Susitassu hymyili iloisena, kun hän onnistui löytämään Kamomillapennun. Kollioppilas piti todella piilosen leikkimisestä, se oli niin hauskaa, mutta ei kuitenkaan pelottavaa. Kolli ei lainkaan pitänyt turhan pelottavista tai hurjista leikeistä! Pelkkä ajatus nosti pienen kollin karvat pystyyn. Onneksi Kamomillapentu ei ollut ehdottanut mitään tuonlaisia puuhia. Oli Susitassun aika piiloutua ja naaraspennun laskiessa kymmeneen, etsi oppilas kuumeisesti piilopaikkaa. Mikä olisi hyvä? Susitassu kiitti Pimeyden metsää siitä, että hän oli pienikokoinen. Näin ollen piiloutuminen oli hänelle huomattavasti helpompaa, kuin vaikka suurikokoiselle ja raskasrakenteiselle kissalle. Lopulta Susitassu keksi, että hän voisi mennä oppilaiden pesään piiloon. Soturien pesä oli myös oiva piilo, mutta sen nimessä oli sana ‘soturien’ ja Susitassu oli oppilas, joten hän ei saanut mennä sinne. Kolli ei halunnut itselleen minkäänlaisia ongelmia. Vihaiset ja pettyneet kissat pelottivat Susitassua todella paljon. Kolli loikkasi pesään suurella loikalla ja kiiti sitten salamannopeudella oman sammalpetinsä alle. Kolli unohti piilottaa häntänsä ja takajalkansa. Pienen oppilaan häntä heilahteli jännittyneesti ja Susitassun viikset värähtelivät. Löytäisikö Kamomillapentu hänet pian? Toivottavasti, sillä kolli ei malttanut enää olla paikoillaan, vaan liikahteli jännittyneenä petinsä alla.

//Kamomilla?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä arvosti päällikkönsä yritystä pitää yllä toivoa näissä ankeissa olosuhteissa, vaikka hän ei voinutkaan sanoa uskovansa täysin kollin sanomisiin. Oli totta, että tämä ei ollut ikuista, mutta se saattoi yhtä hyvin tarkoittaa sitä, että he joko menehtyisivät tänne monttuun omia aikojaan tai sitten Henkäystähti määräisi heidät teloitettaviksi. Kumpikaan vaihtoehto ei oikein valanut uskoa parantajaoppilaan sydämeen, mutta koska hän ei halunnut masentaa klaanitovereitaan tieten tahtoen enempää, hän päätti pitää ajatukset ominaan.
"Niin, ei tämä ikuista ole", hän sanoi vain ja yritti hymyillä, mutta se tuntui vieraalta.
Sitä seurasi lyhyt hiljaisuus. Leimusilmä oli jo aikeissa vajota takaisin synkkiin ajatuksiinsa, kun Liljatuuli yhtäkkiä naukaisi:
"Mitäpä jos kertoisimme toisillemme tarinoita ajan kuluttamiseksi?"
Leimusilmä katsahti mestariinsa epäileväisenä. "Millaisia tarinoita?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen.
Liljatuuli räpäytti silmiään. "Ihan millaisia vain. Voit keksiä jonkun aivan uuden tarinan tai kertoa sellaisen, jonka olet itse elänyt", naaras vastasi. Parantajan katse kääntyi Mesitähteen. "Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?" Tämä väläytti veljelleen lempeän hymyn.

//Mesi?

Rosmariinipentu uhosi, että aikoi voittaa. Lepakkopentu lähti omaan suuntaansa sanaa sanomatta.
He lähtivät lähes samaan aikaan matkaan ja Lepakkopentu piti katseensa tarkasti ympäristössään. Hän yritti parhaansa mukaan varoa kaikkia mahdollisia oksia ja rapistuneita lehtiä, jotka saattoivat pitää ääntä hänen kulkiessa. Kolli katsahti Rosmariinipentuun, kun oli jo melkein kiven luona ja huomasi tämän olevan ehkä vähän kauempana, mutta kuitenkin suunnilleen samassa kohtaa.
Lepakkopentu ei aikonut hävitä ja kiihdytti vähän vauhtiaan. Hän arvioi tarkasti etäisyyden ja loikkasi kiven vierelle. Hän nappasi tämän voitonriemuisesti ulvoen.
“Voitin!” kolli julisti.
“Hiiren papanat”, Lepakkopentu kuuli Rosmariinipennun naukuvan.
“Hyvä yritys, mutta minä olin nopeampi”, nuori kolli sanoi ja kääntyi nuoren naaraan puoleen. “Ehkä sinä ensi kerralla voit jopa voittaa”, hän jatkoi vielä virnistäen.
Lepakkopentu istahti taas maahan ja ryhtyi taas kerran sukimaan turkkiaan.
“Haluatko vielä tehdä jotain?” hän kysyi kohteliaasti ja puhdisti päälakeaan etutassullaan.
*Hän osaa olla jopa yllättävän hyvää seuraa. Ehkä minä vielä joku päivä voisinkin hyötyä hänestä toverinani*, kolli mietti edelleen päälakeaan puhdistaen.

//Rosmy?

“Tämä oli sitten kai tasapeli”, Lepakkopentu naukui. Nyökkäsin ja kikatukseni häipyi pikkuhiljaa ilmaan. Lepakkopentua ei selvästi naurattanut mutta ehkä jännitys ja muu sai minut nauramaan näin.
“Mitä nyt?” kysyin. Lepakkopentu vastasi, että nyt voisimme kokeilla vaanimista ja, että voisimme vaania Hiljaisuuspentua. Kieltäydyn ehdotuksesta, sillä pieni osa minusta halusi pitää kollin huomion vain itsessäni mutta pääsyy oli kyllä se, että en halunnut Hiljaisuuspennulle pahaa mieltä. Toinen kuitenkin myöntyi ja totesi, etten varmaan uskaltaisi vaania elävää kohdetta. Se ei ollut totta mutta jätin kommentin huomioimatta, koska Lepakkopentu alkoi selittää miten kiertäisimme kiven eri puolille ja koittaisimme saada sen saaliiksemme nopeammin kuin toinen mutta kuitenkin hiljaa kuin vaanisimme oikeaa hiirtä. Nyökkäsin ja lähdin suuntaan, jonka kolli oli minulle osoittanut. Lähdimme yhtäaikaa hiipimään kohti kiveä eri puolilta. Koitin olla mahdollisimman huomaamaton ja varovainen niinkuin Lepakkopentu oli käskenyt. Olimme aika tasaväkisiä vaanimisessa. Minä kuitenkin kompastelin käpäliini ja pidin jatkuvasti ääntä kömpelöillä suurilla käpälilläni. Lepakkopentu taas oli hiljaisempi vaanija. Hän pääsi kiven luo ensimmäisenä ja nappasi sen itselleen.
“Voitin!” hän naukui innoissaan.
“Hiiren papanat”, mutisin ja pyöräytin silmiäni. Saisin takuulla kuulla tästä kunniani.
//Lepa?

Kun molemmat olivat valmiita he lähtivät kiipeämään ylös. Puu tuntui nytkyvän heidän raivatessa tietään ylöspäin. Kaksikolla oli selkeästi ollut sama reitti mielessään, sillä he kulkivat lähes kylki kyljessä ylöspäin. Lepakkopentu tunsi turkkinsa osuvan Rosmariinipennun turkkiin ja hänen kylkensä oli pian myös naaraassa kiinni. Kolli yritti parhaans olla välittämättä, mutta pian hänen huomionsa herpaantui ja hän oksan sijasta haparoi ilmaa.
“Varo!” hän huudahti kauhistuneena kallistuessaan vähitellen sivuun. Rosmariinipentu tipahti ja Lepakkopentu tippui hänen perässään. Kolli tömähti maahan ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hän haukkoi hetken happea ja sillä välin Rosmariinipentu vain kikatti.
Lepakkopentu ei ollut varma nauroiko tämä kollille vai jollekin muulle, mutta häntä ei naurattanut. Hän tasasi hengityksensä vaivalloisesti ja päristeli sitten pystyyn.
“Tämä oli sitten kai tasapeli”, tummanharmaa pentu totesi. Hänen vierellään Rosmariinipentu nousi ylös. “Mitä nyt?” Naaras kysyi.
“Miten olisi, jos me vaikka yritettäisiin nyt sitä vaanimista?” Lepakkopentu naukaisi istahtaessaan. Hän alkoi pesemään turkkiaan, joka oli mennyt tipahtamisesta tomuiseksi. “Jos vaikka yrittäisimme päästä yllättämään Hiljaisuuspennun”, Lepakkopentu naukui kielenvetojen välissä. Rosmariinipentu pudisti päätään.
“Ehkä ei. Miksemme ennemmin vaanisi vaikka tuota kiveä tuolla tai tuota lehteä tuolla hieman kauempana?” naaras ehdotti osoittaen tassullaan ensin kiveä ja sitten lehteä.
“Hyvä on”, Lepakkopentu myöntyi, “jos et kerta uskalla vaania elävää kohdetta”, hän lisäsi vielä hiljaisella äänellä. “Minä menen tuota kautta ja mene sinä tuota”, kolli sanoi vielä osoittaen lyhyellä hännällään suuntia minne heidän kuului mennä. “Tarkoituksena on päästä sinne ensimmäisenä, mutta kuitenkin huomaamattomasti.”

//Rosmy?

Voitin Lepakkopennun juoksussa tosi ylivoimaisesti mutta tyydyin vain virnuilemaan hänelle, kun hän myönsi tappionsa. Minun olisi tehnyt mieli ilkkua kollille mutta halusin pitää edes jonkinlaiset välit häneen, joten tyydyin siihen virnuiluun. Olin niin innoissani leikistämme!
​​“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” ehdotin. Lepakkopentu nyökkäsi ja lähti etsimään kohtaa josta kiivetä ylös. Hän palasi takaisin hymyillen voitonriemuisesti.
“Oletko valmis häviämään?” Lepakkopentu haastoi ja heilautti häntäänsä.
“En. Voisit nimittäin kysyä tuota samaa itseltäsi. Mennään!” sanoin ja huudahdin innokkaasti lähtökäskyn. Lähdimme molemmat kynnet kaarnaa raapien kiipeämään ylös. Puikkelehdin nopeasti kahden oksan väliin mutta Lepakkopennulla oli selvästi samat oksat mielessä ja kylkemme tömähtivät yhteen. Henkäisin, kun turkkimme koskettivat. Se tuntui, jotenkin oudolta - oudon hyvältä.
“Varo!” Lepakkopennun ääni oli hieman hätääntynyt, kun hän huusi varoituksensa. Yritin tajuta, mitä tapahtui mutta en ehtinyt setviä ajatuksiani ennen kuin jo tömähdin selälleni maahan. Lepakkopentu tuli pian perässä. Onneksi matka ei ollut ollut kauhean pitkä eikä ainakaan minua ollut sattunut. Aloin kikattamaan holtittomasti ja kömmin hitaasti käpälilleni.
//Lepa?

Naaras ehdotti, että he juoksisivat leirin keskellä sijaitsevalle kaatuneelle puulle. Rosmariinipentu yritti vielä osoittaa sitä hännällään, mutta häntä oli jotenkin kummallisesti vääntynyt ja se ei osoittanut edes oikeaan suuntaan.
Lepakkopentu katsoi taittunutta häntää hiljaa. Hän mietti pitäisikö hänen mainita siitä jotain, mutta päätti pysyä hiljaa. Olihan hänelläkin hieman erikoinen häntä nimittäin lyhyin häntä mitä kolli oli oikeastaan itse nähnyt.
Lepakkopentu vain myöntyi puulle juoksemiseen ja valmistautui juoksuun. Rosmariinipentu huusi aloituksen ja lähti kiitämään eteenpäin. Lepakkopentu lähti tynkä jaloillaan ravaamaan perässä. Hänen oli vaikeaa pysyä vauhdissa mukana ja hän yritti todella pysyä perässä.
Rosmariinipennun päästyä perille, oli Lepakkopennulla ainakin kolmen ketunmitan verran vielä matkaa. Hän hyväksyi tappionsa ja hidasti vauhtiaan. Kolli oli tietänyt häviävänsä, mutta oli silti pettynyt suoritukseensa.
“Ihan hyvin juostu”, Lepakkopentu myönsi hiljaa mumisten päästessään kaatuneelle puulle. “Entä mitä nyt?”
“Miten olisi, jos kiipeäisimme vaikka tänne puuhun. Kumpi on ensiksi ylhäällä voittaa?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu nyökäytti päätään ilmeettömänä. Hän kiersi puuta ja mietti, mikä olisi paras reitti ylös.
*Jos menisin tuota reittiä voisin nostaa itseäni noiden oksien kautta ylöspäin!* pieni kolli ajatteli ja hymyili voitonriemuisesti. Hän meni takaisin toisen pennun luo.
“Oletko valmis häviämään?” tummanharmaa kolli haastoi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä innokkaasti hymyillen. Hän oli tuskin koskaan ollut näin innoissaan mistään.

//Rosmariini

Sisälläni tuntui kipinöivän vihasta joka kerta, kun Lepakkopentu piikitteli minua. Sain siitä jotain älytöntä mielihyvää, kun hän sanoi olleensa vain kohtelias. En edes tiennyt miten.
“Juupa juu. Ihan kuin sinä osasit olla ystävällinen edes yhden lauseen ajan”, tuhahdin ja katsoin sitten mihin suuntaan voisimme lähteä testaamaan kumpi meistä oli nopeampi. Päätin, että voisimme juosta leirin keskellä olevalle kaatuneelle puulle. Ehkä voisimme vielä koittaa kiivetä sen päälle niin näkisimme kumpi olisi parempi kiipeilemään! Halu todistaa kyvykkyyteni tehdä asioitai “ruipeluudestani” huolimatta oli suuri.
“Juostaan tuolle kaatuneelle puulle, kun sanon mennään. Kumpi koskettaa puuta ensin voittaa. Onko selvä?” nau’uin ja osoitin puuta vääntyneellä hännälläni. Häntä käännähti hassusti enkä onnistunutkaan osoittamaan puun suuntaan. Epämukavan tunteen aalto löi ylitseni ja turkkiani kuumotti, kun tajusin kollin huomanneen häntäni. Hämmästyksekseni hän ei sanonut mitään käänsi vaan päänsä pois. Vihasin häntääni niin paljon. Olisin halunnut, että se olisi voinut olla vain normaali ja suora.
“Joo selvä”, Lepakkopentu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Asetuimme vierekkäin seisomaan.
“Mennään!” huudahdin ja lähdin juoksuun. Jännitys ja ilo tykyttivät rinnassani, kun käpäläni rummuttivat maata.
//Lepa?

Rosmaariinipentu suostui leikkimään, mutta ei sanonut pitävänsä siitä. Lepakkopentu oli samalla kannalla.
*Enhän minä sinusta pidä. Sinä, siskosi ja emosi olette kaikki yhtiä ketunmieliä!* kolli ajatteli. Rosmariinipentu kysyi, mitä leikittäisiin ja hänen ehdotuksinaan oli piilonen ja sammalpallo.
“Molemmat ovat tylsiä. Tehdään jotain oikeasti kiinnostavaa”, Lepakkopentu murahti ja mietti hetken. “Ollaan ennemmin vaikka hippaa tai jotain kilpailua?”
"Jaahas. No miten olisi juoksukisa tai kumpi vaanii kohdetta paremmin?” Rosmariinipentu ehdotti. Lepakkopentu vain kohautti lapojaan. “En ole ehkä paras juoksija, mutta vain ihan sinun iloksesi voin ryhtyä siihen”, kolli irvisti, “koska en halua, että ryhdyt parkumaan, kun voitan sinut kaikessa.”
Rosmariinipentu siristi silmiään ja Lepakkopentu väläytti hänelle vain ylimielisen hymyn valkoiset hampaat auringonvalossa välkähtäen.
“Miksi noin vihaista naamaa näytät? Minähän olen vain nyt kohtelias, kun sanon sinun olevan nopeampi ja, kun annan sinulle mahdollisuuden voittaa minut. Sinun kaltaisesti ruipelo naaras ei tule koskaan voittamaan minun kaltaistani lihaksikasta kollia. Tai jos voittaa, niin se on tuurista kyse”, tummanharmaa kolli sanoi taas virnistäen.

//rosmy

Niiskaisin nenääni arvostelevasti, kun Lepakkopentu kysyi minua leikkiseurakseen. En toisaalta tahtoisi leikkiä sellaisen kissan kanssa, joka oli ollut minulle ja vielä siskollenikin. Emo oli kyllä sanonut, että kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen ja minullakin oli tylsää.
“No kai se käy”, sanoin ärsyyntyneenä.
“Mutta älä erehdy luulemaan, että minäkään pidän sinusta tai sinun seurastasi”, lisäsin tuhahtaen päälle hieman liioittelevasti.
"Ja sinun on turha luullakkaan että minäkään nauttisin seurastasi lainkaan", Lepakkopentu vastasi yhtä piikittelevästi, kuin olin arvannutkin. Käänsin kuitenkin huomioni leikkimiseen enkä jatkanut riidan haastamista vaikka olisi tehnyt mieli. Etsin katseellani jotain jolla leikkiä. Kun en löytänyt mitään, päätin kysyä kollin mielipidettä.
“Mitä me sitten aletaan? Sammalpalloa vai piilosta?” kysyin saaden itseni vain juuri ja juuri hillittyä vastaamasta toisen pennun piikittelyyn. Jätin tahallaan taiteluleikin pois ehdotuksista, sillä en halunnut taistella tuota kollia vastaan, jonka kielestäkin löytyi takuulla enemmän piikkejä kuin siilin selästä. Pelkäsin, etten pärjäisi Lepakkopennulle ja saisin kunnon nöyryytyksen. Vaikka olinkin isompi kokoinen en luottanut omiin taitoihini tarpeeksi.
//Lepa?

"En usko, että Henkäystähti päästäisi minua Eloklaaniin. Toki olisin siihen valmis, sillä se tarkoittaisi sitä, että saisin viettää enemmän aikaa Lokkitassun kanssa", Sulkavirta vastasi Kylmäliekin kysymykseen mietteliäänä. Harmaaturkkinen kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Miksi sinä niin luulet?" Kylmäliekki kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta ei pelännyt kertoa aavistuksiaan. Hänen kellertävä katseensa kääntyi soturista metsään hänen vastatessaan.
"Henkäystähti tietää, että olen kiinnostunut tutustumaan vieraisiin kissoihin ja kaikkeen uuteen. Hän ei taida luottaa minuun niin paljoa, että laskisi minut vahtimaan ja rankaisemaan eloklaanilaisia", Sulkavirta vastasi mietteliäänä. Se oli totta, hän tiesi itsekin, ettei hänestä olisi moiseen. Naarasta kiehtoi vieras klaani ja sen jäsenet liikaa, eikä hänellä itsellään ollut mitään heitä vastaan. Kaiken lisäksi klaanissa asui tätä nykyä kaksi vanhaa kujakissayhteisön jäsentä, joihin Sulkavirta oli tutustunut eläessään Ruskalinnun kanssa Yhteisössä. Deimos, joka nykyään tunnettiin nimellä Uskolintu, oli ollut Sulkavirran mielestä oikein hyvää seuraa. Naaras ei pitäisi ajatuksesta, että hän joutuisi käskyttämään ja alistamaan Uskolinnun kaltaista mukavaa kissaa.
Sulkavirta oli vähällä unohtaa Kylmäliekin aiemmin esittämän kysymyksen siitä, haluaisiko raidallinen naaras käydä hänen kanssaan saalistamassa tai kävelyllä vahtivuoron jälkeen. Vuoroa olisi vielä tovi jäljellä, mutta Sulkavirran loppupäivä oli vapaa. Nyt kun Lokkitassukaan ei ollut leirissä ja epäilemättä Sähkötuholla riitti töitä Salamatassun kouluttamisen ja soturin tehtävien parissa, ei Sulkavirralla ollut mitään tekemistä. Hän viettäisi mielellään aikaa klaanitoverinsa kanssa.
"Ei minulla ole mitään", harmaanruskea naaras totesi ja väläytti Kylmäliekille ystävällisen hymyn, "ehkä me voisimme käydä kävelyllä Eloklaanin rajalla. Kenties törmäämme Lokkitassuun tai Jääviiltoon."
Sulkavirta oli turhan usein löytänyt itsensä vaeltelemasta rajan tuntumasta. Hän ikävöi poikaansa niin, että edes pieni vilahdus partion lomasta olisi saanut naaraan olon paremmaksi.

//Kylmä?

Lepakkopentu huomasi, että hänen suunnitelmansa ei toiminut ja Salamatassua ei voinut vähempää hänen sekoilunsa ja valituksensa kiinnostaa. Kolli vain viisasteli, että jos tassuni olisivat tuosta murtuneet, minusta tuskin voisi soturia tullakkaan. Hän hoiti nopeasti hommansa ja tuli takaisin Lepakkopennun luokse ja kysyi tältä kenet nuori kolli halusi mestarikseen tietenkin itse Henkäystähteä arvaten.
“Minulle se on se ja sama, kunhan hän on joku minun arvoiseni”, Lepakkopentu vain murahti ja tallusti ulos pentutarhalta. Hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä tuon ärsyttävän karvapallon kanssa. Kolli askelsi siis rohkein ja itsevarmoin askelin leirin lävitse. Hänellä oli erityisen tylsää ja häntä ärsytti suunnitelman epäonnistuminen.
“Voisin vaikka syödä jotain”, hän mumisi ja loikki toiveikkaasti tuoresaaliskasalle. Hän huomasi siellä pulskaakin pulskemman hiiren ja nappasi sen itsekäästi. Lepakkopentu asettui istumaan pieneen varjoon ja ahmi hiirtä kuin hullu. Tummanharmaa kolli olikin enemmän nälissään kuin oli muistanutkaan.
Syötyään nuori kolli ryhtyi pesemään itseään. Hän suki pitkin ja huolellisin vedoin kaulaturkkinsa ja varmisti, että mitään ei jäänyt siihen kiinni. Kolli oli erittäin tarkka ja pienimmätkin muruset täytyi saada pois.
Kun hän oli siistiytynyt, häntäänsä heittäen hän nousi ylös. Lepakkopentu katseli ympärilleen etsien tekemistä. Hän huomasi Hiljaisuuspennun. Nuorempi kolli oli myös orpo ja Mäntyviiksi hoiti tätäkin. Lepakkopentu ei ollut päässyt härnäämään tätä, sillä Mäntyviiksi on passittanut häntä aina muualle. Ilmeisesti Hiljaisuuspentu kuitenkin pääsi viimein ensi kertaa ulos. Lepakkopentu virnisti ja lähti tätä kohti. Hän kuitenkin kaatui matkalla, kun joku oppilaista meinasi jyrätä hänestä yli.
“Hei katsoisit eteesi! Nyt minun vasta suittu turkkini on ihan likainen!” Lepakkopentu sihisi vihaisesti vanhempaa kissaa mulkoillen.
“Yritän olla varovaisempi”, tämä vain vastasi kuivasti ja tassutti pois. Lepakkopentu pyöräytti silmiään ja tassutti varovasti takaisin pentutarhalle.
Kolli kurkkasi. Sisään ja huomasi, että paikalla ei juuri ollut enää ketään. Lepakkopentu hiipi omalle makuusijalleen ja meni nukkumaan.

Lepakkopentu heräsi ja asteli ulos pentutarhasta. Hän loikki aukion reunaan tylsistyneenä. Kolli oli yön aikana kerennyt miettiä paljon eri asioita, mitä tehdä yksin, mutta ei silti keksinyt mitään hauskaa. Hän asettui istumaan ja ryhtyi kasaamaan kaikenlaisia oksia, lehtiä ja kiviä. Hän yritti kasata niistä jotain, mutta hän ei saanut kasaa näyttämään hyvältä. Yhtäkkiä hän kuuli askelia takaansa ja heilautti korvaansa. Kun askelet lähenivät, Lepakkopentu käänsi päätään äreänä.
Se oli Rosmariinipentu. Hän oli sen ärsyttävän päälleni kaatuneen valkean naarassoturin pentu ja hänellä oli sisar Kamomillapentu. Joskus aiemmin nämä olivat tulleet häiriköimään Lepakkopentua eikä kolli ollut millään lailla tästä iloinen.
Rosmariinipentu kysyi mitä tein. Lepakkopentu mulkoili nuorempaa naarasta vain vihaisesti.
“Mitä se sinua kiinnostaa”, kolli ärähti. Naaras kohautti lapojaan ja tunkeutui tylysti katsomaan mitä hän teki. Lepakkopentua ei edes enää kiinnostanut. Hän vain ryhtyi nuolemaan tassuaan ja sukimaan turkkiaan.
“Haluatko leikkiä?” Lepakkopentu tokaisi kielenvetojen välissä. “Minulla on niin tylsää, että jopa sinun seurasi kelpaa.”

//Rosmy?

Katselin hieman surullisena, kun Kamomillapentu tassutti pois. Huokaisin ja istuuduin keskelle leiriä mököttämään. Uhmakas ilmeeni muuttui yhtäkkiä äreäksi ja ärsyyntyneeksi, kun Lepakkopentu asteli aukiolle. En pitänyt kollista lainkaan sillä hän oli ollut niin töykeä sisartani kohtaan enkä halunnut kenekään satuttavan sisartani fyysisesti tai henkisesti. Katselin kollin liikkeitä nyrpistäen nenääni. Olihan hän aika suloinen pienine häntineen. Hyrähdin kehräämään sitä huomaamattani ja katselin, kun pienikokoinen kissa puuhaili jotain. Tajuttuani, että kehräsin lopetin sen heti. Epämiellyttävä kihelmöinti tuntui turkillani, kun tajusin kuinka noloa oli kehrätä, kun katseli toista kissaa etenkin, kun tuo toinen kissa oli ollut ilkeä! Käänsin pääni pois ja katselin hetken ajan taivaalle mutta en voinut enää pidätellä intoa katsella Lepakkoepntua. Tuijotin häntä taas, kun hän puuhasteli jotakin. En tiennyt mitä hän teki mutta minua kiinnosti tietää. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin pari askelta lähemmäksi. Vanhempi pentu puuhasi edelleen jotain huomaamatta minua. Menin vieläkin lähemmäs mutta en onnistunut olemaan tarpeeksi hiljaa, kun Lepakkopentu huomasi minut. Tuhahdin ja katsoin hänen tummansinisiin silmiinsä.
“Mitä sinä oikein puuhaat?” kysyin. En saanut ääntäni kuulostamaan tarpeeksi äreältä vaan se kuulosti ennemminkin kiinnostuneelta.
//Lepa?

Kylmäliekki laski katseensa tassuihinsa. Hän ei tiennyt mitä vastata Sulkavirralle. Kylmäliekki ei halunnut tunnustaa sitä itselleen saatikka toiselle kissalle, että hänen elämänsä oli helpottunut huomattavasti Jääviillon siirryttyä Eloklaanin leiriin vartijaksi. Kolli oli iloinen, että Henkäystähti ei välittänyt hänestä ja hän oli saanut pysyä tutussa, turvallisessa ympäristössä tuttujen kissojen kanssa. Vaikka nyt kun kolli katseli aukiota, harva kissa oli hänelle läheinen. Sukua kollilla kyllä piisasi. Hänen veljen, Kalmakuun tytär oli saanut juuri kaksi suloista pentua, Kamomillapennun ja Rosmariinipennun. Kylmäliekki päätti, että hän menisi tervehtimään Höyhenhallan jälkikasvua, kunhan hän vain löytäisi sopivan hetken.
“Kylmäliekki?” Sulkavirta naukaisi ja heilautti käpäläänsä harmaaturkkisen kissan näkökentän edessä. Kolli kohotti katsettaan hieman hämmentyneenä. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, taas!
“Öhm, niin siis Jääviilto. Jääviilto on omanlainen. Kun hän on poissa, leiristä puuttuu sellainen jotain”, kolli mumisi ympäripyöreästi. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että hän lausuisi veljestään muutaman pahan sanan ja ne kiirisivät oranssiturkkisen kissan korviin. Kolli piti siitä, että hänen elämänsä tuntui olevan juuri nyt tietyllä tapaa tasapainossa. Ei kollin elämään kuulunut soturien velvollisuuksien lisäksi oikein muuta, mutta Kylmäliekki piti rauhallisesta, leppoisasta ja suhteellisen lempeästä elämäntyylistään.
“Viihdytkö sinä kotileirissämme vai haluaisitko sinä päästä vahtimaan eloklaanilaisia? Kerta Henkäystähti on isäsi, niin voisin olettaa siirron onnistuvan”, Kylmäliekki kysyi naaraalta ystävällisellä äänensävyllä ja haukotteli sitten sanojensa päätteeksi. Että vahtivuorossa saattoikin olla tylsää! Kollin jalkoja tuntui syyhyttävän kovasti, hän halusi päästä kävelylle tai saalistamaan.
“Onko sinulla jotain sovittuna tämän vahtivuoron jälkeen? Ajattelin, että voisi olla mukava käydä kävelyllä ja vaikka saalistamassa”, kolli rohkaistui ehdottamaan naaraalle. Hän väläytti vielä sanojensa päätteeksi ystävällisen hymyn.

//Suklaa?!

Sulkavirta: 7kp -

Mesitähti: 9kp -

Salamatassu: 8kp -

Lepakkopentu: 4kp -

Rosmariinipentu: 17kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Kamomillapentu: 104kp! - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, oppilaan pisteet kasassa!

Varissulka: 14kp -

Aaltosalama: 6kp -

Varissulka ilmestyi yhtäkkiä kävelemään Aaltosalaman vierelle. Naaras rämpi parhaillaan mielessään niin syvällä omien synkkien ajatustensa suossa, että kollin ensimmäinen kysymys meni häneltä ohi. Kuitenkin kun tummanharmaa soturi yllättäen astui hänen tielleen ja pysäytti hänet, hän havahtui apatiastaan.
"Voimmeko jutella?" Varissulan huolestuneet harmaat silmät yrittivät tavoitella Aaltosalaman katsetta. Aaltosalama räpäytti turtuneena silmiään, ja hän kohdisti sumean katseensa kolliin. Hänen olisi tehnyt mieli kieltäytyä, mutta pieni ääni hänen päänsä sisällä käski häntä ryhdistäytymään ja tarttumaan tarjoukseen. Jos hän nyt onnistuisi pukemaan kaikki tuntemuksensa sanoiksi, hänen ei tarvitsisi miettiä niitä enää toiste ja hän voisi jatkaa eteenpäin elämässään - ainakin toivottavasti.
Punertavaturkkinen soturitar kuikisti Varissulan ohi vähän kauempana heidän edellään olevaan Pikkukaaokseen, joka näytti pysähtyneen odottelemaan heitä. "Tulemme perässä!" hän huikkasi naaraalle, ja tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaa.
Aaltosalama katsahti jälleen Varissulkaan, joka seisoi yhä hänen edessään. Hän veti vaivihkaa henkeä nenän kautta ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi, ennen kuin aloitti sydämensä vuodattamisen: "On varmaan parempi, että sanon ääneen, mitä ajattelet, niin voimme siirtyä eteenpäin tämän asian kanssa ja unohtaa sen koskaan tapahtuneen. Sinä et tunne samoin minua kohtaan - selväksi tuli. Näet minut pelkästään toverina, ja läpinäkyvät tunteeni saivat sinut kiusaantuneeksi, mistä syystä päätit ottaa minuun etäisyyttä." Aaltosalama tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan kiihtyneemmin, mutta hän pakotti siitä huolimatta äänensävynsä pysymään rauhallisena jatkaessaan: "Ymmärrän siis kyllä, jos et halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Toivon vain, että olisit voinut sanoa minulle suoraan, ettet tunne samoin minua kohtaan sen sijaan, että ryhdyit välttelemään."
Hän seisoi jännittyneenä kollin edessä ja odotti tämän vastausta. Hän yritti valmistella itseään viimeiseen iskuun, joka viimeistään sinetöisi sen, että hänen tunteensa olivat olleet yksipuolisia koko tämän ajan.

​//Varis?

"Onko hän edes hereillä?" kysyin iloiseen sävyyn.sisareni Huokaisi ja alkoi valitaa tylsytään... Yhtäkkiä Rosmariinipentu loikkasi juuri potkaisemanssa kiven perään... SiskoniKurkusta pääsi jonkun tapainen kiljahdus, kun hän oli saanut kiven napattua käpälienssä väliin.katselin häntä mietteliäänä ja heilutelin häntääni edes takaisin.
"Tule tänne", sisareni sanoi ja viitoi hännällään minua astelemaan lähemmäs häntä. Kaalistin päätäni ja nyökkäsin samalla kun olin menossa lähemmäs sisartani. Siskoni alkoi kuiskutamaan suunitelmaanssa korvaani ja sai minut mieteliääksi.
“Mitä, jos koittaisimme karata leiristä?” Rosmariinipentu ehdoti ja nojautui kauemmas minusta nähdäkseen katseeni. Nyökkäsin hymyillen ja nousin seisomaan, tassutin kohti sisään käyntiä mutta siinä tiellä oli liika kissoja emme olisi voineet karata huomaamatta joten emme karkaisikaan tai no ainakaan minä en aijo,ä en tiennyt sisarestani mutta toivoin että hän olisi järkevää eikä yrittäisi karata... Minä ajattelin että menisin katsomaan oliko emo hereillä ja jos oli niin kinuaisin häntä opetamaan pari taisteluliikettä! mutta kun olin pentutarhalla huomasin emon nukuvan edelleen sikeästi... Päätin mennä katsomaan oliko joku oppilas juttu tuulella tai ehkä leikkituulella? Huomasin melkonuoren kolli-oppilaan ja muistelin että hänen nimensä olisi susitassu, muistelin myös että emo olisi kertonut hänen olevan täysi-ikäinen sukua minulle ja siskolleni vaikkakin aika kaukaukaista? En osaanut sanoa mutta aijoin mennä kollin luo kysymään haluaisiko hän leikkiä minun kanssani, katselin ympärilleni ja huomasin että Rosmariinipentu oli mennyt jonekin no ainakin saisin tutustua tähän kolliin yksin ja rauhassa. Vaikka kyllä Rosmariinipentu olisi varmaan itsekin halunnut... Tassutin kollin luo ja kysyin voisiko hän leikkiä kanssani tai jotain, toivoin että hänellä olisi Aikaa...
"Kyllä minä voin leikkiä, haluaisitko leikkiä piilosta?" Susitassu kysyi.
"Joo! Minä haluan mennä ensimmäisenä piiloon!" Vinkuin innoissani. susitassu nyökkäsi ja alkoi laskemaan, hän laski kymenen joten minun pitäisi nopeasti löytää hyvä piilo! Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Syöksytassun ajattelin että voisin piiloutua kollin taakse. Kipitin kollin luo, selitin asian ja sain kollilta luvan piiloutua kollin taakse. syöksytassu kassasi sammalia ja mumisi itsekseen. Lopulta kolli nosti sammaltukkon ja lähti kävelemään parantajien pesää päin, kipitin kollin vieressä pääsin parantajien pesään ihastelin pesää ja nuuhkin tuoksuja mutta Pian lähdimme pois pesästä ja Syöksytassu ehdoti minua etsimään uutta piilopaikka koska hän oli menossa hoitamaan klaaninvanhimpien pukkit.kipitin nopeasti ja huomasin edessäni sammalkasan, piilouduin sammaaliin ja käperyin niihin yrittäen pysyä hereillä mutta nukahdin... Kuulin hiljaista rapinaa ja uskoin susitassun olevan lähellä etsimässä minua... Yhtäkkiä joku herätti minut, naukaisi löytäneensä minut.
"Susitassu? Miten sinä löysit minut..." Kysyin unenpöperöisenä. Susitassu kohautti lapojaan. Pudistelin päätäni ja nousin tokkurassa istumaan, lasken kymenen joten voit mennä etsimään piilota itsellesi vinkkuin ja aloin laskemaan kymmeneen.
//Susi? :>

Salamatassu pyöräytti silmiään pennun valitukselle. Hän tiesi kyllä, mitä Lepakkopentu yritti, eikä se tulisi tepsimään häneen. Salamatassu ei välittänyt kummastelevista katseista, joita pentutarhan asukit heidän suuntaansa loivat. Vaikka Lepakkopennulle olisin sattunut jotain, ei Salamatassu koskaan voisi joutua vaikeuksiin - Pimentovarjo pitäisi siitä huolen.
"Höpö höpö", hän tuhahti ja pudotti sammaleet maahan Mäntyviiksen eteen. "Jos sinun tassusi olisivat tuosta murtuneet, ei sinusta mitään soturia voisi tulla, saati sitten suurinta. Eihän sinua voisi lähettää partioonkaan, kun tulisit heti pienten vastoinkäymisten jälkeen itkien takaisin."
Salamatassu huomasi Mäntyviiksen siristävän silmiään valkoisen kollioppilaan härnäysyrityksille. Hän virnisti vastaukseksi ja alkoi muina miehinä asettelemaan tuoreita sammalia kuluneiden tilalle. Hän vilkaisi taakseen Lepakkopentuun, joka tapitti siristetyillä silmillään edelleen Salamatassua. Oppilaan virne vain leveni: hän ei ollut osannut unelmoidakaan, että pentutarhalla vieraileminen voisi olla näin viihdyttävää. Kenties hänen pitäisi jatkossa poiketa useamminkin.
"No, soturikoulutukseen ei ole pituusrajaa, joten sinutkin varmaan hyväksytään", Salamatassu sanoi ja taputteli viimeisen sammaltukon paikoilleen, ennen kuin suoristautui ja kääntyi taas Lepakkopennun puoleen. "Kenet haluaisit mestariksesi? Anna kun arvaan: Henkäystähden. Kaikki haluavat aina olla päällikön oppilaita."

//Lepa?

Pyöräytin silmiäni, kun Lepakkopentu äksyili minulle ja siskolleni. Minusta Kamomillapentu käyttäytyi typerästi olessaan niin kiltti pennulle, joka oli selvästi äreällä tuulella. Itse en olisi jaksanut jäädä juttelemaan, sillä toisten huono mieli vaikutti omaan mieleeni niin vahvasti. Tassutimme pois rintarinnan. Siskoni oli varmaankin paras ystäväni. Muut kuolonklaanilaiset olivat vain joko liian pöhköjä tai vanhoja.
“Aletaanko sammalpalloa?” kysyin Kamomillapennulta.
“Joo!” sisar sanoi innokkaasti. Nappasin sammalpallon maasta ja heilautin sen kohti Kamomillapentua. Naaras kehräsi napatessaan sammalpallon ja heittäessään sen takaisin. Hymyilin ja nappasin pallon. Pelailimme hetken kunnes kyllästyin pelaamaan ja vieritin pallon sivuun.
“Voisimmeko pyytää emoa opettamaan meille taistelua? Haluan oppia lisää”, sanoin vakavana. Aikoisin ihan varmasti tulla parhaaksi soturiksi koko Kuolonklaanissa mutta siitä ei olisi mitään hyötyä tai iloa, jos Kamomillapennusta ei tulisi myös taitava ja vahva. Voisimme siis harjoitella yhdessä. Sitä paitsi teimme muutenkin kaiken yhdessä.
“En tiedä. Onkohan hän hereillä?” Kamomillapentu kysyi iloiseen sävyyn. Huokaisin.
“Hirveän tylsää! Haluan tehdä jotain”, sanoin ja potkaisin käpälälläni kiveä maassa. Se pomppi kivistä maata pitkin kauemmas ja loikkasin sen perään. Kurkustani pääsi jonkun tapainen kiljahdus, kun sain sain kiven napattua käpälieni väliin. Kamomillapentu katseli minua mietteliäänä. Yhtäkkiä sain idean.
“Tule tänne”, sanoin ja viitoin hännälläni Kamomillapentua astelemaan lähemmäs. Sisareni nyökkäsi ja tuli lähemmäs. Nojauduin kuiskuttamaan tuon korvaan saamani idean.
“Mitä, jos koittaisimme karata leiristä?” ehdotin ja nojauduin sitten taaksepäin katsoakseni odottavasti Kamomillapennun silmiin.
//Kamoliini?

Minusta tuntui, että olin tehnyt kamalan virheen. Tietysti olin jo sillä hetkellä, kun nuo kömpelöt sanat tulivat suustani ymmärtänyt, että olisin voinut ilmaista ajatukseni ja tunteeni paljon paremmin. En kuitenkaan ollut osannut odottaa, että sanoillani olisi ollut näin suuri vaikutus.
Aaltosalama oli nimittäin hiljaa koko loppuajan metsästyspartiosta. Huomasin myös, että hänen saalisonnensa oli tavallista selvästi heikompi: niin heikko, että minä kenties ensimmäistä kertaa päihitin hänet leiriin viedyn riistan määrässä. Ja kun viimein lähdimme leiriä kohti, kulki soturi allapäin joukon hännillä. Kurkkuani kuristi katsoa häntä; olinko minä aiheuttanut tämän? Olisi ollut tyhmää ja väärin kuvitella, ettei sanomisillani olisi ollut vaikutus. Ennen keskusteluamme välimme olivat kenties olleet hiukan kiusalliset ja vaivaantuneet - johtuen tietysti minusta itsestäni - mutta nyt tuntui siltä, kuin välillämme olisi ollut jokin näkymätön muuri.
Paluumatkalla yritin saada otteen myrskyävistä ajatuksistani. Enkö ollut halunnut juuri tätä? Että saisin hiukan etäisyyttä Aaltosalamaan, hiukan tilaa hengittää ja ajatella. Nyt minulla todellakin oli tilaa, mutta en kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin Aaltosalamaan - mikään ei ollut siis muuttunut. Ainoa, mitä valheellinen tunnustukseni oli aiheuttanut, oli väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä. En koskaan olisi halunnut satuttaa tai loukata soturia. Toisaalta, jokin kenties itsekäs osa minusta huomautti, jos Aaltosalama todella oli loukkaantunut, ainakin se tarkoitti sitä, että hän todella välitti minusta. Se oli kuitenkin laiha lohtu.
Selvästi olin ollut uppoutunut syvälle ajatuksiini, sillä pian takanani kulkeva Tummasielu huomautti minun juoksevan hiukan liian nopeasti. Vilkaisin taakseni ja näin partion jääneen parin ketunmitan päähän. Välttelin Aaltosalaman silmiä, kun katsoin pahoitellen partion jäseniin ja jatkoin matkaa verkkaisemmalla tahdilla.

Tilanne ei ollenkaan parantunut, kun jouduimme samaan vahtivuoroon. Pikkukaaoksen läsnäolo oli sekä pelastus että harmitus: emme joutuneet olemaan kahdestaan, mutta emme myöskään voineet olla kahdestaan. Olisin halunnut puhua hänelle, selventää hiukan ajatuksiani nyt, kun soturi ei voisi paetakaan minnekään. Pikkukaaoksen kuullen en kuitenkaan alkaisi puimaan yhtään mitään.
Pimeässä vilkuilin vaivihkaa Aaltosalaman suuntaan. Olin nopeasti tajunnut, että en kestänyt tällaista. En halunnut, että välimme olivat tällaiset: että emme kykenisi puhumaan toisillemme, että hän ei pystyisi edes katsomaan minuun. Tajusin tarvitsevani hänen seuraansa ja tukeansa, vaikka vain ystävänä. Tämä koko tilanne johtui siitä, että olin pelännyt menettäväni ystävyytemme. Tätä menoa se kuitenkin tapahtuisi joka tapauksessa.
Huokaisin syvään ja katsahdin tähtien peittämälle taivaalle. Minun olisi korjattava välimme, vaikka samalla tulisinkin tunnustaakseni Aaltosalamalle häntä kohtaan tuntemani rakkauden. Jos hän ei tuntisi samoin, olisin ainakin selittänyt kummallisen ja tökerön käytökseni, ja voisimme jatkaa eteenpäin ystävinä. Jahka minä olisin päässyt tunteistani yli ja voisin käyttäytyä normaalisti hänen seurassaan.
Se olisi huonoin mahdollinen tapaus. Tai kenties huonoin mahdollinen tapaus olisi, että Aaltosalama alkaisikin tunnustukseni johdosta inhoamaan minua ja tekisi elämästäni kärsimystä. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin todennäköiseltä. Entäpä paras tapaus? Parhaassa tapauksessa Aaltosalamallakin olisi jotain tunteita minua kohtaan. Meistä tulisi kumppanit ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Kenties - toivottavasti - saisimme jopa pentuja.
*Hmm. Kumpikaan ei oikeastaan kuulosta kovin pahalta*, tuumin kuin valaistuneena. Miksi oikeastaan olin alun perinkään pelännyt tunteideni kohtaamista? Jos huonoin mahdollinen tapaus oli muutaman kuun kestävä kiusallisuus ja paras elämän mittainen onni, mitä minä oikeastaan pelkäsin? Olin hiirenaivo, totta tosiaan. Pahimman luokan mäntti.
Kun viimein suuntasimme takaisin leiriin, askeleeni olivat määrätietoiset. Kirin Aaltosalaman kiinni nopeasti.
"Hei, oletko kunnossa?" kysyin etsien hänen katsettaan, omat harmaat silmäni huolta täynnä. Astuin soturin eteen pysäyttääkseni hänen kulkunsa. "Voimmeko jutella hetken?"

//Aalto?

En tuntenut emoa lähelläni, missä emo oli? Yhtäkkiä joku lämmin kissa käpertyi minun ja siskoni viereen
"Emo?" Vikisin epäselvästi. Käperyin lähemäs sisareni turkkia vikisten, ja etsiskelin emon valkoista turkkia... missä hän oli? Miksi hän ei ollut pesässä minun ja Rosmariinipenun kanssa... käperyin ja kysyin enimmäkseen itseltäni;
"Missä emo on?" kysyin hiljaa ja surkealla äänellä.
"Hyys hiljaa Kamomillapentu, älä herätä siskoasi", musta naaras vieressäni huomauti lempeästi.
"Anteeksi, tiedätkö sinä missä emo on?" Kysyin surkealla äänellä.
"Hän on ulkona haukaamassa happea", naaras vastasi.
" voitko sitten kertoa nimesi", naukaisin.
"minun nimeni on mäntyviiksi ", mäntyviiksi vastasi hymyillen. Katsoin hölmistyneenä mäntyviikseä, käperyin miettimättä sitä siskonii kiinni ja nukahdin.

Pari päivää myöhemmin minä ja siskoni leikime ulkona soruria ja hiirtä. Olin hiiri ja olin löytänyt täydellisen piilopaikkan
"Rosmariinipentu ei löydä minua ikinä", hihitin iloisena. Siskoni oli kumpikin ollut kuulo etäisyydellä joten hän Rosmariinipentu sai minut kiinni.
"Hiirenpapanat!" Sihahdin harmistunena.
"Älä raivoaa, mehän vain leikkime", Rosmariinipentu naukaisi
"Rosmariinipentu mitä leikitään?" Kysyin tylisitynenää.
"Hmm, en tiedä", Rosmariinipentu naukaisi.
"Ei se mitään", huokaisin pettyneenä. Pyörin ympyrää kunes keksin mitää voisimme tehdä.
"Leikitään samalpalloa!" Hudahdin innoissani. Etsin sopiivaa samalpalloa.
"Löysin samalpallon!" Huudahin iloisena. Nakasin samalpallon Rosmariinipenulle, Rosmariinipentu napasi sen vauhdista.
Yhtäkkiä huomasin että oli jo myöhä.
"Oho, Onpa myöhä", naukaisin hämmästyneenä.
"Tulkaa nukkumaan on jo myöhä!" höyhenhalla hudahti iloisena.
"Ei väsyttää !" Hudahdin takaisin.
Mutta heti haukotelin.
"tulkaa nyt nukkumaan ette voi jäädä ulos vilustumaan!" Höyhenhalla huusi oudon rauhallisella äänellä.
Haukotelin mutta väittin silti vastaan.
"Ei väsyttä emo!" Huusin väsynellä äänellä.
Rosmariinipentu haukoteli myös väsyneenä.
"Tulkaa nyt voite taas huomenna leikkiä", mäntyviiksi huudahti. Tassutin maristen höyhenhallan luo, Rosmariinipentu kipiti perässäni.
"Älä narisee nyt, höyhenhalla on oikeassa voimme leikkiä taas huomenna", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen.
"Joo joo, mutta kun minä olisin halunnut leikkiä vielä!" Huudahin turhautuneena. Olin kuminkin aivan poikki en melkein jaksanut edes hoiperella pentutarhaan.
Köperyin itsekseni mutisten nukkumaan Rosmariinipenun viereen, nukahdin hetkessä.
*En olisi jaksanut tehdä enään mitään* huokaisin pettyneenä.

Heräsin keskellä yötä tyhjään maakuusijaan vieressäni.
"Missä Rosmariinipentu on?" Kysyin hämiläni. Hetken päästä tajusin tämän olevan unta, tassutin eteenpäin.
"Olenkohan pimeyden metsäsä?" Mietin ääneen.
Kunnes tajusin että en voisi olla koska tämä ei paikkaan oli aivan pakko olla kuolonklaani reviriä.
*Onko tuo hehkulampi?" Kysyin huomatesani kauniin lamen edessäni. Aivan yhtäkkiä heräsin Rosmariinipenun ja emon vieressä.
"Näitkö painajaisia, mutisit jotain nukuesasi?" Höyhenhalla kysyi.
"En nähnyt painajaista, minä näin kirkkaanlammen!" Kiljaisin innoissani.
"Oliko se hehkulampi" Rosmariinipentu kysyi uteliana.
"En tiedä mikä lampi se oli mutta olen aivan varma että se oli hehkulampi!" Huudahin innoissani.
"aivan varmasti se oli hehkulampi, mutta jatka nyt unia", höyhenhalla naukaisi lempeästi mutta unisesti. Katsoin mäntyviikseä hämistynenää.
"Voitko sitten herättää meidät kun saamme mennä leikkimään?" Kysyin hymyillen.
"Voin mutta nyt nukukaa on vielä liian aikaista herättää", höyhenhalla mutisi unisesti. Käperyin lähemmäs siskoni lämmintä turkkia.
"Hyvää yötä", kuiskasin siskoni korvaan uniseslla äänellä.
"Kiitos samoin", Rosmariinipentu huokaisi unisesti. Nukahdin lämpimästi ja iloisin mielin. Tassu kosketi minua hellästi ja ravisteli minua.
"Herää Kamomillapentu voite mennä leikkimään kunhan olette ensin syöneet", mäntyviikisi kuiskasi, nostin nopeasti katseeni mäntyviikseen hämmästyneenä siitä että naaras oli herättänyt minut höyhenhallan siian... oliko emo taas ulkona haukaamassa happea? Mutta sitten Pompahindin pystyyn tajutessaani mitä Se tarkoitti.
"Onko jo aamu?" Kysyin innoissani.
"On", mäntyviiksi kehräsi.
"Mitä meidän pitäisi syödä ennen kuin saamme mennä leikkimään?" Kysyin uteliana.
"Satee itse valita, haluatteko maistaa ristaa vai haluatteko maitoa", mäntyviiksi päästi huvitunen mrau-naurahduksen.
"Haluan maistaa ristaa!!!!" Kiljuin innoissani.
"kyllä kyllä, rauhoittu nyt", mäntyviiksi naurahti. Kipitin äkkiä ulos pesästä tuoresaliskasalle ja napasin hiiren. Nuhkaisin hiiren turkkia ja häntää lopulta näykäisin sen selkää.
"Ei hassumpaa", mutisin nälkäisenä. Huomasin Rosmariinipenun tulevan ulos.
"Söin jo mutta mitä voitaisiin leikkiä?" Rosmariinipentu haukoteli unisesti.
"No vaikka… tuota… en tiedä", naukaisin nolostunena.
"Leikkitäisinkö sellaista leikkiä missä eloklaanin hyökkäisi?" Rosmariinipentu ehdoti.
"Miten sitä leikkitään?"kysyin uteliana.
"Niin että nyt sinä vaikka olisit eloklaanin soturi ja minä olisin kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu selitti.
"Joo, mutta minä haluan olla kuolonklaanin kissa", vastasin innoissani.
"älä viitsi minä haluan olla kuolonklaanin soturi!" Rosmariinipentu sihahti.
"Minä haluan olla kuolonklaanin soturi!" Sihisin hampaideni välistä.
"Mäntyviiksi!" Rosmariinipentu huusi.
"Mitä asiaa?" Mäntyviiksi kysyi vieläkin unenpöperöisenä.
"Kamomillapentu ei anna minun olla kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu valiti. Katsoin hölmistyneenä siskoani, oliko aivan pakko mennä kantelemaan. Mäntyviiksi käntyi minun päin ja sitten siskoani.
"Ettekö te voisi vuorotella?" Mäntyviiksi kysyi.
"Hyvä ajatus!!!" Rosmariinipentu ja minä kiljaisime yhteen ääneen.
"Minä olen ensin kuolonklaanin soturi", Rosmariinipentu naukaisi.
"Selvä", huokaisin.
Hyppäsin sisareni päälle ja sihahdin.
"Kurja kuolonklaanilainen, tämä on eloklaanin reviriä!" Kiljaisin riemusta.
"Ei ikinä tämä on ja pysyy kuolonklaanin revirinä!!" Rosmariinipentu kiljui innoissan. Läimimin siskoni turkkia silkin pehmein tassuin, Rosmariinipentu valahti veltoksi. Nousin kauhistuneena ylös pelaten että olin satutanut sisartani jotenkin, yhtäkkiä Rosmariinipentu pompahti ylös päin lenätäen minut Kauas toiselle puolelle Leiriä, makasin maasa pöleryksisä Rosmariinipenun tassutaessa lähemmäs, siskoni nosti tassun pääleni ja sihahti matkien henkäys tähden ääntää.
"Luovutatko mesitähti? Et voi enään tehdä mitään muuta kuin kuolla tai perääntyä", Rosmariinipentu naukui henkäystähteä matkien.
"Luovutan, kunhan et tee perheleni mitään pahaa", huokaisin mukaa pettyneenä.
En tiennyt miten mesitähti puhui joten en voinut matkia hänen ääntään.
"Oletko varma? Ei sinun olisi pitänyt uskoa kuolonklaanin Pälikköä, minä tapan sinut", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen.
"Ethän ole tosissasi?" Kysyin peloisani.
"En tietenkään, sehän oli vain leikkiä", Rosmariinipentu naurahti.
Siskoni nosti käpälänsä pois päältäni, ja minä kompuroin pystyyn.
"Nyt minä olen kuolonklaanin soturi", naukaisin lempeästi. Rosmariinipentu ja minä asetuime johonkin vaanimisasenon tapaisen hyppäsin Rosmariinipenun selkään ja lääpsin hänen selkänsä pehmeillä tassuillani.
Rosmariinipentu valahti veltoksi, mutta minä en välittänyt, lopuksi känsiin siskoni ympäri.
"Antaudutko?" Kysyin huvitunena. Rosmariinipentu pyristeli allani mutta lopulta hän kuiskasi.
"Antaudun", Rosmariinipentu sihahti harmistunena.
Naurahdin huvitunena Rosmariinipenun harmistunenaseen ilmeseen, Rosmariinipentu huokaisi harmistunena.
"Haetaan jotain syötävää ja mennän pentutarhaan", Rosmariinipentu huokaisi.
"Hyvä ajatus", naukaisin lempeästi. Tassutime tuoresaliskasalle ja huomasimme siellä, oravan ja hiiren. Napasin hiiren ja tassutin sivummalle Rosmariinipentu aivan perässäni, asetuin maahan syömään hiirtä Rosmariinipenun kanssa. Nousin ylös ja tassutin pentutarhaan Rosmariinipenun kanssa. Asetuin maakulee maakualusille.
"Ai te olette joo tällä, on teidän päiväunien aika", höyhenhalla naukaisi lempeästi.
Katsoin tyrmistyneenä emoa, miettin miten emo oli tiennyt että olimme ulkona leikkimässä? Oliko mäntyviiksi kertonut?
"Eikä!" Kiljaisin turhautuneena. Käperyin turhautuneena maakualusille ja torkahdin hetkeksi.

Kävelin pimeässä metsässä yksin.
"Missä kaikki ovat?" Huusin pimeyteen. Jatkoin pelokana matkaa kunnes huomasin edessäni Rosmariinipenun
"Rosmariinipentu! Eikö tämä paikka olekin pelottavaa?" Huudahin helpottuneena. Mutta kun pääsin siskoni luo huomasin hänen olevan kuollut.
"R-rosmariInipentu?" Kysyin ääni vapisten.
*Tämän täytyy olla unta aivan varmasti tämä on unta!* kiljuin mielestäni surunmurtamana.
Hetken päästä heräsin hätkähtäen.
"Oletko kunnossa vikisit unissasi?" Höyhenhalla kysyi huolestuneena.
"Näin painajaista jossa Rosmariinipentu oli kuollut..", ääneeni vapisi yhä pelosta ja turmistyksestä
"älä hätäille se oli vain unta", höyhenhalla rauhoitteli lempeällä äänellä. Huokaisin helpotuksesta ja käperyin taas maakulle

Tassutin Rosmariinipenun kanssa hämärässä metsässä. Vilkuilin ympärilleni pelokanaa.
"Eikäi se painajainen jatkuu?"kuiskasin pelokaalla äänellä.
"Rauhoitu ei ole mitään pelättävää", Rosmariinipentu huokaisi. Katsahdin Siskoni silmiin, tajusin että hän oli aivan varma siitä että olisi oikeassa.
"Juostanko kilpaa?" Kysyin hilpeällä äänellä.
"Sopii", Rosmariinipentu vastasi lähtien jo juoksuun.
"Hei, odottaa!" Huusin Rosmariinipenun perään lähtien juoksemaan hänen perässään. Juoksin ja juoksin Rosmariinipenun perään, yhtäkkiä tunsin putoavani katsoin alas päin.
*Hehkulampi?*huokaisin yllätynenää. Pyristelin kauhuissani ilmassa huusin apua.
"Apua! Rosmariinipentu auta!" Huusin kauhistuneena. Huomasin siskoni turkin mutta hän ei huomannut minua.
"Tällä alhaalla!" Kiljaisin. Rosmariinipentu katsahti minua ja yriti kurkottaa minua kohti mutta tipahti perässä. Yhtäkkiä tunsin veden.
"Ei!"kuiskasin tyrmistyneenä.
"Autaakaaa!" Kiljun kauhusta. Pärskin ja räpiköin vedessä kauhuissani. Yhtäkkiä tunsin kuinka Rosmariinipentu loiskahti veteen.
"Eii! Rosmariinipentu!" Kiljaisin kauhusta. Räpikoin yhä vain heikommin ja heikkomin, lopulta Lopetin kokonaan ja aloin vajotaa alas päin.
*Näinkö minä sitten kuolen?*kysyin surulisena. Vajosin yhä vain syvemmälle, lopulta en voinut enään pidättää hengitystäni. Juuri kun ajattelin liittyväni pimeyden metsän riveihin. Tunsin Tassun ravistelevan minua.
"Herää Kamomillapentu, huusit unissasi", mäntyviiksi heräti minut. Vapisin kauhusta.
"Näin uudestaan painajaista tällä kertaa olin hukua, Rosmariinipenun kanssa", ääneeni vapisi pelosta.
"Tällä kertaa? No sitten höyhenhalla oli herättänyt sinut viimeksi mutta nyt hän on umpiunesa, ja Älä pelkää, sen on pakko olla vain unta", mäntyviiksi yriti rauhoitella minua parhaansa mukaan.
"oletko varma, mistä tiesit että se ei ollut tuleva kuolemani?" Ääneni vapisi kauhusta ja pelosta. Katsoin mäntyviikseä peloisani, ja hämillääni.
"Olen aivan varma", mäntyviiksi naukaisi rauhoitellevalla äänellä. Katsoin rauhoittunenna mäntyviikseä.
"En halua nukkua enään", huokaisin.
"Voit mennä ulos leikkimään mutta älä herätä siskoasi hän on vielä umpiunesa.
"Selvä", kuiskasin. Nousin seisomaan ja tassutin ulos pesästä, katselin ympärilleni huometen leirin toiselle puolella oppilaat he leikkivät taistelua, tassutin lähemmäs.
*voisikohan joku näytää minulle taistelu likeitä?" Ajattelin hyvillänni. Tassutin yhden kollin luo ja kysyin.
"Voitko opetaa minulle taistelu likeitä?" Kysyin uteliana.
"en osaa sanoa ehdinkö nyt", kolli naukaisi pahoitelevasti, ystävällinen ilmee kasvoillaan. Katsoin maahan surkeana.
" voitko käydä kysymässä?" Kysyin hämillääni. Kolli nyökkäsi ja nousi seisomaan tassutaen mestarinsa luo, pian hän palasi minun luokseni.
"Voin opettaa hetken sinulle taisteluliikeitä, mutta minun pitäisi kohta mennä salistususharjoituksiin.
"minkä taisteliikeen aijot opetta minulle?" Kysyin uteliana.
"Opetan sinulle Lyönnin etutassuilla", kolli naukaisi hymyillen. Kolli nousi takkatassuillen ja sitten hän löi etutassuillaan kovaa maahan kynnetsisällä. Nousin hoipereleen takatassuileni nostin tassuni ylös ja löin kovaa maahan kuten oppilas oli tehnyt, Tiputauduin maahan innostuneena.
"Menikö hyvin?" Kysyin innoissani.
"Meni hyvin", kolli kehräsi huvitunena.
"Haluatko että näytän sinulle vielä nopeasti toisen likeen?" Hän kysyi uteliana.
"Todellakin haluan!" Kiljuin innoissani.
"Mitä sanoisit jos opettaisin sinulle Hyppää ja tarraudu liikeen?"kolli kysyi.
"Kyllä! kyllä!" Huusin riemuissani.
"Siinä hypätään jonkin itseään suureman päälle. Minkä päälle uskoisit voivasi hyppätä?" Kolli kysyi mieteliänään.
"Hmm, vaikka... voinko hyppätä sinun päälesi?" Kysyin hymyillen.
"Voit, mutta muista älä paina kynsiäsi syvälle turkkinii." Kolli myöntyi. Kolli hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui maahan, Kolli painoi kyntensä maahan, kynsi maata.
"Nyt minä kokeileen", kiljaisin iloisani. Hyppäsin kollin päälle ja painoin kynteni kinni kollin turkkin mutta vain siks koska muuten tipuisin vedin kynet sisään ja napautin pehmeällä tassuillani kollin selkää. Hyppäsin pois kollin päältä.
"Menikö hyvin? menikö hyvin?" Kysyin innoissani.
"Kyllä menni", kolli kehräsi iloisena.
"Mutta nyt minun on pakko mennä salistususharjoituksiin", kolli pahoiteli harmissaan.
"Ei se mitään", huokaisin harmistunena.
Kolli tassuti pois päin, minä menin katsomaan oliko Rosmariinipentu jo herännyt.
"Rosmariinipentu oletko hereillä?" Kuiskasin hiljaa.
"Olen hereillä", Rosmariinipentu huokaisi.
"Haluatko tulla ulos leikkimään? voin myös näyttää sinulle kaksi taistelu liikettä jotka juuri eräs mukava kolli oppilas opeti minulle", naukaisin lempeästi.
"Sopii", Rosmariinipentu naukaisi nousten seisomaan.
Lähdin takaisin leiriin aukiolle. Nousin takatassuilleni ja löin kovaa maahan kynnetsisällä, Tiputauduin maahan katsoen siskoni suoritusta. Rosmariinipentu oli noussut seisomaan takatassuileen ja lyöden tassut kovaa maahan, sisko Tiputautui tassuilleen.
"Noin, onnistuiko se hyvin?" Rosmariinipentu kysyi uteliana.
"Todella hyvin!" Kiljaisin innoissani siskon onnistumisesta.
"nyt opettaan sinulle toisen liikeen, älä sitten säikähdä kun hyppään päällesi sillä siinä hypätään toisen kissan päälle", naukaisin hyppäsin siskoni selän päälle, läimäisin siskoani pehmeillä tassuillani. Hyppäsin äkkiä pois siskoni päältä.
"Sinun vuorosi", huohottin henkästyneenä. Rosmariinipentu hyppäsi minun päälleni ja läimmäisi selkäni pehmeällä tassuillaan, hän hyppäsi päältäni.
"Se meni hyvin", sihadin maassa maakamaassa mutta ylpeänä siskoni onnistumisesta
"nouse ylös hiirenaivo", Rosmariinipentu naurahti. Pompahindin pystyyn täynnä tarmoa ja kiukkua.
"Enpäs ole hiirenaivo!" Sihisin vihaisena. Rosmariinipentu huokaisi ja tassuti luokseni, minä peränyin pois siskoni läheltä Rosmariinipentu kallisti päättään Hämillään. Yhtäkkiä hyppäsin siskoni päälle ja aloin takoa hänen selkänsä pehmeillä tassuillani, Rosmariinipentu rimpuilli huvitunenaa allani.
"Älykäs, sitä sinä varmaan olet", naljailin huvitunenaa.
"Ai kiitos selvennyksetä", Rosmariinipentu naurahti hypätessän korkealle ilmaan. Horjahdin hölmistyneenä siskoani vahvuudesta. Jäin miettimään mitä tekisin nyt. Lähdin kiertämään siskoani ja katsahdin hänen oikeaa lapaansa mutta hyökkäsin vasemman lavan suuntaan.
"Huijausta!" Rosmariinipentu sihahti pörhisteleen karvojaan.
"ei huijausta vaan puhdasta taitoa", naukaisin lempeästi.
"Hah! Ethän sinä osaa taistelu liikeitä!" Rosmariinipentu sihahti.
"Vitsailetko?" Kysyin uteliana.
"Joo. jatketaan nyt", Rosmariinipentu huokaisi. Rosmariinipentu katsahti vasempaanlaapani mutta hyökkäsi oikean, olin tajunnut asian ja puolustin oikealta puolelta. Rosmariinipentu mätkähti maahan kiukkuinen ilme kasvoillaan. Katsahdin siskoni vasenta etutassua ja hyökkäsin sen kimpun kun Rosmariinipentu oli puolustamassa oikeaa, seisoin hänen selkänsä päällä.
"Enkös ole hyvä?" Kysyin huvitunenaa. Rosmariinipentu pyristeli allani nauraen huvitunenaa.
"Hyvä on! hyvä on!" Rosmariinipentu huusi huvitunenaa.
Kumartuin sisareni pään viereen ja kuiskasin.
"Muista ensi kerralla, se että olet minua voimakkaampi", kuiskasin hiljaa ja hyppäsin pois sisareni päältä
"ai jaa!" Rosmariinipentu huudahti siniset silmät leiskuten. Hän nousi seisomaan ja hyökkäsi päälleni ja ennen kuin tajusinkaan olin kaatunut maahan tyrmistyneenä.
"Tuota... voitko mennä pois päältäni?" Kysyin hämistynenää siskon voimasta. Rosmariinipentu tassuti tyneen rauhallisena pois päältäni, tosin hyvin hitaasti. Kompuroin pystyyn pudistelen turkkiani hiekasta.
"Haluaisitko leikkiä vaikka pullosta? Tai jotain muuta?" Kysyin uteliana. Rosmariinipentu kohautti lapojaan ja naukaisi haarma tabby-kuvionen Turkki sotkussa.
"Leikkitään vaikka piloosta, minä menen ensin piiloon", Rosmariinipentu naukaisi hymyillen. Katsoin suuoraan sisareni sinisiin silmiin naukaisten.
"Laskenko kolme kertaa kymenen? Tai kaksi?" Kysyin hymyillen.
"Vaikka kolme", Rosmariinipentu huokaisi ja lähti etsimään piloa, käännyin katsomaan maata ja aloin laskemaan.
"Yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... kuusi... seitsemän... kahdeksan... yhdeksän... kymmenen...", laskin sihisevällä äänellä. Nostin pääni ja huudahdin kovaan ääneen.
"Täältä tullaan!" Huusin lähtien etsimään Rosmariinipentua. Tutkin joka paikkaan perustelisesti ja kinostunena aloin tutkimaan soturienpesää vielä paljon perustelisemin. Sain nopeasti lähtöpassit koska olin häirinnyt yhtä soturia.
Tassutin kohti pentutarhaa koska se oli melkein ainut paikka mistä en ollut etsinyt.
*onkohan Rosmariinipentu oppilaiden pesässä vai parantajanpesässä? sillä ainakaan hän ei lulakseni olisi vain mennyt pentutarhan*, ajattelin hämillääni. Kurkistin pentutarhan katselin ympärilleni ja vedin pääni nopeasti pois, seuraavaksi menin etsimään parantajanpesästä mutta jouduin lähtemään hyvin nopeasti ulos pesästä.
"Oppilaiden pesään sitten.." huokaisin pettyneenä. Hiviin hiljaa lähemäs oppilaiden pesää miettien olisiko Rosmariinipentu sen sissä- vai ulkopuolella.
Tassutin pehmeni kuulumattomin askelin oppilaiden pesään taakse huomasin sisareni kiemurtelevan innoissaan pesään takana.
*Hah..."olin kiljaista innostuneena mutta tukin nopeasti suuni
Hyppäsin hiljaa siskoni päälle.
"Uhhh!" Rosmariinipentu huusi tukahtunella ääneellä.
"Miksi sinä noin teit!?" Rosmariinipentu sihahti pörhisteleen karvojaan.
"A-anteksi..." kuiskasin hiljaa sisareni korvaan. Siskoni siniset silmät leiskuivat sutumuksesta. Naaras nousi ja sihahti.
"Sinun vuorosi mennä piiloon", Rosmariinipentu sihahti.
"Laske vaikka kolme kertaa kymenen!" Huudahin nopeasti ennen kuin lähdin pinkoomaan piiloon.
*Piloudun soturien pesään!* kiljaisin hiljaa mielessäni. Kurkistin siisän pesään, minä niin olisin halunnut tutkia pesää mutta en minä voinut... vedin pääni vain nopeasti ulos pesästä ja aloin hiipimään pesään taakse ja vetäytydyn taakse maakaaman, sillä minua väsytti hiukan mutta en kyllä myöntäisi sitä kenellekään! Vilkaisin nopeasti pesään takaa ja näin Rosmariinipenun kurkistamaan pesään ei taakse vaan pesään! Päästin tahtomattani huvituneen mrrau naurahduksen, mutta siskoni oli kuullut sen joten hän löysi minut nopeasti. Siskoni naurahti ja sanoi että oli nyt hänen vuoronsa mennä piiloon. Vinkaisin turhautuneena ja kysyin haluaisiko Rosmariinipentu tulla mukaani klaaninvanhimpien pesään. Sisareni kaalisti päätän ja nyökkäsi. He voivat kertoa meille vaikka tarinan! Vilkuilin ympärilleni kunnes huomasin kauniin Naaras kissan jolta kysyä missä klaanin vanhempien pesä oli.
"Hei, missä on klaaninvanhimpien pesä?" Kysyin hymyillen. Naaras vilkaisi minua ja naurahti, sitten hän näytti hänälään suuntaa.
"Tuolla", naaras vastasi heilauten häntänsä pesään suuntaan. Kittin ja lähdin siihen suuntaan minkä naaras oli näyttänyt. Huomasin Valkean naaraan, jonka turkilla oli vaaleanruskeita ja mustia kilpikonnalaikkuja. Silmät olivat harmaansiniset. Menin lähemmäs naarasta ja kysyin oliko hän klaaninvanhin. Naaras nyökkäsi ja sanoi nimensä olevan hämypilvi.
*Oho, itse henkäystähden emo! Hänen täytyy olla todella vanha!* ajattelin. Vilkuilin naaran siniharmaaisiin silmiin ja kysyin voisiko Naaras kertoa meille jonkun tarinan.
"Kai minä voin jotain kertoa, mistä haluaisit kuulla?" Hämypilvi myöntyi. Jäin hetkeksi miettimään kunnes kysyin voisiko hän kertoa jonkun tarinan henkäystähden pentu- tai oppilasajasta? Naaraa nyökkäsi, asetui mukavampaan asentoon ja alkoi kertomaan henkäystähden oppilasaikaan. Silmäni laajenivat utelijaisuudesta kuuntelin joka hetki näin tarinan jokaisen kohdan silmieni edessä siis minä kuvittelin ne tapahtumat mielessäni! Lopulta hämypilvi lopeti ja naukaisi lähtevänsä syömään ja sitten lepäämään, tiesin mitä se tarkoitti se tarkoitti sitä että minun ja Rosmariinipenun pitäisi mennä keksimään jotain muuta tekemistä... katsahdin ylös taivaalle ja tajusin että oli jo myöhä, kuulin kun höyhenhalla huuteli meille että meidän pitäisi tulla nukkumaan. Tassutimme höyhenhallan luo unisina, kun olimme maakualusillame niin me nukahdimme hetkessä.

Aukaisin silmäni nälissääni keskellä yötä, kuuntelin hetken Rosmariinipenun tuhinaa kunnes nousin yrittäen olla herättämättä siskoani ja käänyin höyhenhallaa päin.
"Emo, minulla on nälkä voisitko hakea vähän ruokaa?" Kysyin nälkäisenä. Emo heräsi unen pöperössä ja mumisi jotain myöntävä ennen kuin nukahti uudestaan! Herättin emon uudestaan ja pyysin että hän tulisi muukani hakemaan ruokaa. lopulta höyhenhalla heräsi täysin ja naukaisi lähtevänsä hakemaan ruokaa ja että minun pitäisi jäädä sisareni luokse, katselin emoa närkästynenää koska olisin itse halunnut hakea ja valita riistan! mutta minä myönönyin ja jäin pesään. Kun höyhenhalla oli mennyt niin minä herätin Rosmariinipenun ja kerroin että emo on hakemassa meille ruokaa! Rosmariinipentu heräsi hetkessä täysin ja kysyi mikä saaliseläin se on? Minä en tiennyt joten kohauttin lapojani. Lopulta emo palasi Pulskan hiiren kanssa jonka saamme syödä yhdessä. emo tiputti hiiren maahan ja minä aloin syömään omaa osuutan, kun olimme syöneet niin minä menin leikimään sammalpallolla pesään reunalle mutta sammal kimposi seinästä ja osui Rosmariinipentuun ja samalla sain sisareni häirintymään... Hän nousi ylös närkästynyt näköisenä ja sitten hän tassuti luokseni.
"Mennään ulos leikkimään vaikka soturia ja hiirtä", Rosmariinipentu ehdoti. Nyökkäsin ja myönyin myös siihen että olisin ensin hiiri. Kun lähdin juoksemaan huomasin että Rosmariinipenulla oli etuja sillä hän oli minua suurempi, voimakaampi ja nopeampi, mutta minäpä olin vikellä ja kestävä sekä Nokela! Keksin piiloutua soturien pesään taakse Rosmariinipentu oli huomannut minun menen oppilaiden pesään taakse mutta sieltä minä livahdin oitis soturienpesään taakse! Lopulta Rosmariinipentu luovuti ja minä tulin pois piilostani kehräten.
"Leikkitäisinkö Nyt lisää vai mennäänkö kinuamaan että joku oppilas opettaisi meille pari taisteluliikettä vai mennäänkö kinuamaan että joku klaaninvanhin kertoisi jonkun tarinan?" Päästin oikean kysely tulvan. Rosmariinipentu naurahti ja suostui siihen että menisimme kinuamaan joltakulta oppilaltaa että hän näyttäisi meille pari taisteluliikettä! Hymyilin ja lähdin oppilaiden pesää päin Rosmariinipentu perässäni. Etsiskelin hetkisen sitä mukavaa oppilasta joka oli opettanut minulle pari taisteluliikettä viimeksi, huomasin kollin oppilaiden pesään edessä tekemässä jotain. Aloin hiipimään kollia päin ja näyttin hänälläni merkkin siskolleni. Rosmariinipentu nyökkäsi ja painautui vaanimisasenon ja alkoi hiipimään perässäni kollia päin. Huomasin mitä kolli oli tekemässä sitä mihin hän oli niin upoutuneena, hän söi Pulskaa oravaa vaikkakin se olikin jo miltei syöty... Mutta heti syötyään hän oli jolkutanut pois hakemaan sammalta.
*Maakualusten vaihtamiseen?* Kysyin hölmistyneenä itseltäni. Yhtäkkiä kuulin äänen takanani, käännyin ja huomasin lumenvalkean kollin ruskeilla raidoilla ja jään-sinisillä silmillä... Kolli katseli meitä hetkiseen ja lopulta kysyi mitä me teimme. Vastasin että etsimme oppilasta joka voisi opettaa meille pari taisteluliikettä. Kolli nyökkäsi ja ehdoti että hän voisi opettaa, ja sen jälkeen hän kertoi nimenssä olevan Syöksytassu. Syöksytassu tassiti lähemmäs kysyvä ilme kasvoillaan. Käännyin kysyvästi Rosmariinipentua päin ja kysyin voisiko kolli opetaa taisteluliikeitä meille, Rosmariinipentu huokaisi ja nyökkäsi. Käännyin taas katoamaan kollia ja olin avaamassa suuni mutta Syöksytassu keskeytti minut.
"No, minkä liikeen haluaisitte oppia?" Syöksytassu kysyi.
"Ei me tiedetä, opettaa nyt vain joku", huomautin. Syöksytassu nyökkäsi ja ehdoti että voisi opettaa meille liikeen nimeltä Kyyristy ja kieri. Nyökkäsin innokasti ja katselin kuinka Syöksytassu Kyyristyi vasteen maata, kierähti sivuttain ja loikkasi nopeasti takaisin jaloilleen.
"Teidän kanataa ajatella että joku syöksyy teitä päin niin sitten on helpompi tehdä tämä liike", Syöksytassu huomauti. Päätin kokeilla ja aivan ensimmäiseksi ajatellin mielessäni Kissan joka syöksyi minua päin ja heti kyyristyin maata hipoen, kierähdin sivuttain ja loikkasin miltein viirhetömästi takaisin jaloilleeni. Rosmariinipentu pääti itsekin koittaa liikettä ja se meni hyvin jopa paremmin kuin minulla... Käännyin ja kysyin voisiko Syöksytassu opetaa lisää liikeitää mutta oppilas vastasi että hänen pitäisi mennä saalistamaan mestarinsa tummasielun kanssa. Minua harmitti mutta päätin taisteluliikeiden opetemisen kinuamisen siiaan tutustua joihinkin uusiin kissoihin vaikka siihen kolliin joka nukui samassa pesässä meidän kanssamme, miettin että kollin nimi taisi olla lepakkopentu...? Huomasin kollin tummanharmaan turkkin valkoisilla ja mustilla kuvioilla.
"Hei, lepakkopentu olihan se muuten sinun nimesi? Joka tapauksessa minun nimeni on Kamomillapentu ja tuossa on sisareni Rosmariinipentu", hymyilin ja näytin hänälläni Rosmariinipenun suuntaan.
"Joo olen. Mitä haluatte?" Lepakkopentu vastasi töykeästi.
"Halusin vain tutustua..." Naukaisin närkästyneenä.
"Ihan sama jätä minut rauhaan." Lepakkopentu tiuskaisi. Katsahdin häntä närkästynyt ilme kasvoillaani ja tassutin Rosmariinipentu vierelläni leikkimään sammalpalloa.
//Rosmy? :>

Maistelin ilmaa ympärilläni ja availin sitten pikku hiljaa silmiäni. Olin avannut silmäni ensikerran jo aikoja sitten mutta joka kerta, kun avasin ne taas oli kaikkea uutta nähtävää ja ihmeteltävää. Kierähdin selälleni hiukan kömpelösti ja tuijottelin sivulleni kohti pentutarhan uloskäyntiä kohti. Sen jäkäläverhon pienistä raoista tulvi valoa lattialle. Katselin, kun jäkäläverho heilahteli vienon tuulen mukana ja valopilkut tanssivat maassa. Hetkisen päästä tylsistyin ja käännyin emon vatsaa kohti. Siirsin katseeni emon naamaan ja tarkastelin tuon piirteitä. Yhtäkkiä emon silmät avautuivat. Hän käänsi väsyneen sinisen katseensa minuun. Tapitin häntä suurin kiinnostunein silmin. Emon valkoinen turkki oli aivan erilainen, kuin Rosmariinipennun. Sisaren turkki oli vaalean oranssi ja raidallinen. Sen lisäksi siinä oli vielä pieniä kiharoita. Höyhenhallan turkki taas oli valkoinen ja pehmeä. En tiennyt minkä näköinen itse olin. Olisin halunnut nähdä itseni jostain. Näin vaan tassuni ja jos oikein kurotin näin selkäni mutta sitä en uskaltanut yrittää. Selkäni voisi vaikka mennä rikki!
“Miltä minä näytän?” kysyin, kun Höyhehnhallan katse kohdistui minuun. Emo näytti hieman hämmästyvän mutta mietiskeli hetken.
“Sinulla on harmaa raidallinen turkki ja siniset silmät. Miten niin?” hän vastasi. Mietin hetken. Sain kuvitelman koottua päähäni. Kaunis harmaa raidallinen kissa siis ja tietysti kauniit siniset silmät. Olin tosi ylpeä.
“Kiitos. Sinullakin on siniset silmät. Ovatkohan ne saman sävyiset kuin minun?” kysyin. En edes odottanut vastausta vaan nuolaisin rintaani. Harmaat karvat olivat sotkussa nukkumisen jäljiltä.
“Näytät tosi paljon isältäsi”, emon nauku yllätti minut. Nostin pääni ja katsahdin häneen. Olin nähnyt isäni kerran mutta hän oli nyt Eloklaanin leirissä vartioimassa heitä. En tiennyt siitä paljoakaan mutta epälin, että Eloklaanin kissat yrittivät tappaa meidät kaikki joten heidät oli saatava kuriin ennen kuin he pääsisivät tekemään pahojaan.
“Voinko mennä ulos leikkimään?” kysyin ja vilkaisin jäkäläverhon suuntaan. En ollut nähnyt koko leiriä vielä kunnolla mutta haluaisin nähdä sen. Pieniltä vilauksilta jäkäläverhon takaa leiri näytti suurelta.
“Katsotaan sitten, kun Kamomillapentu herää”, Höyhenhalla vastasi rauhallisesti. Hänen äänenpainonsa oli vakaa ja lempeä. Minua kuitenkin ärsytti etten saanut mennä. Vaikka rakastinkin siskoani juuri nyt minulla oli tylsää ja halusin tehdä jotain kivaa.
“Ihan totta. Miksi en voisi?” naukaisin ärsyyntyneenä ja tuhahdin.
“Hyss! Voit vaikka mennä katsomaan onko Mäntyviiksi hereillä mutta anna sisaresi nukkua tai et pääse ollenkaan ulos tänään”, emon ääni oli käskevä joten päätin totella. En halunnut evätä mahdollisuuksiani päästä ulos. Nousin ylös ja tassutin toista makuusijaa kohti. Tiesin ikikuningattaren nukkuvan siellä. Hän oli leikkinyt minun ja Kamomillapennun kanssa sammalpallolla, kun Höyhenhalla oli halunnut olla yksin. Emo oli paljon yksinään eikä vaikuttanut pitävän muiden kuin vain ystävänsä Kärppämyrskyn seurasta. Ymmärsin häntä. Muut kissat olivat joskus tosi rasittavia! Varsinkin, jos he eivät antaneet tehdä mitä halusi. Pyh! Miksen vain voinut mennä ulos? Ihan typerää. Lampsin Mäntyviiksen makuusijaa kohti. Kuningatar näytti olevan umpiunessa. Huokaisin ja käännyin pois. Kompuroin vielä vähän käpälilläni, sillä en ollut vielä ihan oppinut hallitsemaan raajojani, joten miltei kompastuin mutta, kun saavutin taas tasapainoni jatkoin matkaa. Tassutin pentutarhan reunamalle ja tungin käpäläni niin lähelle kivistä seinää, kun vain sain. Kaivoin pienin sulavin liikkein kylmähköä maata. En tiennyt mitä olin tekemässä mutta se tuntui jollain tavalla emoa vastaan kapinoinnilta, joten jatkoin kaivamista tarmokkaasti. Pian kolo oli jo niin syvä etten ylettänyt kaivamaan enempää. Käpäläni olivat aivan mullassa. Liattuani turkkini oikein kunnolla multaan tassutin takasin makuusijallemme. Emo oli taas unessa. Ihan typerää! Huokaisin ja lysähdin istumaan mutaisena ja ärsyyntyneenä.

Oppilas viskasi pienen sammaltupon Lepakkopennun naamalle ja se oli jo ensimmäinen virhe Lepakkopennun mielessä. Tämän jälkeen oppilas vielä sanoi tummanharmaan pennunkin joutuvan tekemään samoja tehtäviä kasvaessaan ja samalla haukkui tätä selkeästi lyhytkasvuiseksi. Lepakkopentupa siitä kimmastuikin. Pieni kolli siristeli silmiään ja irvisteli vanhemmalle kissalle. Tämä ei näyttänyt hänen peloitteluistaan välittävän. Lepakkopentua nyppi tämän käytös ja hän pujahti sisään pentutarhaan juuri ennen Salamatassua. Oppilas tuli sammalineensa sisään ja Lepakkopentu loikkasi tämän selkään.
“Senkin kapinen kirppuläjä! Kukaan ei sano minua pieneksi! Kun minusta tulee suurin soturi, mitä Kuolonklaanissa on koskaan nähty tulet katumaan sanojasi.
Pienen pörröisen kollin sanat eivät tuntuneet pelottavan toista kissaa ja valkea oppilas vain viskasi hänet pois selästään pienellä ravistuksella. Lepakkopennun tömähtäessä maahan hän yritti esittää tässä välissä sitä viatonta. Kolli koetti parhaansa saada Salamatassu kärsimään sanoistaan.
“Auts! Enhän minä tehnyt mitään halusin vain leikkiä”, Lepakkopentu valitti pienen pennun vastenmielisellä ja kirkkaalla äänellä. “Sinä varmasti mursit pienet hentoiset tassuni. Joudun varmaan parantajalle moneksi kuusi”, kolli liioitteli avoimesti suurella mitalla juuri tapahtunutta eikä välittänyt kaikkien pesässä oleskelevien kissojen katseita.

//salama?

Salamatassu oli laitettu hanttihommiin. Sähkötuho oli harjoitusten jälkeen komentanut hänet auttamaan pentutarhalla, mihin nuori kolli oli pitkin hampain ja happamin ilmein suostunut. Tietysti Salamatassu ymmärsi, että klaanin askareet kuuluivat soturikoulutukseen ja hänen velvollisuuksiinsa oppilaana, mutta se ei tarkoittanut, että hänen täytyisi pitää niistä. Kaikista mieluiten Salamatassu olisi käyttänyt tämän ajan taisteluharjoitteluun. Sitä paitsi se olisi varmasti ollut klaanille hyödyllisempää, Kuolonklaani tarvitsi hänen kaltaisiaan lahjakkaita sotureita! Tällaiset tehtävät olisi hyvin voinut laittaa muiden oppilaiden niskoille.
Salamatassu ei kuitenkaan halunnut tulla tunnetuksi valittajana, joten nyt hän siirteli sammalia paikasta toiseen mukisematta. Mäntyviiksi oli toivonut saavansa tuoretta sammalta petiinsä tallaantuneiden ja kuivuneiden tilalle, ja kukapa Salamatassu olisi kieltäytymään kuningattaren pyynnöstä. Nyt kun oli viherlehti, sammalta onneksi löytyi helposti vähänkin matkan päästä. Salamatassu oli parhaillaan kiikuttamassa vinoa pinoa kosteita kasveja tarhalle, kun joku kirmasi hänen luoksensa. Valkoinen kollioppilas tunnisti tulijan Lepakkopennuksi. Hän ei mokomaa tuntenut, mutta kuulemansa mukaan pikkuruinen kollipentu ei ollut mikään herttaisin tapaus. Huhut osoittautuvat nopeasti toteen, kun pentu nauroi Salamatassulle annetulle tehtävälle. Oppilas pyöräytti silmiään ja odottamatta nakkasi sammaltukon Lepakkopennun naamaan.
"Samat velvollisuudet odottavat sinua, kunhan kasvat tarpeeksi", hän tokaisi virnistäen. "Iältäsi, siis. Kooltasi jäät varmasti pikkuruiseksi."

//Lepa?

//PANTTIVANKI

Leimusilmä oli havahtunut hereille painajaisunesta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku meistä kolmessa näki riipiviä unia lähimmäisistämme ja heräsi unesta huutaen. Kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä, mutta Tähtiklaanin kiitos emme olleet saaneet unistamme rangaistusta.
En ollut enää lainkaan varma, miten kauan olimme maanneet tässä tunkkaisessa loukossa. Tiesin vain sen, että ilman Liljatuulta ja Leimusilmää minä en olisi selvinnyt. Parantajakissojen läsnäolo sai oloni edes ihieman luottavaisemmaksi tulevaisuuden suhteen. Jos olisin ollut yksin, olisin takuulla menettänyt ennemmin tai myöhemmin järkeni lopullisesti.
Rintaani puristi taas, kun ajatukseni liikahtivat tahtomattani kohti Eloklaania ja sodan tapahtumia. En tiennyt mitä klaanitovereilleni oli näiden kuiden aikana tapahtunut, mutta uskoin ja toivoin heidän olevan elossa. Henkäystähti oli antanut sanansa minulle, ja minä luotin raidalliseen kolliin. Hän pitäisi kyllä eloklaanilaiset hengissä ja se olisi kaikkein tärkeintä.
Raskas huokaus tunkeutui ulos suustani, kun ajatukseni siirtyivät Minttuliekkiin ja kaikkiin kuolleisiin eloklaanilaisiin. Oli vaikeaa uskoa, että Minttuliekki todella oli poissa. Minun rakas, kaunis Minttuliekkini. Ajatuskin punaturkkisen soturin tummanpuhuvista silmistä ja kaikista yhdessä viettämistämme hetkistä sai minut surulliseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miten Kortepentu pärjäsi ilman emoaan tai isäänsä. Kun viimeisen kerran olin nähnyt pienen poikani, hän oli maannut onnettomana kuolonklaanilaissotureiden jalkojen juuressa ja miukunut apua, yrittäen etsiä emonsa turvaa sitä löytämättä. Halusin luottaa siihen, että Tähtiklaani huolehti kyllä jokaisesta klaanitoveristani. Kaiken järjen mukaan Kimalaistoive oli ottanut Kortepennun hellään hoivaansa ja huolehti pienokaisesta nyt.
"Mitä sinä mietit?" Liljatuuli kysyi rauhallisella äänellä ja katsoi minua myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
"Kortepentua ja Minttuliekkiä, oikeastaan jokaikistä eloklaanilaista", naukaisin vaimealla äänellä ja kohtasin sisareni meripihkaisen katseen.
"Kortepentu ja muut pärjäävät kyllä. Eloklaanilaiset ovat vahvoja, he kestävät mitä vain. Me tapaamme Minttuliekinkin sitten, kun sen aika on. Hän odottaa meitä esi-isiemme luona", tummanharmaa naaraskissa vakuutti päätään vienosti nyökytellen. Kuulosti siltä, että parantaja yritti vakuutella myös itseään.
"Niin", ääneni muuttui hieman kevyemmäksi. Halusin uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka viime ajat olivat olleet synkät, uskoin paremman tulevaisuuden olevan vielä edessä. Me selviäisimme tästä aivan kuten kaikesta muustakin, ja jonain päivänä saisimme taas nähdä Eloklaanin kukoistavan.
Katseeni kääntyi Liljatuulesta Leimusilmään. Mustavalkea kolli oli kääntänyt katseensa kohti onkalon uloskäyntiä. Parantajaoppilas näytti surkealta.
"Emme saa vajota synkkyyteen", yritin kuulostaa kannustavammalta osoittaessani tokaisuni Leimusilmälle. Kollikissa käänsi kysyvästi katseensa minun suuntaani.
"Tämä ei ole ikuista, me selviämme tästä kyllä, mutta meidän on pysyttävä vahvoina ja ajateltava positiivisesti", yritin valaa toivoa klaanitoverihini. Uskoin itse tämän olevan vain väliaikaista ja toivoin kahden muunkin kissan uskovan siihen. Se piti minut pinnalla, jotta en vajoaisi syviin vesiin ja luopuisi itsestäni.

//Leimu?