Aikani pentutarhalla alkoi olla lopussa ja oloni oli kieltämättä helpottunut. Viimeisimmän pentueeni pennut olivat olleet niin helppoja, että olin jopa välillä meinannut nauttia olostani kuningattarena. Toki kaipasin valtavasti partiointia ja saalistamista, mutta kyllä tämä oli huomattavasti parempi kokemus kuin aiemmat pentutarhalla olot. Ensimmäinen pentueeni oli yksi katastrofi ja Varissulka oli Pimeyden Metsän lähettämä rangaistus minulle, joten olin joutunut kasvattamaan rakkaan poikani vain pelon vuoksi. Olin pelännyt Pimeyden Metsän rankaisevan minua, jos en kasvattaisi tummaturkkisesta pennusta hyvää soturia Kuolonklaanille. Rakkaus Varissulkaa kohtaan oli tullut hitaasti aivan kuten kolmea nuorinta tytärtänikin kohtaan. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu olivat tottelevaisia, reippaita ja sivistyneitä pentuja, joiden kaitseminen oli naurettavan helppoa. He olivat kyllä aivan selvästi vielä pentuja, mutta paljon parempia kuin muut pentutarhan asukit. Huomenkyyhkyn pennut olivat kurittomia kakaroita, jotka pitivät minua usein hereillä typerillä leikeillään. Heillä ei ollut selvää kasvattajaa, sillä heidän emonsa oli kuollut eikä Kylmäliekki tuntunut välittävän jälkikasvustaan huolehtimisesta. Jääviilto kävi usein pentutarhalla, mutta punaturkkisen kollin kasvatus oli lähinnä vain huutamista ja raivoamista, ja kolli ei opettanut pentuja arvostamaan muita – paitsi tietysti itseään. Mäntyviiksen käpäliin en olisi luovuttanut omia pentujani, ja valitettavasti nämä neljä pentua olivat joutuneet juurikin tämän mustan naaraan hoivaan.
*Noh, eivätpähän ole minun pentujani*, ajattelin ja käänsin katseeni pois neljästä pennusta omiin pentuihini. Lampipentu ja Lätäkköpentu olivat alkaneet keskustella keskenään, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut kuunnella pentujeni keskusteluita; kunhan ne pysyivät järkevinä ja pennut pysyivät riittävän hiljaa. Huutamista ja raivoamista tai muuta sopimatonta käytöstä minä en heiltä hyväksynyt, ja he itsekin tiesivät sen. Katsahdin Lammikkopentua, joka istui yksin vuoteen laidalla ja katseli neljää leikkivää pentua. Tiesin kyllä tyttärieni olleen omistautuneita minun säännöilleni, mutta halusin testata heitä tasaisin väliajoin varmistaen, että he oikeasti olivat omaksuneet säännöt.
"Tekisikö sinunkin mieli mennä leikkimään heidän kanssaan?" kysyin kylmällä äänellä ja kumarruin Lammikkopennun tasolle.

//Lammikko?

Lätäkköpentu yllättyi kuullessaan Lampipennun sanat. Hopeanharmaa naaraspentu kurtisti epäluuloisena kulmiaan, oliko hänen sisarensa oikeasti sitä mieltä, että erakkoveriset pennut olivat heidän kanssaan samanarvoisia?
*Pyh ja pah, hän ei tiedä mistä puhuu!* Lätäkköpentu ajatteli ja päätti, että kertoisi Lampipennulle miten asiat oikeasti olivat. Tabbykuvioinen pentu paransi ryhtiään ja käänsi siniset silmänsä Lampipentuun, joka katseli edelleen pesän toisella laidalla leikkiviä pentuja.
"Etkö sinä ole kuunnellut ollenkaan mitä isä on meille kertonut?" Lätäkköpentu esitti terävän kysymyksensä rauhallisella äänellä, aivan kuten hän oli harjoitellut. Lampipentu siristi silmiään ja käänsi hitaasti katseensa pentuetoveriinsa. Lampipentu nyökäytti päätään hitaasti.
"Olen minä", hän sanoi ja jatkoi päänsä nyökyttelemistä. Lätäkköpentu huokaisi pettyneenä. Hänen olisi käännettävä sisarensa pää, jotta tämä ei hairahtuisi soturina kenenkään erakkoverisen kumppaniksi – kuten Sulkavirralle oli käynyt...
"Kyllähän sinun sitten pitäisi tietää, etteivät he ole täysiä kuolonklaanilaisia. Mieti nyt: meidän esi-isämme ovat rakentaneet Kuolonklaania ja kuolleet sen vuoksi. Mitä noiden", Lätäkköpennun katse viittoi neljään etäämmällä leikkivään pentuun, "esi-isät tekivät? Kyllä, osa heistä rakensi Kuolonklaania ja suojeli sitä hengellään, mutta osa vain samoili metsässä tekemättä mitään tämän klaanin eteen. He ovat kuin vapaamatkustajia, mistä me tiedämme, että heihin voi luottaa? Isä kertoi, että jo kolme – mieti, kolme! – erakkotaustaista kissaa on mennyt ja lähtenyt lätkimään klaanista lyhyen ajan sisällä. Luotatko sinä sellaisiin kissoihin, jotka saattavat hylätä klaaninsa?"
Lätäkköpennun kasvoilla oli tomera ilme. Vaikkei hän pitänytkään siitä, että Lampipentu oli asiasta kanssaan eri mieltä, hän rakasti siitä keskustelemista! Lätäkköpentu oli kerännyt ympäriltään kaiken mahdollisen tiedon liittyen erakkoverisiin ja perustelut sille, mikseivät he voisi olla todellisia kuolonklaanilaisia. Hän oli omaksunut isänsä ajattelutavan täydellisesti, eikä halunnut enää koskaan päästää siitä irti. Vain puhdasveriset saattoivat olla aitoja kuolonklaanilaisia.

//Lampi?

​

//TAISTELUTARINA 12 TaP (ilman tuplapisteitä 6TaP)

Sähkötuho ei voinut olla tuntematta tilannetta tutuksi katsellessaan rajan takana seisovaa ilmeetöntä Pohjaharhaa. Se sai Sähkötuhon mieleen hiipimään metallin katkuisen kuvan Pöllöviillon verestä kosteasta ruumiista ja sen epätoivoisista kiemurteluista, sekä turkin yhtäkkisestä värjäytymisestä läikikkääksi erakkokissaksi. Pala nousi taas hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut puhunut kuolemista kenellekään isälleen ilmoittamista enempää. Sähkötuho oli jatkuvasti kauhuissaan. Hänen unensa olivat nykyään vain täynnä revittyjen ruumiiden silppua ja kasvavia verivirtoja. Sitten säpsähtäen hän avasi silmänsä soturien pesässä keuhkot täynnä vettä ja rintaa pakottaen samalla kun salamat juoksivat hänen ihollaan. Ja mikä pahinta hän ei saanut tunnetta loppumaan ja päivä päivältä paine hänen sisällään ahdisti häntä yhä enemmän. Häntä pelotti milloin hän napsahtaisi kokonaan.
Kaikki meni niin kuin viimeksikin. Rajan ylitys, joka johti kiihkomieliseen tunteiden vallassa aloitettuun hyökkäykseen, mikä taas sytytti kuivan nurmen hallitsemattomaan täysin sydämettömään tuleen.
Sulkavirran avunkiljaisu sai Sähkötuhon syöksähtämään hopeanharmaan naaraan tabbykuvioiseen niskaan ja raastamaan vihamielistä kissaa irti raidallisesta naarasta. Taistelukin tuntui käyvän melko samanlaisesti kuin viimeksi. Epämääräisiä älähdyksiä, kiemurtelua, repiviä hampaita ja raapivia kynsiä. Sähkötuho tunsi olevansa epävireessä, eikä taisteluun keskittyminen oikein tuntunut onnistuvan ilmassa leijuvien ajatuskuplien tökkiessä häntä suunnasta jos toisesta. Tuliturkkisen Lieskakajon tassu läsähti kerran Sähkötuhon kasvoille ja muuten muistot taistelusta olivat pelkkää vavahtelevaa yhteen sulanutta massaa.
Paitsi.
Sinilintu rääkyi hädissään taivaita halkoen ja ääni kauhusta särkyen. Se sai Sähkötuhon jähmettymään. Siinä äänessä oli jotain niin kylmää tuskaa, että väristykset kulkivat hänen turkkinsa läpi epävakaana virtana. Sähkötuholla kesti hetki vapautua lamaannuksesta, lihakset syttyivät yksitellen, täysin kiiruhtamatta, kohmeisesta lepohetkestään nauttien. Sydän hakkasi Sähkötuhon sisällä julmasti ja hakkaava kuumuus kiipesi hänen vartaloaan pitkin, sai olon ennennäkemättömän pakokauhuiseksi. Ja vielä silloinkin kun hän oli vapautunut kehonsa ansasta, Lieskakajo painoi häntä maahan kuin hämmentynyttä lehteä, joka ei yksinkertaisesti vain enää saanut otetta hänet hylänneestä puusta.
“Päästä irti. Päästä irti!” sanoi Sähkötuho äristen, ikään kuin ajatellen ääneen. Parkaisu toisensa jälkeen Sinilinnun kirkas ääni muuttui korisevaksi ja rikkinäiseksi, niin elottomaksi kuin elollinen saattoi muuttua. Sähkötuhoa kylmäsi. Hän repi ja riuhtoi sen minkä kykeni. Irti. Päästä irti. Sinilintu kuolee.
Sitten kuin ihmeen kaupalla Sähkötuho sai itsevarmuutensa ja voimansa takaisin ja kiskaisi Lieskakajon tassuiltaan. Pimeyden metsän soikoon. Hän syöksyi nopeasti vapauttamaan Sulkavirran ja sitten syöksyi kohti Sinilintua sisarensa perässä.
Sulkavirta aneli maahan vajonnutta Sinilintua avaamaan silmänsä. Niin sinilinnun olisi kuulunutkin tehdä. Avata silmänsä. Kohdata maailma kirkkain sinisin silmin ja ihastella heidän yllään lentäviä lintuja. Kuunnella niiden suloista salakieltä. Ymmärtää mitä ne sanoivat ja lumoutua siitä. Mutta naaras ei tehnyt niin.
Sähkötuho kuuli hänen nimensä lausuttavan.
"Sinilintu ei uskonut Pimeyden Metsään. Me emme näe häntä enää koskaan”, Sulkavirran sanat putoilivat maahan painavina räntäpisaroina, jotka särkivät maailman, piirtäen rajat todellisuuden palasille, jotka sanojen perässä löytäisivät tiensä vetiseen maahan. Sinilinnun viattoman valkoisen turkin repaleista valuva veren virta alkoi saavuttaa heidän tassujaan. Sähkötuhon silmät katsoivat naaraan ruumiin läpi suoraan armottomaan tyhjyyteen. He eivät kohtaisi enää koskaan.
Sähkötuho nosti päätänsä kohdatakseen Pohjaharhan katseen. Eloklaanilaiskollin valkoisella turkilla oli Sinilinnun lämmintä verta. Sähkötuhosta tuntui kuin Pohjaharha varastaisi palan Sinilinnusta heiltä, veisi olennaisen osan pois hänen sisartaan olemassaolollaan.
“Tänään kunnioitan Sinilintua ja hänen vuokseen annan sinun mennä nyt”, Sähkötuho sanoi kylmästi ja nielaisi ylöspäin pyrkivät kyyneleet. Hänen hengityksensä oli hidasta ja lyijynraskasta, hän yritti tasoittaa itseään, estää omaa raivoaan pääsemästä valloilleen.
“Mutta ensi kerralla kun kohtaamme, kokeilemme yhdessä miltä Sinilinnusta tänään tuntui.” Sähkötuho kunnioitti maassa makaavaa Sinilintua, joka arvosti pienimpiäkin elollisia eliöitä koko sydämensä pohjasta, liikaa lopettaakseen tuon saastaisen kollin tähän paikkaan naaraan ruumiin edessä.
Sulkavirta katseli hiljaa pää alhaalla kuollutta siskoaan.
“Tämä oli tässä. Palatkaa leiriinne”, Sähkötuho töksäytti eikä jäänyt kuuntelemaan eloklaanilaisten sanoja, sanoivat he sitten jotain tai eivät. Hän vain kääntyi Sinilinnun puoleen, asettui istumaan kyynelehtivän Sulkavirran surusta tärisevän kehon viereen ja asetteli hännän tämän ympärille. Sitten Sähkötuhonkin jylhä ryhti katosi ja kolli lyyhistyi sisareensa nojaten. Ja sitten Sähkötuho itkee.

//Sulka? Eloklaanilaiset? Olipas tänään vähän Sähkö hakusessa D:

Kylmäliekin vastaukset vaikuttivat minusta jotenkin epämääräisiltä ja vältteleviltä. En olisi halunnut vetää hätäisiä johtopäätöksiä liittyen kollin puhdasverisyyteen ja etuoikeuksiin, joista tämä sai nauttia tälläkin hetkellä, mutta tavallaan pelkäsin, että myös Kylmäliekki piti salaa oikeutettuna kohdella erakkotaustaisia ja puoliverisiä huonommin.
Moiset epäilykset jäivät kuitenkin nopeasti taka-alalle, kun kolli vaihtoi puheenaihetta käsillä olevaan hiirenkorvaan sekä heräilevään luontoon. Keskustelin milloin tahansa paljon mieluummin luonnosta ja eläimistä kuin ikävistä sota-asioista!
Savunharmaa kissa kertoi minulle entisestä kumppanistaan, Huomenkyyhkystä, joka hänen mukaansa oli rakastanut kaikkia metsässä asuvia eläimiä ja jopa ehdottanut Kylmäliekille, etteivät söisi enää lainkaan riistaa. Hymähdin hiljaa ajatukselle - olin itsekin kovin eläinrakas, mutta en olisi voinut luopua lihan syömisestä mistään hinnasta, vaikka toki olikin joitakin eläimiä, joita en suostunut syömään puhtaasti siitä syystä, että niillä oli minulle erityinen merkitys.
Kun Kylmäliekki mainitsi Huomenkyyhkyllä olleen oma kolo jossakin puussa, jonne naaras oli säilönyt aarteitaan, kiinnostukseni heräsi. Millaisiahan aarteita sinne mahtoi olla kätkettynä? Etenkin kun soturi kertoi kolon luona asuvan monen monituista pikkuruista liskoa, korvani ponnahtivat pystyyn, enkä voinut enää peitellä kasvavaa uteliaisuuttani. Aina kun joku puhui liskoista, innostuin käsittämättömällä tavalla. Jos tästä synkkyydestä oli löydettävä jotakin hyvää, niin se oli ehdottomasti liskot, jotka palasivat viherlehden lämmön kutsumina takaisin metsään.
“Voisitko sinä näyttää minulle, missä se kolo on?” pyysin Kylmäliekiltä hännälläni malttamattomasti viuhtoen. “Minua kiinnostaisi kovasti nähdä se omin silmin! Ihan vain siltäkin varalta, jos liskot ovat tulleet etuajassa takaisin.”

//Kylmä?

Lammikkopentu järjesteli leiriaukiolta löytämiään aarteitaan tarkkaavaisesti. Kivet menivät omaan jonoon, kepit taas toiseen ja kävyt omaansa. Tehtävä oli naaraalle sydämen asia ja hän otti leikkikalujensa järjestelyn vakavasti. Aina leikkien jälkeen ne pitivät laittaa omaan riviinsä ja se oli asia mistä hän oli saanut kuulla muilta kissoilta. Eräänä yönä naaras ei ollut millään meinannut löytää itseään miellyttävää järjestystä ja hänellä oli mennyt hommassa pitkään. Niin pitkään, että Tuhkajuovan oli pitänyt kantaa tyttärensä nukkumaan ja pennun homma oli jäänyt aivan täysin kesken. Lammikkopentu ei niskuroinut lähes ikinä, mutta sinä yönä naaras oli laittanut emolleen hanttiin. Naaras oli kiljunut, sähissyt ja itkenyt Tuhkajuovalle vihaisena. Pentu ei ymmärtänyt, miksi Tuhkajuova ei tajunnut kuinka tärkeää tämä oli? Lammikkopentu oli tuntenut fyysistä kipua katsoessaan leikkikalujaan, jotka olivat olleet väärässä järjestyksessä. Kuningatar oli rankaissut tytärtään mokomasta käytöksestä ja selittänyt, että hänen pentunsa eivät kiljuisi keskellä yötä herättäen koko pentutarhan väen. Lammikkopentu tunsi edelleen harmistusta tilanteesta. Kaiken lisäksi Tuhkajuova oli antanut hänelle rangaistuksen eikä naaras ollut saanut leikkiä muiden pentujen kanssa kokonaiseen kahteen päivään! Se oli ollut Lammikkopennusta hirveää ja naaraasta tuntui edelleen ulkopuoliselta. Kaiken lisäksi hän oli joutunut heittämään aarteensa kokonaan pois ja aloittamaan keräilyn aivan alusta. Hänen emonsa oli pilannut hänen lelunsa! Väärä järjestys toi huonoa onnea ja Lammikkopentu pelkäsi, että taivas tippuisi heidän niskaansa. Naaras pälyili ympärilleen ja helpotuksekseen hän huomasi sisarustensa puuhailevan omiaan kauempana. Se tarkoitti, että kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Järjestäessään asioita Lammikkopentu ajautui helposti omaan kuplaansa eikä huomannut mitä ympärillä tapahtui. Lammikkopentu yritti rauhoittaa itseään, mutta hänen häntänsä nyki hermostuneesti. Naaraasta Tuhkajuova oli välillä kelju tapaus, vaikka hän yrittikin ymmärtää emoaan. Hänen emonsa vain halusi jälkikasvunsa olevan kunnollista porukkaa. Ja Lammikkopentu olikin sitä mieltä, että he olivat erakkoverisiä kissoja parempia! Totta kai he olivat, se oli nyt täysi itsestäänselvyys. Kuraveriset eivät heille pärjäisi, se oli saletti se. Vaaleanharmaa naaras huokaisi syvään, miksi heistä ei voisi jo tulla oppilaita? Savupennusta, Räntäpennusta, Susipennusta ja Kettupennusta tulisi pian oppilaita! Ihan mälsää, että Lammikkopentu siskoineen joutuisi odottamaan vielä hetken. Tiedä mitä aarteita leirin ulkopuolelta löytyisi. Lammikkopentu halusi olla sotureista paras eikä hän malttanut odottaa koulutuksensa alkamista. Naaraskissa halusi tehdä emonsa ylpeäksi.

//Kuka vain saa jatkaa?

Kylmäliekki ei halunnut kertoa todellisia ajatuksiaan Pyräkkäpirulle. Olisi parempi, että kukaan ei tietäisi. Kolli ei kyennyt luottamaan muihin kissoihin tarpeeksi kertoakseen, että sisimmässään hänkin toivoi rauhaa. Ei hän todellisuudessa edes niin vihannut erakkoverisiä, osa heistä vaikutti oikein kunnon kissoilta. Savunharmaa kollikissa oli kuitenkin järkeillyt, että hänen asemansa olisi turvattu, jos Jääviilto luulisi hänenkin vihaavan Eloklaania. Osittain Kylmäliekki vihasikin, he olivat tappaneet Ruusutuikkeen eikä hän voisi koskaan antaa sitä anteeksi vihollisklaanille. Kollilla oli niin ikävä emoaan, että hän tuntui halkeavan. Kylmäliekki vilkaisi sivusilmällä tabbykuvioista kollia, joka oli keskittynyt silmäilemään luontoa, joka oli puhkeamassa jälleen kukkaan. Toinen oli menettänyt isänsä, miltähän nuorukaisesta mahtoi tuntua? Pyräkkäpiru jatkoi sitten sotakeskustelua ja kysyi, että eikö Henkäystähden tarkoitusperät olleetkin tekopyhät. Siitä Kylmäliekki oli samaa mieltä. Olihan se hieman outoa liittoutua erakkoverisiä vastaan, mutta ottaa sitten kokonaan erakoilta apua vastaan.
"Niin, onhan se kummallista. En oikein luota kujakissoihin, mutta se ei siis johdu heidän erakkotaustastaan", Kylmäliekki naukaisi lopulta hitaalla ja takeltelevalla äänellä. Kääntäessään katseensa soturikolliin, sai hän toiselta epäilevän katseen.
"On tämä taistelu minustakin turha", Kylmäliekki sai lopulta naukaistua Pyräkkäpirulle ja karaisi sitten kurkkuaan. Hän ei halunnut puhua aiheesta enempää ja hänestä tuntui, että hän oli jo nyt puhunut liikaa. Se ei ollut Kylmäliekille tyypillistä, hän oli harkitsevainen tapaus.
"Odotatko jo hiirenkorvaa? Luonto alkaa taas näyttämään kauniilta ja luonnoneläimet palailevat taas metsiimme", savunharmaa kissa naukaisi hieman haikealla äänellä. Hänen mieleensä tulvahti Huomenkyyhky, joka oli rakastanut tutkia luonnon eri ihmeitä.
"Huomenkyyhky rakasti metsässä asuvia eläimiä. Hänestä mikään ei ollut yhtä kiinnostavaa ja mukavaa, kun tutkia linnunpoikasten kasvua tai muurahaisten käyttäytymistä. Hän kerran jopa ehdotti, että emme söisi enää lainkaan riistaa, vaan metsästä löytyviä marjoja", Kylmäliekki naurahti kertomuksensa päätteeksi. Huomenkyyhky todella oli ollut aikamoinen pakkaus, toista tuskin tulisi koskaan. Korkeintaan naaraan pennuista joku voisi periä emonsa erikoisen luonteen.
"Huomenkyyhkyllä oli jopa metsässä puussa oma kolo, jossa hän säilöi aarteitaan. Puusta oli kuulemma parhaat näkymät lintujen tiirailuun ja siellä asui myös liskoja. Huomenkyyhky kertoi nähneensä monta pikkuruista liskoa aina viherlehden aikaan käydessään siellä. Ne olivat kuulemma suloista katseltavaa, minäkin näin siellä muutaman käydessäni", Kylmäliekki kertoi Pimentovarjon pojalle, jonka katse oli muuttunut uteliaaksi ja kiinnostuneeksi.

//Pyräkkä? >:D

//TAISTELUTARINA, 10TaP (ilman tuplapisteitä 5TaP)

Taistelu oli jatkunut jo aivan liian pitkään, ja Sulkavirran lihaksia alkoi särkeä. Eloklaanilaiset ovat yllättävän kovia vastuksia, eikä naaras muutenkaan tahtonut haavoittaa heitä. Hän halusi vain tavata Lauhalaukan kertoakseen tälle Ruskalinnun kuolemasta. Harmaanruskea naaras oli yllättynyt siitä, miten raivopäisesti naapuriklaanin jäsenet olivat käyneet heitä vastaan taisteluun. Mutta koska Sulkavirta ei halunnut kuolla itse tai sisarustensa kuolevan, hänen oli myös taisteltava heidän puolestaan.
Nyt oli jouduttu siihen pisteeseen, että eloklaanilaiset olivat saaneet tiukat otteet kuolonklaanilaisista, eikä Sulkavirta tai sen koommin hänen sisaruksensakaan päässeet irti vihollisten otteista. Sulkavirta rimpuili hopeisen naaraskissan otteessa ja yritti päästä vapaaksi, kun hän huomasi valkoisen kollikissan upottaneen hampaansa Sinilinnun suojaamattomaan vatsaan. Pakokauhu valtasi raidallisen naaraskissan. *Sinilintu, ei!* naaras ajatteli epätoivoisena mielessään yrittäessään pyristellä irti vastustajan otteesta. Valkoinen eloklaanilaiskolli näytti empivän, ja Sinilintu sen sijaan yritti henkensä edestä irtaantua vastustajansa otteesta ja raadella valkoisen kollin niskaa, mutta turhaan. Kollin ote oli liian vahva, eikä kuolonklaanilaisella ollut mahdollisuuksia. Sulkavirta lamaantui täysin, kun valkoinen kolli alkoi toimia. Hän alkoi riuhtoa hampaillaan Sinilinnun pehmeää vatsaa auki. Raidallinen kuolonklaanilaisnaaras seurasi tapahtumaa epätoivoisesti ulvoen. Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin Sinilinnun, joka parkui kovempaa kuin Sulkavirta oli koskaan kuullut kissan huutavan. Valkean naaraan huuto peitti alleen aivan kaiken muun, ja Sulkavirrasta tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Kyyneleet sumensivat kuolonklaanilaisnaaraan silmät ja lumella toistensa kimpussa olevat valkeat kissat eivät enää erottuneet taustasta. Sulkavirta räpäytti silmiään ja kyyneleet lähtivät liikkeelle. Silmien avautuessa naaras näki taas edessään häämöttävän lohduttoman näyn. Eloklaanilainen irtaantui ilmeettömänä, kuono aivan veressä Sinilinnun elottoman ruumiin luota ja Sulkavirta alkoi taas pyristellä.
"Ei! Sinilintu!" Sulkavirta rääkäisi itkien. Hän näki silmäkulmassaan liikettä ja käänsi katseensa elottomasta sisarestaan Sähkötuhoon, joka viimein onnistui pääsemään irti punertavaturkkisen vastustajansa otteesta. Raidallinen kuolonklaanilaiskolli syöksyi oitis sisarensa avuksi ja repi hopeanharmaan naaraan pois Sulkavirran päältä. Sulkavirta ei jäänyt aikailemaan päästyään vapaaksi. Hän nousi ylös ja nelisti niin nopeasti kuin pääsi Sinilinnun luokse. Välimatkaa ei ollut kuin muutaman ketunmitan verran, mutta matka tuntui paljon pidemmältä.
Kun raidallinen naaras viimein saavutti sisarensa ruumiin, hän lyyhistyi sen eteen toivoen, että sisko olisi vielä hengissä. Sinilintu oli ummistanut siniset silmänsä ja makasi liikkumattomana selällään lumessa. Soturin vatsasta pulppusi yhä sykähdellen verta, joka värjäsi naaraan turkin ja samanvärisen hangen hänen allaan punaiseksi.
"Sinilintu, avaa silmäsi. Ole niin kiltti", Sulkavirta nyyhkytti ja puski hellästi kuonollaan sisarensa kaulaa, "minä en voi menettää sinuakin.. Älä jätä minua, Sinilintu.. Oletko sinä täällä?"
Ei vastausta.
Pelkkä hiljaisuus, kaikki olivat vain hiljaa. Oli kuolemanhiljaista. Sulkavirta ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei tiennyt, olisiko hän voinut vielä pelastaa sisarensa vai oliko tämä jo poissa. Kukaan ei tehnyt mitään. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Sulkavirta tunsi kosketuksen lavallaan ja kääntyi äkkiä luokseen saapuneen kissan puoleen, valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Mutta nähdessään Sähkötuhon, naaras rauhoittui. Hän laski päänsä alas ja katsoi Sinilintua – oikeastaan sitä kuorta, joka naaraasta oli enää jäljellä. Sinilintu oli poissa, pysyvästi. Sulkavirralla oli epätodellinen olo. Kun hän edes yritti ajatella seuraavaa hetkeä, häntä alkoi heikottaa. Kuolonklaani ei olisi Kuolonklaani ilman Sinilintua.
"Sähkötuho", Sulkavirta kuiskasi kääntämättä katsettaan veljeensä.
"Sinilintu ei uskonut Pimeyden Metsään. Me emme näe häntä enää koskaan", naarassoturin ääni pirstaloitui viimeisen lauseen sanottuaan. Miksi tämä oli mennyt näin?

//Sähkö tai Lieska? :(

Lampipentu istuskeli leirissä emonsa ja siskojensa kanssa. Päivä oli kummallisen lämmin hiirenkorvan aluksi: niin emo oli päivitellyt hetki sitten. Pesien päälle kerääntynyt lumi oli hiljalleen sulamassa, ja vesipisarat putoilivat lätäköiden peittämään maahan. Lammikkopentu ja Lätäkköpentu harjoittelivat taistelua Lampipennun katsellessa ja Tuhkajuovan tarkkaillessa, mutta pian emo koki parhaaksi komentaa kaksikon lopettamaan kamppailunsa. He sotkisivat turkkinsa, emo sanoi, ja sitten hän joutuisi puhdistamaan heidät.
Kun emo lähti Lampipennun viereltä, jokin voima sai hänet nousemaan ylös paikaltaan ja katsomaan uloskäynnin suuntaan. Lampipentu vilkaisi taakseen sisaruksiinsa ja Tuhkajuovaan; he eivät huomaisi, jos hän nyt juoksisi ulos leiristä. Emo ei ehtisi pysäyttää häntä.
Lampipennun jalat tuntuivat liikkuvan jo ennen kuin hän oli päätöstä tehnytkään. Hän ei katsonut taaksensa juostessaan leirin poikki kohti suuaukkoa, josta oppilaat ja soturit aina kulkivat ulos partioimaan ja harjoituksiin. Tänään Lampipentu näkisi viimein reviirin. Hänen ei tarvitsisi odottaa pääsevänsä oppilaaksi!
Naaraspentu kuuli Tuhkajuovan tiukat komennot palata takaisin hänen luokseen. Emon ääni oli kuitenkin sumea, eikä Lampipentu jaksanut välittää siitä. Hän ei hidastanut askeliaan, kun viimein saavutti uloskäynnin, vaan pikemminkin kiristi tahtiaan. Uloskäynnin toiselta puolelta paistoi kirkas valo, ja Lampipentu paloi halusta saada tietää, mistä tuo valo oli peräisin.
Näky kuitenkin katosi ennen kuin pentu ehti astua ulos leiristä. Yhtäkkiä hän kuuli ympärillään tutun pentutarhan melskeen ja haistoi maidon tuoksun. Hetki sitten hänen oli ollut lämmin, mutta nyt harmaa pentu hytisi kylmästä. Raottaessaan hitaasti silmiään hänen oletuksensa varmistui: Lampipentu oli vain nähnyt unta. Hän oli jälleen pentutarhassa emonsa vierellä.
Lampipentu ei enää uskonut saavansa uudelleen unen päästä kiinni, joten hän päätti nousta jalkeille. Hän räpytteli unisena silmiään ja venytellessään katseli ympärilleen tarhassa. Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu leikkivät taistelua. Nimenomaan leikkivät: heidän liikkeensä eivät olleet harkittuja, vaan neljä pentua heiluttelivat raajojaan sinne tänne nauraen ja ulvoen. Tuhkajuova ei koskaan antanut Lampipennun ja tämän siskojen leikkiä taistelua: heidän oli aina harjoiteltava taistelua. Joskus Lampipentu oli kateellinen muille pennuille. Mäntyviikseä ei kiinnostanut, kuinka hyvin pennut taistelivat, vaan antoi heidän vain pitää hauskaa.
Lampipentu huomasi katseensa kiinnittyneen Susipentuun. Pienikokoinen kolli oli kaatunut maahan siskonsa Kettupennun alle, ja Lampipentu harkitsi hetken rientävänsä Susipennun apuun. Susipentu oli ollut hänelle mukava, joten Lampipentu automaattisesti piti tästä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, arvostaisiko kollipentu hänen apuaan; kenties Susipentu halusi selvitä siskonsa kynsistä itse.
Onneksi Lampipennun ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Pian Lätäkköpentu nimittäin alkoi puhumaan hänelle, joten Lampipentu ei oikein muuta voinut kuin kuunnella siskoaan. Lätäkköpennulla oli hänen mielestään melko jyrkät mielipiteet, mutta toisaalta hän tuntui ymmärtävän Lampipentua enemmän maailman menosta. Joten kuka Lampipentu oli väittämään vastaan?
“Niin kai”, Lampipentu sanoi, mutta kuulosti hiukan epävarmalta. Susipentu oli mukava, samoin kuin hänen sisaruksensa. Lampipentu ei ollut leikkinyt nelikon kanssa paljoa, mutta eivät he ainakaan vaikuttaneet olevan yhtään huonompia kissoja kuin hän ja siskonsa.
“Olet varmaan oikeassa. Mutta minusta Susipentu on ainakin ihan kiva”, harmaa naaraspentu sanoi ja pelkäsi samassa sanoneensa jotain tyhmää. Hän kuitenkin päätti kerrankin olla rohkea ja jatkoi.
“Minusta he eivät ole yhtään meitä huonompia, vaikka he ovatkin erakkoverisiä. Ja ainakin heillä on hauskaa. He saavat leikkiä vapaasti, toisin kuin me.”

//Lätäkkö?

Aaltosalama seurasi viikset väristen Varissulan matkaa oravan luokse, joka kiipesi aina kollin tullessa lähemmäksi vähän ylemmäksi männyssä. Tummanharmaa soturi ja vikkelä kurre olivat jo usean ketunmitan korkeudessa, ja Aaltosalama joutui kallistamaan päätään kenoon katsellessaan puun juurelta yläilmoissa tapahtuvaa ajojahtia, joka eteni kuin hidastetusti. Hänen oli kyllä myönnettävä, ettei Varissulka ollut mikään pelkuri. Hän nimittäin tiesi soturin olevan yhtä surkea kiipeämään kuin hän itsekin, mutta siitä huolimatta tämä oli lähtenyt oravan perään.
Ylhäältä puusta kuului voitonriemuinen huudahdus. Varissulka oli saanut kammettua itsensä samalle oksalle oravan kanssa, jonka pakoreitit olivat käyneet vähiin. Aaltosalama näki alhaalta soturin ponnistavan punaturkkista eläintä kohti ja saavan sen kiinni. *Kappas vain*, hän ajatteli vaikuttuneena, mutta koska kaikki oli tähän asti sujunut melkein liian hyvin, kohtalo tuntui puuttuvan peliin ja lisäsi katastrofin ainekset mukaan.
Yhtäkkiä Varissulka horjahti alas oksalta, ja kolli putosi pitkän matkan alas. Tämä osui ilmalennon aikana männyn muihin oksiin, jotka onneksi näyttivät hidastavan soturin pudotusta. Aaltosalama seurasi sydän kauhusta tykyttäen kollin pudotusta, ja kun tämä lopulta tömähti loskaiseen maahan, hän jäi tuijottamaan tätä järkytyksestä jähmettyneenä. Soturitar huokaisi helpotuksesta, kun hän näki Varissulan liikahtavan, ja asteli sitten lähemmäksi tätä. Juuri silloin männystä putosi tämän päälle kasa lunta, ja se vasta saikin rääkätyn kollin näyttämään entistä surkeammalta.
"Jos kuule sinun nauravan, päiväsi ovat luetut", Varissulka tiuskaisi ravistellessaan lumet päältään ja yrittäessään nousta seisomaan. Aaltosalaman suunpielet nykivät ylöspäin ja hän teki parhaansa pidätellessään nauruaan. Värisevät viikset paljastivat kuitenkin hänen olevan huvittunut.
Hänen viiksensä lakkasivat värisemästä nopeasti hänen pannessaan merkille, miten juuri puusta pudonnut soturi aristeli toista takajalkaansa ja päästi vaimean sihahduksen. Kuin yrittäen olla kuin mikään ei olisi vialla, Varissulka käänsi katseensa Aaltosalamaan ja maukui hymyn kera:
"Ainakin sain tuon kiusankappaleen kiinni."
Aaltosalaman otsa oli mennyt huolestuneesti kurttuun, mutta hän vastasi kollin hymyyn. "Niin tosiaan sait. Olen hyvin vaikuttunut taidoistasi, oppilaani", hän hyrisi takaisin leikkimieliseen sävyyn, mutta suuntasi sen jälkeen huomionsa takaisin soturin jalkaan. "Loukkasitko jalkasi?"
Varissulka vältteli hänen katsettaan ja virnisti hieman vaivaantuneen oloisesti. "Ei se vakavaa ole. Vähän vain nyrjähti alastulon yhteydessä."
"Meidän pitäisi jo palata, että saamme tuon oravan tuoresaaliskasaan ja sinut Hehkuaskeleelle", Aaltosalama päätti ja asteli aivan Varissulan viereen. Hän kumartui nuuhkaisemaan soturin jalkaa mietteliäänä. "Voit nojata minuun, kun kävelemme takaisin. Sinun ei pitäisi rasittaa tuota kauheasti, tai se saattaa mennä pahemmaksi." Hän vilkaisi ystäväänsä ja levitti sitten naamalleen kiusoittelevan virnistyksen. "Ellet sitten halua, että kannan sinut leiriin."

//Varis?

Lätäkköpentu katseli, kuinka Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu leikkivät keskenään pentutarhan uloskäynnin lähellä. Nuori naaraspentu piti itseään neljäsosakuun vanhempien pentujen leikkejä naurettavina ja lapsellisina. Kettupentu oli selvästi ottanut leikissä johtajan roolin, sillä hän kertoi tottuneesti, mitä leikissä tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Välillä muut pennut ilmoittivat vastustavansa Kettupennun tahtoa, mutta leikki näytti sujuvan ilman suurempia riitoja. Pennut riehuivat toistensa kimpussa ja leikkivät taistelua. Lätäkköpentu katsoi heitä halveksuen. Erakkoveriset pennut "taistelivat" ihan miten sattuu. Jos he olisivat joutuneet oikeaan taisteluun, he olisivat vain tappaneet vastustajansa nauruun taistellessaan sillä tavalla. Lätäkköpentu kuuli liikehdintää viereiseltä vuoteelta ja käänsi katseensa pentuetovereihinsa ja emoonsa, jotka yhä nukkuivat. Hopeanharmaa naaraspentu ei tosin käsittänyt, miten he saattoivat nukkua sellaisessa metelissä ja niin pitkään. Aurinko oli jo noussut ajat sitten, sillä oppilaat olivat tuoneet pesään tuoresaalista ja auringonsäteet siivilöityivät selvästi pesän uloskäyntiä peittävän jäkäläverhon läpi.
Lätäkköpentu katseli rauhallisesti, kuinka Lampipentu raotti hitaasti silmiään. Raidallinen pentu avasi suunsa haukotukseen ja ojensi jalkansa suoriksi venytelläkseen. Lätäkköpentu antoi pentuetoverinsa herätä rauhassa, ennen kuin sanoisi tälle mitään. Kun Lampipentu oli viimein saanut vaaleanvihreät silmänsä kunnolla auki ja kampesi itsensä istumaan, Lätäkköpentu uskalsi aloittaa keskustelun.
"Huomenta, Lampipentu", pienikokoinen pentu naukui kohteliaasti sisarelleen.
"Huomenta", Lampipentu vastasi ja ravisteli päätään yhä hieman unisena. Lätäkköpennun terävä katse kääntyi leikkiviin pesätovereihinsa, jotka pitivät ärsyttävän kovaa meteliä leikkiessään.
"En voi käsittää, miksei Mäntyviiksi laita noita pentuja kuriin. Katso nyt, he herättivät sinutkin typerällä leikillään", hopeanharmaa pentu naukui rauhallisella äänellä ja pudisteli päätään. Hän vältteli näyttämästä liian suuria tunteita, koska tiesi sellaisten paljastavan Lätäkköpennun heikkoudet. Lampipentu kuunteli tarkkaavaisesti sisarensa puheita, muttei Lätäkköpentu antanut tälle aikaa vastata mitään, vaan jatkoi heti pian:
"Olen onnellinen, etten minä ole syntynyt tuohon pentueeseen. Emo on pitänyt meistä hyvää huolta. Olisi vähintäänkin reilua, jos erakkoveriset pennut siirrettäisiin pois meidän aitojen kuolonklaanilaisten luota. Tuollaiset pennut pilaavat täysin meidän kehityksemme ja kasvumme ja vaarantavat koko tulevaisuutemme pelleilyllään."

//Lampi?

Astuin eteen puiden välistä. Musta, suunnilleen minun ikäiseni kolli seisoi edessäni vihamielinen ilme kasvoillaan. Katselin häntä hämmentyneenä. Hän oli varmaan joku erakko? "Kukas sinä olet?" kysyin häneltä. Kolli murisi.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi. "Katajatassu. Tai no, en enää. Karkasin klaanista, tiedät kai, mitä klaanit ovat?" kysyin häneltä. Yhtäkkiä kollin silmiin syttyi valo. Tunnistin heti hänet. 'Salamanteri! Löysin hänet!' ajattelin innostuneena. "Katajapentu! Sinäkö siinä! Salamanteri tässä!" hän huudahti ja alkoi hieromaan lapaani kuonollaan.
"Salamanteri! Ihana nähdä!" kehräsin. Salamanteri haistoi minua. "Mitä täällä teet? Etkö asu emon ja muiden klaanikissojen kanssa?" hän kysyi. Vilkaisin toisaalle. Olin nyt jättänyt klaanit taakseni. En enää ikinä palaisi. Pudistelin päätäni.
"En enää. Siellä alkoi sota." kerroin, sillä en jaksanut selittää kaikkea. Salamanterin kasvoille nousi hämmästynyt ilme. Hän hypähti ilmaan. "Sota? Ai sen Kuolonklaanin ja sen toisen klaanin...Eloklaaniko se oli?" Salamanteri kyseli. Nyökkäsin. En jaksanut puhua. Missäköhän Jupiter oli? Olivatko Salamanteri ja Jupiter kulkeneet yhdessä? "Missä isä on?" kysyin. Salamanteri vilkaisi ympärilleen. "En tiedä. Hän meni saalistamaan tai jotain." Salamanteri vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi ja asetuin istumaan. Olin viimeinkin löytänyt hyvän paikan. Kuolonklaani ei ikinä sopinut minulle! Päätin kertoa kaiken Salamanterille.
"Kaikki alkaa siitä, kun Punatähti, se entinen päällikkö, kuoli. Tilalle tuli joku täysi ketunmieli Henkäystähti. Hän määräsi puoliverisille, myös Höyhenhallalle, uudet säännöt. Sitten alkoi sota jonka se ketunläjä aloitti." kerroin. Salamanteri kuunteli, tällä kertaa hiljaa. "Henkäystähti? Kuka hän muka luulee olevansa?" Salamanteri kysyi. Hänen äänensä oli täynnä surua. Yhtäkkiä pensaat rapisivat ja esiin asteli täsmälleen minun näköiseni, mutta vain isompi kolli. Hän katsoi minua hämmentyneenä. "Salamanteri, kuka tämä on?" kolli kysyi. Hätkähdin kuullessani matalan äänen. Tunsin sen hyvin. Se kuului isälleni Jupiterille! Salamanteri kääntyi katsomaan.
"Ai hei, Jupiter! Tässä Katajatassu! Hän lähti Kuolonklaanista koska siellä oli sota." Salamanteri selitti. Katsoin isäni keltaisiin silmiin. Jupiter loikki luokseni. Hän painoi kuononsa lavalleni.
"Ihana nähdä, Katajatassu. Ovatko muutkin mukanasi?" hän kysyi. Näin Jupiterin ilmeestä, että hän olisi halunnut kysyä kaikkea. Pudistelin päätäni pahoittelevasti. "Eivät valitettavasti. Höyhenhalla ja muut asuvat vielä Kuolonklaanissa." kerroin. Jupiter näytti hetken aikaa surulliselta. Hetken päästä hänen ilmeensä kuitenkin muuttui reippaaksi. "No, Salamanteri, Katajatassulla on varmasti ollut pitkä matka klaaneista. Tule, mennään näyttämään hänelle leirimme." hän naukui. Olin helpottunut. Saisin riistaa. Vatsani murisi kovempaa kuin mäyrä! Lähdin Salamanteri vierellä Jupiterin perään. Mietin samalla asioita. Enää minulla ei ollut emoa, eikä siskoja. Vaikka, mitä väliä sillä edes oli? Muut kehuivat heitä, ja minä olin täydellinen hiirenaivo. Kaikki oli parempaa metsässä, isän ja veljen kanssa. Mutta, yksi asia korvensi mieltäni. Minulla oli klaaninimi. Halusin, että minulla ei olisi mitään, josta saisi tietää, että olin klaanikissa. Halusin vaihtaa nimeäni. Mutta minkä nimen ottaisin? "Salamanteri? Haluaisin vaihtaa nimeäni." nau'uin. Salamanteri näytti hämmästyneeltä. "Miksi ihmeessä? No, tässä nimiehdotuksia! Kävisikö Kataja?" hän kysyi. Mietin hetken. Mutta, siinä oli klaaninimeäni. "Ei käy." vastasin.
"No, entä Lisko? Vinha, Ukkonen, Salama? Liekki, Sade, Ahven?" hän ehdotti. Mietin nimiä. Niissä oli kyllä paljon asioita, jotka viittasivat klaaneihin. Ne olivat klaaninimiä. Halusin sellaisen nimen kuin Jupiterilla. Sellaisen, joka ei tarkoittanut yhtään mitään. "Eivät nekään. Sellainen kuin Jupiterilla." vastasin. Salamanteri mietti hetken. "Black?" hän kysyi hetken päästä. Tiesin sen olevan hyvä nimi. Tästä lähtien, en enää ikinä ollut Katajatassu.
//Mantru?\\

//TAISTELUTARINA (363 sanaa taistelusanoja, eli 3TaP(koska tuplataistelupisteet niin 6TaP))

Sulkavirta istui leirin pääaukion laidalla ja katseli haikeana kuolonklaanilaisten touhuja. Lokkipennusta oli tullut neljäsosakuu sitten oppilas ja Sulkavirran oli hyvin vaikeaa hyväksyä sitä. Tuntui pahalta olla erossa ainoasta pennusta, jota naaras halusi epätoivoisesti suojella kaikilta maailman vaaroilta. Mutta Sulkavirta kyllä luotti Pimentovarjoon, josta Henkäystähti oli tehnyt Lokkitassun mestarin. Hänen seurassaan harmaavalkoinen kolli olisi taatusti turvassa. Siitä huolimatta pelko ja ikävä kaihersivat naaraan mieltä kaiken ajan, kun hän joutui olemaan pojastaan erossa. Lokkitassu oli kaikki mitä raidallisella soturilla oli jäljellä, eikä hän kestäisi ajatustakaan siitä, että menettäisi hänet. Sulkavirta ravisteli päätään, yrittäen työntää ikävät ajatukset pois mielestään. Hänen kellertävä katseensa nousi lumen peittämästä maasta kahteen kissaan, jotka lähestyivät häntä. Sinilinnun kasvoilla oli pieni, mutta melko kehno hymy ja Sähkötuhon ilme oli kylmä kuin mikä, aivan kuten lähes aina. Sulkavirran kasvoille levisi hento hymy ja ikävät ajatukset siirtyivät heti suoraan.
"Hei, mitäs te touhuatte?" Sulkavirta esitti rennosti kysymyksen pentuetovereilleen. Sinilintu vilkaisi Sähkötuhoa, kuin siirtäen vastausvelvollisuuden hänelle. Raidallinen soturi istahti alas ja sipaisi kielellään rintakarvojaan ennen kuin vastasi Sulkavirran kysymykseen.
"Ajattelimme vain lähteä kävelylle. Lähdetkö sinäkin mukaamme?" harmaa soturi kysyi ja väläytti sisarellaan virnistyksen. Sulkavirta ei ollut koskaan harkinnutkaan jättäytyvänsä pois sisarustensa suunnitelmista, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun niin kävi. Harmaanruskea naaras katsahti mietteliäänä taivaalla olevaa aurinkoa. Se oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten, eli Lokkitassu palaisi pian harjoituksista leiriin... Sulkavirta olisi halunnut olla poikaansa vastasssa leirissä.. Naaras kuitenkin nyökkäsi sisaruksilleen. Hän ehtisi kyllä olla poikansa kanssa kävelyn jälkeenkin.
"Tietysti, en jäisi pois mistään hinnasta", naaras vakuutti hymyillen. Sähkötuho nyökäytti vakavailmeisenä päätään ja viittoi siskonsa perässään kohti leirin uloskäyntiä.

"Minne me menemme?" Sulkavirta kysyi heti, kun kolmikko pääsi ulos leiristä. Leiriä vartioiva Lehtituuli oli päästänyt soturit noin vain ulos, sillä heistä jokainen oli puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Moinen erittely inhotti Sulkavirtaa, mutta hänellä ei ollut varaa valittaa. Hän ja Lokkitassu olivat saaneet kodin Kuolonklaanista, vaikka Lokkitassun isä olikin ollut vain puoleksi kuolonklaanilainen. Henkäystähti oli ollut armollinen antaessaan heidän jäädä klaaniin, joten Sulkavirta koki olevansa isälleen velkaa sen, ettei hän vastustaisi isänsä suunnitelmia.
"Lehtikuusilaaksoon?" Sinilintu ehdotti reippaalla äänellä, "tai sitten etelään, koska sieltä saattaisi löytyä lintuja, jotka ovat saapuneet jo Lehtikadon jälkeen takaisin." Sulkavirta irvisti hyväntahtoisesti:
"Tai sitten me voisimme käydä Eloklaanin rajalla." Sinilintu katsahti sisartaan ja pyöräytti silmiään.
"Olitkin päättänyt sen jo valmiiksi", valkea naaras tokaisi hieman happamalla äänellä, mutta nyökäytti kuitenkin päätään, "kyllä sekin minulle sopii."
Myöskään Sähkötuholla ei ollut mitään sitä vastaan, joten kolmikko otti heti suunnakseen Eloklaanin rajan. Vaikka Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit olivatkin sodan vuoksi hyvin kireät, salaa Sulkavirta toivoi heidän kohtaavan eloklaanilaisia... Ruskalintu oli varttunut Eloklaanissa miltei koko ikänsä, joten naaraan mielestä kollin entisillä klaanitovereilla oli oikeus tietää hänen kuolemastaan. Kaiken lisäksi Ruskalinnun isä Lauhalaukka oli myös Eloklaanin jäsen. Hänen täytyisi saada tietää totuus siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja että Ruskalinnulla oli poika Kuolonklaanissa.

Eloklaanin raja häämötti sisaruskolmikon edessä, ja Sulkavirta alkoi heti haaveilla rajan ylittämisestä. Hän kuitenkin totesi nopeasti mielessään ajatuksen olevan typerä. Se aiheuttaisi turhaa riitaa ja Henkäystähti tuskin pitäisi siitä. Sulkavirran katse pyyhki avointa nummimaisemaa. He olivat sillä kohdalla, jossa naaras oli ensimmäistä kertaa tavannut kumppaninsa. Hento hymy nousi Sulkavirran kasvoille, kun hän ajattelikaan sitä, miten sitkeästi oranssi kolli oli jäänyt hänen mieleensä heti ensitapaamisen jälkeen.
"Hei! Älä ylitä rajaa!" huudahdus sai Sulkavirran säikähtämään. Hänen kellertävän vihreä katseensa kääntyi salamannopeasti Sähkötuhoon. Sulkavirta ei ollut edes tajunnut, että hänen käpälänsä olivat lähteneet oikeasti viemään häntä paikkaan, jossa hän oli kohdannut Ruskalinnun ensimmäistä kertaa, eli Eloklaanin reviirille. Naaras ravisteli päätään ja kääntyi nopeasti ympäri. Hän oli astunut vain muutamalla askeleella rajan yli, joten hän kuvitteli olevansa turvassa.
“Huh, olinpas minä ajatuksissani”, Sulkavirta sopersi nolona pentuetovereilleen ja irvisti pahoitellen. Ennen kuin sisarukset ehtivät vastata mitään, Sulkavirta kuuli lähestyviä askeleita Eloklaanin reviirillä olevan pensaan luota. Naaras katsahti tulijan suuntaan, mutta yllätyksekseen näkikin kolme kissaa. Joukon johdossa oli hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras ja hänen kannoillaan kulki kaksi kollia, joista toinen omasi punertavan raidallisen turkin ja toisen turkki oli vitivalkoinen.
“Me näimme, kun ylitit rajan”, punertava kolli naukaisi. Tabbykuvioinen naaras loi varovaisen katseen klaanitoveriinsa, mutta pysyi vaiti. Valkean kollin ilme taas oli aivan mitäänsanomaton. Sulkavirta ei osannut ollenkaan sanoa, oliko kolli vihainen vai hyväntuulinen. Sulkavirran mielestä valkea kolli näytti siltä, kuin hän ei olisi välittänyt lainkaan tilanteesta.
“Se oli vahinko, ei minun ollut ollenkaan tarkoitus”, Sulkavirta avasi suunsa ennen Sähkötuhoa, joka myös näytti olleensa sanomassa jotain. Harmaan tabbykuvioisen naaraan ilme muuttui kireämmäksi.
“Niin ne kaikki sanovat”, naaras tiuskaisi tylyllä äänellä. Sulkavirran katse kääntyi Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Soturin kellertävän vihreissä silmissä oli katse, joka suorastaan huusi pentuetovereiltaan apua. Hän oli tahtomattaan joutunut tilanteeseen, johon ei suinkaan ollut tarkoitus joutua. Sähkötuho astui askeleen eteenpäin, mutta juuri sillä hetkellä Sulkavirta keksi, miten voisi selittää tilanteen eloklaanilaisille rauhanomaisesti.
“Minä puhun totta! Minun kumppanini oli ennen eloklaanilainen, ja samoin hänen isänsä! Oletteko te nähneet häntä? Hänen nimensä on Lauhalaukka”, Sulkavirta selitti ja toivoi eloklaanilaisten olevan sen verran järkeviä, että he uskoisivat häntä. Kenties samalla naaras saisi mahdollisuuden tavata Ruskalinnun isän ja kertoa tälle hänen poikansa kohtalosta.. Tabbykuvioisen naaraskissan kasvoille piirtyi vihastunut ilme, kun hän vilkaisi klaanitovereitaan. Punertava kolli näytti hieman yllättyneeltä, mutta ei yhtä vihaiselta kuin hänen edellään seisova naaraskissa.
“Ruskalintu on vaihtanut puolta! Hän on liittynyt vihollistemme puolelle!” naaras sähisi klaanitovereilleen, mutta koska kuolonklaanilaiset olivat niin lähellä, myös he kuulivat naaraan sanat. Sulkavirran silmät suurenivat epäuskoisina. Oliko hän kuullut oikein? Ennen kuin naarassoturi ennätti korjata eloklaanilaisen sanoja, hopeanharmaa kissa teki nopean syöksähdyksen eteenpäin; suoraan rajan yli ja Sulkavirran kimppuun.
“Apua!” kuolonklaanilainen parkaisi, kun Eloklaanin soturi kaatoi hänet maahan. *Ei! Ei tämän näin pitänyt mennä!* Sulkavirta ajatteli epätoivoisena hopeanharmaan naaraskissan iskevän iskuja vasten soturin kasvoja. Harmaanruskea naaras kuuli, kuinka taistelu alkoi hänen ympärillään. Hän ummisti silmänsä ja väisteli parhaansa mukaan edessään seisovaa raivopäistä eloklaanilaista. Sulkavirta ei päässyt minnekään, sillä hän makasi hangessa selällään vihollinen edessään.
“Sähkötuho, Sinilintu, auttakaa!” naaras yritti huutaa pentuetovereitaan apuun, jotta taistelusta voisi tulla edes vähän tasaväkinen.

Sinilintu ja Roihumarja katosivat tiehensä ja jättivät minut ja Aaltosalaman kahden. Jostain syystä olin hyvin tyytyväinen tähän, mutta vakuuttelin itselleni, että halusin vain päästä ärsyttämään Aaltosalamaa. En tietenkään olisi halunnut viettää hänen kanssaan aikaa mistään muusta syystä. Sydämenikin hakkasi lujempaa varmasti vain siksi, että olin juuri juossut metsän halki.
“Sinä katsot minun perääni varmasti aivan mielelläsi”, sanoin ilkikurisesti ja virnistin takaisin. Olisi kenties tehokkaampaa hajaantua ja lähteä eri suuntiin, mutta halusin olla Aaltosalaman kanssa.
“Mennään vain samaan suuntaan”, sanoin haistellen jo ilmaa riistan varalta. Hiirenkorva oli aluillaan, ja saaliseläimetkin alkoivat heräillä horroksestaan: varmasti saisin tällä kertaa jotain kiinni. Ja silloin halusin, että puanruskea soturitar olisi näkemässä.
“Voit seurata suoritustani ja antaa minulle palautetta. Olenhan sinun oppilaasi, vaikkakin yli-ikäinen sellainen.”
Odottamatta Aaltosalaman vastausta lähdin astelemaan suuntaan, josta kantautui lupaavan oloinen tuoksu. Oletin soturin seuraavan minua, ja pian kuulinkin hänen askeleensa takaani. Hymyilin tyytyväisenä, mutta piilotin ilmeeni naaraalta pitäen katseeni keskittyneenä edessä. Aaltosalaman ei todellakaan tarvinnut tietää, miten hyvälle tuulelle hänen seuransa sai miut.
Kun saavuin lähemmäs hajun lähdettä tunnistin kohteeni oravaksi. Haju oli vahva, mutta pitkähäntäistä otusta ei näkynyt missään. Katselin ympärilleni kulmat kurtussa ja nenäni nykien, mutta en paikantanut saalistani. Ympärilläni avautui pieni aukio, jota reunustavissa pensaissa oli jo pieniä lehden silmuja. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minkäänlaista näkösuojaa, joten kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä orava jossain.
Aaltosalama astahti vierelleni. Kun vilkaisin häneen ja kohtasin naaraan oranssin katseen, soturi nyökkäsi kohti aukion keskellä seisovaa mäntyä. Seurasin hänen katsettaan puun latvustoon ja tuhahdin. Mokoma orava oli kavunnut puuhun pakoon! Onnekseni - ja oravan epäonneksi - se ei kuitenkaan ollut mikään terävin otus: männyn ympärillä ei ollut muita puita, joihin se olisi voinut paeta. Oravan peli olisi pelattu, jos vain pääsisin jollain ilveellä sen luo.
“No, aiotko yrittää vai pitääkö minun hoitaa homma kotiin?” Aaltosalama kysyi, eikä minun tarvinnut siirtää oravasta katsettani häneen tietääkseni, että naaraan kasvoille oli piirtynyt kiusoitteleva virne.
“Älä käyttäydy niin kuin olisit yhtään minua parempi kiipeilijä”, murahdin ja astelin lähemmäs puuta. Mänty kohosi edessäni uhkaavana: sen latvusto tuntui ylettyvän taivaisiin. Orava tapitti minua pienillä, tummilla silmillään muutaman ketunmitan päässä yläpuolellani. Se ei ollut kokenut vielä tarpeelliseksi kavuta ylemmäs kuin alaoksille, mutta jos minä lähtisin sen perään puuhun, otus varmasti kiirehtisi korkeammalle turvaan. Se tarkoittaisi, että oravan kiinni saadakseni minun pitäisi ehkä kiivetä aivan latvaan asti. Jos elukka ei olisi ollut niin kovin kookas ja pulska, olisin antanut sen mennä.
Siltikin… tämä ei millään ollut turvallista. En ollut mikään klaanin paras kiipeilijä, enkä ollut ollenkaan lähellä tuota titteliä. Oli lähes todennäköistä, että joko putoaisin puusta tai en osaisi enää tulla alas. Kenties olisi järkevintä vain jättää orava omaan rauhaansa. Vilkaisin Aaltosalamaa: naaras katsoi kiinnostuneena suoritustani odottaen, että todistaisin itsevarmalla asenteellani olevan jotain perää. En millään voisi luovuttaa hänen edessään.
Syvään huokaisten alistuin kohtalooni ja loikkasin rungolle. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni männyn kaarnaan, joka ilokseni ei ollut kuurasta liukas. Otteeni tuntui pitävän hyvin. Ensimmäinen hyppyni ylöspäin oli epäilyttävän sujuva: se toi minulle hiukan lisää itsevarmuutta, mikä ei kenties ollut hyvä asia. Kavutessani oravaa kohti liikkeeni muuttuivat hiukan huolimattomammiksi, mutta ainakin pysyin vielä puussa.
Orava mokoma tuntui aina odottavan siihen hetkeen, kun olin juuri saamassa sitä kiinni, ennen kuin hyppäsi ylemmälle oksalle. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi pitänyt minua pilkkanaan. Siristin ärsyyntyneenä silmiäni ja vannoin, etten ilman tuota pirulaista lähtisi leiriin. Ärtymykseni sekä haluni tehdä Aaltosalamaan vaikutus tuntuivat tuovan lisää voimaa väsyneisiin raajoihini, ja yhtäkkiä aloin liikkua nopeammin. Oravakin tuntui hiukan säikähtävän tätä muutosta tahdissani. Se teki seuraavaksi kuolettavan virheen: oksa, jolle orava loikkasi, olikin liian kaukana muista.
“Hah!” huudahdin voitonriemuisesti, kun kampesin itseni oravan kanssa samalle oksalle. Ei minun ollutkaan tarvinnut kavuta männyn keskiosaa korkeammalle, kiitos nopeuteni ja huomattavan älykkyyteni. Oravan päivät olivat luetut: sillä ei ollut pakoreittiä.
Enempää jahkailematta ponnistin loikkaan eläintä kohti. Tarrasin kiinni sen niskaan ja purin sitä napakasti, jolloin orava valahti veltoksi suussani. *Siitäs sait.* Juhlin kuitenkin hieman liian aikaisin, sillä seuraavana hetkenä laskin jalkani oksalle vain huomatakseni, ettei sen alla oksaa ollutkaan. Etutassuni tapaili ilmaa ja silmäni laajenivat kauhusta, kun yhtäkkiä horjahdin oksalta alas. Matkani alas oli nopea, mutta ei lainkaan kivuton. Muutama oksa sattui tielleni pudotessani ja otin hiukan osumaa. Lopulta tömähdin kylmään, loskaiseen maahan orava edelleen suussani.
Aaltosalama asteli lähemmäs ja tunsin korvanpäitäni polttelevan. Olin varmasti naurettava näky. En keksinyt mitään tilannetta, joka olisi voinut olla tätä nolompi. Juuri sopivasti mänty päätti pudottaa päälleni kasan lunta: maailma oli tosiaan tänään minua vastaan. Kirosin ravistellessani märkää lunta päältäni.
“Jos kuulen sinun nauravan, päiväsi ovat luetut”, tiuskaisin Aaltosalamalle ja yritin nousta seisomaan. Toinen takajalkani oli kuitenkin tainnut irtisanoutua tehtävistään, sillä se ei kantanut. Yritin varata sille painoani, mutta sihahduksen saattelemana sain todeta, että jokin tosiaan oli pielessä. En kuitenkaan halunnut näyttää heikolta Aaltosalaman edessä, joten viritin hymyn kasvoilleni.
“Ainakin sain tuon kiusankappaleen kiinni.”

//Aalto?

Jääviilto oli raahannut minut aikaisin aamusta metsään loppuarvioinnin merkeissä. Vesisade ja loskasää eivät olleet varsinaisesti kohottaneet mielialaani, vaikka kyseessä olikin tärkeä päivä. Mikäli olin sisäistänyt kieron mestarini mielestä tarpeeksi hyvin hänen oppejaan, Henkäystähti nimittäisi minut tänään soturiksi yhdessä Kyyhkytassun ja Matotassun kanssa. Siskoni ja hänen epävirallinen heilansa olivat jo käyneet läpi omat loppuarviointinsa, ja he olivat enää soturinimiään vailla. En missään nimessä halunnut tulla nimitetyksi myöhemmin kuin kaksi muuta oppilasta, joten olin tänään pistänyt parastani kussakin arvioinnin osuudessa vakuuttaakseni Jääviillon kyvyistäni. Kuten yleensäkin, Jääviilto oli naljaillut suorituksilleni minkä muulta valitukseltaan kerkesi, mutta olin ollut huomaavinani soturin äänessä muutakin, ja uskoin sen jonkun muun olevan merkki siitä, että hänen mielestään olin valmis.
Leiriin palattuamme Jääviilto oli hävinnyt omille teilleen, ja minä olin liittynyt sisareni ja Matotassun seuraan oppilaiden pesälle. Viimeisimmän Kyyhkytassun kanssa käymäni keskustelun jälkeen en ollut enää maininnut pentuetoverilleni tämän ajanvietosta Matotassun kanssa. Jos siskoni kerran halusi kumppanikseen tuollaisen tuppisuun, niin minkä minä sille mahdoin? Oli klaanissa varmasti huonompiakin kumppaniehdokkaita kuin järkälemäinen toverimme.
“Luuletko, että Jääviilto antaa nimittää sinut soturiksi?” Kyyhkytassu kysyi nuoltuaan polkuanturoitaan.
Kohautin lapojani ja tuhahdin. “Ei siitä hullusta koskaan tiedä. Olen varma, että hän nauttii piinaamisestani ja pitkittää nimitystäni tahallaan.”
“Ainakaan sitten kun sinusta tulee soturi, ei sinun tarvitse enää murehtia rangaistuksen saamisesta, mikäli päätät napauttaa häntä takaisin”, siskoni huomautti, ja siinä hän oli kyllä täysin oikeassa. Vaikka minua oli koko oppilasaikanani kutkutellut päästä kostamaan punertavaturkkiselle soturille, en ollut voinut tehdä mitään kovin radikaalia, sillä se kostautui minulle aina neljä kertaa pahempana jonkin aivan älyttömän rangaistuksen muodossa. Mutta kun viimein saisin soturinimeni, mikään ei enää pidättelisi minua - ei niin mikään.
Ulkoa kajahti kutsuhuuto. Vilkaisimme Kyyhkytassun kanssa toisiamme, ja kumpikin näytti tajuavan samaan aikaan, mitä se merkitsi. Nousimme ylös kiireesti ja tassutimme Matotassu perässä seuraten aukiolle, jonne Henkäystähti oli ilmestynyt sillä välin, kun olimme olleet lepäilemässä. Kissoja alkoi tupsahdella ulos pesistään, ja vähiten aukiolle alkoi muodostua tungosta, kun sillä hetkellä leirissä paikalla olevat oppilaat ja soturit saapuivat kuulemaan, mitä sanottavaa heidän päälliköllään oli.
“Virtatassu, Kyyhkytassu ja Matotassu, astukaa eteen”, Henkäystähti kutsui kuuluvalla äänellä leirin keskustasta. Minä ja kaksi oppilastoveriani puikkelehdimme kissojen välistä päällikön - minun ja Kyyhkytassun isoisän - eteen ja jäimme odottamaan jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. “Tästä eteenpäin teidät tunnetaan Virtaviimana, Kyyhkypyrähdyksenä ja Matotaistona.”
“Virtaviima! Kyyhkypyrähdys! Matotaisto!” klaani toisti kuorossa uusia nimiämme. Seisoin rinta rottingilla siskoni vieressä, kuunnellen klaanitoverieni - jokseenkin ponnetonta - hurrausta. Arvelin ponnettomuuden johtuvan siitä, että joukossa oli myös kuraverisiä, jotka kadehtivat meitä puhdassyntyisiä kuolonklaanilaisia. Ihan syystäkin kadehtivat - kyllä minua ainakin olisi turhauttanut olla aivan pohjasakkaa.
Sukulaisteni ja perheenjäsenteni tullessa onnittelemaan minua ja siskoani, yritin vilkuilla Jääviiltoa, mutta kollia ei näkynyt missään. Selvästikin soturi oli pessyt käpälänsä puhtaaksi asioistani heti, kun hänet oli vapautettu mestarin vastuustaan. Naamalleni hiipi juonitteleva virnistys, kun ajattelin itsekseni: Voi rakas Jääviilto, et sinä minusta eroon pääse. Tästä se lysti nimittäin vasta alkaa.

Lumikkoviiksi: 4kp -

Roihumarja: 4kp -

Savupentu: 4kp -

Yrttimyrtti: 4kp -

Narsissitassu: 4kp -

Myrskymahti: 4kp -

Katajatassu: 19kp -

Virtatassu: 16kp - Olet nyt valmis soturiksi!

Lokkitassu: 14kp -

"Soturit eivät pidä siitä, että tuollainen karvapallo ryntää kysymättä heidän luokseen ja alkaa ladella kysymyksiä, jotka eivät kuulu pennulle millään tavalla. Ensin sinä esittelet itsesi, sitten kysyt onko kissalla aikaa keskustella kanssasi ja ennen kuin jatkat, odotat hänen vastaustaan", oli vastaus, jonka Lokkipentu oli saanut tympeän oloiselta Tuhkajuovalta. Lokkipentu ei saanut mitään vastausta kysymykseensä Tuhkajuovalta, joka väitti vielä lopuksi, ettei tällä ollut aikaa keskustella hänen kanssaan.
Lokkipentu nyrpisti kulmiaan. Hän oli erittäin tyytymätön isoemolta saatuun vastaukseen. Miten niin asia ei kuulunut Lokkipennulle? Tuhkajuovalla oli selkeästi jotakin ongelmia... Ehkä Tuhkajuova oli vain kateellinen, etteivät hänen pentunsa olleet yhtä mahtavia ja älykkäitä kun Lokkipentu... Hänestä itsestään tulisi varmasti paljon taitavampi soturi kuin Tuhkajuovan pennuista, pentu ajatteli.
Emo oli kumartunut Lokkipennun ylle ja kehottanut lähtemään, mutta Lokkipentu vain tuijotti Tuhkajuovaa silmiin kylmästi. Harmaavalkoisen kollin pää oli täyttynyt raivosta, mutta hän onnistui pysymään täysin tyynenä, hiljaa ja hievahtamatta. Lokkipentu oli kieltämättä pettynyt Tuhkajuovaan; muka arvostettu soturi. Kolli ei uskonut siihen enää pätkääkään. Tuhkajuova saattoi huijata muita, mutta ei häntä! Siinä vanha naaras vain esitti katselevansa pentujaan, eikä edes suostunut puhumaan tapoistaan tulevalle, ylivoimaiselle soturille, Lokkipennulle.
Emo tönäisi Lokkipentua hoputtavasti kuonollaan, jolloin Lokkipentu kääntyi hitaasti tuijottaen Tuhkajuovaa mahdollisimman pitkään. Kun kolli oli ottanut muutaman askeleen emonsa perässä hän kuitenkin kääntyi vielä Tuhkajuovan suuntaan, joka ei ollut enää huomaavinaan Lokkipentua.
"Ehkä joku päivä vielä esittelen itseni sinulle", Lokkipentu sanoi sellaisella äänensävyllä, jota oli vaikea tulkita. Nyt kollin silmissä ei näkynyt tunteen tunnetta. Lokkipentu toivoi ainoastaan Tuhkajuovan kuulleen. Valkoharmaa kolli kipitti ottamaan emon kiinni.
"Älä välitä Tuhkajuovasta, hän on aina tuollainen", emo maukui hiljaa.
"En minä hänestä välitäkään", Lokkipentu tokaisi. Hänestä kuitenkin tuntui, että emo oli tarkoittanut sitä jollain eri tavalla. Miksi hän muka välittäisi Tuhkajuovasta?
"Hyvä. Kuule, mitä jos leikittäisiin sammalpallolla?" emo ehdotti kehräten.
"Minä haluan mieluummin leikkiä sotaa", Lokkipentu sanoi. Hän tiesi, ettei emo pitänyt siitä. Jollakin tapaa emon negatiivinen reaktio sai kuitenkin kollille paremman mielen. Mieluummin hän olisi purkanut vihansa rajun leikin muodossa, mutta kai emon reaktioiden testaaminenkin kelpaisi mielihyvän saamiseen. Tilanne olisi ollut vaikeampi, jos Lokkipennulla olisi ollut hyvinkin isot odotukset Tuhkajuovan suhteen. Kaikesta huolimatta Lokkipentu katsoi nyt Tuhkajuovaa ainoastaan alaspäin. Pentu haaveili siitä, kuinka vielä joku päivä näyttäisi Tuhkajuovalle hänen paikkansa. Ensimmäistä kertaa kollin mielessä pyöri haave kostosta.
Pieni kolli oli myös entistäkin vakuuttuneempi siitä, ettei pentuja saaneella naaraalla ollut mitään tekemistä soturiuden kanssa. Tai ei ainakaan pitäisi olla, hän ajatteli... Äkkiä Lokkipentu tajusi, että emokin palaisi soturiksi sitten, kun hänestä tulisi oppilas. Lokkipentu ei pitänyt siitä ajatuksesta ollenkaan. Eihän siinä ollut mitään logiikkaa. Mikseivät kaikki naaraat vain kasvattaneet lisää pentuja klaanille sillä välin, kun kollit hoitivat soturin tehtäviä? Jos hän olisi ollut päällikkö, hän olisi määrännyt niin, Lokkipentu ajatteli.


Lokkipennun viimeiset ajat pentutarhalla tuntuivat vierähtävän hetkessä. Niin vain koittikin lopulta se päivä, kun Lokkipennusta tehtäisiin oppilas. Harmaavalkoinen kolli oli hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut viettää enää päivääkään pentutarhassa. Hän ei olisi jaksanut odottaa soturikoulutuksen alkamista enää sekuntiakaan.
Henkäystähti oli kutsunut koko klaanin kuulolle, jolloin emo oli alkanut sukia Lokkipennun turkkia tohkeissaan. Hänestä tuntui, että emo oli käynyt sen läpi ainakin viidesti. Mutta se ei haitannut mitään: Lokkipentu halusi näyttää oikein edustavalta ja kunnolliselta. Nyt valkoharmaa kolli istui klaanin ympäröimänä itse Henkäystähden vieressä, päällikön kutsuttua hänet siihen. Lokkipentua ei hermostuttanut ollenkaan. Hän istui tyynesti, hyvässä ryhdissä. Harmaavalkoinen kolli toivoi antavansa miellyttävän kuvan itsestään päällikölle.
"Lokkipentu on täyttänyt kuusi kuuta ja täten valmis aloittamaan soturikoulutuksensa", Henkäystähti aloitti.
Lokkipentu kohtasi päällikön katseen rauhallisena, räpäyttäen silmiään arvostuksen eleenä. Päällikkö käänsi hetkessä katseensa takaisin yleisöön jatkaessaan:
"Tästä lähtien sinut tunnetaan Lokkitassuna. Mestariksesi saat Pimentovarjon."
*Mahtavaa... Olen varapäällikön oppilas*, kolli ajatteli mielissään. Hän kumarsi Henkäysvarjolle vielä, ennen kuin päällikkö ehti häipyä paikalta.
"Lokkitassu! Lokkitassu!"
Lokkitassu nosti häntänsä ja leukansa pystyyn. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että häntä ei pysäyttäisi mikään. Hänen emonsa saapui onnittelemaan ensimmäisenä, eikä kolli muistanut nähneensä Sulkavirtaa niin ylpeän oloisena. Juuri tältä hän halusi, että koko ajan tuntuisi.

Olisin voinut jatkaa vääntöä erakkotaustaisen huonommuudesta Lumikkoviiksen vaikka koko päivän, ellei tämä olisi yrittänyt livistää paikalta samaan aikaan, kun sisareni sattui osumaan näkökenttääni. Vaaleanharmaa naaras näkyi olevan yksin, ja näin tilaisuuteni koittaneen - nyt Matotassu ei voisi tulla häiritsemään kahdenkeskistä aikaamme!
“Ihan miten vain, kuraverinen, mene sitten”, tuhahdin Lumikkoviikselle, enkä enää edes katsonut häneen päin, sillä huomioni oli täysin kiinnittynyt Kyyhkytassuun. “Mene jonnekin, missä et ole rumentamassa maisemaa.” Sen jälkeen tassutin häntä korkealla ilmassa liehuen pentuetoverini luokse, joka oli myöskin huomannut minut ja pysähtynyt odottamaan, että pääsisin hänen kohdalleen.
“Missä sinä olet ollut koko päivän?” töksäytin kysymyksen siskolleni.
“Harjoituksissa koko aamun, ja sen jälkeen siivoamassa pentutarhaa Matotassun kanssa”, vaaleanharmaa oppilas vastasi häntäänsä huiskauttaen.
“Missä juro juoksupoikamme luuraa nyt?” Vilkuilin ympärilleni, ja huojennuksekseni en nähnyt likaisenvalkoista kollia vilaukseltakaan missään. En kaivannut häntä juuri nyt pyörimään lähellemme, kun yritin käydä keskustelua rauhassa armaan siskoni kanssa.
“Hän lähti partioon”, Kyyhkytassu vastasi. Hänen katseensa käväisi jossain takanani olevassa. “Mitä sinä Lumikkoviiksen kanssa juttelit?”
Nauruntuhahdus pääsi nenäni kautta. “Hän törmäsi minuun ja yritti pahoitella. Minä näytin hänelle, missä hänen kaltaistensa paikka on klaanin hierarkiassa.”
Kyyhkytassu virnisti. “Oletan, että hän on yhtä säälittävä nyhverö kuin tyttärensäkin?”
“Ainakin hän on nenäkkäämpi kuin Taivastassu”, nyrpistin nenääni, nostin toista etutassuani nuolaistakseni sitä ja pyyhin sillä sen jälkeen korvantaustojani. “Taivastassu on sentään oppinut, ettei hänen kannata vikistä vastaan, mutta Lumikkoviiksi kovasti uskoo, että heillä on yhtäläinen oikeus olla Kuolonklaanissa kuten meillä puhdasverisillä. Ja ketunjätökset sille!”
Kyyhkytassu nauroi ja pudisteli päätään. “Uskomatonta!” hän tirskui. Sitten hänen silmänsä syttyivät, kun hän ryhtyi yhtäkkiä kertomaan minulle Matotassun kanssa tekemästään jäynästä: “Minä ja Matotassu piilotimme eilen Taivastassun vuoteeseen lunta sammalten alle! Se oli minun ideani, mutta Matotassu hoiti toteutuksen. Mahtoi olla märät unet.” Sisareni hykerrellessä naurusta omalle jutulleen, en voinut olla takertumatta siihen, miten erityisen lämpimästi tämä puhui Matotassusta. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta - joskus kieliä vaihtaessammekin naaras oli saattanut höpistä niitä näitä siitä, mitä Matotassu oli tehnyt tai sanonut joskus, mikä oli minusta hieman outoa, sillä ei kolli ikinä avannut suutaan minun seurassani.
Yritin vaihtaa puheenaiheen pois Matotassusta: “Voisimme illalla kinuta Kylmäliekkiä viemään meidät ulos kävelylle. Hän on niin nössö, ettei varmasti kehtaa kieltäytyä, jos me kysymme! Voimmehan aina vedota siihen, että isoisämme on klaanin päällikkö.”
“Muuten kyllä, mutta ehdin jo sopia Matotassun kanssa, että harjoittelisimme illalla yhdessä taistelua.” Kyyhkytassun siirteli tassujaan vaivaantuneena, ja huomasin, miten hänen äänensä pehmeni taas, kun hän puhui kollista. Siristin silmiäni epäilevästi.
“Olet ollut viime aikoina paljon Matotassun kanssa”, huomautin hieman kireällä äänensävyllä. “Etkö voisi välillä pitää taukoa hänen seurastaan? Loppujen lopuksi hänhän on pelkkä juoksupoika - ei yhtään enempää tai vähempää.”
Kyyhkytassun ilme terävöityi, ja hänen häntänsä alkoi nytkyä puolelta toiselle turhautuneesti. Tunsin ärtymykseni kasvavan joka hetki - olinko osunut muka arkaan paikkaan?
“Matotassu on enemmänkin kuin pelkkä juoksupoika, Virtatassu”, sisareni vastasi, ja hänen ääneensä oli nyt tullut hieman varoittava sävy, joka sai niskakarvani pörhistymään. “Ilman häntä emme pystyisi toteuttamaan suurinta osaa jäynistämme. Hän uhraa oman nahkansa meidän vuoksemme. Eikö se merkkaa sinulle mitään?”
“Miksi pitäisi merkata?” sihahdin takaisin ja kumarruin lähemmäs siskoani hännänpää maata raivokkaasti pyyhkien. “Merkkaako se muka sinulle?”
“Entä jos merkkaakin?” Kyyhkytassu ei irrottanutta tuimaa katsettaan omastani. Ilma välillämme tuntui ihan säkenöivän näkymättömästä jännitteestä. “En tiedä, oletko vielä edes lapsellisuuksiltasi miettinyt koko asiaa, mutta me olemme pian soturi-ikäisiä. Kunnon soturi hankkii itselleen hyvän kumppanin, ja olen alustavasti suunnitellut ryhtyväni Matotassun kumppaniksi, kun saamme soturinimemme.”
Tuijotin Kyyhkytassua ällistyneenä. Oliko hän tosissaan aikeissa ryhtyä kaikista kissoista juuri Matotassun kumppaniksi? Aivan älytöntä!
“Et voi olla tosissasi”, henkäisin ja horjahdin kauemmaksi siskostani. “Matotassun kanssa?!” Kyyhkytassu läimäisi häntänsä suulleni, ja minä työnsin sen tassuillani syrjään.
“Ei tarvitse kailottaa siitä koko klaanille”, pentuetoverini tiuskaisi. “Tosiasia on kuitenkin se, että sotureina meidän odotetaan palvelevan klaaniamme kaikin mahdollisin tavoin. Puhdasverisen kumppanin ja jälkikasvujen hankkiminen kuuluu myös niihin.”
Tiesin, että Kyyhkytassu oli oikeassa, mutta jotenkin minun oli vaikea hyväksyä sitä. Tähän asti olin keskittynyt vain omien henkilökohtaisten kaunojeni takaisin maksamiseen, ja mielen vieressäni oli hädin tuskin käväissyt ajatus kumppanin saati pentujen hankkimisesta. En ollut tajunnut, että siskoni oli tosissaan ajatellut tulevaisuuttaan näin pitkälle. Mutta toisaalta, oman kokemukseni perusteella Kuolonklaanissa oli tällä hetkellä hyvin vähän jos ollenkaan hyviä kumppaniehdokkaita, joten asia ei ollut ollut mielestäni niin ajankohtainen.
“Sinuna alkaisin myös pohtia mahdollisia kumppanivaihtoehtoja hyvissä ajoin”, Kyyhkytassu sanoi sitten, eikä hän kuulostanut enää yhtään kärkkäältä. Naaraan ilmekin oli muuttunut pehmeämmäksi, ja hän laski häntänsä lavoilleni toverillisesti. “Emme ole oppilaita ikuisesti.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti pois luotani. Jäin katsomaan hänen peräänsä poissaolevasti, ahdistuksen muodostaessa rintaani painavaa möykkyä.

Heräsin pesästäni. Minulla oli paha olo. Paha olla. Kaikki oli väärin. Sota alkoi, säännöt olivat täyttä ketunläjää. Henkäystähti oli hirveä, täysi hiirenmieli. Olin puoliverinen, eli minulta riistettiin hurjasti oikeuksia. Samoin oli käynyt emolleni Höyhenhallalle. Vaikka hän oli puhdasverinen. Kun olin saapunut klaaniin, en ollut arvannut, että siellä olisi niin hirveää. Silloin vallassa oli ollut Henkäystähteä paljon parempi päällikkö, Punatähti. Minua suututti. En halunnut asua täällä! Miksi minun piti tulla tänne? Miksen voinut asua Jupiterin kanssa, ihan kuin Salamanterikin? Katselin sisariani. Tuijotin heitä surun sekaisin silmin. Valkoiset naaraat nukkuivat kylki kyljessä. 'Eipä heitä varmaan harmita! He saavat kehuja ja ovat muutenkin parhaita kaikessa.' ajattelin katkerasti. Mutta toisaalta, tiesin että heille tulisi paha mieli jos lähtisin. Muille ei varmaan tulisi. Muistin kyllä, että jotkut kuolonklaanilaiset olivat lähteneet klaanista erakoiksi. Tai, kuten heitä nyt kutsuttiin, luopioiksi. Minusta he olivat tehneet ihan oikein lähtiessään. Mutta, kuka tälläistä pientä, surkeaa oppilasta kuuntelisi? Silmäni kipinöivät. Minua suututti. Hetki hetkeltä, halusin lähteä ja unohtaa kaiken. Unohtaa koko elämäni. Alkaa uudelleen erakoksi. Hiekanvärinen turkkini pörhistyi. Yritin vältellä katsomasta muita. Joku voisi nähdä minut, joku puhdasverinen kissa. Astelin ulos pesästä. Katselin ympärilleni. Toivoin, että kukaan ei huomaisi että olin lähdössä. Yhtäkkiä näin Pikiturkin. Hän oli varmaan tulossa herättämään minua! Syöksyin äkkiä oppilaiden pesän taakse. Kuulin, kuinka Pikiturkki asteli sisään. "Huhuu, Katajatassu! Herätys!" kuulin hänen huutonsa. Yritin pysyä piilossa. Hetken päästä Pikiturkki asteli pois hämmästyneenä. "Katajatassu ei ole vuoteessaan." hän mutisi Lehtituulelle, joka oli tulossa myös pesälle. Lehtituuli näytti hämmentyneeltä. "No, kaipa hän on tervehtimässä Höyhenhallaa tai jotain." hän vastasi kohauttaen olkiaan. Pikiturkki lähti paikalta. Arvelin hänen lähtevän etsimään Höyhenhallaa. Näin, kuinka Lehtituuli käveli sisään. Hetken päästä hän tuli ulos uniset Untuvatassu ja Hahtuvatassu mukanaan. Minua alkoi väkisinkin surettaa. Olin lähdössä, enkä edes kertonut emolleni ja sisarilleni! Olin huono kissa. Vedin henkeä, ja varmistin ettei kukaan mestari ollut paikalla. Kun olin todennut, ettei kukaan ollut paikalla, menin soturien pesään. En nähnyt Pikiturkkia, mutta Höyhenhalla lepäsi vuoteessaan. Kiirehdin emoni luokse. Tökkäsin häntä kuonollani. "Katajatassu, huomenta." hän tervehti raukeasti. En vastannut, tuijotin vain.
"Huomenta." emo sanoi jo hieman ärtyneenä. "No huomenta." totesin.
"Miksi noin surullinen ilme?" hän kysyi.
"Kuule, emo, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. En tiedä...miten tämän kertoisin..mutta minä lähden. Minä lähden pois klaanista." sanoin heikosti. Tuntui vapauttavalta saada kertoa jollekin. Hetken aikaa näin Höyhenhallan ilmeen helpottuvan. Yhtäkkiä hän väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen. "Ei käy. Sinä et lähde." hän maukui lujasti.
"Miksi en? En halua olla täällä." sanoin hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Höyhenhalla ponnahti seisovilleen.
"Ei käy. Et voi lähteä. Tämä on nyt kotisi. Jos lähdet, et voi palata takaisin!" emoni sanoi ääni käheänä. Yhtäkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Ei. En halua! En voi menettää sinuakin!" hän vaikeroi. Tunsin surua emoani kohtaan. Hänelle oli varmasti raskasta menettää kumppani, pentu, ja vielä toinen pentu päälle. Ties vaikka Jupiter ja Salamanteri eivät olisikaan enää elossa!
"Minä lähden, emo. Anteeksi hurjasti. En voi enää olla täällä. Etsin isän ja Salamanterin." sanoin. Höyhenhalla näytti olevan surusta sekaisin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti. "Selvä on. Tee niin kuin sydämesi käskee. Onnea, Katajatassu. Minä rakastan sinua." Höyhenhalla naukui hiljaa. Käännyin raskaasti.
"Sano Untuvatassulle ja Hahtuvatassulle." kuiskasin vielä ja lähdin pois. Tassutin aukion poikki hiljaa. Mietin, missä siskot ja mestarit olivat. Ehkä he etsivät minua. Oli hyvä, että lähdin. Tuotin heille vain vaivaa. Minun teki niin mieli mennä hyvästelemään, mutta siihen ei ollut aikaa. Nielin kurkussani olevan palan. Tassutin ulos leiristä äkkiä. Toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt minua! Nimittäin, jos olisi, hän kertoisi Henkäystähdelle ja joutuisin pahaan pulaan. Kiirehdin äkkiä kukkulan yli. Yhtäkkiä kuulin vaimeaa puhetta. Näin Pikkukaaoksen tassuttavan yksikseen pensaan takana. Silmäilin äkkiä ympärilleni. Toivoin että hän ei katsoisi taakseen. 'Kenelle hän puhuu?' ajattelin tuijottaen häntä tuskissani. Pikkukaaos vilkaisi taakseen. Hyppäsin äkkiä pensaan alle. Minua pelotti. En ehkä pääsisi pois reviiriltä, jos hän huomaisi minut! Purin huultani, ja pinkaisin juoksuun. Juoksin hurjan kovaa Pikkukaaoksen ohi. Pikkukaaos näytti hämmästyneeltä.
"Hei, miksi juokset?" hän kysyi. En vastannut, sillä hän olisi voinut tunnistaa ääneni. Sanoin vaisulla äänellä: "Ai, anteeksi! Huomasin..öö...saaliseläimen!" Pikkukaaos astui viereeni.
"Katajatassu! Etsin sinua! Miksi karkasit? Nyt heti leiriin!" hän huudahti. Säikähdin. Ampaisin juoksuun ja toivoin, ettei hän löytäisi minua.
"Anteeksi! Tiedät sitten joskus!" huusin taakseni ja juoksin rajalle. Käpäläni rummuttivat kosteaa maata. Juoksin yli Kuolonklaanin rajasta. Edessäni oli vielä kukkulat, sitten olin turvassa. Vasta hetken päästä tajusin, että kukkuloiden toisessa päässä oli Eloklaanin leiri. Kukaan ei ottaisi hyvällä, että Kuolonklaanin oppilas pelmahtaisi heidän reviirilleen! Kaikki pitäisivät sitä vain ansana. Haistoin rajaa. Eloklaanin haju oli laimea. Rajalla tuoksui veri. Ampaisin rajan yli. Toivoin, etten kohtaisi yhtäkään Eloklaanin partiota. Jossain vaiheessa he kumminkin saisivat tietää, että olin käynyt siellä. Juoksin yhä lujempaa. Pian uskoin, että pääsisin rajan yli helposti. Raja oli jo lähellä! Juoksin hajulinjan ohi nopein askelin. Syöksyin äkkiä eteenpäin. Vedin henkeä ja vilkaisin taakseni. 'Ai niin, Pikkukaaos! Oliko hän nähnyt, minne olin mennyt?' ajattelin tuskissani. Jos hän oli nähnyt, olin tuhon oma. Minun piti löytää isä ja Salamanteri äkkiä! Kiirehdin nopeasti eteenpäin. Yhtäkkiä haistoin hirveän hajun. Yritin muistella, mikä se oli. 'Se...se on ukkospolku!' muistin pelokkaana. Kaikki ne tarinat pentuajoilta...ukkospolut olivat pahoja! Mietin, miten ikinä selviäisin tästä.

Myrskymahti käveli tavallista nyrpeämpänä partion mukana. Syynä hänen alaspäin kääntyneille suunpielilleen olisi voinut olla kurja sää: polku oli loskainen ja maa sen alla kauttaaktaan peilijäässä, joten nopeita liikkeitä oli varottava. Syynä olisi myös voinut olla hänen kurniva mahansa; Myrskymahti ei ollut syönyt sitten eilispäivän, sillä riistaa oli niin niukasti. Hän oli ollut nälässä peräti yhden yön!
Mutta ei. Kumpikaan näistä masentavista seikoista ei ollut syynä naaraan happamalle mielialalle. Syynä oli yksinomaan Henkäystähti. Myrskymahti oli uteliaisuuttaan piipahtanut edellisenä päivänä pentutarhalla, ihan vain vilkaisemassa klaanin nuorimpia, vaikkeivät ne hänelle sukua olleetkaan. Hän oli kuullut, että pian edesmenneen Huomenkyyhkyn pennut pääsisivät oppilaiksi, ja pian heidän jälkeensä myös Tuhkajuovan kolme pentua. Myrskymahti ehti innostua tästä tiedosta, sillä varmastihan hän pääsisi yhden mestariksi. Muuta naaras ei ollut sitten soturiksi päästyään toivonutkaan: olisi oikea unelma saada kouluttaa oma oppilas, seurata tämön kehittymistä upeaksi soturiksi! Sitten hän oli muistanut, että tämä oikeus oli häneltä viety. Koska Myrskymahdin isä oli entinen erakko, ei Henkäystähti antanut hänelle oppilasta. Ja sekös Myrskymahtia sapetti. Hänen yksi suurimmista unelmistaan oli noin vain riistetty syystä, johon hän ei voinut edes vaikuttaa. Kuinka epäreilua saattoikaan elämä olla.

Narsissitassu ravasi Aaltosalaman perässä saalistuspartiossa takaisin kohti leiriä. Lehtikato oli kääntymässä hyvää tahtia hiirenkorvaksi, lätäköiden täplittäessä polkua ja lumen putoillessa männyn oksilta. Inhoten oppilas nosteli tassujaan kuraisessa ja märässä maassa, katuen samalla sitä, että oli suostunut mukaan partioon mestarinsa kanssa. Toisaalta ei hän olisi voinut kieltäytyäkään, kun tuo ennemminkin käskytti kuin pyysi häntä.
Narsissitassu oli ollut jo tovin oppilaana mikä tarkoitti, että hän vietti yhä enemmän aikaa partioissa harjoitusten sijaan. Joinain päivinä Aaltosalama laittoi hänet sekä partioimaan, että harjoituksiin, mikä ei ollut kollioppilaan mieleen. Tänä päivänä hänen mestarinsa oli kuitenkin ollut armollinen ja oli luvannut antaa Narsissitassulle koko illan vapaaksi. Rapaisia tassujaan katsoessaan tuo päätti käyttävänsä ajan turkkinsa perusteelliseen sukimiseen.
"Hyvin saalistettu tänään", Aaltosalama kehaisi ja vilkaisi Narsissitassun suussa roikkuvaa hiirtä. Oppilas vain hymähti vastaukseksi, sillä saalis vaimensi tehokkaasti hänen sanansa. Ei yksi ainoa hiiri ollut kummoinen saalis, mutta Narsissitassulle melko hyvä. Hän oli kehittynyt paljon saalistajana näiden kuiden aikana, mutta varaa parantaa oli vielä roimasti. Aaltosalama varmasti aikoisi keskittää koulutuksen nyt metsästämiseen, mikä ei erityisemmin ollut Narsissitassun mieleen.

Minua kyllä niin sapetti Henkäystähden uudet säännöt! Ne eivät koskeneet minua, puhdasverinen kuolonklaanilainen kun olin, mutta tunsin suurta myötätuntoa Kuolonklaanin erakkoverisiä kohtaan. He olivat kuolonklaanilaisia siinä missä muutkin! Ei ollut reilua, etteivät he esimerkiksi saaneet toimia mestareina, he olivat aivan yhtä kykeneväisiä siihen kuin muut. Tietysti uskoin Henkäystähteä kun hän kertoi ennustuksesta, että joku erakkotaustaisista olisi tuhoksi klaanille. Se ei kuitenkaan ollut mikään syy kohdella kaltoin niin monia Kuolonklaanille uskollisia, taitavia sotureita!
Asia sai minut niin vihaiseksi että oikein puhisin kiukusta, kun kuljin partion mukana kohti Eloklaanin rajaa. Ja tämäkin vielä: Kuolonklaani oli kujakissojen kanssa noin vain hyökännyt naapuriklaanimme leiriin! En ymmärtänyt miksi. Mitä Henkäystähti siitä hyötyisi? Eloklaanilaisista ei ollut mitään harmia, joten en tajunnut, mikä voisi olla syynä toisen klaanin häätämiseen kodistaan. Nyt kujakissat asuttivat heidän leiriään samalla, kun eloklaanilaiset joutuivat elelemään nummilla ja rakentamaan elämänsä uudelleen.
Rajaa merkitessäni tähyilin myötätuntoisesti Eloklaanin puolelle. Voi kun minulla vain olisi rohkeutta nousta Henkäystähteä vastaan! Yksin minä en kuitenkaan mahtaisi hänelle ja hänen liittolaisilleen mitään. Minun oli odotettava oikeaa hetkeä, kerättävä itsekin liittolaisia ja sitten iskettävä. Kenties eloklaanilaiset haluaisivat auttaa minua…

Leikin löytämälläni kepillä kieritellen sitä edes takaisin pentutarhan maaperällä. Päivät kuluivat yleensä leikkiessä yksin tai muiden pentujen kanssa tai muuten vain puuhaillessa tai jutellessa. Olin käynyt juttelemassa Hehkuaskeleen kanssa parantaja oppilaaksi tulemisesta mutta olin saanut vastaukseksi, että Hehkuaskel tiedustelisi asiaa päälliköltä - Henkäystähdeltä - mutta uskoi että se kävisi kunhan osoittaisin kiinnostusta tehtävään. Pidin muiden auttamisesta ja tulevaisuus parantajana houkutteli hetki hetkeltä ja miete mietteeltä enemmän. Kuulin, kun joku tassutti kohti minua. Läimäisin kepin kohti pesän seinää ja se kimposi takaisin hiukan ohi käpälistäni. Katsahdin viereeni istuutuneen vieraan kissan naamaa. Naaras oli kaunis. Tuon turkissa oli erisävyisiä harmaita ja hiukan oranssihtavaa väriä silmien alla sekä rinnassa. Hymyilin välittömästi tulijalle.
“Onkos keppi tehnyt jotain pahaa kun noin kuritat sitä, Savupentu?” naaras, jonka nimeä en tiennyt naukui. Tuo harmaa soturitar pörrötti pääkarvojani enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää tavoitella käpälilläni toisen pitkiä tassukarvoja kehräten.
“Kuka sinä olet? Tulitko sinä leikkimään minun kanssa!” nau’uin innostuneen kiihkeällä äänellä. Halusin tutustua kaikkiin klaanin kissoihin ja tämä kaunis naaras vaikutti mahdolliselta uudelta ystävältä!
//Roihu?

Roihumarja oli ottanut sodan tosissaan ja oli valmiina puolustamaan kotiaan ja koko klaania hengellään, naaras oli pesän ulkopuolella harjoittelemassa taistelu taitojaan että pärjäisi sitten kun taistelu alkaisi uudestaan. Roihumarja oli tilanteeseen nähden rauhallinen ja harkitseva taistelija hän analysoi ennen kuin suinpäin hyökkäisi kimppuun, Roihumarja kuvitteli vihollisen ja hyökkäsi syöksyen kaataen vihollisen ja iskien heikkoihin paikkoihin silmiin kaulaan. Roihumarja oli jonkun aikaa jo harjoitellut kunnes tuli takaisin klaanin pesälle ja vilkaisi kun jääviilto nähtävästi opetti Kettupentua, jollain tavalla se oli hellyttävä näky vaikka tiesi että jää ei ollut kovin kilteimmästä päästä. Roihumarja jatkoi matkaansa kohti pentutarhalle ja tuli sisälle ja tervehti kuningattaria jotka hymyilivät naaralle, tämä katseli tarhaa hetken kunnes näki Savun leikkivän kepillä tämä päätti mennä pennun luokse laskeutui istumaan toisen viereen "onkos keppi tehnyt jotain pahaa kun noin kuritat sitä Savupentu?" Roihumarja hymyili toiselle ja katsoi keppiä hetken aikaa ja tuon karvapallon leikkimistä, naaras päätti alkaa leikkiin mukaan ja taputti tassullaan leikkisästi Savua kohti pörröttäen toisen päätä että toisen turkki nousi pystyyn siitä tietty pentu siitä innostui ja tarttui välillä naaraan tassuissa oleviin pitkiin karvoihin.
// Savu?

Heilautin häntääni hermostuneesti. Tämä Virtatassu oli erityisen tympeä tapaus. Hän kysyi, että miten saatoin elää sen faktan kanssa että petin klaanini ja päällikköni. Minua ahdisti mutta pidin rauhallisen olemukseni yllä.
“Olen saanut tekoni anteeksi. Olin typerä ja tiedän sen. Nyt en pettäisi klaaniani mistään hinnasta. En mistään”, nau’uin. Muistin tilanteen johon paras ystäväni Orvokkisydän oli aikaisemmin joutunut. Kyllä varmasti pettäisin Kuolonklaanin, jos löytäisin itselleni kumppanin ja hänet telotettaisiin klaanin edessä niinkuin Mäyräkynsi oli teloitettu. Mäyräkynsi oli sitäpaitsi ollut täysin erakkoverta eikä sitä, että hän oli kyseenalaistanut Henkäystähden kykyjä toimia päällikkönä suvaittu pärkääkään. Otin askeleen taaksepäin. Haluisin vain pois tästä epämukavasta tilanteesta. Vilkaisin oppilaiden pesää kohti, johon Taivastassu oli aikaisemmin kadonnut. Olisin halunnut vielä viettää aikaa tyttäreni kanssa mutta en voinut mennä enää hakemaan häntä. Virtatassu virnuili edessäni ja se raivostutti minua suuresti.
“Olen pahoillani, että törmäsin sinuun niin mutta nyt voisin jättää sinut omiin puuhiisi ja mennä syömään, sillä tulin juuri saalistamasta”, nau’uin ja olin aikeissa jättää Virtatassun omaan seuraansa.
//Virta?