Savupentu oli päättänyt piiloutua aukiolla istuskelevan naaraan taakse. Naaras oli kertonut olevansa Sinilintu ja pörhistänyt karvojaan, jotta Savupentu mahtuisi hänen taakseen paremmin.
“Kiitos”, Savupentu oli kuiskaissut ja piiloutunut naaraan taakse.
“Minä taisin löytää hänet!” aukiolla kajahti Aamupennun kimeä ääni ja naaras loikki lähemmäs. Savupentu kuuli ystävänsä askeleet ja yritti pysyä mahdollisimman pienenä.
“Savupentu on takanasi, eikö?” Aamupentu naukui voitonriemuisesti.
“Ei ole. En ole nähnytkään häntä”, Savupentu kuuli Sinilinnun valehtelevan leikkisästi. Aamupentu kurkkasi Sinilinnun selän taa ja Savupentu näki hänet.
“Valehtelit!” Aamupentu naukui ja Savupentu kömpi pois Sinilinnun selän takaa.
“Miten muka löysitte minut?” Savupentu naukui ihmeissään.
“Näimme häntäsi Sinilinnun takaa!” Aamupentu naukui ja nauroi. Taivastassukin hymyili.
“Ai joo! Hehe!” Savupentu nauroi. Hän alkoi väsyä pikkuhiljaa ja haukotteli uneliaana. Sinilintu naureskeli mukana ja Savupentu hymyili vielä, kun katsahti tähän sitten hän käänsi katseensa takaisin Taivastassuun ja Aamupentuun. Päivä oli ollut hauska mutta väsymys alkoi painaa.
“Jatketaanko leikkejä huomenna?” hän kysyi hymyillen. Laikukkaan naaraan turkki oli sotkussa ja hänen pienet vielä kehittymisen keskellä olevat aivonsa tarvitsivat lepoa.
//Taivas?

Nuppujuova: 15kp -

Pimentovarjo: 32kp! -

Tuhkajuova: 19kp -

Lokkipentu: 12kp -

Pyörresielu: 5kp -

Untuvatassu: 11kp -

Myrkkytassu: 9kp -

Savupentu: 4kp -

Höyhenhalla: 14kp -

Varissulka: 8kp -

Taivastassu: 5kp -

Loiskevarjo: 12kp -

Tuimakatse: 7kp -

Susipentu: 11kp -

Lampipentu: 11kp -

Lätäkköpentu: 12kp -

Höyhenhalla istui tylsistyneenä aukiolla. Leppävarjo oli jossakin partiossa ja Höyhenhalla ei saanut lähteä yksin leiristä joten hän tuijotteli taivaalle miettien asioita. Kun pari päivää aikaisemmin Höyhenhalla ja Leppävarjo olivat julkistaneet kumppanuutensa Höyhenhallan vanhemmille, Pikkukaaos oli ollut innoissaan ja höpöttänyt Leppävarjolle kaiken näköistä. Kaksikoista kummatkin olivat puheliaita luonteita. Höyhenhalla oli katsonut hymyillen vierestä. Sitten Leppävarjo ja hän olivat jutelleet pentujen saamisesta ja Höyhenhallan kantana oli, että hän ei halunnut pikkuisia toistaiseksi. Hän haluaisi nähdä Hahtuvatassun, Untuvatassun ja Katajatassun nimityksen sotureiksi ennen kuin makaisi taas pentutarhalla uusi pentue vierellään. Ajatus tuollaisena kuulosti hirveältä. Leppävarjo oli nyökytellyt ja kertonut haluavansa perheen lisäystä, kun Höyhenhalla olisi valmis ja se tuntui Höyhenhallastakin hyvälle idealle. Hän tietenkin kuuntelisi kumppaniaan. Pikkuiset houkuttelivat naarasta kuitenkin kovasti ja hän päätti lähteä pentutarhalle tutustumaan Tuhkajuovan pentuihin. Naaras nousi ylös ja tassutti pentutarhaan. Lokkipentu nukkui emonsa kupeessa ja Sulkavirta oli piilottanut päänsä tassuihinsa. Kun Höyhenhalla käänsi katseensa alas päin, pikkuinen pentu tapitti Höyhenhallaa tämän käpälien juuresta. Höyhenhalla hymyili pennulle ja tämä esittäytyi Lampipennuksi.
“Hei vain Lampipentu. Olen Höyhenhalla”, Höyhenhalla esitteli itsensä toiselle. Lampipentu oli Höyhenhallan mielestä oikein kaunis pikku pentu vaikka saattoikin näyttää mitään sanomattomalta tasaisen harmaassa turkissaan. Hieman tummempi tabbykuvio sopi naaraalle kauniisti - olihan kauneus katsojan silmässä.
//Lampi?

Tuijotin häkeltyneenä Pyörresielua. Tämä oli osoittanut kysymyksen pennuista. Tiesin olevani liian nuori, mutta haaveilin niistä silti.
"Minä haluan pentuja. Sinun kanssasi. En ole kuitenkaan vielä valmis." sanoin. Pyörresielu katsoi minua rakastavasti. "Minä ymmärrän miten tärkeää perheesi on sinulle. Tiedän etten voi olla sinulle kuin he. Pyörresielu, ymmärrän miltä tuntuu olla yksin, ilman ketään joka välittää." sanoin surullisena. En niinkään surenut omaa osaani, vaan Pyörresielun osaa. Hänen isänsä tapettiin, kiitos Henkäystähden. Ja vielä päälle veljen kuoleminen ja emon karkaaminen! Vain Aamupentu oli täällä. "Pyörresielu. Minä vihaan, vihaan Henkäystähteä. Emmekö voisi lähteä erakoiksi?" kysyin häneltä hieman raivokkaalla äänellä. Pyörresielu pudisti päätään.
"En ole valmis. Aamupentu on täällä." hän vastasi. Tajusin olleeni typerä. Totta kai Pyörresielu halusi olla siskonsa kanssa! En minä ollut mikään ihmekissa. Olimme vain kumppanit. 'Ehkä se on sinulle helppoa lähteä, kun olet perheetön.' ääni pääni sisällä sanoi. 'En minä voi sille mitään!' ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Huokaisin. "Totta kai minä tiedän sen. Olen pahoillani." myönsin ja lähdin pois. Alkoi sataa lunta. Katselin kuinka hiutaleet tippuivat. Laahustin soturien pesään. Olisin halunnut itkeä. Enkö olisi voinut olla erakko? Miksi kaikki oli niin...tyhjää? Pyörresielu istui viereeni. "Hei. Minä ymmärrän, kuinka paljon huolta kannat minusta. Et voi tehdä kaikkea." kolli naukui ja laski häntänsä päähäni. Nyyhkäisin. "Ei sekään ole reilua, että joudut kantamaan surut yksinäsi!" kivahdin. Pyörresielu tuijotti minua pyörein silmin. "Anteeksi." mutisin. Mieleeni tulvahtivat kuvat Varjokarvasta. Tästä ihanasta kollista, jolle olin jakanut kaiken. Hän oli ollut minulle kuin isä. Säälinyt pientä oppilasta, joka oli peloissaan.
"Varjokarva." henkäisin. Pyörresielu katsahti minuun. "Kuka on Varjokarva? Ai se kissa, joka kuoli kun hänelle ei riittänyt yrttejä?" Pyörresielu kysyi murheellinen sävy nau'ussaan. Nyökytin.
"Varjokarva, oli isähahmoni. Rakastin häntä. Niin kuin rakastan sinuakin. Uskoisin, että Varjokarva olisi onnellinen kun näkisi meidät nyt." naukaisin haikeana. Pyörresielu ei sanonut mitään. Näin että hänen silmiinsä tuli kyyneleet. "Pyörresielu! Nuppujuova! Vauhtia, teidän täytyy tulla rajapartioon!" kuulin Pimentovarjon ärähdyksen. Pyörittelin silmiäni ja nousin vuoteestani. Juoksin Pimentovarjon luokse, sillä tiesin mihin vaikeuksiin joutuisin jos kieltäytyisin. Pyörresielu tuli nopeasti perässäni. "Menkää tuonne Tattihallan partioon." hän käski. Menin kollin luokse.
"Olemme puoliverisiä, joten saamme taas tuollaista ketunmielistä käytöstä." kuiskasin Pyörresielulle niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. Kolli pudisteli päätään vihaisena. En voinut sille mitään, jos olin puoliverinen. Henkäystähti oli ketunmieli! Olisin voinut tappaa hänet, ihan sama se minulle olisi. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. "Vauhtia, puoliveriset." Tattihalla sähähti. Kävelin tämän perässä kiltisti. Tattihalla kääntyi katsomaan meitä. Loin Pyörresieluun kiusaantuneen katseen.

"Pyrski?"

Lätäkköpentu oli vasta kuun ikäinen, mutta Kuolonklaani, sen toimintaperiaatteet ja koko maailma kiinnostivat pientä pentua jo kovasti. Lätäkköpentu kuunteli mielellään tarinoita. Pienen pennun mielestä hänen isänsä Henkäystähden tarinat olivat parhaimpia ja muutenkin pentu ihaili isäänsä kovasti. Kuolonklaanin harmaaraidallinen päällikkö oli opettanut pennuilleen heti, että he olivat parempiarvoisia kuin moni muu sen vuoksi, että he olivat puhdasverisiä. Lätäkköpentu ei ihan vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta hän oli sisäistänyt nopeasti isänsä sanat, joiden mukaan ei-puhdasveriset olivat klaanille uhka ja heitä oli hyvä vältellä.
Heti kun tabbykuvioinen pentu oli oppinut puhumaan, hän oli hyödyntänyt ääntään ja ilmaissut mielipiteensä aina, oli asia mikä hyvänsä. Pienen pennun oli aluksi ollut vaikeaa tuoda mielipiteitään julki rauhanomaisesti ja tämä oli karvat pystyssä sähissyt sanat ulos suustaan. Mutta kun emo oli tarpeeksi usein kertonut Lätäkköpennun käytöksen olevan raukkamaista ja epähyväksyttävää, pieni pentu oli hiljalleen oppinut hillitsemään tunnemyrskyjään. Joka päivä hän harjoitteli yhä vain kovemmin pysyäkseen rauhallisena, sillä Lätäkköpentu ei halunnut olla raukkamainen tai tuottaa emolleen pettymystä.
Sulkavirta – yksi Kuolonklaanin kuningattarista ja Tuhkajuovan vanhempi pentu – oli antanut pikkusiskolleen varsin oivan vinkin itsensä hillitsemiseen: "Kun sinun tekisi mieli huutaa ja sanoa jotain sopimatonta, sulje silmäsi ja hengitä syvään. Mieti ennen kuin sanot mitään, jotta pystyt pysymään rauhallisena." Lätäkköpentu oli kovasti yrittänyt muistaa vanhemman naaraskissan neuvon, ja toisinaan se oli jopa auttanut. Nyt Lätäkköpentu pystyi jo miltei aina pysymään rauhallisena, vaikka muut pennut toimisivat epäreilusti Lätäkköpentua tai hänen perhettään kohtaan.

Lätäkköpentu pentuetovereineen oli juuri saanut sammalpallopelin pelattua, kun Lampipentu ja Lammikkopentu palasivat takaisin emon luokse. Yksin jäänyt pieni naaraspentu oli huomannut Varissulan saapuneen pesään. Tumma soturi oli myös Tuhkajuovan pentu ja Lätäkköpennun veli eri pentueesta. Lätäkköpentu oli hyvin kiinnostunut perheestään ja suvustaan, joten tabbykuvioinen pentu jäi uteliaana tapittamaan veljeään, joka seisoi Tuhkajuovan pedin edessä. Soturin harmaat silmät kääntyivät pienemmän sisarensa suuntaan ja hetken kaksikko silmäili toisiaan aivan hiljaa. Lätäkköpentu yritti pohtia, mitä Varissulka mietti katsoessaan häntä. Suurin kysymys pennun mielessä oli se, että pitiköhän soturi edes uusista sisaruksistaan. Oli miten oli, Lätäkköpentu piti Varissulasta. Emo oli aina puhunut tummasta soturista kauniisti ja hänen mukaansa Varissulka oli hyvä ja kunniallinen soturi. Sellainen Lätäkköpentukin tahtoi olla.
"Mikähän sinun nimesi oli? Rapakkopentu? Tai jotain sinne päin...", soturi mutisi ja katseli yhä Lätäkköpentua. Pentu oli hieman loukkaantunut siitä, ettei hänen veljensä muistanut edes hänen nimeään. Lätäkköpentu oli vähällä sylkeä ajattelematta sanat suustaan, mutta sen sijaan hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa myrskyävän mielensä.
'Varissulka pitää minusta vain vähemmän, jos nyt sanon jotain ajattelematonta', Lätäkköpentu ajatteli hermostuksissaan. Pentu onnistui pysymään rauhallisena ja hän siristi silmiään.
"Minun mielestäni on kovin epäkunnioittavaa, jos et muista edes minun nimeäni, Varissulka", harmaa pentu tokaisi terävästi. Hän ei kyennyt katsomaan enää Varissulkaa silmiin, sillä pentu pelkäsi isoveljensä suuttuvan. Lätäkköpentu ei halunnut olla liian töykeä, joten hän päätti kuitenkin kertoa oman nimensä:
"Minun nimeni on Lätäkköpentu. Toivottavasti muistaisit sen jatkossa, kuten minäkin muistan sinun nimesi." Pentu nosti taas varoen sinertävän katseensa tummaan soturiin. Pentu väläytti veljelleen hennon hymyn toivoen, ettei tämä pahastunut sisarensa aiemmasta heitosta.

//Varis?
//KP-boosti

Kiviset seinämät estivät Lampipennun näkymän pentutarhan ulkopuolelle. Toisinaan hän uskaltautui kurkistamaan ulos tarhan jäkäläverhon takaa, mutta ainoastaan siskojensa kanssa. Hänen emonsa, Tuhkajuova, yleensä tulkitsi viattoman leirin tarkkailun haluna karata pentutarhan turvasta ja komensi kolmikon tiukalla äänensävyllä takaisin luokseen. Lampipentu ei halunnut olla ainoa syyllinen, johon emon kiukku kohdistui, joten yksin hän ei uskaltanut lähellekään uloskäyntiä. Joka päivä houkutus päästä näkemään maailma ahtaan pentutarhan ulkopuolella kuitenkin kasvoi, eikä Lampipentu ollut varma, kuinka kauan enää jaksaisi vastustaa sitä.
Vaikka Lampipentua kiinnosti suunnattomasti ulkopuolinen maailma, se kuitenkin myös pelotti häntä. Hän paloi halusta päästä näkemään leirin lammen, josta Tuhkajuova oli kertonut, mutta toisaalta hän pelkäsi putoavansa sen tummiin syvyyksiin ja hukkuvansa. Hän halusi käydä sen kuusipuun alla, joka toimi sotureiden ja oppilaiden pesänä, mutta toisaalta vanhempien kissojen tapaaminen jännitti häntä.
Siksi tänäkään päivänä Lampipentu ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan emon kieltoa poistua pentutarhasta. Hän joutuisi katselemaan samoja kivisiä seinämiä ja hiljalleen tuulessa heiluvaa jäkäläverhoa, kenties leikkimään siskojensa kanssa kunnes he kaikki olisivat liian väsyneitä liikauttamaan raajaakaan ja lopulta nukahtaisivat emon lämpimän kyljen viereen. Huomenna hän heräisi ja sama päivä toistuisi uudelleen. Lampipentu huokaisi syvään ja kellahti kyljelleen tylsistyneenä.
Poikkeus tähän päiväjärjestykseen kuitenkin asteli pian sisään pentutarhaan jäkäläverhoa kahistaen. Lampipentu nosti uteliaana katseensa, vaikka varautuneena hipsikin lähemmäs emoaan. Tulija oli valkoturkkinen naaras, jonka toinen korva lerppui kummallisesti. Lampipentu oli kuullut, että muiden kissojen tuijottaminen ei ollut kohteliasta, joten hän käänsi nopeasti katseensa muualle naaraan epätavallisesta korvasta.
Lampipentu ei muistanut tavanneensa tätä kissaa aiemmin. Oikeastaan hän ei ollut tavannut kovin monia kuolonklaanilaisia pentutarhan asukkien lisäksi. Toisinaan hänen isänsä Henkäystähti, isosiskonsa Sinilintu sekä vanhemmat veljensä Sähkötuho ja Varissulka vierailivat heidän luonaan. Myös klaanin varapäällikkö Pimentovarjo kävi vähän väliä pentutarhalla, mutta vaivautui puhumaan vain Tuhkajuovalle. Muita klaanin kissoja Lampipentu joko ei ollut tavannut tai ei muistanut tavanneensa. Jotkut uteliaat olivat vain kerran piipahtaneet vilkaisemassa uusia pentuja, mutta eivät olleet viipyneet tarpeeksi kauaa, jotta Lampipentu olisi heihin ehtinyt tutustua.
Tämä kissa oli siis uusi tuttavuus. Tai olisi, jos Lampipentu saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta tähän tutustuakseen. Harmaa naaraspentu vilkaisi kahta siskoaan etsien heistä turvaa ja tukea, mutta Lammikkopentu ja Lätäkköpentu olivat keskittyneet leikkimään sammalpallolla. Jännittyneenä pentu siirsi katseensa emoon, mutta hänkin oli syventynyt keskusteluun Pimentovarjon kanssa. Lampipentu nielaisi hermostuneena: jäisikö hänen tehtäväkseen puhua tälle vieraalle kissalle?
Jännityksestä huolimatta Lampipentu oli aina kiinnostunut tapaamaan uusia kissoja. Hän halusi kuulla lisää klaanielämästä, soturuudesta, partioinnista, Eloklaanista, Pimeyden Metsästä… oikeastaan mistä vain. Kaikista eniten hän halusi kuulla, millaista pentutarhan tai jopa leirin ulkopuolella oli, mutta kukaan ei koskaan kertonut tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Lampipentu halusi tietää, miltä lumi tuntui tassujen alla, kuinka kylmää Hehkulammen vesi oli, kuinka korkeita Kuolonklaanin metsien puut olivat. Kun hän uskaltautui esittämään lisäkysymyksiä, pentutarhassa vierailevat kissat vain hymyilivät ja sanoivat, että pian hän pääsisi itse kokemaan kaiken. Pian? Viisi kuuta ei ollut pian!
Lampipentu tapitti vierasta, valkoista kissaa vielä hetken vaaleanvihreillä silmillään ja asteli sitten hiukan jännittyneenä tämän luo. Kesti hetken, ennen kuin tulokas huomasi pienen pennun jalkojensa juuressa, vaikkei tämä itsekään kookas kissa ollut.
“Hei. Olen Lampipentu”, harmaa pentu esitteli itsensä kohteliaasti, kuten Tuhkajuova oli opettanut. Oli tärkeää jättää hyvä vaikutelma muihin heti ensimmäisellä tapaamisella, niin emo oli sanonut.
“Kuka sinä olet?”

//Höyhen?

Susipentu keräsi keppejä kasaan hänen ja Kettupennun klaanileikkiä varten. Kettupentu oli etsimässä parhaillaan pikkukiviä ja sammalmyttyjä. Susipennun tehtäväksi oli jäänyt etsiä paljon keppejä ja käpyjä, jos niitä sattuisi vain löytymään. Suurikorvaisen pennun katseeseen osui iso keppi, josta olisi varmasti hyötyä heidän klaanileikissään. Susipentu tökkäsi keppiä tassullaan ja kääntyi sitten Lammikkopennun puoleen. Harmaaraidallinen naaraskissa värähti ja sähähti Susipennulle.
"Tajuatko sinä, että minä olen asetellut tuota keppiä ikuisuuden tuohon ja nyt se on vinossa? Pidä hyvänäsi, en halua nähdä sitä enää", Lammikkopentu naukaisi selvästi turhautuneena ja kohautti olkiaan vanhemmalle pennulle. Susipentu kallisti päätään, mitä hän oli nyt tehnyt? Oliko sillä väliä oliko se keppi suorassa vai vinossa? Se menisi kuitenkin eri asentoon leikin tiimellyksessä. Susipentu tarttui hampaillaan keppiin ja lähti horjuen kohti heidän leikkipaikkaansa. Kollikissa kuitenkin kompastui ja pyllähti keppiensä viereen. Kolli ei ymmärtänyt. Hänen sisaruksensa kompuroivat paljon vähemmän ja hän muksahti tuon tuosta maahan. Se ei kuitenkaan hidastanut pennun menoa, vaan hän viipotti sisaruksiensa perässä sinnikkäästi. Susipentu keräsi keppinsä kasaan ja katsoi niitä haltioituneena. Seuraavaksi hänen pitäisi kerätä käpyjä ja niitä löytyisikin hyvin aukiolta, niin Mäntyviiksi oli hänelle kertonut. Susipentua hieman hämmensi hänen perhekuvionsa. Mäntyviiksi oli kertonut, ettei hän ollut Susipennun, Savupennun, Kettupennun ja Räntäpennun emo, vaan Huomenkyyhky. Naaras oli kuitenkin kuollut ja mustaturkkinen kuningatar vain huolehti hänestä. Sen sijaan punaturkkinen Jääviilto kävi välillä katsomassa pentunelikkoa ja tummanharmailla laikuilla varustettu kuolonklaanilainen oli jo alkanut kiintyä kolliin. Jääviilto oli hänestä aivan mahtava kissa! Olihan toinen hieman viileä, mutta Susipennusta silti todella siisti. Kolli hätkähti pelästyneenä kuullessaan jonkun lausuvan hänen nimensä. Hän ei tunnistanut kollia eikä tiennyt kuka toinen oli. Saisiko hän lähteä vieraan kissan mukaan? Susipentu vilkaisi Mäntyviikseen, joka nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Kolli kapusi itsensä neljälle koivelleen ja lähti hoiperrellen kohti tuntematonta kollia, joka oli pyytänyt häntä mukaan leikkiin. Se oli Susipennusta hauskaa, hän leikkisi kollin kanssa mielellään!
"Kuka sinä olet?" täplikäs kissa miukaisi iloisena ja hänen häntänsä heilui tyypilliseen tapaansa tyytyväisenä. Pentu lähti kohti kuolonklaanilaista, joka peruutti ulos pentutarhasta. Susipentu otti varovaisia ja huojuvia askelia. Hän sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa, joka sai pennun sitäkin iloisemmaksi. Ehkä hän jopa pysyisi tuon kollin mukana! Kun hän pääsi laikukkaan oppilaan lähelle, heitti toinen hänen päälleen kasan lunta. Susipentu säikähti ja kaatui pelokkaana selälleen lumipenkkaan. Suurikorvainen kolli uppoutui lumihankeen ja räpiköi avuttomana. Hän ei tajunnut mitä tapahtui ja miksi hän oli hautautunut lumeen. Kolli meni entistä enemmän paniikkiin ja yritti päästä pystyyn, mutta turhaan. Susipentua pelotti eikä hän tiennyt mitä tapahtui. Miksi kolli oli tehnyt hänelle noin? Pian joku nosti hänet pystyyn ja sukaisi kollia poskeen. Kylmästä tärisevä Susipentu kääntyi katsomaan hänen pelastajaansa, joka osoittautui tutuksi naaraaksi. Mäntyviiksi katsoi kollikissaan tuimasti ja kääri pienen Susipennun häntäänsä.
"Myrkkytassu, miksi ihmeessä sinä noin teit? Pyydä anteeksi Susipennulta ja uskallakin heittää nuo lumipallot", naaras varoitti nuorta oppilasta ja sai pennun nyyhkäisemään. mitä ihmettä tapahtui? Susipentu ei vain ymmärtänyt. Kollipentu siirsi katseensa varovaisesti takaisin laikukkaaseen oppilaaseen.
"Minä luotin sinuun", harmaavalkea pentu piipitti hiljaisesti ja niiskaisi harmistuneena.

//Myrkky? Männylläkin saa heittää väliin vastauksen, jos haluaa!

Pimentovarjo oli määrännyt minut aikaisemmin kuuhuipun partioon. Oppilaani oli vasta ansainnut soturinimensä, joten minulla ei ollut enää vastuuna Leppävarjon kouluttamistakaan. Oikeastaan olin vain kerännyt voimia päivän. Sotureita oli alkanut valumaan pesän puolelle ja suurin osa taisi olla jo vahvasti unten mailla. Hitaasti nousin paikaltani ja puikkelehdin häntien ja erinäisten raajojen välistä ulos pesän hämäryydestä - tosin pesän ulkopuolella hämäryys jatkui, mutta hyvin erilaisena. Kuu ja tähdet valaisivat sen, mitä tarvitsi.
Piikkihernetunnelin suulla oli yövartiossa Sähkötuho. Paksuturkkinen vaaleanharmaaraidallinen kolli näytti vaihtavan muutaman sanan partion johtajan Kuuraturkin kanssa. Pikkukaaos näkyi liikkuvan takanani ja pian naaras jo ottikin minut kiinni. Nyökkäsin tervehdyksen kaikille yhteisenä ja aloin jo odottamaan Kuuraturkin käskyä lähteä liikkeelle. Kuuraturkki olisi varmasti halunnut olla kaikkialla muualla paitsi kuuhuipun partiossa. Kolli oli ajoittain melko laiskahko ja hän olisi tarvinnut kipeästi jostain itselleen työmoraalia. Aika ripeästi lähdimme liikkeelle, ja hyvä niin. Ei kuuhuipun partiot olleet minunkaan suosikkejani. Suoritin kyllä mielelläni minkä partion tahansa, mutta nämä tahtoivat painaa eniten tassuissa.
Meidän oli määrä suunnata Eloklaanin rajalle ja merkata se samalla. Metsä oli aavemaisen hiljainen tähän aikaan vuorokaudesta. Se tuntui pakkasen kanssa kylmänä syleilynä kehon ympärillä. Olin astetta hitaampi kissa, joten minun täytyi todella huhkia pysyäkseni Kuuraturkin vauhdissa. Hän halusi ilmeisesti partion mahdollisimman nopeasti pois alta. Emme kuitenkaan voineet unohtaa tarkkailla ympäristöämme. Ei sitä voinut tietää, mitä yön pimeydessä vaani.
Raja oli merkattu ja kiersimme eri reittiä takaisin kohti leiriä. Piti varmistua siitä, ettei reviirillämme ollut ulkopuolisia. Henkäystähti oli varmasti tarkempi nykyään kaikista reviirillemme eksyvistä kissoista. Sen olivat päällikön säännökset ja käskyt osoittaneet. Minä olin saanut jatkaa normaalia elämääni, niin moni tutuistanikin. Tuttuni nyt vain sattuivat olemaan puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Uudet säännöt kyllä tuottivat lisätyötä, mutta nyt kun oppilaanikin oli vaihtanut vuoteensa sotureiden pesään, minulla oli aikaa sellaisellekin.
Sähkötuho oli edelleen vartiossa, kun palasimme. Kaikki suuntasivat suorinta reittiä takaisin pesään ja sammalvuoteelle. Väsymys painoi jo kovaa vauhtia silmäluomiani kiinni, enkä yrittänyt vastustella niiden tahtoa painautua umpeen. Pian nukahdin sikeään uneen.

Pistin pääni esiin pentutarhaan.
"Miten täällä jaksellaan?" kysyin. Näin Mäntyviiksen paimentavan isoa pentulaumaa, ja Sulkavirran istuvan kauempana. Latvaruusu ilmestyi pesän hämärästä.
"Loiskevarjo. Täällä on ihan hirveä meteli!" kumppanini huudahti. Nyökkäsin lempeästi ja katsahdin pentuihin. "Ethän sinä muuttaisi sitä että meille tulisi pentuja?" Latvaruusu kysyi. Hätkähdin. Latvaruusun kysymys oli outo. En todellakaan muuttaisi mitään elämästäni, paitsi ehkä erakkoaikani.
"En tietenkään! Entäpä sinä?" kysyin.
"En minäkään. Joskus kyllä toivoisin, etten olisi pentutarhassa jumissa!" hän huokaisi. Kehräsin huvittuneena. "Onneksi en ole naaras. Koita kestää, pian-emo." naurahdin.
"Hyvä sinun on sanoa! Jos olisit tuolla, tulisit hulluksi." Latvaruusu tokaisi ja tassutti pesästä ulos. Huomasin, että Latvaruusun vatsa oli pyöristynyt hurjasti. "Pennut vaikuttavat olevan touhukkaita." hän kehräsi. Nyökkäsin onnellisena. Hehkuaskelen mukaan pennut voisivat syntyä jo tänään. Latvaruusu ähkäisi ja raahasi itsensä pesään. Kävelin hänen perässään. Toivoin, että naaraalla oli hyvä olo. Istahdin aukiolle. Oli hurjan kylmä. Turkkini oli lämmin, mutta muuten oli kylmä. "Loiskevarjo! Tule metsästyspartioon." Pimentovarjo murahti. Harpoin aukion poikki. Partiossa olivat myös Myrskymahti ja Kylmäliekki. Sitä johti Höyhenhalla. Kävelin kolmen kissan perässä. "Me menemme lähelle Eloklaanin rajaa. En tiedä onko siellä paljon riistaa, mutta meidän pitää kokeilla." Höyhenhalla sanoi. Nyökkäsin, vaikka en tiennyt että olisiko minulla oikeutta suostua. Astelin eteenpäin. Alkoi sataa lunta. Valkoiset hiutaleet laskeutuivat mustalle turkilleni. Pudistelin ne pois ja luikahdin muiden perään. Kun olimme jo kaukana leiristä, haistoin vahvat Eloklaanin rajamerkit. Niistä tuli minulle hieman epämukava olo. 'Mitenköhän Latvaruusu jakselee? Jos hänen pentunsa syntyvät, juoksen leiriin.' ajattelin hieman jännittyneenä. Tassutin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Höyhenhalla ja Myrskymahti olivat vaanimassa riistaa. Kylmäliekki tuli perässäni. Asetuin vatsalleni. Vatsani hipoi maata, ja se tuntui kylmältä. Pakotin itseni olemaan sävähtämättä. Hiivin hitaasti eteenpäin. Yhtäkkiä näin hiiren hännän vilahduksen. Loikkasin sen perään. 'Pysähdy!' ajattelin turhautuneena. Hiiri juoksi puun toiselle puolelle, kunnes Kylmäliekki tappoi sen. Nyökkäsin vanhemmalle kollille kunnioittavasti ja yritin peittää harmistustani. 'Yritän uudestaan. Minun pitää löytää Latvaruusulle jotain!' ajattelin. Yritin saada vainun seuraavasta saaliista. Kuitenkin oli hyvin kylmä, joten välttämättä saaliita ei olisi. Laahustin hiljaa eteenpäin. Etsin vielä muutaman kerran. "No niin, mennään leiriin." Höyhenhallan ääni kuului puiden alta. Kun toiset tulivat esiin, olin entistäkin harmistuneempi. Myrskymahdilla oli orava, Höyhenhallalla myyrä, ja Kylmäliekillä hiiri. 'Annathan anteeksi, Latvaruusu.' ajattelin surullisena. Kävelin muiden perässä. "Mikä sinulla on?" Kylmäliekki kysyi minulta.
"Ei mikään, huono saalisonni vain." vastasin synkkänä. Hetken päästä leirin sisäänkäynti näkyi lähellä. Nopeutin askeliani. Näin pienen ruskean turkin paatsamapensaan juuressa. Hyppäsin ison päästäisen kimppuun. Tapoin sen nopealla puraisulla. Loikkasin päästäinen suussani. 'Nyt minullakin on saalista!' ajattelin iloisena. "Hieno nappaus." Kylmäliekki sanoi. Nyökkäsin kiitollisena. Raahasimme saaliit leiriin.

Leirissä oli paljon kissoja. Laskin saaliini maahan. Tartuin siihen kiinni ja kannoin sen pentutarhaan.
"Täällä riistaa!" sanoin. Mäntyviiksi nousi huolestuneena pystyyn.
"Loiskevarjo, onneksi tulit! Latvaruusu...taitaa synnyttää." naaras maukui. Säikähdin. Pudotin saaliini maahan. "Hae Hehkuaskel." sihisin Mäntyviikselle. En kuitenkaan jäänyt odottamaan häntä, vaan singahdin itse vauhtiin. Juoksin äkkiä aukion halki. En välittänyt muiden hämmästyneistä katseista. Loikkasin Hehkuaskelen pesään. "Hehkuaskel! Vauhtia!" älähdin. Naaras käännähti. "Mitä nyt?" hän kysyi.
"Latvaruusu synnytää! Vauhtia!" huudahdin. Hehkuaskel nyökkäsi nopeasti ja kasasi yrttejä mukaan. Juoksin naaraan perässä pentutarhaan. "Päästäkää minut! Haluan päästä katsomaan häntä!" ulvaisin. "Mäntyviiksi, mene vahtimaan Loiskevarjoa." kuulin Hehkuaskelen sanovan. Hetken päästä musta naaras sujahti luokseni. "Päästä...minut!" ulvoin.
"Rauhoitu. Eikö olekin kiva ilma?" Mäntyviiksi kysyi selvästikin yrittäen saada huomioni pois.
"Ei ole. Älä edes yritä." sähisin. Kuulin Latvaruusun ulvontaa. Se sai minut entistä hermostuneemmaksi. Yhtäkkiä ulvonta loppui. Tungin heti sisään. "Latvaruusu!" henkäisin.
"Me teimme sen, Loiskevarjo." Latvaruusu huokaisi.

Hymyilin ujosti pienten pentujen innokkuudelle, meistä voisi tulle ystäviä.
”Tiedättekö miten sitä leikitään?” naukuin niin hiljaa, ja mahdollisimman lyhyesti. Molemmat pennut katsoivat minua kummastuneina. Känsin katseeni tassuihin, heidän katseensa tuntu epämukavalta. Aamupentu kuitenkin nyökkäsi, mutta Savupentu kallisti päätään.
”En tiedä, Taivastassu. Kerroo! Kerro!” savupentu hihkaisi innoissaan. Säpsähdin naaraan innokkuutta, ja luimistin korviani. Vilkaisin emoa avuttomana, silmissäni pelokas katse. Lumikkoviiksi katsoi minua lempeästi, rohkaiseva katse silmissään. Sain siitöä voimia, ja höristin korviani kohti pentuja.
”No, piilosessa yksi kissa laskee kymmeneen, ja toiset menee häntä piiloon”, selitin pennuille hiukan rohkeammin. Savupennun ilme kirkastu, ja naaras hihkaisi innoissaan.
”Kuulostaa hauskalta! Sinä lasket!”, Savupentu hihkaisi innoissaan, ja säntäsi piiloon, Aamupentu kannoillaan. Säpsähdin, mutta siloitin karvani tyynesti. Käännähdin ympäri, ja suljin silmäni. Laskin mielessäni kymmeneen, ja käännyin ympäri. Pentuja ei näkynyt aukiolla, he olivat piilossa. Katselin ympärilleni, ja mietin minne he mahtoivat mennä. Kävelin kohti oppilaidenpesää, epäilin että jompikumpi heistä saatto olla siellä. Kurkistin sisään, pesässä ei näkynyt ketään. Kaikki oppilaat taisivat olla harjoituksissa, tai muuten vaan muualla, niin kuin minä. Huomasin että vuoteessani oli möykky, pennun muotoinen möykky. Hymyilin huvittuneena, kun näin tummanharmaan hännän, Aamupentu. Tassutin vuoteelleni, ja astuin tahallani aamupennun hännälle. Aamupentu kirkaisi ja pujottautui pois makuualusten alta. Hän ravisteli sammalia turkistaan ja hymyili.
”En kai jäänyt ensimmäisenä kiinni?” Aamupentu kysyi huolestuneena. Nyökkäsin hitaasti, ja hymyilin vienosti. Aamupentu katsoi harmistuneena minua.
”Mennäänkö yhdessä etsimään hänet?” kysyin naaraalta ujosti. Aamupentu nyökkäsi innoissaan. ”Joo!” hän hihkaisi ja tassutti aukiolle, tassutin naaraan perässä aukiolle.

// Savu?

Viimeaikainen tapahtumien rikkaus klaanissa ei suinkaan päättynyt Punatähden kuolemaan, erakkolauman teurastamiseen tai Mäyräkynnen teloitukseen. Eräs kissa menneisyydestäni oli nimittäin tehnyt paluun tuoden mukanaan sekä siskoni Sulkavirran että kunnianhimoiset suunnitelmansa. Hentotassu - vaikka nyt hänet tunnettiinkin Keijukaisena - oli tehnyt yllätyspaluun ja värvännyt Henkäystähden liittolaisekseen. Olin ollut yllättynyt, kun ensi kerran näin vanhan oppilastoverini leirissä. Hän oli kasvanut, kuten minäkin, mutta arvenkin takaa tunnistin naaraan saman tien. Keijukainen oli karannut klaanista vuodenaikoja sitten, enkä tietenkään ollut odottanut koskaan tapaavani häntä uudelleen. Vaikka emme olleet mitään ystäviä olleetkaan, odotin silti innolla pääseväni vaihtamaan kuulumisia kujakissan kanssa. Muistelin nimittäin, että hän oli oppilasaikoina ollut hiukan ihastunut minuun - olivatkohan tunteet haalistuneet näiden monien kuiden aikana?
Sulkavirta oli saapunut kujakissojen kanssa ja siirtynyt pentutarhalle. En ollut koskaan ollut kovin läheinen sisarusteni kanssa, joten siskoni kakara ei suuremmin kiinnostanut minua. Olin tavannut hänet ohimennen, kun olin vieraillut Tuhkajuovan luona, joka niin ikään asusti tällä hetkellä pentutarhalla. Lokkipentu oli vaikuttanut aika normaalilta tapaukselta.
Tuhkajuova oli synnyttänyt kolme uutta siskoani kuu sitten. En olisi muuten välittänyt käydä maidontuoksuisessa, tunkkaisessa ja hämärässä pesässä, mutta tiesin emoni inhoavan siellä kököttämistä. Olin siis vieraillut hänen luonaan aina silloin tällöin, ja samalla pennut olivat tulleet hiukan tutuiksi. Mutta vain hiukan.

Olin juuri saapunut päivän metsästyspartiosta ja ravistelin turkiltani lumia. Jostain syystä olin joutunut epäilyttävän monesti Jääviillon ja Sinilinnun kanssa samaan partioon, enkä ollenkaan arvostanut asiaa. Saalistuspartioissa meni nykyään paremmin - ainakin osa Aaltosalaman opeista oli mennyt perille - mutta rasittava seura ei tehnyt niistä kovin nautinnollisia. Ärtymystäni purkaakseni mieleni teki hiukan härnätä erästä punaruskeaa soturitarta, mutta tätä ei näkynyt missään. Toiveikkaana astelin pentutarhalle, mutta sieltäkään en Aaltosalamaa löytänyt. Ei se mahdotonta olisi ollut: soturi vieraili välillä ystävänsä Sulkavirran luona. Huokaisin pettyneenä, valmiina kävelemään pois tarhan suuaukolta, mutta Tuhkajuovan katse oli jo osunut minuun. En oikein voinut enää perääntyä.
Hiukan vastentahtoisesti astelin emoni luo ja istuuduin tämän viereen. Vaihdoimme nopeat kuulumiset, mutta ennen kuin ehdimme kunnolla syventyä keskusteluun, kaksi Tuhkajuovan rääpälettä tulivat vaatimaan naaraan huomiota. Pohdin, ehtisinkö livahtamaan tieheni sinä aikana, kun kuningattaren katse oli kiinnittynyt pentuihinsa, mutta huomattuani harmahtavan sinisen silmäparin tapittavan minua hylkäsin suunnitelmani. Kohtasin pennun katseen yrittäen kaivella jostain mieleni perukoilta tiedon hänen nimestään.
"Mikähän sinun nimesi oli? Rapakkopentu? Tai jotain sinne päin...", mutisin ja mittailin pikkusiskoani katseellani. Hopeanharmaine turkkeineen ja sinisine silmineen hän oli yhdistelmä molempia vanhempiamme.

//Lätäkkö?

Leppävarjo oli tullut parantajan pesälle katsomaan Höyhenhallaa ja oli ilmeisesti ajatellut piristää tuon mieltä. Höyhenhalla oli ollut kollille kohtelias mutta heidän keskustellessaan Hehkuaskel oli sanonut Höyhenhallalle, että tämä saisi mennä vapaasti ja Höyhenhalla olikin heti lähtenyt pesästä Leppävarjo mukanaan. Höyhenhallan kylki oli parantunut hyvin eikä hän joutunut kärsimään tulehduksia tai sen suurempia kipuja.
“Se kettu oli todella iso. Miten pystyit taistelemaan sitä vastaan niin urheasti?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“En nyt tiedä olinko kovinkaan urhea”, Höyhenhalla sanoi ja heti hänen lopetettuaan Leppävarjo alkoi taas höpöttää.
“Minusta olit tosi urhea! Minäkin olisin taistellut sitä vastaan, jos olisin saanut”, hän sanoi ja jatkoi jostain muustakin kaksikon kävellessä hakemaan tuoresaalista. Höyhenhalla katsoi Läppävarjoon, kun tämä höpötti jotain omasta lempituoresaaliistaan ja saalistustaidoistaan.
“Olen jo alkanut miettimään kumppani asioita”, Leppävarjo sanoi ja Höyhenhallan turkkia kuumotti. Miksi kolli puhui hänelle kumppani asioista?
“Ai sepä… kiva”, Höyhenhalla yritti keksiä jotain sanottavaa.
“Joo.” Leppävarjo sanoi. “Olen… ihastunut yhteen naaraaseen. Hän on mukava ja kaikkea! Haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa mutten tiedä miten sanoa se hänelle.”
“Ai… No minä en ole mikään mestari suhdeasioissa”, Höyhenhalla sanoi turkki kuumottaen edelleen. Hän muisti hyvin ensirakkautensa Lumikkoviikseen, mikä oli sitten jäänyt lyhyeksi, kun Höyhenhalla ei enää ollutkaan kiinnostunut naaraista ja oli tavannut Jupiterin. Naaras kaipasi Jupiteria edelleen kokosydämestään. Hän muisti ne kerrat, kun he olivat kaksin juosseet niityillä ja saalistaneet yhdessä.
“Uskon. Eihän oikein kukaan tiedä kumppani asioista ennen kuin on kokenut rakastumisen itse, eikö vain?” Leppävarjo sanoi.
“No itseasiassa… minulla oli kumppani mutta en mielellään puhu siitä”, Höyhenhalla sanoi apeana. Leppävarjo nyökkäsi.
“Kuka se naaras on?” valkoturkkinen soturinaaras kysyi kiinnostuneesti.
“Sinä itseasiassa”, Leppävarjo sanoi. “Olen halunnut kertoa mutta en tiennyt miten, missä ja milloin.”
Höyhenhalla tyrmistyi. Leppävarjo oli ihastunut häneen?
“Ymmärrän, jos et tunne samoin mutta… haluaisitko viettää aikaa kanssani ja kokeilla olisiko meidän välillämme jotain?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Voisin halutakkin”, Höyhenhalla vastasi hymyillen hieman. Hän noukki tuoresaaliskasasta myyrän.
“Jaetaanko?” hän kysyi myyrä suustaan roikkuen.
“Tottakai!” Leppävarjo sanoi ja alkoi kertoilla kaiken näköistä.
*Parin päivän päästä*
“Leppävarjo”, Höyhenhalla naukui jännittyneenä. Leppävarjo nosti katseensa vierellään kävelevään naaraaseen.
“Mitä nyt Höyhenhalla?” Leppävarjo kysyi tavanomaisesti pieni innostuksen sävy äänessään.
“Tiedän, että lupasin sinulle, että voimme kokeilla onko välillämme jotain ja olen tullut päätökseen vaikka aikaa ei ole kulunut hirveästi”, Höyhenhalla kertoi ja tällä kertaa Leppävarjo kuunteli korvat hörössä naaraan puheita.
“Oikeasti!” harmaa tabbykuvioinen kolli hihkaisi.
“Joo. Haluaisin sinusta kumppanini”, Höyhenhalla sanoi. Hän oli korviaan myöten rakastunut tuohon kolliin ja halusi viettää loppuelämänsä hänen kanssaan.
“Oikeastikko! En voi uskoa tätä! Olemmeko siis nyt kumppanukset?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Jos se käy sinulle, niin tottakai”, Höyhenhalla naukui iloisena.
“Oi! En voi uskoa tätä”, Leppävarjo naukui uudelleen. Hän oli silminnähden hyvin innoissaan. Höyhenhalla tunsi pienen pistoksen, kun hän ajatteli Jupiteria mutta ajat olivat muuttuneet.

”Leikitäänkö piilosta?” Taivastassu kysyi arasti. Savupentua ihmetytti toisen ujous mutta hän tajusi olla hiljaa siitä.
“Ollan mieluummin kissaa ja hiiriä!” Savupentu hihkaisi. Hän tiesi miten leikki kissa ja hiiri toimi, koska oli leikkinyt sitä pari päivää aikaisemmin yhdessä pentuetovereidensa kanssa.
“Selvä. Olenko minä ensimmäinen kissa?” Taivastassu kysyi ja Aamupentu nyökytteli.
“Ole vain! Nyt me lähdemme Aamupennun kanssa pakoon! Juokse kovaa Aamupentu!” Savupentu hihkui leikin innoittamana ja kompuroi matkaan. Urhea pentuhiirikaksikko ryntäsi matkaan ja Aamupentu kiljaisi innoissaan. Taivastassu lähti seuraamaan kaksikkoa ja Savupentu jäikin pian jälkeen Aamupennunsta.
“Mihin sinä jäit tule nopeammin tai joudut kissan suihin!” Aamupentu kiljaisi leikillään.
“Tulen!” Savupentu hihkui ja puuskutti hengästyneenä. Tuo pieni pullero pikkuinen jaksoi juosta vielä hetken kunnes kaatui tassun osuessa kiveen. Hän älähti ja teki kuperkeikan maassa. Taivastassu sai hänet kiinni ja kiikutti Lumikkoviiksen luo joka nauroi hyvillään. Aamupentu pinkoi vieläkin jossain päin leiriä ja Taivastassu lähti jahtaamaan häntä. Savupentu huohotti ja yritti tasata hengityksensä, joka katosi huuruna ilmaan. Pian kuului kiljahdus ja sen jälkeen Taivastassu käveli Aamupentu kintereillään huohottaen takaisin Lumikkoviiksen luo.
“Mitä me nyt leikimme? Mitä? Mitä Mitä?” Savupentu hihkui iloisena.
“Leikkisimmekö nyt piilosta?” Aamupentu kysyi. “Jookoo?” hän naukui pitkillä o-kirjaimilla.
“Jooko? Jooko?” Savupentu hihkui ja pomppi ylös alas. Taivastassu hymyili pentujen innokkuudelle.
//Taivas?

Pimentovarjo oli kertonut epäilevänsä, että Henkäystähti haluaisi hänen hankkivan uuden kumppanin – epäilemättä tällä kertaa puhdasverisen. Pimentovarjo oli surmannut aiemman kumppaninsa tämän paljastuttua erakkojoukon jäseneksi. Turmaloikka oli suunnitellut koko kuvion, jonka seurauksena Punatähtikin oli menettänyt viimeisen henkensä.
“Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta", musta naaras lisäsi happamana. Hän puhui kyllä asiaa, meidän ikäluokassamme ei Kuuraturkin lisäksi ollut juurikaan vapaita kumppanivaihtoehtoja. Itse en olisi valinnut Kuuraturkkia ikipäivänä omaksi kumppanikseni, sillä laiska ja pisteliäs kolli ei kuulunut Kuolonklaanin soturiden parhaimmistoon. Kuuraturkki – kuten myös moni muu kuolonklaanilaiskolli – piti soturiutta jollain tapaa itsestäänselvyytenä, eikä ottanut sitä riittävän vakavasti.
"Niin", tokaisin kylmällä äänellä ja kohautin lapojani. Katseeni käväisi hieman etäämmällä leikkivissä pennuissani. He eivät olleet lainkaan yhtä kovaäänisiä ja holtittomia kuin muut pentutarhan asukit, ja siitä minä olin ylpeä. Minun pentuni olivat hyväkäytöksisiä.
"Kuuraturkki voisi olla ihan sopiva kumppani sinulle", lisäsin kääntäessäni katsettani takaisin Pimentovarjoon. Tällaiset kumppanuuskeskustelut eivät olleet minun mieleeni. En ollut itse valinnut edes omaa kumppaniani, vaan Jyrkänneloikka oli tehnyt sen. Jos olisin antanut sokean rakkauden valita Väärävarjon kumppanikseni, koko elämäni olisi aivan toisenlainen kuin nyt. Olin varma, että loppujen lopuksi minusta olisi vain tullut surkea ja onneton Väärävarjon kanssa, sillä rakkauteni Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan oli vahvempi kuin rakkaus häntä kohtaan.
"Mutta eihän kukaan sano, että sinun olisi valittava joku meidän ikäluokastamme", mau'uin kylmästi ja kohtasin Pimentovarjon katseen, "Kuolonklaani on täynnä nuoria kolleja, jotka varmasti ryhtyisivät mielellään varapäällikön kumppaniksi."

//Pimento?

Pyöräytin silmiäni Tuhkajuovan huomaamatta. En olisi ikinä antanut Turmaloikan pakottaa minua pentuihin, vaikka hän olisi ollut klaanin päällikkö.
“Mikset vain sano hänelle ei?” kysyin, vaikka tiesin kyllä vastauksen. Tuhkajuova oli aina ollut ehdottoman uskollinen Kuolonklaanin päällikölle, eikä Henkäystähti ollut poikkeus, vaikka tämä oli hänen kumppaninsa. Päällikön sana oli hänelle laki: jos Henkäystähti halusi lisää pentuja, Henkäystähti saisi lisää pentuja. Vaikka teinkin parhaani sietääkseni kollia, oli joitain asioita joiden takia en koskaan voisi pitää hänestä. Yksi niistä oli välinpitämättömyys Tuhkajuovan toiveita ja tunteita kohtaan.
Huokaisin syvään. Tuhkajuova oli aina ollut tällainen, enkä minä saisi käännettyä hänen päätään. Ei ollut järkeä soimata häntä siitä, ettei naaras halunnut nousta Henkäystähteä vastaan, varsinkin, kun hän vain noudatti klaanin sääntöjä. Kävisin vain kuningattaren hermoille.
“Teillähän on jo seitsemän pentua. Ja heilläkin on jälkikasvua”, sanoin nyökäten Sulkavirran ja tämän pennun suuntaan. Tuhkajuovan tytär oli vastikään palannut takaisin Kuolonklaaniin kujakissojen mukana. “Luulisi Henkäystähden olevan tyytyväinen.”
Pennuista puhuminen sai minut vain muistamaan, että päällikkö toivoi myös minun synnyttävän Kuolonklaanille puhdasverisiä pentuja. Sitä ei tulisi tapahtumaan. Hän ei painostanut minua samalla tavalla kuin Tuhkajuovaa, mutta tiesin, ettei Henkäystähti ollut tyytyväinen. En halunnut hänen epäilevän uskollisuuttani. Kenties riittäisi, että hankkisin puhdasverisen kumppanin. Olin viime aikoina alkanut tosissani pohtia, olisiko Kuuraturkista siihen. Oikeastaan hän oli ainoa realistinen vaihtoehto, joten minun oli ennemminkin harkittava, olisiko minusta siihen.
“Henkäystähden tyytyväisyydestä puheen ollen… Luulen, että hän haluaa minun hankkivan uuden kumppanin”, sanoin hapan ilme kasvoillani. “Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta.”

//Tuhka?

Kävin taas parantajalla. Vaikka sainkin olla nyt enemmän muualla jouduin edelleen viettää aikaani parantajalla.
"Tassusi taitaa olla nyt aivan täysin parantunut", Hehkuaskel naukui. "Vaikka se vähän aristaa välillä siinä ei ole enää mitään vikaa. Sinun ei siis tarvitse huolehtia siitä enää. Sinun ei tarvitse käydä täällä enää ellei se vaikka tulehdu." Puuskahdin.
"Oli jo aikakin", ärähdin ja lähdin lampsimaan leirin halki reunalle jossa oli keräily varastoni. Katselin eri esineitä joita olin sinne keräillyt. Murahdin itsekseni.
"Pitää käydä keräämässä jotain uutta", sanoin hiljaa ja lähdin ulos. Minua ei kiinnostanut vaikka kyseltiin minne olin matkalla tai oliko minulla lupaa lähteä yksin. Mitä se muita liikuttaisi. Menen ulos jos haluan eikä kukaan mahda asialle mitään. Lähdin kulkemaan pitkin petsää ja maistelin ilmaa. Ilmassa haisi riista, mutta myös kylmyys. Oli paljon viileitä kelejä ja lumikerros peitti maan. Mietin löytäisinkö edes mitään mutta sitten näin jotain joka kiinnitti huomioni. Jonkin puun juurakossa oli jotain menin lähemmäs ja kavahdin kauemmas.
"Käärme!" älähdin, mutta huomasin, että se olikin vain nahka. Työnnyin lähemmäs.
*Eivätkö käärmeet olekkaan horroksessa?* mietin hetken ja nappasin sitten nahan maasta ja lähdin kuljettamaan sitä leiriin. Varmistin, että muut eivät katselleet, kun salakuljetin sen muiden keräämieni aarteiden luo.
"Ehkä siitä on hyötyä vielä joku päivä", mumisin ja lähdin pois. Istahdin leirin laidalle enkä välittänyt kylmyydestä. Tiesin, että kylmyys pääsi helposti ohuen ja lyhyen turkkini lävitse enkä välittänyt siitä.
*Mitä apua minusta olisi kylmällä säällä, jos en edes kestäisi sitä?* Vatsani murisi. Minulla oli nälkä mutta riistaa ei juuri ollut tuoresaaliskasassa. Katselin silmät viiruina muita kissoja leirissä ja luimistin korvani. Tahdoin jotain tekemistä, mutta mitään ei oikein ollut. Sitten tajusin mahdollisuuden. Hiippailin pentutarhalle. Näin Susipennun yksikseen.
"Mahtavaa", murisin itsekseni ja hetken katsoin pientä kollia enne kun menin tämän luo. Mietin parhaimpia tapoja kiusata sellaista rääpälettä ja muistin sitten kuinka uuno tämä pentu oli.
"Susipentu! Tule leikkimään kanssani", kutsuin pentua luokseni. Kävin mielessäni mahdollisimman monia tapoja kiusata noin heiveröisen näköistä pentua. Pentu lähti tulemaan luokseni ja peruutin enemmän varjoihin. Lunta oli paljon ja pieni kolli meinasi upota siihen koko ajan. Kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle, löin tämän kumoon ja petin suurella kasalla lunta.
"Saa nähdä osaako tämä pentu kaivaa itsensä ylös", murisin hiljaa itsekseni. "Kaiva itsesi äkkiä pois. Minä en jaksa siirtää tuollaista kasaa lunta", huusin pennulle vielä lumipenkan alle. Rupesin pyörittelemään lumipalloja joita voisin viskellä pentuun, kun tämä viimein pääsisi pois.

//susi

Minusta se on mahtavaa. Luulin ettemme ikinä pääsisi oppilaiksi!" sanoin innoissani. Tykkäsin oppilaana olemisesta. Mutta se tarkoitti sitä, että minun täytyisi mennä oppilaiden pesään.
"Miten me oikein selvitään ilman emoa?" kysyin Katajatassulta.
"Ääh, hänhän on ihan lähellä! Älä nyt hermoile." veljeni vastasi naurahtaen. Vaikka Katajatassun sanat olivat olleet rohkaisevat, minua jännitti silti hieman. Pesässä olisi aivan uusia kissoja, ja he kaikki eivät olleet hirveän kivoja. 'Ehkä olen vain naurettava pelkuri. Ei kukaan muu ole varmaan hermoillut näin.' ajattelin masentuneena. Hahtuvatassu nojasi minuun. "Älä huoli, kyllä me selvitään. Ollaan yhdessä." hän lohdutti ja kosketti nenääni. Sydämeni suli. Hahtuvatassu oli ihana sisko! "Kiitos vain. Tule äkkiä, ennen kuin Lehtituulikin katoaa piikkiherneisiin!" huudahdin ja loikkasin mukaan.
"Tulkaapas sieltä, oppilaat! Pian alkaa tulla jo ilta." Lehtituuli komensi. Kipitin äkkiä mestarini taakse. Katajatassu tunki välistäni.
"Onko reviiriä enemmänkin?" kysyin Lehtituulelta.
"On, kyllä sinun pitäisi se tietää. Kävimme ehkä puolessa siitä." mestarini vastasi katsomatta taakseen. Pian tiheikkö loppui ja eteemme avautui aukio.
"Tässä klaaninvanhimmat yleensä vaihtavat kieliä." Pikiturkki selitti. Haistelin aukiota ihmeissäni. Siellä tuntui vahva kissanhaju. Tunsin valkoisen hiutaleen putoavan päähäni. "Lunta!" Katajatassu ulvahti. Hetken päästä valkoisia hiutaleita tipahteli sankoin joukoin taivaalta. Se näytti hieman oudolta. En nähnyt hirveän hyvin eteeni. Minulla alkoi olla kylmä.
"Mennään leiriin äkkiä, ennen kuin tämä voimistuu!" Pikkukaaos sanoi ja hyppäsi eteenpäin päättäväisesti. Juoksin muiden perässä. Hetken päästä leiri häämötti edessäni. Hidastin vauhtiani. Pujahdin sisään. Lumisade lakkasi leirissä.
"Siinä se reviirikierros oli. Hyvin tehty kaikilta. Ottakaa nyt riistaa, teillä on varmaan kova nälkä." Pikiturkki ilmoitti ja käveli soturien pesään. Pudistelin lunta turkistani. Valkoinen huntu peitti aukiota. Menin pentuetoverieni kanssa syömään. "Sellainen kierros sitten." sanoin. "Aika kivaa oli." Katajatassu mutisi suu täynnä hiirtä.
"Niinpä." Hahtuvatassukin vastasi. "Tule syömään tämä pulu yhdessä, siitä riittää." Kävelin hänen luokseen ja haukkasin pulua. Loin Hahtuvatassuun ystävällisen katseen. Tämä heilautti häntäänsä iloisena. Oli ihanaa syödä pulua, vihdoin. Olin yleensä syönyt vain laihoja hiiriä. Kun olimme syöneet, kävimme katselemassa oppilaiden pesää. Matkalla meitä tuli vastaan Höyhenhalla. "Moi, emo!" sanoin.
"No hei vain. Miten teillä on mennyt?" hän kysyi rakastavasti.
"Lopeta tuo nyt, se on noloa!" Katajatassu huudahti. Katsahdin veljeäni hämmästyneenä. En uskonut, ettei oppilaita saanut nähdä emonsa kanssa.
"Tosi kivasti. Me oltiin reviirikierroksella." Hahtuvatassu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi.
"Sehän on kiva. Te menette varmaan nyt oppilaiden pesään? Minä ainakin muutan soturien pesään." emo naukui.
"Joo." vastasimme. Odotin, että Hahtuvatassu ja Katajatassu olivat poistuneet. Kun he katosivat pesään, katsoin emoani surullisena. "Mitä isä ja Salamanteri tekevät nyt?" kuiskasin hänelle. Höyhenhalla näytti hätkähtävän, ihan kuin se olisi ollut hänellekin vaikeaa.
"Varmasti ovat onnellisia ja ovat yhdessä." hän vastasi, vaikka vältellen katsettani. En uskonut hänen vastaustaan. En kuitenkaan sanonut mitään. "No lähden nyt sitten muiden perään. Heippa." sanoin ja käännyin. Tassutin oppilaiden pesään. Näin Katajatassun ja Hahtuvatassun olevan pesän nurkalla. He olivat tekemässä vuoteita. "Ai hei! Me tehdään vuoteita." Hahtuvatassu kertoi. Nyökyttelin innoissani ja nappasin sammalmöykyn maasta. Aloin muotoilemaan siitä vuodetta. "Me nukutaan tässä nurkalla." Hahtuvatassu kertoi.
"Selvä. On kivaa olla oppilas!" sanoin innoissani.

”No, mitä tehtäisiin?” Nuppujuova naukui kysyvästi. Katsoin naarasta silmiin ja hymyilin lempeästi. Olisin ehdottanut kävelyä, mutta emme olleet puhtaita Kuolonklaanilaisia. Minusta oli typerää, ettei puoliveriset saaneet mennä ulos leiristä ilman puhdasveristä. Minä niin toivoin, ettei Henkäystähteä olisi olemassa.
”Mennään vaikka juttelemaan”, ehdotin kumppanilleni hymyillen. Nuppujuova nyökkäsi hyväksyvästi. Tassutimme sotureidenpesän lähistölle, ja istahdimme alas. Kiersin häntäni naaraan häntään ja hymyilin. Nuppujuova nojasi kylkeeni, hänen turkkinsa tuntui ihanalta omaani vasten, voi, kuinka paljon rakastinkaan häntä! Nuppujuova oli unelmieni täyttymys. Olin niin onnellinen, kun sain olla hänen kumppaninsa.
”Mistä jutellaan?” Nuppujuova naukui kysyvästi. Katselin mietteliäänä taivaalle, mistä kumppanit yleensä puhuivat? Ainakin emo ja isä puhuivat aina minusta ja Toivetassusta, muistaessani vanhempani ja veljeni katseeni sumeni surusta, isä oli kuollut niin julmalla tavalla, ja vihasin Henkäystähteä juuri isän kuoleman takia. Ja mitä emoon tulee, minä ikävöin häntä niin paljon. Ja Toivetassu, olisipa Höyhenhalla ollut katsonut paremmin veljeni perään. Nuppujuova huomasi sumentuneen katseeni.
”Onko kaikki hyvin, näytät surulliselta”, Nuppujuova naukui huolestuneesti. Katsoin naarasta silmiin ja hymyilin.
”Ei tässä mitään, kaipaan vain vanhempiani”, vastasin Nuppujuovalle pirteämmin, en halunnut pilata tunnelmaa heti alkuun. Nuppujuova nyökkäsi, ja katsoi taivaalle poissaoleva ilme kasvoillaan. Naaras yritti kai muistella vanhempiaan, mitä ei ollut koskaan nähnyt. Nuolaisin Nuppujuovan poskea ja katsoin taivaalle.
”Mitä mieltä olet pennuista Nuppujuova? Haluaisitko sinä niitä joskus?” naukuin kysyvästi ja katsoin naarasta lempeästi, halusin pentuja, mutta olin niin nuori, ja Nuppujuovakin oli, enkä ollut vielä henkisesti valmis pentuihin. Odotin hymyillen naaraan vastausta.

// Nuppunen <3

Emo oli jälleen pysäyttänyt Lokkipennun aikeet lähteä tutkimaan maailmaa.
"Voi Lokkipentu, sinä olet ihan mahdoton. Etkö tahtoisi ennemmin leikkiä jotain täällä pesässä?" pennun eteen pysähtynyt emo kysyi. Lokkipentu ei halunnut leikkiä pesässä. Hän halusi nähdä, millaista siellä ulkona, "Lehtikadossa" oli. Emo oli kertonut Lokkipennulle vuodenajoista, mutta pentu olisi halunnut nähdä ne itse.
"Ei!" Lokkipentu vinkui. "Ulkona."
”Voi kultapieni, pääset ulos sitten, kun olet kasvanut vielä vähän”, emo kehräsi lempeästi.
Yhtäkkiä jostakin ilmestyi sammalpallo, joka kieri nopeasti Lokkipennun ohi. Harmaavalkoinen kolli tapitti pysähtynyttä sammalpalloa silmät pyöreinä. Pentu mietti, miten ihmeessä sammalpallo pystyi liikkumaan ilman käpäliä! Silloin emo huiskaisi sitä hännällään ja se vieri Lokkipennun nenän eteen. Pikkuinen pentu nuuhkaisi sammalta. Kun se ei liikkunut enää, pentu tajusi, ettei se ollutkaan elossa. Lokkipentu ei osannut vielä hallita jalkojaan kovin hyvin, mutta pikkuinen ryömi sammalpalloa päin ja yritti koskettaa sitä tassullaan. Hän sai sammalpallon kierimään pari hiirenmittaa eteenpäin. Lokkipennun vieressä emo kehräsi ja tuuppasi sammalpalloa suurella tassullaan. Pikkuinen kolli lähti nyt kovaa vauhtia hänen ohitseen vierinyttä sammalpalloa kohti. Lokkipentu oli niin kiinnostunut hassusti liikkuvasta sammalpallosta, että oli jo kokonaan unohtanut aikeensa päästä ulos seikkailemaan.

Kului kuu, ja Lokkipentu kasvoi vauhdilla. Harmaan ja valkoisen kirjava pentu pysyi nyt jo hyvin käpälillään. Hän oli myös löytänyt häntänsä, vaikka pentu luulikin edelleen sen olevan jokin erillinen olento, joka välillä seurasi Lokkipentua hyvin häiritsevästi luikerrellen. Emo ei ollut vieläkään suostunut päästämään pikkuista, itsepäistä kollia ulos seikkailemaan.
Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain, mitä Lokkipentu ei osannut odottaa. Lokkipennun herättyä makoisilta päiväunilta emo ilmoitti, että Lokkipentu pääsisi tänään ulos pentutarhasta katselemaan maailmaa. Tätä oli odotettu!
”Pysyttele sitten koko ajan emon lähellä, ettet eksy”, emo maukui lempeästi, Lokkipennun tallustaessa itsevarmasti mutta huvittavan kömpelösti kohti pesän uloskäyntiä.
”Kuulitko, Lokkipentu?”
Lokkipentu pysähtyi ja käänsi päänsä emon tassuja kohti.
”Joo joo!” pieni kolli vikisi emon jaloille kulmat kurtussa. Totta kai hän kuuli. Eikä hän pitänyt ollenkaan siitä, että emon piti seurata häntä kaikkialle. Hän oli jo iso kissa! Melkein valmis soturiksi. No, ainakin omasta mielestään sekä päättäväisen asenteensa puolesta. Lokkipentu jatkoi töpsöttelyään eteenpäin, kunnes hänen pieni, harmaavalkoinen päänsä kurkisti ulos, valkoiseen maailmaan. Hetken kaikki näytti niin kirkkaalta, että kolli joutui sulkemaan silmänsä. Pienen hetken räpyteltyään Lokkipennun näkö tottui kirkkauteen. Hän käveli nopeasti ulos, ennen kuin emo ehtisi muuttaa mieltään. Emo käveli Lokkipennun viereen.
”Eikö olekin paljon lunta?” emo kehräsi. Heidän eteensä oli tallottu suuri polku, jota ympäröivät Lokkipennun korkuiset lumikinokset.
”On”, Lokkipentu sanoi. Lunta oli paljon. Valkoista höttöä kaikkialla.. Eikö emo nähnyt sitä itse? Lokkipennun oli pakko olla hyvin fiksu, kun emo kysyi häneltä tuollaista, pentu mietti itsekseen.
Hetken ympärilleen pällisteltyään pentu lähti kovaa vauhtia taapertamaan polkua eteenpäin. Edessä liikkui eri suuntiin paljon erivärisiä ja -kokoisia kissan jalkoja. Oliko leirissä näin paljon kissoja? Lokkipentu oli hieman pettynyt tajutessaan, että suurin osa niistä ei ollut käynyt katsomassa häntä pentutarhassa. No, muut saisivat kyllä ajallaan tietää, miten hieno soturi Lokkipennusta tulisi! Lokkipentu meinasi törmätä hänen eteensä ilmestyvään, valtavaan jalkapariin. Isot jalat kuitenkin ehtivät väistää pennun viime hetkellä.
”Pois tieltä!” Lokkipentu vinkui. Eivätkö soturit katsoneet eteensä ollenkaan? Pentu jatkoi matkaansa määrätietoisena ja kuuli emon askeleet takanaan.
”Lokkipentu rakas, mihin sinä olet oikein matkalla?” emo kysyi hilpeän oloisena.
Lokkipentu ei vastannut, vaan tassutti eteenpäin, kunnes pysähtyi jonkin pesän eteen, jossa makasi paljon isoja kissoja. Lokkipentu oli kuullut emolta, että myös soturit nukkuivat pesässä: sotureiden pesässä. Tämän oli siis pakko olla se.
”Olen matkalla soturiksi”, Lokkipentu selitti emolle itsevarmana.

//Sulkaemo? •.•

Pentutarhalla olo oli ollut aivan yhtä puuduttavaa kuin olin muistellutkin ellei jopa puuduttavampaa. Varissulan ollessa pentu olin panostanut häneen täysillä, eikä se ollut loppujen lopuksi edes raskasta yhden pennun kanssa. Mutta nyt pentuja oli kolme, joka teki tehtävästä raskaamman. En ollut jättänyt pentuja kertaakaan yksin, sillä Huomenkyyhkyn kuoleman myötä Mäntyviiksi oli saanut Matopennun ja Aamupennun lisäksi myös kuolleen kuningattaren neljä pentua hoidettavakseen.
Olin pysynyt järjissäni pitkälti Pimentovarjon ansiosta. Olin ollut positiivisesti yllättynyt – vaikken tietenkään sanonutkaan sitä ääneen – siitä, miten usein musta naaras oli vieraillut luonani pentutarhalla. Hän ei auttanut minua pentujan hoidossa, enkä oikeastaan sitä kaivannutkaan. Oli mukava puhua edes välillä jostain muusta kuin pennuista. Pimentovarjo puhui aika pitkälti varapäällikkyydestä ja normaaleista soturin asioista. Pimentovarjosta oli vuodenaikojen saatossa tullut ainoa kissa, jonka seuraa en kammoksunut. Tuntui, että välillämme oli molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, emmekä oikeastaan koskaan jaaritelleet turhuuksia.

Nytkin varapäällikkö oli saapunut luokseni pentutarhalle. Mäntyviiksi oli juuri valmistautumassa viemään Matopennun, Aamupennun ja Savupennun ulos pentutarhasta. Kaksi ensimmäistä pentua olivat rutkasti muita vanhempia, mutta Huomenkyyhkyn pennut olivat vain neljäsosakuun verran omiani vanhempia. En ollut vielä päästänyt omia pentujani ulos pesästä, sillä en halunnut viedä heitä "keskeneräisinä" muille näytille. Huonokäytöksiset pennut eivät saisi arvostusta muilta kuolonklaanilaisilta.
Pimentovarjo oli istahtanut vuoteeni edustalle ja tervehtinyt minua. Vastasin siihen päätäni nyökkäämällä. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu nukkuivat ainakin toistaiseksi, joten saisimme keskustella rauhassa ainakin pienen hetken.
“Suunnitteletko jo karkaavasi täältä taistelemaan? Voin auttaa sinua pakenemaan, jos pyydät kauniisti”, Pimentovarjon tokaisu sai minut kurtistamaan kulmiani. Henkäystähti oli kieltänyt minulta taistelun, joten oli hämmentävää, että varapäällikkö edes ehdotti moista. Toki minua harmitti se, etten pääsisi taistelemaan klaanitovereideni rinnalla, mutta päällikön käskyä oli toteltava. Aika nopeasti minulle kuitenkin valkeni, ettei Pimentovarjo ollut ehdotuksensa kanssa aivan tosissaan:
“Tuo oli vain puoliksi vitsi. Minun mielestäni me tarvitsisimme lisää kokeneita sotureita mukaan. En luota niihin kujakissoihin ja heidän taitoihinsa.”
Minua hämmensi se, miten moni kissa yritti tehdä pilaa vakavista asioista, eivätkä vitsit yleensäkään olleet hauskoja, lähinnä vain loukkaavia.
"En pidä siitä, että vitsailet Henkäystähden käskyjen rikkomisella", vastasin terävästi. Pimentovarjo siristi harmaansinisiä silmiään, mutta naaras ei näyttänyt yllättyneeltä.
"Oletteko te jo päättäneet, ketkä kaikki Kuolonklaanista osallistuvat hyökkäykseen?" kysyin rauhallisella äänellä. Henkäystähti oli myös käynyt pentutarhalla miltei päivittäin ja hän oli avoimesti kertonut hyökkäyssuunnitelmien edistymisestä, joten en uskonut hyökkääjien olevan mikään salaisuus. Pimentovarjo nyökkäsi.
"Henkäystähti on aika pitkälti tehnyt päätökset hyökkääjistä itse, mutta ne alkavat nyt olla selvillä", varapäällikkö tokaisi rauhallisella äänellä, "ehkä Henkäystähti kertoikin jo, mutta hyökkäämme seuraavana kokoontumisyönä." Nyökyttelin päätäni hitaasti. Henkäystähti oli kertonut hyökkäyksen ajankohdan, mutta paria päivää aiemmin hän ei ollut vielä päättänyt hyökkäykseen osallistujia.
Tunsin liikettä vatsani vierellä ja vihreä katseeni kääntyi kolmeen harmaaseen pentuun. Lampipentu oli alkanut unissaan potkimaan Lammikkopentua, joka oli herännyt ja katsoi nyt tuimasti sisartaan. Kosketin hellästi kuonollani nukkuvaa Lampipentua, joka säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään. Myös Lätäkköpentu alkoi heräillä ja hetkessä kaikki pennut olivat aivan virkeitä. Lätäkköpentu nousi ensimmäisenä huterille jaloilleen ja venytteli. Hän katsahti pedin vierellä istuvaa Pimentovarjoa ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
"Emo, minun mielestäni minä olen jo valmis menemään ulos pesästä. Näin siitä äsken untakin ja osasin käyttäytyä ihan hyvin", Lätäkköpentu ilmoitti rauhallisesti. Myös kahden muun pennun katseet kääntyivät minuun:
"Minäkin olen valmis, lupaan totella ja pysyä lähelläsi, kuten olet neuvonut." Myös Lampipentu nyökytteli päätään tukien sisarustensa sanoja.
"Ei tänään", vastasin kylmästi, "menkäähän leikkimään siitä, minulla on juttu kesken Pimentovarjon kanssa." Kolmikko ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta he olivat lyhyen elämänsä aikana oppineet, että emon käskyjä kannatti noudattaa mukisematta. Pennut kävelivät huterilla jaloillaan hieman etäämmäs minusta ja varapäälliköstä. Käänsin katseeni takaisin Pimentovarjoon, silmäillen välillä pentuja siltä varalta, että he tekisivät jotain kiellettyä.
"En malta odottaa, että pääsen pois pentutarhalta takaisin normaaliin elämääni", nau'uin huokaisten, "toivon vain, ettei Henkäystähti tahdo tämän enempää pentuja. Minulle alkaa riittää tämä pentutarhalla oleminen."

//Pimento?

En ollut koskaan pitänyt Jääviillosta, mutta nyt minusta tuntui siltä kuin suorastaan inhoaisin mokomaa. Olin tottunut siihen, että soturi pyrki jokaisena sekuntina käymään jonkun hermoille ilkeillä kommenteillaan, ja toisinaan minä satuin hänen kohteekseen. Olin kestänyt sen, sillä minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, mitä Jääviillon kaltainen surkimus minusta ajatteli. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä, että hän kutsui minun pentujani kuraverisiksi. Minun pentujani, joista jokainen oli häntä kunnioitettavampi soturi. Pitäisin huolen, että tämä jäisi viimeiseksi partiokseni kyseisen ääliön kanssa.
Johdatin partiota halki lumen ja loskan kohti Eloklaanin rajaa. Olin niin uppoutunut mietteisiini, että tahtini pääsi hetkeksi hidastumaan ja Sinilintu joutui huomauttamaan asiasta. Jääviillon kommentit Turmaloikasta olivat nimittäin jääneet pyörimään päähäni. Vaikka kuinka halusin teeskennellä, etteivät tuon idiootin tyhjät sanat merkinneet minulle mitään, en voinut työntää mielestäni sitä epävarmuutta, jonka ne olivat aiheuttaneet. Näkikönän moni Henkäystähden liittolainen minut petturina erakkokumppanini takia? Päällikkö ei suinkaan ollut ainoa erakkovastainen - Jääviilto piti huolen siitä, etten unohtanut asiaa. Sitä paitsi liittolaisten ei tarvinnut olla erakoita vastaan tuomitakseen minun kumppanivalintani. Se, että entinen kumppani ei ollut puhdasverinen, ja olin jopa saanut hänen kanssaan niin ikään ei-puhdasveristä jälkiikasvua, oli selkeä viesti Henkäystähden aatetta vastaan. Miten he voisivat luottaa minun olevan päällikölle uskollinen?
Ongelma ei ollut poistunut sillä, että Turmaloikka oli nyt poissa pelistä. Minun tulisi osoittaa, että tuin Henkäystähden erakkovastaista ajattelutapaa. Helpoiten se tapahtuisi, jos hankkisin puhdasverisen kumppanin. Se voisi onnistua, vaikka sopivia ehdokkaita ei ollutkaan runsaasti - varmasti joku piti ajatuksesta, että saisi klaanin varapäällikön kumppanikseen. Pentuihin en kuitenkaan ikinä suostuisi - en halunnut jälkikasvua kenenkään muun kuin Turmaloikan kanssa. Henkäystähti saisi painostaa minua hankkimaan puhdasveristä jälkikasvua vaikka koko loppuelämänsä, mutta vastaus olisi aina jyrkkä ja selkeä ei.
Niiskaisin hiukan, kun jatkoimme matkaa kirpsakan kylmässä ilmassa. Pakkaset olivat totisesti paukkuneet viime aikoina. Vaikka elämässäni oli viime aikoina myrskynnyt toden teolla, kun olin ensin joutunut karkottamaan kumppanini ja sitten valehtelemaan pennuilleni hänen kuolleen, ei mikään saanut minua yhtä kireäksi kuin tämä kylmyys. Vihasin tätä. Turkkini oli niin ohut, ettei se auttanut ollenkaan. Tärisin öisin kylmästä, kun Turmaloikka ei enää nukkunut vieressäni lämmittämässä minua. Kaikeksi onneksi sain kokeneena soturina nukkua keskellä pesää, missä olin paremmin suojassa yön koleudelta.
Eloklaanin rajalla pysähdyimme vahvistamaan hajumerkkejä. Varissulka ja Sinilintu seisoivat kauempana, ja Jääviilto pysytteli hyvän välimatkan päässä sisaruksista. Minä taas olin jostain syystä päätynyt Kuuraturkin seuraan. Vilkuilin kollia vähän väliä mietiskelevä ilme kasvoillani. Hän oli yksi harvoista oppilastovereistani, jotka edelleen olivat keskuudessamme klaanissa. Karhumyrsky teloitettiin jo monia kuita sitten, Hiutaleviiksi kuoli hänen kynsissään. Taivaslaulu vaelteli ties missä. Turmaloikan olin karkottanut. Muut olivat joko kuolleet tai en enää edes muistanut, mitä heille oli tapahtunut. Jäljellä Kuolonklaanissa näiden lukemattomien kuiden jälkeen olivat enää minä, Tuhkajuova, Jääviilto, Kylmäliekki, Pikkukaaos sekä tietysti Kuuraturkki.
Säpsähdin ajatuksistani kun yhtäkkiä kohtasin kollin harmaat silmät. Virneestä päätellen hän oli saanut minut kiinni tuijottamasta. Toivoin, ettei hän käsittäisi asiaa väärin. Kuuraturkkia ei kuitenkaan koskaan ollut voinut sanoa tyhmäksi, vaikka keksinkin monia muita negatiivisia adjektiiveja kuvaamaan häntä.
“Tapoit kumppanisi vain muutama päivä sitten ja nyt jo katsot muiden kollien perään”, soturi vinoili ja pyöräytin silmiäni vastaukseksi. Tiesin, että hän yritti vain käydä hermoilleni. Siihen kykenivät kuitenkin vain harvat.
“Älä leiki idioottia. Sinä valitettavasti tunnet minut paremmin kuin useimmat ja tiedät, ettei tuo ole totta.”
Kuuraturkki nosti toista etutassuaan jotta se ei kylmettyisi routaisessa maassa. Hän katsoi minua silmiin uteliaana.
“Luulin tuntevani sinut, mutta sitten menit tappamaan Turmaloikan”, mustavalkoinen kolli sanoi, mutta ei kuulostanut syyttävältä, vaan pikemminkin siltä, että käytökseni kiehtoi häntä.
“Tunsin teidät molemmat oppilasajoista saakka, ainakin jollain tasolla. Myönnettäköön, etten koskaan uskonut teistä tulevan mitään, mutta niin vain tapahtui. Ja - anteeksi, jos nyt teen olettamuksia - vaikutitte rakastuneilta.”
Siirsin katseeni soturin harmaista silmistä hiljalleen maahan leijaileviin lumihiutaleisiin. Pelkäsin, että hän näkisi lävitseni, koska oli ymmärtänyt noinkin paljon. Ajatus siitä, että rakkauteni Turmaloikkaa kohtaan oli ollut niin suurta, etten ollut välittänyt näkivätkö muutkin kissat sen, sekä lämmitti sydäntäni että satutti. Tietysti se edelleen oli yhtä suurta, mutta nyt minun oli piilotettava tunteeni.
“Yhdentekevää. Turmaloikka on kuollut, eikä hän ole tulossa takaisin, rakastin häntä tai en”, vastasin hetken päästä ja kohautin lapojani. Ravistin hiukan turkkiani, kun lumisade alkoi kasaantua karvalleni ohueksi kerrokseksi. Meidän olisi syytä lähteä pian.
“Minun mielestäni se ei ole yhdentekevää”, Kuuraturkki sanoi tähyillen kolmen muun partiolaisen suuntaan. Jääviilto oli sättimässä Sinilintua jostakin varmasti turhasta asiasta. Varissulka näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.
“Vaatii paljon tappaa kissa, jota rakastaa. Uhrauksessasi ei ole mitään ihailtavaa, jos et välittänyt hänestä.”
Katsoin mustavalkoista soturia hetken mietteliäänä, mutta en enää vastannut hänelle. Tämä oli keskustelu, jota en halunnut käydä hänen kanssaan. Minä en oikeastaan tuntenut Kuuraturkkia, eikä hänkään oikeastaan minua, vaikka väittikin toista. Toisaalta oli mukavaa huomata, että klaanissa oli yhä kissoja, joiden kanssa normaali keskustelu onnistui. Olin huomannut monien kuolonklaanilaisten alkaneen vältellä minua sen jälkeen, kun klaanille oli kerrottu Turmaloikan kuolemasta. Tietysti ymmärsin, ettei niin pehmoilla kissoilla ollut tulevaisuutta klaanissa, joka oli ryhtymässä mielivaltaiseen ja järjettömään sotaan; minun ei tulisi välittää heidän mielipiteistään. En kuitenkaan voinut valehdella ja sanoa, ettei se olisi satuttanut. Olin tehnyt paljon töitä muuttuakseni helpommin lähestyttäväksi kissaksi vain tullakseni taas vältellyksi ja pelätyksi.
Johdatin partion takaisin leiriin. Minä ja Kuuraturkki emme enää puhuneet, ja lehtikadon hiljaisuuden rikkoin vain Jääviillon ja Varissulan kinastelu. Aavistelin kuitenkin, että tulisimme vastaisuudessa keskustelemaan useammin.

Tuhkajuova oli taas pentutarhalla. Kuu sitten naarassoturi oli synnyttänyt Henkäystähdelle kolme pentua. Päällikkö oli vaikuttanut olevan haltioissaan perheenlisäyksestä, erityisesti siitä, että pennut olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Olin käynyt katsomassa kolmea uutta tulokasta, eivätkä pienet karvamytyt olleet näyttäneet yhtään erikoisemmilta kuin omani, joita päällikkö niin halveksi.
Ikävöin Tuhkajuovaa, vaikka en sitä kuningattarelle suoraan sanoisikaan. Nyt kun Turmaloikka ei enää kuulunut Kuolonklaaniin ja pentuni vihasivat minua, hän oli ainoa kissa, jonka kanssa saatoin viettää aikaa. Olin käynyt vierailemassa Tuhkajuovan luona pentutarhassa melko useasti, mutta tietysti hänellä oli käpälät täynnä töitä kolmen pentunsa kanssa. Vaikka en voinutkaan juoruilla hänen kanssaan Henkäystähdestä - Tuhkajuova oli kumppaninsa päälliköksi nousun jälkeen tehnyt selväksi, ettei enää juonittelisi kollin selän takana - olisi minulla ollut paljon puhuttavaa.
Tänäkin aamupäivänä askeleeni johdattivat minut pentutarhalle. En oikeastaan pitänyt siellä oleskelusta, sillä en oikeastaan pitänyt pennuista. Tietysti rakastin omiani, olin rakastanut silloinkin, kun he olivat olleet huutavia ja kirkuvia riiviöitä. Muiden pennuista en kuitenkaan välittänyt. Heidän mekastuksessaan ja riehumisessaan ei ollut mitään herttaista.
Pistin pääni maidontuoksuisen pesän sisäänkäynnin jäkäläverhon läpi. Tuhkajuova loikoili sammalillaan kolme harmaata pentua kylkensä vierellä. Kuningatar kohotti katseensa, kun istuuduin hänen viereensä. En ollut varma, oliko hän iloinen vai ärtynyt nähdessään minut jälleen, mutta en välittänyt. Hän saisi kuunnella minun juttujani piti hän siitä tai ei.
“Huomenta”, sanoin nyökäten. Katselin aavistuksen kiinnostuneena, miten yksi kolmesta karvapallosta haukotteli unisena. Pennut kasvoivat päivä päivältä kookkaammiksi ja samalla työläämmiksi. Pian heitä ei pidättelisi mikään ja ipanat juoksisivat päätä pahkaa ympäri pentutarhaa, roikkuisivat emonsa turkissa ja kinastelisivat sammalpallon säännöistä. En todellakaan kadehtinut Tuhkajuovaa, vaikka olinkin tavallaan pitänyt kuningattarena olemisesta. Tiesin, ettei tämä ollut harmaalle naaraalle mitään lempipuuhaa. Etenkään nyt, kun muut soturit valmistautuivat tulevaan taisteluun Eloklaania vastaan.
“Suunnitteletko jo karkaavasi täältä taistelemaan? Voin auttaa sinua pakenemaan, jos pyydät kauniisti”, sanoin huvittunut pilke silmissäni. Minua ainakin ärsyttäisi suunnattomasti, jos olisin pentutarhalla jumissa näin tärkeän tapahtuman alla. “Tuo oli vain puoliksi vitsi. Minun mielestäni me tarvitsisimme lisää kokeneita sotureita mukaan. En luota niihin kujakissoihin ja heidän taitoihinsa.”

//Tuhka?

Heräsin haukotellen pesästä. Pyörresielua ei näkynyt. Eilen Henkäystähti oli suunnitellut hyökkäystä Eloklaaniin. 'Jos joutuisin hyökkäämään, olisin mieluummin jäänyt kotikisuksi!' ajattelin vihaisena. Henkäystähti oli mielestäni hurja tyranni eikä todellakaan ansainnut päällikkyyttä. 'Onneksi sentään Pyörresielukaan ei ole mukana hyökkäyksessä. Vaikka taistelu tulee joka tapauksessa.' ajattelin surullisena. Minulla oli muutamia ystäviä Eloklaanista. Kävelin ulos pesästä. Oppilaat esittelivät toisilleen liikkeitä, ja Usvakatse tuli luokseni. Vilkaisin häneen ystävällisesti. Olin ollut tämän kollin mestari, vaikka en ollutkaan hirveän hyvä mestari. "Päivää, Nuppujuova." kolli naukui apeasti.
"En minä ole niin vanha että minulle tarvitsisi puhua noin!" kehräsin nauraen, vaikka tiesin että Usvakatse ei ymmärtäisi siitä mitään. "Olit sinä mestarini." Usvakatse sanoi hiljaa. En tiennyt, arvostiko hän minun mestariuuttani. "Niinhän se oli." vastasin. Usvakatse lähti kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni harmistuneena. Yhtäkkiä näin Pyörresielun hännän vilahtavan pentutarhaan. Ajattelin, että hän menisi katsomaan Aamupentua. Pentutarha oli älyttömän täynnä. Menin pentutarhan sisälle, ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Kuitenkin Mäntyviiksi huomasi minut. "Kappas, Nuppujuovahan se siinä." hän sanoi.
"Hei vain." tervehdin kohteliaasti. "Onko täällä ollut täyttä?" kysyin vilkuillen vuoteiden täplittämää maata. "Todella täyttä! Meillä ei Sulkavirran kanssa enää tassut riitä." Mäntyviiksi vastasi. Kehräsin huvittuneena. "Et kai sinäkin tule odottamaan pentuja?" Latvaruusu kysyi.
"En ainakaan toistaiseksi." kehräsin. Yhtäkkiä näin Pyörresielun Aamupennun vieressä. Kävelin hänen luokseen. "Hei Pyörresielu." tervehdin.
"Hei, Nuppujuova! Tässä on Aamupentu, pikkusisareni." hän esitteli. "Hei vain, Aamupentu! Olen Nuppujuova, Pyörresielun...ystävä." tervehdin. En tiennyt haluaisinko kertoa pennulle suhteestamme. Vaikka tuskin hän sitä ymmärtäisi.
"Moi! Olen Aamupentu." pentu vinkaisi. Kosketin pentua hännälläni. Katsahdin Pyörresieluun huvittuneena.
"Me taidammekin lähteä nyt. Nähdään, Aamupentu." Pyörresielu sanoi. Aamupentu jäi katsomaan peräämme. Näin, kuinka paljon Pyörresielu ainoaa sisartaan rakasti. Toivoin että olisin jotenkin voinut lohduttaa häntä. Laskin häntäni kollin selälle ja katsoin häntä. "No, mitä tehtäisiin?" kysyin.
"Pyrski?"

Höyhenhalla: 4kp -

Kylmäliekki: 7kp -

Jääviilto: 21kp! -

Lokkipentu: 7kp -

Loiskevarjo: 8kp -

Savupentu: 10kp -

Taivastassu: 6kp -

Aaltosalama: 5kp -

Sulkavirta: 11kp -

Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Sulkavirran sydämeltä, kun hän kuuli Aaltosalaman lohdulliset sanat. Punaturkkinen soturi ei ollut enää vihainen ja kaksikko oli saanut selvitettyä välinsä. Samalla Sulkavirta kuuli myös, miksei Aaltosalama ollut palannut leiriin ystävänsä lähdön hetkellä; hän oli jäänyt kaksijalkojen ansaan Varissulan kanssa. Sulkavirta ei ehtinyt kommentoimaan asiaa mitenkään, kun Aaltosalama esitti ystävälleen kysymyksiä:
"Kauanko sinä olit suunnitellut lähteväsi? Miksi sinä ylipäänsä lähdit?"
Ne saivat Sulkavirran jähmettymään. Hänen katseensa kiersi pesässä olevissa kissoissa. Hän ei tahtonut valehdella Aaltosalamalle, mutta Sulkavirta tiesi ystävänsä mielipiteen eloklaanilaisista. Sulkavirta päätti, ettei nyt ollut hyvä hetki koetella heidän ystävyyttään, kun he olivat juuri saaneet välinsä sovittua. Siispä naaras turvautui valheeseen, joka toisaalta oli osittain totta:
"Olin miettinyt lähtöä koko ikäni. Klaani ja sen reviiri ei vain riittänyt minulle, minä halusin nähdä mitä sen ulkopuolella on. Et uskokaan, kuinka suuri maailma klaanien alueiden ulkopuolella on! Minä tahdon kertoa sinulle kaiken reissustani ja kaikesta tapahtuneesta, mutta nyt olen liian väsynyt."
Aaltosalama kuunteli tarkkaavaisesti Sulkavirran puheita ja nyökytteli epäröiden päätään. Soturin kasvoilla oli ilme, jota Sulkavirta ei osannut tulkita.
"Mutta olen oikeasti iloinen, että me saimme sovittua", raidallinen naaras lisäsi lämpimästi hymyillen. Myös Aaltosalaman kasvoille piirtyi hento hymy:
"Niin minäkin."

Lokkipennun syntymästä oli kulunut jo puoli kuuta. Sulkavirrasta tuntui, ettei hän pysynyt ajan mukana sen kiitäessä eteenpäin niin kovaa vauhtia. Silmänräpäyksessä pienestä maassa sokeana ja kuurona möngertävästä Lokkipennusta oli kasvanut kova tutkiskelija, joka pyrki aina omille teilleen Sulkavirran katseen kääntyessä toisaalle. Nytkin pieni, valkoharmaa kollipentu oli emonsa nukkuessa onnistunut ryömimään pentutarhan uloskäynnille. Sulkavirta oli säikähtänyt kovasti, kun hänen herätessään Lokkipentu ei ollutkaan hänen vatsansa vierellä.
Kuningatar haki poikansa takaisin sammalvuoteelle ja alkoi udella, mihin tällä oli matka. Pienen pennun kanssa keskustelu oli vielä jokseenkin haastavaa, sillä Lokkipentu takelteli paljon sanoissaan ja hänen sanavarastostaan uupui sana jos toinenkin. Sulkavirta kuitenkin odotti kärsivällisesti, että Lokkipentu sai sanottua asiansa:
"Ul-ko-na... Ei emo. Lokkipentu. Menee."
Kuningatar ei voinut olla naurahtamatta. Hän puski hellästi kuonollaan Lokkipentua, joka vetäisi nopeasti päänsä pois ja kellahti kyljelleen. Lokkipentu räpiköi hetken maassa, ja Sulkavirta auttoi hänet takaisin vatsalleen.
"Voi kultapieni, et sinä voi lähteä vielä ulos, etkä etenkään yksin. Ulkona on lehtikato, sinä paleltuisit sinne", naaras kertoi pehmeällä äänellä ja katsoi pahoitellen pentuaan. Pikkuruinen pentu kurtisti silmiään, eikä näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen emonsa vastaukseen.
"Minä lupaan, että menemme ulos heti kun olet oppinut kävelemään", Sulkavirta lupasi rauhoitellakseen pikkuistaan.
"Leh-tika-to?" pentu kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Kuningatar nyökytteli päätään.
"Lehtikato on yksi neljästä vuodenajasta", Sulkavirta alkoi selittämään rauhallisesti, "eri vuodenaikoina ulkona on erilaista; Lehtikadon aikaan kasvit ovat kuolleet ja on hyvin kylmää. Hiirenkorvana lehtikadon kylmyys katoaa ja kasvit alkavat heräämään henkiin. Viherlehtenä on hyvin lämmin ja Lehtisateena taas kasvit alkavat kuolla. Vuodenajat toistuvat aina uudestaan samassa järjestyksessä." Lokkipentu katseli emoaan mietteliäästi, ja sanaakaan sanomatta pentu lähti taas ryömimään poispäin.
Sulkavirta pudisteli päätään lempeästi. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja asettui poikansa eteen.
"Voi Lokkipentu, sinä olet ihan mahdoton. Etkö tahtoisi ennemmin leikkiä jotain täällä pesässä?" Sulkavirta kysyi.

//Lokki?

Aaltosalama näki, miten pahoillaan Sulkavirta oli jätettyään hänet sillä tavalla hyvästelemättä. Naaraan silmät olivat kostuneet tämän puhuessa katuvaan sävyyn teostaan, ja viimeistään siinä vaiheessa viimeisetkin katkeruuden rippeet huuhtoutuivat pois Aaltosalaman mielestä.
Hän istahti alas ja kietaisi tuuhean häntänsä käpälilleen, miettien tovin, miten pukisi sanoiksi sekavat tunteensa. "Saat anteeksi", kun sanat olivat tulleet ulos hänen suustaan, hänen oli helpompi hengittää. Ikinä koskaan Aaltosalama ei ollut päästänyt vihasta irti ja antanut anteeksi itseään kohtaan tehtyä vääryyttä, mutta Sulkavirran kohdalla tilanne oli toinen.
"Minäkin haluan pyytää anteeksi sitä, että olen vältellyt sinua", hän maukui heti perään ja nosti varovasti katseensa tassuistaan Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin. "Minulla oli vain pitkän aikaa niin petetty olo, sillä ainoa oikea ystäväni oli tuosta vain hylännyt minut. Olimme silloin jumissa kaksijalkojen ansassa Varissulan kanssa, kun sinä lähdit. Päästyämme pakoon jouduimme tarpomaan takaisin kotiin puoli päivää. Sinun lähtösi tuli minulle silloin täysin puskista, enkä ollut lainkaan osannut varautua siihen. Siksi olin niin kamalan vihainen."
Aaltosalama tunsi kyynelien polttelevan silmiään. Hän oli itkenyt viime aikoina paljon, useimmiten salassa muilta. Hän ei pitänyt siitä, että muut näkivät hänet pillittämässä kuin jokin pahainen pentu.
"Kauanko sinä olit suunnitellut lähteväsi? Miksi sinä ylipäänsä lähdit?" Aaltosalaman ääni oli hieman tukahtunut, kun hän esitti nuo mieltään pitkän aikaa poltelleet kysymykset ääneen.

//Sulka?