Oli tuulinen iltapäivä, ja Hilleripentu istuskeli pentutarhan edustalla odottamassa aiemmin aamupäivällä ulos lähtenyttä partiota. Partion mukana oli eräs kissa, jonka hän kovasti halusi nähdä - aivan kuten jokaisena aiempanakin päivänä viimeisen neljänneskuun aikana. Kaamoskukasta oli tullut nuoren kollin idoli - pakkomielle suorastaan - ja hän tähyili päivittäin pentutarhalta aukiolle toiveenaan nähdä tummaturkkinen kolli edes vilaukselta.
Yksinäinen lehti kieppui tuulen mukana Hilleripennun eteen. Kollin korvat kääntyivät sen suuntaan, mutta hän ei suostunut irrottamaan katsettaan piikkihernetunnelista. Kaamoskukan saapuminen ei missään nimessä saanut mennä häneltä ohi!
Pennun korvat seurasivat tarkasti leirin kivipohjaa pitkin pyörivää lehteä, jota kevyt tuulenvire riepotteli pitkin poikin. Jossain vaiheessa lehti tuli niin lähelle häntä, ettei hän voinut enää vastustaa kiusausta painaa se käpälillään maata vasten. Mutta juuri kun Hilleripennun tassut hujahtivat kohti lehteä, tuuli puhalsi sen taas vähän kauemmas. Hilleripentu heilautti korviaan turhautuneena ja loikkasi lehden perään. Lehti onnistui kuitenkin jälleen livahtamaan karkuun häneltä.
"Hiirenpapanat", pentu kirosi ääneen samalla kun kömpi tassuilleen syöksyttyään lehden ohi naamalleen. Hän oli naulinnut sinertävän katseensa lehteen ja valmistautui jo iskemään uudelleen, kun äkkiä suuri, tumma käpälä astui lehden päälle ja peitti sen melkein kokonaan.
Hilleripentu kohotti hölmistyneenä katseensa Kaamoskukkaan, joka katseli häntä viikset väristen ja virne naamallaan. Ilontunne vaihtui nopeasti nolostumiseksi, kun hän tajusi, että soturi oli luultavasti nähnyt hänen säälittävän lehtijahtinsa.
"Näyttää siltä, että sain sinulle tälläkin kertaa saalista", Kaamoskukka hyrisi, tökkäsi kyntensä repalaisen lehden läpi ja nosti sen sitten eteensä tarkasteltavaksi. Hilleripennun turkissa kihisi, ja hänen sydämensä tuntui olevan lähdössä lentoon.
"Odotin sinua", Hilleripentu maukui hieman kainosti ja siirteli painoaan tassulta toiselle. Häntä alkoi yhtäkkiä hermostuttaa kovasti, ja hän tuli kiusallisen tietoiseksi temmeltäessä sottaiseksi menneestä turkistaan. Kolli toivoi, että Kaamoskukalla olisi hetki aikaa - hän halusi niin kovin olla soturin seurassa.

//Kaamos?

Mikään ei olisi voinut tuntua nolommalta ja nöyryyttävämmältä kuin tulla kannetuksi leiriin Aaltosalaman selässä. Tilanne ei olisi ollut läheskään yhtä paha, jos allani kulkeva soturi olisi ollut kirjaimellisesti kuka tahansa muu. Ei ollut tarpeeksi, että olin joutunut turkkikontaktiin Aaltosalaman kanssa häneen nojatessani - ja sekin oli jo saanut sydämeni hakkaamaan aivan liian nopeasti - vaan nyt naaras kannatteli koko painoani selässään. Olin kumman tietoinen omasta kehostani: pelkäsin, että soturi voisi tuntea kiihtyneen pulssini tai hermostuneen hengitykseni. Samalla olin aivan liian tietoinen Aaltosalaman turkin lämmöstä ja siitä, miten korkealla maanpinnasta hänen päällään olin. En ollut tajunnutkaan aiemmin, kuinka kookas soturi oli. Jokin siinä viehätti minua.
“Se olisi sinulta oikein ystävällistä”, tuhahdin Aaltosalaman ehdotukselle. Oikeasti toivoin, että hän päästäisi minut alas, ennen kuin kukaan ehtisi näkemään. Onnekseni Aaltosalama oli kiltillä tuulella, sillä lähestyessämme leiriä hän pysähtyi.
“Tästä selviät varmasti omin jaloin”, hän sanoi virnistäen. Pyöräytin silmiäni laskeutuessani maahan. Kun asetin hiukan painoa takajalalleni, viiltävä kipu kulki koko jalkani läpi. Ainakaan se ei ollut maagisesti parantunut matkan aikana.
Aaltosalamaan nojaten lähdin kulkemaan kohti parantajan pesää. Olin ollut niin tyhmä: miksi minun piti kiivetä puuhun, kun tiesin, etten ollut siinä hyvä? Loppujen lopuksi olin saanut itseni näyttämään aivan idiootilta Aaltosalaman silmissä, vaikka tavoitteeni oli täysin vastakkainen. Toisaalta… jos en olisi tippunut maahan ja loukannut jalkaani, en olisi saanut tietää, että soturinaaras vaikutti tosiaan välittävän minusta. Ei hän ainakaan inhonnut minua, muuten Aaltosalama olisi laittanut minut kulkemaan leiriin omin nokkineni.
Leirissä sain osakseni myötätuntoisia katseita, jotka jääräpäisesti jätin huomiotta. En kaivannut kenenkään sääliä, paitsi ehkä Henkäystähden. En ollut varma, kiinnostaisiko isääni loukkaantunut jalkani, vai olisiko hän vain pettynyt minuun, kun annoin näin tapahtua. Joka tapauksessa päällikköä ei näkynyt aukiolla, mikä oli ihan hyvä juttu.
Aaltosalama johdatti minut parantajan pesään. Olin salaa kiitollinen siitä, että hän edelleen kulki mukanani. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut saattaa minua näin pitkälle, mutta ainakin minulla oli jotain seuraa: en tiennyt ollenkaan, kuinka kauan parantajan luona menisi, enkä halunnut aikani tulevan pitkäksi.
Nyrpistin nenääni, kun astuimme sisään parantajan pesään. Yrttien voimakkaaseen ja lähes päätä huimaavaan hajuun voisivat tottua vain parantajat, jotka raukat joutuivat viettämään päivänsä rohtojensa keskellä.
Hehkuaskel huomasi meidät ennen oppilastaan ja kääntyi ystävällisesti hymyillen puoleeni.
“Kas hei”, parantajanaaras naukui nyökäten kohteliaan tervehdyksen. Pikimustan kissan katse kiinnittyi heti ontuvaan jalkaani; hänen otsansa rypistyi. “Jalkasi ei taida olla aivan kunnossa, Varissulka. Käy pitkällesi.”
Hehkuaskel heilautti häntäänsä sammalvuoteen suuntaan ja syvän huokaisun saattelemana kellahdin pedille kyljelleni. Toivoin, että Aaltosalama jäisi luokseni, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Minun oli vain toivottava, että naaras ymmärtäisi yskän itse. Tai vielä parempi: hän haluaisi itse jäädä pitämään minulle seuraa.
“Savutassu, tutki sinä Varissulan jalka”, Hehkuaskel sanoi oppilaalleen. Seurasin parantajanaaraan katsetta nuoren, valkoisen naaraan suuntaan ja siristin silmiäni. Minä ansaitsin mielestäni vain parasta - olinhan sentään päällikön poika - enkä ollut varma, osaisiko joku oppilas muka hoitaa jalkani kunnolla.

//Savu? Aalto?

Käännyin ja näin oppilaani Susitassun. Hänen silmänsä tuikkivat. "Ota vain." sanoin. Susitassu kääntyi etsimään sopivaa riistaa. Olin ilahtunut siitä, että olin saanut oman oppilaan. Etenkin Susitassun. Odotin malttamattomana, että pääsisin opettamaan häntä. Minun täytyisi olla yhtä hyvä mestari hänelle kuin Kalmakuu oli ollut minulle. Söin hiireni loppuun ja istahdin aukiolle. Seurasin, kun Susitassu söi oravaansa. Hetken päästä tunsin lempeän pukkauksen selässäni. Käännyin ja näin Neilikkatassun. "Hei, isä!" hän tervehti. Kehräsin. Oli ihanaa nähdä pentuni.
"Hei vaan, Neilikkatassu. Minä tässä Susitassun kanssa pian lähdenkin käymään metsällä katsomassa muut paikat." sanoin. "Ja sinä varmaankin olet käynyt ne jo Pikiturkin kanssa?" Neilikkatassu nyökkäsi silmät kirkkaina. "Joo, me käytiin ne ihan ensimmäisenä päivänä!" hän intoili. Juttelimme hetken, kunnes Pikiturkki kutsui Neilikkatassua. Neilikkatassu viiletti mestarinsa luokse. Jäin katselemaan hänen peräänsä. Susitassu käveli luokseni. "Söin jo! Menemmekö me nyt metsään?" hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. "Menemme katsomaan Hehkulammen ja käymme hieman lähempänä Kujakissayhteisön reviiriä." selitin. Susitassu nyökkäsi innoissaan. Hän käveli perässäni ulos leiristä. 'Hän ei ole puhdasverinen. Eli ei aivan täydellinen oppilas. Mutta kyllä hänellä opinhalua riittää.' ajattelin. Susitassu hyppeli edelläni. Harpoin hänet kiinni, sillä en halunnut olla samanlainen haavelija kuin Kalmakuu. "Missä suunnassa Hehkulampi on?" Susitassu kysyi ja vilkuili minua.
"Vielä vähän matkaa, ja siitä käännytään kukkuloille." sanoin. Muistin oman reviirikierrokseni, ehkä viisi tai kuusi kuuta sitten. Saattoi siitä olla enemmänkin, en osannut hirveän hyvin laskea kuita. Tassutin kukkuloille päin. Yhtäkkiä tunsin myyrän multaisen tuoksun. 'En tietenkään voi olettaa, että Susitassu tietäisi tätä hajua, mutta pakkohan minun on testata.' ajattelin hieman peitellen innostusta. "Susitassu?" kysyin. Oppilaani nosti katseensa. "Mitä? Onko Hehkulampi lähellä?" hän tiedusteli. Nostin häntäni pystyyn ennen kuin hän esitti kysymyksiä.
"Tiedätkö tämän tuoksun?" kysyin. Susitassu nyrpisti kuononsa kippuraan ja yritti haistella tuoksua. Hän kallisti ymmällään päätään. "Hiiri? Myyrä?" hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. Susitassu oli tiennyt! "Myyräpä hyvinkin. Kun tulee viherlehti, haju saattaa olla makeampi. Se tuoksu on vesimyyrän. Sellaisia asuu yleensä lampien lähellä." opetin toivoen että ääneni kuulostaisi tasaiselta. Susitassu nyökytteli innoissaan. Kävelimme vähän matkaa kunnes Hehkulampi tuli esiin. Annoin Susitassun ihmetellä lampea rauhassa. Vahdin ettei hän menisi lampeen uimaan, sillä jos sinne putoaisi, voisi sairastua. Enkä minä osannut uida! Susitassu testasi lampea tassullaan. Hän pudisteli vedet heti pois. "Tosi kylmää!" hän huudahti. Nyökkäsin. "Minun mielestäni siellä ei ole kylmää, mutta saattaa ehkä joidenkin mielestä olla." totesin viileästi, sillä en halunnut osoittaa että minullakin oli kylmä. Oppilaani asteli lammen vierestä. Mieleeni muistui sota. Sota, jolloin olin tapellut hurjasti pentujeni tähden. Kahakka, jolloin olin tappanut Utusielun. 'Se tunne..kun näet itsesi tappamassa jonkun. Mutta Utusielu..hän oli vihollinen!' ajattelin puolustuksekseni. Ja olivathan eloklaanilaisetkin tappaneet klaanitovereitani! Pudistelin ne ajatukset mielestäni ja keskityin Susitassuun. Odotin hetken, kunnes Susitassu kiipesi takaisin viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni ja käännyin katselemaan toiseen suuntaan. Osoitin hännälläni sinne, missä meidän ja Kujakissayhteisön raja kulki.
"Se on aivan reviirin toisella puolella. Jaksaako puoliverinen kävellä?" kysyin. Susitassu nyökkäsi. "Joo, jaksan minä." hän vastasi. Lähdimme matkaan kohti rajaa.
//Susi?\\

Pimentovarjo: 80kp! -

Virtaviima: 30kp! + 1TaP -

Savutassu: 15kp -

Lätäkkötassu: 24kp! -

Sulkavirta: 4kp -

Lokkitassu: 15kp -

Höyhenhalla: 7kp -

Lumikkoviiksi: 5kp + 2TaP -

Hilleripentu: 12kp -

Nuppujuova: 13kp -

Lammikkotassu: 11kp -

Untuvatassu: 9kp -

Susitassu: 7kp -

Susitassu makasi suurella kerällä omilla sammalillaan oppilaiden pesällä. Aina kun hän kuuli mau’untaa pesän suulta, nosti kolli päätään toiveikkaana. Olisiko tulija joku hänen sisaruksistaan, mieluiten Savutassu? Susitassu oli saanut oppilasnimensä hetki sitten eikä kolli ollut sopeutunut kovinkaan hyvin oppilaaksi. Susitassu kaipasi rutiineja, mutta kollin oli hyvin vaikea pitää kiinni aikatauluista ja ohjata omaa toimintaansa. Yleensä kollin päivät menivätkin vain istuskeluksi tai muuksi puuhailuksi, jos kukaan ei ollut ohjaamassa häntä. Susitassu olikin jo kiintynyt mestariinsa Loiskevarjoon. Kolli oli Susitassusta ystävällinen, vaikkakin mahtaili taidoillaan. Ainakin toinen oli rohkea, Susitassu oli kuullut toisen olleen useammassakin taistelussa. Susitassu tunsi olonsa turvalliseksi Loiskevarjon seurassa. Hän itse pelkäsi taisteluja ja toivoi, että jos sellainen osuisi hänen kohdalleen, olisi hän mestarinsa seurassa. Sitten Loiskevarjo voisi suojella häntä, niin Susitassu ainakin järkeili. Loiskevarjo oli joskus huomauttanut Susitassulle siitä, että hän ei ollut puhdasverinen. Laikukas kolli ei ymmärtänyt miksi puhdasverisyydestä puhuttiin niin paljon. Susitassu kyllästyi sisaruksiensa odotteluun nopeasti ja nousikin ylös kömpelösti. Kollilla kesti hetki saada sopiva tasapaino ja jalansija tassuilleen, mutta lopulta hän sai kerättyä itsensä ja lähti tassuttelemaan ulos pesästä. Taivasta koristavat pilvet olivat harmaita ja painavia, joten Susitassu päätteli vesisateen olevan lähellä. Hän hytisi hieman kylmän ilman vuoksi, sillä hänen turkkinsa oli lyhyttä ja ohutta. Kolli kadehti hieman muiden kissojen paksuja turkkeja, mutta lopulta totesi itselleen hänen turkkinsa olevan myös hieno ja hyvä. Ainakaan lämpimillä säillä hänellä ei olisi kuuma! Susitassu ilahtui huomatessaan hänen mestarinsa aterioivan yksinään aukion laitamilla ja kolli tajusi samassa olevansa itsekin nälkäinen. Toiveikkaana oppilas lähti vaappumaan kohti Loiskevarjoa, joka parhaillaan maiskutti Susitassusta herkullisen oloista hiirtä. Susitassu pyllähti Loiskevarjon eteen ja osoitti tassullaan tummaturkkisen kollikissan hiirtä.
“Nälkä, saisinko minäkin?” suurikorvainen oppilas sai kysytyksi ja hymyili aurinkoisesti vanhemmalle kissalle. Hän toivoi, että Loiskevarjoa ei haittaisi jakaa! Susitassu rapsutti takajalallaan kömpelösti omaa täplikästä kylkeään ja lipaisi huuliaan nälkäisenä hänen vatsansa kuristessa äänekkäästi.

//Loiske?

Nostin katseeni ja kohtasin emoni.
"Hei, emo." mutisin hiljaa. Höyhenhalla katsoi minua silmiin. "Mikä on hätänä? Tai, kyllä minä tiedän. Katajatassu lähti." hän sanoi vihaisesti. Arvelin, että hän oli yhä vihainen Katajatassulle. Minusta Katajatassu oli tehnyt oikein lähtiessään, mutta minua suretti ja suututti se myös. Miksi hän ei ollut kertonut siitä? Miksen minä voinut auttaa häntä? Eikö hän luottanut meihin? Nyökkäsin varovasti. "No, se on surullista." huokaisin syvästi. Höyhenhallan silmät kipinöivät mutta hetken päästä hän rauhoittui.
"Onko hän löytänyt turvallisen kodin?" kysyin emolta, vaikka tiesin ettei hän voisi tietää. Höyhenhalla ponnahti seisovilleen. "Varmaankin etsi Jupiterin ja Salamanterin." hän sanoi. 'Hän puhuu harvoin isästä. Se on hänelle arka kohta.' ajattelin. Hetken päästä hän avasi suunsa.
"Minä muistan. Kerran, olin rajapartiossa, kohtasin rajalla kissan. Se oli Salamanteri. En tiedä miten hän sinne päätyi, mutta hän lähti pois." Höyhenhalla kertoi. Hämmennyin. Miksi veljeni oli tullut Kuolonklaanin reviirin lähelle? Eikö hän tiennyt, että täällä ei oltu ystävällisiä? Varmaankin se oli aika ennen Katajatassun tuloa. Eihän hän voinut tietää.
"Salamanteri? Mihin suuntaan hän meni? Olisi kiva joskus nähdä hänet, isän ja Katajatassun myös." sanoin hiljaa. Asuin Kuolonklaanissa yksin Höyhenhallan ja Hahtuvatassun kanssa. Hahtuvatassu oli saanut uuden ystävän, sen parantajaoppilaan Savutassun, mutta minulla ei ystäviä ollut. "Salamanteri lähti aika kauas, uskon että lähelle metsiä joissa minä ja isäsi ennen asuimme." hän vastasi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni poispäin. "No, entäpä sinä? Miten sinulla on mennyt?" Höyhenhalla kysyi ja istahti viereeni. Tuntui turvalliselta olla emon kanssa. Tuntui, että voisin kertoa kaiken. "Ihan hyvin minulla sujuu. Vaikka...minusta hieman tuntuu, että Lehtituuli ei tykkää minusta. Ei, en tarkoita sillä tavalla, että hän haukkuisi, mutta...." yritin sanoa. 'Ei olisi kannattanut sanoa tuota!' mietin häpeissäni. Entä jos Lehtituuli oli kuulemassa? Höyhenhalla näytti kuitenkin ymmärtävän. "Niin, Lehtituuli ei mikään kiltein kissa ole. Mutta pätevä mestari, eikö?" hän kysyi. Nyökyttelin innoissani. "Joo! Hän opetti minulle saalistusasennon ja hyökkäämisen! Pian pääsemme kokeilemaan Pikiturkin ja hänen uuden oppilaansa Neilikkatassun kanssa lisää." kerroin innoissani. Neilikkatassu oli mukavan näköinen musta naaras, vaikkakin puhdasveristen pentu. Olin minäkin puhdasverisen pentu, mutta olin puoliverinen Jupiterin takia. Höyhenhalla hymyili.
"Mukavaa. Entä oletko saanut ystäviä?" hän kysyi ystävällisesti. Mielialani laski hieman. En halunnut ystävystyä kenenkään kanssa, Katajatassun lähdön jälkeen. "En ole, vielä. Haluaisin ehkä ystävystyä jonkun kanssa, mutta kenen?" sanoin miettivästi. Höyhenhalla hymyili rohkaisevasti.
"Menet vain juttelemaan rohkeasti uusien kissojen kanssa. Varo sitten niitä, jotka yrittävät olla ilkeitä." hän neuvoi. Nyökkäsin kiitollisena.
//Höpö?\\

Lammikkotassu suki vaaleanharmaata turkkiaan pitkin ja tarkoin vedoin. Hän valmistautui harjoituksiin ja naaraan levottomasti vääntelehtivä hännänpää kertoikin, että naaras odotti harjoituksia kovin. Naaras piti Tuimakatseesta. Kolli oli puhdasverinen ja vaikutti järkevältä mestarilta. Lammikkotassu luotti, että kollisoturi kouluttaisi hänestä Tuhkajuovan hyväksynnän arvoisen soturin. Naaras sukaisi rintaturkkiaan ja räpäytti sinivihreitä silmiään kuullessaan oppilaiden kikatuksia. Naaraskissa käänsi katseensa vaistomaisesti oppilaiden pesän suuaukolle selvittääkseen äänien lähteen. Lammikkotassun teki mieli huokaista, kun hän huomasi Untuvatassun, Hahtuvatassun ja Aamutassun kikattelevan jotain keskenään. Lammikkotassua ei kiinnostanut kaveerata puoliveristen oppilaiden kanssa ja naaras olikin tyytyväinen, että kyseinen kolmikko ei tehnyt elettäkään hakeutuakseen hänen seuraansa. Lammikkotassu oli tyytyväinen saadessaan keskittyä ainoastaan harjoitteluun ja korkeintaan puhdasveristen kanssa kaveeraamiseen. Sisaruksistaan ja vanhemmistaan naaras välitti, joten heidän kanssaan hän kyllä vietti aikaa. Jos harjoituksilta jäi aikaa, Lammikkotassu myös välillä vaihtoi ajatuksiaan puhdasveristen soturien kanssa. Vaaleanharmaa naaras ei ymmärtänyt miten muilla oppilailla oli rutkasti luppoaikaa kaikkeen turhaan. Naaraasta muut voisivat ryhdistäytyä ja käyttää aikansa hyödyksi. Lammikkotassusta Kuolonklaani nousisi aivan uudelle tasolle, jos kissat keskittyisivät vain klaanin palvelemiseen.
“Lammikkotassu, lähdemme harjoituksiin.” kuului oppilaiden pesän ulkopuolelta ja naaras nousi ripeästi pystyyn höristettyään korviaan. Kutsuja oli Tuimakatse eikä Lammikkotassu aikonut olla myöhässä harjoituksista. Hänen liikkeensä eivät kuitenkaan olleet hätiköiviä tai sähliä, vaan naaras nousi arvokkaasti ja ryhdikkäästi seisoma-asentoon. Oppilas katsahti vielä pesän muihin kissoihin ja lähti tassuttelemaan kohti mestariaan.
“Iltapäivää, Tuimakatse”, Tuhkajuovan tytär tervehti mestariaan kohteliaasti ja nyökkäsi sanojensa päätteeksi. Lammikkotassu kunnioitti jo nyt kollia, vaikka olikin ollut toisen oppilas vasta vähän aikaan. Tuimakatse oli oppilaansa tapaan rauhallinen ja se tuntui naarasoppilaasta hyvältä. Mikä katastrofi olisikaan, jos hänen mestarinsa käyttäisi ajan pelleilyyn ja kuulumisten vaihteluun? Eihän Lammikkotassu oppisi sitten mitään!
“Mitä me harjoittelemme tänään?” naaras kysyi kohteliaasti ja piti sinivihreän katseensa vanhemmassa kollissa. Aukion hälinä ei oikeastaan kiinnostanut häntä ja Lammikkotassu olikin huomannut, että hänen oli paljon helpompi olla, jos hän ei keskittynyt aukion tapahtumiin. Aukiolla saattoi näkyä epäsymmetrisiä asioita ja ne pilasivat väistämättä joka kerta Lammikkotassun päivän. Naaras ei halunnut, että muut kissat tiesivät kuinka vaikealta hänestä välillä tuntui. Emo oli viimeksi tehnyt selväksi mitä mieltä hän oli ollut pentunsa keppileikeistä ja se oli saanut Lammikkotassun häpeämään entistä enemmän tuntemuksiaan. Hän oli yrittänyt selittää Tuhkajuovalle miltä hänestä tuntui, mutta oppilas oli todennut, että olisi parempi vain jättää ajatukset taka-alalle.
“Me menemme harjoittelemaan saalistusta Lehtikuusilaaksoon”, Tuimakatse kertoi oppilaalleen ja kääntyi sitten lähteäkseen ulos leiristä kohti saalistusharjoituksia. Lammikkotassu tunsi rinnassaan innostusta tulevia harjoituksia kohtaan, mutta vetäisi syvään henkeä ja lähti sitten rauhallisin askelin mestarinsa käpälien jäljissä. Pitäisi pysyä asiallisena ja hillittynä, vaaleanharmaa naaras hoki itselleen mielessään. Naaras oli astumassa piikkihernetunneliin, mutta luodessaan aukiolle vielä katseen, huomasi naaras isänsä ruokailemassa pienen lammen edustalla. Lammikkotassu jäi hetkeksi katsomaan isäänsä toiveikkaana, josko kolli huomaisi hänet. Naaras pettyi hieman, kun Henkäystähden katse ei noussut ateriastaan ja lopulta odotettuaan hetken, oppilas lähti ottamaan mestariaan kiinni. Mitähän Tuimakatsekin ajatteli, kun hän oli jäänyt näin pahasti jälkeen? Lammikkotassu ravisteli turkkiaan hermostuneena ja muutamalla pitkällä askeleella hän pääsi lähes Tuimakatseen häntään kiinni.

Lepäsin vuoteessani hieman tuskissani. Pyörresielu lepäsi vierelläni. "Mitä puhuit siitä ihmeen kopiosta?" hän kysyi ihmeissään. 'Se oli ihan turha juttu.' mietin häpeissäni. Minun ei olisi kannattanut sanoa sitä. Sain Pyörresielulle vain lisää huolia! "Se oli vain uni." sanoin hiljaa. Pyörresielu näytti ymmärtäväiseltä.
"Olen minäkin nähnyt pahoja unia." hän sanoi. Nyökkäsin. Venyttelin vuoteellani ja nousin ylös. Soturien pesässä ei ollut ketään näin päivällä. Kävelin pois pesästä Pyörresielu kannoillani. Istahdin aukiolle tuuli häntää heiluttaen. Pyörresielu istahti viereeni. "Eikö olekin paha juttu?" aloitin. Puhuin tietenkin Eloklaanin reviirin valtauksesta. Kaikki oli Henkäystähden syytä! Samoin niiden puhdasveristen kissojen. 'Jos puoliveriset vastustavat heitä, he saavat teloituksen. Ainoa vaihtoehto on karata klaanista, niin kuin Orvokkisydän ja Katajatassu tekivät.' ajattelin vihaisena. Pyörresielu huokaisi syvään ja surullisesti. Tiesin että hänen kaikki perheensä oli joko kuollut tai karannut, Aamutassua lukuun ottamatta. Minulla ei ollut yhtäkään perheenjäsentä, enkä tuntenut heitä. Mutta minulla oli Pyörresielu. Ihanin kissa maailmassa. "Tiedän kyllä. Eloklaanin reviirin valtaus...eikö Henkäystähdelle mikään riitä?" Pyörresielu kysyi hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pudistelin päätäni.
"Kuolonklaani ajautuu vaikeuksiin Henkäystähden ansiosta. Ja hän on muutenkin ketunmieli." kuiskasin hänelle. En kuullut usein pilkkaa Henkäystähdestä. Puhdasverisiä hän suosi, sillä he olivat jotenkin parempia kuin me. Nousin ylös ja ravistelin päätäni. Ulos emme voineet lähteä, jäisimme kiinni. Pyörresielu nousi käpälilleen. "Haittaako sinua että kävisin katsomassa nopeasti Aamutassua?" Pyörresielu kysyi.
"Ei haittaa, käy vain." nau'uin vastaukseksi. Tiesin kuinka tärkeä Aamutassu Pyörresielulle oli. Näin, että Pyörresielu katosi oppilaiden pesään. Kävelin ympäri aukiota tylsistyneenä. Pohdin vaikeita ja julmia asioita päässäni. Hetken päästä Pyörresielu palasi. Yhtäkkiä kuulin käskevän, kylmän ulvahduksen. Nousin pystyyn äkkiä. Tiesin kenen ääni oli.
"Pyörresielu, Nuppujuova! Tulkaa partioon." Pimentovarjo käski. Väläytin mielessäni hänelle raivostuneen katseen mutta laahustin hänen luokseen.
"Minä johdan tätä partiota. Menemme katsomaan Eloklaanin rajaa kukkulalle." hän sanoi kylmästi luoden meihin halveksuvan katseen. 'Ei ole todellista! Päivä ei voi paremmaksi enää muuttua.' ajattelin sarkastisesti. Pimentovarjo asettui johtoon ja lähti liikkeelle. Tassutimme hänen jäljessään takana. Huokaisin mielessäni. En pitänyt partioista. Kun olin ollut oppilas, ehkä kymmenen kuuta sitten, olin haaveillut soturina olemisesta. Jos olisin tiennyt jo silloin, minkälaista se olisi, olisin mieluummin jäänyt kotikisuksi. Kävelin kuusimetsää pitkin. Isoja vesilammikoita näkyi joka puolella lehtikadon loppuessa. Aurinko pilkisti puiden välistä. 'Sentään jotain mukavaa.' ajattelin yrittäen pysyä iloisena. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Pian saavuimme Kuolonklaanin reviiriltä. Eloklaanin reviiri oli omituinen. Joka puolella tuoksui lievä, vanhentunut Eloklaanin haju. Metsä oli lehtometsää, eikä synkkää ja pimeää metsää kuten Kuolonklaanissa. Siellä oli kirkasta. Vilkaisin kauemmas. Siellä näkyi kuivunut verilammikko. Saniaisissa oli verta. Aluskasvillisuus oli tallattua ja ruskeaa. Vaihdoin Pyörresielun kanssa inhoavia katseita. "Aika pahan näköinen paikka. Varmaan joskus ollut hieno, mutta ei enää." kuiskasin hänen korvaansa. Juuri silloin Pimentovarjo kääntyi katsomaan meitä. Säpsähdin ja hyppäsin eroon Pyörresielusta. Pimentovarjo sihahti mutta ei sanonut mitään. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Se siitä vielä olisi puuttunut, että hän olisi kuullut! Kävellessämme eteenpäin erotin pienen, hyvin rikkinäisen tunnelin. Tiesin että jotkut kissat olivat Eloklaanin leirissä. Tai, nykyisin se oli meidän toinen leirimme. En ymmärtänyt Henkäystähden vallanhimoa. Ympäri reviiriä oli riistanluita, verta ja irronneita karvatuppoja. Se näytti vielä kauheammalta kuin oma reviirimme. 'Varmaan siksi, kun siellä käytiin taistelu.' ajattelin kauhistuneena. Pyörresielu näytti lukevan ajatukseni. "Taistelu. Emme olleet siellä, mutta sen tiedän, ettei se ollut tavallinen pentutarhan nahistelu." hän kuiskasi murheellisesti. Nojauduin lähemmäs kollia. Pimentovarjo lävisti meidät kylmällä katseellaan.
"Vauhtia, puoliveriset!" hän ärähti ja kiristi tahtia nopeammaksi. Hölkkäsin hänen takanaan. Minua isompi Pyörresielu pysyi nopeammin tahdissa. Pian saavuimme leveille kukkuloille. Ne olivat Eloklaanin väliaikainen reviiri. Niiden takana, jossain oli heidän leirinsä. Hajurajassa tuoksui hyvin vahva ketun haju. Eloklaanin kissojen haju oli laimea.
"Tajusivat viimein, että me voitamme. Toivottavasti kettu tappoi heidät." kuulin Pimentovarjon mutisevan ovelasti. Hämmästyin. "Mitäköhän heille on tapahtunut?" kysyin Pyörresielulta hiljaa.
//Pyörre?\\

Kevyt tuulenvire heilutti pentutarhan sisäänkäyntiä peittävää jäkäläverhoa ja sai pesään lankeavat varjot liikehtimään melkein kuin elävät olennot. Hilleripentu pötkötti vuoteessaan pitkästyneenä selällään, roikottaen päätään reunan yli ja katsellen huojuvien varjo-otusten tanssia.
"Etkö haluaisi mennä ulos leikkimään?" Mäntyviiksen ehdotus sai kollipennun kääntämään päätään viereisellä pedillä makaavan mustan kuningattaren suuntaan, joka katseli häntä rauhallisesti. Hilleripentu nosti päänsä ylös ja vääntäytyi vaikeasti takaisin oikein päin.
"Ei siellä ole mitään tekemistä. Sitä paitsi, olen jo liian vanha leikkimään", hän tuhahti samalla kun kurkotti raapimaan korvantaustaansa takajalallaan. Hänestä tehtäisiin -tassu kuun päästä, ja hänen olisi jo kovastikin alettava käyttäytyä oppilaan tavoin. Miten muutenkaan muut kuolonklaanilaiset voisivat ottaa häntä koskaan tosissaan?
"Voisit kuitenkin käväistä ulkona sen verran, että hakisit meille tuoresaaliskasasta jotakin syötävää", Mäntyviiksi naukui kehottavasti, ja siihen Hilleripennulla ei ollut mitään vastaan sanottavaa, sillä hän tunsi olonsa isoksi ja tärkeäksi saadessaan ihan kuin oikean oppilaan tehtävän. Toisinaan oppilaita kävi pentutarhalla tuomassa tuoresaalista heille, mutta tällä kertaa Hilleripentu sai itse kunnian hakea syömistä.
Hän könysi vauhdilla alas vuoteestaan, minkä jälkeen kipitti pesän poikki sen sisäänkäynnille ja pujahti ulkona vastassa olevaan kirkkauteen jäkäläverhon ali. Hänen piti siristellä hetki silmiään auringossa ennen kuin saattoi kohdistaa katsettaan kunnolla mihinkään leirissä. Tuoresaaliskasan luona ei ollut tällä hetkellä vielä ketään. Hilleripentu loikki aukion poikki sen luo ja pettyi nähdessään sen vähäiset antimet: pari laihaa myyrää ja puoliksi syöty lintu. Hän huokaisi ja oli jo aikeissa viedä toisen myyristä pentutarhaan, kun äkkiä hänen takaansa kuului silkkinen naukaisu:
"Minulta löytyy kyllä parempi valikoima, jos kiinnostaa." Hilleripentu kiepahti ympäri kohtaamaan suurehkon, tummaturkkisen kollin, joka kantoi hampaissaan neljää hiirtä niiden hännistä. Kissan hahmo piirtyi sulavalinjaisena siluettina hänen takaansa paistavaa aurinkoa vasten, ja hän näytti suorastaan taivaalliselta ilmestykseltä. Hilleripennun sydän alkoi tykyttää nopeammin, kun hän vain katsoikin kollia.
"K-kiinnostaa", nuoren kollin onnistui takellella vastaukseksi. Tabbykuvioinen soturi virnisti ja tiputti yhden hiiristään hänen eteensä. "Kiitos!" Hilleripentu nappasi hiiren vaivihkaa hampaisiinsa ja nyökkäsi kiitollisena vanhemmalle kissalle. Kun hän uudemman kerran kohotti katseensa tähän, hän tajusi tämän kasvojen halki kulkevan arven.
Huomatessaan hänen tuijotuksensa soturi vinkkasi hänelle silmää ja tokaisi: "Ehkä sinäkin olet joskus yhtä hyvä." Kolli laski hiirensä tuoresaaliskasaan ja kääntyi sitten silmäilemään Hilleripentua ikään kuin arvioiden. Hilleripentu tunsi turkkinsa alkavan kihelmöidä hermostuneesti soturin katseen alla.
"Sain nämä arvet taistelussa eloklaanilaisia vastaan", soturi osoitti kuonollaan lavassaan olevaa pitkää arpea. Hilleripennun silmät pyöristyivät. "Heitä oli ainakin viisi tai kuusi, ja minun lisäkseni partiossa oli vain mestari oppilaineen. Olimme pahasti alakynnessä, mutta se ei ollut ongelma eikä mikään. Käytännössä täysin ilman apua päihitin kaikki ne kissat, ja siinä hötäkässä sain nämä arvet. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että ne eloklaanilaiset näyttivät paljon pahemmilta sen yhteenoton jälkeen."
"Vau", Hilleripentu henkäisi haltioissaan. Hänen edessään seisoi oikea sotasankari. Olisipa hänkin joskus yhtä mahtava.
"Hilleripentu, mihin sinä jäit?" Mäntyviiksen pää työntyi ulos pentutarhan oviaukosta ja tähyili ympärilleen. Hilleripentu tajusi viipyneensä ruoanhakureissulla pidempään kuin oli ollut tarkoitus.
"Kiitos hiirestä…" Hilleripentu räpytteli silmiään hieman avuttomana hoksattuaan juuri, ettei ollut kysynyt soturin nimeä.
Kolli kallisti päänsä sivulle virnistäen. "Kaamoskukka."
"Kiitos, Kaamoskukka." Täplikäs pentu kumarsi vanhemmalle kissalle vielä nopeasti ennen kuin loikki hiiri suussaan takaisin pentutarhalle, missä Mäntyviiksi jo odotteli häntä kummastuneena. Hilleripentu kuitenkaan hädin tuskin kuuli kuningattaren uteluja siitä, mikä hänellä oli oikein kestänyt, sillä hänen ajatuksensa pyörivät sankarillisessa soturissa, jonka hän onnekkaana oli saanut tavata.

Meidän partiomme oli ottanut yhteen joidenkin eloklaanilaisten kanssa. Kirkastassu tappeli jonkun eloklaanin oppilaan kanssa ja minä ärisin jollekin soturi kollille. Yhtäkkiä kuulin verta huumaavat kirkaisut.
“Lopeta! Lopeta!” Kirkastassu kirkui. Syvällä sisimmissäni muljahti ja peräännyin eloklaanilaissoturin edestä nähdäkseni Kirkastassun mutta oli jo liian myöhäistä. Tuon liikkumaton eloton ruumis makasi maassa ja sen ympärillä lumi värjäytyi helakan punaiseksi. Tärisin täysin hallitsemattomasti. Hoipertelin tunnemyrskyissäni Kirkastassun ruumiin luo hysteerisesti itkien. Tiedostin hänen olevan kuollut.
“Et voi olla kuollut! Et voi olla kuollut!” huusin sydänsyrällään. Rää’yin vihaisena täyttä kurkkua ja hyökkäsin kohti Lehtotassua. Yritin haavoittaa häntä mahdollisimman paljon huidoin kynsilläni päättömästi ja potkin takajalkojani hänen vatsaansa. Tunsin lämpimän veren purskahatavan etutassuilleni ja hyrähdin kehräämään voitonriemuisesti. Väläytin hampaitani Lehtotassulle, joka kiemurteli allani hädissään ja yritti päästä pois otteestani. Tunsin kuinka hampaat tarttuivat niskaani ja joku vetäsi minua taaksepäin.
“Päästä irti!” rääkäisin ja käännähdin kohti minua kiskonutta soturia, joka osottautui yhdeksi eloklaanilaisista. Hyökkäsin kohti kollia ja yritin viiltää tuon kuonoa kynsilläni.
“Olette kaikki syypäitä minun pentuni kuolemaan! Te ansaitsette kuoleman itse!” rää’yin itku kurkussa. Kirkastassu oli jo varmasti matkannut tuonpuoleiseen - hän ei ollut omaksunut uskoa Pimeyden Metsästä, joten en näkisi häntä enää koskaan. Halusin kuitenkin luottaa siihen, että hän oli jossain ja katseli minua jostain. Nyyhkytin nyyhkyttämistäni ja koitin repiä ja raadella eloklaanilaisia.
//Ampiainen tai Lehto?

Haukottelin väsyneenä. Olin vasta herännyt mutta tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan. Leppävarjo nukkui omalla makuusijallaan parin makuusijan päässä minusta. Olimme riidelleet viime iltana aivan tyhmistä asioista. Hahtuvatassu oli tullut luokseni riitamme jälkeen ja jutellut niinkin arkisista asioista kuin ystävistä. Oppilaana jokainen asia tuntui niin suurelta mutta silti se oli pientä. Hahtuvatassu oli kaunis - aivan minun näköiseni - rakastin häntä. Untuvatassu meni milloin missäkin ja jostain syystä olimme etääntyneet toisistamme, kun olin ruvennut viettämään aikaa Leppävarjon kanssa. Leppävarjo ei hyväksynyt pentujani, sillä he olivat puoliverisiä. Tiesin, että hankkisin tuon harmaaraidallisen kollin kanssa vielä pentuja mutta nyt ei ollut sen aika - ei nyt, kun sota vallitsi klaaneja ja mitä vain saattoi tapahtua milloin vain. Toivoin vain, että Hahtuvatassu ja Untuvatassu eivät kärsisi sodan takia.

Nousin makuusijaltani ja venyttelin. Tassutin parin nukkuvan soturin ohi Leppävarjon luokse. Kurkotin koskettamaan nenälläni kollin korvaa. Hengitykseni pörrötti hänen korvakarvojaan ja katselin, kun toisen silmät rävähtivät auki ja pupillit suurenivat, jotta hän näkisi soturien pesän hämärässä.

Aamu oli varmasti vasta valjennut, koska metsä oli viileä. Aamuaurinko ollut vielä noussut puiden päälle lämmittämään metsän asukkeja. Kuljin partion mukana kohti Kujakissayhteisön vastaista rajaa. Minut olisi määrätty partion johtoon, jos en olisi hankkinut itselleni rangaistusta päästämällä Toivetassua juoksemaan ukkospolun ylitse. Tilanne ei ollut mennyt niin kuin Lumikkoviiksi oli sen nähnyt ja olin hiukan ärtynyt hänelle väärien tietojen levittelemisestä mutta mennyt oli mennyttä eikä sille mahtanut enää mitään. Olihan Lumikkoviiksi ollut tietenkin huolissaan ja luullut, että hänen parhaan ystävänsä poika oli kuollut. Emme tienneet vieläkään missä Toivetassu meni tai oliko hän edes elossa, sillä hänestä ei oltu kuultu tapahtuman jälkeen. Katselin Untuvatassua, joka kulki edelläni. Hän oli osa syy rangaistustani mutta en koskaan ollut katunut enkä tulisi katumaan hänen syntymäänsä. Hahtuvatassu, Untuvatassu ja Salamanteri olivat paras asia, mikä minulle oli tapahtunut sitten Jupiterin tapaamisen jälkeen. Olin niin pettynyt Katajatassuun tällä hetkellä, etten voinut edes ajatella häntä raivostumatta. Henkäisin ja loikin Untuvatassun rinnalle.
“Hei”, nau’uin lempeästi.
//Untuva?

Reviirikierroksen jälkeen olin jo ihan valmis unille. Niinpä leiriin palattuamme lähetin Lätäkkötassun syömään ja suuntasin itse soturien pesälle ajatuksissani pehmeä peti, johon saisin ihan kohta rojahtaa nukkumaan…
"Virtaviima." Korvani kääntyivät kuullessani jonkun kutsuvan minua nimeltä. Seurasin katseellani äänen suuntaan ja harmikseni näin Lumikkoviiksen tassuttavan minua kohti yhdessä tyttärensä Kirkastassun kanssa. Silloin minulle muistui, että Pimentovarjo oli laittanut minut aamulla ennen nimitysmenoja illaksi samaan partioon naaraskaksikon kanssa, enkä ollut ollut ajatuksesta järin innoissani silloinkaan. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian ulkona ollessani, ja nyt toivoin, että olisin viipynyt Lätäkkötassun kanssa poissa pidempään niin, että jonkun toisen olisi täytynyt ottaa paikkani partiossa.
"Joo joo, tiedetään", murahdin harmaalle naaraalle, ennen kuin tämä ehti huomauttaa minulle myöhästymisestäni. "Ei ole tarvetta vitkutella enää yhtään pidempään. Hoidetaan tämä partio nyt vain pois alta, joten liikettä niveliin, surkimukset." Mulkaisin epäpuhtaisiin hieman näreissäni ja marssin häntä ylhäällä huiskien heidän ohitseen takaisin leirin sisäänkäynnille, josta olin vasta hetki sitten tullut.

Ulkona oli alkanut tuulla, ja vinkka pureutui suoraan turkkini läpi. Olotilaani ei todellakaan parantanut se, että jouduin raahaamaan perässäni kahta täysin kyvytöntä ja kelvotonta kissaa, jotka kuvittelivat olevansa aitoja kuolonklaanilaisia.
Kuljimme lähestulkoon samoja jälkiä pitkin kuin minä ja oppilaani olimme menneet aiemmin päivällä. Eloklaanin raja häämötti jo edessäpäin, ja tuuli kuljetti mukanaan tuoreita kissan hajuja. Ei mennyt kauaakaan, kun näköpiiriini osui partio kauempana edessäpäin. Olisin muuten vitkutellut ja antanut haisupartion mennä menojaan, ennen kuin olisimme menneet peittämään heidän säälittävät jälkensä omallamme, mutta satuimmekin paikalle juuri sopivasti todistamaan, kun yksi eloklaanilaisista ylitti selvästi Kuolonklaanin rajan ja kävi meidän puolellamme.
Jokainen turkkini karva sojotti pystyssä tyrmistyksestä - miten nuo hiirenaivot julkesivat loukata rajojamme Kuolonklaanin partion läsnäollessa? Kiristin askeliani, kunnes etenin puolilaukkaa rajaa kohti, jossa rikkomuksen tehnyt kissa oli jo ehtinyt luikahtaa takaisin omalle puolelleen. Lähemmäksi tullessani huomasin kissan olevan arvatenkin vasta oppilasikäinen, kilpikonnakuvioinen naaras, joka seisoi tabbykuvioisen eloklaanilaissoturin vieressä pörhistellen karvojaan huolestuneen oloisena.
"Te siellä!" karjahdin uhkaavalla äänellä eloklaanilaispartiolle, jonka huomio kääntyi samassa minuun ja takanani tuleviin Lumikkoviikseen ja Kirkastassuun. "Tuo rääpäle ylitti juuri rajamme!" Astelin aivan rajan pintaan karvat pörhössä ja vihaisesti luimuillen. Odotin jonkun eloklaanilaisista avaavan seuraavaksi typerän suunsa ja antavan jonkin surkean tekosyyn tempaukselleen.

//Lehto, Ampiainen tai Lumikko?

Pimentovarjo oli kertonut Lokkitassulle, että he kävisivät tänään läpi ison osan rajasta, mistä Lokkitassu oli heti erittäin kiinnostunut, vaikkei alentunutkaan näyttämään ulospäin pennunomaista innostusta muiden nuorten oppilaiden tavoin. Hän ei malttanut odottaa, että saisi nähdä Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajat, Hehkulammen sekä ukkospolun omin silmin.
“Älä kuitenkaan luule, että saat vain juosta perässäni ja katsoa maisemia. Tilaisuuden tullen aion opettaa sinua tunnistamaan riistaeläinten tuoksuja. Osaatko sanoa, miksi soturin on tärkeää osata tunnistaa saaliseläin pelkästä hajujäljestä?” mestari jatkoi samalla, kun johti nuorta oppilasta syvemmälle metsään.
Lokkitassu väräytti oikeaa korvaansa nopeasti taakse päin. Pitikö Pimentovarjo häntä aivan hirrenaivoisena? Vai oliko tämä kenties vain jokin testi?
"Soturin täytyy kyetä jäljittämään saaliseläin, jos se ei ole näkyvillä tai jos kohde on lähtenyt liikkeelle. Silloin eläimen tunnistaminen hajuaistin avulla auttaa sen pyydystämisessä, sillä soturi pystyy jäljittämään kohteen", Lokkitassu vastasi.
Kolli tiesi kuitenkin, ettei hajuaisti ollut hänen vahvuutensa. Hänen täytyisi oppia kompensoimaan hajuaistin puutetta muilla kyvyillä. Lokkitassu oli varma, että se tulisi olemaan yksi isoimmista haasteista hänen soturikoulutuksensa aikana, mutta vielä varmempi hän oli itsestään.
"Oikein. Erotatko sinä tällä hetkellä minkään riistaeläimen hajua?" Pimentovarjo tiedusteli.
Lokkitassu haisteli ilmaa tarkasti, käänteli kuonoa puolelta toiselle, ylös ja alas. Hän erotti vahvimpana ympärillään metsän kuusien ominaistuoksun, johon hän oli kiinnittänyt huomiota heti kivinotkosta poistuttuaan. Ohuen lumikerroksen peittämä maa ei haissut kollin nenään oikein miltään; lumi itsessään oli täysin hajutonta, ja he kulkivat käpälien tallomaa polkua pitkin, josta saattoi keskittyessään erottaa häivähdyksen kuolonklaanilaisten tuttua ominaishajua - toisaalta sekin saattoi tulla yksin Pimentovarjon polkuanturoista. Lokkitassu yritti järkeillä nopeasti, mitä vastaisi. Hän ei halunnut vaikuttaa täysin lahjattomalta heti ensimmäisenä harjoituspäivänään. Hajuaistin heikkoudelle oppilas ei kuitenkaan voinut mitään. Sen vuoksi kolli piti parhaana ratkaisuna esittää, että olisi saanut vainun jostakin.
Juuri, kun Pimentovarjo vilkaisi Lokkitassua ilmeisesti vastausta odottaen, valkoharmaa kolli pysähtyi paikalleen jääden nuuhkimaan ympärilleen.
"Nyt haistan. Se on liikkunut jossakin lähellä", Lokkitassu totesi katsoen mestariaan silmiin. Oppilas jatkoi nuuhkimista ympärilleen valppaasti silmäillen. Hän toivoi, että jokin pieni eläin ilmestyisi näkyviin. Silloin esitys menisi täydellisesti.
Pimentovarjo palasi muutaman askeleen takaisin päin ilmeisesti saadakseen hajusta kiinni.
"Tunnistatko, mikä riistaeläin on kyseessä?" mestari kysyi poraten viileän katseensa Lokkitassuun. Oppilas kohtasi tämän rauhallisena. Hänen onnekseen Pimentovarjo vaikutti haistaneen jotakin. Lokkitassu ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä tällä kertaa. Eihän tuore oppilas voinutkaan tietää kaikkea, joten kolli uskoi näytöksen menevän läpi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten pystyisi tekaisemaan hajuaistinsa sitten tulevaisuudessa, kun hänen jo oletettaisiin tunnistavan eri eläinten hajut. Siihen hän tarvitsisi suunnitelman.
"Olen pahoillani, mestari, mutta en tunnista. Riista haisee niin erilaiselle kuolleena", Lokkitassu totesi viitaten siihen faktaan, että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella, jossa elävä riista liikkui. Pimentovarjo näytti vain hyväksyvän vastauksen hiljaa ja kääntyi taas jatkaakseen matkaa.
"Se oli orava. Paina haju hyvin mieleesi", musta naaras maukui Lokkitassulle, joka käveli mestarinsa tassunjäljillä. Lokkitassu vilkaisi vielä taakseen ja yritti erottaa jotakin merkkejä oravasta siinä kuusessa, jota mestari oli nuuhkaissut. Kolli pani äkkiä merkille, että kuusen alimmissa oksissa oli vähemmän lunta kuin useimmissa kuusissa.
Hetken kuluttua vastaan tuli joki. Veden virtaus kiehtoi Lokkitassua jostakin syystä, ja hänen oli pakotettava itsensä olemaan jäämättä tuijottamaan sitä. Lokkitassu seurasi tarkasti mestarinsa esimerkkiä, kun tämä ylitti joen astinkiviä pitkin. Kolli pohti, miltä mahtaisi tuntua pudota kylmään, märkään virtaukseen. Tai oikeastaan hän kuvitteli, millaista olisi pudottaa joku sinne. Kun Pimentovarjo istahti joen toiselle puolen, Lokkitassu lähti ylittämään jokea kivi kerrallaan. Hän piti kynnet sisällä; niistä ei olisi hyötyä kivellä pysymisessä, eikä hän halunnut niiden vaurioituvan iskuista. Kollille oli tärkeää pitää kyntensä aina terävinä.
"Jatketaan sitten Kujakissayhteisön reviirin rajalle", Pimentovarjo maukui, kun Lokkitassu sai loikattua maalle.

Rajalla mestari oli käskenyt Lokkitassua painamaan muistiin Kujakissayhteisön ominaishajun. He olivat jatkaneet matkaa tovin rajan tuntumassa ja saapuneet seuraavaksi Eloklaanin rajalle. Eloklaanin reviirin maasto oli täysin avointa nummea, mistä Lokkitassu tunsi piristävää vahingoniloa. Niillä rääsyillä ei ollut edes mihin piiloutua, jos Kuolonklaani päättäisi joskus hyökätä uudelleen, hän ajatteli ja virnisti itsekseen huomaamattaan.
"Kiinnitä lähistöllä aina erityisen tarkkaan huomiota Eloklaanin rajalle. Paina nyt eloklaanilaisten haju erityisen hyvin mieleen. He ovat ryhtyneet hankaliksi viimeaikoina", Pimentovarjo sanoi. Lokkitassu nyökkäsi kuuliaisesti. Kolli laski päätään hiukan, raotti suutaan hajuaistin vahvistamiseksi ja veti ilmaa sisään rajamerkkinä toimivan heinäryppään vieressä.

//Pimento?

Sulkavirta istui voimattomana leirin pääaukiolla Sähkötuhon vierellä. He olivat päässeet takaisin leiriin. Kun Sähkötuho oli kantanut elottoman Sinilinnun ruumiin leirin pääaukiolle, Sulkavirta olisi halunnut paeta paikalta. Henkäystähti oli juuri silloin oleskellut pääaukiolla, ja huolestunut päällikkö oli kiiruhtanut vanhimpien pentujensa luokse. Sähkötuho kertoi heidän isälleen kahakasta, ja Henkäystähti oli silminnähden vihainen ja surullinen tyttärensä kuoleman johdosta.
Sulkavirta ei kyennyt nostamaan kellertävää katsettaan kuolleen pentuetoverinsa veren värjäämästä turkista. Hänen oli äärimmäisen vaikea ymmärtää, että Sinilintu todella oli kuollut. He eivät tapaisi enää koskaan. Sulkavirtaa kadutti kaikki ne kerrat, kun hän oli ollut töykeä sisarelleen eikä ollut suostunut kuuntelemaan hänen kummallisia, mutta ainutlaatuisia juttujaan. Nyt naaras olisi tehnyt mitä tahansa, että Sinilintu olisi avannut silmänsä ja kertonut täysin sattumanvaraisen faktan linnuista.
Kun Henkäystähti oli mennyt matkoihinsa, Sulkavirta oli jäänyt veljensä ja kuolleen sisarensa seuraan. Naaras nosti hitaasti ja surunmurtamana katseensa Sähkötuhoon.
"Tämä taisi olla minun vikani", Sulkavirta henkäisi ääni väristen, "jos olisin ollut tarkkaavaisempi ja pysynyt Kuolonklaanin rajan tällä puolen, yhteenotolta olisi vältytty." Sulkavirta tunsi olevansa syyllinen Sinilinnun kuolemaan, ja Sähkötuho oli ainoa kissa jolle hän saattoi avautua. Veli oli aina ollut Sulkavirran tukena, vaikka naaraan päätökset olisivat olleet Sähkötuhon oman arvomaailman vastaisia.

//Sähkö?

Lätäkkötassu katsoi tarkkaavaisesti, kuinka Virtaviima opetti hänelle rajojen merkkaamista. Oppilas seurasi mestarinsa ohjeita ja teki kuten hänkin oli tehnyt. Raidallinen naaraskissa katsoi ensin arvioiden nuorta oppilastaan, kunnes nyökäytti hyväksyvästi päätään.
Mestari heilautti taas häntäänsä. Lätäkkötassu tiesi sen olevan käsky seurata. Kaksikko lähti kauemmas rajalta syvemmälle Kuolonklaanin reviiriä. Nuori oppilas ei tiennyt, mitä heidän eteensä seuraavaksi tulisi, mutta Virtaviima selvästi tiesi. Sen nuorukainen päätteli mestarinsa päättäväisistä ja itsevarmoista askeleista. Lätäkkötassu silmäili katseellaan ympäristöään. Puut olivat harvenneet ja tiheä metsä oli jäänyt taaksepäin. Tällä alueella puita kasvoi vain harvakseltaan. Jossain kaukana edessäpäin Lätäkkötassu näki maan kohoavan kahdeksi pieneksi kukkulaksi. Isä oli joskus puhunut niistä ja Lätäkkötassu tiesi, että he olivat lähellä Hehkulampea. Siispä hopeanvärisen oppilaan katse alkoi etsiä suurta, kivistä koostuvaa kukkulaa ja lampea, jonka veden kerrottiin olevan kirkkaansinistä viherlehtisin. Se kuulosti Lätäkkötassun mielestä aivan höpötykseltä, mutta kaikki puhuivat siitä niin vakavissaan, että sen täytyi olla totta.
"Tuolla on Hehkulampi", Virtaviiman katse kääntyi lammen suuntaan. Sen pinta oli reunoilta jäässä, mutta lammen keskiosa oli sulaa. Vesi ei tosin ollut kirkasta, vaan hyvin tummaa. Lätäkkötassu nyrpisti nenäänsä; vesi ei näyttänyt houkuttelevalta.
"Sen takana näkyy Kivikukkula. Ennen sotaa Kuolonklaani ja Eloklaani tapasivat siellä öisin täydenkuun aikaan", mestari lisäsi pistävällä äänensävyllä. Ilokseen Lätäkkötassu huomasi, että hänen ja Virtaviiman ajatusmaailmat kohtasivat edes jossain suhteessa; myöskään Lätäkkötassu ei nimittäin välittänyt eloklaanilaisista. Jo pentuna Lätäkkötassulle oli opetettu, että Kuolonklaani oli metsän ainoa "oikea" klaani, ja etteivät eloklaanilaiset olleet oikeita sotureita. Lätäkkötassu ei koskaan ollut osannut epäillä, etteikö niin olisi. Olihan se hyvin epäkohteliasta tulla noin vain Kuolonklaanin rajanaapuriksi ja perustaa uusi "klaani", joka oli täynnä erakoita ja kotikisuja. Kaiken kukkuraksi Eloklaaniin oli kuulemma sen perustamisen jälkeen karannut useita kuolonklaanilaisia.
Kaksikko kulki Hehkulammen ja Kivikukkulan ohi ja jatkoi matkaansa taas kohti etelää, joskaan Lätäkkötassulla ei vielä olleet ilmansuunnat hallussa. Hän vain seurasi mestariaan ja yritti painaa mieleensä reitin, mitä kautta he olivat tänne tulleet.

Jossain vaiheessa Virtaviima johdatti Lätäkkötassun paikkaan, jossa leijaili kitkerä haju. Mitä edemmäs kaksikko kulki, sitä voimakkaammaksi haju kävi.
"Onko tuo Ukkospolku?" Lätäkkötassu osasi arvata. Hän oli kuullut pahankatkuisesta ukkospolusta, jolla hirviöt juoksivat edestakaisin.
"On se", Virtaviima tokaisi, "tarvitseekohan armas oppilaani lisäinfoa ukkospolusta vai onko sinulla tarpeeksi tietoa jo omasta takaa?"
Lätäkkötassu siristi silmiään kuullessaan mestarinsa äänensävyssä kireyttä. Oliko hän loukkaantunut siitä, että oli aiemmin ollut liian epäselvä ja tehnyt typeriä oletuksia tai siitä, että Lätäkkötassu oli joutunut arvostelemaan häntä? Lätäkkötassu päätti pysyä rauhallisena, sillä olihan kyseessä hänen verisukulaisensa. Naaras nyökkäsi tyynesti ja väläytti Virtaviimalle ystävällisen hymyn.
"Minä luulen, että olen kuullut siitä tarpeeksi. En toki pistä pahakseni, jos tahdot välttämättä kertoa minulle sinunkin tietosi", Lätäkkötassu tokaisi rauhallisella äänellä.
"Ehkä minä tämän kerran luotan sinuun, niin saat jonain toisena kertana todistaa tietosi jotenkin", Virtaviima totesi kylmänviileästi ja viittoi taas Lätäkkötassun perässään kauemmas ukkospolusta. Kaksikko kulki kantojen ohi ja jatkoi matkaansa taas aukealle, miltei puuttomalle alueelle.
"Jos joskus etsit jäniksiä, kannattaa tulla tänne. Avara maasto vetää niitä pitkäkorvia puoleensa", harmaaraidallinen naarassoturi kertoi kääntämättä katsettaan Lätäkkötassuun. Oppilas painoi sen visusti mieleensä. Kenties hän voisi hyödyntää tätä tietoa myöhemmin.

Kierroksen päätteeksi Lätäkkötassu palasi mestarinsa johdolla takaisin tuttuun ja turvalliseen leiriin. Nuoren oppilaan jalat olivat hellinä pitkästä kävelymatkasta, mutta siitä huolimatta hän oli hyvin motivoitunut koulutukseen. Kun Virtaviima ilmoitti heidän jatkavan huomenna aurinkohuipun aikaan harjoitusten parissa, Lätäkkötassu nyökkäsi. Mestari antoi oppilaalleen luvan syödä ja kaksikon tiet erkanivat Virtaviiman suunnatessa kohti sotureiden pesää ja Lätäkkötassun jatkaessa matkaansa tuoresaaliskasalle.
Oppilas valikoi kasasta itselleen hiiren, jonka hän kiikutti kaatuneen kuusipuun latvuston luokse. Ilokseen Lätäkkötassu pääsi liittymään Lampitassun ja Lammikkotassun seuraan. Kolmikko alkoi vaihtaa kuulumisiaan ja kertoa päivästään. Lätäkkötassu selitti iloisena reviirikierroksesta. Lampitassu oli kuulemma joutunut olemaan koko päivän leirissä, kun Jääviilto oli päättänyt jättää reviirikierroksen myöhemmälle. Harmaa naarasoppilas oli tehnyt itselleen vuoteen oppilaiden pesään. Myös Lammikkotassu oli käynyt leirin ulkopuolella. Selvästikään hänen kierroksensa ei ollut ollut yhtä pitkä kuin Lätäkkötassun, sillä myös Lammikkotassu oli jo ehtinyt tehdä itselleen vuoteen oppilaiden pesään.
Syötyään myös Lätäkkötassun olisi tehtävä oma petinsä, ellei hän halunnut nukkua kovalla ja kylmällä pesän pohjalla.

Siristin hiukan silmiäni katsoessani Lätäkkötassua, joka niin röyhkeästi oli kehdannut uhmata auktoriteettiani arvostelemalla opetukseni laatua. Olin hyvin lähellä tiuskaista oppilaalle takaisin jotakin kärkästä, mutta jotenkin onnistuin hillitsemään kieleni ja pakottamaan ärsyyntymisestä väreilevät karvani silottumaan. Jos oppilaani olisi ollut kuka tahansa muu kuin oma sukulaiseni, olisin saattanut ottaa käyttöön Jääviillon erittäin radikaalitkin metodit saadakseni naaraan kuriin. Lätäkkötassu oli kuitenkin tätini, eikä minulla ollut aikomustakaan aiheuttaa sukuriitaa.
"Hyvä on. Ensi kerralla yritän muistaa kertoa sinulle niinkin itsestäänselvistä asioista, jos se jotenkin parantaa oppimistasi", tuhahdin hopeanharmaalle naaraalle ja lähdin sen jälkeen tassuttamaan Eloklaanin nummireviirin rajan myötäisesti etelää kohti. Viitoin Lätäkkötassun hännälläni mukaani, sillä en jaksanut enää olettaa, että oppilas tajuaisi lähteä perääni ilman erillisiä ohjeita. Jatkossa välttääkseni vastaavat nöyryyttävät tilanteet, joissa oma oppilaani saarnasi minulle, minun olisi yritettävä muuttaa opetustapaani. Olin selvästikin yliarvioinut Lätäkkötassun kyvyt - naaras oli yhtä avuton kuin pentutarhan pentu.
Kävellessämme eteenpäin melko lähellä rajamerkkejä, nenääni tulvahti tuore Eloklaanin haju. Kääntämällä päätäni hajun suuntaan huomasin jonkin matkan päässä meistä poispäin loittonevan partion, joka oli arvatenkin hetki sitten käynyt jättämässä uudet merkit rajalle. Nyrpistin nenääni inhoksuen - Eloklaanin löyhkää oli joka puolella.
"Satummekin sopivasti olemaan aivan rajan tuntumassa, joten voin näyttää sinulle, miten rajat tulee merkitä", naukaisin lapani yli takanani tulevalle oppilaalle, joka katsahti minuun korvat valppaasti pystyssä.
Hölkkäsin rajalla olevan kitukasvuisen pensaan luokse ja ryhdyin hieromaan omaa hajuani siihen. Lopuksi vielä suihkautin sen päälle kuin sinetöidäkseni merkinnän. Käännyin katsomaan Lätäkkötassuun.
"Kokeileppa nyt perässä", kehotin häntä nenä väristen. "Tulet hyvin todennäköisesti merkitsemään rajoja lähipäivinä partioissa, mutta tässä sinulla on tilaisuus harjoitella sitä etukäteen."

//Lätäkkö?

Lätäkkötassu seurasi mestariaan kuusimetsän halki ja joen yli sekametsään. Siitä matka jatkui reippain askelin alueelle, jossa puut kasvoivat harvemmin. Tuuli toi mukanaan nummilta Lätäkkötassun luokse täysin uusia tuoksuja. Hän kyllä tunnisti ne kissojen tuoksuiksi, mutta sen hän tiesi, etteivät ne kuuluneet kuolonklaanilaisille. Naaras oli oppinut tuntemaan klaaninsa jäsenille ominaisen hajun, johon sisältyi muun muassa havupuiden pistävä tuoksu.
Nämä Lätäkkötassun nyt haistamat hajujäljet olivat jo melko laimeat, mutta niissä ei ollut lainkaan samaa havupuiden tuoksua kuin kuolonklaanilaisten ominaistuoksussa. Kun Lätäkkötassu pentuetovereineen olivat olleet vielä pentutarhalla, heidän emonsa oli opettanut heitä käyttämään hajuaistiaan, muttei naaras ollut koskaan ollut kovin hyvä siinä.. Lohtua nuorelle kissalle oli tosin tuonut se, ettei myöskään Lammikkotassu ollut pärjännyt sen paremmin. Lampitassu oli ollut jonkin verran sisariaan parempi hajujen kanssa, mutta emo näytti olleen myös hänen suoritukseensa hieman pettynyt. Lätäkkötassu ei pitänyt siitä, että häneen petyttiin. Hän halusi olla hyvä ja kunniallinen soturi.
"No niin, ensimmäisen pienen testin aika. Mitä haistat?" Virtaviima kysyi kuin tilauksesta. Lätäkkötassu vilkaisi mestariaan ja käänsi sitten katseensa takaisin eteenpäin. Lätäkkötassu halusi vielä kerran haistella ilmaa, jos hän kykenisi arvaamaan sen, keille hajut kuuluivat. Vaihtoehtoja oli kolme; kujakissoille, eloklaanilaisille tai klaanin ulkopuolisille kissoille. Naaras oli melko varma, että he olivat Kujakissayhteisön tai Eloklaanin rajalla. Naaras ei kuitenkaan halunnut alkaa arvailla kummalle hajut kuuluivat, joten naaras tyytyi kertomaan yksinkertaisemman vastauksen:
"Vieraita kissoja."
Virtaviima siristi silmiään, mutta näytti kuitenkin hyväksyvän vastauksen.
"Niin. Eloklaanilaisten hajut tulevat nummilta ja kujakissojen tuolta metsästä", raidallisen naaraan äänestä paistoi pienoinen tyytymättömyys ja nuori oppilas huomasi hänen hännänpäänsä nykivän. Se ärsytti Lätäkkötassua, mutta naaras piti päänsä kylmänä päättäen kuitenkin kertoa terävän mielipiteensä mestarinsa käytöksestä.
"Et sinä voi olettaa, että minä tietäisin heti kaiken. Tämä on vasta ensimmäinen päiväni oppilaana ja mielestäni minun vastaukseni oli aivan riittävän hyvä", Lätäkkötassu tokaisi ja käänsi sinisen katseensa mestarinsa silmiin.
"Oletin vain, että jo pennuille kerrottaisiin, ketkä Kuolonklaanin rajanaapureita ovat. Sen perusteella olisi ollut helppo päätellä, keille hajut kuuluvat", Virtaviima vastasi hännällään huiskaisten ja pyöräytti vaivihkaa silmiään.
"Kyllähän minä tiedänkin, mutta arvuutteleminen ei ole tietämistä. Jos olisin vain arvannut, olisit luullut minun tietävän, että tiedän miltä Eloklaanin tai kujakissojen hajut tuoksuvat. Tosiasia on se, etten minä tiedä ja että sinä olet minun mestarini ja sinun tehtäväsi on kertoa se minulle. Et voi olla tyytymätön siihen, etten tiedä jotain, mitä et itse ole edes vielä kertonut minulle", Lätäkkötassu paransi ryhtiään ja katsoi puhuessaan Virtaviimaa suoraan silmiin. Oppilas pyrki pitämään äänensä ja olemuksensa mahdollisimman rauhallisena, vaikka häntä suoraan sanottuna ärsytti hänen mestarinsa käytös. Hän arveli, että Virtaviima voisi olla asiasta eri mieltä ja toivoi, ettei nuori soturi alkaisi omavaltaisesti jakamaan oppilaalleen rangaistuksia niskoittelusta. Silloin Lätäkkötassu menisi kyllä isänsä juttusille, sillä vaikka Virtaviima olikin soturi ja Lätäkkötassun sukulainen, hänen olisi kyettävä käyttäytymään sen mukaan.

//Virta?

Minut oli nimitetty oppilaaksi - parantaja oppilaaksi! Tassutin sisään parantajan pesään Hehkuaskeleen perässä lennokkain iloisin askelin. En ollut enää pentu nyt olin oppilas! Mäntyviiksi oli auttanut minua puhumaan Hehkuaskeleelle ja Henkäystähdelle. Olin hänelle todella kiitoksen velkaa. Jääviilto oli mulkoillut minua ja vaikuttanut siltä, että haluaisi sanoa jotain mutta olin ehtinyt kipittää mestarini perään pentuetoverusteni kaikottua omien mestareidensa kanssa metsään. Kettutassu oli saanut mestarikseen Kuuraturkin, Räntätassu oli saanut Varissulan ja Susipentu Loiskevarjon. Olin kohtalaisen tyytyväinen pentuetovereideni mestareihin sillä kukaan heistä ei vaikuttanut ilkeältä tai pahantahtoiselta. Toivoin, että toiset eivät joutuisi liian kovalle rasitukselle heti ensimmäisenä päivänään oppilaina. Hehkuaskel johdatti minut kahden kiven väliseen parantajan pesään.
“Tässä on sairasaukio ja minä nukun tuolla”, Hehkuaskel kertoi ja havahdutti minut ajatuksistani. Hymyilin innoissani. Pääsisin harjoittelemaan kasveja ja niiden käyttöä!
“Missä yrtit ovat? Minulla on miljoona kysymystä! Entä missä minä nukun? Saanko nukkua oppilaiden pesässä muiden kanssa?” nau’uin innostuksissani. Onnistuin kuitenkin pidättelemään itseäni hyppelehtimästä ympäriinsä.
“Hei hei nyt. Hitaammin”, Hehkuaskel naurahti.
“Yrtit ovat tuolla ja sinä nukut täällä sairasaukiolla. Et nuku oppilaiden pesässä muiden kanssa”, hän naukui. Häntäni tipahti maahan ja siihen tarttui pari lehteä. Katsahdin häntääni ja jahtasin sitä muksahtaen maahan häntäni suussani. Yritin saada lehdet pois hännästäni käpälilläni.
“Noniin rauhoitutaanpas”, Hehkuaskel nauroi ääneen. Sain lehdet irti ja kierähdin takaisin käpälilleni.
“Anteeksi, mestari”, nau’uin hieman häpeillen.
“Kutsu Hehkuaskeleeksi vain”, hän sanoi ja kävi istumaan eteeni.
“Mitä tiedät yrteistä nyt. En vaadi täydellisiä suorituksia. Kerro kaikki mitä osaat - nimiä, käyttötarkoituksia tai vaikutuksia - mitä vain”, hän sanoi. Pohdin hetken. En tiennyt paljoa yrteistä mutta olin kuullut jotain joistain yrteistä joskus.
“Tiedän unikonsiemet ja oliko ne… kuolonmarjat?” nau’uin. Olin kuullut niistä joskus jo aikaa sitten. Hehkuaskel nyökytteli.
“En olettanutkaan, että tietäisit sen enempää. Kuolonmarjoista voit varmasti nimestä päätellä, että ne ovat myrkyllisiä. Yksi kuolonmarja voi tappaa ihan hetkessä - muista se. Mitä unikonsiemeniin tulee, ne nukuttavat kissan uneen”, Hehkuaskel naukui.
“Unikonsiemeniä minulla on mutta kuolonmarjoja en pidä varastossani”, pikimusta naaras naukui vakavana. Nyökyttelin yrittäen painaa kaiken juuri kuulemani mieleeni.
“Unikonsiemeniä nukuttamaan ja kuolonmarjat tappavat”, mutisin mietteliäänä. Unikonsiemenhän oli melkein kuin unisiemen! Ehkä se olisi hyvä muistisääntö. Kuolonmarjan nimi nyt kertoi aika selvästi, että niihin kuolee, joten uskoin muistavani ne.
“Uskon, että muistan ne! Kuolonmarjat tappavat ja unikonsiemenet nukuttavat!” nau’uin innokkaasti ja Hehkuaskel hymyili. Meille tulisi varmasti hauska oppilasaika yhdessä!

Tassutin kohti vitivalkoista naaras oppilasta. Raahasin mukanani suurta lintua.
“Hei, haluatko jakaa tämän?” kysyin tiputettuani linnun naaraan eteen. Tuo nosti katseensa minuun ja hymyili hiukan.
“Toki”, hän naukui hiljaisella hieman ujolla äänellä. Hymyilin iloisesti toiselle.
“Mikä sinun nimesi on? Minä olen Savutassu. Meidät pentuetovereineni nimitettiin juuri pari päivää sitten! Olen parantaja oppilas”, nau’uin innokkaasti. Tunsin kuinka innostus kerääntyi sisälleni ja minun oli vaikea olla hihkumatta innosta.
“Olen Hahtuvatassu”, Hahtuvatassu naukui. Nyökyttelin innoissani Hahtuvatassun puhuessa. Hän oli käsittääkseni puoliksi jonkun erakon pentu, mutta niin käytännössä minäkin olin.
"Keitä sinun vanhempasi olivatkaan?" kysyin häneltä. Uteliaisuus otti vallan ja tarkastelin hänen turkkiaan tarkkaavaisin mutta ystävällisin silmin.
"Minun emoni on Höyhenhalla ja Untuvatassu on sisareni. Tiedät varmaan Katajatassun… hän, joka karkasi klaanista vähän aikaa sitten. Hän oli veljeni", Hahtuvatassu naukui hiljaa hiukan ujosti. Nyökkäsin myötätuntoisesti. Veljen menettäminen oli varmasti kova paikka. En tiennyt mitä olisin tehnyt ilman Räntätassua saati sitten Susitassua. He kummatkin olivat niin rakkaita minulle. Oletin oppilastoverini kertomasta, että Hahtuvatassun isä oli se erakko. Muistin Mäntyviiksen kertoneen tarinaa Höyhentassusta, joka oli kadonnut klaanista ja kuita myöhemmin palannut pentuineen takaisin klaaniin - Höyhentassuhan oli nykyään Höyhenhalla.
“Voi, ei. On varmaan rankkaa menettää veli”, sanoin apealla myötätunnon täyteisellä äänellä. “Haluaisitko kuitenkin olla ystäväni?” kysyin hiukan reippaammin ja loin kasvoilleni ystävällisen ja lempeyttä huokuvan hymyn. Hahtuvatassu vastasi hymyyn omalla hiukan ujolla hymyllään ja nyökkäsi.
“Se olisi ihanaa. Vaikutat oikein mahtavalta kissalta”, uusi ystäväni naukui iloisesti. Sanat lämmittivät sydäntäni oikein huolella. Pidin toisten kehumisesta ja piristämisestä niin kovasti. Tuntui kuin he olisivat lohduttaneet minua eikä toisinpäin!

Olimme viettäneet mukavan illan jutellen ja tutustuen Hahtuvatassun kanssa. Tassutin kohti parantajan pesää. Olisin halunnut vielä jatkaa juttelutuokiotamme uuden ystäväni kanssa mutta hänen oli täytynyt lähteä partioon mestarinsa Pikkukaaoksen kanssa. Olimme saaneet syötyä sen linnun, jonka avulla olin lähestynyt Hahtuvatassua ja nyt vatsani oli täynnä ja kaikki oli oikein hyvin.
//Kuka vaan saa jatkaa :D

"Kyyhkypyrähdys, se lähtee lentoon! Ota se kiinni!" Seurasin hammasta purren sivusta, kun sisareni teki epätoivoisen syöksyn juuri ilmaan lehahtanutta riekkia kohti. Kanalintu liihotti tiehensä siivet havisten ja jätti Kyyhkypyrähdyksen kauas taakseen lipomaan pettyneenä suupieliään. Tassutin pentuetoverini vierelle nytkyttäen häntääni hieman turhautuneena.
"Vikkelä peijakas", kuulin naaraan tupisevan itsekseen. Pyöräytin hänen huomaamattaan silmiäni. Jos armas siskoni olisi tajunnut katsoa tarkemmin, mihin tassunsa asetti, lintu ei olisi ehkä säikähtänyt ja kokenut tarvetta nousta siivilleen.
"Ensi kerralla pitää olla nopeampi", tokaisin lapojani kohauttaen ja maistelin ilmaa uudelleen riistanhajun toivossa. Riekon lisäksi en kuitenkaan kyennyt haistamaan mitään muuta, joten viuhtaisin hännälläni sivulle ja käännyin katsomaan sisartani: "Palataan jo leiriin. En jaksa yrittää enää."
Kyyhkypyrähdyksellä ei ollut mitään ajatusta vastaan, ja niinpä me lähdimme kävelemään rauhallisin askelin takaisin leiriä kohti. Tassutin aivan siskoni turkissa kiinni ja nautin puiden lomasta lämpimästi paistavasta auringosta, joka sulatti kovaa vauhtia metsää lehtikadon ajan vallanneita lumikinoksia.
Tämä oli ensimmäinen hiirenkorvani, mutta se ei ollut tähän mennessä tehnyt minuun kummoistakaan vaikutusta. Päinvastoin lumen alta paljastuva ällöttävän märkä ja mutainen maa sai karvani sojottamaan pystyssä inhotuksesta. Lehtikadon aikaan ei ollut sentään tarvinnut murehtia likaantumisesta, sillä valkoinen lumi ei ollut juuri muuta tehnyt sulaessaan kuin vähän vain kostuttanut karvoja.
"No, joko te olette virallisesti pari Matotaiston kanssa?" kysäisin sisareltani ohimennen, kun aloimme olla jo lähellä leiriä. Kyyhkypyrähdys oli puhunut minulle aiemmin aikovansa ryhtyä likaisenvalkoisen kollin kumppaniksi saatuaan soturinimensä.
"Emme vielä", Kyyhkypyrähdys vastasi katsomatta minuun. Vilkaisin häneen syrjäsilmällä, mutta en viitsinyt painostaa häntä enempää lisäkysymyksillä. Yhtäkkiä naaras käänsikin päätään suuntaani ja kysyi vuorostaan: "Joko sinulla on kumppaniehdokas tähtäimessä?"
Turkkiani alkoi kihelmöidä epämukavasti, enkä pitänyt yhtään siitä, minkä suunnan keskustelu oli ottamassa. Kaikista vähiten halusin puhua tästä aiheesta siskoni kanssa. "Se on työn alla", mutisin vastaukseksi ja kiihdytin askeliani leirin muurien tullessa näkyviin.
Sukelsin siskoni edellä leiriin tunnelin läpi. Kyyhkypyrähdys puski minua päällään nopeasti hyvästeiksi, ennen kuin jolkotti aukion poikki Matotaiston luokse, joka oli istuskelemassa tuoresaaliskasan lähellä. Katsoin heitä hetken silmiäni siristäen ja tassutin sitten itse soturien pesälle.

Eräänä aurinkoisena aamupäivänä Henkäystähti kutsui klaanin koolle nimittääkseen hänen ja Tuhkajuovan kolme tytärtä -tassuiksi. Yllätyksekseni - varmasti myös monen muun - minusta oli tullut Lätäkkötassun mestari, vaikka olin ollut soturina vasta vajaan puolen kuun verran. En kuitenkaan epäillyt hetkeäkään omia kykyjäni toimia mentorina nuorelle kissalle, sillä eihän päällikkö olisi valinnut minua moiseen tehtävään, ellei olisi uskonut minun selviytyvän siitä.
Vein Lätäkkötassun heti ensimmäiseksi reviirikierrokselle, sillä näin lyhyellä aikavaroituksella ajattelin sen olevan sopivin tapa aloittaa naaraan koulutus. Nuori oppilas - joka sattui olemaan myös tätini, vaikka se tuntuikin vähän hassulta tämän nuoresta iästä johtuen - oli varsin hyvätapainen, eikä ollut toistaiseksi yrittänyt tehdä mitään typerää. En uskonutkaan, että kukaan sukulaiseni voisi olla huono oppilas, etenkään minun opastuksessani. Lätäkkötassu oli tosiaankin onnekas, kun hän oli saanut minut mestarikseen.
"Se selviää sinulle pian", vastasin leirin ulkopuolella oppilaan kysymykseen siitä, minne olimme menossa. Johdatin meitä kohti jokea, jonka ylittämällä pääsisimme aivan Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajojen tuntumaan.
Jokea kerrostanut paksu jää oli sulanut lähestulkoon kokonaan pois ja päästänyt villinä virtaavan virran jälleen valloilleen. Astinkivet olivat selvästi näkyvissä, ja onneksemme ne näyttivät tarpeeksi kuivilta ylittämistä varten.
"Muista keskittyä jokaiseen hyppyyn", ohjeistin Lätäkkötassulle tullessamme ensimmäisen astinkiven kohdalle rannalla. "Älä vilkuile turhaan alas, tai saatat pudota. Vesi on vielä kylmää, ja palellut takuuvarmasti alta aikayksikön, jos tipahdat siihen."
Lätäkkötassu osoitti ymmärtäneensä viestini, joten aloitimme ylityksen. Hyppäsin sulavasti ensimmäiselle kivelle ja pysähdyin hetkeksi sen päälle suunnittelemaan seuraavaa loikkaani. Etenin kivi kerrallaan, kunnes olin puolessa välissä jokea. Vilkaisin taakseni ja näin Lätäkkötassun edenneen jo kolmen kiven verran. Jatkoin kiveltä kivelle siirtymistä, kunnes tassuni olivat tukevasti virran toisella puolella, ja käännyin odottamaan oppilastani.
Hopeanharmaa naaras noudatti tarkasti ohjeitani ja näytti keskittyvän kovasti jokaiseen hyppyynsä. Tunsin olevani jo nyt loistava mestari - ei kuka tahansa soturi saanut oppilastaan tottelemaan yhtä hyvin ensimmäisenä päivänään. Kun Lätäkkötassukin oli selviytynyt ylityksestä turvallisesti, viitoin hänet taas perääni ja lähdin tassuttamaan melko rivakkasti rajamerkkejä kohti.
Tuttujen maamerkkien tullessa näkyviin tiesin meidän olevan lähellä. Olimme kiertäneet rajat useasti Jääviillon kanssa harjoitusten ja partioinnin yhteydessä, ja punaruskea kolli oli painottanut minua pistämään tarkasti muistiin naapuriklaanin hajun, jotta tunnistaisin sen vaikka unissani. Vaikka inhosin entistä mestariani sydämeni pohjasta, en voinut väittää, etteivätkö hänen opetusmetodinsa olleet tehokkaita.
Melko lähellä rajan pintaa annoin hännälläni Lätäkkötassulle pysähtymismerkin ja hidastin itsekin askeliani. Käännyin kohtaamaan hänet kasvotusten ja siristin mietteliäästi silmiäni katsoessani häneen.
"No niin, ensimmäisen pienen testin aika. Mitä haistat?" kysyin naaraalta hieman haastavaan sävyyn. Tavoitteeni oli opettaa oppilaani tunnistamaan Eloklaanin sekä niiden vastenmielisten kujakissojen hajut.

//Lätäkkö?

Etsittyäni Turmaloikkaa täysin tuloksetta huolestuttavan pitkän ajan aloin jo epäillä, että olin sittenkin tappanut hänet. Selvästi olin aliarvioinut kollin kyvyn piiloutua ja peittää jälkensä, hänestä ei nimittäin näkynyt näillä main viiksikarvaakaan. En haistanut hänen tuttua hajuaan ilmassa: olisiko mahdollista, että uudessa ympäristössä hänen tuoksunsa oli muuttunut? Toinen vaihtoehto oli, että etsin häntä aivan väärästä suunnasta. En suostunut edes ajattelemaan tuota vaihtoehtoa; en varmasti ollut kiirehtinyt tänne asti aivan turhaan yösydännä.
Minun olisi yritettävä jotenkin päästä Turmaloikan pään sisään. Se ei olisi helppo tehtävä, sillä olin aina pitänyt meitä melko erilaisina kissoina, mutta ei minulla muutakaan vaihtoehtoa ollut. Pysähdyin hetkeksi, hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Edessäni avautui aukea, jonka toisessa päässä alkoi sekametsä. Vasemmalla puolellani näkyi hiukan kauempana mäntymetsää ja oikealla kaksijalkala. Jos oletin, että Turmaloikka tosiaan oli jossain täällä lähettyvillä, minne hän olisi mennyt? Ei ainakaan kaksijalkalaan. Erakkotausta oli aina ollut kumppanilleni herkkä paikka, joten hän tuskin haluaisi edes yrittää asua erakoiden hallitsemassa kaksijalkalassa. Vaihtoehdoikseni jäi siis lähteä kauemmas suureen sekametsään tai läheiseen mäntymetsikköön. Sekametsää en ollut vielä tutkinut, mutta mäntymetsän ohi olin kulkenut, enkä ollut huomannut Turmaloikan hajua ilmassa. Olisi ajan tuhlausta etsiä häntä sieltä.
Olin jo lähdössä ylittämään aukiota, kun yhtäkkiä tajusin jotain. Männyt vetivät minuakin puoleeni, sillä ne muistuttivat tutusta ja turvallisesta Kuolonklaanin reviiristä. Omasta kodistaan ajettua Turmaloikkaa ne saattoivat viehättää vielä enemmän, herättää muistoja kaikista niistä kuista, jotka hän oli mäntyjen ympäröimässä leirissä viettänyt. Vilkuilin hetken kahden suunnan välillä kunnes käännyin ympäri ja suuntasin askeleeni mäntymetsää kohti.
En turhaan vilkuillut puihin, sillä Turmaloikka ei ollut mikään ketterin kissa. Hän varmasti pysyisi turvallisesti maan kamaralla. En myöskään uskonut, että hän olisi etsinyt itselleen mitään pysyvää pesää: sydäntäni hiukan kivisti ajatella, ettei kolli varmasti halunnut kotiutua minnekään muualle.
Olin juuri vilkaissut taivaalle ja huolestunut siitä, miten se oli alkanut jo vaalenemaan, kun yhtäkkiä erotin ilmassa vaimean mutta tutun tuoksun ja jähmetyin niille sijoilleni. Haistelin tuoksua vielä hetken varmistuakseni siitä, että se tosiaan oli kollin haju - en halunnut joutua pettymään - ja lähdin sitten ajankulun unohtaen hajujäljen suuntaan. Sydämeni syke kiihtyi hajun voimistuessa sekä jännityksestä että innostuksesta. Jos en nyt möhlisi tätä, näkisin Turmaloikan aivan pian.
Ja siinä hän seisoikin. Lyhyen juoksumatkan päässä seisoi entinen kumppanini, elämäni rakkaus. Hän ei ollut huomannut minua, ei tietenkään, hölmö kun oli. Minun pitäisi nuhdella häntä siitä, miten varomaton kolli oli: jos olisin ollut vaikka joku vihamielinen erakko, hän olisi voinut menettää henkensä.
Turmaloikka huomasi minut vasta, kun olin muutaman ketunmitan päässä. Hän käännähti ympäri varuillaan, niskakarvat pystyssä ja korvat luimussa. Minut tunnistaessaan hän ei rentoutunut paljoakaan, mikä sai äskeisen ilon tunteen hiukan hälvenemään. Hänen katseessaan erottui kuitenkin enemmän hämmästystä kuin vihamielisyyttä, mikä oli kaiketi hyvä merkki.
“Turmaloikka.”
Kollin nimi tuntui lämpimältä ja tutulta kielelläni; tuntui aivan eriltä sanoa se juuri hänelle. Toivoin, että rakkauteni häntä kohtaan erottui jokaisessa tavussa, jonka päästin suustani hänen nimensä naukaistessani.
Turmaloikka toipui hämmästyksestään nopeasti. Hänen katseensa muuttui kylmäksi ja teräväksi ja hän vilkuili minua epäluuloisena sekä aavistuksen huolestuneena.
“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi siristäen silmiään. “Onko jotain sattunut? Ovatko pennut kunnossa?”
Pudistin päätäni hämmentyneenä.
“Kaikki on hyvin. Luuletko, että tulisin tapaamaan sinua vain siinä tapauksessa, että jotain kamalaa olisi tapahtunut?”
Turmaloikka huokaisi helpotuksesta ja vaikutti rentoutuvan hiukan. Kenties hänen reaktionsa oli ollut ymmärrettävä. Ei hän ollut odottanut minun saapuvan noin vain keskellä yötä tapaamaan häntä, joten ei ollut mikään typerä johtopäätös, että olisin tullut kertomaan huonoja uutisia.
“Itse asiassa luulen”, luopio murahti ja kääntyi välinpitämättömästi ympäri. Kolli oli selvästi ollut tekemässä itselleen makuusijaa yöksi: maassa lojui kasa sammalia, joita hän alkoi nyt kaapia tassuillaan. Turmaloikka käyttäytyi, kuin minua ei olisi ollutkaan, ja se huolestutti minua. Olinko jo menettänyt hänet kokonaan?
“Älä viitsi”, tiuskaisin ja kiersin kollin eteen. Etsin hänen katsettaan, mutta Turmaloikka piti silmänsä tiukasti nauliutuneena sammaliin. En kuitenkaan luovuttanut, ja kun harmaa kolli huomasi, että en jättäisi häntä noin helposti rauhaan, hän viimein nosti katseensa minuun. Sydämeni tuntui sykähtävän ylimääräisen lyönnin, kun kohtasin hänen tutut, ruskeat silmänsä.
“Miksi olet täällä?” Turmaloikka kysyi viileällä äänellä.
“Koska halusin nähdä sinut”, vastasin nopeasti aivan kuin peläten, että hän juoksisi minä hetkenä hyvänsä karkuun. “Olen ikävöinyt sinua.”
Turmaloikka tuhahti ja kääntyi taas sammaltensa puoleen.
“Voi sinua raukkaa.”
Hänen asenteensa alkoi ärsyttää minua. Minä olin juossut tänne henkihieverissä keskellä yötä, etsinyt häntä kivien ja kantojen alta vain, jotta hän voisi käyttäytyä kuin minua ei olisikaan. Kiersin jälleen hänen eteensä.
“Olen tosissani”, sanoin melkein epätoivoisella äänellä. Hänen oli uskottava, että minä todella kaipasin häntä. Joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. “Kadun sitä, että karkotin sinut. Minun olisi pitänyt keksiä jokin muu keino. Olen pahoillani.”
Turmaloikka tuhahti ja katsahti hetkeksi suuntaani, kunnes keskittyi pian taas sammaliinsa.
“Helpottavaa kuulla, että nyt ajattelet noin”, hän mutisi ja nyhti oksia pediltään. Se näytti karkealta ja sotkuisesti järjestetyltä. Niin Turmaloikalta.
“Ihan kuin se vaikuttaisi mitenkään mihinkään. Et ole päästämässä minua takaisin, vai oletko?”
Pudistin päätäni.
“En. En voisi, menettäisin Henkäystähden luottamuksen ja siitä kärsisivät myös pennut. Et tiedäkään, millaista Kuolonklaanissa nykyään on. Erakkosyntyiset eivät saa johtaa partioita, kouluttaa oppilaita tai edes poistua leiristä yksin. Ja minusta tuntuu, että Henkäystähti suorastaan etsii syitä ajaa heitä pois klaanista. Tai pahempaa.”
Turmaloikka katsoi minua jälleen hiukan hämmästyneenä. Olin kertonut hänelle aiemmin, että Henkäystähti ajaisi erakkosyntyiset klaanissa ahtaalle, mutta ehkä hän ei ollut ottanut sanojani tosissaan. Tai sitten hän ei ollut kuvitellut, että päällikkö voisi mennä näin pitkälle. Joka tapauksessa hän näytti järkyttyneeltä.
“Ja sinä uskot, että pentumme pärjäävät nyt paremmin, kun sinä olet varapäällikkö ja minä olen poissa kuvioista?” hän kysyi epäillen. Tiesin, että hän olisi halunnut olla klaanissa tukemassa pentujaan, mutta silloin heillä ei olisi ollut sitä turvaa, jonka minä varapäällikkönä heille toin. Toisaalta… He eivät missään nimessä olleet onnellisia, ja se oli täysin minun syytäni.
“En ole varma”, vastasin hetken asiaa mietittyäni. “Tiedän, että he ovat nyt paremmassa turvassa. Mutta en tiedä, oliko sinun menettämisesi sen arvoista.”
Turmaloikka kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Mitä tarkoitat?”
Nielaisin hermostuneena. Olin kaiketi unohtanut kertoa hänelle, että minun oli valehdeltava hänen kuolemastaan myös pennuillemme.
“He luulevat, että olet kuollut.”
Turmaloikka näytti äimistyneeltä, mutta vain niin kauan, kuin vihalla kesti vääristää hänen piirteensä.
“Oletko tosissasi? He luulevat, että minä olen kuollut? Miten saatoit tehdä heille niin!”
“Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa!” tiuskaisin vihaisesti. “Sinä tiedät, miten suurisuinen etenkin Myrskymahti on. Ja jos olisin kertonut hänen veljilleen totuuden, he olisivat vain kertoneet hänelle kaiken. Ja sitten kaikki olisi ollut turhaa.”
Turmaloikka katsoi minua pitkään sanomatta mitään, kaiketi sulatellen sanojani. Lopulta hän suuntasi keskittymisensä taas makuusijansa siistimiseen. Ehkä hän oli tullut siihen lopputulokseen, että olin ollut oikeassa. Oli mahdotonta sanoa, kun kolli ei vaikuttanut halukkaalta keskustelemaan kanssani.
“Oloasi varmaan helpottaa tietää, että nyt he kaikki vihaavat minua”, murahdin ärtyneenä siitä, että hän kohteli minua kuin ilmaa. Sanoillani sain kuitenkin viimein Turmaloikan huomion itseeni. Kenties surulla, joka paistoi läpi äänestäni, oli myös osansa.
“Pidätkö minua oikeasti noin sydämettömänä?” hän kysyi ja astahti askeleen lähemmäs. Kohtasin epävarmana hänen katseensa, mutta Turmaloikan silmistä ei paistanut enää viha, vaikka kylmät ne edelleen olivat. “No, ei kai heitä voi siitä syyttää.”
Painoin pääni murtuneena. Tietysti hän oli oikeassa: miten muutenkaan pentujemme olisi pitänyt tilanteeseen reagoida? Oli itse asiassa hyvä, että he vihasivat minua. Sehän vain tarkoitti, että he olivat rakastaneet isäänsä ja että he olivat välittäviä, hyväsydämisiä kissoja. Siltikin tuntui pahalta kuulla Turmaloikankin asettuvan minua vastaan. Jossain syvällä sisimmässäni olin kai toivonut, että hän edelleen voisi olla tukenani ja turvanani kaiken tämän jälkeenkin.
Olin pilannut kaiken. Olin tiennyt sen jo kauan, syyttänyt itseäni - ansaitusti - perheeni rikkomisesta ja kaikesta siitä surusta, jonka olin aiheuttanut kissoille, joita rakastin kaikista eniten tässä maailmassa. Se oli painanut mieltäni yön pimeinä tunteina, metsästyspartioissa ja yksinäisillä kävelyilläni. Usein minusta tuntui siltä, kuin saattaisin hukkua tähän katumukseen ja vihaan itseäni kohtaan. Siltikään en ollut itkenyt sitten Turmaloikan lähdön. Olin padonnut kaikki tunteeni, sillä minua suorastaan pelotti antautua niille. Kukaan ei olisi tukemassa minua.
Ehkä juuri siitä syystä minun oli nyt Turmaloikan seurassa vaikea pidätellä kyyneleitäni. Häneen minä luotin vieläkin kuin kallioon, ja vaikka kolli ei yrittäisikään lohduttaa minua, ainakin uskalsin itkeä hänen edessään.
“Myrskymahti ja Pyräkkäpiru eivät voi edes katsoa suuntaani”, niiskaisin ja yritin epätoivoisesti estää kyyneleitäni putoamasta. Turmaloikan hahmo sumentui näkökentässäni, kun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ehkä niin oli parempi: en halunnut nähdä, millainen ilme hänen kasvojaan nyt koristi. Olisivatko hänen silmänsä yhtä kylmät kuin äsken vai täynnä myötätuntoa?
“He eivät olet puhuneet minulle sanaakaan kuihin”, jatkoin murtuneella äänellä. “Tietysti heillä on täysi oikeus vihata minua, mutta mikseivät he voi edes yrittää ymmärtää minua?”
Turmaloikka otti jälleen askeleen lähemmäs, mutta ei joko uskaltanut tai halunnut koskea minuun. Hänen läheisyytensä kuitenkin tuntui lohduttavalta.
“Sinä tapoit heidän isänsä. Mitä ymmärrettävää siinä on?” kolli kysyi hetken päästä, mutta hän ei kuulostanut syyttävältä. Ja tietysti hän oli oikeassa. Ei Myrskymahdin ja muiden tarvinnut ymmärtää minun näkökulmaani. Minä olin tappanut jonkun heille rakkaan, ja hyvin harva syy tuohon tekoon olisi ollut ymmärrettävä. Se, minkä heille annoin, ei todellakaan ollut.
Istuin pitkään hiljaa pää painuneena kyynelteni putoillessa maahan. Oloni helpottui hieman, kun Turmaloikan puhuessa erotin hänen äänessään lämpöä.
“Eivät he sinua oikeasti vihaa. Tai no, ehkä vihaavat, mutta olet silti heidän emonsa. Ja he tietävät varmasti, että rakastat heitä. Eikö se ole tärkeintä?”
Nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä ja räpyttelin näkökenttääni peittävät kyyneleet pois. Turmaloikan kasvoilla ei ollut enää jälkeäkään siitä äskeisestä vihamielisyydestä. Melkein toivoin, että hän olisi edelleen käyttäytynyt minua kohtaan yhtä kylmästi kuin aiemmin. Ei hän voinut antaa parin kyyneleen sulattaa sydäntään noin helposti.
Samalla tajusin, miten typerässä tilanteessa olin. Itkin sitä, kuinka kurjaa elämäni oli karkotettuani kumppanini ja valehdelleeni perheelleni tämän kuolleen, tämän kyseisen kumppanin seurassa, joka varmasti kärsi tilanteesta monin verroin enemmän.
“Anteeksi”, sanoin vältellen häpeissäni Turmaloikan katsetta. “Minun ei olisi pitänyt tulla tänne vain itkemään. Ei ole sinun tehtäväsi lohduttaa minua… Sitä paitsi sinulla on varmasti paljon rankempaa tällä hetkellä.”
Turmaloikka katsoi minua hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“No, tietysti ikävöin pentuja joka päivä. Joka hetki. Mutta muuten elämäni on aika helppoa: metsästän vain itselleni, herään silloin kun haluan ja kuljen minne lystään. Alan ymmärtää erakkovanhempiani.”
“Älä sano noin.”
Turmaloikka hymähti melkein huvittuneena.
“No? Pelkäätkö, että miellyn liikaa tähän elämäntyyliin?”
*Miellyt, ja sitten hankit uuden erakkosyntyisen kumppanin ja saatte hänen kanssaan pentuja, sitten unohdat minut etkä haluakaan enää palata klaaniin luokseni ja joudun elämään loppuelämäni ilman sinua vaikka pääsisinkin päälliköksi. Ja sitten olisin lopullisesti menettänyt kaiken, mitä rakastan.*
“Ehkä pelkäänkin”, vastasin ja pidin säälittävän ajatusketjuni omana tietonani.
“Älä huoli”, Turmaloikka sanoi ja kohtasi katseeni tyynenä. “Kuolonklaani tulee aina olemaan kotini, vaikka minut ajettaisiinkin sieltä pois.”
Tuntui, että hän muistutteli minua teostani aivan tahallaan. Kai hänellä oli siihen oikeus.
“Olen niin pahoillani, Turmaloikka”, huokaisin toivoen, että hän todella ymmärsi, kuinka pahoillani olin. Kolli vain kohautti lapojaan.
“No, tehty mikä tehty.”
Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui välillemme. Tiesin, että minun olisi myös kerrottava Kuuraturkista. En halunnut salata häneltä mitään, vaikka en mielestäni mitään pahaa ollut tehnytkään. Siltikin tunsin oloni hiukan hermostuneeksi kun harkitsin, miten kertoisin asiasta hänelle. Turmaloikan oli ymmärrettävä, ettei Kuuraturkki merkinnyt minulle yhtään mitään.
“Sinun pitäisi tietää yksi asia”, sanoin hetken päästä ja siirtelin tassullani hiukan vaivaantuneena loskaista lunta pitäen samalla katseeni tiukasti maassa. “Minulla on uusi kumppani. Kuuraturkki.”
“Ai”, Turmaloikka hymähti ja kuulosti vain hiukan yllättyneeltä. En ollut varma, oliko se hyvä asia. “Onko tällä jokin… poliittinen syy?”
“Tietysti”, sanoin ja nostin katseeni hänen silmiinsä. “En minä muuten olisi uutta kumppania ottanut. Henkäystähti halusi, että hankin itselleni puhdasverisen kumppanin. Mutta en minä aio mitään pentuja hänen kanssaan hankkia. Kumppanuutemme on pelkkä sopimus.”
Turmaloikka nyökkäsi ja punnitsi selvästi sanojani, yrittäen päättää, mitä mieltä oli asiasta. Tavallaan toivoin, että hän olisi edes hiukan mustasukkainen. Toisaalta en halunnut satuttaa häntä.
“Toivottavasti Kuuraturkki kohtelee sinua hyvin”, harmaa kolli sanoi viimein. Siristin silmiäni epäilevästi. Hän kuulosti siltä, että yritti vaikuttaa välinpitämättömältä asian suhteen, mutta selvästi uutinen hiukan vaivasi häntä.
“Minä en rakasta häntä, jos sitä mietit”, naukaisin ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Helpotuksekseni Turmaloikka ei väistynyt luotani. Hän katsoi minua pitkään suoraan silmiini niin tiiviillä ja läpitunkevalla katseella, että tunsin oloni hiukan kiusaantuneeksi. Korvanpäitäni tuntui polttelevan ja sydämeni hakkasi niin kovaa, että kolli saattoi hyvinkin kuulla sen jyskytyksen.
“Tiedän kyllä.”
“Mistä?”
Turmaloikka hymyili ensimmäistä kertaa tavattuani hänet tänä yönä. En tiennyt, mitä hän ajatteli, ja se teki minut hiukan hermostuneeksi. Sydämeni villiin pamppailuun ei auttanut ollenkaan se, että seuraavaksi Turmaloikka kumartui koskettamaan kuonollaan korvaani.
“Koska olet täällä minun kanssani, et hänen luonaan.”
Minusta oli tuntunut jo kauan ennen kuin meistä edes tuli kumppaneita, että Turmaloikka kykeni näkemään suoraan lävitseni. Siksi en yrittänytkään peitellä tunteitani hänen seurassaan: siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Niinpä epävarmuus ja huoli kiilsivät silmissäni selkeästi, kun pohdin, uskaltaisinko esittää hänelle erään mieltäni polttavan kysymyksen. Lopulta päätin, että minun oli uskallettava, sillä muuten en saisi mielenrauhaa.
“Rakastatko sinä minua enää?” kysyin ja katsoin Turmaloikkaa syvälle hänen silmiinsä. Hän huokaisi syvään; kollin hengitys värisytti viiksikarvojani.
“Rakastan”, hän vastasi ja olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta pidättelin itseäni. “Usein toivon, että en rakastaisi, sillä se tekisi tästä kaikesta paljon helpompaa. Et olisi satuttanut minua yhtä paljon. Enkä kaipaisi sinua niin kovin.”
Harmaan kollin silmistä näin, että hän puhui totta: ne olivat täynnä lämpöä ja rakkautta kaiken tapahtuneen jälkeenkin. En ansainnut häntä, mutta en koskaan luopuisi Turmaloikasta.
“Minäkin rakastan sinua.”
Hetken emmittyäni painoin pääni hänen rintaansa vasten. Turmaloikka hyväksyi eleeni ja laski leukansa hellästi päälaelleni. Hengitin syvään hänen tuttua hajuaan. En ollut kuihin tuntenut oloani yhtä rennoksi ja levolliseksi. Tuntui, kuin tämä tapaaminen olisi pessyt pois kaikki huoleni ja murheeni. Tiesin, että heti kun palaisin takaisin leiriin, nuo negatiiviset ajatukset palaisivat, mutta nyt halusin vain nauttia Turmaloikan läheisyydestä.
“Onko sinulla kiire takaisin?”
Hänen kysymyksensä sai minut nostamaan päätäni ja kohottamaan katseeni.
“Miksi kysyt?”
Turmaloikka virnisti hämmentyneelle ilmeelleni ja siristin silmiäni vastauksena.
“En miksikään”, hän sanoi kiusoittelevasti. Ei minulla varsinaisesti kiire ollut, mutta en ollut ajatellut jäädä pidemmäksi aikaa. Minun oli päästävä nukkumaan, sillä halusin olla virkeä Lokkitassun ensimmäisissä harjoituksissa. Sitä paitsi mitä kauemmin täällä olisin, sitä todennäköisemmin jäisin kiinni. Minun olisi palattava ennen aamua, jotta partiot eivät näkisi minua palaamassa leiriin. Joten kyllä, minulla oli kiire takaisin.
“Ei ole”, vastasin, ja tulisin kiroamaan itseäni seuraavana päivänä. Turmaloikan virne vain leveni, enkä voinut itsekään olla hymyilemättä.
“Olen todella onnekas, kun Kuolonklaanin varapäällikkö suo minulle rajallista aikaansa”, kolli kehräsi ja hautasin pääni jälleen hänen rintaansa.
“Kuono kiinni.”

Aamuauringon ensimmäiset säkeet kajastivat mäntyjen runkojen takaa suoraan naamaani. Kirosin unisena ja käänsin kasvoni piiloon Turmaloikan lämpimään turkkiin. Hetken saatoin kuvitella, että olimme sotureiden pesässä omalla makuusijallamme, eikä mitään kamalaa ollut koskaan tapahtunutkaan. Olisin halunnut jäädä tähän, vaikka loppuelämäkseni. Hetken harkitsinkin, etten palaisi leiriin ollenkaan. Pennut eivät kaivanneet minua, joten kuka minua siellä oikein odotti?
Velvollisuus kuitenkin kutsui. Olin klaanin varapäällikkö ja nyt tuoreen oppilaan mestari. Ja vaikka kuinka rakastinkin Turmaloikkaa, en voinut hänen vuokseen jättää klaaniani sekä asemaani, jonka eteen olin paiskinut töitä vuodenaikojen ajan. Enkä missään nimessä voinut jättää pentujani, vaikka he eivät minusta enää välittäisikään. Minun oli suojeltava ja rakastettava heitä Turmaloikankin edestä, aivan kuin hän oli toivonut. Sen minä olin hänelle vähintäänkin velkaa.
Raotin hitaasti silmäni auki. Huokaisin syvään ennen kuin nousin istumaan; Turmaloikan turkki oli niin kovin lämmin ja turvallisen tuoksuinen. Kun aloin sukia rintaani, harmaa kollikin alkoi heräilemään unestaan.
“Huomenta”, hän sanoi aivan kuin en olisi pari kuuta sitten karkottanut hänet kodistaan ja pentujensa luota. Hänen todella olisi pitänyt olla minulle hiukan vihaisempi, mutta en valittanut.
“Huomenta vain”, mutisin kun suin turkkiani. Minun olisi jotenkin saatava hänen hajunsa irti. Näytti pahasti siltä, että mutakylpy olisi edessä.
“En yleensä herää näin aikaisin”, Turmaloikka murahti ja käänsi uneliaana kylkeä. “Yleensä kun herään, aurinko on jo huipussaan.”
Pyöräytin silmiäni.
“Et saa tottua tähän. Kun minusta tulee päällikkö ja päästä sinut takaisin klaaniin, sinun pitää pystyä toimimaan kuin kunnon soturi. Ja kunnon soturit heräävät aikaisin.”
Turmaloikka tuhahti, mutta tiesin, ettei hän oikeasti ollut ärtynyt.
“Tuskin sinä aivan heti olet pääsemässä päälliköksi. Luulen, että Henkäystähti pitää asemastaan kiinni vaikka klaaninvanhimmaksi asti.”
“Voit hyvinkin olla oikeassa”, tuumin ja pyyhkäisin tassullani korvaani. Turmaloikka kääntyi jälleen puoleeni.
“Oikeasti. En tiedä, miten selviän ilman sinua ja pentuja kaikki nämä tulevat kuut”, erakko sanoi ja tunsin jälleen piston sydämessäni. Huokaisin syvään.
“Ei sinun ainakaan ilman minua tarvitse selvitä. Voin tulla tapaamaan sinua silloin tällöin. Meidän pitää vain olla varovaisia”, sanoin ja katsoin Turmaloikkaa vakavasti, vaikka tietysti hän tiesi, miten vaarallisilla vesillä liikuin. Katsoimme hetken toisiamme silmiin, kunnes Turmaloikkakin nousi ylös sammalilta.
“Parempi olisi”, hän sanoi ja hymyili. En edes yrittänyt vastustaa kiusausta painaa pääni vielä kerran vasten hänen turkkiaan. Minun olisi pärjättävä ilman häntä tiedä kuinka kauan, joten nyt minun oli nautittava hänen seurastaan täysin siemauksin. Tiesin kuitenkin, että aikaa ei ollut paljon: minun olisi jo lähdettävä.
“Minulla tulee ikävä”, sanoin hiljaa ja vetäydyin kauemmas. Turmaloikka katsoi minua lämpimin mutta kaihoisin silmin.
“Samat sanat.”
Aurinko tuntui kipuavan taivaalle nopeammin kuin yleensä. Minun olisi pidettävä kiirettä, jotta ehtisin takaisin ennen aamun partioiden lähtöä. Auringonnousun partio oli ehtinyt jo lähteä leiristä, mikä ei ollut ihanteellista. Aamun partioiden jakoon minun oli kuitenkin aivan pakko ehtiä.
“Minun on mentävä”, sanoin ja venyttelin ennen kuin käännyin ympäri reviirin suuntaan. “Rakastan sinua.”
“Minäkin sinua.”
Vilkaisin Turmaloikkaa vielä kerran ennen kuin lähdin juoksemaan takaisin kotia kohti.

Ehdin kuin ehdinkin leiriin ennen aamupartioiden jakamista, kiitos nopeiden jalkojeni. Aurinko ei ollut onneksi ehtinyt nousta kovinkaan kauas taivaanrannasta. Astellessani leiriin näinkin aukiolla vain pari kissaa, muut olivat vielä nukkumassa tai - toivottavasti - heräilemässä. Yllätyksekseni näin Lokkitassun istuskelemassa jo leirin uloskäynnin tuntumassa. Olin lievästi vaikuttunut, sillä tuoreet oppilaat eivät yleensä heränneet helposti aamuisin, mutta toisaalta tällaista käytöstä minä oppilailtani odotin: hän ei ansaitsisi kehuja jostain, mitä hänen kuuluikin tehdä. Toivoin vain, ettei Lokkitassu ollut nähnyt paluutani leiriin. Tietysti voisin selittää vain käyneeni aamukävelyllä, mutta olisi parempi herättää mahdollisimman vähän epäilyjä.
Kun soturit heräsivät ja kokoontuivat leirin aukiolle, sain partiot viimein jaettua. Väsymys painoi jo raajojani ja silmäluomiani, mikä ei ollut ollenkaan hyvä merkki - edessä olisi nimittäin pitkä päivä. Onnekseni olin saanut hiukan unta viime yönä, mutta en todellakaan ollut virkeimmilläni. Kun olin partioiden kanssa valmis ja ensimmäiset alkoivat kerääntyä leirin suuaukolle, astelin Lokkitassun luo. Tämä tervehti minua kohteliaan nyökkäyksen kera.
“Huomenta, Lokkitassu. Voimmekin lähteä saman tien”, sanoin sen enempiä jaarittelematta ja lähdin kävelemään leiristä ulos oppilas kannoillani. Sentään nyt oli hänen ensimmäiset harjoituksensa, joten minunkaan ei tarvitsisi tehdä mitään raskasta.
“Tänään kierrämme läpi osan reviiristä”, sanoin vilkaisten taakseni, kun olimme päässeet hiukan kauemmas leiristä. Ainakin sää oli hyvä: aurinko paistoi sävyttäen turkkimme punertaviksi eikä taivaalla näkynyt pilven pilveä.
“Kuljemme kujakissayhteisön ja Eloklaanin rajalle joen kautta, jotta voin näyttää sinulle, miten se ylitetään”, jatkoin selostustani ja vilkaisin vähän väliä taakseni varmistaakseni, että Lokkitassu pysyi mukana. Tietysti oletin jatkossa, että oppilas jaksaisi ravata kannoillani pitkiäkin matkoja hyvässä tahdissa, mutta näin ensimmäisenä päivänä halusin olla armollinen.
“Kierrämme rajaa pitkin aina ukkospolulle asti. Matkalla näet ainakin Hehkulammen ja kivikukkulan. Lehtikuusilaakson jätämme toiselle kerralle.”
Etenkin näinä aikoina Lokkitassun olisi hyvä oppia tuntemaan reviirin rajat sekä Eloklaanin ja Kujakissayhteisön hajut. En halunnut, että minun oppilaani aiheuttaisi rajakahakoita partioissa, vaikka ei Lokkitassu näin ensitapaamisella sellaiselta kissalta muutenkaan vaikuttanut.
“Älä kuitenkaan luule, että saat vain juosta perässäni ja katsoa maisemia”, nau’uin takanani kulkevalle oppilaalle. “Tilaisuuden tullen aion opettaa sinua tunnistamaan riistaeläinten tuoksuja. Osaatko sanoa, miksi soturin on tärkeää osata tunnistaa saaliseläin pelkästä hajujäljestä?”

//Lokki?

Lampitassu: 5kp -

Lätäkkötassu: 26kp! -

Lokkitassu: 8kp -

Aaltosalama: 9kp -

Kaamoskukka: 15kp - Olit laittanut KP-boostin olevan käytössä, muttet ole lunastanut sitä missään vaiheessa, joten valitettavasti tarinan pisteet on laskettu ilman boostia. + 10TaP

Pimentovarjo: 31kp! -

Olimme olleet kumppaneita vasta neljäsosakuun, mutta Kuuraturkki oli jo osoittanut ymmärtävänsä roolinsa hyvin. Hän ei vaatinut huomiotani eikä vaikuttanut kaipaavan sitä, samoin kuin minä en kaivannut hänen huomiotaan. Vietimme kuitenkin yhdessä enemmän aikaa kuin aiemmin keskustellen rennosti - tai niin rennosti kuin minä nyt kykenin - melkeinpä mistä vain. Kuuraturkin kanssa oli yllättävän helppo jutella, mutta en vielä luottanut häneen samoissa määrin kuin Tuhkajuovaan, jolle koin voivani puhua myös henkilökohtaisemmista asioista. Näin kuitenkin, että meistä voisi tulla jonkin tason ystäviä. Kuuraturkilla oli ehkä turhan terävä kieli, mutta hän vaikutti muuten järkevältä kissalta.
Samalla kuitenkin kaipasin Turmaloikkaa enemmän kuin koskaan. Uusi kumppanini toimi jatkuvana muistutuksena siitä, miten väärin olin tehnyt sekä karkottaessani Turmaloikan että korvatessani hänet näin nopeasti. Vakuuttelin itselleni, ettei Kuuraturkki ollut ollenkaan sama asia. En rakastanut häntä, ainoa asia mikä teki meistä kumppaneita oli se, että sanoimme olevamme kumppaneita. Tiesin kuitenkin, että itse olisin mustasukkainen, jos Turmaloikalla olisi samanlainen järjestely jonkun toisen naaraan kanssa. Hän oli kuitenkin minua parempi kissa, enkä voinut uskoa hänen etsineen uutta kumppani näin nopeasti.
Olin pitkään taistellut vastaan halua etsiä entinen kumppanini tassuihini, mutta kiusaus kävi päivä päivältä vaikeammaksi vastustaa. Leikittelin ajatuksella, että jokin ilta hipsisin ulos leiristä - mikä kävisi helposti, sillä kukaan ei kehtaisi epäillä varapäällikköä mistään - ja lähtisin etsimään Turmaloikkaa, joka mitä luultavimmin ei ollut lähtenyt kauas reviiriltä. Hän varmasti elätteli vielä toivoa päästä takaisin klaaniin, eikä siis uskaltaisi vaellella kauemmas. Sitä paitsi kolli oli niin kömpelö, ettei varmasti osannut peittää jälkiään. Löytäisin hänet helposti.
Mutta mitä sitten, kun löytäisin? Halusiko Turmaloikka edes nähdä minua, saati sitten puhua kanssani? Ja mitä ihmettä minä oikein sanoisin hänelle jos hän suostuisikin kuuntelemaan minua? Anteeksi, kun karkotin sinut kodistasi ja pentujesi luota, jotta itse pääsisin varapäälliköksi? Ei ollut mitään, mitä voisin sanoa hänelle, vaikka halusinkin sanoa niin paljon. Silti halusin epätoivoisesti edes nähdä Turmaloikan, jotta tietäisin hänen ainakin olevan elossa.

Istuin leirin aukiolla muiden kissojen joukossa. Henkäystähti oli aikeissa nimittää Lokkipennun oppilaaksi, kuten oli tänään aiemmin minulle kertonut. Hänestä tulisi minun oppilaani; tämä olisi neljäs kertani mestarina. Yritin olla läsnä tilaisuudessa, osoittaa tukeni ja arvostukseni uudelle oppilaalle hänen mestarinaan, mutta ajatukseni harhailivat jatkuvasti muualle. Olin nimittäin päättänyt, että tänään tekisin sen: lähtisin tapaamaan Turmaloikkaa. Olin järjestänyt asiat niin, että en joutuisi partioon tänä iltana enkä seuraavana aamuna. Lisäksi olin ohjeistanut partioita kiertämään tänä yönä huolellisesti Eloklaanin sekä kujakissayhteisöjen rajaa, jotta polkuni ei vahingossakaan risteäisi yhdenkään kanssa.
“Lokkipentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on aika nimittää hänet oppilaaksi”, Henkäystähti sanoi kuuluvalla äänellään ja herätti minut ajatuksistani. Nostin katseeni päällikköön, joka patsasteli leirin keskellä Lokkipentu edessään. Henkäystähti oli ollut tyytyväinen kuullessaan, että olin ottanut uuden kumppanin. En kuitenkaan voinut olla pelkäämättä, että hän jollain ilveellä tiesi seuraavan yön suunnitelmistani tai ainakin epäili jotain. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Olin ollut varovainen, ja aikoisin myös vastaisuudessa olla. En jäisi kiinni. Minä jos kuka onnistuisin siinä.
“Lokkipentu tunnetaan tästä päivästä lähtien Lokkitassuna. Hänen mestarinaan toimii Pimentovarjo”, harmaa päällikkö kuulutti ja klaanin kissat puhkesivat hurraamaan. Minäkin yhdyin huutoihin, vaikka pidinkin ääneni tasan niin pienellä voimakkuudella kuin oli hyväksyttyä.
Olin tyytyväinen siihen, että olin saanut uuden oppilaan. Myrkkytassun kuolemasta oli kuitenkin kulunut vain vähän aikaa, ja normaaleissa olosuhteissa olisin tuskin päässyt uudelleen mestariksi näin pian. Nyt mestareista oli suuri pula, sillä Henkäystähden uusien sääntöjen mukaan erakkoveriset eivät saaneet kouluttaa oppilaita. Tunsin salaa pientä tyytyväisyyttä siitä, että päällikön uudistukset olivat johtaneet tähän hankalaan tilanteeseen: Henkäystähden oli pakko huomata, että erakkoverisistä oli hyötyä klaanille. Pettymys pentujeni puolesta oli kuitenkin suurempi kuin mikään pieni voitonriemu, jota olin päällikön kömmähdyksestä kokenut. Yksikään pennuistani ei saanut toimia mestarina, mikä varmasti satutti heitä paljon. Oman oppilaan saaminen oli suuri kunnia. Tiiesin, että etenkin varapäälliköksi tähtäävä Kaamoskukka sekä muita innolla opettava Myrskymahti olivat hyvin pettyneitä.
Lokkitassun nimitysmenojen jälkeen astelin uuden oppilaani luo. Lokkitassu oli Sulkavirran pentu. Siinä olikin oikeastaan kaikki, mitä hänestä etukäteen tiesin. Tuhkajuovan luona pentutarhassa vieraillessani olin kyllä huomannut, ettei Lokkitassu ollut mikään villein pennuista, joten ainakin kurin pitäminen onnistuisi helposti.
“Aloitamme harjoitukset heti huomenna aamulla. Ole valmis”, sanoin lyhyesti ilmeettömin kasvoin. “Suosittelen, että käytät tämän vapaapäiväsi sekä uusien makuualustesi kasaamiseen oppilaiden pesään että rentoutumiseen. Seuraavat kuut tulevat olemaan rankkoja, joten nauti tästä viimeisestä mahdollisuudesta olla jouten.”
Sen sanottuani nyökkäsin oppilaalle merkiksi kipittää matkoihinsa. Vilkaisin taivaalle: aurinko oli vasta huipussaan, ja kestäisi vielä kauan ennen kuin pääsisin lähtemään leiristä. En halunnut herättää pienintäkään epäilystä Henkäystähden mielessä, joten toteuttaisin suunnitelmani yön pimeyden suomin turvin. Tietysti yöllä reviirillä hiippailu olisi huomattavasti epäilyttävämpää kuin päivällä, mutta jos Henkäystähti ei saisi tietää, sillä ei olisi väliä. Sen lisäksi, että olin järjestänyt partiot yöllistä reittiäni silmällä pitäen olin myös määrännyt Tattihallan yövartioon. Herkkä kolli tuskin uskaltaisi raportoida Henkäystähdelle, jos näkisi minun poistuvan leiristä ja palaavan vasta seuraavana aamuna. Tiesin, että moni klaanin kunnianhimoisista ja ketkuista kissoista olisi tarttunut tilaisuuteen vavisuttaa asemaani päällikön silmissä. Tämä oli pakollinen varotoimi.
Päivän aikana kävin metsästyspartiossa. Tulokseni olivat tavallistakin surkeampia, ja sain vain yhden hiiren kiinni. En pystynyt keskittymään mihinkään. Olin samaan aikaan hyvin hermostunut sekä hyvin innoissani. Pelkäsin kovin, että en löytäisi Turmaloikkaa tai jos löytäisin, hän ei suostuisi puhumaan minulle. Halusin kuitenkin palavasti edes nähdä hänet. Pelkkä tieto siitä, että kolli oli elossa, tekisi tästä kaikesta vaivan arvoista.
Tunnit matelivat kuin tietäisivät minun odottavan iltaa, mutta viimein aurinko oli painumassa puiden taakse. Istuskelin leirissä yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta, siltä, että iltani ja yöni tulisivat olemaan täysin normaaleja ja tekisin täysin normaaleja asioita. Laskevan auringon säteet värjäsivät leirin kultaiseksi, ja nautin siitä, miten lämpimältä aurinko jo tuntui. Viherlehti ei ollut enää kaukana.
Kun kultainen valokehrä katosi metsän taakse ja jätti leirin aukion sinertävään pimeyteen, kissat alkoivat viimein lipua pesiinsä. Odotin, että Henkäystähti katsoi suuntaani. Kun kohtasin päällikön sinisen katseen, nyökkäsin ja astelin sotureiden pesään teeskennellen meneväni nukkumaan. Oli parempi, että päällikkö näki minun menevän pesään. Olisi epäilyttävää, jos olisin vain jäänyt aukiolle seisoskelemaan.
Makasin makuualusillani pesän keskellä - mikä tässä tilanteessa ei ollut ollenkaan ihanteellista - ja kuuntelin leirin ääniä. Sieltä täältä pesästä kuului haukotuksia ja hyvän yön toivotuksia, jotkut kuorsasivat jo. Vilkaisin vaivihkaa kolmea pentuani, joiden makuupaikat olivat pesän laitamilla, nuoria sotureita kun olivat. Myrskymahti nukkui jo sikeästi kuorsaten suu ammollaan. Kaamoskukka istui sammalillaan ja suki tarkasti rintaansa otsa kurtussa. Pyräkkäpiru loikoili omalla pedillään mietteliäs ilme kasvoillaan uniset silmät hiljalleen sulkeutuen. Kuinka olisinkaan halunnut kertoa heille kaikille, että heidän isänsä olikin elossa ja kenties tapaisin hänet tänä yönä. Kuinka olisinkaan halunnut ottaa heidät mukaani.
Muilla kissoilla kesti ärsyttävän kauan saada unen päästä kiinni. Odottelin kärsimättömästi sammalillani, että kaikki olisivat unten mailla ja voisin viimein lähteä. Tietysti oli todennäköistä, että pari kissaa olisi vielä hereillä lähtiessäni - en millään voinut odottaa koko yötä, että jotkut iltavirkut viimein vaipuisivat unten maille - mutta se ei haittaisi. Olin varapäällikkö, joten suurin osa klaanin kissoista tuskin uskaltaisi sanoa sanaakaan minua vastaan. Olisi kuitenkin parempi, että mahdollisimman harva näkisi minut hiipimässä ulos pesästä.
Kun viimein arvioin lähes jokaisen pesässä nukkuvan, nousin hiljaa ylös ja hiivin ulos pesästä varoen, etten astunut kenenkään hännälle tai tassuille. Leirin aukiolle saavuttuani sain hengähtää hiukan: Henkäystähti oli edelleen nukkumassa, eikä aukiolla muutenkaan näkynyt ketään. Ei ainakaan ketään muuta kuin Tattihalla, joka istuskeli leirin suuaukolla vahdissa. Astelin tyynesti uloskäyntiä kohti.
“Iltaa, Tattihalla”, tervehdin kohteliaasti, mutta kohtasin hänen katseensa kylmin ja terävin silmin. Soturi käänsi hiljaa päänsä ja mumisi vastauksen. En halunnut alkaa uhkailemaan häntä, sillä uskoin sen paitsi olevan turhaa myös herättävän turhia epäilyksiä kollissa. Tattihallan olisi kuitenkin muistettava pysyä arkana, pelokkaana itsenään, joten pieni säikyttely oli paikallaan.
Riensin seuraavaksi ulos leiristä ja kun olin tarpeeksi kaukana, pyrähdin juoksuun. Minulla ei ollut paljoa aikaa: minun olisi ehdittävä takaisin leiriin aamuun mennessä. Olin ollut typerä kun sovin harjoitukset Lokkitassun kanssa heti aamuun. Muuten olisin ainakin saanut nukkua hiukan pidempään - olin nimittäin varma, että koko yö kuluisi Turmaloikan etsinnässä enkä saisi silmällistäkään unta.
Onnekseni olin nopea jaloistani ja saavutin ukkospolun nopeasti; kuu oli vasta huipussaan. Vilkuilin ympärilleni pitäen korvani höröllä pienenkin äänen varalta maistellen samalla ilmaa Turmaloikan hajua etsien. Jonnekin tänne olin jättänyt kumppanini muutama kuu sitten. Olin varma, ettei hän ollut lähtenyt kauas. Hän varmasti elätteli edelleen toivoa päästä takaisin klaaniin tai nähdä pentunsa partioimassa. Ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta siitä, että hän liikkuisi juuri tämän rajan lähettyvillä. Kenties Turmaloikka oli aivan vastakkaisella suunnalla. Tai ehkä hän vietti yöt läheisessä kaksijalkalassa. Lyhyesti sanottuna minun oli täysin mahdollista löytää hänet, mutta ei ollenkaan todennäköistä.
Syvään huokaisten kävelin Kuolonklaanin reviirin rajan yli. Tämä tuntui kovin laittomalta - sitähän se oikastaan olikin - mutta en välittänyt. Minun oli pakko löytää Turmaloikka. Tämän jälkeen voisin unohtaa hänet taas hetkeksi ja keskittyä muihin asioihin. Tai ainakin toivoin niin. Pelkäsin, että hänet tavattuani alkaisin vain kaivata entistä kumppaniani enemmän.

//TAISTELUTARINA (500 sanaa taistelusta)

Kaamoskukka kulki Turhamyrskyn takana partiossa. Kollia harmitti, hän olisi halunnut päästä Hämärätuulen kanssa samaan partioon, mutta ei. Pimentovarjo osasi kyllä sitten olla kelju varapäällikkö, Kaamoskukka ajatteli. Naaras oikein tahallaan kiusasi häntä laittamalla hänet jonkun erakkomielisen kanssa samaan partioon! Kaamoskukka vilkaisi taakseen ja näki Lumikkoviiksen. Naaraassa oli erakkoverta ja naaras oli myös saanut pentuja klaanin ulkopuolisen kanssa. Toinen oli kollin silmissä täysin arvoton tapaus ja hän syöttäisi Lumikkoviiksen koska tahansa susille. Kaamoskukka huokaisi, tälläisiäkö kissoja hän joutui sietämään Henkäystähdestä huolimatta? Kollipäällikkö saisi kyllä pistää vauhtia tassuihin tai klaani hukkuisi erakkomielisiin. Ties vaikka he suunnittelivat kaappaavansa Henkäystähdeltä vallan.. Kaamoskukkaa kismitti myös se, että hän oli monin tavoin osoittanut päällikölle olevansa muita parempi ja siitä huolimatta Henkäystähti ei ollut antanut hänelle mitään etuja. Hän ei saanut edes johtaa partioita tai saada omaa oppilasta. Pyh, omapahan oli Henkäystähden menetys. Jonain päivänä hän vielä johtaisi Kuolonklaania ja silloin erakkoveristen olot olisivat todellakin erilaiset. Eikä lainkaan hyvällä tai mukavalla tavalla. Kaamoskukka hymähti suunnitelmilleen omahyväisenä.

Kaamoskukka siristeli harmaansinisiä silmiään katsoessaan eloklaanilaisia. Partion johdossa oli Mesitähti. Oliko eloklaanilaiset todella niin säälittäviä, että heidän päällikkönsä joutui partioimaan? Hah, naurettavaa, Kaamoskukka ajatteli ivallisesti ja kohotti kuonoaan ylimielisesti. Valkoruskea kollikissa nyökkäsi kohteliaasti kuolonklaanilaispartiolle ja heilautti sitten häntäänsä omilleen merkiksi lähteä. Kaamoskukalla oli kuitenkin tylsää. Viimeiset päivät olivat olleet hänestä harvinaisen puuduttavia ja kollista tuntui, että hänen elämästään puuttuu tietynlainen hauskuus. Harmaaturkkinen naaras tuntui katsovan Kaamoskukkaa hieman liian pitkään ja kollia alkoi ärsyttämään. Hän tiesi olevansa komea, mutta oliko naaras katsonut häntä hieman liian haastavasti? Sen lisäksi häntä ärsytti Mesitähden tyyni ja rauhallinen asenne. Ärsytysleveli nousi kollin päässä liian korkealle ja kolli halusi antaa eloklaanilaisille opetuksen. He olivat ansainneet sen.
“Minne sinä kuvittelet meneväsi, kaunokainen?” Kaamoskukka leperteli eloklaanilaiselle, joka pysähtyi ja katsahti taakseen hieman hämmentyneenä. Naaras ei ehtinyt väräyttää viiksikarvaakaan, kun Kaamoskukka oli jo tarttunut hänen häntäänsä ja kiskaissut naaraan maahan. Naaras menetti tasapainonsa ja samassa hetkessä tummaturkkinen kissa oli pyyhältänyt kauemmaksi toisesta. Kaamoskukan kasvoilla oli tyypillinen virne, kun hän silmäili eloklaanilaisia.
“No, mitä te odotatte? Vai ettekö te uskalla.. Tajuan kyllä, sana loistavista taistelutaidoistani on takuulla kiirinyt Eloklaaniin asti”, Kaamoskukka naukaisi provosoivasti ja haukotteli olevinaan tylsistyneen.
“Me haluamme rauhaa ja välttää turhan verenvuodatuksen”, Mesitähti vastasi rauhallisella äänellä ja sai kollin kallistamaan päätään viattoman oloisena. Rauha? Rauha on tylsää! Kaamoskukka räpäytti silmiään ja syöksähti ketterästi Salamataivaan kimppuun. Kolli sivalsi naarasta kylkeen ja loikkasi suurella loikalla kauemmaksi.
“Myrskymahti, on sinun aikasi todistaa uskollisuutesi Kuolonklaanille! Tai tokihan sinä siskoseni olet uskollinen, en minä sitä sillä..” Kaamoskukka naukaisi ja vilkaisi nopeasti rajalla seisoskelevaa harmaaturkkista naaraskissaa. Hän tiesi siskonsa olevan taitava taistelija, joten toisesta olisi takuulla hyötyä.
“Älä huoli, teen elämäsi viimeisistä hetkistä todella komeita”, Kaamoskukka naukaisi rauhoittavalla ja manipuloivalla äänellä. Raskasrakenteinen Myrskymahti oli liittynyt Kaamoskukan mukaan taisteluun ja taisteli parhaillaan ruskeaturkkisen naaraan kanssa. Kaamoskukka ei ehtinyt keskittyä siskoonsa enempää eikä hänen tarvinnutkaan; kolli luotti naaraan kykyihin. Kaamoskukka katsoi Salamataivasta suoraan silmiin ja naaraan yrittäessä sivaltaa Kaamoskukkaa, sujahti kolli toisen ohi ja antoi hampaidensa pureutua naaraan niskanahkaan. Kaamoskukka ei edes tajunnut kuinka kovaa hän puri, kolli purki kaiken agressionsa tähän naaraaseen. Kolli kuuli Myrskymahdin huutavan jotain kauempaa, mutta naaraan sanat lipuivat hänen korviensa ohitse. Kollin silmissä tuntui sumenevan ja taistelun äänet tuntuivat kaukaisilta. Vasta harmaaturkkisen naaraan rimpuilun loppuessa ja naaraan valahtaessa veltoksi, havahtui kolli tilanteeseen. Hän päästi irti ja antoi veren valua rintaturkilleen. Kaamoskukka tuijotti tappamaansa kissaa ilmeettömänä ja antoi eloklaanilaisten kerääntyä naaraan ympärille. Kaamoskukka ei katunut tekoaan, ainoastaan häntä harmitti kuinka nopeasti hän oli tappanut Salamataivaan. Oliko hauskuus tosiaan loppunut tähän? Kuinka mälsää! Ei ollut lainkaan Kaamoskukan tyylistä antaa vihollisen kuolla nopeasti ja turhankin kivuttomasti. Kolli hätkähti tuntiessaan Myrskymahdin hännän lavallaan.
"Tule, palataan omalle puolellemme", naaraskissa naukaisi ja vilkaisi vielä taakseen. Salamataivaan ruumis lojui maassa elottomana ja naaraan turkki oli tahriintunut vereen. Kaamoskukka pyöräytti silmiään, kun kukaan ei katsonut ja tuhahti. Hän ei sanonut mitään ajatuksiaan ääneen, mutta sisimmässään harmitteli kuinka helposti eloklaanilainen oli siirtynyt rajan toiselle puolelle. Tämä oli suorastaan haaskattu tilaisuus! Hän olisi voinut keksiä vaikka ja mitä, mutta tämäkö oli todella se lopputulos? Kollin mielestä hänen suorituksensa oli suorastaan säälittävä.

Aaltosalama odotti poikkeuksellisen kärsivällisesti, että Varissulka suostui ottamaan hänestä tukea voidakseen kävellä kipeän jalkansa kanssa. Joko kollin ylpeys ei sallinut hänen tukeutuvan muihin tällaisissa tilanteissa tai sitten hän ei halunnut apua nimenomaan Aaltosalamalta. Aaltosalama ei ottanut sitä mitenkään henkilökohtaisesti. Miksi olisi edes pitänyt? Ei hän varmasti mikään Varissulan lempikissa ollut, vaikka he viime aikoina olivatkin lähentyneet huomattavasti ja hän saattoi kutsua tätä jopa ystäväkseen.
Yllättäen tummanharmaa soturi ehdotti, että Aaltosalama voisi sittenkin kantaa tämän leiriin. Aaltosalama aavisteli sen olevan vitsillä sanottu, mutta jostain syystä ajatus sai hänet vaivaantuneen tietoiseksi kollin läheisyydestä. Aivan kuin jokainen häntä koskettava Varissulan turkin karva olisi ollut ladattuna sähköisellä jännityksellä, joka sai hänen oman turkkinsa kihelmöimään kiusaannuttavasti.
"En tietenkään jättäisi", hän tokaisi ja pysähtyi yllättäen. Varissulka katsahti häneen hieman hölmistynyt ilme naamallaan, kun taas Aaltosalama väänsi suupieliään hyväntahtoiseen virnistykseen peitelläkseen omaa hämmennystään. Ken leikkiin ryhtyi, se leikin kestäköön. "Enhän toki halua rasittaa armasta klaanitoveriani, joka on juuri kokenut varsin traumaattisen ja uuvuttavan kokemuksen." Hän kyyristyi alemmaksi niin että Varissulan oli helpompi kiivetä hänen selkäänsä, vaikka jalkansa loukannut soturi vaikuttikin yhtäkkiä kovin vastahakoiselta nousemaan kyytiin huolimatta siitä, että oli juuri itse hetki sitten ehdottanut sitä.
"No niin, ylös vain. Olemme leirissä joutuisammin, jos kannan sinut sinne", soturitar patisteli toveriaan, yrittäen samalla esittää, ettei itse ollut ajatuksesta yhtään hermostunut. Se vasta olisikin tehnyt tästä outoa… tai no, oudompaa.
Hän yritti avittaa Varissulkaa nousemaan selkäänsä, mutta tummanharmaa kolli katsoi häntä edelleen hiukan pöyristyneen näköisenä ja pudisteli rivakasti päätään. "Ei, en halua", tämä vastusteli.
"Ai miksi ei?" Aaltosalama kallisti päätään katsoessaan soturiin. "Nolottaako sinua? Luulin, että olit päässyt siitä vaiheesta yli jo soturinimen saatuasi."
Varissulka piiskasi hännällään ilmaa näreissään. "Ei nolota, hiirenaivo", hän sihahti terävästi takaisin ja ryhtyi sitten kapuamaan naaraan päälle mutisten itsekseen jotakin. Aaltosalama piilotteli huvittunutta hymyä kuunnellessaan kollin puhinaa.
Kun Varissulka oli tukevasti hänen selkänsä kyydissä, hän punnersi itsensä varovasti ylös ja lähti liikkumaan rauhallisin askelin kohti leiriä. Hän ei ehtinyt pitkälle, kun yhtäkkiä muisti Varissulan nappaaman oravan, joka retkotti yhä lumikasassa puun vieressä. Hän teki U-käännöksen, noukki tuoresaaliin mukaansa ja aloitti sitten matkanteon.
Vaikka Aaltosalama olikin isokokoisempi kuin selässä matkustava toverinsa, hänellä oli hieman vaikeuksia kannatella tämän painoa. Loppujen lopuksi naaras ei ollut järin massakas tai lihaksikas, kun taas Varissulalta lihaksia löytyi senkin edestä. Aaltosalaman korvanpäitä alkoi poltella, kun hän huomasi takertuvansa tähän seikkaan hämmentävän pitkäksi aikaa. Hän pudisteli kevyesti päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi.
"Miten siellä ylhäällä voidaan?" hän huikkasi Varissulalle vähän tukahtuneella äänellä, sillä kantoi yhä kollin kiinni saamaa oravaa suussaan. "Voin kyllä laskea sinut maahan vähän ennen leiriä, ettei soturin arvosi koe liian isoa kolausta."

//Varis?

Lokkitassu istui hyvässä ryhdissä leirin uloskäynnin edustalla odottamassa mestariaan. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta harmaanvalkoinen kolli oli noussut ylös heti havahduttuaan hereille ensimmäisen kerran. Hän oli halunnut varmistaa, ettei myöhästyisi ensimmäisistä harjoituksistaan, ja ettei varapäällikön täytyisi tulla komentamaan häntä hereille. Se vasta olisi ollut säälittävä alku tuoreelle soturioppilaalle. Lokkitassu halusi antaa itsestään täydellisen kuvan heti alusta alkaen. Hän oli viettänyt viimeisen pentutarhalla viettäneensä neljäsosakuun lähes kokonaan muiden oppilaiden ja sotureiden tarkkailuun ja tehnyt havaintoja siitä, mistä oppilaita toruttiin eniten, mistä oppilaita kehuttiin eniten ja millä tavalla kunnolliset soturit näyttivät kunnioitusta arvokkaampia sotureita, varapäällikköä ja päällikköä kohtaan. Lokkitassu oli oppinut, että ylempää tulevia käskyjä ei missään nimessä saanut kyseenalaistaa. Hän oli käynyt mielessään läpi hypoteettisia keskusteluja ja vastauksia, jotta saisi luotua itsestään erityisen miellyttävän kuvan. Lokkitassulla kesti vielä aikaa totuttautua tähän uuteen rooliinsa, mutta hän uskoi sen olevan paras taktiikka omaan menestykseensä. Niin hän saisi lopulta vielä jokaisen klaanin kissan kunnioittamaan ja arvostamaan itseään ja todistaisi olevansa kaikin puolin parempi kuin muut.
Ei kulunut kauaakaan, kun Pimentovarjo ilmestyi aukiolle määräämään sotureita partioihin. Lokkitassu istui koko sen ajan tyynenä paikallaan, silmäillen sotureita rauhallisesti. Hän tarkkaili kohteidensa jokaista elettä analysoiden niiden vaikutusta ja tarkoitusta. Toiset oppilaat tulivat ulos pesästä ryppäinä. Lokkitassu ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi heillä oli tarve olla aina toistensa kanssa. Hän alkoi kuitenkin pohtimaan, että hänen täytyisi tutustua muihin oppilaisiin. Hän tarvitsisi vielä jonain päivänä sellaisen toverin, jonka luottamusta voisi käyttää hyväksi tarpeen vaatiessa.
Lokkitassu huomasi Pimentovarjon lähtevän vihdoin astelemaan häntä kohti.
"Hyvää huomenta, Pimentovarjo", valkoharmaa oppilas lausui ja nyökkäsi kunnioittavasti - samalla tapaa, kun hän oli observoinut kohteliaimpien sotureiden tekevän. Lokkitassu toivoi, että mestari olisi positiivisesti yllättynyt siitä, miten ajoissa kolli oli valmiina. Mustan naaraan ilmettä oli kuitenkin vaikea tulkita millään tapaa.
"Huomenta, Lokkitassu. Voimmekin lähteä saman tien", Pimentovarjo sanoi vain ja heilautti häntäänsä oppilaalle merkiksi seurata.
Lokkitassu lähti tassut mielenkiinnosta syyhyten leiristä ulos johtavaan piikkihernetunneliin mestarinsa johdolla. Hän ei malttanut odottaa saavansa tietää, mitä kaikkea Kuolonklaanin reviiri oikein piti sisällään. Lokkitassu ei halunnut vaikuttaa yli-innostuneelta pennulta muiden oppilaiden tavoin, vaan päätti odottaa, että Pimentovarjo kertoisi, mitä he harjoittelisivat tänään.

//Pimento?