Kaamoskukan kehut olivat mannaa nuoren Hilleritassun korville. Hän oli haljeta ylpeydestä ja ihastuksesta, kun soturi povasi hänestä suurta soturia. Kaamoskukan opissa hänestä varmasti tulisikin sellainen, mutta se vaati Hilleritassulta kovaa työtä ja kuria. Hänen olisi oltava täydellinen, kaikin puolin!
"Tarvitsen harjoitusta monessakin asiassa, mutta erityisesti taistelutaitoni kaipaisivat vielä hiomista", oppilas tuumasi ääneen, ja tutkaili samalla mestarinsa ilmeitä ja eleitä. Oliko soturi tyytyväinen vai pettynyt? Olisiko hänen sittenkin pitänyt sanoa kaipaavansa enemmän harjoitusta saalistamisessa taistelemisen sijaan?
Lopulta Kaamoskukka nyökäytti päätään. "Taistelutaitoja siis." He olivat juuri astuneet ulos leiristä, ja Hilleritassu oli ottanut paikkansa kollin perässä, niin kuin oppilaan kuului. Hän nosti häntänsä pystyyn ja kohotti leukaansa ja yritti kävellä ryhdikkäästi, kuten Kaamoskukka oli aiemmin häntä valistanut.
Hän otti mallia edellään kevyin askelin astelevasta soturista, jonka liikkeissä oli sellaista eleganssia, johon kukaan muu klaanissa ei yltänyt. Kaamoskukka oli aivan omaa luokkaansa, ja kaikki muut saattoivat vain unelmoida hänen tasollaan olemisesta, mukaan lukien Hilleritassu. Hänpä ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton tapaus kuin klaanitoverinsa, sillä hänen opettajanaan toimi Kaamoskukka itse, ja tabbykuvioinen kolli oli henkilökohtaisesti sanonut, että hänessä oli potentiaalia suuruuteen.
*En tuota sinulle pettymystä*, Hilleritassu ajatteli katsellessaan lumoutuneena Kaamoskukan taivasta kohti kurkottelevaa viuhkahäntää.
Yhtäkkiä hännän hienoinen heiluva liike pysähtyi, ja Hilleritassu meinasi kompastua omiin käpäliinsä tehdessään äkkijarrutuksen ollakseen törmäämättä mestarinsa takapäähän. Se vasta olisikin ollut noloa…
He olivat saapuneet pienelle aukealle metsässä, jota ympäröivät tummat kuusipuut. Kuivat neulaset pistelivät Hilleritassun tassunpohjia. Kaamoskukka oli varmaankin valinnut tämän paikan heidän harjoitusalueekseen täksi päiväksi. Hilleritassu korjasi ryhtiään mestarinsa kääntyessä kasvotusten hänen kanssaan. Oppilaan vatsanpohjassa kihelmöi, kun hän yritti keskittyä kuuntelemaan kollin sanoja, mutta unohtui tuon tuosta katselemaan soturin harmaansinisten silmien syövereihin.
"Harjoittelemmeko tänään kenties jotakin hieman haastavampaa liikettä?" Hilleritassu kysyi mestariltaan päätään aavistuksen kallistaen. Hän ei todellakaan loistanut taistelemisessa millään muotoa, mutta hän halusi yrittää tehdä vaikutuksen Kaamoskukkaan keinolla millä hyvänsä, joten hän oli valmis hyppäämään syvään päätyyn vaikka saman tien.

//Kaamos?

Kaamoskukka paimensi Hämärähallaa hännällään hiljaisena ja vakavana. Kolli nuolaisi huuliaan ja värähti, kun hänen kielensä lipaisi nenäänsä. Kolli oli saanut eloklaanilaisia vastaan taistellessa nenäänsä arven, jota hän kantoi ylpeydellä. Osa ajatteli, että arvet rumistivat kissoja, mutta Kaamoskukka oli toista mieltä. Hänestä ne olivat merkki siitä, että oli ollut urhea. Arvet olivat hänelle voitonmerkkejä. Hämärähalla katseli maisemia hiljaisena, mutta kollin katse oli aivan jossain muualla. Ruskeankirjavan naaraan niskassa näytti olevan epäsiistin näköinen takku.
“Hävettää kulkea seurassasi, kun olet tuollainen takkuturkki. Siistisit joskus itsesi, niin olisit kunniaksi minulle”, Kaamoskukka naukaisi viileällä äänellä ja työnsi naaraskissan hieman kauemmaksi itsestään. Hämärähallan katse synkkeni hieman ja hän luimisti varovaisesti korviaan.
“Kultaseni, haluan vain sinun parastasi. Haluan, että näytät hyvältä, enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, enhän? Vai pidätkö sinä minua pahansuopana, hm?” Kaamoskukka naukaisi lempeällä äänellä ja kosketti toisen selkää hännällään. Naaras ei vastannut heti, mutta lopulta pudisteli päätään hiljaa.
“En tietenkään pidä”, Hämärähalla sai naukaistua ja väläytti pienen hymyn kumppanilleen. Naaraan hymy oli epävarma, siitä puuttui naaraalle ominainen tarmo. Mahtavaa, kollikissa ajatteli ja myhäili tyytyväisenä, kun naarassoturi ei katsonut.
“Niin. Ei ole minun tehtäväni huolehtia sinun edustuskelpoisuudesta, eihän? En minä turhasta huomauttaisi, mutta jos on aihetta, niin-” tummaturkkinen kissa jatkoi ja räpäytti silmiään. Oli todella raskasta huomauttaa Hämärähallalle aina kaikesta. Milloin toinen söi väärin tai milloin toisessa oli vain jotain vialla. Raivostuttavaa, Kaamoskukka mietti ja tunsi ärsyyntyvänsä miettiessään ruskeankirjavan kissan vikoja. Ja Hämärähallalla olikin pitkä vikalista. Suorastaan laittoman pitkä. Mutta Kaamoskukka oli täällä korjatakseen sen ja tehdäkseen naaraasta paremman kissan. Siinä olikin tehtävää ja paljon, mutta Kaamoskukka tarvitsi itselleen edustuskelpoisen naaraan. Huoh, kuinka vaikeaa olikin löytää kunnollinen naaras. Hilleritassu oli ainoa, joka tuntui omaavan järkeä päässään. Kaamoskukka saattoi kiittää itseään, että Henkäystähti oli huomannut hänen erinomaisuuden ja antanut hänelle Hilleritassun oppilaakseen. Hän oli ainoa joka saattoi voida kouluttaa nuoresta kissasta kunnollisen. Leiriin päästyään Hämärähalla oli livistämässä Kaamoskukan seurasta, mutta kollin äänekäs rykäisy sai naaraan pysähtymään.
“Mitä? Teinkö minä jotain väärin?” Hämärähalla piipitti hiljaa ja katsoi kollia kulmiensa alta varovaisesti.
“Et, kunhan halusin vain ihailla sinun kauneuttasi”, Kaamoskukka imarteli toista ja sai taas hymyn naaraan kasvoille.
“Mutta oli minulla asiaakin. Pidäkin huoli, että sinä et puhu muille kolleille ilman minun lupaani. Näin sinun puhuvan Tattihallalle eilen enkä pidä, että vietät aikaa mokomien höyhenaivojen kanssa. Olen sinun kumppanisi, joten ymmärtänet varmaan, että minulla on tässä asiassa sanavaltaa. Etsi seuraksesi vaikkapa, hm. No, joku vähemmän typerä kissa. Jos se on kolli, oletan että se on sinulle tästä edes itsestään selvää hakea hänen kanssaan keskusteluun minulta lupa”, Kaamoskukka naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan viileällä katseella.
“Tiedäthän, en halua, että kukaan tulee meidän väliimme. Ethän sinäkään, kultaseni?” tabbykuvioinen kolli kysyi vielä ja otti muutaman askeleen koskettaakseen naaraan päälakea. Hämärähalla pudisteli heti päätään ja sukaisi kumppaninsa rintaa hellästi.
“En tietenkään, rakas. Olet minun kaikkeni enkä halua menettää sinua. Anteeksi, että minä toimin väärin. Lupaan olla jatkossa parempi kumppani”, Hämärähalla naukaisi hiljaa ja Kaamoskukka tyytyi vain nyökkäämään toiselle. Sanaakaan sanomatta hän lähti kohti oppilaiden pesää ja jätti ruskeankirjavan naaraan yksin aukiolle. Oli aikakin etsiä Hilleritassu hänen käpäliinsä ja katsoa mitä kollikissa osasi. Aamuiset kävelyt eivät olleet hänen juttunsa, mutta silloin oli vähemmän silmäpareja katsomassa häntä ja Hämärähallaa.
“Huomenta”, Kaamoskukka naukaisi virnuillen ja väläytti tyytyväisen hymyn, kun oppilas naukaisi olevansa valmiina harjoituksiin. Hilleritassu oli myös sukinut turkkinsa siistiksi, joka teki Kaamoskukkaan vaikutuksen. Harva kissa välitti turkkinsa kunnosta ja sen kyllä huomasi. Niin moni näyttäisi paremmalta turkki suittuna.
“Niin sitä pitää. Olet oppilaiden pesän nuorin kissa, mutta kaikista oppilaista kyllä lupaavin. Suurimmasta osasta tuon pesän kissoista ei tule mitään. Sinulla kävi tuuri, kun sait minun mestariksesi ja minulla tuuri, kun oppilaani ei ole mikään kelvoton”, raidallinen kolli naukaisi tyytyväisenä ja kohotti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olisi aika lähteä harjoittelemaan.
“Moni mestari keskittyy opettamaan vain jotain surkeita taitoja, minä en ole sellainen. Aion kouluttaa sinusta kenties minun veroiseni soturin. Sen lisäksi opetan myös tärkeitä juttuja, kuten että kun poistumme leiristä, emme kulje ryhdittömänä. Pää ylös, katse eteen ja häntä kohti taivasta. Ryhti koholle ja korvat hörölle. Näin näytät heti soturilta. Katso nyt vaikka tuotakin, kompuroi minkä kerkeää. Miten hänestä voisi koskaan tulla meidän kaltaistamme kissaa?” Kaamoskukka naukaisi ja osoitti Susitassua, joka leikki aukiolla kömpelösti. Toisesta suorastaan huokui kuraverisyys Pimeyden metsään asti.
“Mitä sinä haluaisit harjoitella tänään? Missä koet, että tarvitset harjoitusta?” Kaamoskukka kysyi toiselta samalla, kun he tassuttelivat ulos leiristä.

//Hilleri?

Naaras ryhtyi uhkailemaan tekevänsä Lepakkopennulle jotain ellei tämä käyttäytyisi, mutta kollia ei uhkailut hetkauttaneet. Hän edelleen väitti kivenkovaan asian olevan naaraan ihan oma vika. Naaras kuitenkin suuttui ja väitti vastaan. Hän väitti Lepakkopennun tehneen myös väärin ja, että hän muka olisi muistisairas.
Kolli heilautti korvaansa ärtyneenä.
“Sinun kaltaisella rumalla vanhuksella ei taidakaan olla aivoja. On vain reilua, että latelen sinulle hieman totuuksia, kun itse sitä minun päälleni mätkähdit. Jos nyt neiti äkäpussi suo, minä tästä lähden pentutarhalle aterioimaan”, Lepakkopentu nälvi.
Hän ei jäänyt enää kuuntelemaan, joten jos naaras sanoi vielä jotain, tummanharmaa kolli ei kuullut.

Lepakkopentu kulki tyhjässä leirissä. Leirin yllä kulki samea kylmä utu. Kolli askelsi varovasti vaikkakin itsevarmasti ympäriinsä.
*Missä kaikki ovat?* hän pohti siristellen silmiään. Kolli hiipi pentutarhalle. Utu ei ollut päässyt pesään sisään, mutta sielläkin oli viileää. Kolli etsi katseellaan Mäntyviikseä aikeenaan kysyä mihin kaikki olivat kadonneet, mutta kuningatarkaan ei ollut paikalla.
*Eiväthän he ole taistelussa, josta en tiedä?* kolli mietti *minäkin haluan mukaan!*
Lepakkopentu pyyhälsi ulos leiristä ja hänen ympärillään aukesi suuri maailma. Hän tapitti ympäristöään katse täynnä ihmetystä.
*En tiennytkään täällä olevan tällaista!* tummanharmaan kollin mielessä pyöri. Hän kuitenkin pudisteli päätään. Hänellä olisi tehtävä, joka pitäisi suorittaa. Hänen täytyi etsiä klaanitoverinsa.
Lepakkopentu harhaili ympäri metsää. Hän ei löytänyt hajun häivähdystäkään klaanitovereistaan, mutta ei luovuttanut. Hän huomasi maastossa kuitenkin jo muutoksia. Kollin itsevarmuus oli hetkessä tiessään.
*Missä minä oikein olen?*
Lepakkopentu oli päätynyt havumetsästä täysin tuntemattomaan sekametsään. Kylmät väreet kulkivat pienen kollin lävitse, kun hän tajusi, missä hän olikaan.
*Olenko eloklaanin reviirillä? Minuthan listitään, jos jään kiinni!*
Lepakkopentu oli jo kääntymässä pois, kunnes tajusi erään asian. Hänhän voisi viimein kostaa eloklaanilaisille!
Löydettyään tiensä viimein eloklaanin leiriin, Lepakkopentu syöksyi kynnet esillä sisään. Sisällä leirissä ei kuitenkaan ollut ketään. Pieni kolli oli närkästynyt.
*Missä kaikki oikein ovat! Mitä tämä pelleily oikein on!*
Tummanharmaa kolli alkoi huitoa kynsillään ilmaa ärtyneenä ja pian hän tunsi lämpimän veren roiskahduksen. Veren lemu levisi ja hän tunsi kipua takatassussaa.

Lepakkopentu nosti päätään sammalilla hän oli pentutarhassa. Sisään tuli kelmeää päivänvaloa. Hän kurkkasi takatassuunsa ja huomasi, että oli onnistunut sivaltamaan siihen pienen haavan. Hän sihahti harmistuneena ja puri hammasta tuskasta. Haava ei ollut ehkä kamalan iso, mutta se vuosi ikävästi ja kirveli kamalasti.
Lepakkopentu nousi seisomaan kolmelle tassulle ja lähti loikkimaan kohti parantajan pesää.
Tummanharmaa kolli työntyi parantajan pesään. Hän nyrpisti nenäänsä, kun väkevä ja pistävä yrttien haju tunkeutui hänen sieraimiinsa.
Kuolonklaanin parantaja - Hehkuaskel - tuli hänen luokseen.
“Mikä hätänä pikkuinen?” parantaja kysyi lempeällä ja rauhallisella äänellä. Lepakkopentu heilautti takatassunsa paremmin näkyviin. Hehkuaskel tuli lähemmäs tutkimaan haavaa.
“Mistä sinä tällaisen sait?” pikimusta naaras kysyi.
“Ei sillä sen väliä. Hoida se nyt vain!” Lepakkopentu kivahti ja parantaja näytti hieman yllättyneeltä. Kuitenkaan naaras ei alkanut valittaa pennun terävästä kielestä vaan ryhtyi töihin.
Sillä välin, kun Hehkuaskel työskenteli, Lepakkopentu siisti turkkiaan ja haavaa takatassussaan. Kollia ei huvittanut jutella parantajalle. Tämän täytyisi keskittyä työhönsä tai saisi Lepakkopennulta varmasti huudot.
“Ojennappa sitä tassua.”
Nuori kolli säpsähti ja nosti päätään. Hehkuaskel oli hänen edessään jonkinlainen salva mukanaan. Ärtyneenä tuhahtaen tummanharmaa kolli ojensi tassuaan naarasta kohti, joka alkoi heti hoitamaan sitä.
Kaksikko vain oli painostavassa hiljaisuudessa eikä kumpikaan aloittanut keskustelua. Lepakkopentu tosiasiassa piti tästä hiljaisuudesta.
“No niin. Nyt et sitten riehu, jotta salva ei lähde leviämään joka paikkaan”, Hehkuaskel naukui, kun oli viimein valmis. Lepakkopentu vain nousi sanaakaan sanomatta ylös ja askelsi pois kärttyisänä.

//PANTTIVANKI

Onkaloon lankeava valo häilyi tummien hahmojen liikkuessa sen edestä. Ulkoa kuului vaimeaa puheensorinaa, ja loittonevat käpälänaskelet kertoivat, että vartijoiden vuoro oli päättynyt ja uudet olivat tulleet juuri tilalle.
Sama kuvio oli toistunut jo lukemattomia kertoja niiden päivien aikana, jotka Leimusilmä oli viettänyt tässä kirotussa onkalossa kuin myyrä konsanaan. Hän ei itse asiassa ollut täysin varma siitä, kuinka pitkään he olivat jo olleet Kuolonklaanin panttivankeina. Kuun? Kaksi? Joka tapauksessa aika tuntui matelevan, ja hän tunsi mielensä murenevan vähitellen kuin auringon polttaman hiekan. Kuinka pitkään hän pysyisi järjissään?
Liljatuuli liikahti hänen vieressään. Tummanharmaa naaras oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen päänsä nuokkui hieman. Parantajan toisella puolella Mesitähti kyyhötti kasassa vähintäänkin yhtä apaattisen näköisenä. Leimusilmän mieli synkkeni - kuinka pitkään kukaan heistä pysyisi järjissään?
Aluksi he olivat jaksaneet pitää toivoa yllä ja uskoa pelastukseen, mutta päivien kuluessa kaikki oli alkanut näyttää harmaalta, toivottomalta. Kukaan ei ollut tulossa. Oikeastaan ei ollut mitään takeita siitä, että muut olivat edes elossa. Henkäystähti saattoi pitää heitä täällä vankeinaan silkkaa julmuuttaan, vain katsellakseen, miten he hiljaa hiipuivat pois.

Leimusilmä uneksi olevansa pesässään Eloklaanin leirissä. Hän lajitteli yrttejä varastonsa seinän vieressä, kun yhtäkkiä hänen takaansa kuului käpälänaskelia. Parantajaoppilas käännähti ympäri ja ilahtui nähdessään Lieskakajon.
Roteva, punertava raidallinen kolli seisoi pesän suusta tulvivaa valoa vasten, ja hänen turkkinsa näytti aivan siltä kuin se olisi roihunnut liekeissä. Soturin vihreissä silmissä oli lämmin katse.
"Minulla on ollut kamala ikävä sinua", Leimusilmä henkäisi ja kiiruhti kollia vastaan. Hän painoi kuononsa vasten Lieskakajon poskea ja hengitti tämän tyynnyttävää tuoksua. Se oli vahva ja metsäinen.
Yhtäkkiä kollin tuoksun läpi pisti mädän löyhkä. Leimusilmä avasi silmänsä ja järkyttyi nähdessään Lieskakajon tilalla Henkäystähden synkän hahmon. Kuolonklaanin päällikön silmät paloivat kylmän murhanhimoisesti, ja hänen turkkinsa oli veren tahrima. Leimusilmä perääntyi henkeä haukkoen.
Hänen takajalkansa osui johonkin, ja hänen suustaan pääsi tukahtunut huuto, kun hän tajusi tuijottavansa Lieskakajon raadeltua ruhoa.
"Ei, ei, ei…" Paniikki laajeni hänen sisällään, ja hän tunsi hukkuvansa siihen.
"Leimusilmä?"

Parantajakolli räpäytti silmänsä auki vapisten. Häntä ympäröi taas onkalon tuttu multainen tuoksu. Liljatuulen meripihkasilmät kiiluivat huolestuneesti hämärässä, ja Mesitähden lämmin hengitys värisytti hänen viiksiään. Leimusilmä nielaisi. Hänen kurkkunsa tuntui rutikuivalta.
"Oletko kunnossa?" päällikkö kysyi.
Leimusilmä ummisti hetkeksi silmänsä, uni oli jo hälvenemässä hänen mielestään. Lopulta hän nyökäytti päätään.
"Olen minä."
"Täällä on ruokaa, jos maistuu." Liljatuulen kuono osoitti onkalon pohjalla lojuvaa oravaa, josta kukaan ei ollut vielä ottanut. Leimusilmällä oli etova olo, eikä hänen tehnyt mieli syödä.
"Syön myöhemmin." Hän laski leukansa käpäliensä päälle ja suuntasi katseensa onkalon suulle. Ulkoa kajasti heikko valonkajo.

//Mesi?

Aaltosalama meni peruuttamalla sisälle kahden kiven välissä olevaan koloon. Hän raahasi maata pitkin kookasta jänistä, josta riitti syötävää sekä pentutarhan että klaaninvanhimpien pesän väelle - he kaikki kun sattuivat sopivasti sijaitsemaan samassa osoitteessa. Hänen turkkiaan kihelmöi vaivaantuneesti tuntiessaan kaikkien pesässäolijoiden katseiden kääntyvän häneen, mutta hän pakotti karvansa pysymään sileinä kiepahtaessaan ympäri ja kohdatessaan heidät.
“Toin ruokaa.” Vasta kun sanat olivat jo livahtaneet hänen kieleltään, hän tajusi, miten typerältä ilmoitus oli kuulostanut. Kyllä kai he näkivät ihan omin silminkin, että hän oli tuonut ruokaa.
Hämypilvi tuhautti nenäänsä vuoteessaan, ja hänen harmaansiniset silmänsä kiiluivat arvostelevasti, kun hän katsoi Aaltosalamaan ja tämän tuomaan jänikseen. “Siltä näyttää.”
Aaltosalama tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, mutta hän onnistui keräämään jostakin itsehillintää ja sivuuttamaan vanhan naaraan nyrpeän kommentin. “Hyvää ruokahalua”, hän vain toivotti ja kiirehti sitten ulos tunkkaisesta onkalosta, ennen kuin möläyttäisi jotakin tökeröä.
Kaikki oli Varissulan syytä. Aina siitä asti, kun he olivat taistelun viimehetkinä käyneet kuoleman partaalla, Aaltosalama oli vihdoin tajunnut omat tunteensa tummanharmaata soturia kohtaan. Varissulka oli hänelle enemmän kuin pelkkä ystävä, ja ajatus vuoroin raastoi hänen vatsanpohjaansa tai sai hänen sydämensä pamppailemaan ilosta.
Tilanne ei olisi ollut niin kamala, jos Varissulka ei olisi muuttunut yhtäkkiä ihan kummalliseksi heidän päästyään pois parantajan pesältä taistelussa saamiensa haavojen viimein parannuttua. Soturin olisi voinut nimittäin luulla välttelevän häntä, ja Aaltosalama pelkäsi, että hänen omat tunteensa olivat olleet niin selvästi luettavissa, että kolli oli säikähtänyt ja halunnut ottaa häneen etäisyyttä, koska ei tuntenut samoin. Epätietoisuus roikkui hänen ajatustensa yläpuolella raskaana kuin sadepilvet, ja se näkyi ulkopuolisille voimakkaana ailahteluna hänen käytöksessään.
Aaltosalama astui juuri ulos pesästä, kun kyseinen kolli tupsahti kuin tyhjästä hänen eteensä ja ilmoitti, että hänen pitäisi mennä partioon tämän kanssa. Sen sanottuaan soturi kääntyi saman tien ympäri ja jolkotti leirin uloskäynnille, jossa Tattihalla ja Tummasielu näyttivät odottelevan tätä. Aaltosalaman häntä riipahti - Varissulka taisi todellakin inhota häntä.
Huolimatta palasiksi räsähtelevän sydämensä äänistä taustalla punaruskea soturitar lähti kollin perään. Ruostekukka ei ollut kasvattanut hänestä luovuttajaa; joskus teki kipeää, mutta siitä selvittäisiin. Tosin Aaltosalama ei ollut varma, miten särkynyttä sydäntä hoidettaisiin. Hehkuaskelelta tuskin löytyisi yrttiä, joka olisi voinut viedä sellaisen kivun pois.
Linnut liversivät puiden latvustossa, kun Varissulka pysäytti heidät syvemmällä metsässä. “Meidän kannattaisi jakaantua pareihin”, kolli ehdotti ja vilkaisi muihin. Aaltosalaman kurkkua kuristi, kun soturin katse pyyhkäisi suoraan hänen ohitseen.
“Hyvä idea.” Tummasielu heilautti häntäänsä ja katsahti viereensä seisahtaneeseen Tattihallaan. “Minä ja Tattihalla voimme lähteä joen suuntaan.”
Aaltosalaman sisällä läikähti pelon ja toivon sekainen tunne - se tarkoittaisi, että hän ja Varissulka olisivat pari. Varissulka näytti kuitenkin epäröivän, eikä tämä suostunut katsomaankaan hänen suuntaansa.
Tummasielun häntä nytkähti närkästyneesti. “Vai onko siinä joku ongelma?” tämä tivasi tummanharmaalta soturilta, joka vaikutti olevan aikeissa väittää vastaan.
Varissulka sulki lopulta suunsa ja pudisti päätään. Tummasielu tiirasi kollia hetken silmiään siristäen, ennen kuin kutsui Tattihallan hännänheilautuksella mukaansa ja katosi puiden sekaan. Ja näin he olivat jääneet kaksin keskelle metsää - voisiko enää huonommaksi päivä mennä?
Aaltosalama työnsi tunteensa syrjään ja yritti keskittyä saalistamiseen sen sijaan. Hänellä olisi aikaa surkutella lisää omalla ajallaankin. “Mihin suuntaan haluat lähteä?” hän kysyi Varissulalta, ja hänen äänensä oli kylmempi kuin hän oli tarkoittanut sen olevan.

//Varis?

Hilleritassu siristeli silmiään räikeässä auringonpaisteessa. Leirin kivinen pohja huokui lämpöä, ja paikoin se oli niin kuuma, että hän tunsi sen polttelevan tassujaan. Mutta ei sillä niin väliä; hän oli vain onnellinen, että se pitkä ja inhottava, lumen ja loskan vuorottelema hiirenkorva oli viimein ohi. Viherlehti oli todellakin hänen juttunsa.
Täplikäs kolli asteli leiriaukion poikki kaatuneelle kuuselle ja asettui odottamaan sen eteen mestariaan. Hän oli joutunut repimään itsensä ylös pehmeästä pedistään väkisin, jottei vain olisi myöhästynyt. Hän halusi olla parhaimmillaan, erityisesti nyt, kun hänen mestarinsa oli itse suuri sotasankari, Kaamoskukka.
Kuolonklaani oli voittanut pari kuuta sitten Eloklaania vastaan käydyn sodan, johon Hilleritassu ei harmikseen ollut päässyt osallistumaan, sillä ei ollut saanut tuolloin vielä oppilasnimeään. Hän ei kuitenkaan ollut epäillyt heidän pärjäämistään taistelutantereella hetkeäkään, olihan Kuolonklaanilla sentään ollut puolellaan legendaarinen Kaamoskukka. Tummaturkkisen soturin ansiosta he olivat peitonneet eloklaanilaiset, ja nyt armas naapuriklaani eli uuden vallan alaisena - Kuolonklaanin vallan alaisena.
Jotkut vanhemmista oppilaista olivat päässeet Eloklaanin leiriin vartijoiksi vanhempien soturien kanssa, mutta Hilleritassu oli tyytyväinen saatuaan jäädä heidän omaan leiriinsä. Hän ei erityisemmin olisi välittänyt haistella eloklaanilaisten löyhkää päivästä toiseen täysin vieraassa paikassa. Sitä paitsi hän ei olisi kestänyt ajatusta joutua olemaan erossa Kaamoskukasta.
Kuusenoksat heilahtivat, ja Hilleritassu kohensi ryhtiään odottaen jo malttamattomana näkevänsä mestarinsa. Hänen lapansa lysähtivät, kun ulos tassuttikin vain Tattihalla. Vaalean punaruskean soturin pelokkaat, keltaiset silmät käväisivät hänessä nopeasti, ennen kuin tämä tepasteli kiireesti kauemmaksi pesän suun luota. Hilleritassu pyyhkäisi maata hännällään turhautuneena.
"Huomenta." Nuoren kollin sydän pompahti, kun hän kuuli yhtäkkiä vierestään veikeän naukaisun. Hän katsahti silmät hämmästyksestä pyöreinä Kaamoskukkaan, joka oli hiipinyt ulos pesästä sillä välin, kun hän oli keskittynyt katselemaan Tattihallan perään myrtyneenä. Hänen vatsassaan lepatteli perhosia - miten viekas ja sulava kolli olikaan liikkeissään.
"Huomenta! Olen valmiina harjoituksiin", hän suoristautui istuessaan ja katsoi mestariaan silmiin leukaansa kohottaen. Hän toivoi, että oli onnistunut siistimään turkkinsa tarpeeksi hyvin, eikä mistään sojottanut kiusallisia karvatuppoja.

//Kaamos?

Taistelu oli voitettu ja minä ja Aaltosalama olimme selvinneet kutakuinkin hengissä. Olimme kumpikin joutuneet olemaan parantajan pesällä toipumassa useita päiviä, sillä haavamme olivat niin syviä, että ne olivat tappaa meidät. Nyt, kaksi kuuta taistelun jälkeen, olin kuitenkin jo palannut soturin tehtäviini.
Eloklaanin leiriin oli lähetetty joukko kuolonklaanilaisia vartioon ja kiitin sekä jotain korkeampaa voimaa että isääni siitä, että en kuulunut noihin kissoihin. En pystynyt kuvittelemaan mitään pitkäveteisempää, kuin Eloklaanin leirissä notkuminen. Toisaalta kuulemani mukaan kuolonklaanilaiset saivat siellä paremmin syödäkseen.
Eräs asia sai minut kuitenkin välillä toivomaan, että minut olisikin lähetetty Eloklaaniin. Välimme Aaltosalaman kanssa olivat taistelun jälkeen olleet hiukan kiusalliset. Ainakin minun puolestani. Taistelussa, kun Aaltosalama ja minä olimme molemmat kuoleman partaalla, olin nimittäin tajunnut olevani korviani myöten rakastunut häneen. Toivoin kovin, että näin ei olisi ja taistelun jälkeen olinkin uskonut, että ajan myötä tunteeni haalistuisivat. Toisin oli kuitenkin käynyt, eikä Aaltosalama suostunut poistumaan mielestäni. En voinut itsepäisille tunteilleni mitään.
Ongelmana oli se, etten tiennyt ollenkaan, mitä Aaltosalama minusta ajatteli. Olin pitänyt häntä ystävänäni jo monta kuuta, ja ehkä Aaltosalamakin laski minut toverikseen. Sekin oli jo suuri ehkä. Olin toisinaan niin rasittava, ettei olisi ollenkaan kaukaa haetti ajatus, että soturitar salaa vihaisikin minua. Hyvällä tuurilla hän tosiaan piti minua ystävänään, mutta en voinut kuvitella todellisuutta, jossa hän olisi nähnyt minua yhtään enempänä.
Olin alkanut tunteideni ja epävarmuuksieni johdosta käyttäytymään Aaltosalaman seurassa kuin mikäkin idiootti. Koska pelkäsin, että hän pääsisi perille tuntemuksistani häntä kohtaan, olin alkanut hiukan välttelemään naarasta. En vain halunnut väliemme menevän lopullisesti pilalle.
Istuskelin juuri soturien pesän edessä - katsellen Aaltosalamaa, kuten yleensä - kun Henkäystähti asteli luokseni. Koska Pimentovarjo oli Eloklaanissa, oli päällikkö ottanut hänen tehtäviinsä kuuluneen partioiden jakamisen kontolleen. Isällisten neuvojen sijaan Henkäystähti lähestyikin minua juuri niissä asioissa.
"Varissulka", päällikkö murahti. "Johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Tattihalla, Tummasielu ja vaikkapa... Aaltosalama."
Nielaisin hermostuneesti kun kuulin hänen nimensä.
"Eikö Aaltosalama ollut jo auringonnousun partiossa? Olisiko parempi, jos hän menisi partioon vasta myöhemmin?" ehdotin täysin viattomasti, ja Henkäystähti siristi silmiään.
"Ei huolta, osaan kyllä hoitaa hommani", hän sanoi viileästi. "Sitä paitsi Aaltosalama ei ole vielä tänään ollut missään partiossa. Mistä olet sen keksinyt?"
Pyöräytin silmiäni enkä enää jatkanut keskusteluamme. Kävin nopeasti hakemassa Tattihallan ja Tummasielun ja "säästin" Aaltosalaman viimeiseksi. Löysin soturittaren astumassa ulos klaaninvanhimpien pesästä.
"Hei, sinun pitäisi tulla kanssani partioon", sanoin hiukan kiusaantuneena, yritellen parhaani mukaan peitellä sitä. En jäänyt odottelemaan naaraan vastausta vaan jolkotin leirin uloskäynnille. Pian punaruskea soturi asteli paikalle enkä hukannut hetkeäkään vaan lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä. Ainakin Aaltosalama kulki jonon peräpäässä Tattihallan juostessa minun kintereilläni. Kenties emme joutuisi juttelemaan.

//Aalto?

Murina kumpusi kurkustani jostain erittäin syvältä. Vereni kiehui ja tunsin syvän vihan ja raivon nousevan sisälläni. Tuo pikku kolli oli ärsyttävin otus, johon olin hetkeen törmännyt. Harkitsin hetken, että sivaltaisin kollin kuonoa terävillä kynsilläni ja parhaassa tapauksessa jättäisin arvet muistuttamaan tästä hetkestä häntä ikiajoiksi mutta en voisi tehdä sitä. Hengitin syvään ja koitin rauhoittua. Kolli ei ansainnut reaktiotani, hän varmaan vain innostuisi siitä lisää.
“Kuule pikkuinen. Sinun aika siistiä suusi, ellet halua, että joku pahainen kissan kuvatus, kuten minua kutsut tekee jotain todella ikävää”, naukaisin ja käänsin katseeni pois. Aloin pikkuhiljaa poistua paikalta hakemaan sitä ruokaa itselleni mutta kolli vangitsi taas huomioni.
“Yritä vain. Enhän minä mitään tehnyt. Itsepähän kaaduit päälleni”, Lepakkopentu sylkäisi sanat suustaan kuin pahan makuisen saaliin palan. Nälkä kurni jo vatsassani ja halusin nukkumaan mutten voinut jättää tätä tähän.
“Ai et tehnyt mitään. Mietippä tarkemmin muuten alan jo luulla, että kärsit pentuajan muistinmenetyksestä”, tuhahdin halveksivasti. Kollilla oli todellakin jotain päässään viallaan mutta muistinmenetys se ei ollut ei suinkaan.
//Lepa?

Naaras valitti siitä, ettei Lepakkopentu saisi puhua sillä tavalla sotureille, mutta kolli vain pyöräytteli silmiään.
“Ihme, että sinun kaltaisesi pulska laiska rumilus edes on päässyt soturiksi. Mikset vain etsi jotain leppoisaa kaksijalanpesää ja lähde täältä, tuskin sinua täällä kukaan edes kaipaisi”, kolli sihisi ilkeästi virnistellen. Naaras näytti loukkaantuvan ja ehkä hieman kiivastuvan.
“Pistä kielesi kuriin! Teidän nuorten kissojen pitäisi kunnioittaa meitä sotureita! Tiedätkö kuinka paljon olen tehnyt klaanisi hyväksi. Sinun pitäisi kiittää minua”, valkea naaras ärjyi kiivaasti. Lepakkopentu vain heilautti korvaansa.
“Älä yliarvioi itseäsi tomppeli. Et ole ainoa soturi täällä ja oletan, että olet muutenkin yksi surkeimmista sotureista”, kolli piikitteli ja tutki naarasta. “Ihme, ettet kuollut eloklaanin surkeimmalle oppilaalle taistellessa.”
Lepakkopentu nuoleskeli etutassujaan omahyväisesti ja ei enään huomioinut tätä naarasta.
“Tällä menolla sinusta ei koskaan tule soturia”, naaras tuhahti ja Lepakkopentu kurkkasi tähän välinpitämättömästi.
“Kyllä minusta soturi tulee ja parempi kuin sinusta. Silloin minä voin vain hymyillä ja katsoa miten sinä olet oppilaiden tehtävissä näiden ollessa vähissä.”

//höpö

Kompuroin seisomaan pudistellen turkkiani. Mustaturkkinen pennunrääpälekkin nousi mutta mulkoili minua varsin epäystävällisesti.
“Anteeksi”, nau’uin vielä hätäisesti ja koitin silotella sekaisin mennyttä turkkiani hiukan. Kolli oli murissut jotain solvauksia joutuessaan puoliksi alleni mutten välittänyt. Pentu nuoli itseään rivakasti tuhisten ja mutisten jotain samalla. Hän olikin varsin kiukkuinen tapaus.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” hän murisi. Katsellessani tarkemmin tajusin kollipennun olevan Lepakkopentu - orvoksi jäänyt pikku poloinen. En ollut huomannut häntä, koska en nähnyt eteeni tarpeeksi hyvin pimeässä. Toisaalta väsymyksenikin saattoi vaikuttaa asiaan.
“Tuo oli täysin tarpeetonta”, sanoin kipakasti. Ääneni oli aivan liian kimeä joten sitä ei varmasti voinut ottaa vakavasti. Ehkä pentu kumminkin oppisi pitämään suutaan soukemmalla jatkossa, jos häntä ojentaisi hiukan. Koitin keksiä sopivat sanat, jotta pentu ymmärtäisi ettei sotureille ilkeillä tuola tavoin.
“Et puhu soturille tuohon sävyyn, onko selvä”, sanoin koittaen nyt saada ääneni kuulostamaan tiukalta ja vaativalta. Taisin onnistua siinä aika hyvin ja juuri, kun tunsin itseni ylpeäksi itsestäni Lepakkopentu avasi taas suunsa.
//Lape?

Lepakkopentu pesi turkkiaan. Kolli oli juuri lopettanut leikkinsä sammalpallon kanssa ja nyt hänen piti puhdistaa turkkinsa takuista ja sammalhipuista. Hän tuhahti, kun löysi suuren takun turkistaan. *Ensi kerralla olen hieman varovaisempi.* hän ajatteli ja huiskaisi lyhyttä häntäänsä. Kollin pestessä itseään leirissä pentutarhan seinien toisella puolen kävi hetkellinen vilinä, kun kissoja kävi tapaamassa ystäviään tai perheenjäseniään tai lähtivät partioihin tai tekivät jotain muuta. Lepakkopentu tiesi, että hän ei tulisi koskaan tietämään varsinaisesti millaista oli viettää aikaa perheen kanssa, mutta sinäänsä häntä ei asia haitannutkaan. Kolli oli ajan mittaa tottunut siihen, että hän ei tulisi koskaan saamaan sisaruksiaan tai vanhempiaan takaisin. Lepakkopentu löi maata etutassullaan kynnet esillä. Kaikki tämä oli niiden ketunmielisten eloklaanilaisten syytä. Lepakkopentu oli satavarma, että eloklaanin kissat olivat vieneet hänen sisaruksensa ja murhanneet hänen vanhempansa.
*Joku päivä minä kostan vielä!*

Lepakkopentu ahmi hiirtä, jonka joku kissa jonka nimestä hän ei ollut vielä ihan varma oli tuonut pienelle kollille. Hän antoi hiiren maun levitä suuhunsa ja nautti jokaisesta murusesta.
Kun kolli oli viimeistellyt hiirensä, hän alkoi pestä turkkiaan tarkoin ja pitkin kielenvedoin. Pesässä oleva ikikuningatar - Mänyviiksi - tuijotti hänen pesutouhujaan.
Lepakkopentu oli alkanut jo tuntea tämän naaraan melko hyvin. Hän oli joutunut kestämään kuningattaren valitusta ja pölötystä joka päivä tämän pitäessään tummanharmaasta kollista huolta. Lepakkopentu ei huomioinut mustaa naarasta enää lainkaan. Kolli tunsi itsensä jo niin isoksi. Ei hänellä enää niin kauaa voinut kestää, että hänestäkin tulisi oppilas. Lepakkopentu oli eristäytynyt naaraasta hyvin ja nukkui aivan omalla vuoteellaan ja tarvittaessa meni parantajan pesälle ihan itse mitään Mäntyviikselle sanomatta. Naaras ehkä yritti olla mukava, mutta Lepakkopentu halusi vain viettää aikaa yksin, eikä tosiasiassa välittänyt kuningattaresta juuri lainkaan.
*Viis siitä, jos tämä on hoitanut minua. Itsepähän valitsi jäädä ikuisesti pentutarhalle!*
Lepakkopentu laski tassunsa maahan ja lopetti päälakensa putsaamisen. Kolli nousi ylös ja vain Mäntyviikseen nopeasti vilkaisten tunki ulos pentutarhasta. Naaras ei lähtenyt hänen peräänsä, joten ilmeisesti hän sai lähteä.
Kolli käveli leirin laitaa ja yritti keksiä tekemistä. Lepakkopentu pian istahti maahan ja jäi siihen sukimaan turkkiaan. Hän kuunteli itsevarmasti muiden kissojen jutteluita ja leikki, ettei kuullutkaan, sillä hänellä ei oikein ollut sen parempaa tekemistä.
Hän kuuli, miten jotkut puhuivat eloklaanin kissoista ja, miten he pitivät toista klaania valtansa alla.
*Mitä! Miksi minulle ei olla kerrottu? Olisin päässyt tuhoamaan eloklaania, ja saanut kostoni!* Lepakkopentu ajatteli ärsyyntyneenä. Kolli heilautti korvaansa ja ponkaisi pystyyn. Hän lähti tassuttamaan edestakaisin leirissä ja pohti eri tapoja kostaa kurjalle eloklaanille perheensä kohtalon.

“Voin kyllä tehdä sen itsekin!” Lepakkopentu sihisi Mäntyviikselle. Naaras oli yrittänyt auttaa häntä sukimaan turkkiaan, kun se oli mennyt aivan pörröön kollin leikkiessä itsekseen.
“Älä viitsi. Minun piti pitää sinusta huolta, joten nyt pysyt paikallasi ja annat minun auttaa”, naaras ärisi. Hänellä selkeästi alkoi mennä kolliin hermot, joka vain kohotti hänen haluaan vängätä vastaan.
“Sinun henkesi löyhkää jätöksille enkä todellakaan aio antaa sinun sotkea turkkiani limaisella kuolallasi”, Lepakkopentu ärisi omahyväisesti. Mäntyviiksi pyöräytti silmiään ja tuuppasi pennun kauemmas.
“Tee mitä tahdot”, hän sihahti harmistuneena ja meni makuulle. Lepakkopentu tunsi voittaneensa ja lähti sintaansa röyhistäen kauemmas.
Lepakkopentu istahti omalle makuualuselleen ja ryhtyi tarmokkaasti putsaamaan turkkiaan. Hän puhdisti parhaiten tuuhean kaulaturkkinsa ja piti huolta, että se oli kiiltävä ja hyvännäköinen.
Pian kolli olikin jo valmis ja ponkaisi pystyyn. Hän kurkkasi taakseen ja näki Mäntyviiksen apeana omalla makuualusellaan. Kolli hymähti vahingoniloisesti ja lähti ulos.
Lepakkopentu seisoi nyt aukiolla ylväästi. Hän ajatteli olevansa tärkein kissa koko klaanissa. Yhtäkkiä joku tallasi kollin päälle, kirjaimellisesti! Tummanharmaa kolli päästi parahduksen ja hänen päälleen tullut kissa loikkasi ja sotkeutui tassuihinsa. Naaras rysähti maahan ja Lepakkopennun takapää jäin painavan soturittaren alle. Naaras pahoitteli ja yritti saada selkeästi tilanteesta selkoa.
“Murskaat minut typerys”, pieni kolli sihisi ärtyneenä ja ellei hän olisi ollut puolimurskattuna, hän olisi sivaltanut naarasta kuonolle piikinterävillä kynsillään. Valkea naaras nousi ylös vielä kerran pahoitellen. Lepakkopentu vain pyöräytti silmiään ja veti puutuneet takatassunsa kiinni muuhun kehoonsa. Hän alkoi pestä niitä voimakkain vedoin ja yritti saada niihin taas tuntoa.
“Jos menetän takatassuni, se on täysin sinun syytäsi senkin ylipainoinen katinkuvatus!” Lepakkopentu sihisi antamatta minkäänlaista myötätuntoa naaraalle.
*Ihan oma vikansa!* hän ajatteli katkerana.

//Höpö?

Istuskelin aukion laidalla väsyneenä. Leppävarjo oli lähtenyt Eloklaaniin vartiaksi. Minulla oli kova ikävä häntä. Viime kerran, kun näimme olimme riidelleet pahasti emmekä ehtineet sopia koko juttua. Minua harmitti niin paljon, ettemme olleet sopineet riitojamme mutta nyt oli näin ja sen kanssa oli elettävä. En tiedä miten edes onnistuimme riitelemään niin paljon ja niin tulisesti, että kipinät vain sinkoilivat ilmassa. Ehkä ensi kerran, kun vartioista osa tulisi käymään minulla kävisi tuuri ja kumppanini saapuisi heidän mukanaan. Olin äärimmäisen väsynyt päivän askareista mutta iltaa oli vielä jäljellä ja minun olisi syötävä jotain. Nousin hitaasti ylös istumasta ja ravistelin turkkiani. Lihakseni tuntuivat jäykiltä ja voimattomilta. Olimme rieppuneet ympäri reviiriä ja lisäksi käyneet harjoittelemassa yhdessä taistelua. Katseeni pyyhki leiriä hetken ennen kuin aloin laahustamaan kohti tuoresaaliskasaa. Haukottelin matkalla enkä siksi nähnyt mihin astuin. Kuulin hätkähdyttävän vinkaisun altani ja säpsähdin. Loikkasin taaksepäin ja tunsin, kun jotain sotkeutui käpäliini. Siinä kunnon rytäkässä, jonka olin saanut aikaan kellahdin kumoon mutta en nähnyt mitä toiselle kävi.
“Anteeksi!” henkäisin. Sekava tilanne sai väsymykseni katoamaan hetkeksi ja valppauden sen tilalle.
//Lepa?

Pimentovarjo: 31kp! + 12TaP -

Aaltosalama: 26kp! + 10TaP -

Jääviilto: 30kp! + 13TaP -

Lokkitassu: 46kp! + 20TaP - Soturin pisteet kasassa! Voit ansaita soturinimesi sodan jälkeen.

Varissulka: 47kp! + 17TaP -

Salamatassu: 25kp! + 10TaP -

Lätäkkötassu: 14kp + 5TaP -

Pyräkkäpiru: 14kp + 6TaP -

Kaamoskukka: 16kp + 7TaP -

Virtaviima: 5kp + 2TaP -

Tuimakatse: 10kp + 3TaP -

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

// TAISTELUTARINA

Taistelutanner vilisi silmissä etsiessäni uutta vastustajaa. Tuntui, että jokaista jäsentä koski saman aikaisesti jomottaen, ja samalla silti tuntui, ettei olisi ollut mikään vialla. Oli kuitenkin totuus, että aloin muuttumaan väsyneeksi, liikkeeni alkoivat muistuttamaan keskivertosoturia ja huomioni herpaantui täysin turhiin asioihin. Niinpä kiiruhdin syrjemmälle vetämään henkeä, jotta seuraava vastustaja ei saisi mitään armopaloja. Ihmettelin, kuinka sain olla rauhassa. Ehkä se johtui siitä, että jokaisella oli tassunsa täynnä muutenkin. Huomasin, kuinka kissoja raahattiin parantajan hoiviin jo, enkä voinut olla miettimättä minkälainen työmaa odottaisi, kun palaisimme kaikki leiriin. Kehossani oli naarmuja siellä täällä ja irronneita karvatuppoja näkyi ympärillä, mutten uskonut kenenkään vahingoittaneen kehoani sen pahemmin. Mitä pidempään olin paikallani, sitä enemmän naarmuja alkoi kirvelemään ja ne alkoivat ilmoittamaan polttavammalla jomotuksella itsestään. Päätin rykäistä itseni neljälle jalalle ja lähteä etsimään sitä miksi täällä oltiin.
Valkoinen kolli ilmestyi eteeni pysähtyen, melkein kuin hänet olisi pakotettu siihen töksähtämään, vaikka pysähdys oli muuten varsin sulava. Kollilla oli ruosteen värisiä merkkejä kasvoissa ja hännässä, tämän lisäksi korvakin oli saanut väriä. Eloklaanilaisen keltaisissa silmissä leiskui jokin, ja se jokin hyökkäsi kohti. Soturi vaikutti huomattavasti nuoremmalta, ja hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehuttavaa. Pian keskikokoinen kissa huomasikin jäävänsä alakynteen, kun olimme ehtineet jo hetken ottaa mittaa toisistamme. Sähisten tuo taisteli, eikä ainakaan luovuttanut. Kenties pelkkä tarmo sai kollin pysymään taistelussa. Minä kuitenkin hieman jo väsyneenäkin jaksoin antaa toiselle kunnolla takaisin. Loikkasin tämän niskaan kiinni ja suorastaan retuutin eloklaanilaista hampaissani. Räpiköiden kissa yritti lopettaa toimeni - kuitenkin siinä onnistumatta. Riuhtaisten heitin soturin maahan ja olin lähtemässä tämän perään aikeinani iskeä tätä vatsaan, mutta toinen nousi salamannopeasti ylös ja samalla istumalta käänsi selkänsä lähtien pakoon. Murahtaen lähdin perään, eikä kolli ollut paljoa minua nopeampi. Sekametsässä tuo päätti paeta puuhun, mutta hän ei tiennytkään minun olevan ihan etevä kiipeilijä. Valkoturkkinen yritti kaikin voimin kivuta korkeammalle ja minä jahtasin hänen perässään kuin mitäkin pakoon yrittävää oravaa. Nopea lipsahdus yhdestä oksasta ja valkoisen ja ruosteen värinen sekamelska romahti ohitseni mätkähtäen maahan. Kovaääninen ulvaisu vihlaisi korviani, ja se herätti kollin eloklaanilaistovereiden huomion, sillä pian he olivat jo toista auttamassa.
"Se voi olla murtunut! Viedään Mehiläislento äkkiä syrjään!" eloklaanilainen jakeli kahdelle muulle ohjeita, jotka lähtivät kuljettamaan kollia poispäin taistelutantereelta. Mehiläislento piti toista etutassuaan hieman luonnottomassa asennossa ja ilmeestä päätellen mahtoi tehdä kipeää. Yksi eloklaanilaisista oli jäänyt puun alapuolelle vahtimaan ja minä kipusinkin alas hänen taisteluseurakseen. Kenties hän halusi myös samanlaisen käsittelyn.

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu pyristeli veden alla viimeisillä voimillaan. Hän ei ollut suunnitellut kuolevansa näin, ja se tympi häntä suunnattomasti. Lokkitassulla ei ollut enää mitään tietoa sen mokoman eloklaanilaisen olinpaikasta, mutta kolli epäili, että tämä oli jättänyt hänet kuolemaansa. Miten säälittävää, kolli ajatteli, antaa veden tappaa vihollinen omien kynsien sijaan. Ja hän kun oli vielä ollut itse niin lähellä tehdä kummankin eloklaanin oppilaan elämästä loppu. Toisaalta Lokkitassu ei uskonut, että Sadetassusta olisi ollut tappajaksi alkuunkaan. Itsehän Lokkitassu oli jatkanut taistelua syvemmässä vedessä, vaikka oli tiennyt sen olevan riski - hän kun ei osannut uida. Eloklaanilaisten täytyi yksinkertaisesti olla paennut paikalta, mikä oli Lokkitassusta vielä säälittävämpää. Vain heikot jättivät taistelun kesken.
Lokkitassu sai välillä kuononsa pinnan ylle, jolloin hän ehti vetää nopeasti happea keuhkoihinsa. Lokkitassu tiesi, että hänen olisi keksittävä jokin strategia nyt, ennen kuin hän ei enää palaisi pinnalle. Hän oli kuitenkin täysin virran vietävissä. Juuri tällaista tilannetta harmaavalkoinen kolli vihasi eniten; sellaista, jossa hän oli menettänyt kaiken kontrollin. Kuolemaa Lokkitassu ei pelännyt ollenkaan. Ei hän kyennyt sellaiseen. Hän oli ainoastaan vihainen siitä, miten paljon suunnitelmia häneltä jäisi toteuttamatta, jos hän hukkuisi nyt, ja siitä, miten säälittävällä tavalla hän kuolisi. Hänen potentiaalinsa jäisi kaikilta näkemättä. Lokkitassu ei suostunut siihen.
Pelottomuus auttoi häntä kuitenkin ajattelemaan loogisesti. Kun hänen päänsä seuraavan kerran käväisi pinnalla, yritti hän etsiä ympäriltään jotakin, mihin tarttua. Kaikki mitä hän näki edessä päin oli kuitenkin vettä. Hänen vasen takajalkansa alkoi krampata, mikä vaikeutti nyt pinnalle pääsemistä. Lokkitassu tiesi jo kuolevansa jokeen. Vain hiirenaivo olisi elätellyt toivoa selviytymisestä tässä vaiheessa.
Lokkitassu kauhoi kolmella käpälällään vielä hetken. Sitten hän lopetti, kun totesi uppoavansa. Mutta se ei tuntunut miltään. Valo ylhäällä päin alkoi himmetä. Yhtäkkiä kaikki pimeni.

"Lokkitassu, herää! Ole kiltti, älä jätä minua!"
Lokkitassu räväytti silmänsä auki. Hän haukkoi happea kuivalla maalla. Hengitys vinkui ja kesti tovin, että Lokkitassu sai hengenvetonsa hidastumaan. Maiseman esteenä hänen edessään liikkuivat hermostuneena tutut, rusehtavan harmaat jalat valkeilla tassuilla.
"Voi Lokkitassu rakas, oletko kunnossa?" Sulkavirta mourahti niin huolestuneen ja pelokkaan kuuloisena, että olisi voinut luulla metsän palavan tai jotakin muuta maailmaa järkyttävää tapahtuneen. Lokkitassu ei voinut ymmärtää, miksi joku reagoisi noin voimakkaasti. Näkihän emo, että hän oli kunnossa...
Sulkavirta painoi kuononsa Lokkitassun lapaan ja alkoi sukia kollin turkkia vimmatusti. Lyhyen yskäkohtauksen jälkeen valkoharmaa kolli nousi istumaan, estäen emoaan lipomasta turkkiaan enempää.
"Olen kunnossa, älä huoli, emo", Lokkitassu sanoi, mutta joutui näkemään suunnattoman vaivan pitääkseen kasvonsa tyynenä. Lokkitassu ei aikonut näyttää vihaansa Sulkavirralle, vaikka hänen sisällään leiskui. Oliko emo pelastanut hänet? Sulkavirran turkki oli kauttaaltaan märkä. Naaraan katse oli edelleen kauhistunut ja hän näytti tärisevän.
"Mitä tapahtui?" Lokkitassu kysyi. Hän katseli ympärilleen; sota jatkui edelleen, mutta he olivat kaksin kauempana taistelutantereelta. Hän yllättyi tajutessaan, että Sulkavirta tosiaan oli pelastanut hänet yksin; tämän täytyi olla käsittämättömän hyvä uimari.
"Uin luoksesi niin nopeasti kuin pystyin, mutta ehdit vajota syvälle ja menettää tajusi ennen kuin sain sinusta otteen... Luulin jo sinun kuolleen!" Sulkavirta naukui järkyttyneenä, ääni väristen. Lokkitassu muisteli nopeasti, miten oli nähnyt klaanitoveriensa lohduttavan toisiaan menetyksen jälkeen.
"Olen tässä, ei hätää emo. Olen elossa", Lokkitassu maukui rauhoittavasti ja painoi päänsä Sulkavirran lavalle. Sulkavirta sukaisi hänen lapaansa kahdesti, ennen kuin painoi päänsä häntä vasten.
"Kiitos. Minäkin olin jo varma, että kuolisin", Lokkitassu huokaisi liioitellun tunteellisesti. Hänen oli pakko esittää, että hän tunsi jotakin. Mitä ikinä siinä tilanteessa kuuluisikaan tuntea. Helpotustako?
"Olet niin rakas minulle, en kestäisi menettää sinua", Sulkavirta kuiskasi. Lokkitassu sukaisi emonsa lapaa kielellään samaan tapaan, kun tämä oli hetki sitten tehnyt. Sitten hän astui taaemmas.
"Miten oikein päädyit jokeen?" Sulkavirta kysyi.
"Et siis nähnyt? Ne kaksi Eloklaanin oppilasta hyökkäsivät kimppuuni samaan aikaan ja ajoivat minut jokeen!" Lokkitassu selitti valehdellen, mutta antoi tällä kertaa vihansa näkyä. "He puhuivat vain, miten halusivat tappaa minut."
Sulkavirran ilme pysyi edelleen järkyttyneenä, mutta Lokkitassu oli erottavinaan siinä myös jotain muuta. Vihaa? Epäuskoa?
"Ketkä? Minkä näköisiä he olivat? Näytä heidät minulle, niin-" Sulkavirta aloitti, mutta Lokkitassu keskeytti hänet.
"Älä huoli, minä kostan heille vielä", Lokkitassu sanoi itsevarmana. Miten naurettavaa olisikin, jos hänen emonsa kostaisi hänen puolestaan. Ei. Lokkitassu hoitaisi koston itse. Kolli yskäisi jälleen ja hänen kurkustaan lorahti ulos vettä.
"Nyt sinun täytyy kuitenkin mennä parantajalle ja ottaa lepoa", Sulkavirta maukui huolestuneena, mutta emollisen lempeästi. Lokkitassua otti päähän se. Ei hän ollut enää mikään pentu. Hän oli pian soturi, eikä tarvinnut mitään hoivausta.
"Olen kunnossa, ihan tosi", Lokkitassu vakuutti. Sulkavirta pudisteli päätään ja huokaisi.
"En voi levätä nyt. Taistelen klaanini riveissä loppuun asti", Lokkitassu maukui päättäväisesti. Hän katsoi kuitenkin Sulkavirtaa silmiin ja hymyili pienesti. Huoli paistoi emon silmistä. Elämän täytyi olla vaikeaa, kun koki noin paljon tunteita, Lokkitassu ajatteli. Tunteet tekivät kissan heikoksi. Lokkitassu oli pannut merkille, että tämä näkyi etenkin naaraissa.
"Pärjään kyllä, pidä vain huoli itsestäsi", kolli sanoi ja puski emonsa lapaa hellästi. Sekin oli kuitenkin vain opittu maneeri. Lokkitassu ei välittänyt emostaan sen enempää, kuin muistakaan kissoista. Tai no, ehkä ihan vähän enemmän. Olihan Sulkavirrasta ollut tänäänkin suuri hyöty. Mikään ei olisi korvannut sitä. Lokkitassua ei kuitenkaan kiinnostanut mikään muu kuin se, että hän oli elossa, mikä tarkoitti, että hän saisi raadella lisää eloklaanilaisia. Hyvästeltyään emonsa Lokkitassu pudotti hymyn kasvoiltaan ja kylmä, tunteeton katse palautui hänen silmiinsä.

Juostuaan keskelle taistelutannerta, Lokkitassu otti kohteekseen pienehkön eloklaanilaissoturin, joka näytti olevan jo hyvin heikossa hapessa. Lokkitassu etsi silloin tällöin katseellaan Sadetassua ja Varjotassua, mutta kaksikosta ei näkynyt häntääkään. Kolli kynsi eloklaanilaista tovin, kunnes kyllästyi heikosta vastuksesta ja siirtyi taistelemaan oppilasikäiseltä näyttävää eloklaanilaista vastaan. Lokkitassu ei kuitenkaan ollut enää täysissä voimissan ja hän huomasi jäävänsä jatkuvasti alakynteen. Hän ei ollut syönyt ikuisuuteen ja joki oli vienyt ainakin puolet hänen voimistaan. Lokkitassu halusi kuitenkin näyttää jaksavansa taistella sodan loppuun saakka. Hänen mielestään vain heikot luovuttivat nälän tai kipujen takia.

//TAISTELUTARINA (922 sanaa = 9 TaP) //
Aaltosalama ei vastannut. Tuntui siltä, kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani, kun katsoin, miten naaraan silmät hitaasti sulkeutuivat. Hänen kaulansa haavoista vuosi tummaa verta vuolaasti maahan sotkien matkallaan soturin punaruskean turkin. Hänen hengityksensä oli muuttunut vaivalloiseksi ja rohisevaksi.
"Hei! Nyt heräät", huudahdin hätääntyneenä ja kun en muutakaan keksinyt, ravistin soturia napakasti. En ollut parantaja, mutta sen verran tiesin, ettei olisi ollenkaan hyvä, jos hän tähän tuupertuisi. Aaltosalama ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään edes kuulevansa minua. Epätoivo alkoi tosissaan saada minusta vallan.
"Herää, Aaltosalama", kehotin soturia uudelleen, mutta en taaskaan saanut vastausta. "Heräisit nyt! Kehtaatkin tehdä minulle näin."
Olin liian keskittynyt elvyttämään Aaltosalamaa, jotta olisin huomannut takanani lähestyvän vaaran. Sama kolli, joka oli aiemmin aiheuttanut naaraalle nämä vammat, oli viimein saanut itsensä ylös ja lähestyi minua määrätietoisesti. Vilkuilin juuri ympärilleni siinä toivossa, että Hehkuaskel olisi lähellä, kun tunsin yhtäkkiä viiltävää kipua kasvoissani. Päästin tuskaisen karjaisun ja käännyin ympäri iskun suuntaan. Kenties kipu kasvoissani ja pelko Aaltosalaman selviämisestä olivat sumentaneet järkeni, sillä en harkinnut hetkeäkään seuraavaa liikettäni vaan syöksyin raivokkaasti eloklaanilaissoturin kimppuun. Verta valui toiseen silmääni ja heikensi näkökenttääni, mutta jotenkin onnistuin lyömään kollia napakasti poskelle. Hän horjahti taaksepäin ja antoi minulle tilaisuuden kääntyä takaisin Aaltosalaman puoleen. Olin hiukan naiivisti uskaltanut toivoa, että kääntyessäni ympäri soturi olisi noussut ylös ja hymyilisi minulle tuttuun leikkisään tapaan, vitsaillen siitä, miten huolestunut olin ollut. Mutta Aaltosalama makasi edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt.
"Uskallakin kuolla tänne", kirosin ja kumarruin kuuntelemaan hänen sydämensä sykettä. Pelkäsin kuollakseni, että painaessani korvani hänen edelleen lämpimään turkkiinsa en kuulisikaan naaraan tasaisesti jyskyttävää pulssia. Suureksi helpotuksekseni sain kuitenkin todeta, että hänessä edelleen henki pihisi. Tiesin kuitenkin, että jos hän jäisi tänne, ei Aaltosalama todennäköisesti selviäisi. Minä en voinut auttaa häntä, joten oli löydettävä joku, joka siihen kykeni.
Tartuin varovasti soturin niskanahkaan kohdellen häntä kuin kukkaa käpälällä. En halunnut lisätä hänen kipuaan enempää tai pahentaa jo valmiiksi vakavia vammoja. Kun varmistin, ettei kukaan typerä eloklaanilainen ollut sillä hetkellä syöksymässä kimppuumme, lähdin raahaamaan toveriani pois taistelukentältä. Aaltosalama oli kuitenkin minua kookkaampi ja näin melko raskas, enkä minäkään ollut enää ollenkaan täysissä voimissani. Toivoin, ettei matka Hehkuaskeleen luokse olisi pitkä. Missä ihmeessä parantaja oikein luuhasi, kun häntä tarvittiin?
"Jaksa vielä hetki", mumisin punaruskean turkin vaimentaessa ääntäni. Olimme melkein aukion reunalla. Onneksemme kukaan ei näyttänyt huomaavan meitä, tai kenties eloklaanilaiset olivat vain niin armollisia, etteivät hyökänneet loukkaantuneen kissan kimppuun.
"Jos selviät tästä, lupaan etten enää ikinä kiusaa sinua. Minusta tulee oikein kiltti kissa. Mutta sinun on ensin selvittävä."
Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme aukion reunalle turvaan. Vilkuilin ympärilleni samalla, kun raahasin Aaltosalamaa pensaikon suojiin. Voimani olivat kuitenkin selvästi kuluneet ja väsymys painoi liikaa, sillä en huomannut silmäkulmassani jonkun syöksyvän kohti. Seuraavana hetkenä tunsin viiltävää kipua kaulassani. Verta ryöpsähti maahan ja Aaltosalaman turkille vuolaana suihkuna, ja yhtäkkiä en tuntenut voivani hengittää. Käytin kaikki viimeiset voimani rippeet siihen, että pysyin pystyssä huojuvilla jaloillani, mutta verenvuoto ei loppunut ja pian päässäni alkoi toden teolla pyöriä. Vaikka kuinka halusin antaa takaisin sille pirulaiselle, joka oli selvästikin nyt antanut minulle iskun, joka tulisi tappamaan minut, katseeni oli edelleen kiinnittynyt Aaltosalamaan. En voinut jättää häntä tähän; hän tarvitsi kipeästi parantajan apua. Minä olin ainoa, joka ehtisi pelastamaan hänet. Siksi en vilkaissutkaan hyökkääjäni suuntaan, kun kumarruin jälleen naaraan ylle ja yritin viimeisillä voimillani tarttua hänen niskaansa. Minun oli vietävä hänet pois täältä.
En kuitenkaan enää jaksanut. Maailma keikahti ja yhtäkkiä makasin maassa kyljelläni Aaltosalaman vieressä. Näkökenttäni tuntui sumenevan, mutta erotin edelleen hänen kasvonsa edessäni. Oliko soturi edes enää elossa? Toivoin hartaasti, että oli, ja lohdukseni kuulinkin hänen vetävän vielä rohisten henkeä. Hänellä ei kuitenkaan olisi enää paljoa aikaa, eikä minullakaan päätellen sen verilammikon koosta, joka koko ajan laajeni allani. Tähänkö me kuolisimme? Kuinka julmaa. Kaduin sillä hetkellä kaikkea sitä aikaa, jonka olin hukannut käyttäytymällä kuin mikäkin idiootti. Olisin jo kuita sitten voinut tunnustaa Aaltosalamalle, että hän oli minulle muutakin kuin toveri, enemmänkin kuin ystävä. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Katsoin soturia vielä viimeisen kerran, ennen kuin annoin silmiäni täplittävän pimeyden ottaa minut hellään huomaansa. Ainakin olin saanut kuolla tehden jotain arvokasta.

Pimeyden Metsässä oli valoisampaa kuin olin kuvitellut. Ainakin maailma silmäluomieni takana oli kirkas, enkä mielelläni avannut vielä silmiäni. Olin nimittäin edelleen kuolemanväsynyt - heh - eikä kipu kaulassani ja kasvoissani ollut kadonnut minnekään. Raajani tuntuivat raskailta kuin lyijy ja jouduin ponnistelemaan pelkästään vetääkseni henkeä. Ehkei tämä sitten ollutkaan Pimeyden Metsä; miksi kukaan olisi uskonut Pimeyden Metsään, kun olo siellä oli näin kurjaa? Kenties tämä oli se paikka, johon uskottomat kissat kuten minä jouduimme.
Äänet ympärilläni kuulostivat vaimeilta, mutta jotain minä kyllä kuulin. Kahden kissan äänet, joista kumpikin kuulosti etäisesti tutuilta. Viikseni värähtivät, kun joku kosketti leukaani. Samassa tunnistin Aaltosalaman hajun, ja onnen ja surun sekainen tunne valtasi minut. Hän oli kanssani edelleen, mutta Pimeyden Metsässä. Soturi ei siis ollut selvinnyt.
Raotin varovaisesti silmiäni. Sain nopeasti huomata, että en ollutkaan Pimeyden Metsässä: olin edelleen siellä, missä olin muka kuollut! Taisteluhuudot kaikuivat jossain kauempana ja veren haju leijaili ilmassa. En voinut uskoa tuuriani, olin kuin olinkin selvinnyt hengissä. Hädin tuskin: en jaksanut hievahtaakaan ja hengitykseni rahisi. Kaulassani ja kasvoilla silmäni yläpuolella oli jotain kosteaa, ja kun huomasin Hehkuaskeleen hiukan kauempana päättelin, että kyseessä oli varmaankin parantajan antama rohdos tai jotain.
"Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä."
Aaltosalaman sanat saivat minut aukaisemaan silmäni kokonaan. Naurahdin heikosti, ja nauruni muuttui loppupäässä rohisevaksi yskänpuuskaksi. Se näytti kuitenkin olevan soturille todiste siitä, että en ehkä kuolisikaan tänne, sillä näin hänen silmissään toiveikkuutta, joka lämmitti sydäntäni.
"Älä kuvittelekaan", sanoin hiljaisella äänellä. Jouduin vetämään henkeä pari kertaa, ennen kuin pääsin jatkamaan. "Et sinä minusta niin helposti eroon pääse. Enkä minäkään selvästi sinusta."

//Aalto?

//TAISTELUTARINA (236 sanaa = 2TaP)¨

Taistelu oli kestänyt yön yli, ja suoraan sanottuna olin jo alkanut kyllästyä koko touhuun. Tietenkin nautin siitä, että sain rääkätä eloklaanilaisia oikein luvan kanssa, mutta turkkini näytti siltä kuin olisin pulahtanut vereen. En ollut edes uskaltanut vilkaista kuvajaistani joen pinnasta käytyämme aiemmin juomassa Kyyhkypyrähdyksen ja Matotaiston kanssa.
Olin yrittänyt kääntää ajatukseni ruhjotusta ulkomuodostani taisteluun, ja tähän asti se oli toiminut ihan hyvin. Juuri tälläkin hetkellä koin suurta nautintoa saadessani iskeä kynteni erään solakan eloklaanilaiskollin turkkiin; käsittelyni jälkeen hän tulisi näyttämään kymmenen kertaa hirveämmältä kuin miltä itse näytin tällä hetkellä.
Tämä kolli oli ärsyttävän suulas tapaus, luuli itsestään liikoja. Ihan kuin hänestä olisi muka ollut vastusta minulle, yhdelle Kuolonklaanin suurimman suvun jäsenistä? Nämä Eloklaanin raukat kuvittelivat olevansa jotenkin erityisiä, vaikka todellisuudessa he olivat vain joukko likaisia kulkukatteja leikkimässä klaanikissoja.
Livoin suupieliäni lähestyessäni maahan potkaisemaani kollia. Kävin mielessäni läpi eri tapoja, miten voisin panna hänet katumaan sitä, että oli koskaan avannut typerän suunsa. Nousin ensin takajaloilleni saadakseni lisää voimaa iskuuni ja iskin sitten etukäoäläni kynnet paljastetuna hänen lapoihinsa, painaen hänet tiukemmin maata vasten.
Kolli räpytteli silmiään sen näköisenä, ettei tämä ollut varmaan vieläkään toipunut edellisestä potkustani. Hmph, mikä säälittävä surkimus. Kukaan ei varmasti tulisi kaipaamaan tällaista mitätöntä rääpälettä. Tappamalla hänet tekisin vain palveluksen kaikille.
Yhtäkkiä tunsin kynnet alavatsassani, kun soturi onnistui iskemään takakäpälillään. Ilma pakeni hetkeksi keuhkoistani, ja horjumiseni tarjosi kollille tilaisuuden livahtaa kauemmaksi. Käheä ärinä kohosi kurkustani samalla kun haukoin henkeä ja yritin paikantaa kollin uudestaan katseellani.

//Hile?

//TAISTELUTARINA

Lokkitassu kävi edelleen raivoisaa taistelua Sadetassua vastaan. Taistelu oli yllättävänkin tasainen, mistä Lokkitassu ei pitänyt. Hän ei ollut odottanut tuon säälittävän eloklaanilaisnaaraan osaavan niin taitavia liikkeitä etenkään sen jälkeen, kun tämä oli typeränä avautunut hänen kuullensa siitä, miten paljon naaras välitti ystävästään, Varjotassusta. Lokkitassu arvioi, että Sadetassun oli oltava häntä pidemmällä koulutuksessaan; ei tuollainen herkkä naaras olisi selvinnyt Lokkitassulle alkuunkaan, jos heillä olisi ollut saman verran kokemusta, kolli ajatteli.
Lokkitassu huitaisi Sadetassun korvaa kohti kynsillään, mutta naaras väisti liikkeen ketterästi ja syöksähti Lokkitassun kimppuun. Lokkitassu kiemurteli pois Sadetassun käpälien otteesta, mutta tunsi samalla hampaiden uppoavan kivuliaasti lapaansa. Kolli ei päästänyt ääntäkään - sen sijaan hän tunsi, kuin olisi saanut kivun mukana vain lisää voimaa. Jokainen kivulias isku sai Lokkitassun raivostumaan lisää. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan se, miten monta tippaa verta hän menetti. Häntä kiinnosti ainoastaan se, miten pahasti hän onnistui vahingoittamaan vastustajaansa.
Harmaavalkoinen kolli heittäytyi raivokkaasti sähisten vihollisen päälle. Sadetassu sai kuitenkin kiepautettua Lokkitassun allensa jollakin tekniikalla, mitä Lokkitassu ei ollut ennen nähnyt. Hän painoi sen kuitenkin hyvin mieleensä; seuraavalla kerralla hän olisi valmistautunut. Harmaa eloklaanilainen alkoi kynsimään Lokkitassun vatsaa. Kolli huitoi etutassujaan Sadetassun päätä kohti, kunnes hetken päästä sai otteen tämän niskasta kummallakin etutassulla. Lokkitassu painoi kyntensä kiinni naaraan niskanahkaan ja veti tämän sitten kuristusotteeseen. Sadetassu potki hänen takajalkojaan omillaan niin, ettei Lokkitassu päässyt raastamaan naaraan vatsaa omillaan. Lokkitassu puri Sadetassun harmaata korvaa raivoissaan, kaikilla voimillaan. Samassa Lokkitassu tunsi hampaat rinnassaan ja hänen otteensa hellitti refleksinomaisesti.
He kiepahtivat pian ympäri, kun Sadetassu sai päänsä pois Lokkitassun käpälien välistä. Kaksikko jäi painimaan maassa rajusti. Lokkitassua otti niin paljon päähän se, ettei hän enää onnistunut saamaan Sadetassua pysymään alakynnessä, että hän päätti vaihtaa strategiaa. Lokkitassu päätti kohdistaa hyökkäyksensä suoraan Sadetassun heikkoon kohtaan.
Kun Lokkitassu kohta pääsi kiepahdettua naaraan päälle, hän läimäisi kaksi nopeaa käpäläniskua naaraan kasvoille, hyppäsi pois tämän päältä ja otti muutaman juoksuaskeleen loitommas. Kolli piiloutui pensaan taakse, ettei Sadetassu lähtisi hänen peräänsä heti.
Lokkitassu skannasi ympäristöään jäisellä, terävällä katseellaan. Hän näki kermanvärisen oppilaan kipittämässä vatsa ja häntä maata viistäen poispäin taistelun keskuudesta, kohti jokea. *Täydellistä. Rääpäle luulee saavansa juomatauon.*
Epäröimättä Lokkitassu lähti juoksemaan Varjotassun perässä kohti jokea. Puurajan loputtua Lokkitassu hidasti tahtiaan. Hän vilkaisi taakseen; kukaan ei seurannut häntä, mutta kauempana, noin puunmitan päässä Sadetassu pyöri ympäriinsä hämmentyneenä. Lokkitassu kuitenkin halusi Sadetassun näkevän tulevan esityksen; hän tappaisi Varjotassun tämän silmien edessä. Äkkiä Sadetassun katse kohtasi Lokkitassun katseen. Nyt olisi kiirehdittävä.
Lokkitassu lähti kipittämään vaitonaisin askelin kermanvärisen kollin suuntaan. Varjotassu oli kyyristynyt lipittämään vettä itsensä kokoisen kiven viereen. Mikä hiirenaivo. Luuliko eloklaanilainen tosiaan, että hän maastoutuisi kiveen? Kun Lokkitassun etäisyys Varjotassun selkään oli enää kaksi ketunmittaa, hän pysähtyi. Juuri silloin kermanvärisen oppilaan korvat värähtivät ja kääntyivät taaksepäin. Varjotassu kiepahti nopeasti ympäri, mutta Lokkitassu oli valmistautunut. Hän ponnisti ilmaan ja kaatoi Varjotassun vedenrajaan. Lokkitassu nautti siitä, miten järkytys ja pelko paistoivat eloklaanilaisen harmaista silmistä; ne olivat lasittuneet ammolleen. Kollin kermanvärisessä turkissa oli jo runsaasti kuivunutta verta, mutta Lokkitassu halusi tahria sen loppuun asti. Hän yritti painaa vihollisen päätä veden alle, mutta tämä rimpuili sitkeästi. Lokkitassu kuitenkin onnistui painamaan Varjotassun kuonon hetkeksi veden alle niin, että tämä alkoi yskiä ja haukkoa henkeä äänekkäästi. Silloin hän alkoi raastamaan Varjotassun vatsapuolta takajalkojensa kynsillä raivokkaasti, käyttäen kaikkia jäljellä olevia voimiaan. Hänellä oli myös kiire ehtiä saamaan tämä Sadetassun ystävä tarpeeksi heikkoon happeen, ennen kuin Sadetassu ehtisi paikalle. Hän kuuli kuitenkin jo juoksuaskelten lähestyvän. Nyt oli toimittava.
Lokkitassu lopetti raastamisen, mutta kun Varjotassu nosti päänsä ylös vedestä, hän painoi molempien etutassujen kynnet tämän kaulaan. Vastustaja päästi säälittävän avunhuudon ja potki Lokkitassua kaikilla käpälillään. Hän loikkasi sivuun ja asteli matalaan veteen toiselle puolen Varjotassua, pitäen otteensa tämän kaulassa. Juuri silloin Sadetassu pysähtyi kiven päälle, ketunmitan päähän heistä, järkyttyneen, mutta vihaisen näköisenä.
"Tervetuloa. Onko viimeisiä sanoja ystävälle?" Lokkitassu maukui, venyttäen viimeistä sanaa ivallisesti.
Hän painoi Varjotassun pään kokonaan veden alle ja alkoi vedellä syviä viiltoja tämän kaulaan toisella etutassullaan. Lokkitassu ei ollut koskaan nauttinut mistään näin paljon. Hän kuvitteli, miten heittäisi molempien eloklaanilaisten ruumiit jokeen sen jälkeen, kun heiltä olisi viilletty kurkut auki. Kaikki muu oli kadonnut hänen mielestään. Edes sodan syy ei kiinnostanut häntä enää. Juuri nyt hän ainoastaan himosi tappaa. Pelkkä vahingoittaminen ja veren vuodatus ei riittänyt hänelle enää. Lokkitassun oli pakko saada kokea, miten hyvältä tuntuisi tappaa joku. Hän vain sivalsi Varjotassun kaulaa, joka alkoi värjätä joen veden punaiseksi ja odotti, että tämä lopettaisi kiemurtelun.

//jatkuu Varjon tarinassa

//TAISTELUTARINA (500 sanaa = 5 TaP)
Salamatassun innostus vain yltyi Kaamoskukan julistuksesta.
"Joo! Tästä saat!" hän hihkaisi ja loikkasi toisen kissan selkään. Sähkötuho oli opettanut Salamatassulle, että suuremman vastustajan selkään oli helppo kiivetä. Maan tasolla Salamatassu - vaikka ikäisekseen kookas olikin - ei olisi kenties pärjännyt suuremmalle kissalle. Eloklaanilaisen turkissa roikkuessaan hän saattoi jaella iskuja sinne tänne, vaikka oppilaan harmiksi useat niistä eivät joko osuneet kohteeseensa tai sitten olivat täysin tehottomia. Selvästi hänellä oli vielä paljon harjoiteltavaa.
Muistettuaan veljensä olemassaolon valkoinen kolli vilkaisi tämän suuntaan. Ei kai joku vain ollut hyökännyt Loskatassun kimppuun? Kun hänen katseensa osui mustaan kolliin, sai Salamatassu todeta pelkonsa olleen täysin turhaa. Loskatassun kimpussa ei nimittäin ollut ketään, eihän tämä ollut edes taistelussa mukana! Pienempi kollioppilas näytti vain seuraavan tilannetta. Kun hänen ruskeat silmänsä kohtasivat Salamatassun epäilevästi siristetyt siniset, Loskatassu kuitenkin näytti havahtuvan ja liittyi taistoon. Hän puri kiinni sen soturin häntään, jonka selässä Salamatassu roikkui. Tuolloin eloklaanilainen kuitenkin reagoi Loskatassun teräviin hampaisiin pyörähtämällä nopeasti ympäri, jolloin Salamatassu putosi tämän selästä yllättyneen huudahduksen kera. Hän tömähti aika nolosti mutaiseen maahan ja katsoi tuikeasti Loskatassua, joka vain pyöräytti silmiään. Kauhukseen Salamatassu kuitenkin huomasi, että eloklaanilaissoturin kookas käpälä lähestyi uhkaavalla vauhdilla hänen veljeään, eikä Loskatassu tietenkään ollut tarpeeksi tietoinen ympäristöstään sitä väistääkseen. Salamatassu hypähti nopeasti jaloilleen ja syöksähti veljensä avuksi. Hän ponnisti loikkaan ja kaappasi Loskatassun samalla mukaansa. Eloklaanilaissoturi ehti kuitenkin antamaan tassullaan hiukan vauhtia kaksikolle, kun se osui Salamatassun selkään. Veljekset lennähtivät pienen matkan päähän ja pyörivät hetken maassa mustavalkoisena karvamyttynä, kunnes heidän vauhtinsa pysähtyi. Salamatassun pää tuntui pyörivän, mutta muuten hän oli kunnossa. Vierestään hän kuuli ärtyneen tuhahduksen.
"Ei sinun olisi tarvinnut auttaa. Olisin pärjännyt aivan hyvin itse", Loskatassu murahti ja nousi ylös. "Älä leiki sankaria."
Salamatassu kömpi koivilleen veljensä perässä ja virnisti.
"En minä mitään leiki. Olen sankari ihan oikeasti."
Musta kollioppilas pyöräytti silmiään samalla tavalla, kuten Salamatassu oli nähnyt emon tekevän. Hänen viiksensä värisivät huvituksesta. Valkoinen kollioppilas kuitenkin muisti tilanteen nopeasti: hehän olivat taistelussa, tällaiselle rupattelulle ei ollut aikaa!
"Mennään takaisin, Kaamoskukka tarvitsee apuamme!" Salamatassu naukui urhoollisesti ja pinkaisi juoksuun luottaen Loskatassun seuraavan. Ja niin tämä seurasikin, vaikkakin hapan ilme kasvoillaan. Salamatassu ei ollut varma, oliko ollut oikea päätös pelastaa Loskatassu. Kenties kolli ei olisikaan tarvinnut hänen apuaan. Sitä paitsi hänen veljensä tuntui tarvitsevan häntä enemmän hetkiä, joina loistaa. Kamppailu eloklaanilaista vastaan olisi voinut olla sellainen. Salamatassu oli kuitenkin suojelevana kissana evännyt sen veljeltään, mikä häntä nyt hiukan nolotti. Toisaalta Loskatassun taistelutaidoissa ei ollut kehumista, eikä ollut ollenkaan varmaa, että hän olisi selvinnyt soturin iskusta ehjin nahoin.
Salamatassu päästi ilmoille taisteluhuudon ja loikkasi jälleen aiemman vastustajansa kimppuun. Nyt veljesten yhteistyö tuntui onnistuvan: Salamatassu puri kiinni soturin korvaan ja veti, jolloin Loskatassulle aukesi mahdollisuus iskeä hampaansa ja kyntensä tämän jalkoihin. Eloklaanilainen sihahti enemmän ärsyyntyneenä kuin kivuissaan, mutta ainakin kaksikko sai jotain aikaan!
"Kaamoskukka! Nyt sinä voit tehdä tästä hiirenaivosta selvää!" Salamatassu huusi toiselle veljelleen ja virnisti tyytyväisenä tarjoten tummalle soturille uutta uhria. Sähkötuho olisi varmasti tyytyväinen kuullessaan nuoren kollin urotöistä. Selättää nyt häntä paljon vanhempi Eloklaanin soturi! Tietysti Loskatassukin oli mukana, ja Salamatassu aikoi varmistaa hänen veljensä saavan hänen ansaitsemansa kunnian.

//Kaamos?

//TAISTELUTARINA (408 sanaa = 4TaP)

Aaltosalaman tajunta häilyi todellisuuden rajamailla. Varissulan syöksyttyä urhoollisesti hänen avukseen kahta eloklaanilaista vastaan, hän oli hetken ajan tuntenut helpotusta. Sitten aiemmin hänen jalkaansa hampaansa iskenyt soturi olikin yllättäen hyökännyt hänen kaulaansa kohti Varissulan taistellessa vähän matkan päässä tämän toverin kanssa, ja Aaltosalama oli taas saanut kamppailla henkensä puolesta.
Vaikka hän kuinka kynsi, potki ja raateli, sillä ei tuntunut olevan kummoista vaikutusta eloklaanilaiseen, joka jatkoi itsepintaisesti hyökkäyksiään. Lopulta kissan onnistui saada ote hänen kaulastaan, ja Aaltosalama kakoi kauhistuneena samalla kun yritti työntää tätä etutassuillaan kauemmaksi.
Punaruskean soturittaren näkökenttä muuttui sumeaksi, ja elämä vilisi hänen silmissään. Hän pelkäsi tämän olevan loppu, mutta eritoten hän pelkäsi sitä, ettei näkisi enää Varissulkaa. Hänellä oli liian paljon keskeneräisiä asioita elävien parissa, ettei hän ollut vielä valmis liittymään esi-isiensä joukkoon. Hän halusi kerrankin elää.

Jotakin märkää tipahti hänen kuonolleen. Naaras räpäytti silmänsä auki, eikä ensin tiennyt, missä oli, ennen kuin näki Hehkuaskelen tutut kasvot. Hän ei ollut enää aukiolla taistelussa vaan parantajan luona jossain päin metsää. Parantajanaaras roikotti vettä tippuvaa sammalmyttyä hänen yllään.
"Sinä heräsit!" Hehkuaskel kuulosti yllättyneeltä, ja se sai Aaltosalaman epäilemään, kuinka kauan hän oikein oli ollut tajuttomana. Oliko taistelu jo ohi? Entä missä Varissulka oli?
Hän yritti nostaa päätään, mutta vihlaiseva kipu kaulassa pakotti hänet laskemaan sen heti takaisin. Hänen mieleensä alkoi palautua vähitellen kuvia taistelusta ja kahdesta eloklaanilaiskollista, jotka olivat saaneet ahdistettua hänet nurkkaan. Sitten Varissulka oli tullut auttamaan häntä, ja hän oli joutunut taistelemaan yksin toista niistä eloklaanilaisista vastaan, ja sen jälkeen kaikki oli pimennyt. Varissulka oli jäänyt taistelemaan yksin kahta soturia vastaan, mutta hänen oli täytynyt selviytyä. Kuka muukaan olisi voinut tuoda hänet Hehkuaskeleen luo?
Tiedottomuus soturin kohtalosta poltteli häntä niin kovin, ettei hän kyennyt pysymään paikallaan pitkään. Välittämättä kaulassaan vihlovasta kivusta hän nosti päätään ja katseli ympärilleen varvikossa, jossa makasi muitakin loukkaantuneita. Hänen silmiinsä osui tummanharmaa karvakasa vähän matkan päässä, ja hän tunnisti sen oitis Varissulaksi.
"Varissulka!" Hän tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa, ja hän yritti epätoivoisesti mönkiä lähemmäksi kyljellään makaavaa soturia. Kollin turkki oli rähjääntynyt ja veren peitossa, mutta hänen hengityksen tahtiin kohoileva kylkensä kertoi hänen olevan vielä elossa.
"Varissulka", Aaltosalama kumartui huolestuneena soturin pään yläpuolelle. Varissulan silmät olivat kiinni. Hän nielaisi ja tuuppasi hellästi kuonollaan kollin leukaa. "Hei hiirenaivo, herätys." Ei mitään. "Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä." Aaltosalama painoi kuononsa vasten kollin lapaa ja imi tämän tuoksua. Hän rukoili Pimeyden Metsää pelastamaan soturin, sillä jos se ei pelastaisi, itse esi-isät saisivat kohdata hänen raivonsa.

//Varis?

// Taitelutarina = 7 TPA

Kaamoskukka paini punaruskean ja tabbykuvioisen kollikissan kanssa. Tummaturkkisen kissan hampaat välkkyivät taistelun tuoksinnassa ja kollin eleet olivat sulavia. Kaamoskukka loikkasi vaivattomalla, ketterällä ja elegantilla liikkeellä kauemmaksi tuntemattoman kissan käpälistä. Toisen taistelutaidot olivat Kaamoskukan omiin verrattuina suorastaan umpisurkeat! Se ei yllättänyt ylvästä kuolonklaanilaiskissaa, olihan hän ehdottomasti paras.
“Yrittäisit edes! Sinun kanssasi taisteleminen on turhankin helppoa”, kollikissa sanahti leikkisällä ja itsevarmalla äänellä. Eihän hänen tarvinnut edes yrittää. Kaamoskukka voisi koska tahansa upottaa terävät hampaansa tabbykuvioisen kollin niskaan ja viedä toisen hengen.. Sellainen kohottaisi kummasti päivää, Kaamoskukka tuumaili ja venytteli pikaisesti kaulaansa. Tämän vastuksen jälkeen Kaamoskukka kaipailisi hieman vettä, syötävää ja jonkun sukimaan hänen turkkiaan. Kenties Hämärähalla voisi saalistaa hänelle. Siihen hommaan Kaamoskukka itse ei ainakaan ryhtyisi.
“Kannattaisi ehkä katsoa taakseen ja keskittyä taisteluun, hiirenaivo!” kuului huudahdus Kaamoskukan takaata ja pian kolli löysi itsensä maasta makaamasta. Mustaturkkinen eloklaanilaisnaaras oli hyökännyt Kaamoskukan kimppuun ja nyt naaras piti Kaamoskukkaa maassa. Pian punaruskea kolli ottikin jalat alleen ja häipyi kollin harmaansinisestä näkökentästä. Tuntemattoman naaraan ele sai Kaamoskukan raivostumaan toden teolla. Kuinka toinen KEHTASI pilata hänen vaivalla mietityt suunnitelmat? Kaamoskukka kiepsahti toisen otteesta irti ja iski kyntensä naaraan silmiin.
“Hei, halpamaista!” naaras rääkäisi ja yritti pyristellä solakan kissan otteesta irti. Kaamoskukka tunsi kuinka vihan ja raivon täyttämä adrenaliini vilisi hänen suonissaan. Kaamoskukka tönäisi naaraan kauemmaksi hänestä ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Jos tuo kuvitteli pääsevänsä elävänä tästä taistelusta, oli naaras hyvin väärässä. Kaamoskukan häntä huiski vihaisena ja hän väisti ketterästi naaraan hyökkäysyritystä. Kaamoskukan yrittäessä iskeä toista kuonoon, onnistui naaras väistämään myös häntä. Kyllästyminen ajoi Kaamoskukan iskuja yhä kylmemmäksi ja kollin koko olemus tuntui muuttuvan sekunti sekunnilta etäisemmäksi. Impulsiivisuus, kyllästyminen ja raivo ohjasi nyt Kaamoskukkaa. Mustaturkkinen naaras ponnisti Kaamoskukan kimppuun ja pian kissat kieriskelivät taisteluaukiolla yhtenä karvapallona.
“Miltähän sinun niskojesi katkeaminen kuulostaa?” tabbykuvioinen kolli kuiskasi naaraan korvaan ja potkaisi toisen kauemmaksi. Kaamoskukka ei ollut voimalla siunattu, joten hänen potku tuskin tuntui paljoa missään. Ennen kuin naaras ehti nousta, kolli loikkasi selällään makaavan kissan päälle ja katsoi toista kylmästi virnuillen.
“Ole huoleti. Se ei kuulemma satu niin paljoa mitä saattaisi luulla”, Kaamoskukka naukaisi itsevarmasti myhäillen ja heilautti häntäänsä. Olisipa hänellä enemmän aikaa tähän. Mustaturkkisen kissan silmissä välähti pelko, mutta toinen ei ehtinyt reagoida sen enempää. Kaamoskukka upotti hampaansa naaraan niskaan ja mielihyväntunne ravisteli hänen kroppaansa, kun lämmin veri valahti hänen suuhunsa. Naaraan kroppa nytkähteli ja toisen kurkusta kuului korinaa.
“Närhilaulu!” taistelevien kissojen joukosta kuului äänekäs naukaisu ja Kaamoskukka tajusi naaraan olevan Närhilaulu. Närhilaulu. Varsin kaunis nimi, jos kollilta kysyttäisiin. Kolli oli livistämässä paikalta, sillä hän oli todennut Närhilaulun kuolleen ja hauskuus oli loppunut siihen paikkaan. Mitä hän kuolleella kissalla tekisi? Kaamoskukka tarvitsi seuraansa jonkun joka voisi kuunnella hänen sulosointujaan.
“Kaamoskukka varo!” Hämärähalla varoitti kumppaniaan kimakalla naukaisulla ja Kaamoskukka kiepsahti ympäri. Hän näki edessään kaksi eloklaanilaista. Säälittävää hyökätä noin surkealla joukolla, kolli ivasi mielessään. Hän voittaisi muutaman eloklaanilaisen kuvotuksen vaikka toinen tassu selän taakse sidottuna ja silmät kiinni. Siispä Kaamoskukka silmäili kaksikkoa rennosti ja antoi häntänsä heilahdella leppoisasti. Noista kahdesta olisi mitään vastusta! Vaaleanruskea, töpöhäntäinen kollikissa syöksähti Kaamoskukan häntään ja toinen taas loikkasi hänen selkäänsä. Kaamoskukka ärähti kaksikolle ja parhaansa mukaan yritti pysyä pystyssä, mutta raskasrakenteisen kissan johdosta hän kaatui. Tummaturkkinen kolli potkaisi hänen kylkeä raapivaa kissaa takajaloillaan ja tunsi kuinka veri värjäsi hänen turkkinsa punertavaksi. Kaamoskukka onnistui livahtamaan kaksikon otteen hellitettyä ja loikkasi suurella loikalla kauemmaksi. Vaikkei kolli halunnut myöntää sitä, hän tarvitsisi pian lepotauon ja parantajaa. Kaamoskukka jakeli kaksikolle iskuja, mutta hänen keskittymisensä herpaannutti naukaisu, joka kuului hänen pikkusiskolleen.
"Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka", Salamatassu naukaisi korkealle veljelleen, joka oli näyttämässä nyrpeää naamaa sisarelleen, mutta väläyttikin pienen hymyn. Rooli, kolli muistutti itseään. Olisi saatava Salamatassu suorastaan rakastamaan häntä!
“Nitistetään nämä kurjat eloklaanilaiset!” Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä valkoiselle kollille. Kaamoskukka väisti töpöhäntäisen kissan iskun ja sukelsi toisen vatsan alta kollin toiselle puolelle. Se sai vaaleanruskean kissan kasvoille hämmentyneen hymyn ja Salamatassu loikkasi vankkarakenteisemman kissan kimppuun. Kaamoskukka ei ehtinyt kauaa silmäillä velipuolensa taistelutaitoja, mutta kolli toivoi toisen olevan edes keskiverto taistelija. Kuolonklaani ansaitsi vain parasta ja taistelutaidottomista kissoista ei ollut sotakentällä mitään hyötyä. He olivat vain tiellä ja kelpasivat korkeintaan saalistajiksi. Nopeista kissoista voisi olla hyötyä myös viestien viejinä. Kaamoskukka nousi kahdelle käpälälleen ja yritti näyttää mahdollisimman korkealta vihollisensä silmissä. Korkeus, se oli monelle pelottavaa. Kolli ei ollut kovin voimakas ja jykevä, joten hänen pitäisi ottaa kaikki hyöty hänen korkeista koivistaan. Nyt oli hänen aika loistaa.

// Salami??

//TAISTELUTARINA 600 sanaa = 6 TaP //

Yö oli vaihtunut aamuksi ja minä ja Aaltosalama olimme taas päätyneet taistelukentälle. Lepo oli tehnyt hyvää, olin nyt paljon virkeämpi ja valmis antamaan kaikkeni taistelussa Eloklaania vastaan. Toivoin silti, ettei taistelu kestäisi enää useampaa päivää. Kaikki olivat varmasti väsyneitä. Vaikka tietysti halusinkin Kuolonklaanin voittavan, en myöskään halunnut klaanimme kokevan liian suuria menetyksiä. Henkäystähden olisi kenties viisaampaa vetäytyä, jos kahakalla ei näkyisi loppua. Sitä paitsi Kuolonklaani ei ollut häviämässä tässä sodassa mitään. Me olimme hyökkääjiä ja Eloklaani oli puolustavassa asemassa. Jos häviäisimme, kaikki palaisi vain ennalleen.
Kun astelimme takaisin aukiolle, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin minä ja Aaltosalama olimme erkaantuneet toisistamme. En ollut enää aivan yhtä huolissani hänestä kuin aiemmin taistelussa, sillä olin jo monta kertaa todistanut, miten punaruskea soturi selvisi vaikeastakin pinteestä. Siltikin toivoin löytäväni hänet mahdollisimman pian: Aaltosalama ei ollut mitään taistelijoiden kermaa, ja olisi huonompi juttu, jos hän joutuisi olemaan taistelussa yksin.
En ehtinyt lähteä etsimään Aaltosalamaa, kun joku eloklaanilainen naaras päätti ottaa minut kohteekseen. Valkoinen soturi loikkasi minua kohti kuin tyhjästä ja katkaisi reittini. Sain kuitenkin väistettyä häntä nopealla liikkeellä ja annoin takaisin sivalluksella naaraan kaulaan. Viilto ei ollut kuitenkaan syvä, joten palkkioksi sain vain äkäisen sihahduksen. Valkoinen naaras - jonka nimen muistin olevan Korppisiipi - syöksähti salamana minua kohti, ja jos en ollut niin virkeä nokosiltani enkä niin kunnioitettavan nopea, hän olisi kenties saanut minut kampattua maahan. Loppujen lopuksi naaras päätyi loikkaamaan selkääni, mutta sain karistettua mokoman kierähtämällä selälleni. Korppisiipi ähkäisi allani, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Nousin nopeasti ylös ja ennen kuin naaras saattoi kerätä itsensä takaisin kokoon, painoin häntä rinnastaan maahan. Aloin raapia nopein liikkein hänen vatsansa turkkia valkoisten karvatukkojen lennellessä sinne tänne. Korppisiipi sätki ja pyristeli allani yrittäen päästä vapaaksi, mutta otteeni piti. Minun suurempi kokoni ja voimakkuuteni olivat minulle eduksi; eloklaanilainen tulisi selviämään tästä vain, jos joku eksyisi auttamaan häntä tai minä päästäisin hänet vapaaksi. Ja sitä en todellakaan tulisi tekemään, nyt kun olin näin selvästi voittamassa hänet.
Olin jo kumartumassa hänen niskaansa kohti, kun yllättäen kuulin aivan liian tutun äänen vääristyvän tuskaiseen parkaisuun. Katseeni siirtyi salamana Korppisiivestä äänen suuntaan. Aukion toisella puolella näin Aaltosalaman, jonka kimpussa oli kaksi eloklaanilaista soturia. Toinen iski juuri hampaansa kiinni punaruskean soturin niskaan, valmiina antamaan tälle kuolettavan iskun.
Hetkeäkään miettimättä hylkäsin Korppisiiven ja lähdin juoksemaan Aaltosalaman luo. Sydämeni jyskytti korvissani epämiellyttävän kovasti. Pelkäsin kuollakseni, että en ehtisi paikalle ajoissa ja joutuisin katsomaan, miten Aaltosalama kuolisi. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta ja onnekseni en ehtinytkään: pingoin vain minkä jaloistani pääsin, enkä ollut koskaan ollut niin kiitollinen nopeudestani.
Ulvaisu vasemmalla puolellani sai huomioni kuitenkin hetkeksi herpaantumaan Aaltosalamalasta. Se nimittäin ei kuulunut kellekään muulle kuin isälleni, joka nyt oli jäämässä kahden eloklaanilaisen uhriksi. Toinen oli Hiilihammas, yksi Eloklaanin kokeneimmista sotureista ja tunnetusti hyvä taistelija, toista en tunnistanut, mutta hän ei selvästi jäänyt toverilleen kakkoseksi. Henkäystähti oli auttamattomasti alakynnessä ja jo sillä hetkellä tiesin, että hän tulisi menettämään yhden hengistään. Kukaan muu ei nähnyt tilannetta ja minä olin jo päättänyt, että valitsisin Aaltosalaman hänen sijastaan. Tulisin aina valitsemaan.
Isäni ja minun katseet kohtasivat silmänräpäyksen ajaksi, mutta en pysähtynyt vaan jatkoin matkaani. Hetken päästä olin saavuttanut Aaltosalaman ja hänen eloklaanilaiset vastustajansa. En epäröinyt kun syöksyin kohti sitä kollia, jolla oli ote naaraan niskasta, ja sain hänet kaadettua maahan. Iskin tätä kuonoon pari kertaa. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, mutta vihani häntä kohtaan kalpeni vain Aaltosalamaa kohtaan tuntemani huolen rinnalla. Kun mielestäni olin tehnyt tarpeeksi, jotta kollilla kestäisi hetki kammeta itsensä maasta, käännyin punaruskean soturin puoleen.
"Aaltosalama? Oletko kunnossa?" kysyin hätäisellä äänellä ja astuin naaraan luo. Tietysti hän oli kunnossa, pakkohan hänen oli olla. Olisi Pimeyden metsältä aivan liian julmaa viedä hänet nyt, kun viimein olin tajuamassa, mitä soturi oikein merkitsi minulle.

//Aalto?

//TAISTELUTARINA (637 sanaa = 6TaP)

Kaksi kissaa oli kyyristynyt joen rantaan juomaan, arvatakseni eloklaanilaisia. He olivat autuaan tietämättömiä läsnäolostani, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä tarkkailupaikkani oli korkealla heidän yläpuolellaan. Puun oksat tarjosivat suojan vihollisen katseilta, ja sain lepuuttaa rauhassa rasittuneita lihaksiani. Olin onnistunut asettumaan oksalle niin mukavasti, että olin jopa saanut nukuttua hetkisen. Uni oli todellakin tullut tarpeeseen, ja oloni oli heti virkeämpi, vaikka aukiolla odottavan verilöylyn ajatteleminen uuvutti minut nopeasti uudestaan. Kauanko tämä piina vielä jatkuisi?
Höristin korviani joen rannassa oleskelleiden kissojen tehdessä lähtöä. Viimeinkin! Jano poltteli jo kurkkuani, ja halusin sammuttaa sen ennen kuin palaisin takaisin taisteluun, jossa ainoa saatavilla oleva neste oli maahan lammikoiksi valunut veri. Jaiks.
Nousin varovasti seisomaan oksalla ja hivuttauduin lähelle puun runkoa. Kurkotin ensin etutassuni rungon ympärille ennen kuin lähdin laskeutumaan perä edellä alas. Lopulta kun matkaa oli jäljellä enää vaivaisen ketunmitan verran, päästin irti puusta ja pudottauduin pehmeästi kimmoisalle lehtimullalle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut vihollisia, ja loikin vasta sitten rantaan.
Upotin kuononi viileään veteen, ja tunsin ajatusteni kirkastuvan joka kulauksella enemmän. Join ehkä vähän turhankin ahnaasti, sillä kohta vedin vahingossa vettä väärään henkeen ja aloin yskiä ja pärskiä. Köhin niin kauan kunnes sain taas hengitykseni kulkemaan normaalisti. Miten noloa, onneksi kukaan ei ollut nähnyt -
“Mitäs meiltä täältä löytyy?” Kylmät väreet kulkivat lävitseni kuullessani hiljaista hihitystä takaani. Kiepahdin ympäri sydän lyöntejään kiihdyttäen, mutta en nähnyt ketään. Sitten läheisestä koivusta kuului rapinaa, ja alas laskeutui valkoturkkinen naaras, jonka turkissa risteili lukuisia arpia. Hätkähdin nähdessäni tämän punaiset silmät, jotka kiiluivat pahaenteisesti. Muistin nähneeni hänet aiemmin kujakissojen joukossa. Mehän olimme siis samalla puolella, eikö? Naaraan olemus viesti kuitenkin jotakin ihan muuta.
“Me olemme samalla puolella”, naukaisin nopeasti, kun naaras lähti lähestymään minua pelottavan harkitunnäköisesti. Tällä oli selvästi jotakin mielessään.
“Tietenkin olemme, olemmehan ystäviä”, kissa virnuili. Nielaisin hermostuneena ja yritin perääntyä, mutta huomasin pian joen tulevan vastaan. Kurkistin lapani yli tummaan, pyörteilevään veteen. Uimataitoni olivat ihan hyvät, mutta pelkäsin, että taistelun uuvuttamat lihakseni eivät kykenisi juuri nyt moiseen ponnistukseen.
“Älä pelkää, pikkukissa”, naaras lirkutti, ja kun käännyin katsomaan taas hänen suuntaansa, sydämeni hyppäsi kurkkuuni huomatessani, miten lähelle tämä oli ehtinyt sillä välin. Välillämme oli enää muutama hännänmitta. “Minä autan sinua pääsemään kivuistasi.”
“Kiitos mutta ei kiitos”, purin hammasta ja nappasin kynsieni väliin maasta irtokiviä ja hiekkaa ja viskasin ne naarasta kohti. Kissa sähähti yllättyneenä ja käänsi päätään suojatakseen kasvonsa, jolloin minä ampaisin hänen ohitseen karkuun. Tämä tokeni kuitenkin harhautuksesta nopeasti ja juoksi minut kiinni. Ei mitään parhaimpia ideoitani.
Naaras jakeli minulle iskuja kuin mielipuoli. Yritin taistella vastaan, mutta se oli toivotonta - en ollut mikään taistelija, en todellakaan. Olin enemmän etäistä tarkkailijatyyppiä, joka pysytteli kohteliaan välimatkan päässä tarkkailun kohteesta. Mutta sen tietäminen tuskin olisi saanut kimppuuni käynyttä naarasta muuttamaan yhtäkkiä mieltään ja jättämään minut rauhaan. Oli selvää, että tällä oli isoja ongelmia.
Lopulta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää paeta jokeen ja toivoa, että kissa ei pystynyt seuraamaan perässä. Muussa tapauksessa siitä tulisi vetinen hautani, sillä vedessä taistelemisessa olin vielä huonompi kuin maalla taistelemisessa.
Keräsin kaikki voimani ja potkaisin naaraalta ilmat pihalle. Onnistuin pyristelemään irti tämän kynsien raastavasta otteesta ja pinkomaan takaisin rantaan. Syöksyin veteen pää edellä ja hulahdin pinnan alle. Sen sijaan, että olisin taistellut virtaa vastaan, annoinkin sen kuljettaa itseäni mukanaan jonkin matkaa, kunnes koin turvalliseksi kauhoa takaisin pintaan ja kurkistaa ympärilleni.
Näkökenttäni oli yhä vedestä sumea, mutta erotin kauempana rannalla valkoisen hahmon, joka ramppasi edestakaisin veden rajassa. Kissa ei ollut uskaltanut loikata perässäni - mikä helpotus. Oli minun onneni, että turkkini oli niin tumma, että se sulautui joen sävyihin, eikä ilmiantanut minua rannalla vartovalle kissalle.
Uin virran mukana niin kauan että valkoinen naaras katosi näkyvistä ja nousin vasta sitten rantaan. Hyinen vesi oli saanut adrenaliinin virtaamaan suonissani, ja yhtäkkiä tunsin palavaa halua palata takaisin taistelukentälle. Päällimmäisenä syynä innokkuudelleni oli kylläkin se, että kujakissanaaraan oli vaikeampi löytää minut, kun ympärillä oli muitakin.
Niinpä ravistelin enimmät vedet turkistani ja lähdin sitten suunnistamaan takaisin taistelupaikkaa kohti.

//TAISTELUTARINA (365 sanaa = 3TaP)

Kerta toisensa perään Aaltosalama ja Varissulka sukelsivat takaisin taisteluun, ja joka kerta he palasivat yhä uupuneempina ja rähjäisempinä pensaiden suojiin parantelemaan haavojaan. Aaltosalama ei tiennyt, kuinka pitkään hän jaksaisi tällaista edestakaisin juoksemista. Ensin hänen oli annettava kaikkensa taistelukentällä ja sen jälkeen pingottava viimeisillä voimillaan kauemmaksi metsään lepäämään seuraavaa koitosta varten. Häntä kolotti joka paikkaan, ja hänestä tuntui, että hänen jalkansa saattaisivat pettää alta koska tahansa.
Aamuyön himmeä valo tunki jo yön pimeyden tilalle, kun Aaltosalama seuraavan kerran avasi silmänsä. Varissulka makasi hänen vieressään korvat valppaasti pystyssä ja käänteli päätään tarkkaillessaan ympäristöä. Kolli oli pitänyt vahtia sillä välin kun hän oli nukkunut.
“Näkyykö vihollisia?” Aaltosalama haukotteli ja nuolaisi rintaansa unisena. Kuivunut veri - niin oma kuin vihollistenkin - oli kovettanut isoja alueita karvaa, ja menisi ikuisuus, ennen kuin hän saisi siistittyä turkkinsa entiselleen. Juuri nyt hän ei jaksanut nähdä sitä vaivaa, sillä se sottaantuisi kuitenkin, kun he palaisivat taas kohta aukiolle.
Varissulan harmaa katse siirtyi metsästä häneen, ja tämä pudisteli päätään. “Tässä osassa metsää on ollut toistaiseksi hiljaista.”
Aaltosalama nyökkäsi. “Haluatko nukkua vielä ennen kuin mennään?” hän kallisti kysyvästi päätään.
“Olen jo saanut levättyä tarpeeksi”, kolli murahti noustessaan ylös, eikä Aaltosalama osannut sanoa, puhuiko tämä oikeasti totta vai vain esitti urheaa. Hän ei kuitenkaan aikonut vängätä vastaan asiasta, vaan punnersi itsensä tassuilleen ja pujahti - tai enemminkin könysi - Varissulan perässä ulos suojaisasta pensasrykäelmästä.
Lähestyessään taistelualuetta Aaltosalama luimisti vaistomaisesti korviaan suojatakseen niitä hirvittäviltä huudoilta, jotka täyttivät aukion sekä hänen päänsä. Hänen oli jo ihan tarpeeksi vaikea keskittyä taisteluun ilman jatkuvia tuskaisia ulvahduksia taustalla sumentamassa ajatuksia.
Heti kun kaksikko pöllähti aluskasvillisuuden seasta taistelun melskeeseen, he joutuivat erilleen toisistaan väistäessään maassa kierivää karvamyrskyä, joka piti pahempaa ääntä kuin Ukkospolulla ärisevät hirviöt. Aaltosalama tempaistiin saman tien mukaan taisteluun, kun taistelevien kissojen mukana häntä kohti rynnisti kaksi eloklaanilaista. Hänen kimppuunsa kävi kaksi kollia, joista ensimmäinen oli valkoinen ruosteen värisillä merkeillä ja toinen pienempi, punaruskeanvärinen tabbykuvioinnilla. Kollit yllättivät oranssisilmäisen soturittaren, ja hän huomasi pian makaavansa maassa selälleen ahdistettuna ja huitovansa hädissään sotureita kauemmaksi kynsillään.
Toinen kissoista tarttui häntä takajalasta kiinni hampaillaan, ja Aaltosalaman suusta purkautui tuskaisa parkaisu. Hän yritti kurkottaa iskemään kollia kuonoon, mutta silloin toinen eloklaanilaisista upotti hampaansa hänen niskaansa. Hän keskeytti hyökkäyksensä eikä uskaltanut enää liikahtaakaan, sillä pelkäsi sen jäävän hänen viimeiseksi teokseen.

//Varis?