Olisin voinut jatkaa vääntöä erakkotaustaisen huonommuudesta Lumikkoviiksen vaikka koko päivän, ellei tämä olisi yrittänyt livistää paikalta samaan aikaan, kun sisareni sattui osumaan näkökenttääni. Vaaleanharmaa naaras näkyi olevan yksin, ja näin tilaisuuteni koittaneen - nyt Matotassu ei voisi tulla häiritsemään kahdenkeskistä aikaamme!
“Ihan miten vain, kuraverinen, mene sitten”, tuhahdin Lumikkoviikselle, enkä enää edes katsonut häneen päin, sillä huomioni oli täysin kiinnittynyt Kyyhkytassuun. “Mene jonnekin, missä et ole rumentamassa maisemaa.” Sen jälkeen tassutin häntä korkealla ilmassa liehuen pentuetoverini luokse, joka oli myöskin huomannut minut ja pysähtynyt odottamaan, että pääsisin hänen kohdalleen.
“Missä sinä olet ollut koko päivän?” töksäytin kysymyksen siskolleni.
“Harjoituksissa koko aamun, ja sen jälkeen siivoamassa pentutarhaa Matotassun kanssa”, vaaleanharmaa oppilas vastasi häntäänsä huiskauttaen.
“Missä juro juoksupoikamme luuraa nyt?” Vilkuilin ympärilleni, ja huojennuksekseni en nähnyt likaisenvalkoista kollia vilaukseltakaan missään. En kaivannut häntä juuri nyt pyörimään lähellemme, kun yritin käydä keskustelua rauhassa armaan siskoni kanssa.
“Hän lähti partioon”, Kyyhkytassu vastasi. Hänen katseensa käväisi jossain takanani olevassa. “Mitä sinä Lumikkoviiksen kanssa juttelit?”
Nauruntuhahdus pääsi nenäni kautta. “Hän törmäsi minuun ja yritti pahoitella. Minä näytin hänelle, missä hänen kaltaistensa paikka on klaanin hierarkiassa.”
Kyyhkytassu virnisti. “Oletan, että hän on yhtä säälittävä nyhverö kuin tyttärensäkin?”
“Ainakin hän on nenäkkäämpi kuin Taivastassu”, nyrpistin nenääni, nostin toista etutassuani nuolaistakseni sitä ja pyyhin sillä sen jälkeen korvantaustojani. “Taivastassu on sentään oppinut, ettei hänen kannata vikistä vastaan, mutta Lumikkoviiksi kovasti uskoo, että heillä on yhtäläinen oikeus olla Kuolonklaanissa kuten meillä puhdasverisillä. Ja ketunjätökset sille!”
Kyyhkytassu nauroi ja pudisteli päätään. “Uskomatonta!” hän tirskui. Sitten hänen silmänsä syttyivät, kun hän ryhtyi yhtäkkiä kertomaan minulle Matotassun kanssa tekemästään jäynästä: “Minä ja Matotassu piilotimme eilen Taivastassun vuoteeseen lunta sammalten alle! Se oli minun ideani, mutta Matotassu hoiti toteutuksen. Mahtoi olla märät unet.” Sisareni hykerrellessä naurusta omalle jutulleen, en voinut olla takertumatta siihen, miten erityisen lämpimästi tämä puhui Matotassusta. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta - joskus kieliä vaihtaessammekin naaras oli saattanut höpistä niitä näitä siitä, mitä Matotassu oli tehnyt tai sanonut joskus, mikä oli minusta hieman outoa, sillä ei kolli ikinä avannut suutaan minun seurassani.
Yritin vaihtaa puheenaiheen pois Matotassusta: “Voisimme illalla kinuta Kylmäliekkiä viemään meidät ulos kävelylle. Hän on niin nössö, ettei varmasti kehtaa kieltäytyä, jos me kysymme! Voimmehan aina vedota siihen, että isoisämme on klaanin päällikkö.”
“Muuten kyllä, mutta ehdin jo sopia Matotassun kanssa, että harjoittelisimme illalla yhdessä taistelua.” Kyyhkytassun siirteli tassujaan vaivaantuneena, ja huomasin, miten hänen äänensä pehmeni taas, kun hän puhui kollista. Siristin silmiäni epäilevästi.
“Olet ollut viime aikoina paljon Matotassun kanssa”, huomautin hieman kireällä äänensävyllä. “Etkö voisi välillä pitää taukoa hänen seurastaan? Loppujen lopuksi hänhän on pelkkä juoksupoika - ei yhtään enempää tai vähempää.”
Kyyhkytassun ilme terävöityi, ja hänen häntänsä alkoi nytkyä puolelta toiselle turhautuneesti. Tunsin ärtymykseni kasvavan joka hetki - olinko osunut muka arkaan paikkaan?
“Matotassu on enemmänkin kuin pelkkä juoksupoika, Virtatassu”, sisareni vastasi, ja hänen ääneensä oli nyt tullut hieman varoittava sävy, joka sai niskakarvani pörhistymään. “Ilman häntä emme pystyisi toteuttamaan suurinta osaa jäynistämme. Hän uhraa oman nahkansa meidän vuoksemme. Eikö se merkkaa sinulle mitään?”
“Miksi pitäisi merkata?” sihahdin takaisin ja kumarruin lähemmäs siskoani hännänpää maata raivokkaasti pyyhkien. “Merkkaako se muka sinulle?”
“Entä jos merkkaakin?” Kyyhkytassu ei irrottanutta tuimaa katsettaan omastani. Ilma välillämme tuntui ihan säkenöivän näkymättömästä jännitteestä. “En tiedä, oletko vielä edes lapsellisuuksiltasi miettinyt koko asiaa, mutta me olemme pian soturi-ikäisiä. Kunnon soturi hankkii itselleen hyvän kumppanin, ja olen alustavasti suunnitellut ryhtyväni Matotassun kumppaniksi, kun saamme soturinimemme.”
Tuijotin Kyyhkytassua ällistyneenä. Oliko hän tosissaan aikeissa ryhtyä kaikista kissoista juuri Matotassun kumppaniksi? Aivan älytöntä!
“Et voi olla tosissasi”, henkäisin ja horjahdin kauemmaksi siskostani. “Matotassun kanssa?!” Kyyhkytassu läimäisi häntänsä suulleni, ja minä työnsin sen tassuillani syrjään.
“Ei tarvitse kailottaa siitä koko klaanille”, pentuetoverini tiuskaisi. “Tosiasia on kuitenkin se, että sotureina meidän odotetaan palvelevan klaaniamme kaikin mahdollisin tavoin. Puhdasverisen kumppanin ja jälkikasvujen hankkiminen kuuluu myös niihin.”
Tiesin, että Kyyhkytassu oli oikeassa, mutta jotenkin minun oli vaikea hyväksyä sitä. Tähän asti olin keskittynyt vain omien henkilökohtaisten kaunojeni takaisin maksamiseen, ja mielen vieressäni oli hädin tuskin käväissyt ajatus kumppanin saati pentujen hankkimisesta. En ollut tajunnut, että siskoni oli tosissaan ajatellut tulevaisuuttaan näin pitkälle. Mutta toisaalta, oman kokemukseni perusteella Kuolonklaanissa oli tällä hetkellä hyvin vähän jos ollenkaan hyviä kumppaniehdokkaita, joten asia ei ollut ollut mielestäni niin ajankohtainen.
“Sinuna alkaisin myös pohtia mahdollisia kumppanivaihtoehtoja hyvissä ajoin”, Kyyhkytassu sanoi sitten, eikä hän kuulostanut enää yhtään kärkkäältä. Naaraan ilmekin oli muuttunut pehmeämmäksi, ja hän laski häntänsä lavoilleni toverillisesti. “Emme ole oppilaita ikuisesti.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti pois luotani. Jäin katsomaan hänen peräänsä poissaolevasti, ahdistuksen muodostaessa rintaani painavaa möykkyä.

Heräsin pesästäni. Minulla oli paha olo. Paha olla. Kaikki oli väärin. Sota alkoi, säännöt olivat täyttä ketunläjää. Henkäystähti oli hirveä, täysi hiirenmieli. Olin puoliverinen, eli minulta riistettiin hurjasti oikeuksia. Samoin oli käynyt emolleni Höyhenhallalle. Vaikka hän oli puhdasverinen. Kun olin saapunut klaaniin, en ollut arvannut, että siellä olisi niin hirveää. Silloin vallassa oli ollut Henkäystähteä paljon parempi päällikkö, Punatähti. Minua suututti. En halunnut asua täällä! Miksi minun piti tulla tänne? Miksen voinut asua Jupiterin kanssa, ihan kuin Salamanterikin? Katselin sisariani. Tuijotin heitä surun sekaisin silmin. Valkoiset naaraat nukkuivat kylki kyljessä. 'Eipä heitä varmaan harmita! He saavat kehuja ja ovat muutenkin parhaita kaikessa.' ajattelin katkerasti. Mutta toisaalta, tiesin että heille tulisi paha mieli jos lähtisin. Muille ei varmaan tulisi. Muistin kyllä, että jotkut kuolonklaanilaiset olivat lähteneet klaanista erakoiksi. Tai, kuten heitä nyt kutsuttiin, luopioiksi. Minusta he olivat tehneet ihan oikein lähtiessään. Mutta, kuka tälläistä pientä, surkeaa oppilasta kuuntelisi? Silmäni kipinöivät. Minua suututti. Hetki hetkeltä, halusin lähteä ja unohtaa kaiken. Unohtaa koko elämäni. Alkaa uudelleen erakoksi. Hiekanvärinen turkkini pörhistyi. Yritin vältellä katsomasta muita. Joku voisi nähdä minut, joku puhdasverinen kissa. Astelin ulos pesästä. Katselin ympärilleni. Toivoin, että kukaan ei huomaisi että olin lähdössä. Yhtäkkiä näin Pikiturkin. Hän oli varmaan tulossa herättämään minua! Syöksyin äkkiä oppilaiden pesän taakse. Kuulin, kuinka Pikiturkki asteli sisään. "Huhuu, Katajatassu! Herätys!" kuulin hänen huutonsa. Yritin pysyä piilossa. Hetken päästä Pikiturkki asteli pois hämmästyneenä. "Katajatassu ei ole vuoteessaan." hän mutisi Lehtituulelle, joka oli tulossa myös pesälle. Lehtituuli näytti hämmentyneeltä. "No, kaipa hän on tervehtimässä Höyhenhallaa tai jotain." hän vastasi kohauttaen olkiaan. Pikiturkki lähti paikalta. Arvelin hänen lähtevän etsimään Höyhenhallaa. Näin, kuinka Lehtituuli käveli sisään. Hetken päästä hän tuli ulos uniset Untuvatassu ja Hahtuvatassu mukanaan. Minua alkoi väkisinkin surettaa. Olin lähdössä, enkä edes kertonut emolleni ja sisarilleni! Olin huono kissa. Vedin henkeä, ja varmistin ettei kukaan mestari ollut paikalla. Kun olin todennut, ettei kukaan ollut paikalla, menin soturien pesään. En nähnyt Pikiturkkia, mutta Höyhenhalla lepäsi vuoteessaan. Kiirehdin emoni luokse. Tökkäsin häntä kuonollani. "Katajatassu, huomenta." hän tervehti raukeasti. En vastannut, tuijotin vain.
"Huomenta." emo sanoi jo hieman ärtyneenä. "No huomenta." totesin.
"Miksi noin surullinen ilme?" hän kysyi.
"Kuule, emo, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu. En tiedä...miten tämän kertoisin..mutta minä lähden. Minä lähden pois klaanista." sanoin heikosti. Tuntui vapauttavalta saada kertoa jollekin. Hetken aikaa näin Höyhenhallan ilmeen helpottuvan. Yhtäkkiä hän väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen. "Ei käy. Sinä et lähde." hän maukui lujasti.
"Miksi en? En halua olla täällä." sanoin hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Höyhenhalla ponnahti seisovilleen.
"Ei käy. Et voi lähteä. Tämä on nyt kotisi. Jos lähdet, et voi palata takaisin!" emoni sanoi ääni käheänä. Yhtäkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Ei. En halua! En voi menettää sinuakin!" hän vaikeroi. Tunsin surua emoani kohtaan. Hänelle oli varmasti raskasta menettää kumppani, pentu, ja vielä toinen pentu päälle. Ties vaikka Jupiter ja Salamanteri eivät olisikaan enää elossa!
"Minä lähden, emo. Anteeksi hurjasti. En voi enää olla täällä. Etsin isän ja Salamanterin." sanoin. Höyhenhalla näytti olevan surusta sekaisin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti. "Selvä on. Tee niin kuin sydämesi käskee. Onnea, Katajatassu. Minä rakastan sinua." Höyhenhalla naukui hiljaa. Käännyin raskaasti.
"Sano Untuvatassulle ja Hahtuvatassulle." kuiskasin vielä ja lähdin pois. Tassutin aukion poikki hiljaa. Mietin, missä siskot ja mestarit olivat. Ehkä he etsivät minua. Oli hyvä, että lähdin. Tuotin heille vain vaivaa. Minun teki niin mieli mennä hyvästelemään, mutta siihen ei ollut aikaa. Nielin kurkussani olevan palan. Tassutin ulos leiristä äkkiä. Toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt minua! Nimittäin, jos olisi, hän kertoisi Henkäystähdelle ja joutuisin pahaan pulaan. Kiirehdin äkkiä kukkulan yli. Yhtäkkiä kuulin vaimeaa puhetta. Näin Pikkukaaoksen tassuttavan yksikseen pensaan takana. Silmäilin äkkiä ympärilleni. Toivoin että hän ei katsoisi taakseen. 'Kenelle hän puhuu?' ajattelin tuijottaen häntä tuskissani. Pikkukaaos vilkaisi taakseen. Hyppäsin äkkiä pensaan alle. Minua pelotti. En ehkä pääsisi pois reviiriltä, jos hän huomaisi minut! Purin huultani, ja pinkaisin juoksuun. Juoksin hurjan kovaa Pikkukaaoksen ohi. Pikkukaaos näytti hämmästyneeltä.
"Hei, miksi juokset?" hän kysyi. En vastannut, sillä hän olisi voinut tunnistaa ääneni. Sanoin vaisulla äänellä: "Ai, anteeksi! Huomasin..öö...saaliseläimen!" Pikkukaaos astui viereeni.
"Katajatassu! Etsin sinua! Miksi karkasit? Nyt heti leiriin!" hän huudahti. Säikähdin. Ampaisin juoksuun ja toivoin, ettei hän löytäisi minua.
"Anteeksi! Tiedät sitten joskus!" huusin taakseni ja juoksin rajalle. Käpäläni rummuttivat kosteaa maata. Juoksin yli Kuolonklaanin rajasta. Edessäni oli vielä kukkulat, sitten olin turvassa. Vasta hetken päästä tajusin, että kukkuloiden toisessa päässä oli Eloklaanin leiri. Kukaan ei ottaisi hyvällä, että Kuolonklaanin oppilas pelmahtaisi heidän reviirilleen! Kaikki pitäisivät sitä vain ansana. Haistoin rajaa. Eloklaanin haju oli laimea. Rajalla tuoksui veri. Ampaisin rajan yli. Toivoin, etten kohtaisi yhtäkään Eloklaanin partiota. Jossain vaiheessa he kumminkin saisivat tietää, että olin käynyt siellä. Juoksin yhä lujempaa. Pian uskoin, että pääsisin rajan yli helposti. Raja oli jo lähellä! Juoksin hajulinjan ohi nopein askelin. Syöksyin äkkiä eteenpäin. Vedin henkeä ja vilkaisin taakseni. 'Ai niin, Pikkukaaos! Oliko hän nähnyt, minne olin mennyt?' ajattelin tuskissani. Jos hän oli nähnyt, olin tuhon oma. Minun piti löytää isä ja Salamanteri äkkiä! Kiirehdin nopeasti eteenpäin. Yhtäkkiä haistoin hirveän hajun. Yritin muistella, mikä se oli. 'Se...se on ukkospolku!' muistin pelokkaana. Kaikki ne tarinat pentuajoilta...ukkospolut olivat pahoja! Mietin, miten ikinä selviäisin tästä.

Myrskymahti käveli tavallista nyrpeämpänä partion mukana. Syynä hänen alaspäin kääntyneille suunpielilleen olisi voinut olla kurja sää: polku oli loskainen ja maa sen alla kauttaaktaan peilijäässä, joten nopeita liikkeitä oli varottava. Syynä olisi myös voinut olla hänen kurniva mahansa; Myrskymahti ei ollut syönyt sitten eilispäivän, sillä riistaa oli niin niukasti. Hän oli ollut nälässä peräti yhden yön!
Mutta ei. Kumpikaan näistä masentavista seikoista ei ollut syynä naaraan happamalle mielialalle. Syynä oli yksinomaan Henkäystähti. Myrskymahti oli uteliaisuuttaan piipahtanut edellisenä päivänä pentutarhalla, ihan vain vilkaisemassa klaanin nuorimpia, vaikkeivät ne hänelle sukua olleetkaan. Hän oli kuullut, että pian edesmenneen Huomenkyyhkyn pennut pääsisivät oppilaiksi, ja pian heidän jälkeensä myös Tuhkajuovan kolme pentua. Myrskymahti ehti innostua tästä tiedosta, sillä varmastihan hän pääsisi yhden mestariksi. Muuta naaras ei ollut sitten soturiksi päästyään toivonutkaan: olisi oikea unelma saada kouluttaa oma oppilas, seurata tämön kehittymistä upeaksi soturiksi! Sitten hän oli muistanut, että tämä oikeus oli häneltä viety. Koska Myrskymahdin isä oli entinen erakko, ei Henkäystähti antanut hänelle oppilasta. Ja sekös Myrskymahtia sapetti. Hänen yksi suurimmista unelmistaan oli noin vain riistetty syystä, johon hän ei voinut edes vaikuttaa. Kuinka epäreilua saattoikaan elämä olla.

Narsissitassu ravasi Aaltosalaman perässä saalistuspartiossa takaisin kohti leiriä. Lehtikato oli kääntymässä hyvää tahtia hiirenkorvaksi, lätäköiden täplittäessä polkua ja lumen putoillessa männyn oksilta. Inhoten oppilas nosteli tassujaan kuraisessa ja märässä maassa, katuen samalla sitä, että oli suostunut mukaan partioon mestarinsa kanssa. Toisaalta ei hän olisi voinut kieltäytyäkään, kun tuo ennemminkin käskytti kuin pyysi häntä.
Narsissitassu oli ollut jo tovin oppilaana mikä tarkoitti, että hän vietti yhä enemmän aikaa partioissa harjoitusten sijaan. Joinain päivinä Aaltosalama laittoi hänet sekä partioimaan, että harjoituksiin, mikä ei ollut kollioppilaan mieleen. Tänä päivänä hänen mestarinsa oli kuitenkin ollut armollinen ja oli luvannut antaa Narsissitassulle koko illan vapaaksi. Rapaisia tassujaan katsoessaan tuo päätti käyttävänsä ajan turkkinsa perusteelliseen sukimiseen.
"Hyvin saalistettu tänään", Aaltosalama kehaisi ja vilkaisi Narsissitassun suussa roikkuvaa hiirtä. Oppilas vain hymähti vastaukseksi, sillä saalis vaimensi tehokkaasti hänen sanansa. Ei yksi ainoa hiiri ollut kummoinen saalis, mutta Narsissitassulle melko hyvä. Hän oli kehittynyt paljon saalistajana näiden kuiden aikana, mutta varaa parantaa oli vielä roimasti. Aaltosalama varmasti aikoisi keskittää koulutuksen nyt metsästämiseen, mikä ei erityisemmin ollut Narsissitassun mieleen.

Minua kyllä niin sapetti Henkäystähden uudet säännöt! Ne eivät koskeneet minua, puhdasverinen kuolonklaanilainen kun olin, mutta tunsin suurta myötätuntoa Kuolonklaanin erakkoverisiä kohtaan. He olivat kuolonklaanilaisia siinä missä muutkin! Ei ollut reilua, etteivät he esimerkiksi saaneet toimia mestareina, he olivat aivan yhtä kykeneväisiä siihen kuin muut. Tietysti uskoin Henkäystähteä kun hän kertoi ennustuksesta, että joku erakkotaustaisista olisi tuhoksi klaanille. Se ei kuitenkaan ollut mikään syy kohdella kaltoin niin monia Kuolonklaanille uskollisia, taitavia sotureita!
Asia sai minut niin vihaiseksi että oikein puhisin kiukusta, kun kuljin partion mukana kohti Eloklaanin rajaa. Ja tämäkin vielä: Kuolonklaani oli kujakissojen kanssa noin vain hyökännyt naapuriklaanimme leiriin! En ymmärtänyt miksi. Mitä Henkäystähti siitä hyötyisi? Eloklaanilaisista ei ollut mitään harmia, joten en tajunnut, mikä voisi olla syynä toisen klaanin häätämiseen kodistaan. Nyt kujakissat asuttivat heidän leiriään samalla, kun eloklaanilaiset joutuivat elelemään nummilla ja rakentamaan elämänsä uudelleen.
Rajaa merkitessäni tähyilin myötätuntoisesti Eloklaanin puolelle. Voi kun minulla vain olisi rohkeutta nousta Henkäystähteä vastaan! Yksin minä en kuitenkaan mahtaisi hänelle ja hänen liittolaisilleen mitään. Minun oli odotettava oikeaa hetkeä, kerättävä itsekin liittolaisia ja sitten iskettävä. Kenties eloklaanilaiset haluaisivat auttaa minua…

Leikin löytämälläni kepillä kieritellen sitä edes takaisin pentutarhan maaperällä. Päivät kuluivat yleensä leikkiessä yksin tai muiden pentujen kanssa tai muuten vain puuhaillessa tai jutellessa. Olin käynyt juttelemassa Hehkuaskeleen kanssa parantaja oppilaaksi tulemisesta mutta olin saanut vastaukseksi, että Hehkuaskel tiedustelisi asiaa päälliköltä - Henkäystähdeltä - mutta uskoi että se kävisi kunhan osoittaisin kiinnostusta tehtävään. Pidin muiden auttamisesta ja tulevaisuus parantajana houkutteli hetki hetkeltä ja miete mietteeltä enemmän. Kuulin, kun joku tassutti kohti minua. Läimäisin kepin kohti pesän seinää ja se kimposi takaisin hiukan ohi käpälistäni. Katsahdin viereeni istuutuneen vieraan kissan naamaa. Naaras oli kaunis. Tuon turkissa oli erisävyisiä harmaita ja hiukan oranssihtavaa väriä silmien alla sekä rinnassa. Hymyilin välittömästi tulijalle.
“Onkos keppi tehnyt jotain pahaa kun noin kuritat sitä, Savupentu?” naaras, jonka nimeä en tiennyt naukui. Tuo harmaa soturitar pörrötti pääkarvojani enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää tavoitella käpälilläni toisen pitkiä tassukarvoja kehräten.
“Kuka sinä olet? Tulitko sinä leikkimään minun kanssa!” nau’uin innostuneen kiihkeällä äänellä. Halusin tutustua kaikkiin klaanin kissoihin ja tämä kaunis naaras vaikutti mahdolliselta uudelta ystävältä!
//Roihu?

Roihumarja oli ottanut sodan tosissaan ja oli valmiina puolustamaan kotiaan ja koko klaania hengellään, naaras oli pesän ulkopuolella harjoittelemassa taistelu taitojaan että pärjäisi sitten kun taistelu alkaisi uudestaan. Roihumarja oli tilanteeseen nähden rauhallinen ja harkitseva taistelija hän analysoi ennen kuin suinpäin hyökkäisi kimppuun, Roihumarja kuvitteli vihollisen ja hyökkäsi syöksyen kaataen vihollisen ja iskien heikkoihin paikkoihin silmiin kaulaan. Roihumarja oli jonkun aikaa jo harjoitellut kunnes tuli takaisin klaanin pesälle ja vilkaisi kun jääviilto nähtävästi opetti Kettupentua, jollain tavalla se oli hellyttävä näky vaikka tiesi että jää ei ollut kovin kilteimmästä päästä. Roihumarja jatkoi matkaansa kohti pentutarhalle ja tuli sisälle ja tervehti kuningattaria jotka hymyilivät naaralle, tämä katseli tarhaa hetken kunnes näki Savun leikkivän kepillä tämä päätti mennä pennun luokse laskeutui istumaan toisen viereen "onkos keppi tehnyt jotain pahaa kun noin kuritat sitä Savupentu?" Roihumarja hymyili toiselle ja katsoi keppiä hetken aikaa ja tuon karvapallon leikkimistä, naaras päätti alkaa leikkiin mukaan ja taputti tassullaan leikkisästi Savua kohti pörröttäen toisen päätä että toisen turkki nousi pystyyn siitä tietty pentu siitä innostui ja tarttui välillä naaraan tassuissa oleviin pitkiin karvoihin.
// Savu?

Heilautin häntääni hermostuneesti. Tämä Virtatassu oli erityisen tympeä tapaus. Hän kysyi, että miten saatoin elää sen faktan kanssa että petin klaanini ja päällikköni. Minua ahdisti mutta pidin rauhallisen olemukseni yllä.
“Olen saanut tekoni anteeksi. Olin typerä ja tiedän sen. Nyt en pettäisi klaaniani mistään hinnasta. En mistään”, nau’uin. Muistin tilanteen johon paras ystäväni Orvokkisydän oli aikaisemmin joutunut. Kyllä varmasti pettäisin Kuolonklaanin, jos löytäisin itselleni kumppanin ja hänet telotettaisiin klaanin edessä niinkuin Mäyräkynsi oli teloitettu. Mäyräkynsi oli sitäpaitsi ollut täysin erakkoverta eikä sitä, että hän oli kyseenalaistanut Henkäystähden kykyjä toimia päällikkönä suvaittu pärkääkään. Otin askeleen taaksepäin. Haluisin vain pois tästä epämukavasta tilanteesta. Vilkaisin oppilaiden pesää kohti, johon Taivastassu oli aikaisemmin kadonnut. Olisin halunnut vielä viettää aikaa tyttäreni kanssa mutta en voinut mennä enää hakemaan häntä. Virtatassu virnuili edessäni ja se raivostutti minua suuresti.
“Olen pahoillani, että törmäsin sinuun niin mutta nyt voisin jättää sinut omiin puuhiisi ja mennä syömään, sillä tulin juuri saalistamasta”, nau’uin ja olin aikeissa jättää Virtatassun omaan seuraansa.
//Virta?

Loiskevarjo: 25kp! + 1TaP -

Susipentu: 11kp -

Lätäkköpentu: 21kp! -

Virtatassu: 9kp -

Varissulka: 12kp -

Tuhkajuova: 6kp -

Aaltosalama: 19kp -

Lampipentu: 19kp - Oppilaan pisteet kasassa!

Mäntyviiksi: 13kp -

Kettupentu: 5kp -

Pimentovarjo: 25kp! -

Jääviilto: 6kp -

Nuppujuova: 15kp -

Katajatassu: 8kp -

Lumikkoviiksi: 5kp -

Pyräkkäpiru: 13kp -

Kylmäliekki: 10kp -

Savupentu: 7kp -

Susipentu valitteli, että lumi narisi inhottavasti ja muuta sellaista. Minull etuli pahamieli toisen puolesta. Silitin veljeni selkää hännälläni. En tiennyt miten olisin voinut lohduttaa häntä parhaiten mutta päätin silti yrittää.
“En tiennyt, että ulkona oleminen tuntuu sinusta tälläiseltä mutta ehkä voimme mennä tuonnemmas leikkimään. Siellä on rauhallisempaa”, nau’uin veljelleni ja osoitin paikkaa hieman kauempana kissavilinästä. Loikin Susipennun edellä kohti hiljaisempaa nurkkaa, jossa veljen yliherkät aistit ehkä rauhoittuisivat.

Tassutin ulos pentutarhasta. Aamun koleus oli poissa ja tänä aamuna aurinko helotti puolelle leiriä. Aamutassu tuli minua vastaan haukotellen.
“Savupentu, olen tosi pahoillani mutta minun on mentävä harjoituksiin. Leikitäänhän illalla sitten?” hän naukui tosi väsyneen näköisenä.
“Ei se mitään. Löydän kyllä jonkun, jonka kanssa viettää aikaa. Nähdään illemmalla”, sanoin ja Aamutassu hymyili ja käännähti tassuttaakseen Turhamyrskyn - mestarinsa - luokse. Hymyilin ystäväni perään. Siitä huolimatta, että tuo oli jo oppilas leikimme tosi usein yhdessä, kun harmaaraidallisella naaraalla oli aikaa. Kun minusta tulisi oppilas niin, sitten minullakin olisi varmasti kiireistä. Tassutin aukiolla istuskelevan Mäntyviiksen luokse. En saanut olla pentutarhan ulkopuolella ilman yhtä kuningattarista.
“Mäntyviiksi?” nau’uin. Olin halunnut jutella naaraan kanssa yhdestä asiasta, joka minua mietitytti.
“Kerro”, Mäntyviiksi naukui ja käänsi päänsä minua kohti. Istuin hoitoemoni viereen.
“Olen miettinyt, että etkö sinä pitänyt soturina olemisesta vai miksi siirryit ikikuningattareksi?” kysyin innoissani. Mäntyviiksi hymyili hieman.
“Pidän niin kovasti pennuista, että halusin siirtyä auttamaan Kuolonklaania tavalla, joka sopi minulle parhaiten”, hän sanoi. Nyökkäsin.
“Olen ajatellut sen sodan takia. En tiedä miten uskaltaisin puolustaa klaaniani esimerkiksi taistelutilanteessa. En halua satuttaa ketään”, nau’uin ja katsahdin käpäliini häpeissäni.
“Aina on olemassa vaihtoehto tulla parantajaksi. Voithan sinä miettiä sitten ja vaikka kysyä Hehkuaskelelta onko hän valmis ottamaan oppilaan ja miettiä sitten mitä haluat”, naaras sanoi. Nyökkäsin miettiväisenä. Olin kuullut vaihtoehdosta tulla parantajaksi mutta nyt Mäntyviiksen mainittua sen uudestaan aloin oikeasti pohtimaan sitä. Ei tarvitsisi taistella vaan saisin auttaa klaaniani toisella tavalla.
“Voisin minä kysyäkin sitä siltä… Hehkuaskelelta?” sanoin ja katsahdin kohti parantajan pesää. Mäntyviiksi hymyili lempeästi.

Olin aivan onneni kukkuloilla, kun Kylmäliekki suostui lähtemään kävelylle kanssani - viimeinkin pääsisin karistamaan leirin pölyt turkistani muurien ulkopuolella! Emme jahkailleet turhia, vaan lampsimme suorinta tietä ulos leiristä ja suuntasimme askelemme syvemmälle metsän siimekseen.
"Huolettaako sinua tämä nykyinen sotatilanne?" Kylmäliekki kysyi minulta lähes heti, kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle. Ilmeisesti häntä tilanne huolestutti, sillä hän sanoi seuraavaksi: "Ollaan varovaisia eikä mennä rajoille."
Kohautin lapojani ja vastasin kollille rennosti, että olin ajatellut menevämme Lehtikuusilaaksoon, mikäli se vain sopi tälle. Kylmäliekillä ei ollut mitään ajatusta vastaan, joten jatkoimme matkaa reviirin itäosassa sijaitsevan laakson suuntaan.
"En minä ole mitenkään erityisen huolissani", vastasin hieman viiveellä vanhemman soturin aiemmin esittämään kysymykseen siitä, huolettiko minua nykyinen metsässä vallitseva tilanne. "Tietenkin tilanne on ikävä, mutta en kykene ymmärtämään, miksemme me kaikki voisi vain elää sovussa."
Vastaukseni oli rehellinen, vaikkakin jätin kertomatta Kylmäliekillle koko totuuden. Minun mielestäni klaanimme kärsi nyt niinkuin kärsi ainoastaan Henkäystähden ja hänen suuruuden hullujen suunnitelmiensa takia. Heti sen jälkeen, kun kollista oli tullut Kuolonklaanin uusi päällikkö Punatähden kuoltua, asiat olivat alkaneet mennä huonosti: Ensin olin menettänyt mestarini, sen jälkeen isäni, ja nyt pelkäsin olevani menettämässä myös emoni, jonka en vieläkään saattanut uskoa kyenneen murhaamaan isämme niin kylmäverisesti.
Salaa toivoinkin, että joku eloklaanilaisista auttaisi viemään vallan Henkäystähdeltä ja palauttamaan vanhan järjestyksen takaisin klaaniin. Järjestyksen, jossa kaikki olivat olleet samanarvoisia, taustaan tai verenperimään katsomatta.
"Vai eikö tämä sinunkin mielestäsi ole täysin turha taistelu?" kysyin nyt puolestani Kylmäliekiltä ja vilkaisin häneen samalla kun kävelimme rinnatusten eteenpäin. "Minusta on aika outoa, että Henkäystähti liittoutui Eloklaania vastaan kulkukissojen kanssa, joita hän tällä haavaa kohtelee paremmin kuin meitä 'epäpuhtaita' kuolonklaanilaisia. Eikö ole vähän tekopyhää olla huolissaan siitä, että joku oman klaanin erakkotaustaisista saattaisi aiheuttaa Kuolonklaanin tuhon, mutta kuitenkin suostua liittoon sellaisen joukon kanssa, joka koostuu sataprosenttisesti erakoista? Kuka tietää, jos joku noista erakoista aiheuttaa vielä klaanimme tuhoutumisen." Tiedostin sanoneeni ehkä jo liikaakin, mutta en vain enää pystynyt pidättelemään sisälläni kaikkia niitä teorioita ja kysymyksiä, joita olin pyöritellyt päässäni siitä asti, kun asiat olivat alkaneet mennä huonosti. Toivoin vain, ettei Kylmäliekki ollut mikään suupaltti, joka juoruaisi epäilyksistäni päällikkömme tarkoitusperiä kohtaan eteenpäin.

//Kylmä?

Lumikkoviiksen yritys puolustella tytärtään oli aivan yhtä säälittävä kuin hänen tyttärensäkin. Katsoin vanhempaa naarasta virnuillen ilkeästi. Luuliko hän todella, että jättäisin Taivastassun rauhaan vain koska hän pyysi sitä nätisti? Nämä erakkotaustaiset olivat tyhmempiä kuin olin luullut.
"Taivastassu ei tule koskaan olemaan enempää kuin epäpuhdas ja epätoivottu rääpäle, jota kaikki oikeat kuolonklaanilaiset saavat polkea mielensä mukaan", sihisin hampaitteni välistä, "mukaan lukien minä."
Silmäni seurasivat tarkasti jokaista Lumikkoviiksen liikettä ja elettä. Nautin siitä, kun näin, miten hänen häntänsä alkoi vispata yhä levottomammin puhuessani hänen tyttärestään sävyyn, joka ei selvästikään ollut soturin mieleen.
"Ja mitä tulee sinuun: olet aivan yhtä säälittävä tapaus. Erakkoverinen, joka hankki pentuja klaanin ulkopuolisen kanssa - varmaan jonkun toisen kapisen erakon kanssa." Kallistin päätäni ja pidin yhä julman virnistyksen naamallani. Olin kuullut juoruja Lumikkoviiksestä ja tämän salarakkaasta, jonka kanssa naaras oli mennyt lisääntymään vastoin kaikkia klaanin sääntöjä. Juuri Lumikkoviiksen kaltaiset kissat olivat syy sille, että klaanimme uhkasi rappioitua. "Miten pystyt elämään itsesi kanssa petettyäsi klaanisi ja päällikkösi sillä tavalla, hm?"

//Lumikko?

Kylmäliekki istui soturien pesässä hiljaisena ja suki etutassuaan vaisuna. Harmaan kollin korvat olivat lerpallaan päänsä sivuilla ja kollin vihertävä katse oli surun murtama. Kylmäliekin emo, Ruusutuike oli menehtynyt hetki sitten eloklaanilaisten toimessa. Naaras oli joutunut rajakahakkaan ja saanut surmansa julmasti jonkun tabbykuvioisen kissan toimesta. Kylmäliekki tunsi nyt erityistä suojattomuutta maailmaa kohtaan. Hän oli voinut tukeutua emoonsa vaikeilla hetkillä, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli yksin. Olihan hänellä sentään vielä Kalmakuu ja Jääviilto… Jääviilto olikin saanut uskoteltua kollille, että eloklaanilaiset todella olivat saastaa ja nyt harmaaturkki tunsi vihaa heitä kohtaan. Vihaa ja pettymystä. Kollikissa oli erityisen stressaantunut vallitsevasta sotatilanteesta johtuen, mutta onneksi häntä ei oltu valittu ensimmäiseen taisteluun. Kylmäliekki sukaisi rintaturkkiaan ja antoi katseensa lipua hiljaisessa soturien pesässä. Hän oli ollut aamupartiossa, jonka jälkeen hän oli painunut suremaan emoaan. Kolli huokaisi ja nousi pystyyn. Hänen olisi todellakin ryhdistäydyttävä, eihän hän nyt voisi täällä ikuisuuksia märehtiä. Mitä Jääviiltokin siihen sanoisi? Todennäköisesti haukkuisi hänet pystyyn ja antaisi kuulla kunniansa. Siispä soturi asteli aukiolle, jota lämmitti aurinko. Lehtikato alkoi lähestyä loppuaan eivätkä hieman lämpimät päivät olleet enää täysi harvinaisuus. Kylmäliekki joutui siristelemään silmiään auringonsäteiden osuessa valkeisiin lumikasoihin. Kollikissa ei ehtinyt muodostaa yhtäkään, ei sitten ainuttakaan ajatusta, kun jostain hänen luokseen oli pyyhältänyt nuori kollikissa, joka tunnettiin myös Pyräkkäpiruna. Hän tiesi kollin veljen olleen hänen veljensä oppilas, mutta ei ollut tutustunut itse Pyräkkäpiruun sen tarkemmin. Myrskymahdin, kollin siskon kanssa hän oli vaihdellut muutamia sanoja ja saanut naaraasta ihan hyvän kuvan. Siispä kun Pyräkkäpiru väläytti hurmaavan hymyn ja pyysi kollia seurakseen metsälle, ei kuolonklaanilaissoturi nähnyt ainuttakaan syytä kieltäytyä toisen tarjouksesta.
“Iltapäivää, Pyräkkäpiru. Toki, se sopii minulle mainiosti. Tassuni kaipaavatkin jo kovasti verryttelyä”, savunharmaa kollikissa vastasi ja yritti pitää äänessään jokseenkin iloisen äänensävyn. Hänen äänestä kuitenkin paistoi läpi menetys ja sen tuomat tunteet. Kylmäliekki ei kuitenkaan halunnut juuri nyt miettiä Ruusutuiketta. Naaras oli kuollut ja haudattu, joten hän ei voisi asialle enää mitään. Olisi vain mentävä eteenpäin ja nautittava tulevaisuudesta. Kylmäliekki lähti Pyräkkäpirun edellä tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa ja nuori soturi seurasi häntä innokkaasti.
“Huolettaako sinua tämä nykyinen sotatilanne? Ollaan varovaisia eikä mennä rajoille”, Kylmäliekki naukaisi epävarmalla äänellä astellessaan ulos leiristä. Hän ei halunnut kohdata eloklaanilaisia. Hänen taistelutaitonsa olivat vain kohtalaiset eikä hän tiennyt Pyräkkäpirun omista.
“Ajattelin, että me voisimme suunnata Lehtikuusilaaksoon, jos se vain sopii sinulle?” tabbykuvioinen kolli ehdotti rennosti ja kiri päästäkseen Kylmäliekin rinnalle. Soturikolli heilautti päätään nyökätäkseen.
“Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Kylmäliekki vastasi ystävällisellä äänellä ja yritti rentoutua. Eivät eloklaanilaiset heitä sieltä löytäisi. Ja jos löytäisivät, niin ainakin hän saisi kostettua emonsa kuoleman. Ei Kylmäliekki ollut mikään koston-ja verenhimoinen kissa, mutta hänen ajatuksensa ja mielipiteet tuntuivat vain sekoittuvan muiden omiin. Kylmäliekki ei ollut varma tiesikö hän enää lainkaan omista mielipiteistään.

//Pyräkkä?

Koko pitkän aamupäivän oli nyhjöttänyt leirissä toimettomana, sillä minua ei oltu laitettu mihinkään partioon. Yleensä olisin viettänyt vapaan aikani leirin ulkopuolella metsän eläimiä bongaillen, mutta kiitos Henkäystähden asettamien uusien sääntöjen, meitä erakkoverisiä oli ankarasti kielletty poistumasta leiristä ilman puhdasveristä saattajaa. Minulla ei juuri ollut ystäviä, ja ne vähäisetkin kissat, jotka saattoi luokitella tähän kategoriaan, kärsivät samoista rajoituksista.
Nuolaisin tassuani ja pyyhin sillä viiksiäni tylsistyneenä. Olin vaellellut levottomasti ympäri leiriä koko aamun, yrittäen keksiä edes jotakin järkevää tekemistä itseni viihdyttämiseksi, mutta lopulta todettuani ajatuksen toivottomaksi, olin siirtynyt istumaan lähelle leirin reunaa ja uppoutunut omiin, päivä päivältä synkemmiksi muuttuviin ajatuksiini.
Tuijotin poissaolevasti jonnekin kaukaisuuteen, kun näkökenttäni laidalle ilmestyi liikkuva hahmo, joka kiinnitti huomioni. Siirsin katseeni savunharmaaseen Kylmäliekkiin, joka oli tupsahtanut jostakin paikalle. Pääni kallistui aavistuksen katsoessani kuolonklaanilaiseksi varsin lepsua kollikissaa, joka sattui myöskin olemaan klaanin kovimman öykkärin, Jääviillon, pentuetoveri.
Rattaat päässäni alkoivat raksuttaa, ja idean poikanen oli syntynyt! Nousin ylös ja hyppelin ketterästi aukion poikki vanhemman soturin luo.
"Hei, Kylmäliekki!" huikkasin kollille, ja tämä käänsi yllättyneenä katseensa minuun. Pysähdyin hänen eteensä ja nostin häntäni tervehdykseen. "Näytät kovin uupuneelta. Kiinnostaisiko sinua lähteä seurakseni kävelylle leirin ulkopuolelle?" Loihdin kasvoilleni hurmaavimman hymyni ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta, jotta Kylmäliekki olisi tarttunut tarjoukseeni. Hänen puhdasverisyytensä oli avain vapauteeni, ja juuri nyt tarvitsin sitä enemmän kuin koskaan!

//Kylmä? :)

Olin törmännyt Virtatassuun vahingossa ja pyytänyt anteeksi. Tiesin oppilaan olevan epäkunnioittava tapaus mutten olettanut, että tuo alkaisi ilkeilemään minulle. Hän oli halveksinut anteeksi pyyntöäni mutta “puhumattakaan jälkikasvuistasi... Kerrohan minulle, mitä hyötyä esimerkiksi säälittävästä Taivastassusta on Kuolonklaanille? Raukkaparka säikkyy jopa omaa varjoaan”, oli ollut viimeinen pisara. Sisälläni velloi viha tuota hirveää naarasta kohtaan. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään ajattelematonta, koska en halunnut luoda välillemme riitaa.
“Mistä moiset sanat? Taivastassu on kunnon oppilas vaikka säikkyykin toisinaan. Pyytäisin, että jättäisit Taivastassun rauhaan hän ei ole tehnyt sinulle mitään”, sanoin rauhallisella äänensävyllä ja vilkaisin samalla ohi kävelevään Taivastassuun varmistaen ettei hän ollut kuullut sanaakaan. Naaras käveli häntä maata laahaten sisään oppilaiden pesään. Sydämeni pamppaili hermostuneesti. En pitänyt Virtatassun kaltaisista kissoista laisinkaan. Pyysin häneltä anteeksi, enkä tajunnut miksi toinen oli niin ilkeä. En halunnut lähteä haastamaan riitaa, vaikka mieleni olisi tehnyt oikoa tuon naaraan aatteet “epäpuhtaista”. Mäyräkynsi se oli uhonnut ja saanut - oikeutetusti - surmansa Henkäystähden käpälissä. Kunnioitin Henkäystähteä sydämmestäni ja säätöni Sammakon kanssa oli ollut suurin virhe elämässäni - nyt sentään myönsin sen! En todellakaan katunut Taivastassun ja Kirkastassun saamista… he olivat elämäni kaksi valopilkkua mutta tiesin, että olin tehnyt väärin, kun olin ollut Sammakon kanssa. Ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten poukkoillessa mielessäni kohdistin katseeni Virtatassuun ja odotin tämän vastausta. Halusin todenteolla tietää miksi tämä oli ollut ilkeä Taivastassua kohtaan.
//Virta?

Seisoin kateellisena vieressä. Untuvatassu ja Hahtuvatassu saivat kehuja mestareilta. Minä en taas saanut. Mitä oli tapahtunut? Ennen kaikki oli mennyt hyvin. Menin Pikiturkin luokse, sillä en pitänyt siskoistani. Ainakaan tällä hetkellä. Ties vaikka en pitäisi enää koskaan! Pikiturkki katsahti minua. "Miksi et ole siskojesi seurassa?" tämä ihmetteli. Tuhahdin. Taas sama, huono kysymys. "En halua. Eivät he pidä minusta." mutisin happamasti. 'Enkä minä heistä.' lisäsin mielessäni harmistuneena. Pikiturkki kääntyi. "Miksi eivät? Kyllä he näyttävät pitävän." kolli naukui. 'Näyttävät, mutta eivät pidä!' ajattelin vihaisena. Olin sanomassa sitä Pikiturkille, mutta mieleni muuttui. En voinut sanoa noin. Ei ollut heidän syytään, että he saivat kehuja. Mutta, he kohtelivat minua kuin mäyrää! Päätin yrittää pitää kieleni kurissa.
"No, kai se siltä näyttää. En halua olla heidän kanssaan." tuhahdin. 'Olipas taas hienosti tehty!' ajattelin pettyneenä itseeni. Pikiturkki näytti hämmästyneeltä. "Minusta sinun täytyisi olla kiitollinen, kun sinulla on siskoja." hän sanoi. Pudistin päätäni. "Mutta kun en ole." vastasin töykeään sävyyn. Pikiturkki käännähti poispäin. Uskoin, että hän lähti juttelemaan muiden mestarien kanssa. Varmaankin, että kuinka epäsosiaalinen olin ja miksen ollut kiitollinen. Seurasin tarkasti taakseni. Olivatko Untuvatassu ja Hahtuvatassu siellä? Vai olivatko he jo edellä? Uskoin että edellä. Laahustin hitaasti eteenpäin. Kun saavuimme leiriin, huokaisin. Untuvatassu ja Hahtuvatassu seisoivat aukiolla ja juttelivat kiihkeästi. Yritin päästä lähemmäs. Puhuivatko he minusta? "Niinpä! Ei hän kai osaa sitäkään." kuulin Untuvatassun kuiskaavan. Nojauduin yhä lähemmäs. He taisivat puhua minusta! Miksi he tekivät noin? Mitä olin tehnyt? Yhtäkkiä Hahtuvatassu kääntyi. Säikähdin. Hyppäsin kauemmas. Hahtuvatassun katse osui minuun. Naaras tuijotti minua. Vetäydyin kauemmas. Miksi hän yritti saada huomioni? Olin jo kuullut heidän hiirenmieliset solvauksensa. "Mitä tuijotat? Mene juttelemaan siskosi kanssa." käskin. Hahtuvatassu laski katseensa. "Mutta..." hän aloitti, mutta keskeytin hänen puheensa. Lähdin Pikkukaaoksen luokse. Kosketin häntä hännälläni. Naaras jutteli kiihkeästi Lehtituulen kanssa. Pikiturkkia ei näkynyt. "Hei Pikkukaaos, saanko ottaa riistaa?" kysyin. Pikkukaaos kääntyi. "Ota vain. Sano muillekin, että hekin saavat." naaras naukaisi. Nyökkäsin kiitollisena ja lähdin tuoresaaliskasalle. Muistin, että Pikkukaaos oli Höyhenhallan emo. Eli hän oli meille sukua! Tai no, ainakin puoliksi. Jupiter oli isäni. Katselin kasaa. Saalista oli hurjan paljon, vaikka oli lehtikato. 'Johtuu varmaan siitä, että olemme saaneet Eloklaanin maat.' ajattelin hieman raivostuneena. En ollut vielä käynyt siellä, missä taistelu oli käyty. Olin kuullut tarinoita muilta kissoilta. En tiennyt, pitivätkö ne paikkaansa, mutta hurjilta ne kuulostivat. Valitsin kasasta pulskan oravan.
//Untski?\\

Halusin lysähtää vuoteelleni. Oli jo ilta, eli se oli mahdollista. Toivoin, etten joutuisi yöpartioon. Onnekseni Pimentovarjo jakoi yhden yöpartion, mutta minä tai Pyörresielu emme olleet siinä. Laahustin soturien pesään nukkumaan. Pyörresielu tassutteli mukanani. Katsahdin häneen rakastavasti. Kolli vastasi lämpimällä katseella. Menin vuoteelleni. Pyörresielu istahti vieressäni olevalle vuoteelle. Olimme laittaneet ne vierekkäin. Soturien pesän päässä nukkuivat Pimentovarjo ja muut vanhemmat soturit. Nuorimmat joutuivat pesän perälle, jossa oli etenkin lehtikatona erittäin kylmä. En ollut ihan perällä, sillä en ollut niin nuori. Nimityksestäni oli kulunut jo monta kuuta. Lakkasin miettimästä asiaa, kun Pyörresielu alkoi katsella minua. "Moi, Pyörresielu." tervehdin hiljaa. "Moi, Nuppujuova." tämä vastasi. Mieleeni tulvahtivat kuvat Pyörresielun kysymyksestä. Hän oli kysynyt minulta, haluaisinko hänen kanssaan joskus pentuja. Mielikuvani pienistä, pörröisistä pikkukissoista saivat minut lähes pyörtymään onnellisuudesta. Ja, ne olisivat minun ja Pyörresielun! 'Entä jos hän hankkiikin uuden kumppanin? Entä jos en sovi hänelle?' ajattelin hieman pelokkaana. Kaikki voisi aina mennä pieleen. "K-kuules...olen miettinyt sitä mitä kysyit. Olen sitä mieltä...että pennut olisivat ihania. Etenkin, jos saan ne erään kissan kanssa.." aloitin varovasti iskien silmää Pyörresielulle. Kolli hymyili. Arvasin, että hän tiesi ketä tarkoitin, nimittäin häntä. "Voi kiitos." tämä kuiskasi. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme. "E-entä sinä? Mitä mieltä olet pennuista?" kysyin varovaisesti. Pyörresielu vaihtoi asentoa. Yritin lukea hänen ilmettään. Oliko se kiusaantunut? Eikö hän halunnut? Minua alkoi hermostuttaa. Olisiko pitänyt olla kysymättä mitään? Hämmästyin, kun Pyörresielu alkoi hymyillä. "En tiedä. Mutta erään tietyn kissan...hänen kanssaan haluaisin niitä tehdä." hän naukui katsellen minua. Tiesin, että se olin minä. Katsoimme toisiamme, sitten painoin kuononi Pyörresielun lavoille. Kolli laski leukansa päälleni. Siinä oli mukava olla. Hetken päästä irrottauduin hänestä. Räpäytin viimeisen kerran silmiäni, sitten nukahdin.

Näin unessa, kun Pyörresielu tuli luokseni. Henkäisin onnellisuudesta. Tunsin oudon painon vatsassani. Arvelin, että siellä olivat odottamani pennut. Pyörresielu puhui unessa minulle. "Nuppujuova...tiedän että odotat pentuja. Mutta minä, haluan kertoa sinulle yhden asian." kolli naukui unessa. Näin itseni liikkuvan, lipuvan Pyörresielun viereen. Tunsin katsovani tilannetta ulkopuolisen silmin. Näin, kuinka puhuin hänelle. "Mitä asiaa?" kysyin. Pyörresielu nojautui lähemmäs minua. "En enää rakasta sinua." unessa oleva Pyörresielu sihahti. Tuijotin häntä häkeltyneenä. Yritin herätä. 'Herää, Nuppujuova, herää! Tuo ei ole...tuo ei ole Pyörresielu! Vain unikopio!' ajattelin raivokkaasti. Yritin päästä tajuihini. Uni vain jatkui. Lysähdin katsomaan sitä. Unen Pyörresielu oli kadonnut, ja hänen tilallaan oli henkeäsalpaavan kaunis naaras. Naara oli tummanruskea, ja hänellä oli siniset silmät, aivan kuten minullakin. Itse asiassa...naaras näytti aivan kuin kopiolta minusta. Hän puhuikin samalla tavalla. "Turha yrittää. Pyörresielu on minun." kopio maukui pehmeästi. Yritin huitoa, yritin tapella. Kopio nauroi ja katseli, kuinka yritin. Yhtäkkiä maailma alkoi pyöriä silmissäni.

Heräsin aamuun. Olin pyörryksissä. Missä se kopio oli? Mihin se oli kadonnut? Avasin silmäni. Oliko tämä unta? Kun tunsin pehmeän pinnan tassujeni alla, tajusin, että tämä ei ollut unta. Tämä oli totta. Näin Pyörresielun hahmon yläpuolellani. "Missä se kopio? Pyörresielu, usko minua! Tuo en ole minä!" huudahdin hänelle. Kolli tuijotti minua hämmästyneenä. "Mikä kopio?" hän kysyi. Tajusin, että en ollutkaan unessa. "Huh. Ei mikään." vastasin ja nousin istumaan.
"Ei kun, ihan totta, mikä ihmeen kopio? Sinusta vai?" kolli kysyi. Hätkähdin. Pyörresielu halusi tietää. En voinut valehdellakaan.
"Näin vain pahaa unta." mutisin. Pyörresielu laski häntänsä selälleni. "Jos ajattelet jotain illalla, se tulee uniisi." kolli neuvoi. "Jokainen näkee pahoja unia." Pyörresielu tuijotti taas ylöspäin. Mietin, mahtoiko hän ajatella perhettään. "Ei. Ei ollut tarkoitus." pahoittelin. Pyörresielu nyökkäsi. "Tiesin kyllä sen." hän vastasi. Sydämeni tykytti. Kumarruin pesemään itseäni.
//Pyrski?\\

Jääviilto ei voinut sietää tapaa, jolla pikkuviisas Kettupentu hänelle puhui. Punaturkkinen kolli kuitenkin piti naaraspentua ainoana pentueestaan, josta koskaan voisi kasvaa edes keskiverto soturi. Soturi tassutteli veljentyttärensä edellä leirin lumiselle pääaukiolle ja käänsi jäisen katseensa rääväsuiseen pentuun.
"Olet sinä sentään edes jotakin kuunnellut", Jääviilto ärähti ja istahti alas. Kettupentu katsoi setäänsä vihreitä silmiään siristäen.
"No, mitä sinä opetat minulle?" Kettupentu kysyi napakasti. Se ärsytti Jääviiltoa ja soturin häntä vispasi ilmaa. Hän ei voinut sietää sitä, ettei toinen antanut hänelle aikaa vastata. Soturi murahti ja loi terävän katseen naaraspentuun.
"Jotain yksinkertaista, sillä eivät kaltaisesi rääpäleet muuta osaa", Jääviilto kiusasi pentua. Vaikka soturi välittikin veljensä pennuista jollain erittäin ihmeellisellä ja muille ymmärtämättömällä tavalla, kollilla oli kaiken aikaa tarve ärsyttää pentuja ja yrittää saada heitä tuntemaan olonsa huonoiksi ja heikoiksi. Sellaisia he nimittäin olivat, ja vain kertomalla sen pennuista voisi tulla kovia ja oikeita sotureita – tai niin Jääviilto ainakin ajatteli.
"Toista perässä", Jääviilto sanoi kylmällä äänellä ja asettui Kettupennun eteen. Kolli kumartui hieman alemmas ja kuvitteli eteensä vihollisen. Kun soturi oli hetken tarkkaillut mielikuvitusvihollistaan, hän teki nopean syöksyn sitä kohti. Sitten soturi iski ensin toisella ja sitten toisella käpälällään mielikuvitusvihollistaan ja loikkasi taas kauemmas vihollisesta. Jääviillon jäänsininen katse kääntyi Kettupentuun, joka oli katsonut vierestä setänsä touhuja. He olivat aiemminkin käyttäneet harjoituksissa mielikuvitusvihollista, joten Jääviilto todellakin toivoi Kettupennun ymmärtäneen, mistä oli kyse.
"No niin, sinun vuorosi", soturi murahti ja hoputti pentua.

//Kettu?

Aaltosalama ei heti ymmärtänyt, mitä Varissulka tarkoitti vihjailevalla kysymyksellään, ennen kuin yhtäkkiä hänen mieleensä palasi kiusallinen muisto taistelua seuranneesta päivästä, jolloin hän oli käynyt kollin kanssa hieman sekavan puoleisen keskustelun ja kehunut tätä hyvännäköiseksi, minkä jälkeen hän oli toivottanut tälle hyvää yötä ja mennyt nukkumaan, vaikka vielä ei ollut ollut edes ilta. Hänen huojennuksekseen Varissulka ei ollut kuitenkaan joko huomannut hänen noloa lipsautustaan tai sitten tämä oli vain päättänyt olla vääntämättä siitä vitsiä. Kummassakin tapauksessa naaras oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut muistella kyseistä heikkoa hetkeään liian usein.
Punaruskea soturi yritti kätkeä hämmennyksensä jatkamalla turkinpesuaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. “Näytät niin hyvältä, että kaikki lähitienoon mäyrävanhukset lähtevät varmasti mieluusti kanssasi treffeille", hän vastasi takaisin hieman naljaillen, mutta ei voinut olla huolehtimatta sitä, oliko hänen sutkautuksensa kuitenkin kuulostanut liian tylyltä. Mitä jos Varissulka loukkaantuisi, eikä enää haluaisi puhua hänelle?
*Äh, mistä lähtien olet muka välittänyt siitä, pahastuuko Varissulka jostakin sanomisestasi?* Aaltosalama ajatteli turhautuneena ja yritti sivuuttaa mieltään kaihertavan epämieluisan tunteen. Ei Varissulkaa mistään hiekanjyväsistä oltu tehty - kyllä tämä kestäisi pienen kiusanteon, ihan niin kuin aina tähänkin asti oli kestänyt.
Onneksi pian Sinilintu ja Roihumarja liittyivät heidän seuraansa, ja Aaltosalama saattoi keskittää harhailevat ajatuksensa partion johtamiseen ja saalistamiseen. Outoa kyllä, Varissulka oli pyörinyt hänen mielessään tavanomaista useammin viime aikoina, ja hän oli huomannut jäävänsä tuijottamaan tätä hämmentävän pitkään silloinkin, kun tämä ei ollut hänen seurassaan. Aaltosalama kirosi tummanharmaan kollin siitä hyvästä, mutta samalla hän ei voinut olla tuntematta pientä mielihyvää siitä jännittävästä, vatsanpohjaa kutkuttelevasta tuntemuksesta, jonka tämän läsnäolo sai hänessä aikaiseksi.
Nelihenkinen joukko liikkui verkkaisesti metsän halki. Aaltosalama oli suunnitellut johdattavansa heidät Lehtikuusilaakson reunalle, josta he voisivat sitten hajaantua kukin omiin suuntiinsa etsimään riistaa. Joten niinpä, kun he viimein saapuivat laakson kohdalle, soturitar pysäytti partion hännän huiskautuksella ja kääntyi katsomaan takanaan tulleita kissoja. Hän yritti kovasti olla tuijottamatta pelkästään Varissulkaa, sillä mukana oli myös kaksi muuta soturia.
"Hajaannutaan tässä kohtaa", hän sanoi, "ja tavataan samassa paikassa iltapäivällä."
Sinilintu ja Roihumarja nyökyttelivät ymmärtämisen merkiksi ja lähtivät kumpikin matkoihinsa. Jäljelle jäivät vain Aaltosalama ja Varissulka. Aaltosalama veti syvään henkeä nenänsä kautta ja yritti saada ajatuksensa selviksi.
"No, miten on: Pärjääkö yli-ikäinen oppilaani jo yksin metsällä, vai tarvitseeko hän mestarin katsomaan peräänsä?" hän virnisti Varissulalle leikkimielisesti ja siristi vähän silmiään.

//Varis? B-)

Kiiruhdin Kalmakuun rinnalle. "Ei ole mitään järkeä jatkaa enää." kolli naukui. Minulle tuli yhtäkkiä paha olo. Se olo, kun olin nähnyt Utusielun ruumiin käpälieni alla. Olin katsonut häntä julmasti. Olin tunteeton. 'Höpö höpö! Eloklaani kerjää tappoja. Sitä paitsi, Utusielu oli vanha.' ääni pääni sisällä totesi. Kalmakuu näytti ymmärtävän. "Tiedän tuon tunteen. Mutta...et voi sille mitään." entinen mestarini sanoi ja painoi päänsä. Katsoin häntä myötätuntoisesti. "En voikaan. Mutta...mitä Eloklaanille lopulta käy?" kysyin kauan pohtimani kysymyksen. Kalmakuu ei vastannut. Hän tuijotti pensaisiin haaveksivasti. Annoin hänen olla. Olin pitänyt Henkäystähteä hyvänä päällikkönä, ja niin hän olikin. Sota ei ollut oikein. Mutta muutkin halusivat sitä! Ei Henkäystähteä voinut yksin syyttää. Kalmakuu katsoi minua silmiin. "Miksi sitten tapoit Utusielun, jos kerran siitä tuli sinulle paha olo?" hän kysyi. Vilkaisin toisaalle. En tiennyt sitä. Se...oli vain tunne. Minun oli pakko päästä häneen kiinni. En voinut kuitenkaan jättää vastaamatta. "En tiedä. Se oli...vain tunne." nau'uin vastaukseksi. Kalmakuu katsoi minua hieman oudosti. Näkyikö hänen katseessaan epäilyä? Saisi varmaankin näkyä, sillä olin valehdellut. Vaikka, en minä suoranaisesti ollut. En tiennyt mitä vastata. "Miksi? Miksi teit sen?" hän kysyi. Minua alkoi hermostuttaa. Kalmakuu halusi tietää kaiken! "Pidä kuono kiinni. Minun oma asiani." murisin hiljaa. Kalmakuu ei enää kysellyt. En vaivautunut edes näyttämään pahoittelevalta. Kävelimme leiriin hiljaisuuden vallitessa. Kun saavuin leiriin, Latvaruusu oli siellä vastassa. Naaras näytti raivostuneelta. Hän kierteli aukiota. Juoksin hänen luokseen. "Latvaruusu! Mitä sinä täällä?" kysyin. Latvaruusu mulkaisi minun turkkiani vihaisesti. "Tappelemassa? Voittivatko ne?" Latvaruusu kysyi. Hämmästyin. "Eivät. Tapoin yhden." sanoin nopeasti. Latvaruusu nyökkäsi hyväksyvästi. "Hienoa työtä!" hän kehui. Nyökkäsin kiitollisena hieman vaivautuneesti. Nuolin mustaa turkkiani nopeasti. Vihdoinkin, kun veri katosi, Latvaruusu oli asettunut istumaan. Hän lipaisi tassuaan. "Minulla on sinulle asiaa. Tämä liittyy Neilikkapentuun." hän maukui terävästi. Katsahdin pentutarhalle päin huolestuneena. "Ei kai hänelle ole sattunut mitään?" kysyin huolestuneena. Latvaruusu pudisti päätään. Huokaisin helpotuksesta. "Neilikkapentu kertoi minulle, että joku oli kertonut hänelle..." Latvaruusu aloitti mutta vaikeni. Hän murisi itsekseen. "Ai mitä hän kertoi?" kysyin hämmästyneenä.
"Että Pisarapentu ja Hunajapentu ovat kuolleet." Latvaruusu maukui mutta romahti täysin. Hän pidätteli itkua. Laskin häntäni hänen päälleen. Kosketin Latvaruusun korvaa kuonollani. "Ei hätää. Mitä väliä sillä on? Kyllä Neilikkapennun pitää se aikanaan oppia." totesin. Latvaruusu ponkaisi pystyyn. Hänen silmänsä paloivat vihaisesti. "Aikanaan oppia! Ei nyt! Ei vielä! Nyt on tapahtunut liikaakin; en halua hänen tietävän sitä!" Latvaruusu sähisi. En ikinä ollut nähnyt häntä noin vihaisena. Naaras oli yksinkertaisesti pelottava. 'Neilikkapennun pitäisi olla onnellinen siitä, että hän omistaa noin suojelevan emon.' ajattelin. Latvaruusu mulkaisi minua raivokkaasti. "Haittaako se? Ei häntä varmaan kiinnosta." sanoin rauhallisesti. "Ei varmaan, mutta minuapa kiinnostaa! Eikö sinua? Etkö ole hänen isänsä?" Latvaruusu kysyi. Hänen sanansa sivalsivat kynsien lailla minua. Minua alkoi suututtaa. 'Etkö ole hänen isänsä?' Latvaruusun raivokkaat sanat kaikuivat päässäni. Pudistelin päätäni vihaisesti. "Olen! Minusta olet liian ylisuojeleva." napautin. Häpesin heti sanomaani. Latvaruusu suuttui. "Minäkö ylisuojeleva? Ahaa, nyt tämä ylisuojeleva emo sanoo, ettet enää ole kumppanini!" Latvaruusu sihahti kylmästi. "Neilikkapentu saa enemmän kärsimyksiä siitä." väitin. "Minä opetan hänelle, että hänellä ei ikinä ollut isää. Hyvästi, Loiskevarjo." Latvaruusu kääntyi ja lähti pentutarhaan. Jäin tuijottamaan häntä. Mitä olinkaan tehnyt?

Sydämeni tuntui sykähtävän, kun Aaltosalama sanoi, että näytin hänen mielestään hyvältä. Hänen sanansa saivat minut jostain syystä hämilleni; yleensä muiden kehut eivät saaneet minussa aikaan tällaista reaktiota. Erittäin kummallista.
Ennen kuin ehdin kunnolla kerätä ajatukseni vastatakseni soturille, hän oli jo toivottamassa hyviä öitä ja astelemassa sotureiden pesään. Seurasin hämmentyneenä naarasta katseellani, kun tämän punaruskea häntä katosi pesän kuusen havujen taakse. Vasta kun Aaltosalama oli tiessään, tajusin, ettei vielä ollut edes ilta. Hymähdin huvittuneena: selvästi en ollut ainoa, joka käyttäytyi hiukan kummallisesti.

Hyökkäyksestä oli ehtinyt kulua puoli kuuta. Keskustelumme oli antanut minulle paljon materiaalia, jolla härnätä Aaltosalamaa, mutta jouduin harjoittamaan harkitsevaisuutta sen kanssa. En nimittäin saanut unohtaa, että olin itsekin käyttäytynyt hiukan hölmösti, ja Aaltosalama voisi helposti iskeä takaisin muistuttamalla, että olin sanonut hänen näyttävän hyvältä. Toisaalta… Minun sanani olivat huomattavasti helpompi selittää kuin hänen omansa.
Eräänä aamuna heräsin juuri sopivasti nähdäkseni, miten Aaltosalama kömpi jaloilleen muutaman makuusijan päässä ja venytteli makeasti. Seurasin unisin silmin hänen kulkuaan ulos pesästä pitäen samalla huolen, ettei soturi huomannut minun tarkkailevan häntä. Aurinko paistoi kuusen oksien lävistä ja sai naaraan punaruskean turkin loistamaan kultaisena, enkä yrityksistäni huolimatta saanut katsettani irti hänestä. Helpotuksekseni Aaltosalama pujahti pian pesästä ulos ja minun oli pakko lopettaa nolo tuijottamiseni.
Odotin varmuuden vuoksi hetken, ennen kuin astelin pesästä ulos. Löysin Aaltosalaman pesemästä korviaan ketunmitan päässä ja istuuduin itsekin alas.
"Minä en ole eläessäni myöhästynyt yhdestäkään partiosta", sanoin sarkastisesti. Molemmat tiesimme, ettei tapanani ollut olla ajoissa. Se ei ollut mikään ylpeilyn aihe, mutta totta se oli yhtä kaikki. "Huomenta sinullekin."
Seurasin hetken tyynenä leirin verkkaisia tapahtumia, mutta näky kävi nopeasti tylsäksi. Vilkaisin Aaltosalamaa, joka oli siirtynyt sukimaan rintaansa. Näky oli aivan liian seesteinen.
"Näytänkö tänään mielestäsi hyvältä?" kysyin virnistäen.

//Aalto?

Johdin aurinkohuipun rajapartiota takaisin kohti leiriä. Vaikka päivä oli tavallista lämpimämpi ja auringonkin porotus alkoi jo tuntua turkillani, hytisin silti kylmästä ja pidin mustan turkkini pörhistettynä, vaikka siitä ei paljoa apua ollutkaan. Vihasin lehtikatoa, enkä malttanut odottaa, että lämpimät viherlehden päivät saapuisivat. En kuitenkaan ollut mikään turhan valittaja, joten pidin suuni supussa.
Olin viime aikoina pohtinut paljon, mitä tekisin kumppanikysymyksen suhteen. Tiesin, että puhdasverinen kumppani tekisi Henkäystähden tyytyväiseksi. Ensinnäkin toimisin esimerkkinä muille. Toiseksi osoittaisin hänelle, että olin päässyt Turmaloikasta yli. Tietenkään en oikeasti ollut, enkä tiennyt, tulisiko niin koskaan tapahtumaan.
Turmaloikka olikin ainoa syy, miksi jouduin harkitsemaan uutta kumppania näin pitkään. Tietysti minun ja Kuuraturkin kumppanuus olisi täysin erilainen kuin minun ja Turmaloikan. Olin suostunut Turmaloikan kumppaniksi yksin rakkaudesta, mutta kumppanuus Kuuraturkin kanssa ei merkitsisi mitään. Emme jakaisi makuualusia, emme hankkisi pentuja, emme vaihtaisi kieliä. Kenties keskustelisimme ja joskus jopa vitsailisimme keskenämme, mutta siihen se jäisi. Silti minusta tuntui pahalta edes harkita ottavani ketään muuta kumppanikseni. Tyhmyyksissäni halusin olla Turmaloikalle edelleen uskollinen, vaikkei ollut mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin Kuolonklaaniin. Tai ylipäätään näkisinkö häntä enää koskaan. Ajatus sai palan nousemaan kurkkuuni ja päätin työntää synkistelyt pois päästäni ja keskittyä partiointiin.
Päätös oli ollut vaikea mutta pari päivää sitten olin sen tehnyt. Pyytäisin Kuuraturkkia kumppanikseni. Ongelma oli vain se, että en koskaan saanut aikaiseksi ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan. Näinä parina päivänä päätökseni jälkeen olin monta kertaa yrittänyt lähestyä häntä vain kääntyäkseni viime hetkellä eri suuntaan tai ohjatakseni keskustelun muihin aiheisiin. Jostain syystä minua hiukan jännitti kysyä asiaa häneltä. Entä, jos tuo typerä kolli vain nauraisi päin naamaani ja kieltäytyisi? Mikään ei voisi olla nolompaa kuin tulla Kuuraturkin torjumaksi.
Puuskahdin ärtyneenä kun napakka tuulenpuuska osui kasvoihini. Miksi olin tällainen pelkuri? Ei Kuuraturkki kieltäytyisi. Olin varapäällikkö, kuka tahansa haluaisi olla kumppanini. Sitä paitsi Kuuraturkin oli jo korkea aika löytää itselleen kumppani, hänhän oli minun ikäiseni! Ja minulla oli ollut jo pentujakin.
Sain rohkaistua itseäni sen verran, että päätin pyytäväni Kuuraturkkia kumppanikseni heti partion jälkeen. Oli parempi saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, jotta voisin taas keskittyä kunnolla muihin asioihin. Määrätietoisena johdin partiota kohti leiriä halki lumisen ja loskaisen maan.
Pakotin itseni pysymään päätöksessäni, kun pujahdin leirin sisäänkäynnin läpi ja olin törmätä ulos pyrkivään Kuuraturkkiin.
"Kas, anteeksi", sanoin vaikka en pahoittelevalta kuulostanutkaan. Nielaisin hermostuneena ja pakotin kasvoilleni tyynen ilmeen. "Satuit paikalle juuri sopivasti. Minulla on sinulle asiaa."
Kuuraturkki näytti hiukan hölmistyneeltä mutta myös uteliaalta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana. Emme olleet mitään ystäviä, emme sitten millään, joten ei ollut ollenkaan tavanomaista, että pyysin häntä juttelemaan kanssani.
"Asiaa? Mitä asiaa?" mustavalkoinen soturi kyseli samalla, kun hätistelin partiolaisia sisään leiriin. Sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan kauemmas, sillä Pimeyden metsän nimeen, kenenkään ei tarvinnut olla kuulemassa, jos Kuuraturkki torjuisikin minut. Kun mielestäni meidän ja uteliaiden korvaparien välillä oli tarpeeksi matkaa, pysähdyin ja katsoin Kuuraturkkia kenties tarpeettoman vakavasti, sillä äkkiä kolli vaikutti jännittyneeltä. Kenties hän kuvitteli minun murhaavan hänet tai jotain.
"Sinulla ei ole kumppania", aloitin ja annoin kiusaantuneena katseeni kierrellä hetken puustossa, kunnes se viimein asettui Kuuraturkin silmiin. Hän nyökkäsi ja rypisti otsaansa, selvästi yrittäen ymmärtää, mitä oikein selitin.
"Minulla ei ole kumppania", soturi vahvisti ja katsoi minua kysyvästi. Siristin silmiäni: eikö hän oikeasti arvannut, mihin tämä keskustelu oli johtamassa? Ehkä hän halusi viihdyttää itseään laittamalla minut selittämään asian kuin jollekin pennulle.
"Ja minulla ei myöskään ole kumppania. Enää", murahdin ja pakotin häntäni lopettamaan hermostuneen vääntelynsä. "Ja minusta me voisimme olla toistemme kumppanit."
Kuuraturkin silmät laajenivat hetkeksi, mutta muuten hän ei osoittanut hämmästystään. Hän oli hetken hiljaa ja tyytyi vain katselemaan minua kummastuneena.
"Miksi?" soturi kysyi viimein. "Tiedän kyllä, että et oikeastaan… perusta minusta, edes ystävänä. Ja jos totta puhutaan, omat tuntemukseni sinua kohtaan ovat samalla tasolla."
Pyöräytin silmiäni.
"En minä ehdotakaan, että meidän pitäisi olla jokin rakastavainen pariskunta. Niin ei tule tapahtumaan, usko pois", tuhahdin ja katsoin Kuuraturkkia terävästi silmiin. "Henkäystähden mielestä minun tulisi hankkia puhdasverinen kumppani. Sinä satut olemaan paras ehdokas."
Kuuraturkki huokaisi syvään. Hän kuitenkin vaikutti enemmänkin kiinnostuneelta kuin torjuvalta, vaikka kollin silmistä paistoikin edelleen epäilys.
"Olen otettu", hän murahti sarkastisesti. "Oletko varma, että pelkkä kumppani riittää Henkäystähdelle? Luuletko, ettei hän halua sinun tekevän myös puhdasverisiä pentuja tämän uuden kumppanisi kanssa? Minun ei tarvitse tuntea sinua kovinkaan hyvin tietääkseni, että siihen sinä et ryhdy."
Selvästi Kuuraturkki oli älykkäämpi miltä vaikutti; ainakin hän oli hyvin perillä asioista.
"Siinä olet oikeassa. Ei Henkäystähden kuitenkaan tarvitse tietää, etteivät pennut ole minun ja kumppanini suunnitelmissa", sanoin kohauttaen lapojani. Nostin toista tassuani, joka tuntui pian jäätyvän maahan kiinni; tämä lehtikato saisi tosiaan jo loppua.
"Eivät kaikki parit saa pentuja, vaikka haluaisivat. On täysin normaalia, ettei kumppaneilla ole jälkikasvua. Henkäystähti ei uskaltaisi valittaa moisesta."
Kuuraturkki punnitsi hetken sanojani ja nyökkäsi sitten.
"Ja mitä muita rajoja asettaisit tälle kumppanillesi?"
"Me emme nukkuisi samalla makuusijalla emmekä vaihtaisi kieliä. Enimmillään olisimme pelkkiä ystäviä."
Soturi tuhahti huvittuneena, mutta ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. En sitä ollut olettanutkaan: olin varma siitä, ettei Kuuraturkilla ollut mitään tunteita minua kohtaan. Se oli vain hyvä.
"Niinpä tietysti. Ja mitä minä tästä kumppanuudesta hyötyisin?" mustavalkoinen kolli kysyi.
"Tarvitseeko minun edes selittää tätä sinulle? Olen varapäällikkö", sanoin tyynesti. "Sinä taas olet jo aivan liian vanha poikamieheksi. En tarjoa sinulle pelkästään mahdollisuutta olla jonkun kumppani, vaan mahdollisuutta olla varapäällikön kumppani."
Väräytin korvaani, kun tunsin lumihiutaleen lennähtävän sen päälle. Vilkaisin taivaalle, joka oli keskustelumme aikana muuttunut harmaaksi. Keveät hiutaleet leijailivat laiskasti maahan ja peittivät mustan turkkini. Pian lumi sulaisi ja minun olisi entistä kylmempi.
"Selvä. Ollaan sitten kumppaneita."
Kuuraturkin sanat saivat minut siirtämään katseeni lumihiutaleista hänen silmiinsä. Olin kuvitellut hänen tarvitsevan hiukan enemmän aikaa miettiä asiaa, mutta selvästi tämä oli helpompi homma kuin olin kuvitellut.
Pudistin turkiltani lumet ja astuin Kuuraturkin ohi valmiina kävelemään takaisin leiriin.
"Hienoa. Tämä oli tällä selvä."
En tiennyt, miksi olin vältellyt tätä keskustelua näin pitkään. Noin vain minulla oli nyt uusi, puhdasverinen kumppani, johon Henkäystähdenkin oli parempi olla tyytyväinen.

Kettupentu oli ollut hereillä jo jonkun aikaa mutta ei ollut viitsinyt herättää muita pentuja kun toiset nukkuivat tyytyväisenä, toki pennulla teki mieli lähteä pesästä mutta muisti että ei saisi mennä ellei olisi muita aikuisia mukana. Kettupentu kuuli hyvinkin tuttuja raskaita askelia jotka tulivat pesän suulta pennun katseesta näkyi kiilto koska tiesi että tämän setää oli tulossa, jota toinen välillä tykkäsi härnätä tahallaan jopa vaikka tiesi että jääviilto ei ollut kaikkein iloisin kissa. Kun toinen alkoi latelemaan käskyjä kun pentu oli vähän kova ääninen. Kettupentu naurahti kun kuuli toisen uhkaavan upottaa lampeen "setä hyvä tiedän että et menisi metriäkään lähelle vettä ellei ole aivan pakko, minusta tuntuu että sinä olet se joka sinne uppoaisi jos mietitään uima taitoja." Kettupentu virnisti sedälleen ja tepsutti toisen luokse ripein askelin kun kuuli että toinen voisi opettaa jopa pari liikettä jos siis toinen olisi kunnolla, kun toinen sanoi että tästä ei olisi muuten mihinkään "niin aivan setä hyvä haluaa vain parhaimpia kuolonklaaniin että ei olisi lorvioita kuinkakohan monesti olen sen kuullut." Kettupentu virnisti kukeilevasti ja juoksi sitten pesän suulle ja katsoi aukiota, jonka jälkeen vilkaisi kärttyisää setäänsä.
Jää?

Seurasin leirin menoa. Taistelu oli tapahtunut. Pudistelin päätäni vihaisena. Kaikki esittelivät vain kynsiään ja tappelutaitojaan. Mihin se ystävällinen juttelu oli jäänyt? Kaiken lisäksi, vain sellaista kissaa kunnioitettiin, joka oli puhdasverinen ja osasi taistella hyvin. Mitä sekin nyt oli? Eivät kaikki osanneet taistella yhtä hyvin. Ja mitä järkeä oli puhdasveristen ja muiden luokittelussa? En pitänyt Henkäystähdestä. Olin aivan yhtä surullinen kuin muutkin, päällikkömme ja entisen mestarini kuolemasta. Puhdasveriset, he häntä varmaankin rakastivat. Henkäystähti antoi heille kaiken, puoliveriset saivat raataa eikä heitä kuunneltu. En itse ollut puoliverinen, mutta tuntui että minua kohdeltiin sellaisena. 'Kissa on kissa, ihan sama oletko puoliverinen tai mikä. Henkäystähti; hän ei sitä taida ymmärtää.' ajattelin turhautuneena. Mitä järkeä oli kostossa? Mitä Eloklaani oli meille tehnyt? Ei mitään, mutta Henkäystähti halusi lisää maata. Yhtäkkiä kuulin vinkaisun jalkojeni juuresta. Katsahdin eteeni. Ajatukseni menivät pois. Näin Neilikkapennun seisovan edessäni. "Mäntyviiksi!" hän vinkaisi. Neilikkapentu hyppäsi päälleni. Tunsin pienet tassut turkillani. Kehräsin huvittuneena. Katsahdin häntä. "Hei, pikku kiipeilijä. Miten on sujunut?" kysyin. Neilikkapentu hyppäsi päältäni ja katsahti minua. Minusta tuntui hyvältä, ettei pentu näyttänyt tietävän sodasta. Pikkuinen pentu heilautti häntäänsä. "Joku valkoinen kissa kertoi minulle, että kuulemma Hunajapentu ja Pisarapentu ovat kuolleet!" hän vinkaisi. Ruumiini läpi kävi kylmä värähdys. Miksi joku oli mennyt paljastamaan hänelle sen? Yritin esittää etten tiennyt siitä mitään. Halusin kyllä selvittää, kuka tämä kissa oli. "Satutko tietämään sen kissan nimeä?" kysyin ystävällisesti. Neilikkapentu näytti miettivän. "En muista." hän maukui hetken päästä. Laskin pääni harmistuneena. "Onko se paha asia?" hän kysyi hämmästyneenä. Säikähdin. Olin jo unohtanut, että hän oli paikalla. "Ei, ei tietenkään. Satuitko näkemään, oliko kissa soturi, vai joku muu?" yritin kysyä. Neilikkapentu näytti hämmentyneeltä. Minusta tuntui pahalta, että tenttasin pentua tuolla tavalla, mutta minun oli saatava tietää. Tuommoinen asia oli paha. Latvaruusu asteli pesään pää pystyssä. Neilikkapentu vinkaisi innoissaan. Hän oli kiirehtimässä emonsa luokse, mutta pysäytin hänet. "Niin, muistatko mitä kysyin?" kysyin häneltä. Neilikkapentu hyppäsi ilmaan. "No siis...hän ei ollut kovin iso. Ei ainakaan soturi. Ehkä oppilas? Hän oli isompi kuin minä." pentu kertoi silmät tuikkien. Latvaruusu oli kuullut keskustelun. "Mitä kysyt pennultani, Mäntyviiksi?" hän kysyi terävästi. Katsahdin Latvaruusuun pelokkaana. Jos tämä saisi tietää, minulle tulisi ongelmia. Latvaruusu oli puhdasverinen. Hän oli tiukka ja kulki yleensä pää pystyssä. Päätin valehdella, vaikka tiesin, että se ei ollut sopivaa. "Kysyin vain, onko hän syönyt riistaa lähiaikoina." selitin hätäpäissäni. Latvaruusu katsoi minua epäilevästi. "En usko. Sitä paitsi, olethan sinä nähnyt että hän on maistanut oravaa!" Latvaruusu sihahti. Neilikkapentu painautui sammaliin. "Usko pois vain. Mitä syytä minulla olisi valehdella?" kysyin häneltä hieman jännittyneenä. Latvaruusu murahti ja haki Neilikkapennun. Huokaisin. En ollut jäänyt kiinni. Mutta olisiko Latvaruusulle kannattanut kertoa?

Kolme kuuta oli ehtinyt vierähtää Lampipennun ja tämän sisarten syntymästä. Tuhkajuova oli uskaltanut päästää heidät vierailemaan pentutarhan ulkopuolella yhä useammin, ja Lampipentu nautti suuresti tästä kehityksestä. Vaikka leiri tuntui edelleen suurelta ja hiukan pelottavalta, Lampipennusta oli aina hauskaa päästä pois pentutarhan tylsästä harmaudesta. Hän piti leirin tapahtumien tarkkailusta, vaikka muut pennut pitivätkin sitä tylsänä ajanvietteenä. Lampipentu oli kuitenkin huomannut, että hänen hiljaisesta havainnoinnistaan oli ollut hyötyä: hän oli oppinut jo monien sotureiden ja oppilaiden nimet pelkästään kuuntelemalla klaanitovereidensa välisiä keskusteluja. Niihin hän ei kuitenkaan koskaan itse uskaltanut liittyä, ja jos joku vanhemmista kissoista erehtyi puhumaan hänelle, Lampipentu liukeni nopeasti paikalta.
Henkäystähti oli päättänyt pentujen olevan tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi alkaa julistamaan kuolonklaanilaisen veren tärkeyttä. Lampipennun isä teroitti pennuilleen aina heidän luona vieraillessaan, että kuraveriset olisivat vaaraksi ja haitaksi klaanille, ja että Lampipennun sisaruksineen tulisi olla ylpeitä puhtaasta verestään. Harmaa naaraspentu kuunteli aina tarkasti isänsä sanoja, vaikkei aivan ymmärtänytkään, mitä tämä tarkoitti. Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu eivät vaikuttaneet kovin vaarallisilta, vaikka heidän suonissaan virtaava veri ei ollutkaan aivan yhtä puhdasta kuin Lampipennun. Hän kuitenkin piti nämä ajatukset visusti omana tietonaan ja nyökytti kuuliaisesti isäänsä kuunnellessaan. Hän halusi, että isä pitäisi hänestä. Se tarkoitti, että hänen olisi oltava samaa mieltä. Sitä paitsi Lampipennun oli myönnettävä, että hän tunsi pientä ylpeyttä - tai kenties pikemminkin helpotusta - siitä, ettei hän ollut kuraverinen.
Koska monet pennuista olivat kuraverisiä, Lampipentu oli pysytellyt heistä varmuuden vuoksi turvallisen välimatkan päässä. Tietysti hän oli heille kohtelias ja ystävällinen, mutta hän ei koskaan itse tehnyt aloitetta esimerkiksi leikkeihin. Toisaalta tämä saattoi osaksi johtua siitä, että Lampipentu oli hiukan ujo. Joka tapauksessa hän ei ollut oikeastaan ystävystynyt muiden pentujen kanssa, mutta yllättävästi hän oli löytänyt tuttavuuksia Kuolonklaanin ikähaarukan toisesta päästä. Kerran Lampipentu oli sivukorvalla kuullut klaaninvanhimpien keskustelevan ajasta ennen Eloklaania, mikä oli kiinnittänyt naaraspennun huomion. Aika ennen Eloklaania tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta! Lampipentu oli kiinnostuneena höristänyt korviaan yrittäen samalla näyttää keskittyvänsä vanhusten juttutuokion sijasta Kettupennun ja Savupennun leikkien seuraamiseen, mutta hän jäi pian kiinni salakuuntelustaan. Klaaninvanhimmat eivät tietenkään olleet vihaisia, vaan pikemminkin huvittuneita, mutta ei Lampipentu sitä ollut pelännytkään. Ennemminkin hän oli vältellyt sitä, että nuo kolme alkaisivat jutella hänelle. Lampipentu tunsi itsensä usein pieneksi ja typeräksi klaaninvanhimpien seurassa, sillä he tuntuivat tietävän maailmasta kaiken, kun Lampipentu itse ei ollut koskaan käynyt leiriä kauempana. Sitä paitsi Rapakynsi ja Hämypilvi vaikuttivat toisinaan hiukan pelottavilta.
Luminenään Lampipentu olikin ensimmäisenä tutustunut. Vanha naaras oli ystävällinen ja rauhallinen ja tuntui ymmärtävän arkaa pentua hyvin. Hän antoi Lampipennun vain istua hiljaa ja kuunnella heidän tarinoitaan eikä pelotellut tätä uteliailla kysymyksillä. Ei kestänyt kauaakaan, kun Lampipentu tunsi olonsa Luminenän seurassa turvalliseksi. Ajan myötä hän rohkeni esittämään omia kysymyksiään esimerkiksi maailmasta leirin ulkopuolella, Kuolonklaanin historiasta sekä elämästä näin yleensä. Kun Lampipentu oppi rentoutumaan myös Rapakynnen ja Hämypilven seurassa, ei hänen kysymysten tulvaansa ollut enää pidätteleminen. Niinä tylsinä päivinä, kun Tuhkajuova ei päästänyt kolmea pentuaan tarhan ulkopuolelle, Lampipentu löysi itsensä yleensä klaaninvanhimpien asuttamasta nurkasta tarinoita kuuntelemasta.
Tämä päivä ei kuitenkaan ollut sellainen. Lammikkopentu oli nimittäin pyytänyt Tuhkajuovalta, pääsisivätkö he kolme pentutarhan ulkopuolelle harjoittelemaan taistelemista. Emo oli selvästi ollut hyvällä tuulella, sillä hän oli suostunut. Lampipentu oli innoissaan päästessään jälleen tarkkailemaan leiriä, vaikka itse taistelemisesta hän ei ollut mitenkään täpinöissään. Hän oli huomannut olevansa kumpaakin siskoaan kehnompi: hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehumista. Tietysti hän oli vasta pentu, mutta silti asia harmitti Lampipentua. Ei hänen olisi tarvinnut olla siskojaan parempi, mutta hän kovasti toivoi että voisi olla edes yhtä hyvä kuin he. Tuhkajuova oli sanonut, että hänen oli vain harjoiteltava ahkerasti, mutta Lampipentu ei ollut kovin luottavainen.
Nyt harmaa pentu katsoi jännittyneenä, miten hänen pentuetoverinsa ottivat yhteen. Pian olisi hänen vuoronsa taistella, ja Lampipennun sydän jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi vieressään istuvan Tuhkajuovan kuulevan. Hän ei halunnut näyttää heikolta emonsa edessä. Lampipentu oli päättänyt tehdä taistelussa parhaansa, sillä hän ei todellakaan halunnut Tuhkajuovan pettyvän häneen.

//Lammikko? Lätäkkö?
//KP-boosti