Katselin Pyörresielua murheellisena. Tiesin hänen ajattelevan hänen kuollutta emoaan, isäänsä ja veljeään. Laskin häntäni lohduttavasti kollin päälle. "Ei hätää." kuiskasin ja silitin häntä hännälläni. Hetken päästä Pyörresielu nousi seisomaan. Hän sanoi minulle menevänsä katsomaan Aamutassua. Nyökkäsin ja jäin katselemaan kumppanini perään. 'En voi uskoa vieläkään sitä, että olen Pyörresielun kumppani. Ihanan Pyörresieluni. Miksi hänen pitikään menettää niin paljon..' mietin surullisesti. Olisinko minä voinut estää tapahtumat? Entä jos olisin vain pelastanut hänen perheensä? 'Ei ole mahdollista. He kuolivat, eikä sitä voi enää muuttaa.' paha ajatus tuli päähäni. Katselin hetken aikaa hiirenkorvaiseen metsään. Hiirenkorva oli jo alkanut, ja se oli mukavaa. Lehtikato ja lehtisade olivat tylsiä aikoja, kun taas viherlehti ja hiirenkorva olivat mukavia. Viherlehdellä oli lämmintä. "Ensimmäinen viherlehteni Pyörresielun kanssa..." kuiskasin hiljaa. Hetken päästä Pyörresielu saapui. "Hei. Minulla...olisi sinulle...yksi pieni kysymys." mutisin hiljaisesti. Minun oli pakko kysyä samaa kysymystä. "Pyörresielu...voisimmeko me...tai siis haluaisitko sinä joskus..pentuja...jonkun kanssa?" sain kakistettua. Pyörresielu näytti miettivältä. "No, ehkä joskus.." hän sanoi hieman surullisella äänellä. Nyökkäsin ja hilauduin Pyörresielun viereen. Kollin turkki tuntui lämpimältä minua vasten. Huomasin vasta silloin, kuinka isokokoinen Pyörresielu oli. Hänen pyörteilevä harmaa päänsä oli varmasti hiirenmitan päässä omasta päästäni. 'Rakas Pyörresieluni. En lähde tästä mihinkään.' ajattelin haikeana. Istuimme hetken hiljaisuuden vallitessa. En tiennyt mitä muut ajattelisivat, tai katsoivatko he edes, mutta nyt sillä ei ollut väliä. Nousin hetken päästä ylös. Lipaisin tassuani varovasti. "T-tuota..." yritin sanoa. Päätin kuitenkin olla sanomatta mitään, sillä en tiennyt Pyörresielun reaktiota. Päädyin vain tuijottamaan häntä ujosti.

Loiskevarjo: 10kp -

Varissulka: 15kp -

Hilleripentu: 6kp -

Savutassu: 10kp -

Pimentovarjo: 13kp -

Aaltosalama: 4kp -

Lokkitassu: 15kp -

Pyräkkäpiru: 20kp! -

Lumikkoviiksi: 13kp -

Virtaviima: 15kp -

Pyörresielu: 6kp -

Leppeä tuuli pyöriskeli leirin pohjalla ja pörrötti ohi viuhahtaessaan turkkiani. Taivas oli sininen, ja aurinko paistoi jo melko lämpimästi. Olin sulkenut silmäni ja kohottanut naamani kohti valoa, ja kurkustani kumpusi tyytyväinen kehräys. Nypin kynsiäni täysin omiin maailmoihini unohtuneena.
Keskittyneenä olostani nauttimiseen en heti huomannut lähestyvää Lumikkoviikseä. Vasta kun naaras tuli vierelleni, raotin silmiäni ja käännyin katsomaan ystävääni.
"Hei", Lumikkoviiksi maukui istuutuessaan.
"Hei vain", kehräsin takaisin kohdatessani soturittaren hymyilevät kasvot. Hänen hymynsä tarttui myös minuun, ja vatsassani tuntui siltä, kuin siellä olisi lepatellut perhosia.
Paljon oli ehtinyt tapahtua kuluneen kuun aikana. Olin alkanut viettää enemmän aikaa Lumikkoviiksen kanssa ja meistä oli tullut ystäviä. Olin myös huomannut kehittäneeni naarasta kohtaan tunteita, mistä samalla olin innoissani mutta myös hermostunut. Viimeksi kun olin ollut ihastunut Hämärähallaan, juttumme ei ollut johtanut mihinkään. Sen sijaan naaras oli alkanut pörrätä yhä enemmän Kaamoskukan seurassa, mikä oli säröttänyt sydäntäni pahasti.
Nyt puhalsivat kuitenkin uudet tuulet, eikä Kaamoskukka ollut paikalla pilaamassa lähentymisyrityksiäni tällä kertaa.
"Mitä sinulla on tänään ohjelmassa?" kysäisin Lumikkoviikseltä ikään kuin ohimennen, pyyhkäisten samalla korvantaustojani tassullani.

//Lumikko?

Jäin odottamaan, kun Pyräkkäpiru nousi hakeakseen meille tuoresaalista syötäväksi. Näin hänen veljensä Kaamoskukan kipittävän paikalle. Hetken juttutuokion jälkeen Pyräkkäpiru palasi häntä pikkuisen hermostuneesti vääntyillen. Arvasin, että he olivat puhuneet minusta ja laskin katseeni tassuihini. En halunnut olla vaivaksi Pyräkkäpirulle tai etenkään Kaamoskukalle, joka vaikutti aika ilkeältä minun kaltaisiani kohtaan. Seuralaiseni palasi ja laski myyrän eteeni. Nyökkäsin kiitokseksi ja odotin mitä kolli sanoisi.
“Anteeksi, että kesti”, Pyräkkäpiru naukui ja loi kasvoilleen pahoittelevan hymyn.
“Veljeni on niin kova puhumaan, että hänen seurastaan ei ole helppo livahtaa”, kolli naukui vielä ja istuutui sitten viereeni.
“Ymmärrän”, nau’uin ja haukkasin palan myyrää. Huutava nälkäni sammui meidän jakaessa myyrää yhdessä ja, kun se oli syöty olin täpö täynnä. En ollut syönyt päiviin, sillä näännyttämällä itseäni tunsin jotain mielihyvää suruni keskellä.

Tassutin Pyräkkäpirun luokse. Ystäväni istui aukion laidalla nyppimässä kynsiään. Oli kulunut kuu tyttäreni Kirkastassun kuolemasta ja Taivastassu oli palautunut asiasta jo hyvin. Olin iloinen asiasta, sillä oli rakasta nähdä ainoa jäljellä oleva tytär murheen kourissa kärsimässä.
“Hei”, nau’uin ja istuin kollin vierelle.
“Hei vain”, Pyräkkäpiru naukui ja nosti katseensa kynsistään minuun. Hymyilin kollille iloisesti, kun tämä katsoi minuun ja hymy levisi myös hänen kasvoilleen.
//Pyräkkä?

(Tarina lähetetty 27.10.)

Varissulan ilkeät sanat tuntuivat pahalta mutta syrjäytin tunteen. Minun piti keskittyä auttamaan häntä nyt parhaani mukaan. Katsoin jalkaa muutaman silmän räpäyksen ja käännähdin sitten kohti Hehkuaskelta. Ehkä se oli vain nyrjähtänyt? Jos se olisi murtunut, Varissulka olisi varmaan isommissa kivuissa.
“Voisiko se olla nyrjähtänyt?” kysyin mestariltani odottaen kiihkeästi vastausta. Hehkuaskel nyökkäsi ja hänen kasvoilleen levisi ylpeä hymy.
“Tiedätkö miten nyrjähtänyttä jalkaa hoidetaan?” Hehkuaskel kysyi ja katsoi ilmiselvästi pahoittelevasti Varissulkaa. Pohdin hetken mutten saanut mitään päähäni. Häntäni vääntelehti hermostuneesti.
“En muista”, sanoin ja pudistin päätäni pahoittelevasti. Hehkuaskelen hymy latistui hiukan mutta hän peitti sen nyökkäämällä.
“Nyrjähdykseen ei oikein ole hoitoa mutta jalkaa on paras lepuuttaa parin päivän ajan”, Hehkuaskel naukui lähinnä minulle ja käännähti sitten kohti Varissulkaa. Huokaisin ja koitin muistaa naaraan äskeisen lauseen. Nyrähdyksen sattuessa täytyy levätä parin päivän ajan. Ehkä muistaisin sen jatkossa ja välttyisin noloilta tilanteilta.
“Onko jalkasi kovinkin kipeä?” pikimusta naaras kysyi.
Turkkiani kuumotteli ja kihelmöi. Olin epäonnistunut ensimmäisen potilaani kanssa. Mitäköhän Hehkuaskel ajatteli minusta nyt, etten ollutkaan tarpeeksi hyvä parantajaksi? Sydämeni tykytti ahdistuneesti mutta pidin pienehkön hymyni kasvoillani. Paloin jo halusta päästä Aamutassun luo - hän ei sentään katsonut kylmästi tai puhunut ilkeästi kuten Varissulka.
//Varis? Aalto?

Tassuttelin tuoresaaliskasalle päin kaartaen häntääni selkäni ylle tyytyväisenä. Lumikkoviiksen ujo hymy tuntui isolta voitolta sen jälkeen, miten allapäin olin nähnyt hänet. Tunsin oikeasti voivani olla jollekulle avuksi.
Pysähdyin tonkimaan kasaa niin kovin keskittyneenä, että ihan säikähdin, kun tunsin jonkun hipaisevan turkkiani. Käänsin katseeni viereeni tulleeseen Kaamoskukkaan, ja siristin aavistuksen silmiäni nähdessäni tämän kasvoilla kovasti viatonta näyttelevän virnistyksen. Tuhahdin hiljaa ja jatkoin tuoresaaliskasan läpikäymistä.
"Olen huolissani sinusta, rakas veljeni", Kaamoskukan nauku sai minut kurtistamaan kulmiani, mutta en suostunut irrottamaan katsettani tuoresaaliista.
"Vai niin", murahdin samalla kun vedin pulskan näköisen myyrän kasasta eteeni. Vilkaisin sivusilmällä Kaamoskukkaa, joka oli nyt käynyt istumaan. Tukahdutin huokauksen - minulla ei ollut nyt aikaa hänen turhanpäiväisille jutuilleen.
"Olen huolissani maineesi puolesta", veljen seuraavat sanat käänsivät huomioni häneen täysin, enkä voinut enää leikkiä välinpitämätöntä.
"Minun maineeni puolesta? Mitä sinä oikein höpiset?" Tuijotin tabbykuvioista kollia silmät viiruina.
Kaamoskukan katse käväisi jossakin takanani, eikä minun tarvinnut vilkaista tietääkseni, että hän tarkoitti Lumikkoviikseä. Selkäkarvani väreilivät ärsyyntyneesti, kun kolli jatkoi:
"Asemasi kärsii, jos vietät aikaa hänenkaltaistensa kissojen kanssa."
"Miten niin hänenkaltaistensa kissojen?" sihahdin kiukustuneena, vaikka tiesin jo, mihin suuntaan tämä keskustelu oli menossa.
Kaamoskukka pudisteli päätään ikään kuin hän olisi ollut pahoillaan Lumikkoviiksen puolesta. "No tiedäthän sinä. Hän ei ole kunnollinen. Sinun pitäisi etsiä uusia, puhdasverisiä ystäviä, jotka eivät ole nössöjä." Mitä kauemmin veljeni puhui, sitä enemmän minua alkoi suututtaa.
"Sinäkään et ole 'kunnollinen', kuten en minäkään tai Myrskymahti", huomautin terävällä äänellä. "Olemme kaikki puoliverisiä, ihan sama mitä sinä itsellesi yrität uskotella." Nappasin myyrän maasta ja mulkaisin vielä kerran Kaamoskukkaa paheksuvasti, ennen kuin hölkkäsin takaisin kaatuneen kuusen lähellä odottavan Lumikkoviiksen luo.
"Anteeksi, että kesti." Laskin myyrän naaraan eteen ja väläytin hänelle pahoittelevan hymyn. "Veljeni on niin kova puhumaan, että hänen seurastaan ei ole helppo livahtaa." Aistin tummaturkkisen soturin tuijotuksen yhä turkissani, mutta päätin olla välittämättä siitä.

//Lumikko?

Nostin katseeni suruni hetkeksi unohtaen, kun kuulin että Pyräkkäpiru suri edelleen isäänsä. En edes ollut tajunnut, että Turmaloikka oli ollut Pyräkkäpirun isä. Oli varmasti rankkaa nähdä isän kuolevan. Toisaalta minun tyttäreni olivat ainoita perheenjäseniäni, jotka minulla klaanissa olivat Pyörresielun ja Aamutassun lisäksi joten kai se ajoi aikalailla saman asian. Hämmästyin myös sitä kuinka oikeassa nuoremman kollin sanat kivun lähtemisestä olivat, ei tämä kipu varmasti koskaan poistuisi sisältäni mutta oppisin varmasti elämään sen kanssa. Olivathan muutkin kissat oppineet.
“Onko sinulla nälkä?” Pyräkkäpiru naukui kääntäessään katseensa tuoresaaliskasasta minuun. “Voisin hakea meille syötävää. Täydellä vatsalla on mukavampi olla."
“Ei minulla ole kauhea nälkä, mutta syö sinä vain. Nautin seurastasi ihan näinkin”, nau’uin jo hiukan paremmalla mielellä.
“Kyllä sinun pitäisi syödä mutta, jos et tahdo-” Pyräkkäpiru naukui pikaisesti mutta ehdin avata suuni välissä.
“No on minulla oikeastaan nälkä”, sanoin hiukan ujona hymyillen. Pyräkkäpirunkin kasvoille levisi pieni hymy. Kolli tassutti hakemaan parin ketun mitan päässä olevasta tuoresaaliskasasta jotain. Hieraisin itkuisia silmiäni tassullani ja tunsin niiden olevan kuivahkot. En ollut itkenyt hetkeen, ehkä pääsisin vielä yli menetyksestäni.
//Pyräkkä?

Väläytin Nuppujuovalle nopeasti varoittavan katseen, Pimentovarjo oli seurassamme, niin mitä seuraisi siitä että hän tietäisi meidän olevan huolissaan Eloklaanista. Kohautin välinpitämättömänä lapojani, ja vinkkasin hänelle silmää. Naaras taisi ymmärtää asian yskän, ja nyökkäsi hitaasti.
"Jatketaan", Pimentovarjo naukui, ja tassutti reipasta tahtia rajaa pitkin. Lähdin ravaamaan naaraan perän, Nuppujuova kannoillani. Kierros ili nopea, emmekä onneksemme olleet törmänneet Eloklaanin partioon, en olisi kestänyt jos Nuppujuova olisi loukkaantunut, tosin, naaras oli jo loukannut itsensä pahemmin, mutta siitä oli jo aikaa. Olin silloin vielä nuori ja tietämätön oppilas. Mutta en osannut kuvitella, että Nuppujuovasta tulisi kumppanini, naaras oli kaunis ja ihana, ja olin onnellinen että sain hänet kumppanikseni. Tassutimme leiriin, joka oli yhä sama vanha Kuolonklaanin leiri. Olin onnellinen, ettei sodan takia leirimme vaihtunut, sillä olin jo tykästynyt tähän vanhaan leiriin, jossa olin kasvanut pienestä pennusta lähtien, ennen kuin perheeni oli hajonnut. Nyökkäsin Pimentovarjolle kunnoittavasti, ennen kuin tassutin sotureiden pesän lähistölle istumaan. Nuppujuova tuli hetken päästä vierelleni, ja nojasi kylkeäni vasten. Naaraan kurkusta kumpusi hiljainen kehräys, kiersin häntäni naaraan ympärille.
"Eloklaanilla ei ole mitään hätää, se on vahva klaani", kuiskasin hiljaa Nuppujuovan korvaan, niin ettei kukaan kuullut. Nuppujuova nyökkäsi hiljaa ja katseli leiriä. "Kaikki kääntyy paremmaksi", jatkoin lohduttavasti Nuppujuovalle ja nuolaisin hänen päälakeaan. Minusta ei tosin tuntunut siltä, tämä Henkäystähden valtakausi oli tuhonnut perheeni. En ikinä unohtausi sitä, mitä kauheita tekoja Henkäystähti oli tehnyt. Oliko emo yhä elossa? Voiko hän hyvin? Onko hänellä uusi kumppani? Missä hän on? Tuleeko hän vielä takaisin? Kysymykset velloivat päässäni, Nuppujuova tönäisi lempeästi kylkeäni, säpsähdin ajatuksistani ja tarkensin katseeni naaraaseen.
"Onko kaikki hyvin?" Nuppujuova kysäisi hieman huolissaan. Nyökkäsin hiljaa. "On mietin vain emoa", naukuin hiljaa. Nuppujuova luuli hänen kuolleen, niin kaikki luulee, vain minä ja Lumikkoviiksi tiesimme totuuden, ja se sattui sydämeeni.

// Nuppunen? <3

Kun Lumikkoviiksi vastasi luullakseen voivansa paremmin, minun oli vaikea uskoa sitä. Naaras oli menettänyt pentunsa vasta niin vähän aikaa sitten, että arvelin hänen vain esittävän vahvaa itsensä ja toisen elossa olevan pentunsa vuoksi. Minun kävi häntä sääliksi, mutta samalla tunsin pientä ihailua soturin mielenlujuutta kohtaan.
Lumikkoviiksi kohotti kirkkaansinisen katseensa minuun tassuistaan, ja sen näkeminen sai sisälläni sykähtämään oudosti. "Toivon vain, etten ole liiaksi vaivaksi, kun olen tässä kunnossa", harmaa naaras maukui vaisusti.
"Et sinä ole vaivaksi kenellekään", pudistin päätäni. "Sinulla on oikeus surra Kirkastassua. Minäkin suren yhä isääni, vaikka siitä on jo useampi kuu. Kipu ei ikinä katoa kokonaan, mutta se laimenee ja sen kanssa oppii elämään." Laskin häntäni varovasti Lumikkoviiksen selälle ja yritin kuumeisesti keksiä jotakin lohduttavaa sanottavaa.
Katseeni käväisi sattumalta muutaman hännänmitan päässä olevassa tuoresaaliskasassa, johon metsästyspartiot olivat vasta tuoneet täydennystä.
"Onko sinulla nälkä?" kysyin Lumikkoviikseltä. "Voisin hakea meille syötävää. Täydellä vatsalla on mukavampi olla." Toivoin, ettei ehdotukseni vaikuttanut naaraasta mitenkään töykeältä tässä tilanteessa. Pyrkimykseni oli vain piristää surullista klaanitoveriani, ja tämän parempaan en uskonut pystyväni.

//Lumikko?

Kuorsaus tunki kevyen uneni läpi ja herätti minut jo neljännettä kertaa samana yönä. Raotin silmiäni hämärässä kuorsauksen jatkuessa, mutta olin liian väsynyt kyetäkseni paikantamaan mölyn lähdettä. Niinpä kurotuin tökkäämään nenälläni viereisellä pedillä nukkuvaa Kyyhkypyrähdystä, joka avasi saman tien vihreät silmänsä ja kohdisti niiden unisen katseen minuun. Heilautin kuonoani kohti pesän suuta, ja sisareni nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Hiivimme ulos pesästä hiljaiselle pääaukiolle, jossa Kalmakuu oli vahdissa. Ohitimme soturin sanaakaan sanomatta ja jatkoimme piikkihernetunnelille, jonka läpi livahdettuani tunsin väsymyksen vähitellen karisevan pois.
"Vannon Pimeyden Metsän nimeen, että kunhan nappaan sen kuorsaajan, niin…" Kyyhkypyrähdys murisi yhä unentokkuraisena.
"Se on varmasti joku niistä puoliverisistä", tuhahdin turkkiani ravistellen. Metsässä oli yhä pimeää, mutta taivaanranta oli alkanut jo vaalentua. "Minusta puhdassyntyisillä kuolonklaanilaisilla pitäisi olla oikeus omaan pesään. Tai puoliveriset pitäisi ajaa taivasalle nukkumaan."
"En väitä vastaan", Kyyhkypyrähdys avasi suunsa leveään haukotukseen, joka tarttui myös minuun. Viileä aamuilma virkisti vähän, mutta ei se korvannut menetettyjä yöunia.
Kävelimme metsässä hyvän tovin puhumatta sanaakaan. Nautin hiljaisuudesta kun sitä vielä kesti. Pian joutuisin palaamaan takaisin kovaäänisten klaanitoverieni seuraan.
"Virtaviima." Tunsin sisareni pysähtyvän yhtäkkiä, kun olimme tupsahtaneet metsästä aukeampaan maastoon. Hidastin itsekin askeliani ja käännyin katsomaan häneen hieman kysyvästi. Kyyhkypyrähdyksen suu oli raollaan, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet sojottamaan pystyyn. "Täällä on tunkeilija."
Maistellessani ilmaa huomasin itsekin saman - tuuli toi kielelleni vieraan kissan tuoksun. Yrittikö joku typerä kulkukissa tunkeutua Kuolonklaanin reviirille? Sellainen ei käynyt laatuun, ei ainakaan minun vahtivuorollani!
"Käydään toivottamassa hänet oikein lämpimästi tervetulleeksi", urahdin siskolleni, ja tämä vastasi minulle paljon puhuvalla katseella.
Lähdimme liikkumaan ääneti hajun suuntaan. Joka askeleella tuoksujälki vahvistui, eikä mennyt aikaakaan, kun silmäni havaitsivat edessäpäin liikettä. Meitä kohti tassutti musta kollikissa, joka ei alkuun näyttänyt huomaavan meitä, mutta hyvin äkkiä tämän vihreät silmät laajenivat ja tämä pysähtyi niille sijoilleen.
"Olet pahasti eksyksissä, pikkukissa", Kyyhkypyrähdys liversi uhkaavasti kaartaessaan sivusta päin lähemmäksi kollia. Kulkurin karvat väreilivät levottomasti, mutta tämä piti äänensä vakaana puhuessaan:
"Haluan takaisin Kuolonklaaniin."
Vaihdoimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa hieman yllättyneitä katseita - mitä tämä katti oikein höpisi? En ollut eläessäni nähnyt koko kissaa, joten jos hän todella oli kuolonklaanilainen, siitä oli hyvin pitkä aika. Ja jos minulta kysyttiin, niin se oli aivan liian pitkä aika.
“Sääli, että sinua ei haluta takaisin”, mau’uin mukamas surullista esittäen, liikkuen koko ajan lähemmäksi tunkeutujaa samalla kun Kyyhkypyrähdys lähestyi toiselta puolelta. “Jos olisit törmännyt joihinkin toisiin - kuten niihin säälittäviin puoliverisiin -, olisit saattanut päästä lähtemään vähin äänin.”
Kyyhkypyrähdys seisahtui kollin selän taakse. “Mutta sinulla kävi tosi huono tuuri tällä kertaa. Me emme nimittäin päästä sinua helpolla.”
Ennen kuin kolli ehti suutaan avata, syöksähdin tätä kohti hampaat paljastettuina. Samaan aikaan Kyyhkypyrähdys sivalsi kynsillään kissan poskea ja horjutti tämän tasapainoa, kun minä puolestani upotin hampaani kollin pehmeään niskaan. Tunkeutuja kiljahti kivusta, mutta sen jälkeen tästä ei kuulunut enää pihahdustakaan koko aikana.
Yhteenotto oli lyhyt ja verinen, lähinnä siitä syystä, että tunkeutuja antoi periksi hyvin nopeasti. Kolli ei edes yrittänyt taistella vastaan, kun minä ja siskoni kynsimme, purimme ja retuutimme häntä yhdessä ja vuorotellen oikein antaumuksella.
Lopuksi Kyyhkypyrähdys tarttui veltoksi valahtunutta kissaa niskasta kiinni. Tämän silmät olivat puoliksi raollaan kuin kuolleella saaliseläimellä, mutta kollin kyljet kohoilivat yhä, mikä kertoi tämän olevan yhä elossa. Lähdimme raahaamaan siskoni kanssa höykkyytettyä kulkuria kohti etelän puoleista rajaa, jonka suunnasta tämä oli tullutkin.
Ukkospolun katkun lehahtaessa nenääni mieleeni juolahti idea. Katsahdin siskooni silmiäni siristäen.
"Mitä jos annetaan hirviöiden hoitaa likainen työ loppuun?" kysyin kääntäen korviani Ukkospolun suuntaan. Kyyhkypyrähdyksen silmissä välähti oivallus, ja hän lähti empimättä raahaamaan haavoittunutta kollia tummaa polkua kohti, joka halkoi maisemaa kuin synkkä joki.
Jäin odottamaan Ukkospolun reunaan, kun sisareni kävi jättämässä kissan hirviön reitille ja palasi sitten luokseni. Hetkisen kuluttua kaukaisuudessa välähti suuri, keltainen silmäpari, ja hirviön etäinen jyrinä muuttui kovemmaksi sen nelistäessä Ukkospolkua pitkin kasvavalla nopeudella.
Peräännyimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa suosiolla kauemmaksi polusta, kun maa tassujemme alkoi täristä hirviön lähestyessä. Musta kissa makasi harmaalla kivellä liikkumattomana, selvästikin täysin kohtalonsa hyväksyneenä. Hölkkäsimme jo poispäin reipasta vauhtia, kun takaapäin kuului hirviön kirskuva ääni ja sitä seuraava vastenmielinen rusahdus. Ei tarvinnut katsoa taaksepäin tietääkseen, että tunkeilija oli litistynyt hirviön massan alle.
Pysähdyin hetken päästä ja vilkaisin taakseni. Ukkospolku näkyi enää pelkkänä tummana viivana kaukaisuudessa. Käännyin katsomaan sisareeni ja lipaisin suupieliäni, jotka olivat yhä tunkeilijan veren peitossa.
Niiskautin nenääni. "Mentäisiinkö syömään jotakin?"

Kyyhötin leirin kaatuneen kuusi puun läheistöllä. Väsymys ja pelon sekainen ahdistus olo vainosi minua minne sitten meninkin. Se Eloklaanin pahainen oppilas oli tappanut minun tyttäreni ja minä vain olin antanut sen tapahtua! Olin kyllä sen jälkeen viiltänyt terävät viillot sen naaraan lihaan muistoksi teosta, jota hänen oli paras katua loppu elämänsä ajan. Hätkähdin, kun tumman harmaa kolli - Pyräkkäpiru - tassutti luokseni. Hänen ilmeensä oli myötätuntoa täynnä.
“Hei”, kolli naukui ja istahti viereeni ystävällisesti hymyillen.
“Miten sinä jakselet?” Pyräkkäpiru kysyi lohduttavalla äänellä, joka tuntui pakahduttavan sydämeni. Ehkä joku sittenkin välitti tunteitani. En vain tiennyt miten minun olisi pitänyt vastata. Olin surunmurtama ja minusta tuntui pahalta mutta rasittaisiko totuuden kuuleminen kollia liikaa niin, että hän lähtisi luotani?
“Paremmin kai”, vastasin itkusta käheällä äänellä. Vaikka Kirkastassun hautaamisseremoniasta oli kulunut miltei neljäsosa kuu kaipasin häntä silti yhtä paljon kuin ensimmäisenä yönä ilman häntä. Taivastassukin oli etääntynyt huomattavasti minusta sisaren kuoleman jälkeen ja hän oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa yksikseen, kun sisko ei ollut rohkaisemassa häntä jatkamaan eteenpäin. Onneksi Savutassu ja Aamutassu olivat ottaneet Taivastassun ystäväkseen ja viettivät hänen kanssaan joitakin iltoja mutta olin silti huolissani tyttärestäni. Kohotin katseeni käpälistäni Pyräkkäpirun kellanruskeisiin silmiin.
“Toivon vain, etten ole liiaksi vaivaksi, kun olen tässä kunnossa”, sanoin vaisusti. Toisen kissan läsnäolo helpotti huomattavasti oloani mutta toivoin todella ettei keskustelumme laantuisi tähän.
//Pyräkkä?

Vesipisaroita lenteli turkistani, kun piikkihernetunnelista pääaukiolle pujahdettuani ravistelin itseäni pontevasti. Edelläni leiriin livahtanut Kyyhkypyrähdys loi suuntaani paheksuvan katseen, kun vettä lensi hänenkin päälleen. Piilotin huvittuneen virnistyksen - eipä sillä, etteikö vaaleanharmaa naaras olisi kastunut yhtä lailla ulkona partioidessa. Koko iltapäivän oli satanut vettä, mutta nyt viimein sää oli alkanut seljetä ja harmaiden pilvien takaa pilkahteli sinitaivas.
Istahdin vähän matkan päähän piikkihernetunnelista pesemään tassujani, jotka olivat menneet kuraisiksi metsässä, jossa lumen alta oli jo osittain paljastunut vetinen mutamaa. Lika ei sinänsä haitannut minua, mutta mieluummin menin nukkumaan puhtain tassuin.
Siistiytyessäni katseeni vaelsi aukiolla, jossa useampi kissa oli istuskelemassa ulkona ja vaihtamassa kieliä märästä kelistä huolimatta. Silmiini sattui pistämään eräs yksinäinen - harvinaisen surkean näköinen - soturi lähellä kaatunutta kuusipuuta. Sisälläni läikähti myötätunto katsoessani Lumikkoviikseä, jonka vasta oppilasikäinen tytär oli haudattu vajaa neljänneskuu sitten tämän tultua eloklaanilaisen tappamaksi rajapartion yhteydessä. Saatoin vain kuvitella, miten hirveältä hänestä mahtoi tuntua. En ollut itsekään päässyt vielä yli Turmaloikan kuolemasta, puhumattakaan siitä, että oma emoni oli tappanut hänet.
Nousin ylös ja kuljin aukion poikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneen naaraan luo. Lumikkoviiksi hätkähti seisahtuessani hänen eteensä ja kohotti sumean, kirkkaansinisen katseensa minuun.
"Hei", nau'uin varovasti ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. Tiesin, ettei Lumikkoviikselläkään ollut helppoa puoliverisyytensä takia, ja vielä pahemmalta hänestä tuntui varmasti se, että jotkut kuolonklaanilaiset olivat suhtautuneet Kirkastassun kuolemaan varsin välinpitämättömästi - aivan kuin yhden puoliverisen menetys ei olisi koskettanut heitä ollenkaan. "Miten sinä jakselet?" Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni, odottaen rauhassa, että Lumikkoviiksi saisi koottua ajatuksensa.

//Lumikko?

Pyöräytin silmiäni vastauksena Savutassun kysymykselle. Mitäkö minulle oli käynyt? Ensinnäkään, hän ei tekisi tuolla tiedolla yhtään mitään. Toiseksi, en todellakaan voisi kertoa, mitä oli tapahtunut: se olisi aivan liian noloa. Vilkaisin vieressäni istuvaa Aaltosalamaa. Ehkei ollutkaan hyvä asia, että hän oli jäänyt seurakseni. Naaras varmasti paloi halusta päästä kertomaan kömmähdyksestäni ja nolaamaan minut; katsoin häntä terävästi kommunikoidakseni soturille, että hänen olisi parempi pitää suunsa supussa.
"En usko että tarvitset sitä tietoa korjataksesi jalkani", murahdin ja katsoin viileästi Savutassua. "Sinun tarvitsee vain tietää, että jalkani on todella kipeä, ja että turhat kysymyksesi paitsi haaskaavat aikaa, myös käyvät minun hermoilleni."
Siirsin merkitsevästi katseeni Hehkuaskeleen suuntaan. Jos tämä oppilas ei osaisi hoitaa hommaansa, vanhempi parantaja saisi luvan astua hänen tilalleen. Miksi minun ylipäätään piti toimia jonain oppituntina Savutassulle? Varmasti tässä klaanissa oli vähemmän tärkeitä kissoja, joilla oppilas voisi harjoitella. Minä olin sentään Henkäystähden poika ja arvostettu soturi.
"No, osaatko hoitaa jalkani vai et? Jos et kykene siihen, sano vain suoraan niin Hehkuaskel voi jatkaa", tuhahdin kenties tarpeettoman tylysti. Oppilaan pompottelu kadutti minua kuitenkin vain siksi, että Aaltosalama oli katsomassa, enkä ollut varma, arvostaisiko hän käytöstäni.

//Savu? Aalto?

Pimentovarjo oli seuraavaksi johdattanut Lokkitassun Hehkulammelle, jossa sijaitsi myös tunnettu Kivikukkula. Paikka, jossa Kuolonklaani ja Eloklaani olivat joskus kuita sitten, ennen sodan alkua pitäneet kokoontumisia. Lokkitassu oli kyllä kuullut niistä Sulkavirralta, mutta hän ei ollut oikein koskaan käsittänyt, mikä niiden merkitys oli olevinaan. Mitä funktiota eloklaanilaisten kanssa rupattelu kerran kuussa muka oli ollut palvelevinaan? Lokkitassu ei keksinyt mitään syytä, miksi haluaisi olla tekemisissä eloklaanilaisten kanssa, vaikka sota ei koskaan olisikaan alkanut.
”Sinä et nyt hetkeen pääse kokemaan kokoontumisia. Ehkä et koskaan”, Pimentovarjo totesi siinä samassa.
”Harmittaako asia sinua?” mestari kysyi. Lokkitassu lopetti Kivikukkulan tarkastelun ja käänsi katseensa mustaan naaraaseen. Tietenkään häntä ei harmittanut; Lokkitassua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän ei vaan tiennyt yhtään, mitä Pimentovarjo olisi halunnut hänen vastaavan. Vaikkakin Pimentovarjoa itseään ei Lokkitassun tulkinnan mukaan vaikuttanut kokoontumisten puute ainakaan näkyvästi harmittavan… Toisaalta välit Eloklaanin kanssa olivat erittäin vihamieliset tällä hetkellä, joten Lokkitassun oli vaikea arvioida, miten paljon varapäällikkö arvosti ideaa kokoontumisesta sodan ulkopuolella. Kolli tiesi voivansa kuitenkin tehdä merkittävän virheen, jos vastaisi huonosti. Hänen oli voitettava Pimentovarjon täysi luottamus ja arvostus puolelleen, eikä se tuntunutkaan niin helpolta, kuin hän alunperin oli ajatellut.
”Ei oikeastaan”, Lokkitassu vastasi tyynesti, yrittäen kuitenkin samalla analysoida Pimentovarjon jokaista pientäkin elettä silmien asennosta viiksikarvan värähdykseen. Pimentovarjoa oli kuitenkin erityisen haastavaa tulkita, sillä tämä ei väräyttänyt viiksikarvaakaan. Lokkitassun oli pakko jatkaa vastaustaan saamatta varmuutta varapäällikön reaktiosta.
”En pysty ajattelemaan eloklaanilaisia muuten kuin vihollisina, eikä minulla ole kokemusta yhdestäkään kokoontumisesta”, harmaavalkoinen kolli totesi, toivoen kuulostavansa uskolliselta. Hän toivoi myös, ettei Pimentovarjolla ollut salaa mitään Eloklaanin kanssa käytyä sotaa vastaan. Lokkitassu oli kuitenkin hyvillään siitä, että hänen vastauksensa pitäisi olla helppo ymmärtää sen perusteella, että hän oli ollut pentu silloin, kun klaani oli ryhtynyt sotaan Eloklaania vastaan. Oikeasti Lokkitassu ei piitannut eloklaanilaisista pätkän vertaa suuntaan eikä toiseen niin kauan, kun pysyivät siellä omalla pienellä maaläntillään. Toisaalta kollista tuntui erittäin hyvältä ajatellessaan, miten toisen klaanin kissat kärsivät, kun Kuolonklaani oli ajanut heidät niin ahtaalle...
Seuraavaksi Pimentovarjo johdatti Lokkitassun taas hiukan lähemmäksi rajaa, josta he jatkoivat eteenpäin Lokkitassulle uusille alueille. Pian alkoi kuulua omituista, matalaa, pienen jyrinän sekaista huminaa. Lokkitassu erotti epäselvästi edessäpäin suuren, harmaan, kiiltävän otuksen kiitävän ohitse yllättävän nopeasti. Kolli päätteli, että sen täytyi olla hirviö.
Viimein he pysähtyivät, sen verran lähellä Ukkospolkua, että sillä kulkevat hirviöt pystyi jo näkemään yksityiskohtia myöten. Niiden silmät kiiluivat päivänvalossa vähintään yhtä kirkkaina kuin kissojen silmät pimeällä, mistä Lokkitassu oli erittäin hämmentynyt. Hänen mielestään hirviöt näyttivät siltä, kuin ne eivät kuuluisi tähän maailmaan ollenkaan. Ne eivät muistuttaneet yhtäkään toista otusta, jonka Lokkitassu oli nähnyt tai josta hän oli kuullut. Toisaalta, kaksijalat eivät hänen kuulemansa perusteella myöskään muistuttaneet muita eläimiä ollenkaan. Lokkitassu oli oikeastaan skeptinen siitä, että kaksijalkoja edes oli olemassa.
"Tuo on Ukkospolku, kuten jo varmaan arvasitkin", Pimentovarjo maukui ja jatkoi sitten, osoittaen lopuksi hännällään vasemmalle: "Se toimii reviirimme rajana tässä kohtaa sinne asti, missä nuo puiden kannot loppuvat. Paina se mieleesi."
Lokkitassu kääntyi katsomaan aluetta, jossa lukuisista puista oli jäljellä vain kantoja.
"Selvä on, mestari. Mitä noille puille tapahtui?" Lokkitassu tiedusteli uteliaana. Hän ei keksinyt, miten ihmeessä puu voisi katketa irti kannastaan noin tasaisesti ja sen jälkeen kadota johonkin.
"Mikään muu olento kuin kaksijalka ei saa aikaan tuollaista jälkeä", musta naaras vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää. Lokkitassu tunsi heti itsensä tyhmäksi, mutta ei antanut sen näkyä. Harmaavalkoinen oppilas tyytyi vain nyökkäilemään siihen sävyyn, kuin olisi arvannut vastauksen jo etukäteen. Pimentovarjo vilkaisi vielä kertaalleen Ukkospolun suuntaan, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti johdattamaan Lokkitassua takaisin kohti reviirin keskusta.
"Hirviöt eivät poistu polultaan, vaan kulkevat pelkästään tuota reittiä, joten niiden kohteeksi joutumiselta ei pitäisi olla kovin vaikea välttyä", mestari lisäsi vielä koleasti, tyypilliseen tapaansa. "Palaamme nyt takaisin ja tutustumme reviirin toiseen puoliskoon toisella kertaa."

Hetken kuluttua he saapuivat sinne, missä tutun metsän puuraja alkoi. Pian Lokkitassu tunnistikin leirin pensassuojamuurin, joka maastoutui ympäristöön paremmin kuin hän oli tajunnutkaan.
"Milloin aloitamme saalistus- ja taisteluharjoitukset?" Lokkitassu tiedusteli mestariltaan heidän lähestyessään leirin sisäänkäyntiä. Kolli oli hiukan pettynyt, ettei hän ollut päässyt vielä oikeasti harjoittelemaan mitään mielenkiintoista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Lokkitassu pyrki käyttäytymään aina äärimmäisen kohteliaasti Pimentovarjoa kohtaan.

//Pimento?

Aaltosalama auttoi Varissulan parantajan pesälle asti, sillä kolli ei kyennyt kävelemään kipeällä jalalla ilman tukea. Hehkuaskel otti tummanharmaan soturin heti vastaan ja kehotti uutta oppilastaan, Savutassua, tutkimaan kollin jalan.
Periaatteessa Aaltosalamaa ei olisi enää tarvittu paikalla, mutta jostain syystä hän päätti jäädä. Hän ei itse viihtynyt parantajan pesällä erityisemmin, joten hän järkeili, että oli jäänyt Varissulan seuraksi myötätunnosta. Niin sen täytyi olla - kyllähän hän itsekin olisi tahtonut jonkun tuekseen parantajan vastaanotolle. Varissulka käyttäytyi muutenkin toisinaan kuin iso pentu, joten epäilemättä tämän tuen tarve oli suurempi.
Valkoinen parantajaoppilas vilkaisi ensin Varissulan hieman koholla olevaa takajalkaa ja sitten kollia itseään. "Mitä sinulle kävi?" naaras kysyi.
Aaltosalama hillitsi kielensä - hänen olisi tehnyt mieli kertoa, miten hienon vapaapudotuksen soturi oli tehnyt oravajahtinsa yhteydessä. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että Varissulan ylpeyttä oli kolhittu yhdelle päivälle ihan tarpeeksi, ja kolli sai kertoa haluamansa version tapahtumista.
Punertavaturkkisen naaraan oranssi katse käväisi nopeasti toverinsa jalassa. Hän ei ollut parantaja, mutta pintapuolisesti se ei näyttänyt kovin pahalta, joten hän uskoi - ja toivoi - ettei kyse ollut mistään vakavasta. Olisi ollut ikävää, jos Varissulka olisi jäänyt parantajan pesälle moneksi päiväksi jumiin.

//Varis? Savu?

Katselin tyynesti, kuinka Lokkitassu maisteli ilman hajuja. Eloklaanilaisten haju oli aivan erilainen kuin kuolonklaanilaisten: he kulkivat erilaisissa metsissä, söivät erilaista riistaa ja olivat tekemisissä eri kissojen kanssa. Toisaalta heidän tuoksussaan oli myös paljon samaa. Eloklaanikin tuoksui näiden seutujen maaperältä, ja heidänkin hajustaan tunnisti, milloin kissat olivat lehtikadon jälkeen alkaneet taas uimaan. Toisinaan Tuhkajuova tuoksui minusta hiukan eloklaanilaiselta: hänessäkin oli uimisen jälkeen sama levän ja kalan haju.
Kujakissayhteisö taas oli tuonut mukanaan aivan uudenlaisia tuoksuja. Vilkaisin oppilastani samalla, kun tämä nuuhki rajan tuntumaa keskittyneenä. Lokkitassun olisi tärkeää oppia tunnistamaan eloklaanilaisten haju kujakissoista. Hänen ei ollut hyvä ajatella, että mikä tahansa vieras tuoksu kuului viholliselle. Aikoinaan niin oli voinut ajatella, sillä Kuolonklaanilla ei ollut muita liittolaisia ollut: mikä tahansa vieras haju oli kuulunut vihollisellemme.
“Olet varmasti kuullut rajallamme tapahtuneista kahakoista”, sanoin vilkuillen toiselle puolelle rajaa Eloklaanin nummille. “Eloklaanin haju on tunnistettava kaukaa. Sinun on aina reagoitava siihen - myös rajan lähellä, vaikka haju todennäköisesti tulisi vain heidän merkeistään eikä vihollisistamme itsestään. Koskaan ei voi olla liian varovainen.”
Lokkitassu kohotti päätään ja nyökkäsi. Ainakin hän oli kuuliainen eikä minulla ollut epäilystäkään, etteikö ainakin kunnioitettava osa sanomastani olisi jäänyt oppilaan päähän - edelliseen oppilaaseeni verrattuna hän tuntui kuuntelevan huomattavasti paremmin selostustani.
“Sama pätee Kujakissayhteisöön”, murahdin kun lähdimme jatkamaan matkaa. Lokkitassu seurasi takanani; olin huomannut, ettei hän ollut kovinkaan nopea, joten en voinut kulkea aivan normaalia tahtiani.
“Vaikka kujakissat ovat liittolaisiamme, emme voi vain sokeasti luottaa heihin. Et sinäkään”, sanoin vilkaisten lapani yli valkoisen ja harmaan kirjavaan kolliin. “Jos haistat reviirillämme Kujakissayhteisön edustajan, voit aina ensimmäiseksi olettaa, että hän on liikkeellä pahoin aikein. Klaanimme turvallisuus tulee aina ensin.”
Matkamme jatkui Eloklaanin rajalta kohti Hehkulampea. Se oli yksi Kuolonklaanin reviirin tärkeimmistä sijainneista: täällä järjestettiin rauhan aikana täyden kuun kokoontumiset. Olin salaa hyvilläni siitä, ettei kokoontumisia ollut hetkeen järjestetty. Minua eivät Eloklaanin asiat tai kissat kiinnostaneet, joten kokoontumisissa käyminen oli minulle ajan haaskausta. Lisäksi en pitänyt siitä, että kokoontumiset järjestettiin meidän reviirillämme, ja vielä melko lähellä leiriä. En ymmärtänyt, miksi Punatähti oli aikanaan suostunut siihen, että suuri joukko vihollisklaanin kissoja tuli oleskelemaan kerran kuussa meidän kotimme läheisyyteen.
Rajalta ei kestänyt kauaa Hehkulammelle. Vesistön rantoja reunusti edelleen luminen jääkerros, mutta keskeltä se oli jo pitkälti sulanut. Johdatin Lokkitassun lähemmäs lampea varoen kuitenkin, ettei oppilas saisi jotain typerää päänpistoa ja juoksisi veteen. Kolli ei kuitenkaan aivan vaikuttanut tällaiselta tapaukselta, mutta heitäkin esiintyi aina silloin tällöin, eikä minun mielestäni tarpeeksi harvoin.
“Tämä on Hehkulampi”, kerroin oppilaalle, vaikka varmasti hän osasi itsekin päätellä asian: Kuolonklaanin reviirillä ei muita lampia ollut. Katsoin hetken veden kimaltelevaa pintaa, ennen kuin jatkoin selostustani.
“Lampi itsessään ei ole kovin kiinnostava, jos minulta kysytään. Mutta tuo”, sanoin ja heilautin häntääni kivisen kukkulan suuntaan, “on kivikukkula, jolla Kuolonklaani ja Eloklaani rauhan aikana kokoontuivat aina täyden kuun aikaan. Sen alta pääsee Kuuluolaan, jossa voi saada yhteyden Pimeyden metsään. Uudet päälliköt hakevat sieltä henkensä.”
Mietin joskus, keitä kuolleita kuolonklaanilaisia Henkäystähti oli tavannut omat henkensä vastaanottaessaan. Toivoin, että yksi näistä kissoista oli ollut Punatähti; Henkäystähti ei tuntunut katuvan entisen päällikön murhaa läheskään tarpeeksi.
“Sinä et nyt hetkeen pääse kokemaan kokoontumisia. Ehkä et koskaan”, huomautin Lokkitassulle, jonka katse oli kiinnittynyt kivikukkulaan. “Harmittaako asia sinua?”

//Lokki?

Olin ollut parantajaoppilaana jo ainakin neljäsosakuun. Olin oppinut paljon ja nauttinut oppimisesta. Lajittelin parhaillaan juuri kerättyjä purasruohon lehtiä Hehkuaskelen toljotellessa. Mestarini katse tuntui polttelevan turkkiani aivan, kuin hän yrittäisi kaivautua pääni sisään ja lukea ajatuksiani. En kuitenkaan välittänyt vaan jatkoin lehtien kuoppaan laittamista. Purasruohon lehtien lajittelun jälkeen siirryin nokkosten lehtien kimppuun. Varoen laitoin lehdet kuivahtaneiden suojalehtien päälle. Ylpeänä työni jäljistä käännähdin kohti mestariani, joka nyökytteli tyytyväisenä.
“Oikein hyvä. Olet oppinut tosi taitavaksi”, hän naukui hymy leviten kasvoilleen. Ennen kuin huomasinkaan kehräsin jo äänekkäästi.
“Saanko nyt mennä tapaamaan Aamutassua? Lupasin hänelle, että syömme tänään yhdessä”, kysyin innokkaana. Olin odottanut kokopäivän ystäväni kanssa ruokailua ja kielten vaihtoa.
“Saat mennä. Oikein hyvää työtä taas tänään, Savutassu”, Hehkuaskel naukui.
“Kiitos!” naukaisin ja tassutin ulos pesästä iloisesti kehräten.

Istuuduin aukion laidalle odottamaan Aamutassua. Näin hänen tassuttavan leiriin sisäänkäynnistä ja vaihtavan pari sanaa Turhamyrskyn kanssa. Aamutassu laski suuren oravan käpäliinsä ja nyökytteli mestarilleen. Turhamyrskyn tassutettua pois Aamutassu nosti lihavan oravansa hampaisiinsa ja nosti katseensa etsiäkseen minua.
“Aamutassu!” kutsuin häntä. Kun tumma tabbykuvioinen naaras huomasi minut, hän ravasi luokseni silmät loistaen ilosta. Hän laski oravan viereeni.
“Hei taas!” nau’uin ilosta kehräten. Aamutassun naamalle levisi hymy.
“Sain tämän oravan kiinni ja ajattelin heti, että pitäisit siitä, jos toisin sen”, ystäväni naukui.
“Tiesit, että rakastan oravia!” nau’uin ja katsoin oravaa vesi herahtaen kielelle.

“Savutassu, tutki sinä Varissulan jalka”, Hehkuaskel naukui. Silmäni levisivät.
“Oikeastikko?” kuiskasin ja lähestyin sitten Varissulkaa hymyillen. Hehkuaskel nyökkäsi ja tarkkaili vierestä mitä tekisin seuraavaksi. Katselin jalkaa - se näytti ihan normaalilta jalalta eikä turvotusta ollut nähtävissä. Olin aivan hukassa! En tiennyt yhtään mitä tehdä. Katselin jalkaa ja pohdin mitä tehdä.
“Mitä sinulle kävi?” kysyin ja nostin katseeni Varissulan jalasta hänen silmiinsä.
//Varis? Aalto?

Oli tuulinen iltapäivä, ja Hilleripentu istuskeli pentutarhan edustalla odottamassa aiemmin aamupäivällä ulos lähtenyttä partiota. Partion mukana oli eräs kissa, jonka hän kovasti halusi nähdä - aivan kuten jokaisena aiempanakin päivänä viimeisen neljänneskuun aikana. Kaamoskukasta oli tullut nuoren kollin idoli - pakkomielle suorastaan - ja hän tähyili päivittäin pentutarhalta aukiolle toiveenaan nähdä tummaturkkinen kolli edes vilaukselta.
Yksinäinen lehti kieppui tuulen mukana Hilleripennun eteen. Kollin korvat kääntyivät sen suuntaan, mutta hän ei suostunut irrottamaan katsettaan piikkihernetunnelista. Kaamoskukan saapuminen ei missään nimessä saanut mennä häneltä ohi!
Pennun korvat seurasivat tarkasti leirin kivipohjaa pitkin pyörivää lehteä, jota kevyt tuulenvire riepotteli pitkin poikin. Jossain vaiheessa lehti tuli niin lähelle häntä, ettei hän voinut enää vastustaa kiusausta painaa se käpälillään maata vasten. Mutta juuri kun Hilleripennun tassut hujahtivat kohti lehteä, tuuli puhalsi sen taas vähän kauemmas. Hilleripentu heilautti korviaan turhautuneena ja loikkasi lehden perään. Lehti onnistui kuitenkin jälleen livahtamaan karkuun häneltä.
"Hiirenpapanat", pentu kirosi ääneen samalla kun kömpi tassuilleen syöksyttyään lehden ohi naamalleen. Hän oli naulinnut sinertävän katseensa lehteen ja valmistautui jo iskemään uudelleen, kun äkkiä suuri, tumma käpälä astui lehden päälle ja peitti sen melkein kokonaan.
Hilleripentu kohotti hölmistyneenä katseensa Kaamoskukkaan, joka katseli häntä viikset väristen ja virne naamallaan. Ilontunne vaihtui nopeasti nolostumiseksi, kun hän tajusi, että soturi oli luultavasti nähnyt hänen säälittävän lehtijahtinsa.
"Näyttää siltä, että sain sinulle tälläkin kertaa saalista", Kaamoskukka hyrisi, tökkäsi kyntensä repalaisen lehden läpi ja nosti sen sitten eteensä tarkasteltavaksi. Hilleripennun turkissa kihisi, ja hänen sydämensä tuntui olevan lähdössä lentoon.
"Odotin sinua", Hilleripentu maukui hieman kainosti ja siirteli painoaan tassulta toiselle. Häntä alkoi yhtäkkiä hermostuttaa kovasti, ja hän tuli kiusallisen tietoiseksi temmeltäessä sottaiseksi menneestä turkistaan. Kolli toivoi, että Kaamoskukalla olisi hetki aikaa - hän halusi niin kovin olla soturin seurassa.

//Kaamos?

Mikään ei olisi voinut tuntua nolommalta ja nöyryyttävämmältä kuin tulla kannetuksi leiriin Aaltosalaman selässä. Tilanne ei olisi ollut läheskään yhtä paha, jos allani kulkeva soturi olisi ollut kirjaimellisesti kuka tahansa muu. Ei ollut tarpeeksi, että olin joutunut turkkikontaktiin Aaltosalaman kanssa häneen nojatessani - ja sekin oli jo saanut sydämeni hakkaamaan aivan liian nopeasti - vaan nyt naaras kannatteli koko painoani selässään. Olin kumman tietoinen omasta kehostani: pelkäsin, että soturi voisi tuntea kiihtyneen pulssini tai hermostuneen hengitykseni. Samalla olin aivan liian tietoinen Aaltosalaman turkin lämmöstä ja siitä, miten korkealla maanpinnasta hänen päällään olin. En ollut tajunnutkaan aiemmin, kuinka kookas soturi oli. Jokin siinä viehätti minua.
“Se olisi sinulta oikein ystävällistä”, tuhahdin Aaltosalaman ehdotukselle. Oikeasti toivoin, että hän päästäisi minut alas, ennen kuin kukaan ehtisi näkemään. Onnekseni Aaltosalama oli kiltillä tuulella, sillä lähestyessämme leiriä hän pysähtyi.
“Tästä selviät varmasti omin jaloin”, hän sanoi virnistäen. Pyöräytin silmiäni laskeutuessani maahan. Kun asetin hiukan painoa takajalalleni, viiltävä kipu kulki koko jalkani läpi. Ainakaan se ei ollut maagisesti parantunut matkan aikana.
Aaltosalamaan nojaten lähdin kulkemaan kohti parantajan pesää. Olin ollut niin tyhmä: miksi minun piti kiivetä puuhun, kun tiesin, etten ollut siinä hyvä? Loppujen lopuksi olin saanut itseni näyttämään aivan idiootilta Aaltosalaman silmissä, vaikka tavoitteeni oli täysin vastakkainen. Toisaalta… jos en olisi tippunut maahan ja loukannut jalkaani, en olisi saanut tietää, että soturinaaras vaikutti tosiaan välittävän minusta. Ei hän ainakaan inhonnut minua, muuten Aaltosalama olisi laittanut minut kulkemaan leiriin omin nokkineni.
Leirissä sain osakseni myötätuntoisia katseita, jotka jääräpäisesti jätin huomiotta. En kaivannut kenenkään sääliä, paitsi ehkä Henkäystähden. En ollut varma, kiinnostaisiko isääni loukkaantunut jalkani, vai olisiko hän vain pettynyt minuun, kun annoin näin tapahtua. Joka tapauksessa päällikköä ei näkynyt aukiolla, mikä oli ihan hyvä juttu.
Aaltosalama johdatti minut parantajan pesään. Olin salaa kiitollinen siitä, että hän edelleen kulki mukanani. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut saattaa minua näin pitkälle, mutta ainakin minulla oli jotain seuraa: en tiennyt ollenkaan, kuinka kauan parantajan luona menisi, enkä halunnut aikani tulevan pitkäksi.
Nyrpistin nenääni, kun astuimme sisään parantajan pesään. Yrttien voimakkaaseen ja lähes päätä huimaavaan hajuun voisivat tottua vain parantajat, jotka raukat joutuivat viettämään päivänsä rohtojensa keskellä.
Hehkuaskel huomasi meidät ennen oppilastaan ja kääntyi ystävällisesti hymyillen puoleeni.
“Kas hei”, parantajanaaras naukui nyökäten kohteliaan tervehdyksen. Pikimustan kissan katse kiinnittyi heti ontuvaan jalkaani; hänen otsansa rypistyi. “Jalkasi ei taida olla aivan kunnossa, Varissulka. Käy pitkällesi.”
Hehkuaskel heilautti häntäänsä sammalvuoteen suuntaan ja syvän huokaisun saattelemana kellahdin pedille kyljelleni. Toivoin, että Aaltosalama jäisi luokseni, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Minun oli vain toivottava, että naaras ymmärtäisi yskän itse. Tai vielä parempi: hän haluaisi itse jäädä pitämään minulle seuraa.
“Savutassu, tutki sinä Varissulan jalka”, Hehkuaskel sanoi oppilaalleen. Seurasin parantajanaaraan katsetta nuoren, valkoisen naaraan suuntaan ja siristin silmiäni. Minä ansaitsin mielestäni vain parasta - olinhan sentään päällikön poika - enkä ollut varma, osaisiko joku oppilas muka hoitaa jalkani kunnolla.

//Savu? Aalto?

Käännyin ja näin oppilaani Susitassun. Hänen silmänsä tuikkivat. "Ota vain." sanoin. Susitassu kääntyi etsimään sopivaa riistaa. Olin ilahtunut siitä, että olin saanut oman oppilaan. Etenkin Susitassun. Odotin malttamattomana, että pääsisin opettamaan häntä. Minun täytyisi olla yhtä hyvä mestari hänelle kuin Kalmakuu oli ollut minulle. Söin hiireni loppuun ja istahdin aukiolle. Seurasin, kun Susitassu söi oravaansa. Hetken päästä tunsin lempeän pukkauksen selässäni. Käännyin ja näin Neilikkatassun. "Hei, isä!" hän tervehti. Kehräsin. Oli ihanaa nähdä pentuni.
"Hei vaan, Neilikkatassu. Minä tässä Susitassun kanssa pian lähdenkin käymään metsällä katsomassa muut paikat." sanoin. "Ja sinä varmaankin olet käynyt ne jo Pikiturkin kanssa?" Neilikkatassu nyökkäsi silmät kirkkaina. "Joo, me käytiin ne ihan ensimmäisenä päivänä!" hän intoili. Juttelimme hetken, kunnes Pikiturkki kutsui Neilikkatassua. Neilikkatassu viiletti mestarinsa luokse. Jäin katselemaan hänen peräänsä. Susitassu käveli luokseni. "Söin jo! Menemmekö me nyt metsään?" hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. "Menemme katsomaan Hehkulammen ja käymme hieman lähempänä Kujakissayhteisön reviiriä." selitin. Susitassu nyökkäsi innoissaan. Hän käveli perässäni ulos leiristä. 'Hän ei ole puhdasverinen. Eli ei aivan täydellinen oppilas. Mutta kyllä hänellä opinhalua riittää.' ajattelin. Susitassu hyppeli edelläni. Harpoin hänet kiinni, sillä en halunnut olla samanlainen haavelija kuin Kalmakuu. "Missä suunnassa Hehkulampi on?" Susitassu kysyi ja vilkuili minua.
"Vielä vähän matkaa, ja siitä käännytään kukkuloille." sanoin. Muistin oman reviirikierrokseni, ehkä viisi tai kuusi kuuta sitten. Saattoi siitä olla enemmänkin, en osannut hirveän hyvin laskea kuita. Tassutin kukkuloille päin. Yhtäkkiä tunsin myyrän multaisen tuoksun. 'En tietenkään voi olettaa, että Susitassu tietäisi tätä hajua, mutta pakkohan minun on testata.' ajattelin hieman peitellen innostusta. "Susitassu?" kysyin. Oppilaani nosti katseensa. "Mitä? Onko Hehkulampi lähellä?" hän tiedusteli. Nostin häntäni pystyyn ennen kuin hän esitti kysymyksiä.
"Tiedätkö tämän tuoksun?" kysyin. Susitassu nyrpisti kuononsa kippuraan ja yritti haistella tuoksua. Hän kallisti ymmällään päätään. "Hiiri? Myyrä?" hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. Susitassu oli tiennyt! "Myyräpä hyvinkin. Kun tulee viherlehti, haju saattaa olla makeampi. Se tuoksu on vesimyyrän. Sellaisia asuu yleensä lampien lähellä." opetin toivoen että ääneni kuulostaisi tasaiselta. Susitassu nyökytteli innoissaan. Kävelimme vähän matkaa kunnes Hehkulampi tuli esiin. Annoin Susitassun ihmetellä lampea rauhassa. Vahdin ettei hän menisi lampeen uimaan, sillä jos sinne putoaisi, voisi sairastua. Enkä minä osannut uida! Susitassu testasi lampea tassullaan. Hän pudisteli vedet heti pois. "Tosi kylmää!" hän huudahti. Nyökkäsin. "Minun mielestäni siellä ei ole kylmää, mutta saattaa ehkä joidenkin mielestä olla." totesin viileästi, sillä en halunnut osoittaa että minullakin oli kylmä. Oppilaani asteli lammen vierestä. Mieleeni muistui sota. Sota, jolloin olin tapellut hurjasti pentujeni tähden. Kahakka, jolloin olin tappanut Utusielun. 'Se tunne..kun näet itsesi tappamassa jonkun. Mutta Utusielu..hän oli vihollinen!' ajattelin puolustuksekseni. Ja olivathan eloklaanilaisetkin tappaneet klaanitovereitani! Pudistelin ne ajatukset mielestäni ja keskityin Susitassuun. Odotin hetken, kunnes Susitassu kiipesi takaisin viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni ja käännyin katselemaan toiseen suuntaan. Osoitin hännälläni sinne, missä meidän ja Kujakissayhteisön raja kulki.
"Se on aivan reviirin toisella puolella. Jaksaako puoliverinen kävellä?" kysyin. Susitassu nyökkäsi. "Joo, jaksan minä." hän vastasi. Lähdimme matkaan kohti rajaa.
//Susi?\\

Pimentovarjo: 80kp! -

Virtaviima: 30kp! + 1TaP -

Savutassu: 15kp -

Lätäkkötassu: 24kp! -

Sulkavirta: 4kp -

Lokkitassu: 15kp -

Höyhenhalla: 7kp -

Lumikkoviiksi: 5kp + 2TaP -

Hilleripentu: 12kp -

Nuppujuova: 13kp -

Lammikkotassu: 11kp -

Untuvatassu: 9kp -

Susitassu: 7kp -

Susitassu makasi suurella kerällä omilla sammalillaan oppilaiden pesällä. Aina kun hän kuuli mau’untaa pesän suulta, nosti kolli päätään toiveikkaana. Olisiko tulija joku hänen sisaruksistaan, mieluiten Savutassu? Susitassu oli saanut oppilasnimensä hetki sitten eikä kolli ollut sopeutunut kovinkaan hyvin oppilaaksi. Susitassu kaipasi rutiineja, mutta kollin oli hyvin vaikea pitää kiinni aikatauluista ja ohjata omaa toimintaansa. Yleensä kollin päivät menivätkin vain istuskeluksi tai muuksi puuhailuksi, jos kukaan ei ollut ohjaamassa häntä. Susitassu olikin jo kiintynyt mestariinsa Loiskevarjoon. Kolli oli Susitassusta ystävällinen, vaikkakin mahtaili taidoillaan. Ainakin toinen oli rohkea, Susitassu oli kuullut toisen olleen useammassakin taistelussa. Susitassu tunsi olonsa turvalliseksi Loiskevarjon seurassa. Hän itse pelkäsi taisteluja ja toivoi, että jos sellainen osuisi hänen kohdalleen, olisi hän mestarinsa seurassa. Sitten Loiskevarjo voisi suojella häntä, niin Susitassu ainakin järkeili. Loiskevarjo oli joskus huomauttanut Susitassulle siitä, että hän ei ollut puhdasverinen. Laikukas kolli ei ymmärtänyt miksi puhdasverisyydestä puhuttiin niin paljon. Susitassu kyllästyi sisaruksiensa odotteluun nopeasti ja nousikin ylös kömpelösti. Kollilla kesti hetki saada sopiva tasapaino ja jalansija tassuilleen, mutta lopulta hän sai kerättyä itsensä ja lähti tassuttelemaan ulos pesästä. Taivasta koristavat pilvet olivat harmaita ja painavia, joten Susitassu päätteli vesisateen olevan lähellä. Hän hytisi hieman kylmän ilman vuoksi, sillä hänen turkkinsa oli lyhyttä ja ohutta. Kolli kadehti hieman muiden kissojen paksuja turkkeja, mutta lopulta totesi itselleen hänen turkkinsa olevan myös hieno ja hyvä. Ainakaan lämpimillä säillä hänellä ei olisi kuuma! Susitassu ilahtui huomatessaan hänen mestarinsa aterioivan yksinään aukion laitamilla ja kolli tajusi samassa olevansa itsekin nälkäinen. Toiveikkaana oppilas lähti vaappumaan kohti Loiskevarjoa, joka parhaillaan maiskutti Susitassusta herkullisen oloista hiirtä. Susitassu pyllähti Loiskevarjon eteen ja osoitti tassullaan tummaturkkisen kollikissan hiirtä.
“Nälkä, saisinko minäkin?” suurikorvainen oppilas sai kysytyksi ja hymyili aurinkoisesti vanhemmalle kissalle. Hän toivoi, että Loiskevarjoa ei haittaisi jakaa! Susitassu rapsutti takajalallaan kömpelösti omaa täplikästä kylkeään ja lipaisi huuliaan nälkäisenä hänen vatsansa kuristessa äänekkäästi.

//Loiske?

Nostin katseeni ja kohtasin emoni.
"Hei, emo." mutisin hiljaa. Höyhenhalla katsoi minua silmiin. "Mikä on hätänä? Tai, kyllä minä tiedän. Katajatassu lähti." hän sanoi vihaisesti. Arvelin, että hän oli yhä vihainen Katajatassulle. Minusta Katajatassu oli tehnyt oikein lähtiessään, mutta minua suretti ja suututti se myös. Miksi hän ei ollut kertonut siitä? Miksen minä voinut auttaa häntä? Eikö hän luottanut meihin? Nyökkäsin varovasti. "No, se on surullista." huokaisin syvästi. Höyhenhallan silmät kipinöivät mutta hetken päästä hän rauhoittui.
"Onko hän löytänyt turvallisen kodin?" kysyin emolta, vaikka tiesin ettei hän voisi tietää. Höyhenhalla ponnahti seisovilleen. "Varmaankin etsi Jupiterin ja Salamanterin." hän sanoi. 'Hän puhuu harvoin isästä. Se on hänelle arka kohta.' ajattelin. Hetken päästä hän avasi suunsa.
"Minä muistan. Kerran, olin rajapartiossa, kohtasin rajalla kissan. Se oli Salamanteri. En tiedä miten hän sinne päätyi, mutta hän lähti pois." Höyhenhalla kertoi. Hämmennyin. Miksi veljeni oli tullut Kuolonklaanin reviirin lähelle? Eikö hän tiennyt, että täällä ei oltu ystävällisiä? Varmaankin se oli aika ennen Katajatassun tuloa. Eihän hän voinut tietää.
"Salamanteri? Mihin suuntaan hän meni? Olisi kiva joskus nähdä hänet, isän ja Katajatassun myös." sanoin hiljaa. Asuin Kuolonklaanissa yksin Höyhenhallan ja Hahtuvatassun kanssa. Hahtuvatassu oli saanut uuden ystävän, sen parantajaoppilaan Savutassun, mutta minulla ei ystäviä ollut. "Salamanteri lähti aika kauas, uskon että lähelle metsiä joissa minä ja isäsi ennen asuimme." hän vastasi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni poispäin. "No, entäpä sinä? Miten sinulla on mennyt?" Höyhenhalla kysyi ja istahti viereeni. Tuntui turvalliselta olla emon kanssa. Tuntui, että voisin kertoa kaiken. "Ihan hyvin minulla sujuu. Vaikka...minusta hieman tuntuu, että Lehtituuli ei tykkää minusta. Ei, en tarkoita sillä tavalla, että hän haukkuisi, mutta...." yritin sanoa. 'Ei olisi kannattanut sanoa tuota!' mietin häpeissäni. Entä jos Lehtituuli oli kuulemassa? Höyhenhalla näytti kuitenkin ymmärtävän. "Niin, Lehtituuli ei mikään kiltein kissa ole. Mutta pätevä mestari, eikö?" hän kysyi. Nyökyttelin innoissani. "Joo! Hän opetti minulle saalistusasennon ja hyökkäämisen! Pian pääsemme kokeilemaan Pikiturkin ja hänen uuden oppilaansa Neilikkatassun kanssa lisää." kerroin innoissani. Neilikkatassu oli mukavan näköinen musta naaras, vaikkakin puhdasveristen pentu. Olin minäkin puhdasverisen pentu, mutta olin puoliverinen Jupiterin takia. Höyhenhalla hymyili.
"Mukavaa. Entä oletko saanut ystäviä?" hän kysyi ystävällisesti. Mielialani laski hieman. En halunnut ystävystyä kenenkään kanssa, Katajatassun lähdön jälkeen. "En ole, vielä. Haluaisin ehkä ystävystyä jonkun kanssa, mutta kenen?" sanoin miettivästi. Höyhenhalla hymyili rohkaisevasti.
"Menet vain juttelemaan rohkeasti uusien kissojen kanssa. Varo sitten niitä, jotka yrittävät olla ilkeitä." hän neuvoi. Nyökkäsin kiitollisena.
//Höpö?\\

Lammikkotassu suki vaaleanharmaata turkkiaan pitkin ja tarkoin vedoin. Hän valmistautui harjoituksiin ja naaraan levottomasti vääntelehtivä hännänpää kertoikin, että naaras odotti harjoituksia kovin. Naaras piti Tuimakatseesta. Kolli oli puhdasverinen ja vaikutti järkevältä mestarilta. Lammikkotassu luotti, että kollisoturi kouluttaisi hänestä Tuhkajuovan hyväksynnän arvoisen soturin. Naaras sukaisi rintaturkkiaan ja räpäytti sinivihreitä silmiään kuullessaan oppilaiden kikatuksia. Naaraskissa käänsi katseensa vaistomaisesti oppilaiden pesän suuaukolle selvittääkseen äänien lähteen. Lammikkotassun teki mieli huokaista, kun hän huomasi Untuvatassun, Hahtuvatassun ja Aamutassun kikattelevan jotain keskenään. Lammikkotassua ei kiinnostanut kaveerata puoliveristen oppilaiden kanssa ja naaras olikin tyytyväinen, että kyseinen kolmikko ei tehnyt elettäkään hakeutuakseen hänen seuraansa. Lammikkotassu oli tyytyväinen saadessaan keskittyä ainoastaan harjoitteluun ja korkeintaan puhdasveristen kanssa kaveeraamiseen. Sisaruksistaan ja vanhemmistaan naaras välitti, joten heidän kanssaan hän kyllä vietti aikaa. Jos harjoituksilta jäi aikaa, Lammikkotassu myös välillä vaihtoi ajatuksiaan puhdasveristen soturien kanssa. Vaaleanharmaa naaras ei ymmärtänyt miten muilla oppilailla oli rutkasti luppoaikaa kaikkeen turhaan. Naaraasta muut voisivat ryhdistäytyä ja käyttää aikansa hyödyksi. Lammikkotassusta Kuolonklaani nousisi aivan uudelle tasolle, jos kissat keskittyisivät vain klaanin palvelemiseen.
“Lammikkotassu, lähdemme harjoituksiin.” kuului oppilaiden pesän ulkopuolelta ja naaras nousi ripeästi pystyyn höristettyään korviaan. Kutsuja oli Tuimakatse eikä Lammikkotassu aikonut olla myöhässä harjoituksista. Hänen liikkeensä eivät kuitenkaan olleet hätiköiviä tai sähliä, vaan naaras nousi arvokkaasti ja ryhdikkäästi seisoma-asentoon. Oppilas katsahti vielä pesän muihin kissoihin ja lähti tassuttelemaan kohti mestariaan.
“Iltapäivää, Tuimakatse”, Tuhkajuovan tytär tervehti mestariaan kohteliaasti ja nyökkäsi sanojensa päätteeksi. Lammikkotassu kunnioitti jo nyt kollia, vaikka olikin ollut toisen oppilas vasta vähän aikaan. Tuimakatse oli oppilaansa tapaan rauhallinen ja se tuntui naarasoppilaasta hyvältä. Mikä katastrofi olisikaan, jos hänen mestarinsa käyttäisi ajan pelleilyyn ja kuulumisten vaihteluun? Eihän Lammikkotassu oppisi sitten mitään!
“Mitä me harjoittelemme tänään?” naaras kysyi kohteliaasti ja piti sinivihreän katseensa vanhemmassa kollissa. Aukion hälinä ei oikeastaan kiinnostanut häntä ja Lammikkotassu olikin huomannut, että hänen oli paljon helpompi olla, jos hän ei keskittynyt aukion tapahtumiin. Aukiolla saattoi näkyä epäsymmetrisiä asioita ja ne pilasivat väistämättä joka kerta Lammikkotassun päivän. Naaras ei halunnut, että muut kissat tiesivät kuinka vaikealta hänestä välillä tuntui. Emo oli viimeksi tehnyt selväksi mitä mieltä hän oli ollut pentunsa keppileikeistä ja se oli saanut Lammikkotassun häpeämään entistä enemmän tuntemuksiaan. Hän oli yrittänyt selittää Tuhkajuovalle miltä hänestä tuntui, mutta oppilas oli todennut, että olisi parempi vain jättää ajatukset taka-alalle.
“Me menemme harjoittelemaan saalistusta Lehtikuusilaaksoon”, Tuimakatse kertoi oppilaalleen ja kääntyi sitten lähteäkseen ulos leiristä kohti saalistusharjoituksia. Lammikkotassu tunsi rinnassaan innostusta tulevia harjoituksia kohtaan, mutta vetäisi syvään henkeä ja lähti sitten rauhallisin askelin mestarinsa käpälien jäljissä. Pitäisi pysyä asiallisena ja hillittynä, vaaleanharmaa naaras hoki itselleen mielessään. Naaras oli astumassa piikkihernetunneliin, mutta luodessaan aukiolle vielä katseen, huomasi naaras isänsä ruokailemassa pienen lammen edustalla. Lammikkotassu jäi hetkeksi katsomaan isäänsä toiveikkaana, josko kolli huomaisi hänet. Naaras pettyi hieman, kun Henkäystähden katse ei noussut ateriastaan ja lopulta odotettuaan hetken, oppilas lähti ottamaan mestariaan kiinni. Mitähän Tuimakatsekin ajatteli, kun hän oli jäänyt näin pahasti jälkeen? Lammikkotassu ravisteli turkkiaan hermostuneena ja muutamalla pitkällä askeleella hän pääsi lähes Tuimakatseen häntään kiinni.

Lepäsin vuoteessani hieman tuskissani. Pyörresielu lepäsi vierelläni. "Mitä puhuit siitä ihmeen kopiosta?" hän kysyi ihmeissään. 'Se oli ihan turha juttu.' mietin häpeissäni. Minun ei olisi kannattanut sanoa sitä. Sain Pyörresielulle vain lisää huolia! "Se oli vain uni." sanoin hiljaa. Pyörresielu näytti ymmärtäväiseltä.
"Olen minäkin nähnyt pahoja unia." hän sanoi. Nyökkäsin. Venyttelin vuoteellani ja nousin ylös. Soturien pesässä ei ollut ketään näin päivällä. Kävelin pois pesästä Pyörresielu kannoillani. Istahdin aukiolle tuuli häntää heiluttaen. Pyörresielu istahti viereeni. "Eikö olekin paha juttu?" aloitin. Puhuin tietenkin Eloklaanin reviirin valtauksesta. Kaikki oli Henkäystähden syytä! Samoin niiden puhdasveristen kissojen. 'Jos puoliveriset vastustavat heitä, he saavat teloituksen. Ainoa vaihtoehto on karata klaanista, niin kuin Orvokkisydän ja Katajatassu tekivät.' ajattelin vihaisena. Pyörresielu huokaisi syvään ja surullisesti. Tiesin että hänen kaikki perheensä oli joko kuollut tai karannut, Aamutassua lukuun ottamatta. Minulla ei ollut yhtäkään perheenjäsentä, enkä tuntenut heitä. Mutta minulla oli Pyörresielu. Ihanin kissa maailmassa. "Tiedän kyllä. Eloklaanin reviirin valtaus...eikö Henkäystähdelle mikään riitä?" Pyörresielu kysyi hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pudistelin päätäni.
"Kuolonklaani ajautuu vaikeuksiin Henkäystähden ansiosta. Ja hän on muutenkin ketunmieli." kuiskasin hänelle. En kuullut usein pilkkaa Henkäystähdestä. Puhdasverisiä hän suosi, sillä he olivat jotenkin parempia kuin me. Nousin ylös ja ravistelin päätäni. Ulos emme voineet lähteä, jäisimme kiinni. Pyörresielu nousi käpälilleen. "Haittaako sinua että kävisin katsomassa nopeasti Aamutassua?" Pyörresielu kysyi.
"Ei haittaa, käy vain." nau'uin vastaukseksi. Tiesin kuinka tärkeä Aamutassu Pyörresielulle oli. Näin, että Pyörresielu katosi oppilaiden pesään. Kävelin ympäri aukiota tylsistyneenä. Pohdin vaikeita ja julmia asioita päässäni. Hetken päästä Pyörresielu palasi. Yhtäkkiä kuulin käskevän, kylmän ulvahduksen. Nousin pystyyn äkkiä. Tiesin kenen ääni oli.
"Pyörresielu, Nuppujuova! Tulkaa partioon." Pimentovarjo käski. Väläytin mielessäni hänelle raivostuneen katseen mutta laahustin hänen luokseen.
"Minä johdan tätä partiota. Menemme katsomaan Eloklaanin rajaa kukkulalle." hän sanoi kylmästi luoden meihin halveksuvan katseen. 'Ei ole todellista! Päivä ei voi paremmaksi enää muuttua.' ajattelin sarkastisesti. Pimentovarjo asettui johtoon ja lähti liikkeelle. Tassutimme hänen jäljessään takana. Huokaisin mielessäni. En pitänyt partioista. Kun olin ollut oppilas, ehkä kymmenen kuuta sitten, olin haaveillut soturina olemisesta. Jos olisin tiennyt jo silloin, minkälaista se olisi, olisin mieluummin jäänyt kotikisuksi. Kävelin kuusimetsää pitkin. Isoja vesilammikoita näkyi joka puolella lehtikadon loppuessa. Aurinko pilkisti puiden välistä. 'Sentään jotain mukavaa.' ajattelin yrittäen pysyä iloisena. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Pian saavuimme Kuolonklaanin reviiriltä. Eloklaanin reviiri oli omituinen. Joka puolella tuoksui lievä, vanhentunut Eloklaanin haju. Metsä oli lehtometsää, eikä synkkää ja pimeää metsää kuten Kuolonklaanissa. Siellä oli kirkasta. Vilkaisin kauemmas. Siellä näkyi kuivunut verilammikko. Saniaisissa oli verta. Aluskasvillisuus oli tallattua ja ruskeaa. Vaihdoin Pyörresielun kanssa inhoavia katseita. "Aika pahan näköinen paikka. Varmaan joskus ollut hieno, mutta ei enää." kuiskasin hänen korvaansa. Juuri silloin Pimentovarjo kääntyi katsomaan meitä. Säpsähdin ja hyppäsin eroon Pyörresielusta. Pimentovarjo sihahti mutta ei sanonut mitään. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Se siitä vielä olisi puuttunut, että hän olisi kuullut! Kävellessämme eteenpäin erotin pienen, hyvin rikkinäisen tunnelin. Tiesin että jotkut kissat olivat Eloklaanin leirissä. Tai, nykyisin se oli meidän toinen leirimme. En ymmärtänyt Henkäystähden vallanhimoa. Ympäri reviiriä oli riistanluita, verta ja irronneita karvatuppoja. Se näytti vielä kauheammalta kuin oma reviirimme. 'Varmaan siksi, kun siellä käytiin taistelu.' ajattelin kauhistuneena. Pyörresielu näytti lukevan ajatukseni. "Taistelu. Emme olleet siellä, mutta sen tiedän, ettei se ollut tavallinen pentutarhan nahistelu." hän kuiskasi murheellisesti. Nojauduin lähemmäs kollia. Pimentovarjo lävisti meidät kylmällä katseellaan.
"Vauhtia, puoliveriset!" hän ärähti ja kiristi tahtia nopeammaksi. Hölkkäsin hänen takanaan. Minua isompi Pyörresielu pysyi nopeammin tahdissa. Pian saavuimme leveille kukkuloille. Ne olivat Eloklaanin väliaikainen reviiri. Niiden takana, jossain oli heidän leirinsä. Hajurajassa tuoksui hyvin vahva ketun haju. Eloklaanin kissojen haju oli laimea.
"Tajusivat viimein, että me voitamme. Toivottavasti kettu tappoi heidät." kuulin Pimentovarjon mutisevan ovelasti. Hämmästyin. "Mitäköhän heille on tapahtunut?" kysyin Pyörresielulta hiljaa.
//Pyörre?\\