Hiljaisuusvarjo tuli juuri saalistuspartiosta ja kantoi mukanaan ylpeästi oravaa. Hän oli napannut sen hienosti rungolta juuri, kun se oli pakenemassa ylös puun oksistoon.
Juuri, kun kolli oli laskemassa saalistaan tuoresaaliskasaan, tuttu kissa yhtäkkiä ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Hiljaisuusvarjon katse kohtasi Kamomillapyörteen katseen, mutta naaras käänsi äkkiä katseensa toisaalle. Se teki kipeää, mutta valkoruskea kolli ymmärsi. Hänellä oli jo itsellään pentuja ja Kamomillapyörteellä oli kumppani ja pennut.
“Hyvää päivää, Kamomillapyörre! Kuinka pennut voivat? Olen kerennyt vaihtaa pari sanaa kyllä Katajapennun kanssa yhdessä välissä, mutta Hierakkapentuun en ole vielä kerennyt tutustua. Mutta molemmat vaikuttavat kyllä kelpo kissoilta. Katajapentu oli kyllä hieman hiljainen ja tuijotti jotenkin hyvin hassusti, mutta oikein ihastuttava pentu hän kuitenkin oli”, Hiljaisuusvarjo naukaisi naaraalle. Turha hänen olisi vältellä. ystäviähän he edelleen olivat… eikö?
Pian kolli muisti keskustelunsa Katajapennun kanssa. Se oli ollut kovin yksipuoleinen. Pieni valkea pentu oli oikeastaan vain tuijottanut ja vastannut lyhyesti tai vain nyökkäämällä tai pudistamalla päätään. Se oli hieman hassua kollin mielestä. Kuitenkin Kamomillapyörre oli ollut paljon uteliaampi ja puheliaampi pentu kuin Katajapentu.
Muistot saivat Hiljaisuusvarjon kehräämään vähäsen.

//Kamo?

Olin vihdoin soturi - Särösärinä. Aika mukava nimi, jos minä sain sanoa.
“Hei, Särösärinä”, Säihkysielu naukui ja jolkutti luokseni. Puskin hellästi kollin lapaa ja tämä nuolaisi omaani. Olimme lähentyneet hurjasti. Oli ihanaa vihdoin omata kunnollinen ystävä. Minulla ei oikein ollut häntä ennen ollut kunnon ystäviä.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin kollilta, joka oli keskittynyt tarkkailemaan partioiden järjestämistä.
“Voisimme koittaa samaan partioon?” Säihkysielu ehdotti ja nyökyttelin tälle. Minulle kelpasi hyvin. Partiointi oli kymmenen kertaa mukavampaa, kun oli ystävä. En ollut edes ennen tajunnut kuinka yksin olin. Onneksi minulla nyt oli sentään Säihkysielu, ei ainakaan tarvinnut olla yksin. Säihkysielu hymyili ja huitaisi hännällään partioita kohti. Seurasin häntä keskemmälle aukiota ja sitten yhteen partioista. Partio oli menossa joen lähelle metsälle. Meitä oli yhteensä viisi, mikä oli aika sopiva minun mielestäni. Kärppämyrsky partion johdossa, Aamuraita sekä Neilikkasydän ja sitten me. Poistuimme leiristä, minä ja Säihkysielu häntää pidellen.
“Miten sinulla on mennyt?” kolli kysyi minulta ystävälliseen ja huolehtivaiseen sävyyn, joka oli kuin hänelle nimetty. Tunsin lämpimän tunteen kehossani. Hän välitti. Tuntui hyvältä tulla oikeasti välitetyksi.
“Hyvin”, vastasin, “Miten itselläsi?”
Olin oppinut, että aina piti kysyä takaisin, sillä muuten oli epäkohtelias. En ollut mikään mestari sosiaalisissa taidoissa, enkä varsinkaan kiintymyksen näyttämisessä, mutta harjoittelin. Halusin kovasti näyttää Säihkysielulle, että todella pidin hänestä ystävänä
“Minullakin on mennyt hyvin. Olin viime auringon laskun aikaan rajapartiossa ja se oli aika mälsää, mutta onneksi nyt sinä olet mukana. Sinun kanssasi on kiva partioida”, Säihkysielu puki omat ajatukseni sanoiksi enkä voinut muuta kuin nyökätä. Olin samaa mieltä, mutta en tiennyt kuinka ilmaisisin sen.
“Kiitos. Öö… samoin”, nau’uin hieman epävarmana. Kolli nyökkäsi rohkaisevasti ja hymyili sitten. Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa metsän ääniä kuunnellen.

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 44kp! -

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 12kp -
Uivelotassu: 13kp -
Virtaviima: 6kp -
= 31kp!

KOIVU
Lokkimieli: 31kp! -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 18kp -
Hiljaisuusvarjo: 5kp -
Laineliekki: 9kp -
= 32kp!

SAAGA
Harakkatassu: 5kp -
Särötassu: 7kp -
Rosmariinikynsi: 3kp -
= 15kp

*Laineliekki* siniharmaan naaraan uusi soturinimi tuntui kaikuvan hänen mielessään. Hän muisti nimityshetkensä innon ja sen voiman tunteen, joka kulki hänen sisällään sillä hetkellä, kun hänen mestarinsa - klaanin päällikkö - ilmoitti, että hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi sotureita. Naaras oli tuntenut niin suurta ylpeyttä itsestään. Hän oli päässyt ensiksi päällikön oppilaaksi ja sen jälkeen myös onnistunut täydellisesti pääsemään soturiksi.
Laineliekki katseli leuka ylpeästi pystyssä, kun hänen klaanitoverinsa tassuttivat leirissä edes takaisin ja eri suuntiin päämääränään, joko partion kanssa ulos lähteminen tai leirin sisässä ajasta nauttiminen.
Siniharmaan naaraan häntä oli kääritty siististi etutassujen ympärille ja hän istui hyvässä ryhdissä siinä katselemassa ja odottelemassa - vaikka ei tiennytkään mitä oikeasti oli odottamassa. Hän vain katseli, kun kissat kulkivat sinne tänne ja vain odotti selkeästi, että saisi jonkun hyvän päähänpiston, jonka sitten toteuttaisi tylsyyden poistamiseksi ja estämiseksi.
Pian Laineliekki huomasi Tattihallan. Kolli palautti hänen mieleensä tämän edesmenneen kumppanin, Tulisielun. Laineliekki oli vihannut tätä naarasta alusta asti ja lopulta hän oli päätynyt saamaan surmansa petturuudesta, mutta mitä muutakaan olisi voinut puoliveriseltä odottaakaan. Eiväthän he muuta olleetkaan kuin epärehellisiä pettureita.
Laineliekki katsoi kollia, joka tassutti nopeasti kohti leirin uloskäyntiä. Tämä ilmeisesti oli siis lähdössä partioon, tai jotain sellaista. Siniharmaasta naarasta tuohon kolliin ei saattanut luottaa vain sen tähden, että hän oli joskus ollut sillä tavoin puoliverisen kissan kumppanina. Se oli naaraan mielestä jo suuri epäuskollisuuden merkki. Hän ei ainakaan koskaan olisi voinut kuvitella itseään ei-puhdasverisen kissan kumppanina. Vain ajatus siitä puistatti häntä hännänpäästä nenänpäähän asti.
Pian Tattihalla katosi partion kanssa ja Laineliekki saattoi vain tuijottaa sinne, mihin kolli oli kadonnut. Tattihalla ei hänen mielestään edes ansainnut enää puhdasverisen kissan asemaa. Sama päti myös kaikkiin muihin niihin kissoihin, jotka olivat koskaan olleet puoliveristen tai klaanien ulkopuolisten kissojen kumppaneita. Laineliekki laski myös Hiljaisuusvarjon osittain tähän mukaan. Kolli oli kuitenkin saanut pentuja puoliverisen kanssa, vaikka he eivät kuulemma olleetkaan kumppaneita.
“Hei, Laineliekki!” joku tervehti nuorta naarasta. Hän käänsi päätään ja huomasi sisarensa Tuiskutuulen tulleen hänen vierelleen. Laineliekki hieman yllättyä asiasta. Hän ei ollut jutellut sisarensa kanssa pitkään aikaan, joten hän oli hieman yllättynyt, että tämä tuli hänen luokseensa.
“Tervehdys, Tuiskutuuli”, siniharmaa naaras tervehti puolisokeutunutta sisartaan ja heilautti häntäänsä vierellään merkiksi käydä istumaan siihen. Tuiskutuuli istahti siihen ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille, kuten Laineliekkikin teki.
“Kuinka olet voinut?” siniharmaa naaras kysyi sisareltaan.
“Ihan hyvin kai”, Tuiskutuuli sanoi hieman vaisuna. Laineliekki liikautteli tassujaan hermostuneena. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten hän päätyi sitten vain nousemaan tassuilleen.
“Voisinkin itse asiassa mennä pyytämään Pimentovarjoa laittamaan minut johonkin partioon. Näkyillään!” hän sanoi ripeästi ja lähti tassuttamaan pois.

Mieleni utuisen verhon läpäisi kirkas, punainen valo, joka muuttui nopeasti mielikuvasta fyysiseksi tuntemukseksi, kivuksi. Räpyttelin silmiäni pöllämystyneenä ja onnistuin kohdistamaan harhailevan katseeni päälläni seisovaan Lokkimieleen, jonka etukäpälä painoi minua kaulasta maata vasten. Tuijotin kollia aukoen suutani kuin nälkäinen linnunpoika. Mitä hiirenpapanaa oli juuri tapahtunut?
“Sinä kuolit”, mestari vastasi päässäni esittämääni kysymykseen. “Eloklaanin väijytys. Heidän parantajansa tappoit sinut.” Tunnistin ironian kollin puheista. Hm, kummallista - luulin sen olleen minun pravuurini, mutta näemmä epäsuoran ivaamisen taito kulki suvussa.
Tunsin yhä haamukäpälän kaulallani, vaikka kolli oli jo noussut pois yltäni. Toinnuttuani alkujärkytyksestä huomasin oloni poikkeuksellisen virkeäksi ja valppaaksi. Sama adrenaaliini ryöppysi suonissani kuten eilispäivänä myyrää jäljittäessäni. Oudolla tavalla pidin siitä tunteesta, jonka pelko minussa aiheutti. Ikään kuin epäkuollut olemukseni olisi saanut jostain aivan uutta virtaa, sillä minusta tuntui yhtäkkiä paljon elävämmältä.
“Mitä siis opit tästä?” Lokkimielen kysymys kuului tavallista kirkkaampana vierestäni. Tällä kertaa minun ei tarvinnut suunnistaa sumussa äänenlähteen luokse, vaan saatoin kääntää katseeni terävöityneempänä suoraan soturiin.
“Että kannattaa pitää aina silmät auki, jotta vihollinen ei pääse yllättämään”, vastasin silmiäni siristäen. Odotin puoliksi mestarin tekevän varoittamatta uuden hyökkäyksen kimppuuni, mutta sen sijaan kolli nyökyttelikin - tulkitakseni - tyytyväisen oloisena päätään.

//Lokki??

Loikoilen raukean oloisena soturien pesässä onnelisena hiljaisuudesta. Syöksyaskel oli rajapartiossa pikiturkin ja virtaviiman sekä tämän oppilaan lummetassun kanssa.
*lummetassu.. En tunne häntä hyvin mutta hän tuntuu mukavalta.. Aivan kuin isänsä hiljaisuusvarjo...* ajattelen. Tunsin iloa hiljaisuusvarjoa kohtaan, olihan hän saanut kaksi ihanaa pentua.. Mutta tunsin silti pettymystä ja surua ja jopa vähän kateutta mutta miksi? Minähän olin päättänyt ottaa syöksyaskeleen hiljaisuusvarjon sijasta... Pudistelen hitaasti päättäni selvittääkseni ajatuksiani ennenkuin nousen hitaasti venyttelen seisomaan. Vatsani oli vähän pyöristynyt lähipäivien aikana mutta en ollut siitä paljoakkaan välittänyt. Mutta nyt minua lievästi jo hermostutti; vaikka olin viime päivinä syönyt vain vähän vatsani vain jatkoi lievästi kasvuaan. Se ei ollut vielä niin iso että sitä voisivat muut huomata mutta itse tunsin huomaavani sen kasvun ja tunsin lievää lisä painoa vatsassani. Siirsin kuitenkin asian sivuun ja tassutan ulos soturien pesästä vilkuilen ympärilleni silmät kirkkaina ennenkuin päädyn tassuttamaan tuoresaaliskasalle ja katselen sitä hetkisen mutta lannistun nopeasti. Kasassa ei ollut oikeastaan mitään tuoretta. En kuitenkaan valittanut vaan napasin siitä pulskan oloisen kottaraisen ja tassutan parin hännän mittan päähän syömään sitä. Sitä syödessäni aina välillä vilkuilen sisäänkäynti tunnelin suuntan vähänkuin olisin odottanut että syöksyaksel tulisi takaisin leiriin muiden kanssa. Kuitenkaan hän ei tullut ainakaan ennenkuin ehdin syödä kottaraiseni loppuun ja nousta pystyyn; lähdin sitten kohti parantajien pesää sillä ajatuksiini oli yllätäen putkahtanut pähkä hullu selitys sille että vatsani oli lievästi kasvanut; entä jos odotinkin pentuja??
*en minä halua syöksyaskeleen kanssa pentuja.. Hän on vain sen verran typerä kissa! No en minä varmaan mitään pentuja odota vaan ihan vain ylireagoin.. Mutta entä jos odotankin? Paras kuitenkin käydä kysymässä..* mietin ja tassutan parantajien pesään sisään karvat lievästi väreilen ja silmät sumeina pelosta siitä että teoriani pentujen odottamisesta olisikin totta.
"Tuota hei? Hehkuaskel? Minulla oli vähän tuota.. Asiaa.." maukuu vähän nolona. Varmasti vain ylireagoin ja häiritsin parantajia syytä suotta. Hehkuaskel kääntyi minua kohti keltaiset silmät välähtäen.
"Mitä asiaa? Oletko sairas?" hehkuaskel kysyi lievästi huolestuneen oloisena ja tassuti lähemmäs.
"Tuota öö.. En! Siis uskon että vain ylireagoin.. Mutta epäilen että saattaisin odottaa pentuja.. Niin ajattelin vain että voisitko ehkä tarkistaa?" kysyn korvat luimussa ja karvat lievästi pystyssä. Hehkuaskel katseli minua hymyillen.
"Sopiihan se", hehkuaskel maukui häntä pystyssä ja alkoi tutki minua. Vain hetkisen jälkeen hän lopetti ja siirsi katseensa minuun.
"Onnittelut kamomillapyörre sinä todella odotat pentuja", naaras kehrää ja katselee minua. Tuijotan tätä kuin puulla päähän lyöty.
"Mitä?!" sähähdän mutta vedän nopeasti häntäni suuni eteen.
*ei ei ei.. En halua odottaa.. Tai siis en halua odottaa syöksyaskeleen pentuja! Kyllä minä haluan pentuja.. Mutta en hänen.. EN vain halua!* ajattelen paniikkin partaalla.
"Siis ihan kiva pitääkin tästä mennä kertomaan syöksyaskeleelle ilo uutiset.." mutisee silmät sumeina. Käännän nopeasti selkäni hehkuaskeelle ja kipitän nopeasti tieheni ja istuudun leirin reunalle ja tuijotan maatta toivoen että tämä olisi vain pahaa unta. Työnnän kyntteni maahan ja kyyneleet puskevat ulos silmistäni mutta pyyhin ne nopeasti etukäpälälläni pois huomattauani syöksyaskeleen tuulleen juuri takaisin muiden kanssa. Nousen hitaasti seisomaan ja olin aikeissa mennä syöksyaskeleen luokse mutta katseeni takertuikin lummetassuun joka tapiti minua uteliaan oloisena eripari silmät ammollaan ja hymyilen aurinkoisesti, sitten tämä kääntyi mestariaan kohti ja näytti kysyvän jotain. Sillä hetkellä sain katseeni irti oppilaasta ja siirrän katseeni syöksyaskeleesseen vetäen kasvoilleni teko hymyn ja tassutan syöksyaskeleen luokse.
"Hei minulla on sinulle asiaa!" kehrään hymyilen väkinäisesti ajatukset sekaisin. Syöksyaskel tuijotti minua jäänsiniset silmät viirussa.
"Mitä asiaa kamomillapyörre?" kolli tuhahtaa melko välinpitämättömän oloisena.
"No katsos kävin juuri paranatjien pesässä koska epäilin että saattaisin ehkä odottaa pentuja.. Ja hehkuaskel sanoi sen olevan totta! Minä odotan pentuja.. Sinun pentujasi tietysti! Kenen muunkaan?" mauun ääni vähän vapisten koska pelkäsin että syöksyaskel saattaisi räjähtää raivosta kuultuaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja miksi ihmeessä olisi tapahtunut? Eikö Syöksyaskel aina ollut halunnut pentuja. Tämä tuijotti minua hetken jäänsiniset silmät ammollaan hämmenyksestä kunnes hän pudisteli päättään ja tuijotti hetken päästä minua viileästi mutta samalla kollin silmissä pilkahti hitunen intoa ja rakkautta; rakkautta pentuja kohtaan kai tai sitten rakkaus minua kohtaan oli palannut.
"Sehän on mahtavaa! Saamme monta suloista ja rohkeaa pentua! Heistä tulee klaanin parhaita sotureita koko klaanissa!" syöksyaskel kehräsi. Suuni loksahti hämmästyksestä auki mutta suljin sen oitis.
*mikä hiirenaivo ei hän tiedä millaisia meidän pennuistamme tulee! saatta olla että he ovatkin pelokkaita ja ujoja eivätkä rohkeita! Mutta suloisia niistä varmasti tulee* ajattelee silmät viirussa. Painauttuu sitten lievästi vastahakoisen oloisena syöksyaskelleen turkkiin ja kehräsi.
"Totta kai niistä tulee rohkeitan nehän ovat sinun pentujasi.." mauun silmät viirussa. Syöksyaskel vilkaisee minua ärtyneenä ja perääntyy kauemmas päästäen minut kaattumaan kyljelleni. Kirosin syöksyaskelta hiljaisella äänellä samalla kun kompuroin pystyyn.
"Rauhoittu kamomillapyörre kohtahan sinä satutat itseäsi!" syöksyaskel naurahtaa pilkallisesti ja hivenen ilkikurisella äänellä mutta tämän ilme muuttuu hetkessä vakavaksi ja hän tassuttaa lähemmäs työntäen naamansa hiirenmitan päähän omastani.
"Ethän halua satuttaa syntymättömiä pentujamme?" syöksyaskel kysyy kylmällä äänellä. Luimistan kauhistuneena korviani ja silmäni laajenevat pelosta kun pudistan päättäni syöksyaskeleelle.
"Hyvä niin", syöksyaskel naurahtaa.
"Ajatelitkos siirtyä jo pentutarhaan?" syöksyaskel kysyi silmät viirussa.
"En todellakaan! Pystyn tekemään soturin tehtäviä vielä pitkään ennenkuin minun pitää siirtyä pentutarhaan!" sähähtää silmät viirussa ja hampaat irvessä.
"Lopeta tuo kohta muut alkavat epäillä että jokin on vialla", syöksyaskel sähähtää ja tuijottaa minua varoittavasti. Luimistan korviani ja peräännyn nyökäten.
"Tottakai lopetan.. Tuota.. Minä tästä menen-" aloittaa mutta hiljennee hetkeksi koska ei keksinyt minne olisi lähtenyt mutta huomaa sitten lummetassun tuoresaalis kasalla.
"Öö juttelemaan lummetassun kanssa heippa!" huikkaa syöksyaskeleelle ennenkuin loikkii lummetassun luokse, tunsin vielä hetken kollin läpitunkevan katseen turkissani mutta rauhoitun hivenen päästyäni hiljaisuusvarjon kauniin ja tältä paljon muistuttavan tytären viereen.
"Hei lummetassu.. Tuota ajattelin että haluaisit juttuseuraa..?" maukuu hymyilen teko pyhää hymyä. Lummetassu säpsähtää hivenen ja siirtää sitten eripari silmänsä minua kohti.
"Ai hei kamomillapyörre! Tottakai minä haluan jutella kanssasi. Mistä haluaisit jutella?" lummetassu kehrää pehmeällä ja rauhoittavalla äänellä ja katselee minua hymyilen.
"Öö tuota minun ja syöksyaskeleen pen.. Eikun siis sinun koulutuksestasi! Miten sinulla on mennyt?" maukuu lievästi hermostuneena. Lummetassu kallistaa hivenen päättään hämentyneenä mutta nyökkää kuitenkin.
"No virtaviima on ihan kiva mestari.. Ja toivon että hän opettaisi minulle kuinka uidaan! Osaako hän edes uida.. Tiedätkö sinä?" lummetassu maukuu silmät uteliaisuudesta ammollaan. Katselen tätä hetken ja mietiskelen hetken.
"Jos totta puhutaan niin en tiedä en ainakaan ole nähnyt hänen koskaan uineen.", mauun mieteliään näköisenä. Lummetassu hymyili auringoisesti.
"Ei se mitään kyllä se selviää", lummetassu kehrää. Lummetassu kalistaa päättään ja alkaa taas puhua.
"Muuten mistä sinä halusit ensimmäiseksi jutella? Sinun ja syöksyaskeleen mistä?" lummetassu kysyy. "Sinun ei siis todellakaan ole pakko kertoa! Jos se on jokin arka juttu.. Mutta olen utelias kuulemaan.. Minulle voit kertoa mitä vain! En minä suuttu, haluaisin jopa olla ystäväsi! Mutta en sinua ystävyyteenkään pakota." lummetassu lisää laskien pörröisen häntänsä lavalleni.
*hän on vasta oppilas ja tuntuu jo nyt minua järkevämmältä.. No ei siihen paljoa tavitsekkaan että olisi minua järkevämpi minähän valitisin syöksyaskeleen hiljaisuusvarjon sijasta! Tosin ei lummetassua se varmaan haittaa sillä jos olisin valinnut hiljaisuusvarjon enkä syöksyaskelta niin aamuraita ei olisi koskaan saanut lummetassua ja tämän veljeä harakkatassua.. He ansaitsevat olla olemassa* ajattelee ja siirtää sitten katseensa maahan.
"Tuota ööh en mistään.." mutisen nolona korvat luimussa ja karvat väreilen hermostuneena mutta nostan sitten katseeni takasin lummetassuun.
"Mutta tottakai voin olla ystäväsi.. Muistutat minua niin paljon isästäsi.. Onko hän kertonut sinulle minusta mitään? No ei varmaan sellainen jäniksenaivo olen ollut.. Mutta aiemmin minä rakastin isääsi olisin ehkä hänen kumppaninsa nyt jos en olisi valinnut syöksyaskelta hänen sijastaan. Mutta siitä huolimatta että olen syöksyaskeleen kumppani minä rakastan yhä hiljaisuusvarjoa enemmän kuin tämä osaa edes arvata.. Kerrothan sen hänelle? Haluan hänen tietävän" kehrään iloisen oloisena. Lummetassu näytti vähän pöllämystyneeltä mutta nyökkäsi kuitenkin innokkaan oloisena.
"Tottakai voin kertoa tuon isälleni! Mutta.. Tuli vain mieleen.. Että sinä kai olit aiemmin sanomassa että odotat syöksyaskeleen pentuja eikö?" lummetassu maukuu pompahtaen pystyyn. Hätkähdän ja lasken katseeni.
"Niin kyllä odotan hänen pentujaan.. Älä kerro kuitenkaan hiljaisuusvarjolle.. En halua että hän kuulee sitä keneltäkään muulta.." mauun hivenen nolona ja nostan taas katseeni oppilaaseen toiveikkaan oloisena.
"Ei en kerro jos et halua, mutta nyt minun pitää mennä!" lummetassu kehrää ja tassuttaa kauemmas mutta pysähtyy vielä.
"Ainiin ja onnea sinulle ja syöksyaskeleelle pennuista!" lummetassu huikkaa vielä olkansa yli ennenkuin kipittää matkoihinsa. Hymyilen hennosti ja katselen naaraan menoa lämpimästi. Nousen sittemin seisomaan ja tassutan soturien pesälle päin silmät kirkkaina. Pesään sisälle työnnytyäni menen hetimiten omille maakualusilleni ja alan sukia turkiani rennoin, hitain vedoin. Lopulta käperyn vielä tiukemmin, lasken pääni sammalille ja hännän nenälleni ja suljen silmäni nukahtaen nopeasti.


Pari kuutta myöhemmin makoilen pentutarhan edustalla raukean oloisena vatsa jo valtavast kasvanut. Olin muuttanut pentutarhaan vain pari päivää aiemmin osittain syöksyaskeleen pakottamana mutta osittain omasta halustanikin sillä vatsani oli kaartunut jo sen verran isoksi.
*kuinkakohan monta pentua siellä kasvaa..* mietiskelee silmät loistaen. Pentujen syntymään ei kuluisi varmaan enään kauaakkaan. Katselin taivaalle silmät puoliummessa mutta avasin ne nopeasti kun syöksyaskel tassuti paikalle ja alkoi patistella minua takaisin sisälle pentutarhaan.
*hiirenaivo* ajattelen mutta totelen silti syöksyaskelta mutisematta ja nousen pystyyn tassutaen takasin sisään pentutarhaan ja kelahdan omille makuualusilleni kyljelleni. Mäntyviiksi ei ollut pesässä sisällä vaan syömässä aukiolla. Olisin itsekin halunnut pysyä aukiolla. Ylläten tunsin värisevää kipua koko kehossani ja jouduin lievästi paniikkiin.
*nytkö jo? Olisivat nyt edes odottaneet vielä ihan pienen hetken!* ajattelen ja päästän kivun ulvaisun kun ensimmäisen supistuksen tulessa. Huomasin kuinka mäntyviiksi kurkistk sisään pentutarhaan ja huomattuaan minut taisi tajuta oitis mitä oli tekeillä ja katosi suuaukolta. Kipu yltyi ja aloin jo toivoa että en olisi pentuja koskaan odottanutkaan. Kuitenkin vain vähän aikaa sen jälkeen kun mäntyviiksi oli lähtenyt hehkuaskel tuli sisään pentutarhaan ja tarkasteli minua silmät viirussa kunnes totesi että pennut olivat tulossa ja tuli vierelleni. Sähähdän turhautuneena ja kivusta.
*mikä hiirenaivo totta kai minä synnytän ei siihen mitään tutkimista tarvitse!* huuttaa mielessään. Ulahtaa sitten kun tulee uusi kivun aalto ja supistus ja tunnen kuinka sammalille valuu ensimmäinen pentu.
"Naaras", hehkuaskel maukui silmät loistaen ja työnsi pennun vatsani juuren kehotaen sitten jatkamaan ponnistusta.
*lisää??? Oikeasti??* ajattelee joutuen lievästi paniikkiin. Uusi kivun aalot iskee ja päästän epätoivoisen ulvaisun ja toinenkin pentu tuli mailmaan.
"Toinenkin naaras, vielä ainakin yksi tuloillaan", hehkuaskel totesi silmät loistaen ja työntää toisenkin pennun vatsaani vasten. Tuijotan hehkuaskelta pakokauhun partaalla ja työnnän kynnet esiin mutta vedän ne nopeasti taas sisään. Kun viimeinen supistus iski purin hammasta jota en kirkaisisi. Kolmas pentu syntyi mailmaan. Helpotuin ja lyyhistyin maahan henkästyneenä.
"Kolli.." hehkuaskel sanoi katkonaisella äänellä. Nostan päättäni ja katson hehkuaskelta huolestuneena.
"Onko se kunnossa?" kysyn silmät pelosta ammollaan ja karvat pystyssä. Hehkuaskel siirsi lohduttomat keltaiset silmänsä minuun.
"Olen pahoillani mutta hän on kuollut", hehkuaskel maukuu lohduttomalla äänellä ja työntää pienen kolli pennun eteeni. Tuijotin silmät surusta ammollaan pientä valkoista kolli pentua ruskeilla kohdilla turkissaan.
"Ei.. Miksi?" kuiskaan silmät surusta ammollaan. Kuulin syöksyaskeleen äänen ja nostaessani katseeni hän oli pentutarhan suulla. Tuijotin tätä ja purskahdan sitten itkuun.
"Mitä nyt kamomillapyörre? Onko pennuilla jotain hätänä??" syöksyaskel kysyy ja tulee nopeasti luokseni.
"Saitte kaksi tervettä tytärtä.. Ja yhden pojan.. Hän on kuitenkin kuollut" hehkuaskel maukuu. Tuijotan poikani ruumista tyhjin silmin ja siirrän katseeni sitten syöksyaskeleesseen
"annataan niille nimet.." kuiskaan. Syöksyaskel nyökkää.
"Tuo voisi olla nimeltään katajapentu.." kolli maukuu hellällä äänellä ja osoittaa pientä valkoista naaraspentua oransseilla yksityiskohdilla.
"Tämä voisi olla hierakkapentu.. Ja poikamme voisi olla persiljapentu.. Jos se sopii sinulle", mauun ja kosketan ensin toista naaras pentua ja sitten persiljapentua.
"Sopii hyvin", syöksyaskel maukui. Hehkuaskel katseli meitä vielä hetken ennenkuin tassuti ulos pesästä. Heti naaraan poistuttua syöksyaskel alkoi sättiä minua.
"Sinä olet hyödytön naaras et kyennyt edes paria pentua synnyttää tappamatta yhtä!" kolli sähisee raivoissaan. Ja tuijitti sitten kahta maitoa imevää pentua.
"Hierakkapentu.. Tuo pentu tuo minulle mieleen sinut.. Ja minä vihaan sinua.. Ja lupaan vihata myös tuota pentua.. Mutta en minä kauhea isä ole.. En molemmille katajapentu on suloinen ja täydellinen tervepieni naaras. Niinkuin persiljapent olisi ollut komea ja täydellinen tervekolli jollet olisi epäonnistunut tehtävässäsi" syöksyaskel sähisee ja läimäisee minua korville.
"Anteeksi.. En minä tarkoittanut.. Minun olisi kuolla pitänyt eikä persiljapennun.. Älä ole ilkeä hierakkapennulle jooko?" vinkaisen silmät pelosta ammollaan.
"Myöhäistä", syöksyaskel sähisee ja tassuttaa pois pentutarhasta. Tuijotan avuttomana kumppanini perään.
"Ei.. Ei hierakkapentu ansaitse tälläistä kohtelua.." kuiskaan. Makaan hetken itkien ja suin persiljapennun turkkia ja vilkaisen aina välillä lempeästi hierakkapentua ja katajapentua jotka imivät tyytyväisinä maitoa. Lopulta pennut lopetavat imemisen ja laskin pääni maahan persiljapennun velton, kuolleen ruumiin viereen ja nukahdan surun ja pelon täyteiseen uneen.

Rosmariinikynsi alkoi yhtäkkiä kiusoitella Lepakkohuutoa. Se sai kollin mielen hieman keveämmäksi. Hän kuunteli naaraan naurua hyvillään. Hänen naurunsa oli kaunis, niin myös hänen äänensä. Lepakkohuuto katsoi häntä virnistäen.
“Tietysti olen tunnollisin ja normaalein soturi! Minä en ainakaan näe olemattomia kissoja tai kuvittele typeriä itsestäni”, tummanharmaa kolli murahti.
“Niin, niin. ainahan sinä olet se kaikkein paras, mutta silti normaalein kissa”, Rosmariinikynsi naukaisi. Lepakkohuuto murahti leikkisästi.
“Ja sinä olet sitten se kissa, joka erottuu joukosta. Se kissa, jonka kyllä tietää olevan paikalla tai huomaa olevan poissa. Se kissa, jota ilman klaanissa olisi täysin erilainen tunnelma. Niin eriskummallinen ja hassu tapaus, että sitä olisi vaikeaa edes muille kuvailla”, Lepakkohuuto naurahti heilauttaen suurta korvaansa ja sipaisten naaraan turkkia lyhyellä hännän tyngällään. Hän virnisti nyt kovempaa, kunnes hän alkoi tajuta, miltä hänen sanansa olivat oikeastaan kuulostaneet. Hän ei tiennyt huomasiko Rosmariinikynsi sitä, mutta se sai hänet hieman nolostumaan ja painautumaan turkkinsa alla läjään.
“Se kissa, joka vain on eriskummallinen”, hän mutisi hiljaa ja palautti sitten vähitellen virneen takaisin kasvoilleen. “Joka ei voittaisi minun kaltaistani hyvin tavanomaista soturia koskaan juoksukisassa tai kaksinkamppailussa!”

//Rosmy?

Päästin suustani huvittuneen nauruntapaisen äännähdyksen. Vai oli Lepakkohuuto unohtanut partion. Ei oltu kyllä hauskempaa pitkiin aikoihin kuultu.
“Ihan kuin olisit taas oppilas”, kiusoittelin kollia jättäytyen samalla hänen rinnalleen. Kävelin mieluummin yhdessä vierekkäin kuin inhassa jonossa. Lepakkohuuto virnisti.
“Etkö muka itse ole myöhästynyt partiosta soturina?” kolli ärähti. Hän kärsi selvästi suuresta aamukiukusta. Naurahdin taas. Päätin sitten piristää häntä! Hinnalla millä hyvänsä!
“No olen minä ehkä kerran… tai kaksi”, vitsailin hihitellen typerästi. Tuntui hyvältä hassutella pitkästä aikaa. Olin tässä lähiaikoina ollut aika vakavana. Oli vain ollut niin paljon mietittävää.
“Niin siitäs saat. Ei se nyt niin epänormaalia ollutkaan”, Lepakkohuuto tokaisi.
“Niinpä tietenkin, sillä sinun - Lepakkohuudon - pitää aina olla normaali ja todella tunnollinen soturi”, en tiennyt mihin yritin kiusoittelullani päästä, mutta ehkä eniten vain revin reaktiota irti kollista. Halusin hänen reagoivan jotenkin isosti. Pidin siitä, kun sain kollin leikkimään kanssani ja kiusoittelemaan minua. Se vain toi jotain outoa mielihyvää. Ja pidin tietenkin nauramisesta etenkin Lepakkohuudon kanssa.
//Lepa?

Aivan kuten Lokkimieli oli olettanutkin, Uivelotassu oli epäonnistunut myyrän nappaamisessa ensimmäisten saalistusharjoitusten aikana. Oppilas oli kuitenkin sössinyt tilanteen niin kömpelösti, että Lokkimieli oli alkanut kallistua harjoitustuokion jälkeen lisää sen puoleen, ettei moisesta vätyksestä saisi tehtyä yrittämälläkään muuta kuin variksenruokaa.
Uivelotassu ei kuitenkaan ollut soturille täysin turhanpäiväinen. Lokkimielen piti edelleen todistaa pätevyytensä mestarina. Hänen piti saada ensimmäisestä oppilaastaan soturikelpoinen, tai hänen mahdollisuutensa korkeampaan asemaan klaanissa olisi evätty ikiajoiksi. Uivelotassu oli pakko saada oppimaan jotenkin. Eikä vain jotenkin — Lokkimielen mielestä kaikessa oli kyse tehokkuudesta. Mutta kuinka tuollaisen vähä-älyisen naaraan riekaleen muka saisi mitään oppimaan?
Lokkimieli uskoi, että ratkaisu löytyisi mitä todennäköisimmin kurista. Ehkä hän voisi käyttää raakuuttaan hiukan enemmän Uivelotassun kanssa niin, että oppilas ei kyseenalaistaisi hänen menetelmiään, eikä kukaan ulkopuolinen ei saisi tietää. Ja naaras tuskin tajuaisikaan kyseenalaistaa niitä. Oppilaan tehtävähän oli totella mestaria, ja mestarin tehtävä opettaa. Tarkalle opettamismemetelmälle ei ollut Kuolonklaanissa sääntöjä. Se oli sääli, ja toisaalta taas ei. Jos ja kun Lokkimieli jonain päivänä saavuttaisi päällikön aseman, hän määräisi siihen säännöt.
Valkoharmaa kolli venytti selkänsä ensin pitkäksi etutassut pitkälle eteen ojennettuina, paljastaen hyvinhoidetut terävät kyntensä. Sitten hän taivutti itsensä pystyyn ja käytti notkean selkänsä pikaisesti köyryssä.
Lokkimieli tekaisi kasvoilleen geneerisen hymyn lähtiessään jolkottamaan oppilaansa luokse piikkihernemuurille. Olihan se varsin persoonaton, mutta se toimi suurimpaan osaan kissoista. Soturi tiesi sen siitä, että nämä hymyilivät usein takaisin.
”Hyvää huomenta”, Lokkimieli maukaisi Neilikkasydämelle ohittaessaan ruskeamustaa turkkiaan siistivän naaraan.
”Huomenta”, naaras naukaisi pieni hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut vieläkään onnistunut tutustumaan Neilikkasydämeen paremmin, ja nyt kun kollilla oli oppilas, hänen oli vaikea panostaa kahteen tavoitteeseen samaan aikaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei viivyttely olisi vaihtoehto. Mitä pikemmin Lokkimieli saisi jälkikasvua, sitä parempi.
Uivelotassun kohdalla soturi pysähtyi.
”Oikein hyvää huomenta, Uivelotassu.”
”Huomenta, Lokkimieli”, oppilas mutisi. Silmäluomien raskaus sai naaraan näyttämään siltä, kuin tämä ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Haukottelu ei auttanut asiaa.
Lokkimieli ei halunnut, että muut tekisivät saman havainnon hänen oppilaastaan, joten kolli heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja sukelsi oitis piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä.
”Ajattelin pitää sinulle tänään ensimmäiset taisteluharjoitukset”, Lokkimieli maukui, kun he suuntasivat syvemmälle metsään.”Reviirillämme on toki vielä paljon alueita, jotka minun täytyy näyttää sinulle. On kuitenkin tehokkaampaa, että teemme sen metsästyksen ja rajapartioiden yhteydessä. Tänään pysymme Kuolonmetsässä.”
”Okei.”
Lokkimieli käänsi analysoivan katseensa Uivelotassuun, jonka pelkkä kävelytyyli sai nyt soturin niskakarvat kohoamaan. Hänen teki mieli nostaa huultaan halventavasti, mutta onnistui tukahduttamaan impulssin.
Loppumatkan kumpikin oli vaiti. Se kävi itse asiassa Lokkimielelle aivan mainiosti.
Harjoituspaikaksi valikoitui pieni, laakea, kuusten ympäröivä alue. Lokkimieli istui sammalpeitteisen kiven päälle.
”Aloitetaan teoriasta. Jos olet puolustusasemassa, sinun tulee tarkkailla vastustajan silmiä. Katse voi paljastaa paitsi sen, mihin vihollinen tähtää, myös sen, millaista hyökkäystyyliä tämä aikoo käyttää. Etenkin silloin, jos vastustaja ei ole oppinut piilottamaan aikeitaan. Hyökkäyksessä myös sinun pitää oppia olemaan antamatta liikaa vihjeitä viholliselle”, Lokkimieli piti tauon ja yritti arvioida alempana nököttävää oppilasta katseellaan. Tämä kyllä näytti kuuntelevan, mutta samalla tämä näytti yhtä passiiviselta kuin yleensäkin. Lokkimieli jatkoi katsoen Uivelotassua silmiin:
”Hyökkäyksessä ajoitus on tähtäyksen jälkeen kriittisintä. Tärkeintä on tähdätä mahdollisimman heikkoon kohtaan, kuten kaulaan, vatsaan tai kasvoihin. Haluat tehdä vihollisesta toimintakyvyttömän mahdollisimman tehokkaasti. Kissalla ei ole mitään syytä antautua, jos vain roikut toisen selässä kuin joku vauhkoontunut kotka. Sellainen toimintatapa ei myöskään ole koskaan tappanut ket…tua. Taistelu on ajatuspeliä yhtä paljon, kuin se on fyysistäkin kyvykkyyttä. Muista se.”
Uivelotassun katse oli hiukan utuinen ja ajelehtinut Lokkimielen selostuksen aikana jonnekin soturin taakse. Puunlatvat mahtoivat olla kiinnostavampia, Lokkimieli ajatteli ja pidätti huokauksen, joka olisi tullut ulos taatusti ennemminkin aggressiivisena tuhahduksena.
Lokkimieli terävöitti katseensa. Silmät viiruina soturi syöksyi varoittamatta suoraan alas oppilaansa kimppuun. Uivelotassu mätkähti lujaa maahan silmät selällään, kun Lokkimieli viimeisteli temppunsa painamalla etutassunsa tummanharmaan naaraan kaulalle.
”Mitä-”, oppilas naukaisi eksyneen näköisenä ääni kähisten.
”Sinä kuolit”, Lokkimieli maukui. ”Eloklaanin väijytys. Heidän parantajansa tappoi sinut”, soturin äänessä oli ironinen painotus, kun hän viittasi Leimusilmään — parantajat olivat surkeita taistelijoita, ja Eloklaanin parantaja tuskin koskaan tappaisi ketään muuten kuin vahingossa. Uivelotassu oli suorastaan surkea oppilas.
Lokkimieli virnisti ja nousi pois hengästyneen oppilaansa päältä. Hän vakavoitui nyt jatkaessaan:
”Mitä siis opit tästä?”

//Uivelo?

Siitä oli jo aikaa, kun Hiljaisuusvarjo oli leikkinyt pentujensa kanssa, eiväthän he enää pentuja olleetkaan. Harakkapentu ja Lummepentu olivat tulleet oppilaaksi eli he olivat siis nykyään Harakkatassu ja Lummetassu. Hiljaisuusvarjo rakasti jutella jälkikasvulleen, kysyä kuulumisia, tiedustella koulutuksesta ja vain ylipäänsä pitää huolta siitä, että kaksikolla oli kaikki hyvin.
Hiljaisuusvarjo huomasi Lummetassun tulevan leiriin harjoituksista. Naaraan kasvoilla oli leveä hymy, kun hän kantoi mukanaan hiirtä.
“Hieno saalis!” valkoruskea kolli huusi tyttärelleen ja kääntyi sitten katsomaan toisaalle. Hänen katseensa osui pian Kamomillapyörteeseen. Hän katsoi naarasta hetken ja käänsi sitten päätään. Hän ei tykännyt ajatella sitä, mihin heidän välinsä olivat menneet. Hän ei ollut tainnut oikeastaan puhua tabbykuvioiselle oranssille naaraalle sen koommin, kun oli saanut pentuja Aamuraidan kanssa.
“Hei, Hiljaisuusvarjo!” Neilikkasydän tervehti kollia ja sai tämän keskittymään naaraaseen.
“Tervehdys! Kuinka voit?” hän vastasi.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Neilikkasydän naukaisi ja istahti Hiljaisuusvarjoa vastapäätä. Hiljaisuusvarjo hymyili naaraalle lempeästi.
“Haluaisitko jakaa saalista kanssani?” hän kysyi. Musta naaras nyökkäsi.
“Toki, käyhän se”, hän sanoi. Hiljaisuusvarjo nousi tassuilleen.
“Käydään siis valitsemassa jotain kasasta”, hän sanoi ja Neilikkasydänkin nousi tassuilleen.
Kaksikko kävi tuoresaaliskasalla, otti sieltä itselleen oravan jaettavaksi ja siirtyivät sitten syömään. He juttelivat niitä näitä hiljaa ja söivät oravan nopeasti.
“Haluaisitko tulla kanssani metsälle?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo pudisti hieman päätään.
“Ei kiitos. Menen varmaankin lepäämään. Ehkäpä huomenna?”
“Toki. Nähdään siis myöhemmin!” Neilikkasydän naukui ja tassutti pois.

Lepakkohuuto pudisteli turkkiaan ja ryhdyi sitten sukimaan sitä puhtaaksi. Hän oli torkkunut hyvän aikaa auringonläikässä ja nyt olisi siis hänen aikansa peseytyä.
Kolli antoi kielensä kulkea paksun turkkinsa lävitse ja nyppi kaikki roskat, jotka löysi, pois turkistaan. Hän halusi turkkinsa olevan taas tip top kunnossa. Vaikka hänellä ei oikeasti ollut mitään hyvää varsinaista syytä putsata turkkinsa perinpohjaisesti, hänestä oli tärkeää pitää huolta siitä, että hänen turkkinsa olisi siisti, hyväkuntoinen ja sileä.
Lepakkohuuto keskeytti pesunsa, kun hänen eteensä pysähtyi joku. Hän kohotti katsettaan ja näki Hiljaisuusvarjon seisoskelevan edessään. Hän katsoi nuorempaa kollia odottavasti haluten, että hän kertoisi heti asiansa.
“Hei, Lepakkohuuto! Haluatko jakaa saalista kanssani?” Hiljaisuusvarjo kysyi.
“Miksi? Ei minua huvita”, tummanharmaa kolli murahti vastaukseksi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi hieman pettyneenä ja lähti sitten pois. Lepakkohuuto pyöräytti silmiään ja jatkoi turkkinsa sukimista.

Lepakkohuuto meni makuulle ja sulki silmänsä antaen itsensä vaipua uneen. Hän oli lähes koko päivän ollut tekemättä mitään lukuunottamatta sitä, kun hän kävi lyhyellä koulutustuokiolla Poppelitassun kanssa.
Kun Lepakkohuuto viimein vaipui uneen, hän näki unta, jossa Kuolonklaanin ja Eloklaanin välillä oli taas sota. Hän tuntui voittavan kaikki vihollisensa, vaikka silmät sidottuna tai yhdellä tassulla. Kukaan Eloklaanilainen ei mahdannut hänelle mitään. He saisivat maksaa hänen perheensä kohtalosta.
Kun kaikki Eloklaanilaiset oltiin piesty, Henkäystähti palkitsi kaikki parhaista taistelijoista. Lepakkohuuto oli tietysti ensimmäisten mainittujen joukossa. Myöhemmin myös Rosmariinikynnen nimi mainittiin. Kun harmaa tabbykuvioinen naaras röyhisti rintaansa ja saapui riviin klaanin eteen, jossa kaikki palkittavista kissoista olivat, alkoi Lepakkohuutoa yhtäkkiä kuumottaa ja hermostuttaa. Vain katse kauniiseen naaraaseen päin sai hänen koko turkin kihisemään hermostuneesti.
Kun kaikki palkittavista kissoista oli rivissä alkoi pentutarhasta pursuta pentuja. Niitä oli lukemattomia ja se alkoi sekoittaa Lepakkohuudon pään. Helposti yli puolet noista pennuista olivat täysin tuntemattomia ja pentuja oli niin paljon, että oli ihme, jos ne olivat oikeasti kaikki mahtuneet sisään pentutarhaan.
“Annan teille palkinnoksi jokaiselle omat oppilaat”, Henkäystähti ilmoitti, kun pennut olivat asettuneet riviin vastapäätä näitä klaanin edessä seisovia palkittavia sotureita - ja jopa pari oppilastakin.
“Anteeksi, Henkäystähti, mutta entä Poppelitassu? Hänen koulutuksensa on vielä kesken? Ja osa palkittavista kissoista on vielä oppilaita?” Lepakkohuuto huomautti klaaninsa päällikölle. Huomautus ei vaikuttanut häiritsevän Henkäystähteä lainkaan.
“Kaikki oppilaat, jotka tässä rivissä seisovat saavat soturinimensä ja kaikki kissat tässä rivissä, joilla on jo oppilaat saavat toisen samanaikaisesti. Luotan kykyynne kouluttaa oppilaita. Älkää pettäkö minua”, Henkäystähti kertoi ja aloitti sitten nimitysmenot, jotka tuntuivat kestävän monta kuuta, koska nimitettäviä oli niin monta.
Kun viimein kaikki se oli ohitse, oli leirissä yhtäkkiä hyvin hiljaista. Puolet kissoista olivat vain kadonneet silmänräpäyksessä. Lepakkohuuto katseli ympärilleen ja pian hän kohtasi Rosmariinikynnen katseen. Naaras katsoi häntä sinisillä silmillään rauhallisesti ja iloisesti.
“Haluatko lähteä kouluttamaan oppilaitamme yhdessä?” naaras kysyi ja tassutti lähemmäs. Se sai Lepakkohuudon peruuttamaan hieman, joka sai Rosmariinikynnen ilmeen muuttumaan loukkaantuneeksi.
“Arvostaisin, jos et tulisi liian lähelle. Ja voisimme toki lähteä harjoituksiin yhdessä”, tummanharmaa kolli naukui. Rosmariinikynsi nyökkäsi ja lähti johtamaan heitä ulos leiristä.
Juuri, kun Lepakkohuuto oli astumassa ulos, maa hänen tassujen altaan katosi ja hän heräsi.
“No siinäpä vasta uni…” kolli huokaisi, kun sai itsensä taas tajuamaan, mitä oli oikein tekeillä ja mitä oli ollut tekeillä. Hän pudisteli turkkiaan, nousi istumaan ja alkoi sukia turkkiaan puhaaksi.
“Lepakkohuuto!” ärtynyt naukaisu pesän suulta sai kollin keskeyttämään pesunsa kieli vielä ulkona. Se oli Rosmariinikysni, joka katsoi tummanharmaata kollia vihaisesti.
“Meidän piti lähteä aamupartioon! Kaikki odottavat sinua ja ovat jo odottaneet aivan tarpeeksi kauan!” tabbykuvioinen naaras valitti. Lepakkohuuto pangahti pystyyn. Hän oli täysin unohtanut lupautuneensa partioon mukaan aikaisempana päivänä. Hän lähti äkkiä naaraan perään ulos pesästä ja leirin uloskäynnille.
“Tässä tämä meidän mattimyöhäinen nyt sitten olisi”, Rosmariinikynsi naukaisi muille partion jäsenille, kun saapui Lepakkohuuto perässään paikalle. Tummanharmaata kollia hävetti niin kamalasti, että hän katseli vain maata. Jopa hänen oma oppilaansa oli noussut aikaisemmin ja odottanut häntä muiden partion jäsenten kanssa.
Partion johdossa oleva Hämärähalla alkoi viedä partiota rajalle ja Lepakkohuuto löntysti lähes partion viimeisimpänä.
“Ei ollut siis oikeasti tarkoitus pidätellä ketään. Unohdin koko partion”, kolli naukaisi edessään kulkevalle Rosmariinikynnelle yhtäkkisesti.

//Rosmy?

Naps. Sulosointu, joka kuului, kun oravan niskanikamat irtosivat toisistaan. Herkullinen, lämmin verenmaku täytti suuni, ja lipaisin suupieliäni tyytyväisenä antaessani elottoman saaliseläimen tipahtaa jalkojeni juureen sammalille. Olin tässä niin laittoman hyvä. Harmi vain, että kukaan muu ei ollut paikalla todistamassa ilmiömäisiä saalistustaitojani.
Harmaata valoa tulvi metsään tiheän pilviverhon takaa. Sää ei ollut erityisemmin mieleeni - mieluummin olisin paistatellut auringossa kaikkien nähtävänä kuin hiippaillut hämärässä metsässä yksinäni. Missähän lie kaikki muut metsästyspartion jäsenet mahtoivatkaan piileksiä? Hällä väliä, ei minua oikeastaan edes kiinnostanut tietää.
Katselin maassa retkottavaa pörröhäntää, jonka pienet, tummat silmät tuijottivat tyhjinä minua kohti. Hetki sitten niissä oli näkynyt vielä kipinä, joka kaikilla elävillä olennoilla oli. Minä olin tukahduttanut tämän otuksen kipinän.
Askelia. Korvani nytkähtivät lähestyvän äänen suuntaan. Huohotusta. Maistelin ilmaa, ja tunsin karvojeni pörhistyvän erottaessani häivähdyksen jotakin vierasta ja vastenmielistä. Reviirillämme oli tunkeilija, joku saastainen kulkuri.
Painauduin matalaksi kuin olisin vaaninut saalista ja hiivin siihen suuntaan, missä kaikki merkit kertoivat muukalaisen olevan. Havut pyyhkivät turkkiani ryömiessäni puiden varjoissa. Ihan lähellä, minä tunsin sen.
Kurkistin oksien alta ja näin paikallaan läähättävän mustanharmaan karvakasan. Kissa se kai oli, vaikkakin ulkomuoto hämäsi. Turkki näytti siltä kuin se olisi saanut sähköiskun tai pari. Huuleni nousi ylös inhon täyttäessä minut kurkkua myöten. Se purkautui ulos murinana, jonka outo hyypiö myös kuuli. Kissan aavemaiset, haaleansiniset silmät käännähtivät minua kohti suurina ja säikähtäneinä.
Ryömin ulos oksien alta ja nousin seisomaan täydessä pituudessani kollin edessä. Tunsin mielihyvää tajutessani olevani tätä huomattavasti isompi ja varmasti myös vahvempi. Ei tuosta hiirulaisesta olisi vaaraa kellekään. Se oli kuitenkin tehnyt virheen astuessaan käpälillään Kuolonklaanin alueelle. Täällä me nimittäin tykkäsimme leikkiä hiirulaisilla.
“Sinä, ystäväni, näytät olevan pahemman kerran hukkateillä”, pehmeä ääneni oli ristiriidassa ilmeeni kanssa, josta kissa saattoi hyvin lukea, mitä mieltä tästä oikeasti olin.

//Aave?

Tämä haju oli tuttu tuoresaaliskasasta. Olimme usein syöneet myyrää Aaltosalaman kanssa silloin, kun asuin vielä pentutarhalla. Haju ei kuitenkaan ollut aivan täysin sama - se oli nyt jotenkin paljon värikkäämpi ja väreilevämpi. Tuoresaaliiseen oli yleensä kietoutunut jokin kolea, väritön sivuhaju, arvatenkin kalma, jota kukaan ei jäänyt miettimään liian pitkäksi aikaa nälkäisen vatsan kurniessa. Oli varsin kiintoisaa verrata sitä tähän hajuun, joka oli peräisin tästä yhä elävästä, yhä vipeltävästä yksilöstä.
En valittanut Lokkimielen antamasta tehtävästä. Ensi kertaa pitkään aikaan saatoin panna kroonisen tylsistymiseni syrjään keskittyessäni tekemään jotakin oikeasti kiinnostavaa. Imin myyrän hajua sieraimiini sisäänhengityksen yhteydessä ja yritin paikantaa sen lähdettä. Saatoin nähdä silmieni edessä häilyvän hajuvanan, joka kiemurteli maata myöten kuin käärme, kohti tuoreita versoja. Nytkähdin liikkeelle hitaasti, edelleen täysin uppoutuneena jäljittämiseen.
Näkökenttäni reunalla näkyi nopea vilahdus. Käänsin kuononi sen suuntaan silmät suurina ja viikset nytkyen. Kasvien varret heiluivat vähän; hajuvana kulki suoraan niiden ohitse.
Samassa pieni otus ampaisi liikkeelle aluskasvillisuuden suojasta. Syöksyin sen perään vaistonvaraisesti, juuri ajattelematta sitä, mitä olin tekemässä tai mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ennen kuin itse tajusinkaan, myyrä oli onnistunut livahtamaan piiloon puun juurakkoon ja minä rynnistin naama edellä puuta päin.
Isku kalisutti hampaitani ja oli vähällä, etten olisi purrut itseäni kieleen. Peräännyin kauemmaksi puusta päätäni puistellen. Myyrä oli tiessään. Huiskaisin hännälläni harmistuneena, ja samassa jahdin huuma haihtui olemattomiin. Kaikki oli taas mälsää.

//Kokki?

Kävelin partion perässä kohti nummia. Säihkysielu käveli vierelläni ja Lampiväre sekä Hämärähalla edessämme. Tällä kertaa luvassa olisi pelkkää saalistusta.
“Miten sinulla menee?” Säihkysielu kysyi. Muistini heitti minua hiirenkorvan harjoituksiin, kun olin kaveerannut kermanvärisen kollin kanssa.
“Eipä mitenkään kummemmin. Entä sinulla?” vastasin vältellen soturin katsetta. Sen jälkeen, kun toisesta oli tullut soturi olimme jutelleet harvemmin. Se ehkä joko johtui Säihkysielun kasvaneesta valta-asemasta tai sitten siitä, että olin vain nykyisin epäsosiaallisuuden perikuva ja tuskin avasin suutani edes mestarilleni. Johtuiko tämä sitten minun ja Tuiskutassun riitaisesta suhteesta vai vain väsymyksestäni, sitä en tiennyt.
“Minulla menee hyvin”, Säihkysielu tokaisi.
En osannut vastata, mutta minun ei tarvinnut, koska pääsimme perille ja hajaannuimme. Jouduin Lampiväreen kanssa kaksin vaikka olisin halunnut mieluummin Säihkysielun seuraan. Toisaalta hän oli mestarini ja minun oli tarkoitus harjoitella hänen kanssaan eikä Säihkysielun kanssa.

Leirissä palasin Säihkysielun seuraan puoliksi vahingossa.
“Haluatko syödä yhdessä?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja seurasin toista leirin reunalle. Säihkysielu laski kanin, jonka oli valinnut tuoresaaliskasasta ja kävi sen vierelle kyyryyn. Hivuttauduin hänen viereensä niin, että turkkimme tuskin koskettivat toisiaan, mutta tunsin silti tuon lämmön. Kävin jänösen kimppuun.

Syötyämme jäimme kyyhöttämään vierekkäin leirin laidalle. Olin ajan saatossa hivuttautunut lähemmäs, sillä kollin pehmeä lämmin turkki houkutteli niin kovasti. Halusin vain nojata häneen.
“Olet ollut aika hiljainen”, Säihkysielu huomio ääneen ja katsahti minuun.
“Voin minä puhuakin, jos haluat”, vastasin ja virnistin hienoisesti.
“Ei sinun tarvitse, jos et tahdo. Halusin vain varmistaa, että olet varmasti kunnossa”, kolli vastasi. Minusta tuntui oudolta, kun hän sanoi noin. Tuntui ihan siltä kuin joku välittäisi.
“Olen kunnossa, lupaan”, nau’uin ja pohdin hetken, “Näin viimeyönä outoa unta.”
“Niinkö? Minkälaista unta sitten näit?”
“Näin unta yhdestä kissasta. Olimme ulkona keskellä lehtikatoa ja meinasimme jäätyä kuoliaksi”, kerroin. Jätin kuitenkin suosiolla mainitsematta, että kissa, josta olin nähnyt unta oli rakas sisko-parkani, jonka kanssa en ollut puheväleissä.
“Kuulostaa pelottavalle”, Säihkysielu naukui. Sain hänestä niin välittävän auran. Tunsin sisälläni myös jotain muuta, iloa. Taidankin viihtyä tämän kollin seurassa, pohdin itsekseni ennen vastaamista.

"Pidä tuo", Lokkimieli käski, kun Uivelotassu oli vihdoin saanut itsensä ihan kelvolliseen vaanimisasentoon.
"Näytä minulle, miten liikkuisit, jos vaanisit hiirtä."
Lokkimieli katsoi oppilasta hyvin tarkkaan, kun tämä lähti hiipimään matalana eteenpäin. Uivelotassun katse kohdistui menosuuntaan. Vaikka oppilaan vatsa hipaisi välillä maata ja tämä laski tassunsa toisinaan varomattomasti, oppilaan häntä pysyi koko ajan hienosti matalana. Toisaalta se näytti Uivelotassulla oletustilalta.
"Kiitos. Se riittää. Harjaannut vielä lisää, kun pääset saalistamaan", Lokkimieli maukaisi ja väläytti oppilaalle pienen hymyn, jota olisi voinut kuvailla rohkaisevaksi.
"Ja milloin se on?" Uivelotassu kuulosti kyllästyneeltä.
"Nyt", Lokkimielen kasvot olivat taas ilmeettömät. Hän kääntyi ja pujahti pieneen pusikkoon, olettaen Uivelotassun seuraavan, kerran naaras oli niin kovin tylsistynyt. Oppilaan pitäisi korjata asenteensa, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli tarkkaili ympärilleen katse terävänä. Parin hännänmitan päässä näkyi rykelmä pieniä versoja. Muutamasta puuttui silmu, yksi oli nakerrettu katki niin, että siitä oli jäljellä vain kynnenmitallinen. Lokkimieli ei tiennyt kasvia nimeltä, mutta hän osasi etsiä sen versoja hiirenkorvan aikaan. Ne olivat pienten jyrsijöiden ja erityisesti myyrien herkkua. Lokkimieli nuuhkaisi kasveja läheltä. Kuullessaan lehtien kahinaa takaansa, hän siirtyi eteenpäin ja teki havaintoja maastosta. Erään puun juurakossa oli pieni kolo.
"Sain vainun, lähistöllä on myyrä", Lokkimieli madalsi ääntään.
"Missä?" Uivelotassu lampsi hänen viereensä. Soturi pysäytti oppilaan hännällään.
"Haistatko sen?" Lokkimieli kysyi ja tuijotti odottavasti naarasta, joka käänteli päätään ja nuuhki ympärilleen. Sitten naaras katsahti Lokkimieltä ja nyökkäsi.
"Paina haju mieleen. Jäljitä myyrä ja nappaa se. Yksinkertaista", Lokkimieli latoi jälleen itsestäänselviä ohjeita oppilaalleen. Mukavan kissan leikkiminen alkoi jo käydä työstä, joten kolli oli hyvillään, että saisi olla hetken vain hiljaa.

//Uivelo?

“Kiitos! Rosmariinikynsi auttoi minut tuonne”, nau’uin isän nostaessa minua alas. Leikimme vielä jonkin aikaa kunnes oli aika mennä nukkumaan. Kerroin taas emolle kaiken, mitä olin tehnyt ja Lummepennun tultua pesään kävimme yhdessä nukkumaan. Painauduin kiinni siskoon ja suljin silmäni hyvien unien toivossa.

Heräsin seuraavana aamuna pirteänä. En muistanut olinko nähnyt unia, mutta se ei haitannut, sillä rakastin herätä seuraavaan päivään enemmän kuin rakastin unia. Loikin ulos pesästä, sillä Lummepentu ei enää maannut vierelläni eikä minun tarvinnut odotella häntä. Päivä kääntyikin päälaelleen, kun minut ja siskoni nimittettiin oppilaiksi! Lummetassu sai nimensä ja mestarinsa ensin ja sitten oli minun vuoroni. Sain mestarikseni Loiskevarjon. Olisin toivonut mestarikseni jotakuta kilttiä, mutta ei Loiskevarjokaan ollut paha. Hän vaikutti jopa ihan kelpokissalle, joten olin oikein mielissäni Henkäystähden valinnasta. Olisin saattanut saada jonkun, joka ei olisi kestänyt huumoria lainkaan ja sitten olisin ollut pulassa seuraavat kuusi kuuta.

Seuraava kuu kului hujauksessa. Olin harjoitellut niin paljon kuin vain pystyin. Hiljaisuusvarjo oli pari kertaa ollut huolissaan minusta ja sanonut, että Loiskevarjo työllisti minua liikaa, mutta en itse ollut sitä mieltä. Minulla riitti energia hyvin ja koin jopa saavani paremmin unta pitkän harjoitusten täyteisen päivän jälkeen kuin silloin, kun tein vähemmän asioita päivän aikana. Leikkimiselle ei juurikaan ollut aikaa, mutta ei minua niinkään haitannut. Loiskevarjo jaksoi kuunnella huumoriani, joka täytti harjoitukset aina ilolla ja positiivisuudella. En pelännyt mokata ja se varmaan olikin parasta oppilaana olemisessa. Sain tehdä välillä virheitä, sillä niistä oppi ja oppiminen oli pääasia oppilaana olemisessa. Ylipäätään pidin elämästäni juuri nyt.

Lokkimieli oli samanlainen tylsä nipottaja kuin kaikki muutkin täysikasvuiset. Hän oli heti sättimässä minua, vaikka olin vasta aloittanut! Halu pyöritellä silmiäni kävi koko ajan vaikeammaksi hillitä. Huoh, anna minun kaikki kestää…
Noudatin mestarini ohjeita niin hyvin kuin vain kykenin, vaikka ajatukseni eivät olleetkaan ihan täysin mukana harjoituksessa. Välillä minä tunsin uppoavani jonnekin alitajuntani syövereihin, minne tosimaailman äänet kuuluivat epäselvästi, aivan kuin kaikki olisi ollut veden alla. Pinta oli niin kaukana, ettei valokaan päässyt luokseni.
Valitettavasti Lokkimielen nalkutus oli niin itsepintaista ja äänekästä, että se löysi minut aina sieltä, minne ikinä keksinkään häntä mielessäni paeta. Olin yhä näissä mälsissä harjoituksissa harjoittelemassa tätä mälsää asentoa jotakin mälsää saalistusta varten. Mälsää.
Otin vaanismisasennon uudelleen jo ties monennenko kerran, tällä kertaa yrittäen oikeasti onnistua mestarini asettamassa tavoitteessa. Laskeuduin matalaksi jakaen painoni tasaisesti kaikille neljälle käpälälleni. Pidin huolen, että vatsani ei osunut maahan ja että häntäkarvani eivät hipaisseetkaan ruohonkorsia.
Katsahdin Lokkimieleen odottavasti. Joko nyt kolli oli tyytyväinen suoritukseeni ja voisimme lopettaa tämän typerän pelleilyn?

//Lokki??

Lokkimieli tutkaili oppilaansa eleitä tämän vastatessa hänen kysymykseensä. Uivelotassun oikein tahalliselta näyttävä silmienpyöräytys kertoi hänelle kaiken tarpeellisen. Enää kauaa tuo nuori naaras ei Lokkimielelle silmiä pyörittelisi...
Sitten Uivelotassu kysyi, pitikö vaanimista vielä harjoitella tämän päivän aikana. Lokkimieli ei pitänyt sävystä, jolla oppilas puhui hänelle. Se täytyisi kuitenkin korjata ajan kanssa, ei nyt. Valkoharmaan kollin ilme ei ensin värähtänytkään, sitten kolli kohotti lyhyitä viiksiään ja hänen silmäkulmaansa piirtyi hymy. Hyvin hienosti ja tarkkaan harjoiteltu hymy.
"No niin, sinähän aloit innostua", Lokkimieli maukaisi kepeästi ja päästi huvittuneen hymähdyksen.
Uivelotassu tuijotti häntä silmäluomet raskaina ja näytti siltä, että saattaisi pyöräyttää silmiään uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Lokkimieli esitti kuin ei olisi huomannutkaan.
"Katso ja keskity."
Ripeästi soturi asettui vaanimisasentoon, joka tuntui iskostuneen hänen selkäytimeensä automaatioksi, jota ei koskaan tarvinnut tietoisesti ajatella. Vaanimisasento oli Lokkimielelle vielä kriittisemmässä asemassa kuin niille, jotka löysivät saaliinsa hajuaistin avulla. Muiden kissojen metsästystekniikat tuntuivat Lokkimielestä toisinaan huijaukselta.
Soturi otti muutaman askeleen eteenpäin pitäen kroppansa tiukasti vakaana. Vatsakarvat hipoivat maata vain kynnenmitan verran, kun laikukas kolli otti siirsi jalkaa eteenpäin. Hyvin lyhyen demonstraation jälkeen Lokkimieli pysähtyi. Hän pysyi edelleen matalana, mutta huiskaisi hännällään oppilaalle merkin tehdä sama perässä hänen vieressään.
Tummanharmaa naaras talsi varsin vastahakoisen oloisesti lähemmäs Lokkimieltä. Lokkimieli katsoi odottavana, kun Uivelotassu silmäili hänen asentoaan hetkisen. Oppilas asettautui samansuuntaisesti soturin kanssa, koukisti takajalkojaan ja laski vatsansa maahan.
"Ei noin. Tuo on makaamista", Lokkimieli tokaisi.
"En ollut vielä valmis", Uivelotassu pyöräytti silmiään. Lokkimielen oikean etutassun polkuantura alkoi kipristellä kynsiä myöten.
"Kannattele itseäsi kaikilla käpälillä tasapuolisesti. Vatsa ei saa laahata maata silloin kun liikut, kuten ei myöskään häntä. Uudestaan", Lokkimieli käski sivuuttaen sen, miten oppilas oli keskeyttänyt hänet. Uivelotassun tulisi tottua suoraan palautteeseen sekä todella oppia, miten mestarin seurassa käyttäydytään, soturi ajatteli, mutta piti ärtymyksensä sisällään. Kollin päässä välähti mielikuva siitä, miten hän löisi oppilasta lujaa poskeen kynnet esille. Valkea tassu täyttyisi punaisesta lämmöstä. Lokkimieli ei voinut olla ajattelematta, miten hyvältä se tuntuisi. Hän joutui kuitenkin jättämään sen omaksi fantasiakseen. Ainakin toistaiseksi.

//Uivelo?

Osa Aaltosalamasta ei halunnut vieläkään myöntää itselleen sitä, että pennuttomuus oli ajanut hänet ja Varissulan hetkellisesti erilleen useita kuita sitten ennen Uivelopennun syntymää. Hänen mielessään tuo synkkä ja epävarma aika heidän kumppanuudessaan oli kätketty jonnekin syvälle, kaikkien uusien, parempien muistojen alle. Mutta siellä se oli edelleen, eikä sitä saanut katoamaan kokonaan, vaikka hän olisi halunnut. Se aika oli osa heidän historiaansa, ja hän viimein alkoi käsittää, että sen kieltäminen oli turhaa. Etenkin nyt, kun Varissulka oli nostanut käsittelemättömät asiat jälleen pintaan.
Hän ei ollut siitä vihainen kumppanilleen. Varissulan sävy ei ollut millään tapaa syyllistävä tai katkera. Tämä vaikutti vilpittömästi haluavan keskutella nämä varmasti heidän molempien mieltä painaneet asiat vihdoin läpi. Ja miin halusi Aaltosalamakin.
He olivat saapuneet Hehkulammelle. Tämä paikka oli punertavaturkkiselle soturittarelle monellakin tapaa merkityksellinen, erityisesti siksi, että hänellä ja Varissulalla oli usein ollut tapana tulla tänne viettämään aikaa heidän ollessa vielä melko tuoreita kumppanuksia. Oli vain sopivaa, että he paikkaisivat suhteeseensa tulleita rakosia juuri täällä.
Aaltosalama tunsi silmiään alkavan poltella kuunnellessaan Varissulan anteeksipyyntöä. Kollin sanat löysivät tiensä suoraan hänen sydämeensä, joka oli pakahtua tullessaan vihdoin nähdyksi. Mutta ei Varissulka ollut yksin syypää heidän tilanteeseensa, ei laisinkaan.
“Voi Varissulka”, Aaltosalama huokaisi ääni väristen ja pudisteli pienesti päätään. “Minäkin olen niin kamalan pahoillani siitä, miten käyttäydyin. En luottanut silloin tarpeeksi meihin, että olisin pystynyt käsittelemään ajatusta pennuttomuudesta. Minusta tuntui, että olin tuottanut kaikille valtaisan pettymyksen, etenkin sinulle. Olin oman suruni ja vihani sokaisema, enkä tajunnut, miten järjettömältä varmasti silloin vaikutin.” Hän tunsi häpeän piston sisällään muistellessaan sitä, kuinka armoton hän oli ollut Hehkuaskeleelle, kun valeraskaus oli paljastunut. Ei se ollut ollut parantajan vika, mutta hänen oli ollut helpompi sysätä syy jollekulle muulle kuin suostua hyväksymään tilanteen laita siinä hetkessä. “Olen todella kiitollinen Uivelopennusta. Hän eittämättä auttoi meitä palaamaan takaisin yhteen, mutta minäkin uskon, että ilman häntäkin olisimme kyllä löytäneet toisemme uudestaan. Minä rakastan sinua niin kovin, enkä tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”
Hän hivutti häntäänsä lähemmäksi Varissulkaa, ja samassa hän tunsi, miten kollin häntä kietoutui sen ympärille. Aaltosalama nosti vetisen katseensa ja katsoi kumppaniaan. Varissulka ei tuntunut saavan suutaan auki, mutta hänen silmänsä kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
He nojautuivat hiljaa toisiaan vasten auringon kultaisen valon sulautuessa lammen veteen horisontissa.

Aaltosalama venytteli itsensä ulos soturien pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta aukiolla oli jo kissoja valmistautumassa partioihin ja muihin askareisiin. Hän näki tyttärensä Uivelotassun istumassa lähellä leirin sisäänkäyntiä ja oli aikeissa käydä tervehtimässä häntä, kun huomasi Lokkimielen olevan matkalla oppilaan luo. Mestari ja oppilas poistuivat leiristä vähin äänin.
“Enpä olisi uskonut näkeväni Uivelotassua jalkeilla näin varhain.” Varissulka tassutti hänen viereensä ja katseli juuri leirin uloskäyntitunneliin katoavia hännänpäitä.
“Lokkimielen seuralla on ollut häneen hyvä vaikutus.”
Aaltosalama oli onnellinen, että juuri Lokkimieli oli heidän pentunsa mestari. Kolli oli Sulkavirran poika, ja Sulkavirta jaksoi aina ylistää tämän maasta taivaaseen. Oli ihanaa, että heidän ystävyytensä perintö jatkaisi elämäänsä heidänkin jälkikasvuissaan.
“Lokkimieli on taatusti hyvä mestari, vai mitä sanot?” hän katsahti kumppaniinsa silmät tuikkien.

//Varis?

AUROORA
Loskalauha: 7kp -
Pimentovarjo: 10kp -
Varissulka: 6kp -
= 23kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 8kp -
Pyräkkäpiru: 5kp -
Uivelotassu: 50kp! -
= 63kp

KOIVU
Lokkimieli: 35kp! -

KÄÄRMIS
Lainetassu: 14kp -
Hiljaisuusvarjo: 8kp -
= 22kp

Mielessäni rukoilin Pimeyden Metsää päästämään minut pahasta samalla kun tylsyys oli käynyt niin väkivaltaiseksi, että se ravisteli minua jo sielua myöten. Kaikesta siitä huolimatta yritin parhaani mukaan suunnata huomioni mestariini, sillä tiesin, että kotona minua odottaisi pitkästyttävä saarna, mikäli tieto osallistumattomuudestani ensimmäisissä harjoituksissani kulkeutuisi vanhemmilleni.
“Kyllä kai”, vastasin Lokkimielen kysymykseen ja yritin edes vähän olla kuulostamatta siltä, ettei tämä koko juttu kiinnostanut minua alkuunkaan. Niin kuin se ei kiinnostanutkaan. Mutta toisaalta voitti tämä leirissä homehtumisen, joten ihan sama. “Ei se nyt niin kamalan vaikeaa ole pysyä hiljaa ja pitää samalla silmät auki.” Pyöräytin silmiäni melkein autiomaationa. Aaltosalaman mukaan siitä oli muodostunut minulle inhottava tapa, mutta itse pidin sitä varsin hyödyllisenä itseilmaisussa.
Minun oli vaikea tulkita Lokkimielen ilmettä. Toisaalta kollin olemus oli varsin tyyni ja neutraali, mutta kun katsoi tämän jäänsinisiä silmiä, niiden takana näkyi välähdyksiä, ohitse kiitäviä häilähdyksiä ajatuksista ja tuntemuksista. Mietin, mitä soturin pään sisässä todellisuudessa liikkui. Oliko tämä todella niin kunnollinen ja tunnollinen soturi, millaisena tätä pidettiin, vai piilikö pinnan alla kenties jokin synkempi totuus. Minulla niitä oli monta.
“Pitikö meidän harjoitella sitä vaanimista vielä tämän päivän aikana?” kysäisin mestariltani tylsistyneenä.

//Lokki??? *silmienpyöräytys*

Lokkimieli ei reagoinut eleillään Uivelotassun vastaukseen millään tapaa. Oppilaalla oli ainakin ihan kohtuulliset hoksottimet, mutta vastauksesta oli vielä liian aikaista päätellä mitään naaraan potentiaalista.
"Hyvä", Lokkimieli maukaisi katse edelleen menosuunnassa, tarkkaavuus suunnattuna vierellään lampsivaan Uivelotassuun.
"Mitä muuta?" soturi kysyi.
Heidän välilleen lankesi hiljaisuus sen verran pitkäksi aikaa, että joku muu kuin Lokkimieli olisi mitä luultavimmin kokenut tilanteen kiusalliseksi. Kiusallisuus ainakin oli asia, josta Lokkimieli kuuli kissojen puhuvan silloin tällöin. Niinpä hän oli alkanut vakuuttua siitä, että kyseessä oli oikea ilmiö, niin turhalta kuin se kuulostikin. Se liittyi jotenkin läheisesti nolostumiseen. Toiseen aivan yhtä hiirenaivoiseen, mutta yleiseen kokemukselliseen tilaan. Lokkimieli ei tiennyt, millaisia edellisillä sanoilla kuvatut tunteet oikeasti olivat. Niiden olemassaolon tiedostaminen auttoi kuitenkin ymmärtämään muiden kissojen mielenmaisemaa ja sitä kautta muiden toimia. Suurin osa kissoista eli täysin tämänkaltaisten tunteiden ohjaamana, mikä teki heistä varsin yksinkertaisia lukea ja manipuloida.
Vilkaistessaan Uivelotassua Lokkimielellä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, mitä Uivelotassun päässä liikkui. Yksi asia näytti varmalta. Vastausta ei ilmeisesti ollut tulossa tämän päivän aikana.
Lokkimielen teki mieli tokaista, ettei Uivelotassu ollut terävimmästä päästä. Sitten hän muistutti itseään Sulkavirran ja Aaltosalaman ystävyydestä ja siitä, että Uivelotassun pitäisi viedä hänestä eteenpäin positiivinen vaikutelma mestarina. Etenkin ensimmäisten harjoitusten jälkeen. Kummankin emo tulisi aivan varmasti kyselemään heiltä jotain tästä päivästä. Olettaisivat hiirenaivoisina, että myös Lokkimielestä ja Uivelotassusta tulisi hyvät ystävät. Ystävyys oli kollin mielestä erittäin absurdi konsepti. Ettäkö joku oikeasti sokeasti luottaisi toiseen kissaan niin paljon, että jakaisi tälle kaikki salaisuudet, pitäisi tätä saman arvoisena itseensä nähden ja jollain tapaa nauttisi ajanvietosta tämän kanssa? Kuulosti ihan joltain Tähtiklaanin opeilta. Lokkimielestä ajatus oli suorastaan naurettava. Oli hiirenaivoista olla ajamatta omaa etuaan, aina ja kaikkien seurassa.
"Hyvä. En oletakaan sinun tietävän muuta. Tarkoitus on, että tiedät huomenna paljon enemmän", Lokkimieli sanoi muuttaen ääntään kepeämmän kuuloiseksi.

Lehtikuusilaakso oli täynnä lintujen viserrystä. Laakso näytti ensin autiolta, mutta kun Lokkimieli laskeutui mäkeä pitkin alas asti, hän huomasi tiheän aluskasvillisuuden seassa valkean hännän, jota hän ehti jo millisekunnin ajan luulla käärmeeksi. Saniaisten seassa vaaniva kissa oli todennäköisesti Särötassu, pelkästään hännän väristä päätellen. Lokkimieli kun ei kyennyt tunnistamaan oman klaaninsa kissoja hajuaistin perusteella oikeastaan ollenkaan. No, ei ainakaan hyödylliseltä etäisyydeltä. Klaanin ulkopuolisten kissojen ominaishajut kuitenkin erosivat sen verran vahvasti, että soturi kykeni hyvin haistamaan ne lyhyen välimatkan päästä. Oli kuitenkin parempi, ettei kukaan saisi tietää Lokkimielen hajuaistin kelvottomuudesta. Soturi ei ollut koskaan kertonut kellekään, että hänellä oli huomattavasti keskivertoa heikompi hajuaisti. Suurimmaksi heikkoudeksi se ei kuitenkaan ollut hänen mielestään mikään maailman isoin haaste. Silmillä, korvilla ja terävällä päättelykyvyllä pääsi jo aika pitkälle.
Kun Uivelotassu oli laskeutunut Lokkimielen perässä notkoon, valkoharmaa soturi jatkoi oppilaansa johdattamista peremmälle runsaan aluskasvillisuuden täyteiseen metsikköön. Jos sitä nyt metsäksi saattoi kutsua. Lehtikuusilaakso loisti kyllä vehreyttä runsaalla aluskasvillisuudellaan, mutta lehtikuusia kasvoi harvakseltaan, jos sitä vertasi Kuolonmetsän puutiheyteen.
Kun Lokkimieli oli tyytyväinen ympäristöön, hän pysähtyi. Aluskasvillisuus oli paikoin tiheää, paikoin maasto oli paljasta. Vaaniminen vaatisi oman pään käyttämistä. He olivat nyt myös tarpeeksi kaukana muista laaksossa mahdollisesti harjoittelevista, mikä salli Lokkimielen pitää harjoitustuokio yksityisenä. Ympärillä oli aivan hiljaista lintujen laulua lukuun ottamatta. Laikukas soturi asettautui istumaan ja kiepautti hännän nopeasti käpälien ympärille.
Uivelotassu istahti hänen eteensä. Oppilas ei vaikuttanut järin kiinnostuneelta Lehtikuusilaaksosta, ei ainakaan ulospäin. Lokkimieli oli tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut yli-innokasta tai pentumaista oppilasta. Uivelotassu saattaisi jopa sopia hyvin hänen omaan, tylsistyneen rauhalliseen energiaansa, soturi ajatteli. Ainakaan Lokkimielen ei tarvitsisi esittää innokasta. Toisaalta passiivisuuskaan ei ollut hyvästä; Lokkimieli vaati oppilaaltaan ennen kaikkea oma-aloitteisuutta. Innostuksen puute voisi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa motivaation puutetta, ja jos Lokkimieli ei saisi Uivelotassua motivoitua, niin sitten oppilas olisi ainakin menetetty tapaus. Kolli tiesi, että hänen pitäisi tutustua Uivelotassuun paremmin ja tehdä tälle erilaisia testejä saadakseen tietää, mitä tämän päässä liikkui. Jos siellä nyt alkuunkaan liikkui mitään.
"Kuten sanoin aloitamme perusteista. Opetan sinulle vaanimisasennon, sen jälkeen lähdet etsimään riistaa. Kun vaanit, käytä maastoa hyväksi parhaasi mukaan ja tarkista aina tuulen suunta. Hajut kulkevat tuulen mukana. Et saa siis liikkua tuulensuuntaisesti. Niin, ja muista katsoa mihin astut", Lokkimieli selosti oppilaalle itsestäänselvyyksiä tutkaillen tätä tiiviisti katseellaan. Tämä kyllä kuunteli, mutta ei vieläkään näyttänyt kovin kiinnostuneelta.
"Sanoit, että saalistamisessa tarvitaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta ympäristöstä", Lokkimieli jatkoi tyynesti. "Onko sinulla sitä?" Soturin jäänsiniset silmät haastoivat Uivelotassun kylmästi. Se ei ollut yhteensopiva neutraalin äänensävyn kanssa.
*Saat luvan todistaa tänään, että sinulla on. En halua kouluttaa mitään hiirenaivoa, josta olisi enemmän hyötyä, jos tekisin hänestä makuualusen*, kolli ajatteli itsekseen. *Olisi vain pitänyt mielistellä Henkäystähti antamaan minulle oppilaaksi kolli.*

//Uivelo?

En tiennyt, kuinka kauan olin maannut jo hereillä, tuijottamassa mustuuteen katoavaa kattoa. Välillä jokin osa siitä liikahti - kai tuulen seurauksena -, ja hetken ajan mielikuvissani olin jonkin suuren, pimeydestä koostuvan olennon sisällä. Ne mielikuvat hälvenivät kuitenkin olemattomiin kuin arka usva auringon paahteessa, kun joku tuli sisälle pesään ja kutsui Poppelitassua. Kuulin turkin kahinaa ja loittonevia käpälänaskelia vierustoverini lähdettyä mestarinsa perään.
Kohta äänet pesässä lisääntyivät yhä useampien kammetessa itsensä jaloilleen ja poistuessa pesästä. Minäkin liikahdin vuoteessani, ensin ihan vain vähän, sitten niin, että sain kieräytettyä itseni kyljelleni selältäni. Kuononi oli suunnattuna ulkoa tihkuvaa valoa kohti, joka piirsi Maatassun istuvan hahmon tumman siluetin itseään vasten. Nopealla vilkaisulla totesin meidän kahden olevan viimeiset lähtijät, ja päätin ruveta itsekin toimeutumaan. Olivathan tänään kuitenkin tiedossa ensimmäiset harjoitukseni oman mestarini kanssa.
Siistin turkkini hieman hajamielisesti. Sieltä täältä sojotti epämääräisiä karvatukkoja, mutta minusta se näytti hyvältä. Nousin ylös ja seurasin juuri pesästä poistumassa olevan Maatassun perässä aukiolle.
Jouduin siristelemään hetkisen silmiäni uuden aamun kirkkaudessa, ennen kuin sain siirrettyä katseeni vaaleanharmaan ja valkoisen kirjavaan soturiin, joka istui ilmeisesti minua odottamassa vähän matkan päässä oppilaiden pesästä. Lokkimielen naama vääntyi hymyyn - sellaiseen, josta ei pystynyt lukemaan, millaisia ajatuksia toisen pään sisässä oikeasti liikkui - ja hän toivotti minulle huomenet pitkän ohjelitannian kera. Rekisteröin siitä vain sen, että minun odotettiin jatkossa heräävän aamulla epäkissamaiseen aikaan ja kököttävän ulkona kylmässä odottamassa mestariani.
“Huomenta”, mutisin ja pyöräytin silmiäni hänen huomaamattaan. “Tietysti, mestari.”
Lokkimieli oli emoni ystävän - joka sattumalta oli myös minun isäni sisko ja sitä kautta tätini - poika. Aaltosalama ja Sulkavirta olivat olleet molemmat ratketa ylpeydestä, kun Henkäystähti oli valinnut hänet minun mestarikseni. Heistä se oli kaiketi kohtalon sanelema polku, koska he itse olivat olleet erottamattomat nuoresta iästä asti, ja nyt naaraat luultavasti olettivat saman, erityislaatuisen siteen jatkuvan omien pentujensa kautta.
Hah, tuskinpa vain.
Laahustin Lokkimielen perässä metsässä. Olin toki vaikuttunut maisemanlaajenemisesta, mutta huomasin kyllästyväni siihen äkkiä. Joka puolella oli vain puita ja isoja kiviä, aivan yhtä tylsää ja väritöntä kuin leirissäkin. Tosi mälsää.
Olimme mestarini kertoman mukaan matkalla jonnekin Lehtikuusilaaksoon, missä se sitten ikinä lienikään. Arvatakseni sieltäkin löytyisi vain puita ja kiviä. Niitä tämä klaanin reviirillä tuntui riittävän.
Katseeni lipui ympäristöstä takaisin Lokkimieleen, joka oli esittänyt minulle kysymyksen riistanpyytämiseen liittyen. Jäin hetkeksi pohtimaan vastausta. Aaltosalama oli taitava saalistaja ja hän oli kertonut minulle perusasioita. Harmi kyllä monesti minua ei ollut kiinnostanut kuunnella häntä, joten iso osa opeista oli kulkenut korvasta sisään ja saman tien ulos toisesta korvasta. Mieleeni muistui kuitenkin muutama asia.
“Siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään”, vastasin soturin kysymykseen lapoja kohauttaen. “Ja on kai jotenkin otettava huomioon tuulen suunta tai jotain.”

//Lokki??

Vilkaisin lapani yli takanani kulkevaan Aaltosalamaan. Ei minulle ollut väliä minne menisimme, kunhan saisin olla hänen kanssaan.
"Lähtisimmekö Hehkulammen suuntaan?" ehdotin kuitenkin, sillä keskustelumme olisi varmaankin parempi käydä rauhassa leirin melskeeltä. Aaltosalama nyökkäsi.
Olimme hiljaa kävellessämme. Se ei tuntunut kiusalliselta, ei Aaltosalaman kanssa koskaan - paitsi kenties niinä aikoina, kun välimme olivat olleet viileämmät. Sain aikaa pohtia tarkkaan, mitä sanoisin hänelle. Tunsin oloni hieman levottomaksi, mutta luotin siihen, että selväisimme tämän yli. Oikeastaan en ollut asiasta ollenkaan huolissani: olimme selvinneet pahemmastakin. Toivoin vain osaavani pukea ajatukseni sanoiksi niin, että ne saavuttaisivat kumppanini.
Hehkulammella istuuduimme rantaan. Vaikka vesi ei ollut jäässä, ei minun tehnyt silti mieli uida. Ei ainoastaan siksi, että en muutenkaan erityisemmin nauttinut vedestä. Näihin aikoihin lammen virrat olivat nimittäin edelleen viileitä.
"Olen todella onnellinen siitä, että olet elämässäni", aloitin ja hymyilin kumppanilleni. "Ja olen aina ollut. Tiedän, että meillä oli vaikeaa välillä, mutta tunteeni sinua kohtaan eivät koskaan häilyneet. Mutta... minusta tuntuu, että meidän olisi parempi puhua siitä, mitä välillämme tapahtui."
Aaltosalama katsoi hetken mietteissään taivaalle ilme vakavoituen. Sitten hän kohtasi katseeni.
"Olen samaa mieltä. Emme voi vain teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut."
Huokaisin syvään. Jälleen välillemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun kumpikin mietti sanojaan.
"Olen pahoillani siitä, miten käyttäydyin. Minusta tuntuu, että en tukenut sinua tarpeeksi, olin liian keskittynyt siihen, että saisimme pentuja. Painostin sinua", sanoin katuvin katsein. "Toivon, että tiedät, ettei Uivelopennun syntymä vaikuttanut mitenkään siihen, miten näen sinut. Olisin edelleen halunnut viettää elämäni loppuun asti kanssasi, vaikka häntä ei olisi. Ja vaikka hän tavallaan saattoi meidät taas yhteen, en epäile hetkeäkään, ettemmekö olisi selvinneet tästä ilmankin häntä."

//Aalto?

Lokkimieli istui oppilaiden pesän edustalla tyynenä kuin jää. Hän katseli, miten soturit kävivät vuoron perään herättämässä oppilaitaan. Pari oppilasta oli osannut sentään tulla itsekin ulos pesästä. Kun Tuiskutassu lähti Lätäkkölemmen mukaan, tuli hiljaista. Lokkimielen laskujen mukaan pesässä oli enää kaksi oppilasta. Hetken päästä pesästä alkoi kuulua kohinaa, sitten sieltä kiiruhti ulos Maatassu, jonka hännillä päivänvaloon lampsi Lokkimielen oma oppilas, tummanharmaa naaras, jonka oranssi katse kiinnittyi oitis Lokkimieleen. Valkoharmaa soturi loihti kasvoilleen geneerisen hymyn.
”Hyvää huomenta, Uivelotassu. Jatkossa toivon, että olet valmiina piikkihernemuurin vieressä heti auringonsäteiden saavuttaessa puiden latvat. En pidä ajan hukkaamisesta.”
Hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmennytkin, kun soturi nousi ylös ja lähti oitis johtamaan ensimmäistä oppilastaan piikkihernetunnelin suulle. Hän kuuli etäisesti oppilaan vastaavan jotain, joka sisälsi ainakin sanat ”huomenta” ja ”tietysti” ja ”mestari”, mutta kuittasi vastauksen vain heilauttamalla toista korvaansa taaksepäin. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut kuunnella. Mitä ikinä Uivelotassu mutisikin, oli tämän parasta vain totella. Soturin piti kyetä noudattamaan ohjeita sekä tottelemaan auktoriteettejä. Se oli yksi koulutuksen perusteista. Mikä tärkeämpää, Lokkimieli ei voinut sietää, että mokomakin pennun turhake pilaisi hänen suunnitelmansa päivän kulusta tai koulutuksen tahdista.
Vaikka Lokkimieli oli äärimmäisen tyytyväinen siitä, että oli viimeinkin saanut oman oppilaan koulutettavakseen, oli hän lievästi ilmaistuna tympääntynyt siitä, että Uivelotassu oli naaras. Hän piti tietenkin huolen, ettei ilmaissut näitä ajatuksia kellekään missään muotoa. Toisaalta Lokkimieli kyllä ajatteli myös, että naaraan kouluttamisessa kollisoturin tasoiseksi olisi mukavasti haastetta. Kuitenkin vain aika näyttäisi, olisiko Uivelotassusta siihen tai edes lähelle sitä — tai edes mihinkään alkuunkaan. Oli lopulta hyvin todennäköistä, että Uivelotassu olisi pelkkä turhake, siihen kolli oli varautunut jo mielessään. Naarasta tuli kohdella kuten naarasta, siitä mikään ei muuttaisi Lokkimielen näkemystä, joka oli kiistämättä objektiivisesti ainoa oikea näkemys. Naaraat olivat heikkoja niin kehollisesti kuin mieleltään. Isoimman hyödyn niistä sai kollisoturien synnyttäjinä, se oli fakta. Osasivat jotkut naaraat metsästääkin ihan hyvin, mutta Lokkimieli ei nähnyt siinä mitään mieltä, että naarassotureita laitettaisiin taistelukentälle, jos kollisotureita oli riittämiin. Kaikesta huolimatta Lokkimieli aikoisi tehdä kokeen. Hän tekisi kaikkensa kouluttaakseen Uivelotassusta kollin, vaikka se vaatisi lukemattomia ylimääräisiä harjoitustuokioita. Tai no, ainakin niin lähelle kollisoturin tasoa, että tummanharmaata naarasta vastaan taistellessa voisi luulla taistelevansa kollia vastaan. Olihan sekin totta, että myös naaraat pystyisivät kehittämään lihasvoimaansa sekä -massaansa, Lokkimieli puntaroi mielessään.
Piikkihernetunnelista ulos tupsahdettuaan Lokkimieli ei vilkaissutkaan taakseen, vaan jatkoi matkaa rivakasti olettaen oppilaan olevan edelleen hänen kintereillään. Lokkimieli teki lievän käännöksen vasemmalle. Hän kuuli Uivelotassun loikkivan hänet kiinni. Näkökentän oikeassa reunassa pilkotti häiritsevän oranssi silmäpari.
”Menemme Lehtikuusilaaksoon”, Lokkimieli lausui rauhallisesti, mutta tunteettomasti, ennen kuin saisi päälleen miljoona kysymystä. Se oli ehkä ärsyttävin asia oppilaissa. Se, että ne vain kyselivät ja kyselivät, useimmiten vieläpä aivan tyhmiä tai turhia kysymyksiä, kuten millaisia myyränkolot ovat tai kauanko tämä partio kestää. Lokkimieli ei voinut käsittää, miten hiirenaivoisia oppilaita Kuolonklaaniin syntyi. Suurin osa mestareistakin oli kyllä surkeita, hän ajatteli. Etenkin, kun iso osa niistä oli naaraita.
”Aloitamme tänään saalistuksen perusteista ihan vain siitä syystä, että pystyt osallistumaan kanssani metsästyspartioihin mahdollisimman pian”, Lokkimieli maukui ja puhutteli oppilasta tällä kertaa katsoen tätä silmiin. Harmaalaikkuinen soturi porasi analysoivan katseensa oppilaaseen ja yritti arvioida, millainen yksilö hänen oppilaansa oikein mahtoi olla. Kolli ei ollut ehtinyt tarkkailla Uivelotassua vielä juurikaan. Olihan tästä tullut hänen oppilaansa vasta eilen, eikä Lokkimieli todellakaan jaksanut käyttää aikaansa pentujen katselemiseen.
”Selvä”, Uivelotassu naukaisi nyökäten ja käänsi sitten katseen muualle.
Tummanharmaa naaras tarkkaili ympäristöä korvat höröllä, mutta Lokkimieli ei osannut arvioida miten kiinnostunut oppilas oikeasti oli, sillä tämän pään liikkeissä oli jotain apaattisen oloista hitautta. Lokkimielen pitäisi testata Uivelotassua eri tavoin saadakseen selville, mikä tämä oikein oli kissojaan. Miten paljon tuollainen rääpäle oikein kestäisi?
”No mutta, kerrohan, Uivelotassu… Mitä kaikkea tiedät valmiiksi riistan pyydystämisestä?” Lokkimieli kysyi lämpimästi hymyillen.
Uivelotassu vilkaisi vasempaan yläkulmaan pohtivan näköisenä. Lokkimieli tutki oppilaan kävelytyyliä ja hännän asentoa. Tumma häntä laahusti perässä kuin pakotettuna kulkemaan mukana. Sitten soturi siirtyi tarkkailemaan oppilaan kasvoja, aivan kuin olisi voinut löytää heikon kohdan jostain tulenväristen silmien sopukoista. Hän arvioi oppilasta kuin riistaa. Soturi siirteli terävää katsettaan hienovaraisesti niin, että ulkopuolelta olisi voinut luulla hänen tarkastelevan kulmikasta kiveä, jonka päälle hän kenties aikoisi kiivetä.
Kun oppilas avasi suunsa, Lokkimieli käänsi katseensa rauhallisesti takaisin menosuuntaan.

//Uivelo?