Kävelin pää painuksissa eteenpäin, harjoitukset mestarini Sähkötuhon kanssa olivat olleet hirvittävät. En ollut saanut yhtäkään saalista kiinni, ja mestariltani loppui kärsivällisyys kaiken päälle. Ehkä jonain päivänä, osaan olla täydellinen oppilas Sähkötuholle. Saavuimme pian leiriin, Sähkötuho lähti omiin puuhiinsa, mutta minä en tiennyt mihin mennä. Näin onnekseni emon istuvan pentutarhan edustalla, hän oli ottanut hoiviinsa Aamupennun, jonka vanhemmat olivat kuolleet muutamassa päivässä! Minun kävi sääli tätä nuorta pentua. Ajatellessani Aamupennun menetystä, muistin veljeni, Valopennun. Karistin hänet mielestäni ja tassutin emon luo ja tervehdin häntä hiljaa. Emo tervehti takaisin, ja esitteli minut pennulle, jonka nimi oli Savupentu. Hän leikki lumessa Aamupennun kanssa, joka oli minusta oikein hellyttävä näky
”Hei Taivastassu!” Savupentu tervehti innoissaan, nyökkäsin nuorelle pennulle varovasti, ja katsahdin emoa.
”Sinulle tekisi hyvä ystävystyä heidän kanssaan, olet aina yksin”, emo kehotti reippaasti, mutta hänen äänessään oli hiukan myötätuntoa. Nyökkäsin emolle, ja hymyilin pientä hymyä.
”Selvä emo”, naukuin hiljaa, ja kävelin pentujen luokse. He temmelsivät innostuneesti miukuen lumessa, huulilleni tuli leveämpi hymy.
”Hauska tavata Savupentu, sekä Aamupentu”, naukuin ujosti, ja katselin käpäliäni. Uusien tuttavuuksien tekeminen oli minulle aina hankalaa, miksi minun piti olla niin ujo ja säikky? Katsoin kohti emoa, hän hymyili kannustavasti ja nyökkäsi. Emon ansioista saan aina hiukan rohkeutta.
”Tuota, haluatteko että leikin kanssanne?” naukuin kysyvästi, ja paljon rohkeammin kuin äsken. Pennut katsoivat innostuneina minua, ja Aamupentu hyppeli innostuneena ylös alas.
”Mitä me leikittäisiin?” Savupentu naukui ja kallisti päätään. Hymyilin nuorelle naaraalle ja tunsin oloni rohkeaksi, viime kerrasta oli jo niin pitkä aika.
”Leikitäänkö piilosta?” naukuin lyhyesti, pitkien lauseiden sanominen muille oli liian tuskallista, hiljaa oleminen oli paljon helpompaa eikä muut tuomitse sitä. Katsoin hiukan odottavasti, mitä pennut vastaisivat.

// Savu?

(Tarina kirjoitettu 1.8.)

Savupentu aukaisi silmänsä hiljalleen. Muut pentue toverit mönkivät vierillä ja Savupentu naukui tuskallisesti, kun Räntäpentu kierähti hänen päälleen. Savupentu työnsi veljensä pois päältään ja kampesi itsensä ylös. Hän nousi makuusijalta ja astui eteenpäin. Hän kuitenkin harjoitteli kävelemistä vasta ja muksahti leuka edellä maahan.
“Oletko kunnossa?” kuului isomman naaraspennun ääni Savupennun edestä. Pikkuruinen täplikäs naaras kömpi pystyyn ja kohotti katseensa Aamupennun silmiin ja kupsahti takaperin kuperkeikalla takaisin makuusijalle. Savupentu lennähti Susipentua päin ja kömpi ylös naurahtaen.
“Olen kunnossa”, hän naukui ja tassutti eteenpäin. “Kuka sinä olet? Olet tosi kaunis!” Savupentu naukui ihan innoissaan. Hän ei ollut aikaisemmin päässyt juttelemaan muille. Olihan hän nähnyt muita kissoja leirin aukiolla Mäntyviiksen kanssa viimepäivänä, kun he olivat tutkineet leiriä sisarusten kanssa pentutarhan läheisyydessä.
“Olen Aamupentu ja sinä taisit olla Savupentu eikö?” Aamupentu naukui ja kallisti päättään.
“Joo olen!” Savupentu naukui. “Voitko olla kaverini? Minulla ei ole vielä yhtäkään kaveria?”
“Voin minä”, Aamupentu naukui hymyillen. Savupentukin hymyili. Pesään tulvahti kylmää ilmaa ja harmaa turkkinen naaras valkoisella laikulla naamassa tassutti sisään.
“Hei Aamupentu”, kissa naukui.
“Hei Lumikkoviiksi!” Aamupentu naukui innoissaan. Lumikkoviikseksi kutsuttu kissa tassutti lähemmäs.
“Kukas tämä on? Oletko kenties Huomenkyyhkyn Savupentu?” Lumikkoviiksi naukui hymyillen ystävällisesti.
“Olen! Oletko sinä Aamupennun emo? Aamupentu on uusi ystäväni!” Savupentu hihkui ja keinahteli jaloillaan eds takaisin pompahdellen välillä.
“Olen Aamupennun ottoemo. Hänen vanhempansa ovat kuolleet mutta hän on hyvissä käpälissä minun kanssani. Kuinka mukavaa, että olette saaneet toisistanne ystävät”, hän naukui. Savupentu alkoi heti pitää tuosta naaraasta, koska hän oli kiltti.
“Voi ikävää. Anteeksi. Minunkin emoni on kuollut luulin, että Mäntyviiksi oli emoni mutta hän kertoi etten ole. Hän kertoi, että näytän kovasti emoltani”, Savupentu kertoi. Mäntyviiksi nosti päätään nimensä kuullessaan.
“Hei Lumikkoviiksi. Olisitko kiltti ja antaisit muiden nukkua ja veisit nämä kaksi ulos?” Mäntyviiksi pyysi ystävälisesti.
“Tottakai tulkaapas pennut”, Lumikkoviiksi naukkui reippaasti ja hoputti pennut edeltä ulos. Savupentu taaperteli ulos ja loikki pari askelta aukiolla ennen kuin muksahti taas Aamupentu seurasi rauhallisemmin. Savupentu nousi ylös ja katseli ympärilleen. Maassa makasi valkoista lumeksi kutsuttua ainetta ja sitä leijaili taivaalta. Isot hiutaleet tarttuivat Savupennun turkkiin.
“Sataa lunta”, Aamupentu naukui. Hänenkin turkkiinsa tarttui lumihiutaleita. Aamupennun kaunis tummatabbyraidallinen turkki oli täynnä valkoisia kohtia.
“Sinun täpliäsi ei näy kohta, jos seisomme tässä pidempään”, Aamupentu nauroi ja tuiskautti lunta maasta Savipennun naamalle. Savupentu aivasti ja lumi lensi hänen kuonoltaan ja hän tuiskautti lunta takaisin kohti hiukan isompaa pentua. Aamupentu nauroi katketakseen ja Savupentukin alkoi nauraa.
“Hei emo”, uusi ääni kuului Lumikkoviiksen suunnalta.
“Hei Taivastassu. Tässä on Savupentu. Aamupennun uusi ystävä ja muistat varmaan Huomenkyyhkyn Savupentu on hänen esikoisensa”, Lumikkoviiksi kertoi.
“Savupentu tässä on tyttäreni Taivastassu”, Lumikkoviiksi lisäsi vielä.
“Hei Taivastassu!” Savupentu naukui innoissaan nähdessään taas uuden kissan. Tänään hän oli jo tavannut kolme mukavaa uutta klaanitoveria!
//Taivas?

Haukottelin ja heräsin soturien pesästä. Latvaruusu tuli minua vastaan. Hänen silmänsä loistivat onnellisena. "Loiskevarjo! Tule äkkiä metsään, minulla on mahtavia uutisia!" hän kehräsi. Hämmästyin ja mietin, mitä ne voisivat olla. Hän oli jo kertonut rakastavansa minua: mitä muuta vielä? Ehkä hän ei enää pitänytkään minusta? 'Mitäpäs jos...hänellä on vielä parempaa asiaa?' ajattelin. Yksi asia korvensi mieltäni, ja toivoin sydämestäni että hän halusi sitä myös. "Tule nyt, ei ole koko päivää aikaa!" Latvaruusu tokaisi. Nyökäytin päätäni ja kävelin aukiolle. Latvaruusu käveli vieressäni leiristä ulos. Onneksi kukaan ei nähnyt, sillä joku saattaisi nähdä minut Latvaruusun seurassa. Onneksi emme olleet puoliverisiä, sillä joku puhdasverinen soturi olisi joutunut menemään mukaamme! Istahdimme monen ketunmitan päähän leiristä. Latvaruusu varmisti, ettei ketään ollut lähettyvillä. "Mitä asiaa sinulla oli? Henkäystähti käski että joudun menemään tänään aamupartioon, enkä halua olla myöhässä." sanoin.
"Rauhoitu nyt. Huomasin sen...muutama päivä sitten. Kerron sinulle ensimmäisenä, mutta meidän pitäisi varmaan kertoa Hehkuaskelelle myös." hän aloitti.
"No mitä se voisi olla?" kysyin hämmästyneenä.
"Minä...tuota, odotan pentuja." Latvaruusu naukui lempeästi. Hetken aikaa tuntui siltä, että olisin kuollut. Haukoin henkeä ilahtuneena ja äimistyneenä.
"M-minunko?" kysyin varmistukseksi, vaikka asia oli selvä. "Totta kai. Sinusta tulee ihana isä." Latvaruusu kehräsi silmät tuikkien. Hetken aikaa en osannut ajatella mitään. Laskin häntäni Latvaruusun selälle ja painoin kuononi tämän lavalle.
"Sinusta tulee ihana emo. Latvaruusu, olet maailman ihanin kissa! Meidän pennuistamme tulee klaanin ihanimmat pennut." sanoin hiljaa. Latvaruusu kehräsi. "Mukavaa että tykkäät. Saamme varmasti oikeita villipentuja! Kohta joudun pentutarhaan." hän naukui iloisena. "Tulen katsomaan sinua aivan jokainen päivä, sanoi Hehkuaskel mitä tahansa." lupasin silmät hehkuen. Latvaruusu naurahti. "Mennään kertomaan Hehkuaskelelle!" hän maukui. Nyökkäsin ja kuljimme hännät toisiemme lavoilla. Leiriin päästyämme menimme heti Hehkuaskelen luo. Naaras oli lajittelemassa yrttejä.
"Hehkuaskel, olisiko sinulla hetki aikaa?" kysyin. "Mitä asiaa? Voimme jutella täällä." Hehkuaskel vastasi.
"Meillä on suurenmoisia uutisia." Latvaruusu sanoi onnellisena.
"No? Mitä se voisi olla?" Hehkuaskel kysyi. Minua alkoi jännittää. "Meillä tulee pennut!" huudahdin innostuneena. Hehkuaskel näytti hämmästyneeltä.
"Miten ihanaa! Latvaruusu, ovatkos nämä sinun ja Loiskevarjon?" hän kysyi pilke silmissään.
"Ovat kyllä." Latvaruusu vastasi. Siirryin kauemmas ja annoin naaraiden höpöttää rauhassa. Samalla mietin, että elämäni oli maailman ihaninta.

Lokkipentu oli nyt puolen kuun ikäinen. Hänen silmänsä olivat olleet auki jo neljäsosakuun. Niiden ensiavaamisesta lähtien pentu oli ihmetellyt ja tutkiskellut uutta maailmaa ympärillään uteliaana taukoamatta, vaikka ei ollutkaan päässyt vielä kauas emosta. Jostain syystä joka kerta, kun Lokkipentu lähti kömpelösti ryömimään pikkuisilla, valkeilla tassuillaan kohti uusia näköaloja, emo kietaisi häntänsä hänen ympärilleen ja veti hänet takaisin emon vatsalle. Lokkipentu ei käsittänyt, miksi hänen tutkimusmatkansa keskeytettiin aina. Hetkeksi pentu hyväksyi sen, ettei tosiaan vain saanut lähteä seikkailemaan ja tyytyi tutkimaan ympäristöään emon suurten jalkojen takaa. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin aina yritti uudelleen.
Tänään oli sellainen päivä. Lokkipentu oli torkahtanut hetkeksi emon lämmintä turkkia vasten. Pikkuinen heräsi haukotellen ja kuuli emon tasaisesta hengityksestä tämän nukkuvan edelleen. Harmaavalkoinen pentu kömpi käpälilleen huterasti, mutta ne liukuivat pois hänen altaan. Vaivalloisesti, mutta itsepintaisesti Lokkipentu lähti ryömimään emon hännän ylitse, kohti tuntematonta. Hän halusi kovasti tietää, mistä kaikki äänet pentutarhan ulkopuolella tulivat ja mitä ne tarkoittivat.
Kun Lokkipentu oli ylittänyt emon raidallisen hännän, hän kiihdytti vauhtiaan. Lokkipentu suunnisti kohti pesän suuaukkoa, josta tulvi valoa. Pentu oli jo ehtinyt saamaan kohtalaisen hyvän hallinnan huterien jalkojensa liikuttamisesta saapuessaan pesän suuaukkoa suojaavan omituisen, röpelöisen esteen luokse. Mielenkiinto kasvaen Lokkipentu taapersi pelottomana eteenpäin, kun tajusi, että pääsisi hyvin etenemään tuon verhon alitse. Hänen oli pakko tietää, mitä sen toisella puolen oli.
Juuri, kun harmaavalkoinen pentu oli ryömimässä kivien välistä ulos, hänen niskavillaansa tarttuivat hellät hampaat. Lokkipentu alkoi vinkumaan, mutta ei jaksanut rimpuilla, koska tiesi sen olevan turhaa. Emo laski Lokkipennun takaisin vuoteelle. Lokkipentua kiukutti.
"Mihinkäs sinä luulit meneväsi, Lokkipentu?" emo kehräsi. Tämä alkoi sukia Lokkipennun päätä ja pikkuinen kolli yritti väistellä emon kieltä. Lokkipentu ymmärsi jo paljon kieltä, mutta ei osannut itse muodostaa kokonaisia lauseita.
"Minä", harmaavalkoinen pentu vinkui. "Lokkipentu."
Lokkipentu kohtasi emon katseen; emo räpäytti silmiään ja tuntui odottavan, että hän jatkaisi. Lokkipentu palautti sanojen merkityksiä mieleensä ja jatkoi itsevarmana:
"Ul-ko-na... Ei emo. Lokkipentu. Menee."

//Sulka jos ehtii :o

Kun Huomenkyyhkyn ruumis oli valahtanut veltoksi ja naaras oli lakannut rimpuilemasta, Jääviilto irrotti otteensa kuningattaren kaulasta. Soturin silmissä roihusi puhdas raivo ja viha kuollutta naaraskissaa kohtaan. Huomenkyyhky oli petturi, jossa ei ollut mitään hyvää. Hän oli tahrannut Jääviillon jalon suvun puhtaan veren erakkoverellään ja nyt punaturkkisen soturin ongelmana oli neljä maassa makaavaa pentua. Kolli toivoi pentujen kuolleen kylmyyteen, mutta toive ei selvästikään ollut toteutunut, sillä joku pennuista alkoi piipittää onnettomasti.
Jääviilto käänsi selkänsä kuolleelle kilpikonnalaikkuiselle naaraalle ja kääntyi pentujen puoleen. Hetken ajan soturi harkitsi tappavansa pennutkin, mutta hän unohti ajatuksen nopeasti. Olisi jo tarpeeksi seliteltävää klaanille, että hän oli surmannut juuri synnyttäneen kuningattaren. Henkäystähti saattaisi vielä ymmärtää sen, mutta neljän pennun tappamista tai yksin ulos jättämistä päällikkö tuskin arvostaisi – vaikka pennut olivatkin puoliksi erakkoverisiä.
Jääviilto päätti kasvattavansa pennuista kunnon kuolonklaanilaisia, eikä Kylmäliekki tai kukaan muukaan pilaisi pentuja, jotka saattoivat hyvinkin olla jo pilalla – olivathan he Huomenkyyhkyn jälkeläisiä. Kolli tunsi kuitenkin valtavaa inhoa pentuja kohtaan heidän kuraverisyytensä vuoksi. Mitään isällistä rakkautta he eivät ikimaailmassa tulisi saamaan Jääviillolta.

Aurinko oli jo nousemassa, kun Jääviilto viimein sai raahattua kaikki neljä pentua Kuolonklaanin leiriin. Hän oli jättänyt Huomenkyyhkyn elottoman ruumiin yksin pakkaseen, sillä sen naaras tosiaankin ansaitsi.
"Älkää siinä toljottako, ottakaa pennut kantoon ja viekää ne pentutarhalle", Jääviilto ärähti vihaisesti piikkihernetunnelin läheisyydessä seisoville Tattihallalle, Usvakatseelle ja Kaamoskukalle. Kolli itse nappasi Susipennuksi nimettyä pentua niskanahasta kiinni, purren jopa tarpeettoman kovasti.
Vietyään pennut Sulkavirran ja Mäntyviiksen hoiviin, Jääviilto kiiruhti putouksen takana sijaitsevan päällikön pesän luokse. Kun Henkäystähti kutsui hänet sisään, kolli astui hämärään pesään.
"Tulin vain ilmoittamaan, että Huomenkyyhky petti meidät", Jääviilto sylkäisi sanat suustaan empimättä. Henkäystähti siristi sinisiä silmiään:
"Kertoisitko hieman enemmän?"
"Olin yövartiossa, kun Huomenkyyhky livahti ulos leiristä. Herätin Pikiturkin vartioon ja seurasin sitä kapista epäkuolonklaanilaista aina Eloklaanin rajalle saakka. Siellä hän leperteli Mesitähden kanssa kuin mitkäkin ystävykset! Muka sattumalta, varmasti aivan tahallaan hän synnytti siihen rajalle typerät pentunsa. Minä kuulin, että Huomenkyyhky oli juuri kertomassa Mesitähdelle sotasuunnitelmistani, kun astuin esiin ja estin häntä. Mesitähti säikähti ja lähti häntä koipien välissä karkuun", Jääviilto valehteli ja pudisteli inhoten päätään. Henkäystähti kuunteli tarkkaavaisesti ja kollia keskeyttämättä.
"Koko paluumatkan ajan hän jauhoi kaikkea aivan sekavaa, että pentujen olisi pitänyt päästä Eloklaaniin. Se erakko oli tapettava tai hän olisi pilannut kaiken", soturi nosti leukansa pystyyn ylpeänä teostaan. Henkäystähti ei näyttänyt kovinkaan iloiselta, itse asiassa päällikön ilmettä oli lähes mahdoton tulkita. Jääviilto ei välittänyt Henkäystähden mielipiteestä, sillä hän tiesi tehneensä oikein. Huomenkyyhky oli ehdottomasti ansainnut kuolemansa.
"Missä hänen pentunsa ovat?" päällikkö kysyi.
"Ne puoliverisetkö? Ajattelin, että sinä haluat pitää ne ja toin ne leiriin. Siellä ne ovat kuningatarten hoidettavana", punaturkkinen kolli tuhahti. Henkäystähti nyökkäsi.
"Ne pennut eivät ole puoliverisiä", päällikön rauhallinen lausahdus sai Jääviillon yllättymään.
"Miten niin eivät ole? Ne ovat Huomenkyyhkyn ja Kylmäliekin pentuja", soturi tiuskaisi. Henkäystähti nyökytteli päätään:
"Aivan, mutta toisin kuin kaikki luulevat, Huomenkyyhky oli puoleksi kuolonklaanilainen. Kun hain henkeni, Kaaostuho paljasti syrjähyppynsä, jonka seurauksena oli syntynyt Huomenkyyhky." Jääviilto siristi silmiään, mutta päällikön sanat eivät saaneet hänen vihaansa Huomenkyyhkyä kohtaan laantumaan yhtään. Puoliverinen ei ollut kuolonklaanilainen Jääviillon mielestä. Mutta soturin suhtautuminen pentuihin sen sijaan muuttui, he eivät olleetkaan yhtä toivottomia mitä kolli oli ajatellut. Vain neljäsosa niistä kirppukasoista oli erakon verta ja loput Kuolonklaanin verta.
"Sama se, hän oli joka tapauksessa petturi. Vai aiotko sinä rankaista minua?" Jääviilto katsoi uhkaavasti päällikköään, jonka ilme oli yhä rauhallinen. Henkäystähteä ei näyttänyt hetkauttavan soturinsa kuolema sitten lainkaan tai sitten hän vain oli hyvä peittämään sen. Päällikkö nyökkäsi.
"Jos asia tosiaan on niin, teit aivan oikein. Kuolonklaanissa ei ole tilaa pettureille", Henkäystähti sanoi vakavalla äänellä. Jääviilto virnisti tyytyväisenä.
"En minä mikään turha soturi ole. Ilman minua koko suunnitelma olisi paljastunut. Pimentovarjo ei tällaiseen pystyisi", Jääviilto tuhahti tyytyväisenä, vihjaten päällikölle tämän tehneen väärän valinnan varapäällikköä valitessa. Henkäystähti ei vastannut, vaan päällikkö pyysi vain soturia poistumaan pesästä. Jääviilto pyöritteli silmiään päällikön reaktiolle ja poistui pesästä.

Kolli oli painellut suoraa tietä nukkumaan, sillä hän ei ollut nukkunut yöllä silmäystäkään. Jääviilto heräsi vasta aurinkohuipun jälkeen. Pesä oli tyhjillään, jos ei laskettu kahta nukkuvaa soturia, Lehtituulta ja Hämärähallaa. Jääviilto nousi ylös vuoteeltaan, venytteli ja kiiruhti ulos hämärästä pesästä. Aukio oli kirkas, ja päivän aikana oli satanut lisää lunta, joka nyt kimmelteli nätisti auringonvalossa.
Jääviillon katse pysähtyi Kylmäliekkiin, joka nuokkui yksin sotureiden pesän sisäänkäynnin oikealla puolella. Suurikokoinen kollikissa lampsi veljensä luokse häntä pystyssä.
"Nukutko sinä?" kolli tuhahti halveksuen, ja Kylmäliekki säpsähti pois ajatuksistaan. Savunharmaa kolli katsahti pahoitellen veljeään:
"E-en, olin vain ajatuksissani. Huomenkyyhky on kuollut." Kylmäliekin katse nousi hitaasti aukion keskustassa makaavaan elottomaan kuningattareen, Huomenkyyhkyyn. Soturit olivat siis löytäneet ruumiin reviiriltä ja tuoneet sen leiriin, vaikka Jääviillon mielestä naaraalla ei ollut enää edes kuolleena sijaa Kuolonklaanin leirissä.
"Minä tapoin hänet. Hän oli petturi, joka aikoi paljastaa kaiken Mesitähdelle ja viedä sinun pentusi Eloklaaniin", Jääviilto valehteli veljelleen. Kylmäliekin katse muuttui yllättyneeksi, kun hän kääntyi veljensä puoleen.
"Ihanko oikeasti?" kolli kysyi. Jääviilto nyökkäsi.
"Hän oli petturi, ei hän ansaitse mitään valvojaisia tai kunnioitusta. Ruumis pitäisi heittää jokeen, jotta se ajautuisi mahdollisimman kauas Kuolonklaanista", punaturkkinen kolli ärähti.
"Onneksi hän ei ehtinyt viedä pentuja pois. Sinä teit ihan oikein", Kylmäliekki vakuutteli. Jääviilto nyökytteli päätään tyytyväisesti virnuillen. Sitten hänen katseensa terävöityi ja kolli katsahti veljeään tiukasti.
"Kai sinä ymmärrät, ettet voi kasvattaa niitä pentuja", Jääviilto murahti, "pilaisit ne kuitenkin olemalla liian nössö isä. Minä pidän huolen, että pennuista kasvaa kunnon sotureita, eikä sinun ja Huomenkyyhkyn kaltaisia vässyköitä. Voit tietysti tulla aina joskus kanssani katsomaan pentuja, mutta ymmärrät varmasti, ettet voi nähdä heitä yksin, ettet pilaa heitä."
Kylmäliekki katsoi veljeään hetken epäröiden, mutta sitten hän nyökkäsi.
"Mi-minä lupaan, etten vietä heidän kanssaan paljoa aikaa, jos sinä sanot niin. Olet varmasti ihan oikeassa, sinä olet paljon parempi kasvattaja", savunharmaa kolli sanoi ja katsoi hennosti hymyillen veljeään.
"Hyvä että tajuat sen itsekin", Jääviilto tuhahti tyytyväisenä ja nosti leukaansa ylpeänä ylöspäin, "voin joku kerta esitellä pennut sinulle. Niiden nimet eivät ole kummoiset, mutta en minä jaksa uusiakaan enää keksiä."

Kylmäliekki hymyili Yrttitassulle kannustavasti. Kollin koulutus oli tullut tiensä päähän ja harmaaturkkisen kissan oli vaikea uskoa, että hän oli todella kouluttanut oppilaan onnistuneesti. Viime ajat olivat olleet kieltämättä kummalliset. Kylmäliekin pennut olivat syntyneet, mutta Huomenkyyhky oli paljastunut petturiksi ja Jääviilto oli ollut paikalla todistamassa naaraskissan kuolemaa. Kylmäliekki oli aluksi surrut naarasta, mutta Jääviilto oli saanut hänet tajuamaan, että naarassoturi oli ollut vain petturi ja ansainnut kuolla. Savunharmaa kissa oli kuitenkin todella ylpeä syntyneistään pennuistaan ja kävikin välillä tervehtimässä heitä. Jääviilto oli kuitenkin Kylmäliekistä parempi kasvattamaan pentuja ja täten hän oli antanut veljelleen suuremman roolin pentujensa elämässä. Hän ei halunnut pentujensa epäonnistuvan hänen laillaan, vaan menestyvän kuten Jääviilto. Jääviilto oli Kylmäliekistä soturi, josta monet saisivat ottaa mallia. Kolli oli itsevarma ja tuntui onnistuvan kaikessa, missä hän yritti. Kylmäliekki kääntyi Henkäystähden suuntaan, joka oli aloittanut kokouksen.
"Onnea, Yrttitassu. Olen jo nyt kovin ylpeä sinusta", kollisoturi ehti kuiskata oppilaalleen ennen päällikön puheita. Yrttitassu asteli eteen ja harmaan kissan kasvoilla oli aito hymy. Yrttitassu oli ollut varsin mukava oppilas ja toista oli ollut hyvin ilo kouluttaa.
"Olemme kokoontuneet tänään tänne nimittämään Yrttitassusta soturin. Yrttitassu, tästä hetkestä lähtien kutsuttakoon sinua Yrttimyrtiksi. Kokous on päättynyt", Henkäystähti naukui lyhyesti ja ytimekkäästi. Klaanikissat alkoivat hurraamaan Yrttimyrtin uutta nimeä. Kylmäliekistä oli oli saanut varsin hauskan nimen itselleen, myrtti sointui yrttiin ja kuulosti hänen korviin kivalta. Soturi pujotteli muiden kissojen lävitse ja väläytti entiselle oppilaalleen hymyn.
"Onneksi olkoon! Sinua oli ilo kouluttaa ja mestarinasi oli ilo olla", Kylmäliekki naukui ja kehräsi pienesti. Toinen olisi nyt vapaa tekemään vaikka ja mitä! Yrttimyrtillä oli pienoinen seikkailijaluonne ja Kylmäliekki oli varma, että kolli tulisi löytämään itsensä tuhannet kerrat ongelmista. Kolli oli kuitenkin myös varma, että Yrttimyrtti tulisi nauttimaan soturiuden tuomasta vapaudesta ja pärjäämään hienosti. Eihän kaiken tarvinnut olla niin vakavaa, vaan sotureiden elämään saisi mahtua myös paljon iloa ja seikkailuja!

Kylmäliekki saattoi Höyhenhallan takaisin leiriin. Höyhenhallalla ei ollut mitenkään hirveän huono olo mutta Hehkuaskeleen olisi syytä tarkistaa nenän ja kyljen haavat ja nirhaumat ennen kuin kukaan lähettäisi häntä toisiin puuhiin. Höyhenhalla istuutui parantajan pesään lähelle parantajan pesässä oleskelevia kissoja Myrkkytassu ja Yrttitassua. Hän heilautti häntänsä käpälilleen odottaen Hehkuaskelta. Pian Hehkuaskel tassutti Höyhenhallan luokse.
“Mikäs sinut tänne toi?” Hehkuaskel kysyi ja katsahti vasta sitten Höyhenhallaan.
“Jouduin taisteluun ketun kanssa”, Höyhenhalla sopersi hieman häkeltyneenä.
“Tuliko haavoja muualle kuin tuohon nenään?” Hehkuaskel naukui kysyvästi.
“Ainakin kylkeen”, Höyhenhalla sanoi ja Hehkuaskel johdatti nuoremman soturinaaraan makuusijalle, johon Höyhenhalla kävi odottamaan hoitoa tykyttäviin haavoihinsa. Hehkuaskel hieroi jotain tahnaa Höyhenhallan kylkeen ja katsoi haavaa tarkemmin.
“Tämä haava on syvä. Toisaalta se ei vuoda hirveästi mutta suosittelen katsomaan muualle ja rentoutumaan hetkiseksi”, Hehkuaskel sanoi ja laittoi jotain kirvelevää yrttiä haavaan. Sitten parantaja laitteli hieman hämähäkin seittiä.
“Noin valmista tuli”, Hehkuaskel lausahti.
“Saanko nyt mennä?” Höyhenhalla naukui toiveikkaasti ja Hehkuaskel pudisti päätään.
“Haava voi aueta helposti, joten et jäät tänne kunnes se on ummessa eikä vuoda lainkaan. Muista olla varovainen, ettei se aukea muuten paranemisprosessi pitenee”, Hehkuaskel naukui ja Höyhenhalla nyökkäsi apeana ja laski päänsä sammalille. Kaipa hän nyt jäisi tänne odottamaan paranemistaan.

Lumikkoviiksi: 9kp -

Pyörresielu: 5kp -

Tuhkajuova: 31kp! -

Katajatassu: 13kp -

Pimentovarjo: 12kp -

Virtatassu: 6kp -

Kaamoskukka: 36kp! -

Aaltosalama: 12kp -

Höyhenhalla: 6kp -

Kylmäliekki: 16kp -

Jääviilto: 29kp! -

Sulkavirta: 4kp -

Yrttitassu: 45kp! -

Huomenkyyhky: 13kp - Lepää rauhassa <3

Oli kulunut jo useampi päivä hänen ja oranssiturkkisen eloklaanilaisen taistelusta. Se oli silti tuoreena Kaamoskukan mielessä. Kaamoskukka istui leirissä myrskynmerkkinä. Hän oli jo tovi sitten käynyt kertomassa Henkäystähdelle tapahtuneesta, siitä että hän oli kohdannut kotikisun ja saaneensa eloklaanilaisen soturin kimppuunsa. Kollikissa mietti jo kostosuunnitelmaansa heidän kahden välille. Hehkuaskel oli myös tarkastanut kollin vammat, jotka eivät olleet kovin pahat. Eivät ne tietenkään olleet, osasiko yksikään eloklaanilainen todella taistella? Tuskin, siitä kolli oli lähes täysin varma. Kaamoskukka pyöräytti silmiään ja suki puuhkamaista häntäänsä. Hänen häntäänsä tarttui roskia herkästi, joten hän sai olla jatkuvasti sukimassa häntäänsä. Kollikissa säpsähti tuntiessaan jonkun koskettavan häntä. Koskettaja oli ruskeankirjava Hämärähalla, joka hymyili feikkikumppanilleen iloisesti.
"Onneksi sinä olet kunnossa! Ajatella, että se kotikisu ja vielä eloklaanilainenkin hyökkäsi sinun kimppuusi. Olet kyllä taitava taistelija, kun hoitelit he molemmat", Hämärähalla henkäisi ja asettautui istumaan Kaamoskukan oikealle puolelle. Kolli virnisti ja nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Hämärähalla oli niin helppo, liiankin helppo..
"Pitää olla taitava, jotta kukaan ei voita minua, heh. Ja olen edelleen itsekin järkyttynyt, mitä vain olisi voinut sattua", soturikolli huokaisi esittäen vaisua. Kaamoskukka oli tietenkin kertonut tapahtumista klaanitoverilleen omat versionsa siitä, miten kotikisu oli saalistanut Kuolonklaanin reviirillä eikä ollut suostunut lähtemään. Puolustettuaan Kuolonklaanin reviiriä, paikalle oli sattunut eloklaanilainen, joka oli hyökännyt tabbykuvioisen kollikissan kimppuun. Kolli huokaisi teatraalisesti ja räpäytti silmiään.
"Sinua on kyllä vaikea voittaa, olet niin taitava... Mutta, minulla oli asiaakin. Pääsin pois parantajanpesältä, tautini ei sitten ollutkaan kovin pitkäkestoinen, mutta kaipa oli parempi, etten minä pyörinyt ympäriinsä tartuttamassa muita kissoja", naaraskissa selitti Kaamoskukalle ja kolli hymähti toiselle.
"Olen iloinen, että sinä olet kunnossa. Olet minulle kovin tärkeä, Hämärähalla", Kaamoskukka kuiskasi ja kosketti toista lempeästi kuonollaan. Jonain päivänä tuo naaras olisi kokonaan hänen, ei kenenkään muun. Siihen päivään ei tulisi menemään kauaa, ainakin niin kolli toivoi. Kauaa hän ei jaksaisi lirkutella Hämärähallalle, jokin raja hänelläkin oli!

//KP-boosti

Huomenkyyhky katsoi Mesitähteen kiitollisena. Hän oli todennäköisesti pentujensa elämän velkaa Eloklaanin päällikölle ja vaikkei hän tätä saisi Kuolonklaanissa äänen sanoa, arvosti hän päällikköä enemmän, kuin Henkäystähteä. Mesitähti oli lempeä ja avulias, myös vihollisklaanin kissalle. Kun Mesitähti nimesi pennun Susipennuksi, Huomenkyyhky tiesi heikon pennun kasvavan yhtä voimakkaaksi, kun sudet.
"Susipentu", kilpikonnakuvioinen naaraskissa kuiskasi ja kosketti Susipennuksi nimetyn pennun otsaa kuonollaan. Muuta naaras ei ehtinytkään sanoa, kun hänen kauhukseen Jääviilto ilmestyi paikalle tivaamaan, mitä kaksikko teki. Huomenkyyhky suojasi hännällään pienokaisiaan ja antoi kollien keskustella keskenään. Huomenkyyhky tunsi suurta pelkoa Jääviiltoa kohtaan, ties mitä punaruskea kolli voisi tehdä hänen pennuilleen. Naaras suojelisi pentujaan vaikka hengellään, kukaan ei voisi satuttaa hänen rakkaita pentujaan. Ei kukaan, ei edes Jääviilto. Naaraan keltaisissa silmissä välkkyi pelko. Jääviilto hääti Mesitähden Eloklaanin reviirille. Kuningatar vilkaisi vielä valkoruskeaa kollikissaa ja muodosti huulillaan sanan 'kiitos'. Hän oli Mesitähdelle paljon velkaa. Voipunut kissa nosti katseensa ja katsoi raivoissaan olevaa Jääviiltoa avuttomana. Kollisoturi käski Huomenkyyhkyä nousemaan ylös ja vaivalloisesti Huomenkyyhky kampesi itsensä pystyyn. Hän tiesi, että ei saisi kannettua pentuja yksinään leiriin ja häntä inhotti ajatus, että hän joutuisi antamaan pentuja Jääviillolle kannettavaksi. Huomenkyyhky tarttui Savupentua niskanahasta ja Jääviilto taas nosti Räntäpennun, joka muistutti pelottavasti häntä kantavaa kollia. Huomenkyyhky toivoi, että Räntäpentu muistutti Jääviiltoa vain ulkonäöllisesti. Hän kasvattaisi pennuistaan lempeitä ja muut huomioon ottavia kissoja. Hän oli varma, että jokaisesta pennusta kasvaisi jotain suurta.
"Meidän pitää kiirehtiä, Jääviilto. Pennut kylmettyvät", Huomenkyyhky mumisi ja häntä pelotti, että pennut kylmettyisivät.
"Älä sinä petturi sanele minulle mitä tehdä!" Jääviilto ärähti laskiessaan pennun maahan ja tuijotti murhaavasti Huomenkyyhkyä. Naaras laski katseensa, miten hän saisi vakuutettua Jääviillon siitä, että hän ei halunnut Kuolonklaanille mitään pahaa? Hetken Huomenkyyhky jopa harkitsi, että hän pakenisi tulevaisuudessa pentuineen Eloklaaniin. Mesitähti ottaisi heidät varmasti vastaan ja suojelisi heitä. Kuolonklaanissa hän ei tuntenut olevansa turvassa. päinvastoin. Naaras joutui pelkäämään Jääviillon tempauksia päivittäin eikä varapäällikkökään ollut luotettava; olihan Pimentovarjo tappanut kumppaninsa. Pikku hiljaa naaraskissalle oli alkanut selviämään Kuolonklaanin todellinen julmuus eikä naaras halunnut olla osa sitä.
"En minä ole petturi, minä-", Huomenkyyhky parahti.
"Vaiti, minua ei kiinnosta selityksesi", Jääviilto sihahti nuoremmalle naaraskissalle. Kuningatar käänsi Jääviillolle selkänsä nostaakseen Susipennun. He olivat ohittaneet Hehkulammen ja pääsisivät pian takaisin leiriin. Naaras voisi vasta silloin rentoutua, vasta silloin hänen pentunsa olisivat lämpimässä. Huomenkyyhky ei ehtinyt sanoa tai reagoida mitenkään, kun Jääviilto oli syöksähtänyt häntä kohti kynnet ojossa. Kolli kutsui tuoretta emoa petturiksi ja pian kaksikko kieri maassa, turkit loskaan sotkeutuen. Huomenkyyhky vingahti ja yritti pyristellä karkuun, mutta Jääviilto painoi hänet tiukasti maahan. Huomenkyyhky yritti saada muodostettua sanoja, mutta hänen kurkusta tuli vain korinaa. Miten hänen pentujen kävisi? Ei Jääviilto voisi tappaa häntä tähän! Ainoa mitä naaras mietti, oli se miten hänen pentunsa selviäisivät tästä. Tappaisiko Jääviilto nekin? Huomenkyyhky yritti taistella vastaan, mutta turhaan.
"Pentuni...", naaras pihisi ja lopulta elämä valui hänen silmistään. Jääviilto puristi hampaillaan naaraan kaulaa ja veri virtasi Huomenkyyhkyn turkille. Naaras oli matkannut Pimeyden Metsään Jääviillon tappamana eikä näkisi enää ikinä pentujaan. Metsä tuntui hiljenneen Huomenkyyhkyn muistoksi ja lopulta kuningattaren ruumis valahti maahan Jääviillon päästäessä siitä irti.

//KP-boosti

Kaamoskukka asteli viileästi Tattihallan edellä. Tattihalla oli hänen avaimensa lähes vapaaseen ulkoiluun, vaikka kaikista mieluiten hän kulkisi yksinään. Hämärähalla oli toinen kenen avulla hän pääsisi ulkoilemaan, mutta kollin ikäväkseen naaras oli parantajanpesällä. Hämärähalla saisi alkaa toipumaan tai Kaamoskukka laittaisi toisen toipumaan.
"Niin, niin siis.. Mihin me olemmekaan matkalla?" Tattihalla kysyi korvat lerppuen ja Kaamoskukka vilkaisi toista liioitellun lämpimästi.
"Muruseni, me olemme vain kävelyllä. Rentoudu, olet kuin hirviön nähnyt kissa", tabbykuvioinen kissa naukaisi rennolla äänensävyllä ja nautti viileästä ilmasta. Kaamoskukka oikeastaan jopa piti lehtikadosta, hän ei ymmärtänyt mitä muut kissat näkivät vihreässä ruohossa. Hän ei ollut myöskään huolissaan vatsansa täyteydestä, sillä hän oli päättänyt, että vaikka pihistäisi muilta ruokaa. Kolli ajatteli, että hän ansaitsi syödä joka tilanteessa. Hänestä Kuolonklaanissa oli paljon kissoja, ketkä saisivat hänen puolestaan nähdä nälkää. Ehkä Henkäystähti järkevöityisi ja laittaisi tulevan lehtikadon varalle ruokarajoituksia. Ne eivät tietenkään koskisi Kaamoskukkaa, ehei. Kaamoskukka terävöitti aistejaan, haistoiko hän... kotikisun? Kolli kohotti kuonoaan ja maisteli ilmaa. Hänen viiksensä väpättivät, oliko Kuolonklaanin puolelle eksynyt kotikisu? Kolli virnisti, kieltämättä pieni taistelu tekisi terää. Hän vilkaisi Tattihallaa, joka oli keskittynyt maisemien ja Kaamoskukan tarkkailuun. Kolli olisi vain tiellä hänen taistellessaan ja pahimmassa tapauksessa saattaisi laverrella Henkäystähdelle. Kaamoskukka ei voisi ottaa sitä riskiä.
"Anteeksi, saisinko hetken omaa rauhaa? Haluaisin muistella Turmaloikkaa, isääni. Hän kuoli hetki sitten", kolli muistutti ja yritti vedota suurikokoisen kollin tunteisiin. Tattihalla nyökkäsi arasti ja peruutti helpottuneena kauemmaksi Kaamoskukasta. Kolli lähti jolkottelemaan kotikisun löyhkän perässä ja seurasikin hajuvanaa kepein askelin. Kollin harmahtaviin silmiin osuikin pyöreä ja säälittävän laiskan näköinen kollikissa. Toinen vaikutti olevan harvinaisen hukassa ja tuntematon, punapantainen kolli harhailikin hämmentyneenä. Kaamoskukka irvisti halveksuen ja paljasti hampaansa vihaisena.
"Hei! Olet Kuolonklaanin reviirillä, ulos täältä", tummaturkkinen kissa sähähti ja säikäytti kollikissan. Kolli väläytti soturille hymyntapaisen ja lähestyi toista muutamalla askeleella.
"Oi, anteeksi! Missä minä olen? En löydä kotiin ja koira jahtasi minua. Oletko sinä todella aito metsäkissa, hih? Minä olen Puh, hauska tutustua!" vaalea kissa naukaisi iloisesti ja tarjosi tassuaan tutustumisen merkiksi. Kaamoskukka läimäytti toista tassuun kynsillään ja lähestyi toista matalasti muristen.
"Anna minä autan sinut pois täältä. Ei ole nimittäin lainkaan hauska tutustua..", Kaamoskukka sihahti ja syöksähti kollin kimppuun. Kotikisu vinkaisi ja lennähti maahan avuttomana. Puhiksi esittäytynyt kissa yritti kömpiä pystyyn, mutta Kaamoskukka oli päättänyt, että ei antaisi toiselle lainkaan armoa. Hän loikkasi Puhin päälle ja kaksikko kieri lähemmäksi Eloklaanin rajaa.
"Anteeksi, minä en halua mitään pahaa! Pä-päästä minut, jooko. Lupaan etten tee mitään pahaa", kotikisu vikisi ja kollin säälittävä vikinä antoi Kaamoskukalle yhä enemmän intoa toisen pieksemiseen. Kaamoskukka pysäytti kaksikon kierimisen ja kohensi asentoaan. Kaamoskukka seisoi pyöreän kollin päällä ja asetti kyntensä toisen kaulalle. Hän painoi yhden kynnen toisen pehmeän turkin läpi ja kiristi otettaan.
"Minä pidän siitä, kun sinä anelet. Se on turhaa. Katso minua, katso taivasta. Ne tulevat olemaan viimeiset asiat, jotka sinä tulet näkemään. Muista minut, olen Kaamoskukka. Tämän metsän suurin ja mahtavin kissa", tabbykuvioinen kolli naukui heleällä, iloisella äänellä. Kollikissa virnisti toiselle. Hän oli nauttinut Punatähden tappamisesta, mutta tästä hän nautti selvästi enemmän. Toinen pelkäsi ja toisen elämä oli hänen tassuissaan. Kaamoskukasta tämä oli hauskaa! Kolli siveli tassullaan Puhin poskea ja kollin silmät olivat täynnä kauhua. Kaamoskukka virnisti ja mietti mitä tekisi seuraavaksi. Hän halusi, että kotikisu tulisi kuolemaan hitaasti, tuskallisesti ja peläten.
"A-apua. Joku, kuka tahansa..", Puh vikisi hiljaa ja Kaamoskukka väläytti hampaitaan.
"Ole jo hiljaa! Kukaan ei kuule enkä jaksa kuunnella tuota kauaa", kollisoturi murahti, hän oli jo kyllästynyt Puhin säälittäviin vikinöihin.

"Hei, kiusaa itsesi kokoisia!" kuului ärähdys Eloklaanin reviirin puolelta. Kaamoskukka nosti katsettaan ja huomasi oranssiturkkisen kollikissan. Hän ei tuntenut toista nimeltä, joku turhake soturi Eloklaanista. Kolli mittaili toista kollia katseellaan ja pyöräytti silmiään.
"Hän tunkeutui meidän reviirilleen eikä suostunut lähtemään. Hän ansaitsee kuolla. Häivy, tämä ei kuulu sinulle tai Eloklaanille pätkän vertaa", Kaamoskukka sihahti soturille, joka oli paljastanut kyntensä.
"Päästä hänet tai minä en vastaa seurauksista", raitaturkki murisi Kaamoskukalle, joka ei enää kiinnittänyt niinkään huomiota hänen allaan olevaan kotikisuun.
"Ihan kuin teistä eloklaanilaisista koskaan olisi mihinkään", kolli provosoi toista. Ehkäpä hän voisikin hoidella molemmat päiviltä? Ainakin se toimisi varoituksena eloklaanilaisille, että hänen touhuihinsa ei paranisi puuttua. Eloklaanilainen soturi loikkasi Kaamoskukan kimppuun ja kollit kierähtivät Puhin päältä kauemmaksi. Kaamoskukka murisi vanhemmalle soturille turhautuneena. Kolli oli Kaamoskukkaa paljon raskaampi rakenteeltaan ja täten eloklaanilaisilla oli etulyöntiasema. Raidallinen kissa piteli tabbykuvioista tiukasti kiinni ja piti tarkkaa katsekontaktia.
"Luovuta, olet jo hävinnyt. Minun ei tarvitse tappaa voittaakseni. Päästän sinut menemään, jos päästät minun ja tuon kotikisun lähtemään", kolli ehdotti Kaamoskukalle, joka tuhahti pilkallisesti toisen ehdotukselle. Pyristelyjen ja surkeiden pakoyritysten jälkeen oli kollin pakko myöntää, ettei hän pääsisi karkuun.
"Alkakaa painua, tämä ei jää tähän", Kaamoskukka sihahti ja tuntematon soturi muksautti toista vielä varoituksena. Kolli nousi Kaamoskukan päältä ja soturi pyyhki turkkiaan äkäisenä. Toinen oli sotkenut hänen turkkinsa täysin ja ansaitsesi kuolla. Eloklaanilainen oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kumartunut kotikisun. Hetken Kaamoskukka harkitsi, että hän hyökkäisi yllätyshyökkäyksenä soturin kimppuun ja tappaisi toisen. Ajatus tappamisesta tuotti hänelle mielihyvää, mutta ikävä kyllä Tattihallan huhuilu keskeytti hänet. Kolli vilkaisi vielä kerran tunkeilijoita murhaavasti ja käänsi sitten itsensä punaruskean Tattihallan puoleen.
"Mi-mitä on tapahtunut? Kuulin täältä ääniä ja-", kollisoturi kysyi ujosti nuoremmalta kissalta ja sai vastaukseksi tuhahduksen.
"Kuolonklaanin reviirille tunkeuduttiin, he saavat maksaa tästä. Tule, me palaamme nyt leiriin ja minä menen kertomaan Henkäystähdelle kaiken", Kaamoskukka murahti ja hänen häntänsä huiski vihaisena. Sitä ennen hän kyllä sukisi turkkinsa ja tarkastuttaisi haavansa Hehkuaskeleella. Hänhän ei tasan kuolisi eloklaanilaisen tekemiin vammoihin. Tämän hän kyllä kostaisi, se oli selvä peli se. Ei epäilystäkään, että tämä ei jäisi tähän.

//KP-boosti

Hehkuaskel oli raivoissaan kun kuuli, mitä olin tehnyt. Normaalisti ystävällisen naaraan vihaisuus sai minutkin säpsähtämään, ja vaikka en aivan ymmärtänytkään, mikä nyt oli niin kamalaa, olin häpeissäni. Olin pahoittanut Hehkuaskeleen mielen ja hänen sanojensa mukaan kaiken lisäksi aiheuttanut naaraalle lisää työtä. Sitä en ollut ollenkaan halunnut. Olin vain halunnut vähän maistella hänen yrttejään. Jos olisin tiennyt, että tekoni aiheuttaisi yksin työskentelevälle parantajanaaraalle näin paljon lisää hommia, en tietenkään olisi tehnyt sitä.
Olin niin pahoillani, että tarjouduin jopa Hehkuaskeleen uudeksi parantajaoppilaaksi. Oikeastaan se ei ollut hullumpi idea, minunhan nimenikin oli Yrttitassu. Mikä olisi ollut sopivampaa, kuin Yrttitassu-niminen parantajaoppilas? Kenties vanhempani olivat tarkoittaneet juuri tätä nimetessäni minua. Olisin varmasti ikävöinyt taistelemista ja saalistamista ja kiipeilyä ja partioimista ja uimista ja kalastamista, mutta ainakin minun nimeni kävisi nyt järkeen. Hehkuaskel ei kuitenkaan vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, vaikka kerroin hänelle, miten sopiva nimeni olisi tähän hommaan. Naaras höpötti jotain siitä, ettei pelkkä nimi voinut olla syynä parantajan tien valitsemiselle. Ei väkisin.
Kaikeksi onneksi pääsin pian pois parantajan pesältä. Hehkuaskel sanoi jalkani olevan niin kunnossa, että voisin aloittaa harjoittelemisen, mutta vain kevyesti näin aluksi. Rankemmat harjoitukset, kuten kiipeileminen, saisivat odottaa vielä muutamia päiviä. Kylmäliekille kerroin vain, että olin täysin terve ja voisin jatkaa koulutustani pidättelemättä ollenkaan. En tiennyt, uskoiko mestarini sanomaani.
Ainakaan emme aloittaneet millään kovin rankoilla harjoituksilla. Harjoittelimme jälleen vaanimista, mikä oli mielestäni aivan kamalan tylsää! Pimeyden metsä soikoon. Pidin metsästämisestä, pidin siitä, kun sain saalista kiinni, mutta tämä odottelu oli ärsyttävää. Olisin halunnut vain juosta saaliin perässä vaanimisen sijaan. Minähän olin nopeakin! Minun oli päästävä hyödyntämään tätä lahjaani, eikä vaaniminen oikein antanut vikkelille jaloilleni tilaisuutta loistaa. Mutisten ja hiljaa kiroten kuitenkin kuuntelin Kylmäliekin opastusta ja annoin kaikkeni myös vaanimisharjoituksissa. Mitä ahkerammin opettelisin, sitä nopeammin pääsisin soturiksi. Ja sitten pääsisin viimein kulkemaan vapaasti reviirillä.
Kun Kylmäliekki päätti, että olin kehittynyt tarpeeksi saalistajana, alkoi hän pitää enemmän taisteluharjoituksia. Siitä minä pidin! Oli hauskaa päästä hutkimaan ja potkimaan tassuillaan, enkä pidätellyt harjoituksissa ollenkaan! Annoin aivan kaikkeni, huidoin tassuillani niin nopeasti kuin pystyin enkä pysähtynyt hengähtämään hetkeksikään. Välillä unohdin pitää kynteni piilossa, mistä Kylmäliekki ja vastustajinani toimineet oppilastoverini joutuivat jatkuvasti huomauttelemaan. Minusta siinä ei ollut mitään pahaa, ainakin taistelimme tosissamme. Toisaalta en halunnut satuttaa mestariani tai kavereitani, joten kuuliaisesti vedin kynteni sisään aina jonkun siitä tiuskaistessa.
Kylmäliekki ei kauheasti kehunut taistelutaitojani, joten päättelin, etten ehkä loistanut siinäkään. Olin toivonut olevani ainakin taistelemisessa hyvä, sillä en ollut kummoinenkaan metsästäjä, mutta selvästi jouduin pettymään. Halusin olla edes jossain tosi hyvä! Tietysti olin nopea ja olin hyvä kiipeilemään, mutta se ei ollut ollenkaan yhtä siistiä. Olin kateellinen Taivastassulle, joka oli aivan mestarisaalistaja jo oppilasikäisenä, sekä Virtatassulle, joka voitti minut taistelussa lähes aina. Yritin pyytää Kylmäliekiltä lisäharjoituksia, jotta minusta voisi tulla sekä loistava taistelija että saalistaja, mutta hän vain sanoi, ettei ongelma ollut harjoituksen puutteessa, vaan siinä, että olin aivan liian kärsimätön ja innostuin liikaa. En ymmärtänyt häntä, minä en ollut kärsimätön. Enkä innostunut liikaa. Sitä paitsi, vaikka hänen sanomansa olisi ollut totta, mitä vikaa siinä olisi ollut? Minun olisi vain harjoiteltava lisää, ja sitten minusta tulisi varmasti kaikista paras.

Eräänä päivänä Kylmäliekki vei minut joelle harjoituksiin. Olin hiukan ymmälläni, sillä mestarini ei koskaan ollut sanonut minulle opettavansa minulle uimista. Olisin tietysti halunnut uida, se olisi ollut siistiä, mutta Kylmäliekki oli kertonut, ettei itsekään osannut uida. Mitä ihmettä me siis teimme joella?
Katsoin uteliaasti allamme virtaavaa tummaa - ja oletettavasti jäätävää - vettä, joka kiirehti kovaa vauhtia Hehkulampea kohti. Minä en varmasti pysyisi pinnalla, jos tuonne putoaisin.
“Vesi ei ole tässä kohdassa vielä jäätynyt”, Kylmäliekki sanoi ja seisahtui viereeni, hänenkin katseensa kiinnittyneenä liikkuvaan veteen. “Voimme siis harjoitella tässä.”
Vaikka kuinka halusinkin oppia uimaan, en oikeastaan halunnut tehdä sitä juuri nyt kun vesi oli näin jäistä. Olin valmiina väittämään vastaan mestarilleni, mitä en muuten usein tehnyt, kun hän keskeytti minut.
“Emme ole täällä harjoittelemassa uimista. Opetan sinut kalastamaan.”
Katsoin Kylmäliekkiä suurin, hämmästynein silmin. Kalastamaan? Se ei kuulostanut kovin hohdokkaalta. En tiennyt ketään, joka olisi kovin hyvä kalastamisessa - sillä ei varmasti niittäisi mainetta. Toisaalta… olisi ihan hienoa olla paras jossakin. Ja koska parhaan kalastajan titteli oli kaiketi vielä vapaana, ehkä voisin tähdätä siihen. Etenkin nyt, kun aloin olla varma siitä, ettei minusta koskaan tulisi parasta metsästäjää tai parasta taistelijaa.
“Selvä”, sanoin ja olemukseni oli tavallista keskittyneempi. Tämä oli minun viimeinen mahdollisuuteni olla loistava jossain. En varmasti heittäisi sitä hukkaan.
Kylmäliekki istuutui joen törmälle ja tuijotti veteen. Tein samoin katsoen häntä kysyvästi: mitä ihmettä me oikein odottelimme? Hiljaisuus lankesi välillemme, kun Kylmäliekin herkeämätön katse lepäsi joen mustassa vedessä. Yhtäkkiä näin jonkin hopeisen vilahtavan pinnan alla, ja samalla silmänräpäyksellä Kylmäliekin tassu kauhaisi vettä. Säpsähdin hiukan ja katsoin häntä uteliaana.
“Äh, en oikeastaan osaa kalastaa, kuten huomasit”, hän sanoi ja kohtasi katseeni. “Mutta noin se tapahtuu. Odotat vain, että kala sattuu kohdalle, ja sitten yrität napata sen maalle. Kalat eivät ole samanlaisia, kuin muut riistaeläimet: maalla ne ovat avuttomia ja voit tappaa ne helposti.”
Nyökyttelin Kylmäliekin selostukselle. Kuulosti melko helpolta. Minun piti vain olla nopea ja tarkkaavainen - ja onneksi olinkin juuri sitä. Suuntasin siis katseeni veteen aivan kuten Kylmälirkki oli tehnyt ja odotin kalojen saapuvan. Kuten mestarini oli sanonut, kalat poikkesivat tavallisista maalla elävistä riistaeläimistä useilla tavoilla, ja yksi niistä oli selvästi se, etteivät ne nukkuneet talvisin. Kaloja nimittäin alkoi ilmestyä pian. Silmäni säkenöivät innostuksesta ja iskin tassuni nopeasti veteen. Yritin kauhoa kalojani kynsiini, mutta yksikään ei uinut ansaan. Pettyneenä nostin tassuni vedestä.
“Hyvä yritys, näytit olevan lähellä”, Kylmäliekki kehui eikä hän kuulostanut siltä, että oli sanonut niin vain kannustaakseen. Sain hiukan itsevarmuutta siitä, joten keskityin entistä kovemmin seuraavaan yritykseeni. Nojauduin hiukan veden ylle. Kylmäliekki ei ollut tehnyt niin, mutta uskoin, että näin ehtisin reagoimaan nopeammin. Pidin etutassuni veden päällä, katsoen silmä tarkkana milloin kaloja taas imestyisi. Pian näin hopeansävyisen salaman syöksähtävän ohitseni veden pinnan alla ja upotin tassuni veteen suuren läiskähdyksen saattelemana. Kauhaisin vettä kuten mestarini oli ohjeistanut, ja silmäni laajenivat voitonriemusta kun tunsin tassussani jonkun liukkaan ja sätkivän. Heitin saaliini maalle lumen keskelle, missä se alkoi heittelehtiä kummallisesti. Katsoin kysyvästi Kylmäliekkiä.
“Hienoa, Yrttitassu! Sait kalan”, hän sanoi ja astahti lähemmäs saalistani. “Tapa se kuten normaalisti tappaisit riistasi.”
Nyökkäsin ja iskin hampaani kohtaan, missä oletin kalan niskan olevan. Minun ei tarvinnut purra sitä kovaakaan, ennen kuin limainen otus lopetti hillittömän liikkumisensa. Se tuntui suussani kummalliselta, oudon liukkaalta ja se tuoksui myös vieraalta. Kalalla ei ollut turkkia, vaan sen kehoa peitti hopeinen ja säihkyvä pinta.
“Oletko aiemmin maistanut kalaa?” Kylmäliekki kysyi hymyillen ja pudistin päätäni. “Maista vain. Saat tämän kerran syödä saalistamasi riistan. Aavistelen, että tulet kalastustaidoillasi tuomaan vielä rutkasti kalaa leiriin.”
Hymyilin leveästi.
“Kiitos, Kylmäliekki!”
En epäröinyt hetkeäkään vaan iskin hampaani kalan lihaan. Se maistui erilaiselta, kuin maalla elävä riista. Tietysti esimerkiksi linnut maistuivat aivan eriltä, kuin vaikkapa hiiret, mutta kalan maku oli todellakin ainutlaatuinen - mutta ei paha ollenkaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun olin jo hotkaissut koko kalan. Toisaalta se ei ollut ollutkaan kovin suuri, suunnilleen hiiren kokoinen.
“Ihan hyvää”, sanoin mietteliäästi. Pidin ehkä enemmän hiiristä ja oravista, mutta kyllä tätäkin söi. Sitä paitsi näin lehtikadon aikaan ei ollut varaa nirsoilla.
Kylmäliekki nyökkäsi.
“Maistuu hiukan erilaiselta kuin muu riista, eikö?” hän sanoi ja väräytti huvittuneena viiksiään. “Klaanissamme ei ole paljoa kalastajia, joten kalaa ei ole yleensä paljoa tuoresaaliskasassa. Ei ihme, ettet ole maistanut sitä.”
“Minä aion alkaa kalastajaksi!” sanoin päättäväisesti. Tämä oli asia, jossa voisin oikeasti olla hyvä. Sitä paitsi voisin näin korvata kaiken riistan, jonka tulisin metsästyspartioissa menettämänä surkeiden saalistajan taitojeni takia.
“Hyvä”, Kylmäliekki sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi. “Tarvitsemme kalastamiseen kykeneviä kissoja. Harjoitellaan vielä hiukan.”

Koska Kylmäliekki ei oikein itse osannut kalastaa, olin alkanut harjoittelemaan sitä omalla ajallani. Olin hyvin motivoitunut, ja mestarinikin mielestä epätavallisen keskittynyt. Halusin tulla mestarikalastajaksi. Olin jo nyt ihan hyvä, niin Kylmäliekki oli ainakin sanonut, mutta halusin olla vielä parempi. Halusin saada kiinni joka ikisen kala, joka ohitseni ui. Tällä hetkellä onnistuin nappaamaan vain kenties joka neljännen. Sitä paitsi kaloja ei aina sattunut kohdalleni kovin paljoa. Kerran sain istua joen törmällä kalaa odottamassa niin kauan, että ohut lumikerros kasaantui pääni päälle.
Kenties syy sille, miksi kykenin kalastuksessa kärsivällisyyteen oli se, että yksinkertaisesti pidin siitä niin paljon. Kalastaminen oli kuin hauska peli. Ensin oli odotettava herkeämättömästi saalista. Sitten yks kaks sellainen viuhahti ohitse ja oli oltava todella nopea saadakseen sen kiinni. Se oli hauskaa. Lisäksi onnistumisen tunne, kun sain kalan kiinni, oli monenkertainen verrattuna siihen, kun sain esimerkiksi hiiren kiinni metsästyspartiossa. Sitä paitsi tulokset olivat huomattavasti parempia. Metsästyspartioissa sain yleensä kiinni enintään kaksi hiirtä - tuo kerta oli todellakin ollut onnen päiväni - mutta kalastaessani sain usein kolme tai neljäkin kalaa kiinni.
Kun Kylmäliekki oli vakuuttunut siitä, että minusta tulisi ennemminkin kalastaja kuin metsästäjä, oli hän siirtänyt painotuksen saalistamisesta taistelemiseen. Tietysti hänen aikeenaan oli edelleen kouluttaa minusta tarpeeksi hyvä metsästäjä, jotta minusta olisi hyötyä klaanille myös saalistuspartioissa. Enää tavoitteena ei kuitenkaan ollut tehdä minusta loistavaa tai edes hyvää metsästäjää. Mukiinmenevä kelpasi ja se kävi minullekin hyvin.
Nyt pääsin nimittäin suurimmaksi osaksi eroon tylsistä metsästysharjoituksista. Olimme alkaneet harjoittelemaan taas kiipeilyä - Hehkuaskel olikin kaiketi kertonut, ettei jalkani ollut vielä täysin parantunut parantajan pesältä vapautuessani, joten pääsimme jatkamaan kiipeilyharjoituksia vasta nyt. Hyvä, ettei naaras päästänyt minua oppilaakseen: eihän hän luottanut minuun ollenkaan! Sitä paitsi, jos olisin ollut parantaja, en olisi päässyt kalastamaan. Ja kalastaminen oli aivan parasta.

Kuut etenivät ja harjoitukset muuttuivat haastavammiksi. Se ei tarkoittanut, ettenkö olisi edistynyt. Päinvastoin, Kylmäliekki oli päättänyt muuttaa harjoituksemme hiukan vaikeammiksi tasoni noustessa. Minun oli kiivettävä korkeammalle, ja pääsinkin näkemään latvasta avautuvan maiseman, kuten olin koulutukseni alussa haaveillut. Juoksuharjoituksissa juoksimme yhä pidempiä matkoja ja aikoja. Se oli haastavaa, vaikka olinkin nopea: selvästi en ollut kovinkaan kestävä. Kylmäliekin mukaan se ei haitannut, sillä harvoin soturit joutuivat kulkemaan pitkiä matkoja näin nopeasti. Kunhan selviäisin partioissa, se riittäisi.
Taisteluharjoitukset oppilastovereideni kanssa olivat myös lisääntyneet. He olivat myös kehittyneet paremmiksi, joten harjoituksissa oli paljon enemmän haastetta. Kylmäliekin mukaan minun onnistumistani pidättelivät edelleen samat seikat: en ollut tarpeeksi kärsivällinen, en harkinnut tarpeeksi liikkeitäni, en kyennyt hillitsemään innokkuuttani. Yritin kyllä parhaani, mutta taisteleminen tovereideni kanssa oli vain aivan liian hauskaa. Kenties Kylmäliekin olisi pitänyt laittaa minut taistelemaan vain häntä vastaan. Muita oppilaita vastaan olin hiukan kilpailuhaluisempi ja kenties leikikkäämmällä tuulella.
Olin kiireinen myös harjoitusten ulkopuolella. Ensinnäkin minun tuli osallistua partioihin. En ollut varma, pidinkö rajapartioista vai metsästyspartioista enemmän - tai pikemminkin, kummasta pidin vähemmän. Rajapartiot olivat tylsiä, sillä kuljimme vain rajoja pitkin vahvistamassa merkkejä. Silloin tällöin matkan varrelle sattui jokin kiinnostava, uusi haju, mutta harvoin se johti mihinkään. Metästyspartioissa taas jouduin metsästämään, ellemme suunnanneet joen lähelle. Jos niin kävi, sain kalastaa. Ne olivat parhaita partioita.
Partioiden lisäksi tehtävänäni oli myös klaaninvanhimpien auttaminen. Olin kuvitellut inhoavani sitä, mutta oikeastaan oli ihan hauskaa kuunnella vanhusten tarinoita. Sain kuulla tarinoita Punatähdestä, joka oli kuollut ennen kuin olin ollut tarpeeksi vanha tutustumaan klaanin edelliseen päällikköön. He kertoisivat ajoista ennen Eloklaania. Minun oli vaikea edes kuvitella, millaista metsässä oli ollut ennen toista klaania. Eloklaani tuntui jotenkin niin ikuiselta, yhtä vanhalta kuin Kuolonklaani, vaikka klaaninvanhimmat teroittivat, ettei asia ollut ollenkaan niin. Eloklaani koostui erakoista ja kotikisuista, eikä heissä virrannut samaa klaanikissan verta kuin meissä. Niin he minulle kertoivat, mutta en ollut varma, mitä mieltä olin eloklaanilaisista. Kaikki klaanissa tuntuivat puhuvan heistä jyrkkään sävyyn, mutta kun olin tavannut eloklaanilaisia kokoontumisissa, he olivat vaikuttaneet ihan mukavilta. Ainakin mukavammilta kuin monet kuolonklaanilaiset.
En kuitenkaan voinut sanoa ajatuksiani ääneen. Etenkään nyt, kun Henkäystähti oli päällikkö. Vaikka hän ei ollut suoraan puhunut mistään suunnitelmista Eloklaania vastaan, vaikutti päällikkö aina happamalta kun joku mainitsikaan naapuriklaanimme.
Minua Eloklaani kiinnosti. Oli outoa ajatella, että klaani koostui kissoista, joista osa oli joskus elänyt metsän ulkopuolella. Ajatella! Mitähän kaikkea he olivat päässeet näkemään? Osa heistä oli ollut kotikisuja, mikä tarkoitti sitä, että he olivat eläneet kaksijalkojen kanssa. En voinut kuvitellakaan, miten pelottavaa se varmasti oli heille. Olin vain kerran nähnyt yhden noista kummallisista olennoista. Se oli ollut metsässä kulkemassa, kaiketi metsästämässä, aivan kuten me. Se oli ollut valtava ja nimensä mukaisesti kulkenut kahdella takajalallaan. En ymmärtänyt, miten se pysyi pystyssä: kun itse olin kokeillut seistä takajaloillani, olin vain kaatunut. Kotikisut olivat varmasti todella rohkeita, kun uskalsivat elää noiden jättiläisten kanssa. Ymmärsin kyllä, miksi he halusivat karata heidän luotaan.
Erakot taas olivat päässeet näkemään maailmaa. Niin minäkin halusin tehdä: halusin matkata kaukaisille maille, kulkea kauemmas kuin yksikään muu kissa. Jo pelkästään tämä metsä tuntui suunnattomalta. Maailma sen rajojen ulkopuolella oli varmasti valtava, niin suuri, ettei kaltaiseni hölmö oppilas olisi sitä voinut käsittääkään.

Helpotus valtasi Sulkavirran, kun Aaltosalama astui sisään hämärään pentutarhaan. Kuningatar oli pelännyt hänen ystävänsä olevan vielä vihainen hänelle ja ettei hän tulisi pyynnöstä huolimatta. Punaturkkinen naaraskissa laski pistävän oranssien silmiensä katseen raidallisen naaraan vatsan vierellä makaavaan Lokkipentuun ja kyseli pienokaisen vointia. Sulkavirta oli niin iloinen Aaltosalaman saavuttua hänen luokseen, että harmaanruskean naaraan kurkusta alkoi kummuta matalaa kehräystä. Naaras toivoi, että myös Aaltosalama jakoi ilon tunteen.
"Hän voimistuu päivä päivältä", Sulkavirta vastasi ja laski lämpimän katseensa ainoaan eloonjääneeseen pentuunsa. Sulkavirta tunsi valtavaa syyllisyyttä siitä, että oli lähtenyt klaanista sanomatta hyvästejä Aaltosalamalle, parhaalle ystävälleen. Raidallisen naaraan kehräys lakkasi, kun tämä nosti surunomaisen katseensa punaiseen soturiin.
"Anteeksi, Aaltosalama", Sulkavirta lausahti hiljaa ja katsoi ystäväänsä anteeksi pyytäen, "minä odotin sinua niin kauan kuin vain pystyin.. Olisin odottanut kauemmin, jos se olisi ollut minusta kiinni. Minä olen tosi pahoillani, että lähdin niin. Ei ystävä jätä toista sillä tavalla varoittamatta. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle aikeistani paljon aiemmin, eikä jättää sitä lähdön hetkelle."
Sulkavirran silmät kostuivat hänen puhuessaan. Hän oli kertakaikkisen pahoillaan ja toivoi vain, että Aaltosalama voisi antaa hänelle anteeksi. Nuoremmasta naaraasta oli klaanissa vietettyjen vuodenaikojen saatossa tullut Sulkavirralle osa hänen perhettään, eikä hän halunnut olla riidoissa perheensä kanssa.

//Aalto?

Pentutarhalla olo oli kerrassaan uuvuttavaa. Mitä enemmän päiviä kului, sitä turhautuneemmaksi kävin. Sain kiittää esi-isiäni siitä, että pentutarhalla oli vain kolme pentua, vaikka kuningattaria olikin lisäkseni kolme. Sulkavirta ja Lokkipentu olivat pääasiassa vain pesässä, eikä kaksikko ollut toistaiseksi onnistunut häiritsemään minua. Sen sijaan Matopentu ja Aamupentu olivat pitäneet meteliä yllä hämärässä pentutarhassa. Lähes päivittäin Matopennun kanssa tuli ongelmia, kun tämä ei suostunut tottelemaan Mäntyviikseä.
Olin niin väsynyt, etten jaksanut viettää päiviä jalkeillani. En muistanut, että edellisiä pentueita odottaessani olisin missään vaiheessa ollut näin väsynyt. Kenties olin vain tulossa vanhaksi, eikä kehoni kestänyt tiineyttä samalla tavalla kuin nuorempana. Ajatus vanhaksi tulemisesta tuntui kummalliselta, koska en pitänyt itseäni vanhana, vaikka olinkin tätä nykyä yksi klaanin vanhimmista sotureista.
Heräsin siihen, kun Lumikkoviiksi saapui pentutarhalle. Raotin turhautuneena silmiäni, sillä olisin mielelläni nukkunut vielä pidempään. Harmaa naaras kävi herättämässä Mäntyviiksen vierellä nukkuvan Aamupennun, ja onnekseni soturi vei pennun ulos pesästä. Aamupentu oli jäänyt orvoksi Henkäystähden surmattua hänen isänsä ja Orvokkisydämen kuoltua. Mäyräkynsi oli arvostellut töykeästi uusia sääntöjä sekä päällikön kykyjä toimia Kuolonklaanin päällikkönä. Mielestäni Henkäystähti oli toiminut oikein. Soturin tehtävä ei ollut arvostella päällikköään etenkään tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa. Klaani tarvitsi päällikköä, mutta yhtä epäkunnioittavaa ja uskotonta soturia klaani ei kaivannut.
Olisin halunnut jatkaa unia, mutta vatsassani möyrivät pennut tekivät sen mahdottomaksi. Synnytys oli lähellä, niin Hehkuaskelkin oli sanonut pari päivää aiemmin. Mukavan asennon etsiminen oli tätä nykyä haastavaa, kun pennut painoivat sisäelimiäni kasaan tehden välillä jopa hengittämisestä haastavaa. Yllättäen tunsin vihlaisun vatsassani. Sitä seurasi hento kipuaalto, jonka aikana tunsin vatsani kovettuvan ja pentujen liikkeiden lakkaavan. Suustani parahdus, joka näytti herättävän pentutarhan nukkuvat asukit.
Sulkavirta nosti päänsä ylös ja katsoi minua hämmentyneenä ja väsyneenä. Kampesin itseni pystyyn ja ilmoitin naaraalle, että synnytys oli alkamassa.
"Voin hakea Hehkuaskeleen", naaras tarjoutui ja oli jo nousemassa ylös, mutta pudistin päätäni.
"Menen itse. En tosiaankaan aio synnyttää täällä, missä ei saa edes hetken rauhaa omille ajatuksilleen", tuhahdin ja lähdin vaivalloisesti vaappumaan ulos pesästä. Matka parantajan pesälle tuntui kestävän ikuisuuden. Aukiolla oli jo jonkin verran kissoja, vaikka aurinko oli vasta nousemaisillaan. Suustani pääsi vähän väliä matalaa mouruntaa, kun oloni muuttui hetki hetkeltä epämukavammaksi. Toivoin synnytyksen olevan vain nopeasti ohi.

Hehkuaskel oli kertonut, että synnytys oli käynnistymässä, mutta ei vielä käynnissä. Hän oli luvannut, että voisin jäädä synnyttämään rauhalliseen parantajan pesään. Olin jäänyt odottamaan pentujen syntymää tyhjälle sammalvuoteelle. Kielsin parantajaa ilmoittamasta synnytyksestä Henkäystähdelle. En halunnut kollia paikalle, sillä hänen läsnäolonsa saisi minut vain stressaantuneeksi. Tiesin, että se voisi vain pitkittää synnytystä pahimmillaan jopa päivillä.
Kun synnytys oli viimein käynnistynyt, se oli ohi nopeasti. Pennut syntyivät yksitellen lyhyellä aikavälillä, ja Hehkuaskel oli sanonut kaiken menneen juuri kuten pitikin. Kolme tervettä pentua olivat parantajan mukaan kaikki naaraita. Kukin heistä omasi vaaleanharmaan, raidoitetun turkin.
"Käynkö nyt ilmoittamassa Henkäystähdelle pentujen syntyneen?" parantaja kysyi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin väsyneenä. Päälliköllä oli oikeus nähdä pentunsa, mikäli hän niin tahtoi. Pelkäsin hänen suuttuvan siitä, ettei häntä oltu kutsuttu synnytykseen mukaan.
Kun Hehkuaskel poistui pesästä, nimesin hiljaa mielessäni kolme pentuani. Heistä vanhin sai nimekseen Lampipentu, toisesta tuli Lammikkopentu ja kolmas sekä pienin kantaisi nimeä Lätäkköpentu. Kuten olin arvellut, en tuntenut välitöntä rakkautta pentuja kohtaan. Kun katsoin pentuja, oloni oli melko neutraali. En tuntenut kuvotusta kuten ensimmäisen pentueen kohdalla, mutten myöskään emomaista rakkautta, kuten Varissulan kanssa. Pennut vain olivat, ja minä hyväksyin sen. Tehtäväni olisi kasvattaa heistä sotureita, joista klaani saisi olla ylpeä. En tulisi nauttimaan siitä, mutta ainakin tekisin kaikkeni. En halunnut tulla muistetuksi soturina, jonka pennuista lähes jokainen oli klaanille jonkin sortin pettymys.

Henkäystähti astui sisään pesään parantajan edellä. Hän kiiruhti minun ja vastasyntyneiden pentujen luokse. Päällikön kasvoilla oli tyytyväinen hymy, kun tämä kumartui raidallisten pentujen luo.
"Upeita, puhdasverisiä pentuja", päällikkö lausahti ylpeänä ja nosti sitten sinisen katseensa minuun, "joko keksit heille nimet?" Nyökkäsin ja luettelin kylmällä äänellä pentujen nimet:
"Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu." Henkäystähti katsoi pentuja mietteliäästi, mutta nyökkäsi sitten.
"Ei kovin vahvoja nimiä, mutta kai ne kelpaavat", kolli kohautti lapojaan. Siristin silmiäni, mutta en sanonut mitään, vaikka päällikkö oli juuri arvostellut valitsemiani nimiä. Koin, että päällikkönä hänellä oli siihen oikeus. Halutessaan hän olisi jopa voinut vaihtaa nimet, mutta olin iloinen, että päättämäni nimet sopivat hänelle.
"Minä toivoisin, että voisin osallistua taisteluun Eloklaania vastaan", lausahdin rauhallisella äänellä ja kohtasin Henkäystähden katseen. Kolli siristi mietteliäästi silmiään.
"Ensimmäiseen taisteluun et voi osallistua, koska olet vielä pentutarhalla, mutta lupaan, että pääset kyllä taistelemaan. Sota on tulossa, eikä se ole ohi ihan hetkessä", päällikkö lausui rauhallisella äänellä.
Hän oli kertonut klaanille pääpiirteittäin sopimuksestaan kujakissojen kanssa ja vannottanut kuolonklaanilaisia pysymään hiljaa. Mikäli joku yrittäisi kertoa suunnitelmista Eloklaaniin, kissa tultaisiin telottamaan ilman mahdollisuutta armahdukseen. Päällikkö ei ollut kertonut sen tarkemmin suunnitelmista, enkä viitsinyt udella niistä häneltä. Tiesin vain, että minä halusin osallistua sotaan klaanini rinnalla. Koska Kuolonklaanin tavoitteena oli päästä metsän ainoaksi klaaniksi, halusin tukea klaaniani kaikin mahdollisin tavoin.
"Selvä. Minä muistan lupauksesi", vastasin rauhallisella äänellä.
Henkäystähti jaksoi vielä hetken ihailla jälkeläisiään, kunnes hän kai sai tarpeeksi ja lähti omiin hommiinsa. Hehkuaskel auttoi minua siirtämään kolme pentua pentutarhalle, jonka jälkeen jäin pentujeni kanssa yksin. Olin päättänyt, etten ottaisi keneltä tahansa vastaan apua pentujeni kasvatuksessa. Uskoin, että Sulkavirrasta, Sähkötuhosta ja Sinilinnusta oli tullut mitä sattuu juuri siksi, että olin työntänyt pennut milloin kenenkin hoitoon aina kun vain pystyin. Nämä pennut tulisivat olemaan klaanin ylpeys, enkä antaisi kenenkään pilata heitä.

Harjoitukset Virtatassun kanssa olivat saaneet Jääviillon tuntemaan itsensä kerrassaan loistokissaksi. Hänestä tuntui hyvältä saadessaan kyykyttää nuorta oppilasta miten itse tahtoi. Kollilla oli valta rangaista Virtatassua, jos tämä alkaisi niskuroida. Soturi oli tullut siihen lopputulokseen, ettei Virtatassun mestarina olo ehkä ollutkaan niin kamalaa – ainakaan siis Jääviillolle itselleen. Virtatassulle koulutus tulisi olemaan yhtä painajaista, siitä Jääviilto pitäisi takuulla huolen!
Kolli hidasteli tahallaan, kun Pimentovarjo oli samana päivänä nimennyt hänet mukaan partioon. Kun punaturkkinen kissa saapui partion viimeisenä jäsenenä piikkihernetunnelille, Pimentovarjo alkoi heti aukoa päätään:
“Hopihopi. Painaako mieltäsi vieläkin pettymys siitä, ettei Henkäystähti tehnytkään sinusta varapäällikköä? Minuakin kyllä ärsyttäisi…”
Jääviilto siristi jäisiä silmiään ja väläytti varapäällikölle hampaitaan. Vaikka musta naaras olikin jollain ihmeen keinolla onnistunut pääsemään varapäälliköksi, ei Jääviillolta herunut naaraalle tippaakaan kunnioitusta tai arvostusta.
"Se paikka olisi kuulunut minulle", Jääviilto sihahti ja työntyi tahallaan partiota johtavan Pimentovarjon edellä ulos leiristä. Jääviiltoa ei kiinnostanut tippaakaan, vaikka hän ohitti partion johtajan. Kolli kuuli muiden partion jäsenten askeleet perässään, ja hän jäikin odottamaan heitä leirin ulkopuolelle.
"Höpsis. Miten sinusta olisi voinut tulla varapäällikkö, kun et edes muista partion sääntöjä? Partion johtajaa ei saa ohittaa", musta naaras tuhahti kylmällä äänellä ja käveli rauhallisin askelin Jääviillon ohi. Punaturkkinen kolli katsoi vihaisesti Pimentovarjoa. Hetken hän harkitsi hyökkäävänsä takaapäin naaraan kimppuun, mutta nopeasti kolli luopui suunnitelmastaan.
"Etpä se sinäkään mikään hyvä varapäällikkö ole! Minun mielestäni kaltaisesti petturit pitäisi karkottaa – ottaa nyt erakko kumppanikseen!" Jääviilto pyöritteli päätään. Henkäystähti oli tehnyt virhearvion valittuaan Pimentovarjon varapäällikökseen.
"Ellet muista, minä tapoin Turmaloikan hänen paljastuttua petturiksi", varapäällikkö ei vilkaissutkaan Jääviiltoa puhuessaan. Se sai Jääviillon suuttumaan vain enemmän. Pimentovarjo luuli itsestään liikoja.
"Ei sillä ole mitään merkitystä", soturi sihahti, "olet jo pettänyt klaanisi, kun olet saattanut maailmaan kuraverisiä pentuja."

Partio oli jatkunut aivan yhtä kireässä ilmapiirissä kuin se oli alkanutkin. Jääviillolle oli tullut partion aikana selväksi, että hän inhosi Pimentovarjoa yli kaiken. Jos sopiva tilaisuus tulisi, hän takuuvarmasti tappaisi mustan naaraan jollain hyvällä verukkeella. Soturi oli varma, että Pimentovarjo oli hänen ainoa esteensä matkallaan kohti varapäällikkyyttä.
Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä, kun Jääviilto oli ollut maailman surkeimmassa partiossa typerän Pimentovarjon kanssa. Soturin päivät olivat kuluneet lähinnä Virtatassua ärsyttäessä ja häntä kouluttaessa. Jääviilto ei ollut nähnyt tarpeena pitää oppilaalleen reviirikierrosta tai opettaa häntä saalistamaan. Ensin Virtatassu pitäisi opettaa taistelemaan, sillä naaras oli siinä kertakaikkisen surkea – se toki saattoi johtua myös siitä, ettei Jääviilto ollut opettanut naaraalle mitään. Joka harjoituksissa soturi vain käski oppilaansa hyökätä, eikä Virtatassulla ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Kyllä oppilas oli hitusen kehittynyt neljäsosakuun aikana, mutta paljon parannettavaa vielä oli.

Jääviilto oli parhaillaan yövartiossa, kun hän näki Huomenkyyhkyn astelevan ulos pentutarhalta. Soturi siirtyi kaatuneen kuusen taakse piiloon niin, ettei laikukas naaraskissa nähnyt häntä. Hiirenaivoinen Kylmäliekki oli kuin olikin langennut petollisen naaraan pauloihin ja nyt Huomenkyyhky odotti savunharmaalle kollille pentuja! Kun Jääviilto oli kuullut asiasta, hän oli ollut raivoissaan. Soturi oli ollut vähällä hyökätä veljensä kimppuun. Mutta kun Jääviilto oli kuullut, että Huomenkyyhky halusi itsekkäästi kieltää pennuiltaan isänsä puolen suvun, soturi oli suuttunut entisestään. Hän oli vannonut tappavansa valkokirjokilpikonnakuvioisen naaraan, jos tämä jatkaisi tiukkaa linjaansa. Erakolla ei ollut mitään oikeutta jaella käskyjä puhdasverisille kuolonklaanilaisille. Jääviilto pitäisi huolen, ettei Kylmäliekin pennuista tulisi samanlaisia raukkaparkoja mitä heidän vanhempansa olivat.
Soturi ravisteli päätään työntääkseen ajatukset sivummalle. Hänen kasvoilleen piirtyi virnistys, kun Huomenkyyhky livahti isoine mahoineen ulos leiristä. Jääviilto kiiruhti sotureiden pesään ja herätti pesän sisäänkäynnin lähellä nukkuvan Pikiturkin. Tummanharmaa naaras katsahti väsyneenä ja ärsyyntyneenä soturia, joka oli hänet herättänyt.
"Ylös siitä, saat ottaa paikkani vartiossa. Huomenkyyhky livahti juuri yksin ja ilman lupaa ulos leiristä", Jääviilto sihahti. Se sai tumman naaraskissan virkistymään, väsymys oli hävinnyt hetkessä tämän kasvoilta. Jääviilto palasi aukiolle ja odotti Pikiturkin saapuvan hänen perässään. Kun naaras oli astunut ulos sotureiden pesästä, Jääviilto lähti Huomenkyyhkyn perään.
Kerrankin Jääviilto sai kiittää hyvää hajuaistiaan. Lumisade oli alkanut ja hajujäljen seuraaminen muuttui haastavammaksi, kun hitaasti eteenpäin vaappuva Huomenkyyhky oli jo kadonnut näkyvistä. Soturi lähti seuraamaan kuningattaren jälkiä, jotka johtivat kohti Eloklaanin reviiriä.

Kun Jääviilto viimein saavutti Huomenkyyhkyn, naaras oli kellahtanut makaamaan Eloklaanin rajan tuntumaan. Kuin kutsusta, paikalle oli pöllähtänyt itse Eloklaanin päällikkö. Jääviilto pysytteli hiljaa hyvän välimatkan päässä ja piiloutui suuren kiven taakse. Hän oli liian kaukana kuullakseen Huomenkyyhkyn ja Mesitähden välistä keskustelua, mutta aivan selvästi erakkoverinen Huomenkyyhky oli pettämässä klaaniaan!
Olivatko pennut sittenkin Mesitähden, oliko koko tapaaminen ennalta sovittu? Jääviilto joutui tekemään kovasti töitä hillitäkseen halunsa hyökätä kaksikon kimppuun. Yllättäen Huomenkyyhky alkoi synnyttää, ja yksitellen neljä pentua putkahti maailmaan. Siinä vaiheessa Huomenkyyhky ja Mesitähti näyttivät todella läheisiltä, jopa huolestuttavan läheisiltä.. Se sai Jääviillon vatsan myllertämään. 'Oksettavaa!' soturi ajatteli inhoten.
Lumisade oli muuttunut räntäsateeksi, ja Jääviilto lähti hiippailemaan pimeässä kohti Huomenkyyhkyä, Mesitähteä ja vastasyntyneitä pentuja. Mesitähden kasvoilla oli ilme, jota Jääviilto ei osannut tulkita. Kolli näytti olevan iloinen ja tämän kasvoilla oli leveä hymy, mutta siinä oli ihan varmasti myös jotain muuta. Kumpikaan kissoista ei huomannut heitä matalana lähestyvää Jääviiltoa. Välimatkaa kissojen välillä oli nyt nelisen ketunmittaa, ja Jääviilto alkoi kuulla kaksikon puheita. Jääviilto kuuli, että Huomenkyyhky oli valinnut pennuille nimet ja nyt naaras tarjosi Mesitähdelle mahdollisuutta nimetä viimeisen pennun!
"Voi, se olisi suuri kunnia. Minun ehdotukseni on Susipentu. Vaikka pentu onkin pieni, hän ansaitsee voimakkaan nimen. Toivon mukaan vahva nimi takaa pennulle hänen ansaitsemansa hyvän tulevaisuuden", Mesitähti lausui rauhallisella äänellä. Siinä vaiheessa Jääviillolle riitti! Soturi nousi ylös ja käveli karvat pystyssä, vihainen ilme kasvoillaan kahden kissan ja pentujen luokse. Molemmat täysikasvuiset kissat näyttivät yllättyneiltä nähdessään Jääviillon lampsivan paikalle.
"Mitä täällä tapahtuu?" soturi sihisi hampaidensa välistä ja katsoi murhanhimoisesti vuorotellen molempia kissoja. Mesitähti otti askeleen taaksepäin, mutta tämän kasvoilla oli inhottavan rauhallinen ilme.
"Olin kävelyllä, kun huomasin klaanitoverisi synnyttävän. Olen pahoillani, että ylitin klaanien välisen rajan, mutta en voinut jättää synnyttävää kissaa yksin", Mesitähti lausui rauhallisella äänellä ja kohtasi Jääviillon katseen.
"Valetta!" soturi sihahti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs valkoturkkista päällikköä, "minä en usko sanaakaan." Mesitähti käveli taaksepäin paeten Jääviiltoa Eloklaanin reviirin puolelle. Ylitettyään rajan, päällikkö pysähtyi.
"Se on täysin totta. Olen äärimmäisen pahoillani, että näin pääsi käymään. Kuolonklaanilla ei ole syytä epäillä Eloklaania mistään, halusin vain auttaa klaaninne jäsentä kiperässä paikassa. Voin tulla kertomaan asiasta Punatähdelle, mikäli tahdotte. Minulla ei ole mitään salattavaa", Mesitähden ääni oli edelleen rauhallinen, eikä tämä irrottanut katsettaan Jääviillon jäisistä silmistä.
"Pyh, sitten joudut matkustamaan Pimeyden Metsään", Jääviilto tiuskaisi, "Punatähti on kuollut." Eloklaanin päällikön kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, joka vaihtui pian pahoittelevaan.
"Anteeksi, en tiennyt. Eloklaani ottaa osaa päällikkönne poismenoon. Oletan, että Henkäysvarjo on ottanut paikkansa Kuolonklaanin päällikkönä. Jos tahdotte, voin kertoa tapahtuneesta hänelle", Mesitähti korjasi aiemman lauseensa. Jääviilto pudisteli päätään.
"Sinä et astu jalallasikaan enää Kuolonklaanin reviirille! Minä kerron tästä Henkäystähdelle ja voit olla varma, että seuraavalla kerralla viillän kurkkusi auki! Ala painua!" Jääviilto murisi vihaisena ja otti taas uhkaavasti askeleen lähemmäs rajaa. Mesitähti vilkaisi nopeasti maassa pentujensa kanssa makaavaa Huomenkyyhkyä, mutta päällikkö nyökkäsi:
"Lupaan, ettei tämä toistu. Olen pahoillani tapahtuneesta." Mesitähti lähti peruuttamaan kauemmas rajasta ja vasta muutaman askeleen jälkeen hän uskalsi kääntää selkänsä Jääviillolle. Kun Eloklaanin päällikkö oli kadonnut näkyvistä, Jääviilto käänsi raivoisan katseensa Huomenkyyhkyyn. Väsynyt naaras nosti päänsä ylös ja katsoi Jääviiltoa silmiin.
"Tiesin sinun olevan erakko, mutta että vielä klaanipetturi! Nouse ylös siitä", Jääviilto sihisi hampaidensa välistä. Väsynyt kuningatar nousi ylös ja kaksikko lähti kantamaan pentuja kohti leiriä. Koska molemmat saivat kerrallaan kannettua vain yhtä pentua, he joutuivat viemään aina yhdet pennut jonkin matkan päähän ja palata sitten hakemaan jäljelle jääneet kaksi pentua. Matka kohti leiriä taittui hitaasti hiljaisuuden vallitessa.

Jääviillon mielessä myrskysi. Aina vilkaistessaankin Huomenkyyhkyyn päin, hän tunsi suunnatonta raivoa ja inhoa naarasta kohtaan. Kolli oli varma, että ellei Huomenkyyhky olisi alkanut synnyttämään, hän olisi kertonut kaiken Kujakissayhteisöstä ja Kuolonklaanin suunnitelmista Mesitähdelle.
Kun kaksikko oli ohittanut Hehkulammen ja he olivat viemässä taas kahta pentua eteenpäin, jokin Jääviillon päässä napsahti. Huomenkyyhky oli juuri tarttumassa Susipennuksi nimetyn pennun niskasta kiinni, kun Jääviilto syöksyi kynnet ojossa tätä kohti.
"Petturi!" soturi sihisi vihaisena ja kaksikko alkoi pyöriä loskaisessa maassa. Jääviilto sai nopeasti otteen Huomenkyyhkyn kaulasta ja kolli painoi naaraan maata vasten.
"Sinä et ansaitse elää", kolli murisi pitäessään tiukasti hampaillaan kiinni Huomenkyyhkyn kaulasta. Hän kuuli pentujen vikinän lakkaavan. Kaiketi pikkuiset olivat vaipuneet uneen tai sitten kylmä ilma oli tappanut heidät.

//Huomen?

Kylmäliekki katseli hermostuneena aukiolle kerääntynyttä joukkoa. Pimentovarjo oli määrännyt hänet partion johtoon ja se hermostutti häntä. Kylmäliekki ei ollut elämänsä aikana kovinkaan montaa partiota johtanut ja hän oli lähes kauhuissaan. Partion turvallisuus ja partioinnin onnistuminen oli hänen vastuulla. Harmaaturkkinen kissa oli kuitenkin kiitollinen, että hänelle oli suotu näinkin vastuullinen tehtävä. Kylmäliekki päätti, että hän onnistuisi tässä ja näin olisi Pimentovarjon luottamuksen arvoinen. Kylmäliekki hymyili varovaisesti Tuimakatseelle, kun heidän katseensa kohtasivat. Hän oli juuri johdattelemassa partion leiristä ulos, kunnes Höyhenhalla, rangaistuksen saanut naaras asteli heidän luokseen ja kysyi pääsisikö hän mukaan. Höyhenhalla ei saanut poistua leiristä ilman puhdasverisiä ja Kylmäliekki otti naaraan mielellään heidän matkaansa. Kaiken lisäksi olihan toinen hänen veljensä tytär! Vaikka kyllä kolli olisi toisen ottanut muutenkin mukaansa.
"Totta kai pääset mukaan, lähdemme nyt matkaan", savunharmaa kissa naukaisi ja heilautti häntäänsä muille kissoille. He lähtivät sitten Leppätassun innokkaiden naukaisujen saattelemana matkaan ja Kylmäliekki yritti parhaansa mukaan terästää ajatuksiaan. Hänen ajatuksissaan pyöri ainoastaan Huomenkyyhky ja naaraan tulevat pennut. Hänen oli edelleen hyvin vaikea uskoa, että hänestä tulisi todella isä. Jääviilto ei ollut ottanut uutisia hyvällä ja Kylmäliekistä tuntui, että hän oli pettänyt veljensä. Hänen olisi pakko päästä toisen suosioon uudelleen ja pitää entistä enemmän eroa Huomenkyyhkyyn. Se oli välillä vaikeaa, mutta viime aikoina tuntui, että valkokilpikonnakuvioinen naaras oli päättänyt sulkeä hänet pentujensa elämästä. Savunharmaa kolli oli valittanut asiasta Jääviillolle ja toivoi, että saisi punaruskealta kissalta apua tähän ongelmaan. Jääviilto keksisi takuulla, toinen oli kaikista fiksuin kissa kenet savunharmaa kolli tunsi. Toisesta olisi ollut ainesta varapäälliköksi, mutta Henkäystähti oli valinnut Pimentovarjon seuraajakseen. Sen lisäksi Kylmäliekkiä huolestutti hieman oppilaansa Yrttitassun tilanne ja Kylmäliekki toivoikin toisen pääsevän mahdollisimman pian takaisin harjoituksiin. Yrttitassu oli etevä oppilas ja edistynyt hyvin. Päästessään Lehtikuusilaaksoon partion jäsenet erkanivat saalistamaan tahoillaan ja Kylmäliekki katosi aluskasvillisuuden sekaan. Kollikissa jolkotteli yrittäen saada hajujälkeä, mutta ei kulunut aikaakaan, kun hänen saalistamisen keskeytti äänekäs rääkäisy. Pian hän erotti Leppätassun äänen huutavan kettua ja Kylmäliekille tuli kiire. Oliko hänen partionsa keskeyttänyt kettu? Pimentovarjo ja Henkäystähti taatusti tappaisivat hänet, jos partion jäsenille kävisi huonosti! Kylmäliekki loikki pitkillä loikilla Höyhenhallan luokse ja juuri, kun kettu oli käymässä maassa makaavan valkean naaraan kimppuun, iski hän kyntensä suippokuonon lapaan. Kettu kääntyi ja unohti Höyhenhallan hetkeksi saadessaan vanhemman kollin kimppuunsa. Pian myös Tuimakatse oli rynnännyt paikalle ja kaksi kollia taistelivat punaturkkisen koiraeläimen kanssa. Kylmäliekki nyhti kynsillään ketusta karvaa ja jakeli ketulle nopeita iskujaan. Hän hyödynsi vahvuuttaan, eli nopeuttaan. Kylmäliekki ja Tuimakatse lähtivät häätämään kettua Kuolonklaanin reviiriltä. Kaksi kollia juoksivat ketun perässä ja jakelivat ulisevalle koiraeläimelle iskuja, mikäli toinen yritti kääntyä. Pian he saavuttivat rajan ja ajoivat ketun pohjoiseen päin. Kylmäliekki puuskutti kuuluvasti ja vilkaisi keltasilmäiseen Tuimakatseeseen, joka kohautti olkiaan muutaman kerran.
"Missä kunnossa Höyhenhalla oli, näitkö sinä?" Kylmäliekki kysyi kollilta, joka kohautti vain hiljaisesti olkiaan. Kollia hieman hermostutti Tuimakatseen hiljaisuus, mutta hän ei antanut sen haitata.
"Minä en kiinnittänyt huomiota, meidän olisi parasta palata", Tuimakatse naukaisi lopulta ja heilautti Kylmäliekille häntää. Savunharmaa kissa lähti hiljaisuuden vallitessa Tuimakatseen kanssa kohti Lehtikuusilaaksoa, jossa heitä odottivat partion muut jäsenet. Kuuraturkki ja Leppätassu olivat selvinneet ruhjeitta, mutta Höyhenhalla oli ottanut ketulta osumaa. Kylmäliekki pyyhkäisi käpälällään kuonoaan ja tunsi siitä valuvan hieman verta. Ketun hampaat olivat raapaisseet hänen kuonoaan ikävästi. Enemmän hän oli kuitenkin huolissaan veljen tyttärensä voinnista..
"Oletko sinä kunnossa, Höyhenhalla? Näytät siltä, että sinä tarvitsisit parantajaa", Kylmäliekki naukaisi huolestuneella äänellä ja katsoi vaaleaa kissaa lempeähkösti.
"Olen minä, elossa ainakin. Kiitos Kylmäliekki, kiitos todella. Sinä pelastit minun henkeni", Höyhenhalla henkäisi ja kosketti kollia hännällään. Kylmäliekki hymyili toiselle ja katsahti sitten Tuimakatseeseen, joka oli ollut myös häätämässä kettua. Kolli oli kunnossa, mutta Höyhenhalla pitäisi saattaa takaisin leiriin.
"Tuimakatse, hoida sinä tämä partio loppuun. Minä lähden viemään Höyhenhallan takaisin leiriin, hän tarvitsee parantajaa", savunharmaa kissa maukaisi ja nyökkäsi Tuimakatseelle. Soturi oli onneksi kokenut partioiden johtaja, Kylmäliekki oli itse aivan toista maata. Kylmäliekki ja Höyhenhalla lähtivät kohti Eloklaanin leiriä. He eivät jutustelleet paljoakaan, molempien sydämet pamppailivat edelleen.
"Pääsen sitten oppilaasi seuraksi Hehkuaskelen vastaanotolle", soturinaaras sanahti hiljakseen, kun he olivat leirin suuaukolla. Kylmäliekki nyökkäsi ja asteli toisen edellä leiriin. Hän saatteli Höyhenhallan parantajanpesälle ja kehotti toista kertomaan Yrttitassulle terveisiä, että hän tulisi pian tervehtimään oppilastaan. Sen tehtyään hän lähti suuntaamaan päällikönpesälle, hänen pitäisi kertoa Henkäystähdelle, että he olivat häätäneet ketun. Kylmäliekki sukaisi rintaansa hermostuneena ja tunsi sydämensä pamppailevan yhä kovemmin. Henkäystähden kanssa keskusteleminen hermostutti, jopa pelotti häntä. Kollilla oli niin paljon valtaa, mitä jos hän sanoisi jotain väärää? Siitä huolimatta hän otti rohkeasti askeleen kohti päällikönpesää.

Höyhenhalla nousi istumapaikaltaan ja tallusti Hahtuvatassun, Pikkukaaoksen, Lumikkoviiksen, Vinhatassun luokse.
“Lähtisimmekö partioon vai oletteko menossa tekemään jotain muuta?” hän kysyi pääosin emoltaan mutta sai vastauksen kuitenkin omalta tyttäreltään: “Pikkukaaos ja Lumikkoviiksi lupasivat näyttää minulle ja Vinhatassulle taisteluliikkeitä.” Hahtuvatassu oli selvästi innoissaan. Vanhatassu vain tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Selvä etsin jotkut muut sitten. Pitäkää kivaa”, Höyhenhalla sanoi ja tassutti Kylmäliekin, Kuuraturkin, Leppätassun ja Tuimakatseen luo.
“Te olette menossa partioon eikö?” Höyhenhalla naukui hymyillen.
“Kyllä. Tuletko mukaan?” Tuimakatse kysyi tavanomainen tuima katse kohdistettuna Höyhenhallaan.
“Jos otatte”, hän sanoi.
“Lähdetään siis”, Kylmäliekki naukui ja huiskautti häntäänsä partiolleen lähdon merkiksi. Höyhenhalla seurasi ensimmäisenä Kylmäliekkiä pysytellen vakaasti kollin tahdissa. Loput kissoista tulivat perästä. Leppätassu höpötteli jotain ja se sai Höyhenhallan huomion puoHöpö
leensa.
“Haluan kokeilla saalistaa oravan!” Leppätassu hihkaisi. Höyhehalla hymyili oppilaan viattomuudelle - olisipa hänkin edelleen oppilas.
“Mihin me menemme?” Höyhenhalla kysyi Kylmäliekiltä, joka oli partion johdossa.
“Lehtikuusilaakson läheisyyteen. Olemme kohta perillä”, Kylmäliekki sanoi.
Perillä Höyhenhalla katosi aluskasvillisuuteen hiiren perässä. Muiden äänet kantoivat hänen korviinsa mutta nenään kantautui jotain muutakin - kettu! Höyhehalla sähähti ja livahti puun vierelle nähdessään otuksen edessään. Kettu oli huomannut hänet. Höyhenhalla ärähti ja loikkasi sivaltamaan sen nenää, koska muutakaan ei ollut tehtävissä. Kettu ulvaisi ja Höyhenhalla rääkäisi kivusta, kun sen iso käpälä kumahti hänen nenäänsä ja viilsi sen auki. Rääkäisy varmasti herättäisi muiden huomion joten Höyhenhalla huusi uudestaan.
“Kettu! Kettu!” Leppätassun suusta kuului, kun oppilas lähestyi Höyhenhallaa ja kettua. Höyhenhalla sivalsi kettua jalkaan, kun se yritti tulla lähemmäs. Höyhenhallan taistelutaidot painottuivat puolustukseen eikä hän osannut hyökätä kovinkaan hyvin. Höyhenhalla väisti yhden iskun mutta toinen osui häntä lapaan ja Höyhenhalla ulvoi kivusta. Hän kyyristyi matalaksi toivoen, että kettu tappaisi hänet nopeasti. Isku lähestyi mutta sitä ei tullutkaan vaan Kylmäliekin rääkäisy kaikui metsässä, kun kolli loikkasi päin ketun lapaa. Kylmäliekki oli pelastanut hänet!
//Kylmä?

Henkäystähden valtaannousun jälkeen asiat olivat muuttuneet ripeästi. Ensin kolli kertoi saaneensa Pimeyden Metsältä ennustuksen, jossa varoitettiin erakkoverisestä, joka tulisi tuhoamaan Kuolonklaanin. Koska ei ollut varmaa, kuka tämä erakkoverinen petturi oli, päällikkö oli asettanut uusia sääntöjä koskien kaikkia klaanin erakkoperimäisiä kissoja: Kukaan erakkoverinen ei saanut poistua leiristä ilman puhdasveristä, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Aaltosalaman mielestä säännöt olivat ihan kohtuulliset, kun otettiin huomioon, että vaakalaudalla oli Kuolonklaanin tulevaisuus.
Uudet säännöt eivät olleet kuitenkaan kaikkien mieleen. Toivetassu oli karannut partion aikana ja jäänyt hirviön alle. Oppilaan isä, Mäyräkynsi, oli syyttänyt poikansa traagisesta kohtalosta Henkäystähteä ja arvostellut julkisesti tämän kykyjä toimia päällikkönä, minkä seurauksena Henkäystähti oli tappanut soturin kaikkien nähden aukiolla. Mäyräkynnen kuolema oli puolestaan johtanut Orvokkisydämen, kollin kumppanin ja Toivetassun emon, karkaamiseen, eikä valko-mustapilkkuista naarasta oltu nähty sen koommin.
Eikä siinä vielä kaikki: Sulkavirta oli palannut takaisin klaaniin kaikkien näiden kuiden jälkeen. Soturin paluu oli herättänyt Aaltosalamassa ristiriitaisia tunteita. Vaikka hän oli kaivannut kovasti parasta ystäväänsä, ei hän silti ollut vielä antanut tälle anteeksi sitä, miten tämä oli aivan varoittamatta ja hyvästejä sanomatta lähtenyt Kuolonklaanista sillä välin, kun hän itse oli ollut Varissulan kanssa jumissa kaksijalan ansassa.
Sulkavirta oli Aaltosalaman yllätykseksi odottanut pentuja, ja se oli saanut punaruskean soturin pohtimaan, oliko hänen ystävänsä lähtenyt klaanista jonkin erakon vuoksi. Harmaanruskea naaras oli useaan otteeseen yrittänyt lähestyä häntä, mutta Aaltosalama oli aina taitavasti onnistunut livahtamaan tämän ulottumattomiin - hän ei ollut vielä valmis antamaan anteeksi.
Yhtenä päivänä Aaltosalama oli ollut sukimassa turkkiaan leirin reunalla, kun Sulkavirta oli äkisti lyyhistynyt maahan lähellä pentutarhaa ja alkanut valittaa kivusta. Aaltosalama aavisteli, että jokin oli vinossa, eikä epäröinyt hetkeäkään rynnätessään kuningattaren avuksi. Pentutarhalta avunhuudon valpastuttama Mäntyviiksi tuli myös apuun, ja yhdessä he veivät Sulkavirran parantajan pesälle.
Tehtyään velvollisuutensa klaanitoverina ja vietyään naaraan parantajan huomaan, Aaltosalama olisi ollut vapaa lähtemään. Hän ei kuitenkaan kyennyt jättämään ystäväänsä tässä tilassa. Niinpä hän pysyi paikalla koko synnytyksen ajan ja auttoi Hehkuaskelta sen minkä osasi.
Huoli pusersi soturittaren sydäntä kasaan, kun yksi toisensa jälkeen pennut syntyivät kuolleina. Sulkavirran takapään alle oli kertynyt verilammikko, ja Aaltosalama pelkäsi, että tämä kuolisi vielä verenhukkaan.
Yksi pennuista oli kuitenkin elossa. Aaltosalama nuoli sitä tarmokkaasti, yritti saada pikkuruisen pennun hengittämään omilla keuhkoillaan. Hän huokaisi helpotuksesta, kun pentu liikahti ja päästi pienen inahduksen, hartaasti odotetun elonmerkin.
Kun tilanne oli rauhoittunut ja selvinnyt pentu oli saatu silminnähden voipuneen emonsa luo, Aaltosalama poistui paikalta.

Sulkavirran poikimisesta oli kulunut kolme päivää. Aaltosalama oli kuullut, että henkiin jäänyt pentu oli nimetty Lokkipennuksi. Punaruskea naaras ei ollut käynyt katsomassa pentua eikä sen koommin Sulkavirtaakaan synnytyksen jälkeen, mutta tällä kertaa ei siksi, että olisi yhä vihoitellut ystävälleen. Hän oli vihainen itselleen, koska oli ollut niin ankara naaraalle eikä ollut antanut tälle tilaisuutta selittää, miksi oli lähtenyt sillä tavalla.
"Aaltosalama, Sulkavirta haluaa nähdä sinut." Hämylilja oli ilmestynyt jostakin aukiolla ajatuksissaan nyhjöttäneen Aaltosalaman eteen. Sen sanottuaan kilpikonnalaikukas naaras oli lähtenyt raahustamaan takaisin pentutarhalle.
Aaltosalama nousi hieman epäröiden ylös ja seurasi vanhimman perässä kahden kiven välissä olevaan pesään. Hän erotti Sulkavirran hahmon pesän perällä ja lähestyi tätä nytkyttäen häntäänsä hermostuneesti. Kun hän pääsi ystävänsä luo, hän katsahti tämän vatsan vieressä nukkuvaan harmaavalkoiseen Lokkipentuun.
"Kuinka Lokkipentu jakselee?" hän kysyi hiljaa. Hänellä oli niin paljon puhuttavaa Sulkavirran kanssa, mutta juuri nyt hän ei kyennyt muuhun kuin tiedustelemaan pennun vointia.

//Sulka?

Kaamoskukka tuhisi ärsyyntyneenä parantajanpesän ulkopuolella. Hämärähalla oli aloittanut yöllä äänekkään pärskimisen ja yskimisen, jonka johdosta hänet oltiin passitettu suorinta tietä Hehkuaskeleen tykö sairastuttamasta muita. Kaamoskukka oli tietenkin herrasmiehenä kipittänyt hänen peräänsä ja saatellut rakkaan kumppaninsa Hehkuaskeleen hoiviin. Todellisuudessa kolli ei välittänyt siitä hoidettaisiinko Hämärähallaa kuinka hyvin, mutta muodon vuoksi hän oli vannottanut Hehkuaskeleelle repivänsä toisen silmät irti, jos naaraalle sattuisi jotain. Kaamoskukka oli sivusilmällä vilkaissut yskivään naaraaseen, jonka katseessa oli pilkahtanut lämpö.

Nyt kollikissa suki turkkiaan tylsistyneenä. Hän kaipasi elämäänsä jotain toimintaa, jotain uutta! Kolli silmäili aukiota uteliaana, mutta lopputulos oli aina sama. Eloklaani oli täynnä täysin tylsiä kissoja, joista hän ei välittänyt lainkaan! Hänen silmiinsä osui kuitenkin eräs kissa, josta voisi olla tässä tilanteessa hyvinkin paljon hyötyä. Suurikokoinen ja punaruskea kolli istuskeli tuttuun tapaansa hieman pelokkaana aukion laitamilla. Kaamoskukan kasvoille kohosi virne, kun hän lähti hiipimään kohti vanhempaa kollisoturia. Kolli oli kääntynyt sopivasti toiseen suuntaan, joten tummaturkkinen pääsi yllättämään Tattihallan. Soturi säikähti ja katsahti ujosti häntä aiemmin kiusanneeseen kolliin.
"Tule, lähdetään ulos", Kaamoskukka naukaisi hiljaisella äänellä eikä jättänyt Tattihallalle paljoa vaihtoehtoja. Toisen kannatti siis vain seurata perässä, jos halusi välttyä ongelmilta, mitä Kaamoskukan vastustamisesta seuraisi. Tattihalla kipitti tabbykuvioisen kollin rinnalle ja vilkaisi toista pelokkaasti.
"Minne me olemme matkalla?" Tattihalla sopersi hiljaa.
"Se selviää sinulle myöhemmin", Kaamoskukka naukaisi mysteerisen dramaattisesti.

Jokainen Jääviillon kanssa vietetty hetki sai minut inhoamaan häntä enemmän. Soturi oli tahallaan mennyt puolijuoksua koko matkan, ja minä tottumattomana pitkiin matkoihin olin parhaani mukaan pinnistellyt pysyäkseni hänen vauhdissaan. Kun saavuimme harjoittelupaikalle, läähätin kuin mikäkin.
Älyttömyys sen kuin vain jatkui: Seuraavaksi mestarini määräsi minut hyökkäämään kimppuunsa kynnet esillä. Nämä olivat vasta ensimmäiset harjoitukseni, joten minulla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Jääviiltoa se ei vaikuttanut kiinnostavan - hän halusi nöyryyttää minua ja laittaa minut kärsimään, koska yksinkertaisesti oli vain sellainen ketunläjä.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä käymään soturin päälle, sillä hänen alentava käytöksensä oli jo saanut minut hyvin, hyvin pahalle päälle. Repisin tuolta hyväkkäältä silmät päästä siitä hyvästä, miten hän kohteli minua!
Syöksyin Jääviiltoa kohti täysin vailla suunnitelmaa. Ei kai se niin vaikeaa voinut olla - kunhan vain huitoisin kynsilläni siihen asti, että osuisin johonkin.
Jääviilto oli jo iskuetäisyydellä, mutta punaruskea kolli väisti vikkelästi vasemmalle ja raapaisi minua samalla lapaan. Ulahdin puoleksi kivusta, puoleksi yllätyksestä, ja kiepahdin ympäri uutta hyökkäystä varten.
Sähisin ja murisin, huidoin ja raatelin, mutta siitä huolimatta Jääviilto oli niskan päällä. Olin jo aivan lopen uupunut, kun kolli lopulta tuuppasi minut kumoon ja asetti toisen etukäpälänsä rintakehälleni, pitäen minut aloillaan. Olin liian väsynyt rimpuillakseni pois hänen otteestaan, joten tyydyin vain näyttämään hampaitani ja sihisemään.
"On siinä meillä mahtava soturinalku", soturi pilkkasi ja katsoi minua virnuillen inhottavasti. Kurkustani kumpusi syvä, vihaa pursuava murina. "Sinun on pystyttävä parempaan, mikäli aiot päihittää minut. Ensi kerralla en ole yhtä armollinen."
Jääviilto nousi pois päältäni ja lähti kävelemään poispäin harjoituspaikalta. Makasin maassa hetken henkeä haukkoen ja kiukusta kihisten, ennen kuin kampesin itseni ylös ja lähdin ontumaan kollin perässä leiriä kohti.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Henkäystähti oli kertonut klaanille Turmaloikan kuolemasta. Kukaan kolmesta pennustani ei ollut puhunut minulle sen jälkeen, vaikkakin kenties eri syistä. Myrskymahti oli edelleen raivoissaan ja aina välillä huomasin hänen tuijottavan minua kuin suunnittelisi murhaani. Olisin kenties ollut huolissani, jos en olisi tiennyt tyttäreni olevan aivan liian hyväsydäminen koskaan satuttaakseen minua. Pyräkkäpiru ei suhtautunut minuun yhtään myönteisemmin, vaikka ei tehnytkään tunteita aivan yhtä helposti luettaviksi kuin siskonsa. En edelleenkään uskonut, että Kaamoskukka välitti isänsä väitetystä kuolemasta. Hänen kohdallaan aavistelin, että kolli oli yksinkertaisesti ollut liian kiireinen jutellakseen kanssani. Näin hänet usein erään nuoren naarassoturin, Hämärähallan seurassa, enkä voinut sanoa pitäväni näkemästäni. Naaras vaikutti aika hyväuskoiselta, ja Kaamoskukka vaikutti vedättävän tätä huolella. Toivoin, ettei poikani veisi heidän juttuaan liian pitkälle, sillä en todellakaan toivonut Hämärähallasta hänen kumppaniaan. Olisi parempi, jos jokainen pennuistani tähtäisi jonkun kunnioitetun ja kokeneen soturin kumppaniksi.
Näinä muutamana päivänä olin myös ehtinyt siirtyä parantajan pesältä varapäällikön velvollisuuksiini. Olin ensin ollut hiukan hukassa enkä aivan tehtävieni tasalla, mutta Henkäystähti oli kärsivällisesti opettanut minua. Hän oli kertonut minulle, miten oli Punatähden varapäällikkönä itse järjestänyt partiot. Samaan aikaan oli pidettävä huoli siitä, että sekä tehtävät että vapaa-aika jakautuivat tasaisesti sotureiden kesken. Lisäksi oli varmistettava, että soturit saivat levätä tarpeeksi partioidensa välissä. Kerran olin vahingossa laittanut Tattihallan sekä kuuhuipun että auringonnousun partioon, eikä ujo kolli ollut uskaltanut sanoa mitään. Raukka oli yöpartiosta palattuaan nukkunut silmänräpäyksen ja lähtenyt sitten väsyneenä aamupartioon. Onneksi kukaan muu ei ollut huomannut kommähdystäni. Nolona olin suonut Tattihallalle vapaapäivän.
Yksi parhaista asioista varapäällikön asemassa oli se, että sain päättää kenen kanssa itse partioisin. Näin olin päässyt välttelemään sekä Myrskymahtia, Pyräkkäpirua ja Kaamoskukkaa, että muutamia kuolonklaanilaisia jotka yksinkertaisesti kävivät hermoilleni. Esimerkiksi Jääviillon, Kuuraturkin, Varissulan ja Sinilinnun pidin kaukana omista partioistani. Edellisenä päivänä olin silkkaa piruuttani laittanut koko köörin samaan partioon, jossa he toivottavasti kävivät toistensa hermoille. Vastaavasti olin määrännyt Tuhkajuovan kanssani partioon niin monta kertaa, että Henkäystähtikin oli huomannut hiukan kyseenalaisen toimintani.
Aamulla, ennen kuin ehdin jakamaan päivän partioita, hän oli kutsunut minut luokseen.
“Ymmärräthän, ettet voi jakaa partioita pelkästään omien mieltymystesi perusteella”, päällikkö murahti ja katsoi minua terävästi silmiin. “En voi uskoa, että minun on sanottava tämä sinun ikäisellesi kissalle, mutta sinun on pystyttävä partioimaan kenen tahansa klaanin kissan kanssa. Aivan sama, pidätkö heistä vai et.”
Pyöräytin silmiäni.
“Selvä, selvä”, naukaisin viileästi. “Mutta älä yritä kiistää, ettekö olisi itsekin joskus tehnyt näin. Varmasti klaanissa on kissoja, joita haluat vältellä.”
Henkäystähti huokaisi syvään, selvästi hiukan ärsyyntyneenä. Joskus mietin, katuiko hän sitä, että nimitti minut varapäällikökseen.
“Ehkä joskus, mutta en aina”, hän sanoi kohauttaen lapojaan. “Mene jakamaan partiot. Ja tee se tällä kertaa kunnolla.”
Siristin silmiäni päällikölle, mutta en väitellyt vastaan. Tietysti minä jatkossakin varmistaisin, että minun partiointini olisi mahdollisimman mukavaa. Uskoin, että se oli varapäällikkönä minun oikeuteni. Halusin kuitenkin todistaa Henkäystähdelle, että en ollut mikään oppilas ja pystyisin helposti työskentelemään myös inhokkikissojeni kanssa.
Siksi seisoskelin pian uloskäynnillä Kuuraturkin, Varissulan ja Sinilinnun kanssa Jääviiltoa odottaen. Ehkä minun ei olisi tarvinnut haastaa itseäni aivan näin paljoa. Henkäystähti olisi varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin valinnut vain yhden näistä neljästä mukaani, mutta halusin todistaa hänen olevan täysin väärässä suhteeni. Näin silmäkulmastani punaruskean soturin lähestyvän ja virnistin. Hyvä puoli varapäällikön asemassa oli myös se, että pääsisin käskyttämään Jääviillon kaltaisia kiusankappaleita, eivätkä he voisi väittää vastaan.
“Hopihopi”, murahdin soturille, kun tämä asteli muun partion luo. “Painaako mieltäsi vieläkin pettymys siitä, ettei Henkäystähti tehnytkään sinusta varapäällikköä? Minuakin kyllä ärsyttäisi…”

//Jää?

Olin innoissani. Vihdoinkin minut oli nimitetty oppilaaksi! Oli tuntunut siltä, ettei aika pentuna ikinä päättyisi. "Katajatassu! Tulehan reviirikierrokselle." Pikiturkki huudahti ja katsoi minua huvittuneena. "Tulen!" huudahdin ja hyppelin Pikiturkin luokse. Myöskin Hahtuvatassun mestari Pikkukaaos, ja Untuvatassun mestari Lehtituuli olivat mukana. Itse en pitänyt Lehtituulesta, mutta Pikkukaaos oli ihan mukiinmenevä kissa. Lehtituulella oli minusta myöskin ilkeät pennut, joten hän oli itsekin myös ilkeä. "Aloitetaanpas. Mennään käymään ensimmäiseksi harjoituskuopalla." Lehtituuli maukui. Kipitin Pikiturkin hännän juuressa. Kävelin leirin tunnelin halki. En ollut ikinä käynyt pidemmällä reviiriä, joten oli mahtavaa nähdä sitä! 'Mitä täällä on? Minne menemme?' ajattelin tohkeissani. Katselin ympärilleni. Kaikkialla oli puita, ja kiviä. Ohut lumikerros peitti maata. Loikin pitkin reviiriä. "Rauhoitu nyt, Katajatassu." Pikiturkki toppuutteli pilke silmissään.
"Vau! Eikö täällä olekin hienoa? Minneköhän asti tämä johtaa?" kysyin Hahtuvatassulta. "En minä tiedä." hän vastasi ja juoksi Pikkukaaoksen kiinni. Tuhahdin. Untuvatassu käveli tiukasti kiinni siskossaan. 'Ovatko he vihaisia minulle?' ajattelin hämmästyneenä. "Täällä on harjoituskuoppa." Pikkukaaos sanoi ja hyppäsi rotkoon. Silmäni levisivät kauhistuksesta. Kuoliko Pikkukaaos? Näin Hahtuvatassun juoksevan pelokkaana rotkon reunalle. Kurkistin sen yli. Yhtäkkiä näin, että rotko oli hyvin pieni, ja Pikkukaaos seisoi sen toisella puolella. "Mennään." Pikiturkki kehotti minua. "En minä tiedä. Onhan se turvallista?" kysyin häneltä. "On se. Katso vaikka Untuvatassua ja Lehtituulta." Pikiturkki vastasi. Nyökkäsin ja hivuttauduin lähemmäs. Näin naaraiden lentävän sen yli ja laskeutuvan pehmeästi maahan.
"No mennään jo!" huudahdin ja loikkasin ilmaan. Tunsin hyppääväni hieman korkealle, ja hetken päästä putosin maahan. Nousin mahaltani. "Noin käy kun ei kuuntele mestariaan." Lehtituuli mutisi. Pikiturkki hyppäsi viimeisenä. Katsoin eteenpäin. Edessä näkyi kuoppa, jossa tuoksui vahva kissanhaju ja näkyi monia tassunjälkiä. Maassa oli myös ihan kuin kuivunutta verta.
"Päästäänkö me harjoittelemaan taistelua, päästäänkö?" kysyin.
"Joskus myöhemmin. Jatketaan ennen kuin tulee ilta." Pikiturkki vastasi. Minusta tuntui tylsältä, ettemme päässeet vielä harjoittelemaan taistelua. Siskoni näyttivät kumminkin siltä, etteivät edes halunneet harjoitella sitä.
"Koskaan ei saa toivoa taistelua." muistin emon sanat. Kipitin eteenpäin. "Seuraavaksi näemme Hehkulammen." sanoi Pikkukaaos.
"Hehkulampi." kuulin Untuvatassun henkäisyn. Lampi oli syvä, kirkasvetinen mutta siinä oli ohuenohut jääkerros. "Tuleeko sen nimi Hehkuaskelen mukaan?" Untuvapentu kysyi. "Kuka tietää. Hehkuaskel on nimetty Hehkulammen mukaan." Pikkukaaos vastasi.
"Entä voiko tuonne upota? Onko joku uponnut?" kysyin uteliaana.
"No voihan sinne upota. Kai joku on tippunutkin?" Untuvatassu vastasi.
"Niin, sinne voi kyllä pudota. Älkää lietsoko kumminkaan minkäänlaista kauhua siitä, että sinne voisi kuolla. Klaanitoverit ovat auttamassa. Viimeksi sinne taisi pudota varmaankin...Nuppujuova?" Lehtituuli sanoi vilkaisten vaivihkaa muihin. Tiesin, ettei asia ollut aivan niin yksinkertainen. Eivät kaikki halunneet auttaa klaanitovereitaan. Jotkut jopa halusivat vähentää lisäsuita ruokittavaksi! Katsoin lampea hämmästyneenä. Sen vesi näytti salaperäiseltä ja mustalta.
"Tuolla parantajat tapaavat puolikuun aikaan jos oikein muistan." Pikiturkki lisäsi. Lähdimme kohti Eloklaanin rajaa. Sinne olisi vain vähän matkaa. Minua jännitti. "Mitä jos tapaamme Eloklaanin kissoja?" kysyin.
"Sitten näämme heidät emmekä tee mitään." Lehtituuli vastasi. Nyökkäsin jännittyneenä. Astelimme rajan viereen. Haistelin sitä. Se tuoksui paljon miedommalta ja jotenkin oudolla tavalla pahalta. Esiin astui yhtäkkiä kissa. Säikähdin ja menin taaksepäin. "Hei." kissa sanoi kohteliaasti. "Kappas, hei Hiilihammas." Pikiturkki tervehti. Lehtituuli näytti varautuneelta. Tilanne oli sähköinen. Hahtuvatassu ja Untuvatassu olivat vieressäni vilkuillen huolestuneina toisiinsa.
"He..ovat kai uusia oppilaita?" kissa, nimeltään Hiilihammas kysyi. Lehtituuli nyökkäsi jäykästi.
"Joo, me ollaan uusia oppilaita! Minä olen Katajatassu ja tässä ovat Hahtuvatassu ja Untuvatassu." esittelin pirteänä. Pikiturkki vilkaisi minuun muttei sanonut mitään. Hiilihammas heilautti häntäänsä ja katosi aluskasvilluuteen. Tunnelma oli varautunut. "No, siinä näimmekin eloklaanilaisen." Pikiturkki naurahti. "Ovatko he mukavia?" kysyin. "No eivätpä oikeastaan eroa paljon Kuolonklaanin kissoista. Kunniallisempia me tietenkin olemme." Pikkukaaos sanoi.
"Katajatassu, mitä mieltä olet oppilaana olemisesta?" Untuvatassu kysyi. "Se on tosi kivaa! Me ollaan nähty vaikka mitä!" sanoin iloisena.
"Untski?"

Henkäystähden päälliköksi tulosta oli kulunut aikaa jo kuu. Kuolonklaanilaiset olivat hitaasti, mutta varmasti alkaneet totuttelemaan uusiin sääntöihin, jotka vaikuttivat erityisesti erakkoveristen elämiin. Pimeyden Metsän ennustuksen mukaan joku heistä tulisi ajamaan Kuolonklaanin tuhoon, jonka vuoksi Henkäystähti oli päätynyt rajoittamaan näiden kissojen kulkemista ja vastuuta. Vain puhdasveriset saivat täten poistua valvomatta leiristä, kouluttaa oppilaita tai johtaa partioita. En pitänyt uusia sääntöjä lainkaan liian ankarina, vaan ymmärrettävinä. Kun esi-isät olivat antaneet varoituksen, se oli otettava tosissaan. Eikä minulla toisaalta edes olisi ollut oikeutta arvostella päällikön valintoja, sillä soturina minun tehtäväni oli toimia hänen ohjeidensa mukaan mukisematta. Henkäystähti oli tehnyt Pimentovarjosta varapäällikkönsä. Olin tehnyt Pimentovarjolle heti Henkäystähden päällikkönimitysten jälkeen selväksi, etten tahtonut enää puuhastella kollin selän takana.
Olin tiennyt, että kumppanini päällikkyys tulisi muuttamaan monta asiaa. Hänellä oli minusta sellainen ote, jota toisella kissalla ei ollut. Henkäystähti oli alkanut heti päälliköksi tultuaan puhumaan minulle uudesta pentueesta. Hänen mukaansa Kuolonklaani tarvitsisi luotettavia jäseniä, sillä enemmistö nuorista kissoista oli erakkoverisiä. Koska hän oli päällikkö, en voinut väittää vastaan vaan jouduin myöntymään hänen tahtoonsa.
Ja kuten ollakaan, odotin jälleen pentuja. Ajatuskin pentutarhalle siirtymisestä sai minut ahdistumaan. Joutuisin taas luopumaan kuudeksi kuuksi omasta elämästäni kasvattaakseni kitiseviä pentuja. Lisäksi joutuisin kuuntelemaan kolmen muun kuningattaren jaaritteluita ja omien pentujeni lisäksi montaa muuta pentua. Tämä oli totta tosiaan kaikista huonoin aika siirtyä kuningattareksi.
Sulkavirta oli palannut takaisin Kuolonklaaniin. Perheestään välittävä Henkäystähti oli tietysti hyväksynyt pentuja odottavan tyttäremme takaisin klaaniin. Minulla ei juurikaan ollut mielipidettä naaraan paluuseen. En välittänyt hänestä kissana, mutta ehkä hänestä ja hänen ainoasta eloon jääneestä pennustaan olisi klaanille vielä hyötyä.

"Kävele nopeampaa! Ei kukaan meistä jaksa kuluttaa koko päiväänsä tässä typerässä partiossa!" Jääviilto sihahti takanani, kun kävelimme kohti Eloklaanin rajaa. Loin punaturkkiseen kolliin tuiman katseen.
"Minä olen partion johtaja ja määrään tahdin. Mikäli et "jaksa" tehdä tehtäviäsi, palaa leiriin ja kerro päätöksestäsi Henkäystähdelle", tiuskaisin kollille ja käänsin katseeni taas eteenpäin.
"Palaisit itse leiriin, sinä kuulut pentutarhalle. Minä olisin paljon parempi kissa johtamaan tätä partiota. Ethän sinä pysty edes taistelemaan, jos kohtaamme vihollisen!" Jääviilto jatkoi äristen. Katsoin parhaaksi pysyä vaiti. Tiesin Jääviillon olevan väärässä, enkä halunnut antaa kollille sitä iloa, että suuttuisin.
"Hiirenaivo", kuulin soturin vielä tuhahtavan perääni, mutta sivuutin hänen sanansa täysin. Jääviilto oli itse hiirenaivoinen öykkäri, joka kuvitteli jostain kumman syystä olevansa paljon parempi kuin muut kissat.

Partio eteni verkkaisesti. Mitä lähemmäs leiriä pääsimme, sitä enemmän jalkojani särki ja tukalammaksi oloni kävi. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta Jääviilto taisi olla oikeassa. Minun olisi siirryttävä pentutarhalle, jotta en ajaisi klaania, itseäni tai pentuja hengenvaaraan. Henkäystähti tuskin olisi iloinen, jos kohtaisin partiossa petoeläimen ja pennut tai joku muu kuolisi sen vuoksi, etten kyennyt taistelemaan kunnolla.
Kun viimein pääsimme leirin muurien sisäpuolelle, suuntasin päättäväisin, mutta väsynein askelin kohti päällikön pesää. Kiersin putouksen taakse ja pysähdyin pesän sisäänkäynnin eteen.
"Henkäystähti?" kutsuin päällikköä. Harmaaraidallinen kolli astui puoliksi ulos pesästään ja katsoi minua kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?"
Pudistelin päätäni vakavailmeisenä ja päällikkö kutsui minut pesäänsä. Istahdin alas hämärään pesään Henkäystähteä vastapäätä.
"Minun on siirryttävä pentutarhalle. Ei partioinnista tule enää mitään", tuhahdin päätäni pudistellen. Henkäystähti nyökkäsi päätään. Hänen katseensa oli rauhallinen ja ymmärtäväinen. Tuntui, että kun hän oli päällikkönä saanut minut otteeseensa, kollista oli tullut taas sama vanha itsensä, joka hän oli ennen Väärävarjon tuloa klaaniin.
"Selvä. Ilmoitan asiasta Pimentovarjolle, että hän laittaa jonkun tilallesi sovittuihin partioihin", päällikkö ilmoitti rauhallisella äänellä. En jaksanut jaaritella turhia, joten hyvästelin kollin ja lähdin laahustamaan kohti pentutarhaa.

“Olen aina tukenasi vaikka raivoaisit minulle koko sydämestäsi. En hylkää sinua”, Lumikkoviiksi naukui.
“En voinut estää häntä se oli hänen päätöksensä. En sano ettenkö olisi yrittänyt”, hän lisäsi vielä. Surun ja väsymyksen painama katse ja olemus viesti kaikille, että tämä naaras tarvitsisi lepoa. Lumikkoviiksestä tuntui kuin hän olisi vanhennut monia monia monia vuodenaikoja.
“Ymmärrän”, Pyörresielu vastasi hitaasti. Lumikkoviiksi nyökkäsi rakastava katse väsyneissä silmissään.
“Mene nyt vain kumppanisi luo. Minä pidän huolen, että Aamupentu saa nukkua rauhassa ja kerron hänelle, kun hän on valmis ymmärtämään”, Lumikkoviiksi sanoi hymyillen hiukan.
“Katsokin, että pidät hyvää huolta Nuppujuovasta”, hän lisäsi vielä vihjaillen tuon puoliverisyyttä kohti.
“Pidän ja kiitos, että olet tukenani. Arvostan sitä”, Pyörresielu sanoi selvästi huonoa omaa tuntoa potevana.
“Älä huoli siitä. Mene nyt. Hopi hopi! Mitä sinä siinä vielä toljotat”, Lumikkoviiksi hoputti Pyörresielun ulos pentutarhasta tekopirteästi ja jäi istumaan Aamupennun viereen hetkeksi. Naaras oli kaunis tumma tabbyraidallisine turkkeineen ja valkoisine tassuineen sekä leukoineen. Lumikkoviiksi toivoi, että Orvokkisydän olisi jäänyt huolehtimaan pennustaan ja kasvattanut tuon oppilaaksi asti, koska orpona pentuna eläminen ilman sisaruksia oli karua ja sekä Lumikkoviiksi että hänen paras ystävänsä olivat kokeneet sen mutta tosin saaneet toisistaan parhaat ystävät ja sielun siskot miltei heti tutustuttuaan. Oppilasaikojen muistot tunkivat mieleen ja Lumikkoviiksi alkoi erottamaan Aamupennussa emolta perittyjä piirteitä, jotka olivat näkyneet myös Toivetassussa.

Katsoin Lumikkoviikseä hämmentyneenä, emo ei ole kuollut, vaan karannut!? Peruutin taaksepäin Lumikkoviiksestä, ja loin hänelle raivokkaan katseen, nostin huultani niin että hampaani näkyi. Lumikkoviiksi säpsähti. "Sinä valehtelit! Kuinka kehtaat! Mikset estänyt emoa menemästä! Olisin voinut auttaa häntä!" sihahdin Lumikkoviikselle. "Sinun takiasi menetin molemmat vanhemmat!" jatkoin. Lumikkoviiksi katsoi minua tyynesti silmiin. "Se oli emosi päätös, hän tahtoi lähteä, en minäkään olisi halunnut hänen menevän, mutta se oli hänen tahto", Lumikkoviiksi kuiskasi, ja hänen silmänsä sumenivat surusta. Loin Lumikkoviiksen nyt lempeän katseen ja tulin tämän vierelle, kiersin häntäni lohduttavasti naaraan ympärille. "Anteeksi, minulla on vain niin ikävä emoa", kuiskasin hiljaa ja vilkaisin hermostuneesti Sulkavirtaa ja Lokkipentua. "Ymmärrän", Lumikkoviiksi kuiskasi ja painoi päänsä. "Miksi valehtelit klaanille?" kysyin hiljaa Lumikkoviikseltä. "En halua, että kaikki pitävät minua Orvokkisydämen rikostoverina, varsinkin kun en ole puhdas Kuolonklaanilainen, ja on vain parasta että he luulee että Orvokkisydän on kuollut", Lumikkoviiksi selitti hiljaa. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Nuppujuova kurkisteli jälleen kerran sisälle pentutarhaan. "Kauanko vielä joudun odottamaan?" kumppanini uteli. "Vielä hetken", sihahdin takaisin, ja käänsin katseeni takaisin Lumikkoviikseen. "Kiitos kun kerroit totuuden, ettei sinun tarvitse kantaa tätä salaisuutta yksin", kuiskasin naaraalle ystävällisesti, ja kosketin nenälläni hänen korvaansa. "Olet paras otto-emo koskaan! Kiitos kun olet tukenani, niin vaikeinakin kuin helpoimmilma ajoilla", kuiskasin, ja tunsin oloni onnellisemmaksi.

// Lumikko?