Kaamoskukka: 23kp! -

Aaltosalama: 30kp! -

Virtapentu: 21kp! -

Jääviilto: 94kp! -

Taivastassu: 7kp -

Myrkkytassu: 19kp -

Varissulka: 41kp! -

Pyörretassu: 7kp -

Tuimakatse: 27kp! -

Pimentovarjo: 18kp -

Katajapentu: 9kp -

Mäntyviiksi: 6kp -

Tuhkajuova: 14kp -

Nuppujuova: 16kp -

Toivetassu: 6kp -

Myrskymahti: 28kp! -

Pyräkkäpiru: 12kp -

Vain muutama päivä sitten minä ja pentuetoverini olimme saaneet soturinimemme ja meistä oli tullut Kuolonklaanin täysivaltaisia jäseniä. Uuden nimen mukana tullut vapaus tuntui ihanalta! Sain lähteä leirin ulkopuolelle milloin halusin, eikä minun tarvinnut enää raportoida jokaisesta tekemisestäni Mäyräkynnelle. Olinkin käyttänyt uutta oikeuttani ahkerasti heti nimen saatuani ja tehnyt tutkimusretkiä leirin ulkopuolelle omin päin.
Eilisaamuna olin törmännyt valtavaan, sarvipäiseen olentoon metsässä. Sillä oli ollut jykevä niska ja lerpattava parta suuren leukansa alla. Olin pysytellyt hyvän matkan päässä siitä, vaikka olisin halunnut päästä tutkimaan sitä lähempää. Myöhemmin leirissä olin kysellyt eläimestä klaanitovereiltani, ja olin saanut tietää, että kyseistä eläintä kutsuttiin hirveksi. En ollut nähnyt hirveä ennen, ja oli kutkuttavaa ajatella, miten monta erilaista eläinlajia minulla oli vielä näkemättä. Uusien lajien bongailu auttoi pahimpaan ikävään odotellessani hiirenkorvaa ja liskojen paluuta.
Eilen oli sattunut muutakin jännittävää, sillä leiriin oli tupsahtanut erakoita aikeenaan liittyä Kuolonklaaniin. Punatähti oli sen sijaan luvannut harkita asiaa yön yli ja antanut erakoiden jäädä Lehtikuusilaaksoon lepäämään siksi aikaa. Minulle oli sinänsä se ja sama, liittyisivätkö erakot klaaniin vai eivät. Oli joka tapauksessa typerää, että klaanissa noudatettiin niin tiukkoja sääntöjä ja katsottiin tarkkaan, ketkä olivat omia ja ketkä ulkopuolisia. Minusta parempi olisi ollut sellainen yhteisö, johon kuka vain saattoi tulla ilman mitään erityisiä lupia kyselemättä ja jossa ei ollut mitään reviirirajoja. Rajat ja säännöt rajoittivat elämää niin kamalasti.
Samana iltana olin mennyt normaalisti nukkumaan, mutta kun aamulla heräsin, kaikki tuntui muuttuneen. Ulkoa kuului epätavallista meteliä, ja olin maistavinani ilmassa väljähtäneen veren maun. Herätin viereisellä pedillä nukkuvan Myrskymahdin ja menimme ulos katsomaan, mistä oli kysymys.
Järkytys valtasi minut kauttaaltaan, kun leirin keskellä seisoivan Henkäysvarjon vieressä makasi Punatähden ruhjottu ruumis. Raidallinen varapäällikkö kertoi klaanille yöllä sattuneesta välikohtauksesta, jossa erakoiden täysikasvuiset ystävät olivat järjestäneet ansan yöpartiolle ja käyneet näiden kimppuun. Punatähti oli lähtenyt yhdessä emoni, veljeni sekä Jääviillon kanssa partion avuksi Varissulan päästyä hakemaan apua leiristä, mutta päällikkö ei ollut selvinnyt taistelusta.
Punatähti oli ollut jo kovin, kovin vanha, joten hänen kuolemansa oli ollut odotettavissa. Tällaista loppua päällikön valtakaudelle en ollut kuitenkaan osannut ennustaa. Toki hän oli kaatunut taistellen klaanitoveriensa puolesta, mutta minusta oli silti surullista, että hän oli kuollut verta vuodattaen. Ei käynyt järkeen, että ensin ne erakot halusivat liittyä klaaniimme ja sen jälkeen kävivät soturiemme kimppuun ja tappoivat päällikkömme. Tällä hetkellä olin kuitenkin eniten huolissani emostani, joka oli ollut mukana taistelussa.
Istuin soturien pesän ulkopuolella vähän matkan päässä Kaamoskukasta, joka Henkäysvarjon mukaan oli ollut myös taistelemassa. Tuntui oudolta ajatella häntä likaamassa omaa turkkiaan sellaisessa verilöylyssä, vaikka kolli muuten vaikuttikin nauttivan sekasorrosta. Kaamoskukan pään sisältö oli minulle yksi mysteeri joka tapauksessa, eikä minua huvittanut perehtyä siihen syvemmin.
Kokouksen päätyttyä Myrskymahti tuli luoksemme ja istui väliimme tokaisten: "Tämä on ihan hullua. En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”
Nyökyttelin päätäni myötäilevästi. "Niinpä. Hän oli päällikkönä jo silloin, kun emo oli oppilas", sanoin vilkaisten kuolleeseen päällikköön päin. "Toisaalta - kuten juuri totesit - hän oli hyvin vanha, ja tuollaiseen taisteluun osallistuminen hänen iällään oli varmasti raskaampaa kuin nuorelle kissalle."
"Niin kai", Myrskymahti kohautti lapojaan.
Kurkistin siskon ohi Kaamoskukkaan, joka oli toistaiseksi pysynyt hiljaa. Siristin silmiäni katsoessani veljeäni. "Sinähän olit siellä? Millaista se oli? Miten Punatähti kuoli?" kyselin tiedonnälkäisenä.

//Kaamos tai Myrsky?

Myrskytassun ilme kirkastui entisestään, kun Kylmäliekki ojensi hänelle hiiren. Oppilas kumartui riistan puoleen ja hotkaisi sen kerralla suihinsa.
“Minä aion opettaa sinulle, miten pidät puolesi!” harmaa naaras hihkaisi innokkaasti. “Sinun on vain otettava minusta mallia. Kukaan ei ryttyile minulle! Tiedätkö miksi? Koska minulla on selkäranka. Sinulla ei.”
“Ai”, Kylmäliekki vastasi hiukan lannistuneen oloisesti. Myrskytassu pudisti päätään.
“Ei huolta. Pakotan sinut kasvattamaan itsellesi sellaisen”, oppilas vakuutti nyökytellen. Hän kyllä koulisi Kylmäliekistä sellaisen kissan, jonka hännälle ei kukaan enää uskaltaisi astua.
“Tehdään niin, että sinä leikit Jääviiltoa. Yritä kiusata minua, niin näytän, miten sinun pitää toimia.”
Kylmäliekki katsoi Myrskytassua hetken hiljaa, selvästi harkiten, oliko ehdotuksessa mitään järkeä. Myrskytassun mielestä hänen lähestymistapansa ongelmaan oli loistava. Koska Kylmäliekki oli tällainen nössö, ei hän mitenkään voinut itsestään tietää, miten itsevarman ja rohkean kissan tulisi käyttäytyä.
Lopulta soturi nyökkäsi ja Myrskytassu nousi virnistäen seisomaan. Hän viittoi Kylmäliekkiä ottamaan paikkansa hänen edestään.
“No niin, sano jotain mitä Jääviilto sanoisi”, harmaa oppilas ohjeisti hymyssä suin. Myrskytassu oli aina pitänyt muiden opettamisesta, oli aiheena sitten mitä tahansa. Nuoresta naaraasta oli mukavaa nähdä muiden kehittyvän, vaikka vielä enemmän hän nautti siitä ihailusta, jota sai opettajana osakseen.
Kylmäliekki pohti hetkisen ja aukaisi sitten suunsa hiukan empien. Ennen kuin hän oli saanut sanaakaan ulos, Myrskytassu oli jo äänessä.
“Jääviilto, minua ei kiinnosta, mitä sinulla on asiana!” oppilas kivahti eläytyen rooliinsa kenties hiukan liikaa. Hän katsoi Jääviiltoa - siis Kylmäliekkiä - tuimasti silmiin.
“Nyt pää kiinni! Painu tiehesi siitä, minulla on parempaakin tekemistä kuin tuhlata aikaani sinuun.”
Sen sanottuaan Myrskytassu kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä tyytyväinen virne huulillaan. Hän oli näyttänyt Kylmäliekille, miten tuollaisia lurjuksia piti kohdella! Ylpeänä saavutuksestaan sekä omasta uskomattoman järkähtämättömästä luonteestaan hän asteli oppilaiden pesään jättäen hämmentyneen soturin taaksensa.


Myrskytassu rakasti isänsä kanssa harjoittelua. Heidän yhteiset harjoitustuokionsa olivat naarasoppilaan päivien kohokohtia, ja hän tulisi ikävöimään niitä kovasti soturinimensä ansaittuaan. Turmaloikka oli ottanut tehtävänsä tosissaan ja koulutti Myrskytassua aina silloin tällöin tämän oppilaskoulutuksen ohella. Tietysti soturi luotti Henkäysvarjon kykyihin toimia tyttärensä mestarina, mutta hän halusi varmistaa tämän menestyksen. Kaksikossa oli paljon samaa: molemmat olivat kookkaita ja lihaksikkaita ja taistelussa luottivat mieluummin raakaan voimaan kuin hienoihin strategioihin tai monimutkaisiin liikkeisiin. Myrskytassusta oli hienoa tulla kahden kokeneen soturin kouluttamaksi; oppilaalla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänestä tulisi heidän oppiensa siivittämänä koko klaanin parasta taistelijaa.
Tietysti Myrskytassusta oli myös hauskaa viettää aikaa isänsä kanssa. Turmaloikka oli aina tuntunut ymmärtävän häntä hiukan paremmin kuin Pimentovarjo. Myrskytassun emo osasi olla tiukka pentujensa suhteen, eikä hiljaisuutta ja rauhaa rakastava naaras aina sietänyt oppilaan äänekästä ja villiä persoonaa vaikka kuinka yritti. Myrskytassu tiesi, että Pimentovarjo halusi vain pentujensa parasta, mutta joskus mustan naaraan käytös tuntui rajoittavalta ja painostavalta. Turmaloikka taas ei säännöistä piitannut; hänen kanssaan Myrskytassu sai olla vapaa.
Aurinko oli pilvien peitossa ja sää kolea, kun kaksikko seuraavan kerran harjoitteli. Myrskytassu ei kuitenkaan ehtinyt huolehtimaan viileästä tuulesta turkillaan, sillä Turmaloikka ei antanut hänelle hetkeäkään aikaa hengähtää. Soturi yritti hyökätä Myrskytassun vasemmalta puolelta, mutta naaras oli nopeampi. Hän hypähti sivuun ja väisti isänsä iskun. Harmaa oppilas syöksähti voitonriemuisesti soturin kimppuun; hänen painonsa ja vauhtinsa oli Turmaloikalle liikaa, ja tämä kellahti naurahtaen maahan.
“Hyvä. Enhän minä ole sinulle enää kummoinenkaan vastus”, harmaa soturi vitsaili Myrskytassun kömpiessä takaisin ylös. Vaikka naarasoppilas ei oikeastaan välittänyt muiden mielipiteistä - olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia - Turmaloikan kehut saivat aina hymyn hänen huulilleen. Isä oli ainoa kissa, jonka hyväksyntää Myrskytassu kaipasi.
“Minusta on tullut kyllä aika vahva, vaikka itse sanonkin”, Myrskytassu ylpeili virnistäen. “Kiitos sinun.”
Turmaloikka hymyili takaisin ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi tomusta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Itse asiassa aavistelen, että sinä ja veljesi saatte hyvinkin pian soturinimenne”, hän sanoi mietteliäästi ja kohtasi hetkeksi Myrskytassun meripihkaisen katseen. Naarasoppilaan kasvoille ilmestyi säkenöivä hymy: tätä hän oli odottanut jo lukemattomien kuiden ajan! Tietenkin Myrskytassu koki olevansa niin taidokas, että olisi voinut alkaa soturiksi jo hiukan aiemmin. Oli kuitenkin mukavaa, että hänet nimitettäisiin yhdessä veljiensä kanssa, vaikka odotus olikin käynyt pitkäksi.
“En malta odottaa!” Myrskytassu hihkaisi ja hypähteli innosta. Hän oli keksinyt paljon oivia vaihtoehtoja soturinimekseen, ja oppilas toivoi, että Punatähti valitsisi jonkun niistä. Nimen pitäisi tehdä oikeutta hänen voimakkuudelleen. Naaras ei varmasti tyytyisi johonkin Myrskyturkkiin tai Myrskyhäntään!
Turmaloikka nousi seisomaan huvittuneesti hymyillen.
“Huomaan”, hän sanoi ja vilkaisi taivaalle. Aurinko pilvien takana näytti jo hiljalleen laskevan. “Eiköhän lähdetä takaisin.”
Myrskytassu hymyili tyytyväisenä ja lähti seuraamaan isäänsä takaisin leiriin. Hänen askeleensa tuntuivat keveiltä, kuten aina.


Turmaloikka oli ollut oikeassa. Muutaman päivän päästä kolme sisarusta sai soturinimensä: Pyräkkätassusta tuli Pyräkkäpiru, Kaamostassusta Kaamoskukka ja Myrskytassusta Myrskymahti. Soturinaaras oli hyvin tyytyväinen uuteen nimeensä ja kiitollinen Punatähdelle: ei hän itsekään ollut keksinyt näin hyvää nimeä! Harmaan soturin leveä hymy pysyi hänen kasvoillaan koko loppupäivän, eikä Myrskytassu vaikuttanut kykeneväiseltä lopettamaan nimitysseremoniasta kalkattamista. Hän kertoili kenelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuvalle Punatähden ylpeästä katseesta tämän julistaessa kolmikon nimet sekä klaanikissojen loputtomista hurraahuudoista, siitä huolimatta, että jokainen oli ollut paikalla. Jokainen myös tiesi, ettei todellisuus ollut aivan vastannut Myrskymahdin haavekuvia, mutta naaras ei antanut kenenkään lannistaa itseään. Tämä oli hänen - heidän - päivänsä.


Myrskymahti veljineen oli ehtinyt olla soturina vain muutaman päivän kun kaikki klaanissa kääntyi päälaelleen. Ensin olivat saapuneet erakot. Myrskymahti oli vilaukselta partioon lähdessään nähnyt kaksikon puhumassa Punatähdelle. Hän oli ollut enemmän kiinnostunut kuin vihamielinen erakkokaksikon suhteen; he olivat näyttäneet melko nuorilta, ja Myrskymahti pohti, miten he olivat tänne asti päässeet. Erakkojoukko oli passitettu ulos leiristä, mutta ilmeisesti päällikkö ei ollut vielä tehnyt päätöstä heidän liittymisestään Kuolonklaaniin.
Myrskymahtia erakoiden liittyminen ei olisi haitannut. Hänen isänsä oli myös ollut joskus erakko, vaikka tuntuikin välttelevän aihetta. Myrskymahti tiesi, että osa kuolonklaanilaisista suhtautui kielteisesti erakkosyntyisiin, mikä oli soturista typerää. Uudet jäsenet olisivat vain tehneet klaanista vahvemman!
Nukkumaan mennessään harmaa naaras ei olisi uskaltanut kuvitellakaan, mitä yön aikana tapahtuisi. Hänen unensa ei kuitenkaan ollut levollista; sotureiden pesässä tapahtui oudon paljon liikettä, ja nuori soturi heräili vähän väliä.
Aamulla Myrskymahti heräsi, kun joku tökki hänen kylkeään. Hän avasi hitaasti raskaat silmäluomensa ja kohtasi Pyräkkäpirun vakavan katseen.
“Herää”, hänen veljensä supatti ja naarassoturi kampesi itsensä haukotellen ylös. “Jotain on tapahtunut.”
Tummanharmaan kollin epämääräiset sanat saivat Myrskymahtiin liikettä. Hän asteli kiireellä ulos sotureiden perästä veljensä perässä. Soturin silmät laajenivat hämmästyksestä, kun epätodellinen näkymä avautui hänen edessään. Henkäysvarjo seisoi leirin keskusaukiolla siinä, missä Punatähden, klaanin päällikön olisi kuulunut olla. Sen sijaan punaruskea kolli makasi varapäällikkönsä vierellä maassa. Hän oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Päällikön kyljet eivät kohoilleet hengityksen merkiksi ja hänen kehonsa oli veren ja lian peittämä. Punatähti oli tosiaan menettänyt viimeisen henkensä, eikä hän näyttänyt siltä, että olisi saanut kuolla rauhassa.
Pian Henkäysvarjo selittikin klaanille, mitä oli tapahtunut. Myrskymahti kuunteli jännittyneenä, miten varapäällikkö kertasi viime yön tapahtumat. Eilen klaaniin saapuneet erakot olivatkin kääntyneet meitä vastaan. Punatähti oli saapunut auttamaan, mutta menettikin itse rytäkässä henkensä. Myrskymahtia lohdutti ajatus siitä, että ainakin päällikkö oli saanut urhoollisen lopun klaania palvellessaan.
Vaikka nuoren soturin järkytys olikin aluksi ollut suuri, toipui hän uutisista melko nopeasti. Myrskymahti ei ollut koskaan ollut läheinen Punatähden kanssa, vaikka arvostikin tätä suuresti: olihan Punatähti ollut klaanin päällikkö jo lukemattomien kuiden ajan. Soturia kuitenkin hirvitti, miten yhtäkkisesti päällikkö oli kokenut loppunsa. Hänkin saattaisi heittää veivinsä aivan tuosta vain, olihan Punatähti ollut jopa Myrskymahtia voimakkaampi mutta silti kuollut.
Synkin mielin harmaa naaras etsi käpäliinsä veljensä. Hän halusi kovasti päästä puhumaan jollekin tapahtuneesta. Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru istuskelivatkin jo sotureiden pesän ulkopuolella.
“Tämä on ihan hullua”, Myrskymahti tokaisi istuutuessaan kaksikon väliin. “En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”

//Pyräkkä tai Kaamos?

Aaltosalama ei ehtinyt masentua kauaa yksikseen, kun Varissulka yllättäen tuli naaraan luo. Soturitar käänsi välttelevästi katseensa toisaalle, kun tummanharmaa kolli istui hänen eteensä. Aaltosalama ei halunnut kenenkään näkevän itseään näin ailahtelevaisena, ei etenkään Varissulan.
Tavallisesta poiketen Varissulka lähestyi häntä hyvin hienovaraisesti - ei tyhmiä heittoja tai turhaa pälätystä. Se sai Aaltosalaman siirtämään hitaasti oranssin katseensa edessään istuvaan soturiin, jonka hännänpää vääntelehti hitusen hermostuneesti. Kolli käänsi katseensa muualle.
"Mietin sitä, miten en uskonut pystyväni tällaiseen julmuuteen", sanat tulivat ulos Aaltosalaman suusta kuin hautajaissaattue - hitaasti ja surusta raskaina. "Sitä, miten tuosta vain kävin puolustuskyvyttömän pennun kimppuun ja tapoin hänet toveriensa silmien edessä. He kaikki olivat vasta pentuja, ja me teurastimme heidät kuin saaliit."
Varissulka kohtasi hänen katseensa vakavana. Aaltosalama jatkoi: "Ja nyt Punatähti on poissa. Hän ei saanut ansaitsemaansa soturin kuolemaa, vaan hänet surmasi joukko pettureita. Me olemme osallisia siihen - minä olen osallinen siihen." Kyyneleet polttelivat naaraan silmiä, ja hän yritti kovasti pidätellä tunnepurkausta. "En minä kuvitellut elämääni soturina tällaiseksi! Tappaisin pentuja, pettäisin oman päällikköni… Tämä on ihan kamalaa!" Lopulta hän ei voinut enää pidätellä ja puhkesi äänettömään itkuun.
Häpeissään hän käänsi päänsä toiseen suuntaan, vaikka tiesi jo menettäneensä viimeisenkin arvostuksen rippeen Varissulan silmissä. Kolli piti häntä taatusti kauheana itkupillinä, joka ei ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen tällaisista kokemuksista

//Varis?

TW (en oo varma miksikä tätä kutsuis ehkä ahdistuneisuushäiriö ja ehkä pikku sh warning samal??)


Toivetassu tärisi leirin seinää vasten painautuen. Jokainen ääni tuntui hyökkäävän raukkaparan kimppuun. Hän ei kyennyt liikahtamaankaan vain sulki silmänsä ja hoki itselleen. *Anna sen olla niin se antaa sinun olla*, hän hoki hokemistaan. Kaamostassun tosiaan nykyisen Kaamoskukan sovittelu oli mennyt uhkailuksi ja vainoamiseksi sekä vihjailuksi. Toivetassun elämä ei enää onnistunut normaalisti. Hän pelkäsi jokaista ääntä metsässä ja tarvitsi aikaa itsekseen tai perheensä parissa. Tosiaan Mäyräkynsi kyllä pelotti häntä entistä enemmän, koska Kaamoskukan uhkailut liittyivät vain häneen. Toivetassu ei enää uskaltanut olla ilman jotakin perheenjäsentään ja tällä hetkellä, kun hän oli yksin hän hallunisoi ja meinasi menettää sekä tajuntansa että järkensä - tai järkensä hän oli jo menettänyt. Lumikkoviiksi asteli kohti poloista raukkaa ja Toivetassu sävähti kauemmas sähähtäen paniikissa. “Ei mitään hätää, raukkaparka minä se vain olen, Lumikkoviiksi”, Lumikkoviiksi sanoi ja Toivetassu tunnisti naaraan hiljalleen. Hän ei ollut oma itsensä ja se oli kaikille selvävää. “Saanko tulla?” Lumikkoviiksi kysyi ja Toivetassu nyökkäsi varovaisesti. Hän ei ollut varma oliko naaras petturi ja aikoiko tämä syödä hänet vai ei? Lumikkoviiksi istahti Toivetassun viereen ja kävi sukimaan tämän sekaista takkuista ja rähjääntynyttä turkkia. Toivetassusta tuntui, että jos tämä palaisi Kaamoskukan luo hän palautuisi omaksi itsekseen mutta pelkäsi niin kovin, että Kaamoskukka kävisi hänen kimppuunsa uudestaan, ettei kyennyt siihen. Hän kaipasi emonsa tai veljensä lähelleen ja toivoi, että jompikumpi tulisi tervehtimään häntä nyt. Joskus hän toivoi vain kuolevansa… “Hakisitko Pyörretassun? Jos hän voisi tulla tänne?” Toivetassu kuiskasi. Lumikkoviiksi nuoli Toivetassun päätä ja kehräsi. “Tottakai. Pystytkö odottamaan tässä yksin?” naaras kysyi. Toivetassu nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka Lumikkoviiksen turva ja lämpö katosi hänen ympäriltään ja hän vaipui tajuttomuuteen.
//Pyörre? (Toive voi herää ja kertoo et kaikki on hyvin ja et se vaan nukahti)

En epäröinyt hetkeäkään, etten olisi halunnut alkaa kollin kumppaniksi. Minun sukuni, oli varmasti innoissaan jos he katselivat minua. "Tietysti, Pyörretassu." kuiskasin. 'Ja sitä minä olen toivonut viimeiset kuut.' lisäsin mielessäni virnistäen. Pyörretassu hymyili onnellisena. Lysähdin makaamaan hänen viereensä. "En malta odottaa että sinusta tulee soturi." paljastin kollille. "En minäkään. Pääsemme sitten.." kolli aloitti. Otin kiinnostuneemman ilmeen. "Ai, mitä olit sanomassa?" kysyin pilke silmäkulmassani. "E-en mitään sellaista mitä voisi vielä paljastaa." hän naurahti. Näpäytin kollin kuonoa hännänpäälläni. "Mitäs, mitäs? Lisää salaisuuksia?" kiusoittelin. "Ehkä." Pyörretassu hymyili. Mietin, mitä kolli oli ajatellut. Olisinko hänen mielestään kummallinen? Vai oliko hänellä yhä suhde sen jonkun eloklaanilaisen kanssa? En tietenkään vihoitellut hänelle asiasta. Se oli pääasia, että hän ei ollut siirtynyt Eloklaaniin! Tai kenties...jotain suhteestamme? 'Antaa sen olla salaisuus. Jos kerran se on salaisuus, ei Pyörretassu sitä vielä paljasta. Sitten vasta kun on aika.' ajattelin.
"Tiesitkö muuten että pääsen huomenna parantajan pesältä?" kysyin Pyörretassulta. Pyörretassun silmät levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta. "Vau! Sehän on mukavaa!" hän naukui pehmeästi. "Yritän sitten saada Henkäysvarjon laittamaan minut johonkin partioon jossa sinä olet." sanoin kiusoitellen. Pyörretassu kehräsi huvittuneena. Kuulin, kuinka Henkäysvarjo kutsui klaanikokouksen. "Häh? Missä Punatähti on?" Pyörretassu kysyi.
"En minä tiedä. Katsotaan mitä asiaa Henkäysvarjolla on." vastasin. Käännyin katsomaan häntä päin. Henkäysvarjo liikahteli ympäriinsä. "Klaanille on tapahtunut vakava onnettomuus. Meidän päällikkömme Punatähti..on kuollut." Henkäysvarjo naukui. Sana herätti klaanissa vihaista ulvontaa ja kuului myös syytöksiä Henkäysvarjoa vastaan. "Miksi ihmeessä?" hämmästelin.
"Kuulemma hänet tapettiin." Henkäysvarjo sanoi. Nyökkäsin järkyttyneenä. Katselin kissoja järkyttyneenä. Nytkö Henkäysvarjosta tulisi päällikkö? En koskaan ollut pitänyt hänestä, mutta nyt minua alkoi ärsyttää. Henkäysvarjo oli ylimielinen kissa, joka halveksui jos ei ollut puhdasverinen! Ainoastaan klaanin "puhtaimmat" kissat olivat hänen ystäviään. Minä en ollut puhdasverinen, mutta mitä minä sille mahdoin? En itse ollut päättänyt omia vanhempiani. En edes tiennyt heitä! Miksi puhdasverisiä arvostettiin niin kovasti? Ei ollut Pyörretassukaan puhdasverinen. Surullinen tunnelma jatkui klaanissa. "Minä muistan kun Punatähti nimitti minut soturiksi." Mäyräkynsi kertoi. "Ja minut oppilaaksi ja soturiksi. Se oli mahtavaa." muistelin. Soturimenoistani ei ollut paljon aikaa, mutta oppilasmenoistani oli ollut jo ainakin viisi kuuta. Kissat muistelivat Punatähteä. Vaihdoin järkyttyneenä katseita Pyörretassun kanssa. Kollin silmät olivat ammollaan. Laskin häntäni hänen lavoilleen. "Mitä tapahtuu?" kysyin hiljaa. Pyörretassu kohautti olkiaan mutta näytti kauhistuneelta. "Toivotaan parasta." hän kuiskasi. 'Entä jos se ei riitä? Entä jos tänne hyökätään? Punatähti oli klaanin parhaita taistelijoita: meillä ei ole varaa menettää häntä! En osaa taistella!' ajattelin pakokauhuisena. Ampaisin Hehkuaskelen pesään. Naaras tuli ulos hämmästyneenä. Näin hänet silmissään kyyneleen. "H-hehkuaskel." huohotin. "Tulitko nukkumaan? Hyvä." Hehkuaskel sanoi. "E-ei." yritin sanoa.
"No mitä sitten?" Hehkuaskel kysyi. Yhtäkkiä naaraan katse muuttui järkyttyneeksi. "Kuulitko asiasta?" hän kysyi. "Jos tarkoitat tuota äskeistä, niin kyllä." vastasin. "Minua järkyttää se."
"Kaikkia järkyttää tieto siitä. Ota nämä unikonsiemenet, niin ne voivat auttaa." Hehkuaskelen ääni oli rauhallinen, mutta näin kuinka hän pidätteli itkua. Silitin naaraan selkää. Hehkuaskel vilkaisi minuun kiitollisena. "Kiitos Nuppujuova." hän kuiskasi. Huomasin Pyörretassun pään kurkkivan pesästä. Astuin hänen luokseen. "Mitä tapahtui? Tuolla aukiolla on aika kova meteli." Pyörretassu kertoi. "Ei mitään. Järkytyin vain siitä, että Punatähti ei enää ole keskuudessamme." vastasin.
Pyörretassun katse helpottui. "Tule, mennään takaisin aukiolle." Pyörretassu sanoi. "Minä taidan jäädä nukkumaan. Huomenna sitten taas. Hyvää yötä, Pyörretassu. Tavataan huomenna aamulla tuoresaaliskasan edessä." sanoin. Pyörretassu katsoi kaihoisasti minuun mutta nyökkäsi ja lähti pois pesästä. Hehkuaskel viestitti minulle katseellaan, että hän tiesi jotain. Vastasin heilauttamalla häntääni osin vähättelevästi ja osin vihaisesti. Nyt en halunnut, että hän alkaisi selittää jotain. Vaikka tiesin mitä se oli, jotain Pyörretassusta ja minusta. Ei totuutta voinut peitellä! Parantaja ei kuitenkaan alkanut väittää mitään, vaan keskittyi yrttejen lajittelemiseen. Asetuin vuoteelleni. Ennen kuin nukahdin, minun oli pakko kysyä Hehkuaskelelta erästä asiaa. "Hehkuaskel, eikö niin että pääsen huomenna soturien pesään?" kysyin. "Niinhän se oli. Mutta jos silmään yön aikana alkaa sattua, niin tule vain sanomaan minulle." Hehkuaskel vastasi. 'En varmasti kerro. En halua vaivata häntä enempää.' ajattelin. 'Mutta sepä vaivaa vielä enemmän, jos en kerro.' Asetuin makuulle. Heilautin korviani hyvän yön merkiksi. Painoin silmäni kiinni.

Kun aamulla heräsin, oli jo aikainen aamu. Venyttelin käpäliäni aamuhämärässä ja haukottelin syvään. Loikkasin pois vuoteeltani pehmeästi. Hehkuaskel nukkui yhä. Naaraan silmät olivat siinä asennossa, että hän oli yhä syvässä unessa. Räpyttelin silmiäni. Menin aukiolle. En tiennyt pitäisikö minun kysyä Hehkuaskelelta lupaa. 'Ehkä ei.' ajattelin. Näin Pyörretassun tulevan oppilaiden pesästä. En huomannut häntä, ja törmäsin häneen vahingossa. "Anteeksi!" älähdin.
"Pyrski?"

Nukuin koko yön harvinaisen levottomasti. Jossain vaiheessa keskellä yötä joku oli käynyt pesässä. Olin kuullut neljän kissan askeleiden poistuvan kaatuneen kuusen alta, mutten ollut jaksanut avata silmiäni selvittääkseni, keitä nämä kissat olivat olleet.
Aamulla herätessäni oloni oli kummallinen. Öinen sade oli lakannut, joten tassuttelin ensimmäisten joukossa ulos pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa ja sää oli kerrassaan surkea. Paksu pilvipeite peitti lähestulkoon koko taivaan ja leirin kivipohjalla oli siellä täällä vesilätäköitä. Auringon ensisäteet pilvistivät pilven reunan takaa, ja sain hetken totutella kirkkauteen.
Kun vihreät silmäni olivat tottuneet valoon, siirryin nopeasti pois sotureiden pesän sisäänkäynnin edestä. Kun katseeni kääntyi leirin keskustassa makaavaan punaiseen hahmoon, tunsin sydämeni jättävän lyönnin jos toisenkin välistä. Sydän alkoi jyskyttää epätasaisesti, ja oloni muuttui silmänräpäyksessä heikoksi. Minua alkoi oksettaa ja jalkani muuttuivat veteliksi. Pysyin hädin tuskin pystyssä, kun katsoin epäuskoisena kuollutta kissaa, jonka olin tunnistanut Kuolonklaanin päälliköksi, Punatähdeksi. Silmissäni alkoi tummua ja hengittäminen tuntui vaikealta.
Punatähti oli kuollut. Joku oli tappanut Punatähden.
"Tuhkajuova?" tuttu, mutta normaalia varovaisempi ääni kysyi. En kääntänyt katsettani vierelleni saapuneeseen Pimentovarjoon, mutta tiesin hänen olevan siinä.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin ääni väristen. Tuntui kuin olisin ollut hukassa. Kuolonklaani oli menettänyt päällikkönsä ja oloni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan. Kissa, jota olin ihaillut, totellut ja kunnioittanut koko ikäni, oli aivan yhtäkkiä poissa. Tämä tarkoitti sitä, että ensi yönä Henkäysvarjosta tulisi klaanin virallinen päällikkö ja kaikki muuttuisi, aivan kaikki.
"Henkäysvarjo kertoo koko klaanille myöhemmin", kokenut naarassoturi naukui vakavalla äänellä. Irrotin katseeni Punatähden rähjääntyneestä ruumiista ja kohtasin Pimentovarjon siniharmaan katseen. Huomasin, että mustan soturin turkilla oli ruhjeita. Sieltä täältä uupui karvatukkoja ja erotin turkin alta pilkottavan joitain pieniä naarmuja. Oliko leirissä käyty taistelu ilman, että muut olivat heränneet siihen? Ei, se oli mahdotonta. Pimentovarjo oli varmasti ollut yksi niistä sotureista, joka oli poistunut leiristä keskellä yötä. Mutta miksi ihmeessä hän oli tehnyt niin? Mitä sellaista yön aikana oli voinut tapahtua, joka oli johtanut päällikön kuolemaan?
Pahin pelkoni oli, että Henkäysvarjolla oli ollut käpälänsä pelissä Punatähden kuolemassa. Jos niin todella olisi, tilanne olisi hyvin huono. Harva tuskin hyväksyisi päällikkönsä surmaamista ja pettämistä, ja Kuolonklaani voisi pahimmassa tapauksessa ajautua sekasortoon ja jakautua kahtia. Toivoin, ettei edes Henkäysvarjo olisi niin typerä, että olisi tappanut tai tapattanut oman päällikkönsä. Toinen potentiaalinen vaihtoehto olivat erakot. En uskonut, että yksistään reviirillemme eksyneet oppilasikäiset ja sitä nuoremmat kissat olisivat kyenneet tappamaan klaanipäällikköä, mutta heillä saattoi olla auttajia.
Asioiden pyörittely mielessäni sai oloni vain sekavammaksi. Pimentovarjo ei kertonut minulle mitään, vaan jouduin odottamaan Henkäysvarjon kertomusta, joka olisi vastaus päässäni pyöriviin kysymyksiin.

Henkäysvarjo oli kertonut surkeana edellisyön tapahtumat klaanille. Punatähti oli kuollut erakoiden kynsissä. He olivat johtaneet kuolonklaanilaiset ansaan, ja sen seurauksena Punatähti oli kuollut. En ollut koskaan ollut tilanteessa, jossa päällikkö olisi vaihtunut. Punatähti oli toiminut Kuolonklaanin päällikkönä koko elämäni ajan, joten ajatukseni olivat sekavia. Punatähti oli ollut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista, mutta vain asemansa vuoksi. Isä oli opettanut, että päällikköä tuli kunnioittaa aina ja hänen käskyjään oli toteltava, vaikkei pitäisikään siitä. Päällikkö oli aina oikeassa, eikä minun mielipiteelläni ollut mitään merkitystä, ellei päällikkö sitä erikseen kysyisi.
Kun istuin pääaukion laidalla kokouksen jälkeen ja katsoin kuollutta päällikköä, en tuntenut oikeastaan mitään. Olin itsekin yllättynyt siitä, sillä Punatähti oli ollut niin tärkeä kissa sekä minulle että koko klaanille. Kenties tunteettomuuteni johtui siitä, että arvostukseni Punatähteä kohtaan johtui juurikin hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Kuolonklaani saisi ensi yönä uuden päällikön, ja joutuisin unohtamaan kaikki Punatähden arvot ja ohjeistukset. Vaikka Henkäysvarjo olikin katala ja inhottava kissa, minun olisi kunnioitettava häntä, kun hänestä tulisi päällikkö. Tästä päivästä eteenpäin minä noudattaisin vain ja ainoastaan Henkäysvarjon käskyjä, pidin niistä tai en. Minun olisi opittava tulemaan toimeen ja arvostamaan uutta päällikköäni, jotta voisin palvella häntä kuten hyvän soturin kuuluu. Olisi unohdettava omat tunteeni Henkäysvarjoa kohtaan ja nähtävä hänet vain Kuolonklaanin päällikkönä, jonka Pimeyden Metsä oli hyväksynyt.

Näkymä edessäni oli kuin suoraan jostain kamalasta painajaisesta. Verilammikot täplittivät lehtisateen kuihduttamaa ruskeaa ruohoa, osa tummasta nesteestä peräisin klaanitovereistani, osa nuorista erakoista. Rautainen veren haju leijaili ilmassa, ja irvistin hiukan, kun maistoin sen suussani. Aukio oli täynnä erisävyisiä karvatuppoja; käänsin katseeni valkoisista tukoista, jotka olin itse raastanut vastustajani turkista. Kookas naaraskissa makasi kyljellään vieressäni, mutta en uskaltanut vilkaistakaan ruumista. Tiesin, että jos niin tekisin, erakon lasittuneet silmät ilmestyisivät painajaisiini. Pidin siis katseeni määrätietoisesti erään lehtikuusen rungossa, joka toimi minun ankkurinani tähän maailmaan. En voinut antautua paniikin ja katumuksen riepoteltavaksi, joten tuijotin vain puunkuorta raskaasti hengittäen ja yritin koota itseni. En halunnut näyttää heikolta klaanitovereideni edessä; heidän ei tarvinnut tietää, että tällä hetkellä olisin kaikista mieluiten vain käpertynyt maahan vollottamaan kuin mikäkin pentu.
Yritin vakuutella itselleni, että tekoni oli oikeutettu, ettei minulle oikeastaan ollut annettu muuta vaihtoehtoa. Minulla oli kuitenkin ollut monen monta tilaisuutta toimia toisin. Olisin voinut päästää sen valkoisen naaraan menemään. Olisin voinut kieltäytyä yöpartioon osallistumisesta. Olisin voinut torjua Henkäysvarjon tarjouksen liittolaisuudesta. Lopulta minun oli tultava siihen päätelmään, että todellakin olin julma, armoton tappaja. Laihana lohtunani toimi se, etten ainakaan ollut yksin tässä tilanteessa. Partion muiden jäsenten kasvot näyttivät myös synkiltä. Olin vilaukselta nähnyt Aaltosalaman pentuikäisen erakon kimpussa; punaruskeasta soturista tuntui varmaan kamalalta.
Yöpartio liukeni paikalta vähin äänin Sähkötuhon johdattamana. Tunnelma oli synkkä ja kuoleman mätä haju leijaili edelleen ilmassa. Äskettäin alkanut kaatosade teki turkistani nopeasti litimärän, mutta ainakin se tyynnytti kehoani koristavien naarmujen kirvelyä. Olin selvinnyt onnekseni vain pienillä haavoilla, mutta moni partion jäsen tarvitsisi Hehkuaskeleen apua. Erakkojoukko ei ollut luovuttanut ilman taistelua, mikä oli heille kunniaksi. Meidän teostamme taas oli kunniallisuus kaukana.
Matkalla leiriin tapasimme kolmen kissan joukon, jotka hekin tuoksuivat epäilyttävästi vereltä. Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka näyttivät vakavilta vaihtelevissa määrin; jotain oli selvästi tapahtunut, enkä ollut varma halusinko tietää mitä. Musta naarassoturi ei kuitenkaan haaskannut aikaa vaan kertoi synkät uutisensa: Punatähti oli kuollut. Katsoin epäuskoisena Pimentovarjoa, mutta Jääviillon tyytyväinen virne kertoi, ettei soturi valehdellut. Päällikön kuolema oli kova isku, eikä se oikein tuntunut heti uppoavan minuun. En suostunut hyväksymään sitä: Punatähti oli aina ollut klaanin päällikkö, ja noin vain hänen omat soturinsa kunniattomasti tappoivat hänet. Oloni oli kuitenkin niin turta aiemman verilöylyn takia, etten jaksanut edes kummemmin reagoida uutiseen. Seurasin vain partiota leiriin kuin pääni olisi ollut sumussa.
Leirissä isäni saapui partiota vastaan ja jouduin muutaman muun kanssa vartioon, kun loput kissoista päivittivät varapäällikköä tapahtumista. Havahduin hiukan synkistä mietteistäni kun tajusin, ettei Henkäysvarjo oikeastaan ollut enää varapäällikkö: hän astuisi pian Punatähden paikalle ja siirtyisi klaanin johtoon. Minusta tulisi päällikön poika. Ajatus ei oikein piristänyt.
Seuraavaksi Henkäysvarjo komensi vähiten haavoittuneet hautaamaan erakot. Huonoksi onnekseni minä kuuluin heihin, vaikka ajatus pahastikin loukkaantuneen näyttelemisestä houkutteli. Viimeinen asia, mitä nyt halusin tehdä, olisi kohdata erakoiden ruumiit uudelleen. Ymmärsin kuitenkin, että Hehkuaskeleella oli tassut täynnä töitä, eikä hän tarvitsisi ketään oikeasti tervettä pyörimään tielleen. Lähdin siis mukisematta Kalmakuun, Sähkötuhon, Latvaruusun ja Pimentovarjon mukaan.
Matka takaisin Lehtikuusilaaksoon taittui aivan liian nopeasti. Ikävä tunne vatsanpohjassani kasvoi, kun lähestyimme aukiota, jolle olimme ruumiit jättäneet. Haistoimme ne ennen kuin näimme ne, ja pidättelin yökkäystäni. Miksi ihmeessä minun piti osallistua tähän? Varmasti neljä muuta olisivat pärjänneet ilmankin apuani.
Saavuimme pian paikalle ja sydämensykkeeni kiihtyi, kun näkymä avautui eteeni. Mikään ei ollut muuttunut sinä aikana, kun olimme poissa. Osin tämä pysähtyneisyys oli karmivaa, mutta olin helpottunut siitä, etteivät haaskaeläimet olleet vielä löytäneet tietään paikalle. Syvään huokaisten seurasin muita ja astelin lähemmäs kuolleita kissoja.
Pysyttelin kaukana kilpikonnakuvioisen naaraan ja harmaanruskean pennun ruumiista. Sen sijaan tartuin erään laikukkaan kollikissan niskaturkkiin ja lähdin raahaamaan hänen ruumistaan muiden perässä. Kuolleen kissan keveys helpotti kulkemista, mutta samalla se oli karmiva muistutus hänen nuoresta iästään. Yritin olla ajattelematta asiaa sen enempää, minä ja varmasti muutkin halusivat mahdollisimman nopeasti pois täältä ja takaisin leiriin. Synkistelyyn ei ollut aikaa.
Raahasimme ruumiit reviirin ulkopuolelle. Sähkötuho ja Pimentovarjo etsivät kohdan, jossa maa oli sopivan pehmeää kaivamiseen. Kaksikko ei aikaillut vaan alkoi nopeasti raapimaan maanpintaa, ja kohta multaa ja rapaa alkoi lennellä ilmassa. Pian Kalmakuu ja Latvaruusu liittyivät mukaan, mutta omat askeleeni olivat epävarmoja, kun lähestyin vastahakoisesti hiljalleen muodostuvaa kuoppaa. Tuntui hiukan kylmältä vain hylätä ruumiit tänne. Klaanissa pitäisimme valvojaiset Punatähdelle samalla, kun näiden viiden kissan ruumiit mätänisivät maan alla ilman, että heidän perheensä koskaan saisivat tietää heidän kohtalostaan.
"Lopeta tuo murjottaminen ja ala kaivaa!" Pimentovarjo tiuskaisi ja katsoi minua vihaisesti samalla kun kauhoi maata kiivaasti. "Emme me muutkaan tätä mielellämme tee. Kerää itsesi äläkä käyttäydy kuin mikäkin pentu!"
Normaalisti kylmänviileän naaraan kummallisen kiihtynyt äänensävy sai minut havahtumaan. Mikään ei tässä hetkessä muuttuisi, joten minun olisi se ja sama auttaa heitä. Kiirehdin neljän muun luo ja aloin kaivaa maata sanaakaan sanomatta. Muta tahrasi ensin tassuni, sitten jalkani ja lopulta myös vatsakarvani kun heittelin multaa ja hiekkaa taakseni. Lopulta kokeneemmat soturit päättelivät montun olevan tarpeeksi syvä ja kömmimme takaisin maan pinnalle.
Pimentovarjo ja Kalmakuu tarttuivat punertavan kollikissan turkkiin ja heittivät hänen ruumiinsa koruttomasti kuopan pohjalle. Vainajalle ei suotu rauhallista hetkeä, sillä pian minä ja Latvaruusu jo heivasimme seuraavaa ruumista kuoppaan edellisen seuraksi. Keskityin olemaan ajattelematta sitä, mitä olin juuri tekemässä; muiden sotureiden vakavista mutta tyynistä kasvoista päätellen he pyrkivät samaan. Pian ruumiiden päälle heiteltiin jo multaa eikä kestänyt kauaakaan, kunnes heidän turkkinsa olivat peittyneet maan alle.
"Lähdetään sitten", Kalmakuu murahti ja lähti jolkottamaan takaisin kohti leiriä taakseen katsomatta. Vilkaisin vielä kerran viiden kissan hautaa ja lähdin sitten muun neljän perään.

Kotimatkalla alkoivat askeleeni tuntua lyijynraskailta ja silmäluomeni painua kiinni. En ollut huomannutkaan miten väsynyt olin, vaikka tietysti se kävi järkeen. En ollut ehtinyt nukkua kuin pienen hetken ennen kuin minut oli yöllä herätetty partioon, ja siitä asti olin ollut koko ajan liikkeessä. Auringon ensimmäiset säteet pilkistivät jo mäntyjen takaa.
Lihaksiani särki rasituksesta enkä jaksanut enää muuta ajatellakaan kuin makuusijani lämpöä ja pehmeyttä, mutta tietenkään en ollut vielä vapaa. Leiriin saapuessamme Henkäysvarjo keräsi nopeasti klaanin koolle. Henkeni salpautui, kun näin tulevan päällikön vierellä Punatähden ruumiin. Hänen turkkinsa oli riekaleinen ja haavojen ja naarmujen peittämä. Mokomat eivät olleet edes antaneet hänelle kivutonta loppua. Siristin vihaisesti silmiäni, kun katsoin vuorotellen jokaista päällikön tappajista. Pimentovarjo näytti vakavalta, mutta mikään hänen käytöksessään ei kielinyt katumuksesta. Jääviiltokin ainakin yritti esittää surullista, mutta minäkin huomasin, ettei hänen synkkä ilmeensä näyttänyt aidolta.
Oli tarpeeksi väärin puukottaa päällikköään selkään, mutta kolme yhtä vastaan oli jo säälittävää. Toivoin, että Punatähti kummittelisi tappajakolmikon unissa vielä monen monta kuuta.
En edes jaksanut kuunnella isäni sepityksiä viime yöstä. Minun oli edelleen vaikeaa käsittää tapahtunutta; edellisen auringonnousun aikaan en olisi voinut kuvitellakaan tämän kaiken olevan edessä. Yritin olla ajattelematta yhtään mitään. Tiesin, että jos alkaisin pyöritellä mielessäni edellisyön tapahtumia ja kauhukuvia, en saisi unta.
Kun Henkäysvarjo viimein päätti kokoontumisen, oli aikeinani pyyhältää suoraan sotureiden pesään nukkumaan. Äkillinen törmäys johonkuhun torveloon, joka ei tajunnut katsoa eteensä, pysäytti minut. Olin jo tiuskaisemassa kissalle jotain piikikästä, hermoni kireällä viime yön sekamelskasta, kun tunnistin soturin olevan Aaltosalama. Punaruskean naaraan kasvoilla oli kummallinen ilme: oransseista silmistä erotti, että hän oli poissa tolaltaan, mutta Aaltosalama yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa. Normaalista poikkeavasti soturinaaras ei sanonut minulle sanaakaan, ei minkäänlaista nasevaa kommenttia, vaan kiirehti leirin uloskäynnistä tiehensä.
Seisoin hetken paikoillani ymmälläni kuin mikäkin typerys. Voisin aivan hyvin jättää Aaltosalaman omaan rauhaansa ja mennä viimein torkkumaan, kuten kovasti halusin. Miksi en siis ollut jo astelemassa sotureiden pesän kodikkaaseen hämäryyteen? Katseeni oli liimautunut suuaukolle, jonka läpi punaruskea soturi oli juuri kadonnut. Aaltosalaman olemus häiritsi minua: olikohan naaras aivan kunnossa? Toisaalta se ei olisi ollenkaan minun ongelmani. Emmehän me olleet ystäviä tai mitään.
Askeleeni kuitenkin johdattivat minut ulos leiristä ennen kuin ehdin asiaa sen enempää harkita. Sadattelin hiljaa älytöntä päätöstäni. Mikä ihme minuun oli iskenyt? Aaltosalama ei varmasti halunnut nähdäkään minua juuri nyt. En kuitenkaan voinut enää kääntyä takaisin, sillä soturi oli jo huomannut minut. Hän ei ollut lähtenyt kauas, vaan istui puun juurella lähellä leiriä. Katsoin Aaltosalamaa hetken hiukan epäröiden, mutta syvään huokaisten tassuttelin hänen luokseen.
"Onko kaikki kunnossa?" naukaisin istuutuessani hänen eteensä. Kaduin typerää kysymystäni heti: kaikki tapahtumiin osalliset olivat varmasti enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan - paitsi ehkä Jääviilto. Mikään ei ollut tällä hetkellä kunnossa. Harkitsin hetken keventäväni tunnelmaa jollain sukkelalla letkautuksella, mutta aavistin, että menettäisin siitä hyvästä korvani. Totta puhuen en muutenkaan ollut kovin vitsikkäällä tuulella.
"Mitä mietit?" kysyin tunnustellen ja kohtasin soturin oranssit silmät. "Tai no, varmaankin kaikkea tapahtunutta. Tämä kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta jos haluat puhua asiasta, niin voit puhua minulle. Jos haluat. Ymmärrän, jos et halua. Ajattelin vain kun olemme samassa jamassa ja näin..."
Mitä ihmettä minä oikein lörpöttelin? Korvanpääni tuntuivat polttelevan ja siirsin kiusaantuneena katseeni muualle. En ollut koskaan tuntenut oloani yhtä hölmöksi. Toisaalta mikä tahansa aiemmasta masentuneisuudesta poikkeava tunnetila oli tervetullut.

//Aalto?
//KP-boosti

Vahdin pentuja, hieman kyllästyneenä. Olin komentanut Katajapennun pyytämään siskoltaan anteeksi, mutta silti minusta tuntui pahalta. 'Mäntyviiksi, älä syytä itseäsi. Olet hyvä ja vastuullinen kissa.' ääni pääni sisällä sanoi hiljaa. 'En minä ole hyvä enkä varsinkaan vastuullinen.' ajattelin. 'Hyvä ja vastuullinen ikikuningatar olisi hoitanut asiat jo ajat sitten.' 'Et sinä voi hallita, mitä muut tekevät. Älä syytä itseäsi. Kaikki, ihan kaikki on sen Katajapennun syytä.' ääni ärähti. Minusta tuntui pahalta. Ei pentua voinut syyttää..mutta ei minuakaan. Ääni oli oikeassa: en voinut hallita muita. Tarkoittiko se että kaikki oli minun syytäni? Pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle? 'En tiedä. Tämä pentu on joutunut kokemaan vaikka mitä. Ties vaikka, että Höyhenhalla ei olekaan hänen emonsa!' ajattelin hieman varautuneesti. Höyhenhalla saattaisi suuttua pennulleen. Mutta ei ollut mukavaa saada kissojen vihat itsensä niskaan, kun joku toinen oli siinä syypäänä. Katselin hieman ympärilleni. Lintu pyrähti leirin ylitse. "Minä pysyn hiljaa." kuiskasin itsekseni. "Katsotaanpa onko Katajapentu jo hoitanut hommansa." Astelin pentutarhaan. Pienen pieni virnistys kulki kasvoillani, mutta se hyytyi kun näin hiekanvärisen pennun kyyristelevän nurkassa. Katsoin häntä kummastuneena. Tajusin katsoa Höyhenhallaan. Naaraan kasvoilla näkyi pieni tyrmistys, ja myös vihaisuus. Mitä Katajapentu oli tehnyt? "Hei. Mitä täällä tapahtuu?" kysyin ystävälliseen sävyyn. Höyhenhalla ei sanonut mitään. Katajapentu näytti pelkäävän emoaan. Uskoin sen. Höyhenhallalla oli suuttuessaan hyvin vahvat tunteet.  Vedin henkeä ja astuin heidän eteensä. "Mäntyviiksi. Olet kiltti, kun autat. Mutta anna meidän hoitaa tämä..keskenämme." Höyhenhalla naukui terävästi. Katsoin naarasta. Pelkäsin että hän satuttaisi pentua. 'Turha luulo. Ei Höyhenhalla mikään ketunmieli ole. Ei hän tee Katajapennulle mitään, onhan hän hänen emonsa!' ajattelin. Höyhenhalla laski häntänsä Katajapennun lavoille. Huomasin heidän puhuvan yhdessä hetken. En aistinut ilmassa sähköä, vaikka tuntui painostavalta. Vedin henkeä. Laskin mielessäni sekunteja, että painostava tilanne loppuisi. Vilkuilin ympärilleni, ja kävin vuoteelleni nukkumaan.
"Kataja?"

Klaanissa oli tapahtunut kummia parin viimeisen päivän aikana. Ensin leiriin oli saapunut vieraita kissoja, jotka huhupuheiden perusteella olivat halunneet liittyä Kuolonklaaniin. Olin kuullut näitä kissoja kutsuttavan erakoiksi, eikä kauhean moni kuolonklaanilainen vaikuttanut olevan kovin mielissään näiden liittymisaikeista.
Salakuunneltuani niin klaaninvanhimpien kuin muidenkin pentutarhan lähistöllä liikkuneiden kissojen keskusteluja, olin tullut siihen johtopäätökseen, että erakot kuulostivat olevan nouseva ongelma Kuolonklaanissa. Ilmeisesti moni Kuolonklaanin nykyinen jäsen oli taustaltaan erakko tai vähintään puoliverinen, mitä se nyt ikinä tarkoittikaan.
Seuraavana aamuna siitä, kun erakot olivat käyneet leirissä, heräsin ulkoa kuuluvaan hälinään. Myös Kyyhkypennun unet keskeytyivät, ja tämä nosti ärtyneen näköisenä päätään.
"Mitä nyt taas?" naaras mutisi ja hieroi hiekkaa silmistään.
Vieressämme makoileva Lehtituuli oli tavanomaista valppaampi. Hänen korvansa olivat tarkkaavaisesti pystyssä ja silmät seurasivat kapeina viiruina pentutarhan oviaukon takana liikkuvia varjoja.
Yllätyin hieman, kun ulkoa kuului Punatähden tutun jylisevän äänen sijasta Henkäysvarjon ääni. Se sai emon ponnahtamaan ylös paikaltaan ja tassuttamaan kiireesti pesän suuaukolle. Vilkaisimme Kyyhkypennun kanssa nopeasti toisiamme ja päätimme seurata kuningatarta.
Pentutarhan edustalla Lehtituuli kuitenkin pysäytti meidät. "Jääkää tähän odottamaan", laikukas naaras käski ja suuntasi sen jälkeen leirin keskelle, jonne oli kerääntynyt suuri joukko kissoja.
Ilmassa leijui outo haju - kuin saaliseläimen veri, paitsi että tällä kertaa haju ei tullut saaliista vaan kissoista. Matopentu tallusti seuraamme ja jäi istumaan Kyyhkypennun toiselle puolelle. Kolli katsoi kysyvästi siskoani, joka puolestaan pudisteli päätään tietämättömänä.
Tovin kuluttua Henkäysvarjon ääni kuului taas. Tällä kertaa isoisä selvästi aloitti klaanikokouksen. Missä Punatähti oli? Se selvisikin pian, sillä kolli kertoi vanhan päällikön kuolleen taistelussa erakoita vastaan viime yönä. En ollut tuntenut Punatähteä kovin hyvin ja siksi hänen kuolemansa ei tuntunut niin isolta menetykseltä, mutta kun näin, miten paljon uutinen kosketti suurinta osaa klaanista, en voinut olla tuntematta vihaa erakoita kohtaan. Ne saastaiset vaeltajat olivat tappaneet klaanimme päällikön - täysin anteeksiantamatonta! Olin vain iloinen, että ne murhaajat olivat saaneet ansionsa mukaan ja mätänivät nyt mullan alla.
Kokouksen päätyttyä moni kissa jäi norkoilemaan aukiolle, ikään kuin he eivät olisi enää tienneet, mitä heidän olisi kuulunut tehdä menetettyään rakastetun päällikkönsä. Onneksi meillä oli sentään isoisäni - hän kyllä palauttaisi kurin ja järjestyksen takaisin klaaniin ja pitäisi huolen siitä, ettei moinen tragedia toistuisi enää. Kaikki erakot saisivat jatkossa pitää varansa, sillä Kuolonklaaniin heillä ei ollut tulemista!

Taistelu erakoita vastaan oli päättynyt odotusten mukaisesti: kaikki nuoret kissat oli lopulta saatu tapettua, yhtäkään säästämättä. Ikään kuin se ei olisi yksinään riittänyt musertamaan Aaltosalaman mieltä, luvassa oli ollut lisää huonoja uutisia. Matkalla leiriin yöpartio oli kohdannut Jääviillon, Kaamoskukan ja Pimentovarjon. Aaltosalama oli heti pistänyt merkille, miten ruhjotuilta kissat olivat näyttäneet, ja syy tälle oli selvinnyt, kun Pimentovarjo oli kertonut heille Henkäysvarjon käskystä tappaa Punatähti, mikäli tämä menisi Lehtikuusilaaksoon.
Sillä välin, kun yöpartio oli armottomasti taistellut nuoria erakoita vastaan Lehtikuusilaaksossa, klaaninpäällikkö oli käynyt vähän matkan päässä kamppailua omasta elämästään omia sotureitaan vastaan. Aaltosalaman olo oli kertakaikkisen kurja. Hän ei saattanut uskoa, että Henkäysvarjo oli mennyt niinkin pitkälle, että käskisi oman päällikkönsä tapettavaksi. Punatähti oli ollut Kuolonklaanin päällikkönä jo sukupolvien ajan, ja noin vain hänen valtansa anastettiin kunniattomasti selkäänpuukottamalla.
Leirissä Aaltosalama oli mennyt parantajan pesälle hoidattamaan taistelussa saamansa haavat Henkäysvarjon määräyksestä. Todellisuudessa häntä ei kiinnostanut vähääkään, vaikka olisi vuotanut kuiviin, sillä yön aikana tehdyt hirmuteot polttivat häntä sisältä päin niin, että hänen olisi tehnyt mieli lakata olemasta. Hän näki mielessään keskenkasvuisten kissojen ruumiit, elottomina ja veren peittäminä. Pieni naaraspentu, jonka hengen Aaltosalama oli julmasti riistänyt, kummitteli erityisesti soturittaren mielessä.
"Nostaisitko vähän päätäsi?" Hehkuaskelen kysymys sai punaturkkisen naaraan kääntämään tyhjän katseensa parantajaan. Hän teki, kuten naaras pyysi, ja parantajakissa puhdisti hänen huulensa yli kulkevan haavan.
Kun Hehkuaskel oli paikannut hänet, hän jäi kyyhöttämään sammalille surkeana karvamyttynä, kaiken elämänhalunsa menettäneenä.

Jossain vaiheessa Aaltosalama oli ilmeisesti torkahtanut, sillä kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, ulkona oli valoisaa. Hän kuuli Henkäysvarjon äänen kajahtavan pesän ulkopuolella kutsuen klaanin koolle. Aaltosalama tuijotti hetken tyhjyyteen, yritti kerätä viimeiset voiman rippeensä noustakseen ylös ja siirtyäkseen muiden mukana ulos kuulemaan varapäällikön sanat, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ajatukset sumeilta.
Lopulta hänen onnistui kangeta itsensä jaloilleen ja raahautua aukiolle, jonne vielä toistaiseksi yön tapahtumista tiedottomat klaanitoverit olivat kerääntyneet hämmentyneinä ja hieman hätääntyneinä. Kaikki näkivät Henkäysvarjon vieressä makaavan Punatähden ruumiin ja varmasti ihmettelivät, miten tämä oli siihen päätynyt. Aaltosalama tiesi vastauksen, mutta kuten kaikkia muitakin yöpartion jäseniä, myös häntä oli kielletty puhumasta tapahtuneesta kenellekään. Se olisi salaisuus, jota hän joutuisi kantamaan mukanaan hautaan asti. Ajatus siitä, miten oli rikkonut useita soturilain kohtia ja kääntynyt röyhkeästi päällikköään vastaan, sai naaraan vatsan muljahtelemaan syyllisyyden tunteesta.
Henkäysvarjo aloitti kokouksensa ja kertoi hyvin vakuuttavasti muulle klaanille oman versionsa yön tapahtumista. Kukaan ei näyttänyt epäilevän mitään, ja se sai Aaltosalaman voimaan entistä huonommin. Hän toivoi, että olisi ollut yhtä tiedoton.
Tulevan päällikön lopetettua kokouksen Aaltosalama nousi huterille jaloilleen ja katseli hetken ympärilleen - suurin osa kuolonklaanilaisista oli murheen murtamia. Suru leijaili leirissä kuin raskaat sadepilvet. Aaltosalaman huono olo kasvoi entisestään, ja hänen oli päästävä tuulettamaan ajatuksiaan jonnekin muualle.
Hän tassutti kiireesti leirin uloskäyntiä kohti, eikä tajunnut katsoa eteensä, ennen kuin törmäsi johonkuhun. Kohottaessaan katseensa hän näki Varissulan kummastuneen naaman. Sanaakaan sanomatta soturitar marssi kollin ohitse piikkihernetunneliin ja livahti leirin ulkopuolelle.
Hän ei mennyt kauas vaan etsi itselleen rauhaisan paikan leirin lähellä olevan puun luota ja kävi istumaan. Hän veti syvään henkeä ja yritti koota itsensä - soturin ei kuulunut käyttäytyä näin impulsiivisesti omien tunteidensa johdattamana.

//Varis?

Kuunnellessani Henkäysvarjon sanojani oloni tuntui jokseenkin voimattomalta. Ei pelkästään sen takia, että selässäni aristi edelleen laikukkaan erakon aiheuttamat naarmut tai käpälissä painava väsymys yön jäljiltä. Henkäysvarjon sanat kuulostivat omaan korvaani vain niin tekopyhiltä, vaikka kollin esitys oli varmasti kerrassaan vakuuttava muille kuolonklaanilaisille, joilla ei ollut yön oikeista tapahtumista harmaintakaan aavistusta. Yöllä mieleni oli ollut täysin tyhjä kaikesta, minua ei edes hetkauttanut se, että yksi oppilasikäinen erakko oli kuollut toimestani. Käsky tappaa erakot oli ollut vielä selitettävissä klaanin parhaaksi, mutta Punatähden murhaaminen oli asia erikseen. Henkäysvarjo oli kuitenkin Kuolonklaanin tuleva päällikkö, eikä minulle ollut homma eikä mikään pitää suutani kiinni. En olisi ikimaailmassa pystynyt - saatikka halunnut - toteuttaa sellaista tekoa, mihin entinen mestarini Pimentovarjo, tämän poika Kaamoskukka ja Jääviilto olivat sortuneet. Punatähden kuolema ei ollut kuulunut niihin suunnitelmiin mihin olin suostunut. Se sai minut toivomaan, että Pimeyden Metsä näki minut erillään tapahtuneesta. Niin kuin olinkin. Minun teki pahaa katsoa punaruskeaa kollia, joka oltiin tuotu leiriin. Toki päällikkö oli jo vanha ja johtanut Kuolonklaanin läpi monen monta vuodenaikaa, mutta se ei silti saanut minua hyväksymään toisten tekoa. Sain kiittää onneani kivikasvoisuudestani, sillä Henkäysvarjon tai kenenkään muunkaan oli mahdotonta päätellä, mitä ajattelin. Heille olin uskollinen liittolainen, joka oli hoitanut ohjeistetun hommansa - sitähän minä oikeasti olinkin. He eivät kuitenkaan arvanneet, etten tulisi enää ikinä arvostamaan Punatähden kuolemaan osallisia. Mutta sitä he eivät tulisi huomaamaan minussa, siitä pidin kiinni. Ulkoisesti arvostaisin Henkäysvarjoa, vaikka sisimpäni neuvoi muuta. Se riittäkööt Pimeyden Metsälle.
"Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen", Henkäysvarjo päätti kokouksen. Jos raidallisen kollin valtaannousu oli vaatinut näin paljon, en tiennyt mitä odottaa hänen päällikkyyskaudeltaan. Tiesin kuitenkin asemani olevan hyvä kollin silmissä, olinhan ollut mukana hänen suunnitelmissaan, ja olin sentään syntyjäni puhdasverinen kuolonklaanilainen. Minulla ei ollut mitään pelättävää, enkä olisi suostunutkaan pelkäämään omassa klaanissani. Mitä se sellainen olisi ollut olevinaan.
Hehkuaskel oli saanut minut lupautumaan tulemaan käymään hänen luonaan vielä kerran, jotta naaras saisi vielä tarkistuttaa ilkeät naarmuni. Minua parantajalla käynti risoi, siellä aina haisi ja se toi muistoja mieleen Tiputassusta. Jääviilto oli myös määrätty parantajan pesälle, enkä halunnut törmätä häneen. Punaruskea soturi oli kuitenkin ollut muiden mukana kuuntelemassa Henkäysvarjoa ja oli edelleen aukiolla. Livahdin nopeasti yrtinhajuiseen parantajan pesän hämäryyteen, jonne Hehkuaskel oli sen suulta jo ehtinyt kömpimään.
"Käy tuohon istumaan", pikimusta naaras naukaisi ja ohjeisti minut paikalleni. Istuuduin alas selkä parantajaan päin ja tämä levitti jotain outoa selkääni. "Kyllä nämä paranevat omia aikojaan."
Nyökkäsin nopeasti ja jatkoin matkaani ulos pesästä. Askeleeni tuntuivat raskaalta, sillä unta ei ollut lähes ollenkaan alla. Minua kohti kulki Leppätassu. Punatähti oli antanut minulle oppilaan vasta vähän aikaa sitten, ja aioin todella tehdä kaikkeni sen eteen, että Leppätassusta tulisi hyvä soturi Kuolonklaanille. Se oli vähintä mitä pystyin tekemään.
"Onko tänään harjoituksia?" oppilas oli tänään vähäsanaisempi kuin yleensä. Tämän äänikin oli hiljainen ja hivenen käheä. Ruskeasilmäinen kolli näytti olevan hyvinkin suruissaan päälliköstä, enkä yhtään ihmetellytkään. Oppilas vaikutti siltä, ettei hänen harjoittelustaan tulisi tänään mitään. Ehkä oli ihan oikeutettua antaa toiselle vapaata.
"Ei ole. Käy viemässä pentutarhaan tuoresaalista, saat syödä sitten itse", tokaisin toiselle. Leppätassu naukaisi myönteisen vastauksen ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Leppätassu puhui yleensä jatkuvasti taukoamatta, joten kieltämättä oli mukavampi nähdä nuori oppilas hiljaisempana. Toisaalta syynä oli järkyttyminen päälliköstä, ja tuskinpa tätä jatkuisi pidempään. Pian joutuisin jo kestämään jatkuvaa puheensorinaa korvani juuressa. Ajatus palaamisesta arkeen kyllä virkisti mieltä, jos jokin siihen edes pystyi. Tämän yön halusin mielelläni siirtää taka-alalle ja jatkaa elämääni. Se ei vain tainnut olla hetkeen mahdollista.
Silmäluomeni alkoivat tuntumaan entistä raskaammilta, enkä enää meinannut pysyä hereillä. Minun oli suorastaan pakko astella hitain askelin soturien pesään, jossa laitoin heti pitkäkseni. Minulla oli aikaa levätä, kun ei ollut partioitavaa ja olin juuri antanut oppilaalleni vapaata. Joka tapauksessa tulisin valvomaan seuraavankin yön, joten uni tulisi tarpeeseen. Eikä minun tarvinnut paljoa vaivata päätäni ajatuksilla, kun jo nukahdin. Oli ihmeellistä, miten syvään uneen vaivuin ilman sen ihmeellisimpiä kauhukuvia yöstä. Alitajuntaisesti olinkin oikeuttanut tekoni erakoiden suhteen, enkä nähnyt minkäänlaista yhteyttä Punatähden kohtaloon. Sen tähden sain nukutuksi kunnolla, ja olisin valmis seuraavana yönä kunnioittamaan päällikköä hänen valvojaisissaan.

"Haloo! Minäkin olen täällä!" Kaamoskukka tuhahti Punatähdelle, joka oli taistelun lomassa kääntänyt selkänsä tabbykuvioiselle kollille, kun päällikkö oli hetkeksi päässyt irtaantumaan Jääviillon ja Pimentovarjon otteista. Nuori soturi syöksyi kynnet ojossa kohti päällikön punaruskeaa selkää. Punatähti näytti väsyneeltä, ja kollin reagointinopeus oli selvästi laskenut. Tämä ei ehtinyt väistämään pitkäjalkaisen kollin hyökkäystä, vaan Kaamoskukka laskeutui ketterästi päällikön niskaan. Jääviilto nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä. Yrittikö hänen entinen oppilaansa viedä häneltä kunnian Punatähden tappamisesta?! Jääviilto ei voinut sallia moista, vaan lähti vihaisesti sähisten uuteen hyökkäykseen. Soturin leukaa särki edelleen, ja sen lisäksi Punatähti oli onnistunut jakelemaan hänelle iskuja sinne tänne ympäri kehoa. Pintanaarmuja kirveli inhottavasti, mutta se ei menoa haitannut. Tilaisuuden tullessa Jääviilto sivalsi kynsillään Punatähden kasvoja. Päällikkö ärjäisi vihasta ja onnistui ravistelemaan selässään roikkuvan Kaamoskukan alas. Punaturkkinen päällikkö loikkasi Jääviillon päälle, ja kaksikko kieri taas kerran keskenään aluskasvillisuuden seassa. Jääviilto ei ollut varma, aiheuttiko hänen ihollaan viiltävää kipua Punatähden terävät kynnet vai maassa lojuvat oksat ja varvut. Jossain vaiheessa kollit lopettivat toistensa kimpussa pyörimisen, ja Jääviilto jäi alakynteen. Punatähti oli saanut otteen soturin kaulasta ja puristi leukojaan tiukasti yhteen. Jääviillon onnistui tarttua hampaillaan päällikön korvasta kiinni, mutta Punatähteä ei moinen hetkauttanut. Jääviilto ei koskaan ollut nähnyt Punatähteä niin vihaisena. Päällikön vihreiden silmien katse oli kaukana siitä, mitä Jääviilto oli tottunut näkemään. Tyyneys ja oikeudenmukaisuus oli kadonnut ja jäljellä oli vain viha ja pettymys.
Punatähden hampaat pureutuivat inhottavasti Jääviillon kaulaan, ja kolli irvisti kivusta. Hän yritti potkaista päällään seisovaa päällikköä pois, mutta iskut menivät ohi. Soturin jalat potkivat tyhjää, ja liikkuminen sai hänen olonsa vain tukalammaksi.
Jääviilto kuuli, kuinka Kaamoskukka huusi jotakin päällikölle, mutta kivun seurauksena sanat sekoittuivat toisiinsa, eikä kolli saanut niistä selvää. Kolli puristi hampaillaan yhä tiukasti päällikön vasenta korvaa. Hetken hän luuli kohdanneensa loppunsa. Raivo ja epätoivo valtasivat punaturkkisen soturin. Ei hän voinut kuolla näin!

Kuin sanattomasta pyynnöstä, Punatähti avasi leukansa ja paino katosi Jääviillon päältä. Jokin sai Punatähden kaatumaan pois Jääviillon päältä, ja soturille jäi hampaisiinsa vain pala päällikön korvaa. Kun Jääviilto haukkoi hetken maassa happea, hän erotti harmaan hahmon seisovan edessään. Kaamoskukka silmäili entistä mestariaan silmiään pyöräyttäen.
"Ei nyt ole aikaa nukkumiselle", tabbykuvioinen soturi virnisti ja käänsi harmaansiniset silmänsä Jääviillosta eteenpäin. Kun Jääviilto oli saanut hengityksensä taas kulkemaan, hän kampesi itsensä pystyyn ja sylkäisi pois suustaan Punatähden korvan palasen. Hänen ilokseen - tietysti "vahingossa" - verinen pala lennähti suoraan Kaamoskukan turkille. Jääviillon kasvoille nousi leveä virne.
"Oho", hän virnuili vahingoniloisena. Kolli ei jäänyt odottamaan Kaamoskukan vastausta, vaan riensi nopeasti takaisin taisteluun. Pimentovarjo kamppaili melko tasaisesti Punatähteä vastaan, kun päällikkö jakeli soturille iskuja. Jääviilto pisti merkille, että Pimentovarjolla meinasi olla hieman hankaluuksia puolustautua päällikköä vastaan. Naaras väisteli parhaansa mukaan kollin kynsiä ja hampaita, mutta ei päässyt itse hyökkäämään lainkaan. Jääviilto joutui harkitsemaan hetken ajan vaihtoehtojaan; menisikö hän Pimentovarjon apuun vai seuraisiko tilannetta sivusta? Pienen harkinnan jälkeen Jääviilto totesi, että olisi järkevintä mennä auttamaan. Punatähti oli sen verran vanha ja väsynyt, että pahimmassa tapauksessa Pimentovarjo saisikin tämän tapettua ja kaikki kunnia menisi mustaturkkiselle soturille! Ajatuskin moisesta sai Jääviillon taistelutahdon vain voimistumaan. Hänestä tulisi Punatähden murhaaja, maksoi mitä maksoi!
Kolli lähti juoksemaan muutaman ketunmitan päässä kamppailevia kissoja kohti. Hän oli kuulevinaan Kaamoskukan askeleet kintereillään, mutta soturi ei vaivautunut vilkaisemaan voidakseen todeta oletuksensa oikeaksi. Punatähti kuuli lähestyvät askeleet ja kääntyi nopeasti ympäri ja lähti yllättäen pinkomaan karkuun kohti Lehtikuusilaaksosta pois vievää rinnettä.
"Turha yrittää paeta! Kyllä me sinut kiinni saamme!" Jääviilto puuskahti. Pysähtymättä hän jatkoi matkaansa Pimentovarjon ohi kohti pakoon pinkovaa päällikköä. Soturi huomasi, että punaturkkinen kissa oli loukannut vasemman takajalkansa; se vuosi verta, eikä kolli laskenut sille kunnolla painoaan. Jo valmiiksi hitaan puoleinen päällikkö oli nyt siis tavallistakin hitaampi. Punatähden onnistui paeta aina rinteeseen saakka, kun Jääviilto ja Kaamoskukka saavuttivat hänet tismalleen yhtä aikaa. Kaamoskukka oli liikkeiltään nopeampi, ja hän loikkasi rinnettä ylös pyrkivän päällikön selkään. Punatähti yritti jatkaa kiipeämistä, eikä varsin kevytrakenteinen Kaamoskukka pysäyttänyt häntä, korkeintaan vähän hidasti. Jääviilto vilkaisi taakseen ja näki Pimentovarjon lähestyvän heitä kovaa vauhtia. Punaturkkinen soturi ei halunnut antaa Pimentovarjolle kunniaa Punatähden tappamisesta, joten soturi syöksyi kohti päällikön haavoittunutta takajalkaa. Hän kiskaisi sitä nopeasti niin, että Punatähti menetti tasapainonsa. Ylämäessä oleva päällikkö rojahti tietenkin maahan Kaamoskukka selässään. Koska maa vietti alaspäin, kaksikko kieri rinnettä alas toistensa kimpussa aina laakson pohjalle saakka. Jääviilto seurasi huvittuneena, kuinka Punatähti ja Kaamoskukka rimpuilivat irti toistensa otteista.
"Hupsista", Jääviilto virnisti ja kiiruhti kaksikon luokse Pimentovarjon perässä. Ilokseen kolmikko sai huomata, että päällikkö oli nyt jo varsin heikossa hapessa. He saartoivat rähjääntyneen, vanhan kissan ja katsoivat tämän nousevan ylös märästä maasta. Punatähti oli todella surkea näky: päällikön turkista uupui tukkoja, hänen vasen korvansa oli irronnut, kasvot ja muu keho olivat täynnä vertavuotavia viiltohaavoja eikä kolli voinut laskea painoa enää lainkaan vasemmalle takajalalleen. Punatähti tärisi, eikä Jääviilto ollut varma johtuiko se pelosta vai kylmyydestä. Pakkanen oli kiristynyt, ja nyt pysähtyessään Jääviillollakin oli hieman kylmä.
"Tämä ei ole oikein", Punatähti ärisi rohisevalla äänellään ja silmäili hengästyneenä kolmikkoa vuorotellen. Enää kolli ei vaikuttanut ylväältä päälliköltä, vaan lähinnä järkensä menettäneeltä ikivanhalta kissalta, joka oli viittä vaille kuollut. Näky sai Jääviillon hymyilemään.
"Tämä nimen omaan on oikein. Sinä olet liannut Kuolonklaanin puhtaan veren päästämällä klaaniin ties minkälaisia saastaisia erakoita ja saat maksaa siitä hengelläsi", Jääviilto murisi vihaisena ja paljasteli päällikölle valkeita hampaitaan. Punatähti pudisteli päätään.
"Pimeyden Metsä ei tule koskaan hyväksymään toimintaanne", päällikkö naukui. Yllättäen hän menetti tasapainonsa ja rojahti maahan. Jääviilto vilkaisi ketunmitan päässä seisovaa Pimentovarjoa, joka piti tiukasti katseensa kiinni päällikössä.
"Pimeyden Metsä taisi juuri lähettää sinulle merkin, että olet väärässä", Kaamoskukka vitsaili. Se sai Jääviillonkin naurahtamaan. Kieltämättä ajatus siitä, että Pimeyden Metsän soturit olisivat tönäisseet uljaan päällikön kumoon kuulosti oikein mukavalta! Punatähti yritti nousta ylös, mutta kolli oli liian heikko noustakseen.
"No niin, eiköhän lopeteta tämä leikki tähän", Jääviilto tokaisi ja otti askeleen lähemmäs Punatähteä antaakseen tälle lopullisen, kuolettavan iskun ja toivottaakseen tälle erinomaista matkaa Pimeyden Metsään. Jääviillon pettymykseksi Pimentovarjo kiiruhti tämän eteen ja pysäytti soturin.
"Odota." Jääviilto käänsi vihaisen katseensa mustaan soturiin. "Miten niin odota?! Mitä tässä aikailemaan? Tulitko katumapäälle tehtävän suhteen?"
Pimentovarjo pudisti viileästi päätään:
"En. Hän kuolee joka tapauksessa, joten on turha suututtaa Pimeyden Metsää tämän enempää. Vai tahdotko esi-isiesi langettavan vihansa yllesi, Jääviilto?"
Jääviilto ei voinut uskoa korviaan! He olivat päässeet näin pitkälle, ja nyt Pimentovarjo alkoi jarruttelemaan! Toisaalta naaraan sanat saivat punaturkkisen soturin kerrankin miettimään tekojaan. Kolli katsoi edessään seisovaa Pimentovarjoa viirusilmillään ja myöntyi lopulta. Esi-isät olivat ainoita kissoja, joiden valtaa ja voimakkuutta Jääviilto pelkäsi. Eläviä kissoja kolli ei pelännyt, mutta kuolleiden esi-isien voimat olivat suurempia kuin yhdenkään elävän kissan. Edes niiden ajattelu sai kollin niskavillat nousemaan pystyyn.
Nyt kaikki kolme päällikkönsä pettänyttä soturia seisoivat tämän ympärillä ja katsoivat, miten rähjääntynyt vanha kissa kitui maassa. Lopulta Punatähti luovutti. Tämä jäi makaamaan maahan silminnähden pettyneenä ja käänsi vihreiden silmiensä katseen tummalle taivaalle, joka pilkisti havunsa pudottaneiden lehtikuusten oksien takaa. Jääviilto ei tuntenut lainkaan sääliä tai myötätuntoa punaturkkista kissaa kohtaan. Hän halusi Punatähden kuolevan, mutta samalla soturi nautti suunnattomasti nähdessään, miten päällikkö kitui ja muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Tämän kehossa olevat haavat näyttivät kertakaikkisen kipeiltä. Muutamasta haavasta pulpahteli vähän väliä verta, joka värjäsi kollin sottaista turkkia punaisemmaksi.
Päällikön vihreät silmät laskeutuivat alas taivaasta Pimentovarjon suuntaan. Jääviilto mietti, miltä päälliköstä mahtoi tuntua, kun hänen entinen oppilaansa olikin kääntynyt häntä vastaan. Totta puhuen soturi ei olisi uskonut, että mustasta soturista olisi moiseen. Hän oli kaiken kukkuraksi entisen erakon kumppani, joten Henkäysvarjon tukeminen oli asia, jota kukaan tuskin odotti Pimentovarjon tekevän.
"Olen kaikista eniten pettynyt sinuun, Pimentovarjo. Luulin kouluttaneeni sinut paremmin, mutta selvästi luulin väärin. Soturi, joka vastustaa omaa päällikköään ei ole aito soturi. Olisin kuvitellut, että olet kaiken tällaisen yläpuolella", Punatähden ääni oli heikko ja särisevä. Näytti siltä, että kollin voimat hiipuivat vauhdilla, eikä tämä pian jaksaisi enää edes puhua. Jääviilto oli varma, että Punatähti yritti pelastaa nahkansa kääntämällä Pimentovarjon pään. Musta soturi saattaisi hyvinkin olla niin heikko, että hän voisikin vaihtaa puolta noin vain. Jos Pimentovarjo vaihtaisi puolta, niin saattaisi tehdä Kaamoskukkakin. Silloin Jääviilto olisi alakynnessä, ja koko suunnitelma menisi mönkään. Kolli puri hampaitaan yhteen, niin ei saisi käydä!
"Älä höpötä, Punatähti! Jos näkisit kokonaisuuden, tajuaisit meidän olevan oikeassa ja tämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Vanhuus on sekoittanut pääsi ja sinusta on tullut yhtä hiirenaivoinen kuin pienestä pennusta!" Jääviilto murahti. Nelikon ylle laskeutui hiljaisuus. Jääviilto huomasi nyt, että kauempaa kantautuneet taistelun äänet olivat lakanneet: erakot oli kaiketi tapettu ja tehtävä oli siltä osin suoritettu.
"Voi voi, eikö sinulla olekaan enää mitään sanottavaa? Pitäisiköhän sinun anoa vähän armoa, ehkä se auttaisi?" Kaamoskukka tokaisi. Punatähden pää kääntyi tabbykuvioisen kollikissan puoleen.
"Minä kuolen, ei sitä muuta mikään", kolli sanoi ja oli jatkamassa, mutta yskänpuuska sai hänet hiljenemään. Punatähden keho tärisi, kun tämä yski armottomasti. Verta roiskahteli yskän mukana päällikön suusta maahan.
"Voi itku, sinä tosiaan kuolet", Jääviilto ilkkui virnuillen omahyväisesti. Punatähden kivun sumentama katse kääntyi vaivalloisesti Jääviillon suuntaan. Päällikön ilme oli rauhallinen ja se jos jokin oli ärsyttävää! Jääviilto olisi toivonut kollin anelevan itkien armoa. Ei hänen kaltaisensa kissa ansainnut rauhallista kuolemaa!
"Jokainen kuolee joskus, Jääviilto", Punatähden ääni oli kylmän rauhallinen, ja se sai punaturkkisen soturin karvat nousemaan pystyyn. Päällikkö sulki vihreät silmänsä ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
"En.. Kadu.. Mitään.."
Punatähti veti vielä viimeisen kerran hengitys rohisten ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi ne ulos. Sitten metsään laskeutui kirjaimellisesti kuolemanhiljaisuus. Edes tuuli ei havisuttanut alastomien kuusipuiden oksia ja jopa metsän linnut ja pikkueläimet olivat vaienneet, kuin ne olisivat kunnioittaneet juuri viimeisen hengenvetonsa vetänyttä päällikköä. Kuin tyhjästä taivas tuntui halkeavan ja alkoi kaatosade. Kylmät väreet kulkivat Jääviillon koko kehon halki. Epämiellyttävä tunne valtasi soturin mielen, mutta hetkeäkään hän ei epäillyt tekojensa oikeutta.
Tyytyväinen virnistys hiipi soturin kasvoille, ja tämä astui Punatähden luokse ja katsoi kuollutta kissaa halveksuen.
"Siitäs sait! Noin käy, kun käyttäytyy typerästi", Jääviilto virnuili tyytyväisenä. He istuivat kuolleen päällikön ruumiin vierellä vielä hetken ja varmistivat, ettei tämä enää herännyt. Kun Jääviilto käänteli päätään silmäillessään hiljaista, sateista metsää, hän tunsi viiltävää kipua kaulassaan olevasta haavasta. Hänen onnekseen verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt, ja näillä näkymin soturi jäisi henkiin. Kun päällikkö oli varmasti kuollut, kolmikko lähti kohti leiriä.

Matkalla leiriin kolmikko oli kohdannut yöpartion. Kaatosade jatkui vain, ja kuulumisten vaihto piti käydä lähestulkoon huutaen, niin kovaa meteliä maahan ropisevat, suuret pisarat pitivät. Pimentovarjo kertoi yöpartion jäsenille heidän lähtönsä jälkeiset tapahtumat ja Henkäysvarjon käskyn tappaa Punatähti, jos tämä menisi Lehtikuusilaaksoon. Jääviilto oli huomaavinaan partiolaisten kasvoilla ilmeitä, joiden perusteella uutiset eivät olleet olleet mieluisia. Kissat palasivat nopeasti leiriin, jotta he voisivat kertoa tapahtumat Henkäysvarjolle.
Klaanin tuleva päällikkö istui yhä vartiossa piikkihernetunnelin edustalla kaatosateesta huolimatta. Hän katsoi leiriin saapuvia kissoja arvioiden.
"Kaikki kunnossa?" varapäällikkö kysyi joukon johdossa kulkevalta Sähkötuholta. Henkäysvarjon poika nyökkäsi vakavailmeisenä. Raidallinen, sinisilmäinen kissa nyökkäsi ja tämän katse kääntyi kaatuneen kuusipuun suuntaan. Jääviilto ei nähnyt aukiolla muita kissoja, joka ei sinänsä ollut yllätys. Tuskin kovin moni poistuisi mielellään lämpimästä ja kuivasta pesästä kaatosateeseen keskellä yötä.
"Hyvä. Kalmakuu, Varissulka, Kaamoskukka ja Narsissitassu, te jäätte vartioon. Katsokaakin, ettei kukaan poistu leiristä ettekä kerro kenellekään yhtään mitään viime yöstä", Henkäysvarjo komensi terävällä äänellä ja viittoi viisi muuta kissaa perässään kaatuneen kuusen ohi putouksen takana sijaitsevaan pesään, joka tästä lähtien toimisi Henkäysvarjon pesänä. Jääviilto katsahti Kaamoskukkaa ja Narsissitassua ivallisesti virnuillen. Kolli ei voinut ymmärtää, miten heidänkaltaisensa kissat olivat päässeet mukaan Henkäysvarjon suunnitelmiin!
Jääviilto kiilasi töykeästi Aaltosalaman eteen ja väläytti punaturkkiselle naaraalle uhkaavan katseen. Aaltosalama väläytti hampaitaan, mutta pysyi hiljaa. Kuusi kissaa astuivat pesään, jota ei tosiaankaan ollut tarkoitettu niin monelle kissalle. Jääviilto piti huolen, ettei hän jäänyt sisäänkäynnin eteen, vaan pääsi mukavasti perimmäiselle seinustalle lähelle Punatähden vanhaa vuodetta. Kallionkolossa sijaitseva pesä haisi voimakkaasti Punatähdelle, joka oli asustanut täällä ties kuinka monta vuodenaikaa. Jääviilto ei ollut varma, miten pitkään haju kummittelisi Henkäysvarjoa.
"Punatähti menetti siis viimeisen henkensä?" Henkäysvarjo kysyi vakavailmeisenä ja silmäili nyt vieretysten istuvia Jääviiltoa ja Pimentovarjoa.
"Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kuollut kuin kivi", Jääviilto virnuili ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään.
"Ja erakot?" raidallinen kolli katsahti yöpartion jäseniä, jotka nyökyttelivät päitään.
"Tapoimme jokaisen heistä", Sähkötuho vakuutti. Henkäysvarjo näytti tyytyväiseltä, mutta tuleva päällikkö ei hymyillyt.
"Kuten varmasti ymmärrätte, ette voi puhua viime yön tapahtumista enää koskaan kenellekään. Olemme rikkoneet räikeästi montaa lakia, eikä kukaan saa koskaan tietää siitä. Pahiten haavoittuneet käyvät näyttämässä haavojaan Hehkuaskeleelle, ja muut käyvät hautaamassa erakot klaanin rajan ulkopuolelle ja hakevat Punatähden ruumiin leiriin ennen aamua", Henkäysvarjo käskytti. Jääviiltoa ei kiinnostanut mikään haudan kaivaminen, joten kerrankin hän lähti mielellään parantajan pesälle. Ei kolli kokenut tarvitsevansa paikkausta, mutta oli se parempaa tekemistä kuin turhien erakoiden hautaaminen!

Kalmakuu, Sähkötuho, Latvaruusu, Pimentovarjo ja Varissulka olivat päässeet haudankaivuuhommiin, kun muut taistelijat olivat siirtyneet Hehkuaskeleen hellään huomaan. Parantaja ei ollut kysellyt yön tapahtumista, kun joukko haavoittuneita sotureita oli saapunut parantajan pesälle, vaan uninen kissa oli alkanut heti hoitamaan heidän haavojaan. Hän oli aloittanut Jääviillon kaulasta, joka oli parantajakissan mukaan yksi pahimmista haavoista. Jääviilto ei pitänyt sisarestaan tai hänen lämpimästä olemuksestaan lainkaan, vaan koko hoitotoimenpiteen ajan soturi tiuski huoletta naaraalle.
"Älä ole noin kovakourainen!" Jääviilto ärähti, kun Hehkuaskel paineli jotakin pahanhajuista mönjää soturin kaulalle, "yritätkö tappaa minut tuolla lemulla? Surkea parantaja se sinäkin olet, kun et osaa etsiä paremmalta tuoksuvia yrttejä!" Hehkuaskel pysyi vaiti, eikä kommentoinut soturin sanoja mitenkään.
"Noin, sinun täytyy ottaa rauhallisesti ainakin muutaman päivän ajan, ettei haava aukea uudestaan. Olisi hyvä, jos pysyisit täällä tarkkailtavana ainakin sen ajan, että haava on kunnolla ummessa. Liialla rehkimisellä haavoitat itseäsi vain pahemmin ja lopputuloksena voi olla kuolema", Hehkuaskel totesi vakavalla äänellä ja katsoi varovaisesti Jääviiltoa silmiin.
"Pyh, sinähän et minua komentele", Jääviilto murahti ja yritti iskeä käpälällään naarasta, mutta Hehkuaskel onnistui väistämään iskun. Nopean ja repäisevän liikkeen voimasta Jääviilto tunsi kipua kaulassaan. Soturi irvisti ja painautui sammalia vasten. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut alkaa väittämään enää vastaan. Punaturkkinen soturi painoi päänsä sammaliin ja nukahti ennen kuin ehti edes itse sitä tajuta.

Jääviilto ei ehtinyt nukkua kauaa, kun Kaamoskukka herätti hänet. Tabbykuvioinen kolli läimäisi entistä mestariaan käpälille ja katsoi tätä omahyväisesti.
"Onpa kerrassaan ikävää herättää noin somasti nukkuva kissa", Kaamoskukka huokaisi päätään pudistellen, "mutta valitettavasti se oli Henkäysvarjon käsky. Hänellä on koko klaanille jotain asiaa, joten raahaudupas pääaukiolle siitä." Jääviilto huomasi, että nuori kolli oli puhdistanut taistelussa sotkeutuneen turkkinsa. Se ei tosin ollut mikään yllätys, sillä Kaamoskukka oli aina ollut raivostuttavan tarkka turkkinsa puhtaudesta. Jääviilto sai loputonta mielihyvää aina, kun oli päässyt sotkemaan oppilaansa turkkia. Jääviilto kampesi itsensä pystyyn. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi jäänyt hirviön alle. Joka paikkaa särki, erityisesti kaulassaan olevaa haavaa ja leukaa. Kolli venytteli kivusta irvistellen. Avatessaan suunsa haukotukseen, kolli joutui sulkemaan sen nopeasti uudestaan. Leuat olivat niin kipeät, että suun avaaminen ammolleen tuntui inhottavalta. Kaiken lisäksi hän oli vielä järkyttävän nälkäinen.
Ärtynyt soturi raahautui Kaamoskukan perässä aukiolle. Pilvet olivat väistyneet auringon edestä ja juuri nousseen auringon säteet heijastuivat harmaaseen leiriin. Märkä kallio kimmelsi auringonsäteiden osuessa siihen, ja Jääviilto joutui siristelemään silmiään kirkkauden vuoksi. Henkäysvarjo seisoi jo pääaukion keskustassa. Hänen vieressään nökötti tuttu, punaturkkinen kissa. Punatähti näytti levolliselta, aivan kuin hän olisi vain nukkunut. Mutta päällikkö oli kuollut, Jääviilto tiesi sen. Soturin oli vaikeaa pitää ilmeensä vakavana, sillä tyytyväinen virnistys meinasi hiipiä kasvoille tämän katsellessa elotonta päällikköä.
"Viime yö oli katastrofi", raidallinen kolli aloitti vakavalla äänellä. Henkäysvarjon kasvoilla oli surkea ilme, joka sai jopa Jääviillon vakuuttuneeksi. Olisi voinut luulla, että Henkäysvarjo oli oikeasti pahoillaan viime yön tapahtumista!
"Kun yöpartio oli ollut partioimassa, heidän kimppuunsa hyökättiin törkeästi. Klaanimme reviirille saapuneet erakot olivat täysikasvuisine tovereineen tehneet meille ansan. Onneksemme Varissulka pääsi pakoon ja tuli kertomaan asiasta. Punatähti, Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka lähtivät heidän avukseen puolustamaan klaanimme reviiriä ja kunniaa. Erakot saatiin tapettua viimeistä jäsentä myöten, mutta ikäväksemme Punatähti ei selvinnyt taistelusta, vaan menetti viimeisen henkensä. Muut kuolonklaanilaiset selvisivät vain pienillä vammoilla ja erakot on haudattu klaanin reviirin ulkopuolelle", tulevan päällikön ääni oli tasainen, kun tämän katse laskeutui elottomaan Punatähteen.
"Valvomme ensi yön Punatähden ruumiin vierellä ja juhlimme hänen elämäänsä, sekä saatamme hänet viimeiselle matkalleen Pimeyden Metsään. Minun on haettava yhdeksän henkeäni ensi yönä, ja toivon mukaan tapaan Punatähden samalla", varapäällikkö hymyili heikosti, mutta kollin ilme oli haikea. Kuin Punatähden kuolema olisi ollut suurikin menetys tai ylipäätään vahinko.
"Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen."
Henkäysvarjo päätti kokouksen.

//Kuka tahansa kuolonklaanilainen saa jatkaa.
//KP-boosti

Seurasin tilannetta sivusta kuin jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni. Yritin pakottaa itseni liikkumaan, osallistumaan Jääviillon ja Punatähden kamppailuun, mutta en kyennyt siihen. Epäröintini sai minut tuntemaan itseni tavattoman heikoksi. Enkö ollut jo päättänyt, että pystyisin tähän? Punatähti kuolisi joka tapauksessa jonain päivänä, tapahtui se minun kynsistäni tai ei. Minun ei oikeastaan tarvitsisi edes antaa lopullista iskua, Jääviilto tekisi sen varmasti puolestani oikein mielellään. Pysyttelisin vain poissa tieltä ja pidättelisin iskujani juuri sen verran, etten joutuisi olemaan Punatähden tappaja, mutta samalla voisin näyttää osalliselta. Se riittäisi Henkäysvarjolle ja olisin turvassa.
Jääviilto näytti haluavan enemmän. Hänen iskunsa olivat määrätietoisia, ja niiden tarkoituksena oli tappaa. Punaruskea soturi ei säästellyt voimiaan, vaan jakeli iskuja minne vain ennätti ja ylsi. Hän ei ollut Punatähteä parempi taistelija, ei sitten millään, mutta korvasi paljon silkalla päättäväisyydellään. Jääviilto saattaisi osua oikeaan kohtaan ja päästää päällikön päiviltään. Silloin hän saisi kaiken kunnian sekä Henkäysvarjon arvostuksen ja ottaisi askeleen lähemmäs varapäällikön paikkaa. Olisi siis ystävällinen teko antaa hänen tappaa Punatähti.
En kuitenkaan ollut ystävällinen kissa, joten en antaisi Jääviillon varastaa minun mahdollisuuttani päästä varapäälliköksi. Pelkkä ajatuskin tästä typerästä soturista Henkäysvarjon vierellä, minun paikallani, sai minut unohtamaan kaiken epäröinnin. Työnsin kaikki Kuolonklaanin päällikön kanssa jaetut, oppilasaikoihini asti ulottuvat muistot mieleni perukoille ja syöksyin taisteluun. Minä olisin se, joka tappaisi Punatähden.
Punatähteä vaarallisempaa vastustajaa sai hakea, eikä sellaista todennäköisesti tästä metsästä löytyisi. Vaikka ikä varmasti painoikin häntä, oli päällikkö erinomainen taistelija. Punaruskea kolli torjui iskuni tehokkaasti, kun kierimme maassa sähisevänä häntien ja tassujen sekamelskana. Hänen omat kyntensä viuhahtelivat pelottavan läheltä, enkä voinut antaa keskittymiseni herpaantua hetkeksikään. En kuitenkaan jäänyt toiseksi, ainakaan pitkällä välimatkalla; olimme suunnilleen tasaväkisiä, vaikka Punatähti väisteli minun iskujani hiukan vaivattomammin kuin minä hänen. Minun suurin vahvuuteni oli kuitenkin nopeuteni, eikä kolli kilpaillut vauhdikkuudessa ollenkaan samassa sarjassa kanssani. Siksi ehdin helposti kierähtämään päällikön toiselle puolelle kun tämä valmistautui uuteen lyöntiin. Punatähti oli minua huomattavasti kookkaampi, joten kun hyppäsin ja tarrasin kiinni tämän selkään, päällikkö ainoastaan horjahti hiukan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt karistaa minua selästään ennen kuin aloin viillellä raivoisasti hänen turkkiaan veren tahratessa valkoiset tassuni.
Jääviilto oli selvästi toennut iskusta leukaansa, sillä hänkin riensi takaisin Punatähden kimppuun. Soturin ajoitus oli loistava, sillä Punatähti kierähti juuri selälleen, jolloin minun oli pakko loikata pois alta. Syöksähdin kuitenkin nopeasti punaruskean kollin kimppuun; en varmasti antaisi Jääviillon tappaa häntä.
Taistelun keskellä ehdin nopeasti vilkaista Kaamoskukkaa. Vaikka toivoin, ettei hän liittyisi mukaan ja tekisi itsestään tappajaa, olisi osallisuus kenties edullista hänelle. Henkäysvarjo varmasti arvostaisi erakkosyntyistä soturia enemmän, jos tämä osoittaisi uskollisuutensa osallistumalla Punatähden murhaan. Toisaalta hänellä tulisi olemaan vielä monta tilaisuutta todistaa itsensä.

//Jää tai Kaamos?

Jääviilto pihisi kiukusta! Miten Henkäysvarjo saattoi päästää näin tärkeälle tehtävälle mukaan kissan, joka ei edes ollut puhdasverinen kuolonklaanilainen? Vaikka Kaamoskukan asenne kieltämättä oli ihailtava ja hänkin selvästi inhosi juuriaan, ei Jääviilto voinut sivuuttaa sitä tosiasiaa, että kolli ei vain ollut aito kuolonklaanilainen. Tämä oli tehtävä, joka vaati uskollisia ja luotettavia kissoja toteuttamaan sitä. Jääviilto oli juuri sellainen. Hän ei epäröisi hetkeäkään, jos heidän täytyisi surmata Punatähti. Oikeastaan kolli toivoi, että niin tulisi käymään. Punatähti oli selvästi menettänyt viimeisenkin järjen hivenen, eikä hänestä olisi enää kunnolliseksi päälliköksi.
Pimentovarjokaan ei näyttänyt tyytyväiseltä Henkäysvarjon päätökseen.
"No niin, alkakaa mennä nyt, että saatte hänet vielä kiinni. Katsokaakin, ettei hän näe teitä, jos hän ei olekaan matkalla Lehtikuusilaaksoon", Henkäysvarjo sihahti ja viittoi kolmikon ulos leiristä. Jääviilto änkesi ensimmäisenä piikkihernetunneliin, vaikka Pimentovarjo oli selvästi kuvitellut menevänsä edeltä. Naaras sihahti jotain epämääräistä, kun Jääviilto pyyhkäisi hännällään kissan kuonoa kipittäessään ulos tunnelista.
Tuuli tuiversi kovasti leirin ulkopuolella. Punatähden haju leijaili voimakkaana ilmassa, ja sen seuraaminen oli lasten leikkiä Jääviillolle. Kolli kiristi tahtiaan, kun Pimentovarjo pyrki hänen rinnalleen. Vaikkei Henkäysvarjo ollut nimittänyt joukolle varsinaista johtajaa, Jääviilto koki paikan kuuluvan hänelle. Hän oli tukenut varapäällikköä pisimpään ja olisi varmasti Kuolonklaanin tuleva varapäällikkö.

Leveä virnistys piirtyi Jääviillon kasvoille, kun hän huomasi Punatähden hajujäljen kääntyvän Lehtikuusilaakson suuntaan. Ilmassa leijui myös yöpartion kissojen hajut, kenties päällikkö oli seurannut niitä? Kolmikko ei jäänyt aikailemaan, vaan he pujottelivat pimeässä kuusten ja kivien lomassa ripein askelin eteenpäin.
Viimein päällikön punertava turkki erottui kasviston seasta. Kolli oli juuri laskeutumassa Lehtikuusilaaksoon vievää rinnettä alas. Jääviilto vilkaisi perässään kulkevia sotureita.
"Te tiedätte, mitä nyt tapahtuu", kolli virnuili. Enää häntä ei suututtanut yhtä paljon se, että Kaamoskukka oli otettu mukaan. Jääviillon turkkia kihelmöi, hän oli riemuissaan päästessään tappohommiin!
Kolli syöksähti nopeasti kahden muun kissan edellä Punatähden perässä rinnettä alas. Punaturkkinen päällikkö oli jo päässyt Lehtikuusilaakson pohjalle, kun hän kuuli takaansa lähestyvät askeleet. Päällikkö käännähti nopeasti ympäri. Jääviilto teki turhan uhkarohkean liikkeen, kun hän syöksyi kynnet ojossa kohti päällikköä. Hänen ikäväkseen Punatähti oli liian nopea, sillä kolli loikkasi sivuun ja loi Jääviiltoon tuiman katseen.
"Mitä sinä luulet tekeväsi, Jääviilto?" päällikkö ärähti ja vilkaisi varuillaan Pimentovarjoa ja Kaamoskukkaa, jotka ravasivat myös rinnettä alas. Jääviilto tuijotti murhanhimoisesti päällikköä, joka ei selvästikään tiennyt, mitä pian tulisi tapahtumaan.
"Teit pahan virheen, kun tulit tänne. Ylempi taho on antanut ohjeistuksen tappaa sinut, jos menet lähellekään Lehtikuusilaaksoa", punaturkkinen soturi lausahti ja katsoi päällikköään nyt halveksuen. Punatähti siristi epäuskoisena silmiään ja kolli kavahti askeleen taaemmas. Päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun jostain kauempaa kuului surkea parkaisu: yöpartio oli aloittanut tehtävänsä. Punatähden vihreä katse kääntyi hetkeksi äänen suuntaan. Epäuskoinen päällikkö kääntyi nopeasti taas sotureidensa puoleen. Jääviilto ei ollut koskaan nähnyt Punatähteä niin pettyneenä.
"Kuka ikinä teidät onkaan tälle sairaalle tehtävälle määrännyt, saa katua tekojaan. En voi käsittää, että tekin olette alentuneet tällaiseen. Millainen soturi tappaisi oman päällikkönsä?" Punatähden sanat eivät hetkauttaneet Jääviiltoa. Päällikkö silmäili epäuskoisena hämärässä seisovia sotureita, jotka olivat saartaneet vanhan kollin. Jääviilto nosti päänsä ylväänä pystyyn.
"Sellainen, joka ajattelee klaaninsa parasta!" hän sihahti. Jääviilto ei malttanut enää odotella, vaan päätti hyökätä kohti Punatähteä. Punatähti väisti ensimmäisen hyökkäyksen, mutta kauempaa kantautuva, taistelusta kantautuva vertahyytävä ulvahdus vei pieneksi hetkeksi päällikön huomion. Pieni hetki oli juuri riittävä Jääviillolle, joka ehti aloittaa uuden hyökkäyksen ja onnistui iskeytymään päällikön kaulaan. Kaksikko heittäytyi maahan ja kieri hetken toistensa kimpussa yrittäen saada otetta toisistaan. Kieriminen päättyi lopulta siihen, kun Punatähti onnistui potkaisemaan Jääviiltoa leukaan. Kollin pää retkahti inhottavasti potkun voimasta taaksepäin, ja kissa jäi makaamaan maahan. Päällikkö nousi ylös ja katsoi vihan ja pettymyksen sekaisella katseella maassa makaavaa soturia. Jääviillon leukaa särki, mutta hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn. Kolli loi jäänsinisen katseensa Pimentovarjoon ja Kaamoskukkaan.
"Mitä te odottelette? Jos ette ala taistella, kerron Henkäysvarjolle teidän olevan pettureita!" Jääviilto ärähti vihaisena.

//Pimento tai Kaamos?
//KP-boosti

Kipitin pienillä tassuillani. Olin selvästi loukannut Untuvapentua. Mutta miksi hänen piti paljastaa minut! Miksi hän ei voinut itse katsoa? Hän vain "hälytti" Mäntyviiksen apuun! Jos naaras ei kerran halunnut itse katsoa, olisi ollut katsomatta! Niin minä olisin voittanut, ja olisin ollut paras! Ärisin mielessäni Untuvapennulle. Tiesin kuitenkin, että hän ei ollut tarkoittanut pahaa. Astuin askelen lähemmäs pentutarhaa ja yritin kuunnella ääniä. Hahtuvapentu tuli luokseni. "Katajapentu, sinun pitäisi pyytää Untuvapennulta anteeksi! Oli tuo aika ilkeästi sanottu!" hän huudahti.
"Mitäpäs meni paljastamaan." mutisin hiljaa. "Et sinä voi syyttää Untuvapentua. Kyllä sinuakin olisi pelottanut. Älä viitsi aina olla tuollainen." Hahtuvapentu vinkaisi.
"No mene itse sanomaan! Ei minun täydy!" kivahdin.
"En minä tässä anteeksi pyydä." Hahtuvapentu maukui.
"Älä sitten häiritse! Ei asia kuulu sinulle!" ärädin. Hahtuvapentu nyökkäsi hieman pelokkaana. Pentu katosi mitään sanomatta pentutarhaan. Istahdin aukion laitaan. Yhtäkkiä näin Virtapennun ja Kyyhkypennun tulevan paikalle. Inhosin heitä. He olivat ylimielisiä ja ilkeitä! "Hei vaan teillekin." sanoin ivallisesti. "Hei vaan, pikkupentu." Virtapentu nälväisi. Yhtäkkiä tuntui hyvin huonolta idealta jäädä Virtapennun terävän kielen uhriksi. Uskoin että kukaan ei halunnut. Yritin perääntyä. "Sitäkö mennään emon luo?" Virtapentu kysyi ivallisesti. Mulkaisin häntä vihaisesti. "En mene." yritin murahtaa, mutta suusta tuli vain pieni vinkaisu. Virtapentu ja Kyyhkypentu nauroivat ivallisesti. "Menkää jo." ärähdin. Syöksyin sivummalle. En halunnut että he saisivat kiusata lisää. Kompastuin Mäntyviiksen käpäliin. Tiesin, että jos siinä olisi ollut kuka tahansa muu, niin he olisivat jatkaneet kiusaamista. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mäntyviiksi nosti päätään heitä kohti. "Lopettakaa tuo. Ei se mitään auta, että kiusaatte. Joten lopettakaa." Mäntyviiksi sanoi. Virtapentu pyöritteli silmiään. "Äläkä sinäkään ärsytä heitä. Et voi tulla tänne, jos olet aloittanut koko asian." Mäntyviiksi sanoi minulle.
"Joo." sanoin lyhyesti. "Menepäs pentutarhaan. Luulisin että sinulla olisi Untuvapennulle hieman asiaa." Mäntyviiksi maukui. Yhtäkkiä muistin sen: olin loukannut Untuvapentua. 'Äh! Miksi en voi edes yrittää olla kiltti! He ovat vain niin..ärsyttäviä!' ajattelin. Tiesin kyllä, että syy oli vain minun. Ei auttaisi, vaikka he olisivat vaikka kuinka ärsyttäviä. Ei emo ja muut kuningattaret uskoneet. Mutta minun oli hankala hallita itseäni! Käpäliäni syyhytti kun kävelin pentutarhaan. Teki mieli jäädä aukiolle. Nyt voisin perua sen. Vedin henkeä. Minua hieman kiusaannutti puhua kaikkien kuningattarien edessä. Astuin sisään. Höyhenhalla vilkaisi minuun. "Anteeksi emo." nau'uin. "Ei, älä minulta pyydä. Untuvapennulta." Höyhenhalla sanoi painokkaasti. Untuvapentu ilmestyi vuoteeltaan. Hän höristi korviaan ihan kuin odottavana. Minua jännitti. "No, anteeksi sitten." mutisin hiljaisesti. "En kuullut." Höyhenhalla sanoi. "Anteeksi!" huusin. Höyhenhalla vetäytyi turkkinsa alla hieman kasaan. Näin kuinka nöyryyttävän tilanteen olin emolle aiheuttanut. Yritin vetää sanomani takaisin, mutta turhaan.
"Höpö?"

Kaamoskukka makoili tylsistyneenä soturien pesässä omilla sammalillaan. Hänen päivänsä oli ollut varsin tylsä ja ikävystyttävä. Hämärätassukin oli ollut koko päivän harjoittelemassa ja nukahtanut heti petiinsä päästyään. Pyh, Kaamoskukasta tuollainen oli merkki tietynlaisesta kestämättömyydestä. Naarashan oli pian soturi! Kyllä melkein sotureiden pitäisi kestää jo pitkiäkin harjoituksia ilman välitöntä sammumista. Kolli suki tassujaan tylsistyneenä, mutta höristeli sitten korviaan kuullessaan muutamia kuiskauksia. Kaamoskukka piti päänsä alhaalla, mutta kääntyili varovaisesti pedillään. Hän havaitsi Henkäysvarjon herättävän emonsa, Pimentovarjon ja pian kaksikko poistuikin Jääviilto edellään pesästä. Tabbykuvioinen kissa pälyili ympärilleen huomatakseen, että pesän muut kissat nukkuivat rauhakseen. Hän nousi varovaisesti ylös ja harppoi pitkin koivin muiden petien yli. Hän astui kylmälle aukiolle ja pörhisteli turkkiaan. Kaamoskukan harmaansiniset silmät kiiluivat aukion pimeydessä ja tummaturkkinen kollikissa oli varuillaan. Kaamoskukka höristeli korviaan, muilla oli siis jonkinlainen suunnitelma Punatähden varalle? Kolli päätti välittömästi haluavansa mukaan suunnitelmaan. Kaamoskukka ei pelkäisi liata käpäliään saadakseen sen mitä hän halusi. Kollin lähestyessä klaanitovereitaan kääntyi kolmikon katseet välittömästi Pimentovarjon pojan suuntaan. Kaamoskukka oli naukunut ilmoille haluavansa mukaan, johon Pimentovarjo oli vastannut kieltävästi.
"Henkäysvarjo, ei erakkotaustainen voi olla mukana niin tärkeässä tehtävässä", kollin entinen mestari vastusti entisen oppilaansa jyrkkää toivetta. Kaamoskukka mulkaisi emoaan, eikö toisen pitäisi puolustaa häntä; seistä poikansa rinnalla?
"Pimentovarjo, emo. Kuinka kehtaatkin sanoa, että MINÄ olisin tiellä?" Kaamoskukka tiuskaisi ja väläytti emolleen hampaitaan tulistuneena. Kolli kuitenkin hillitsi itseään ja tasoitti turkkinsa.
"Minua parempaa liittolaista te ette voi löytää. Henkäysvarjo, olet järjen kissoja. Ja sinulle tiedoksi Jääviilto, en ole erakkotaustainen. Minkä minä sille voin, että muuten järkevä emoni omaa huonon maun kollien suhteen? Mikään, ei mikään, minussa edes viittaa erakkoon. Anna olla viimeinen kerta, kun sanot minua erakkotaustaiseksi", Kaamoskukka naukui kiihkeästi ja huiskautti häntäänsä. Lopulta Henkäysvarjo nosti katseensa ja katsahti tummaturkkiseen kissaan vakavana:
"Hyvä on. Sinä saat lähteä mukaan, Kaamoskukka. Mutta mikäli yrität yhtään mitään, se jääköön sinun viimeiseksi teoksi", Henkäsyvarjo varoitti nuorta kollia vakavana. Kaamoskukka nyökkäsi varapäällikölleen vakavana ja hänen silmissään pilkahti voitonriemu. Muuten hän piti katseensa vakavana. Olisi pidettävä esitystä yllä. Jos Henkäysvarjo ei olisi tuossa, hän olisi jo repinyt Jääviillon kappaleiksi. Menestykseen ja valtaan kuitenkin kuului raivostuttavien kissojen sietäminen. Eikä Jääviilto edes ollut pahimmasta päästä.

//Jää tai Pimento?

Punertava turkkinen soturitar ei kyennyt katsomaan Varissulan suuntaan vastatessaan tälle: “Tietenkään en pidä tästä, mutta onko meillä muutakaan vaihtoehtoa?” Kysymys oli sinänsä turha - he molemmat tiesivät hyvin, että muitakin vaihtoehtoja olisi varmasti ollut, mutta Henkäysvarjo oli syystä tai toisesta päätynyt valitsemaan niistä kaikista äärimmäisimmän ja julmimman. Aaltosalama yritti olla ajattelematta liikaa edessä olevaa verilöylyä, sillä muuten hän olisi varmasti jänistänyt. Oli kuitenkin lohdullista tietää, ettei hän ollut yksin ajatustensa kanssa: myös Varissulka kuulosti pitävän tätä suunnitelmaa kyseenalaisena.
Partio saapui Lehtikuusilaaksoon liian nopeasti Aaltosalaman mielestä - hän ei ollut varma, oliko vielä valmis tähän. Edessä kulkeva Tuimakatse hidasti vauhtia ja nosti häntänsä merkiksi pysähtyä. Aaltosalama yritti nieleskellä ahdistustaan, kun kissat lähtivät liikkumaan hiipien eteenpäin, aivan kuin jonkin saaliseläimen hajun perässä. Pian näkökenttään tulivat nukkuvien kissojen hahmot, ja hetken päästä partiota johtava Tuimakatse antoi muille hännällään merkin hyökätä.
Kaaos oli valloillaan vain muutamassa sydämenlyönnissä: nuoret erakot heräsivät laikukkaan kollin varoitushuutoihin ja olivat nopeasti jalkeilla. Aaltosalama syöksyi ensimmäisen näkemänsä kissan kimppuun. Hän tunsi kynsiensä uppoavan nuoren kissan pehmeään nahkaan, ja verta pulpahti hänen tassuilleen. Vasta erakon valahdettua veltoksi, naaras katsoi tarkemmin juuri surmaamaansa kissaa. Pienen, harmaanruskean naaraspennun silmät tuijottivat tyhjinä ja elottomina eteenpäin ja tämän suu oli hieman raollaan. Aaltosalama ei ehtinyt käsitellä asiaa sillä hetkellä enempää, sillä hänen oli riennettävä auttamaan tovereitaan, joille suurikokoisimmat erakkonuoret antoivat jonkin verran vastusta.
Taistelun suunta näytti huonolta erakoiden kannalta: jäljellä oli enää pari kissaa, jotka panivat sisukkaasti hanttiin hyökkääjille. Aaltosalama tiesi, ettei edes sisu voinut enää pelastaa heitä tässä tilanteessa. Partiolla oli ylivoima niin määrässä kuin taidoissa mitattuna, ja oli enää vain ajan kysymys, milloin viimeisetkin nuoret väsyisivät ja kohtaisivat loppunsa kuolonklaanilaisten kynsissä.

//Varis, Narsissi, Tuima?

Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja käskenyt mukaansa. Ehdin hetken harkita koko liittolaisuutemme unohtamista, sillä silmäluomeni tuntuivat tavattoman raskailta ja sammalet niin pehmeiltä ja mukavilta - olisi ollut niin helppoa vain kääntää kylkeä ja jättää Henkäysvarjon käsky huomiotta. Lopulta kuitenkin pakotin itseni ylös syvään huokaisten.
Siristin silmiäni kun huomasin, että Henkäysvarjo oli pyytänyt luokseen myös Jääviillon. En kuitenkaan kauaa ehtinyt harmitella asiaa, sillä Henkäysvarjo meni suoraan asiaan heti kun olimme kuuloetäisyyden ulkopuolella sotureiden pesästä.
Varapäällikkö kertoi, että Punatähti oli poistunut pesästä. Oli vaikea uskoa, että hän olisi lähtenyt pelkälle kävelylle keskellä yötä. Henkäysvarjo esittikin huolensa siitä, että päällikkö saattaisi lähteä tapaamaan erakoita, joita parhaillaan oltiin surmaamassa. Siitä ei seuraisi mitään hyvää; saisimme kaikki heittää hyvästit Kuolonklaanille, jos Henkäysvarjon suunnitelma selviäisi. Harmaa kolli esittikin, että minun ja Jääviillon olisi varmistettava, ettei Punatähti pääsisi erakoiden luo.
"Ja mitenköhän meidän on häntä estettävä?" kysyin, vaikka aavistelin jo, mitä Henkäysvarjo vastaisi. Toivoin vain kovasti, että olisin väärässä, eikä varapäällikkö olisi aivan niin julma kuin kuvittelin. Jätin Jääviillon kommentit huomiotta, kun katsoin Henkäysvarjoa terävästi silmiin odottaen tämän vastausta.
"Jos hän tosiaan on menossa Lehtikuusilaaksoon, teidän on tapettava hänet."
Juuri noita sanoja olin pelännyt. Pudistin päätäni katsoen varapäällikköä epäuskoisesti: miten hän saattoi pettää Punatähden? Toisaalta selkäänpuukotus oli tapahtunut jo silloin, kun hän salasi päälliköltään suunnitelmansa - kenties vielä aikaisemmin. Enkä minä ollut yhtään sen parempi. Siltikään en voinut kuvitella tappavani Punatähteä: vaikka emme olleet kovin läheisiä, arvostin häntä suuresti. Hän oli ollut Kuolonklaanin päällikkö koko elämäni ajan ja johtanut klaanin monien vaikeiden aikojen läpi. Kaiken kukkuraksi hän oli ollut myös minun mestarini; sain kiittää häntä paljosta.
Henkäysvarjo ei kuitenkaan hyväksyisi kieltäytymistäni. Sitä paitsi, tämä olisi erinomainen tilaisuus todistaa hänelle uskollisuuteni.
"Kuulostaa loistavalta", Jääviilto tokaisi virnuillen. Vilkaisin soturia kylmästi; kenties voisin Punatähden lisäksi tappaa hänetkin. En ehtinyt vastaamaan punaruskean soturin kommenttiin, kun yhtäkkiä kuulimme jonkun lähestyvän. Yön pimeydessäkin tunnistin Kaamoskukan harmaansiniset silmät. Sydämeni alkoi pamppailla hiukan nopeammin; en todellakaan halunnut, että yksikään pennuistani sotkeutuisi Henkäysvarjon juoniin. Toivoin, ettei hän ollut kuullut mitään, mutta tietenkään mikään ei koskaan mennyt kuten halusin.
"Haluan mukaan", Kaamoskukka sanoi katse Henkäysvarjossa. Siristin silmiäni: nuorella soturilla ei selvästi ollut mitään itsesuojeluvaistoa. Jos hän olisi tiennyt, mikä hänelle oli parhaaksi, kolli olisi jo kiirehtinyt vähin äänin takaisin nukkumaan. Pudistin päätäni ja astuin lähemmäs Kaamoskukkaa.
"Ei missään nimessä", sihahdin katsoen häntä terävästi silmiin. "Sinä et sekaannu tähän."
"Hän on tainnut jo sekaantua", Jääviilto kommentoi virnistäen. Soturi oli oikeassa, mutta jätin hänet huomiotta ja katsoin anoen Henkäysvarjoa.
"Älä vain päästä häntä mukaan. Hän olisi muutenkin vain tiellä, minä ja Jääviilto selviämme kyllä kahdestaankin."

//Jää tai Kaamos?

Aikaisemmin päivällä leirissä käyneet erakot olivat laukaisseet tapahtumien sarjan, jota en olisi ikinä uskonut tapahtuvaksi. Kun Jääviilto oli käynyt hakemassa minut Henkäysvarjon johtamaan partioon, en ollut vielä osannut odottaa mitään tällaista. Meille partion jäsenille, jotka olimme puhdasverisiä kuolonklaanilaisia, oli ilmeisesti jokaiselle selvää, mitä Henkäysvarjo ajatteli erakoista. En silti ollut kuvitellut varapäällikön menevän näin pitkälle. Tiesin kuitenkin, että Kuolonklaanin olisi parempi olla hyväksymättä näitä erakoita. Lehtikato teki uhkaavasti tuloaan, ja tuskinpa näillä erakoilla olisi tarpeeksi taitoa olla hyödyksi klaanille. Saisimme vain lisää suita ruokittavaksi ilman vastapalveluksia. Erakoiden tappaminen kuulosti silti liian suurelta eleeltä. Toisaalta, jos olisimme vain häätäneet heidät, erakot olisivat luikkineet Mesitähden huomaan - en halunnut Eloklaanin saavan itselleen vahvistusta. Sen tähden päätin hyväksyä suunnitelman, vaikkei se mieleinen ollutkaan. Henkäysvarjosta tulisi kuitenkin tulevaisuudessa päällikköni, joten minulla ei ollut mitään syytä olla tottelematta hänen käskyjään. Annoin toiselle hiljaisen hyväksynnän samalla toisten ilmaistessa, etteivät pitäneet ajatuksesta tappaa erakot. Henkäysvarjo määräsikin minut partion johtoon.
Saavuttuamme takaisin leiriin sain vähän aikaa kerätä ajatuksiani ja valmistautua tulevaan. En pelännyt tappamista, mutta tuntui hurjalta ajatukselta riistää henkiä pelkästään Henkäysvarjon takia. Ei ollut näiden erakoiden syy, että he olivat juuri tällaiseen aikaan sattuneet haluamaan klaaniin, ja että Punatähti oli tapojensa mukaan hyväksymässä heitä joukkoomme. Vaikka kuinka yritin ajatella muuta, takaraivossani painoi ajatus turhaan tappamisesta. Olin kuitenkin varma, että Pimeyden Metsä ymmärtäisi. Minulla oli yhtä lailla velvollisuus totella varapäällikköä siinä missä päällikköäkin. Tämä ei ollut minun päätökseni vaan Henkäysvarjon. Se oli ainut ajatus, joka helpotti.
Liian nopeasti koitti aika poistua leiristä. Yöpartioon lähtijät olivat hyvin hiljaisia. Viitoin Sähkötuhon lähemmäksi, kunnes lähdin johdattamaan partiota piikkihernetunneliin. Leirin ulkopuolella minut valtasi erikoinen tunne - me todella tulisimme tekemään tämän. Suuntasin kohti Lehtikuusilaaksoa. Vaikka liikuimmekin hiljaisuudessa, yritin ottaa tukea aivan takanani kulkevalta Sähkötuholta. Vaaleanharmaaraidallinen kolli ei varmastikaan itse tajunnut sitä, mutta minä kestäisin tämän mikäli hänkin. Toki Henkäysvarjo oli hänen isänsä, mutta silti. Se sai mieleni vihdoin tyhjäksi ja huomasin olevani täysin valmis toimimaan.
Olimme saapuneet Lehtikuusilaaksoon. Hiljensin vauhtini ja nostin häntäni pystyyn pysähtymisen merkiksi. Partio noudatti täydessä hiljaisuudessa ohjeitani. Värisytin häntääni lähtien vaanimisasennossa eteenpäin. Ilmassa leijaili selvästi Kuolonklaanin ulkopuolisille kuuluva haju, ja erakot olivat lähettyvillä. Pian erotinkin jo ensimmäisen erakon. Laikukas kolli nukkui muista hieman erillään. Katseeni osui seuraavaksi neljään muuhun, jotka ilmeisesti hakivat toisistaan lämpöä. Siirryimme askel askeleelta lähemmäs ja aivan näinä hetkinä olisi aika hyökätä. Mieleni oli aivan tyhjä kaikesta, enkä edes osannut nähdä kuinka viattomina oppilasikäiset ja pentu nukkuivat. Oli aika toimia. Kiepautin häntäni merkiksi hyökätä. Syöksyin kohti erakoita ja hetkessä laikukas kolli oli tassuillaan yrittäen ulvoa muita hereille. Olin aikeissani iskeytyä valkeaan kolliin, kunnes eteeni ryntäsi suuri kokoinen naaras. Edessäni seisoi nyt kaksi kissaa. Sähkötuho oli kuitenkin salamannopeasti vierelläni ja yhdessä aloimme kiertää erakoita. En ollut varma mitä ympärilläni tapahtui, mutta hetkessä kuulin etäämmältä tuskaisen ulvaisun ja perään itkua ja huutoa. Suuri naaras kääntyi ulvaisun suuntaan ja käytin tilaisuuden hyväksi hyökäten tämän kimppuun. Laikukas kolli iski minuun kiinni puolustaen toveriaan, mutta Sähkötuho repi tämän irti saadakseen avuksi pian Varissulan ja Aaltosalaman. Takanani tapahtui jotain edessäni seisovan naaraan tuskaisesta katseesta päätellen ja tämä hyökkäsi kohti. Hän oli kuitenkin selvästi kokematon taistelija, ja tämä paljasti katseellaan mihin oli iskemässä. Väistin iskun sulavasti ja erakko törmäsi takanani odottavaan Varissulkaan. Varissulka näytti taitavalta taistelijalta, kun tämä puolustautui voimakasta naarasta vastaan. Meillä oli selkeä ylivoima ja tehtävä vaikutti helpolta. Sivusilmällä huomasin, kuinka muut partion jäsenet olivat jo lähes hoidelleet kaksi erakkoa. Nämä loput olivat sisukkaampia, mutta heiltä puuttui silti taito, jota meiltä löytyi enemmän kuin tarpeeksi.

Olimme syömässä kania Nuppujuovan kanssa, aukion reunalla. Olin onneni kukkuloilla, olin vihdoin löytänyt sen kissan, josta tykkään! Eilinen kohtaus aukiolla, jolloin Nuppujuova oli syöksynyt kiinni kylkeeni, ja painoimme kuonomme yhteen, oli pinttynyt mieleeni. Pelkäsin, että joku näki. Oppilaalle ei ollut sopivaa, olla rakkaussuhteessa, jos koulutus on kesken, mutta Turhamyrsky oli sanonut, että olin jo melkein soturi, ehkä voisin jo olla rakkaussuhteessa. Nuppujuova tökkäsi kylkeäni, ja säpsähdin pois ajatuksistani. Otin uuden palan kanista ja pureskelin sen mehevää lihaa.
"Olit äsken niin ajatuksissasi, että lopetit syömisen ja tuijotit aukiota", Nuppujuova sanoi huvittuneena, ja hänen viiksen väpättivät. Hymähdin ja söin viimeisen palan kanista, katselin hymyillen Nuppujuovaa, naaras oli parasta mitä minulla oli koskaan ollut, ja hän oli tosi kaunis. Kiedoin häntäni Nuopujuovan häntään, mutta pidin häntämme maata vasten, ettei kukaan näkisi. En halunnut että kukaan saisi tietää suhteestamme, mutta tiesin, että aina oli joku, joka tiesi. Mieleni teki kertoa Nuppujuovalle, suhteestani Sypressitassun kanssa, mutta en uskaltanut, sillä hän oli Eloklaanin naaras. Minun oli pakko kertoa siitä jollekkin, sillä se painoi sydäntäni kuin kivi.
"Nuppujuova, lupaatko ettet kerro kellekkään jos kerron salaisuuden?" kuiskasin Nuppujuovan korvaan. "Rikoin sen takia Kuolonklaanin sääntöjä", lisäsin kuiskaten. Nuppujuova katsoi minua ihmeissään.
"Lupaan, mutta mitä sinä olet tehnyt?" naaras kysyi. Vedin syvään henkeä. Lähestyin Nuppujuovaa, että voisin kuiskata niin hiljaa, ettei kukaan varmasti kuule.
"Joskus monta kuuta sitten, minulla oli suhde vieraan klaanin naaraaseen. Tapailimme aina rajalla ja leikimme että meillä oli oma klaani, annathan anteeksi Nuppujuova?" selitin Nuppujuovalle, ja käänsin katseeni hämilläni tassuihin. Nyt se oli tehty, tuntui kuin sydämestäni olisi tippunut kivi.
"Totta kai annan anteeksi, siitä on jo niin kauankin", Nuppujuova vastasi tyynesti, ja kehräsi. Kurkustani pääsi pieni kehräys. Nuppujuova oli niin ihana! Hän antoi aina anteeksi.
"Nuppujuova, kun olen soturi, niin tahdotko olla silloin kumppanini?" kysyin naaraalta varovasti, ja nostelin tassujani jännittyneenä. Toivoin vain, että hän suostuisi. Hän oli elämäni rakkaus, ja en ikinä pettäisi häntä, en koskaan.

// Nuppunen? <3

Leiriin oli aiemmin päivällä saapunut joukko erakoita, jotka olivat ilmaisseet Punatähdelle halunsa liittyä Kuolonklaaniin. Tietenkään päälliköllä ei ollut selkärankaa torjua heitä, joten nyt viisi tunkeilijaa majaili reviirillämme Punatähden päätöstä odottaen. Henkäysvarjo oli ollut suunniltaan asiasta kuultuaan: en ollut koskaan nähnyt isääni niin vihaisena. Vaikka hän oli lopulta näyttänyt suostuvan Punatähden päätökseen, oli selvää, että varapäällikkö oli hyvin tyytymätön tilanteeseen.
Silti olin hiukan yllättynyt kun Aaltosalama ilmoitti minulle, että erakot tapettaisiin. Tiesin, miten isäni halveksui erakoita ja erakkosyntyisiä, mutta en ollut kuvitellut, että joutuisimme turvautumaan näin äärimmäisiin toimenpiteisiin. En myöskään voinut sanoa olevani tyytyväinen siihen, että minut oli valittu partioon, jolle tämä tehtävä oli annettu. En halunnut tappaa heitä - he olivat viattomia. Olin kuitenkin viimein ansainnut Henkäysvarjon luottamuksen ja arvostuksen, ja halusin käyttäytyä sen mukaisesti.
Peittelin tyytymättömyyttäni tilanteeseen parhaani mukaan, kun Tuimakatse johdatti partion ulos leiristä. Yö oli pimeä ja hiljainen, mikä teki tunnelmasta entistä raskaamman. Partio kulki äänettömästi eteenpäin ja epäilin, ettei hiljaisuus johtunut pelkästään tavoitteestamme yllättää erakot. En varmasti ollut ainoa, jota tilanne jännitti - tuskin kukaan kovin mielellään osallistuisi viattomien kissojen joukkosurmaan.
Hetken asiaa harkittuani kirin edelläni kulkevan Aaltosalaman kiinni. Minun oli puhuttava jollekkin jännitystäni lievittääkseni. Aaltosalama oli valitettavasti ainoa, jolle uskalsin edes harkita esittäväni huoleni asian suhteen.
"Tämä on hullua", kuiskasin soturille varoen, etteivät muut partiolaiset kuulisi. "En ymmärrä, miksi ne erakot olisi tapettava. En usko, että sinäkään pidät tästä. Ja jos pidätkin, älä vain sano sitä ääneen - en halua vihata sinua."

//Aalto? (myös Tuima tai Narsissi saa jatkaa :D)

Heräsin venytellen ja Hehkuaskel tuli heti luokseni.
"Tassusi on nyt täydessä kunnossa joten voit lähteä, mutta jos siihen alkaa kovin sattumaan tulet sitten saman tien käymään", parantaja sanoi. Nousin ylös ja tassutin ulos parantajanpesästä. Ihanan raikas ilma tulvi suuhuni ja sieraimiini. Ensimmäinen asia jonka tein oli hakea ruokaa. Otin tuoresaaliskasasta pienen ruipeloisen hiiren ja menin syömään sitä vakiopaikalleni. Hiiri maistui hieman nihkeältä ja kuivalta, eikä siinä ollut yhtään makua. Pakotin itseni ahmimaan hiiren ja nousin sitten ylös uuteen venytykseen. Tassutin ympäri leiriä ja ajattelin, että olisi varmaan hyvä idea mennä makuulle. Tunsin kylmän lehtisateen viiman. Lehtikato oli jo melkein täällä. Menin oppilaiden pesään ja istahdin makuualuseelleni. Loikkasin nopeasti siitä ylös, kun tunsin pienen piston tassuissani. Katsoin sammalia ihmeissäni ja kaivelin niitä hieman. Makuualuseni oli täynnä pikkukiviä! Otin pikkukivet sieltä pois ja viskoin ne pesästä ulos. Päätin leikkiä kuin äskeistä ei olisi koskaan tapahtunu. Katselin makuusammalet ainakin kaksi kertaa vielä läpi, kunnes viimein päätin mennä siihen makuulle.
*Onneksi en mennyt suoraan makuulle. Olisin varmaan saanut joka puolelle haavoja joiden paraneminen olisi kestänyt ainakin kuun!* ajattelin huojentuneena. Asetuin hyvään asentoon ja laitoin pääni tassujeni päälle ja häntäni kuononi päälle.

Avasin silmäni ja olin pentutarhassa. Katselin ympärilleni ihmeissäni.
*Mitä minä täällä teen?* mietin ja nousin ylös. Kuulin ääntä ja joku rynni luokseni.
"Oih sinä heräsitkin jo. Ja avasit silmäsikin!" Nostin katseeni ja näin utuisen kissan hahmon.
"Oih sinusta ja Kyypennusta tulee niin hyviä sotureita isona. Olen niin ylpeä teistä!" utuinen kissa naukui. Oletin tämän olevan naaras tämän äänestä päätellen.
"Kuka olet?" kysyin hieman ujosti ja hämmennyin ujouttani.
"Olen emosi höpsö!" tämä kertoi ja pakotin itseni näyttämään normaalilta. Kohta ainoa minulle selkeänä ja tuttuna näkyvä kissa tuli paikalle. Olin vähällä itkeä. Syöksyin kohti Kyypentua ja kaipaus nousi kuin isoksi pilveksi ylleni. Halasin naarasta ja iloitsin niin suuresti.
"Kyypentu!" huudahdin ja emoksi itsensä esitellyt kissa nosti minut naaraan päältä pois.
"Rauhoitu nyt. Käyttäydyt kuin et olisi koskaan edes tavannut siskoasi", tämä sanoi laskettuaan minut maahan.
*Jos hän vain tietäisi*, ajattelin
"Leikitäänkö jotain?" Kyypentu kysyi. Olin innosta soikeana. Oma rakas siskoni oli täällä kanssani ja sain olla hänen kanssaan ilman minkäänlaista estettä. En tulisi koskaan olemaan yhtä onnellinen kuin nyt. Nyökin rivakkaasti siskolleni vastaukseksi ja olin vähällä puhjeta riemusta.
"No mitä haluat leikkiä?" naaras kysyi. Halusin leikkiä taistelua tai hyökkäystä, mutta muistin, että naaras oli kuollut heikkouteen joten ajattelin, että olisi parempi leikkiä jotain rauhallista.
"Leikitäänkö piilosta?" kysyin. Naaras nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä. Hän olisi selkeästi halunnut leikkiä jotain taisteluun liittyvää.
"Voidaan leikkiä klaanin valloitusta myöhemmin. Olen vielä väsynyt enkä halua kuluttaa kaikkea energiaani vielä", naaraan ilme kirkastui hieman. Lähdin tassuttamaan kohti pentutarhan suuta, kun tunsin hampaan niskanahassani. Minut nostettiin kauemmas suuaukosta. Kaitois vihaisesti utuista emoa.
"Juurihan te avasitte silmänne! Ette te vielä voi ulos mennä, jäätte isompien kissojen jalkoihin!" emo huusi hätääntyneen kuuloisena. Pyöräytin silmiäni ja käännyin Kyypennun puoleen.
"Pienempi alue, mutta ei mahda mitään", tokaisi ja hän nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"On ihan epäreilua, että kaikki muut pennut on saanut lähteä tutkimaan leiriä heti, kun he ovat avanneet silmänsä. Leiri kuulostaa niin isolta ja suuremmoiselta", Kyypentu sanoi ärtyneesti. Tuuppasin siskoani kylkeen. Hän vain hymähti. Kävelimme pentutarhan päähän ja käännyin katsomaan Kyypentua.
"Haluatko sinä etsiä vai etsinkö minä?" kysyin. Halusin miellyttää naarasta mahdollisimman paljon nyt, kun kerta pystyimme olla kahdestaan leikkimässä.
"Minä voin mennä piiloon ja sitten, kun olet löytänyt minut sinä menet piiloon", pieni naaras ehdotti hetken mietinnän jälkeen. Nyökkäsin myöntyväisenä ja menin makuulle.
"Laskeen kahteenkymmeneen ja tulen sitten", ilmoitin laitoin pääni lattiaa vasten ja tassut pääni päälle ja korvien peitoksi ja aloitin laskemisen:
"1 2 3 4…", laskin samalla miettien kaikkia mahdollisia piilopaikkoja mitä niin pienessä tilassa pystyi olla. "...17 18 19 20! Piilossa tai ei täältä tullaan!" huudahdin ja ponkaisin pystyyn. Katselin ympärilleni etsiskellen edes vilausta naaraan harmaasta turkista. En nähnyt merkkiäkään Kyypennusta, joten ajattelin lähteä seuraamaan tämän hajujälkeä. Kun yritin löytää naaraan hajun tajusin, että se peittyi lähes kokonaan muihin pentutarhan hajuihin. Onnistuin kyllä lopulta löytämään naaraan hajun, mutta sitä oli kaikkialla.
*Huomaa kyllä, että meitä ei ole päästetty pesästä juuri ulos*, ajattelin ja lähdin tutkimaan pentutarhan joka kolkkaa. Kohta huomasin pienen harmaan hännänpään siinä päässä pentutarhaa missä olin laskenut. Loikin sinne. Naaras oli mennyt nurkkaan piiloon.
*Aika fiksua*, myönsin mielessäni. En ollut edes katsonut sinnepäin, kun olin lähtenyt liikkeelle. Läpsäisin naaraan hännänpäätä.
"Löytyi!" Hihkaisin ja hän ponkaisi äkkiä pystyyn. Hän kiepsahti ympäri ja katsoi minua.
"Älä hiiviskele tuolla tavalla sain melkein sydänkohtauksen!" naaras kiljaisi. Aloin nauramaan, kunnes muistin taas, että naaras oli kuollut heikkouteen, jolloin säikäytyskin voisi ehkä saada tämän sydämen pysähtymään.
"Nyt minä lasken!" Kyypentu huusi innoissaan ja meni laskemaan. Lähdin äkkiä liikkeelle ja piilouduin pieneen koloon maassa, puoliksi meidän makuualustamme alla. Menin reikään ja kuuntelin miten naaras laski loppuun ja lähti sitten liikkeelle.

Kyypentu etsiskeli minua tovin ja olin vähällä nukahtaa, kunnes tämä hyppäsi vierelleni viimeinkin innoissaan.
"Löysimpäs!" naaras kiljahti innoissaan. Lähdin kömpimään ulos piilosta.
"Eikö ollutkin hyvä piilo?" kysyin Kyypennulta.
"Pakkohan se on myöntää, että tuo oli ehkä kekseliäin piilo minkä voi keksiä", Kyypentu myönteli. Ravistelin kaikki päälleni tarttuneet sammalet pois ja menin sammalille istumaan ja pesemään itseäni.
"Pöö!" Kyypentu säikäytti minut ja säpsähdin hereille.
"Ei pölkky miksi herätit minut", sihahdin itsekseni ja katselin oppilaiden pesän kovaa maalattiaa. Nousin istumaan ja aloin pestä itseäni.

Istuin jännittyneenä siskoni Kirkaspennun vierellä, emo suki keskittyneesti Kirkaspennun turkkia. Tänään oli se päivä, jolloin minusta, ja Kirkaspennusta tulisi oppilaita. Olin peloissani, kuitenkin olisin huono oppilas, kun pelkään niin monia asioita. Ja Kuolonklaani varmasti vihaa minua, koska isäni on erakko. Olin hiukan vihainen emolle, mutta toisaalta, ilman häntä ja Sammakkoa en olisi olemassa. Kirkaspentu tökki kylkeäni, ja havahduin ajatuksistani säpsähdyksen kera.
"Miltä näytän?" Kirkaspentu kysyi, vihreät silmät pyöreinä jännityksestä. Kirkaspennun turkki oli sileä, ja siinä ei ollut yhtäkään roskaa. Nyökkäsin hymyillen.
"Näytät hyvältä", sanoin ja käänsin katseeni tassuihini. Emo siirtyi puoleeni, ja alkoi sukia turkkiani pitkin vedoin. Kirkaspentu katseli aukiota uteliaana. Vihdoin olin iloinen, nyt kun minusta tulee oppilas, Virtapentu ei voi käskyttää minua, ainakaan siihen asti kun hänestä tulee oppilas. Joskus toivon, että Virtapentu tai Kyyhkypentu eivät olisi koskaan syntyneet. Tiesin, että sellaisen toivominen oli väärin, mutta minusta tuntui siltä. Jännityin, kun näin, että Punatähti asteli kohti leorin aukiota. Nyt se tapahtuisi, minusta ja Kirkaspennusta tulisi näin kuuden kuun jälkeen oppilaita.
"Kaikki Kuolonklaanin kissat, kokoontukaa ympärilleni klaanikokoukseen!" Punatähden kutsuhuuto kaikui leirissä. Kirkaspentu pinkaisi äkkiä kissojoukkoon, joka kerääntyi Punatähden ympärille, emo ja minä kävelimme rauhallisesti Kirkaspennun luo. Punatähti odotti vielä hetken, että kaikki kissat olivat tulleet.
"Tänään olemme kokoontuneet nimittämään kaksi uutta oppilasta, Kirkaspentu ja Taivaspentu, astukaa eteen", Punatähti aloitti, ja käänsi katseensa meihin. Kirkaspentu hyppeli innoissaan Punatähden eteen, tulin hiukan ujommin päällikön eteen.
"Kirkaspentu ja Taivaspentu, olette eläneet Kuolonklaanissa kuusi kuuta, ja nyt on teidän aikanne päästä oppilaiksi, Kirkaspentu, olet nyt Kirkastassu, ja mestarisi on Kalmakuu. Taivaspentu, tästä lähtien olet Taivastassu, mestarinasi toimii Sähkötuho", Punatähti jatkoi. Taivastassu, tunsin suurta mielihyvää,olin vihdoin oppilas.
"Kokous on päättynyt", Punatähti sanoi, ja käveli tiehensä. Kissar hajaantuivat Taivastassun ympäriltä. Lumikkoviiksi, ja Orvokkisydän tulivat onnittelemaan meitä.
"Onnea!", Orvokkisydän kehräsi, naaraan vatsa oli pyöreänä pennuista.
"Onnea rakkaat pentuni!" Lumikkoviiksi kehräsi. Kävelin Sähkötuhon luo. Kolli oli tosi iso, ja jouduin katsomaan häntä ylöspäin. Hymyili. Hänelle varovasti.
"Lähdemme aamunkoitteessa reviirikierrokselle, lepää tämä päivä", Sähkötuho sanoi, ja tallusti matkoihinsa. Katselin hänen peräänsä silmät pyöreinä. Vihdoin olin oppilas.

Partio oli palannut leiriin, eikä Jääviilto voinut vieläkään hyväksyä sitä, ettei hän ollut päässyt mukaan itse yöpartioon. Kolli mulkoili vihaisesti niiden kissojen suuntaan, jotka Henkäysvarjo oli nimennyt partioon. Eikö raidallinen kolli luottanut uskollisimpaan liittolaiseensa edes sen vertaa, että olisi laittanut hänetkin tappamaan erakoita?! Jääviillon häntä piiskasi turhautuneena ilmaa. Ellei Henkäysvarjo olisi ollut niin tärkeässä asemassa, hän olisi antanut kollin kuulla kunniansa.
Henkäysvarjo oli ilmoittanut hoitavansa itse yövartion ja hän passitti Jääviillonkin nukkumaan. Soturia ei väsyttänyt lainkaan, mutta Henkäysvarjon tuima katse oli saanut kollin myöntymään hänen tahtoonsa. Jääviilto astui sisään sotureiden pesään, jossa oli jo mukavasti muitakin kuolonklaanilaissotureita. Punaturkkinen kissa asettui omalle vuoteelleen ja yritti nukkua. Uni ei kuitenkaan tullut helposti. Soturi makoili sammalvuoteellaan hyvän tovin, ennen kuin hän tajuamattaan vajosi uneen.

"Herätys", kuiskaus repi Jääviillon pois mukavasta unestaan, jossa soturi oli juuri alkamassa telottamaan Kuolonklaanin reviirille eksyneitä erakoita. Punaturkkinen kolli avasi tympääntyneenä jäänsiniset silmänsä ja kohtasi Henkäysvarjon katseen.
"Nouse ylös, mene odottamaan minua pesän ulkopuolelle", kolli komensi kuiskaten ja siirtyi toisen kissan, Pimentovarjon luokse.
Jääviiltoa väsytti niin, ettei hän olisi halunnut nousta ylös lämpimästä vuoteestaan ja siirtyä hyiselle pääaukiolle. Mutta Henkäysvarjo oli näyttänyt niin vakavalta, että jotakin isoa oli varmasti meneillään, eikä Jääviilto halunnut jäädä siitä paitsi. Olivatko erakot voittaneet kuolonklaanilaispartion? Jääviilto pohti mielessään. Hitaasti venytellen kolli kampesi itsensä pystyyn ja laahusti sitten muiden sotureiden ohitse ulos pesän lämmöstä.
Aukiolla ilma oli kylmää. Soturi pörhisteli turkkiaan inhoten. Hetken odottelun päätteeksi varapäällikkö kiiruhti ulos sotureiden pesästä Pimentovarjo kannoillaan. Raidallinen kolli johdatti Jääviillon ja toisen soturin kauemmas pesästä, jotta siellä makaavat soturit eivät kuulisi heidän keskusteluaan. Varapäällikön kasvoilla oli kireä ilme.
"Punatähti poistui juuri leiristä", raidallinen kolli lausahti. Jääviilto huomasi, miten tämän hännänpää vääntyili ja kolli vaikutti kaikin puolin hermostuneelta. Soturi siristi silmiään.
"Mihin hän oli menossa?" Jääviilto murahti.
"Kuulemma kävelylle. Te saatte luvan seurata häntä", Henkäysvarjo käskytti kylmällä äänellä, "hän ei saa päästä erakoiden luokse tai kaikki suunnitelmamme menevät pilalle."
"Ja mitenköhän meidän on häntä estettävä?" Pimentovarjo esitti kysymyksen.
"Sehän se vasta epäilyttävää olisikin, jos me menisimme ja estäisimme häntä menemästä Lehtikuusilaaksoon ja aamulla sattumalta erakot olisivat kuolleet", Jääviilto jatkoi murahtaen. Henkäysvarjo näytti mietteliäältä ja entistä hermostuneemmalta. Varapäällikön ilme muuttui entistä kireämmäksi, kun tämä silmäili edessään seisovia sotureita vakavana.
"Jos hän tosiaan on menossa Lehtikuusilaaksoon, teidän on tapettava hänet."
Jääviilto näki, kuinka Pimentovarjon kasvoille piirtyi epäuskoinen ilme, kuin uutinen olisi ollut aivan kauhea. Jääviilto sen sijaan ei voinut olla virnistämättä. Mikäli Punatähti aikoi tosiaan päästää klaaniin viisi tuntematonta erakkoa, hän ansaitsi tulla tapetuksi oman klaaninsa jäsenten toimesta.
"Kuulostaa loistavalta", Jääviilto virnuili. Samassa kolmikko kuuli lähistöltä askeleita ja kääntyivät nopeasti tulijan suuntaan. Jääviilto tunnisti kissan Kaamoskukaksi, hänen entiseksi oppilaakseen ja Pimentovarjon pojaksi. Vaikka soturi olikin löytänyt lopulta jonkunlaisen yhteisen sävelen tabbykuvioisen kollin kanssa, hän halveksui toista puoliverisyytensä vuoksi.

//Kaamos tai Pimento?
//KP-boosti