Hiljaisuuspentu loikki Neilikkatassun ympärillä kikatellen iloisesti. Kolli oli täynnä virtaa ja päätyi vain loikkimaan naaraan ympärillä.
“Tiesitkös Neilikkatassu”, kolli aloitti, kun viimein pysähtyi oppilaan eteen "olet minun paras ystäväni!”
“Voi kiitos, mikä kunnia”, Neilikkatassu naukaisi hymyillen. Hiljaisuuspentu heilutti pörröistä häntäänsä innoissaan ja hymyili.
“Kun minusta tulee päällikkö, minä teen sinusta varapäällikköni!” Pieni kolli naukui innokkaasti.
“Huomaavaista”, Neilikkatassu naukaisi ja nousi ylös. “Minun täytyy nyt kuitenkin mennä. Minulla on tänään partiointia.”
“Nähdään!” Hiljaisuuspentu vinkaisi ja loikki pois. Hän heilutteli pörröistä häntäänsä tasaisesti kulkiessaan.
“Hiljaisuuspentu, tuleppas päiväunille”, Mäntyviiksi naukaisi lempeästi. Kolli ravasi sisään innoissaan ja meni makuulle heti, vaikka ei ollut millään aikeissa mennä unille; hänellä oli aivan liikaa virtaa.
“Voitko kertoa minulle jonkun tarinan. En saa unta, jos et kerro”, Hiljaisuuspentu pyysi. Mäntyviiksi huokaisi, mutta istuutui kuitenkin tämän vierelle.
“Jos kertoisin vaikka tarinan kissasta, jolla oli leijonan voima?” naaras ehdotti lempeästi. Hiljaisuuspentu oli kuullut Lepakkotassun arvostelleen tarinaa ja sanonut sen täyttä tarua, mutta Hiljaisuuspentua se ei kiinnostanut. Kunhan tarina olisi kiinnostava, hän kuuntelisi mielellään.
“Joo, kerro!” kolli hihkaisi. Mäntyviiksi hymyili ja alkoi kertoa tarinaa kissasta, jolla oli voimaa kuin leijonalla. Kissa oli suuri ja vahva ja lähes voittamaton. Kuitenkaan hän ei ollut kuolematon. Hän kaatui suojellessaan klaaneja tuholta.
Hiljaisuuspennun silmät laajenivat. Hän innoistui tarinasta ja loikkasi pystyyn.
“Joskus minäkin kuolen klaanini puolesta”, hän julisti. Mäntyviiksi laski häntänsä kollin selälle.
“Rauhoitupas nyt. Lupasit mennä päiväunille, kai muistat sen?” naaras sanoi. Hiljaisuuspentu nyökkäsi ja meni taas makuulle. Hän yritti nyt nukahtaa parhaansa mukaan, kuten Mäntyviiksi oli määrännyt. Pian kolli onnistui nukahtamaan ja vaipui leppoisaan uneen.

Hiljaisuuspentu loikki edestakaisin leirissä. Hän oli koko päivän yrittänyt löytää Kamomillapennun. Kolli halusi jutella kauniin naaraspennun kanssa. Hän ei ollut saanut tähän aikaisemmin mahdollisuutta, koska naaras oli viettänyt ennemmin aikaa yksin tai kaksin sisarensa kanssa, koska oli surrut edesmennyttä emoaan. Nyt hän oli ehkä hieman enemmän toipunut ja vietti ehkä myös vähäsen enemmän aikaa muidenkin kanssa.
“Kamomillapentu! Oletko täällä!” kolli huusi epätoivoisesti. Hän lysähti istumaan ja katsoi apeasti maahan. “Hän ei varmaan halua olla kanssani”, Hiljaisuuspentu mutisi.
“Hei Hiljaisuuspentu”, kuului Kamomillapennun ääni. Hiljaisuuspentu nousi salamana taas seisomaan kiepsahti ympäri ja kohtasi nuoren naaraan ruskean katseen.
Hiljaisuuspentu punastui niin, että kellahti taas istuma-asentoon.
“Tervehdys Kamomillapentu. Näytät erittäin kauniilta tänään. Kuinka olet voinut?” kolli sanoi hymyillen leveästi silmänsä kiinni puristaen.

//Kamo?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli niin uppoutunut kuuntelemaan Mesitähden muistelmaa, että hän pääsi hetkeksi mielessään pakenemaan ahtaasta kolosta muinaisten klaanien reviireille, joissa viisi klaania olivat aikanaan eläneet sovussa rinta rinnan. Ajatus kuulosti miltei utopiselta - miten niin monen eri klaanin kissat pystyivät rauhanomaiseen yhteiseloon, kun Eloklaani ja Kuolonklaanikaan eivät kyenneet siihen kovasta ponnistelusta huolimatta?
"Kenties, jos klaaneja olisi edelleen yhtä monta kuin muinaisina aikoina, emme olisi koskaan ajautuneet tähän tilanteeseen", Leimusilmä pohti ääneen.
"Kyllä muinaisetkin klaanit taistelivat keskenään", Liljatuuli huomautti. "Mutta voit vain kuvitella, millainen kaaos siitä syntyy, kun niin monen eri klaanin kissat ottavat yhteen taistelutantereella." Parantajan ilme oli muuttunut synkäksi. "Sellaisesta verenvuodatuksesta voi joko ottaa opikseen, tai sitten sitä voi jatkaa, kunnes mitään ei ole enää jäljellä."
Kylmät väreet kulkivat Leimusilmän turkin alla. Hän näki yhä kirkkaasti mielessään aukion taistelun aikana, kissoja taistelemassa viimeiseen hengenvetoon, väsyneitä ja verisiä. Hän oli yrittänyt pelastaa mahdollisimman monta klaanitoveria, mutta monien kohdalla oli ollut jo liian myöhäistä.
"Muinaiset klaanit eivät ole ikiajoiksi kadonneet", Mesitähden nauku veti parantajaoppilaan ulos synkästä muistosta. Leimusilmä katsahti päällikköönsä, ja hän haki turvaa tämän rauhallisesta olemuksesta, kun tämä jatkoi: "Heidän muistonsa elää yhä Eloklaanissa. Me olemme heidän perillisiään, ja toivoa paremmista ajoista on niin kauan kuin Eloklaani pysyy käpälillään."
Mesitähden sanat tarjosivat Leimusilmälle lohtua. Jos Eloklaani kerran oli se, mitä oli jäljellä muinaisista klaaneista, sitä oli vaalittava kaikin keinoin. Niin kauan kuin hänessä henki pihisisi, Eloklaani jatkoi elämistä. Se jatkaisi elämistä jokaisessa eloklaanilaisessa, ja ennen pitkään se olisi tarpeeksi vahva näyttämään Kuolonklaanille, ettei kukaan voinut sammuttaa sen kipinää.

Ilmeeni valahti ja sisälläni oleva into lopahti miltei heti, kun kollin ylimielinen hymy osui katseeni alle. Tuhahdin halveksivasti kohti Lepakkotassua. En jaksanut juuri nyt tuon ylimielisyyttä. Olisin halunnut iloista en ylimielistä ja tympeää seuraa.
“Ei sitten”, sanoin ja koitin keksiä jotain nokkelaa.
“Ajattelin, että olisit halunnut jakaa jotain siitä mutta harmi jos sinulla oli niin tylsää ettei kerrottavaa jäänyt", nakkasin takaisin ja aloin nuolemaan käpälääni. Lepakkotassu tiuskaisi jotakin ilkeää mutten välittänyt. Ei varmaankaan menisi kauaa ennen kuin minusta nimitettäisiin oppilas, koska olinhan minä melkein saman ikäinen kuin Lepakkotassu. Toivoin kaikista eniten, että Kamomillapentu ja minä saisimme hyvät mestarit ja he olisivat myös sujut toistensa kanssa ja saisimme olla yhdessä partioissa ja harjoituksissa. Havahduin ajatuksistani, kun näin Kärppämyrskyn kävelevän rauhassa ulos pentutarhasta.
“Minäpä taidan jättää sinut yksin omaan seuraasi, kun noin pidät siitä”, murahdin ja tassutin pois. Kolli oli saanut mieleni vain pahemmaksi.
“Kärppämyrsky?” nau'uin naaraalle. Tuo kääntyi kohti minua ja hymyili vähän.
“Olin juuri menossa syömään jotakin”, hän naukui.
“Saanko tulla mukaan?” kysyin anelevasti.
“Etkö löytänyt leikkiseuraa?” Kärppämyrsky kysyi hieman huolissaan.
“Löysin kyllä mutta olisin paljon mieluummin sinun kanssasi. Sitä paitsi minulla on nälkä”, naukaisin ja jatkoin kävelyä saaden Kärppämyrskyn myöntymään.
“Selvä sitten.”

Viime päivinä Aaltosalama oli elänyt omassa kuplassaan, joka oli täynnä auringonpaistetta, sateenkaaria ja höttöisiä ajatuksia. Hän oli ollut aivan onnensa kukkuloilla siitä asti, kun he jokin aika sitten olivat ryhtyneet kumppaneiksi tummanharmaan kollin kanssa. Elämä ei ollut koskaan ennen tuntunut näin hyvältä, ja hän olisi halunnut pitää tästä tunteesta kiinni lopun ikänsä.
Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Hän oli liian realistinen voidakseen nauttia edes rakkauden huumasta täysin rinnoin, sillä pelkäsi koko ajan alitajuntaisesti jotakin pahaa tapahtuvan. Aina kun tapahtui jotakin hyvää, sitä seurasi yleensä jokin kamala, joka romutti kaiken. Se oli melkein kuin jokin katala, kosminen sääntö, jota tapahtumat noudattivat.
Aaltosalama oli ollut istuskelemassa aukion reunalla omiin ajatuksiinsa uppoutuneena ja auringonpaisteesta nautiskellen, kun Kettutassu yllättäen loikki hänen luokseen ja haastoi hänet juoksukilpailuun. Aaltosalama räpytteli silmiään hiukan häkeltyneenä oppilaan odottamattomasta kysymyksestä, mutta nyökäytti kuitenkin lopulta päätään suostumisen merkiksi.
"Otetaan vain", hän vastasi ja levitti naamalleen leikkisän virneen. "Häviäjän täytyy hakea voittajalle tuoresaaliskasta jotakin."
"Sovittu!" Kettutassu huiskautti häntäänsä.
Aaltosalama katseli ympärilleen aukiolla. Leirissä oli melko hiljaista tähän aikaan, joten tuskin ketään kovin paljon haittaisi, jos he kisaisivat vähän ajankuluksi.
"Hyvä on, juostaan kaatuneen kuusen ympäri ja palataan tähän", soturitar naukaisi ja taputti toisella etutassullaan maata. "Ensimmäisenä perille ehtinyt voittaa."
Oppilas nyökytteli sen merkiksi, että oli ymmärtänyt kisan säännöt. He asettuivat kumpikin lähtöpaikoilleen, ja laskettuaan yhtä aikaa ääneen kolmeen, he ampaisivat matkaan. Aaltosalama tiesi olevansa nopea, mutta ei ollut varma serkkunsa taidoista. Siksi hän ei aikonut hidastella säälistä vaan laittoi kaikkensa peliin.
Kisa olikin äkkiä ohi. Aaltosalama saapui ensimmäisenä maaliin, ja Kettutassu luisui kohta pysähdyksiin hänen viereensä. Aaltosalama oli hädin tuskin ehtinyt hengästyä, sillä oli tottunut juoksemaan metsässä paljon pitempiä matkoja. Hän katsahti oppilaaseen ja nyökäytti tälle päätään hyväksyvästi.
"Hyvä kisa", hän hymähti. "Kyllä sinussakin vauhtia piisaa. Jos jaksat vain harjoitella, sinusta tulee taatusti hyvä juoksija."

//Kettu?

Katsahdin pentuetoveriini hiukan yllättyneenä, kun hän pyysi minua opettamaan häntä uimaan. Sisaruksistani olin ainoa uintitaitoinen, vaikkakaan en ollut täysin varma, miksi niin oli. Minua kiinnosti ainoastaan tietää se, että osasin jotakin, mitä ylimielinen veljeni Kaamoskukka ei. Sen ajatteleminen sai väkisinkin hymyn kirpoamaan suupielille.
"Mikä jottei", vastasin miettimättä kahta kertaa. Vanha Pyräkkäpiru olisi varmaankin stressanut itsensä kaljuksi tällaisen vastuun ottamisesta, mutta ei enää. Sota oli muuttanut sitä Pyräkkäpirua tavalla, joka oli tehnyt hänestä vahvemman. Enää en ollut se sama itkevä räkänokka, joka pahan paikan tullen luikki karkuun. Uusi minä söi vaaroja aamupalaksi.
"Kastuminen viilentää muutenkin mukavasti", tokaisin noustessani ylös venytyksen kautta ja lähtiessäni tassuttamaan muutaman hännänmitan päässä vartovan lammen suuntaan. Kuulin Myrskymahdin kierähtävän äkkiä tassuilleen ja lähtevän perääni.
Pysähdyin veden ääreen odottamaan, että siskoni sai minut kiinni. Kun naaras oli päässyt viereeni, vilkaisin häneen mietteliäänä. "Kerropa minulle, mitä sinä tiedät uimisesta?" utelin häneltä. Halusin tietää, millä tasolla pentuetoverini taidot olivat. Jos ne olivat aivan nollatasoa, minun olisi varmaankin järkevintä kertoa hänelle ensin vedestä elementtinä yleisellä tasolla, ennen kuin veisin oppitunnin konkreettiselle tasolle.

//Myrsky?

Lepakkopentu kuunteli hiljaa pentutarhan suulla, miten jotkut sotureista juttelivat Höyhenhallan teloituksesta. Kolli tiesi tapahtuneesta jo vähäsen, mutta ei ollut ollut paikalla tämän tapahtuessa. Mäntyviiksi oli ollut ulkona pesästä, ja juuri kun hän oli Hiljaisuuspennun kanssa menossa ulos katsomaan mitä oli tekeillä, naaras oli tullut estämään ja käskenyt heitä pysymään pentutarhalla. Lepakkopentu oli vaatinut saada tietää, mitä oli tekeillä, mutta Mäntyviiksi oli vain sanonut olevan parempi, jos he eivät tietäisi. Hiljaisuuspentu oli totellut nurisematta, mutta Lepakkopentu oli vielä yrittänyt mennä katsomaan. Kolli oli kuitenkin epäonnistunut yrityksessään ja hänet oli huomattu ja viety takaisin.
Lepakkopentu heilautti korvaansa. Hän sulki silmänsä kuvitellessaan, miten Höyhenhalla raakalaismaisesti teloitettiin Henkäystähden toimesta. Kolli avasi silmänsä ja katseli ulos hämärtyvään päivään. Hän ei ollut pitänyt Höyhenhallasta, mutta ei ollut varma oliko tämä ansainnut kuolemaa. Olihan naaras ollut kuitenkin hänen klaanitoverinsa. Toki kolli ei tiennyt syytä tämän teloitukseen, jos se vaikka olikin jotain erittäin pahaa.
Lepakkopentu nousi tuhahtaen ylös. Hän askelsi kohti omaa sammalvuodettaan sulkien kaiken muun ympäriltään. Kolli ei edes huomannut Hiljaisuuspentua, joka oli tullut hänen vierelleen. Lepakkopentu oli kompastua tähän.
“Mitä haluat?” tummanharmaa kolli äyskäisi.
“Halusin vain kysyä haluatko leikkiä huomenna”, Hiljaisuuspentu vastasi. Lepakkopentu heilautti lyhyttä häntäänsä.
“Ole hiljaa, äänesi on ärsyttävä”, hän tokaisi ja meni äkkiä makuulle omalle vuoteelleen. Kolli veti henkeä hiljaa ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui kummalta, kun nyt Mäntyviiksi ei hoitanut vain häntä ja Hiljaisuuspentua, vaan naaraalla oli myös Rosmariinipentu sekä Kamomillapentu hoidettavanaan.
Lepakkopentu työnsi raskaat ajatukset taka-alalle ja lipui hiljaiseen rauhaisaan uneen. Äänet hänen ympärillään kaikkosivat ja kuvat pentutarhasta muuttuivat kuin usvaksi.
Lepakkopennun taas herätessä, hän huomasi auringonsäteiden yrittävän tunkea sisään pentutarhaan. Hän siristi silmiään väsyneenä. Kolli veti tassujaan lähemmäs kehoaan ja kiersi häntäänsä niiden ympärille, niin pitkästi kuin vain pystyi.
“Lepakkopentu? Ai sinä heräsit viimein. Nukuit ikuisuuden!” Lepakkopentu kuuli Hiljaisuuspennun äänen takaansa. Valkoruskea kolli tuli hänen luokseen innokkaasti.
“Voidaanko nyt leikkiä? Ennen ku-”
“Ei”, Lepakkopentu keskeytti ja nousi ylös makeasti venytellen. “En leikkisi kanssasi, vaikka elämäni riippuisi siitä.”
“Olet ihan tylsä”, Hiljaisuuspentu tuhahti ja lähti pois Lepakkopennun luota, ulos pentutarhasta. Lepakkopentu pyöräytti silmiään. Hän lähti nuoremman kollipennun vanavedessä ulos ja hengitti raikasta ulkoilmaa.
Aurinko paistoi lämpimästi hänen turkilleen ja kollille alkoi tulla kuuma. Hänen tumma turkkinsa imi auringon tuottamaa lämpöä niin, että hänestä alkoi tuntua tukalalta. Lepakkopentu tassutti ympäriinsä yrittäen löytää varjoisaa paikkaa ja alkoi turhautua, kun sellaista ei meinannut löytyä.
“Mikä hätänä? Miksi sinä tuolla lailla kieriskelet?” kuului lempeä ääni hänen takaansa. Lepakkopentu kääntyi salamannopeasti ympäri vihaisesti kissaa mulkoillen. Kissa oli valkoinen kolli ruskeilla raidoilla. Lepakkopentu muisteli nähneensä Hiljaisuuspennun tämän kissan kanssa muutaman kerran. Tämä kissa oli oppilas joka ei kauheasti - ainakaan Lepakkopennun mielestä - poikennut muista kissoista.
“Ei sinulle minun tekemiseni kuulu!” Lepakkopentu tiuskaisi. Oppilaan silmissä näytti välähtävän yllätys.
“Enhän minä mitään pahaa ajatellut. Mietin vain jos tarvitsisit kenties apua. Aloitetaanpas alusta. Hei minä olen Syöksytassu”, oppilas naukui.
“Ei minua kiinnosta kuka sinä olet! Jätä minut vain rauhaan!” Lepakkopentu sihahti ja käänsi Syöksytassulle selkänsä. Kolli tunsi suuremman kollin tuijotuksen selässään, kunnes kuuli tämän askeltavan kauemmas.
Lepakkopentu huokaisi lyyhistyessään leirin reunaan. Se ei ollut erityisen varjoisa, mutta kuitenkin viileämpi ja se oli kollille enemmän kuin tarpeeksi. Hän tuijotti maata nuutuneena ja antoi lämmön tuudittaa hänet uneen.

Lepakkotassu seisoi ryhdikkäästi klaanin edessä. Henkäystähti oli juuri nimittänyt hänet oppilaaksi ja nyt klaanitoverit onnittelivat häntä iloisesti. Kolli tunsi suurenmoista intoa sisällään ajatellessaan kaikkea mitä hän viimein saattoi tehdä.
Nuori oppilas oli saanut mestarikseen Aaltosalaman. Kolli ei juuri tuntenut tuota kissaa, joten hän ei myöskään tiennyt ollakko iloinen vai vihainen.
Lepakkotassu pudisti päätään. Ei hänellä ollut aikaa ajatella tuollaista. Hän saisi asian muutenkin ennemmin tai myöhemmin selville. Nyt kollista tuntui kaksi kertaa enemmän tärkeältä. Hän oli päättänyt tehdä koko klaaniin heti ensi kerralla vaikutuksen ja siis napata kaikki eteen tuleva riista. Kolli oli varma siitä, että hän tulisi olemaan koko klaanin paras oppilas ja hän aikoi toteuttaa tämän.
Lepakkotassu nousi ylös ja tassutti oppilaiden pesälle. He olivat Aaltosalaman kanssa pikaisesti sopineet aloittavasta koulutuksen seuraavana auringonnousuna partiolla. Partion oli ilmeisesti tarkoitus olla vain tavallinen rajapartio, jotta ei tarvitsisi pitää erillistä rajakierrosta. Tosin Lepakkotassu ei tiennyt vielä yhtään taisteluliikettä, mikäli niitä tarvittaisiin partion aikana.
“Tervehdys Lepakkotassu. Onnittelut uudesta nimestä”, joku pesässä makoileva oppilas naukaisi. Lepakkotassu vain hymähti ja asettui istumaan oppilaiden pesän suulle arvioiden tätä.
“Onko täällä vapaita makuusioja?” hän murahti ja oppilas nousi ylös.
“Tuo on ainakin vapaa”, oppilas naukaisi viitaten kohti tyhjää makuusijaa. Lepakkotassu nyökkäsi ja tassutti nuuhkimaan sitä. Se ei enää haissut sen entiseltä omistajalta. Lepakkotassu hymähti ja asettui siihen makuulle.

Lepakkotassu tassutti uuden mestarinsa perässä ulos. Hän heilutti hännänpäätään innoissaan sivulta sivulle. Kolli oli röyhistänyt rintansa näyttääkseen suurelta ja vakuuttavalta. Kuitenkin kollin astuttua ulos, hän ei voinut pitää innostustaan. Hän töllisteli silmät suurena ulkomaailmaa. Leirin ulkopuolella oli jättimäistä!
Lepakkotassu katseli hetken ajan liikkumatta, kunnes muu partio murahti hänelle, että hänen pitäisi pistää hieman vipinää kinttuihin. Lepakkotassu lähti muiden perään ärtyneenä. Hän ei tykännyt siitä, että häntä käskytettiin, mutta seurasi silti mukisematta.
Kierros oli muuten tylsä, mutta Lepakkotassua oli kiinnostanut kovin nähdä reviiriä. Kuitenkaan he eivät kiertäneet kuin vain rajat. Lepakkotassu viskasi häntäänsä tunkiessaan takaisin sisään leiriin.
“Olisin halunnut tutkia reviirin”, hän mutisi ärtyneenä puoliääneen ja tallusti kauemmas. Kolli tuskin kerkesi edes asettua istumaan, kun Rosmariinipentu pyyhälsi hänen luokseen innoissaan kysyen millaista ulkona oli. Lepakkotassun pupillit muuttuivat pieniksi viiruiksi.
“Saat nähdä, kun itse viimein pääset oppilaaksi”, kolli virnisti ylimielisesti. Hän istahti alas ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi pitkin kielenvedoin.

//Rosmy

Kolme kissaa tassutti väljänä rintarinnan kulkevana joukkiona. Sähkötuho, Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys olivat menossa joelle uimaan. Päivä oli lämmin ja vesi tuntui pelkästään ajatuksenakin virkistävältä.
Kuolonklaanissa elämä oli jatkunut pitkälti hyvin normaalisti ja menneisyyteen painunut verilöyly tuntui vain kuumeiselta unelta. Sähkötuhosta kuitenkin tuntui, että vaikka näennäisesti kaikki olikin hyvin, se kaikki vuodatettu veri ja kehoistaan paenneet henget olivat näkymättömästi läsnä ja jatkuvasti hyvin lähellä.
Sähkötuhosta tuntui pahalta kuinka etäinen hahmo hän oli viime aikoina ollut tyttäriensä elämässä. Se oli hyvin suuri synti, oikeastaan jopa anteeksiantamaton sellainen. Sähkötuho ei sallisi itseltään moista.
Hän oli muutenkin ollut viime aikoina aivan liian huolimaton ja alisuoriutunut velvollisuuksistaan. Hänen olisi parannettava suorituksiaan ennen kuin aiheuttaisi perheelleen yhtään enempää häpeää.
“Miten te voitte?” Sähkötuho kysyi. Hän rakasti tyttäriään valtavasti ja halusi tarjota heille ansaitsemansa huomion. Oikeastaan asia oli liian kylmästi ilmaistu; Sähkötuho halusi aivan oikeasti kuulla Virtaviiman ja Kyyhkypyrähdyksen elämistä, eikä kyse ollut mistään korvauksista menetetyistä hetkistä tai muusta vastaavasta.
Tämä voisi olla heidän kolmen välinen hetki rentoutua ja viettää aikaa yhdessä.

//Virta?
Tästä tuli vähän kiusallinen tarina, kirjoitus terässä oli jotain vikaa ja niin edelleen

Huokaisin ärsyyntyneenä. Vilkaisin isääni ja katseemme osuivat hetkeksi yhteen. Käänsin katseeni äkkiä pois. Kollin suu kävi kokoajan, mikä oli minusta aivan suunnattoman ärsyttävää.
“Te selvästi haluatte puhua ja surra mutta minua ei kiinnosta puhua emosta tai ajatella mitään häneen liittyvää juuri nyt, joten menen etsimään seuraa, jossa saan unohtaa kaiken hetkeksi”, tiuskaisin, kun tilanne alkoi käydä liian tukalaksi hermoilleni. Juuri, kun olin lähtemässä Kamomillapennun järkyttynyt ja surullinen katse osui minuun. Nielaisin pahan olon ja kyyneleet sisääni ja lähdin pois häntä huiskien mielenosoituksellisesti mutta heti, kun pääsin pentutarhaan lysähdin nyyhkyttämään omalle makuusijalleni.

Kuulin askelia takaatani ja minua alkoi ahdistamaan. En halunnut, että kukaan näkisi minua itkemässä ja sitä paitsi halusin vain surra rauhassa. Itkemisen jälkeen tuli rauhallinen ja hyvä olo, kuin olisi vapautunut surustaan ainakin hetkeksi. Tunnistin Kärppämyrskyn hajun ja käänsin päätäni häntä päin.
“Hei, mikä hätänä?” Kärppämyrsky naukui hiljaisesti ja istuutui hännän mitan päähän minusta.
“Haluan emon tänne”, nyyhkäisin ja koitin pyyhkiä kyyneliä naamaltani makuualusiin haistellen samalla jo hiljalleen haihtunutta emon tuoksua.
“Ymmärrän”, Kärppämysrkyn ääni ei värähtänytkään.
“Miten voit olla niin rauhallinen? Eikö emo ollut paras ystäväsi?” naukaisin surkeana ja katsoin naarasta. Ehkä hänkin oli vain yksi valehtelija eikä hän koskaan ollut ollutkaan emon paras ystävä.
“On hän”, Kärppämyrskyn kasvoille nousi vieno hymy. Miten hän voi hymyillä ja puhua emosta kuin hän olisi elossa?!
“Meillä on monia hyviä muistoja. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tulen kaipaamaan häntä mutta koitan silti pysyä positiivissa asioissa kuten muistoissa”, naaraan äänen sävy oli lempeä muttei oikein iloinen. Nyökkäsin. Tosiaan voisi miettiä myös hyviä puolia. Olihan minullakin hyviä muistoja emon kanssa, kun olimme yhdessä ulkona ja leikimme ja juttelimme yhden illan, kun Kamomillapentu oli jo nukkumassa mutta minä en saanut unta. Pieni hymy nousi myös minun kasvoilleni.
“Juuri noin. Meneppä nyt ulos ja etsi itsellesi leikkiseuraa.”
Nyökkäsin ja nousin ylös piristyneempänä. Työnsin synkät ajatukset syrjään ja tassutin ulos pesästä. Näin aukion laidalla Lepakkotassun. Hänet oli nimitetty viime auringon nousun aikaan ja hän oli ilmeisesti palannut jo ensimmäisestä partiostaan. Tassutin kollin luo kepein askelin.
“Lepakkotassu! Kerro minulle millaista oli leirin ulkopuolella!” hihkaisin ja istuuduin kollin viereen innoissani. Silmäni tuikkivat taas ja minulla oli paljon parempi olo. Kiitos Kärppämyrsky. Kiitin naaras mielessäni ja päätin mennä vielä juttelemaan hänelle myöhemmin.
//Lepa?

Roihumarja oli tarkkailut panttivankeja kunnes tämä poistui katsomaan mitä muut klaanissa touhusivat, tämä koko sota oli typerää naaraan mielestä mutta hän ei mitään aikoisi sanoa koska siitä ei seuraisi yhtään mitään hyvää Roihumarjan mielestä klaanit olisivat voineet lopettaa sodan ja alkaa olemaan keskenään että ei tarvitsi enää olla vihamielisiä kummallekaan rauha olisi ollut paras ratkaisu mutta ei nyt eloklaani joutuu kärsimään siitä todella paljon. Eikä se ole oikein naaran mielestä mutta katsoen klaaniaan niin he ovat vain voiton riemuisia kun voittivat koko sodan, väkivalta ei ole koskaan ratkaisu tähän sotaan ja häpeää sitä mitä on tapahtunut vaikka naaras on syntyjään kuolonklaanilainen niin ei halusi tällaista teurastusta mitä on nyt tapahtunut. Roihumarja katsoi lampea joka oli keskellä leiriä ja mietti oikeasti mitä tällä sodalla muka saavutettiin, tumma naaras nosti katseensa ja näki Kylmäliekin ja meni tämän luokse "kuule olen utelias mitä tällä sodalla sinun mielestä oikein saavutettiin Kylmäliekki?" Roihumarja katsoi kollin silmiin.

//Kylmäliekki?

Kettutassu oli saanut kuulla Kuuraturkilta toruja kun oli vähän ollut jääräpäinen joten nyt tämä oli saanut mestarilta käskyn hakea ruokaa ja jos edes kettutassu edes harkitsi välttää tätä niin kuule saisi kuulla kunniansa silloin, Kettutassu liikkui läheiselle joelle ja meni vaanimaan rantaan tulisiko kaloja ja niin näytti tulevan se oli hyvä, kettu tassu syöksyi veteen ja sai kalan kiinni tämä tappoi kalan ja laski sen viereensä. Kettutassu päätti kalastaa toisenkin kalan ja onnistui siinä tappaen senkin, naaras otti kalat tyytyväisenä suuhunsa ja lähti kävelemään takaisin kohti leiriä samalla muistaen sotaa joko oli ollut toki se oli tuonut kunniaa koko kuolonklaanille kun he olivat voittaneet. Kettutassu tosin mietti että pitäisikö sen pyytää Jääviilto sedältään opetusta taas vaihteeksi vai kiusaisiko vain setäänsä, ajatuksissaan kissa oli kävelynsä aikana päätynyt takaisin leiriin ja vei kalat ruoka paikalle jossa niitä otettiin yksi kissa tokaisin Kettutassulle "ei uskoisi mutta uimisestasi on todella hyötyä että saadaan näin makoisia kaloja." Kettutassu hymyili koska se oli kiva kuulla sellaiselta joka ei itse ui naaras käveli pois ja meni kauemmaksi ravisteli itsensä kuivaksi, Kettutassu nuoli tassujaan puhtaaksi ja näki Aaltosalaman naaras nousi seisomaan ja kipitti tuon luokse ja hymyili "hei Aaltosalama mitä sinulle kuuluu? Haluaisitko ottaa juoksukilpailun?" Kettutassu tiesi että olisi hitaampi mutta halusi jotenkin saada viettää aikaa toisen kanssa.

//Aaltosalama?

Myrskymahti oli samaa mieltä veljensä kanssa: mikään ei ollut tylsempää kuin pankkivankien vahtiminen! Tavallisetkin yövartiovuorot olivat tuskastuttavan pitkäveteistä hommaa, eikä Myrskymahti olisi oikeastaan välittänyt viettää yhtään enempää aikaa kököttäen jossain hyödyttömänä. Hän olisi mielellään viettänyt vahtivuoroissa haaskatun ajan vaikka metsästyspartiossa, jossa hän pääsisi tekemäänkin jotain.
"Sanopa muuta!" harmaa naarassoturi puuskahti ja lysähti maahan veljensä viereen. Varjossa jäähtynyt kallio hänen allaan tuntui viileältä; kylmän kiven päällä loikoilu virkisti tällä säällä. Etenkin tällaisina hetkinä Myrskymahti toivoi osaavansa uida. Mitään muuta hän ei olisi sillä hetkellä halunnut, kuin polskia leirin lammessa, kellua viileässä vedessä. Hänen epäonnekseen Henkäystähti ei kuitenkaan osannut myöskään uida, minkä vuoksi naaraan entinen mestari ei ollut tätä taitoa oppilaalleen välittänyt. Joskus Myrskymahti oli kerran pari yrittänyt uida - "Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla, jos kalatkin siihen kykenevät" - mutta pettymyksekseen oli huomannut uppoavansa kohti pohjaa kuin kivi. Tuhkajuova oli pelastanut hänet toisella kerralla, ja Myrskymahti oli saanut kokeneemmalta soturilta sellaiset torut, että niiden jälkeen kuka tahansa muu olisi varmasti kiertänyt kaikenlaiset vesistöt hyvin kaukaa koko loppuelämänsä. Mutta ei Myrskymahti: häntä ei kukaan voinut kovistella pysymään poissa vaaroista!
"Pyräkkäpiru, opeta minut uimaan", soturi sanoi yllättäen ja kierähti maassa toiselle kyljelleen niin, että kohtasi veljensä katseen. "Sinä olet hyvä uimaan! Voisi sanoa, että on oikeastaan velvollisuutesi opettaa minua!"

//Pyräkkä?

"En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” Rosmariinipenun ääni särkyi kesken siskon lauseen ja hän purskahti hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“...m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, Rosmariinipentu huokaisi syvään ja naukaisi surullisesti. käänsin katseeni siskooni itkuiset silmät sumeina. Hän näytti hetkisen pelokaalta mutta pian sen jälkeen hänen kasvoilleen tuli ymmärtäväinen ilme.
"En jättäisi sinua missään tapauksessa... Ainakaan jos olet oikeassa ja isä ei enään rakastaisi meitä..." Nyyhkytin yhä mutta jo vähän rauhoituneena.
*Eihän sisko voi olla oikeassa... Eihän...?* Mietin pelokaasti. Lopulta päätin että kun isä taas tulee käymään niin kysyisin häneltä asiasta... Ja lopulta suljin silmäni ja nukahdin nopeasti toivoen että kaikki tämä olisi ollut vain pahaa unta ja että heräisin emon vierestä...

Heräsin aamulla kirkkaassa auringon valossa joka kylläkin tuntui aivan kylmältä ja välinpitämättömältä... Sillä emo ei ollut vieressäni ja maakualusilakin oli vain väljy haju emosta... Minun oli aivan pakko hyväksyä se että emo oli poissa... Kömin ylös maakualusilta sillä muistin että isä tulisi tänään vierailulle... Lähdin oitis kipitämään ulos pentutarhasta mutta kompastuin miltein heti matkaan lähdetyäni vinkahtaen pelästyksestä. Olin myös Herättänyt vahingossa mäntyviikseen ja Rosmariinipennun... Mäntyviiksi katseli minua vähäsen huolestuneena ja kysyi:
"Oletko kunnossa Kamomillapentu?" Naaras kysyi hitusen huolestuneena.
"Olen kunnossa! Mutta olen nyt menossa tapaamaan isää! Koska hän on tulossa tänään vierailulle! Ainakin hän sanoi niin aijemalla kerralla..." Vinkaisin innoissani ja kömin taas pystyyn ja kipitin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin isän edessäni! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Rosmariinipenun vieressäni mutta hän näytti enemmän huolestuneelta kuin inokaalta... Yhtäkkiä huomasin että isä oli huomannut meidät ja alkoi tassutaa meitä kohti kysyvän ja iloisen näköisenä.
"Hei, rakkaat tyttäreni! Muuten missä höyhenhalla on? En ole nähnyt häntä vielä olenkaan vierailuni aikana..." Isä kysyi huolestuneen oloisena.
"Tuota... Emo... Kuoli..." Takeltelin Kauhistuneena. Leppävarjon silmät laajenivat kauhusta ja hän kysyi tyrmistyneellä äänellä:
"M-miten... H-hän kuoli..." Isä kysyi tyrmistyneellä äänellä.
"I-isä tuota... Henkäystähti... Teloitti emon... mutta emme tiedä syytä Rosmariinipennun kanssa...", vinkaisin sydän syrjällään. Isän silmiin tulvii kyyneleitä ja hän kysyi tiesimmeko mihin hänet oli haudattu... Pudistelin päätäni ja purskahdin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun...
"M-miksi henkäystähden piti tapaa emo...?" Vinkaisin surkeana. Leppävarjo kohautti lapojaan ja nuolaisi päälakkeani ja sitten hän nuolaisi siskonikin päälakkea ja katseli meitä hetkiseen surulisena mutta rakastavana. Hän hymyili ja siveli kylkeäni hänällään sekä vilkuili haikeasti ulos leiristä.
*varmaan emoa ajatellen... Toivottavasti ei sen eloklaanin leiriin takia... Koska jos niin hän haluasi pois meidän luotamme...* Vinkaisin hiljaa mielessäni. Isä kosketi nopeasti meidän molempien neniä, katseli meitä ylpeänä.
//Rosmyliini?

Tuhahdin Kamomillapennun ajatuksille. Tahdoin rypeä surukuplassani vielä enkä antaisi kenenkään Leppävarjon pilata aikeitani! Halusin käsitellä surun loppuun ja sitä paitsi, jos saisin vähän huomiota sekään ei olisi pahitteeksi. En kyllä selviäisi kaikesta tästä surusta yksin tai siltä ainakin tuppasi tuntumaan.
“En halua toivoa turhia”, tuhahdin ja painoin pääni käpälilleni. Pesässä oli jotenkin tosi tyhjää ja tyhmää nykyään. Ennen lokoisa lämmin makuusija, jonka jaoimme emon kanssa, oli nyt vain meidän kahden. Kamomillapentu alkoi taas itkeä. Aluksi halusin hänen lopettavan mutta, kun itkua jatkui en voinut olla lohduttamatta. Silitin siskoni selkää rauhoittavin pitkin vedoin tassullani, kun hän makasi edessäni.
“En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” ääneni särkyi kesken lauseen ja purskahdin itsekin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“...m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, naukaisin karisteltuani kurkkuani parisen kertaa. Kamomillapentu käänsi katseensa minuun. Hetken ajan pelkäsin hänen sanovan jotain ilkeää tai, ettei hän haluaisi minulta tukea mutta sitten tajusin kuinka yksin hänkin olisi, jos hän nyt hylkäisi minut. Räpyttelin silmistäni kyyneleitä ja koitin kohdistaa katseeni siskooni.
//Kamo?

"Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, susitassu vastasi emolleni ja ravisteli päätään.
“olisin halunnut opetella taisteluliikeittä... Mutta kyllä voimme jotain muutakin tehdä kunhan ei tarinaa”, miukaisin harmistunena ja yrittin loikata emon hännän kimppuun peiteläkseni harmistustani.
“Tehdään vain jotain muuta”, susitassu vastasi ja kollin suuret korvat heilahtivat hassun näköisesti. Kaalistin päätäni ja yritin peitellä nauramistani.
Emo hymyili vieressä rauhallisella ja lempeällä asenteella ja sitten hän sukaisi selkääni rauhallisesti.
“Mitä jos kertoisin teille tarinan ja sen jälkeen harjoitellisimme taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” emo ehdotti lempeällä äänellä. Asetuin vaanimisasentoon ja heilutelin hääntäni turhautuneena ilmassa.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, susitassu naukaisi emolleni ja häntä paljon vanhemalle soturille, ja emo kohotti kulmaansa hieman kysyvänä sillä taisi olla hämillään kollioppilaan sanoista. Kuitenkin emo näytti ensin vähän mieteliäältä ja sitten hän alkoi kertomaan tarinaa jossa hän toi aijeman pentueensa pennut tänne klaanin.klaanissa oli tosin vain yksi siitä pentueesta oleista pennuista... En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan mutta ehkä pitäisi? Onhan hän sentään sisarpuoleni? Mietiskelin hetkisen ja ajattelin mitkä niiden pentujen nimet olivat...
*Olivatko he untuvapentu, katajapentu ja hahtuvapentu? Nykyään heidän nimensä kyllä ovat untuvasiipi ja hahtuvatassu en tiedä kyllä mikä katajapenun nykyinen nimi on... Mutta hän oli kadotessan katajatassu*, ajattelin mielessäni sisaruspuoliani. Yhtäkkiä heräsin aatooksistani ja tajusin emon lopetaneen tarinan.
"Näytä nyt niitä taisteluliikeitä!" Kiljaisin innostuneena.
"Minkä taisteluliikeen haluat oppia?" Emo naurahti huvitunenaa.
"Ai, no odottaa hetki niin mietin!" Sihahdin nolostunenaa. Emo pyöritteli Huvitunenaa päätään ja odoti.
"Opettaisitko minulle vaikka Kyyristy ja kieri liikeen?" Kysyin hymyillen ja etsiskelin susitassua katseellani mutta en nähnyt kollia. hän oli varmaan mennyt menojaan koska ei halunnut opetella taisteluliikeittä. En kyllä ymmärrä häntä... Taisteluliikeiden oppeteluhan on mahtavaa.
"Selvä Kamomillapentu", emo Maukui iloisesti. "Kun vastustajasi on syöksymässä sinua kohti, kyyristäydy vasten maata, kierähdä sivuttain ja loikkaa nopeasti takaisin jaloillesi", emo selitti samalla kun näytti. Hymyillin ja tein liikeen miltein täydellisesti mutta jaloilleni loikkaamiisessa kompastuin jonka seurauksena kaadoin tömähtäen maahan vinkaisten kivusta. Emo oli vilauksessa vierelläni ja kysyi olinko kunnossa.
"Olen....", vinkaisin turhautuneena epäonnistumisestani. Kompuroin hetkessä pystyyn ja halusin koetaa uudestaan mutta emo ei antanut... Emo vain kehotti minua menemään pentutarhaan kuuntelemaan vaikka Klaaninvanhimpien tarinoita. Myönnyin ja kipitin pentutarhaan ja etsiskelin katseellani klaaninvanhimpia. Ja lopulta huomasin raparuusun ja menin naaran luo.
"Hei, voitko kertoa minulle jonkin tarinan?" Kinusin naaralta innoissani. Naaras nyökkäsi ja alkoi kertoa tarinaa kumpaanistaan ja tyttärestään.

Hetkisen päästä naaraan Tarinan jälkeen tassutin leiriin aukiolla etsien Syöksytassua.
"Hei! Syöksytassu!" Kiljaisin innostuneena huomatuani kollin mestarinsa tummasielun kanssa. Syöksytassu pudisti pahoitelevasti päättään ja kipiti nopeasti tummasielun perään ja sitten he katosivat leirin sisäänkäynti tunnelista ulos. Jäin siihen harmistunenaa ja tassutin ärsyntyneenä takaisin pentutarhaan ja päätin mennä nukkumaan. Huomasin Rosmariinipenun jo nukkuvan päiväunia emon vierellä. Kipitin innokkaasti emon luo ja käperyin emoon kiinni ja torkahdin.

Pari kuuta myöhemmin tassutin aukiolla kissojen takana ja kuulin kakomisen ääntä ja minua pelotti mutta en löytänyt rakoa mistä änkeä lähemmäs mutta aivan yhtäkkiä kuulin sisareni itkun sekaisen huudahduksen joten lähdin änkemään kissojen ohi ja huomasin Rosmariinipenun mutta kun huomasin kissan joka makassi maassa kuolenaa... Kiljahdin kauhun ja itkun sekaisella äänellä;
"Emoo!! Ei! Tämä ei saa olla totta!!!!" Kiljahdin itkun sekaisella äänellä ja juoksin emoa päin vinkkuen itkuisella äänellä. Kun olin viimein emon luona aloin heti itkemään vuolaasti ja en edes erottanut melkein mitään sumeilla itkuisilla silmilläni. Kun minun ja Rosmariinipenun Katseet kohtasivat niin joku soturi napasi minut pois emon luota ja sitten toinen kissa napasi siskoni. Lopulta luovutin ja jäin katselemaan kuinka emon rumis vietiin pois... En näkisi häntä enään koskaan... Hän oli poissa... Kun soturi pudoti minut sisareni viereen. Niin minä vain purskahdin vuolaaseen itkuun ja sitten kuulin sumeasti kuinka sisareni kysyi:
"Kamomillapentu?" Rosmariinipentu pentu kysyi ilmeetömänä.
"N-niin?" Kysyin vuolaasti itkien. Käperyin tuuhean häntäkin ja kuvittelin että se olisi emon lämmin turkki... Itkin niin paljon että en edes kuullut sisareni sanoja minä vain itkin..
"Miksi? Miksi voi miksi emon piti tehdä niin? - mitä sitten tekikään- voi miksi...." Kuiskailin surullisella ja itkuisella äänellä.
"En tiedä..." Rosmariinipentu vastasi ilmetöömästi.
*Eikö hän välittä?* Nyyhkytystin surun keskellä. Suljin silmäni ja ajattelin edessäni emon valkoisen turkkin ja lempeät siniset silmät.... Yritin päästä muistoon halusin vain emon takaisin... Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan mutta odotin sisään käynnillä sisartani. Kun hän tuli viimein luokseni niin me kipitimme vuoteleeme... Siinä tuoksui emo... Mutta yritin olla välittämättä... Käperyin sisareeni ja nukahdin surullisena ja aloin taas itkemään.

Olin jossain päin leiriä... Katselin ympärilleni ja huomasin että koko klaani oli ympärilläni... Tunsin terävät kynnet Turkkissani ja yritin päästä irti mutten päässyt irti ja kun vilkaisin ylöspäin ja huomasin henkäystähden ... Katselin ympärilleni ja lopulta huomasin siskoni veltonna vieressäni kurkku auki ja vuotavanna... Hän ei edes henkitänyt.... Oliko hän kuollut hän ei saanut olla! Heti kun aloin pyristellemään peloisani niin henkäystähti vain tiukensi otetaan ja ärähti vihaisena heti sen jälkeen hän kumartui lähemmäs naamaani ja sihahti minulle:
"Sinä saat kokea saman kuin emosi ja sisaresi", henkäystähti sihahti. Aloin pyristellemään raivoisani mutta en päässyt irti ja lopulta luovutin ja sihahdin takaisin.
"Miksi!? Emme ole tehneet mitään Rosmariinipenun kanssa eikä emonkaan ollut varmasti tehnyt mitään väärää!" Raivosin mutta se oli virhe. Henkäystähden silmissä leimahti raivo ja sitten hän salaman nopeasti puri kurkuuni auki ja nousi ylös vihan kiltoo silmissään. Sitten hän rupesi selittämään klaanille miksi teki tämän minulle ja Rosmariinipenulle... Silmissäni alkoi sumeta ja kaikki alkoi pimettä mutta lopulta en nähnyt edes sitä... Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja aloin vapisemaan kauhusta, huomasin sisareni katselvan minua huolestuneena.
"Mikä hätänä?" Siskoni kuiskasi huolestuneena. Suljin silmäni ja purskahdin vuolaaseen itkuun ja aloin vapisevalla äänellä kertomaan:
"Näin pahaa unta! Siinä henkäystähti tappoi meidät syytä...", selitin itku kurkussa. Rosmariinipentu pudisteli päätän ja oli tosi surulisen oloinen.
"En ymmärrä tätä. Toisaalta toivon, että unesi olisi ollut totta. En halua elää ilman emoa", Rosmariinipentu huokaisi surulisena. Katselin sisartani silmät sumeina ja nyyhkytin yhä vain vuolaamin. En ymmärtänyt Rosmariinipentua... En minäkään kyllä haluaisi elää ilman emoa mutta minulla oli klaanissa niin paljon kissoja joista välitin... En voinut hylättä heitä...
"Kyllä en minäkään... Mutta... Entä meille tärkeät kissat? Enkä haluaisi hylättä leppävarjoa... Etkö varmaan sinäkään haluaisi hylättä isää ja muita tärkeitä kissoja..." Kysyin jo vähän rauhoituneena mutta silti itkin aivan hirveästi.
"Leppävarjokin on varmasti kauhean surullinen. Mitä, jos hän ei välitä meistä enään?" Rosmariinipentu vastasi. Katselin tyrmistyneenä siskoani ja käänyin pois päin siskoltani ja itkin vuolaasti enkä enään pystynyt lopettamaan itkemistä... Sisko ei varmasti tiennyt mistä puhui... Nyt leppävarjo varmaan olisi kanssamme enemmän...
"E-et ole oikeassa... Ei isä tekisi niin... Hän... Hän olisi varmasti enemmän kanssamme jos voisi..." Ääneni vapisi samalla kun itkin.
"Ei... isä voi olla kanssamme hän on eloklaanin leirissä ja on vain harvoin täällä", Rosmariinipentu vaalaisti.
"Mutta kun hän pääse pois sieltä niin hän on varmasti paljon paljon enemmän meidän kanssamme!" Sihahdin surunmurtamana. "ja... hän varmasti rakastaa meitä...", kuiskasin.

//Rosmyliini

Kuulin aukiolta kiivaita naukaisuja ja tiesin heti, että jokin oli pielessä. Sydämeni tykytti korvissani asti, kun säntäsin pentutarhan pimeydestä aukion kirkkauteen. Silmäni tuntuivat palavan kuopistaan ulos mutta räpyttelin tunteen pois. Näin juuri parahiksi, kun emon valkoinen turkki vilahti vaaleanharmaan turkkisen kissan tuuppaamana maahan. Tunnistin vaaleanharmaan turkin Henkäystähdeksi. Mitä oli tapahtumassa? Näin kauhukseni, kun Henkäystähden kynnet viilsivät emon kaulaa. Emon silmät laajenivat, kun verta purskusi haavasta maahan, hänen vitivalkoiselle turkilleen ja hänen oman päällikkönsä käpälille.
“Ei! Et saa tappaa häntä!” huusin käheästi ja lähdin juoksuun kohti emoa ja päällikköäni. Juuri kukaan ei ollut kuullut huutoani Höyhenhallan kakomisen yli. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Ennen kuin ehdin kauhean pitkälle minut napattiin kiinni ja raahattiin takaisin aukion laidalle. Rimpuilin nähdäkseni emon taas mutta jähmetyin, kun ilmoille kajahti epätoivoisen kissan tuskan parkaisu. Mitä emo muka oli tehnyt ansaitakseen tämän kohtalon?
“Ei! Ei! Ei!” hoin hysteerisen itkuni ohella.
“Rauhassa nyt”, kuului Kärppämyrskyn tyhmän rauhallinen ääni. En vieläkään ymmätänyt mitä oli tapahtunut tai mitä juuri nyt tapahtui. Pääsin vihdoin seisomaan kunnon sekoiluasennosta maasta. Kakoin ja koitin räpytellä silmistäni kyyneleitä nähdäkseni eteeni. Päässäni kolisi ja korvissani kohisi veri ja koitin haukkoa henkeä. Hoipertelin lähemmäs emoa ja hänen vielä varmaan lämmintä ruumistaan mutta minut ohjattiin pois.
“Haluan emon luo! Emo! Vastaa!” huusin kivusta sokaistuneena. Kipu ei ollut fyysistä vaan täysin henkistä.
“Anna hänen hyvästellä emonsa”, joku ääni sanoi ja Kärppämyrsky käveli koko matkan rinnallani valkoisen ruumiin viereen. Muu maailma sumeni silmissäni näin vain emon ruumiin kunnolla. Laskin pääni hänen turkkiinsa ja kaivauduin kuonollani niin syvälle emon jo kylmenevään turkkiin. Emon tuoksu ympäröi minua ja aivan hetken ajan olimme vain kaksin. Kuulin Kamomillapennun itkun yhtäkkiä lähelläni. En pystynyt huolehtimaaan hänestä juuri nyt ainoa ajatukseni toistui päässäni monta monta kertaa. Emo oli kuollut. Tunsin kivun rinnassani. En tiennyt mistä se tuli. Ei ainakaan fyysistä haavoista mutta henkisistä varmaan. Hysteerinenn nyyhkytys ja kakominen olivat poissa mutta nyt kipu sisälläni yltyi. Olimme nyt orpoja.
“Noniin. Aika haudata hänet”, joku minulle vieras ääni kuului läheltäni ja minut revittiin irti emosta. Olin ollut painautuneena niin lähelle häntä kuin olin pystynyt mutta minun irti saamiseeni ei mennyt ilmeisesti paljon aikaa tai voimaa, koska se kävi aika helposti. Emon ruumis nostettiin klaanini toisten jäsenten selkiin heidän kannettavakseen. Tiesin, että soturit kantaisivat hänet nyt pois haudattavaksi enkä näkisi häntä enää koskaan. Koitin vielä tavoitella emoa mutta yritykseni teki tyhjiksi Kärppämyrskyn käpälät ympärilläni. Lysähdin maahan mutten nyyhkyttänyt enään.
“Kamomillapentu?” kähisin ja katselin sisartani ilmeettömänä.
//Kamo?

Pohjaharha ei kyselyistäni huolimatta kertonut minulle mitään emostaan. Aloin jo uskoa, ettei hän tosissaan tiennyt mitään. Väärävarjokin oli sanonut, ettei ollut kertonut pojalleen mitään hänen emostaan. Tietty oli mahdollisuus, että hän oli valehdellut minulle, mutta Pohjaharha vaikutti olevan tosissaan vakuutellessaan, ettei tosissaan tiennyt muuta kuin sen, että tuo kyseinen naaras oli kuolonklaanilainen.
Kuljin turhautuneena eloklaanilaissoturi kintereilläni metsän halki. En tiennyt, mihin olin suuntaamassa, ja miksi edes juoksutin Pohjaharhaa enää mukanani. Olin liian mietteisiini uppoutunut. Pohjaharhan emon oli todennäköisesti oltava joko Pikkukaaos tai Pikiturkki, mutta kumpi? Melkein toivoin, että hän olisi Pikkukaaos, sillä Pikiturkista ei olisi minulle kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Pikkukaaoksella sen sijaan oli vaikutusvaltainen kumppani: Kalmakuusta voisi jopa olla jotain hyötyä minulle. Tietenkään en mielelläni kiristäisi ketään, kaikista vähiten ikätovereitani, joita ei enää klaanissa ollut montaa: tilaisuus olisi kuitenkin liian hyvä tuhlattavaksi.
Haistoin yhtäkkiä ilmassa Kuolonklaanin tutun tuoksun ja huomasin, että olimme kävelleet rajalle asti. Valpastuin hiukan: olisi parempi, jos kukaan klaanitovereistani ei näkisi minua Pohjaharhan seurassa. Kahden keskiset kävelyt kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen soturin välillä olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Klaanien rajat ylittävä ystävyys oli nimittäin ankarasti kielletty. En halunnut kenenkään kuolonklaanilaisen kuvittelevan, että kyse oli mistään sellaisesta.
Olin kummallisesti sekä helpottunut että jännittynyt tunnistaessani ilmassa Tuhkajuovan tuoksun. Luotin naaraaseen ja hän luotti minuun: Tuhkajuova ei varmasti olisi kuvitellut minun veljeilevän vihollisen kanssa. Toisaalta kukaan ei ollut tarkempi sääntöjen suhteen kuin hän. En mielelläni antaisi naaraalle mitään syytä kieliä minusta kumppanilleen.
Haistoin myös toisen kuolonklaanilaisen: Varissulka. Tunsin kollia sen verran, että tiesin, ettei häntä kiinnostanut tippaakaan, vaikka Pohjaharha olisi näyttäytynyt kumppaninani. Toisaalta soturilla oli aina tuntunut olleen jokin tarve todistaa itsensä, ja nyt kun hänen isänsä oli viimein saavuttanut klaanin johtoaseman, oli Varissulka entistä kärkkäämpi osoittamaan uskollisuutensa.
Olin siis vähintäänkin epävarmoilla vesillä. Olisin kenties voinut kääntyä takaisin, mutta se se vasta epäilyttävältä olisi vaikuttanut. Etenkin, kun harmaa naarassoturi oli jo huomannut minut. Huokaisin syvään ja lähdin astelemaan soturikaksikkoa vastaan. Tuhkajuovakin oli epäilty, vaikka ei missään nimessä ollutkaan todennäköisin syyllinen. Hän kuului samaan ikäluokkaan kuin Pikkukaaos ja Pikiturkki. Tuhkajuova oli kuitenkin Väärävarjon Kuolonklaanissa vietettyihin aikoihin ollut Henkäystähden kumppani, ja naaras oli varmasti viimeinen kissa, joka kykenisi pettämään kumppaniaan. Sitä paitsi, hän oli juuri niihin aikoihin, kun Väärävarjo oli lähtenyt, saanut Varissulan, joten hän ei yksinkertaisesti voinut -
Hetkinen. Varissulka oli syntynyt silloin, kun Väärävarjo oli jättänyt Kuolonklaanin, jos muistini ei aivan pettänyt. Jos en olisi ollut niin kyyninen kissa kuin nyt satuin olemaan, olisin voinut kuvitella ajoituksen olevan vain sattumaa. Suuri sattuma se olisi ollutkin. Vilkaisin vaivihkaa Pohjaharhasta Varissulkaan. He eivät olleet erityisen samannäköisiä, mutta jos joku olisi kertonut minulle kaksikon olevan veljeksiä, olisin varmaankin uskonut. Sitä paitsi Varissulassa mikään ei muistuttanut Henkäystähdestä, nyt kun asiaa mietin.
En osoittanut päälle päin mitenkään päätyneeni siihen tulokseen, että Pohjaharhan emo oli mitä todennäköisimmin Tuhkajuova. Kun satuimme viimein kaksikon kohdalle, ilmeeni oli tyyni. Seurasin tarkasti naarassoturin reaktiota Pohjaharhaan. Kuvittelinko vain, vai oliko Tuhkajuova hiukan jännittynyt?
"Hei", soturi tervehti viileästi ja siristin silmiäni.
"Hei vain."
Nyt minulla olisi oiva tilaisuus saada totuus selville. En tietenkään voisi vain suoraan kysyä asiaa Tuhkajuovalta, sillä ei hän tietenkään mitään myöntäisi, edes minulle. Minun olisi pakotettava tieto hänestä ulos.
Käännyin Pohjaharhan puoleen.
"Jättäisitkö meidät hetkeksi?" kehotin soturia, joka nyökättyään asteli kauemmas epäluuloinen ilme kasvoillaan. Kun valkoinen kolli oli tarpeeksi kaukana, vilkaisin Varissulkaa.
"Minulla on sinulle tehtävä", sanoin ilmeettömänä. Keinoni olivat ehkä likaiset, mutta olin minä pahempaakin tehnyt. "Tämä soturi, Pohjaharha, yritti hyökätä minun kimppuuni. Hän ansaitsi itselleen kuolemantuomion. Ole siis hyvä ja tapa hänet."
Varissulka katsoi minua hölmistyneenä.
"Miksi minä? Ensinnäkin, eikö se ole Henkäystähden homma? Ja jos ei hänen, niin sitten sinun", harmaa soturi vastusteli ja vilkaisi epävarmasti kauempana seisovaa Pohjaharhaa. Pudistin vain päätäni.
"Minä haluan - ja isäsi varmasti myöskin haluaa - että todistat itsesi Kuolonklaanille. Voit tehdä sen nyt tappamalla hänet. Vai haluatko, että kerron Henkäystähdelle, ettet kyennyt siihen?"
Varissulka vilkuili minusta Pohjaharhaan ja takaisin. Välillä hänen katseensa kävi Tuhkajuovassa etsien emostaan tukea pennun lailla. Minun katseeni oli nauliutunut hopeanharmaaseen soturiin. Miten hän reagoisi, jos Pohjaharha olisi vaarassa kuolla?

//Tuhka?

Varissulan uutinen sai minut toden totta ilahtuneeksi, vaikka sitä tuskin ulospäin huomasi. Olin onnellinen, että poikani oli löytänyt rinnalleen kumppanin – vieläpä sellaisen, joka tuli yhdestä Kuolonklaanin arvostetuimmasta suvusta. Olin aina toivonut kollin löytävän itselleen sellaisen kumppanin, jonka kanssa hän voisi saada klaanillemme lisää erinomaisia sotureita.
Kasvoillani käväisi hento hymynkaltainen, joka kuitenkin katosi nopeasti, kun tuuli toi mukanaan kissojen tuoreita tuoksuja rajan toiselta puolen. Rentouduin kuitenkin nopeasti, kun tunnistin toisen tuoksuista kuuluvan Pimentovarjolle. Vihreä katseeni oli kääntynyt pois Varissulasta Eloklaanin reviirin suuntaan. Kaksi kissaa kulkivat meitä vastaan, mutta välimatkaa oli vielä useiden ketunmittojen verran. Pimentovarjon seurassa oli vain yksi eloklaanilainen, joka oli valkoturkkinen kolli. Hetken luulin varapäällikön vierellä tepastelevan Väärävarjon, joka sai aikaan muljahduksen vatsassani. Helpotus oli valtava, kun nopeasti tajusin, ettei tulija suinkaan ollut Väärävarjo, vaan hänen poikansa – meidän poikamme – Pohjaharha. En voinut olla miettimättä, mitä ihmettä varapäällikkö teki täällä juuri Pohjaharhan kanssa.
"Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen. Toivon, että isä on myös", Varissulan naukaisu sai ajatukseni katkeamaan. Käänsin rauhallisesti katseeni poikaani ja nyökkäsin.
"Uskon, että Aaltosalama on juuri sopiva kissa sinun kumppaniksesi. Tulette varmasti saamaan hienoja pentuja, joista koko klaani saa olla ylpeä", nau'uin äänellä, jossa oli vivahde ylpeyttä. Tunsin kuitenkin pienen piston rinnassani. Varissulka oli lähes koko elämänsä ajan yrittänyt miellyttää Henkäystähteä, eikä kolli luonnollisestikaan tiennyt, ettei päällikkö ollut hänen oikea isänsä. Henkäystähti oli ollut aina kylmä ja etäinen poikaani kohtaan, enkä toisaalta voinut syyttää häntä siitä. Päällikkö oli pelastanut koko elämäni lupautuessaan esittämään Varissulan isää.
Ajatukseni palasivat takaisin kahteen meitä vastaan kävelevään kissaan. Tunsin lihasteni jännittyvän, kun Pohjaharhan vaalean meripihkainen katse kohdistautui minuun ja Varissulkaan. Toivoin Pimentovarjon jatkavan matkaansa, mutta kun kaksikko saapui kohdallemme, varapäällikkö hidasti selvästi tahtiaan. Hän otti kanssani katsekontaktin, eikä minulla tainnut olla vaihtoehtoja, joten hidastin myös itse tahtiani ja Varissulka teki samoin.
"Hei", tervehdin kylmänviileästi varapäällikköä, pyrkien peittämään kaikki merkit jännittyneisyydestä. Pakotin lihakseni rentoutumaan ja välttelin katseellani mustan naaraan vierelle pysähtynyttä valkoturkkista eloklaanilaissoturia. En pitänyt siitä, että Varissulka kohtasi Pohjaharhan. Vaikkei heitä yhdistänytkään mikään muu kuin sama veri, en halunnut kollien olevan missään tekemisissä toistensa kanssa.

//Pimento tai Varis?

Olin suorastaan onneni kukkuloilla. Aaltosalama ja minä olimme nyt kumppaneita, olimme olleet jo muutaman päivän. Mikään ei ollut parempaa kuin herätä hänen vierestään aamuisin. Olin helpottunut siitä, että vaikka olimmekin nyt kumppaneita, paljon ei ollut muuttunut välillämme: kiusoittelimme toisiamme aivan kuten ennenkin, vitsailimme ja nauroimme.
Kenties siksi olin niinkin hyvällä tuulella, että olin pyytänyt Tuhkajuovaa kanssani kävelylle. Tietysti vietin emoni kanssa paljon aikaa, mutta yleensä hänen aloitteestaan. Nyt paloin kuitenkin halusta päästä kertomaan Aaltosalamasta. En muusta halunnutkaan puhua kuin hänestä ja kuinka mahtava hän oli. Aaltosalama oli koko pakkaus: hän oli kaunis, älykäs, taitava soturi, hauska, rohkea, vahvatahtoinen, nokkela, vahva ja kaunis. Tuhkajuova olisi varmasti tyytyväinen siihen, että hän oli kumppanini. Kenties siksikin, että Aaltosalama oli kunnioitettujen sotureiden tytär. Ja itsekin hieno soturi.
Olimme juuri kulkemassa kohti Eloklaanin rajaa. Tuhkajuova oli valppaana, kuten kunnon soturin kuului: koskaan ei voinut olla liian varovainen, etenkään näinä aikoina. Itse en kuitenkaan jaksanut keskittyä rajan valvomiseen, mitä muka voisi sattua? Eloklaanilaiset olivat liian pelkureita hyökkäämään.
Kun Tuhkajuova muistutti minua siitä, että olin aikonut kertoa hänelle jotain, käännyin naaraan puoleen myhäillen.
"Ajattelin vain kertoa, että minä ja Aaltosalama olemme nykyään kumppaneita", kerroin muka muina miehin. "En voisi toivoa parempaa kumppania."
Oksan rasahdus toisella puolella rajaa sai katseeni kääntymään emoni hopeisesta turkista vihollisklaanin reviirin puolelle. Kun kuuntelin tarkemmin, erotin parin kissan askeleet. Ne eivät kuitenkaan soittaneet mitään hälytyskelloja, sillä haistoin myös Kuolonklaanin tutun tuoksun. Toinen kissoista oli yksi Eloklaanin leiriin sijoitetuista vartijoista, joten vaaraa yllätyshyökkäyksestä ei ollut.
"Mitä siihen sanot? Toivon, että olet tyytyväinen", sanoin vilkaisten soturinaarasta. "Toivon, että isä on myös."

//Tuhka? sori tlnkkö ja huono :((

Sulkavirta naurahti kevyesti kuullessaan Kylmäliekin vitsailevan. Hän ei ollut kuvitellut harmaaturkkisen soturin osaavan moista, joten se oli todellakin positiivinen yllätys raidalliselle soturinaaraalle! Hän piti Kylmäliekistä koko ajan vain enemmän. Koskaan aiemmin Sulkavirta ei ollut päässyt näkemään, että savunharmaa kolli oli paljon muutakin kuin vain hiljainen hissukka, jolla ei ollut omaa ääntä lainkaan.
"Hmm... Etsitään jonkin eläimen laimea hajujälki ja seurataan sitä!" Sulkavirta ehdotti innostuen. Kylmäliekki kurtisti kulmiaan ja kallisti kysyvästi päätään.
"Ai.. Kyllä se käy, mutta miksi ihmeessä?" vanhempi kolli kysyi silmiään vilpittömänä räpytellen. Sulkavirta käsitti nopeasti, että oli käynyt suunnitelman läpi vain ja ainoastaan omassa päässään kertomatta siitä sen kummemmin Kylmäliekille.
"Jos kohtaamme partion Eloklaanin reviirillä, voimme kertoa seuranneemme sitä hajujälkeä. Silloin kukaan tuskin suuttuu meille rajan ylittämisestä", Sulkavirta virnisti hyväntuulisesti ja viittoi Kylmäliekin jo perässään syvemmäs Eloklaanin reviirille. Harmaanruskean naaraan katse seilasi halki nummien, joita Eloklaanin reviirillä piisasi. Soturitar alkoi nopeasti haistella ilmaa, mutta kuten arvata saattoi, oli laimean hajujäljen etsiminen hänelle helpommin sanottu kuin tehty. Sulkavirran hajuaisti lieni yksi Kuolonklaanin surkeimmista, joten oli hyvä että hän löysi edes tuoreita hajujälkiä saalistaessaan.
"Tuota noin, taisin löytää pienen haasteen", Sulkavirta naurahti ja katsahti Kylmäliekin suuntaan. Savunharmaa kolli oli keskittynyt haistelemaan ilmaa, mutta tämä käänsi kysyvän katseensa Sulkavirran puoleen:
"Niin?"
"Minusta tuntuu, että en minä löydä laimeita hajujälkiä. Hyvä että haistan edes partion, joka on kulkenut tästä ohi viimeksi", Sulkavirta myönsi kiusaantuneesti irvistäen. Hän toivoi, että Kylmäliekin hajuaisti olisi hänen hajuaistiaan edes hieman parempi..

//Kylmä?

Hilleritassu oli ollut sukimassa turkkiaan oppilaiden pesällä, kun Kaamoskukka oli tupsahtanut paikalle ja kutsunut hänet mukaansa. Oppilas ei ollut odottanut kollin pyytävän häntä seuraansa enää tänä iltana, sillä he olivat olleet jo aiemmin päivällä taisteluharjoituksissa. Ei sillä suinkaan, että hän olisi valittanut - päinvastoin. Hän eli soturin huomiosta, ja juuri nyt hän tunsi olevansa taas elossa enemmän kuin koskaan.
Kaamoskukka oli johdattanut hänet soturien pesään. Matkalla tänne kolli oli napannut leirin sisäänkäynnin tuntumasta joltakin kaiketi siivouksen yhteydessä lojumaan unohtuneita piikkejä. Hilleritassu oli aluksi ihmetellyt, mitä varten Kaamoskukka tarvitsi piikkejä, kunnes he olivat saapuneet tämän veljen, Pyräkkäpirun, vuoteen luo, ja ajatus oli valjennut hänelle. Klassikko jekku - Kaamoskukalla oli makua!
Hilleritassu hiipi Kaamoskukan ojentamien piikkien kanssa tämän veljen nukkumapaikan ääreen, vilkaisi vaivihkaa lapansa yli pesän suulle varmistaakseen, ettei jekun kohdetta näkynyt, ja ryhtyi sitten piilottamaan piikkejä sammalten sekaan. Hän peitteli tekonsa jäljet huolella, jotta Pyräkkäpiru ei tajuaisi kepposta ennen kuin ehtisi langeta siihen, ja kääntyi sitten Kaamoskukan puoleen.
"Mestarillista työtä, vaikka näin itse sanonkin", oppilas virnisti tyytyväisenä. "Olen oppinut parhaalta." Hän siristi silmiään Kaamoskukalle edelleen virnuillen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi uneksinut. Kaamoskukan kanssa vietetty vapaa-aika oli hänen unelmiensa täyttymys!

//Kaamos?

Sulkavirran kysymys Eloklaanin reviiristä hätkähdytti. Mitä Sulkavirta oikein tarkoitti? En ollut varma uumoilinko oikein, ehdottiko naaras Eloklaanin reviiriin tutustumista? Syvennyin miettimään naaraan kysymystä. Taistelua lukuunottamatta olin ainoastaan tyytynyt katselemaan Kuolonklaanin puolelta Eloklaania. Se olisi ollut rajarike, jos olisin käynyt tutustumassa mitä toiselta puolelta löytyy. Nyt tilanne oli kuitenkin erilainen, sillä osa Kuolonklaanin sotureista asui Eloklaanin reviirillä ja Eloklaani oli meidän klaanin vallan alla. Olisiko se siis niin iso rike käydä hieman tutustumassa? Uteliaisuuteni Eloklaania kohtaan oli viime aikoina kasvanut ja todella tahdoin käydä katsomassa, mitä toiselta puolelta löytyi..
“En ole, oletko sinä?” naukaisin Sulkavirralle ja hymyilin pienesti. En olisi yllättynyt, vaikka Sulkavirta olisi käynyt lukemattomia kertoja vihollisklaanimme reviirillä.
“En tarpeeksi. Kerta sinä kaipaisit seikkailuja, niin seuraa minua! Minä näytän sinulle mistä niitä löytää”, harmaanruskeaturkkinen naaras naukaisi iloisesti ja korvani nousivat pystyyn. Olin todella utelias näkemään mitä toisella puolella oli ja kerta Jääviiltokaan ei ollut katsomassa perääni, kuka minua estäisi? Ei kukaan! Lähdin tassuttelemaan Sulkavirran perässä iloisesti hölkötellen. Rajamerkit löyhkäsivät nenääni vahvasti ja nostelin varovaisesti käpäliäni päästessäni Eloklaanin reviirille. Olemukseni ei kuitenkaan ollut erityisen jännittynyt, vaan enemmän utelias ja hyväntuulinen. Noniin, mitähän seuraavaksi, ajattelin uteliaana ja katsahdin vaihteeksi klaanitoveriini. Olisiko Sulkavirralla jonkinlainen suunnitelma tähän retkeen?
“Mitä sitten? Minne jatkamme tästä? Heh, toivottavasti me emme törmää Jääviiltoon, siitä kohtaamisesta tulisi.. jäinen”, naukaisin hieman vitsaillen ja hymyilin varovaisesti. Oli pienoinen uhka vitsailla Jääviillon kustannuksella, sillä tiesin, että veljeni ei sulattaisi sitä. Tunsin jo pistoksen sydämessäni, Jääviilto oli aina niin hyvä minulle ja ajatteli parastani.. Noh, ainakin sukumme parasta. Tai ainakin sitä mikä olisi hänelle paras.

//Sulkkis??

Aaltosalama: 5kp -

Hiljaisuuspentu: 21kp! - Oppilaan pisteet ja pentuna kirjoitetut tarinat kasassa! Mikäli oikein ymmärsin, oli aikeenasi nimittää Hiljaisuuspentu vasta Höyhenhallan pentujen jälkeen, joten sovitaan mestari kun se on ajankohtaista.

Rosmariinipentu: 8kp -

Pyräkkäpiru: 4kp -

Lepakkopentu: 23kp! -

Tuhkajuova: 11kp -

Kaamoskukka: 34kp! -

Susitassu: 23kp! -

Viikseni värähtelivät innostuksesta, kun Kamomillapentu loikkasi niskaani. En pitänyt erityisemmin taisteluleikeistä, joten pyristelin nopeasti pennun alta pois ja hain taas jalansijaa käpälilläni. Katsoin Kamomillapentua suoraan silmiin hyväntuulisena ja väläytin naaraspennulle veikeän hymyni. Pentu vaikutti minusta todella mukavalta kissalta. Pidin pennuista erityisen paljon, koska he tuntuivat olevan niin selkeitä eikä heidän sanoissaan ollut piilomerkityksiä. Olin oppinut sen, että erityisesti aikuiset kissat olivat hyviä kiertelemään sanoissaan ja he harvoin tarkoittivat sitä, mitä sanoivat. Minusta sellainen oli outoa eikä sopinut minun ajatusmaailmaani sitten lainkaan. Minä tarkoitin sitä mitä sanoin. Minusta oli kummallista, että pitäisi sanoa jotain kivaa vain, jotta se olisi kohteliasta. Sehän olisi valetta enkä minä tosiaankaan halunnut valehdella kenellekään. Sehän olisi todella rumaa! Kamomillapentu meni houkuttelemaan emoaan mukaan leikkiin ja ilahduin. Piilonenhan oli ihan paras leikki! Naaras ei kuitenkaan halunnut leikkiä, vaan tarjoutui opettamaan taisteluliikkeitä. Iloinen ilmeeni vaihtui hieman pettyneeseen ja sen huomasi. En pitänyt taisteluliikkeiden opettelusta, vaan tahdoin tehdä jotain rauhallista.
“Joo!! Näytä minulle jokin siisti taisteluliike, emo!” Kamomillapentu kiljaisi innoissaan ja hymyili.
“Ei käy, minä en tykkää. Tehdään mieluummin jotain muuta”, vastasin ja ravistelin päätäni. Kamomillapentu polkaisi jalkaa itsepäisesti.
“Minä tahdon, että emo näyttää taisteluliikkeitä. En tahdo kuulla tarinaa!” naaraspentu miukaisi itsepäisenä ja yritti loikata emonsa hännän kimppuun. Minä tuijotin pentua takaisin, en aikonut pyörtää minun päätöstäni.
“Taisteluliikkeet ovat ihan tyhmiä, minä en tahdo taistella. Tehdään jotain muuta”, kinasin vastaan ja suuret korvani heilahtivat ravistellessa päätäni. Kamomillapentu saisi luovuttaa.
“Älkäähän nyt kinatko”, Höyhenhalla rauhoitteli tilannetta lempeällä äänellä ja sukaisi tyttärensä selkää rauhallisesti. En vastannut valkoturkkiselle naaraalle mitään, odotin vain että Kamomillapentu luovuttaisi.
“Minähän voin kertoa teille tarinan ja voimme harjoitella taisteluliikkeitä sitten myöhemmin?” naaras ehdotti lempeällä ja sovittelevalla äänellä. Nyökkäsin, se sopi minulle mainiosti! Minä rakastin tarinoiden kuuntelua yli kaiken ja Höyhenhallalla olisi varmasti loistavia tarinoita kerrottavana.
“Minä olisin kyllä mielelläni jatkanut piilosta, mutta tarina sopii kyllä myös”, naukaisin vanhemmalle soturille, joka kohotti kulmaansa hieman kysyvänä. En ymmärtänyt mitä naaras tarkoitti. Liian epäselvää, ajattelin.


“Näinkö, Loiskevarjo?” kysyin mestariltani, kun olin pudottautunut vaanimisasentoon. Loiskevarjo nyökkäsi minulle kannustavasti.
“Aika hyvä vaanimisasento puoliveriseltä”, kolli maukaisi minulle ja siirsi hieman tassuani, jotta asentoni olisi vielä parempi. Taas, en ymmärtänyt mikä siinä puoliverisyydessä oli niin kovin ihmeellistä. Pidin suurinta osaa kissoja outona ja minusta tuntui väliltä siltä, että olin aivan yksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minua ja minä en ymmärtänyt muita. Muut kissat olivat liian epäselkeitä ja -loogisia minun makuuni. Puoliverisyys oli yksi asia mitä en vain ymmärtänyt. Minä olin aiemmin vuotanut verta ja se oli näyttänyt aivan samalta, kuin muiden kissojen veri. Mitä ihmeen väliä sillä oli, vaikka emoni emo oli ollut erakko. No ei sitten yhtään mitään väliä! Siksi en ymmärtänyt miksi muut kissat jaksoivat vouhottaa siitä. En kuitenkaan kysynyt Loiskevarjolta, koska kysyminen tuntui turhalta. En minä kuitenkaan voisi ymmärtää mitä toinen haki sillä puoliverisyydellä. Ehkä minun ei tarvitsisikaan ymmärtää.
“Kiitos, Loiskevarjo! Mitä minä teen seuraavaksi?” kysyin mestariltani uteliaasti ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni. En uskaltanut kysyä Loiskevarjolta mitään siitä, että todellako hän oli miettinyt, että minä en saisi soturinimeäni. Kaamoskukka oli vannonut, että en saisi kertoa siitä kenellekään. Mutta Loiskevarjohan tiesi siitä jo, joten..? No, sama se, ajattelin. Olin jo luvannut Kaamoskukalle ja en voisi pettää sitä. Kaiken lisäksi kolli vaikutti niin siistiltä! Hänellä oli paljon arpia sun muita turkissaan, ne olivat kyllä minun makuuni jopa hieman pelottavia..
“Sitten sinä lähdet saalistamaan. Katson ovatko taitosi siinä kehityksessä missä niiden pitäisi olla. Minä katselen sinua hieman kauempaa”, vanhempi kollikissa nyökkäsi ja antoi minulle luvan lähteä saalistamaan. Loikkasin pystyyn ja lähdin jäljittämään hiirtä. Olin saanut siitä hajujäljen mestarini puhuessa ja minulta olikin mennyt osa kollin sanoista ohi. Ainoa mitä minä muistin oli, että olin saanut saalistaa. Keskustelut muiden kissojen kanssa tuntuivatkin usein hankalilta, sillä harvoin jaksoin keskittyä muiden sanomisiin. Itse kyllä tykkäsin höpöttämisestä, mutta kuunteleminen oli aika usein turhan tylsää. Olinkin saanut muilta huomautuksia, että minä puhuin päälle. Askelsin metsässä pienillä askelilla ja nautin siitä tunteesta, kun ruohikko osui anturoihini. Se tuntui minusta kivalta. Hiekalla tassuttelu sen sijaan tuntui ihan hirveältä ja siitä syystä välttelin alueita, mistä saatoin löytää hiekkaa. Miten kukaan kissa ikinä saattoi kestää sitä tunnetta, kun hiekka rapisi vasten anturoita? Värähdin pelkästä karmaisevasta ajatuksesta ja pieni haukotus pyrki kidastani ulos. Kun pääsin tarpeeksi lähelle hiirtä, hiljensin vauhtia ja laskeuduin vaanimisasentoon. Pieni harmaanruskea saaliseläin söi pähkinöitä pensaan juurella. Minua jopa hieman suretti saalistaa, sillä nuokin olivat eläimiä, kuten minä! Minä olin vain isompi tapaus. Ehkä jos en saalistaisi tätä yksilöä, hänestäkin kasvaisi iso? Loiskevarjo oli kuitenkin pyytänyt minua tuomaan saalista ja olin luvannut. Entä jos en löytäisi mitään muuta? Loikkasin hiiren kimppuun ja katkaisin pienen eläimen niskat yhdellä puraisulla. Veri valahti suuhuni ja laskin hiiren maahan. Inhosin sitä tunnetta, kun lämmin veri purskahti suuhuni. Se tuntui turhan kuumalta näin valmiiksi lämpimänä päivänä. Riittäisiköhän tämä Loiskevarjolle? Muistelin aiempaa keskustelua, mutta en muistanut oliko kolli pyytänyt tuomaan useampaa saalista. Ei se varmaan olisi niin tarkkaa, kai? Tassuihini särki jo valmiiksi ja minua väsytti. Tahdoin takaisin leiriin lepäämään. Ehkä Höyhenhalla voisi jopa kertoa uuden tarinan? Muistelin hyvällä eilistä, jolloin Höyhenhalla oli kertonut minulle ja tyttärelle Kamomillapennulle varsin hauskan tarinan seikkailuistaan. Pidin Höyhenhallasta ja Kamomillapennustakin, mutta en pitänyt siitä, että Kamomillapentu halusi leikkiä taisteluleikkejä. Ehkä pyytäisin naarasta leikkimään jonain päivänä taas piilosta, se ainakin oli ollut hauskaa. Nappasin jo hieman kylmettyneen hiiren leukoihini ja lähdin etsimään Loiskevarjoa. Olin aika kelpo jäljittäjä ja sain napattua ilmasta kollisoturin tutun hajujäljen. Päivä oli ihanan aurinkoinen, vaikka olikin turhan kuuma saalistamiseen. Toivottavasti Loiskevarjo voisi viedä minut myöhemmin illalla saalistamaan eikä tarvitsisi enää tällä säällä huhkia.

Istuin Hehkulammen rannalla ja suin ah niin “rakkaan” kumppanini Hämärähallan turkkia. Minua ärsytti, eikö naaras osannut pitää turkkiaan lainkaan siistinä? Että naaraat olivat sitten typeriä! Hämärähalla saisi ottaa Hilleritassusta mallia. Oppilaani turkki oli aina niin siistinä, sain olla leopardikuvioisesta kollista ylpeä. Sen sijaan kumppanini tuntui olevan varsin toivoton tapaus. Olimme nykyään julkisesti kumppanit, joten naaraan olisi opittava käyttäytymään arvokkaasti.
“Milloin sinä opit pitämään turkkisi siistinä?” tiuskaisin naaraalle ärsyyntyneenä ja kiskaisin kepin naaraan niskaturkista turhankin voimalla pois. Hämärähallan suusta pääsi pieni, avuton vinkaisu. En kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Naaraiden kuului kestää kipua.
“Anteeksi, en minä tarkoittanut! Voisinko minä tehdä jotain sinun hyväksesi? Rakastan sinua, Kaamoskukka! Ihan todella rakastan, en halua olla ärsyttävä”, naaras naukaisi hädissään ja sukaisi minua muutaman kerran poskeen huolestuneena. Hämärähallan käytös todella tympi, vaikka nautinkin siitä, että toinen oli aivan täysin minun omani. Naaras tekisi mitä tahansa minun hyväkseni ja se teki tästä tilanteesta täydellisen. Sen takia jaksoinkin olla niin ällöttävän rakastunut aina välillä. Jos Hämärähallasta ei olisi minkäänlaista hyötyä, olisin heittänyt toisen elämästäni jo aikoja sitten pois. Oikeastaan, en olisi edes avannut naaraalle ovea elämääni.
“Häiritset turkkini sukimista, olisit joskus edes hetken hiljaa. Saisit olla kiitollinen siitä, että olen sinun kumppanisi. Kukaan muu ei sinua huolisikaan, tuollaista hölösuuta”, tuhahdin äkäisenä ja jätin vastaamatta Hämärähallan kysymykseen. En kaivannut juuri nyt mitään, ehkä ainoastaan Hilleritassun seuraa. Kolli oli ainoa, kenen seura oli oikeasti hyvää. Ehkä Pimentovarjon seura oli myös hyvää, mutta en pitänyt siitä kuinka Salamatassu tuntui olevan hänen suosikki. Se paikka kuului minulle ja aioin ottaa sen takaisin. Minä olin paras, minua kuului arvostaa. Minä ansaitsin kaiken rakkauden, koska rakkaus merkitsi minulle sitä, että muut olivat valmiina tekemään minun hyväkseni jotain. Antamaan sitä minä minä halusin. Ja oikeastaan, oli jotain mitä minä Hämärähallalta todella tahdoin. Nimittäin pentuja. Kuolonklaani tarvitsisi minun jälkikasvuani. Kasvattaisin pentuni kurilla minun alaisikseni ja pitäisin huolen, että he kunnioittaisivat minua. Minä en todellakaan hyväksyisi pennuiksini ainuttakaan niskuroijaa. Hämärähallan luonne oli turhan pehmeä ja nössö, joten minun pitäisi kasvattaa pennut yksin. Tosin, Hämärähallan luonne oli täydellinen kumppanille. Nöyrä ja pienellä koulutuksella naaras nykyään piti myös kuononsa ummessa. Kenties he voisivat oppia myös jotain Hilleritassulta. Olinhan niin kiireinen, että tarvitsisin pentuvahdin enkä antaisi kyllä kenen tahansa katsoa pentujeni perään. Oppilaani olisi siihen tehtävään oikein passeli valinta. Mikäli Pimeyden metsä kiroaisi minut kelvottomilla pennuilla, saisi Hämärähalla pitää niistä huolen. Vaikka olin kyllä ajatellut, että voisin hankkiutua niistä eroon omin tassuin, mutta en ollut varma miten se onnistuisi.. En halunnut ongelmia itselleni. Sellaiseen minulla ei ollut varaa. Tahdoin pitää maineeni puhtoisena ja kiiltävänä, kuten turkkini oli. Vaikka en täysin ymmärtänyt mitä väärää olisi hankkiutua virheellisistä kappaleista eroon. Voisin aina saada uusia pentuja niin halutessani.
“On jotain mitä minä haluan. Minä haluan pentuja ja mahdollisimman pian”, naukaisin naaraalle hieman lempeämmällä ja huomasin soturittaren innostuvan välittömästi. Hämärähalla kyllä välitti pennuista, sen olin huomannut.
“Oi, pentujako? Sehän on, sehän olisi ihanaa, rakas! Meillä olisi oma pieni perhe. Olen haaveillut omasta perheestä koko ikäni, vanhempani kun kuolivat minun ollessani pikkuinen pentu. Totta kai me hankimme pentuja, rakkaani! Mitä vain sinulle”, Hämärähalla henkäisi ja heittäytyi selälleen ihailemaan pilviä. Minusta naaraan into oli typerää. Pentujen hankkiminen ja kasvattaminen oli vakavaa touhua. Onneksi naaraalla oli minut, en antaisi tuon kasvattaa pentuja huonolla tapaa. Ah, Kuolonklaani oli kyllä maailman onnekkain klaani omistaessaan minut soturina, ajattelin tyytyväisenä.
“Rakas, minä tiesin, että voisin luottaa sinuun. Olet mitä parhain kissa, siis tietenkin kun olen kumppanisi ja teen sinusta parhaimman”, naukaisin maireana ja sukaisi toista varovaisesti käpälään. En antaisi naaraan suistua turmioon.


“Väistä, sinä olet tielläni!” sähähdin ruipelolle oppilaalle ja tuuppasin toisen tahallani kumoon. Henkäystähti oli määrännyt minut saalistuspartioon ja olin saanut parikseni Susitassun. En ymmärtänyt miten oppilas oli edes elossa. Olin juuri palannut Hilleritassun kanssa taisteluharjoituksista ja sen takia tuntuikin niin typerältä lähteä heti partioimaan. Katselin oppilasta silmät sirrillään. Kolli oli säälittävän pienikokoinen, mutta toisella oli kuitenkin hillittömän suuret korvat. Ne saivat Susitassun näyttämään todella typerältä. En kehtaisi näyttäytyä ulkona, jos näyttäisin tuolta. Mittailin kollia katseellani ja siristin uudelleen silmiäni.
“Ai, anteeksi Kaamoskukka! Mutta etkö sinä olisi voinut kiertää minut, täällähän on paljon tilaa”, Susitassu kysyi iloisesti. Typerän ulkonäkönsä lisäksi toinen taisi olla myös typerä? Miten Henkäystähti edes viitsi pitää tämänlaisia kissoja joukossaan, noloa. Onneksi minä en ollut saanut oppilaakseni tälläistä toivotonta tapausta. Minulla olikin ollut tylsä päivä ja olin aika ärtynyt, sillä tuoresaaliskasassa ei ollut lainkaan myyriä ja mieleni oli tehnyt tasan vain myyriä. Kerta kukaan ei ollut näkemässä, päätin höykyttää kollia oikein olan takaa. Halusin saada Susitassun tuntemaan itsensä mitättömäksi kuin pieni hiiri, sillä sitä toinen oli.
“Jos ajattelit olla yhtä hiirenaivo lopun elämääsi, et tule pääsemään mihinkään. Sitä paitsi minä kuulin, että Loiskevarjo aikoo kysyä Henkäystähdeltä voiko sinut pitää koko elämäsi ajan oppilaana, joten kannattaa varautua”, naukaisin toiselle viekkaalla äänellä ja henkäisin huolestuneena. Esitin totta kai, mutta kolli vaikutti olevan tarpeeksi hölmö uskoakseni minun jokaisen sanani. Susitassu pyllähti maahan istumaan huolestuneena ja toisen korvat lerpahtivat sivuille.
“Mitä, eihän niin voi tehdä! Vai voiko oikeasti? Ja ei minulla ole hiiren aivoja, vaan kissan. Minä en ymmärrä, mitä sinä haet takaa?” kolli naukaisi huolestuneella äänellä ja näytti pohtivalta. Minun teki mieli nauraa, Susitassu todellakin oli aivan naurettava tapaus!
“Kyllä voi, olen kuullut kissasta, joka oli oppilas koko ikänsä, koska häntä pidettiin niin typeränä. Mutta huoh, hyvä on. Minä autan sinua, koska olen kiva kissa ja oikeastaan paras. Se mestarisi on pilipalisakkia, pakko sanoa. Mutta autan sinua vain yhdellä ehdolla ja se ehto on, että sinä et kerro tästä kenellekään.. Jos kerrot, niin se tuo huonoa onnea soturiudellesi enkä sitten myöskään auta sinua” uhkasin toiselle ja katsoin toista tuimasti. Susitassu nousi ylös ja kurottautui katsomaan minua.
“Okei, Kaamoskukka! Sinä olet tosi kiva, kun tahdot auttaa minua. Mitä minun pitää tehdä?” Susitassu kysyi minulta iloisemmalla äänellä ja rapsutti kylkeään takatassullaan. Tämähän oli aivan liian helppoa hommaa!
“Hm, ihan ensimmäiseksi sinun täytyy saalistaa minulle. Katsos siten minä voin mitata taitojasi saalistajana ja miettiä mihin täytyy tehdä parannuksia. Etsi minulle ainakin myyrä, mutta tuo mahdollisimman paljon saalista”, käskytin Susitassua, joka nyökkäsi kömpelösti ja lähti etsimään saalista. Itse istahdin alas ja aloin sukimaan turkkiani. Minä inhosin saalistamista enkä tasan alentuisi tekemään sitä itse. Susitassu voisi hoitaa sen puolestani ja sitten nappaisin saaliit kollilta, ja veisin ne itse leiriin. Helppoa kuin mikä, naurahdin itsekseni.


Matkalla leiriin suustani roikkui kaksi hiirtä ja erityisen pulska myyrä. Susitassulle olin jättänyt vain yhden hiiren kannettavaksi. Ei kukaan muutenkaan olettaisi, että tuonlainen kissa osaisi saalistaa. Enemmänkin kolli näytti saaliilta ja siltä, että päätyisi hetkenä minä hyvänsä pedon saaliiksi. Heikko mikä heikko, ajattelin. Laskin saaliseläimet tuoresaaliskasaan ja kohotin kuonoani. MIssähän se Hilleritassu mahtoi oleilla? Heilautin hännälläni hyvästit partion muille jäsenille ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Kun kurkistin oppilaiden pesään, näin Hilleritassun sukimassa turkkiaan omilla sammalillaan.
“Erinomaista työtä, Hilleritassu”, naukaisin virnuillen ja iskin oppilaalleni silmää. Huomatessani minut kolli nousi nopeasti pystyyn ja kohotti häntäänsä.
“Kiitos, Kaamoskukka. On tärkeää näyttää hyvältä ja siistiltä, eikö?” leopardilaikukas kissa naukaisi hakien minulta hyväksyntää sanoillaan. Olin mahdottoman ylpeä toisesta, toinen oli niin kunnollinen ja kelvollinen kissa. Partion ajan minä olin miettinyt jotain hauskuuksia iltapäivälle. Harjoittelu oli päivästä toiseen niin puuduttavaa ja kaipasin toimintaa. Siispä olin keksinyt, että voisimme hieman jekuttaa Pyräkkäpirua. Kolli oli minulle niin rakas velikulta, mutta ah, niin tylsä joskus!
“Tulehan, keksin jotain”, naukaisin oppilaalleni matalalla äänellä ja peruutin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Hilleritassu seurasi minua kuuliaisesti perässään ja katsoi omiin silmiini silmät säihkyen.
“Minne me olemme menossa, harjoittelemaan varmaan?” oppilaskissa naukaisi ja hymyili minulle. Pudistin päätäni ja kumarruin oppilaan tasolle.
“Me menemme pitämään hauskaa. Pidän hauskaa vain harvojen ja valittujen kissojen kanssa, mutta sinä vaikutat kissalta, joka osaa todella pitää hauskaa ja heittää tylsät velvollisuudet nurkkaan. Olenko oikeassa, hm?” kuiskutin Hilleritassun korvaan ja lähdin Hilleritassu perässäni soturien pesän puolelle. Ensimmäiseksi pitäisi vain löytää piikkejä. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, että tabbykuvioinen kissa ei ollut pesässä. Pyräkkäpiru kokisi kyllä yllätyksen, hah! Olisi pidettävä huoli, että näkisin veljeni ilmeen. Nappasin sisäänkäynnin viereltä muutaman piikin. Oletin että ne olivat unohtuneet petejä vaihtaneilta kissoilta, täydellistä.
“Katso, tuo tuolla on Pyräkkäpirun sammalpeti. Arvaatkos jo mitä me olemme menossa tekemään?” kysyin oppilaaltani viekkaasti ja Hilleritassu nyökytteli päätään innostuneena. Ojensin piikit oppilaalle ja lähdin hiipimään kohti Pyräkkäpirun petiä. Olisi pidettävä kiirettä, ettei kolli ilmestyisi vain kesken kaiken paikalle!

//Hilleri? ;)

Taas kerran väsymys oli vahvasti läsnä, kun raahauduin ulos paahtavan kuumasta ja nihkeästä sotureiden pesästä. Pesän ilma oli niin tukahduttavaa, että pääaukiolle päästyä tuntui kuin olisin saapunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Leirin pääaukiolla ilma oli huomattavasti raittiimpaa kuin pesässä, jossa se ei juurikaan päässyt vaihtumaan.
Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja astuin sivuun pesän sisäänkäynniltä tehdäkseni tilaa perässäni ulos astelevalle Varissulalle. Ilokseni poikani jättäytyi minun seuraani oma-aloitteisesti. Tummaturkkinen kollikissa käveli ohitseni ja otti paikan oikealta puoleltani. Hän istuutui vierelleni ja tervehti minua päätään nyökäyttäen.
"Huomenta, Varissulka", nau'uin ja avasin suuni isoon haukotukseen.
"Huomenta", kolli tervehti matalalla äänellä. Pieni pilke hänen silmäkulmassaan kertoi, että kollilla oli jotain mielen päällä. Soturi näytti tavallista tyytyväisemmältä, aivan samalta kuin silloin soturinimityksensä jälkeen.
"Onko jotain sattunut?" kysyin ikään kuin ohimennen, tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa. Varissulka oli pennuistani ainoa, jonka asiat minua oikeasti kiinnostivat – siis muutkin asiat kuin ne, jotka liittyivät soturiuteen.
"Itse asiassa on", kollikissa myhäili ja paransi ryhtiään. Kiinnostukseni heräsi viimeistään nyt ja kohtasin taas poikani harmaan katseen.
"Voin kertoa sinulle lisää kävelyllä, jos se sopii", Varissulka jatkoi sitten neutraalimmalla äänellä ja loi minuun kysyvän katseen.
"Se sopii", tokaisin päätäni nyökytellen ja nousin ylös. Poikani tapansa mukaan antoi minun mennä ensin, aivan kuten olin hänelle opettanut: vanhemmat ja arvostetummat kissat kulkivat nuorempien edellä. Tassutin häntä pystyssä ryhdikkäästi aurinkoisen aukion halki kohti piikkihernetunnelia. Sen edustalla seisoivat vartiossa Sähkötuho ja Tattihalla. Katsahdin vuorotellen molempia sotureita silmiin, ja he antoivat meille tietä päästäen meidät ulos leiristä. Leirin sisäänkäynnin jatkuva vartiointi oli kuolonklaanilaisille jo arkipäivää. Harva enää kapinoi uusia sääntöjä vastaan, sillä klaani oli todennäköisesti ymmärtänyt niiden tärkeyden. Vihollinen vaani meitä yhä klaanissamme.

Kävelimme Varissulan kanssa peräkkäin jonkin matkaa aivan täydessä hiljaisuudessa. Jalkani johdattivat meitä kohti Hehkulampea.
*Voisimme pulahtaa veteen paluumatkalla*, ajattelin hiljaa mielessäni. Aurinko porotti jo melko korkealta taivaalta. Se tuntui suorastaan paahtavan hopeista turkkiani, enkä osannut edes kuvitella kuinka kuuma Varissulalla oli tumman turkkinsa kanssa. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Kivikukkula häämötti edessämme. Emme olleet menossa kukkulalle, vaan ajatuksenani oli kiertää Hehkulampi ja kulkea kohti Eloklaanin rajaa. Voisimme ihan hyvin tarkastaa hieman rajoja kävelymme aikana. Koskaan ei voinut olla liian valppaana vihollisten varalta.
"Sinulla oli jotain kerrottavaa", rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin takanani kävelevää kollisoturia. Varissulan katse oli kääntynyt jonnekin kaukaisuuteen, mutta avattuani suuni hän kohdisti sen nopeasti minuun.

//Varis?