Lätäkköpentu oli tyytyväinen siitä, että Lampipentu oli ymmärtänyt olleensa väärässä. Nuoresta naaraspennusta tuntui aina hyvältä, kun hän sai jonkun mielipiteen muutettua itselleen mieluisaksi. Mutta vaikka Lampipentu olisikin ollut Lätäkköpennun kanssa eri mieltä, hopeanharmaa pentu olisi siitä huolimatta rakastanut siskoaan. Lätäkköpennulle perhe oli kaikkein tärkein, ja vaikka he olisivatkin olleet jostain eri mieltä, he olisivat aina perhettä.
Lampipentu vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Hän toki kysyi sopiko se Lätäkköpennulle, mutta sisaruksensa vastausta odottamatta Lampipentu esitti jo kysymyksensä siskolleen.
"Kenet haluaisit mestariksesi? Minä olen ajatellut, että Jääviilto voisi olla hyvä mestari, koska hän on niin kokenut. Mutta toisaalta hän on vähän… ilkeä."
"Minä en haluaisi ainakaan Jääviiltoa. Olen kuullut, ettei hän ole kovin hyvä mestari", Lätäkköpentu huomautti terävällä äänellä. Lampipentu kallisti mietteliäänä päätään, muttei hänen pentuetoverinsa antanut toiselle aikaa sanoa mitään vastatessaan itse sisarensa kysymykseen:
"Minä olisin halunnut mestarikseni Pimentovarjon. On epäreilua, että Lokkitassusta tuli hänen oppilaansa, kun hän ei ole edes puhdasverinen. Vaikka olen kyllä iloinen siitä, että sukulaisemme sai niin hyvän mestarin. Pikiturkki tulee ainakin hyvästä suvusta, joten hän olisi ihan potentiaalinen vaihtoehto mestarikseni. Tuimakatse on myös kokenut soturi ja kuulemma erinomainen mestari, joten en pahastuisi, jos saisin hänet mestarikseni."
Lampipentu nyökytteli päätään kuunnellessaan sisarensa selostusta.
"He kuulostavat hyviltä vaihtoehdoilta", harmaa pentu totesi lähes ilmeettömänä. Lätäkköpentu väläytti lämpimän hymyn pentuetoverilleen ja korjasi häntä hieman:
"Parhailtapas."

Vierähti kuu, ja vihdoinkin Lätäkköpentu sisaruksineen olivat saavuttaneet kuuden kuun iän! Pentutarha oli tyhjentynyt vajaa puoli kuuta aiemmin, kun Huomenkyyhkyn pennut oli nimitetty oppilaiksi.
Lätäkköpentu istui leirin aurinkoisella pääaukiolla sisarustensa ja emonsa kanssa. Kolmikko oli sukinut turkkinsa siisteiksi, sillä emo oli pyytänyt tekemään niin. Lätäkköpentu oli aivan varma, että nyt heistä tulisi oppilaita. Tabbykuvioinen pentu etsi sinisellä katseellaan isänsä harmaata turkkia, muttei tätä näkynyt aukiolla. Kaikki kuolonklaanilaiset näyttivät aivan tavallisilta, eikä kukaan huomioinut sen koommin kolmea pentua, jotka odottivat malttamattomina nimityksiään.
Vihdoin! Lätäkköpennun sininen katse havaitsi isän astelevan esiin kaatuneen kuusipuun takaa. Pennun korvat liikahtivat ja hän suoristi ryhtinsä. Selvästi myös Lammikkopentu oli huomannut harmaaraidallisen päällikön saapuneen aukiolle, sillä tämä vilkaisi Lätäkköpentua ja Lampipentua ja käänsi pian katseensa takaisin Henkäystähteen. Kuten Lätäkköpentu oli arvellut, isä tassutteli suoraan leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle.
“Rauhoittukaa”, emo komensi, kun hänen kolme tytärtään nousivat ylös ja olivat lähdössä kohti leirin keskustaa, “te voitte ihan hyvin odottaa täällä.”
Lätäkköpentu katsahti pettyneenä emoonsa, mutta ei vastustellut tämän käskyä. Pentu tiesi, että hänen oli arvostettava ja kunnioitettava emoaan, sillä tämä oli tehnyt suuren työn kasvattaessaan pentuja ensin vatsassaan ja sitten kuusi kuuta pentutarhalla. Lätäkköpentu oli kiitollinen kaikesta siitä, mitä Tuhkajuova oli hänen ja hänen sisarustensa eteen tehnyt.

Kun kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet aurinkoiselle aukiolle, Henkäystähti vaiensi heidät häntäänsä heilauttamalla. Lätäkköpentu ihaili isäänsä, joka johti klaaniaan niin varmoin ottein. Salaa pieni pentu toivoi, että hänestä voisi joskus tulla päällikkö isänsä tavoin..
“Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu, tulkaa tänne eteen”, Henkäystähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Lätäkköpentua hieman harmitti, ettei isä näyttänyt rakkauttaan pennuille koko klaanin nähden. Kun hän oli pentujensa kanssa yksin ilman koko klaanin läsnäoloa, isä oli aivan erilainen. Mutta toisaalta pentu ihaili sitä, miten isä asemansa vuoksi sivuuttaa isyytensä ja kohdella pentujaan kuten keitä tahansa kuolonklaanilaisia. Kaikki eivät sellaiseen pystyneet!
Pennut tekivät kuten päällikkö pyysi ja he jättivät emonsa yksin pentutarhan edustalle. Lätäkköpentu käveli pentuetovereidensa vierellä häntä pystyssä kissajoukon läpi isänsä luokse. Kolmikko pysähtyi isänsä eteen ja jäivät odottamaan, että tämä aloittaisi Kuolonklaanille tavanomaisen, koruttoman nimiseremonian.
“Olette kuuden kuun ikäisiä, joten ansaitsette nyt oppilasnimenne, jotka ovat Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu. Mestareinanne toimivat Jääviilto, Tuimakatse ja Virtaviima”, Henkäystähti julisti voimakkaalla äänellä.
Lätäkköpentu ei voinut uskoa korviaan!
*Virtaviimako? Hänhän on hädin tuskin itsekään soturi!* pentu ajatteli epäuskoisena siirtämättä katsettaan pois isästään, joka päätti kokouksen heti nimityksen jälkeen. Klaani hurrasi pari kertaa tuoreiden oppilaiden nimiä, kunnes kissat alkoivat hajaantua omille teilleen. Kun isäkin oli lähtenyt paikaltaan, Lätäkkötassu käänsi katseensa sisaruksiinsa. Lampitassun ilme oli melko vaikeasti luettava, mutta Lammikkotassu näytti silminnähden tyytyväiseltä. Se ei ollut ihme, sillä sisko oli pentueensa ainoa, joka oli oikeasti saanut kunnollisen mestarin.
“Onnea, Lammikkotassu. Sait erinomaisen mestarin. Onnea myös sinulle Lampitassu, nyt me olemme vihdoinkin oppilaita”, Lätäkkötassu onnitteli siskojaan rauhallisella äänellä. Keskustelu keskeytyi, kun kissoja alkoi saapua kolmikon luokse. Lätäkkötassu tunnisti vanhemmat sisaruksensa Sähkötuhon, Sulkavirran ja Varissulan. Kolme kissaa onnittelivat pikaisesti klaanin tuoreimpia oppilaita ja liukenivat sitten paikalta. Lätäkkötassu oli hieman pettynyt, ettei Tuhkajuova tullut onnittelemaan heitä.
Seuraavaksi kolmikon luokse asteli kolme kissaa, jotka olivat tätä nykyä heidän mestareitaan. Jääviilto ohitti töykeästi kaksi muuta soturia ja asteli häntä pystyssä Lampitassun eteen.
“Minä teen sinusta koko klaanin parhaan soturin”, punaturkkinen kolli murahti ja silmäili halveksuen Lammikkotassua ja Lätäkkötassua, kuin he olisivat olleet jotenkin huonompia kuin Lampitassu. Lätäkkötassu siristi silmiään, mutta käänsi katseensa luokseen saapuneeseen Virtaviimaan. Nuoren soturin turkki oli siististi suittu ja hän näytti muutenkin oikein hyväkuntoiselta. Naaraan kasvoilla oli hyvin itserakas ilme, joka sai Lätäkkötassun empimään. Oppilas kuitenkin tiesi Virtaviiman olevan Sähkötuhon pentu ja sen myötä nuoren naaraan sukulainen. He olivat samaa verta ja yhtä perhettä, joten Lätäkkötassun olisi vain tyydyttävä tähän tilanteeseen.
“Tervehdys Lätäkkötassu, sinulla kävi tuuri saadessasi minut mestariksesi. Olemmehan sentään sukua ja kaiken lisäksi olen kerrassaan loistava soturi. Aion opettaa sinulle kaiken mitä osaan, jotta sinustakin voisi tulla minunkaltaiseni”, Virtaviima naukui ylväänä.
“Sinähän olet hädin tuskin soturi, joten en tiedä onko sinulla riittävästi taitoja kouluttaa oppilasta. Mutta sinullakin kävi tuuri, että olet sukulaiseni. Minä tahdon nimittäin antaa sinulle mahdollisuuden ja olla paras oppilas koskaan”, Lätäkkötassu vastasi rauhallisella äänellä ja väläytti sukulaiselleen kohteliaan hymyn. Virtaviima kurtisti kulmiaan ja näytti arvioivan tuoreen oppilaansa sanoja. Lätäkkötassu ei pelännyt kertoa mielipidettään ääneen, ja Virtaviiman olisi totuttava siihen. Virtaviima sivuutti Lätäkkötassun arvostelevan kommentin ja heilautti vain selvästi närkästyneenä häntäänsä tokaisten sitten:
“Meidän suvustamme on tullut vain parhaimpia sotureita. Luotan siihen, että sinäkin pyrit tulemaan sellaiseksi."
Lätäkkötassu nyökkäsi, mutta koki kuitenkin tarpeelliseksi oikaista mestarinsa sanoja hieman:
“En pyri, vaan aion tulla sellaiseksi. Minä vakuutan, ettet koskaan tule näkemään kaltaistani oppilasta.”
Virtaviima katsahti oppilastaan ja sitten taivasta. Lätäkkötassun sininen katse kääntyi myös taivaalle ja varmisti auringon sijainnin; aurinkohuipun hetki oli käsillä. Kun oppilas näki mestarinsa laskevan katseensa takaisin häneen, Lätäkkötassukin siirsi katseensa kirkkaasta taivaasta nuoreen soturiin.
“Tässähän on juuri sopivasti aikaa rajakierrokselle. Eiköhän sitten mennä”, Virtaviima tokaisi ja oppilaansa vastausta odottamatta hän lähti kävelemään rennoin askelin ja häntä pystyssä kohti piikkihernetunnelia. Lätäkkötassu kipitti mestarinsa perään ja otti tämän pitkin harppauksin kiinni.

Lätäkkötassu katseli tarkkaavaisesti maisemaa, joka hänen eteensä avautui hänen päästyään ulos hämärästä piikkihernetunnelista. Luminen maisema näytti kauniilta, etenkin kun auringon kirkkaat säteet heijastuivat valkeaan lumeen ja saivat kaiken näyttämään entistä kirkkaammalta. Nuori oppilas silmäili vasemmalle puolelleen avautuvaa metsää ja hieman harvapuisempaa aluetta leirin sisäänkäynnin oikealla puolella. Emo oli kuvaillut jälkeläisilleen useita kertoja Kuolonklaanin reviiriä, muttei Lätäkkötassu olisi osannut odottaa kaiken olevan tällaista.
“No niin, mennään”, Virtaviima hoputti ja keskeytti Lätäkkötassun ympäristön tarkkailemisen. Oppilas lähti tassuttelemaan kovaa ja märkää hankea pitkin mestarinsa jalanjäljissä kauemmas leiristä. Oppilaalla ei ollut oikeastaan mitään aavistusta siitä, minne hänen mestarinsa oli heitä viemässä. Emo oli opastanut Lätäkkötassua ja tämän sisaruksia, joten oppilas tiesi, että hänen oli pysyttävä visusti mestarinsa takana. Vaikka Lätäkkötassun mielestä mestarin kanssa jutteleminen olisi ollut helpompaa tämän viereltä, naaras pysytteli Virtaviiman takana. Hän ei halunnut suututtaa mestariaan heti ensimmäisenä päivänä.
“Minne me menemme ensimmäisenä?” Lätäkkötassu kysyi, kun Virtaviima pysyi hiljaa. He astelivat kohti metsää, muttei Lätäkkötassu oikeastaan tiennyt sen enempää. Hän tovioi mestarinsa kertovan asioita, koska Lätäkkötassu halusi tietää aivan kaiken!

//Virta?

Lampipentu tunsi yhtäkkiä olonsa kovin pieneksi ja kovin tyhmäksi, vaikka ei Lätäkköpentu paljon häntä suurempi tai älykkäämpi voinut olla. Kun hänen siskonsa noin vain lyttäsi Lampipennun mielipiteet, naaraspennusta tuntui, että hän halusi vain kaivautua maan alle ja jäädä sinne häpeämään omaa typeryyttään. Miksi hän oli edes avannut suuren suunsa?
"Olet varmaan oikeassa", harmaa naaraspentu sanoi hiljaa. Oli totta, että heidän sukunsa oli kulkenut ja metsästänyt näillä mailla ikuisuuksia samalla, kun Susipennun ja muiden esi-isät vaeltelivat siellä täällä erakkoina tai mikä vielä pahempaa, kotikisuina. Lampipentu jankkasi mielessään itselleen, että he eivät olleet samanarvoisia, mutta jokin pieni ääni hänen päässään edelleen sitkeästi osoitti vastalauseita. Hän ei tuntenut olevansa parempi kissa kuin Susipentu, ei yhtään arvokkaampi; päinvastoin, Huomenkyyhkyn pennuissa oli paljon kadehdittavaa.
"Anteeksi. En tiedä, miksi sanoin mitään tuollaista. Minun on kunnioitettava sukujuuriani", Lampipentu naukui ja nosti katseensa Lätäkköpennun siniharmaisiin silmiin. "Ja sukujuurieni kunnioittamiseen kuuluu se, etten anna näiden tunkeilijoiden nousta mielessäni samalle tasolle kanssamme."
Viimeinen asia, mitä hän halusi, olisi joutua Lätäkköpennun ja hänen muiden perheenjäsentensä epäsuosioon. Hän ei halunnut siskonsa vihaavan häntä, joten oli parempi vain myötäillä tätä, vaikka Lampipentu itse olisikin ollut eri mieltä.
"Voidaanko vaihtaa puheenaihetta?" nuori naaras puuskahti peläten, että Lätäkköpentu pian kyselisi hänen mielipiteitään joihinkin muihin yhtä vaikeisiin aiheisiin. "Kenet haluaisit mestariksesi? Minä olen ajatellut, että Jääviilto voisi olla hyvä mestari, koska hän on niin kokenut. Mutta toisaalta hän on vähän… ilkeä."

//Lätäkkö?

Virtaviima: 10kp -

Varissulka: 23kp! -

Sulkavirta: 32kp! + 16TaP -

Katajatassu/Black: 11kp -

Lätäkköpentu: 13kp -

Aaltosalama: 9kp -

Lampipentu: 11kp -

Kylmäliekki: 8kp -

Lammikkopentu: 15kp -

Pyräkkäpiru: 5kp -

Sähkötuho: 13kp + 12TaP -

Tuhkajuova: 12kp -

Loiskevarjo: 10kp -

Myrskymahti: 19kp -

Kuuntelin epäuskoisena Lammikkopentua, kun raidallinen pentu kysyi, pidinkö hänen keppiensä järjestyksestä tai kepeistä ylipäätään – en ollut aivan varma. Pentu vaikutti olevan tosissaan, kun hän kertoi käyttäneensä niiden järjestelemiseen paljon aikaa ja pelkäävänsä Pimeyden Metsän suuttuvan, mikäli kepit olivat järjestyksessä. Minä en ollut lainkaan sellainen emo, joka säästeli pentujensa tunteita. Lammikkopennun ajatukset olivat aivan järjettömiä. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, oliko tämäkin pentu pilalla? Sinilintu oli järjestellyt pentuna ties mitä; kiviä, keppejä, ötököitä.. Minun oli kitkettävä moiset typeryydet pois Lammikkopennusta, jotta hänestä ei tulisi Sinilinnun kaltaista hiirenaivoa, joka ei tuntunut ottavan tosissaan mitään soturiuteen liittyvää.
"Ei Lammikkopentu, en minä pidä niistä", totesin kylmällä äänellä ja huomasin, miten ilo kaikkosi pienokaisen kasvoilta. Ylpeys muuttui pettymykseksi, kun Lammikkopennun vihertävä katse putosi minusta maassa lojuviin keppeihin.
"Ei Pimeyden Metsää kiinnosta kepit tai niiden järjestys, niillä ei ole mitään merkitystä. Pimeyden Metsä välittää vain siitä, miten soturit menestyvät ja puolustavat klaaniaan. Edistääkö maassa lojuvien keppien järjestys mielestäsi klaanin hyvinvointia ja turvallisuutta?" esitin kysymyksen terävällä äänellä. Lammikkopentu pudisteli päätään ja vilkaisi minua kulmiensa alta.
"Ei kai." Olin tyytyväinen, että pentu sentään itse tajusi edes sen verran.
"Niinpä. Jos leiriimme hyökätään, keppiesi järjestys ei pelasta mitään tai ketään. Jätä moiset typeryydet ja keskity sellaisiin asioihin, jotka edistävät klaanisi hyvinvointia ja turvallisuutta – kuten harjoittelemiseen ja kokeneempien kissojen kunnioittamiseen", käskin. En halunnut Lammikkopennun olevan kummajainen, jota muut pilkkasivat ja jolle he nauroivat selän takana. Minun pennuistani täytyi tulla sotureita, joista klaani olisi ylpeä tai sitten he eivät olisi enää minun pentujani ja vastuu heistä olisi jollain aivan muulla.

//Lammikko? :d

Lammikkopentu laski suurimman kepin jonon viimeiseksi ja vilkaisi keppejään huojentuneena. Hän korjasi vielä yhtä tassullaan ja katsoi sitten keppikokoelmaansa. Jokainen tikkuinen kappale oli järjestetty tarkasti omaan riviinsä. Kepit olivat järjestetty niiden koon mukaan, sillä se tuntui Lammikkopennusta tällä hetkellä kaikista parhaimmalta. Välillä hän järjesteli kepit muilla tavoin, mutta tällä hetkellä se tuntui väärältä. Naaraspentu pelkäsi, että suututtaisi Pimeyden metsän, jos hän järjestelisi leikkikalunsa väärällä tavalla. Naaraskissa oli välillä hyvin huolissaan muista pennuista ja heidän järjestelytaidoista. Lammikkopentu kuitenkin uskoi, että muilla olisi omat tapansa. Välillä hänestä tuntuu ulkopuoliselta, vialliselta, kun häntä selvästi vaivasi symmetria muita enemmän. Naaras nielaisi. Oliko hän jotenkin erikoinen? Lammikkopentu tahtoi olla kuin muut hyvät kissat tältä osin. Entä jos hänestä ei koskaan tulisi hyvää soturia tämän vuoksi? Naaras säpsähti kuullessaan vierestään kylmän äänen. Se oli emo. Oliko toinen lukenut hänen ajatuksensa, naaraspentu mietti.
“He eivät ole puhtaita, kuin me. Siispä tyydyn leikkimään itsekseni tai siskojeni kanssa. Rauhallisesti, siististi ja hiljaisesti”, Lammikkopentu naukaisi hieman monotonisella äänellä, jossa oli kuitenkin pentumaista leikkisyyttä.
“Emo? Ovatko keppini järjestetty hyvin, pidätkö sinä niistä? Käytin paljon aikaa ja vaivaa siihen, että ne olisivat varmasti järjestyksessä. Se on tärkeää! En tahdo suututtaa Pimeyden metsää ja se tuntuu ikävältä, jos ne ovat huonosti”, Lammikkopentu naukaisi hieman iloisemmin ja toivoi emonsa olevan ylpeä hänen kepeistään. Tuhkajuovan ylpeys ja kehut olivat pienokaiselle kaikki kaikessa!

//Tuhka?

Korvanpäitäni poltteli, kun Aaltosalama kumartui nuuhkaisemaan jalkaani yrittäen päästä perille vamman vakavuudesta. Helpotuksekseni soturinaaras suoristautui pian, mutta hänen ehdotuksensa siitä, että nojaisin häneen leiriin kulkiessamme, ei ollenkaan saanut tasoitettua sydämeni kiivasta sykettä. Päinvastoin.
Pyöräytin silmiäni kun Aaltosalama ehdotti kantavansa minua.
“Älä luulekaan”, murahdin antamatta sen suurempaa reaktiota hänen härnäykselleen. “Ja minä pystyn kävelemään leiriin ilmankin tukea, kiitos vain.”
Todistaakseni väitteeni lähdin askeltemaan eteenpäin pitäen loukkaantuneen jalkani ilmassa. Onnistuin minä sentään liikkumaan, vaikka kävelyni olikin kömpelöä ja vaivalloista. Monta kertaa olin horjahtaa maahan ja parhaimmillaankin liikuin yhtä hurjan nopeasti kuin iäkäs etana. Pian Aaltosalama harppoi ohitseni ja mulkaisin häntä.
“Oletko varma? Tätä menoa olet perillä seuraavana lehtikatona”, hän sanoi kiusoitellen. Naaraan oranssi katse putosi jälleen jalkaani. “Ja sinun ei kyllä oikeasti pitäisi rasittaa sitä. Et yhtään auta Hehkuaskeleen työtä.”
Puuskahdin ärtyneenä ja pysähdyin. Soturi tosiaan halusi minun hyväksyvän hänen apunsa. Johtuiko se siitä, että hän halusi vain käydä hermoilleni laittamalla minut myöntämään heikkouteni vai siitä, että naaras tosiaan välitti minusta ja jalkaparastani? Oikealla vastauksella tuohon kysymykseen ei ollut kuitenkaan väliä. Aaltosalama oli nimittäin oikeassa: jos jatkaisin tätä kömpelöä kulkuani olisin leirissä vasta ensi yönä, eikä ollut mitään varmuutta siitä, että jalkani saapuisi mukanani. Huokaisin siis syvään ja linkkasin lähemmäs punaruskeaa soturia.
“Selvä sitten”, nurisin ja nojasin vasten Aaltosalaman kylkeä. Hänen turkkinsa tuntui lämpimältä vasten omaani. Jollain kummalla tavalla se tuntui myös turvalliselta, mutta mitään noin noloa en ikipäivänä sanoisi ääneen.
“Ehkä voisit sittenkin kantaa minut leiriin”, sanoin samalla, kun lähdimme kävelemään kohti kotia. “Minua väsyttää. Ethän jättäisi klaanitoveriasi pulaan? Olethan niin kovin mallikas soturi.”

//Aalto?

Myrskymahti käveli nyrpeänä partion hännillä. Nyrpeä oli ehkä vähättelyä: hän oli raivoissaan, surun murtama sekä hämmentynyt. Oli kulunut jo useampi kuu siitä, kun hänen emonsa - jos Pimentovarjoa nyt emoksi pystyi enää kutsumaan - oli mennyt tappamaan hänen isänsä. Tuona päivänä Myrskymahdin maailma oli tuntunut pysähtyvän niille sijoilleen. Ensin hän ei ollut uskonut kuulemaansa; miten Pimentovarjo olisi muka voinut tappaa Turmaloikan? Emo ja isä rakastivat toisiaan. He rakastivat myös pentujaan, eikä emo olisi ikinä tehnyt mitään satuttaakseen heitä kolmea. Myrskymahdilta oli mennyt päiviä hyväksyä, että hän oli väärässä: emo oli kenties koko metsän sydämettömin kissa. Turmaloikkaa ei ollut nimittäin näkynyt eikä kuulunut, joten Myrskymahtikin oli viimein tullut siihen tulokseen, että hänen rakas isänsä oli poistunut lopullisesti tästä maailmasta.
Myrskymahti potkaisi maassa lojuvaa käpyä aivan kuin tuo pieni, kapinallinen ele olisi yhtään helpottanut hänen sisällään myrskyävää tunteiden sekamelskaa. Hän vihasi Pimentovarjoa. Sen jälkeen, kun hän oli viimein hyväksynyt menettäneensä isänsä, oli Myrskymahti surrut lamaantuneena sotureiden pesässä monta päivää. Tietysti hän suri vieläkin, mutta nyt hänen emoaan kohtaan tuntemansa raivo ja kostonhimo antoivat hänelle energiaa. Myrskymahti ei ehkä ollut tunneälykkäin, mutta hänkin tiesi, että kenties pahin rangaistus Pimentovarjolle oli, ettei hänen tyttärensä suostunut enää puhumaan hänelle. Pyräkkäpirun suhtautuminen oli kutakuinkin samanlainen: Myrskymahti ei ollut ainakaan nähnyt veljensä millään tavalla huomioineen heidän emonsa olemassaoloa. Kaamoskukkaan Myrskymahti oli hiukan pettynyt: tietysti hänen toisenkin veljensä tuntemukset emoa kohtaan olivat negatiiviset, mutta toisin kuin Myrskymahti, Kaamoskukka ei suostunut teeskentelemään, ettei Pimentovarjoa ollut olemassakaan.
Myrskymahti ei kuitenkaan ollut varma, oliko puhumattomuus tarpeeksi suuri rangaistus Pimentovarjolle. Hän halusi satuttaa tätä, laittaa emon kärsimään aivan kuin hän oli tehnyt Turmaloikalle ja Myrskymahdille. Harmaa naarassoturi ei kuitenkaan pystynyt edes kuvittelemaan tappavansa emoaan tai tekevänsä mitään muutakaan hirveää hänelle. Samalla se sekä ärsytti häntä että oli suuri helpotus: Myrskymahti ei ollutkaan mikään paha kissa. Pimentovarjo oli satuttanut häntä jo tarpeeksi, hän ei antaisi emonsa muuttaa sitä, millainen kissa hän oli.
Kaikeksi onneksi Pimentovarjo ei ollut sattunut useasti samoihin partioihin Myrskymahdin eikä hänen sisarustensa puheiden perusteella myöskään heidän kanssaan. Myrskymahti oli asiaan tyytyväinen, ja hänestä tuntui, että niin oli Pimentovarjokin. Turmaloikan kuoleman jälkeen naaras oli yrittänyt päästä puhumaan tyttärelleen, mutta kun Myrskymahti oli tarpeeksi monesti hänet torjunut, oli Pimentovarjo luovuttanut. Emo oli pikemminkin alkanut vastavuoroisesti vältellä Myrskymahtia. Se ärsytti nuorta naarassoturia: hänen kuului olla se, joka ei välittänyt toisesta pätkääkään. Hänen kuului olla se, joka teeskenteli, ettei toista ollut koskaan ollut olemassakaan. Myrskymahdilla oli siihen oikeus, Pimentovarjolla ei. Soturi oli pettynyt siihen, ettei hänen emonsa enää kerjännyt pentujaan takaisin luokseen, kuten hyvän emon olisi kuulunut tehdä.
Myrskymahti pudisti päätään karistaakseen ajatukset Pimentovarjosta. Varapäällikkö ei ansainnut ollenkaan tilaa hänen mielestään, joten Myrskymahti pakotti itsensä keskittymään ympäristöönsä. Se oli hyvä, sillä jos hänen huomionsa olisi ollut muualla, olisi naaras seuraavana hetkenä astunut vesilammikkoon, kuten hänen edellään kulkeva Turhamyrsky. Myrskymahti hymähti hiukan, kun hän katseli, miten soturi ravisti inhoten rapaa tassustaan.
Ainakin lehtikato oli lopuillaan, jos ei elämässä mitään muuta hyvää tapahtunutkaan. Männyt ravistelivat lunta oksiltaan partion edetessä kohti Eloklaanin rajaa sulaneen lumen muodostamien lätäköiden peittämällä polulla. Aluskasvillisuus pilkisteli lumen alta sieltä täältä, kun mustikoiden ja puolukoiden varvut kurottelivat kohti aurinkoa, joka näinä päivinä jaksoi loistaa taivaalla pidempiä aikoja. Ilma tälläkin hetkellä oli tylsän haalea; tietysti miellyttävämpi kuin lehtikadon ankarat pakkaset, mutta tylsä yhtä kaikki. Viherlehteä Myrskymahti odotti innolla, joka toisaalta oli huomattavasti helpompi hillitä kuin aiemmin johtuen kenties viimeaikaisista tapahtumista. Ainakin viherlehtenä olisi lämmin ja riistaa riittäisi. Kenties siihen mennessä Henkäystähti olisi viimein löytänyt käsiinsä sen vaarallisen erakon, josta oli puhunut. Myrskymahti toivoi, ettei se ollut hän tai hänen veljensä.
Yksi hänen veljistään oli itse asiassa partion mukana; Kaamoskukka kulki jonossa pari paikkaa Myrskymahdin edellä. Naaras oli hetken harkinnut harppovansa veljensä kiinni jutellakseen hänen kanssaan, mutta hän oli huomannut, että tätä nykyä hänen keskustelunsa pentuetovereidensa kanssa ajautuivat aina samaan aiheeseen. Myrskymahti ei halunnut ajatellakaan Pimentovarjoa, joten hänestä puhuminen ei tullut kysymykseenkään. Myrskymahti myös tiesi, että haukkuessaan emoaan hän saattoi olla melko raskasta seuraa: sekä Pyräkkäpiru että Kaamoskukka olivat kuulleet saman julistuksen emon sydämettömyydestä ja piittaamattomuudesta monen monta kertaa. Siksi Myrskymahti oli päättänyt vain olla hiljaa, mikä ei ollut hänelle ollenkaan tavanomaista. Ainakaan hän ei häiritsisi ketään.
Myrskymahti vilkuili lievästi kiinnostuneena rajan toiselle puolelle Eloklaanin reviirille. Kuinkakohan heidän naapuriklaaninsa pärjäsi nyt, kun he olivat menettäneet leijonanosan reviiristään? Ei sillä, että naaras olisi suuremmin asiasta välittänyt: hänellä oli aivan tarpeeksi huolehdittavaa omassa klaanissaan. Siltikin hän pohti, kuinka Eloklaani selviäisi, kun heidän riista-alueensa olivat pienentyneet näin roimasti. Joutuisiko koko klaani jättämään kotikontunsa ja etsimään uutta reviiriä? Siitä Henkäystähti ainakin olisi mielissään, Myrskymahti epäili.
Harmaa naaras huomasi edessään kulkevan Lumikkoviiksen katseen kiinnittyneen jonnekin Eloklaanin puolelle. Hän seurasi uteliaana soturin katseen linjaa huomatakseen, että Eloklaanin puolellakin kulki parhaillaan partio. Hän oli hiukan yllättynyt nähdessään, että itse Mesitähti oli partiossa mukana. Oliko Eloklaanin tilanne tosiaan niin kehno, että päällikkökin joutui partioimaan?
Myrskymahti katsahti hiukan varuillaan Kaamoskukkaan. Hän tiesi, kuinka terävän kielen hänen veljensä omisti. Ei ollut ollenkaan kaukaa haettu ajatus, että Kaamoskukka hyödyntäisi tämän mahdollisuuden haukkua eloklaanilaisia ja heidän surkeaa tilannettaan. Se ei ollut ollenkaan toivottavaa, etenkin nyt, kun rajakahakat alkoivat olla lähes arkinen tapahtuma. Myrskymahti luotti tietysti vahvasti omiin ja veljensä taitoihin, mutta Lumikkoviiksestä ja Turhamyrskystä hän ei ollut varma. Heidän olisi parempi välttää taistelua viimeiseen asti.

//Kaamos?

Tuijotin hetken Latvaruusun perään. Hänellä oli vain ollut huono hetki....voisi olla että huomenna hän olisi jo parempana. Latvaruusu oli ollut huolissaan tyttäremme elämästä ja hermoili, että miten hän selviäisi sellaisen tiedon kanssa. 'Hänen molemmat sisarensa ovat kuolleet. Ikävä juttu, kyllä. Miksi en tehnyt sitä! Miksi en pelastanut heitä?' ajattelin tuskissani tuijottaen tyhjyyteen. Minun olisi pitänyt kuolla heidän sijastaan! Pienet viattomat pennut vain kuolevat! Synkkä Metsä oli julma. Toivoin että pikku pennuillani oli hyvä elämä siellä. Yritin parhaani mukaan suojella Neilikkapentua. Päätin mennä Latvaruusun perään. Yhtäkkiä Kalmakuu tassutti eteeni.
"Hei, Loiskevarjo. Oletko kunnossa? Taistelu oli kova. Hienosti taistelit! Hyvä mestari sinulla on ollut." entinen mestarini virnisti tyytyväisenä.
"En ole enää oppilaasi." kehräsin ja pukkasin hänen lapaansa päälläni. "Entinen oppilaani, siis. Varmaankin kohta saat omiakin oppilaita?" Kalmakuu kysyi. Naurahdin väkinäisesti. "Katsotaan. Nyt on kiire! Nähdään joskus!" huudahdin ja juoksin pentutarhan suuaukolle. Minua jännitti hieman. Latvaruusulla oli vahvat tunnekuohut, eikä hän päässyt niistä usein yli. Olin astua sisään, mutta päätin miettiä vielä.
'Mitä sanon? Eihän tuo varsinaisesti ollut minun vikani, joten ei kai minun anteeksi kuulu pyytää?' ajattelin hieman varautuneesti. Päätin sanoa sen, mikä mieleen ensin tuli. Tassutin sisään. Pentutarhassa oli tyhjää lukuun ottamatta Latvaruusua. Hän makasi vuoteellaan. Neilikkapentu oli jossain, varmaankin ulkona. Kun Latvaruusu huomasi minut, hän ponnahti pystyyn ja käänsi selkänsä. Yritin laskea häntääni hänen päälleen. Latvaruusu pudisti sen pois ja sähähti. "Häivy." hän murahti. En lähtenyt. Toivoin, että Latvaruusu muuttaisi mielensä.
"Sanoin että häivy!" hän ärähti. En vastannut, istuin vain.
"En lähde. Minulla on asiaa, tiedät kyllä mitä." vastasin kylmällä äänellä. Latvaruusun silmät kipinöivät. "Sinua ei kiinnosta pentumme elämä! Senkin hävytön kolli!" hän solvasi. Loukkaannuin, mutta tiesin kyllä että Latvaruusu oli suuttuessaan sellainen. Aloin suuttua. "Kylläpäs kiinnostaa!" puolustin vihaisesti. Latvaruusu naurahti. "Ei näytä siltä! Siis sinua ei kiinnosta, mitä hänelle puhutaan?" hän kysyi haastavasti, seisoen edessäni tiukasti. Suutuin hänelle. "Kehtaatkin väittää! Mitä Neilikkapentukin sanoo, kun riitelet tällä tavalla? Eikö muka sinua kiinnosta, että jos et enää halua minua kumppaniksesi, niin Neilikkapentu menettää isän?" kysyin vuorostani. Latvaruusu näytti siltä, että voisi lyödä minua kuonoon. Hän kohotti käpälänsä.
"Kuules! Mene nyt. Sinulla.." Latvaruusu aloitti, mutta vaiensin hänet. "Ei käy. Minä jään, etkö ymmärrä?" kysyin tuijottaen Latvaruusua silmiin. Latvaruusu hiljentyi ja katsoi minua hämmästyneenä. Hetken olimme aivan hiljaa. Latvaruusun ilme suli. Hänen kylmä ilmeensä muuttui hämmentyneeksi. Vedin henkeä ja käännyin lähteäkseni. Kaikki oli mennyt vikaan! Minulla ei enää ollut kumppania tai pentua! Yhtäkkiä Latvaruusu pysäytti minut. "Sinä et lähde minnekään!" hän kehräsi ja hautasi kuononsa turkkiini. Tuijotin häntä hetken häkeltyneenä mutta laskin kuononi hänen päälleen. Hetki oli ihana. En ollutkaan menettänyt kaikkea! Ainakin kuulta tuntuvan ajan jälkeen irtouduimme toisistamme. Nyökkäsin. En osannut sanoa mitään. Käännyin ja poistuin pentutarhasta onnellisena. Riita oli selvitetty!

Aikani pentutarhalla alkoi olla lopussa ja oloni oli kieltämättä helpottunut. Viimeisimmän pentueeni pennut olivat olleet niin helppoja, että olin jopa välillä meinannut nauttia olostani kuningattarena. Toki kaipasin valtavasti partiointia ja saalistamista, mutta kyllä tämä oli huomattavasti parempi kokemus kuin aiemmat pentutarhalla olot. Ensimmäinen pentueeni oli yksi katastrofi ja Varissulka oli Pimeyden Metsän lähettämä rangaistus minulle, joten olin joutunut kasvattamaan rakkaan poikani vain pelon vuoksi. Olin pelännyt Pimeyden Metsän rankaisevan minua, jos en kasvattaisi tummaturkkisesta pennusta hyvää soturia Kuolonklaanille. Rakkaus Varissulkaa kohtaan oli tullut hitaasti aivan kuten kolmea nuorinta tytärtänikin kohtaan. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu olivat tottelevaisia, reippaita ja sivistyneitä pentuja, joiden kaitseminen oli naurettavan helppoa. He olivat kyllä aivan selvästi vielä pentuja, mutta paljon parempia kuin muut pentutarhan asukit. Huomenkyyhkyn pennut olivat kurittomia kakaroita, jotka pitivät minua usein hereillä typerillä leikeillään. Heillä ei ollut selvää kasvattajaa, sillä heidän emonsa oli kuollut eikä Kylmäliekki tuntunut välittävän jälkikasvustaan huolehtimisesta. Jääviilto kävi usein pentutarhalla, mutta punaturkkisen kollin kasvatus oli lähinnä vain huutamista ja raivoamista, ja kolli ei opettanut pentuja arvostamaan muita – paitsi tietysti itseään. Mäntyviiksen käpäliin en olisi luovuttanut omia pentujani, ja valitettavasti nämä neljä pentua olivat joutuneet juurikin tämän mustan naaraan hoivaan.
*Noh, eivätpähän ole minun pentujani*, ajattelin ja käänsin katseeni pois neljästä pennusta omiin pentuihini. Lampipentu ja Lätäkköpentu olivat alkaneet keskustella keskenään, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut kuunnella pentujeni keskusteluita; kunhan ne pysyivät järkevinä ja pennut pysyivät riittävän hiljaa. Huutamista ja raivoamista tai muuta sopimatonta käytöstä minä en heiltä hyväksynyt, ja he itsekin tiesivät sen. Katsahdin Lammikkopentua, joka istui yksin vuoteen laidalla ja katseli neljää leikkivää pentua. Tiesin kyllä tyttärieni olleen omistautuneita minun säännöilleni, mutta halusin testata heitä tasaisin väliajoin varmistaen, että he oikeasti olivat omaksuneet säännöt.
"Tekisikö sinunkin mieli mennä leikkimään heidän kanssaan?" kysyin kylmällä äänellä ja kumarruin Lammikkopennun tasolle.

//Lammikko?

Lätäkköpentu yllättyi kuullessaan Lampipennun sanat. Hopeanharmaa naaraspentu kurtisti epäluuloisena kulmiaan, oliko hänen sisarensa oikeasti sitä mieltä, että erakkoveriset pennut olivat heidän kanssaan samanarvoisia?
*Pyh ja pah, hän ei tiedä mistä puhuu!* Lätäkköpentu ajatteli ja päätti, että kertoisi Lampipennulle miten asiat oikeasti olivat. Tabbykuvioinen pentu paransi ryhtiään ja käänsi siniset silmänsä Lampipentuun, joka katseli edelleen pesän toisella laidalla leikkiviä pentuja.
"Etkö sinä ole kuunnellut ollenkaan mitä isä on meille kertonut?" Lätäkköpentu esitti terävän kysymyksensä rauhallisella äänellä, aivan kuten hän oli harjoitellut. Lampipentu siristi silmiään ja käänsi hitaasti katseensa pentuetoveriinsa. Lampipentu nyökäytti päätään hitaasti.
"Olen minä", hän sanoi ja jatkoi päänsä nyökyttelemistä. Lätäkköpentu huokaisi pettyneenä. Hänen olisi käännettävä sisarensa pää, jotta tämä ei hairahtuisi soturina kenenkään erakkoverisen kumppaniksi – kuten Sulkavirralle oli käynyt...
"Kyllähän sinun sitten pitäisi tietää, etteivät he ole täysiä kuolonklaanilaisia. Mieti nyt: meidän esi-isämme ovat rakentaneet Kuolonklaania ja kuolleet sen vuoksi. Mitä noiden", Lätäkköpennun katse viittoi neljään etäämmällä leikkivään pentuun, "esi-isät tekivät? Kyllä, osa heistä rakensi Kuolonklaania ja suojeli sitä hengellään, mutta osa vain samoili metsässä tekemättä mitään tämän klaanin eteen. He ovat kuin vapaamatkustajia, mistä me tiedämme, että heihin voi luottaa? Isä kertoi, että jo kolme – mieti, kolme! – erakkotaustaista kissaa on mennyt ja lähtenyt lätkimään klaanista lyhyen ajan sisällä. Luotatko sinä sellaisiin kissoihin, jotka saattavat hylätä klaaninsa?"
Lätäkköpennun kasvoilla oli tomera ilme. Vaikkei hän pitänytkään siitä, että Lampipentu oli asiasta kanssaan eri mieltä, hän rakasti siitä keskustelemista! Lätäkköpentu oli kerännyt ympäriltään kaiken mahdollisen tiedon liittyen erakkoverisiin ja perustelut sille, mikseivät he voisi olla todellisia kuolonklaanilaisia. Hän oli omaksunut isänsä ajattelutavan täydellisesti, eikä halunnut enää koskaan päästää siitä irti. Vain puhdasveriset saattoivat olla aitoja kuolonklaanilaisia.

//Lampi?

​

//TAISTELUTARINA 12 TaP (ilman tuplapisteitä 6TaP)

Sähkötuho ei voinut olla tuntematta tilannetta tutuksi katsellessaan rajan takana seisovaa ilmeetöntä Pohjaharhaa. Se sai Sähkötuhon mieleen hiipimään metallin katkuisen kuvan Pöllöviillon verestä kosteasta ruumiista ja sen epätoivoisista kiemurteluista, sekä turkin yhtäkkisestä värjäytymisestä läikikkääksi erakkokissaksi. Pala nousi taas hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut puhunut kuolemista kenellekään isälleen ilmoittamista enempää. Sähkötuho oli jatkuvasti kauhuissaan. Hänen unensa olivat nykyään vain täynnä revittyjen ruumiiden silppua ja kasvavia verivirtoja. Sitten säpsähtäen hän avasi silmänsä soturien pesässä keuhkot täynnä vettä ja rintaa pakottaen samalla kun salamat juoksivat hänen ihollaan. Ja mikä pahinta hän ei saanut tunnetta loppumaan ja päivä päivältä paine hänen sisällään ahdisti häntä yhä enemmän. Häntä pelotti milloin hän napsahtaisi kokonaan.
Kaikki meni niin kuin viimeksikin. Rajan ylitys, joka johti kiihkomieliseen tunteiden vallassa aloitettuun hyökkäykseen, mikä taas sytytti kuivan nurmen hallitsemattomaan täysin sydämettömään tuleen.
Sulkavirran avunkiljaisu sai Sähkötuhon syöksähtämään hopeanharmaan naaraan tabbykuvioiseen niskaan ja raastamaan vihamielistä kissaa irti raidallisesta naarasta. Taistelukin tuntui käyvän melko samanlaisesti kuin viimeksi. Epämääräisiä älähdyksiä, kiemurtelua, repiviä hampaita ja raapivia kynsiä. Sähkötuho tunsi olevansa epävireessä, eikä taisteluun keskittyminen oikein tuntunut onnistuvan ilmassa leijuvien ajatuskuplien tökkiessä häntä suunnasta jos toisesta. Tuliturkkisen Lieskakajon tassu läsähti kerran Sähkötuhon kasvoille ja muuten muistot taistelusta olivat pelkkää vavahtelevaa yhteen sulanutta massaa.
Paitsi.
Sinilintu rääkyi hädissään taivaita halkoen ja ääni kauhusta särkyen. Se sai Sähkötuhon jähmettymään. Siinä äänessä oli jotain niin kylmää tuskaa, että väristykset kulkivat hänen turkkinsa läpi epävakaana virtana. Sähkötuholla kesti hetki vapautua lamaannuksesta, lihakset syttyivät yksitellen, täysin kiiruhtamatta, kohmeisesta lepohetkestään nauttien. Sydän hakkasi Sähkötuhon sisällä julmasti ja hakkaava kuumuus kiipesi hänen vartaloaan pitkin, sai olon ennennäkemättömän pakokauhuiseksi. Ja vielä silloinkin kun hän oli vapautunut kehonsa ansasta, Lieskakajo painoi häntä maahan kuin hämmentynyttä lehteä, joka ei yksinkertaisesti vain enää saanut otetta hänet hylänneestä puusta.
“Päästä irti. Päästä irti!” sanoi Sähkötuho äristen, ikään kuin ajatellen ääneen. Parkaisu toisensa jälkeen Sinilinnun kirkas ääni muuttui korisevaksi ja rikkinäiseksi, niin elottomaksi kuin elollinen saattoi muuttua. Sähkötuhoa kylmäsi. Hän repi ja riuhtoi sen minkä kykeni. Irti. Päästä irti. Sinilintu kuolee.
Sitten kuin ihmeen kaupalla Sähkötuho sai itsevarmuutensa ja voimansa takaisin ja kiskaisi Lieskakajon tassuiltaan. Pimeyden metsän soikoon. Hän syöksyi nopeasti vapauttamaan Sulkavirran ja sitten syöksyi kohti Sinilintua sisarensa perässä.
Sulkavirta aneli maahan vajonnutta Sinilintua avaamaan silmänsä. Niin sinilinnun olisi kuulunutkin tehdä. Avata silmänsä. Kohdata maailma kirkkain sinisin silmin ja ihastella heidän yllään lentäviä lintuja. Kuunnella niiden suloista salakieltä. Ymmärtää mitä ne sanoivat ja lumoutua siitä. Mutta naaras ei tehnyt niin.
Sähkötuho kuuli hänen nimensä lausuttavan.
"Sinilintu ei uskonut Pimeyden Metsään. Me emme näe häntä enää koskaan”, Sulkavirran sanat putoilivat maahan painavina räntäpisaroina, jotka särkivät maailman, piirtäen rajat todellisuuden palasille, jotka sanojen perässä löytäisivät tiensä vetiseen maahan. Sinilinnun viattoman valkoisen turkin repaleista valuva veren virta alkoi saavuttaa heidän tassujaan. Sähkötuhon silmät katsoivat naaraan ruumiin läpi suoraan armottomaan tyhjyyteen. He eivät kohtaisi enää koskaan.
Sähkötuho nosti päätänsä kohdatakseen Pohjaharhan katseen. Eloklaanilaiskollin valkoisella turkilla oli Sinilinnun lämmintä verta. Sähkötuhosta tuntui kuin Pohjaharha varastaisi palan Sinilinnusta heiltä, veisi olennaisen osan pois hänen sisartaan olemassaolollaan.
“Tänään kunnioitan Sinilintua ja hänen vuokseen annan sinun mennä nyt”, Sähkötuho sanoi kylmästi ja nielaisi ylöspäin pyrkivät kyyneleet. Hänen hengityksensä oli hidasta ja lyijynraskasta, hän yritti tasoittaa itseään, estää omaa raivoaan pääsemästä valloilleen.
“Mutta ensi kerralla kun kohtaamme, kokeilemme yhdessä miltä Sinilinnusta tänään tuntui.” Sähkötuho kunnioitti maassa makaavaa Sinilintua, joka arvosti pienimpiäkin elollisia eliöitä koko sydämensä pohjasta, liikaa lopettaakseen tuon saastaisen kollin tähän paikkaan naaraan ruumiin edessä.
Sulkavirta katseli hiljaa pää alhaalla kuollutta siskoaan.
“Tämä oli tässä. Palatkaa leiriinne”, Sähkötuho töksäytti eikä jäänyt kuuntelemaan eloklaanilaisten sanoja, sanoivat he sitten jotain tai eivät. Hän vain kääntyi Sinilinnun puoleen, asettui istumaan kyynelehtivän Sulkavirran surusta tärisevän kehon viereen ja asetteli hännän tämän ympärille. Sitten Sähkötuhonkin jylhä ryhti katosi ja kolli lyyhistyi sisareensa nojaten. Ja sitten Sähkötuho itkee.

//Sulka? Eloklaanilaiset? Olipas tänään vähän Sähkö hakusessa D:

Kylmäliekin vastaukset vaikuttivat minusta jotenkin epämääräisiltä ja vältteleviltä. En olisi halunnut vetää hätäisiä johtopäätöksiä liittyen kollin puhdasverisyyteen ja etuoikeuksiin, joista tämä sai nauttia tälläkin hetkellä, mutta tavallaan pelkäsin, että myös Kylmäliekki piti salaa oikeutettuna kohdella erakkotaustaisia ja puoliverisiä huonommin.
Moiset epäilykset jäivät kuitenkin nopeasti taka-alalle, kun kolli vaihtoi puheenaihetta käsillä olevaan hiirenkorvaan sekä heräilevään luontoon. Keskustelin milloin tahansa paljon mieluummin luonnosta ja eläimistä kuin ikävistä sota-asioista!
Savunharmaa kissa kertoi minulle entisestä kumppanistaan, Huomenkyyhkystä, joka hänen mukaansa oli rakastanut kaikkia metsässä asuvia eläimiä ja jopa ehdottanut Kylmäliekille, etteivät söisi enää lainkaan riistaa. Hymähdin hiljaa ajatukselle - olin itsekin kovin eläinrakas, mutta en olisi voinut luopua lihan syömisestä mistään hinnasta, vaikka toki olikin joitakin eläimiä, joita en suostunut syömään puhtaasti siitä syystä, että niillä oli minulle erityinen merkitys.
Kun Kylmäliekki mainitsi Huomenkyyhkyllä olleen oma kolo jossakin puussa, jonne naaras oli säilönyt aarteitaan, kiinnostukseni heräsi. Millaisiahan aarteita sinne mahtoi olla kätkettynä? Etenkin kun soturi kertoi kolon luona asuvan monen monituista pikkuruista liskoa, korvani ponnahtivat pystyyn, enkä voinut enää peitellä kasvavaa uteliaisuuttani. Aina kun joku puhui liskoista, innostuin käsittämättömällä tavalla. Jos tästä synkkyydestä oli löydettävä jotakin hyvää, niin se oli ehdottomasti liskot, jotka palasivat viherlehden lämmön kutsumina takaisin metsään.
“Voisitko sinä näyttää minulle, missä se kolo on?” pyysin Kylmäliekiltä hännälläni malttamattomasti viuhtoen. “Minua kiinnostaisi kovasti nähdä se omin silmin! Ihan vain siltäkin varalta, jos liskot ovat tulleet etuajassa takaisin.”

//Kylmä?

Lammikkopentu järjesteli leiriaukiolta löytämiään aarteitaan tarkkaavaisesti. Kivet menivät omaan jonoon, kepit taas toiseen ja kävyt omaansa. Tehtävä oli naaraalle sydämen asia ja hän otti leikkikalujensa järjestelyn vakavasti. Aina leikkien jälkeen ne pitivät laittaa omaan riviinsä ja se oli asia mistä hän oli saanut kuulla muilta kissoilta. Eräänä yönä naaras ei ollut millään meinannut löytää itseään miellyttävää järjestystä ja hänellä oli mennyt hommassa pitkään. Niin pitkään, että Tuhkajuovan oli pitänyt kantaa tyttärensä nukkumaan ja pennun homma oli jäänyt aivan täysin kesken. Lammikkopentu ei niskuroinut lähes ikinä, mutta sinä yönä naaras oli laittanut emolleen hanttiin. Naaras oli kiljunut, sähissyt ja itkenyt Tuhkajuovalle vihaisena. Pentu ei ymmärtänyt, miksi Tuhkajuova ei tajunnut kuinka tärkeää tämä oli? Lammikkopentu oli tuntenut fyysistä kipua katsoessaan leikkikalujaan, jotka olivat olleet väärässä järjestyksessä. Kuningatar oli rankaissut tytärtään mokomasta käytöksestä ja selittänyt, että hänen pentunsa eivät kiljuisi keskellä yötä herättäen koko pentutarhan väen. Lammikkopentu tunsi edelleen harmistusta tilanteesta. Kaiken lisäksi Tuhkajuova oli antanut hänelle rangaistuksen eikä naaras ollut saanut leikkiä muiden pentujen kanssa kokonaiseen kahteen päivään! Se oli ollut Lammikkopennusta hirveää ja naaraasta tuntui edelleen ulkopuoliselta. Kaiken lisäksi hän oli joutunut heittämään aarteensa kokonaan pois ja aloittamaan keräilyn aivan alusta. Hänen emonsa oli pilannut hänen lelunsa! Väärä järjestys toi huonoa onnea ja Lammikkopentu pelkäsi, että taivas tippuisi heidän niskaansa. Naaras pälyili ympärilleen ja helpotuksekseen hän huomasi sisarustensa puuhailevan omiaan kauempana. Se tarkoitti, että kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Järjestäessään asioita Lammikkopentu ajautui helposti omaan kuplaansa eikä huomannut mitä ympärillä tapahtui. Lammikkopentu yritti rauhoittaa itseään, mutta hänen häntänsä nyki hermostuneesti. Naaraasta Tuhkajuova oli välillä kelju tapaus, vaikka hän yrittikin ymmärtää emoaan. Hänen emonsa vain halusi jälkikasvunsa olevan kunnollista porukkaa. Ja Lammikkopentu olikin sitä mieltä, että he olivat erakkoverisiä kissoja parempia! Totta kai he olivat, se oli nyt täysi itsestäänselvyys. Kuraveriset eivät heille pärjäisi, se oli saletti se. Vaaleanharmaa naaras huokaisi syvään, miksi heistä ei voisi jo tulla oppilaita? Savupennusta, Räntäpennusta, Susipennusta ja Kettupennusta tulisi pian oppilaita! Ihan mälsää, että Lammikkopentu siskoineen joutuisi odottamaan vielä hetken. Tiedä mitä aarteita leirin ulkopuolelta löytyisi. Lammikkopentu halusi olla sotureista paras eikä hän malttanut odottaa koulutuksensa alkamista. Naaraskissa halusi tehdä emonsa ylpeäksi.

//Kuka vain saa jatkaa?

Kylmäliekki ei halunnut kertoa todellisia ajatuksiaan Pyräkkäpirulle. Olisi parempi, että kukaan ei tietäisi. Kolli ei kyennyt luottamaan muihin kissoihin tarpeeksi kertoakseen, että sisimmässään hänkin toivoi rauhaa. Ei hän todellisuudessa edes niin vihannut erakkoverisiä, osa heistä vaikutti oikein kunnon kissoilta. Savunharmaa kollikissa oli kuitenkin järkeillyt, että hänen asemansa olisi turvattu, jos Jääviilto luulisi hänenkin vihaavan Eloklaania. Osittain Kylmäliekki vihasikin, he olivat tappaneet Ruusutuikkeen eikä hän voisi koskaan antaa sitä anteeksi vihollisklaanille. Kollilla oli niin ikävä emoaan, että hän tuntui halkeavan. Kylmäliekki vilkaisi sivusilmällä tabbykuvioista kollia, joka oli keskittynyt silmäilemään luontoa, joka oli puhkeamassa jälleen kukkaan. Toinen oli menettänyt isänsä, miltähän nuorukaisesta mahtoi tuntua? Pyräkkäpiru jatkoi sitten sotakeskustelua ja kysyi, että eikö Henkäystähden tarkoitusperät olleetkin tekopyhät. Siitä Kylmäliekki oli samaa mieltä. Olihan se hieman outoa liittoutua erakkoverisiä vastaan, mutta ottaa sitten kokonaan erakoilta apua vastaan.
"Niin, onhan se kummallista. En oikein luota kujakissoihin, mutta se ei siis johdu heidän erakkotaustastaan", Kylmäliekki naukaisi lopulta hitaalla ja takeltelevalla äänellä. Kääntäessään katseensa soturikolliin, sai hän toiselta epäilevän katseen.
"On tämä taistelu minustakin turha", Kylmäliekki sai lopulta naukaistua Pyräkkäpirulle ja karaisi sitten kurkkuaan. Hän ei halunnut puhua aiheesta enempää ja hänestä tuntui, että hän oli jo nyt puhunut liikaa. Se ei ollut Kylmäliekille tyypillistä, hän oli harkitsevainen tapaus.
"Odotatko jo hiirenkorvaa? Luonto alkaa taas näyttämään kauniilta ja luonnoneläimet palailevat taas metsiimme", savunharmaa kissa naukaisi hieman haikealla äänellä. Hänen mieleensä tulvahti Huomenkyyhky, joka oli rakastanut tutkia luonnon eri ihmeitä.
"Huomenkyyhky rakasti metsässä asuvia eläimiä. Hänestä mikään ei ollut yhtä kiinnostavaa ja mukavaa, kun tutkia linnunpoikasten kasvua tai muurahaisten käyttäytymistä. Hän kerran jopa ehdotti, että emme söisi enää lainkaan riistaa, vaan metsästä löytyviä marjoja", Kylmäliekki naurahti kertomuksensa päätteeksi. Huomenkyyhky todella oli ollut aikamoinen pakkaus, toista tuskin tulisi koskaan. Korkeintaan naaraan pennuista joku voisi periä emonsa erikoisen luonteen.
"Huomenkyyhkyllä oli jopa metsässä puussa oma kolo, jossa hän säilöi aarteitaan. Puusta oli kuulemma parhaat näkymät lintujen tiirailuun ja siellä asui myös liskoja. Huomenkyyhky kertoi nähneensä monta pikkuruista liskoa aina viherlehden aikaan käydessään siellä. Ne olivat kuulemma suloista katseltavaa, minäkin näin siellä muutaman käydessäni", Kylmäliekki kertoi Pimentovarjon pojalle, jonka katse oli muuttunut uteliaaksi ja kiinnostuneeksi.

//Pyräkkä? >:D

//TAISTELUTARINA, 10TaP (ilman tuplapisteitä 5TaP)

Taistelu oli jatkunut jo aivan liian pitkään, ja Sulkavirran lihaksia alkoi särkeä. Eloklaanilaiset ovat yllättävän kovia vastuksia, eikä naaras muutenkaan tahtonut haavoittaa heitä. Hän halusi vain tavata Lauhalaukan kertoakseen tälle Ruskalinnun kuolemasta. Harmaanruskea naaras oli yllättynyt siitä, miten raivopäisesti naapuriklaanin jäsenet olivat käyneet heitä vastaan taisteluun. Mutta koska Sulkavirta ei halunnut kuolla itse tai sisarustensa kuolevan, hänen oli myös taisteltava heidän puolestaan.
Nyt oli jouduttu siihen pisteeseen, että eloklaanilaiset olivat saaneet tiukat otteet kuolonklaanilaisista, eikä Sulkavirta tai sen koommin hänen sisaruksensakaan päässeet irti vihollisten otteista. Sulkavirta rimpuili hopeisen naaraskissan otteessa ja yritti päästä vapaaksi, kun hän huomasi valkoisen kollikissan upottaneen hampaansa Sinilinnun suojaamattomaan vatsaan. Pakokauhu valtasi raidallisen naaraskissan. *Sinilintu, ei!* naaras ajatteli epätoivoisena mielessään yrittäessään pyristellä irti vastustajan otteesta. Valkoinen eloklaanilaiskolli näytti empivän, ja Sinilintu sen sijaan yritti henkensä edestä irtaantua vastustajansa otteesta ja raadella valkoisen kollin niskaa, mutta turhaan. Kollin ote oli liian vahva, eikä kuolonklaanilaisella ollut mahdollisuuksia. Sulkavirta lamaantui täysin, kun valkoinen kolli alkoi toimia. Hän alkoi riuhtoa hampaillaan Sinilinnun pehmeää vatsaa auki. Raidallinen kuolonklaanilaisnaaras seurasi tapahtumaa epätoivoisesti ulvoen. Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin Sinilinnun, joka parkui kovempaa kuin Sulkavirta oli koskaan kuullut kissan huutavan. Valkean naaraan huuto peitti alleen aivan kaiken muun, ja Sulkavirrasta tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Kyyneleet sumensivat kuolonklaanilaisnaaraan silmät ja lumella toistensa kimpussa olevat valkeat kissat eivät enää erottuneet taustasta. Sulkavirta räpäytti silmiään ja kyyneleet lähtivät liikkeelle. Silmien avautuessa naaras näki taas edessään häämöttävän lohduttoman näyn. Eloklaanilainen irtaantui ilmeettömänä, kuono aivan veressä Sinilinnun elottoman ruumiin luota ja Sulkavirta alkoi taas pyristellä.
"Ei! Sinilintu!" Sulkavirta rääkäisi itkien. Hän näki silmäkulmassaan liikettä ja käänsi katseensa elottomasta sisarestaan Sähkötuhoon, joka viimein onnistui pääsemään irti punertavaturkkisen vastustajansa otteesta. Raidallinen kuolonklaanilaiskolli syöksyi oitis sisarensa avuksi ja repi hopeanharmaan naaraan pois Sulkavirran päältä. Sulkavirta ei jäänyt aikailemaan päästyään vapaaksi. Hän nousi ylös ja nelisti niin nopeasti kuin pääsi Sinilinnun luokse. Välimatkaa ei ollut kuin muutaman ketunmitan verran, mutta matka tuntui paljon pidemmältä.
Kun raidallinen naaras viimein saavutti sisarensa ruumiin, hän lyyhistyi sen eteen toivoen, että sisko olisi vielä hengissä. Sinilintu oli ummistanut siniset silmänsä ja makasi liikkumattomana selällään lumessa. Soturin vatsasta pulppusi yhä sykähdellen verta, joka värjäsi naaraan turkin ja samanvärisen hangen hänen allaan punaiseksi.
"Sinilintu, avaa silmäsi. Ole niin kiltti", Sulkavirta nyyhkytti ja puski hellästi kuonollaan sisarensa kaulaa, "minä en voi menettää sinuakin.. Älä jätä minua, Sinilintu.. Oletko sinä täällä?"
Ei vastausta.
Pelkkä hiljaisuus, kaikki olivat vain hiljaa. Oli kuolemanhiljaista. Sulkavirta ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei tiennyt, olisiko hän voinut vielä pelastaa sisarensa vai oliko tämä jo poissa. Kukaan ei tehnyt mitään. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Sulkavirta tunsi kosketuksen lavallaan ja kääntyi äkkiä luokseen saapuneen kissan puoleen, valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Mutta nähdessään Sähkötuhon, naaras rauhoittui. Hän laski päänsä alas ja katsoi Sinilintua – oikeastaan sitä kuorta, joka naaraasta oli enää jäljellä. Sinilintu oli poissa, pysyvästi. Sulkavirralla oli epätodellinen olo. Kun hän edes yritti ajatella seuraavaa hetkeä, häntä alkoi heikottaa. Kuolonklaani ei olisi Kuolonklaani ilman Sinilintua.
"Sähkötuho", Sulkavirta kuiskasi kääntämättä katsettaan veljeensä.
"Sinilintu ei uskonut Pimeyden Metsään. Me emme näe häntä enää koskaan", naarassoturin ääni pirstaloitui viimeisen lauseen sanottuaan. Miksi tämä oli mennyt näin?

//Sähkö tai Lieska? :(

Lampipentu istuskeli leirissä emonsa ja siskojensa kanssa. Päivä oli kummallisen lämmin hiirenkorvan aluksi: niin emo oli päivitellyt hetki sitten. Pesien päälle kerääntynyt lumi oli hiljalleen sulamassa, ja vesipisarat putoilivat lätäköiden peittämään maahan. Lammikkopentu ja Lätäkköpentu harjoittelivat taistelua Lampipennun katsellessa ja Tuhkajuovan tarkkaillessa, mutta pian emo koki parhaaksi komentaa kaksikon lopettamaan kamppailunsa. He sotkisivat turkkinsa, emo sanoi, ja sitten hän joutuisi puhdistamaan heidät.
Kun emo lähti Lampipennun viereltä, jokin voima sai hänet nousemaan ylös paikaltaan ja katsomaan uloskäynnin suuntaan. Lampipentu vilkaisi taakseen sisaruksiinsa ja Tuhkajuovaan; he eivät huomaisi, jos hän nyt juoksisi ulos leiristä. Emo ei ehtisi pysäyttää häntä.
Lampipennun jalat tuntuivat liikkuvan jo ennen kuin hän oli päätöstä tehnytkään. Hän ei katsonut taaksensa juostessaan leirin poikki kohti suuaukkoa, josta oppilaat ja soturit aina kulkivat ulos partioimaan ja harjoituksiin. Tänään Lampipentu näkisi viimein reviirin. Hänen ei tarvitsisi odottaa pääsevänsä oppilaaksi!
Naaraspentu kuuli Tuhkajuovan tiukat komennot palata takaisin hänen luokseen. Emon ääni oli kuitenkin sumea, eikä Lampipentu jaksanut välittää siitä. Hän ei hidastanut askeliaan, kun viimein saavutti uloskäynnin, vaan pikemminkin kiristi tahtiaan. Uloskäynnin toiselta puolelta paistoi kirkas valo, ja Lampipentu paloi halusta saada tietää, mistä tuo valo oli peräisin.
Näky kuitenkin katosi ennen kuin pentu ehti astua ulos leiristä. Yhtäkkiä hän kuuli ympärillään tutun pentutarhan melskeen ja haistoi maidon tuoksun. Hetki sitten hänen oli ollut lämmin, mutta nyt harmaa pentu hytisi kylmästä. Raottaessaan hitaasti silmiään hänen oletuksensa varmistui: Lampipentu oli vain nähnyt unta. Hän oli jälleen pentutarhassa emonsa vierellä.
Lampipentu ei enää uskonut saavansa uudelleen unen päästä kiinni, joten hän päätti nousta jalkeille. Hän räpytteli unisena silmiään ja venytellessään katseli ympärilleen tarhassa. Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu leikkivät taistelua. Nimenomaan leikkivät: heidän liikkeensä eivät olleet harkittuja, vaan neljä pentua heiluttelivat raajojaan sinne tänne nauraen ja ulvoen. Tuhkajuova ei koskaan antanut Lampipennun ja tämän siskojen leikkiä taistelua: heidän oli aina harjoiteltava taistelua. Joskus Lampipentu oli kateellinen muille pennuille. Mäntyviikseä ei kiinnostanut, kuinka hyvin pennut taistelivat, vaan antoi heidän vain pitää hauskaa.
Lampipentu huomasi katseensa kiinnittyneen Susipentuun. Pienikokoinen kolli oli kaatunut maahan siskonsa Kettupennun alle, ja Lampipentu harkitsi hetken rientävänsä Susipennun apuun. Susipentu oli ollut hänelle mukava, joten Lampipentu automaattisesti piti tästä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, arvostaisiko kollipentu hänen apuaan; kenties Susipentu halusi selvitä siskonsa kynsistä itse.
Onneksi Lampipennun ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Pian Lätäkköpentu nimittäin alkoi puhumaan hänelle, joten Lampipentu ei oikein muuta voinut kuin kuunnella siskoaan. Lätäkköpennulla oli hänen mielestään melko jyrkät mielipiteet, mutta toisaalta hän tuntui ymmärtävän Lampipentua enemmän maailman menosta. Joten kuka Lampipentu oli väittämään vastaan?
“Niin kai”, Lampipentu sanoi, mutta kuulosti hiukan epävarmalta. Susipentu oli mukava, samoin kuin hänen sisaruksensa. Lampipentu ei ollut leikkinyt nelikon kanssa paljoa, mutta eivät he ainakaan vaikuttaneet olevan yhtään huonompia kissoja kuin hän ja siskonsa.
“Olet varmaan oikeassa. Mutta minusta Susipentu on ainakin ihan kiva”, harmaa naaraspentu sanoi ja pelkäsi samassa sanoneensa jotain tyhmää. Hän kuitenkin päätti kerrankin olla rohkea ja jatkoi.
“Minusta he eivät ole yhtään meitä huonompia, vaikka he ovatkin erakkoverisiä. Ja ainakin heillä on hauskaa. He saavat leikkiä vapaasti, toisin kuin me.”

//Lätäkkö?

Aaltosalama seurasi viikset väristen Varissulan matkaa oravan luokse, joka kiipesi aina kollin tullessa lähemmäksi vähän ylemmäksi männyssä. Tummanharmaa soturi ja vikkelä kurre olivat jo usean ketunmitan korkeudessa, ja Aaltosalama joutui kallistamaan päätään kenoon katsellessaan puun juurelta yläilmoissa tapahtuvaa ajojahtia, joka eteni kuin hidastetusti. Hänen oli kyllä myönnettävä, ettei Varissulka ollut mikään pelkuri. Hän nimittäin tiesi soturin olevan yhtä surkea kiipeämään kuin hän itsekin, mutta siitä huolimatta tämä oli lähtenyt oravan perään.
Ylhäältä puusta kuului voitonriemuinen huudahdus. Varissulka oli saanut kammettua itsensä samalle oksalle oravan kanssa, jonka pakoreitit olivat käyneet vähiin. Aaltosalama näki alhaalta soturin ponnistavan punaturkkista eläintä kohti ja saavan sen kiinni. *Kappas vain*, hän ajatteli vaikuttuneena, mutta koska kaikki oli tähän asti sujunut melkein liian hyvin, kohtalo tuntui puuttuvan peliin ja lisäsi katastrofin ainekset mukaan.
Yhtäkkiä Varissulka horjahti alas oksalta, ja kolli putosi pitkän matkan alas. Tämä osui ilmalennon aikana männyn muihin oksiin, jotka onneksi näyttivät hidastavan soturin pudotusta. Aaltosalama seurasi sydän kauhusta tykyttäen kollin pudotusta, ja kun tämä lopulta tömähti loskaiseen maahan, hän jäi tuijottamaan tätä järkytyksestä jähmettyneenä. Soturitar huokaisi helpotuksesta, kun hän näki Varissulan liikahtavan, ja asteli sitten lähemmäksi tätä. Juuri silloin männystä putosi tämän päälle kasa lunta, ja se vasta saikin rääkätyn kollin näyttämään entistä surkeammalta.
"Jos kuule sinun nauravan, päiväsi ovat luetut", Varissulka tiuskaisi ravistellessaan lumet päältään ja yrittäessään nousta seisomaan. Aaltosalaman suunpielet nykivät ylöspäin ja hän teki parhaansa pidätellessään nauruaan. Värisevät viikset paljastivat kuitenkin hänen olevan huvittunut.
Hänen viiksensä lakkasivat värisemästä nopeasti hänen pannessaan merkille, miten juuri puusta pudonnut soturi aristeli toista takajalkaansa ja päästi vaimean sihahduksen. Kuin yrittäen olla kuin mikään ei olisi vialla, Varissulka käänsi katseensa Aaltosalamaan ja maukui hymyn kera:
"Ainakin sain tuon kiusankappaleen kiinni."
Aaltosalaman otsa oli mennyt huolestuneesti kurttuun, mutta hän vastasi kollin hymyyn. "Niin tosiaan sait. Olen hyvin vaikuttunut taidoistasi, oppilaani", hän hyrisi takaisin leikkimieliseen sävyyn, mutta suuntasi sen jälkeen huomionsa takaisin soturin jalkaan. "Loukkasitko jalkasi?"
Varissulka vältteli hänen katsettaan ja virnisti hieman vaivaantuneen oloisesti. "Ei se vakavaa ole. Vähän vain nyrjähti alastulon yhteydessä."
"Meidän pitäisi jo palata, että saamme tuon oravan tuoresaaliskasaan ja sinut Hehkuaskeleelle", Aaltosalama päätti ja asteli aivan Varissulan viereen. Hän kumartui nuuhkaisemaan soturin jalkaa mietteliäänä. "Voit nojata minuun, kun kävelemme takaisin. Sinun ei pitäisi rasittaa tuota kauheasti, tai se saattaa mennä pahemmaksi." Hän vilkaisi ystäväänsä ja levitti sitten naamalleen kiusoittelevan virnistyksen. "Ellet sitten halua, että kannan sinut leiriin."

//Varis?

Lätäkköpentu katseli, kuinka Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu leikkivät keskenään pentutarhan uloskäynnin lähellä. Nuori naaraspentu piti itseään neljäsosakuun vanhempien pentujen leikkejä naurettavina ja lapsellisina. Kettupentu oli selvästi ottanut leikissä johtajan roolin, sillä hän kertoi tottuneesti, mitä leikissä tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Välillä muut pennut ilmoittivat vastustavansa Kettupennun tahtoa, mutta leikki näytti sujuvan ilman suurempia riitoja. Pennut riehuivat toistensa kimpussa ja leikkivät taistelua. Lätäkköpentu katsoi heitä halveksuen. Erakkoveriset pennut "taistelivat" ihan miten sattuu. Jos he olisivat joutuneet oikeaan taisteluun, he olisivat vain tappaneet vastustajansa nauruun taistellessaan sillä tavalla. Lätäkköpentu kuuli liikehdintää viereiseltä vuoteelta ja käänsi katseensa pentuetovereihinsa ja emoonsa, jotka yhä nukkuivat. Hopeanharmaa naaraspentu ei tosin käsittänyt, miten he saattoivat nukkua sellaisessa metelissä ja niin pitkään. Aurinko oli jo noussut ajat sitten, sillä oppilaat olivat tuoneet pesään tuoresaalista ja auringonsäteet siivilöityivät selvästi pesän uloskäyntiä peittävän jäkäläverhon läpi.
Lätäkköpentu katseli rauhallisesti, kuinka Lampipentu raotti hitaasti silmiään. Raidallinen pentu avasi suunsa haukotukseen ja ojensi jalkansa suoriksi venytelläkseen. Lätäkköpentu antoi pentuetoverinsa herätä rauhassa, ennen kuin sanoisi tälle mitään. Kun Lampipentu oli viimein saanut vaaleanvihreät silmänsä kunnolla auki ja kampesi itsensä istumaan, Lätäkköpentu uskalsi aloittaa keskustelun.
"Huomenta, Lampipentu", pienikokoinen pentu naukui kohteliaasti sisarelleen.
"Huomenta", Lampipentu vastasi ja ravisteli päätään yhä hieman unisena. Lätäkköpennun terävä katse kääntyi leikkiviin pesätovereihinsa, jotka pitivät ärsyttävän kovaa meteliä leikkiessään.
"En voi käsittää, miksei Mäntyviiksi laita noita pentuja kuriin. Katso nyt, he herättivät sinutkin typerällä leikillään", hopeanharmaa pentu naukui rauhallisella äänellä ja pudisteli päätään. Hän vältteli näyttämästä liian suuria tunteita, koska tiesi sellaisten paljastavan Lätäkköpennun heikkoudet. Lampipentu kuunteli tarkkaavaisesti sisarensa puheita, muttei Lätäkköpentu antanut tälle aikaa vastata mitään, vaan jatkoi heti pian:
"Olen onnellinen, etten minä ole syntynyt tuohon pentueeseen. Emo on pitänyt meistä hyvää huolta. Olisi vähintäänkin reilua, jos erakkoveriset pennut siirrettäisiin pois meidän aitojen kuolonklaanilaisten luota. Tuollaiset pennut pilaavat täysin meidän kehityksemme ja kasvumme ja vaarantavat koko tulevaisuutemme pelleilyllään."

//Lampi?

Astuin eteen puiden välistä. Musta, suunnilleen minun ikäiseni kolli seisoi edessäni vihamielinen ilme kasvoillaan. Katselin häntä hämmentyneenä. Hän oli varmaan joku erakko? "Kukas sinä olet?" kysyin häneltä. Kolli murisi.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi. "Katajatassu. Tai no, en enää. Karkasin klaanista, tiedät kai, mitä klaanit ovat?" kysyin häneltä. Yhtäkkiä kollin silmiin syttyi valo. Tunnistin heti hänet. 'Salamanteri! Löysin hänet!' ajattelin innostuneena. "Katajapentu! Sinäkö siinä! Salamanteri tässä!" hän huudahti ja alkoi hieromaan lapaani kuonollaan.
"Salamanteri! Ihana nähdä!" kehräsin. Salamanteri haistoi minua. "Mitä täällä teet? Etkö asu emon ja muiden klaanikissojen kanssa?" hän kysyi. Vilkaisin toisaalle. Olin nyt jättänyt klaanit taakseni. En enää ikinä palaisi. Pudistelin päätäni.
"En enää. Siellä alkoi sota." kerroin, sillä en jaksanut selittää kaikkea. Salamanterin kasvoille nousi hämmästynyt ilme. Hän hypähti ilmaan. "Sota? Ai sen Kuolonklaanin ja sen toisen klaanin...Eloklaaniko se oli?" Salamanteri kyseli. Nyökkäsin. En jaksanut puhua. Missäköhän Jupiter oli? Olivatko Salamanteri ja Jupiter kulkeneet yhdessä? "Missä isä on?" kysyin. Salamanteri vilkaisi ympärilleen. "En tiedä. Hän meni saalistamaan tai jotain." Salamanteri vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi ja asetuin istumaan. Olin viimeinkin löytänyt hyvän paikan. Kuolonklaani ei ikinä sopinut minulle! Päätin kertoa kaiken Salamanterille.
"Kaikki alkaa siitä, kun Punatähti, se entinen päällikkö, kuoli. Tilalle tuli joku täysi ketunmieli Henkäystähti. Hän määräsi puoliverisille, myös Höyhenhallalle, uudet säännöt. Sitten alkoi sota jonka se ketunläjä aloitti." kerroin. Salamanteri kuunteli, tällä kertaa hiljaa. "Henkäystähti? Kuka hän muka luulee olevansa?" Salamanteri kysyi. Hänen äänensä oli täynnä surua. Yhtäkkiä pensaat rapisivat ja esiin asteli täsmälleen minun näköiseni, mutta vain isompi kolli. Hän katsoi minua hämmentyneenä. "Salamanteri, kuka tämä on?" kolli kysyi. Hätkähdin kuullessani matalan äänen. Tunsin sen hyvin. Se kuului isälleni Jupiterille! Salamanteri kääntyi katsomaan.
"Ai hei, Jupiter! Tässä Katajatassu! Hän lähti Kuolonklaanista koska siellä oli sota." Salamanteri selitti. Katsoin isäni keltaisiin silmiin. Jupiter loikki luokseni. Hän painoi kuononsa lavalleni.
"Ihana nähdä, Katajatassu. Ovatko muutkin mukanasi?" hän kysyi. Näin Jupiterin ilmeestä, että hän olisi halunnut kysyä kaikkea. Pudistelin päätäni pahoittelevasti. "Eivät valitettavasti. Höyhenhalla ja muut asuvat vielä Kuolonklaanissa." kerroin. Jupiter näytti hetken aikaa surulliselta. Hetken päästä hänen ilmeensä kuitenkin muuttui reippaaksi. "No, Salamanteri, Katajatassulla on varmasti ollut pitkä matka klaaneista. Tule, mennään näyttämään hänelle leirimme." hän naukui. Olin helpottunut. Saisin riistaa. Vatsani murisi kovempaa kuin mäyrä! Lähdin Salamanteri vierellä Jupiterin perään. Mietin samalla asioita. Enää minulla ei ollut emoa, eikä siskoja. Vaikka, mitä väliä sillä edes oli? Muut kehuivat heitä, ja minä olin täydellinen hiirenaivo. Kaikki oli parempaa metsässä, isän ja veljen kanssa. Mutta, yksi asia korvensi mieltäni. Minulla oli klaaninimi. Halusin, että minulla ei olisi mitään, josta saisi tietää, että olin klaanikissa. Halusin vaihtaa nimeäni. Mutta minkä nimen ottaisin? "Salamanteri? Haluaisin vaihtaa nimeäni." nau'uin. Salamanteri näytti hämmästyneeltä. "Miksi ihmeessä? No, tässä nimiehdotuksia! Kävisikö Kataja?" hän kysyi. Mietin hetken. Mutta, siinä oli klaaninimeäni. "Ei käy." vastasin.
"No, entä Lisko? Vinha, Ukkonen, Salama? Liekki, Sade, Ahven?" hän ehdotti. Mietin nimiä. Niissä oli kyllä paljon asioita, jotka viittasivat klaaneihin. Ne olivat klaaninimiä. Halusin sellaisen nimen kuin Jupiterilla. Sellaisen, joka ei tarkoittanut yhtään mitään. "Eivät nekään. Sellainen kuin Jupiterilla." vastasin. Salamanteri mietti hetken. "Black?" hän kysyi hetken päästä. Tiesin sen olevan hyvä nimi. Tästä lähtien, en enää ikinä ollut Katajatassu.
//Mantru?\\

//TAISTELUTARINA (363 sanaa taistelusanoja, eli 3TaP(koska tuplataistelupisteet niin 6TaP))

Sulkavirta istui leirin pääaukion laidalla ja katseli haikeana kuolonklaanilaisten touhuja. Lokkipennusta oli tullut neljäsosakuu sitten oppilas ja Sulkavirran oli hyvin vaikeaa hyväksyä sitä. Tuntui pahalta olla erossa ainoasta pennusta, jota naaras halusi epätoivoisesti suojella kaikilta maailman vaaroilta. Mutta Sulkavirta kyllä luotti Pimentovarjoon, josta Henkäystähti oli tehnyt Lokkitassun mestarin. Hänen seurassaan harmaavalkoinen kolli olisi taatusti turvassa. Siitä huolimatta pelko ja ikävä kaihersivat naaraan mieltä kaiken ajan, kun hän joutui olemaan pojastaan erossa. Lokkitassu oli kaikki mitä raidallisella soturilla oli jäljellä, eikä hän kestäisi ajatustakaan siitä, että menettäisi hänet. Sulkavirta ravisteli päätään, yrittäen työntää ikävät ajatukset pois mielestään. Hänen kellertävä katseensa nousi lumen peittämästä maasta kahteen kissaan, jotka lähestyivät häntä. Sinilinnun kasvoilla oli pieni, mutta melko kehno hymy ja Sähkötuhon ilme oli kylmä kuin mikä, aivan kuten lähes aina. Sulkavirran kasvoille levisi hento hymy ja ikävät ajatukset siirtyivät heti suoraan.
"Hei, mitäs te touhuatte?" Sulkavirta esitti rennosti kysymyksen pentuetovereilleen. Sinilintu vilkaisi Sähkötuhoa, kuin siirtäen vastausvelvollisuuden hänelle. Raidallinen soturi istahti alas ja sipaisi kielellään rintakarvojaan ennen kuin vastasi Sulkavirran kysymykseen.
"Ajattelimme vain lähteä kävelylle. Lähdetkö sinäkin mukaamme?" harmaa soturi kysyi ja väläytti sisarellaan virnistyksen. Sulkavirta ei ollut koskaan harkinnutkaan jättäytyvänsä pois sisarustensa suunnitelmista, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun niin kävi. Harmaanruskea naaras katsahti mietteliäänä taivaalla olevaa aurinkoa. Se oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten, eli Lokkitassu palaisi pian harjoituksista leiriin... Sulkavirta olisi halunnut olla poikaansa vastasssa leirissä.. Naaras kuitenkin nyökkäsi sisaruksilleen. Hän ehtisi kyllä olla poikansa kanssa kävelyn jälkeenkin.
"Tietysti, en jäisi pois mistään hinnasta", naaras vakuutti hymyillen. Sähkötuho nyökäytti vakavailmeisenä päätään ja viittoi siskonsa perässään kohti leirin uloskäyntiä.

"Minne me menemme?" Sulkavirta kysyi heti, kun kolmikko pääsi ulos leiristä. Leiriä vartioiva Lehtituuli oli päästänyt soturit noin vain ulos, sillä heistä jokainen oli puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Moinen erittely inhotti Sulkavirtaa, mutta hänellä ei ollut varaa valittaa. Hän ja Lokkitassu olivat saaneet kodin Kuolonklaanista, vaikka Lokkitassun isä olikin ollut vain puoleksi kuolonklaanilainen. Henkäystähti oli ollut armollinen antaessaan heidän jäädä klaaniin, joten Sulkavirta koki olevansa isälleen velkaa sen, ettei hän vastustaisi isänsä suunnitelmia.
"Lehtikuusilaaksoon?" Sinilintu ehdotti reippaalla äänellä, "tai sitten etelään, koska sieltä saattaisi löytyä lintuja, jotka ovat saapuneet jo Lehtikadon jälkeen takaisin." Sulkavirta irvisti hyväntahtoisesti:
"Tai sitten me voisimme käydä Eloklaanin rajalla." Sinilintu katsahti sisartaan ja pyöräytti silmiään.
"Olitkin päättänyt sen jo valmiiksi", valkea naaras tokaisi hieman happamalla äänellä, mutta nyökäytti kuitenkin päätään, "kyllä sekin minulle sopii."
Myöskään Sähkötuholla ei ollut mitään sitä vastaan, joten kolmikko otti heti suunnakseen Eloklaanin rajan. Vaikka Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit olivatkin sodan vuoksi hyvin kireät, salaa Sulkavirta toivoi heidän kohtaavan eloklaanilaisia... Ruskalintu oli varttunut Eloklaanissa miltei koko ikänsä, joten naaraan mielestä kollin entisillä klaanitovereilla oli oikeus tietää hänen kuolemastaan. Kaiken lisäksi Ruskalinnun isä Lauhalaukka oli myös Eloklaanin jäsen. Hänen täytyisi saada tietää totuus siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja että Ruskalinnulla oli poika Kuolonklaanissa.

Eloklaanin raja häämötti sisaruskolmikon edessä, ja Sulkavirta alkoi heti haaveilla rajan ylittämisestä. Hän kuitenkin totesi nopeasti mielessään ajatuksen olevan typerä. Se aiheuttaisi turhaa riitaa ja Henkäystähti tuskin pitäisi siitä. Sulkavirran katse pyyhki avointa nummimaisemaa. He olivat sillä kohdalla, jossa naaras oli ensimmäistä kertaa tavannut kumppaninsa. Hento hymy nousi Sulkavirran kasvoille, kun hän ajattelikaan sitä, miten sitkeästi oranssi kolli oli jäänyt hänen mieleensä heti ensitapaamisen jälkeen.
"Hei! Älä ylitä rajaa!" huudahdus sai Sulkavirran säikähtämään. Hänen kellertävän vihreä katseensa kääntyi salamannopeasti Sähkötuhoon. Sulkavirta ei ollut edes tajunnut, että hänen käpälänsä olivat lähteneet oikeasti viemään häntä paikkaan, jossa hän oli kohdannut Ruskalinnun ensimmäistä kertaa, eli Eloklaanin reviirille. Naaras ravisteli päätään ja kääntyi nopeasti ympäri. Hän oli astunut vain muutamalla askeleella rajan yli, joten hän kuvitteli olevansa turvassa.
“Huh, olinpas minä ajatuksissani”, Sulkavirta sopersi nolona pentuetovereilleen ja irvisti pahoitellen. Ennen kuin sisarukset ehtivät vastata mitään, Sulkavirta kuuli lähestyviä askeleita Eloklaanin reviirillä olevan pensaan luota. Naaras katsahti tulijan suuntaan, mutta yllätyksekseen näkikin kolme kissaa. Joukon johdossa oli hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras ja hänen kannoillaan kulki kaksi kollia, joista toinen omasi punertavan raidallisen turkin ja toisen turkki oli vitivalkoinen.
“Me näimme, kun ylitit rajan”, punertava kolli naukaisi. Tabbykuvioinen naaras loi varovaisen katseen klaanitoveriinsa, mutta pysyi vaiti. Valkean kollin ilme taas oli aivan mitäänsanomaton. Sulkavirta ei osannut ollenkaan sanoa, oliko kolli vihainen vai hyväntuulinen. Sulkavirran mielestä valkea kolli näytti siltä, kuin hän ei olisi välittänyt lainkaan tilanteesta.
“Se oli vahinko, ei minun ollut ollenkaan tarkoitus”, Sulkavirta avasi suunsa ennen Sähkötuhoa, joka myös näytti olleensa sanomassa jotain. Harmaan tabbykuvioisen naaraan ilme muuttui kireämmäksi.
“Niin ne kaikki sanovat”, naaras tiuskaisi tylyllä äänellä. Sulkavirran katse kääntyi Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Soturin kellertävän vihreissä silmissä oli katse, joka suorastaan huusi pentuetovereiltaan apua. Hän oli tahtomattaan joutunut tilanteeseen, johon ei suinkaan ollut tarkoitus joutua. Sähkötuho astui askeleen eteenpäin, mutta juuri sillä hetkellä Sulkavirta keksi, miten voisi selittää tilanteen eloklaanilaisille rauhanomaisesti.
“Minä puhun totta! Minun kumppanini oli ennen eloklaanilainen, ja samoin hänen isänsä! Oletteko te nähneet häntä? Hänen nimensä on Lauhalaukka”, Sulkavirta selitti ja toivoi eloklaanilaisten olevan sen verran järkeviä, että he uskoisivat häntä. Kenties samalla naaras saisi mahdollisuuden tavata Ruskalinnun isän ja kertoa tälle hänen poikansa kohtalosta.. Tabbykuvioisen naaraskissan kasvoille piirtyi vihastunut ilme, kun hän vilkaisi klaanitovereitaan. Punertava kolli näytti hieman yllättyneeltä, mutta ei yhtä vihaiselta kuin hänen edellään seisova naaraskissa.
“Ruskalintu on vaihtanut puolta! Hän on liittynyt vihollistemme puolelle!” naaras sähisi klaanitovereilleen, mutta koska kuolonklaanilaiset olivat niin lähellä, myös he kuulivat naaraan sanat. Sulkavirran silmät suurenivat epäuskoisina. Oliko hän kuullut oikein? Ennen kuin naarassoturi ennätti korjata eloklaanilaisen sanoja, hopeanharmaa kissa teki nopean syöksähdyksen eteenpäin; suoraan rajan yli ja Sulkavirran kimppuun.
“Apua!” kuolonklaanilainen parkaisi, kun Eloklaanin soturi kaatoi hänet maahan. *Ei! Ei tämän näin pitänyt mennä!* Sulkavirta ajatteli epätoivoisena hopeanharmaan naaraskissan iskevän iskuja vasten soturin kasvoja. Harmaanruskea naaras kuuli, kuinka taistelu alkoi hänen ympärillään. Hän ummisti silmänsä ja väisteli parhaansa mukaan edessään seisovaa raivopäistä eloklaanilaista. Sulkavirta ei päässyt minnekään, sillä hän makasi hangessa selällään vihollinen edessään.
“Sähkötuho, Sinilintu, auttakaa!” naaras yritti huutaa pentuetovereitaan apuun, jotta taistelusta voisi tulla edes vähän tasaväkinen.

Sinilintu ja Roihumarja katosivat tiehensä ja jättivät minut ja Aaltosalaman kahden. Jostain syystä olin hyvin tyytyväinen tähän, mutta vakuuttelin itselleni, että halusin vain päästä ärsyttämään Aaltosalamaa. En tietenkään olisi halunnut viettää hänen kanssaan aikaa mistään muusta syystä. Sydämenikin hakkasi lujempaa varmasti vain siksi, että olin juuri juossut metsän halki.
“Sinä katsot minun perääni varmasti aivan mielelläsi”, sanoin ilkikurisesti ja virnistin takaisin. Olisi kenties tehokkaampaa hajaantua ja lähteä eri suuntiin, mutta halusin olla Aaltosalaman kanssa.
“Mennään vain samaan suuntaan”, sanoin haistellen jo ilmaa riistan varalta. Hiirenkorva oli aluillaan, ja saaliseläimetkin alkoivat heräillä horroksestaan: varmasti saisin tällä kertaa jotain kiinni. Ja silloin halusin, että puanruskea soturitar olisi näkemässä.
“Voit seurata suoritustani ja antaa minulle palautetta. Olenhan sinun oppilaasi, vaikkakin yli-ikäinen sellainen.”
Odottamatta Aaltosalaman vastausta lähdin astelemaan suuntaan, josta kantautui lupaavan oloinen tuoksu. Oletin soturin seuraavan minua, ja pian kuulinkin hänen askeleensa takaani. Hymyilin tyytyväisenä, mutta piilotin ilmeeni naaraalta pitäen katseeni keskittyneenä edessä. Aaltosalaman ei todellakaan tarvinnut tietää, miten hyvälle tuulelle hänen seuransa sai miut.
Kun saavuin lähemmäs hajun lähdettä tunnistin kohteeni oravaksi. Haju oli vahva, mutta pitkähäntäistä otusta ei näkynyt missään. Katselin ympärilleni kulmat kurtussa ja nenäni nykien, mutta en paikantanut saalistani. Ympärilläni avautui pieni aukio, jota reunustavissa pensaissa oli jo pieniä lehden silmuja. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minkäänlaista näkösuojaa, joten kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä orava jossain.
Aaltosalama astahti vierelleni. Kun vilkaisin häneen ja kohtasin naaraan oranssin katseen, soturi nyökkäsi kohti aukion keskellä seisovaa mäntyä. Seurasin hänen katsettaan puun latvustoon ja tuhahdin. Mokoma orava oli kavunnut puuhun pakoon! Onnekseni - ja oravan epäonneksi - se ei kuitenkaan ollut mikään terävin otus: männyn ympärillä ei ollut muita puita, joihin se olisi voinut paeta. Oravan peli olisi pelattu, jos vain pääsisin jollain ilveellä sen luo.
“No, aiotko yrittää vai pitääkö minun hoitaa homma kotiin?” Aaltosalama kysyi, eikä minun tarvinnut siirtää oravasta katsettani häneen tietääkseni, että naaraan kasvoille oli piirtynyt kiusoitteleva virne.
“Älä käyttäydy niin kuin olisit yhtään minua parempi kiipeilijä”, murahdin ja astelin lähemmäs puuta. Mänty kohosi edessäni uhkaavana: sen latvusto tuntui ylettyvän taivaisiin. Orava tapitti minua pienillä, tummilla silmillään muutaman ketunmitan päässä yläpuolellani. Se ei ollut kokenut vielä tarpeelliseksi kavuta ylemmäs kuin alaoksille, mutta jos minä lähtisin sen perään puuhun, otus varmasti kiirehtisi korkeammalle turvaan. Se tarkoittaisi, että oravan kiinni saadakseni minun pitäisi ehkä kiivetä aivan latvaan asti. Jos elukka ei olisi ollut niin kovin kookas ja pulska, olisin antanut sen mennä.
Siltikin… tämä ei millään ollut turvallista. En ollut mikään klaanin paras kiipeilijä, enkä ollut ollenkaan lähellä tuota titteliä. Oli lähes todennäköistä, että joko putoaisin puusta tai en osaisi enää tulla alas. Kenties olisi järkevintä vain jättää orava omaan rauhaansa. Vilkaisin Aaltosalamaa: naaras katsoi kiinnostuneena suoritustani odottaen, että todistaisin itsevarmalla asenteellani olevan jotain perää. En millään voisi luovuttaa hänen edessään.
Syvään huokaisten alistuin kohtalooni ja loikkasin rungolle. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni männyn kaarnaan, joka ilokseni ei ollut kuurasta liukas. Otteeni tuntui pitävän hyvin. Ensimmäinen hyppyni ylöspäin oli epäilyttävän sujuva: se toi minulle hiukan lisää itsevarmuutta, mikä ei kenties ollut hyvä asia. Kavutessani oravaa kohti liikkeeni muuttuivat hiukan huolimattomammiksi, mutta ainakin pysyin vielä puussa.
Orava mokoma tuntui aina odottavan siihen hetkeen, kun olin juuri saamassa sitä kiinni, ennen kuin hyppäsi ylemmälle oksalle. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi pitänyt minua pilkkanaan. Siristin ärsyyntyneenä silmiäni ja vannoin, etten ilman tuota pirulaista lähtisi leiriin. Ärtymykseni sekä haluni tehdä Aaltosalamaan vaikutus tuntuivat tuovan lisää voimaa väsyneisiin raajoihini, ja yhtäkkiä aloin liikkua nopeammin. Oravakin tuntui hiukan säikähtävän tätä muutosta tahdissani. Se teki seuraavaksi kuolettavan virheen: oksa, jolle orava loikkasi, olikin liian kaukana muista.
“Hah!” huudahdin voitonriemuisesti, kun kampesin itseni oravan kanssa samalle oksalle. Ei minun ollutkaan tarvinnut kavuta männyn keskiosaa korkeammalle, kiitos nopeuteni ja huomattavan älykkyyteni. Oravan päivät olivat luetut: sillä ei ollut pakoreittiä.
Enempää jahkailematta ponnistin loikkaan eläintä kohti. Tarrasin kiinni sen niskaan ja purin sitä napakasti, jolloin orava valahti veltoksi suussani. *Siitäs sait.* Juhlin kuitenkin hieman liian aikaisin, sillä seuraavana hetkenä laskin jalkani oksalle vain huomatakseni, ettei sen alla oksaa ollutkaan. Etutassuni tapaili ilmaa ja silmäni laajenivat kauhusta, kun yhtäkkiä horjahdin oksalta alas. Matkani alas oli nopea, mutta ei lainkaan kivuton. Muutama oksa sattui tielleni pudotessani ja otin hiukan osumaa. Lopulta tömähdin kylmään, loskaiseen maahan orava edelleen suussani.
Aaltosalama asteli lähemmäs ja tunsin korvanpäitäni polttelevan. Olin varmasti naurettava näky. En keksinyt mitään tilannetta, joka olisi voinut olla tätä nolompi. Juuri sopivasti mänty päätti pudottaa päälleni kasan lunta: maailma oli tosiaan tänään minua vastaan. Kirosin ravistellessani märkää lunta päältäni.
“Jos kuulen sinun nauravan, päiväsi ovat luetut”, tiuskaisin Aaltosalamalle ja yritin nousta seisomaan. Toinen takajalkani oli kuitenkin tainnut irtisanoutua tehtävistään, sillä se ei kantanut. Yritin varata sille painoani, mutta sihahduksen saattelemana sain todeta, että jokin tosiaan oli pielessä. En kuitenkaan halunnut näyttää heikolta Aaltosalaman edessä, joten viritin hymyn kasvoilleni.
“Ainakin sain tuon kiusankappaleen kiinni.”

//Aalto?

Jääviilto oli raahannut minut aikaisin aamusta metsään loppuarvioinnin merkeissä. Vesisade ja loskasää eivät olleet varsinaisesti kohottaneet mielialaani, vaikka kyseessä olikin tärkeä päivä. Mikäli olin sisäistänyt kieron mestarini mielestä tarpeeksi hyvin hänen oppejaan, Henkäystähti nimittäisi minut tänään soturiksi yhdessä Kyyhkytassun ja Matotassun kanssa. Siskoni ja hänen epävirallinen heilansa olivat jo käyneet läpi omat loppuarviointinsa, ja he olivat enää soturinimiään vailla. En missään nimessä halunnut tulla nimitetyksi myöhemmin kuin kaksi muuta oppilasta, joten olin tänään pistänyt parastani kussakin arvioinnin osuudessa vakuuttaakseni Jääviillon kyvyistäni. Kuten yleensäkin, Jääviilto oli naljaillut suorituksilleni minkä muulta valitukseltaan kerkesi, mutta olin ollut huomaavinani soturin äänessä muutakin, ja uskoin sen jonkun muun olevan merkki siitä, että hänen mielestään olin valmis.
Leiriin palattuamme Jääviilto oli hävinnyt omille teilleen, ja minä olin liittynyt sisareni ja Matotassun seuraan oppilaiden pesälle. Viimeisimmän Kyyhkytassun kanssa käymäni keskustelun jälkeen en ollut enää maininnut pentuetoverilleni tämän ajanvietosta Matotassun kanssa. Jos siskoni kerran halusi kumppanikseen tuollaisen tuppisuun, niin minkä minä sille mahdoin? Oli klaanissa varmasti huonompiakin kumppaniehdokkaita kuin järkälemäinen toverimme.
“Luuletko, että Jääviilto antaa nimittää sinut soturiksi?” Kyyhkytassu kysyi nuoltuaan polkuanturoitaan.
Kohautin lapojani ja tuhahdin. “Ei siitä hullusta koskaan tiedä. Olen varma, että hän nauttii piinaamisestani ja pitkittää nimitystäni tahallaan.”
“Ainakaan sitten kun sinusta tulee soturi, ei sinun tarvitse enää murehtia rangaistuksen saamisesta, mikäli päätät napauttaa häntä takaisin”, siskoni huomautti, ja siinä hän oli kyllä täysin oikeassa. Vaikka minua oli koko oppilasaikanani kutkutellut päästä kostamaan punertavaturkkiselle soturille, en ollut voinut tehdä mitään kovin radikaalia, sillä se kostautui minulle aina neljä kertaa pahempana jonkin aivan älyttömän rangaistuksen muodossa. Mutta kun viimein saisin soturinimeni, mikään ei enää pidättelisi minua - ei niin mikään.
Ulkoa kajahti kutsuhuuto. Vilkaisimme Kyyhkytassun kanssa toisiamme, ja kumpikin näytti tajuavan samaan aikaan, mitä se merkitsi. Nousimme ylös kiireesti ja tassutimme Matotassu perässä seuraten aukiolle, jonne Henkäystähti oli ilmestynyt sillä välin, kun olimme olleet lepäilemässä. Kissoja alkoi tupsahdella ulos pesistään, ja vähiten aukiolle alkoi muodostua tungosta, kun sillä hetkellä leirissä paikalla olevat oppilaat ja soturit saapuivat kuulemaan, mitä sanottavaa heidän päälliköllään oli.
“Virtatassu, Kyyhkytassu ja Matotassu, astukaa eteen”, Henkäystähti kutsui kuuluvalla äänellä leirin keskustasta. Minä ja kaksi oppilastoveriani puikkelehdimme kissojen välistä päällikön - minun ja Kyyhkytassun isoisän - eteen ja jäimme odottamaan jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. “Tästä eteenpäin teidät tunnetaan Virtaviimana, Kyyhkypyrähdyksenä ja Matotaistona.”
“Virtaviima! Kyyhkypyrähdys! Matotaisto!” klaani toisti kuorossa uusia nimiämme. Seisoin rinta rottingilla siskoni vieressä, kuunnellen klaanitoverieni - jokseenkin ponnetonta - hurrausta. Arvelin ponnettomuuden johtuvan siitä, että joukossa oli myös kuraverisiä, jotka kadehtivat meitä puhdassyntyisiä kuolonklaanilaisia. Ihan syystäkin kadehtivat - kyllä minua ainakin olisi turhauttanut olla aivan pohjasakkaa.
Sukulaisteni ja perheenjäsenteni tullessa onnittelemaan minua ja siskoani, yritin vilkuilla Jääviiltoa, mutta kollia ei näkynyt missään. Selvästikin soturi oli pessyt käpälänsä puhtaaksi asioistani heti, kun hänet oli vapautettu mestarin vastuustaan. Naamalleni hiipi juonitteleva virnistys, kun ajattelin itsekseni: Voi rakas Jääviilto, et sinä minusta eroon pääse. Tästä se lysti nimittäin vasta alkaa.

Lumikkoviiksi: 4kp -

Roihumarja: 4kp -

Savupentu: 4kp -

Yrttimyrtti: 4kp -

Narsissitassu: 4kp -

Myrskymahti: 4kp -

Katajatassu: 19kp -

Virtatassu: 16kp - Olet nyt valmis soturiksi!

Lokkitassu: 14kp -

"Soturit eivät pidä siitä, että tuollainen karvapallo ryntää kysymättä heidän luokseen ja alkaa ladella kysymyksiä, jotka eivät kuulu pennulle millään tavalla. Ensin sinä esittelet itsesi, sitten kysyt onko kissalla aikaa keskustella kanssasi ja ennen kuin jatkat, odotat hänen vastaustaan", oli vastaus, jonka Lokkipentu oli saanut tympeän oloiselta Tuhkajuovalta. Lokkipentu ei saanut mitään vastausta kysymykseensä Tuhkajuovalta, joka väitti vielä lopuksi, ettei tällä ollut aikaa keskustella hänen kanssaan.
Lokkipentu nyrpisti kulmiaan. Hän oli erittäin tyytymätön isoemolta saatuun vastaukseen. Miten niin asia ei kuulunut Lokkipennulle? Tuhkajuovalla oli selkeästi jotakin ongelmia... Ehkä Tuhkajuova oli vain kateellinen, etteivät hänen pentunsa olleet yhtä mahtavia ja älykkäitä kun Lokkipentu... Hänestä itsestään tulisi varmasti paljon taitavampi soturi kuin Tuhkajuovan pennuista, pentu ajatteli.
Emo oli kumartunut Lokkipennun ylle ja kehottanut lähtemään, mutta Lokkipentu vain tuijotti Tuhkajuovaa silmiin kylmästi. Harmaavalkoisen kollin pää oli täyttynyt raivosta, mutta hän onnistui pysymään täysin tyynenä, hiljaa ja hievahtamatta. Lokkipentu oli kieltämättä pettynyt Tuhkajuovaan; muka arvostettu soturi. Kolli ei uskonut siihen enää pätkääkään. Tuhkajuova saattoi huijata muita, mutta ei häntä! Siinä vanha naaras vain esitti katselevansa pentujaan, eikä edes suostunut puhumaan tapoistaan tulevalle, ylivoimaiselle soturille, Lokkipennulle.
Emo tönäisi Lokkipentua hoputtavasti kuonollaan, jolloin Lokkipentu kääntyi hitaasti tuijottaen Tuhkajuovaa mahdollisimman pitkään. Kun kolli oli ottanut muutaman askeleen emonsa perässä hän kuitenkin kääntyi vielä Tuhkajuovan suuntaan, joka ei ollut enää huomaavinaan Lokkipentua.
"Ehkä joku päivä vielä esittelen itseni sinulle", Lokkipentu sanoi sellaisella äänensävyllä, jota oli vaikea tulkita. Nyt kollin silmissä ei näkynyt tunteen tunnetta. Lokkipentu toivoi ainoastaan Tuhkajuovan kuulleen. Valkoharmaa kolli kipitti ottamaan emon kiinni.
"Älä välitä Tuhkajuovasta, hän on aina tuollainen", emo maukui hiljaa.
"En minä hänestä välitäkään", Lokkipentu tokaisi. Hänestä kuitenkin tuntui, että emo oli tarkoittanut sitä jollain eri tavalla. Miksi hän muka välittäisi Tuhkajuovasta?
"Hyvä. Kuule, mitä jos leikittäisiin sammalpallolla?" emo ehdotti kehräten.
"Minä haluan mieluummin leikkiä sotaa", Lokkipentu sanoi. Hän tiesi, ettei emo pitänyt siitä. Jollakin tapaa emon negatiivinen reaktio sai kuitenkin kollille paremman mielen. Mieluummin hän olisi purkanut vihansa rajun leikin muodossa, mutta kai emon reaktioiden testaaminenkin kelpaisi mielihyvän saamiseen. Tilanne olisi ollut vaikeampi, jos Lokkipennulla olisi ollut hyvinkin isot odotukset Tuhkajuovan suhteen. Kaikesta huolimatta Lokkipentu katsoi nyt Tuhkajuovaa ainoastaan alaspäin. Pentu haaveili siitä, kuinka vielä joku päivä näyttäisi Tuhkajuovalle hänen paikkansa. Ensimmäistä kertaa kollin mielessä pyöri haave kostosta.
Pieni kolli oli myös entistäkin vakuuttuneempi siitä, ettei pentuja saaneella naaraalla ollut mitään tekemistä soturiuden kanssa. Tai ei ainakaan pitäisi olla, hän ajatteli... Äkkiä Lokkipentu tajusi, että emokin palaisi soturiksi sitten, kun hänestä tulisi oppilas. Lokkipentu ei pitänyt siitä ajatuksesta ollenkaan. Eihän siinä ollut mitään logiikkaa. Mikseivät kaikki naaraat vain kasvattaneet lisää pentuja klaanille sillä välin, kun kollit hoitivat soturin tehtäviä? Jos hän olisi ollut päällikkö, hän olisi määrännyt niin, Lokkipentu ajatteli.


Lokkipennun viimeiset ajat pentutarhalla tuntuivat vierähtävän hetkessä. Niin vain koittikin lopulta se päivä, kun Lokkipennusta tehtäisiin oppilas. Harmaavalkoinen kolli oli hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut viettää enää päivääkään pentutarhassa. Hän ei olisi jaksanut odottaa soturikoulutuksen alkamista enää sekuntiakaan.
Henkäystähti oli kutsunut koko klaanin kuulolle, jolloin emo oli alkanut sukia Lokkipennun turkkia tohkeissaan. Hänestä tuntui, että emo oli käynyt sen läpi ainakin viidesti. Mutta se ei haitannut mitään: Lokkipentu halusi näyttää oikein edustavalta ja kunnolliselta. Nyt valkoharmaa kolli istui klaanin ympäröimänä itse Henkäystähden vieressä, päällikön kutsuttua hänet siihen. Lokkipentua ei hermostuttanut ollenkaan. Hän istui tyynesti, hyvässä ryhdissä. Harmaavalkoinen kolli toivoi antavansa miellyttävän kuvan itsestään päällikölle.
"Lokkipentu on täyttänyt kuusi kuuta ja täten valmis aloittamaan soturikoulutuksensa", Henkäystähti aloitti.
Lokkipentu kohtasi päällikön katseen rauhallisena, räpäyttäen silmiään arvostuksen eleenä. Päällikkö käänsi hetkessä katseensa takaisin yleisöön jatkaessaan:
"Tästä lähtien sinut tunnetaan Lokkitassuna. Mestariksesi saat Pimentovarjon."
*Mahtavaa... Olen varapäällikön oppilas*, kolli ajatteli mielissään. Hän kumarsi Henkäysvarjolle vielä, ennen kuin päällikkö ehti häipyä paikalta.
"Lokkitassu! Lokkitassu!"
Lokkitassu nosti häntänsä ja leukansa pystyyn. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että häntä ei pysäyttäisi mikään. Hänen emonsa saapui onnittelemaan ensimmäisenä, eikä kolli muistanut nähneensä Sulkavirtaa niin ylpeän oloisena. Juuri tältä hän halusi, että koko ajan tuntuisi.