Salamapentu seurasi kiinnostuneena leirin tapahtumia pentutarhan suuaukolta. Hänellä ei ollut lupaa lähteä ulos, sillä Pimentovarjo ei halunnut pentujaan pyörimään sotureiden jalkoihin päivän kiireisimpänä aikana - aurinko oli juuri noussut huippuunsa - mutta hetken manguttuaan Salamapentu oli saanut luvan istuskella uloskäynnin kupeessa.
Kollipentu tunnisti jo joitakin sotureita. Hän tiesi emonsa ystävän Tuhkajuovan - tai tuttavan, kuten Pimentovarjo häntä kutsui, muttei naaras olisi puhunut hänestä niin usein jos hän ei olisi ollut tämän ystävä. Lisäksi hän tunnisti tietysti Henkäystähden, klaanin päällikön. Salamapentu tunsi ylpeyttä siitä, että hänen emonsa oli niin korkealla sijalla klaanissa, että vain päällikkö oli hänen yläpuolellaan. Lisäksi kollipentu osasi nimetä ainakin parantajat ja muutaman kokeneemman soturin. Ja tietysti isänsä Kuuraturkin.
Soturista puheen ollen... Salamapentu ehti juuri parahiksi näkemään, miten mustavalkoinen kolli asteli erään partion hännillä ulos leiristä. Hän ei ollut tavannut isäänsä moneen päivään, mikä vaikutti olevan tavallista käytöstä Kuuraturkille. Isä tuli tapaamaan häntä ja Loskapentua aina silloin tällöin, mutta oli harvinaista herkkua, jos hän tulisi käymään edes kahtena päivänä peräkkäin.
Salamapentu oli hiukan tyytymätön tilanteeseen. Hän olisi mieluusti viettänyt enemmän aikaa isänsä kanssa. Kuten Pimentovarjo, Kuuraturkkikin kuului klaanin kokeneimpiin sotureihin, vaikka emon puheiden mukaan hänessä olikin paheensa. Silti emo vaikutti arvostavan kumppaniaan, ainakin joissain määrin.

Istuin hiljaa leirin pääaukion laidalla ja katselin, kuinka Henkäystähti saatteli kaksi harmaaturkkista kujakissaa leirimme uloskäynnille. Kujakissayhteisön johtaja ja hänen niin kutsuttu perijättärensä – eli Mesitähden kauan sitten kaapattu tytär – olivat käyneet viime aikoina tiheään leirissämme. Henkäystähti liittolaisineen suunnittelivat taistelua, joka tulisi olemaan Mesitähden ja Eloklaanin loppu. Päällikkö oli suunnitelmista kovin vaitonainen, eikä hän liiemmin jutellut niistä minun kanssani. Sen verran tiesin, että sota päättyisi näiden kuiden aikana. Mitä pidempään rauhallinen vaihe kestäisi, sitä enemmän Eloklaani saisi aikaa vahvistua.
Ajatukseni sodasta olivat melko neutraalit, mutta kannatin Henkäystähteä ja hänen suunnitelmiaan koko sydämeni pohjasta. Hänen tukenaan olivat esi-isämme, jotka olivat valinneet hänet päälliköksemme, joten minun tehtäväni oli luottaa häneen. Uskoin Pimeyden Metsän sotureiden ohjaavan päällikköämme ja näyttävän hänelle oikean suunnan. Se suunta oli Eloklaanin tuho. Henkäystähti oli saanut vakuutettua minut. Kuolonklaanin olisi parempi olla, jos toinen klaani ei eläisi naapurissamme. Olin valmis taistelemaan ja tarvittaessa kuolemaankin Henkäystähden vuoksi. Vaikka hän olikin päällikkö, en ollut löytänyt sellaista kumppaneille tyypillistä rakkautta häntä kohtaan. Minä välitin, kunnioitin ja rakastin Henkäystähteä vain hänen päällikkyytensä tähden. Tiesin olevani hyvin pinnallinen, mutta minä olin aito soturi. Klaani ja sen hyvinvointi oli minulle kaikki kaikessa, ja siksi minun oli rakastettava ja arvostettava päällikköäni.

Kun kaksi kissaa olivat kadonneet piikkihernetunneliin, Henkäystähti näytti rentoutuvan. Hän ravisteli turkkiaan ja käänsi päänsä minun suuntaani. Raidallinen kolli oli siis tiennyt koko ajan minun tarkkailevan, ei hän muuten olisi niin vain kohdistanut katsettaan minuun, joka istui leirin toisella laidalla hänen selkänsä takana. Vaaleaturkkinen kolli lähti astelemaan minua kohti rennoin askelin – ei kuitenkaan sillä tavalla rennoin, miten välinpitämättömät ja laiskat kissat kävelivät. Henkäystähden häntä oli pystyssä ja hänen leukansa oli hitusen ylöspäin kohotettu. Täytyi myöntää, että Henkäystähti oli täyttänyt päällikön saappaat erinomaisesti. Hänen ulkokuorestaan huokui ylpeys ja rohkeus, jota päälliköltä vaadittiin. Hän ei ollut samalla tavalla oikeudenmukainen ja rakastava kuin Punatähti, mutta Henkäystähti oli vienyt Kuolonklaania eteenpäin. Hänen aatteensa ja tavoitteensa oli erilaiset, mutta ajattelin niiden olevan juuri ne, mitä Kuolonklaani nyt eniten tarvitsi.
"Hei", kolli tervehti minua matalalla äänellä päästyään puhe-etäisyydelle. Kohtasin hänen siniset silmänsä ja tervehdin häntä takaisin.
"Oletko yhtään tietoinen, millä mallilla Lampitassun, Lammikkotassun ja Lätäkkötassun koulutukset ovat?" kolli meni suoraan aiheeseen. Kohautin lapojani, sillä tietämykseni tyttäriemme koulutusten etenemisestä oli todellisuudessakin melko olematon. Vaikka he olivat olleet oppilaita jo useamman kuun, en liiemmin ollut puhunut heidän kanssaan.
"En oikeastaan", vastasin rehellisesti. Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja olin huomaavinani hänen katseessaan pientä pettymystä.
"He osallistuvat viimeiseen taisteluun ja tahdon selvittää, miten heidän koulutuksensa on edistynyt. On turhaa lyödä taistelukentälle omia jälkeläisiäni, jotka eivät hallitse edes taistelun perusteita", kolli lausahti ja käänsi katseensa oppilaiden pesän suuntaan, jossa Lampitassu ja Lätäkkötassu olivat. Kaksikko näytti juttelevan melko rennosti kuten tavallisestikin.
"En tiedä mitä heille on opetettu, mutta uskon heidän pärjäävän sodassa eloklaanilaisia vastaan. Jos tahdot, voin selvittää heidän koulutuksensa edistymistä taistelun osalta", lupasin kylmänviileästi. Tällaisiin asioihin tarjoutuminen ei ollut minulle tyypillistä. Mikäli Henkäystähti ei olisi ollut päällikköni, en olisi tehnyt niin. Mutta jos saatoin tehdä mitään, mikä auttaisi Henkäystähteä taistelusuunnitelmissa, olin valmis tekemään sen ja tarjoamaan apuani. Henkäystähti mietti hetken, kunnes nyökäytti päätään ja käänsi taas sinisen katseensa tyttäriemme suuntaan. Nyt myös Lammikkotassu liittyi heidän seuraansa.
"Siitä voisi olla apua. Käske heidän mestareitaan pitää oppilailleen yhteisharjoitukset, jonne sinä menet mukaan. Jos he niskuroivat, ohjaa heidät minun luokseni", kolli murahti, viitaten varmaankin Jääviillon mahdolliseen kieltäytymiseen. Punaturkkinen soturi ei edelleenkään tullut toimeen oikein kenenkään kanssa. Jääviilto piti itseään ylivoimaisena ja yliarvioi itsensä ja taitonsa räikeästi. Täytyi myöntää, että olin hieman nauttinut siitä, miten näreissään kolli oli ollut, kun Henkäystähti olikin valinnut Pimentovarjon varapäällikökseen.
"Selvä, minä teen niin", lupasin ja nyökäytin päätäni. Henkäystähdellä ei nähtävästi ollut muuta asiaa minulle, sillä hän nousi ylös ja poistui paikalta.

Päätin alkaa heti toimeen, joten aloin etsiä leirin aukiolta tyttärieni mestareita. Ensimmäisenä katseeni osui Virtaviimaan, joka istuskeli sotureiden pesän sisäänkäynnin luona Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Raidallinen naaras sisarineen katsahtivat minuun kysyvästi tassuttaessani heidän luokseen.
"Henkäystähti pyysi minua järjestämään taisteluharjoitukset Lampitassulle, Lammikkotassulle ja Lätäkkötassulle. Kuten arvaat, myös sinä lähdet mukaan. Tapaamme auringonlaskun aikaan leirin uloskäynnillä", ilmoitin vakaalla äänellä, katsoen samalla Virtaviimaa suoraan silmiin. Naaras siristi isältään perittyjä sinivihreän värisiä silmiään ensin hieman epäileväisen oloisena. Hän ei kuitenkaan tarvinnut miettimisaikaa, vaan nyökkäsi.
"Olemme joka tapauksessa menossa harjoituksiin, joten samapa tuo jos muitakin tulee mukaan", naaras ilmoitti terävällä äänellä ja kohautti lapojaan. Kun asia oli hoidettu, en jäänyt jaarittelemaan pidemmäksi aikaa. Seuraavaksi uhrikseni oli valikoitunut Tuimakatse, jolle kerroin saman asian. Hänkään ei turhia jaaritellut, vaan ilmoitti olevansa Lammikkotassun kanssa leirin uloskäynnillä sovittuun aikaan.
Jääviillon kanssa keskustelu ei sujunut aivan yhtä moitteettomasti. Heti jo lähestyessäni Kylmäliekille juuri suutaan soittavaa kollia, hän kohtasi minut tuima katse kasvoillaan. Ellei olisi paremmin tiennyt, olisi voinut luulla, että olin loukannut Jääviiltoa jollain kamalalla tavalla ja hän halusi nyt surmata minut sen vuoksi. Sivuutin kollin kylmyyden täysin ja ilmoitin hänelle saman asian kuin kahdelle muullekin soturille. Jääviilto nyrpisti heti nenäänsä ja kurtisti kulmiaan.
"Minulla on muita suunnitelmia", soturi ilmoitti halveksuen ja käänsi katseensa takaisin veljeensä, aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä. Olin jo tottunut Jääviillon töykeään luonteeseen, joten olin osannut aavistaa, ettei tästä tulisi aivan yhtä helppoa kuin Virtaviiman ja Tuimakatseen kanssa.
"Tämä on Henkäystähden käsky", ilmoitin kylmänviileästi ja istahdin alas. Halusin näyttää, etten suostunut lähtemään tästä ennen kuin Jääviilto lupautuisi mukaan harjoituksiin. Kohotin aavistuksen verran leukaani, kun Jääviilto kohdisti murhaavan katseensa minuun. Hän nousi seisomaan ja väläytti minulle valkoisia hampaitaan.
"Miksei hän sitten itse lähde mukaan?" kolli murahti matalalla äänellä ja katsoi minua haastaen. Pidin mieleni tyynenä ja vastasin kollin katseeseen tyynesti.
"Hänellä on varmaankin muita kiireitä, ymmärrät varmaan", totesin lapojani kohauttaen, "voit käydä hänen puheillaan, mikäli et minua usko."
Jääviillon korvat kääntyivät hetkeksi luimuun ja tämä otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä minä en pelännyt Jääviiltoa. Hän oli kamala öykkäri, mutta jos hän hyökkäisi minun kimppuuni, se olisi hänen häpeänsä. Kokemus ja itsehillintä olivat etunani, ja Jääviilto saisi köniin jos uskaltaisi minun kimppuuni hyökätä. Yllätyin itsekin, kun hyökkäämisen sijaan Jääviilto päästi kurkustaan matalan murahduksen:
"Aivan sama, Lampitassu päihittää typerät sisaruksensa alta aikayksikön."
Se riitti minulle, Jääviilto oli lupautunut mukaan. Nyökkäsin ja nousin ylös. Käänsin kollille ja hänen veljelleen selkäni ja kävelin tieheni. Jääviilto tulisi takuulla pettymään, sillä en uskonut Lampitassun pärjäävän sisaruksilleen. Jo pentuna naaras oli ollut pentueensa surkein taistelija, ja Jääviilto tuskin oli paras mestari kouluttamaan Lampitassun kaltaista kissaa. Odotin suorastaan kauhulla sitä, miten punaturkkisen kollin oppilas tulisi pärjäämään harjoituksissa.

//Lampi, Lammikko, Virta tai Tuima saa halutessaan jatkaa tästä :)

Salamapennun hännänpää vääntyili ilmassa, kun hän kyyristeli emonsa takana silmissään viekas pilke. Pimentovarjo oli nukkumassa, Loskapentu tuhisi hänen vierellään. Salamapentu ei ollut erottaa veljeään emon mustan turkin seasta: samanvärisenä kissana häntä oli vaikea erottaa. Valkea kollipentu kuitenkin näki sen verran, että tiesi veljensä olevan sikeässä unessa. Ja se ei hänelle käynyt.
Salamapennun vaanimisasento oli heikohko jäljitelmä Pimentovarjon edellisenä päivänä näyttämästä esimerkistä, mutta sillä ei ollut väliä. Kollipennun kohde ei tulisi huomaamaan häntä, kunhan hän vain liikkuisi hiljaa. Se oli Salamapennulle haastavaa. Hän oli äänekäs, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, ja sen hän tiesi itsekin. Hän tiesi kuitenkin myös, että jotain tosissaan halutessaan hän tulisi aina saavuttamaan sen. Jos hän halusi liikkua hiljaa, hänen askeleensa pentutarhan kylmällä pohjalla olisivat keveät kuin perhosen.
Salamapentu hiipi lähemmäs emoaan. Pimentovarjon korva värähti, ja Salamapentu jähmettyi hetkeksi. Musta kuningatar ei kuitenkaan herännyt, vaan työnsi kuononsa vain tassunsa alle. Valkoinen pentu virnisti tyytyväisenä ja jatkoi matkaansa. Hänen tassujensa liike kiihtyi pennun lähestyessä kohdettaan. Salamapentu oli kenties hieman liian innokas, mikä näkyi hänen kärsivällisyyden puutteessaan. Pimentovarjo ehti raottaa silmiään juuri ennen kuin Salamapentu ponnisti loikkaan, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
"Sainpas!" valkoinen pentu huudahti voitonriemuisesti tarratessaan kiinni emonsa selkään. Pimentovarjo säpsähti hereille ja Salamapentu oli huojahtaa sivulle, mutta onnistui jollain ilveellä pitämään tasapainonsa. Hänen emollaan kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtumassa. Kun hänen uninen katseensa tarkentui Salamapentuun, niissä näkyi sekä kyllästyneisyyttä että ärtymystä. Epäilemättä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun villi pentu oli herättänyt kuningattaren uniltaan.
"Salamapentu, mitä sinä oikein teet?" Pimentovarjo murahti ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän vilkaisi pentutarhan suuaukosta ulos, ja Salamapennun katse seurasi perässä. Aurinko oli vasta nousemassa: taivas oli päivän ensimmäisten säteiden punertama. Salamapennun virne leveni: hänellä olisi vielä koko leikintäyteinen päivä edessään!
"Et voi herättää minua ja Loskapentua tuolla tavalla", Pimentovarjo sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut kovin tiukalta. Musta naaras nuolaisi tassuaan pari kertaa ja pyyhkäisi sillä korviensa yli. "Vaikka sinä heräisitkin aikaisin, ei se tarkoita, että sinulla olisi mikään oikeus pilata muiden yöunet."
"Mutta Loskapentu ei edes herännyt!" Salamapentu huomautti ja nyökkäsi kohti veljeään. Hän katsoi pientä, mustaa karvakerää uteliaana: Loskapennun kylki kohoili edelleen tasaisesti, mutta hän ei nähnyt veljensä emonsa turkkiin hautaamia kasvoja, eikä näin oikeastaan voinut olla varma hänen nukkuvan. Loskapentu ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan mitenkään hänen hellään herätykseensä.
"No, nyt hänen on joka tapauksessa herättävä", Pimentovarjo sanoi topakasti ja nousi ylös vieden samalla lämpönsä Loskapennun luota. Salamapennun yllätyksesi hänen veljensä olikin hereillä: tämä kohotti tyytymättömästi päätään.
"Minä halusin vielä nukkua! Emo, minua väsyttää", hän inahti, mutta Pimentovarjo venytteli jo makeasti selkäänsä ketunmitan päässä sammalilta. Naaraan sininen katse käväisi Loskapennussa, mutta sitten hän käänsi sen nopeasti muualle.
"Sinun on opeteltava heräämään aikaisin. Oppilaat aloittavat harjoituksensa joskus ennen auringonnousua", Pimentovarjo sanoi ja astui kulmat kurtussa lähemmäs Salamapentua. Valkoinen pentu irvisti, kun hänen emonsa kumartui lähemmäs sukimaan hänen päälakeaan, suoristamaan nukkuessa sekoittuneet karvat. "Menkää leikkimään yhdessä. Salamapentu on ollut hereillä ties kuinka kauan odottamassa, että pääsee leikkimään kanssasi."
Loskapentu puuskahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta ilmaisemaan vastalauseitaan. Hienoa, Salamapentu tuumi. Nyt Loskapennun oli pakko leikkiä hänen kanssaan. Ei sillä, etteikö tämä olisi muutenkin halunnut. Ei Salamapennun veli ainakaan koskaan valittanut, kun he leikkivät yhdessä.
"Tänään minä pesen sinut sammalpallossa!" Salamapentu hihkaisi ja riensi noukkimaan heidän leikkikalunsa pentutarhan nurkasta. Hän virnisti veljelleen. "Kuten aina."
Loskapentu pyöräytti silmiään, mikä sai Salamapennun vain virnistämään leveämmin. Loskapentu ehkä teeskenteli, että olisi mieluummin missä tahansa muualla ja tekemässä mitä tahansa muuta, mutta hän tiesi veljensä pitävän heidän yhteisistä leikkituokioista. Vaikka Loskapentu yleensä hävisikin heidän peleissään.
Salamapentu vilkaisi emonsa suuntaan hiukan varautuneesti. Hän toivoi, ettei Pimentovarjo puuttuisi peliin. Hän ei pitänyt siitä, miten emo koki usein tarpeekseen kommentoida Loskapennun pelaamista. Salamapennusta hänellä ei koskaan ollut valitettavaa - minkä valkoinen kolli itse päätteli johtuvan siitä, että hänen pelaamisensa oli melko virheetöntä - mutta Loskapennulle naaras oli kärkäs jakamaan ohjeita vaanimiseen, loikkimiseen, juoksemiseen ja mistä hän nyt kritiikkiä keksikään. Tietysti Salamapennusta oli hyvä, että emo yritti ohjeistaa Loskapentua, mutta hänen kommentointinsa eittämättä lannistivat hiukan tunnelmaa. Onneksi Pimentovarjon huomion vei juuri sisään astellut Henkäystähti. Salamapentu huokaisi helpotuksesta ja suuntasi keskittymisensä sammalpalloon.

Virtaviiman yllättävä pyyntö sai Lätäkkötassun hämmentymään. Tuhkajuova oli aina painottanut sitä, kuinka oppilas osoitti kunnioitusta mestarilleen kulkemalla tämän takana, ei vierellä. Nyt raidallinen soturi oli kuitenkin pyytänyt Lätäkkötassua vierelleen. Oppilas empi hetken ja punnitsi vaihtoehtojaan. Hän voisi kohteliaasti kieltäytyä ja muistuttaa mestariaan olemassa olevista säännöistä, mutta toisaalta.. Virtaviima oli hänen mestarinsa ja hän määräsi säännöt heidän välilleen. Jos Virtaviima itse halusi Lätäkkötassun kulkevan hänen vierellään, se olisi hänen oma häpeänsä. Oppilas koki vierekkäin kävelevät kissat merkkinä tasavertaisuudesta. Siispä naaras kiristi tahtiaan ja kiri varmoin askelin Virtaviiman vierelle. Se tuntui kummalliselta, sillä koko soturikoulutuksen ajan Lätäkkötassu oli pysytellyt visusti raidallisen soturin takana. Ennen kuin Virtaviima ehti sanoa mitään, Lätäkkötassun oli vielä avattava suunsa asiasta:
"Sinä et voi käyttää tätä sitten minua vastaan. Minä tiedän, ettei oppilaan kuulu kävellä mestarinsa vierellä ja sinä tiedät sen myös. Minun mielestäni tämä on todella outoa, mutta oikeastaan olen myös aika otettu."
Virtaviima katsahti oppilaaseensa ja siristi sinivihreitä silmiään.
"Pyysin sinut vierelleni vain, jotta voimme keskustella helpommin ja ettei minun tarvitse koko ajan huutaa taaksepäin", naaras ilmoitti lapojaan kohauttaen. Se riitti Lätäkkötassulle. Häntä ei voisi syyttää siitä, että hän oli mennyt mestarinsa vierelle kävelemään. Asia oli loppuun käsitelty.
Soturioppilaan harmahtava katse kääntyi Virtaviiman harmaasta turkista Hehkulammen suuntaan. Jää lammen pinnalta oli sulanut täysin. Lammen vesi oli sinertävää, muttei Lätäkkötassun mielestä aivan yhtä ihmeellistä mitä hän oli kuullut. Emo oli vakuutellut, että Viherlehden aikaan vesi olisi vielä kirkkaampaa kuin nyt. Lätäkkötassu odotti innolla näkevänsä sen, muttei se kyllä saisi häntä siltikään menemään veteen.
"Osaatko sinä uida?" Lätäkkötassu kysyi terävällä äänellä ja käänsi katseensa takaisin vierellään kulkevaan soturiin. Ennen kuin Virtaviima ehti vastata, oppilas lisäsi vielä:
"Tuhkajuova haluaisi minunkin oppivan uimaan, mutta minä en aio oppia. Eikä hän onneksi voi pakottaa minua veteen, sillä uiminen ei kuulu soturikoulutukseen. Olisihan se ihan hyvä taito, mutta minä inhoan vettä yli kaiken."

//Virta?

Kävelin Lehtituulen perässä. Hän oli käskenyt minut harjoituksiin. 'Kuulemma taisteluharjoitukset, ja heti sen jälkeen metsästystä.' mietin hieman happamasti. Olisin halunnut nukkua pidempään, enkä lähteä heti aamun sarastettua matkaan! Pieni haikeus kuitenkin riipaisi sydäntäni, kun muistin, että aina eloisa ja hauska veljeni Katajatassu ei ollut enää paikalla. 'Mitäköhän hänelle on käynyt? Löysikö hän isän ja Salamanterin, vai asuuko hän erakkona jossain? Entä jos...hän on nykyisin kotikisu?' mietin pelokkaana. Olisiko hän alentunut kotikisuksi? Vaikka, jos oli klaanien silmissä vihollinen ja nuori, ei kai siinä mitään muitakaan vaihtoehtoja ollut. 'Hän on luopio klaanin mielestä. Miten he kehtaavat? Ihan itsehän he aiheuttivat Katajatassun lähdön.' mietin vihaisesti. Katajatassulle soturilaki oli tuskin hiiren vertaa tärkeämpi. Pahinta oli, että emo kulki kuin sumussa. Ihan kuin hänen ympärilleen olisi laskeutunut sankka sumupilvi. Hän oli aina lannistuneen näköinen. Oli turha edes muistuttaa Katajatassusta, sillä se sai emon suuttumaan. Havahduin Lehtituulen hännän huiskaukseen. "Untuvatassu! Kuunteletko sinä?" hän tiukkasi lievästi ärtyneenä. Nyökkäsin äkkiä. "Anteeksi, mitä olitkaan sanomassa?" kysyin mahdollisimman ystävällisesti. Päätin kuunnella nyt erityisen tarkasti. Lehtituuli tuhahti. "Oppilaat. Eli siis, me menemme harjoituskuopalle. Sinne tulevat myös Neilikkatassu ja Pikiturkki." hän selitti. Nyökkäsin. Oli kiva tavata Neilikkatassu. Musta naaras näytti olevan suosittu. 'Kaikki kollit tuijottavat häntä. Eipä ihme, hän on kaunis, puhdasverinen ja tulee hyvästä suvusta.' tuumasin. Itse en ollut mitään niistä, ehkä kaunis. Neilikkatassulla oli puhdasverisyydestään huolimatta ystävällinen ja hyvä käytös. Hän ei kerskunut liikaa puhdasverisyydestä. Tassutin harjoituskuopalle Lehtituulen perässä. Neilikkatassu oli siellä jo. Lehtituuli meni puhumaan Pikiturkin kanssa, eli minulla ja hänellä olisi aikaa tutustua. Kävelin varovaisesti mustan naaraan luo. Tässä minulla oli tilaisuus saada ystävä! "Hei, oletko sinä Neilikkatassu?" aloitin. Neilikkatassu nyökkäsi. "Joo, olen. Sinä olet kai Untuvatassu. Hauska tavata!" hän sanoi kohteliaasti. "Olen Untuvatassu. Onko tämä sinun...ensimmäinen kertasi oikeissa taisteluharjoituksissa?" kysyin. Teki noloa myöntää, että tämä oli minun ensimmäinen kertani. "On! Jännittää hieman. Mitäköhän teemme tänään?" hän puhui innokkaasti. Helpotuin. Neilikkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, että vaikka hän oli puhdasverinen ja kaikkea, hän oli samanlainen kuin minä. Hetken päästä Pikiturkki asteli luoksemme. "Neilikkatassu! Tule tänne!" hän komensi. "Ja Untuvatassu tänne." Lehtituuli käski. He käskivät meidät eri puolille kuoppaa. Järkyityin hieman. 'En kai joudu sentään taistelemaan häntä vastaan?' mietin kauhuissani. Lehtituuli heilautti häntäänsä. "Tämä on ensimmäinen kertanne taisteluharjoituksissa. Joten, päätimme yhdessä, että saisitte kokeilla mitä taistelu on, ennen kuin käymme liikkeitä läpi." hän neuvoi. Minua pelotti. Mitä se tarkoitti, että meidän pitäisi kokeilla mitä taistelu on? Pitikö meidän siis tapella? "Emme käytä kynsiä tänään, älkää huoliko. Aloittakaa!" Pikiturkki ulvahti aloituskäskyn. Hetken aikaa kiersimme vain toisiamme. Yhtäkkiä huomasin Neilikkatassun muotoilevan jotain suullaan. 'Hän sanoo...että anteeksi jos hyökkään.' tajusin. Musta oppilas syöksyi minua päin. Ennen kun ehdin edes huomata, hän oli tönäissyt minut kumoon. Tunsin pienen painon iskeytyvän niskaani. "Äh!" ähkäisin ja yritin nousta pystyyn. Neilikkatassu roikkui minussa kuitenkin kiivaasti. Yhtäkkiä kompastuin ja kaaduin maahan. Neilikkatassu huudahti ja laski käpälänsä päälleni. 'Olenpa kömpelys!' ajattelin turhautuneena. Miksen voinut olla hyvä taistelija? Kuulin kuinka Pikiturkki käski Neilikkatassua päästämään irti. Ote hellitti rinnastani ja pääsin nousemaan ylös. Turkkini oli aivan hiekassa. Nuolin tassuani. "Anteeksi..." Neilikkatassu kuiskasi korvaani nolona. Hämmästyin oppilaan kohteliaisuudesta. Hän oli itse ollut loistava taistelija, ja pyysi minulta vielä anteeksi taitojaan! "Ei todellakaan ollut sinun vikasi! Olet hyvä taistelija, Neilikkatassu." nau'uin hänelle. Pikiturkki katseli oppilastaan ylpeänä. Tunsin pienen kateuden pistoksen. Miksei Lehtituuli koskaan katsonut minua niin? "Suorastaan loistavaa taistelua, Neilikkatassu!" hän kehui silmät ylpeyttä tuikkien. Neilikkatassu suorastaan säteili. En uskaltanut edes vilkaista Lehtituuleen, sillä tiesin että hän olisi vihainen tai vähintäänkin ärtynyt. Tuijottelin käpäliini. "Kehittymistä on vielä." Lehtituuli sanoi hieman happamasti. Kun kohdistin katseeni häneen, hän loi minuun terävän silmäyksen. 'Minkä minä sille voin, etten osaa taistella?' mietin harmistuneena. Pian Pikiturkki opetti meille hyökkäystä. "Häntä alas, pää alas. Sitten hiipikää Lehtituulen luokse. Ei, ei noin alhaalle sentään, Untuvatassu." hän sanoi. Nostin häntääni hieman ylemmäs. Hiivimme hitaasti Lehtituulta kohti. Hän oli kääntynyt toisin päin. Mieleeni muistuivat ne kerrat, joilla olimme vain kokeilleet taistelua. Tämä oli oikeaa puolustautumista! "Hei, hyökätään! Hän on kääntynyt toiseen suuntaan, joten hän ei näe meitä." Neilikkatassu ehdotti. Maistelin tuulta. Se puhalsi voimakkaasti meitä päin. "Ei onnistu. Hän haistaa meidät." huomasin. Neilikkatassu maisteli itsekin ilmaa ja laski päänsä harmistuneena. "Totta." hän sanoi. Keksimme, että voisimme saartaa hänet kahdelta puolelta. Minä menisin vasemmalle. Tassutin pensaikon sekaan. 'Onneksi tässä on vielä vähän lunta!' innostuin kun huomasin, että voisin sulautua helpommin. Neilikkatassu nosti häntänsä pystyyn. Säpsähdin, mutta tajusin sen olevan merkki. Loikkasin pensaikon seasta Lehtituulen kimppuun. Mestarini hämmästyi kun lennähdin hänen selkäänsä. Pian Neilikkatassukin juoksi Lehtituulen ympärillä. "Hyvä, hyvä Neilikkatassu!" kiljahdin. Pian huomasin, kuinka Lehtituuli hoiperteli ja lysähti sitten maahan. Päästin irti hänestä. Neilikkatassu huohotti. "Me voitimme!" läähätin. Lehtituuli nousi pystyyn turkkiaan ravistellen. "He taisivat piestä sinut kunnolla." Pikiturkki virnuili. "Totisesti!" Lehtituuli sanoi. Yhtäkkiä mestarini katse kohdistui minuun. Nielaisin. Oliko hän vihainen? "Kumman idea tämä oli?" hän kysyi. Olin juuri sanomassa, että kummankin, mutta Neilikkatassu ehti ensin. "Untuvatassun. Hän keksi koko idean." hän naukui ihailevasti. Olin aivan ällikällä lyöty. 'Ei se ollut minun ideani!' ajattelin mielessäni. Neilikkatassu oli ihana, luotettava, kiltti ja valehteli Lehtituulelle minusta. Lehtituuli ei näyttänyt yllättyvän. Omaksi yllätyksekseni huomasin Lehtituulen väläyttävän minulle ylpeän katseen. Punastuin heti. Vilkaisin Neilikkatassuun syvästi kiitollisena. Hän hymyili ja huiskautti häntäänsä. Minusta tuntui siltä, että olin vihdoin löytänyt itselleni ystävän. Kun lähdimme harjoituskuopalta, oli pimeä jo laskeutunut taivaalle. "Emme pidä metsästystä enää tänään, ellei teitä huvita lähteä kuutamometsästykselle." Lehtituuli sanoi. Pyörittelin päätäni. "Ei totisesti!" Pikiturkki naurahti. Haukottelin. Minua väsytti kovasti. Laahustin oppilaiden pesään Neilikkatassu perässäni. "Olit tosi ystävällinen kertoessasi että se oli minun ideani." kiitin. "Eipä kestä. Tuota...minulla ei ole oikein ystäviä. Haluaisitko sinä olla minun ystäväni?" hän kysyi toiveikkaasti. 'Oikeastiko hän kysyy tuota?' mietin. Tiesin kuitenkin emon sanat: aina piti tarttua tilaisuuteen. Nyökkäsin. "No tietysti!" kehräsin.

Olimme juuri lopetelleet harjoitukset Lätäkkötassun kanssa ja ottaneet kurssin kohti leiriä, kun oppilaani ehdotti yllättäen kävelylle lähtemistä ennen leiriin paluuta. Terävä katseeni siirtyi häneen, ja naaras selitteli ehdotustaan ihan järkeenkäyvillä syillä.
Vaikka olisin paljon mieluummin mennyt leiriin omaan pesääni pesemään liejuiset tassuni, en voinut olla hyödyntämättä tätä tilaisuutta päästä "juoruilemaan" oman sukulaiseni kanssa ajankohtaisista asioista - koska siitähän tässä käytännössä oli kyse, eikö?
"Hyvä on, käydään vain", myönnyin lopulta. Tiesin jo, minne menisimme, ja suuntasin askeleeni Hehkulammen suuntaan. Lätäkkötassu kulki kannoillani. Juoruilu ei oikein onnistuisi, jos minun pitäisi huudella naaraalle lapani yli, joten kutsuin tätä hännälläni tulemaan vierelleni. "Koska tämä ei varsinaisesti ole enää koulutusaikaa, voit yhtä hyvin kävellä rinnallani. Keskustelu sujuu paremmin siten."
Odotin kiinnostuneena Lätäkkötassun seuraavaa siirtoa. Naaras oli hyvin kurinalainen ja seurasi tunnollisesti annettuja ohjeita, mutta tiesin pyyntöni aiheuttavan ristiriitaa, sillä oppilaan kuului kulkea mestarinsa perässä kohteliaan välimatkan päässä, ei vieressä. Toisaalta minua ei tällä hetkellä kiinnostanut mestaroida, olin suostunut lähtemään kävelylle vain jotta voisin puhua Lätäkkötassun kanssa Eloklaanista sekä Kuolonklaanin huolestuttavasta kuraveristen tilanteesta.

//Lätäkkö?

Naurahdin innokkaan oppilaan kysymystulvalle. "Juu, on minulla kumppani, Pyörresielu nimeltään. Tunnet kai hänet: hän on se harmaaturkkinen kolli jolla on pyörteitä turkissaan." selitin rauhallisesti. "Ja, Varjokarva oli mukava mestari...mutta hän ei ole enää elossa." Susitassun naamalle levisi hämmästynyt ilme. Olin itsekin surun vallassa, johtuen ennustuksesta, minkä hän minulle näytti. Vaikka, eihän se välttämättä ollut paha ennustus. "Kuoliko hän? Miten ihmeessä?" hän kyseli. Siirtelin käpäliäni vaivautuneesti. En tiennyt, miten vastata kysymykseen. Totta oli, että hän oli kuollut antaessaan yrtit pois. 'Kerro vain. Susitassun täytyy saada tietää, miten urhoollinen hän oli ollut.' päätin. "Hän on Kuolonklaanin sankari. Hän antoi omat yrttinsä klaanitovereilleen. Se tapahtui kauan sitten...varmaankin ennen kuin sinä olit syntynyt." vastasin. Mietin, kun olin ollut yrtinhakijoiden partiossa. Mukana oli ollut muutamia kissoja, mutta tietääkseni heistä oli kuollut osa. 'Ainakin Mäyräkynsi teloitettiin..Hallavarjo ehkä kuoli?' mietin. Kun lopetin mietiskelyni, Susitassu seisoi yhä edessäni. Olin unohtanut oppilaan täysin! "Anteeksi, mitä siis sanoit?" kysyin pahoittelevasti. "Että olitko sinä silloin soturi? Ja oliko se Varjokarva siinä mukana?" hän kysyi. Tajusin, että oppilaalla oli tosiaan intoa. 'Toisin kuin Usvakatseella...' mietin taas surullisesti. Halusin ottaa ilon irti keskustellessani hänen kanssaan. "Olin silloin soturi, vaikkakin nuori soturi vasta. Varjokarva ei ollut siinä mukana." vastasin. Susitassu nyökkäsi. Juuri silloin Susitassun mestari Loiskevarjo käski Susitassun luokseen. "Heippa!" Susitassu huudahti ja kipitti mestarinsa luokse. Heilautin häntääni ystävällisesti oppilaalle. 'Ihana oppilas. Olisipa minullakin oma oppilas..' ajattelin. Olin kuitenkin puoliverinen, eikä ketunmielinen Henkäystähti suostunut antamaan puoliverisille oppilaita. Miksiköhän hän oli sellainen? "Nuppujuova, tule sinä tähän partioon." Pimentovarjo sanoi. Tassutin partioon, ja ilokseni huomasin partiossa Susitassun ja hänen mestarinsa. "Hei, Susitassu." tervehdin. Susitassu innostui. Hän alkoi selittää Loiskevarjolle jotain, varmaankin tapaamistaan kanssani. Hetken päästä Loiskevarjo väläytti minulle inhoavan katseen. Loukkaannuin. 'Miksi hän noin teki? Teinkö väärin, kertoessani Susitassulle tuollaisia asioita?' ajattelin pelokkaana. En olisi saanut puhua soturien asioista oppilaalle. Olin kyllä Loiskevarjoa paljon vanhempi, ehkä se selittäisi asian. Kun kävelimme kohti Kujakissayhteisön rajaa, Loiskevarjo jättäytyi viereeni. "Susitassu, mene edeltä. Tulen kohta." hän käski.
"Katinkuvatus, puoliverinen. Miksi ihmeessä kerroit oppilaalleni tuollaista moskaa? Tajusitko, että se vie hänet pois oikeasta maailmasta?" hän kysyi haastavasti. Säikähdin. "A-anteeksi..en tiennyt.." änkytin. Loiskevarjo tuhahti. "Juuri niin. Etpä tietenkään, eiväthän puoliveriset tajua mitään." hän sihahti, mutta onnekseni jätti minut rauhaan. Olin surullinen ja vihainen itselleni. Miksi olin kertonut tuollaista? Päätin olla mahdollisimman hyvä soturi. Juoksin muut kiinni. Kujakissayhteisön raja näkyi jo häämöttävän edessä. Juoksin ensimmäisenä rajalle. Susitassun tuli perässäni. "Onko tämä ensimmäinen kertasi oikeassa partiossa?" kysyin. Susitassu nyökkäsi samalla liukastellessaan jäässä olevassa lammikossa. En halunnut kuitenkaan sekaantua enempää, sillä saattaisin pahentaa asioita entisestään. Jätin rajamerkin rajalle. Yritin varoa, etten astuisi Kujakissayhteisön puolelle. 'Vaikka, tuo on Eloklaanin reviiriä, eikä Kujakissayhteisön.' mietin vihaisena. Mitä pahaa Eloklaani oli muka tehnyt? Merkitsimme rajan. Yhtäkkiä huomasin, että Loiskevarjo haistoi jotain. Haistoin itsekin vahvan oravan. "Orava? Hajun mukaan niitä on monta." nau'uin muille. Loiskevarjo nyökkäsi. Susitassu hyppeli ympäriinsä. "Vau! Ihan oikea oravako?" hän kysyi innoissaan. Nyökkäsin. Kuulin rapinaa tammesta, jonka lehdet kaartuivat ylitseni. Susitassu hypähti innoissaan. Kosketin häntä hännälläni rauhoittavasti. Yhtäkkiä tammesta hyppäsi alas kolme oravaa. Loikkasin heti niiden perään. Oravat juoksivat karkuun kohti edessä olevaa puuta. Loiskevarjo ampaisi salamana juoksuun Susitassu perässään. Oravat kääntyivät toiseen suuntaan. Loikkasin niitä kohti ja tunsin, kuinka jokin pehmeä jäi käpälieni alle. Sivalsin nopeasti oravaa kurkkuun. Sillä aikaa kaksi muuta oravaa juoksivat pakoon. Yhtäkkiä huomasin, että ne olivat juoksemassa kohti pensaikkoa. Hiivin äkkiä pensaan taakse. Sillä aikaa, kun Loiskevarjo jahtasi oravat pensaaseen, minä olin valmiina. Kolli oli selvästi jo huomannut, että olin siellä, eihän hän muuten olisi sinne niitä ajanut. 'Valmiina...nyt!' mietin ja loikkasin niiden eteen. Yhtäkkiä huomasin, että olin hypännyt liian aikaisin. Oravat lähtivät juoksuun, mutta pensaikon toisessa päässä oleva Susitassu nappasi ne kiinni. 'Vau! Susitassu sai ne ihan tuosta vain kiinni!' ihailin. "Hienosti tehty!" kehuin häntä innoissani. Susitassun silmät loistivat, kun hän piteli painavaa oravakasaa hampaissaan. Loiskevarjo saapui luokse ja kehui vuorostaan Susitassua, mutta jäykästi ja vilkuillen minua kylmästi. 'Mitä minä olen muka tehnyt?' mietin hämmentyneenä. Olinko tehnyt jotain väärin? Kävin hakemassa oman oravani. Yhtäkkiä muistin: tämä oli ollut rajapartio! Emme olisi saaneet saalistaa. 'Mutta, väliäkö sillä, jos ruokimme klaanitovereitamme?' ajattelin. Nostin saaliini ja menin auttamaan Susitassua omiensa kantamisessa. Kuitenkin, Loiskevarjo heitti minut sivuun ja nappasi itse toisen oravan. "Oliko mukava saalistusreissu?" kysyin hiljaa Susitassulta, sillä en halunnut että Loiskevarjo huomaisi.
//Susi?\\

Susitassu pesi oppilaiden pesässä pieniä tassujaan. Hänen korvansa kääntyilivät uteliaana äänien suuntaan. Kettutassu selitti harjoituksistaan Neilikkatassulle itsevarmasti ja määrätietoisesti. Välillä Susitassu kadehti siskoaan, joka oli aina sanavalmis ja itsevarma. Susitassu ei tuntenut oloaan samanlaiseksi, vaikka välillä hän olikin reipas. Räntätassu oli kuitenkin selittänyt, että reipas ei tarkoittanut itsevarmaa, joka oli hieman latistanut kollin olotilaa. Kun hän oli yrittänyt kysyä Räntätassulta asiasta lisää, oli kollioppilaalle tullut kiire lähteä harjoituksiin. Ja niin Susitassu oli jäänyt yksinään pesään pesemään tassujaan. Lopulta sinne oli saapunut harjoituksista palaavia oppilaita. Susitassu seurasi salaa naaraiden keskustelua ja päätteli, että heillä oli ollut yhteiset harjoitukset. Susitassu piti Neilikkatassusta, hänestä naaras oli kiva ja aika kauniskin.. Järjestäisiköhän Loiskevarjo heille joskus yhteiset harjoitukset, jos hän pyytäisi? Kolli päätti, että kysyisi asiaa heti, kun vain näkisi mestariaan. Susitassun jäänsiniset silmät imivät Neilikkatassun turkin kuviota muistiinsa ja hän halusi taltioida verkkokalvoilleen kaiken naaraasta. Kuitenkin hän unohtui vahingossa tuijottelemaan nuorempaa oppilasta ja kun heidän katseensa kohtasivat, käänsi tummanharmailla laikuilla varusteltu oppilas omansa pois. Susitassu nolostui hieman ja hänen korvansa lurpahtivat. Nyt Neilikkatassu ei varmastikaan halua olla hänen kaverinsa! Vähin äänin oppilas nousi ylös ja tepasteli aukiolle. Hän työnsi päänsä ulos pesästä ja tunsi sadepisaroiden kastelevan hänen päänsä märäksi. Vaistomaisesti hän ravisteli hurjasti päätään saadakseen korvaansa menneen sadepisaran pois. Kolli ei pitänyt sateesta. Se tuntui hänen turkissaan inhottavalta. Sadesäällä hän pysytteli mieluiten pesän suojassa ja lämmössä. Kolli olikin kääntymässä takaisin, kunnes hän tunsi jonkun pehmeän törmäävän häneen. Huonon tasapainon ja kömpelyytensä vuoksi kolli pyllähtikin kosteaan maahan. Hänen korvansa lerpahtivat päänsä sivuille, mutta Susitassu hymyili silti törmänneelle kissalle iloisesti.
“Ei se mitään!” Susitassu vastasi toisen pahoitteluihin. Ei häntä ollut edes sattunut.
“Kyllä, olen Susitassu. Loiskevarjo, hän on minun mestarini. Ja olitko sinä ööö- anteeksi, minä en oikein yleensä muista muiden nimiä”, kolli pahoitteli naarassoturille, joka hymyili hieman. Susitassua harmitti, että hän oli aika huono muistamaan klaanitovereidensa nimiä, paitsi jos he olivat hänen perhettään.
“Ei se mitään, minä olen Nuppujuova. Soturi ja Varjokarva oli minun mestarini”, pilkullinen naaras kertoi ja tarjosi tassuaan auttaakseen nuoremman klaanitoverinsa ylös. Susitassu tarttui naaraan käpälään ja hymyili hieman kiitollisena.
“Kiitos. Oliko Varjokarva hyvä mestari?” Susitassu päätti kysyä toiselta. Loiskevarjo ainakin oli hyvä mestari, Susitassu todella piti kollista.
“Ja haluaisitko sinä vaikka leikkiä? Tai kertoa jotain soturiudesta? Onko sinulla kumppania? Minä ainakin haluaisin joskus sellaisen!” Susitassu esitti kysymyksiä kysymyksen perään tohkeissaan ja sai naaraan hymyilemään hieman huvittuneena oppilaan innokkuudelle. Nuppujuovaksi esittäytynyt naaras vaikutti hänestä kiltiltä!

// Nuppu?

Lätäkkötassu tunsi pientä riemua ja ylpeyttä onnistumisestaan, mutta hänen mestarinsa ei reagoinut siihen mitenkään. Virtaviiman katse pysyi kylmänä ja kehujen sijaan hän vain ilmoitti harjoitusten jatkuvan. Lätäkkötassu päätti olla sanomatta asiasta mitään, vaikka häntä hieman ärsytti mestarinsa tapa toimia. Virtaviima tuntui toisinaan olevan liian itsekäs ja ylimielinen, eikä voinut sietää häviämistä – etenkään Lätäkkötassulle. Nuori oppilas kuitenkin piti sukulaisestaan eikä halunnut alkaa vääntämään hänen kanssaan, sillä se pilaisi vain molempien mielialan.
"Hyvä on", tabbykuvioinen oppilas vastasi nyökäten ja valmistautui uuteen taisteluun mestarinsa kanssa. Se oli kyllä totta, että mitä enemmän he harjoittelisivat, sitä paremmaksi Lätäkkötassu lopulta tulisi. Liika ja turha kehuminen ei tekisi oppilaasta etevää soturia, vaan harjoittelu ja sinnikkyys.

Aurinko oli jo miltei huipussaan, kun Lätäkkötassun harjoitukset tulivat päätökseen. He olivat harjoitelleet muutaman muun puolustusliikkeen ja käyneet ne läpi niin monta kertaa, että Lätäkkötassu hallitsi ne kohtalaisen hyvin. Virtaviima ei kamalasti jaellut kehuja nuorelle oppilaalleen, mutta Lätäkkötassu kyllä aisti, ettei hän ollut aivan pettymys mestarilleen. Välillä raidallisen soturin kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen, pieni virnistys Lätäkkötassun onnistuessa. Lätäkkötassu oli iloinen, että he tulivat niin hyvin toimeen mestarinsa kanssa.
"Hyvät harjoitukset", Lätäkkötassu totesi rauhallisella äänellä heidän kävellessään kohti leiriä. Oppilaan edellä kulkeva mestari vilkaisi taakseen ja nyökkäsi.
"Niin, kyllä sinusta vielä jonain päivänä soturi tulee", Virtaviima vastasi rauhallisesti ja heilautti häntäänsä. Lätäkkötassu oli täynnä energiaa, eikä millään olisi halunnut palata harmaaseen leiriin, kun päiväkin oli niin kaunis. Aurinko paistoi kirkkaasti korkealla taivaalla, sen kaunis valo valaisi koko metsän. Vaikka sää olikin kaunis, Lätäkkötassua inhotti se, miten märäksi sulavat lumet saivat koko metsän. Hän ei ollut koskaan nähnyt metsää viherlehden aikoihin, joten naaras odotti sitä kovasti. Hän rakasti lämpöä ja halusi itse kokea lämpimät päivät, joista vanhemmat kissat olivat hänelle kertoneet.
"Virtaviima, voisimmeko me käydä kävelyllä vielä ennen leiriin paluuta?" Lätäkkötassu rikkoi kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden ja kiristi hieman tahtiaan, mutta varoi astumasta liian lähelle mestariaan. Oppilaan tuli pysyä vanhemman kissan takana, ei kulkea hänen vierellään. Mestarin terävä katse kääntyi Lätäkkötassun puoleen. Koska soturi ei näyttänyt ilahtuvan ehdotuksesta, Lätäkkötassu halusi vielä selittää ehdotustaan:
"Tuskin siitä mitään haittaa olisi, jos tutustuisin klaanin reviiriin vielä tarkemmin. Voisimme samalla keskustella vaikkapa Eloklaanista, sodasta tai jostain muusta mielenkiintoisesta, jos sinua siis kiinnostaa."

//Virta?

"Kokeilemme."
Lätäkkötassussa oli paljon potentiaalia, joka vain odotti täyttymistään. Koska naaras oli sukulaiseni ja minä hänen mestarinsa, en uskonut siihen menevän kauaakaan. En olisi voinut toivoa parempaa ensimmäistä oppilasta.
Painoin nuorempaa naarasta alaspäin painollani tämän käytyä makaamaan selälleen märkää nurmea vasten kuten ensimmäisellä kerralla. Oppilaan ilmeestä saattoi päätellä, ettei hänen makuualustansa ollut sitä mieluisinta laatua.
Olin ottanut jälleen hampaillani Lätäkkötassun kaulasta löysän otteen ja odotin nyt hänen seuraavaa siirtoaan. Viimeksi naaras oli onnistunut potkullaan horjuttamaan minua, mutta se ei ollut vielä riittänyt päihittämiseeni. Oikeassa taistelussa Lätäkkötassu olisi todellakin ollut vastaavalla suorituksella vainaa, eikä olisi vaatinut paljoa vastustajalta repiä hänen kaulaansa auki.
Yhtäkkiä tunsin alavatsaani kohdistuvan lujan potkun, joka melkein sai ilmat lähtemään pihalle keuhkoistani. Ajatukseni olivat harhautuneet hetkeksi ja se oli antanut oppilaalleni tilaisuuden tehdä iskunsa. Horjahdin rajusti ja otteeni Lätäkkötassusta kirposi, minkä seurauksena hänen onnistui livahtaa altani.
Häntäni nytkyi hieman turhautuneesti, vaikka olinkin samalla tyytyväinen sukulaiseni suoritukseen. En kuitenkaan voinut olla kiroamatta harhautunutta huomiotani - jos olisin ollut tarkkaavaisempi, Lätäkkötassu ei olisi välttämättä onnistunut. Se tarkottaisi puolestaan sitä, että oikeassa tilanteessa oppilaan isku ei olisi välttämättä ollut riittävä, jos häntä olisikin ollut vastassa joku valppaampi kissa.
“Otetaan uudestaan”, käskin, vaivautumatta selittämään itseäni erityisemmin. Jos minun mielestäni naaras kaipasi vielä harjoitusta, niin silloin hän harjoittelisi lisää.

//Lätäkkö?

Kävelin ulos soturien pesästä. Pyörresielu oli joutunut lähtemään aamupartioon, joten olin jäänyt yksin leiriin. Venyttelin aukiolla ja katselin ympärilleni. Oppilaat leikkivät vähän matkan päässä. Hymyilin heille ystävällisesti. Eihän siitä niin pitkä aika ollut, kun olin itsekin leikkinyt samoja leikkejä. Vaikka, silloin oppilaat olivat tosin eri kissoja. Minulla ei koskaan ollut ystäviä silloin, eikä nykyäänkään Pyörresielun lisäksi. Mieleeni tulvahti Varjokarva. Se että hän oli kuollut, vaikka siitä olikin kulunut jo monta kuuta. 'Hän oli minulle kuin isä. Mutta, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut tuoda enemmän yrttejä?' ajattelin surullisesti. 'Varjokarva halusi auttaa klaaniaan. Hän luopui sankarillisesti omista yrteistään auttaakseen klaanitovereitaan.' ääni supatti korvaani. Tassutin murheen murtamana takaisin soturien pesään lepäämään. 'Minua ei varmaankaan vielä tarvita partioihin.' mietin. Kietaisin häntäni pääni ylitse. Nukahdin levottomaan uneen. Heräsin siihen, kun joku tökki minua. Nostin pääni. Musta, haalea hahmo seisoi ylläni. Nousin ylös ja huomasin olevani sysipimeässä, synkässä metsässä. Tuijotin hämmentyneenä taivaalle. Haalea hahmo seisoi edessäni turkki väreillen. Huomasin, että taivaskin oli musta. Yhtäkkiä hahmo syöksyi viereeni ja nuolaisi minua kiivaasti rinnasta. Sävähdin ja loikkasin taaksepäin. "Älä koske minuun! Kuka olet, päästä minut pois!" kiljahdin. Hahmo otti askeleen, ja pysähtyi. "Nuppujuova. Vai pitäisikö sanoa tyttäreni? Tämä on Synkkä Metsä. Ja minä Varjokarva." Varjokarva naukui pehmeällä, rakastavalla äänellä. Hetken aikaa olin tyrmistynyt. Miten Varjokarva voisi olla täällä? Yhtäkkiä syöksyin hänen luokseen ja upotin kuononi hänen turkkiinsa. 'Mitä? Ei tämä ole...totta?' hämmennyin kun kuononi upposi turkin sijaan läpinäkyvään, tähtien peittämään ilmaan. "Mitä..." kuiskasin surullisesti. "Olen pahoillani. Olen kuollut, joten olen haamu." Varjokarva naukui murheellisesti. Hän huokaisi syvään, surulliseen ääneen. Irrottauduin Varjokarvasta. "Miksi tulit tänne? Onko sinulla jotain asiaa minulle?" kysyin pidätellen itkua. Varjokarva henkäisi. Hänen ilmeensä muuttui onnelliseksi, hänen katsellessaan taivasta. "No, sanottaisiinko niin. Tulet kokemaan vaikeita aikoja, mutta sitten olo helpottaa." Varjokarva sanoi syvällisesti. 'Mitä tuo tarkoittaa? Mitä vaikeita aikoja?' mieleeni tulvahti erilaisia kysymyksiä. En ollut huomannut, että Varjokarvan hahmo oli haalistumassa. "Isä! Älä mene! Kerro lisää!" ulvaisin ensimmäistä kertaa. Mutta, pian Varjokarvan haamun paikalla oli vain ilmaa. Tunsin, kuinka kaaduin syvään uneen. Maailmat kieppuivat ympärilläni. Näin mielessäni sumean kuvan kissasta, jonka vieressä oli pentuja. "Varjokarva.." mumisin hiljaa. Kun seuraavan kerran heräsin, heräsin vuoteestani. Nousin täysin lamaantuneena. 'Mitä tuo uni tarkoitti...mitä minulle on tapahtumassa?' ajattelin tuijottaen maata. Yhtäkkiä pieni, ihan kuin tähden näköinen, välähti pesän edessä. "Tuo tarkoittaa...etten nähnyt unta." kuiskasin hiljaa. Hetken aikaa seisoin hiljaa. Sitten soturien pesän eteen käveli kissa. "Nuppujuova! Siellähän sinä! En löytänyt sinua aukiolta, joten päätin tulla etsimään." Pyörresielu sanoi ja astui sisälle pesään. En vastannut. "Onko jokin hätänä?" hän kysyi huolestuneena. "Ei. Näin vain..omituista unta. Näin unta Varjokarvasta.." yritin sanoa. Pyörresielu heilautti häntäänsä kiinnostuneena. "Minkälaista unta?" hän kysyi. En osannut selittää. "Varjokarva..hän..hän antoi minulle ennustuksen. Jonkun sen tyylisen kuin, tulet kokemaan vaikeita aikoja, mutta sitten olo helpottaa." selitin. Pyörresielu näytti miettivältä. "Selvä...no, voisinko käydä nopeasti katsomassa Aamutassua?" hän kysyi. Nyökkäsin ja kävelin itsekin ulos pesästä. Mietiskelin hetken ja kävelin ympäri leiriä, kunnes tunsin törmääväni johonkin. Havahduin ja huomasin edessäni oppilaan. "Auh!" hän ulahti. "Anteeksi! Ei ollut tarkoitus." pahoittelin.
"Ei se mitään." mustavalkoinen kolli sanoi. Tunnistin hänet Susitassuksi. "Hei, sinä olet kai Susitassu?" kysyin.
//Susi?\\

Leirin pääaukio oli hiljainen nyt kuten aina tähän aikaan aamusta. Vain muutama kuolonklaanilainen oli herännyt ja nekin harvat viihtyivät näin aikaisin lähinnä omissa oloissaan – aivan kuten minäkin, muttei se minulla johtunut vuorokauden ajasta. Olin ikionnellinen päästyäni takaisin soturin tehtäviin, kun kolme nuorinta pentuani olivat ansainneet oppilasnimensä.
Nautin soturiudesta ihan oikeasti, sillä Kuolonklaani ja sen puolustaminen olivat koko elämäni. Vaikka tunsinkin rakkautta erityisesti Varissulkaa, mutta myös hieman pienempää rakkautta tuoreinta pentuettani kohtaan, Kuolonklaani oli minulle kaikki kaikessa. Mikäli minulle olisi tullut vastaan tilanne, jossa olisi valittava klaanin tai pentujeni puolesta, klaani menisi aina edelle. Pimeyden Metsä oli luonut minut ennen kaikkea Kuolonklaanin soturiksi, ei emoksi tai kumppaniksi.
Pikkuhiljaa leirin pääaukiolle alkoi ilmaantua yhä vain enemmän kuolonklaanilaisia. Soturit kävivät herättelemässä oppilaitaan viedäkseen heidät harjoituksiin tai partioihin. Henkäystähti oli ainakin toistaiseksi pitänyt minut oppilaatta, mutta toisaalta nautin siitä, kun sain keskittyä täysillä partiointiin ja klaanille saalistamiseen. Katseeni pysähtyi Virtsaviimaan ja Lätäkkötassuun. Oppilas oli astellut ulos oppilaiden pesästä ennen mestariaan – olin huomannut niin käyvän usein. Yllättävää kyllä, mutta tunsin pientä ylpeyttä katsellessani viimeisimmän pentueeni nuorinta pentua. Toisin kuin Sulkavirta, Sähkötuho ja Sinilintu, nämä kolme nuorukaista olivat ainakin toistaiseksi pysyneet kaukana ongelmista ja hoitaneet soturikoulutuksensa tähän saakka erinomaisesti. Tapoihini ei kuulunut udella asioita ja tungetella, mutta olin ohimennen kuullut ainakin Tuimakatseen ja Virtaviiman puhuvan lähinnä vain hyvää oppilaistaan. Jääviilto tietysti oli tapojensa mukaan valittanut kovaäänisesti siitä, miten surkea taistelija Lampitassu oli ja siitä, ettei tästä tulisi koskaan kunnon soturia. Henkäystähti oli mielestäni tehnyt suuren virheen, kun oli antanut tyttäremme Jääviillon koulutettavaksi.
Seuraavaksi katseeni siirtyi Lätäkkötassusta ja tämän mestarista mustaan soturiin, joka käveli parhaillaan laiskan oloisesti kohti pentutarhaa. Kuuraturkista ja Pimentovarjosta oli tullut kumppaneita ja kaikkien yllätykseksi varapäällikkö oli synnyttänyt jokin aika sitten kaksi pentua. Olin huomannut, että Henkäystähti oli pitänyt tästä nykyisestä asetelmasta kovasti. Pimentovarjo oli hänen silmissään viimein todistanut olevansa aidosti uskollinen Kuolonklaanille saadessaan klaaniin puhdasverisiä pentuja. Ja koska Henkäystähti oli minun päällikköni, olin tietenkin hänen kanssaan samaa mieltä. Nyt Pimentovarjo oli osoittanut sydämensä kuuluvan aidosti Kuolonklaanille. En ollut kiireiltäni ehtinyt käydä tervehtimässä toveriani tai hänen pentujaan pentutarhalla, mutta tarkoituksenani oli käydä heidän luonaan lähipäivinä.

Aurinko alkoi nousta ja se oli minun merkkini hilata itseni leirin uloskäynnille. Partio, jonka johtoon minut oli asetettu, lähtisi leiristä pian. Asetuin piikkihernemuurien varjoon ja jäin odottamaan, että Pikkukaaos, Roihumarja, Yrttimyrtti ja Hahtuvatassu saapuisivat paikalle. Meidän partiomme kiertäisi Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajojen kautta, jonka vuoksi Henkäystähti oli tehnyt partiosta tavanomaista suuremman. Erityisesti Eloklaanin rajalla oli viime aikoina tapahtunut vaikka ja mitä, kun kissat olivat ottaneet yhteen. Itse en ollut vielä joutunut yhteenkään rajakahakkaan ja mielelläni jatkaisin vastaisuudessakin näin.
Muun muassa Ruusutuike ja Sinilintu olivat jo menettäneet rajalla henkensä. Sinilinnun kuolema tuskin suretti ketään muita kuin hänen pentuetovereitaan ja Henkäystähteä, mutta Ruusutuike oli ollut hyvä soturi, joten hänen kuolemansa oli koskettanut monia. Minä en itse ollut tuntenut oikeastaan mitään, sillä totuus oli, että kissoja kuoli sodassa ja se oli yksinomaan Pimeyden Metsän päätös, kuka selviäisi hengissä. Mikä tahansa päivä saattoi olla viimeinen, sillä esi-isämme harvoin varoittivat ketään lähestyvästä kuolemasta.

Nuppujuova: 5kp -

Kaamoskukka: 18kp -

Lätäkkötassu: 23kp! -

Jääviilto: 8kp -

Pimentovarjo: 40kp! -

Savutassu: 7kp -

Susitassu: 18kp -

Loiskevarjo: 6kp -

Hilleripentu: 13kp -

Lammikkotassu: 11kp -

Kuunnellessaan Kaamoskukan kertomusta rajakahakasta eloklaanilaisten kanssa Hilleripennun mielikuva Eloklaanista vihamielisenä vastustajana vahvistui. Hän ei ollut kuullut yhtäkään mukavaa asiaa sanottavan rajanaapurista koko sinä aikana, kun hän oli ollut Kuolonklaanissa, ja alkoi itsekin kallistua sen ajatuksen puolelle, että kaikki pahat puheet olivat totta. Kunhan hänestä tulisi oppilas ja hän pääsisi ulos partioimaan muiden kanssa, hän ei antaisi yhdenkään keljun eloklaanilaisen ylittää heidän rajojaan.
"Sinä todellakin olet sankari." Hilleripentu tajusi liian myöhään huokkaisseensa ajatuksensa ääneen Kaamoskukan hiljennyttyä. Hänen nahkaansa pisteli vaivaantuneesti, ja häntä nolotti kohdata vanhemman kollin katsetta.
Kaamoskukka korjasi hieman ryhtiään, ja hän katsoi nuorta kissaa pilke silmäkulmassaan. "Tein vain sen, minkä jokainen uskollinen kuolonklaanilainen olisi tehnyt tilanteessani", kolli lausui nöyrästi. Sitten hän nousi ylös, venytteli ja katsahti vielä Hilleripentuun virnistäen. "Velvollisuudet kutsuvat. Odotan ensimmäistä raporttiasi mielenkiinnolla."
Hilleripentu katseli tabbykuvioisen soturin perään täysin lumoutuneena. Miten tämä saattoi olla edes todellinen? Samassa hänen mieleensä muistui tärkeä tehtävä, jonka hän oli saanut hetki sitten Kaamoskukalta, ja hän ravisteli itsensä takaisin maankamaralle pilvilinnoista. Tästä hetkestä lähtien Pyräkkäpirun ja Lumikkoviiksen jokainen kanssakäyminen olisi Hilleripennun tiedossa ja sitä kautta myös Kaamoskukan. Hän ei antaisi niiden kahden pilata sankarinsa mainetta!

"Nähdään taas." Pyräkkäpiru hyvästeli Lumikkoviiksen, minkä jälkeen suuntasi lähtöä tekevän metsästyspartion luo ja katosi näiden mukana muurien toiselle puolelle. Lumikkoviiksi jäi paikoilleen siistimään turkkiaan.
Vähän matkan päässä mukamas vaanimaan keskittynyt Hilleripentu nousi istumaan ja väräytti korvaansa. Hän oli jo kolmen päivän ajan hivuttautunut leikkimään soturikaksikon lähelle seuraillakseen heitä salaa, eikä kumpikaan toistaiseksi ollut osoittanut merkkejä hänen todellisten aikeidensa aavistamisesta. Kyllä Kaamoskukka ilahtuisi, kun tämä saisi tänään kuulla Hilleripennun ensimmäisen raportin tehtävältään!
Tabbykuvioinen kolli oli ollut kovin kiireinen viime päivinä, eikä tämä ollut ehtinyt jäädä rupattelemaan Hilleripennun kanssa. Soturi oli kuitenkin sanonut, että tulisi tänään kuulemaan tuoreimmat uutiset veljensä seurusteluelämästä, ja Hilleripentu oli valmistautunut sitä kohtaamista varten siistimällä itsensä tiptop-kuntoon!
Hän vilkaisi taivaalle, jossa aurinko kivunnut taas pykälän korkeammalle. Pian olisi aurinkohuippu, ja niihin aikoihin Kaamoskukan partio palaisi leiriin. Pentu istuskeli lähellä kaatunutta kuusta, seuraten tiiviisti katseellaan leiristä sisään ja ulos kulkevia kissoja, odottaen jännittyneenä näkevänsä kohta tummaturkkisen kollin astelevan tunnelista.
Kuin hänen rukouksiinsa vastaten piikkihernetunneli tärähti palaavan partion pujahtaessa aukiolle. Heidän joukossaan oli myös Kaamoskukka. Hilleripennun käpäliä syyhytti levottomasti kun hän odotti soturin vaihtavan pari sanaa jonkun toisen partiossa olleen kissan kanssa, ennen kuin tämä viimein lähti tulemaan häntä kohti.
"Viimeisten kolmen päivän ajan Lumikkoviiksi ja Pyräkkäpiru ovat vaihtaneet lähes päivittäin kieliä jossain aukion laidalla, jakaneet tuoresaalista ja nauraneet yhdessä." Sanat tulivat Hilleripennun suusta kuin taikaiskusta. Hän istui ryhdikkäästi Kaamoskukan edessä ja katsoi tätä leuka ylhäällä, toivoen raporttinsa miellyttävän esikuvaansa.

//Kaamos?

Lammikkotassu tassutteli mestarinsa perässä leiriin. Hän roikotti hiirtä hännästään ja piteli päätään mahdollisimman korkealla, jotta muut - erityisesti Tuhkajuova - huomaisivat hänen ihka ensimmäisen saaliinsa. Lammikkotassu oli hyvin surkea saalistamaan, sen hän oli huomannut jo ensimmäisissä saalistusharjoituksissaan. Onneksi taisteleminen sentään sujui paremmin, vaikka Lammikkotassu saalistamisesta pitikin kovasti. Kuin ihmeen kaupalla hän oli kuitenkin napannut tämän hiiren ja näin ollen todellakin saanut ensimmäisen saaliinsa! Lammikkotassu halusikin viedä sen emolleen näytille ja toivoi saavansa naaraalta paljon kehuja. Oppilas ei antanut yhden saaliin kohota hänen päähänsä, vaan piti ulkoiset tunteensa hyvin hallittuina. Olihan se hieno nappaus, mutta ei yhdellä hiirellä vielä koko klaania ruokittaisi. Silti Lammikkotassu oli ylpeä ja ilo hiirestä meinasikin vuotaa ylitse. Vaikka naaras halusikin, että koko klaani olisi hänestä ylpeä, todellisuudessa vain yhden kissan mielipiteellä oli hänelle väliä; Tuhkajuovan. Naaras ei kunnioittanut ketään muuta yhtä paljon ja halusi olla emonsa suosiossa. Lammikkotassu tunsikin pientä katkeruutta siitä, että Tuhkajuova tuntui suosivan Varissulkaa paljon enemmän. Varissulka oli oppilaan perhettä, hänen isoveli. Silti Lammikkotassusta välillä tuntui, että olisi parempi, jos tummanharmaata kollia ei olisi olemassa. Naaras ei kuitenkaan antanut tunteidensa kollisoturia kohtaan näkyä, vaan kohteli toista, kuten kaikkia muitakin kissoja. Hillitysti ja hyvin. Tuimakatse vapautti hänet vapaalle ja naaras nyökkäsi mestarilleen rauhallisesti. Missähän Tuhkajuova piileksi, Lammikkotassu pohti ja lopulta huomasi naarassoturin sukivan turkkiaan aukiolla. Vaaleanharmaa, kovasti isäänsä muistuttava oppilas suuntasi emonsa luokse ja laski saaliinsa kokeneen soturin jalkoihin. Sen tehtyään Lammikkotassu asettui hieman kauemmaksi Tuhkajuovasta ja katsoi toista kehuja odottaen. Tuhkajuova katsoi hiirtä ja sitten tytärtään; sama vakava ja kylmä katse kasvoillaan.
“Olen syönyt jo”, Tuhkajuova vastasi tapansa mukaan vähäsanaisesti ja räpäytti silmiään. Lammikkotassu ei antanut pettymyksensä näkyä naaraalle asti, mutta tunsi sisimmässään suuren pettymyksen. Hän oli toivonut, että naaras olisi halunnut syödä juuri hänen saaliinsa. Lammikkotassu tyytyi vain nyökkäämään Tuhkajuovalle ja siirsi hiiren hieman kauemmaksi toisen tassuistaan.
“Se oli minun ensimmäinen saaliini”, Lammikkotassu kertoi Tuhkajuovalle ja salaa toivoi toiselta kehuja. Soturitar ei kuitenkaan virkonut asiaan mitään, joten Lammikkotassu siirtyi seuraavaan asiaan:
“Tuimakatse on osoittautunut hyväksi mestariksi, isäni teki hyvän valinnan. Saalistaminen tuntuu hieman vaikealta, vaikka pidänkin siitä enemmän, kuin taistelusta. Minun vahvuuteni on ehdottomasti taistelemisessa, näin Tuimakatse sanoi. Aion harjoitella ahkerasti ja olla sinun, sekä Kuolonklaanin arvoinen soturi. Lupaan sen!” Lammikkotassu kertoi emolleen rauhallisella äänensävyllä ja hopeanharmaa naaras nyökkäsi tyttärensä sanoille.
“Sinun kannattaakin panostaa ja keskittyä vain koulutukseesi. Se on tärkeää, jos tahdot olla hyvä soturi ”, Tuhkajuova naukaisi ja katsoi sitten Lammikkotassua kysyvänä. Naaraskissa nielaisi. Hän toivoi, että Tuhkajuova voisi haluta joskus viettää hänen kanssaan emo-tytär-aikaa. Lähteä vaikka saalistamaan tai harjoittelemaan.
“Minä aion. Haluaisitko sinä lähteä kanssani joskus harjoittelemaan? Voisit näyttää vaikka liikkeitä? Olet hyvä saalistaja, minulla on paljon opittavaa, jotta voin tulla sinun veroiseksi soturiksi”, Lammikkotassu kysyi naaraalta toiveikkaana, mutta ei uskaltanut hymyillä Tuhkajuovalle.
“Niin sinulla on, olet vasta oppilas. Mutta katsotaan, minä olen kiireinen. Harkitsen asiaa”, Tuhkajuova naukaisi mietittyään hetken asiaa ja nousi sitten ylös. Hyvästelemättä Tuhkajuova poistui tyttärensä seurasta ja sai Lammikkotassun tuntemaan inhottavaa tunnetta rinnassaan. Voisipa Tuhkajuova olla hänestä ylpeä, mitään muuta naaras ei toivonut..

Kaamoskukka oli hyvin tyytyväinen Hilleripennun päätökseen. Pentu vaikutti selväpäiseltä ja järkevältä, hänestä olisi takuulla hyötyä Kaamoskukalle. Kolli päätti, että pitäisi Hilleripennun hänen puolellaan ja huolehtisi toisesta. Pian Hilleripentu olisi niin hänen lumoissaan, ettei kolli sietäisi kuulla hänestä eriäviä mielipiteitä.
“Kyllä minulla aina aikaa riittää, kunhan on vain tarpeeksi tärkeä kissa. Vaikka kuten sanoin, olen kiireinen ja monet kissat odottavat minua”, Kaamoskukka selitti rennolla äänellä ja antoi pennun tehdä omat johtopäätöksensä. Jos hän ylistäisi toista liikaa, voisi se olla turhan epäilyttävää. Sen lisäksi kehut tuntuvat aina paremmalta, jos niitä ei tulisi aivan roppakaupalla. Mielihyvän ihana ja suloinen tunne täytti Kaamoskukan, kun hän katsoi Hilleripentua. Kolli oli Kaamoskukasta kuin Pimeyden metsän lähettämä lahja, ihanaa!
“Olimme partiossa, minä ja muutama muu kissa. Kohtasimme rajalla Eloklaanin partion ja kuten yleensäkin, he rikkoivat yhteisiä sääntöjämme. Eloklaanin yksi sotureista hyökkäsi erään soturimme kimppuun ja minä syöksähdin salaman lailla puolustamaan häntä. Se soturi oli iso ja vahva, mutta hiirenaivoinen. Sain harhautettua häntä ja pelastin klaanitoverini. Mutta, tämä soturi ottikin minut kohteekseen..” tabbykuvioinen kissa kertoi matalalla äänellä ja pyrki kertomaan tarinaa mahdollisimman jännittävästi. Hilleripennun silmät olivat suuret ja tuikkivat jännityksestä.
“Rajahakahakka oli siis syttynyt. Me taistelimme kuin hurjat, mutta olin voitolla, kuten aina. Lopulta hän luovutti, olin voittanut ja pelastanut yhden klaanitoverini hengen. Veimme hänet kiireellä parantajalle ja hän selvisi”, kollikissa naukui ja kohotti kuonoaan ylpeänä saavutuksestaan.

//Hilleri?

Hilleripennun korvia kuumotti ja hänen sydämensä lepatti rinnassa. Hän ei saattanut uskoa, että Kaamoskukka oli uskonut hänen vastuulleen niinkin tärkeän tehtävän kuin tämän maineen varjelemisen. Hänen olisi pidettävä silmällä soturin veljeä, Pyräkkäpirua, sekä erästä puoliveristä, Lumikkoviikseä, joiden suhde saattaisi pilata Kaamoskukan imagon klaanitoverien keskuudessa. Hilleripentu ei voinut antaa jotain niin traagista käydä kissalle, jota ihannoi eniten maailmassa!
"Meillä on diili", Hilleripentu silmät loistivat, kun hän katsoi Kaamoskukkaa. Hän näki edessään loisteliaan tulevaisuuden, jossa hän ja kolli olisivat yhdessä hallitsemassa Kuolonklaania. Pentu kurotti kohti Kaamoskukan ojennettua tassua, ja väristykset kulkivat pitkin hänen kehoaan, kun heidän käpälänsä koskettivat.
"Mahtavaa", Kaamoskukka virnisti tyytyväisenä. Hilleripentu hymyili ujosti takaisin.
"J-jos sinulla ei ole kiire, voisitko kertoa minulle taas jostakin uroteostasi?" hän piirteli hermostuneesti kynnellään maahan samalla kun silmäili toiveikkaasti vanhempaa kollia. "Ne inspiroivat minua tulemaan kaltaiseksesi soturiksi - vahvaksi ja kunnioitetuksi!" Vaikka Kaamoskukka oli itse juuri hetki sitten todennut olevansa kiireinen kissa, ei Hilleripentu silti ollut kyennyt vastustamaan kiusausta pyytää häntä jäämään vähän pidemmäksi aikaa. Kunhan hänkin olisi ansainnut soturinimensä, he voisivat yhdessä saalistaa ja partioida, eivätkä häntä enää rajoittaneet pentutarhan säännöt.

//Kaamos?

Susitassu katseli Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin välistä rajaa uteliaana. Hänestä oli hassua, että rajan takana eli joukko toisia kissoja. Olivatkohan he samanlaisia, kuin kuolonklaanilaiset? Susitassu ei vastannut mitään Loiskevarjon kommentteihin puoliverisyydestä. Hänestä ne kuulostivat vain toteamuksilta ja tottahan kolli puhui. Hän oli puoliverinen, ei asiasta päässyt yli tai ympäri. Eikä se haitannut Susitassua. Kolli kun ei kunnolla ymmärtänyt puoliverisyyden konseptia. Kaikkihan he olivat kissoja, mitä väliä alkuperällä oli? Jääviilto oli yrittänyt selittää asiaa joskus veljen pojalleen, mutta Susitassu ei ollut ymmärtänyt setänsä selityksestä paljoa mitään ja saanut kollin vain turhautumaan kysymyksillään. Keskustelu oli päättynyt kuten hänen kaikki keskustelunsa Jääviillon kanssa; huonosti. Se ei kuitenkaan lannistanut Susitassua, joka halusi uskoa jokaisesta kissasta vain hyvää! Loiskevarjo näytti oppilaalleen miten rajamerkit asetettiin ja kolli tunsi ylpeyttä, kun hän onnistui itsekin asettamaan rajamerkkinsä.
“Minä asetin sen meidän omalle puolellemme, eiväthän kujakissayhteisön kissat nyt voi suuttua meille?” Susitassu kysyi hieman aralla äänellä, mutta järkeili, että eihän se ollut mahdollista.
“Eivät. Tule jo, Susitassu. Palaamme nyt leiriin, rajakierros on ohitse”, Loiskevarjo naukaisi ja hoputti oppilastaan laittamaan vipinää kinttuihin. Susitassu oli huomannut, että hän oli suhteellisen nopea, kunhan vain ei kompuroisi omiin käpäliinsä. Kollioppilaan huono tasapaino ja koordinaatiokyky kuitenkin vaikeutti nopeasti liikkumista aikalailla. Loiskevarjo kulki häntä ylpeästi pystyssä Susitassun edellä, mutta pysyi kuitenkin hiljaa. Susitassu haukotteli ja katseli hämärtyvää taivasta hieman hymyillen. Hän oli väsynyt pitkästä päivästä, mutta silti iloinen. Oppilaana oli ihan mahtavaa, vaikka Susitassu kaipasikin pentutarhan leikkejä. Ehkä hän voisi myöhemmin leikkiä vaikka Kettutassun kanssa jotain.
“Minua väsyttää jo, on ollut niin pitkä päivä. Mutta on ollut silti todella hauskaa!” Susitassu naukaisi Loiskevarjolle ja yritti ottaa toisen kiinni, mutta hänen omat askeleensa jäivät vain lyhyiksi. Loiskevarjo kohautti olkiaan ja avasi sitten suunsa:
“Ehkä sinulle, puoliveriselle oppilaalle päivä on ollut pitkä, mutta minulle ei. Ja muista, että olemme harjoituksissa emmekä vain viettämässä hauskaa päivää.”
Susitassu nyökkäsi vanhemmalle kissalle, vaikka toinen ei hänen nyökkäystä nähnytkään. Hän tekisi parhaansa ollakseen Loiskevarjolle hyvä oppilas. Susitassu toivoi niin kovasti, että Loiskevarjo olisi hänestä jonain päivänä todella ylpeä! Pian kollit saapuivat leiriin ja Loiskevarjo vapautti Susitassun vapaalle, lähtien itse kumppaninsa luokse. Susitassu jäi katsomaan Loiskevarjoa, jonka luokse Latvaruusu oli saapunut. Kolli katsoi heitä haaveillen, hän halusi myös jonain päivänä kumppanin. Millaistahan se olisi? Takuulla kivaa! Susitassusta ajatus siitä, että joku rakastaisi häntä aidosti ja vilpittömästi oli ihana. Mutta tykkäisiköhän kukaan hänestä? Susitassu mietti muita oppilaita, kukaan ei oikein ollut tykästynyt häneen tai halunnut olla hänen kaverinsa. Tai nyt kun Susitassu mietti, oli hän Aamutassun kanssa jutellut ja naaras oli ollut todella mukava. Ehkä heistä voisi tulla parempiakin kavereita? Hetkinen, voisikohan heistä tulla kumppaneita? Susitassun rinnassa heräsi toiveen pilkahdus, haluaisiko Aamutassu olla hänen kumppaninsa? Tai Neilikkatassu? Neilikkatassu oli myös kaunis, toki Aamutassukin oli. Mutta olikohan kumppanuus vain sotureiden juttu? Susitassu päätti, että hän kysyisi asiaa Loiskevarjolta heti huomenna! Susitassu lähti loikkimaan kömpelösti kohti oppilaiden pesää ja harjoitteli matkalla saalistusliikkeitään. Sitten hän voisi näyttää ne Loiskevarjolle ja ehkä kolli olisi hänestä ylpeä!

//Loiske? Ois kiva jatkaa vielä näillä seuraavasta päivästä, mutta mulle sopii myös, jos haluat lopetella! Toki jos haluat, niin vois olla kans hauska kirjottaa vaikka Untuvalla ja Sudella? Tai Nupulla ja Sudella? Saat valita, ei oo pakko jatkaa kellään, jos et halua :)

Hätkähdin kun lumikasa tipahti juuri eteemme. Valtava kasa lunta näytti suorastaan pelottavalta. En ehtinyt edes huomata, kun Susitassu oli tarrannut jalkaani kiinni. Tuijotin hämmentyneenä eteeni. 'Loiskevarjo, herää unimaailmasta.' sanoin tiukasti mielessäni. Käännähdin Susitassua päin. "No niin, sellaista joskus käy. Siitä ei pidä pelästyä." sanoin tiukasti, hieman pettyneenä että Susitassu oli reagoinut niin. Olisin toivonut, että hän olisi kestänyt vaaratilanteen. 'Vaikka kumminkin, tämä on hänen yksi ensimmäisistä päivistään oppilaana. Ehkä voisin tämän kerran jättää sen huomiotta.' ajattelin hieman iloisempana. Päätin antaa oppilaalleni toisen mahdollisuuden.
"No, nyt vauhtia. Meidän on ehdittävä sinne ennen auringon laskua." hoputin ja kiristin askeleitani. Hölkkäsin rauhallisesti, että Susitassu pysyisi perässä. Hän vaikutti vieläkin pelästyneeltä. Hetken päästä saavuimme rajalle. "Tämä on Kujakissayhteisön raja. Eloklaanin raja on hieman tästä eteenpäin, nummilla." selitin. "Ovatko Kujakissayhteisön kissat pahoja?" Susitassu kysyi. 'Mitä tuohon nyt vastaisi? Eivät he meistä ole, mutta eloklaanilaisista ovat.' mietin. "No..eivät niin pahoja, jos ajattelee meidän kuolonklaanilaisten mielipidettä. Heillä on kumminkin terävät kynnet, ja he osaavat tapella, joten oppilaiden varsinkaan, etenkin jos he ovat puoliverisiä, ei kuulu mennä lähelle ilman mestaria." sanoin hieman terävästi. Huomauttelin puoliverisyydestä usein, sillä en pitänyt sitä sopivana. Vaikka, ei kai kolli ollut itse vanhempiaan päättänyt. Annoin Susitassun mennä rauhassa tutkimaan rajaa. Pidin samalla silmällä, että kukaan Kujakissayhteisön kissa ei tulisi lähelle rajaa. Haistoin nopeasti itsekin rajaa ja vahvistin rajat. "Mitä sinä teet?" Susitassu kysyi kiinnostuneena.
"Vahvistan rajoja. Raja pitää merkitä päivittäin, että kissat tajuavat missä raja kulkee. Kokeile vaikka." ohjeistin. Toivoin, että osaisin antaa ohjeita oikein. 'Taistelussa olen ainakin hyvä.' mietin ylpeänä itsestäni. Ehkä minusta tulisi lopulta jopa Kalmakuuta parempi mestari! Katselin, kun Susitassu yritti merkitä rajaa. "Jos laittaa merkin Kujakissayhteisön puolelle, he suuttuvat, ja luulevat, että olemme käyneet siellä." mutisin ääneen. Pian saimme rajat katseltua ja lähdimme kohti leiriä.
//Susi?\\

Susitassun korvat lerpahtivat hänen päänsä sivuille ujosti. Loiskevarjo kuului selvästi heihin ketkä eivät pitäneet näistä ‘puoliverisistä’. Susitassulle käsite oli kovin vaikea ymmärtää. Kaikkihan he olivat kissoja, vaikkakin osa olivat eri lähtökohdista. Kolli nielaisi. Hän oli kuulemma myös puoliverinen, vaikkakin vain osittain. Susitassun molemmat vanhemmat nimittäin olivat kyllä klaanikissoja, vaikkakin edesmennyt Huomenkyyhky oli ollut osittain erakko. Huomenkyyhkystä hän ei paljoa tiennyt, Jääviilto-setä ei halunnut puhua naaraasta mitään hyvää. Susitassu uskoi, että kaikissa kissoissa oli kyllä hyvää, myös Huomenkyyhkyssä. Kolli kuitenkin hieman pelkäsi Jääviiltoa, joten ei ollut kysellyt toiselta paljoa enempää. Kaksikko matkasi reippaasti kohti rajaa, minkä Loiskevarjo oli luvannut esitellä Susitassulle. Kollioppilaan askeleet olivat hänen mestarinsa omia paljon lyhyemmät ja pienemmät. Susitassu vilkaisi hieman kateellisena ja kaihoisana mestarinsa Loiskevarjon jalkoja. Ne olivat pitkät ja vahvat, aivan toista mitä Susitassun omat. Susitassu oli rakenteeltaan pieni ja heiveröinen. Tulisiko hänestä edes soturia?
“Odota!” laikukas oppilas huohotti Loiskevarjolle, joka oli jo ehtinyt talsia kauemmaksi. Suurikokoinen soturi kääntyi ja pysähtyi, jotta Susitassu voisi ottaa hänet paremmin kiinni.
“Sinun pitää oppia pysymään mukanani paremmin”, Loiskevarjo vastasi viileästi Susitassulle, joka nyökkäsi toiselle. Kolli pelkäsi tuottaneensa jo nyt pettymyksen oppilaana, mutta toisaalta, eihän Loiskevarjo ollut niin sanonut. Susitassu uskoi, että muut sanoisivat sanottavansa suoraan, joten hänen kasvoilleen piirtyi pieni hymy. Ehkä hän olikin varsin kelvollinen oppilas!
“Loiskevarjo, sinähän olet tavannut kujakissayhteisön jäseniä? Millaisia he olivat? Oletko tavannut myös paljon eloklaanilaisia?” Susitassu uteli mestariltaan iloisemmalla äänellä. Loiskevarjo ei ehtinyt vastaamaan, kun metsän puista tipahti kaksikon niskaan suuri kasa lunta. Susitassu säikähti äkkinäistä liikettä, vinkaisi ja kääräisi tassunsa Loiskevarjon jalkaan kiinni. Kollia pelotti kovasti kaikki äkkinäiset asiat ja nyt hän tärisi mestarinsa vatsan alla pelokkaana. Susitassun oli vaikea tunnistaa ja sanoittaa omia tunteitaan, joten helpointa oli vain painautua muihin kissoihin kiinni. Se teki Susitassun olon aina paremmaksi. Kollioppilas ei osannut edes ajatella, että Loiskevarjo saattaisi pahastua hänen tempauksestaan; kunhan hän vain halusi olla toisen lähellä.

//Loiske?

Olin poistunut parantajan pesästä vähin äänin, kun Hehkuaskel oli antanut minulle merkin lähteä. Koulutus oli tältä päivää päättynyt ja saisin viettää loppu päivän Aamutassun kanssa. Hymy levisi kasvoilleni, kun näin naaraan kävelevän kohti minua.
“Hei vain”, Aamutassu naukui mutta hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme.
“Mitä nyt?” kysyin äkkiä. Mitä oli sattunut? Huoli parhaasta ystävästä levisi sisälläni.
“Minun on mentävä illan partioon mukaan, sillä olen jättätynyt tarkoituksella pois niistä viime päivinä sinun takiasi mutta-” Turhamyrsky keskeytti parhaan ystäväni sanat.
“Selittelyt riittäkööt, menoksi nyt Aamutassu muut odottavat!” Turhamyrskyn sanat kajahtivat ilmoille. Aamutassu katsoi minua pahoittelevasti ja kääntyi sitten juostakseen mestarinsa luo.
“Heippa!” huudahdin hänen peräänsä ja käännähdin sitten katsomaan aukion toista laitaa, jos siellä olisi joku jonka seuraan voisin mennä. Tunnistin Taivastassun norkoilemassa aukion laidalla hiukan vaivaantuneen näköisenä. Tassutin naaraan luokse.
“Hei”, sanoin. Tuo naaras tuntui kuin selvittämättömältä mysteeriltä. Hän ei oikein kuulunut ystäväpiiriini mutta halusin, että hänestä tulisi yhtä tärkeä kissa minulle kuin Aamutassu oli.
“Hei”, Taivastassu sanoi ja katsahti minuun yllättyneenä. Vaivaannus oli tiessään ja sen sijaan hänestä huokui ujoutta.
“Miten menee? Minulla menee hyvin. Tänään sain tutkia ensimmäisen potilaani! Se oli kyllä aluksi aika vaikeaa mutta Hehkuaskel auttoi. Hän on hyvä mestari. Eikö sinun mestarisi ollutkin Sähkötuho? Onko hän hyvä?” pälpätin kunnes tajusin kuinka hankalaa toisen oli pysyä sanojeni perässä.
“Anteeksi”, mutisin mutta Taivastassu ei kuullut minua.
“Minulla mene ihan hyvin. Sähkötuho on aika vaativa mutta hyvä opettaja”, Taivastassu vastasi. Hänen kirkas äänensä sai turkkini kuumottelemaan. Tunne oli outo mutta samaan aikaan ihana!
“Haluatko jakaa saalista?” kysyin ja osoitin tuoresaaliskasaa käpälälläni.
“Miten vain”, Taivastassu naukaisi hiukan ujona.
“Voin hakea meille jotain”, naukaisin ja tassutin hakemaan saalista. Tuoresaaliskasa ei ollut kaukana ja kun saavutin sen nappasin lihavan näköisen oravan meille kahdelle. Käännyin ja tassutin takaisin orava suussani. Laskin sen Taivastassun eteen ja istuuduin hänen viereensä.
“Kiitos”, Taivastassu naukui ja haukkasi ensimmäisen palan oravasta kohtalaisen varovaisesti. Haukkasin seuraavan ja niin jaoimme oravan haukkaus haukkaukselta.

Ravasin kohti leirin suuaukkoa Lokkitassu kannoillani. Oli ymmärrettävää, että nuorukainen halusi päästä harjoittelemaan kenties kiinnostavampina pitämiään asioita, mutta kaikella oli aikansa. Taistelua emme ainakaan hetkeen aloittaisi, sillä saalistus oli kätevämpi aloittaa ensin. Metsästämisessä oppi paljon taistelemisessakin hyödyllisiä taitoja: kuinka tarkkailla kohdetta ja arvioida sen liikkeitä, milloin on oikea hetki hyökätä ja niin edelleen.
"Aloitamme saalistuksen perusteet piakkoin", sanoin vilkaisten taakseni oppilaan suuntaan. "Metsästyspartiot ovat tärkeä osa koulutustasi, ja mitä nopeammin pääset osallistumaan niihin, sen parempi. Taistelemisen opetteleminen ei ole aivan yhtä ajankohtaista."
Lokkitassu nyökkäsi. Ainakaan hän ei alkanut inttämään vastaan. Oppilailla oli monesti kiire harjoittelemaan etenkin taistelemista, kuten minullakin oli ollut. En ollut koskaan välittänyt saalistusharjoituksista samalla tavalla, ja tästä tuloksena oli soturi, joka pärjäsi metsästyspartioissa parhaimmillaankin keskinkertaisesti. Oli melkein noloa, kuinka surkea saalistaja olin, vaikka olinkin klaanin varapäällikkö. Ainakin korvasin paljon taistelutaidoillani.
Astuimme sisään leiriin ja käännyin Lokkitassun puoleen.
"Tiedät varmasti, että oppilaiden velvollisuuksiin kuuluu muutakin kuin harjoituksissa käyminen", sanoin tasaisella äänelläni. "Koska nyt on ensimmäinen päiväsi, en laita sinua vielä tekemään mitään kovin raskasta. Mutta voisit kuitenkin piipahtaa klaaninvanhimpien pesässä ja kysyä, tarvitsisivatko he jossain apua. Sen jälkeen saat syödä ja voit pitää loppuillan vapaata."
Lokkitassu ei protestoinut vaan nyökkäsi vain ja suuntasi klaaninvanhimpien pesään. Huokaisin syvään: minä en saisi vapaailtaa, sillä olin luvannut lähteä vielä illan metsästyspartioon. Tällaista varapäällikkyys kaiketi tarkoitti: jouduin välillä uhraamaan omaa vapaa-aikaani, jotta klaanin asiat luistaisivat. Puuskahtaen suuntasin siis uuteen partioon.

Päivät kuluivat ja kuukin ehti puolittua. Olin huomannut, ettei minulla viime aikoina ollut ollut energiaa tehdä paljoa. Aluksi olin pelännyt, että olin tosiaan viimein tullut vanhaksi, mutta eräänä aamuna vatsassani kiersi oikein kunnolla. Jouduin oksentamaan tarpeidentekopaikalle ja silloin aavistelin jo, ettei yhtäkkinen jaksamisen puute välttämättä johtunutkaan ikääntymisestä. Tämä toinen vaihtoehto ei kuitenkaan ollut parempi ollenkaan. Jos olin tiine, pennut olivat Turmaloikan. Sen tiesi Kuuraturkkikin. Pelkäsin, miten hän reagoisi tähän tietoon. Ei soturia varmastikaan kiinnostanut se, että en ollut hänelle uskollinen, sillä mitään tunnesidettä meillä ei alun perinkään ollut. Ja koska kukaan muu klaanissa ei tiennyt yksityiskohtia minun ja Kuuraturkin kumppanuudesta, eivät pennut näyttäytyisi kellekään muulle pettämisenä: päinvastoin, Henkäystähti olisi varmasti tyytyväinen siihen, että olin saamassa oletettavasti puhdasverisiä pentuja.
Kuuraturkki oli kuitenkin ovela. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kolli tulisi ainakin harkitsemaan käyttävänsä salaisuuttani omaksi hyödykseen. Pahimmassa tapauksessa hän aavistaisi pentujen isän olevan Turmaloikka, jolloin kaikki olisi pilalla.
Ensin oli kuitenkin varmistettava, että tosiaan odotin pentuja. Oli täysin mahdollista, että olin vain syönyt jotain pilaantunutta. Oikeastaan se kuulosti jopa todennäköisemmältä kuin tiineys: olin kuitenkin niin vainoharhainen, että minun oli saatava tietää totuus. Suuntasin siis parantajan pesään, jossa Hehkuaskel tervehti minua kunnioittavan nyökkäyksen kera.
"Hei, Pimentovarjo. Kuinka voin olla avuksi?" parantajanaaras kysyi ja kehotusta odottamatta lysähdin sammalpedille, jolla potilaat lepäsivät tai olivat pesässä tutkittavina.
"Haluan tietää, olenko tiine", sanoin sen enempää asiaa kierrellen. Musta naaras näytti hiukan yllättyneeltä - kai hän oletti oikein, että en todellakaan kykenisi hankkimaan Kuuraturkin kanssa pentuja koskaan saati nyt, kun Turmaloikka oli aivan vasta "kuollut" - mutta istuutui pian viereeni ja laski tassunsa kyljelleni. Yritin peitellä jännitystäni parhaani mukaan, mutta sydämeni hakkasi rinnassani niin lujasti, että pelkäsin Hehkuaskelen kuulevan. Jos tilanne olisi ollut toisin, olisi ilomielin synnyttänyt Turmaloikan pennut. Nyt tiineys kuitenkin mutkistaisi asioita merkittävästi. En useinkaan turvautunut Pimeyden metsään, mutta nyt rukoilin heiltä salaa mielessäni, ettei Hehkuaskel vain pian julistaisi positiivista tulosta.
"Onnittelut, odotat pentuja."
Vaikka olin osannut odottaa tätä - pessimisti kun olin - järkytykseni selvästi näkyi kasvoiltani, sillä Hehkuaskel näytti yhtäkkiä huolestuneelta.
"Pimentovarjo, onko kaikki hyvin?" parantajanaaras kysyi. Hengitykseni oli tiheämpi ja ääneni heiveröisempi kuin olin toivonut vakuutellessani hänelle, että kaikki tosiaan oli aivan hyvin. Miksi ei olisi ollut? Kuolonklaani saisi nyt uusia, puhdasverisiä jäseniä. Minä ja Kuuraturkki olimme hyvin onnellisia.
Hehkuaskeleeseen selitykseni ei kuitenkaan näyttänyt aivan uppoavan, vaikka naaras ei enää kysellytkään enempää. Ainakin se, joka pelokkaan reaktioni oli nähnyt, oli nimenomaan Hehkuaskel, eikä esimerkiksi Jääviilto tai Henkäystähti.
Päätin, että oli parempi kertoa Kuuraturkille heti. Halusin vain hoitaa homman pois alta: sitä paitsi, jos kolli uhkaisikin lähteä vasikoimaan, minulla olisi hyvin aikaa harkita, mitä tekisin. En halunnut luopua pennuista, vaikka he eivät olleetkaan tässä tilanteessa toivottuja. Olisin kuitenkin valmis luovuttamaan heidät Turmaloikan hellään huomaan, jos Kuuraturkki päättäisikin lähteä kielimään Henkäystähdelle. Tietysti paras mahdollinen käänne tapahtumille olisi, että saisin jotenkin suostuteltua soturin pitämään päänsä kiinni asiasta ja teeskentelemään pentujen isää.
Kuuraturkki saapui juuri parahiksi partiosta, kun itse astelin ulos Hehkuaskeleen pesästä. Riensin oitis mustavalkoisen kollin luo ja raahasin hänet mukaani. Kuuraturkki saattoi jo jännittyneestä olemuksestani päätellä, että jokin oli pielessä. Ainakin viimeistään kuljetettuani meidät kauas leiristä ja kuuntelevista korvista epäluuloisesti ympärilleni vilkuillen.
"Ensiksikin oletan, että et ole teostani vihainen, sillä kumppanuutemme, kuten sovimme, ei merkitse kummallekaan mitään syvempää."
Kuuraturkki katsoi minua uteliaana.
"Riippuu", hän vastasi kohauttaen lapojaan. Puuskahdin ärsyyntyneenä.
"Menen suoraan asiaan. Minä odotan pentuja, ja me molemmat tiedämme, että ne eivät ole sinun", selitin ja katsoin kollia terävästi silmiin. Kuuraturkki näytti yllättyneeltä, eikä minulta jäänyt huomaamatta hänen nopea vilkaisunsa vatsani suuntaan. Hän kohtasi katseeni epäileväisin silmin.
"Kenen ne sitten ovat?" hän kysyi eikä tosiaan kuulostanut vihaiselta, aivan kuten olin odottanutkin. "Ei sillä, että olisin liian tyhmä luulemaan, että kertoisit."
"Hyvä, sillä en aio kertoa sitä sinulle", murahdin soturille. "Mitä aiot tehdä tällä tiedolla?"
Kuuraturkki näytti tuumivan asiaa venyttäen hetkeä dramaattisesti, aivan kuin hän joutuisi aivan toden teolla pohtimaan asiaa. Tiesin kyllä, että hän oli sen verran fiksu, että oli jo keksinyt vastauksensa heti kerrottuani hänelle pennuista.
"Henkäystähteä varmasti kiinnostaisi tietää, että olet mennyt hankkimaan pentuja jonkun muun kuin kumppanisi kanssa", Kuuraturkki sanoi hetken päästä eikä yllättänyt minua ollenkaan. Tätä olin osannutkin odottaa häneltä. Kuuraturkki ei tiennyt pentujeni isästä mitään, ja tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla joku klaanin kolli. Henkäystähti tiesi kuitenkin aivan yhtä hyvin kuin hän, että ei oikein ollut luonteeseeni sopivaa tehdä pentuja jonkun muun kuin nykyisen kumppanini kanssa, kun edellisen kuolemasta ei ollut kuin muutama kuu. Päällikkö voisi uskoa, että saattaisin haluta noudattaa hänen neuvoaan ja saada puhdasverisiä pentuja Kuuraturkin kanssa, mutta hän alkaisi varmasti epäilemään jos kuulisi, etteivät pennut olleetkaan mustavalkoisen soturin. Pienikin epäilys riitti Henkäystähden luottamuksen menettämiseen.
"Olet niin ennalta arvattava", tuhahdin häntäni vääntyillessä ärsytyksestä. "Selvä. Mitä minä voisin tehdä, jotta sinä pitäisit suuren suusi kiinni ja teeskentelisit, että nämä pennut ovat sinun? Ja kaupan päälle toimisit vielä heidän isänään?"
Kuuraturkin katse ei siirtynyt omastani, kun hän puntaroi vastaustaan.
"Jäät minulle palveluksen velkaa", kolli sanoi hetken päästä viileästi hymyillen. "Varapäällikkönä - ja tulevana päällikkönä - olet varmasti kykeneväinen moneen. Kun aika koittaa ja kaipaan apuasi, lunastan palvelukseni. Miltä kuulostaa?"
Kohotin kulmiani hiukan yllättyneenä. Olin kehdannut kuvitella, että Kuuraturkilta löytyisi edes sen verran kunnianhimoa, että hän olisi vaatinut minua tekemään hänestä varapäällikköni tai jotain vastaavaa. Olin kaiketi ollut väärässä. Tämä epämääräinen lupaus saattaisi kuitenkin osoittautua tulevaisuudessa ongelmalliseksi. Minulla ei kuitenkaan ollut paljoa vaihtoehtoja.
"Selvä sitten. Onnittelut, sinusta tulee isä."

Pennut päättivät syntyä eräänä myrskyisenä hiirenkorvan yönä. Olin siirtynyt puolikuu sitten pentutarhalle, minkä Henkäystähti oli huolestunut olevan liian myöhään. Olin kuitenkin halunnut pysyä varapäällikön tehtävissä mahdollisimman pitkään, vaikka lopulta työnteko olikin käynyt melko raskaaksi. Ainakin välttyisin nyt partioinnilta loskan ja sohjon keskellä: säät olivat muuttuneet lauhoiksi ja kuraisiksi, mistä en ollenkaan pitänyt. Oikeastaan ajoitus oli hyvä, sillä nyt pääsisin takaisin soturin tehtäviini viherlehden aikaan välttyen samalla hiirenkorvan ailahtelevalta säältä.
Salama iski jossain parantajan pesän yllä ja värähdin. Tunsin viiltävää kipua vatsassani, kun ensimmäinen pentu teki tuloaan. Hehkuaskel istui vieressäni otsa rypyssä tassu vatsallani pienintäkin liikehdintää seuraillen. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta kivun parkaisu pakotti itsensä ulos. Hehkuaskel kumartui noukkimaan vaalean karvamöykyn ja suki sitä hellästi muutamin vedoin ennen kuin laski Kuolonklaanin uuden tulokkaan vierelleni sammalille. Katsoin pentua sekavin tuntein: hän ei ollut toivottu, ei sitten ollenkaan, mutta tunsin rakastuneeni häneen jo. Kollipentu oli kookas, aivan kuten isänsä. Märkänä hänen turkkinsakin muistutti etäisesti Turmaloikan harmaata ja raidallista, vaikka epäilinkin karvan kuivana olevan käytännössä valkoista.
En ehtinyt kovin kauaa ihailla pentua, kun voimakas kouristus ravisteli koko kehoani. Silmäni laajenivat suuriksi: tällaista kipua en ollut koskaan tuntenut, ja olin sentään synnyttänyt elämäni aikana jo neljä pentua. Näkökenttäni tuntui sumenevan ja olisin huutanut tuskasta, jos olisin pystynyt päästämään säälittäviä inahduksia kovempia ääniä. Kehoni tuntui jäykistyneen, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Hehkuaskeleen huolestuneet käskyt Savutassulle tuntuivat kuuluvan jostain kovin kaukaa, kuin olisin ollut pinnan alla ja vesi olisi vääristänyt ne pelkiksi sumeiksi kaiuiksi. Haistoin veren metallisen tuoksun ja peloissani yritin nousta katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Näkökenttäni kuitenkin musteni ja sinä hetkenä olin varma, että kuolisin siihen paikkaan.

En ollut Loskapennun syntymän aikana täysin tajuissani. En ollut varma, olinko ollenkaan. Muistin vain suunnattoman kivun ja välähdykset Hehkuaskeleen ja Savutassun sekä hieman yllättävästi Kuuraturkin huolestuneista kasvoista. Parantajat olivat pitäneet minut väkisin hereillä, vaikka olin epätoivoisesti halunnut uneen turvaan tuskaltani. Myöhemmin sain kuulla, että olin käynyt lähellä kuolemaa: oli pieni ihme, että selvisin. Loskapentu oli syntynyt täysin kunnossa, kaikeksi onneksi.
Jos olin kuvitellut tuntemukseni Salamapentua kohtaan sekaviksi, olivat ne Loskapennun suhteen suorastaan kaoottiset. Kun katsoin piskuista, mustaa karvapalloa, en voinut olla ajattelematta, että hän oli tappaa minut. Olisin voinut kuolla, enkä olisi enää koskaan nähnyt Turmaloikkaa, Kaamoskukkaa, Myrskymahtia tai Pyräkkäpirua. Tai Salamapentua.
Kesti kauan, ennen kuin olin voimistunut tarpeeksi tutkiakseni pennun ulkonäköä tarkemmin. Hän oli hyvin pieni, aivan kuin minäkin. Ja aivan kuin minä, hänen turkkinsa oli pikimusta. En nähnyt kollipennussa Turmaloikkaa ollenkaan. Kasvaisiko hänestä samanlainen kuin minä, kylmä, juonitteleva ja katala? Toivoin aina, että kaikki pentuni ottaisivat minua enemmän mallia isästään, mutta Loskapentu vaikutti syntymästään asti tuhoon tuomitulta. Minun oli vain toivottava, että osaisin kasvattaa hänestä itseäni paremman kissan.
Salamapentu sen sijaan oli suorastaan lumoava. Hänen turkkinsa oli ehkä vaaleampi, mutta muuten kolli oli kuin ilmetty isänsä. Vaikka hän oli vasta pentu, näin hänen piirteissään sitä samaa, Turmaloikasta tuttua jykevyyttä ja voimaa. Olin varma, että hänestä kasvaisi suuri soturi. Pitäisin siitä huolen. Aioin myös tehdä parhaani Loskapennun suhteen.

Jääviillon häntä heilui puolelta toiselle merkiksi soturin ärsytyksestä. Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn toivottomista pennuista oli tullut jo jokin aika sitten oppilaita ja Jääviilto oli suoraan sanottuna hyvin pettynyt heihin. Savutassu oli mennyt ja ilmoittanut siirtyvänsä mieluummin parantajaoppilaaksi kuin soturioppilaaksi. Toisaalta parantajan tehtävät sopivat kuraverisille, sillä Jääviillon mielestä tehtävä oli vain kaikista ala-arvoisimmille kissoille. Puhdasverisiä ei ollut hyvä tuhlata moiseen turhaan tehtävään.
Punaturkkinen soturi oli ollut viime ajat tavallistakin ärsyyntyneempi. Häntä ärsytti suunnattomasti se, miten vähän kuolonklaanilaiset tuntuivat loppupeleissä arvostavan häntä itseään ja hänen uhrauksiaan. Jääviilto oli kärsinyt Virtaviiman seurasta useiden kuiden ajan kouluttaessaan naaraan soturiksi, eikä hän ollut saanut yhden yhtä kiitosta raskaasta työstään… Kaiken lisäksi kolli oli vieläkin äärimmäisen katkera siitä, että Henkäystähti oli valinnut varapäällikökseen Pimentovarjon Jääviillon sijasta. Kolli oli kuitenkin päässyt edes vähän yli suurimmasta raivostaan ja muuttanut suunnitelmiaan: hän aikoi päästä Pimentovarjon varapäälliköksi. Suunnitelmiensa vuoksi kolli oli joutunut alentumaan ja esittämään Pimentovarjon kaveria. Hän ei missään nimessä mielistellyt tummaa naarasta, mutta oli jättänyt turhat vastaan väittämiset pois. Kyllä Pimentovarjo jossain vaiheessa huomaisi, miten erinomainen soturi ja varapäällikköehdokas Jääviilto oli.

Punaruskea soturi nousi ylös ja tassutteli leirin aukion halki tuoresaaliskasalle, jonne partio oli hetki sitten tuonut tuoresaalista. Kolli koki ansaitsevansa valita ensimmäisten joukossa saaliinsa, sillä olihan hän Kuolonklaanin ehdottomasti paras soturi.
Kun Jääviilto oli valinnut kasasta itselleen mehukkaan näköisen hiiren, hän siirtyi syömään sitä aukion laidalle piikkihernepensasmuurin tuntumaan. Nälkäinen soturi hotki nopeasti tuoresaaliinsa kiinnittämättä sen koommin huomiota ympäristöönsä. Kun punaturkkinen kissa oli saanut nielaistua viimeisenkin suullisen ateriastaan, hän nosti päänsä ylös ja lipoi kielellään huuliaan. Yllätyksekseen soturi kohtasi tutun, punaruskean kissan siniset silmät. Räntätassu oli hiippaillut paikalle Jääviillon huomaamatta. Soturi siristi tuimasti silmiään ja katsoi kuraveristä oppilasta haastavasti:
“Mitä sinä haluat?”
Räntätassun ilme pysyi vakavana setänsä tylystä kysymyksestä huolimatta.
“En mitään. Ajattelin vain tulla tervehtimään”, nuori oppilas vastasi rauhallisella äänellä. Jääviilto pyöräytti silmiään turhautuneena.
“Ihan turhaan, en minä kaipaa nyt sinun seuraasi”, Jääviilto ärähti veljenpojalleen parantaessaan ryhtiään. Räntätassu kohtasi setänsä jäisen katseen ja siristi aavistuksen verran sinisiä silmiään. Jääviilto ei osannut tulkita nuoren kollin ilmettä. Räntätassu oli muutenkin varsin tylsä ja mitäänsanomaton kissa, mutta sentään hän edes tuntui ottavan tosissaan Jääviillon ja kunnioitti setäänsä selvästi enemmän mitä tämän sisarukset.
“Ei sitten”, Räntätassu tokaisi ja kohautti lapojaan kääntäessään selkänsä sukulaiselleen. Jääviilto katsoi tyytyväisenä, kuinka punaturkkinen kolli käveli tiehensä.

Lätäkkötassu kulki rauhallisesti mestarinsa perässä ulos leiristä. Aamu valkeni vasta, mutta nuori naaras oli herännyt jo aikaa sitten. Virtaviima oli nimittäin eilen ilmoittanut heidän lähtevän heti aikaisin aamulla harjoituksiin, joten oppilas halusi olla skarppina. Hän oli syönyt tuoresaaliskasasta eilisen hiiren. Se oli muuttunut yön aikana hieman kohmeiseksi, mutta kyllä se pahimpaan nälkään oli auttanut.
Virtaviima oli herännyt vasta oppilaansa jälkeen, ja mestarin reaktio tuli Lätäkkötassulle totta puhuen yllätyksenä. Raidallinen soturi oli nimittäin jopa hymyillen kertonut nuoremmalle naaraalle, kuinka hieno juttu oli, että hän oli jo hereillä. Virtaviima ei ollut tarvinnut kauaa aikaa valmistautumiseen ja kaksikko oli päässyt lähtemään nopeasti.
Ulkoilma oli raitis, mutta Lätäkkötassu arveli lämpötilan kohoavan mitä korkeammalle aurinko nousisi. Kolea, nouseva aurinko ei juurikaan lämmittänyt, joten nuorukainen joutui pörhistelemään turkkiaan pysyäkseen lämpimänä. Onneksi Virtaviima liikkui ripein askelin, jotta Lätäkkötassu ei aivan jäätynyt. Mestari johdatti oppilastaan kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Hiirenkorvan aurinko oli lämmittänyt niin, että alue oli lähestulkoon lumeton. Harjoittelu ilman lunta oli huomattavasti helpompaa. Mutta viime päivinä maa oli ollut vetistä, sillä sulava lumi muuttui vedeksi. Lätäkkötassu ei ollut mikään veden ylin ystävä, eikä hän pitänyt siitä tunteesta, kun märkä ja kylmä vesi kasteli hänen hopeisen turkkinsa.

Virtaviima pysähtyi aukealle alueelle pienen lumikinoksen viereen ja kääntyi oppilaansa puoleen. Lätäkkötassu kohtasi reippaasti sukulaisensa vihertävät silmät. Oppilas oli iloinen siitä, miten hyvin he loppujen lopuksi tulivat mestarinsa kanssa toimeen. Vaikkei Virtaviima ollutkaan kovin kokenut soturi ja oppilaan kouluttaminen oli hänelle selvästi aivan uusi juttu, oli Lätäkkötassulla käynyt parempi tuuri kuin sisarellaan Lampitassulle. Hopeista naarasta säälitti toisinaan sisarensa puolesta, sillä Jääviilto ei tosiaankaan vaikuttanut kovinkaan hyvältä mestarilta.
"Harjoittelemme tänään puolustamista, sillä sinulla on siinä paljon petrattavaa", Virtaviima ilmoitti. Lätäkkötassu nyökäytti päätään. Hän tiesi itsekin puutteensa ja halusi kehittyä niissä asioissa, joissa ei ollut hyvä.
"Selvä, näytä mitä minun täytyy oppia tänään", Lätäkkötassu pyysi kohteliaalla äänellä, mutta säikähti hieman itsekin sitä, kuinka käskevältä hänen lausahduksensa kuulosti. Hän ei halunnut olla ilkeä tai tyly mestarilleen, sillä vaikka Virtaviima olikin hyvin kokematon, oppilas arvosti tätä suuresti. Olihan soturi sentään Lätäkkötassun sukulainen ja silläkin tavalla tärkeä naaraalle, jolle perhe oli kaikki kaikessa.
Virtaviima siristi silmiään ja näytti siltä, että olisi halunnut kieltäytyä ja sanoa jotakin kärkästä, mutta naaraan ilme muuttui nopeasti. Raidallinen soturi heilautti häntäänsä ja käänsi hetkeksi katseensa pois mietteliään oloisena. Lätäkkötassu antoi mestarilleen aikaa miettiä sanojaan ja odotti kärsivällisesti.
"Opit tänään, kuinka päästä pois tukalasta tilanteesta, jossa vastustajasi on saanut painettua sinut maahan ja et pääse pois hänen altaan. Sinulla on varmasti joitain ideoita, miten selviäisit moisesta tilanteesta?" Virtaviima kysyi kohdistaen katseensa oppilaaseensa. Hän oli oikeassa, Lätäkkötassulla oli pää täynnä ideoita. Oli sitten aivan eri asia, osaisiko hän hyödyntää niitä tai olisivatko ne edes toimivia.
"Voisin potkia häntä vatsaan takajaloillani, esittää kuollutta tai yrittää jollain ilveellä päästä kierähtämään pois vastustajan alta", Lätäkkötassu ehdotti mietteliäänä. Virtaviima kohautti lapojaan, eikä oppilas osannut päätellä oliko hänen vastauksensa kelvannut mestarille.
"Ihan hyviä ideoita, saatkin kokeilla niitä nyt heti. Minä hyökkään kimppuusi, anna minun painaa sinut maata vasten. Sen jälkeen saat itse pähkäillä, kuinka pääset vapaaksi", Virtaviima selitti. Lätäkkötassu nyökkäsi. Hän ei ollut ihan varma, miten tämä tulisi menemään. Hän oli kertakaikkisen surkea puolustaja, eivätkä tällaiset tilanteet tulisi taistelussa olemaan hänelle helppoja. Siksi oppilas oli päättänyt, että hän panostaisi ihan tosissaan erityisesti sellaisiin asioihin, joissa hän ei ollut järin hyvä. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä perheenjäsenilleen tai klaanilleen häviämällä taisteluissa vain oman huonoutensa tähden.

Virtaviima syöksähti vauhdilla oppilastaan kohti. Lätäkkötassu antoi mestarinsa kaataa hänet maahan. Oppilasta inhotti painautua selälleen vasten märkää nurmea. Hän irvisti inhosta, kun kylmä vesi pureutui hänen ohuen turkkinsa läpi. Se oli naaraalle lisäkannustin; hänen olisi päästävä pois mestarinsa alta. Lopputulos oli se, että Virtaviima seisoi Lätäkkötassun päällä ja oli painanut oppilaan alleen. Soturin hampaat olivat Lätäkkötassun kaulassa, mutta naaraan ote oli löysä. Lätäkkötassu kuitenkin tiesi, että tarpeen vaatiessa se kiristyisi. Tabbykuvioinen naaras ei nähnyt mestarinsa jalkoja, mutta tunsi niiden olevan lähellä nuorukaisen kehoa.
Lätäkkötassu ei voinut muuta kuin yrittää vain jotain. Hän luotti siihen, että Virtaviima kyllä opastaisi häntä ja kertoisi mikä meni pieleen ja mitä oppilas voisi parantaa. Lätäkkötassu oli oppinut kääntämään omaksi edukseen sen, että naaras usein ajoi oppilaansa tilanteeseen tai kokeilemaan asioita, joista nuorukainen ei tiennyt mitään. Toisinaan se ärsytti, mutta usein Lätäkkötassu pyrki ilmaisemaan ensin, ettei hän osannut ja aikoisi vain kokeilla jotakin. Silloin mestarilla ei ollut varaa valittaa, kun oppilas tekisi virheen.
Nuori oppilas potkaisi vasemmalla takajalallaan kohtaa, jossa arveli mestarinsa toisen takajalan olevan. Ensimmäinen potku meni huti, mutta toinen nopea potku osui oikeaan paikkaan. Se sai Virtaviiman kiristämään otettaan Lätäkkötassun kaulasta, mutta samalla soturin tasapaino heikkeni. Lätäkkötassu koukisti molempia takajalkojaan ja iski kaikella voimalla kovan potkun mestarinsa vatsaan. Se heikensi Virtaviiman jo aiemmin heikentynyttä tasapainoa ja naaras horjahti kovasti. Lätäkkötassu yritti kiepsahtaa pois mestarinsa alta Virtaviiman leukojen otteen hellittäessä, mutta ikäväkseen naaras ei ollut kyllin ketterä ja nopea liikkeiltään. Virtaviima korjasi nopeasti tasapainonsa ja sai uudestaan paremman otteen oppilaansa kaulasta. Peli oli pelattu. Jos taistelu olisi ollut aito, vihollinen olisi nyt epäilemättä antanut kuolettavan iskun nuorukaiselle.
Virtaviima irrotti otteensa ja siirtyi kauemmas oppilaastaan.
"Tuo olisi voinut toimia, jos olisit vaikka potkaissut uudemman kerran. Kaksi pientä potkua tuskin kaataa vastustajaa noin vain. Ei kannata hätiköidä, sillä kuten huomasit, minulla oli yhä ote kaulastasi. Se ei kamalasti vaadi, että tiukennan sitä ja riistän henkesi", mestari selitti. Lätäkkötassu kampesi itsensä pystyyn ja ravisteli kastunutta turkkiaan. Naaras ei lannistunut mestarinsa sanoista, vaan päätti yrittää uudestaan ja entistä kovemmin.
"Selvä. Kokeilemmeko me uudestaan?" tabbykuvioinen oppilas kysyi ja kohtasi haastavasti mestarinsa sinivihreän katseen.

//Virta?

Kaamoskukka asteli Hämärähallan takana rauhallisesti ja tyynesti. Kollin kasvoilla oli hento ja ystävällinen hymy, joka oli täysin harkittu. Hämärähalla oli onnistunut nappaamaan komean variksen ja kolli oli kehunut naarasta nappauksesta. Se oli kohottanut naaraan itsevarmuutta, joka oli taas kohottanut kollin omaa. Kaamoskukka tunsi Hämärähallan itsevarmuuden olevan hänen käpälissään, joten hänellä olisi kaikki valta mitä tulisi Hämärähallan itsevarmuuteen. Ja jos Kaamoskukalta kysytään, tilanne saisi jatkuakin samaan malliin. Partion saapuessa leiriin, Kaamoskukka hyvästeli Hämärähallan hännän heilautuksella ja kuiskauksella:
“Nähdään myöhemmin, kultaseni.”
Aukion hälinä kiiri suoraan kollin korviin ja hän yrittikin kuunnella, josko jossain olisi juoruja. Kaamoskukka siristeli harmaansinisiä korviaan nähdessään Pyräkkäpirun Lumikkoviiksen seurassa. Eikö hänen pieni ja hieman hiirenaivoinen veljensä tosiaan ollut oppinut vielä mitään? Heti heilastelemassa mokoman erakon kanssa, kun vain Kaamoskukan silmät välttivät. Kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Hänen olisi todella keksittävä jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä ja heidän sukunsa olisi lopullisesti pilattu. On keksittävä suunnitelma ja muuta ajateltavaa, kollikissa pohdiskeli ja virnisti nähdessään Hilleripennun leikkimässä lehden kanssa. Pienen pennun saalistustaidoissa oli hieman petrattavaa, mutta Kaamoskukka hoitaisi ne kuntoon! Hän jos kuka voisi tehdä kenestä tahansa tähden ja Hilleripentu oli tähtiainesta jo itsessään. Pienessä kollissa oli paljon potentiaalia. Tabbykuvioinen kissa lähti lähestymään pentua suurin ja pitkin askelin. Pennun vaanima lehti laskeutui aukiolle ja Kaamoskukka astui sen päälle elegantisti. Kollisoturin pitkät viikset värähtelivät, kun hän hykerrellen naukui saaneensa Hilleripennulle jälleen saalista. Edellisellä kerralla hän oli tuonut kollille ison kasan hiiriä, joista valita. Tosin, ne olivat olleet Hämärähallan nappaamia, mutta sitä pennun ei tarvitsisi tietää.. Täpläkuvioinen pentu kertoi kainolla äänellä ja hieman hermostuneen oloisesti odottaneensa Kaamoskukkaa. Kollikissa virnisti, tuo oli vastaus, jonka kuka tahansa voisi sanoa. Kuka nyt ei haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan? Kuolonklaani todella kokisi suuren menetyksen, jos hän menehtyisi. No, sitä nyt ei tulisi tapahtumaan ikinä, joten turha muiden olisi surkutella tätä. Kolli istahti ja kyyristyi hieman, jotta olisi Hilleripennulle hieman helpommin lähestyttävä.
“Kerrohan, onko sinulla jotain mielessä? Kenties lisää saalista?” Kaamoskukka kysyi rennolla äänellä ja virnisti hieman viekkaasti; kuin heillä olisi Hilleripennun kanssa yhteinen salaisuus.
“Itse asiassa, minulla olisi sinulle tehtävä. Näen sinussa paljon potentiaalia ja uskoisin, että sinä olet ainoa, joka voi auttaa minua tässä. Mutta, oletkohan sinä tarpeeksi rohkea ja huomaamaton tähän? Tämä on vaativa ja vaikea tehtävä, kenestä tahansa ei ole tähän”, Kaamoskukka aloitti ja heilautti häntänsä tassujensa suojaksi. Hilleripennun ilmeestä huomasi, että pentu yritti parhaansa mukaan pysyäkseen viileänä. Kollipennusta kuitenkin huokui kiinnostuneisuus ja toinen näytti siltä, että ei meinannut pysyä tassuissaan,
“U-uskoisin kyllä olevani oikea kissa tähän tehtävään. Sinä sen varmasti parhaiten tiedät!” Hilleripentu vastasi lopulta kainosti ja kohotti katseensa katsoakseen korkeaa kissaa silmiin.
“Hienoa, minä uskon sinuun. Homma on siis se, että olen hyvin kiireinen kissa ja minulla on paljon tärkeitä soturintehtäviäni. Minulla on aikaa vain harvoille ja valituille, kuten esimerkiksi sinulle tässä. Kuitenkin, veljeni, siis Pyräkkäpiru - hän ei aina osaa olla kovin ajattelevainen -. Hän tälläkin hetkellä on pilaamassa mainettani liehittelemällä Lumikkoviikseä. En voi antaa sen tapahtua, ymmärrät varmasti hyvin fiksuna kissana? Sinun tehtäväsi olisi pitää heitä kahta silmällä ja raportoida minulle aivan kaikki mitä heidän kahden välillä tapahtuu. Kenties voisit myös keksiä miten sabotoit heidän kahden tapaamisia, kunhan vain et ole liian läpinäkyvä tai sano minusta mitään.. Mikäli onnistut tehtävässäsi, luulen että se parantaisi sinun asemaasi aika hyvin. Minä pitäisin siitä omine tassuineni huolen. Olen katsos hyvin vaikutusvaltainen ja tärkeä kissa. Joten, miten on? Onko meillä nyt diili?”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja vinkkasi Hilleripennulle silmää viekkaasti. Pian heillä saattaisi olla yhteinen suunnitelma ja salaisuus. Kaamoskukka oli varma, että Hilleripentua kiinnostaisi hänen tekemänsä tarjous ja kolli tarjosi vielä tassuaan paiskattavaksi.

//Hileripileri? ;)