Sulkavirta istuskeli tylsistyneenä vartiointipaikalla Kylmäliekin ja Hohtosulan kanssa. Harmaanruskea naaras oli määrätty vartioimaan panttivankeja taas kerran, eikä tehtävä ollut Sulkavirran suosikkeja. Hänen ajatuksensa karkailivat koko ajan ympäristön tarkkailemisesta Lokkitassuun. Soturi ikävöi poikaansa niin paljon, että valkoharmaata kollia ajatellessa naaraskissan rintaa puristi. Vaikka hän olikin ylpeä ja kiitollinen siitä, että päällikkö luotti Lokkitassuun määrätessään kollin niin tärkeään tehtävään, Sulkavirtaa suretti. Aluksi ajatus siitä, ettei hän saanut nähdä joka päivä poikaansa, oli ollut ylitsepääsemättömän vaikea. Naaras oli valvonut öitä ja miettinyt poikaansa, mutta lopulta kuiden kuluessa Sulkavirran mieli oli tasoittunut. Hän ikävöi edelleen Lokkitassua, mutta kykeni elämään ikävänsä kanssa. Pimeyden Metsälle kiitos, poika sentään vieraili klaanissa aika ajoin...
Naaras yritti työntää poikansa poissa mielestään ja keskittyä eteensä avautuvaan metsämaisemaan. Viherlehti oli saapunut ja metsä oli kauneimmillaan. Mesitähti, Liljatuuli ja Leimusilmä oli vangittu melko lähelle leiriä, kyllin suojaisaan paikkaan. Sulkavirran tehtävänä oli varmistaa, etteivät viholliset pääsisi karkuun ja ettei kukaan yrittäisi pelastaa heitä. Salaa mielessään naaras kiitti esi-isiään siitä, että tavallisesti hiljainen Kylmäliekki avasi suunsa ja aloitti keskustelun. Hiljaisuus rikkoutui ja Sulkavirta sai muuta ajateltavaa.
“Kaipaatko sinä Lokkitassua? Tilanne on meille kaikille kummallinen, mutta sympatiani on kyllä täysin teidän puolellanne, keiden läheinen kissa on määrätty Eloklaaniin vahtiin", Kylmäliekin puheenaihe ei ollut Sulkavirralle mieleisin, mutta hän päätti vastata siitä huolimatta ja yrittää sitten kääntää puheenaiheen toisaalle.
"Tietysti kaipaan", naaras vastasi turhan kipakasti, mutta jatkoi sitten rauhallisemmin, "olen kuitenkin tottunut jo siihen, ettei Lokkitassu elä Kuolonklaanin leirissä. Se oli vaikeaa, mutta onneksi näen häntä vielä."
Kylmäliekki kuunteli kärsivällisesti ja nyökäytti päätään. Sulkavirta kiinnitti huomionsa kollin aiempiin sanoihin. Kylmäliekki oli sanonut 'teidän puolellanne', vaikka aivan samalla tavalla hänen veljensä Jääviilto oli määrätty elämään Eloklaanin leiriin. Sulkavirta arveli, ettei harmaaturkkinen kolli pitänyt veljeään niin läheisenä itselleen. Jääviilto oli karmea kissa, jonka poissaolon huomasi takuulla jokainen kuolonklaanilainen. Sulkavirta oli varma, ettei kukaan kuitenkaan kaivannut punaturkkista öykkäriä heidän leiriinsä.
"Sinä et taida kamalasti ikävöidä Jääviiltoa?" Sulkavirta esitti kysymyksen sen kummempia ajattelematta. Vasta jälkikäteen naaras tajusi, että mikäli Kylmäliekki kaipasikin veljeään, saattaisi hän loukkaantua raidallisen soturin tökeröstä kysymyksestä.

//Kylmä?

Höyhenhalla: 48kp! -

Tuhkajuova: 10kp -

Pyräkkäpiru: 15kp -

Susitassu: 23kp! -

Varissulka: 11kp -

Kaamoskukka: 10kp -

Lepakkopentu: 3kp - Pentuna 4/4 tarinaa kirjoitettu!

Aaltosalama: 9kp -

Untuvatassu: 15kp - HOX! Sodan jälkeen tehtiin 2kk aikahyppy kissojen ajassa. Kannattaa perehtyä asiaan blogista löytyvän postauksen avulla! Mikäli klaanin tapahtumia ja blogia ei seuraa jatkossa tarkemmin ja tarinat ovat siitä syystä väärässä ajassa/sisältävät virheellistä tietoa, lähtee kyseisistä tarinoista 50% kokemuspisteistä.

Nuppujuova: 5kp - HOX! Sodan jälkeen tehtiin 2kk aikahyppy kissojen ajassa. Kannattaa perehtyä asiaan blogista löytyvän postauksen avulla! Mikäli klaanin tapahtumia ja blogia ei seuraa jatkossa tarkemmin ja tarinat ovat siitä syystä väärässä ajassa/sisältävät virheellistä tietoa, lähtee kyseisistä tarinoista 50% kokemuspisteistä.

Hilleritassu: 5kp -

Kylmäliekki: 8kp -

Istuin leirin laitamalla tuijotellen kaukaisuuteen. Ajatukseni harhailivat hiukan missä sattui. Tiineyteni oli edennyt tosi paljon vaikka tuntuikin, että olin tajunnut sen vasta ihan hetki sitten. Ehkä olin vain tulossa vanhaksi. Huokaisin ja katsahdin leirin sisäänkäyntiä. Haistoin tutun tuoksun ja saman aikaisesti innostus ja pieni kauhu nousi sisälläni. Nielaisin ahdistuksen ja kauhun alas ja toivoin, että voisin nyt kohdata kumppanini ystävällismielisesti. Leppävarjon korvat nousivat pystyyn innostuneesti ja hän jolkotti luokseni.
“Hei! Miten sinulla on mennyt? Haluan kuulla kaiken. On ollut kauhea ikävä”, kolli höpötti. Hän jatkoi pölpöttämistään hetken omista kuulumisistaan mutta en pystynyt keskittymään sanoihin saatika lauseisiin.
“Leppävarjo”, sanoin voimakkaasti. Kumppanini ei selvästi ollut enää vihainen riidastamme.
“Haluan pyytää anteeksi. Käyttäydyin tosi typerästi”, nau’uin ystävällisellä ja rauhallisella äänenpainollani.
“Ei se mitään. Olen itsekkin pahoilani”, Leppävarjo sanoi itsekkin rauhoittuen hiukan.
“Minulla on mennyt ihan hyvin mutta on uutisia”, kerroin. Tunsin kuinka ahdistus sisälläni kasvoi kuin mahassani olisi ollut pallo, joka oli poksahtamaisillaan. Hengähdin rauhallisesti ennen kuin katsoin taas kollia suoraan silmiin.
“Mitä? Oletko kunnossa?” Leppävarjo sanoi hieman huolestuneesti. Hänen mielialansa tuntuivat vaihtelevan aikalailla. Toivoin, että hän ottaisi tämän asian nyt hyvin.
“Odotan pentuja”, lausahdin nopeasti. Nyt se oli siis sanottu! Ahdistuspallo tuntui hellittävän hiukan mutta tarvitsisin aikaa yksin ennen kuin se katoaisi kokonaan.
“Voi ihanaa! Ne ovat minun, ovathan? Minusta tulee siis isä”, Leppävarjo jatkoi taas höpöttelyään. Nyökyttelin. Ilo kasvoi sisälläni ahdistuksen tilalle. Ehkä me selviäisimme tästä.

Leppävarjo oli taas lähtenyt takaisin Eloklaaniin neljännen vierailunsa jälkeen siitä, kun kerroin tiineydestäni. Vietin kuitenkin entistä enemmän aikaa Kärppämyrskyn kanssa. Tästä oli tullut tärkeä ystävä ja olimme lähentyneet nopeasti näiden kuiden aikana. Voisin jopa kutsua häntä parhaaksi ystäväkseni mutta kunnioittaen Huomenkyyhkyn rakasta muistoa en halunnut. Pakenemissuunitelmani oli edennyt ja nyt olin päättänyt, että synnyttäisin pennut klaaniin ja lähtisin ennen kuin ne avaisivat silmänsä niin Jupiterin luo. En aikonut kertoa suunnitelmistani muille kuin Kärppämyrskylle, joka tosiaan jo tiesi kaiken. Toivoin ettei Leppävarjo ikävöisi minua ihan liikaa ja toivon mukaan saisin karattua klaanista jäämättä kiinni. Kaiken päälle tämä oli vain lisää stressattavaa, joten Kärppämysrkyn seura todella tuli tarpeeseen. Olimme myös sopineet, että hän katsoisi hiukan pentujeni perään karattuani. Jos en pääsisi karkaamaan, en tiedä mitä tekisin. Ehkä voisin jotenkin saada kuoleman rangaistuksen mutta täällä en enää halunnut elää. Täällä oli liika huonoja muistoja.
“Höyhenhalla?” Kärppämyrskyn ääni herätti minut ajatuksistani.
“Ai hei”, sanoin ja käänsin katseeni Kärppämyrskyn sinisiin silmiin. Olin jo muuttanut pentutarhalle, koska suuri vatsa hidasti normaaleja askareitani jo aivan liiaksi.
“Oletko kunnossa? Vaikutit… oudolle”, Kärppämyrskyn hiljainen utuinen ääni rauhoitti minua niin ihanalla tavalla. Hymyilin hiukan.
“Olen. Vaivuin vain taas ajatuksiini”, kerroin ja katsoin käpäliäni. Jos totta puhuttiin minua jännitti karkaamissuunnitelman toteuttaminen mutta vieläkin sitä enemmän minua stressasi synnytys. Muistin kaiken sen kivun ja muun, minkä olin kokenut viime synnytyksessäni ja mieluummin olisin ollut kokematta sitä uudestaan.
“Sinua jännittää synnytys, eikö?” Kärppämyrskyn hiljainen ääni oli nyt lempeämpi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hyvin se menee. Olet tehnyt sen ennenkin ja muut naaraat monen monta kertaa ennen sinua. Mukaan lukien sinun emosi ja minunkin emoni ja kaikkien emot”, naaras rauhoitteli. Hän oli sanonut, ettei itse haluaisi hankkia pentuja mutta katsoisi pentujeni perään mielellään. Olin niin onnekas, kun minulla oli hänet.

Makasin huohottaen makuusijallani pentutarhassa. Kärppämyrsky oli kumartuneena pääni viereen ja tarjosi sammalta, joka oli upotettu veteen, jotta voisin juoda. Synnytykseni oli käynnistynyt aurinkohuipun aikaan. Se oli sattunut aikaan, kun Leppävarjo oli tulossa näinä päivinä vierailulle. Litkin vettä sammalesta, kunnes tuli aika ponnistaa taas. Kipu valtasi minut ja rääkäisin ärtyneenä.
“Ensimmäinen pentu”, Hehkuaskel naukui hellästi ja laski pennun vatsani viereen. Vilkaisin pikkuista. Sillä oli harmaa tabbykuvio turkillaan aivan kuin isällään. En ehtinyt tarkastella naaraspentua sen enempää, kun uusi supistus värisytti jo kehoani.

Energiani oli lopussa enkä olisi jaksanut enää kauaa mutta onneksi toinen (ja viimeinen) pentu liukui pian pesän lattialle. Toisen pennun turkki oli vaalean oranssi ja erotin siinä pientä tabbykuviota. Nyt molemmat tyttäristäni imivät maitoa vatsani suojissa. Vedin häntäni kaksikon suojaksi ja lepuutin päätäni käpälilläni. Hehkuaskel oli lähtenyt tutkittuaan pennut mutta Kärppämyrsky oli saanut jäädä pitämään meitä silmällä aivan hetkeksi. Ihan pienen hetken kaduin pakenemissuunnitelmiani mutta sitten palasin todellisuuteen. En halunnut vaipua unelmiini ja unohtaa todellista maailmaa ja sen kurjuuksia. Huokaisin. Koitin sulkea silmäni ja nukahtaa mutta sain odotella pitkään ennen kuin uni tuli vihdoin.

Leppävarjo oli vihdoin päässyt taas vapaapäivällään luokseni. Olin synnyttänyt pennut jo vähän alle neljäsosa kuu sitten ja olin jokaikinen päviä odottanut kumppaniani tulvaksi. Hän oli parhaillaan tapaamassa muita pentutarhan ulkopuolella mutta tulisi varmaankin pian luokseni. Vaivuin taas ajatuksiini. Jokainen ajatukseni oli nyt uhrattu karkaamiselle. Sain hetken odotella ja ajatella rauhassa.
“Höyhenhalla!” Leppävarjo herätti minut ajatuksistani juuri samanlailla, kun Kärppämyrskyllä oli tapana tehdä.
“Hei”, naukaisin ja käännyin heti tarkastamaan pentuni ennen kuin käänsin katseeni kumppaniini.
“Tässä ovat tyttäresi”, kerroin ja kosketin pentujen päitä nenälläni. Olin ehtinyt nimetä heidät, joten halusin heti kertoa nimet heti.
“Harmaaraidallinen on Rosmariinipentu ja syntyi ensimmäisenä ja tämä toinen tässä on Kamomillapentu”, kerroin ja toivoin, että kolli hyväksyisi nimet. Minusta ne olivat kauniit.
“Ihanat nimet”, Leppävarjo sanoi ja jatkoi höpöttelyään hetken.
“Hei, voisitko katsoa heitä hetken, jos käyn vähän ulkona?” kysyin ja katsahdin pentutarhan uloskäyntiä.
“Mikäs siinä”, Leppävarjo sanoi. Nousin ja poistuin pesästä. Kuulin Leppävarjon höpöttelevän takanani pennuille vaikka ja mistä. Etsisin kuitenkin nyt vain Kärppämyrskyn käpäliini.
“Höyhenhalla?” kuulin vierestäni, kun olin juuri kääntynyt toiseen suuntaan etsiäkseni ystäväni.
“Kärppämyrsky. Mennään kävelylle. Nyt”, sanoin kireästi. Minun pitäisi karata nyt en voisi odottaa enään. Sitä paitsi, jos karkaisin sen jälkeen, kun olimme olleet kahden Kärppämyrskyn kanssa hän voisi kertoa minun kuolleen.
“Selvä”, Kärppämyrsky myöntyi hieman hämmästyneenä. Hän seurasi minua metsään. Kokopäivän ilma oli muuttunut vain painostavammaksi, joten oli tietysti vain ajan kysymys milloin alkaisi sataa. Taivaalla jyrähti ja pilvet tuntuivat halkeavan yllämme, kun sade alkoi. Olimme ihan silmänräpäyksissä litimärkiä kumpainenkin.
“Haluan lähteä nyt”, sanoin ja käännyin katsomaan vierelläni tarponutta naarasta. Sade oli niin tiheää, että juuri ja juuri näin hänet. Taivaalla jyrähti taas ja sydämeni tykytti yhä kovemmin.
“En tiedä onko se hyvä idea. Tällä säällä”, Kärppämyrsky naukui ja katsahti taivaalle. Hän sai kuitenkin pian katua tekoaan sillä pisarat osuivat häntä silmiin ja nenään ja pian hän pärski niitä pois suustaankin.
“Käänny takaisin ja kerro minun kuolleen, jooko”, anelin. En voisi odottaa pidempään ja vesisade ainakin estäisi sen, että minun perääni lähdettäisiin välittömästi.
“En voi antaa sinun mennä”, Kärppämyrsky sanoi tiukasti. En ollut koskaan ennen kuullut tuollaista äänensävyä ystävältäni. Käännyin katsomaan reittiäni. Minun olisi mahdoton päästä edes rajan yli tässä sateessa ja ukkosessa.
“Sateen jälkeen sitten”, sanoin. Olin niin suunnattoman pettynyt. Halusin lähteä ja mitä pikemmin sen parempi.
“Mennään takaisin ennen kuin vilustut”, Kärppämyrsky sanoi ja kuljimme rinnakkain takaisin leiriin.

Karkaamisyritykseni - epäonnistuneen sellaisen - jälkeen olin nukkunut pitkään päivällä. Tarpominen sateessa edes takaisin oli väsyttänyt minua aivan tarpeettomasti. Leppävarjo oli taas lähtenyt Eloklaaniin. En jaksanut enää. Halusin pois mutta en kai voinut muutakaan kuin olla täällä ja kärsiä.

Rosmariinipennun ja Kamomillapennun silmät olivat auenneet aamulla. Kaksikko oli tutkinut makuusijaa möyrien ajoittain toistensa päällä ja taas sammalilla. Katsoin aivan isänsä näköiseen Rosmariinipentuun. Hänellä oli minun silmäni - vaalean siniset. Ne olivat hyvin kauniit vaikka en kokenut omia silmiäni erityisen kauniiksi. Kamomillapennulla taas oli myös tabbykuviointi mutta tuon luppakorva - jollainen myös minulla oli - teki hänestä erityisen. Rosmariinipennun häntä oli vääntynyt tietystä kohtaa mutta se sai hänetkin erottumaan.
“Emo?” Rosmariinipennun ääni oli vaimea, kun hän kuiskasi sanan. Sydämeni lämpeni pennulle välittömästi mutta en voisi jäädä. Muistutin itseäni, joka hetki siitä, että minun oli lähdettävä.
“Mitä kultaseni?” kysyin hiljaa ja lempeästi kehräten. Naaraspentu oli minun oma pentuni - ikioma pentuni. Kun lähtisin, hänestä tulisi emoton. En voinut sille mitään. Minun oli pakko mennä aivan pakko.
“Olet kaunis”, pennun vinkaisu oli niin hellyyttävä, että minun oli pakotettava itseni ajattelemaan lähtöä. Lähtisin pois. En näkisi näiden pentujen kasvua suuriksi sotureiksi.
“Niin sinäkin olet”, sanoin ja nuolaisin pennun päälakea. Kamomillapentu tuhisi sisarensa vierellä. Tunteeni riitelivät toisiaan vastaan oikein huolella. Koitin olla ajattelematta mitään liian tunteellista, etten vain kiintyisi kaksikkoon liikaa.

"Ja minä olen varma, että sinä kerrot tästä hänelle mielelläsi", jupisin puoliääneen Tuhkajuovan saarnalle, enkä sen jälkeen sanonut enää sanaakaan. Olin tainnut todella käydä vanhemman soturin hermoille - hyvä niin. Hän epäilemättä lavertelisi tapahtuneesta rakkaalle päällikölleen sekä tietysti myös omalle emolleni, sillä olihan naaras klaanin varapäällikkö että myös Tuhkajuovan ystävä.
Tai ainakin oletin heidän olevan ystäviä, he nimittäin toisinaan oleilivat toistensa seurassa ja näyttivät käyvän jonkinlaista sananvaihtoa, minkä olisi voinut laskea keskusteluksi. Oikeastaan minua ei edes kiinnostanut, olivatko he ystäviä, joten en ymmärtänyt, miksi takerruin moiseen yksityiskohtaan. Pointtini oli, että Tuhkajuova ja Pimentovarjo kuuluivat molemmat samaan pataan Henkäystähden kanssa, ja se teki heistä molemmista silmissäni niljakkaita klaanipettureita.
Onneksi vartiovuoro tuli viimein loppuunsa ja pääsimme palaamaan takaisin leiriin. Leirissä en välittänyt seurata, oliko Tuhkajuova menossa suorinta tietä kumppaninsa puheille, vaan huomioni kiinnitti leirin laidalla tapahtuva näytös, jossa päärooleissa olivat Kaamoskukka ja tämän kumppani Hämärähalla. Vähän matkan päässä heistä istuskeli veljeni uusi oppilas, Hilleritassu, joka odotti mestariaan kuuliaisesti. Nuori kolli oli juuri sellainen tahdoton mielistelijä, jollaisista Kaamoskukka piti.
Katselin etäämmältä, kun Kaamoskukka kuiskutti Hämärähallan korvaan jotakin ja pyyhkäisi hännällään tämän turkista roikkuvat sammalenriekaleet. Hämärähalla oli painanut päänsä alas ja hän nyökytteli myöntelevästi kollin puhuessa. Sitten Kaamoskukka vetäytyi kauemmaksi kumppanistaan, kutsui hännänheilautuksellaan Hilleritassun mukaansa ja lähti leirin sisäänkäynnille. Siristin silmiäni hänen kulkiessaan ohitseni. Henkäystähti oli antanut sodan jälkeen veljelleni samat oikeudet kuin puhdasverisille sotureille, joten oli sanomattakin selvää, että Kaamoskukka pelasi myös päällikön pussiin. Niin veljeni kaltaista.
Tassuttelin Hämärähallan luo Kaamoskukan kadottua näköpiiristä. Naaras säpsähti ensin nähdessään varjoni, kenties luullen Kaamoskukan tulleen takaisin, mutta rauhoittui kohottaessaan katseensa ja nähdessään minut. Hymyilin hänelle lämpimästi ja istuuduin häntä vastapäätä. Oli hassua, miten elämä kuljetti meitä: aluksi olin ollut korviani myöten pihkassa Hämärähallaan, sitten hänestä oli tullut Kaamoskukan kumppani ja olin joutunut tukahduttamaan tunteeni ja meidän suhteemme oli jäänyt ystävyyden tasolle. Sen jälkeen olin ihastunut Lumikkoviikseen, mutta naaras oli saanut surmansa sodassa, minkä seurauksena olin päätynyt lähentymään uudelleen Hämärähallan kanssa, tosin ei niinkään romanttisessa mielessä. Tätä nykyä naaras oli yksi ainoista ystävistäni, ja olin hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän oli tukenut minua Lumikkoviiksen menetyksen jälkeen.
"Hei, miten menee?" kysäisin häneltä lempeästi.
Hämärähallan kasvoilla kareili heikko hymy. "Ihan hyvin. Tosin toisinaan kadun sitä, että minulla on kumppani", hän huokaisi haikean oloisena. Höristin korviani ja odotin hänen selittävän, mitä oikein tarkoitti. "En saa jutella vapaasti muille kissoille tai tehdä mitä haluan… Älä käsitä väärin, Kaamoskukka on paras kumppani, jota kissa voi toivoa, joten pyydän, älä sano hänelle, että sanoin näin." Naaraan sinisissä silmissä häivähti paniikki. Se ei ollut ollenkaan tyypillistä Hämärähallalle, johon minä olin alkujaan tutustunut. Soturi oli muuttunut paljon ryhdyttyään Kaamoskukan kumppaniksi. Aivan kuin kaikki itsevarmuus olisi puristettu hänestä tyhjiin.
"Älä huoli, en tietenkään sano!" vakuutin naaraalle ja kosketin hänen lapaansa hännälläni lohduttavasti. Naaras värähti hieman kosketuksestani, mutta rentoutui pian.
Synkät ajatukset hiipivät mieleeni, kun ajattelin veljeäni ja hänen vahvasti dominoivalta vaikuttavaa suhdettaan Hämärähallaan. Oli selvää, että kaksikon välinen suhde oli kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja terve, ja pelkäsin, että ajan mittaan se vielä musertaisi Hämärähallan kokonaan.

Pohdin hetken minkä tarinan valitsisin. Päätin ottaa sen, jossa olimme karanneet kaksijalkojen asumuksesta aidan alta. Hymyilin, kun muistin sen voitonriemun. Olimme juosseet rinnakkain metsään vapaina.
“Minuthan kaapattiin kaksijalkojen toimesta hirviön sisään. Se on pitkä tarina mutta päädyin loppujen lopuksi päädyin kaksijalkojen luokse asumaan. En tykännyt siitä elämästä lainkaan mutta tyydyin siihen, kun en pystynyt karatakaan yksin. Yhtenä päivänä elämäni mullistui ja samaan asumukseen muutti kolli, joka oli saman ikäinen kuin minä”, kerroin. Mainitessani Jupiterin kyyneleet meinasivat tulvahtaa silmiini mutta räpyttelin ne pois, etten vaikuttaisi epäilyttävältä.
“Laadimme suunnitelman yhdessä tämän kollin kanssa. Kaivoimme takapihan seinämän alle tunnelin ja ahtauduimme sen kautta ulos. Pakenimme rintarinnan metsään”, jatkoin tarinani loppuun. Tarina oli ehkä elämäni paras. Huonoin valinta, jonka olin koskaan tehnyt oli klaaniin uudelleen liittyminen. Tiesin, että se oli pentujeni kannalta hyvä valinta mutta loppujen lopuksi vain yksi pennuistani oli jäänyt tähän klaaniin. Enkä edes tiennyt oliko Black enää elossa vaikka olinkin hänelle suunnattoman vihainen. Nopsatassu taas oli elänyt ja tassutellut omia polkujaan ja siitä olin onnellinen, sillä hänen omat päätöksensä olivat johtaneet siihen, että hän sentään oli elossa. Käänsin huomioni takaisin Susitassuun.
“Haittaakohan sinua, jos poistun nyt pesääni lepäämään?” kysyin lempeästi. Susitassu nyökkäsi.
“Ei haittaa! Kiitos, että kerroit tuon tarinan minulle”, nuori kolli sanoi innoissaan. Hymyilin ja poistuin paikalta.

Käperryin makaamaan makuusijalleni lepäämään. Toivoin, että Leppävarjo tulisi taas pian takaisin omaan leiriinsä niin saisin jutella hänen kanssaan. Meidän todella piti jutella kaikesta.

Kylmäliekille viimeiset kuut olivat olleet tietyllä tapaa helpottavia. Jääviilto oli siirretty Eloklaaniin vahtimaan eloklaanilaisia, joten kolli oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään hengähtää rauhassa. Hänestä tuntui kuin hänen harteiltaan olisi poistunut suuri painolasti ja hänen hengitystiensä olisivat avautuneet ensimmäistä kertaa. Kylmäliekki tunsi itsensä jopa onnelliseksi, vaikka ei uskaltanutkaan vielä täysin olla oma itsensä. Kolli ei kuitenkaan enää käyttänyt kaikkea aikaansa veljeään mielistellen ja varjoissa hiippaillen. Totta kai Kylmäliekki rakasti Jääviiltoa ja teki kaikkensa toisen onnen eteen, mutta kai hän ansaitsi myös edes yhden pienen hetken, jossa hän tunsi onnea? Kylmäliekin päivät tuntuivat välillä jopa hieman tyhjältä, kun hänellä ei ollut Jääviiltoa maisemissa koko aikaa. Kolli nukkui Eloklaanin leirissä, vaikka kävikin satunnaisesti kotileirissään. Ensimmäistä kertaa Kylmäliekin piti elää myös itseään varten, joka oli hänelle myös suoraan sanottuna kummallista. Savunharmaa kolli ei ollut tottunut tälläiseen. Kylmäliekin häntä heilahteli puolelta toiselle hieman varautuneesti. Henkäystähti oli määrännyt Kylmäliekin vartoimaan panttivankeja yhdessä Sulkavirran ja Hohtosulkan kanssa. Sulkavirta oli Henkäystähden tytär ja oli palannut muutamia kuita takaperin seikkailultaan tiineenä. Naaras oli lopulta synnyttänyt kollipennun, joka oltiin nimetty Lokkitassuksi. Parhaillaan kyseinen Lokkitassu olikin Eloklaanissa vahtimassa eloklaanilaisten kuolonklaanilaistumista. Kylmäliekki ei tosiaan ollut täysin varma siitä mitä mieltä hän oli Eloklaanin sopeuttamisesta Kuolonklaaniin. Savunharmaa soturi halusi kuitenkin luottaa päällikkönsä arviointikykyyn, kolli osaisi varmasti tehdä oikeat päätöksensä. Ja millainen soturi kyseenalaistaisi oman päällikkönsä tekoja? Kolli värähti ajatuksesta, että hän saisi rangaistuksen tai hänen asemansa huonontuisi. Vaikka kaikesta huolimatta hänen kävi kuitenkin hieman sääliksi Mesitähteä, Liljatuulta ja Leimusilmää. Heillä oli taatusti kasoittain läheisiä, jotka olivat todella huolissaan kolmikosta. Kylmäliekki kuitenkin muistutti itselleen, että se ei ollut hänen vastuullaan. Hänelle oli annettu tehtävä ja se oli juuri nyt hänen ainoa vastuunsa. Kylmäliekin keltaiset silmät kääntyivät uteliaana Sulkavirran puoleen. Mitäköhän mieltä naaras oli tämän hetkisestä tilanteesta? Ei Kylmäliekki kuitenkaan viitsinyt kysyä Sulkavirran mielipidettä suoraan. Naaras ei ollut kollille tuttu ja toinen oli Henkäystähden tytär, joten toinen saattaisi jakaa Kylmäliekin kaikki sanomiset isälleen hänen silmän välttäessä.
“Kaunis päivä tänään”, Kylmäliekki pohdiskeli hyväntuulisena ääneen ja avasi suunsa heti uudelleen:
“Kaipaatko sinä Lokkitassua? Tilanne on meille kaikille kummallinen, mutta sympatiani on kyllä täysin teidän puolellanne, keiden läheinen kissa on määrätty Eloklaaniin vahtiin.”

//Sulka?

Hilleritassu ehti hädin tuskin loikata takajaloilleen Kaamoskukan tehdessä yllätyshyökkäyksen häntä kohti. Hänen pyrkimyksensä oli ollut torjua soturin isku etukäpälillään, mutta hän ei ollut reagoinut tarpeeksi nopeasti, ja kolli sai kaadettua hänet maahan. Hilleritassu tömähti maahan selälleen ja hänen suustaan pääni pihahdus ilman paetessa pihalle. Hän räpytteli silmiään hieman hämillään ja tunsi sitten korviaan alkavan kuumottaa nolostuksesta katseensa kohdatessa yhä yllään seisovan Kaamoskukan harmaansinisen tuijotuksen.
“Jos olisit reagoinut nopeammin, olisit saattanutkin pystyä pysäyttämään liikkeeni”, soturi lausahti ja antoi nuoremman kollin nousta seisomaan.
Hilleritassu kömpi tassuilleen turkki kiusaantuneesti kareillen. “Olen ensi kerralla nopeampi”, hän vakuutti, ja se sai Kaamoskukan naamalle piirtymään virneen. Oppilas luimisti korviaan epävarmana - hän ei kyennyt tulkitsemaan mestarinsa ilmettä. Hän tiesi vain sen, että hänen olisi yritettävä ensi kerralla kovemmin, jottei tuottaisi kollille pettymystä toistamiseen.
“No niin, kokeillaanpa uudestaan”, Kaamoskukka heilautti häntäänsä ja asteli takaisin aloituspaikalleen. Hän käännähti oppilastaan kohti haastavan näköisenä. “Muistele, mitä sanoin sinulle äsken.”
Hilleritassu siristi silmiään mietteliäästi ottaessaan uudelleen paikkansa ja muistellessaan hetki sitten käytyä harjoitustaistelua. Hän oli aikonut hyökätä soturin häntään, mutta Kaamoskukan mukaan hänen katseensa oli paljastanut hänen aikeensa. Olisi siis yritettävä pitää pokerinaamaa yllä.
Kolli päätti edelleen yrittää Kaamoskukan häntää, mutta tällä kertaa hän piti katseensa soturin silmissä. Se ei ollut ehkä paras idea, sillä niiden katse oli suorastaan hypnoottinen ja sai Hilleritassun melkein kompastumaan omiin käpäliinsä. Jotenkin oppilaan onnistui kuitenkin kompuroida Kaamoskukan luokse ja ponnistaa äkkiarvaamatta tämän häntää kohti.

//Kaamos?

Kävelin Pyörresielun luokse. Hänen turkkinsa läpi kulki syvä viilto. Säikähdin verenvuotoa. 'Apua! Entä jos Pyörresielu kuolee?' mietin kauhuissani. "M-miten voit?" kysyin häneltä pelokkaana. Kumppanini laski häntänsä selälleni rauhoittavasti. "En hyvin. Yhtä hyvin kuin muutkin taistelussa olleet. Mutta, ei syytä huoleen. Hehkuaskel hoitaa meidät." hän naukui. Katsoin parantajan pesän suuntaan. Pesälle ei enää tullut paljoa kissoja. 'Parantajan pesä on silti täynnä, vaikka ulkopuolelta ei. Olisipa meillä kaksi parantajaa..' ajattelin harmistuneena. Hehkuaskelella oli varmasti paljon työtä hoitaa yliarvostettuja puhdasverisiä, koska he eivät arvostaneet yleensä parantajia. Menin Pyörresielun perässä parantajan pesälle. En ollut saanut mitään kovin kipeitä haavoja, vaikka minusta pahasti tuntui, että häntäni oli murtunut. Eloklaanilaissoturi oli loikannut sen päälle puusta. Kun astuimme sisään, pesässä tuoksui kova yrttien tuoksu. Hehkuaskel sekoitti ja pureskeli yrttejä nopeaan tahtiin. Hänen vieressään oli valkoinen kissa. 'Eikös tuo ole Untuvatassu? Lahjakas nuori kissa. Kuin syntynyt parantajaksi!' mietin hieman iloisempana. Ehkä saisimme hänestä uuden parantajaoppilaan? Seurasin Untuvatassun tekemisiä. Havahduin, kun Pyörresielu kosketti minua hännällään. Käännyin. "Olet ihan omissa ajatuksissasi." hän sanoi hiljaa hymyillen. Hymyilin ujosti. "Niinhän minä aina." vastasin hiljaa. Tunsin kuumottavan katseen turkillani. Käännyin äkkiä poispäin. Mitä järkeä oli pitää romanttisia hetkiä parantajan pesässä? Käänsin katseeni Hehkuaskeleen. Naaras näytti uupuneelta, mutta hänen silmäkulmassaan leikki pieni virnistys. Pyörittelin silmiäni mielessäni. 'Mitä hän kuvittelee?' mietin, vaikka tiesin asian. "No niin, ehkäpä olisi aika tarkistaa haavat." hän naukui vilkaisten minuun kiusoittelevasti. Väläytin hänelle kiukkuisen katseen. Pyörresielu tassutteli Hehkuaskelen viereen. Odotin pesän ulkopuolella, sillä sisään ei mahtunut.

Kävelin leiriin Neilikkatassun seurassa. Musta oppilas oli saanut haavoja, kuten minäkin. 'Ilman Henkäystähteä tätä ei olisi tarvinnut tehdä!' ajattelin vihaisena. Pahin asia oli, etten voinut kertoa vihastani Henkäystähteä kohtaan edes parhaalle ystävälleni. 'Hän on puhdasveristen sukua. Ei ollenkaan samanlainen, kuin tällainen, hyödytön katti.' ajattelin surullisena. Ehkä Neilikkatassu ei sopinutkaan ystäväkseni? Ystäväni laski häntänsä selälleni. "Mikä hätänä? Me voitimme taistelun, eikö se ole kiva juttu?" hän kysyi. Käänsin katseeni maahan. "Ei mikään tärkeä! On se kiva asia." valehtelin pelokkaana. Neilikkatassu kuitenkin näki lävitseni. "On se tärkeää, mitä sinä tunnet. Kerro vain, en minä muille kerro. Todellakaan." hän naukui hiljaisesti. Katselin kiusaantuneena ympärilleni. 'Entä jos mestarit, tai joku, on lähellä? Hän voi kuulla, mutta toisaalta...' mietin ankarasti. "Tuota..hyvä on, jos et kerro muille." vastasin. Neilikkatassu nyökytteli. "No..minusta ei ole kiva juttu että voitimme sodan. Minusta meidän pitäisi olla armollinen toisille, eikä ottaa panttivankeja. Henkäystähti ei ymmärrä sitä, koska häntä kiinnostaa vain valta. Ja kaiken lisäksi...minä olen puoliverinen." nau'uin nolona. Odotin, että Neilikkatassu sähähtäisi tai häipyisi pois. Mutta, hän tuijotti minua hämmentyneenä. "Mitä väliä? En minäkään luota Henkäystähteen. Ja Kuolonklaanissa on paljon puoliverisiä. Ei se estä ystävyyttämme." hän vastasi lujasti. Minun teki mieli loikata hänen päälleen ja kehrätä, mutta jalkani oli edelleen kipeä. Yhtäkkiä pensaat rapisivat, ja Lehtituuli astui esiin. "Vauhtia! Muut ovat menneet jo!" hän ulvahti. Pistin juoksuksi, vaikka jalkaani särki. Menimme sisään leiriin. Leirissä Pikkukaaos komensi meitä menemään parantajan pesälle. Nyökkäsin uupuneena. "Missä Hahtuvatassu on?" kysyin. Pikkukaaoksen silmiin tuli kyyneleet. Huolestuin äkkiä. 'Onko Hahtuvatassulle käynyt jotain?' ajattelin kauhistuneena. "Tuota, Untuvatassu, asia on nyt vain niin...että Hahtuvatassu on kuollut." Pikkukaaos sanoi murheellisesti. Jalkani pettivät. Lysähdin maahan surullisena. 'Ei voi olla totta. Ei vain voi! Ei hän voi olla kuollut!' mietin surusta sekaisin. Neilikkatassu patisti minua reippaalla hännänheilautuksella. Nyt minulla ei siis olisi yhtäkään sisarta, joka asuisi klaanissa. Muistin sitten, että Neilikkatassun molemmat sisarukset olivat kuolleet pentuna, eikä hän valittanut siitä. Minulla sentään saattoi olla kaksi veljeä, jotka elivät. "Parantajan pesälle, äkkiä." Lehtituuli sanoi. Neilikkatassu auttoi minut pystyyn. Hoipertelin parantajan pesän sisään. Hehkuaskel kiirehti paikasta toiseen ja levitteli salvoja ja yrttejä haavoihin. "Ööh, hei Hehkuaskel. Missä Savutassu on?" kysyin häneltä. Naarasoppilasta ei näkynyt missään. En halunnut, että Savutassukin oli kuollut! Hehkuaskel pysähtyi ja pudotti yrttinsä. Hänen silmänsä kimmelsivät. "Savutassu...hän kuoli. Urhoollisesti, eloklaanilaisen kynsissä." Hehkuaskel sanoi ääni väristen. Kyynel vierähti hänen poskelleen. 'Mitä? Onko hänkin kuollut..' ajattelin surullisena. Neilikkatassu itki hiljaa. "Älä itke. He olivat urhoollisia kuollessaan taistelussa, johon eivät itse halunneet." sanoin. Neilikkatassu nyyhkäisi. "Olet niin rohkea. Kestät sisaresi ja ystäväsi kuoleman." hän nyyhkytti. Hämmennyin hiukan. En minä ollut rohkea. Sisimmissäni olisin halunnut vain itkeä. Hehkuaskel pudisti päätään harmissaan ja kääntyi minuun päin. "Tutkin haavanne, kunhan saan levitettyä tuon salvan uudelleen." hän naukui osoittaessaan pudonnutta vihreää limaista ainetta. Tunsin syyllisyyttä sen pudottamisesta. 'Ehkä ei olisi kannattanut mainita Savutassua.' ajattelin surullisena. "Ehkä minä voisin auttaa." totesin. Hehkuaskel nyökkäsi ja näytti, miten yrttejä murskattiin. Otin ensimmäisenä raunioyrttiä. Pureskelin kitkerän yrtin tahnaksi. Hehkuaskel katsoi minua hämmästyneenä. "Osaat jo pureskella tarkasti, vaikka et ole edes parantajaoppilas. Muistuttelin siitä aina..kaikille, parantajaoppilailleni." hän sanoi haikeasti. Pian saimme salvan valmiiksi. Hehkuaskel levitti sen muutamien kissojen haavoihin. Sitten hän kääntyi taas meidän puoleemme. "No niin, kumman haavat ensimmäisenä?" hän kysyi. Neilikkatassu käveli Hehkuaskelen eteen. Seurasin kiinnostuneena, kuinka Hehkuaskel tarkasteli hänen haavojaan. "Enimmäkseen pintahaavoja. Kyljessä yksi syvä haava, mutta siitäkin selvitään." hän totesi. Seuraavaksi tuli minun vuoroni. Kävelin Hehkuaskelen eteen. Tiesin minulla olevan yksi syvä viilto kuonossa. Hehkuaskel tarkasteli minua ja nyökkäsi. "Pintahaavoja. Kuonossa yksi pahempi." hän naukui. Hehkuaskel määräsi meidät istumaan, kun hän levitti haavoihimme yrttejä. 'Auts! Hierakka kirvelee!' mietin. Pian pääsimme nousemaan. Parantajan pesälle oli kova jono. 'Kun meillä kerran on panttivankeja, eikö se vain tarkoita lisää suita ruokittavaksi?' ajattelin hämmästyneenä. 'Tai ehkä he eivät aio antaa heille ruokaa..' mietin kauhuissani. Kuvittelin, millaista olisi olla nälässä pidettynä pesässä. Tavallisesti olisin poistunut Neilikkatassun kanssa parantajan pesältä, mutta jäin odottamaan. Neilikkatassu pysähtyi. "Tuletko?" hän kysyi. Pudistin päätäni. "En tule. Mene edeltä." sanoin. Neilikkatassu poistui. Kävelin Hehkuaskelen luokse varovaisesti. "Saisinko auttaa?" kysyin häneltä hieman varoen.

Aaltosalamasta tuntui siltä kuin hänen sydämensä läpi olisi isketty kynnet Varissulan ilmoittaessa, että tämän olisi parempi pysyä erossa hänestä jonkin aikaan. Hän yritti estää silmiään kostumasta kääntäessään päänsä poispäin ja murahtaessaan ääni vähän särähtäen kollille:
“Niin, ehkä on parempi, että pysyt kaukana minusta. Kenties kokonaan.” Toinen puoli hänestä olisi halunnut vuodattaa sydämensä kollille, kertoa tälle, miten hän ei oikeasti kestänyt olla erossa tästä. Mutta Varissulka oli tehnyt omat tunteensa selviksi - vika oli Aaltosalamassa, eikä hän voinut tehdä mitään muuttaakseen sitä. Olisi vain parempi, jos he jatkaisivat eri polkuja ja unohtaisivat kaiken yhdessä kokemansa.
Aaltosalama veti hiljaa henkeä, ja hän inhosi sitä, miten vapisevalta hengenveto kuulosti. Säälittävältä. Hän ei enää suostunutkaan vilkaisemaan Varissulan suuntaan, sillä tiesi, että jos olisi tehnyt niin, hän ei olisi pystynyt pitämään hataraa esitystään yllä pidempään ja kolli olisi nähnyt, millainen surkimus hän todellisuudessa oli.

Varissulan sanat kummittelivat Aaltosalaman päässä koko metsästyspartion ajan, eikä hän ollut onnistunut saamaan yhtäkään saalista kiinni. Epäonnistuminen ainoassa asiassa, jossa hänen olisi pitänyt olla hyvä, sai hänet tuntemaan olonsa entistä kurjemmaksi, ja paluumatkalla hän oli laahustanut joukon hännillä leiriin asti omiin synkkiin ajatuksiinsa unohtuneena.
Leirissä lannistunut soturitar oli yrittänyt livahtaa vähin äänin soturien pesään jatkamaan sisäistä mätänemistään, kun Pikkukaaos oli ottanut tämän kiinni aukion puolivälissä ja ilmoittanut, että Henkäystähti oli määrännyt hänet, Aaltosalaman ja Varissulan myöhemmin panttivankivahtiin kuuhuipusta eteenpäin. Sen kuuleminen oli saanut Aaltosalaman jalat miltei pettämään alta, mutta jotenkin hän oli onnistunut nyökäyttämään päätään vanhemmalle soturinaaraalle viestiäkseen kuulleensa tämän asian ja sen jälkeen astelemaan jotakuinkin arvokkaan näköisesti kaatuneen kuusen alla sijaitsevaan pesäänsä.
Hän oli lysähtänyt sammalille kuolemanväsyneenä, ja hänen oli täytynyt haudata kasvonsa häntänsä alle estääkseen muita näkemästä katkeria kyyneliä, jotka kastelivat hänen poskikarvansa.

Yö oli äänekkäämpi kuin Aaltosalama oli odottanut. Hän istui Pikkukaaoksen vieressä katse suunnattuna hämärään metsään. Viherlehden aikaan pimeä ei laskeutunut kunnolla, ja ilmakin oli miellyttävän lämpöinen. Siitä huolimatta Aaltosalamalla oli kylmä.
Hänen käpälänsä tuntuivat turrilta, melkein kuin jääpuikoilta. Hän oli yrittänyt unohtaa Varissulan läsnäolon, mutta se tuntui mahdottomalta. Kolli oli silti siinä, vain muutaman hännänmitan päässä - kuitenkin täysin saavuttamattomissa.
Oli onni, ettei sinä yönä tapahtunut mitään hälyttävää, sillä Aaltosalama ei tosiaankaan ollut valmiustilassa tai ylipäätään kykeneväinen toimimaan. Hänen päänsä löi tyhjää, ja hänen sisuksiaan kalvoi itkemisestä ontto tunne.
Auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä puiden takaa seuraava vahtivuoro saapui ottamaan paikkansa. Aaltosalama nousi kankeille käpälilleen ja lähti tassuttamaan Pikkukaaoksen perässä leiriin päin. Varissulka kulki jossain heidän takanaan.

//Varis?

Susitassun suuret korvat lerpahtivat pettymyksestä, kun Höyhenhalla kieltäytyi leikkimisestä. Hänen olisi tehnyt mieli leikkiä piilosta, mutta tyytyi siihen, että naaras ei ollut leikkisällä päällä.
“Aijaa, minä haluaisin leikkiä”, Susitassu vastasi toiselle, mutta nyökkäsi sitten. Hän ei ollut varma jaksaisiko kuunnella ihan heti tarinaa, mutta ehkä hän tosiaan voisi näyttää taitojaan Höyhenhallalle! Loiskevarjo olisi taatusti ylpeä siitä, että hän harjoitteli vapaa-ajallaan. Kolli uppoutui ajatuksiinsa miettimään mitä hän voisi näyttää naaraalle. Taistelua hän ei ainakaan osannut, saalistamisen harjoitteleminen sen sijaan voisi sujuakin paremmin. Mutta eikö pitäisi harjoitella juuri sitä mitä ei osannut? Niin hän oli kuullut Räntätassun sanovan joskus Kettutassulle! Susitassu hymyili vanhemmalle klaanitoverilleen ja loikkasi hieman kömpelösti kauemmaksi. Kollilla oli vielä hankaluuksia hallita luisevia koipiaan. Hänellä tuntui olevan neljä vasenta tassua. Susitassu asettautui hieman kauemmaksi Höyhenhallasta ja pohti mielessään, että naaraan häntä olisi oiva vihollinen. Mielessään Susitassu oli hurja kuolonklaanilainen soturi ja Höyhenhallan pörheä häntä vihollinen, joka uhkasi hänen perhettään. Susitassu kuvitteli itsensä suurena ja vahvana, kuten Jääviilto! Kolli päästi ilmoille hurjan taisteluhuudon ja loikkasi kohti Höyhenhallan häntää. Naaras kuitenkin heilautti juuri oikealla hetkellä häntänsä pois Susitassun tassujen ulottuvilta. Naarassoturin kasvoilla oli ilme, joka kertoi hänen kokevan olonsa hieman epämukavaksi. Susitassu kurottautui sukaisemaan toisen poskea lohdutukseksi ja naaras nousi takaisin seisomaan.
“Ehkä minä kuitenkin kertoisin sinulle tarinan?” Höyhenhalla ehdotti hieman vaivaantuneena, mutta hymyili kuitenkin oppilaalle, jonka häntä huiski puolelta toiselle innostuneena.
“Joo! Kerro jokin seikkailutarina, jooko? Pliis! Mutta ei sitten liian pelottavaa!” pilkullinen oppilas hihkui kovaan ääneen ja alkoi pomppia paikoillaan tasajalkaa. Ajatukset leikkimisestä ja harjoittelusta katosi Susitassun mielestä välittömästi. Kolli rakasti tarinoita ja halusi kuulla Höyhenhallan kertomana jonkun seikkailusta kertovan. Ehkä naaras oli joskus törmännyt kettuun? Tai kotikisuun? Kolli ei ymmärtänyt miksi niin moni kuolonklaanilainen tuntui olevan klaanin ulkopuolisia kissoja vastaan. Susitassu ei ollut, he olivat ihan samanlaisia kissoja häntineen ja korvineen, kun kuolonklaanilaisetkin olivat. Yhtä arvokkaita ja tärkeitä tapauksia.

//Höyhen?

Kollin sanat tulevista kuolonklaanilaisista ja pennuista saivat sydämeni tykyttämään raskaammin. Hengähdin ja koitin saada oloni paremmaksi. Tiesin, ettei Susi tassu tarkoittanut pahaa mutta pahalta se tuntui. Pennut sisässäni kasvoivat mutta en tahtonut niitä sinne. Halusin vain elää elämääni rauhassa ilman pentuja. Ehkä voisin tosiaan yrittää karata. Työnsin taas ajatuksen pois. Katsoessani Susitassuun taas tajusin hänen odottavan vastaustani aikaisempaan kysymykseen. Emmin hetken mitä sanoisin. En kyllä todellakaan halunnut leikkiä nyt mutta se oli saatava sanoiksi kiltissä muodossa, jotta Susitassu ei loukkaantuisi mutta ymmärtäisi oikein.
“En ole oikein leikkituulella juuri nyt mutta voit näyttää minulle taitojasi, jos tahdot. Minulla on myös paljon tarinoita joita voin kertoa pikku seikkailultani, jos haluat”, sanoin. Torjuin ehdotuksen leikkimisestä suoraan vain siksi, että en halunnut missään tapauksessa vahingossakaan tiedon tiineydestäni lipsahtelevan kenenkään korviin. Susitassu vaikutti hieman hömelöltä tapaukselta ja hän varmasti vahingossa kertoisi salaisuuteni. Halusin, että ensimmäiseksi saisi tietää Leppävarjo ja sitten vasta muut, kun menisin pentutarhalle. Koitin taas työntää ajatukset tiineydestä ja mahdollisesta karkaamisesta pois ja keskittyä seuran pitämiseen Susi tassulle.
//Susi?

Pyräkkäpirun vastaus oli ennen kaikkea törkeä. Hän arvosteli töykeillä sanoillaan sekä minua, Henkäystähteä että lähes jokaista muuta klaanitoveriaan. Hölmö, nuori kolli ei tosiaankaan ollut tullut emoonsa sitten lainkaan. Hän ei tuntunut ymmärtävän, kuinka tämä maailma toimi.
"Sinun sanasi ja tekosi ovat vakavassa ristiriidassa keskenään", tokaisin kylmällä äänellä ja siristin inhoten silmiäni. Minulla ei ollut syytä mielistellä Pyräkkäpirun kaltaista laiskaa, haavemaailmoissaan elävää soturia, mutten halunnut haastaa turhaa riitaa. Kolli katsoi minua kysyvästi, kuin ei olisi käsittänyt mistä puhun. Turhautuneen huokauksen saattelemana avasin kollille sitä, mitä olin sanoillani tarkoittanut:
"Sinä olit se, joka halusi lähteä vartiopaikalta etsimään vihollista. Jos se ei ole haastamista, niin mitä se on?" esitin kysymyksen, johon en todellisuudessa halunnut vastausta. Kun Pyräkkäpiru oli avaamassa suutaan vastatakseen, nousin ylös vaihtaessani asentoani ja näpäytin hännälläni kollin kuonoa vaientaen hänet.
"Minä kyllä uskon, ettei kaltaisellasi soturilla ole tarvetta haastaa ketään. Sinulla ei ole kokemusta siitä, millaista elämä on tämän klaanin rajojen ulkopuolella. Olet elänyt liian vähän, jotta voisit ymmärtää, miten tämä maailma oikeasti toimii. Ja nyt hiljaa, sinun tehtäväsi on vartioida, ei arvostella klaanitovereitasi ja niskuroida tuolla tapaa. Voit olla varma, että Henkäystähti kuulee tästä", tuhahdin ja käänsin tiukan katseeni pois Pyräkkäpirusta. Mikäli kolli päättäisi jatkaa turhanpäivästä jankutustaan ja arvosteluaan, pitäisin huolen siitä, että hän saisi katua sitä. Olimme ylittäneet jo rajan, kun olimme kesken vartioinnin hairahtuneet näinkin pitkäksi ajaksi keskustelemaan turhanpäiväisyyksiä. Virhe oli myös minun, mutta sain syyttää siitä vain väsymystäni. Se sai minut tekemään asioita, joita en virkeänä koskaan erehtyisi tekemään.

//Pyräkkä?

Susitassu nyökäytti suurieleisesti päätään Höyhenhallan vastaukselle. Vau, Susitassukin halusi joskus oman oppilaan! Mutta ensin pitäisi ansaita soturinimi ja osata jotain.
“Mitä luulet, antaakohan Henkäystähti joskus minullekin oman oppilaan? Sitten voisin opettaa sille kaikkia tärkeitä taitoja”, kolli naukaisi iloisella äänellä ja huokaisi onnellisena uppoutuen haaveisiin. Ehkä hän jopa joskus olisi päällikkö, suuri ja mahtava Susitähti! Tai ei, ei hänestä varmaan tulisi päällikköä, mutta soturi nyt ainakin! Ja kai sitä aina saa haaveilla. Susitassu piti haaveilusta. Haaveiden ihmeellisessä maailmassa kaikki oli mahdollista. Myös ne kaikista mahdottomimmat ja hulluimmat asiat olivat tassujen ulottuvilla. Susitassu uppoutui miettimään soturinimeään. Tulisikohan hänestä Susiviilto setänsä mukaan? Se ei kuulostanut suurikorvaisesta kollista hyvältä, aivan liian pelottava. Tai sitten Susiturkki, Susikarva? Ei, nekään eivät kuulostaneet omalta tai kodikkailta. Susitassu oli hänestä hieno, miksi hän ei voisi pitää sitä? Vaikka kyllä Susitassu ottaisi minkä tahansa nimen, jos hänelle sellainen vain annettaisiin. Ties vaikka Henkäystähti ottaisi koko soturiuden pois, jos Susitassu haluaisi toisen nimen! Keskustelunaihe lipui seuraavaksi Susitassun saalistusharjoituksiin ja kollin suu kävikin niistä hetken taukoamatta:
“Ja sitten näimme kaksi varista, mutta emme onnistuneet saamaan niistä yhtäkään kiinni. Loiskevarjo on kyllä hyvä mestari, sanoinko jo sen?” Susitassu naukui. Nähdessään Höyhenhallan hieman vaivaantuneen ilmeen, luimisti kolli korviaan. Hän oli taas unohtanut antaa keskustelutoverilleen puheenvuoron, miten hän aina saattoi unohtaa! Loiskevarjokin joutui jatkuvasti huomauttamaan hänelle siitä, että piti muistaa myös kuunnella muita. Kyllähän Susitassu oli hyvä kuuntelemaan, mutta se vain joskus unohtui, jos hän keskittyi kertomaan omaa tarinaansa.
“Kerro sinä jostain. Tai leikitäänkö?” Susitassu ehdotti klaanitoverilleen hieman nolostuneena. Kollioppilas toivoi, että hän ei ollut näyttänyt aivan typerältä vanhemman soturin edessä. Toivottavasti toinen ei nyt vain kertoisi Henkäystähdelle siitä millainen törppö hän oli!
"Olen opetellut pelaamaan sammalpalloa paremmin! Peittoan nyt kaikki tulevat pennut siinä, jos he haluavat leikkiä kanssani. Opetan taktiikkani kaikille tuleville kuolonklaanilaisille", Susitassu kertoi naaraalle ylpeästi ja röyhisti rintaansa hyväntuulisena.

//Höyhen?

Lepakkopentu näki kauempana taivaalla tummia sadepilviä. Tämä sai nuoren tummanharmaan kollin hymyilemään. Hän oli ihannut sitä, miten koko päivän aurinko oli tuntunut kärventävän hänen turkkiaan. Nyt aurinko ei häntä niin paljoa häirinnyt sillä hän oli löytänyt itselleen pienen varjoisen kolkan, jossa hän makasi.
Tuuli puhalsi Lepakkopennun turkkiin ja hän nautti viileästä jonka tämä ja varjo yhdessä soivat hänelle. Kollilla oli hieman tylsää, sillä kuumassa ei jaksanut juuri tehdä mitään, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään seuraa. Kolli ryhtyi siis vain sukimaan turkkiaan.
Pian Lepakkopentu kuitenkin huomasi tuoreen oppilaan vähän matkan päässä. Hän ei ollut asiasta täysin varma, mutta muisteli tämän nimeksi Salamatassu. Kolli oli ilmeisesti matkalla pentutarhalle, mutta miksi?
Lepakkopentu tajusi tämän kantavan mukanaan sammalia ja oletti tämän siis vaihtavan heidän makuualusensa.
“Hei sinä! pieni, pörröinen tummanharmaa kolli huusi juostessaan oppilaan luokse.
“Ai hei”, valkoinen kolli oppilas naukui tervehdykset.
“Oletko siivoamassa makuualusiamme, kuinka alentavaa”, Lepakkopentu käkätti. Valkoinen oppilas katsoi häntä hieman hämmentynein katsein.

Huomasin, että toisella oli hieman vaikeuksia pitää keskustelua yllä. En antanut sen häiritä vaan hymyilin vain tuon sanoille “lurpallaan” olevasta korvastani. Sanat olivat selvästi tarkoitettu ystävällisiksi mutta, joku itsestään enemmän epävarmempi kuin minä olisi voinut ottaa ne haukkuina. Itse en välittänyt, koska tiesin että Susitassu tarkoitti niillä hyvää. Olin kuitenkin hiljaa ja annoin kollin pohtia seuraavaa lausettaan rauhassa. Minulla kun ei ollut kiire minnekään.
Susitassu päätyi kysymään olinko taitava soturi. Päätin itsekin pohtia vastaustani hetken ajan.
“No miten sen nyt ottaa. Olen kohtalaisen hyvä saalistamaan mitäpäs sitä muuta. Toivoisin kyllä, että saisin oppilaan jossain kohtaa”, naukaisin. Sanani olivat totuuden mukaiset, sillä olin Henkäystähden luottamuksen ansaitsemisesta saakka toivonut saavani oppilaan mutta pelkäsin, ettei se ollut mahdollista taas kuihin, kun joutuisin jumiin pentutarhalle pentujeni kanssa. Häntäni laskeutui automaattisesti peittämään vatsani, kun epämukava tunne valtasi minut. En halunnut pentuja. Untuvatassu, Hahtuvatassu, Black ja Nopsatassu olivat merkki siitä, ettei minun ollut tarkoitus hankkia pentuja ennen kuin olin aivan varma siitä mitä halusin. Olin Leppävarjolta kuullut, että Salamanteri oli nykyään Nopsatassu. En tiennyt muuta Eloklaanissa elävästä pojastani. Hyväksyin hänen päätöksensä Eloklaaniin liittymisestä, sillä se oli hänen elämänsä. Halusin vain, että hän oli onnellinen.
“Minä olin tänään saalistusharjoituksissa”, Susitassu sanoi nopeasti empien hiukan. Nyökkäsin.
“Haluatko kertoa mitä olet oppinut? Voin myös kertoa sinulle jostain, jos tahdot”, sanoin ja katsahdin leirin ylitse. Muistin kuinka olin joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Sen kautta olin tavannut Jupiterin. Toinen epämukavuuden tunteen aalto loiskaisi ylitseni kovalla voimalla. Ikävöin Jupiteria niin suuresti. Voisinko vain lähteä? Jättää pennut tänne ja lähteä pois. Ehkä voisin mutta pystyisinkö siihen henkisesti? Päätin miettiä noita juttuja myöhemmin ja käänsin taas huomioni Susitassuun.
//Susi?

Kaamoskukka nyökäytti Hilleritassulle päätään. Oppilas oli oikeassa, taisteleminen ei ollut Hilleritassun ominta alaa, mutta kolli ei tuhlaisi aikaa liian helppojen harjoitusten kanssa. Hilleritassu oppisi kyllä, Kaamoskukka oli siitä varma. Sen lisäksi hän halusi opettaa Hilleritassulle kuinka taistelut hoidettaisiin tyylikkäästi ja komeasti.
“Ajattelin opettaa sinulle tänään ensiksi hyppää ja tarraudu -nimisen liikkeen. Olet minua pienikokoisempi, mutta sinulla on jaloissa paljon voimaa, joten uskon, että tällä on hyvä aloittaa. Me siirrymme tämän jälkeen paljon vaativampiin liikkeisiin, mutta aluksi on hyvä lämmitellä helpoimmilla liikkeillä. Aion myös opettaa sinulle kuinka taistellaan tyylikkäästi ja näyttävästi”, Kaamoskukka kertoi Hilleritassulle ja vinkkasi vielä harmaansinistä silmäänsä viekkaasti oppilaalleen. Leopardikuvioinen kissa oli hänestä paras oppilas mitä mestari voisi vain toivoa. Tabbykuvioinen kolli meni hieman kauemmaksi nuoresta kissasta ja asettautui aloitusasentoon. Hän asettautui leveään asentoon, jotta Hilleritassun olisi helppo loikata hänen selkäänsä.
“Sinä yksinkertaisesti vain hyppäät selkääni ja tarraat siihen. Oikeassa taistelussa tarrautuisit kynsillä, mutta me emme ainakaan toistaiseksi käytä niitä”, Kaamoskukka selitti harjoituksen idean. Häntä houkutti ajatus kynsien käyttämisestä taisteluharjoituksissa. Hän uskoi, että Hilleritassu voisi olla järkevä kissa ja ymmärtää miksi niitä käytettäisiin. Kaamoskukka halusi kouluttaa Hilleritassusta mahtavimman soturin. Hilleritassu nyökkäsi päättäväisesti ja katsoi mestariaan silmät säihkyen. Kolli oli oikeassa, hänen oppilaassaan oli asennetta.
“Kunhan sinä vain olet valmis, niin voit hyökätä. Katsotaan miten se sujuu, mutta uskon sinuun. Sinussa on asennetta ja särmää”, soturi ohjeisti Hilleritassua, joka katsoi mestaria arvioiden. Kaamoskukka katsoi tarkasti oppilaansa eleitä ja kolli huomasi, että Hilleritassun kauniit silmät olivat tarkasti hänen häntänsä tienoilla. Kaamoskukka arvioi, että toinen harkitsi tarraavansa kollin häntään ja Kaamoskukasta hänen oppilaansa suunnitelma oli hyvä, jos hän arvasi sen oikein. Harmi vain, että Hilleritassun silmät olivat paljastaneet hänen aikeensa. Pian Hilleritassu ponnisti loikkaan, mutta juuri toisen käpälien hipaistessa hänen selkäänsä, kierähti Kaamoskukka pois toisen alta ja virnisti heidän, kun heidän katseensa kohtasivat.
“Komeat silmäsi paljastivat aikeesi. Älä katso sinne minne aiot hyökätä. Suunnitelmasi oli kuitenkin muuten hyvä”, Kaamoskukka selitti ja virnisti leikkisästi. Kolli syöksähti sitten kohti oppilastaan ja odotti jännityksellä miten toinen vastaisi hänen yllätyshyökkäykseensä. Kaamoskukka halusi suunnitella harjoituksensa niin, että niissä olisi aina jotain yllättävää tai jännittävää. Ainakin jos hänellä olisi hänen aikansa arvoinen oppilas. Turhanpäiväisille vätyksille hän ei järjestäisi kaikkea niin kivaa, mutta Hilleritassu oli jotain muuta; potentiaalinen ja upea kissa. Kolli oli erilainen. Kaamoskukka ei edes osannut selittää sitä kunnolla itselleen, mutta Hilleritassusta hän ei päästäisi ikinä irti. Leopardikuvioinen ja sulavaliikkeinen kolli oli nyt hänen. Aina ja ikuisesti.

//Hilleripilleri?

Siirtelin kiusaantuneena tassullani mutaista maata. Asiat eivät olisi voineet kääntyä huonompaan suuntaan: nyt jouduin olemaan hänen kanssaan kahden! Tiesin jo, että tulisin varmasti möläyttämään jotain typerää. Kieleni tuntui jo valmiiksi olevan tiukalla solmulla, sydämeni hakkasi rinnassani tarpeettoman nopeasti.
Kun Aaltosalama kysyi, minne lähtisimme, huokaisin syvään. Minun olisi selvittävä vain tästä yhdestä partiosta, ja sitten voisin taas palata selvittelemään sekavia ajatuksiani ja tunteitani turvallisen välimatkan päässä punaruskeasta soturista. Sitä paitsi metsästyspartioissa ei onneksi joutunut paljoa juttelemaan, kun molemmat keskittyisimme saalistamiseen. Minä etenkin, surkeine taitoineni.
"Lähdetään vaikka tuonne", rykäisin ja heilautin häntääni suuntaan, josta arvelin riistaa löytyvän. Aavistukseni perustui puhtaasti intuitioon, mutta intuitioni olikin usein oikeassa. Toivottavasti myös tällä kertaa, jotta riista pitäisi meidät molemmat kiireisinä, eikä minun tarvitsisi puhua pukahtaa Aaltosalamalle.
Soturitar nyökkäsi lyhyesti ja lähti astelemaan perässäni osoittamaani suuntaan. Yritin parhaani mukaan keskittyä mieluummin ilmassa leijuviin hajuihin kuin välillämme vallitsevaan painavaan, kiusalliseen hiljaisuuteen. Tavallisesti partioissa vitsailisimme ja kiusoittelisimme toisiamme; tuntui oudolta olla sanomatta toverilleni sanaakaan. Hetken harkitsin aloittavani jonkin keskustelun, vaikka kiusallisenkin, ihan vain hiljaisuuden rikkoakseni. En kuitenkaan saanut sanaa suustani: kieleni tuntui todellakin olevan umpisolmussa. Pelkäsin, että mitä tahansa sanoisin, Aaltosalama pääsisi perille tunteistani eikä enää haluaisi olla kanssani missään tekemisissä.
"Varissulka", Aaltosalama sanoi ja vilkaisin häneen hiukan yllättyneenä siitä, että soturi oli sanonut minulle yhtään mitään. Samalla vihasin ja rakastin sitä sydäntäni puristavaa tunnetta, joka otti minusta vallan, kun hän sanoi nimeni.
"Mitä?" kysyin hiukan kömpelösti. Aaltosalama näytti jotenkin vakavalta. Vaikka en osannut oikein lukea hänen tämänhetkisiä tuntemuksiaan, aavistin, että jokin vaivasi häntä. Kun Aaltosalama pysähtyi, minäkin seisahduin polulle ja katsoin häntä sydän pamppaillen. Oliko hän päässyt perille minun tunteistani? Ehdin jo alkaa pohtimaan, miten kummassa hän oli arvannut salaisuuteni, kun naaras esitti kysymyksen, joka sai minut hetkellisesti sanattomaksi.
"Inhoatko sinä minua?"
Räpäytin hämmästyneenä silmiäni pari kertaa uskomatta korviani. Minäkö? Inhoaisin Aaltosalamaa? Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Tietysti naaras kävi joskus hermoilleni, mutta hyvällä tavalla. Viime kuina olin jopa oppinut pitämään siitä, miten hän sai toisinaan vereni kiehumaan. En uskonut, että Aaltosalamassa oli mitään, mitä inhosin. Pidin hänestä läpikotaisin.
Huomasin, että vastauksellani oli kestänyt hiukan liian kauan, kun Aaltosalama yhtäkkiä näytti melko kiusaantuneelta. Kiirehdin antamaan hänelle jonkinlaisen vastauksen.
"En minä sinua inhoa", vastasin ja kohtasin naaraan oranssit silmät. En kuitenkaan kyennyt pitämään hänen katsettaan kauan, ja pudotin omani maahan. Mitä ihmettä voisin sanoa hänelle? En halunnut tunnustaa mitään vielä: omat tunteeni hämmensivät minuakin, ja Aaltosalaman, joka varmasti näki minut enimmillään pelkkänä ystävänä, ne löisivät ällikällä. Minun olisi kuitenkin jotenkin pystyttävä selittämään kömpelö käytökseni, joka luultavasti oli antanut Aaltosalamalle aihetta esittää kysymyksensä.
"Sinä vain... hämmennät minua. Mutta se ei johdu sinusta mitenkään. Tai no, tavallaan johtuu. Et kuitenkaan voi asialle mitään. Minun olisi varmaan vain parempi pysyä sinusta erossa jonkin aikaa..."

//Aalto?

Susitassu saapui harjoituksista mestarinsa Loiskevarjon kanssa. He olivat harjoitelleet saalistamista, joka oli sujunutkin ihan hyvin. Susitassu toivoi, että hän pääsisi pian soturiksi, mutta hänen taitonsa olivat kehittyneet paljon hitaammin mitä Räntätassun tai Kettutassun. Savutassua kolli ei halunnut edes ajatella. Parantajaoppilaan kuolema oli vaikuttanut pilkulliseen oppilaaseen syvästi ja välillä kollista tuntui, että missään ei ollut enää järkeä.. Savutassu oli ollut hänen paras ystävänsä, ainoa johon hän saattoi luottaa täysillä. Räntätassu tuntui olevan aika usein ihan eri mieltä hänen kanssaan eikä kolli kokenut yhteyttä veljeensä. Kettutassusta kolli kyllä piti ja paljon. Mutta Savutassu oli siitä huolimatta ollut hänelle se kaikista tärkein kissa. Susitassu lysähti oppilaiden pesän eteen surumielisenä. Harjoituksien jälkeen hän oli lähtökohtaisesti aina niin uupunut, että ei jaksanut lepäämisen lisäksi tehdä oikein mitään muuta. Susitassu toivoi Pimeyden metsältä, että jonain päivänä hän olisi yhtä vahva, kuten Kettutassu ja Räntätassu. Kolli jäi aina muiden oppilaiden jälkeen, jopa nuorempien. Susitassu ajatteli, että voisi mennä nukkumaan ja unien jälkeen harjoitella vaikkapa Neilikkatassun kanssa liikkeitä, jos naaras vain olisi vapaana. Juuri kun kolli oli nousemassa mennäkseen pesään nukkumaan, kantautui hänen korviinsa hellän tuttavallinen ääni. Susitassu piti naaraan äänenpainosta, joten hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy.
“Saat!” Susitassu naukaisi pirteämmin ja teki toiselle tilaa. Hän ei tunnistanut naarasta saatika toisen nimeä. Kolli joutui pohtimaan oikein kunnolla, sillä huonon muistinsa takia nimet eivät vain pysyneet siellä.
“Höyhenhalla”, naaras auttoi lempeästi huomatessaan nuoren kollin joutuneen tukalaan tilanteeseen. Niin, Höyhenhallahan se. Olisihan hänen pitänyt muistaa se!
“Hieno tuo sinun toinen korvasi, kun se on lurpallaan”, Susitassu naukaisi, mutta tajusi heti kehujensa kuulostavan hieman typerältä. Tummanharmailla laikuilla varustettu kissa tunsi nolostumisen inhan punan nousevan hänen kasvoilleen. Kolli mumisi pahoittelunsa turkkiin ja mietti sitten miten jatkaisi keskustelua. Kissojen kanssa kommunikoiminen oli sosiaalisesti kömpelölle kollille vaikeaa. Vaikka hän kuinka yritti, hänen kurkustaan ei vain kummunnut järkeviä sanoja tai kysymyksiä. Kevyiden kuulumisten vaihto ei oikein ollut Susitassun juttu. Ennemmin hän viihtyi hiljaa tehden jotain. Paitsi jos toinen kissa oli sosiaalisesti taitava, se antoi nuorelle oppilaalle helpotusta.
“Ömm. Öh.. Oletko sinä taitava soturi?” Susitassu kysyi toiselta ja toivoi, että Höyhenhalla týkkäisi puhua soturiudestaan. Susitassu oli huomannut, että monet kissat pitivät, mutta usein sellaiset olivat hieman tyhjäpäisiä. Susitassukin oli, ei kolli sitä kieltänyt. Hän oli vain hieman eri tavalla tyhjäpää, kuin ylimieliset ja itserakkaat kissat olivat. Ylimielisten ja itserakkaiden kissojen päässä pyöri vain heidän oma kuvansa. Susitassun päässä ei vain pyörinyt yhtään mitään ja jos pyöri, niin hänen ajatuksensa olivat.. kirjaimellisesti tyhjiä ja typeriä.

//Höyhen?

Tuhkajuovan vastaus oli yhtä piikikäs kuin olin olettanutkin sen olevan. Naaras oli tunnettu terävästä kielestään ja kivikasvoistaan. Sen sijaan Latvaruusu ryhtyi irvailemaan kustannuksellani, mikä ei myöskään tuntunut olevan vanhemman soturin mieleen. Kun Tuhkajuova oli vaientanut tylysti Latvaruusun, hänen vihreät silmänsä vilkaisivat taas suuntaani. Hän arvatenkin odotti minulta yhä vastausta aiempaan kysymykseensä siitä, tiesinkö, millaista tuhoa juuri kohtaamamme peura olisi voinut aiheuttaa, jos olisin yrittänyt haastaa sitä tappeluun.
Tuhahdin hiljaa. Tyhmä kysymys. Tietenkin tiesin - vain tyhmä olisi aliarvioinut sen kokoisen eläimen piilevät tuhovoimat.
"Minulla ei ole mikään tarve haastaa peuroja taisteluun", niiskautin nenääni. "Itse asiassa minulla ei ole tarve haastaa ketään taisteluun. Mutta ettehän te kokeneet taistelukonkarit sellaista ymmärrä, vai mitä? Aina pitää olla tappamassa, repimässä ja raatelemassa jotakin. Verenvuodatus ei ikinä lakkaa. Elämä on ikuista sotaa, eikä siinä ole voittajia." Pidin katseeni puhuessani jossain kaukaisuudessa.
Takaani kiven alla olevasta onkalosta kuului aivastus. Käänsin toista korvaani äänen suuntaan, mutta muuten pysyin paikallani. Elämä ei tosiaan ollut reilua. Joko sitä eli kastin alimpaisena jonkun psykopaatin johtamassa kultissa, tai sitten sitä lojui pimeässä onkalossa panttivankina sen psykopaatin voitettua taiston, jossa ei ollut ollut alunperinkään päätä eikä häntää. Ei kovin häävit vaihtoehdot.

//Tuhka?

Kun kuulin Pyräkkäpirun murahduksen, terävä katseeni kääntyi oitis hänen suuntaansa. En ollut varma, yrittikö nuorempi kollikissa vain ärsyttää minua vai oliko hän todella niin naiivi mitä antoi olettaa. Siristin silmiäni ja ravistelin päätäni.
"Mikäli luulet Eloklaanin olevan tänä päivänä meidän ainoa vihollisemme, olet todella unohtanut miten tämä maailma toimii", lausahdin kylmällä äänellä ja käänsin katseeni eteenpäin, jotten keskittyisi liikaa turhaan keskusteluun, "tiedätkö millaista tuhoa tuo eläin olisi saanut aikaan, jos olisit lähtenyt haastamaan sitä taisteluun?"
Pyräkkäpiru ei ehtinyt vastata, kun toisella puolellani istuva Latvaruusu tuhahti ennen häntä:
"Heh, ei olisi tuosta kissaraasusta ollut sen jälkeen mitään jäljellä. Paitsi eihän sitä tiedä, ehkä Pyräkkäpiru osaakin puhua metsäneläimille. Kenties hän olisi usuttanut sen meidän kimppuumme."
Raidallinen naaraskissa naurahti itsekseen pari kertaa, mutta minä pysyin vakavana. En ymmärtänyt, mitä hauskaa entinen oppilaani tilanteessa näki. Tuntui siltä, että minut oli laitettu vartioon kahden aivan aivottoman kissan kanssa. Kumpikaan ei tuntunut ottavan riittävän vakavasti työtä, jonka olimme päälliköltämme saaneet. Joskaan se ei tullut minulle yllätyksenä. Nuoret soturit olivat usein välinpitämättömiä ja huolimattomia, he eivät ymmärtäneet sitä, millaisia aidot soturit olivat.
"En kysynyt sinulta, Latvaruusu", nau'uin vilkaisten terävästi entistä oppilastani. Naaras siristi inhoten silmiään, mutta vaikeni. Sentään naaras oli oppinut kunnioittamaan minua edes sen verran, ettei alkanut vänkäämään vastaan, kuten hänellä oli oppilasaikoinaan ollut tapana tehdä. Vilkaisin taas odottavasti Pyräkkäpirua, joka ei edelleenkään ollut vastannut kysymykseeni.

//Pyräkkä?

Katselin, kun Leppävarjon hännän pää katosi leirin ulos käynniltä. Henkäisin hieman apeasti. Alituinen yksinäisyys painoi mieltäni ikävästi. Kaiken lisäksi oli voinut hieman huonosti viimeisen parin päivän aikana. En tiennyt yhtään mistä oli kyse mutta, jos se oli joku kuolemantauti en kai piittaisi sen enempää. Kuoleminenkin huvitti tällä hetkellä enemmän kuin leirissä homehtuminen. Huokaisin pitkään ja hartaasti. Minulla oli ikävä Jupiteria. Vaikka olin vihdoin löytänyt rinnalleni kumppanin en ollut unohtanut sielun kumppaniani. Tunsin pientä liikettä vatsassani kuin siellä olisi lepatellut perhosia mutta minua ei jännittänyt. Mietin hetken mistä voisi olla kyse kunnes palaset kohtasivat toisensa päässäni ja todellisuus iski tajuntaani kuin kynnet kuonolle. Olin tuntenut tämän tunteen aikaisemmin mutta siitä oli aikaa. Ravistin päätäni ja nuolaisin käpälääni hämilläni. Silotin karvoja pääni päällä ja koitin saada ajatuksen mielestäni. En minä voinut odottaa pentuja. En edes halunnut pentuja vielä. Tämä koko sota hässäkkä oli jo tarpeeksi stressaavaa. Mitäköhän Leppävarjo sanoisi? Tuntui väärältä odottaa toisen kollin kuin Jupiterin pentuja. Nousin pystyyn. Minun piti saada jotain muuta ajateltavaa tai pyörtyisin pian ajatusten määrään. Äkkäsin Susitassun yksin aukiolla. Susitassu oli edes menneen parhaan ystäväni pentu. Tuon pentueesta Savutassu - Kuolonklaanin parantajaoppilas - oli kuollut sodassa. Susitassu varmasti suri sisartaan vielä joten päätin olla varovainen, kun juttelisin tuolle. Astelin istuvan kollin luokse.
“Saanko liittyä seuraan?” kysyin hellän tuttavallisella äänellä. Viimeiseksi tahdoin säikäyttää kollin hengiltä. En tietenkään pitänyt tuota pelkurina mutta en voinut tietää miten hän suhtautuisi minuun.
//Susi?

Höyhenhalla: 12kp -

Lepakkopentu: 30kp! -

Varissulka: 11kp -

Hilleritassu: 14kp -

Aaltosalama: 11kp -

Leimusilmä: 9kp -

Kaamoskukka: 16kp -

Tuhkajuova: 12kp -

Pyräkkäpiru: 9kp -

Ylväs, sarvipäinen jättiläinen asteli esiin kivien takaa. Tuhkajuova ja Latvaruusu painuivat maata vasten toisella puolellani, mutta minä en hievahtanutkaan. Jouduin kallistamaan pääni hieman kenoon voidakseni ihailla uljasta eläintä koko sen komeudessa. Se oli upea!
Kuljetin katsettani sen vahvaa kaulaa pitkin sen jykevään päähän, jota koristi vaarallinen mutta kaunis sarvipari. Peura laski päätään alemmaksi ja nuuhkaisi meidän suuntaamme. Sen suuret sieraimet värisivät, kun se haisteli ilmaa. Olisin halunnut mennä lähemmäs, mutta jalkani olivat kuin juurtuneet niille sijoilleen, joten saatoin vain katsella, miten sarvipää heilautti isoja korviaan, nosti päätään ja löntysti sitten matkoihinsa. Sydämeni hakkasi vielä silloinkin, kun se oli kadonnut näkyvistä.
Tuhkajuova ja Latvaruusu olivat uskaltautuneet nousemaan maasta eläimen mentyä. Katsahdin heidän suuntaansa aivan täpinöissäni, osittain odottaen heidän jakavan kokemuksen aikaansaaman innostuksen kanssani, mutta sen sijaan naaraskaksikon naamoilla oli yhä hieman epäluuloinen ja nuiva ilme.
Tukahdutin huokauksen. Olisihan se pitänyt arvata - kukaan muu Kuolonklaanissa ei osannut arvostaa luonnon kauneutta. Muita kiinnosti vain sotiminen, tappaminen, saalistaminen ja typerien panttivankien vartioiminen. Kaikki olivat liian keskittyneitä pönkittämään omaa asemaansa, että unohtivat oikean paikkansa luonnonjärjestyksessä. Me kissat olimme vain pieni hippu suuremmassa hiekkarannassa.
Osasimme vain tuhota kaiken, mitä tiellemme eksyi. Sen sijaan, että olisimme puhuneet asioista niin kuin järkevät olennot, käytimme kynsiämme ja hampaitamme. Jos vain Henkäystähti ei olisi ollut sellainen hiirenaivo kuin oli, Lumikkoviiksi olisi yhä elossa, aivan kuten monet muutkin, joiden henki oli riistetty sodassa pari kuuta sitten.
Aluksi olin ollut surullinen, täysin murtunut. Elämässä ei ollut ollut mitään hyvää. Kuitenkin ajan kuluessa suru oli muuttanut muotoa, ja siitä oli tullut kytevä kipinä, joka poltti sisimpääni. Janosin oikeutta, janosin muutosta. En jaksanut enää myötäillä muita ja antaa kaiken kamalan tapahtua silmieni edessä. Henkäystähti oli kaiken pahan alku ja juuri. Hän oli kaivautunut syvälle klaanimme ytimeen, kuin loinen, ja saastutti sitä sisältä käsin, eikä kukaan muu tuntunut tajuavan sitä.
Vilkaisin vieressäni istuvaan Tuhkajuovaan - naaras oli päällikön kumppani, emoni hyvä ystävä. Tuhkajuovaa pidettiin yhtenä klaanimme arvostetuimmista sotureista, ja kerran olin minäkin pitänyt, kunnes olin avannut silmäni ja nähnyt korruption ympärilläni. Hän, Pimentovarjo ja kaikki muut Henkäystähden uskolliset lakeijat kannattelivat kollin luomaa umpimätää systeemiä. Oli mahdoton luottaa enää kehenkään, sillä päälliköllä oli korvia ja silmiä joka puolella.
"No, se ei ollut vihollinen", murahdin Tuhkajuovalle. "Ellei Eloklaani ole värvännyt peuraa puolelleen ja pannut sitä vakoilemaan puolestaan." Väräytin viiksiäni hieman halveksivasti ja käänsin sitten katseeni sinne suuntaan, mihin peura oli jatkanut matkaa.

//Tuhka?

Väsymys painoi jo raskaita silmäluomiani, mutta minun oli pysyttävä hereillä. Aikaisin herääminen oli ollut virhe tänä aamuna, sillä tietysti Henkäystähti oli määrännyt minut alkuyöksi eloklaanilaisten vartijaksi.
Olimme voittaneet sodan kaksi kuuta sitten ja elämä Kuolonklaanissa oli melko nopeasti palannut entisiin uomiinsa. Poikkeuksellista elämästämme teki kuitenki se, että leirin ulkopuolelle oli sijoitettu kolme eloklaanilaista ja osa kuolonklaanilaisista oli muuttanut elämään Eloklaanin leiriin. Henkäystähti oli päättänyt säästää Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän henget ja ottaa kolmikon panttivangiksi. Tällä tavalla hän sai eloklaanilaiset tottelemaan itseään ja noudattamaan uusia sääntöjä, jotka Kuolonklaanin päällikkö oli itse ladellut.
Täytyi myöntää, että olin ollut hieman harmissani kuultuani Pimentovarjon siirtyvän asumaan Eloklaanin leiriin. Naaras tuntui olevan yksi niistä harvoista kuolonklaanilaisista, jonka seuraan lyöttäydyin vapaa-ajallani jopa melkein mielelläni. Hän osasi olla hiljaa ja puhua vain silloin, kun siihen oli aihetta. Lisäksi hänen kanssaan keskustelu oli helpompaa kuin muiden, sillä koin Pimentovarjon ymmärtävän minua jollain tavalla enemmän kuin muut.
Suuni aukesi ties kuinka monetta kertaa haukotukseen. Kun haukotus oli ohi, ravistelin päätäni työntääkseni väsymyksen tiehensä. Minun oli pysyttävä skarppina, sillä panttivankeja ei saisi päästää pakoon. Tämä oli ensimmäinen kerta kenties koskaan, kun toivoin ilman olevan hieman viileämpi. Lämmin viherlehden yö oli juuri sellainen, joka sai minut entistä väsyneemmäksi. Oli niin rauhallista, että edes pieni tuulenvire ei käynyt metsässä. Minun oli kärsittävä ja yritettävä keskittyä tehtävääni. Korvani värähtivät joka kerta, kun jostain metsästä kuului rasahdus. Jokaiseen rasahdukseen oli reagoitava, sillä emme voineet sulkea pois sitä mahdollisuutta, että eloklaanilaiset olisivat aloittaneet kapinan leirissään, tappaneet siellä elävät kuolonklaanilaiset ja suunnanneet pelastamaan panttivankejamme. Mutta nyt rasahdus oli isompi. Se ei kuulunut oravalle tai muullekaan pienelle metsäneläimelle. Valpastuin hetkessä ja viritin jokaisen aistini. Mikä ikinä metsässä talloikaan oli lähellä. Yritin etsiä katseellani kivikkoisen metsän seasta merkkejä lähestyvästä vihollisesta, muttei ketään tai mitään näkynyt. Ilma oli lähestulkoon paikoillaan, joten tuuli ei tuonut mukanaan metsässä rämpivän otuksen hajuja.
“Meidän pitäisi varmaan käydä katsomassa, että mikä siellä on”, vierelläni seisova Pyräkkäpiru naukaisi vaihtaessaan asentoaan mukavampaan. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjon poikaa, mutta käänsin nopeasti katseeni takaisin äänen suuntaan. Eläin liikkui edelleen, muttei tullut näkyviin. Vilkaisin toisella puolellani ketunmitan päässä seisovaa Latvaruusua, joka oli myös nostanut päänsä ylös ja etsi katseellaan äänen pitäjää.
Ravistelin päätäni vastaukseksi Pyräkkäpirulle:
“Ei, meidän on pysyttävä vartiossa. On liian iso riski lähteä liikkeelle. Jos se on vihollinen, ei ole mitään järkeä näyttäytyä ensin.”
Pyräkkäpiru ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kurtisti epäilevästi kulmiaan ja käänsi katseensa takaisin yhä jatkuvien äänten suuntaan.
“Eikö kuitenkin olisi järkevämpää käydä katsomassa? On hiirenaivoista odottaa tässä että vihollinen löytää meidät, jos tuolla todella on jokin oikea uhka”, kolli tokaisi selkä minuun päin. Siristin silmiäni hiukan ärsyyntyneenä. Kolli oli selvästi perinyt emonsa sinnikkyyden, mutta eräs tärkeä ominaisuus oli jäänyt perimättä Pimentovarjolta: kunnioitus vanhempaa soturia kohtaan.
“Minä sanoin, että me pysymme tässä”, kuiskasin terävällä äänellä tummaturkkiselle kollille. Enempää emme ehtineet puhua, kun kivien takaa käveli esiin suuri, ruskeaturkkinen ja sarvipäinen otus. Lihakseni jännittyivät ja painauduin maata vasten. Samoin teki myös Latvaruusu, mutta Pyräkkäpiru pysytteli visusti istuma-asennossa. Tunnistin eläimen peuraksi; niitä ei liiemmin ollut Kuolonklaanin reviirillä näkynyt, mutta jostain syystä tämä yksilö oli päättänyt eksyä metsäämme. Eläin oli minulle varsin tuntematon, enkä ollut täysin varma oliko se uhka vai ei. Siksi oli parasta pysyä aloillaan ja odottaa, että se jatkaisi matkaansa ja menisi pois.

//Pyräkkäpiru?