa.
Kuljin vähän naaraan jäljessä ja nuuhkin jo ilmaa riistan varalta, sillä sitähän varten tänne loppujen lopuksi oli tultu - metsästämään. Keskittymiseni herpaantui, kun Pimentovarjo yhtäkkiä hiljensi askeliaan ja jättäytyi kävelemään rinnalleni.

//Pimento?

Aaltosalama seurasi hitusen huvittuneena oppilaansa raivonpurkausta, kun tämä nyhti kynsillään jokaisen silmäänsä osuvan ruohotupon. Kolli oli ollut tällä kertaa jo niin lähellä onnistua, mutta oli ilmeisesti häiriintynyt kuonoaan kutittaneista ruohonkorsista niin, että se oli vaikuttanut hänen suoritukseensa.
Aaltosalama ymmärsi Lepakkotassun turhautumisen - hän muisti hyvin itsekin, miltä epäonnistuminen harjoituksissa tuntui. Mutta kolli pääsisi siitä kyllä yli, aivan kuten hänkin oli päässyt aikanaan.
Kun Lepakkotassu oli räyhännyt kyllikseen, he ottivat suunnaksi leirin. Ilmeisesti ruohoille raivoaminen oli saanut oppilaan väsymään, sillä Aaltosalama joutui vähän väliä hidastamaan huomatessaan kollin jäävän jälkeen.
Lepakkotassu mumisi puoliääneen - luultavasti ihan itsekseen vain - haluavansa nukkumaan saatuaan hänet viimein kiinni, ja Aaltosalama tunsi myötätuntoa kollia kohtaan. Hän koki mestarin velvollisuudekseen yrittää piristää oppilastaan jotenkin, mutta ei ollut varma, miten sen tekisi. Niinpä hän lopulta päätyi tuttuun ja turvalliseen kannustuspuheeseen, jonka jokainen hyvä mestari pyrki antamaan suojatilleen aina silloin tällöin nostattaakseen tämän itsetuntoa:
"Usko tai älä, minun silmääni harjoitukset eivät näyttäneet täysin toivottomilta. Tämä oli vasta ensimmäinen kertasi, emmekä ehtineet harjoitella kauaa, joten olen varma, että ensi kerralla se menee jo paremmin." Hän puhui vilpittömästi. Naaras vilkaisi selkänsä yli takanaan tulevaan oppilaaseen ja väläytti tälle rohkaisevan hymyn.

//Lepakko?

Myrskymahti ravasi partion mukana halki Kuolonklaanin reviirin. Päivä oli kaunis: vaikka lehtisade oli saapunut, aurinko jaksoi vielä sinnikkäästi paistaa Kuolonklaanin mäntyjen lomasta. Tuulenvirekään ei vielä tuntunut kylmältä ollenkaan, eikä mutainen maa ollut koskaan haitannut Myrskymahtia.
Partiossa olivat mukana hänen lisäkseen Latvaruusu, Loiskevarjo sekä Tulisielu: kaikki kissoja, joita naarassoturi ei kovin hyvin tuntenut. Loiskevarjo vaikutti mukavalta, ja silloin harvoin kun Myrskymahti oli hänen kanssaan tekemisissä, tuli kaksikko hyvin toimeen. Latvaruusu ja Tulisielu taas olivat aina vaikuttaneet hiukan tympeiltä. Myrskymahti ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan yhdenkään kissan suhteen; näistäkin kahdesta voisi lopulta kehkeytyä hänelle hyviä ystäviä. Myrskymahdilla olikin juuri sopivasti hiukan tylsää, joten hän kiri Tulisielun rinnalle. Naaras tönäisi soturitoveriaan keveästi saadakseen hänen huomionsa. Tulisielun yllättynyt sähähdys sai hänet kohottamaan kulmiaan. Kipakka tapaus.
"Anteeksi, mutta halusin vain jutella kanssasi", Myrskymahti hihkaisi ja hymyili naaraalle.
"No, jutellaan? Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole", Tulisielu vastasi ja harmaa naarassoturi hymyili tyytyväisenä.
"Siinä olet oikeassa! Partiointi on niin tylsää. Varsinkin rajapartiot", Myrskymahti selitti ja pyöräytti silmiään. "Olisin paljon mieluummin metsästämässä!"
Se oli totta: vaikka Myrskymahti ei todellakaan ollut mikään paras saalistaja, oli metsästyspartioissa enemmän toimintaa. Ja toiminnasta naaras piti.
"Etkö sinäkin?" Myrskymahti kysyi virnistäen. "Minun taitoni ovat aivan haaskatut rajapartiossa! Kerroinko jo, miten viimeksi metsästyspartiossa sain kiinni neljä jänistä? Neljä! Oletko koskaan kuullut moisesta?"

//Tuli?

"Noh, mitäs me nyt tekisimme, vai olisiko vain aika mennä nukkumaan?” kollioppilas vierelläni kysyi.
"No ehkä olisi aika? No nähdään aamulla? Sopiiko.. tavataan vain pikaisesti jos sinun täytyy mennä mestarisi kanssa jonnekin", naukaisin.
"Ehkäpä mutta minä halusin kylläkin enemmin mennä tutkimaan reviiriä! Joten vain pikainen tapaaminen", hiljaisuustassu naukaisi. Nyökkäsin hymyillen ja nousin seisomaan, Jäin hetkeksi siihen seisomaan kunnes näin kollin hännän pään katoavan oppilaiden pesään. Käännyin ja katsahdin hymyillen iloisena ja tyytyväisenä kohti soturien pesää. Katsahdin vielä nopeasti taakseni ja näin kuinka kaksi naaras oppilasta pujahtivat sisään oppilaiden pesään.
*Kiinnostaisi nähdä mitä tapahtuu... Kun Hiljaisuustassu nyt kohtaa kamomillatassun... No he ovat molemmat varmaan niin unisia että eivät nukkahtavat ennen ainakaan... Eivät varmaan edes huomaa toisiaan*, ajattelin mielessäni. Käännyin taas takaisin soturienpesää päin, tassutin sisään pesään ja asetuin hetkeksi istuskelemaan ja suukimaan turkkiani sammalpedillä. Lopulta kuitenkin käperyin sammaliin nukahdin nopeasti.

Aikaisin silmäni aikaisin aamulla kuullessani ulkoa innokaan hihkaisun joka taisi kuulua hiljaisuustassulle.
"No ehkä voisin käydä nopeasti hänen luonaan onhan tämä sentään hänen ensimmäinen kertansa kun hän pääse Ulos leiristä.
Kun työnsin pääni ulos pesästä niin huomasin että hiljaisuustassu oli jo katoamassa leirin sisäänkäynti tunnelista ulos.
"Onnea Hiljaisuustassu!" Huikkasin nopeasti hymyillen kollille. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin erään kollin joka istui ujon näköinen ilme kasvoillaan odottamassa että kuulisi meneekö johonkin partioon.
*Voisin varmaan tutustua tattihallaan, hänestähä Voi tulla ystäväni vaikkakin olemme melko erilaiset*, ajattelin mielessäni hymyilen. Mutta juuri kun olin menossa kollin luo kuulin että hänet oli vallitu menemään erääseen rajapartioon. Olin jo kääntymässä poispäin mutta juuri sillä hetkellä kuulin että minut oli passitettu samaan partioon kollin ja joidenkin muiden kanssa.. en ollut kiinnittänyt huomiota muihin jotka oli ilmoitettu partioon.

Parisen kuuta myöhemmin siitä kun olin ollut tattihallan kanssa samassa partiossa. olin tassutamassa ystäväni hiljaisuustassua kohti hymyillen iloisena, vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla.
"Hei hiljaisuustassu!" Huudahdin kollille joka oli juttelemassa neilikkasydämmelle.
"Haluatko jutella kanssani? Ja vaikka syödä jotain?" Kysäisin. Kolli nyökäyti päätään ja kääntyi hyvästelääkseen ystävänsä neilikkasydämen.
*Haluan kertoa hänelle jotain vaikka haluaisin kertoa siitä ennemmin tattihallalle... Mutta en uskalla!* Syvennyin ajatuksiini.
*Mutta minä halusin tietää tunteeko hän samaa kuin minä hänestä? En kyllä ymmärrä mitä näen hänessä... Olemme aivan erilaiset mutta hän tuntuu erilaiselta... Enemmän kuin ystävältä... Vaikka hän onkin puhdasverinen niin tunnen että olemme samanlaisia... Edistyneitä... Hän luonteensa vuoksi mutta minä... Syntyperäni vuoksi... Vaikka ei hän varmasti ole yksinäinen tai eristäytynyt mutta hän tuntuu silti samanlaiselta..* ajattelin yhä vain enemmän syventynenää ajatuksiini.
"Tulisielu? Onko jokin hätänä..?" Hiljaisuustassu hämmästeli.
"E-ei.. tuota... Olin vain ajatuksissani", pahoittelin.
"Ei se mitään!" Hiljaisuustassu huudahti.
*Nimesi ei kyllä sovi luonteseesi*, ajattelin huvitunenaa.
"Minulla olisi asiaa", naukaisin.
"Mitä asiaa? Ja eikö voitaisi syödä samalla kun kerrot? on hirveä nälkä!" Hiljaisuustassu kysyi.
"Sopii", naukaisin hymyillen. Nousin seisomaan ja kehottin hiljaisuustassua odottaamaan tässä ja Kolli nyökkäsi ja jäi odottamaan. Tassutin kohti tuoresaalis kasaa ja aloin kaivelemaan sieltä jotain hyvää mitä voisin jakaa hiljaisuustassun kanssa ja otinkin sieltä lopulta melko laihan oravan mutta olin ainakin tyytyväinen siihen että se oli riittävän iso molemmille. Käännähdin ja tassutin kohti hiljaisuustassua pudotaen oravan kollin eteen. Katselin kuinka kolli ahmi oravaa.
"Ja niin, halusin kertoa sinulle että... Tuota noin... Olen...", takeltelin enkä saanut sanaa suustani.
"Niin? Sano pois vain! Ei kukaan kuulee jos sitä pelkäät", hiljaisuustassu rohkaisi.
"No... Kiitos... Olen siis ihastunut tattihallaan mutta en uskalla sanoa sitä hänelle... Pelkään että hän ei pidä minusta!" Vinkaisin ja heittin oitis häntäni suuni eteen.
*Apua oliko tämä väärin... Toivon todella että tattihalla ei kuullut tai tule kuulemaan.. haluan näet kertoa sen hänelle itse jos niin päätän*, ajattelin mielessäni.
"Sehän on mahtavaa! Kerro hänelle!" Hiljaisuustassu hihkaisi.
"Tuota... En minä taida...uskaltaa...", naukaisin takellelen ja aloin ahmia oravaa jotta en voisi vastata.
"No kyllä sinä vielä joskus uskallat", hiljaisuustassu rohkaisi hymyillen.
"Ehkä jossain kohtaa", naukaisin. Nousin ylös ja jätin kollin yksin.
"Hei, tulisielu! Sinun pitää mennä tattihallan, minun ja sekä oppilaani Syöksytassun kanssa metsälle", tummasielu naukaisi.
*Miksi juuri tattihallan kanssa?* Ajattelin harmistuneena. *No ei minua tarvitse olla hänen kanssaan partiossa tekemisissä voin ihan hyvin jutella vaikka Syöksytassun kanssa*, lisäsin mielessäni. Lähdin seuraamaan kollia kohti muita metsälle lähtevien luokse. Asetuin Syöksytassun vierelle ja käännyin kollia kohden.
"Hei, Syöksytassu! Miten on koulutuksesi mennyt? Milloin sinusta nimitetään soturi?" Kyselin leikkillään oppilaltaa.
"Hyvin on mennyt! Mutta tummasielu ei ole kertonut minulle milloin saan soturinimeni... Mutta odotan sitä innolla! Kunpa minut ja kamomillatassu nimitetäisiin samaan aikaan! Tai edes melko samaan aikaan!" Kolli Maukui. "Olen itse asiassa ihastunut häneen..." Syöksytassu kuiskasi hiljaisella äänellä.
"Ooh! En olisi uskonut että kertoisit tälläistä kellekään!" Tulisielu haukkoi henkeä ihastuneena. Syöksytassu siirteli vain hetken käpäliään nolostunenaa.
"Joko olette valmiit juoruilusa? Eikös meidän pitäisi saalista eikä juoruilla", tummasielu huomauti tiukasti. Siirtelin tassujani nolostunenaa ja nyökkäsin pienesti nolona.
"No, joka tapauksessa minusta olisi hyvä jos hajaantuisimme kahteen jota saame enemmän riistaa ja voisin opettaa Syöksytassulle Jotakin hyödyllistä saalistuksesta, menkää nyt ja saalistakaa!" Tummasielu naukaisi.
*Vai että haluat opettaa Syöksytassulle Jotakin saalistuksesta? Hänhän osaa saalista hyvin! Teit sen varmaan vain jota minä en juoruaisi Syöksytassun kanssa... Ja millä tuurilla minun täytyy mennä juuri tattihallan kanssa!* ajattelin mielessäni kipakkasti.
"No mennäänkö..?" Kysyin hitusen ujostelen. Tattihalla nyökkäsi pienesti. Nostin kuononi ylös haistelen ilmaa ristaan varalta ja huomasinkin Kaksi tuoksua ja päätin lähteä seuraamaan jänistä sillä se oli hiljaisuustassun lempiristaa. Laskeuduin matalaksi vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään jänistä kohti hymyillen. Juuri kun jänis oli huomannut minut niin hyppäsin nopeasti sen kimppuun ja purin siltä niskat nurin. kun se lopetti rimpuilun niin nostin sen ylös. Ja lähdin tassutamaan tattihallan luo.
"Hei, tattihalla saitko sinä Mitään?" Kysyin pudotaen jäniksen.
"Kyllä minä sain oravan ja näin kuinka sait tuon oravan, Se on todella hyvä saalis", kolli vastasi.
*Hän siis oli tarkkailut minua koko ajan aivan kuten kaikkia muitakin puoliverisia kohdellaan... oppilaina jotka eivät voi olla ilman mestariiaan leirissä?" Ajattelin mielessäni. Kolli heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Nyökkäsin kollille ja noukin jäniksen taas suuhuni. Kun olimme siinä missä olimme luvanneet tavata.
*Vau! Syöksytassu on saanut jättimäisen oravan!* Ajattelin. Katsahdin tummasielun saalista: Pulskaa hiirtä.
"Lähdetään takaisin leiriin", kolli naukaisi. Lähdimme nopeasti leiriin.
"Hei, Syöksytassu tuo orava on mahtava saalis", mumisin jäniksen karvojen seasta. Kolli vain nyökkäsi ja tassuti kauemmas minusta. Häntäni valahti harmista ja loppu matkan takaisin leiriin tassutinkin Hiljaa ja yksin. Lopulta kun olimme perillä leirissä niin huomasin Hiljaisuustassun joka oli kamomillatassun kanssa, tassutin kohti kaksikkoa hymyillen.
"Hei, haluaisitteko syödä tämän minun napaamani jäniksen?" Kysäisin hymyillen.
"Joo mutta meidän pitäisi kohta mennä yhteisiin taisteluharjoituksiin", hiljaisuustassu hihkaisi. Nyökkäsin ylpeähkö ilme kasvoillani ja lähdin pois jättäen heidät kahden. Yhtäkkiä melkein törmäsin tattihallaan joka istui maassa ujon näköisenä.
"Hei, tuota noin... Tattihalla... haluaisitko syödä kanssani?" Kysyin ujostelen. Kolli katsahti Minua ja nyökkäsi hymyillen ujosti. Nyökkäsin tälle takaisin ja lähdin tuoresaliskasalle hakemaan tuoresaalista ja löysinkin sieltä pulskan oravan. Nostin sen ylös ja tunnistin sen oitis Syöksytassun napaamaksi oravaksi. Noukin sen ylös ja tassutin takaisin tattihallan luo.
"Syö sinä ensin" , kehottin. Tattihalla nyökkäsi ja alkoi syödä oravaa. Katselin hetkisen kuinka kolli söi kunnes vilkaisin taakseni ja näin ylätyksekseni kamomillatassu ja hiljaisuustassu tassutivat rintarinnan sisäänkäynti tunnelia kohti mestariensa perässä.
*Äläs Nyt kyllä minä sen tiesin että heillä on yhteiset taisteluharjoitukset... Mutta entäs Syöksytassu? Kamomillatassu joutuu jonnain päivänä suuren valinnan
ääreen.. mutta en ajattele sitä nyt", ajattelin. Katsahdin taas kerran tattihallaan joka työnsi loppun oravasta minulle. Asetuin mukavasti syömään oravan tähteitä kehräten. Kun olin syönyt oravan loppuun niin nousin seisomaan ja lähdin tassutamaan tattihalla vierelläni soturien pesälle lepäämään. asetuin omille maakualusilleni ja nukahdin ajatellen tattihallaa.

Herään sumuisesta metsästä ja kuulleen edestä päin ääniä ja lähdin hiipimään eteenpäin uteliaana ja huolestuneena. Yhtäkkiä osuin aukiolle minkä keskellä makasi kamotavan tuttu kissa.
"Tattihalla!" Huudahdin tyrmistyneenä ja juoksin kollin luo sydän kurkussa. Sydämeni tuntui musertavuvan surusta huomatesani kollin olevan kuollut, Jähmettyin kauhusta.
"Kun minä en saanut emoasi et sinä saa häntä", kolli kissa takanani murahti. Käänähdin ja näin edessäni kollin aivan sen näköisenä kuin olin aina ajatellut. Kolli katsoi minua murhaavasti.
"En minä sitä päättänyt! En minä voinut sille mitään!" Sähisin isälleni ja hyökkäsin tämän kimppuun raivoisani ja kostaakaseni kollille mitä tämä oli tehnyt tattihallalle.
Pureuduin kollin kurkuun ja repäisin sen auki pulpuavaksi haakavaksi.
"Miksi sinun piti valita juuri hänen kaltaisensa murhaaja kumpaniksi emo...?" Kuiskasin katsoessani kuinka kollin silmistä katsoi viimeinenkin elonliekki. Käänsin selkäni kollille ja lähdin tattihallan luo ja painauduin kollin kylmään turkkin itkukurkkussa.
"Miksi...? Miksi sinun piti kuola..?" Kuiskasin sydän syrjällään.
Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja näin olevani soturien pesässä ja näin tattihallan olevan Täysissä voimissa vierelläni. En tohtinut herättää tätä mutta huomasin että oli jo aamu ja minua saatettaisiin kaivata johonkin partioon. Kun saavuin ulos niin kuulin oitis että minut oli passitettu rajapartioon.
"Hei, tulisielu sinun pitää tulla minun ja malvaruusun sekä myrskymahdin kanssa rajapartioon", loiskevarjo -latvaruusun kumppani- maukui. Nyökkäsin kollille ja tassutin tämän perässä kohti sisäänpääsy tunnelia. Lähdimme ulos leiristä ja tassutimme nyt kohti eloklaanin rajaa.
*En ymmärrä miksi asetamme rajoja jos eloklaani on valassamme? Ehkä siksi että saataisiin kiinni eloklaanin kissat jotka ovat käyneet vahingossa meidän rajamme tällä puolen..?* Mietin. yhtäkkiä tunsin kuinka joku töytäisi minua.
"Mitä?!" Sähähdin myrskymahdille joka oli töytöisyt minua.
"Anteeksi mutta halusin vain jutella kanssasi", myrskymahti murahti.
"No jutellaan? Ei tässä okein muutakaan tekemistä ole", mauuin.
//Myrsky?

Sisareni oli kysynyt mitä olin pitänyt reeviristä mutta en ollut ollenkaan varma mitä mieltä olin reeviristä ollut. Olihan se ollut ihan kiva..? En osannut sanoa mitä mieltä olin siitä mutta kuitenkaan en halunnut myöntää sitä sisarelleni hänhän voisi luulla minua hiireniavoksi ja siitähän minä en ollut!
"Öööh, se oli ihan kivaa en kylläkään pitänyt olenkaan ukkospolusta", nauuin. Rosmariinitassu nyökkäsi pienesti ja aukaisi suunsa.
"Minä pidin reevirillä kaikesta paitsi en tykännyt ukkospolusta lainkaan", Rosmariinitassu vastasi minulle hymyillen. Nyökkäsin ja ehdotin että mentäisiin pesään lepäämään. Rosmariinitassu nyökkäsi pienesti ja lähdimme kohti oppilaiden pesää. Kun olimme perillä niin käperyin omalle maakualustalleni hymyssä suin.

Monta kuuta myöhemmin siitä kun olin puhelut sisareni kanssa reeviristä niin juttelin hiljaisuustassun kanssa kaikenlaisesta koulutuksestamme Kunnes yhtäkkiä kuulin tulisielun äänen.
"Hei, haluaisitteko syödä tämän minun napaamani jäniksen?" Tulisielu Kysäisi hymyillen pienesti.
"Joo mutta meidän pitäisi kohta mennä yhteisiin taisteluharjoituksiin", hiljaisuustassu hihkaisi.
*Taisteluharjoituksiin? Hiljaisuustassun kanssa? Kivaa!* Ajattelin mielessäni.
Asetuin nopeasti Hiljaisuustassun viereen ja aloin syömään kollin vierellä jänistä jonka tulisielu oli napannut meille. Kun olimme syöneet niin kuulin kuinka mestarimme kutsuivat meitä. Lähdimme juoksujalkaa heitä kohti ja seurasimme heitä harjoitusalueelle.
"Mitä te oppettate meille tänään?" Kysyin utelianaa.
//Hiljukka?

Vilkuilin hämmentyneenä Pimentovarjosta Tuhkajuovaan ja Tuhkajuovasta Pimentovarjoon, mutta emonikin vaikutti kummastuneelta kurtistettujen kulmiensa perusteella. Hän kuitenkin pysyi hiljaa, joten jäi yksin minun tehtäväkseni kyseenalaistaa varapäällikön aikomukset. Miksi ihmeessä juuri minun olisi tapettava tuo eloklaanilainen?
Pimentovarjon selitys siitä, että tämä olisi tilaisuus todistaa itseni Kuolonklaanille, ei selventänyt asiaa ollenkaan. Katsoin silmät viiruina mustaa naarasta: en voinut olla ajattelematta, että hän juoni jotain. Pimentovarjoa ei kuitenkaan käynyt kyseenalaistaminen, ensinnäkin koska hän oli varapäällikkö, toiseksi koska hän oli Pimentovarjo. Sitä paitsi, jos siis hänen käskynsä oli oikeasti oikeutettu, en todellakaan halunnut Henkäystähdelle raportoitavan, etten noudattanut sitä.
Suuntasin jännittyneenä katseeni eloklaanilaissoturiin, Pohjaharhaan. Olin tavannut hänet joskus kokoontumisissa, mutta en minä häntä oikeastaan tuntenut, eikä minun pitänytkään. En ollut kuullut kenenkään kehuvan häntä miksikään mestaritaistelijaksi. Minä taas olin mestaritaistelija, joten en kuvitellut, että tässä kauaa nokka tuhisisi. En kuitenkaan ollut kovin innoissani toisen kissan tappamisesta, vaikka hän olikin vihollinen. Se erakkonaaras, jonka olin sodan alkaessa tappanut, kummitteli yhä mielessäni. Vielä vähemmän kuitenkin halusin Henkäystähden pettyneiden kasvojen häiritsevän uniani, joten valinta oli selvä.
"Selvä sitten", murahdin Kuolonklaanin varapäällikölle, joka nyökkäsi tyytyväisenä. Vilkaisin vielä Tuhkajuovaa, ja jokin hänen katseessaan sai minut yhä jännittyneemmäksi, sillä jokin tuntui olevan pielessä. En kuitenkaan voinut kuvitella, mitä ihmettä varapäällikkö olisi voinut keksiä minun päänmenokseni, ja ennen kaikkea miksi, joten epäröimättä sen enempää astelin Pohjaharhan luo. Eloklaanilainen näytti hämmentyneeltä; vaikutti siltä, ettei hän ollut aivan perillä siitä, mitä hänen suhteensa oli päätetty.
Syöksähdin salamana kollia kohti: halusin yllättää hänet, ja siinä onnistuinkin. Pohjaharha sähähti ja yritti väistää, mutta ei mahtanut mitään kun kampitin soturin maahan. Hänen onnistui sivaltaa kuonoani kipeästi, johon vastasin viiltämällä hänen kylkeään. En pysähtynyt miettimään, vaan kumarruin kita auki hänen kaulaansa kohti. Hän sätki allani kuin villieläin, ja hetken minun kävi häntä sääliksi. Hautasin nuo tunteet: tässä oli kyse minun kunniastani ja paikastani Kuolonklaanissa päällikön poikana. En voinut näyttää heikkoutta Pimentovarjon edessä - enkä varsinkaan emolleni.
Upotin hampaani Pohjaharhan valkoiseen turkkiin. Kohtasin Pimentovarjon viileän katseen, kun lämmintä verta alkoi valua eloklaanilaisen kaulasta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä, kuten olin kuvitellut: naaraan katse harhaili vähän väliä Tuhkajuovan suunnassa, epäilevät silmät siristettyinä.
Pohjaharhan liikkeet alkoivat hidastua, ja outo voitonriemu valtasi minut. Lopulta hänen jalkansa lopettivat sätkimisensä ja kynnet epätoivoisen raapimisensa multaa vasten. Olin jo hellittää otteeni varmana siitä, että eloklaanilainen oli kuollut, kun yhtäkkiä hänen silmänsä revähtivät vihaisina auki. Pohjaharha alkoi räpiköidä allani sellaisella tarmolla, että olin lentää hänen päältään. En kuitenkaan luovuttanut, vaan murahtaen iskin hampaani kahta kovemmin hänen kaulaansa, jolloin kolli päästi kivuliaan äännähdyksen. Näin punaista, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti, kun lisää eloklaanilaisen verta valui maahan. Yhtäkkiä näkökenttääni kuitenkin ilmestyivät emoni säikähtäneet kasvot.
"Mitä sinä oikein teet? Hän on veljesi!"
Löysensin otettani ennemminkin Tuhkajuovan kiivaan äänen vaikutuksesta kuin itse sanojen merkityksestä, joita mieleni ei alkuun tuntunut rekisteröivän. Katsoin häntä hämmentyneenä. Mitä naaras oli sanonutkaan? Että tämä eloklaanilainen oli veljeni? En ymmärtänyt alkuunkaan, mitä Tuhkajuova saattoi tarkoittaa. Oliko "veli" jotain kummaa koodikieltä, jota minun oli tarkoitus osata? Kohtasin Pimentovarjon katseen etsien siitä samaa hämmennystä, mutta varapäällikkö ei näyttänyt kummastelevan Tuhkajuovan sanomisia lainkaan. Naaras näytti pikemminkin tyytyväiseltä itseensä, mikä vain hämmästytti minua entisestään.
Kun tilanteeseen ei tullut mitään selkoa, päästin viimein irti Pohjaharhasta. En ymmärtänyt, mitä Tuhkajuova tarkoitti, mutta sen verran käsitin naaraan katseesta, ettei hän halunnut minun tappavan soturia. Valkoinen kolli pomppasi pystyyn vain vähän huojuen: selvästi en ollutkaan päässyt niin lähelle hänen henkensä viemistä kuin Tuhkajuova oli pelännyt. Kolli astahti nopeasti minusta kauemmas ja vilkaisi vihaisesti Pimentovarjoa.
"Mitä ihmettä?"
Kuolonklaanin varapäällikkö ei antanut minkäänlaista huomiota eloklaanilaisen sähähdykselle, vaan katseli uteliaasti Tuhkajuovaa. Minulle alkoi valjeta, että jokin tässä tilanteessa todella oli kummallista.
"Mitä oikein tarkoitit?" kysyin Tuhkajuovalta silmät siristettyinä. "Kun sanoit häntä veljekseni."
Harmaa naaras näytti hämmentyneeltä.
"Sitä, että hän on sinun veljesi", Tuhkajuova sanoi, kuin asia olisi itsestäänselvyys - ja totta. Pimentovarjo astui lähemmäs; vaikka naaraan piirteet olivat tavallisen hillityt, erottui niissä silti huolta. Huolta, jota en aivan ymmärtänyt.
"Pohjaharha on eloklaanilainen", varapäällikkö naukui. "Hän on vihollisklaanin jäsen."
Viimein jonkinlainen ymmärrys näytti valtaavan Tuhkajuovan. Hän siirsi katseensa Pimentovarjosta Pohjaharhaan, Pohjaharhasta minuun. Hänen käytöksensä hämmensi minua; en ollut koskaan nähnyt emoani tällaisena. Olin tottunut näkemään hänet terävänä ja harkitsevaisena.
"Puhukaa vähän hiljempaa", naaras sanoi ääntään madaltaen. "Uskon, että olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä asia on hyvä pitää vain meidän välisenämme."
"Mikä asia?" tivasin nyt enemmän vihaisena siitä, ettei emoni suostunut selittelemään sanomisiaan. Tuhkajuova ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan: hänen katseensa näytti olevan jossain kaukana ja naaras vaikutti jännittyneeltä. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
"Tajuatko sinä, mitä hän yrittää sanoa?"
Musta naaras katsoi uteliaana mutta samalla hiukan huolestuneena toveriaan. Lopulta hän käänsi siniset silmänsä minuun.
"Toivoin, etten tämän asian suhteen olisi oikeassa", varapäällikkö sanoi. "Mutta kuten yleensä, satuin nytkin olemaan."
Kurtistin kulmiani. Minusta tuntui, että olin ainoa, joka ei ollut tilanteessa perillä jostain minuun liittyvästä asiasta, ja se ärsytti minua suunnattomasti.
"Voitko kakistaa ulos, mitä oikein tarkoitat?" tiuskaisin naaraalle unohtaen hetkeksi klaanin hierarkian ja normit. Pimentovarjo räpäytti silmiään.
"Pohjaharha taitaa olla veljesi."
Hetken minusta tuntui, että Pimentovarjolla ja Tuhkajuovalla oli jokin oma kielensä, jossa veli tarkoitti aivan jotain muuta kuin mitä se muille tarkoitti. Varapäällikön vakavan katseen myötä minulle alkoi kuitenkin viimein valjeta, ettei kyse ollut mistään sanaleikistä tai arvoituksesta, vaan kylmästä totuudesta.
"Se ei ole edes mahdollista", murahdin takaisin, vaikka epäilinkin omia sanojani. Miksi ihmeessä Tuhkajuova ja Henkäystähti olisivat luovuttaneet pentunsa Eloklaaniin?
Kauempana seisova, edelleen huohottava ja hiukan huojuva Pohjaharha kiinnitti itseensä huomion rohisevalla yskäisyllään.
"Jos tosiaan olet veljeni, niin sitten Väärävarjo on myös sinun isäsi", valkoinen eloklaanilaiskolli tokaisi. "Tietääköhän Henkäystähti, että et ole hänen poikansa?"
Siristin silmiäni soturille ja harpoin vihaisena lähemmäs.
"Minä en ole sinun veljesi. Eikä sinun isäsi ole minun isäni", sihisin valmiina viemään loppuun sen, minkä olin eloklaanilaisen kanssa aloittanut. "Minä en tiedä, mistä kukaan teistä puhuu. Minun isäni on Henkäystähti."
Pimentovarjo pudisti päätään.
"Totuus sattuu, Varissulka", hän sanoi, eikä kuulostanut lainkaan empaattiselta tilanteeni suhteen, eikä varmaan yrittänytkään. Tuhkajuova vaikutti olevan edelleen jossain shokissa: soturi ei sanonut mitään eikä kohdannut katsettani, kun vilkaisin häntä.
"Etkö huomaa, että teissä on samaa näköä?" varapäällikkö kysyi ja nyökkäsi Pohjaharhan suuntaan. Siirsin inhoten katseeni eloklaanilaissoturiin, enkä suostunut uskomaan, että meissä kahdessa voisi olla mitään samaa. Huomasin kuitenkin, että Pohjaharhan piirteissä oli jotain kovin tuttua, enkä voinut ymmärtää, miksi en ollut huomannut sitä aiemmin. Tunsin kuitenkin vain yhden kissan, jolla oli samanlainen kuviointi silmien ympärillä: Tuhkajuova. Pohjaharha ei muistuttanut minua kenties kovin läheisesti, mutta hänessä oli ehdottomasti emoni näköä.
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Henkäystähti oli aina tuntunut vihaavan minua aivan ilman syytä: hän ei ollut koskaan välittänyt minusta samalla tavalla kuin muista pennuistaan, vaikka Tuhkajuovalle olin aina selvästi ollut rakas. Hänen tuntemuksensa selittäisi se, että en ollut hänen pentunsa, vaan jonkun muun kollin. Minua pelotti, miten todennäköiseltä alkoi yhtäkkiä vaikuttaa, että tämä kaikki oli todellisuutta.
Mutta miten Tuhkajuova ikinä voisi pettää Henkäystähteä? Olin aina kuvitellut, että hän oli uskollinen isälleni, vaikka kaksikon välit eivät aina olleetkaan tuntuneet lämpimiltä. Minusta alkoi tuntua, että en tuntenut emoani ollenkaan. Miten hän saattoi tehdä niin isälleni - siis Henkäystähdelle - ja ennen kaikkea minulle? Olin koko elämäni yrittänyt saada isäni pitämään minusta tai edes hyväksymään olemassaoloni. Olin kuvitellut, että syy hänen kylmälle käytökselleen oli yksinkertaisesti ollut se, että olin jotenkin epäonnistunut hänen poikanaan. Henkäystähden tuomitseva katse oli leijaillut ylläni kuin synkkä myrskypilvi niin kauan kuin muistin. Olin tappanut sen erakkonaaraan hänen takiaan, ja olisin tappanut Pohjaharhankin. Ei ollut mitään, mitä en voisi tehdä isäni hyväksynnän ansaitakseni: ja nyt sain kuulla, ettei hän ollut minun isäni alun perinkään.
"Onko tämä siis totta?" murisin hampaita kiristellen ja tömistelin Tuhkajuovan eteen. Tunsin kytevän vihan sisälläni kohta pääsevän valloilleen: sitä voisi rauhoittaa ainoastaan varmistus siitä, että tämä oli kaikki vain pahaa unta, pelkästään jokin typerä pila. Tuhkajuova nosti katseensa minuun, mutta hänen ilmeensä ei kieltänyt mitään.
"Oikeasti?! Et voi olla tosissasi! Minä en suostu uskomaan tätä", sihisin antamatta naaraalle mahdollisuutta puhua. Minusta alkoi tuntua, ettei hän muutenkaan olisi voinut sanoa mitään, mikä olisi auttanut. Selvästi Pimentovarjo ja Pohjaharha olivat oikeassa. Koin suurta halua repiä molemmilta turkit päältä pelkästään siksi, että he olivat kehdanneet paljastaa totuuden. Kaikista vihaisin olin kuitenkin Tuhkajuovalle.
"Miten saatoit tehdä minulle näin? Miksi et koskaan kertonut minulle mitään?" tivasin kuin mielensä pahoittanut pentu. "Annoit minun uskoa koko elämäni, että isäni vihasi minua, koska olin vain niin suuri pettymys hänelle. Vihaan häntä, mutta sinua minä vihaan vielä enemmän."
En jäänyt odottamaan, mitä Tuhkajuova vastaisi, vaan pyyhälsin pois paikalta. Kurkkuani kuristi ja vatsassani oli ikävä paino. En tiennyt, mitä tehdä. Oloni oli epätodellinen ja joka hetki odotin, että heräisin painajaisunesta. Totuus isästäni ja veljestäni olivat tulleet niin yllättäen; en todellakaan ollut tänä aamuna odottanut, että maailmani kääntyisi pian päälaelleen.

Oli kulunut jo jonkin aikaa Tuhkajuovan paljastuksesta. Muutaman päivän ajan sen jälkeen olin ollut niin passiivinen, että Aaltosalama oli jo huolestunut voinnistani. Olin jättänyt partioita välistä valittaen olevani kipeä, mutta oikeasti en vain ollut jaksanut tehdä mitään. Kaikki energiani oli kulunut synkkien ajatusteni pyörittelemiseen päässäni. Kuuluinko Kuolonklaaniin, kun toinen vanhempani oli eloklaanilainen? Miksi kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle totuutta? Ja ennen kaikkea: mitä Aaltosalama tekisi, jos saisi kuulla minun olevan puoliksi eloklaanilainen?
Olin tavattoman kiitollinen siitä, että Aaltosalama oli nyt kumppanini. Hän oli ainoa kissa, joka minulla nyt oli ja johon uskalsin tukeutua. En ollut kertonut hänelle mitään, olin vain väittänyt, että voin huonosti. Se tuntui pahalta; Aaltosalamalla oli oikeus tietää. Miten voisin kuitenkaan koskaan kertoa hänelle totuutta taustoistani, kun tiesin, miten naaras vihasi Eloklaania? Varmasti hän vihaisi sitten minuakin, jos saisi tietää.
Toivuttuani alun järkytyksestä olin palannut velvollisuuksiini ja uppoutunut niihin tavallista syvemmin. Se piti ajatukseni poissa Tuhkajuovasta, Väärävarjosta ja Pohjaharhasta. Samalla tunsin olevani parempi soturi, oikeutettu pysymään klaanissani. Suhtautumiseni Henkäystähteen oli muuttunut kylmemmäksi. En tiennyt, mitä hän ajatteli siitä, enkä oikeastaan välittänyt.
Tuhkajuovalle en ollut puhunut. Olin vältellyt häntä taitavasti, suunnannut aina sotureiden pesän pimeyteen, kun huomasin naaraan leirin aukiolla. En halunnut edes nähdä häntä. Hän oli pilannut elämäni jo ennen kuin olin syntynyt, eikä mikään voisi koskaan hyvittää hänen tekoaan.
Synkkien ajatusteni keskellä tunsin kuitenkin outoa keveyttä. Koska en ollutkaan Henkäystähden poika, en enää tuntenut samanlaista painetta tehdä häneen vaikutus ja olla hänelle ylpeydeksi. Saatoin suhtautua häneen kylmällä asiallisuudella, eikä hän voisi enää koskaan velvoittaa minua mihinkään. Minun ei tarvitsisi enää koskaan todistella olevani varapäällikön poika, sillä en sitä enää ollut. Tärkeintä nyt oli pitää totuus piilossa. Tekisin mitä vain, jotta Aaltosalama ei koskaan saisi tietää. Häntä en voinut menettää.

//PANTTIVANKI

Leimusilmä yritti kuvitella mielessään, miltä ulkona mahtoi näyttää tällä hetkellä. He olivat olleet onkalossa niin pitkään, että olisi yhtä hyvin kulua voinut olla monta vuodenajankiertoa siitä, kun he viimeksi olivat nähneet auringon. Todennäköisempää kuitenkin oli, että viherlehti oli vaihtunut vasta lehtisateeseen ja oltiin menossa kohti lehtikatoa.
"En olisi uskonut sanovani tätä, mutta kaipaan yrttivarastoamme - ja no yrttien keräilyä ylipäätään", huvittunut tuhahdus pääsi Leimusilmän suusta hänen nieleskeltyään palasen variksenruoalta maistuvaa jänistä. Mistä ihmeestä kuolonklaanilaiset mahtoivatkaan löytää näin pahanmakuista riistaa? Olivatko he tarkoituksella ottaneet sivuun osan saamastaan saalista ja jättäneet sen mätänemään jonnekin pariksi päiväksi ihan vain heitä varten? Sellainen vaivannäkö oli suorastaan liikuttavaa.
"Minulta meni pitkään tottua Liljatuulen pesän hajuun, mutta puolenkuun tehosiedätyshoidon jälkeen se ei ollut enää niin paha", parantajaoppilaan naamalle nousi pieni virne, kun hän muisteli ensimmäisiä päiviään Liljatuulen pesällä ollessaan toipumassa ketun hyökkäyksestä. Silloin hänellä ei ollut ollut vielä tietoakaan siitä, että kyseisestä pesästä tulisi myöhemmin hänen kotinsa.
"Mutta minäkin odotan kyllä viherlehteä - silloin yrttisesonki on parhaimmillaan", Leimusilmä vilkaisi Mesitähteen hilpeä pilke silmissään. Hän yllättyi siitä, miten hyvälle tuulelle vanhojen aikojen muisteleminen oli hänet saanut.
Sitten hänen mieleensä hiipi synkempi ajatus: "Miltähän parantajan pesä tätä nykyä näyttää? Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen käynyt siellä. Ensin se oli kujakissojen vallassa ja sen jälkeen me jouduimme tänne." He olivat aina pyrkineet pitämään työskentelytilansa mahdollisimman puhtaina Liljatuulen kanssa, mutta nyt ei ollut takuita siitä, missä kunnossa paikka nykyään oli, kun sitä olivat penkoneet niin kujakissat kuin kuolonklaanilaisetkin.

//Mesi?

Aaltosalama antoi vielä toisen mahdollisuuden, mutta sanoi että he palaisivat takaisin leiriin sen jälkeen. Lepakkotassu tunsi itsensä hyvin onnekkaaksi, kun sai vielä yrittää.
Hänen yrittäessään väistää mestarinsa hyökkäystä, naaras sai hänet pian jo kaadettua ja kolli teki taas saman tempun. Hän valahti heti veltoksi, mutta tällä kertaa hillitsi itsensä. Hän osittain pidätti hengitystään ja piti kehonsa täysin rentona. Lepakkotassu ei aikonut taas epäonnistua, mutta tietenkään kaikki ei mennyt kollin tahdon mukaisesti.
Lepakkotassu onnistui pysymään liikkumatta hetken aikaa, mutta sitten ruohonkorsi hänen kuononsa vierellä alkoi kutitella kollin nenää ja hän aivasti. Aaltosalama toimi samoin kuin viime kerralla ja Lepakkotassu tunsi täyttä suuttumusta sisällään. Kolli oikein kiehui, mutta yritti hillitä itseään alkamasta sylkeä törkeyksiä suustaan.
“Ilman tuota typerää ruohonkortta olisin varmasti onnistunut! Miksi minulla pitää olla niin huono tuuri!?” kolli räyhäsi itsekseen nyhtäen maasta kaikki ne ruohotupot, jotka osuivat hänen silmiensä eteen.
Purettuaan raivonsa maan kyntemiseen kolli kääntyi Aaltosalaman puoleen. Kolli ei ollut varma, mutta uskoi nähneensä ehkä pienen pilkahduksen huvittuneisuutta mestarinsa katseessa. Hän katsoi naarasta katkerasti, mutta hengitti sitten syvään.
“Nyt on kai aika palata leiriin?” Lepakkotassu totesi ja hänen mestarinsa nyökkäsi. Kolli odotti, että soturitar oli päässyt eteenpäin vähän matkaa ja lähti sitten maleksimaan tämän perään. Häntä ramasi enemmän kuin koskaan, mutta täytyi vielä jaksaa leiriin asti, sitten hän olisi vapaa tuupertumaan vaikka keskelle leiriaukiota.
“Haluan vain nukkumaan”, tummanharmaa kolli mumisi itsekseen ottaessaan äkkiä Aaltosalamaa kiinni. Oppilaan maleksiessa naaras oli melkein kadonnut tältä näkyvistä, mutta Lepakkotassun huomatessa tämän uudelleen, hän oli pysähtynyt odottamaan hännänpää hieman nykien.

//Aalto?

//PANTTIVANKI

Olin iloinen, kun näin edes pienen hymyntapaisen ilmestyvän Leimusilmän kasvoille. Koin, että juuri nyt tärkein tehtäväni oli pitää mustavalkea kolli pinnalla, jotta hän voisi toimia klaanimme parantajana taas kun pääsisimme täältä pois. Mikäli Liljatuuli tosiaan oli kuollut, tarvitsisimme Leimusilmää vapautumisemme jälkeen enenmmän kuin koskaan.
"Se on ihmeellistä, miten eriltä sisarukset voivatkaan näyttää", vastasin pilke silmäkulmassani ja katsoin lämpimästi Leimusilmää, "Liljatuuli todella piti sinusta, kaikki pitivät. Sinä olet lahja koko Eloklaanille, Leimusilmä."
Kollin katse muuttui, erotin siinä häivähdyksen kiitollisuutta. Hän laski katseensa hetkeksi alas. Kolli nosti taas katseensa minuun ja oli juuri sanomassa jotain, mutta pesän sisäänkäynniltä kantautuvat askeleet pysäyttivät hänet. Yhtä aikaa me molemmat käännyimme hämärään pesään kävelevän kuolonklaanilaisen suuntaan. Tunnistin soturin Kalmakuuksi. Suuri, punaruskeaturkkinen kolli oli kenties naapuriklaanimme vanhimpia sotureita. Hän oli useimmiten rauhallinen ja kohtelias, mutta taistellessaan hänestä oli tullut esiin aivan toinen puoli. Jollain tapaa kuitenkin pidin Kalmakuusta, vaikkei hän selkeästi pitänytkään meistä. Roteva kolli pudotti rähjääntyneen jäniksen maahan minun ja Leimusilmän eteen. Hänen kylmä katseensa käväisi Leimusilmässä ja sitten minussa:
"Syökää."
Se oli käsky, jota me tottelimme nykyään mielellämme. Emme saaneet kamalasti ruokaa, joten oli syötävä kaikki mitä meille tuotiin. Välillä ateriamme muistuttivat enemmän variksenruokaa kuin tuoresaalista, mutta tiesin, että kuolisimme jos emme söisi. Kalmakuu kääntyi sanaakaan sanomatta ja poistui hämärästä pesästä.
"Mitä sinä kaipaat eniten ulkomaailmasta, jos klaanitovereita ei lasketa?" kysyin Leimusilmältä, kun siirryimme molemmat jäniksen kimppuun, "minä kaipaan eniten aurinkoa ja sen lämpöä. Luulen, että viherlehti on jo ohi, joten joudun varmaan odottamaan auringon lämpöä ainakin vielä useamman vuodenajan verran."

//Leimu?

Hilleritassu kuljetti arvostellen katsettaan Pyräkkäpirussa, joka oli juuri juossut partion kiinni ja vajonnut heti sen jälkeen uudestaan ajatuksiinsa. Oli vaikea uskoa, että tämä kolli oli sukua Kaamoskukalle - vieläpä niinkin läheistä kuin pentuetoveri. Tämä ei ollut läheskään yhtä hyvännäköinen saati karismaattinen kuin velipoikansa. Hilleritassun mielestä kollia parhaiten kuvasi “tylsän tavanomainen”.
LITS. Hän tunsi astuvansa jonkin märän ja limaisen päälle ja katsahti tassuihinsa silmät leviten. Hänen jalkansa alle oli liiskautunut märkä, haiseva sieni.
“Hyi ällö!” hän ähkäisi ja ravisteli tassuaan niin että lemuavat rippeet lentelivät ympäriinsä. Hän nuuhkaisi tassunpohjaansa ja melkein yökkäsi.
“Hei, katso vähän, mihin tähtäät!” Pyräkkäpirun närkästynyt murahdus kuului jostakin Hilleritassun sivusta, mutta hän oli liian järkyttynyt sottaantuneesta käpälästään, ettei hän vähät välitti siitä.
Hän yritti lipoa muussaantunutta sientä pois, mutta oli jälleen vähällä antaa ylen jo pelkästä hajusta.
Pyräkkäpiru huokaisi. “Tuolla on lammikko, käy pesemässä tassusi siinä”, soturi opasti.
Hilleritassun silmät kirkastuivat ja hän vaappui hieman kummannäköisesti lätäkön luokse, sillä hänestä tuntui epämiellyttävältä kävellä sillä jalalla, joka oli ollut kontaktissa sienen kanssa. Hän upotti tassunsa veteen ja pyöritteli sitä siinä hyvän tovin, kunnes se tuntui puhtaalta.
“Paljon parempi”, kolli puhisi huojentuneena.
“Hilleritassu, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Kuuraturkin ärtynyt ääni sai Hilleritassun säpsähtämään. Hän kiepahti ympäri ja huomasi muun partion pysähtyneen odottamaan häntä. “Tuollaiset lätäkköleikit kuuluisi jättää pentutarhan väelle.”
Hilleritassu olisi halunnut vajota maan alle. Hän kipitti kiireesti takaisin muiden luokse korvat luimussa ja häntä riipuksissa. Onneksi Kaamoskukka ei ollut paikalla näkemässä hänen nöyryyttävää hetkeään.

Surumielinen laulu kajahti taivaalta muuttolintuparven lentäessä partion ylitse. Nostin katseeni taivaalle ja ehdin nähdä, miten parvi katosi kuusen latvojen taa. Niiden töräyttelevä ääntely kuului yhä jossakin kaukaisuudessa.
“Pyräkkäpiru, pane vauhtia niihin käpäliin äläkä vain töllistele taivaalle kuin mikäkin idiootti!” Kuuraturkki murahti jostain edestäpäin. Siirsin huomioni vastahakoisesti taivaalta takaisin maan tasalle ja huomasin muun partion ehtineen useamman hännänmitan päähän. Hölkkäsin heidät kiinni.
Metsä oli saanut lehtisateen myötä aivan uuden ilmeen. Lehtipuiden lehdet olivat vaihtaneet väriään ja niitä tipahteli tasaiseen tahtiin koristamaan metsänpohjaa. Maasta oli noussut monenlaisia sieniä, joista jotkut haisivat niin tymäkälle, että se sai minut nyrpistämään nenääni.
Vuodenajan vaihtuminen merkitsi myös tietysti muuttolintujen lähtöä. Jo useiden päivien ajan olin seurannut taivaankannen halki matkustavia äänekkäitä lintumuodostelmia. Niiden näkeminen aiheutti minussa haikeutta - ja tavallaan myös tietynlaista katkeruutta. Joka hiirenkorva ne tulivat vain lähteäkseen heti viherlehden loputtua. Ihan kuin ne eivät olisi voineet sitoutua pidemmäksi aikaa.
Sellaisten olentojen kanssa ystävystyminen oli silkkaa masokismia. Hädin tuskin ehdit oppia tuntemaan tyyppejä, kun ne jo kohta ovat lentämässä kauas pois luotasi.
Tavallaan minusta oli kuitenkin lohdullista tietää, että ne palaisivat taas ensi hiirenkorvana. Mutta toisaalta se oli vasta monen kuun päästä ja paljon asioita ehtisi tapahtua siinä välissä.

//PANTTIVANKI

Vaikka kiven alla olevassa onkalossa oli hiljaista, Leimusilmän päässä pauhasi. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet hänen mestarinsa muutama päivä sitten eikä naaraasta ollut kuulunut sen koommin. Hänen vatsansa oli murehtimisesta kipeä. Mitä he Liljatuulesta halusivat? Minne hänet oli viety? Oliko hän ylipäätään enää elossa?
Mesitähti oli parhaansa mukaan yrittänyt lohduttaa häntä, mutta suurin osa kollin rohkaisevista sanoista oli mennyt hänen toisesta korvastaan sisään ja tullut toisesta ulos. Positiivisena pysyminen tuntui turhalta, kun heillä kummallakaan ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonklaanilaiset olivat saattaneet tehdä parantajanaaraalle. Epätietoisuus söi parantajaoppilasta sisältä päin.
“Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin.” Leimusilmä käänsi ahdistuneen katseensa Mesitähteen, joka katseli häntä vihreillä silmillään. Päällikön naamalla oli lämmin hymy. “Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?”
Kysymys avasi jonkin oven Leimusilmän muistoihin: hän näki mielessään välähdyksiä ketusta, yhteen louskuvista pedonleuoista. Veden kohinaan yhdistyi lähestyvän vaaran uhkaava murina. Kun hän jo luuli olevansa mennyttä, pelastus saapui paikalle hurjan kissajoukon muodossa.
“Pakenin kettua”, Leimusilmä naukui hiljaa uppoutuessaan muistojen virtaan. “Se haavoitti minua jalkaan, mutta sinä ja muut eloklaanilaiset pelastitte minut. Tarjositte minulle apua - sanoitte teillä olevan kissa joka osaa parantaa haavat. Niinpä minä lähdin mukaanne, ja perillä tapasin Liljatuulen.” Hänen kurkkuunsa nousi pala, kun hän muisteli kokemaansa ystävällisyyttä ja huolenpitoa ensimmäisenä päivänään Eloklaanissa. Se oli ollut aivan uutta hänelle.
“Muistan etten ollut uskoa sinua ja Liljatuulea pentuetoveruksiksi, kun kuulin Liljatuulen kertovan siitä minulle ensimmäisen kerran”, hän naurahti käheästi ja vilkaisi Mesitähteen huvittunut ilme naamallaan. “Näytätte ihan erilaisilta. Mutta sydämiltänne olette molemmat epäilemättä samasta puusta veistettyjä.”

//Mesi?

//PANTTIVANKI

Liljatuuli oli viety aivan noin vain. Kuolonklaanilaiset olivat tulleet ja pakottaneet sisareni mukaansa. Salaa toivoin, että hänet olisi vapautettu koska Eloklaani tarvitsi parantajaa, mutta tiesin, ettei se voinut olla totta. Siitä oli jo ainakin useampi päivä, kun Liljatuuli oli viety. Kukaan ei ollut kertonut meille, mitä sisarelleni oli tehty. Kuolonklaanilaiset taisivat nauttia siitä, kun he pitivät meitä pimennossa ja salasivat meiltä mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtui. Minä olin äärettömän huolestunut. Pelkäsin, että olin nähnyt Liljatuulen viimeistä kertaa elossa.
Huomasin, että Liljatuulen lähtö oli vaikuttanut myös Leimusilmään. Yritin olla kollin tukena, vaikka se olikin vaikeaa. En tiennyt arvostiko Leimusilmä minun läsnäoloani tai sanojani, mutta en halunnut olla hiljaa. En halunnut, että vajoaisimme epätoivoon ja surkeuteen. Meidän oli uskottava, että vielä jonain päivänä pääsisimme pois täältä. Jonain päivänä kuolonklaanilaiset ymmärtäisivät, miten suuren virheen he olivat tehneet. Olin varma, että niin kävisi vielä. Eivät kuolonklaanilaisetkaan voineet olla niin pahoja, että he jatkaisivat tätä loputtomuuksiin.
"Muistan edelleen kuin eilisen sen päivän, kun saavuit Eloklaaniin", yritin aloittaa keskustelua Leimusilmän kanssa. Käänsin vihreän katseeni kolliin ja hymyilin lämpimästi:
"Muistatko sinä mitä silloin tapahtui?"

//Leimu?

Hilleritassu: 4kp -

Lepakkotassu: 20kp! - Lepakkotassu on nyt kerännyt vaadittavat pisteet ja tarinat tullakseen soturiksi. Voit hoitaa nimityksen kun tahdot.

Aaltosalama: 16kp -

Rosmariinitassu: 6kp - Soturin pisteet kasassa, oppilaana vielä 3 tarinaa ja harjoitukset kirjoittamatta ennen kuin Rosmariinitassu voi ansaita soturinimensä.

Sulkavirta: 12kp -

Kaamoskukka: 5kp -

Lepakkotassu ei malttanut leikkiä hengetöntä tarpeeksi pitkään ja raotti silmiään hitusen, mikä riitti Aaltosalamalle paljastamaan kollin bluffin. Hetkessä hän oli jo kiinni oppilaan kurkussa, hampaat kevyesti tämän pehmeään nahkaan upotettuna.
"Kuolit", hän naukaisi suu täynnä karvaa, irrotti otteensa ja vetäytyi sitten vähän kauemmaksi, jotta oppilas pääsi nousemaan ylös. Lepakkotassu kömpi käpälilleen hännällään äkäisesti viuhtoen, samalla mutisten jotakin epämääräistä.
Kun Lepakkotassu pyysi saada koittaa uudestaan, Aaltosalama vilkaisi jälleen taivaalle. Taivaanrannassa näkyi vielä heikko kajo, mutta muuten oli jo ihan pimeää.
"Hyvä on, kokeillaan vielä kerran, mutta sitten meidän on palattava", soturitar päätti lopulta ja käski sen jälkeen Lepakkotassua ottamaan paikkansa.
Kun kolli oli asemissa, Aaltosalama hyökkäsi jälleen häntä päin. Lepakkotassu yritti harhauttaa, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla, mutta Aaltosalama osasi ennakoida hänen liikkeensä ja pääsi iskemään puolustuksen läpi.
Ei aikaakaan, kun vanha asetelma oli taas kohdillaan. Aaltosalama painoi Lepakkotassua maata vasten ja samassa tämä valahti hervottomaksi hänen otteessaan. Aaltosalama odotti hännänpää keskittyneesti heiluen. Hän oli valppaana viiksikarvankin nykäisyn varalta, ihan minkä vain pikkueleen, joka olisi voinut paljastaa oppilaan esityksen.

//Lepakko?

Aaltosalama myöntyi, mutta päätti ensin kuitenkin viimeistellä ateriansa. Lepakkotassu seurasi hieman sivummalta hänen ateriointiaan ja ryhtyi sukimaan omaa turkkiaan tarkasti odotellessa. Tumma kolli halusi pitää sen siistinä ja hyvännäköisenä.
Pian Lepakkotassu huomasi turkissaan kamalan takun, ja alkoi heti ratkoa sitä kiivaasti. Hän ei halunnut sellaisia kamalia takkuja turkkiinsa, varsinkaan silloin, kun oli juuri lähdössä harjoituksiin mestarinsa kanssa!
Kolli sai juuri ja juuri turkkinsa suittua, kun Aaltosalama saapui takaisin hänen luokseen viedäkseen tämän nyt harjoittelemaan. Lepakkotassu loikkasi pystyyn ja seurasi tynkä häntä pystyssä naarasta.
He kulkivat metsässä hetken, kunnes Aaltosalama pysähtyi pienelle aukiolle ja kääntyi oppilastaan kohden, ilmeisesti merkiksi, että tämä oli se paikka, jossa he tulisivat tänään harjoittelemaan. Naaras kertoi, että he harjoittelisivat, jotain liikettä, joka voisi joissain tilainteissa pelastaa jopa kollin hengen.
Lepakkotassu vilkaisi Aaltosalaman ohitse nopeasti, mutta höristi sitten korviaan kuunnellen mestariaan tarkkaan. Hän halusi nyt todella osata. Hän halusi näyttää, että hänessä oli ainesta Kuolonklaanin tulevaksi päälliköksi!
Kuitenkaan Aaltosalama ei kertonut hänelle miten liike toimisi, vaan määräsi vain Lepakkotassun hyökkäämään kimppuunsa ja saamaan hänet maata vasten. Kolli ei täysin ymmärtänyt mikä oli juonen juju, mutta antoi silti olla. Hän ryhdistäytyi ja heti merkistä syöksyi suoraan kohti mestariaan.
Lepakkotassu hämmästyi omista taidoistaan, kun hän onnistuikin horjuttamaan mestariaan, ja lopulta vielä kaatamaan tämän. Naaras pyristeli hänen allaan ja kolli tunsi suurta mielihyvää ajatellessaan, että oli voittanut oman mestarinsa.
Kuitenkin asiat kääntyivät päälaelleen, kun Aaltosalama yhtäkkiä valahti veltoksi. Hän hellitti otettaan hämmentyneenä ja ajatteli, että ehkä naaras oli luovuttamassa? Mutta sen sijaan hänen mestarinsa olikin vetänyt häntä nenästä. Soturitar ponkaisi ylös ja sai Lepakkotassun lentämään nurin. Kolli päästi pienen pihahduksen tömähtäessään yhtäkkiä kovalle maalle, ja tuntiessaan Aaltosalaman laskevan tassunsa hänen rinnalleen.
Lepakkotassu tunsi suunnatonta ärtymystä ja noloutta siitä, että oli ollut niin hölmö. Hän tuhahti vihaisesti ponnistaessaan itsensä takaisin jalkeille Aaltosalaman samalla selittäen liikettä. Naaras kertoi, miten liike toimi ja myös, että hänen pitäisi olla mestariaankin uskottavampi.
*Minusta tuo oli jo melko uskottavaa. Miten minä muka pystyn parempaan? Tai siis tietenkin minä pystyn!* kolli ajatteli mielessään.
“Haluatko kokeilla liikettä itse?” Aaltosalaman nauku keskeytti Lepakkotassun ristiriitaiset ajatukset. Kolli nyökkäsi tarmokkaasti ja meni asemiin. Aaltosalama hyökkäsi häntä kohti ja kolli koetti väistää parhaansa mukaan. Hänen hitautensa oli suuri este ja Aaltosalama sai hänet nopeasti tömäytettyä maahan. Lepakkotassu tiesi, että tämä oli se tilaisuus.
Heti maan hivellessään hänen turkkiaan kolli muuttui veltoksi kuin isku olisi vienyt hänestä kaiken elollisen. Hän yritti pysyä hengittämättä ja täysin liikkumatta, mutta ei ollut tarpeeksi kärsivällinen ja yritti nähdä Aaltosalaman ilmeen. Kolli liikahti vähäsen ja raotti silmiään ja heti Aaltosalama oli hampaat hänen kurkullaan, kuin hän olisi aikonut repäistä sen auki.
“Kuolit”, naaras naukaisi ja päästi Lepakkotassun nousemaan pystyyn. Kolli tuhahti taas kerran ärtyneesti. “Epäreilua”, hän mumisi ja viskoi häntäänsä hetken vihaisesti.
“Voinko koittaa tuota uudelleen? Tällä kertaa yritän sinnitellä pidempään!” Lepakkotassu pyysi äänessään pieni katkeruuden kaiku. Hän ei halunnut hävitä! Hän ei suostunut näyttämään häviäjältä!

//Aalto?

Väläytin hampaitani klaanitoverilleni Susimielelle, jonka suusta roikkui pulska ja mehevä hiiri. Tuo hiiri kuului minulle, minä olin nähnyt sen ensin ja se oli ainoa minkä haluaisin syödä.
“Se on minun, minä näin sen ensin”, murisin suurikorvaiselle kollille ja loksautin hampaani yhteen Susimielen kuonon edessä. Jostain syystä kolli ei pudottanut hiirtä heti käpäliini ja luikkinut tiehensä, vaan soturi katsoi minua edelleen hämmentyneenä.
“Ei se ole sinun, kun se on jo minulla. Mutta me voimme kyllä jakaakin”, Susimieli tarjoutui hieman epäselvästi maukuen, mutta hänen kasvoilleen piirtyi aurinkoinen hymy. Meinasin revetä nauruun, oliko toinen tosissaan? Että minä jakaisin oppilaalta tuoksuvan puoliverisen kanssa yhtään mitään? Pah, ehkä Susimielen unissa korkeintaan!
“Luuletko, että minulla on aikaa jakaa riistaa alempiarvoisen kanssa? No, hiiri tänne vai eikö sana kuulu”, tiuskahdin ja tartuin hiirtä hännästä. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla..
“Ei käy, se on minun!” Susimieli piipitti, mutta sain hiiren itselleni yhdellä riuhtaisulla. Pah, se oli ollut vähän liiankin helppoa.. Kuin olisi vienyt pennulta sammalpallon.
“Minä olen sinua ylempänä, luuletko että sinä todella saat viedä jotain mikä kuuluu minulle? Jos vielä kerrankin uhmaat minua, pidän huolen että sinä et syö päiväkausiin mitään”, nau’uin toiselle matalalla äänellä ja sanojeni vahvisteeksi tuuppasin toista hieman. Pitäisi pyytää Hilleritassua pitämään Susimieltä silmällä ja raportoimaan minulle, jos Susimieli uhmaisi häntäkin..

Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja silmäili malttamattomana leirin sisäänkäynnin suuntaan. Sen edustalla seisoi kaksi kuolonklaanilaissoturia vartiossa. Harmaanruskea naaras tunnisti kaksikon vaivatta olevan Pikiturkki ja Matotaisto. Sulkavirta ei suinkaan tarkkaillut leirin sisäänkäyntiä vartioivia kissoja, vaan hän odotti Lokkimielen saapuvan leiriin. Siitä oli jo aivan liian kauan aikaa, kun naaras oli edellisen kerran nähnyt niin rakkaan poikansa. Ikävä oli jo hellittänyt otettaan Sulkavirrasta edes vähän. Hän kykeni elämään tavallista elämää, vaikka Lokkimieli elikin tätä nykyä Eloklaanin reviirillä eikä Kuolonklaanissa. Sulkavirta oli tyytyväinen siitä, että poika oli ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Lokkimieli oli hyvä soturi, josta koko Kuolonklaani sai olla ylpeä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, vaikkei kolli ollutkaan täysin puhdasverinen kuolonklaanilainen.
Sulkavirta valpastui, kun sisäänkäynniltä kantautui askeleita. Naaras nousi seisomaan, sillä hän ei innostukseltaan malttanut istua rauhassa paikoillaan. Kun tuttu, harmaavalkoinen kissa asteli ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti ripein askelin kävelemään häntä kohti. Leveä hymy piirtyi naaraskissan kasvoille, kun tämä kohtasi poikansa pitkästä aikaa.
"Voi Lokkimieli! Et arvaakaan miten paljon olen kaivannut sinua! On niin ihana nähdä sinut taas. Miten sinä voit? Onko Eloklaanissa ollut rauhallista?" Sulkavirta kysyi kovaäänisesti kehräten. Hän antoi pojalleen tilaa astua pois leirin sisäänkäynniltä ja kaksikko siirtyi hieman kauemmas sitä vartioivista sotureista.
"Ihana nähdä emo, minäkin olen kaivannut sinua", Lokkimieli naukui lempeästi hymyillen, kunnes vakavoitui, "työtä riittää kyllä, mutta olen saanut pidettyä eloklaanilaiset hyvin kurissa. Henkäystähden pelottelu toimi myös. Viime päivät ovat olleet aiempaa rauhallisempia."
Sulkavirta katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa, josta hän oli ylpeämpi kuin kenestäkään.
"Olen niin ylpeä, että sinulta löytyy tuollaista auktoriteettia. En ihmettelisi, jos sinusta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö", Sulkavirta kehräsi iloisesti. Vaikkei soturi pitänyt siitä, että eloklaanilaisia alistettiin, Sulkavirta rakasti nähdä poikansa onnistuvan ja olevan tyytyväinen itseensä.
"Niin, eihän sitä tiedä jos niin tapahtuukin", Lokkimieli naukaisi lapojaan kohauttaen. Sulkavirta oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei ollut olemassakaan yhtä hienoa soturia mitä Lokkimieli oli.
"Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Oletko tutustunut eloklaanilaisiin?" raidallinen naaraskissa vaihtoi aihetta. Lokkimieli katsahti emoonsa ja kohautti taas lapojaan.
"Olisin minä ennemmin täällä kotona sinun kanssasi, jos saisin itse päättää. Toisaalta olen oppinut Eloklaanissa eläessäni paljon hyödyllisiä asioita kurinpidosta ja muusta tärkeästä", Lokkimieli kertoi tyytyväisesti. Hän piti pienen tauon ennen kuin vastasi emonsa toiseen kysymykseen:
"En sen enempää kuin on ollut pakko. Tunnen suurimman osan kyllä nimeltä, mutta se siitä." Sulkavirta nöykkäsi. Hän oli iloinen, ettei Lokkimieli näyttänyt vihaavan eloklaanilaisia yhtä verisesti kuin Henkäystähti ja moni muu kuolonklaanilainen. Sulkavirta ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki kertoa Lokkimielelle siitä, että hänen isänsä veljet asuivat tänäkin päivänä Eloklaanissa. Hän ei ollut varma oliko kolli kuullut siitä jotain kautta jo, mutta naaraan mielestä oli tärkeää, että Lokkimieli tiesi enemmän tausastaan. Eivät Eloklaanissa elävät Haavemuisto ja Uskolintu oikeasti olleet sukua Ruskalinnulle, mutta kahden eloklaanilaissoturin vanhemmat olivat kasvattaneet Ruskalinnun omana poikanaan, kun tämä oli pentuna viety pois Kuolonklaanista. Ruskalintu oli aina pitänyt kaksikkoa veljinään.
"Tiedätkö sinä Eloklaanista soturit nimeltään Uskolintu ja Haavemuisto?" Sulkavirta kysyi ja kallisti pienesti päätään. Lokkimieli nyökkäsi empimättä päätään:
"Tiedän. Haavemuiston on aiheuttanut viime aikoina paljon ongelmia." Sulkavirran kasvoille piirtyi hitusen pettynyt ilme. Lokkimieli ei ehkä pitäisi siitä, kun kuulisi Haavemuiston olevan isänsä veli.
"Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä? Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli", Sulkavirta kertoi lämpimästi hymyillen. Hän toivoi, että Lokkimieli voisi tutustua edes jotenkuten isänsä puolen sukulaisiin, vaikka ystävystyminen eloklaanilaisten kanssa olikin kiellettyä. Sulkavirta uskoi, että Uskolintu voisi kertoa Lokkimielelle enemmän Ruskalinnusta ja siitä, millainen kolli oli ollut Lokkimielen ikäisenä.

//Lokki?

Aaltosalama vilkaisi oravaa viimeistelevien ystäviensä suuntaan, kun Lepakkotassu esitti toiveen päästä harjoittelemaan. He näyttivät jättäneen hänelle rippeet, niin kuin hän oli pyytänytkin. Totta puhuen naaras olisi paljon mieluummin jäänyt loppuillaksi leiriin odottamaan Varissulan vapautumista velvollisuuksistaan voidakseen viettää aikaa tämän kanssa kuin lähtenyt uudelleen ulos oppilaansa kanssa. Mutta toisaalta hänellä oli myös omat velvollisuutensa Lepakkotassua kohtaan, ja enemmän kuin mitään muuta hän halusi olla hyvä mestari ja soturi ja välittää nämä ominaisuudet myös holhokilleen.
"Hyvä on, lähdetään ulos kunhan olen syönyt loppuun", hän suostui lopulta ja viittasi oppilastaan menemään odottamaan leirin sisäänkäyntitunnelin lähelle. "Minulla ei kestä kauaa."
Hän palasi takaisin Sulkavirran ja Tattihallan luo ja rouskutteli oravan rippeet menemään. Sen jälkeen hän hyvästeli nopeasti ystävänsä ja lähti Lepakkotassun luo.

Taisteluliikkeet eivät kuuluneet Aaltosalaman erikoisosaamiseen. Hän oli kyllä kehittynyt niissä jonkin verran, kiitos Varissulan erityisopetuksen, mutta hän oli kaukana mestarista. Kuitenkin Lepakkotassun mestarina yksi hänen tehtävistään oli välittää kollille tietonsa tästä jalosta lajista, ja niin hän myös aikoi tehdä.
"Tänään harjoittelemme liikettä, joka parhaimmillaan voi pelastaa jopa henkesi", hän naukui kääntyessään kasvotusten Lepakkotassun kanssa heidän saavuttuaan pienelle metsäaukiolle. Tummaturkkinen oppilas höristi korviaan keskittyneesti. "Aloitetaan sillä, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut maata vasten."
Mestarinsa merkistä oppilas syöksähti itseään huomattavasti kookkaampaa kissaa kohti. Aaltosalama puolustautui tahallaan kelvottomasti antaakseen kollille mahdollisuuden kaataa hänet.
Kun hän lopulta makasi maassa kollin alla, ensin muka yrittäen tempoilla itsensä irti, hän valahtikin veltoksi. Tuntiessaan Lepakkotassun otteen höllentyvän hiukan, hän ponnisti itsensä täydellä voimalla ylöspäin, pudottaen nuoren kollin päältään. Samassa hän kiepsahti ympäri oppilasta kohti ja painoi tassunsa tämän hännän päälle.
Kyseessä oli liike, jonka Varissulka oli opettanut hänelle joitakin kuita sitten. Siitä oli ollut hänelle iso apu taistellessaan sodassa eloklaanilaisia vastaan.
"Kuolleen esittäminen on tehokas tapa hämätä vastustajaasi löysäämään otettaan, jotta pystyt yllättämään hänet ja pääsemään irti jäädessäsi puristuksiin", Aaltosalama ravisteli turkkiaan ja katsahti tyynesti oppilaaseensa, joka oli juuri päässyt takaisin tassuilleen. "Oikeassa taistelussa sinun on oltava vakuuttavampi kuin minä olin nyt, jotta se onnistuu varmasti. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa aikeesi vastustajallesi, ja siinä tapauksessa sinä olet oikeasti kuollut." Hän vilkaisi hämärtyvälle taivaalle mietteliäänä. Heillä olisi vielä aikaa harjoitella. "Haluatko kokeilla liikettä itse?"

//Lepakko?