Aaltosalama meni hiukan hämilleen Varissulan yllättävästä kommentista, mutta ei ottanut siitä pahakseen. Hän kuopi kevyesti maata toisella etutassullaan, vilkuillen samalla hitusen huvittuneena tummanharmaata kollia, joka yritti paikkailla tilannetta muokkaamalla jälkeenpäin sanavalintojaan.
“Kiva kuulla, että olet sitä mieltä”, Aaltosalama sanoi hymyillen vienosti. Hänen turkkiaan kuumotti kiusallisesti, ja hän yritti kääntää keskustelun omasta ulkoisesta olemuksestaan vuorostaan Varissulkaan, koska sillä hetkellä se tuntui kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta - mitä se ei jälkeenpäin ajateltuna todellakaan ollut. “Minusta sinä näytät myös hyvältä.”
Vasta sen sanottua hän tajusi, ettei siinä ollut mitään järkeä eikä hän voinut vedota taistelussa rähjääntyneeseen turkkiin tai muuhunkaan, sillä kolli oli ollut kokoontumisessa. Nyt hänen kommenttinsa oli kuulostanut aivan siltä, että hän oli kehunut tätä ihan muuten vain - ja miksi hän muka niin olisi tehnyt? Hehän hädin tuskin saattoivat kutsua toisiaan edes ystäviksi.
Punertava naaras lipaisi nopeasti rintaturkkiaan peitelläkseen hämmennystään. Sen jälkeen hän avasi suunsa haukotukseen ja otti haparoivan askeleen kohti soturien pesää. “Taidankin tästä mennä yöpuulle. Öitä!” Hän ei jäänyt odottamaan Varissulan vastausta, vaan tassutti kiireesti - ja nolostuneena - tämän ohitse kaatuneen kuusipuun luo ja livahti sen oksien alla suojassa olevaan pesään.
Heti astuttuaan sisälle pesään, hän tajusi, ettei ollut käynyt näyttämässä haavojaan Hehkuaskeleelle - ja kaiken lisäksi hän oli toivottanut Varissulalle öitä, vaikka ei ollut vielä edes iltakaan! Mikä ihme häntä riivasi? Varissulka piti häntä varmasti aivan kahelina…
*Voi hyvä Pimeyden Metsä*, Aaltosalama ajatteli tuskastuneena laskeutuessaan makuulle omaan vuoteeseensa ja ryhtyessään nuolemaan aristavia haavojaan, *anna minun kaikki kestää.*

Taistelussa tulleet haavat olivat parantuneet lähes täysin noin puolen kuun jälkeen Eloklaanin leirissä käydystä taistelusta. Vaikka eloklaanilaiset olikin ajettu ahtaalle nummille, näiden kanssa sattui yhä toisinaan rajakahakoita, joiden seurauksena kissa tai pari saattoi joutua parantajan pesälle paikattavaksi. Aaltosalama ei ollut vielä sattunut olemaan yhdessäkään sellaisessa partiossa, joka olisi ajautunut rähinöimään naapuriklaanin jäsenten kanssa, mutta ei hän olisi pannut siitä pahakseen. Hän ottaisi mielellään vastaan tilaisuuden päästä höykyttämään niitä hiirenaivoisia teeskentelijöitä.
Oli aurinkoinen aamupäivä, ja Aaltosalama venytteli itsensä ulos aukiolle. Hän pörhisti karvansa suojaksi purevalta viimalta, ennen kuin kävi istumaan lähelle pesän sisäänkäyntiä, nuolaisi toista etutassuaan ja rupesi pyyhkimään sillä korviaan.
Varissulka asteli hetken päästä ulos pesästä. Aaltosalama keskeytti aamupesunsa ja katsahti tummanharmaaseen kolliin.
“Huomenta”, hän tervehti soturia yllättävänkin ystävällisesti. “Et nukkunutkaan pommiin.”
Pimentovarjo oli eilen määrännyt heidät saalistuspartioon yhdessä Sinilinnun ja Roihumarjan kanssa. Aaltosalama oli saanut kunnian toimia partion johtajana, mistä hän oli melko mielissään, etenkin, kun Varissulka sattui olemaan mukana. Tai siis, kyllähän häntä kiinnosti tietää, miten hänen “oppilaansa” oli edistynyt saalistamisessa ja sitä rataa. Ei muita syitä.

//Varis?

Istuskelin leirin laidalla nauttien auringon säteistä, jotka olivat viimein alkaneet lämmittää edes hieman. Katselin kolmen pentuni rauhallisia ja hillittyjä leikkejä, kun jokin – tai oikeastaan joku – keskeytti minun rauhani. Harmaavalkoinen pentu tassutteli häntä pystyssä ja totesi, että minä olen hänen isoemonsa. Pennun toteamus oli varsin tarpeeton, joten siristin turhautuneena silmiäni. En alkaisi jaarittelemaan turhuuksia Sulkavirran kurittoman pennun kanssa. Olin jo ajamassa pentua tiehensä ja mäkättämässä tyttärelleni siitä, ettei hän osannut pitää poikaansa aisoissa, kun Lokkipentu avasi taas suunsa:
"Olisiko sinulla hetki aikaa puhua kanssani? Olet kuulemma arvostettu soturi. Oletko koskaan tappanut vihollisia?"
Pienen pennun äänestä paistoi uteliaisuus ja hän puhui melko kohteliaasti, mutta se ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Sulkavirta kipitti luoksemme pahoitteleva katse kasvoillaan, mutta siirsin nopeasti katseeni takaisin edessäni tönöttävään pentuun.
"Kun puhut ensimmäistä kertaa jollekulle sinua kokeneemmalle, et voi hypätä asiaan tuolla tavoin", aloitin terävällä äänellä. Lokkipentu siristi silmiään kysyvästi.
"Miten niin, mikä siinä muka oli väärin?" harmaavalkoinen pentu kysyi hämillään, "minähän olin kohtelias." *Typerä pentu*, ajattelin turhautuneena joutuessani selittämään, mikä pennulla meni pieleen.
"Soturit eivät pidä siitä, että tuollainen karvapallo ryntää kysymättä heidän luokseen ja alkaa ladella kysymyksiä, jotka eivät kuulu pennulle millään tavalla. Ensin sinä esittelet itsesi, sitten kysyt onko kissalla aikaa keskustella kanssasi ja ennen kuin jatkat, odotat hänen vastaustaan", tuhahdin kireänä. Sulkavirta oli aivan yhtä huolimaton ja hellämielinen emona kuin soturinakin, eikä se ollut minulle mikään yllätys. Ensimmäinen asia, joka pennuille piti opettaa oli se, etteivät he saaneet noin vain lähestyä vanhempia kissoja. Se oli epäkunnioittavaa, töykeää ja äärimmäisen noloa pennulle, vanhemmalle kissalle ja sille, joka öykkäriluonteisen pennun on kasvattanut.
"Mutta ei, minulla ei ole nyt aikaa keskustella kanssasi. Ellet huomaa, niin olen kiireinen vahtiessani omia pentujani", vastasin pennun ensimmäiseen kysymykseen ennen kuin hän ennätti sanoa mitään. Sulkavirta kumartui poikansa ylle:
"Tule Lokkipentu, mennään pois."

//Lokki? :o

Katsoin hiukan hölmistyneenä Aaltosalamaa, kun hän mainitsi saalistusharjoitukset. Mitkä ihmeen harjoitukset? Tarkoittiko hän meidän yhteisiä harjoituksiamme? En ollut ajatellut koko asiaa. Kuvitteliko soturi, että minua kiinnosti hänen vointinsa vain sen takia, että pelkäsin harjoitustemme viivästyvän? Tietysti sekin harmitti, sillä oikeastaan Aaltosalaman kanssa harjoitteleminen oli aika hauskaa, mutta ei minua erityisemmin haitannut, vaikka harjoitukset viivästyisivät parilla päivällä.
Toisaalta oli hyvä, että Aaltosalama kuvitteli, että olin huolestunut hänen olotilastaan juuri tuosta syystä. Olin itsekin hyvin hämmentynyt siitä, miksi minua yhtäkkiä kiinnosti soturin vointi, enkä halunnut naaraan käsittävän asiaa mitenkään väärin. Me emme olleet ystäviä, saati mitään enempää. Mutta toisaalta… Jostain syystä ajatus siitä, että hän kuvitteli minun suhtautuvan häneen täysin välinpitämättömästi, tuntui vielä pahemmalta.
“En oikeastaan ole ajatellut asiaa. Vaikka tietysti odotan innolla seuraavia harjoituksiamme”, vastasin virnistyksen kera. “Lepää kunnolla. Haluan, että mestarini on täysissä voimissaan.”
Aaltosalama tosiaan vaikutti olevan aikalailla kunnossa. Hänen lavastaan oli lähtenyt karvaa ja haava näytti kipeältä, mutta ei onneksi syvältä. Soturia vaikutti vaivaavan enemmänkin hänen ulkomuotonsa, sillä vaikka haava ei vakava ollutkaan, ei se kovin kauniiltakaan näyttänyt. Se ei kuitenkaan riittänyt viemään huomiotani muualle noista silmiinpistävän oransseista silmistä, jotka olivat ärsyttävästi pyörineet mielessäni viime aikoina.
“Sinä näytät hyvältä”, sanoin ajattelemattomasti ja silmäni laajenivat hämmästyksestä kun tajusin, mitä olin päästänyt suustani. Mitä ihmettä. Miksi käyttäydyin yhtäkkiä kuin idiootti? “Tai siis… et näytä huonolta. Jos mietit tuota haavaasi.”

//Aalto?

Jääviilto oli pitänyt minulle jälleen yhdet kerrassaan sietämättömät taisteluharjoitukset, jonka lopputuloksena kauniista turkistani puuttui muutama tuppo karvaa sieltä täältä ja ihooni oli tullut kipeitä naarmuja. Vaikka olinkin hyvin, hyvin vihainen mestarilleni ja inhoksuin häntä yli kaiken, oli myönnettävä - ei tietenkään ääneen - että kaikista näistä piinaavista harjoituksista oli ollut hyötyä ja tunsin oikeasti oppineenikin jotakin. Parhaimmassa tapauksessa voisin jonakin päivänä soveltaa kaikkea oppimaani mestariani itseään vastaan ja antaa hänen maistaa kunnolla omaa lääkettään.
Olin matkalla aukion toisella laidalla itseään sukivan siskoni luo, kun joku törmäsi minuun aivan varoittamatta. Koska olin sen verran lujaa tekoa, törmäys ei tehnyt muuta kuin vähän horjautti tasapainoani, mutta jo se riitti saamaan vihani roihahtamaan liekkeihin. Kuka hiirenaivoinen tollo oli kehdannut kävellä minua päin?
“Anteeksi”, naukui harmaa naaras - Lumikkoviiksi, yksi niistä puoliverisistä, hyh - ja peruutti askeleella taaksepäin. Katsoin soturia tuikeasti - hänen pahoittelunsa oli yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten mikä tahansa kommentti, joka tuli kuraverisen suusta.
“Siinäkö kaikki?” tiuskaisin takaisin, huiskien hännälläni vimmatusti. “Kävelit törkeästi minua päin, ja “anteeksi” on kaikki, mitä sinun onnistuu piipittää minulle hyvitykseksi?” Astahdin häntä kohti uhkaavasti. “Sinuna olisin hyvin, hyvin varovainen, kenen silmille pompit… Minun isoisäni sattuu nimittäin olemaan koko tämän klaanin arvostetuin kissa, ja hän ei epäröi teloittaa yhtä sinun kaltaistasi epäpuhdasta, mikäli sinusta koituu ongelmia meille oikeille kuolonklaanilaisille.” Sivusilmällä huomasin Taivastassun kävelevän ohitsemme oppilaiden pesälle päin, ja naamalleni levisi häijy virnistys. “Puhumattakaan jälkikasvuistasi... Kerrohan minulle, mitä hyötyä esimerkiksi säälittävästä Taivastassusta on Kuolonklaanille? Raukkaparka säikkyy jopa omaa varjoaan.”

//Lumikko?

Lätäkköpentu kuunteli, kuinka hänen siskonsa Lampipentu kertoi haluavansa emon tai isän mestarikseen. Hopeanharmaa pentu siristi epäluuloisena silmiään. Kun Lampipentu oli lopettanut puheenvuoronsa, Lätäkköpentu avasi suunsa korjatakseen pentuetoveriaan lempeästi, mutta selkeästi:
"Lampipentu, ei emosta tai isästä voi tulla sinun mestariasi." Pentu katsoi kyseenalaistaen sisartaan ja kallisti päätään.
"Sanoin vain, että voisipa", tabbykuvioinen pentu naukaisi hiljaisella äänellä. Lätäkköpentu ei halunnut pahoittaa sisarensa mieltä, joten hän yritti hymyillä ystävällisesti.
"Minä tahtoisin mestarikseni jonkun hyvän soturin kuten Pimentovarjon. Mutta se on isän päätös ja tärkeintä on, että meidän mestarimme ovat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia", pentu kertoi tärkeänä. Lampipentu ja Lammikkopentu nyökkäilivät merkiksi siitä, että he olivat samaa mieltä. Lätäkköpentu ei oikeastaan tuntenut Kuolonklaanin sotureita kovin hyvin. Vain harva heistä oli käynyt pentutarhalla katsomassa heitä tai muita pentuja. Joidenkin nimiä Lätäkköpentu oli kuullut mainittavan, muttei pentu ollut painanut niitä kovinkaan tarkasti mieleensä.
Pennun suu avautui isoon haukotukseen, voi miten häntä väsyttikään! Kun Lätäkköpentu haukotteli, se näytti tarttuvan myös hänen pentuetovereihinsa. Tuhkajuova huomasi pentujensa väsymyksen ja passitti heidät pentutarhalle.
"No niin, teidän on aika palata pesään. Pääsette uudelleen leiriin joku toinen päivä, kunhan käyttäydytte hyvin", tabbykuvioinen kuningatar naukui ja komensi tyttärensä takaisin pesälle. Koska kolme pentua olivat tottuneet elämään emonsa tiukan kurin alla, he tottelivat niskuroimatta ja siirtyivät emonsa edellä takaisin hämärään, maidontuoksuiseen pentutarhaan.

Tuhkajuovan nuorimmat pennut olivat jo kolmen kuun ikäisiä. He olivat päässeet jo monta kertaa leirin pääaukiolle ja se tuntui Lätäkköpennusta mahtavalta! Ahdas ja hämärä pentutarha alkoi käydä jo pieneksi, kun siellä pentujen ja kuningattarien lisäksi asuivat myös klaaninvanhimmat. Mitä useammin Henkäystähti oli käynyt tervehtimässä jälkikasvuaan, sitä tiukemmin tämän säännöt ja ajatukset upposivat pentujen mieliin. Kun isä oli kertonut ei-puhdasveristen kuolonklaanilaisten olevan vaara Kuolonklaanin tulevaisuudelle, Lätäkköpentu uskoi isäänsä sokeasti. Pentu oli alkanut vältellä niitä kissoja, jotka eivät olleet puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Poikkeuksena tietysti Lokkipentu, koska hän oli Lätäkköpennun vanhemman siskon Sulkavirran pentu, eli Lätäkköpennun perhettä. Isä oli kertonut, että Lokkipennun isä oli kuollut ja että hän oli ollut vereltään puoliksi kuolonklaanilainen. Se harmitti kovasti Lätäkköpentua, joka ei vain voinut inhota sukulaisiaan. Lätäkköpennun mielestä perheen oli pidettävä aina yhtä ja huolehdittava toisistaan.
Savupentu, Kettupentu, Räntäpentu ja Susipentu olivat myös osittain kuraverisiä, mutta heidänkin molempien vanhempiensa suonissa oli virrannut Kuolonklaanin veri – kuulemma heidän nyt jo kuollut emonsa oli myös puoliverinen kuten Lokkipennun isäkin. Lätäkköpentu oli päättänyt, että ennen kuin hän puhuisi kenellekään, hän selvittäisi oliko kissa puhdasverinen vai ei. Kaikki klaaninvanhimmat ja kuningattaret olivat puhdasverisiä, mutta oppilaista ei Lätäkköpennun kuuleman mukaan ollut kuin puolet. Oli hurjaa ajatella, miten monta kuraveristä kissaa klaanissa oikein oli!
"Emo, voisimmeko mennä leiriin harjoittelemaan taistelemista?" Lätäkköpentu havahtui ajatuksistaan kuullessaan Lammikkopennun kysymyksen. Myös Lätäkköpentu käänsi kysyvän katseen emoonsa, toivoen hänen suostuvan Lammikkopennun pyyntöön. Tuhkajuovan kasvoille piirtyi mietteliäs ilme. Pimeyden Metsälle kiitos, emo suostui ja nyökkäsi!
"Hyvä on, mutta minä tulen mukaanne ja kerron, jos teette jotain väärin. En tahdo, että klaani näkee minun pentujeni harjoittelevan ihan mitä sattuu", Tuhkajuova lausahti kylmästi ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Lätäkköpentu oli innoissaan. Hän piti harjoittelemisesta, sillä se oli kivaa vaihtelua tylsään pennun elämään. Pennut kipittivät emonsa vanavedessä ulos pentutarhalta. Pääaukiolla oli kirkas sää. Aurinko oli noussut korkealle pilvettömälle taivaalle ja sädehti oikein kauniisti. Lätäkköpentu oli huomannut, että kirkkaan auringon säteet olivat alkaneet lämmittämään hänen hopeista turkkiaan erityisesti aurinkohuipun aikaan. Emon mukaan se oli merkki siitä, että lehtikato alkoi lähestyä loppuaan.
"Minä tahdon hyökätä ensimmäisenä", Lätäkköpentu ilmoitti topakasti ja katsahti emoon päin, "käyhän se?"
Tuhkajuova nyökkäsi ilmeettömänä.
"Lampipentu katsoo aluksi, kun Lammikkopentu ja Lätäkköpentu taistelevat. Muistakaa, että ette saa hosua miten sattuu. Miettikää mitä teette ja suunnitelkaa tekemisenne etukäteen. Lätäkköpentu hyökkää", emo jatkoi yhtä ilmeettömänä kuin aiemminkin. Lätäkköpentu ihaili omalla tavallaan sitä, millainen hänen emonsa oli. Tuhkajuova oli rauhallinen, uskollinen ja kylmähermoinen. Lätäkköpennun mielestä emo ajatteli kuitenkin liian vähän itse ja kuunteli turhan paljon Henkäystähden mielipiteitä ja yhtyi niihin aina ja poikkeuksetta. Hopeanharmaa pentu oli sanonut asiasta emolleen, joka oli rankaissut pentua tämän suorapuheisuudesta jättämällä Lätäkköpennun kerran yksin pesään, kun emo ja pentuetoverit olivat menneet leiriin. Lätäkköpentu ei voinut käsittää sitä, miksi emon oli täytynyt antaa rangaistus niin pienestä asiasta! Pentuhan oli vain kertonut oman mielipiteensä, vaikkei emo itse osannutkaan tehdä sitä.

Lätäkköpentu keskittyi Lammikkopentuun. Pennut olivat asettuneet leirin laidalle niin, etteivät he olisi sotureiden tiellä. Lätäkköpentu kumartui maata vasten ja alkoi heilautella häntäänsä puolelta toiselle. Pentu ei ihan vielä käsittänyt sitä, mitä emo tarkoitti sillä, että hänen pitäisi suunnitella tekemisensä. Pennun oli vielä hieman haastavaa ajatella niin vaikeita asioita. Lätäkköpentu teki vain aina kuten parhaaksi näki ja yritti siten tuhota vastustajansa. Usein hän onnistuikin siinä, koska Lätäkköpentu oli emonkin mukaan hyvä hyökkääjä. Mutta jos Lammikkopentu hyökkäsi, Lätäkköpennulla oli harvemmin mitään saumaa ja hänen oli nieltävä tappionsa.
Nyt pentu syöksähti hieman holtittomasti kohti pentuetoveriaan leikkisästi ärähtäen. Taisteluharjoitukset eivät olleet Lätäkköpennulle liian vakavia, vaan hän otti ne enemmänkin leikkinä. Pentu pudottautui Lammikkopennun eteen ja teki heti uuden syöksyn kaataen pentuetoverinsa maahan. He kierivät hetken maassa toistensa kimpussa näykkien vuorotellen toisiaan. Lätäkköpentu oli iloinen, kun hän sai painettua sisarensa lunta vasten maahan niin, ettei Lammikkopentu päässyt liikkumaan.
"Voitinpas", Lätäkköpentu ylpeili.

//Lammikko tai Lampi?
// KP-boosti

Susipentu kallisti päätään. Hän oli säikähtänyt, että Savupentu oli loukannut itsensä ja kolli oli valmistautunut jo hälyttämään Mäntyviiksen apuun. Naaraspentu kuitenkin naukaisi olevansa kunnossa, mitä nyt hän oli vain säikähtänyt. Susipentu nyökkäsi, hän oli itse kovin herkkä säikähdyksille, joten uskoi tietävänsä miltä hänen siskostaan tunsi. Savupentu naukaisi Susipennun voittaneen ja kysyi vielä halusiko kolli pelata hänen kanssaan. Susipennun suuret korvat heilahtivat iloisesti, oliko hän oikeasti voittanut? Susipennulta pääsi hihkaisu, tämä oli taatusti ensimmäinen kerta ikinä, kun hän oli voittanut jotain! Susipentu oli niin ylpeä itsestään. Savupentu oli kaiken lisäksi niin hyväkin sammalpallossa! Kolli heilautti päätään pontevasti, hän ehdottomasti halusi pelata siskonsa kanssa lisää.
“Pelataan vain!” Susipentu kiljaisi turhan kovaan ja kimakkaan ääneen. Hänen kiljaisunsa sai sammalpedillään lepäävän, mustaturkkisen naaraan kääntämään päätään sisarusten suuntaan. Kollipentua hieman hävetti, oliko hän mekkaloinut noin kovaan?
"Susipentu, Savupentu. Menisittekö te katsomaan mitä aukiolta löytyy?" Mäntyviiksi ehdotti lempeällä ja hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi vielä kahden nukkuvan pennun suuntaan. Eihän Susipentu ollut edes tajunnut, että Kettupentu ja Räntäpentu nukkuivat! Kolli ei ehdottomasti halunnut herättää sisaruksiaan, ties mitä ongelmia siitä seuraisi. Saatikka jos hän herättäisi muiden kuningattarien pentuja. Kolli pelkäsi melkein kaikkia muita kuningattaria, paitsi Mäntyviikseä. Mäntyviiksi oli hyvä ja turvallinen kissa. Savupentu hymyili veljelleen, kosketti kollikissaa hännällään ja lähti johdattamaan pikkuveljeään aukiolle.
"Me menemme, Mäntyviiksi", Savupentu miukaisi iloisesti naaraalle, joka huolehti heistä ja kipitti sitten pentutarhan lämmöstä viileälle aukiolle. Aukion lumi oli tamppaantunut kovaksi massaksi kissojen kuljettua siitä. Kollin mieleen tuli lumesta aina vain se hetki, kun Myrkkytassu oli upottanut hänet lumeen ja Mäntyviiksen oli pitänyt pelastaa se. Kolli värähti.
"Sammalpallo nyt jäi pentutarhaan, mutta pelattaisiinko me jotain muuta? Tai leikittäisiinkö me piilosta?" Savupentu ehdotti hetken tutkailun jälkeen veljelleen, joka oli syventynyt pyörittelemään lumesta pientä lumipalloa. Hän halusi nähdä tulisiko siitä samanlainen, mitä sammalesta sai pyöriteltyä. Lumi oli niin erilaista, kylmää ja märkää. Susipentu ei liiemmin pitänyt lumesta, sillä sen tekstuuri tuntui inhottavalta tassuissa ja korvissa. Lumen narskuessa kollista tuntui, että hänen päänsä hajoaisi. Se oli niin inhottava tunne! Samanlainen tunne mitä hän oli tuntenut syödessään lintuja. Linnun liha tuntui suussa niin oudolta, mutta pienen selvittelyn jälkeen hän oli huomannut olevansa yksin ajatuksiensa kanssa. Kaikki muut söivät lintuja ilman mitään ongelmia. Susipentu tunsi olevansa yksin ajatuksiensa kanssa.
"Susipentu?" naaras huhuili ja heilautti käpäläänsä veljensä näkökentän edessä. Nähdessään sisarensa tassun Susipentu taas havahtui tähän maailmaan ja lopetti lumen pyörittämisen.
"En tahtoisi olla ulkona. Lumi tuntuu inhottavalta tassujeni alla ja kun se narskuu, se ääni on maailman kamalin! Silloin minua sattuu päähän, tassuihin ja kaikkialle! Lumi on ihan tyhmää. Yhtä hiirenaivoinen keksintö mitä linnutkin ovat", Susipentu vuodatti Savupennulle. Susipentua ei enää huvittanut edes puhua siskolleen sen enempää. Lumen tuomat aistikokemukset olivat saaneet pienen kollin pois tolaltaan ja hän halusi vain omaan rauhaansa. Mutta mitä hän tekisi, kun Mäntyviiksikin oli ajanut heidät pois? Susipentu laittoi tassut korviensa suojaksi, sillä tuulen humina ja muiden kissojen maukaisut pahensivat vielä hänen valmiiksi pahaa oloaan. Kollipentu ei tiennyt miksi hänestä tuntui tältä tai mikä tähän auttaisi. Susipentu oli aivan loppu ja valmis luovuttamaan lumen suhteen!

//Savu?

/TAISTELUTARINA\\
"Nyt parantajan pesälle!" Latvaruusu komensi. Vilkaisin häntä. "Minä menen. Mene pitämään huolta Neilikkapennusta." käskin. Latvaruusu tassutti pentutarhaan vilkaisten minua vielä rakastavasti. Menin parantajan pesän aukolle. Hehkuaskel hoiti jonkun ja kutsui minut sitten sisään. "Nämä ovat selvästi taisteluvammoja?" Hehkuaskel kysyi minulta. Katsahdin häntä hämmästyneenä. Eikö parantaja itse tiennyt? "Ovat ne." nau'uin. Hehkuaskel nyökkäsi. "Eivät näytä pahoilta, kyllä sinä henkiin jäät. Sinun ei tarvitse edes jäädä tänne. Vain....takatassussasi on hieman iso haava, mutta kyllä minä saan senkin korjattua. Mutta haavoihin tulee kirvelemään." Hehkuaskel selitti. Ähkäisin. En halunnut jäädä raajarikoksi! "Selvä sitten." tokaisin. Hehkuaskel haki salvaa ja alkoi puhdistaa vammojani. Matkalla kuulin kun hän mutisi: "Yrtit loppuvat pian, ellei niitä löydy." Säikähdin. Oliko Hehkuaskelelta yrtit lopussa? Taistelun aikaan? Miksei niitä löytynyt? Kun olin odottanut hetken, Hehkuaskel tarttui kiinni takajalastani. Kipu raastoi minua. "Auh! Päästä...irti!" huudahdin tuskissani. "En vielä." Hehkuaskel vastasi ja levitti jotain jalalleni. Jalkaani kirveli. Tunsin yrttimehun. "Noin. Nyt sen pitäisi parantua." Hehkuaskel naukui lempeästi. Nousin pystyyn ja kokeilin. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon. "No? Miltä tuntuu?" Hehkuaskel tiedusteli. "H-hyvältä." sanoin, vaikka jalkaan sattui hieman. En myöntäisi sitä hänelle. Hehkuaskelella olisi varmasti pahempiakin vammoja hoidettavanaan kuin minun jalkani. Nilkutin pois parantajan pesältä. "Kiitos." tuhahdin vielä. Hehkuaskel nyökkäsi. Istahdin aukiolle. Siellä oli hiljaista. Pimentovarjo jakoi partioita. "Loiskevarjo! Johda sinä tätä. Ota Kalmakuu mukaasi." Pimentovarjo käski. Laahustin hitaasti hänen luokseen. Kalmakuu tuli viereeni. Hän oli ollut entinen mestarini. "Loiskevarjo, hei vaan. Miten voit? Sattuuko haavoihin vielä?" Kalmakuu tiedusteli kun olimme leirin ulkopuolella. Väläytin hänelle salaa ärtyneen katseen. Totta kai niihin sattui! Eikö Kalmakuu sitä ymmärtänyt? Ei varmaan, sillä hän ei ollut hyökännyt. Päätin pitää kieleni kurissa. "Vähän niihin sattuu." murahdin. Kalmakuu näytti siltä, ettei hän ollut kuunnellut ollenkaan. "Niin että mitä?" hän kysyi. "Että vähän sattuu. Muuten hei, pitikö tämän olla metsästyspartio vai rajapartio?" vaihdoin puheenaihetta. "Rajapartio. Tarkistamme Eloklaanin rajan." Kalmakuu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi. Tassutimme tiheikön läpi. Seurasin, miltä maisema näytti. Kylmää vettä tipahteli puiden välistä. Lunta oli vähän. Haistoin Eloklaanin heikot rajamerkit. 'Ne kissanrääpäleet eivät ole merkinneet edes rajojaan kunnolla.' ajattelin pilkallisesti. Kalmakuu tuli rinnallani. "Hei muuten, voisinko mennä tarkistamaan tuonne vähän kauemmas?" Kalmakuu kysyi. "Saamme enemmän paikkoja katsottua."
"Mikäs siinä, mene sitten. Minä katson tämän rajan." vastasin. Kalmakuu nyökäytti päätään ja lähti kauemmas. Haistelin ilmaa. Haistoin lievän Eloklaanin tuoksun. Yhtäkkiä näin lähellä rajaa eloklaanilaisen. Tunnistin tämän Utusieluksi. 'Tuo murjottu kissa. Hän näyttää heikolta....' ajattelin hieman ovelasti. Tiesin tämän olevan hyvä kohde pienelle hyökkäykselle. 'Hänellä ei ole edes klaanitovereitaan lähellä.' ajattelin. Hiivin hitaasti pensaan taakse.

"Yllätys!" karjaisin ja hyppäsin pensaan yli. Sivalsin Utusielua raivokkaasti kuonoon. Utusielu lennähti yllätyksestä taaksepäin. Käytin sitä hyväkseni ja löin häntä voimakkaasti. Verta roiskui turkilleni. "Mitä tämä nyt on?" hän kysyi pelokkaana. Iskin häntä uudelleen päähän. Utusielun päässä oli iso haava. Utusielu hyppäsi päälleni ja iski minua rintaan. Verta pirskahti päälleni. Tunsin kivun sävähdyksen. Utusielu kävi kanssani painimaan. Tiesin kuitenkin, että olin voittamassa kivun uuvuttaman kissan. Utusielu tappeli hurjasti. Purin tätä raivokkaasti vatsaan. Utusielu huitoi ja rääkyi. Laskin käpäläni hänen suulleen. "Sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi, Utusielu." sihahdin ja purin tätä kurkusta. Purin voimakkaasti, siihen asti että tunsin velton ruumiin. Vihdoinkin, Utusielun vatsa lakkasi kohoilemasta. Pudistin veret turkistani. Olin tappanut soturin! Olin julma. Nousin ylös. Eloklaanilaiset saisivat hakea hänet siitä. "Mitä ihmettä täällä tapahtuu!" kuulin raivoisen karjahduksen.
//Vain toinen osa on taistelua\\
//Kuutamo?\\

Untuvatassu: 5kp -

Lokkipentu: 9kp -

Lumikkoviiksi: 4kp -

Lampipentu: 10kp -

Lampipentu seurasi emoaan ja siskojaan parantajan pesään. Hän haistoi yrttien ja rohdosten vahvat tuoksut jo kaukaa. Ne olivat runsaudessaan ja vaihtelevuudessaan saada pienen pennun pään pyörälle: ilmassa leijaili muun muassa makeita, mutaisia ja kitkeriä tuoksuja, jotka saivat joko Lampipennun nyrpistämään nenäänsä tai veden herahtamaan hänen kielelleen. Osoittamatta vähääkään kiinnostusta siskojensa, emonsa ja Kuolonklaanin parantajan välillä käytävään keskusteluun Lampipentu keskittyi tarkastelemaan uteliaana siististi tammen lehdille kasattuja yrttikekoja. Koska tämä oli harmaan pennun ensimmäinen kerta pentutarhan ulkopuolella, ei hän tietenkään ollut nähnyt tällaisia kasveja aiemmin. Lampipentu kuitenkin arveli, ettei hän leirin ulkopuolellakaan tulisi kohtaamaan tällaista yrttien, marjojen ja pähkinöiden kirjoa, niin paljon Hehkuaskel oli niitä pesäänsä kerännyt.
Lampipentu tiesi, että hänen emonsa katsoisi pahalla, jos hän uskaltautuisi liian lähelle näitä uskomattoman mielenkiintoisia yrttejä. Siksi hän tyytyi katselemaan niitä kiinnostuneena turvallisen välimatkan päästä. Lampipentu ihasteli kaunista, keltaista kukkaa, jonka viisi pitkää terälehteä saivat sen näyttämään kuin tähdeltä. Hän näki kasan violetteja kukkia, joiden mesi tuoksui melkein huumaavan makealta. Kasa sinisiä marjoja näytti houkuttelevalta, ja jos Lampipentu olisi ollut yhtään rohkeampi, hän olisi saattanut uskaltaa maistamaan yhden.
Lampipennun huomio herpaantui yrteistä vasta, kun Tuhkajuova komensi kolmikon ulos pesästä. Kuuliaisesti harmaa naaraspentu kipitti emonsa perään, mutta vilkaisi vielä taakseen rohdosten suuntaan ennen kuin asteli muun joukon jäljistä ulos parantajan pesästä. Vielä jonain päivänä hän pääsisi haistelemaan ja maistelemaan noita yrttejä sydämensä kyllyydestä. Kenties hän jopa löytäisi joskus yrtin, jota Hehkuaskelkaan ei tuntenut.
Lätäkköpennulla oli tuttuun tapaansa paljon sanottavaa. Lampipentu kuunteli ihaillen, miten hänen siskonsa julisti parantajan tärkeyttä. Lätäkköpentu oli niin varma mielipiteissään: kun hän sanoi jotain, hän myös tarkoitti sitä koko sydämellään. Lampipentu sekä ihaili että kadehti tätä puolta siskostaan. Miten Lätäkköpentu uskalsi jakaa mielipiteitään noin avoimesti? Entä jos hän olikin väärässä, tai joku tietäisi häntä paremmin?
“Olen samaa mieltä”, Lampipentu sanoi nyökytellen. Hän ei oikeastaan ollut varma, miksi parantajaa pitäisi kunnioittaa enemmän. Isäkin oli sanonut, että parantaja oli klaanille raskas taakka. Lampipentu ei kuitenkaan halunnut asettua siskoaan vastaan. “Parantajat on tosi tärkeitä. Ihan tyhmää, ettei heitä arvosteta.”
Jotenkin Lampipentu tunsi olonsa hiukan nolostuneeksi. Entä jos hän oli mennyt liian pitkälle? Tai ehkä hänen kantansa ei ollut tarpeeksi jyrkkä. Lampipentu tunsi korviaan polttelevan ja hän käänsi nolona katseensa muualle. Miksi hänen oli pitänyt mennä avaamaan suunsa?
“Oltaisiinpa me jo oppilaita!” Lampipentu hihkaisi yrittäen kääntää keskustelun suunnan. Hän vilkuili sisariaan tekaistu innostuneisuus kasvoillaan. “En malta odottaa sitä. Voisipa isästä tulla minun mestarini. Tai emosta. Entä te, kenet te haluatte mestariksenne?”

//Lätäkkö tai Lammikko?

Tassutin Taivastassun perässä, kun tämä maisteli ilmaa saadakseen hajujäljen. Taivastassu oli hyvä saalistaja ja olimmekin lähiaikoina saalistaneet paljon yhdessä. Hiiren myskinen haju leijaili nenääni ja hetkeä minua aiemmin Taivastassu oli huomannut saman hajun. Naaras hiipi hiljaa kohti harmaata hiirtä. Lumipeite maan päällä oli pehmeä ja Taivastassun askelet asettuivat nätisti sen päälle. Pian Taivastassu katosi puun taakse ja jäin odottamaan häntä. Kuului tömähdys ja Taivastassu tassutti saalis hampaissaan takaisin minun luokseni. Suuni kääntyi hymyyn ja Taivastassu laski hiiren käpäliinsä.
“Olet tosi taitava, kullannuppuni”, nau’uin rakastavasti. Taivastassu hymyili kiitollisena.
“Kiitos”, hän naukui hiukkasen hiljaa. Raukka oli pelokas ja yksinäinen tapaus enkä oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tämän itsetunnon pönkittämiseksi tehdä tai ehkä se olisi jo myöhäistä sillä Taivastassu oli ollut koko elämänsä ajan samanlainen.
“Mennäänkö leiriin niin voit viedä tuon jollekin”, kysyin. Toivoin todella, että Savupentu olisi jatkossakin yhtä ystävällinen Taivastassulle, jotta tämä saisi edes yhden ystävän.
“Mennään vain”, Taivastassu tassu naukui ja käveli kohti leiriä. Tassutin hieman hänen takanaan mutta kiristin tahtiani kävelläkseni pentuni rinnalla.

Leiriin päästyämme Taivastassu kipitti omille teilleen ja minä tassutin eteenpäin. Olin niin ajatuksissani, että huomaamattani törmäsin vaaleanharmaaseen naaras oppilaaseen, jonka tunnistin Virtatassuksi.
“Anteeksi”, na’uin ja otin askeleen taaksepäin typertyneenä.
//Virta?

Lokkipennun päässä kihisi, kun Tuhkajuova pentuineen oli asettunut hänen omalle paikalleen! Emo kuitenkin esti kollia menemästä häätämään muita Lokkipennun paikalta ja väitti, ettei se ollut vain Lokkipennun paikka. Lokkipentu oli kuitenkin eri mieltä: totta kai se oli hänen oma paikkansa! Toiset olivat ehkä siinä ensin tänään, mutta Lokkipentu oli varannut paikan jo neljäsosakuita sitten.
"Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?" emo jatkoi, kun oli pysäyttänyt Lokkipennun. Harmaavalkoinen pentu katsahti emoon kulmat kurtussa, mutta tällä kertaa hämmennyksestä. Eihän Tuhkajuova ollut hänen emonsa, eikä kyllä erityisen isokaan, pentu mietti.
"Iso... emoni?" Lokkipentu ihmetteli ääneen. Hänellä oli sellainen muistikuva, että emo oli puhunut jostakin isosta emosta ennenkin.
"Niin, sinun isoemosi, eli minun emoni", emo selitti räpäyttäen silmiään lempeästi. Lokkipentu tunsi olonsa hiirenaivoksi. Nyt hän ymmärsi, sehän oli ihan loogista! Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jäi pohtimaan emon sanoja. Kerrankin niissä oli jotain järkeä, kolli ajatteli; ei tosiaankaan olisi järkevää pahoittaa isoemon mieltä. Lokkipentu tuli siihen tulokseen, että olisi parempi voittaa tämän arvostus ja luottamus itselleen... Siitähän voisi hyötyä itse vielä enemmän jonain päivänä. Ison emon... siis isoemon avulla voisi saada jotain isompaakin kuin paikan parhailla kivillä.
Emo näytti odottavan edelleen jotain vastausta. Lokkipentu ei ymmärtänyt, miksi asia oli emolle niin tärkeä. Kolli kääntyi kuitenkin katsomaan emoa.
"Tuo paikka on kyllä minun", pentu aloitti määrätietoisesti ja nautti salaa emon epämukavuutta viestivästä ilmeestä. Pienen tauon jälkeen Lokkipentu jatkoi:
"Eli olet väärässä, emo. Mutta minun suunnitelmani muuttui, ja menen nyt tutustumaan Tuhkajuovaan."
Pieni harmaalaikukas kolli väisti hämmentyneen oloisen emon ja lähti talsimaan päättäväisesti Tuhkajuovaa kohti. Hän ajatteli, että arvostettuun soturiin tutustumisen täytyi olla hyvä keino voittaa arvostus itselleenkin; soturit kun eivät tuntuneet ottavan Lokkipentua vakavasti. Kollilla oli kuitenkin ristiriitaiset ajatukset siitä, miten Tuhkajuova saattoi olla samaan aikaan kuningatar ja arvotettu soturi. Lokkipennun mielestä pentujen hoitaminen vei paljon uskottavuutta soturilta. Soturinhan piti olla aina valmis sotaan.
Lokkipentu ohitti Tuhkajuovan telmivät pennut kuin he olisivat olleet ilmaa ja pysähtyi Tuhkajuovan eteen.
"Hei. Sinä olet minun isoemoni", Lokkipentu maukui ja nyökkäsi samalla tapaa, kuin oli nähnyt soturien tekevän päällikölle ja varapäällikölle. Tuhkajuova katsoi Lokkipentuun hyvin kyseenalaistava katse silmissään, mutta se ei haitannut kollia.
"Olisiko sinulla hetki aikaa puhua kanssani? Olet kuulemma arvostettu soturi. Oletko koskaan tappanut vihollisia?" Lokkipentu kysyi uteliaana ja yritti esittää kohteliasta parhaansa mukaan. Hän toivoi, että emo ei tulisi keskeyttämään tätä tärkeää tilaisuutta.

//Tuhka tai/ja Sulka?

Olin Hahtuvatassun seurassa. Näin kyllä, että veljeni vilkuili apeana toiseen suuntaan, mutten välittänyt. Hahtuvatassu katsahti minuun. "Hyvin sujui. Isketään uudestaan!" siskoni kuiskasi. "Hyvä isku, Hahtuvatassu! Myöskin tuo hämääminen mitä Untuvatassu käytti, oli loistava!" Pikkukaaos kehui silmät tuikkien. Katajatassu näytti vihaiselta. Hänen turkkinsa pörhistyi. Pikiturkki käännähti taas. Näin Katajatassun hiipivän hänen taakseen. 'Tehoton tekniikka! Eikö hän sitä ymmärrä?' ajattelin hämmästyneenä. Totta kai Pikiturkki kuulisi hänen askeleensa! Hahtuvatassu katsoi minua. "Valmiina?" hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. Hahtuvatassu syöksyi Pikiturkin jalkoihin. Loikkasin hänen eteensä. Pikiturkki avasi suunsa huudahdukseen. Hahtuvatassu kompastui kuonolleen. Pikiturkki kääntyi. "Sattuiko, Hahtuvatassu?" hän kysyi. Hahtuvatassu nousi pystyyn. "Ei." hän maukui. Katsoin naarasta huolestuneena. "Mitä kävi? Mikset kampannut häntä?" kysyin häneltä. "Kompastuin. Tassuun sattuu vähän." Hahtuvatassu ähkäisi. Silitin häntä hännälläni. "Tulkaa tänne." Lehtituuli komensi. Tassutin pensaista Hahtuvatassu vierelläni. "Lopetamme tämän harjoituksen tähän. Nyt menemme leiriin." hän sanoi. Nyökkäsin ja kiirehdin hänen luokseen. Lehtituuli meni keskustelemaan Pikkukaaoksen kanssa. Katajatassu norkoili Pikiturkin luona. He puhuivat jotain. Yritin erottaa sanoja. "Mikset mene sisariesi luo?" kuulin Pikiturkin kysymyksen. Katsoin tarkemmin. Hahtuvatassu oli tullut viereeni. "Mitä sinä teet?" hän kysyi. "Hiljaa! Kuuntelen heitä." selitin viitaten kohti Katajatassua ja Pikiturkkia. Hahtuvatassun kasvoille nousi kiinnostunut ilme. Hän tassutti viereeni. Oikeasti minua ärsytti hieman. Katajatassun vastaus oli jäänyt minulta kuulematta! Ja se oli Hahtuvatassun syytä. Yhtäkkiä tajusin, että Katajatassu avasi suunsa. "En mene. He ovat toistensa kanssa. Ei minua kiinnosta." kolli maukui terävästi. Pikiturkki katsahti minua päin. Kyyristyin matalaksi.
\\Kata?\\

Sähkötuho: 44kp! + 16TaP -

Aaltosalama: 7kp -

Jääviilto: 20kp! -

Katajatassu: 13kp -

Pikiturkki asteli edelläni. "Harjoittelemme tänään metsästystä yhdessä siskojesi ja heidän mestariensa kanssa." Pikiturkki maukui. Nyökkäsin. "Miten metsästetään? Opetatko sen asennon?" kysyin häneltä. Pikiturkki kehräsi. "Kaikki aikanaan, Katajatassu." tämä totesi. Hypin paikallani. Kävelin metsässä rauhallisesti. Viime kerralla emme vielä olleet menossa Kuulammelle päin, mutta Pikkukaaos oli luvannut, että voisimme käydä siellä joku päivä. Untuvatassu ilmestyi viereeni. "Moi, Untuvatassu!" tervehdin. Valkoinen naaras huiski hännällään. "Hei vaan. Lehtituuli pakotti minut ja Hahtuvatassun siivoamaan vielä klaaninvanhimpien makuualuset." naaras tuhahti. Pyörittelin päätäni. "Pikiturkki ei käskenyt minua siihen. Saimme lähteä jopa etuajassa!" vastasin vilkaisten häntä harmistuneesti. Untuvatassu tuhahti. "Epäreilua. Pikiturkki on paljon ystävällisempi. Lehtituuli sitä paitsi käski minut eilen poistamaan klaaninvanhimpien turkista punkit! Mikään ei ole kauheampaa kuin punkkihommat." tämä vastasi seuraten samalla lintua. Hahtuvatassu kiirehti luoksemme Pikkukaaos edellään. "Mihin ihmeeseen jäit?" tiedustelin.
"Pikkukaaos jäi juttelemaan jonkun kanssa." Hahtuvatassu henkäisi vastaukseksi. Kiirehdin eteenpäin, sillä halusin olla ison tammen luona ensimmäisenä. Pikkukaaos oli käskenyt meitä menemään sinne, kun olimme syöneet. Kun saavuin sinne, seisoivat Pikiturkki ja muut mestarit jo paikalla. "Suvaitsette vihdoin saapua. Missä Hahtuvatassu ja Untuvatassu viipyvät?" Lehtituuli kysyi hieman epäkohteliaasti. Pudistelin päätäni. "En tiedä. Kai he tulevat kohta." vastasin nielaisten. Ei kai Lehtituuli ollut suuttunut? Mutta, tiesin että hän osasi olla vähän äreä. Eivät siskoni vaikeuksiin joutuisi. Lehtituuli katosi pensaikkoon. Tassutin Pikiturkin luokse. Kolli vilkaisi minua vaivihkaa. "Eivät kai he joudu pulaan?" kysyin hiljaa.
"Eivät he tuommoisesta joudu." mestarini vastasi. Yhtäkkiä Lehtituuli ilmestyi esiin Hahtuvatassu ja Untuvatassu mukanaan. Valkoiset naaraat vilkuilivat toisiinsa pelokkaina. Pohdin, mitä Lehtituuli oli heille mahtanut sanoa. "Nyt, kun kaikki ovat koossa, opetamme teille saalistusasennon." Pikiturkki sanoi reippaasti. Kiiruhdin Hahtuvatassun viereen. Minun teki mieli kysyä tältä, mitä oli tapahtunut, mutta Hahtuvatassu siirtyi vaistomaisesti Untuvatassun viereen. Jäin pettyneenä omalle paikalleni. Seurasin, kuinka Lehtituuli opetti asentoa. Naaras asettui pitkäksi vatsalleen. Hän hiipi tassut ylhäällä ja pää alhaalla. Sitten hän kiersi Pikkukaaoksen kerran. "Tältä se asento näyttää. Kokeilkaa te sitä. Me arvioimme." Pikkukaaos neuvoi ja lähti kiertämään meitä. Asetuin vatsalleni ja yritin matkia Lehtituulta. Vatsakarvani hipoivat maata. 'Tassut ylhäälle...pysy kyyryssä....' ajattelin yrittäen pysyä tasapainossa. Katsoin, kuinka siskoillani meni. Hahtuvatassu pysyi pystyssä hyvin. Untuvatassu hiipi hitaasti häntä ympäri. 'Osaan minäkin!' kiivastuin. Tassutin kyyryssä ympäriinsä. Pikiturkki tuli luokseni. "Hyvä asento, Katajatassu! Vähän voisit taivuttaa etutassujasi, ja koukistaa takatassuja." tämä neuvoi ja seurasi, kuinka yritin tehdä sitä. Taivutin etutassuni eteen ja keinahdin oikealle. Yhtäkkiä mätkähdin maahan. Nousin ylös multaa pudistellen. Kukaan ei näyttänyt huomaavan. Huokaisin mielessäni helpottuneena ja jatkoin harjoittelemista.
"Nyt ollaan harjoiteltu jo tarpeeksi. Voitte nousta. Nyt yritämme vaanimista. Eli siis, Untuvatassu, Katajatassu, te menette tuonne pensaikkoon. Hahtuvatassu taas, menee tuonne." Lehtituuli sanoi osoittaen hännällään saniaispensasta. Kiiruhdin Untuvatassun kanssa pensaaseen. Seurasin tarkasti, mitä Pikiturkki seuraavaksi näytti. "No niin, eli siis minä olen tässä. Te yritätte saada minut yllätettyä. Lehtituuli ja Pikkukaaos menevät teidän taaksenne, neuvomaan teitä." mestarini sanoi. Nyökyttelin ja paloin halusta päästä jo vaanimaan. Pikkukaaos tuli taakseni. Lehtituuli pujahti saniaisiin. Pikiturkki kääntyi selin meihin. "Hyökätään. Hiivitään hänen taakseen ja hypätään." käskin. Untuvatassu pudisti päätään. "Minä menen Hahtuvatassun kanssa. Teemme yllätyshyökkäyksen." hän supatti ja siirtyi lähemmäs Hahtuvatassua. 'Aivan niin. Ihan totta! Olen minäkin tässä.' ajattelin vihaisena. Päätin harmistuksestani huolimatta tehdä hyökkäyksen. Hiivin hitaasti, saalistusasennossa Pikiturkin hännän juureen. Hyppäsin ilmaan ja ulahdin. Pikiturkki käännähti nopeasti. Nousin pystyyn. "Hyvä yritys. Sinun täytyy yrittää oikeasti yllättää minut, vaikka kampata minut. Ja, kun vaanit, ei saa päästää ulahduksia tai muuta, muuten saalis lähtee karkuun." Pikiturkki maukui. "Yritetään uudestaan." Tällä kertaa oli Hahtuvatassun ja Untuvatassun vuoro. Seurasin, kuinka he hiipivät hänen taakseen. Sitten Hahtuvatassu syöksähti, ja kamppasi Pikiturkin. Untuvatassu loikkasi pensaaseen Hahtuvatassun viereen. Pikiturkki nousi ylös. "Tuo oli hyvä!" hän huudahti.
"Untski?"

//TAISTELUTARINA (8TaP+ Pöllöviillon kuolemasta 10TaP)

Pöllöviilto raastoi Sähkötuhon kylkeä kaikilla niillä voimilla, mitä taistelusta tihkuvasta verestä punertuneet tassunsa yksinkertaisesti kykenivät. Sähkötuho tunsi kuinka tummat verinorot alkoivat virtaamaan lämpimästi alas hänen kehoaan ja heittäytyi Pöllöviillon päälle horjuttaakseen tämän ottamaa tukevaa asentoa. Pöllöviilto horjahti ja Sähkötuho syöksähti hieman liian hitaasti kollin takapuolelle ja nappasi tätä hännästä kiskaistakseen vastustajansa maahan, mutta tämä ehti tajuta Sähkötuhon suunnitelman aivan liian aikaisin ja hyödynsi suurta massaansa pysyäkseen pystyssä. Sitten eloklaanilaiskolli kävi uuteen hyökkäykseen ja tarpeeksi niitä nähtyään Sähkötuho oli ymmärtänyt Pöllöviillon taistelutaitojen salaisuuden olevan tämän suuri koko. Tämän hyökkäykset olivat joskus kuitenkin teorian tasolla melko outoja ja kokemattomia, mutta turha niitä oli arvostella kerran ne menivät lähes aina perille asti ja aiheuttivat haluamaansa vahinkoa. Sähkötuholle se kuitenkin tiesi saumaa voittaa vastustajansa.
Pöllöviilto tömähti Sähkötuhon päälle koko voimallaan ja sai tämän yksinkertaisesti menettämään tassut altaan. Alakynsi ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Sähkötuho potkaisi eloklaanilaisen päältään vähän matkan päähän.
Kaksikko seisoi hetken vähän matkan päässä toisistaan, turkit pörhistettyinä ja hampaat irvessä. He katselivat toisiaan ja odottivat, että toinen teki aloitteen käydä uudestaan taisteluun. Pöllöviillon ei kuitenkaan saisi antaa levätä liikaa, Sähkötuho ajatteli. Tästä ei tarvinnut kauaa huolehtia, sillä Pöllöviilto lähti pian vihaiseen hyökkäykseen, joka vihaisuudessaan oli myös holtiton ja kävisi suuren kissan kohtaloksi. Sähkötuho puolustautui ja upotti kyntensä syvälle Pöllöviillon turkkiin ja käytti omaa painoaan hyväkseen heittääkseen kollin selälleen. Tällä kertaa Pöllöviilto rojahti maahan kokonaisuudessaan pystymättä ottamaan hyökkäystä ollenkaan vastaan. Sähkötuho painoi tassunsa eloklaanilaisen rinnan päälle ja nojautui eteenpäin, jotta pyristelemään alkanut kissa ei pääsisi pakoon.
“Päättäisimmekö taistelun tähän?” Sähkötuho kysyi rauhallisesti hengästyneisyytensä lomasta ja sai osakseen pelkkää kovaäänistä sähinää.
“Minä en päätä tätä taistelua mihinkään ennen kuin sinä makaat kuolleena maassa sekin kala-aivo! Itsehän lähdit uhmaamaan minua saasta.” Pöllöviilto alkoi riuhtoa itseään irti ja lätkiä Sähkötuhoa sokeasti vapailla käpälillään. Kynnet alkoivat repiä Sähkötuhon turkkia joka puolelta ja hänen otteensa alkoi horjua voimakkaiden liikkeiden huojuttamana. Pöllöviilto oli hyvin intohimoinen taistelun voittamisesta ja Sähkötuho alkoi epäillä, ettei taistelu päättyisi koskaan jos se Pöllöviillosta oli kiinni. Hänen olisi tehtävä Kuolonklaanin soturin velvollisuutensa. Siispä hän nosti tassunsa Pöllöviillon kaulalle, vetäisi henkeä ja viilsi kollin kurkun auki.
Aluksi Pöllöviilto ei ymmärtänyt tilannettaan. Vähitellen kollin silmiin syttyi kuitenkin hätäännys ja hän irtautui äkkiä Sähkötuhon löystyneestä otteesta ja horjui kauemmaksi. Eloklaanilaiskolli yritti nuolla huolimattomasti punaiseksi värjäytyvää rintaturkkiaan puhtaaksi, mutta veri jatkoi pulppuamistaan aivan yhtä kiihkeästi ellei jopa vielä kiihkeämmin. Pöllöviilto alkoi huohottaa ja vajosi hyvin pieneksi ja pelokkaaksi mytyksi maahan - häntä ei välttämättä olisi tunnistanut edes itsekseen.
“En minä halua kuolla. Ei. Auttakaa joku minua. Pyydän!” Pöllöviilto valitti kauhuissaan ja aneli katseellaan apua keneltä tahansa, jopa Sähkötuholta. Sähkötuho oli kuitenkin kangistunut paikoilleen ja katsoi kuolevaa kollia silmät pyöreinä. Hänestä tuntui kuin virtaava veri olisi ahdistanut hänen keuhkojaan Pöllöviillon sijasta, sentti sentiltä täyttänyt ne paksulla kirkkaanpunaisella nesteellä ja estänyt ilmaa kulkemasta ensin normaalisti ja lopulta ollenkaan. Pöllöviilto oli aiheuttanut oman kuolemansa itse, omalla uhollaan, mutta hetken aikaa Sähkötuho näki eloklaanilaisen kasvojen tilalla mustavalkoisen erakon kasvot, jonka hän oli niin julmasti murhannut isänsä suunnitelmien varjolla. Sähkötuho olisi halunnut oksentaa. Hänen oli hyvin vaikea erottaa tämän hetkistä tilannetta muistoistaan hetken ajan. Kaikki vanhat muistot, ne jotka piinasivat häntä öisin ja estivät häntä nukkumasta, tuntuivat virtaavan tuhatkertaisina takaisin.
Sähkötuho ei kyennyt sulkemaan korviaan Pöllöviillon epätoivoiselta kuoleman korinalta ja se tuntui voimistuvan kaikuessaan hänen päässään, täyttäen kaikki aistit.
Lehtituuli ja Pohjaharhakin olivat lopettaneet taistelun. Ja kun Pöllöviillon viimeiset elonmerkit olivat jääneet taakse, jäljellä olivat vain kolme kissaa, ruumis ja syvä hiljaisuus. Sähkötuho nielaisi tyhjää ja yritti palauttaa kadotetun tyyneyden ja hallitun kokonaisuuden.
“Pyytäisin, että lopettaisimme taistelun tähän”, Pohjaharha sanoi rauhallisesti näyttämättä vieläkään tunteen tunnetta, vaikka hänen klaanitoverinsa makasi maassa omaan verilammikkoonsa kouristuneena. “Olen sitä mieltä, ettei sen olisi pitänyt edes koskaan alkaakaan.”
Sähkötuho karaisi kurkkuaan ja puhui vakaalla äänellä, vaikka oikeasti häntä heikotti, johtui se sitten hukkaan valuneesta verestä tai hetki sitten tapahtuneiden tekojen peruuttamattomasta luonteesta ja niiden aiheuttamasta tunteiden vyörystä: “Lopetetaan tähän. Tämä oltaisiin voitu käsitellä puhumallakin.” Sähkötuhoa inhotti sen hetkisen olotilansa säälittävyys, joten hän lisäsi vielä loppuun omaa typeryyttään ja säröä hänen kuolonklaanilaisen identiteetissään uholla korjatakseen lauseen, jota hän oitis katui.
“Kuolonklaanilaisille ei kuitenkaan pidä ryppyillä.” Mikä idiootti hänestä oli tullut? Hänhän suorastaan kaivoi verta kuonostaan. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut ajatella järkevästi, hän oli liian ahdistunut tapahtumien ottamasta kulusta. Hänen onnekseen kissa joka vastaanotti tuon typerän lauseen, oli Pohjaharha, joka ei tuntunut provosoituvan mistään.
“Vaikka Pöllöviilto kuolikin oman murhanhimoisuutensa tähden, en hyväksy tätä, enkä myöskään hänen”, tässä kohtaa Pohjaharha nyökkäsi kohti Lehtituulta, “käytöstään ja ilmoitan asiasta Mesitähdelle ja Kuolonklaani voi odottaa mahdollisia seuraamuksia.”
Sähkötuho nyökkäsi - sillä mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä - ja katsoi Lehtituulta, joka tällä kertaa onneksi tilannetajuisena kissana jätti laukomasta herjojaan. Pohjaharha asteli menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla ja pohti jotain äänettömästi. Kuolleen kollin sammuneet silmät tuijottivat tyhjästi ylöspäin, niiden valoton valo oli kelmeää ja kuoleman saastuttamaa. Olikohan Pöllöviillon vihainen sielu saanut rauhaa ollenkaan?
Jokin Sähkötuhon sisällä olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta hän ei tehnyt niin. Hän kääntyi ympäri ja odotti Lehtituulen tekevän samoin, ennen kuin lähti poistumaan paikalta. Sähkötuhon olisi päästävä puhumaan Sulkavirralle.

Siitä, kun Jääviilto oli kohdannut Kuolonklaanin reviirillä eloklaanilaisen ja tappanut hänet, oli kulunut jo pari päivää. Kuten kolli oli arvellut, ei Henkäystähti ollut pahastunut soturin toiminnasta; päinvastoin. Mitä useampi eloklaanilainen saataisiin tapettua, sen parempi Kuolonklaanille. Jääviilto istui pääaukion keskustassa ja katseli leirin menoja, jotka olivat kieltämättä tähän aikaan päivästä melko olemattomat. Auringonnousun hetki oli käsillä ja partiot olivat juuri lähteneet matkaan. Jääviilto oli herännyt aivan liian aikaisin, kun nukkuminen pesässä oli käynyt mahdottomaksi Leppävarjon puhuessa unissaan. Punaturkkinen soturi oli raivonnut pää punaisena klaanitoverilleen, joka oli sitten aina hetkeksi hiljentynyt, kunnes puhe oli taas alkanut. Jääviilto oli pian tajunnut väsymyksen siirtyneen sivuun, joten kolli oli suosiolla noussut ylös. Koska Pimentovarjo ei ollut laittanut soturia yhteenkään partioon, oli Jääviillolla rutkasti luppoaikaa. Hän veisi Virtatassun harjoituksiin vasta aurinkohuipun jälkeen.
Siispä kolli päätti kuluttaa aikaansa käymällä pienellä vierailulla pentutarhalla. Hän oli tavannut epäsäännöllisen säännöllisesti Kylmäliekin ja Huomenkyyhkyn pentuja, koska Jääviilto halusi varmistaa, ettei pennuista tulisi yhtä hiirenaivoisia kuin vanhemmistaan. Punaruskea soturi yritti opettaa veljensä jälkikasvulle hänelle itselleen tärkeitä arvoja, eli muun muassa sitä, että vain puhdasveriset voivat olla aitoja sotureita, mutta näillä pennuilla olisi mahdollisuus olla edes kohtalaisia, koska heissä virtasi vain vähän huonoa, eli ei Kuolonklaanin verta. Kun Huomenkyyhky oli paljastunut Kaaostuhon pennuksi, Jääviilto oli nähnyt hänen jälkeläisissään edes vähän potentiaalia. Kenties pennuista voisikin tulla jonkinlaisia sotureita – ei varmastikaan hyviä, mutta huono soturikin oli parempi kuin ei soturi ollenkaan.
Jääviilto tallusteli raskain askelin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pentutarhaan. Soturin jäänsiniset silmät etsivät täyteen ahdatusta pesästä neljää tuttua karvamyttyä, jotka löytyivätkin Mäntyviiksen viereiseltä vuoteelta läheltä pesän sisäänkäyntiä. Pennuista ainoastaan Kettupentu oli hereillä, ja naaraspentu nosti nopeasti päänsä pystyyn kuullessaan setänsä lähestyvän. Jääviilto päätti antaa muiden pentujen nukkua, sillä yhden kanssa oleminen oli paljon helpompaa – ja siedettävämpää – kuin neljän. Oranssiturkkinen Kettupentu nousi nopeasti ylös sammalvuoteeltaan, ja Jääviillon mielestä pennun toiminta oli aivan liian kovaäänistä; hän herättäisi tuolla menolla pentuetoverinsa!
"Ole hiljaa, kakara! Jos herätät muut, upotan sinut lampeen", Jääviilto uhkaili kuiskaten. Soturin kasvoilla oli äreä ilme. Hän inhosi näitä pentuja yli kaiken, mutta samalla koki velvollisuudekseen yrittää tehdä niistä edes jotain muuta kuin nössöjä pelkureita..
"Ala tulla, minä vien sinut ulos tästä karmeasta pesästä", soturi murahti ennen kuin pentu ennätti sanoa mitään, "jos olet kunnolla, saatan jopa näyttää sinulle jonkin taisteluliikkeen. Sinun kaltaistesi on aloitettava harjoitukset jo pentuna, sillä muuten sinusta ei tule yhtään mitään.."

//Kettu?

Jääviilto oli lähtenyt ulos leiristä pakoon inhottavien kuraveristen seuraa. Kun Henkäystähdestä oli tullut päällikkö, soturi oli toivonut kollin häätävän klaanista pois kaikki ei-puhdasveriset kuolonklaanilaiset. Niin ei ollut käynyt ja koko Henkäystähden päällikkyyden aikana Jääviilto oli ärsyyntynyt yhä vain enemmän kuraveristen seurasta. Pelkästään se, että ne kapiset kissanrumilukset istuivat leirin pääaukiolla leikkien sotureita, sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli pudisteli vihaisena päätään ja puhisi itsekseen samalla, kun hän ravasi kauemmas leiristä. Jääviillon jalat johdattivat hänet Hehkulammen suuntaan, muttei kollilla ollut tarkkaa päämäärää. Hänen oli vain päästävä pois leiristä ja tukahdutettava raivonsa jotenkin. Jääviilto olisi tietysti voinut käydä leirissä kuraveristen kimppuun, mutta jopa kolli itse tiesi, ettei se olisi lainkaan järkevää. Sen tehdessään soturi saisi heittää pysyvästi hyvästit haaveilleen päästä varapäälliköksi.
*Typerät kuraveriset, pilaavat minun koko elämäni! Sietäisivät jokeen kaikki!* Jääviilto ajatteli ja päästi ilmoille tympääntyneitä murahduksia.
Sankka lumisade oli juuri lakannut, ja maata peitti paksu lumikerros. Uusi lumi oli peittänyt alleen vanhat polut, joten Jääviilto joutui tarpomaan lähes umpihangessa.
Kun Jääviilto kulki eteenpäin vihaisesti marssien, hän pysähtyi kuullessaan askeleita jostain läheltä. Soturin korvat kääntyilivät, kun hän yritti selvittää mistä askeleet kuuluivat. Kun Jääviillon nenään tulvahti voimakas vereen sekoittuva eloklaanilaisen tuoksu, hänen kyntensä liukuivat esiin.
*Ensin kuraveriset, ja nyt vielä eloklaanilaisetkin tulevat häiritsemään loistokasta elämääni! Heistä jokainen sietäisi kuolla ja vieläpä hyvin kivuliaasti!* Jääviilto ajatteli etsiessään jäänsinisellä katseellaan haavoittunutta vihollistaan. Rautainen veren tuoksu johdatti Jääviillon nopeasti viholliskissan luokse. Tummanruskea kollikissa oli lyyhistynyt pehmeään lumeen ja hengitti raskaasti. Hän oli haavoittunut ja selvästi väsynyt, toisin sanoen puolustuskyvytön.
"Mitäs täältä löytyykään?" Jääviilto kysyi ja katsoi tummaturkkista kissaa silmiin. Vaikka eloklaanilainen olikin haavoittunut, tämän kellertävissä silmissä oli päättäväinen, Jääviillon mielestä aivan mahdoton ilme. Eivät eloklaanilaiset näyttäneet tuolta, ne olivat lempeitä, hyväuskoisia typeryksiä. Tämä kissa oli selvästi virheellinen, ja siitä olisi päästävä hetimmiten eroon.
"Minä petin Eloklaanin. Tahdon liittyä Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti ja nousi ylös. Soturi oli säälittävä näky; hän oli niin väsynyt, että hänen jalkansa tärisivät ja näytti siltä, että jopa hento tuuli voisi kaataa hänet kumoon. Mutta Jääviilto ei antanut tuulelle mahdollisuutta, vaan syöksähti kynnet ojossa ja varoittamatta kissan kimppuun.
"Sinä et ole kuolonklaanilainen, etkä koskaan tule olemaankaan! Sinussa virtaa kuraveri, et koskaan voisi olla kuolonklaanilainen!" Jääviilto sähähti ja painoi vastustajansa alleen. Tummanruskea kolli yritti pyristellä irti punaturkkisen kollin otteesta, mutta raivostunut Jääviilto ei hellittänyt otettaan. Tämä oli juuri sopiva tapa purkaa vähän vihaa, ja Jääviilto ajattelikin eloklaanilaisen olevan Pimeyden Metsän vastaus Jääviillon sanomattomiin rukouksiin. Eloklaanilainen yritti sanoa mitään, mutta Jääviilto ei antanut hänelle suunvuoroa. Kuolonklaanilainen joutui hetken kamppailla vihollisensa kanssa, ennen kuin sai tukevan otteen tuon pehmeästä kaulastaan. Vihollinen yritti puhua, mutta Jääviilto puristi hampaillaan tiukemmin kissan kaulaa. Eloklaanilaisen suusta pääsi vain onnetonta korinaa, kun punaturkkinen kolli puristi leukojaan vain tiukemmin yhteen. Kuului napsahdus, kun soturin hampaat lävistivät vihollisensa nahan. Verta purskahti Jääviillon suuhun, muttei hän irrottanut vieläkään. Vasta sitten, kun vihollinen hänen allaan lakkasi pyristelemästä, soturi nousi ylös tämän päältä ja irrotti otteensa.
"Hah, ei eloklaanilaisista ole taistelemaan", Jääviilto murahti ja tökkäsi käpälällään elotonta eloklaanilaista. Jääviilto nousi kylmänviileästi ylös ja jätti ruumiin kylmään hankeen. Soturi suuntasi kohti Kuolonklaanin leiriä ilmoittaakseen Henkäystähdelle tapahtuneesta. Kuraveriset ja jotkut alempiarvoiset puhdasveriset kuolonklaanilaiset saisivat luvan hakea ruumiin pois ja hävittää sen. Jääviilto koki olevansa niin arvokas kissa, ettei hän voisi sotkea tämän enempää käpäliään.

Taistelu oli lopulta kääntynyt Kuolonklaanille voitokkaaksi. Eloklaanin kissat oli pakotettu perääntymään leiristään, kun Keijukainen ja tämän toveri Tyrskytassu - joka ilmeisesti tätä nykyä tunnettiin Tyrskytiikerinä - olivat kaapanneet eloklaanilaisten pennut ja pitäneet näitä panttivankeina. Kujakissayhteisö oli ottanut Eloklaanin leirin haltuunsa, ja eloklaanilaiset oli häädetty nummille asumaan.
Aaltosalaman puolesta heidät kaikki olisi voinut hävittää yhdellä kertaa, mutta sotasuunnitelma oli monivaiheisempi, minkä hän toisaalta ymmärsi hyvin. He eivät mitenkään olisi voineet jatkaa taistelua enää yhtään pidempään, sillä loput Eloklaanin sotureista olisivat saattaneet palata kokoontumisesta hetkenä minä hyvänsä ja ottaa tilanteen haltuunsa. Siinä mielessä soturitar oli tyytyväinen kujakissajohtajan taktiseen vetoon, joka oli taannut heille voiton.
Palatessaan leiriin Aaltosalama jo niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa jaloilleen. Punaruskean soturin isä tuli häntä heti vastaan ja kyseli hänen vointiaan. Sivusilmällä Aaltosalama näki myös Varissulan hahmon yrittävän lähestyä häntä, mutta Kalmakuun tultua hänen luokseen, kolli oli pysähtynyt odottamaan vähän matkan päähän. Hän vaihtoi muutaman sanan isänsä kanssa ja kääntyi sitten tämä mentyä häntä kohti kiiruhtavan Varissulan puoleen.
Nähdessään, miten tummanharmaa kolli selvästi pinnisteli näyttääkseen mahdollisimman rennolta ja huolettomalta, kuitenkin antaen olemuksellaan aivan päinvastaisen kuvan, Aaltosalama tunsi sisällään odottamatonta lämpöä. Hänestä tuntui hyvältä tietää, että Varissulkaa kiinnosti hänen vointinsa. Etenkin, kun tämä itse vielä kysyi sitä häneltä, samalla kun tämän harmaat silmät tutkivat häntä huolestuneesti. Se tunne sai hänet miltei unohtamaan väsymyksensä ja jomottavat lihaksensa.
“Usko tai älä, juuri meidän taisteluharjoitustemme ansiosta olen yhä yhtenä kappaleena”, Aaltosalama huokaisi ja nuolaisi lapaansa, josta oli irronnut iso tuppo karvaa. Vereslihalle raapiutunut, karvaton iholäntti näytti karulta, ja Aaltosalama rukoili siihen kasvavan pian uutta karvaa. Hän näytti aivan kuin joltain kirpunsyömältä kulkukatilta. “Vammani ovat lähinnä kosmeettisia”, naaras naurahti heikosti. “Muuten olen kunnossa. Kiitos.”
“Olit kai huolissasi seuraavista saalistusharjoituksistasi - älä huoli, me pidämme ne kyllä, kunhan vain olen ensin ottanut kahden päivän nokoset”, Aaltosalama maukui vitsaillen, mutta oikeasti hän toivoi salaa kollin myöntävän ääneen ollessaan huolissaan hänestä. Älä ole typerä, Aaltosalama - miksi Varissulka sellaista sanoisi?

//Varis?

//TAISTELUTARINA (810 sanaa)

“Epäilen kyllä väitettäsi. Hän on melkoinen raukka”, Lehtituuli sanoi.
“Minä en väittäisi niin jos en olisi asiasta aivan varma.”
“No”, silmien pyöräytys, “toisaalta kyllähän nyt kunnon soturin pitää vavista omille klaanitovereille jutellessaan.”
“Jos olen käsittänyt oikein ei sinunkaan oppilaasi mikään seurapiiri kuningatar ole”, asiaa ei esitetty niinkään loukkauksena nuorta kissaa kohtaan, joka tunsi jonkinlaista arkuutta ketä tahansa kissaa kohtaan vaan objektiivisena faktana, joka puhui Sähkötuhon väitteen puolesta, “enkä minä muutenkaan usko, että hiljaisuus on esteenä hyvälle soturin uralle. Ei Taivastassusta mitään uutta legendaa tule, mutta hän vaikuttaa ihan kelpo taistelijalta ja hyvältä saalistajalta. Uskon, että hänestä tulee hyödyllinen klaanille jos hänet saa vain rohkaistumaan.”
Naaras oli vastaamassa - todennäköisesti pisteliääseen tapaansa - kun hän yhtäkkiä hiljeni, hänen katseensa sai tarkkaavaisen sävyn ja korvat kääntyivät valppaina eteenpäin. Kissojen ei tarvinnut vaihtaa sanoja keskenään, sillä heidän välillään oli syvä yhteisymmärrys useimmissa asioissa ja vain pieni merkitsevä liikahdus jo kertoi toiselle tarpeeksi seuraavista liikkeistä. Lehtituuli lähti kulkemaan matelijamaisesti eteenpäin ja Sähkötuho pysyi vähän matkan päässä hänen perässään varoen aiheuttamasta saalistussuoritusta häiritseviä tekijöitä. Joskus Sähkötuho tunsi, että hänen mukanaolonsa saalistustilanteessa oli usein melkoinen epäonni, sillä kolli ei mahtanut mitään kömpelyydelleen.
Hetken kuluttua Lehtituuli singahti saaliin kimppuun niin että märän lumen kosteat pisarat ripsottelivat ympäri Sähkötuhon turkkia. Sähkötuho oli joka kerta hyvin vaikuttunut Lehtituulen saalistaidoista ja sulavista, mutta voimakkaista liikkeistä. Raidallinen kolli lähti jolkottelemaan Lehtituulen tassunjäljissä naaraan perään, joka oli kadonnut jonnekin harvenevien havupuiden lomaan. Eloklaanin raja tulisi pian vastaan ja metsän sen hetkisestä tilanteesta johtuen se tuntui jollain tapaa entistä loukkaavammalta lähestyä. Sähkötuho ei kuitenkaan osannut valita missä mielessä.
Raja aukeni pian hänen silmissään, eikä hän havainnut Lehtituulta missään. Tai oikeastaan lopulta kävi ilmi, että hän oli etsinyt naarasta väärästä suunnasta. Lehtituuli jolkotteli Eloklaanin puolella rajaa tuuheahäntäinen orava suussaan ja silloin Sähkötuhon sisäinen kello alkoi hälyttää hiljaa. Kolli lähti ripein askelin Lehtituulta vastaan, muttei ylittänyt rajaa. Jo yksi kissa rajan väärällä puolella aiheuttaisi ongelmia, mutta kaksi vaikuttaisi jo harkitulta loukkaukselta.
“Lehtituuli. Tuo ei ollut ollenkaan hyvä idea.”
“Tämä saalis kuului meille, se tuli meidän puoleltamme rajaa. Ja tuskin Eloklaanilla on varaa ottaa tästä nokkiinsa heidän tämän hetkisen tilanteensa huomioon ottaen”, Lehtituuli sanoi silmiään pyöräytellen. Lehtituuli ei kunnioittanut ketään muuta kuin itseään ja joskus se kävi Sähkötuhon hermoille. Miten Lehtituuli saattoi olla niin vastuuton?
Ennen kuin Sähkötuho ehti esittää vastaväitteensä, hän huomasi silmäkulmassaan liikehdintää ja näki kahden selkeästi Eloklaanilaisen kissan nelistävän kohti vähän matkan päässä. Toveriaan kiihkeämmin Sähkötuhoa ja Lehtituulta kohti kiitävä likaisenvalkoinen järkäle näytti suorastaan raivostuneelta ja oli varmaankin hyvin innokas laittamaan oman näkemyksensä oikeudesta tapahtumaan.
Sähkötuho huokaisi. Miten he olivatkaan päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Hän ei olisi mielellään halunnut tahallaan provosoida eloklaanilaisia uusiin taisteluihin tai minkäänlaisiin kahakoihin, sillä näki sen melko käsittämättömänä ja sitäkin hyödyttömämpänä voimavarojen tuhlauksena. Vaikka toisaalta sodat voitettiin taistelu kerrallaan, ei Sähkötuho silti uskonut pienten kahakkahäviöiden kolauttavan Eloklaanin itsetuntoa niin kovasti että se olisi joko luovuttanut vapaaehtoisesti tai kärsinyt niin suuria kissatappioita ettei heillä olisi enää varaa taistella. Ja muutenkin Sähkötuho ei erityisesti halunnut piestä vastustajaklaanilaisiaan, hän teki sen, koska hänen kuului tehdä niin. Niin hänen haluttiin tekevän. Silti hänestä tuntui jollain tavalla siltä, ettei heidän naapuriklaaninsa ollut ansainnut tätä. Hän ei kuitenkaan antanut moisille ajatuksille aikaa, sillä hänen oli hoidettava niitä velvollisuuksia, mitä hänellä Kuolonklaanin soturina oli. Varsinkin, kun hänen oma isänsäkään ei ollut kokenut häntä tarpeeksi hyväksi nimittääkseen häntä varapäällikökseen. Siitä Sähkötuhon ego oli ottanut suuren kolauksen, jonka seurauksena hänen uskonsa itseensä oli horjunut. Hän tunsi itsensä aina välillä pettymykseksi, mutta se vain ruokki hänen tahdonvoimaansa tulla entistä paremmaksi. Siksi hän nyt kokosi itsensä, ryhtinsä ja valmistautui kohtaamaan kiukkuiset kissat. Kissat, joilla oli todellakin oikeus olla kiukkuisia.
“Senkin syöpäläiset, näinkö oikein, että teidän kapiset tassunne kävivät tällä puolella rajaa? Teille ei riitä se mitä nyt jo riistitte meiltä vaan te haluatte riistää kaiken”, suuri kolli puhisi karvat pörheinä teräväkyntisillä tassuillaan lumista maata puristaen. Kissan vierelle asteli kiireesti toinen paljon valkoisempi kolli, jonka Sähkötuho tunnisti Pohjaharhaksi. Pohjaharhan katseen outo tyhjyys ja eleettömyys pysyivät aivan yhtä tasaisina kuin aina huolimatta tämän hetkisen tilanteen sähköisyydestä ja se sai Sähkötuhon tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi eloklaanilaiskollin seurassa. Sähkötuho ei ollut koskaan nähnyt ketään niin elottoman oloista, joka kuitenkin oli elossa.
“Rauhoitu Pöllöviilto”, Pohjaharha sanoi tasaisesti, jonka jälkeen jatkoi kohdistaen sanansa kohteliaasti kuolonklaanilaisiin, “haluaisin kysyä, mitä asiaa teillä on meidän puolellemme?”
Sähkötuho katsoi hetken kumpaakin eloklaanilaista silmiin, jonka jälkeen puhui tyynesti:
“Otimme meille kuuluvan saaliin kiinni ja saattaa olla, että epähuomiossa sattui rajanylitys. Saalis tuli kuitenkin meidän puoleltamme, joten mielestäni asiassa ei ole enempää käsiteltävää.”
Lehtituuli oli tällä välin laskenut oravan jalkojensa juureen ja silmäili Pöllöviiltoa alentavasti.
“Ai ei mitään käsiteltävää? Minä näytän sinulle käsittelyn senkin ketunaivo. Sinä, et halua nähdä vihaani. Ja nyt minä alan olemaan hyvin vihainen”, Pöllöviillon silmissä oli jotain niin kiihkeää, että Sähkötuho oli melkein varma, että kolli tekisi mitä vain päästäkseen raastamaan joltakulta turkin päältä. Sähkötuho ei kuitenkaan antaisi sen tapahtua. Tähän oli oltava sanallinen ratkaisu.
Lehtituuli hymyili kuivasti: “Ihanko tosi? Minusta sinä kyllä näytät todella rauhalliselta”. Ja siinä oli mennyt sekin vaihtoehto. Pöllöviillossa oli kääntynyt uusi vaihde päälle ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, mustavalkoinen kolli oli jo syöksähtänyt Lehtituulen kimppuun hirmuisesti muristen ja niitannut hontelon naaraan vaivattomasti maahan. Lehtituulen hätähuuto sai Sähkötuhon diplomaattivaihteen napsahtamaan nopeasti pois ja kolli tarttui nopeasti suuren kissan lapoihin hampaillaan ja riuhtaisi tämän irti kilpikonnakuvioisesta naaraasta, joka ei mahtanut hyökkääjälleen mitään. Sähkötuhon sydän hakkasi nopeasti ja hän tunsi kiukun nousevan.
“Älä ole säälittävä ja taistele itsesi kokoisten kanssa”, Sähkötuho ärähti ja kohtasi katseellaan Pöllöviillon suuren hahmon. Sähkötuho kavahti mielessään kollin todellista kokoa. Sähkötuho itse oli käytännössä illuusio pöyhkeine karvoineen ja suurine luineen. Jos Pöllöviillon uhoaminen yhtään antoi viitteitä tämän oikeista taistelutaidoista, Sähkötuhon olisi laitettava parastaan. Ja niin hän aikoikin.
“Kutsuitko minua säälittäväksi?” Pöllöviillon ääni särisi. Ja silloin Sähkötuho tiesi valtavan hyvin, ettei tilanteesta olisi muuta keinoa kuin taistella ulos. Niinpä hän loikkasi suuren valkoisen kollin kimppuun kynnet paljastettuina ja korvat luimussa, valmistautuen kohtaamana vastaustajansa - joka oli valmistautunut iskuun ja puolustautui kuolonklaanilaisen hyökkäystä vastaan taitavasti. Taistelu veti heidät nopeasti maahan ja hetken kollit pyörivät ärisevänä harmaavalkoisena karvakeränä maassa. Sähkötuho tunsi taistelun lomassa myös toisen kissan tömähtävän hänen selkäänsä kivuliaasti hänen turkkiaan raastaen. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut välittää selässään roikkuvasta kissasta, sillä sinä hetkenä kun hän kääntäisi selkänsä uhoavalle Pöllöviillolle, tämä nylkisi hänet. Hän yritti rimpuilla parhaansa mukaan häiriten Pohjaharhaa, jotta tämän ote löystyisi ja Sähkötuho saisi viskattua kollin kimpustaan.
Missä ihmeessä Lehtituuli oli? Sähkötuhon mielestä olisi ollut jo korkea aika tulla auttamaan. Ja samassa Pohjaharhan reaktiosta päätellen kilpikonnakuvioinen kissa oli tarttunut vaaleaan eloklaanilaissoturiin ja sai tämän otteen lipeämään.
“Minä pieksen teidät senkin idiootit”, Pöllöviillto julisti Sähkötuhon karvojen välistä ja alkoi potkia raidallista kollia voimakkailla jaloillaan. Sähkötuho tunsi kuinka ilma pakeni hetkeksi hänen keuhkoistaan, eikä hän voinut silloin keskittyä muuhun kuin hapen kakomiseen. Pöllöviilto käytti tilaisuuden hyväkseen ja paiskasi Sähkötuhon kokonaan maahan, mutta kuolonklaanilainen reagoi nopeasti heikosta hapestaan huolimatta ja heitti kissan päältään. Hetkeksi kaksi kissaa olivat erkaantuneet toisistaan ja molemmat puhisivat hengästyneinä toisiaan kyräillen. Lehtituuli ja Pohjaharha kierivät raivokkaasti muutaman ketunmitan päässä heistä ja näytti epäilyttävästi siltä, että Lehtituuli oli avun tarpeessa. Sähkötuho ei kuitenkaan ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Pöllöviilto lähti jo uudelleen syöksymään hänen kimppunsa. Sähkötuho osasi arvata, että tästä tulisi pitkä ja väsyttävä taistelu, jossa Pöllöviilto ei ainakaan tulisi luovuttamaan.

//Pohja?

Susipentu: 8kp -

Tuhkajuova: 14kp -

Lätäkköpentu: 42kp! - Oppilaan pisteet kasassa!

Lampipentu: 16kp -

Lokkipentu: 11kp -

Lammikkopentu: 13kp -

Savupentu: 4kp -

Virtatassu: 6kp -

Varissulka: 8kp -

Sulkavirta: 12kp -

Taistelu Eloklaania vastaan oli päättynyt Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön voittoon. Sulkavirta ja Lokkipentu olivat menneet sotureiden paluun jälkeen nukkumaan, mutta nukahtaminen oli ollut Sulkavirralle vaikeaa. Kuningattaren oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, sillä kaikki tuntui olevan aivan pielessä. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mitä mieltä oli koko sodasta. Hän halusi tukea perheenjäseniään, mutta ei voinut olla huomioimatta sitä, että Ruskalinnun mukaan eloklaanilaiset olivat jaloja ja hyväsydämisiä kissoja. He eivät taatusti ansainneet tällaista. Kaikista eniten raidallisen naaraan mieltä painoi se, että hänen oma pieni poikansa oli niin kovin innoissaan sodasta. Lokkipennun silmät oikein sädehtivät, kun hän puhui taistelusta.
Jossain vaiheessa Sulkavirta oli nukahtanut ja herätessään uudelleen hän oli yhä väsynyt. Sulkavirta oli kertonut pojalleen Kuolonklaanin voitosta, joka oli ollut hyvin innoissaan. Jonkin ajan kuluttua harmaavalkoisen pennun suusta tuli kysymys, johon Sulkavirta ei olisi halunnut vastata:
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?"
Sulkavirta katsoi hetken poikaansa aivan hiljaa, yrittäen löytää oikeaa vastausta.
"Tuohon on vähän vaikea vastata", naaras totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi, "minä en tiedä, ansaitseeko kukaan oikeasti sellaista, mutta enhän minä olekaan mikään asiantuntija. En tiedä mitä metsässä on viimeisten vuodenaikojen aikana tapahtunut, joten olen väärä kissa vastaamaan kysymykseesi."
Mutta Lokkipentu ei näyttänyt enää kuuntelevan. Pieni pentu tiiraili pentutarhan uloskäynnin suunnalle toivoen, että hän pääsisi taas ulos.
"Mentäisiinkö katselemaan niitä taistelijoita?" Lokkipentu kysyi. Pentu oli niin täpinöissään, ettei Sulkavirta hennonnut kieltäytyä. Pentu oli saanut tiukan otteen emostaan, joka rakasti poikaansa pyytettömästi ja ehdoitta.

Kuu vierähti taas hetkessä, ja Sulkavirralla oli käpälät täynnä työtä kolmikuisen Lokkipennun kanssa. Naaras ei halunnut olla hetkeäkään erossa pojastaan, koska rakasti häntä niin paljon. Sulkavirran koko elämä pyöri tätä nykyä vain Lokkipennun ympärillä, eikä se haitannut kuningatarta ollenkaan. Hän rakasti jokaista hetkeä, jonka hän sai viettää Lokkipennun kanssa.
"Opetatko sinä minulle nyt taisteluliikkeitä?" pentu uteli, kun hän käveli emonsa edellä ulos pentutarhasta. Matopennusta ja Aamupennusta oli tullut jokin aika sitten oppilaita, joiden nimet olivat nykyään Matotassu ja Aamutassu. Oppilaat olivat saaneet mestareikseen Kuuraturkin ja Turhamyrskyn. Lokkipentu halusi myös olla oppilas ja oppia taistelemaan ja saalistamaan, voidakseen tulla nopeammin soturiksi.
"Sitten kun olet vähän vanhempi. Sinä ehdit kyllä harjoitella vaikka koko loppuikäsi, ei sinulla ole mikään kiire, pikkuinen", Sulkavirta naukui ja katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa. Lokkipentu ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä tämä katsoi tyrmistyneenä toiseen suuntaan. Sulkavirta käänsi katseensa poikansa katseen suuntaan ja huomasi, että valkoharmaa pentu katseli Tuhkajuovaa ja tämän jälkikasvuaan, jotka keskustelivat vähän matkan päässä heistä. Sulkavirta tiesi, että Lokkipentu halusi aina olla siinä paikassa, sillä kallion seinämän vierusta oli tähän aikaan päivästä leirin lämpimin paikka. Lehtikado alkoi olla lopuillaan, ja Lokkipentukin oli saanut kokea ensimmäistä kertaa auringon säteiden lämmön.
"Emo! Nuo kissat ovat minun paikallani, meidän on ajettava heidät pois!" Lokkipentu ilmoitti päättäväisesti ja oli jo lähdössä talsimaan kohti Sulkavirran emoa ja uusia sisaruksiaan. Harmaanruskea naaras asettui kuitenkin Lokkipennun tielle ja pudisteli päätään.
"He olivat siinä ensin, Lokkipentu. Me emme voi häätää heitä pois, sillä paikka ei ole vain meidän. Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?" Sulkavirta yritti taivutella pentuaan. Tuhkajuova tuntui nyt jo inhoavan Sulkavirtaa, eikä naaras halunnut antaa emolleen lisäsyitä inhota häntä tai hänen poikaansa.

//Lokki? :-o

Kuu oli ehtinyt jo laskea ja aurinko nousta mäntymetsän takaa, kun viimein palasimme kokoontumisesta leiriin. Henkäystähti oli selvästi halunnut pitkittää klaanien tapaamista niin paljon kuin vain kykeni järjestääkseen kuolonklaanilaisille ja kujakissoille mahdollisimman paljon aikaa. Onneksemme Mesitähti ja eloklaanilaiset eivät koko yön aikana olleet vaikuttaneet huomaavaan mitään. Joukoillemme olisi käynyt ohraisesti, jos kokoontumiseen lähteneet eloklaanilaiset soturit olisivat palanneet leiriin auttamaan klaanitovereitaan.
Olin yön jäljiltä uupunut, vaikka en ollutkaan kuulunut leiriin hyökkääjiin. Yö oli ollut pitkä ja halusin jo nukkumaan. Pakotin kuitenkin silmäni pysymään auki, sillä halusin nähdä hyökkäysjoukkojen palaavan leiriin, typerä kun olin. Vakuuttelin itselleni, että minua kiinnosti ainoastaan saada selville, miten hyökkäys oli mennyt, eikä erään punaruskean soturittaren vointi. Ei tietenkään, miksi olisi kiinnostanut? Aaltosalama oli sitä paitsi varmasti kunnossa. Hänen oli pakko olla. Pakotin hermostuneesti vääntelevän häntäni pysymään paikoillaan ja yritin keskittyä muihin asioihin.
En kuitenkaan joutunut odottamaan kauaa. Pian enemmän ja vähemmän haavoittuneita kissoja alkoi valua leiriin Pimentovarjon ja Keijukaisen johdattamina. Kumpikaan kokeneista naaraista ei ollut selvinnyt naarmutta, joten selvästi taistelu ei ollut ollut mikään läpihuutojuttu. Kaksikko ei vaivautunut selittämään tilannetta klaanin kissoille, vaan kiirehti suoraan päällikön pesään Henkäystähden luokse.
Pari kissaa raahasi mukanaan leiriin ruumista, ja tunnistin kuolleen kissan Myrkkytassuksi. Katseeni pysyi vain hetken oppilaan ruumiissa, kunnes taas aloin etsiä Aaltosalamaa. Pian huomasinkin hänet ja rentouduin hieman kun huomasin, että ainakin soturi oli tolpillaan. Hän oli selvästi jättänyt osan turkistaan matkan varrelle ja kerännyt taistelusta muutaman naarmun ja haavan, mutta naaras ei vaikuttanut olevan aivan hengen hädässä.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan asiaa olin jo noussut paikaltani ja kävelemässä Aaltosalamaa kohti. Olin muutaman askeleen päässä, kun huomasin Kalmakuun kiirehtivän tytärtään kohti. Jähmetyin nolona niille sijoilleni: en millään voinut välittää Aaltosalamasta yhtä paljoa kuin hänen isänsä. Minulla ei ollut mitään oikeutta olla ensimmäinen kissa, jonka hän leirissä tapaisi taistelun jälkeen. Sitä paitsi minun ärsyttävä naamani oli varmaankin viimeinen asia, jonka taistelun uuvuttama soturi halusi nähdä. Olin kuitenkin itsekäs ja halusin päästä puhumaan hänelle. Odotin hiukan nolona korvat tulessa, että kokeneempi soturi oli saanut vaihdettua sanasen tyttärensä kanssa, ja kun Kalmakuu häipyi tiehensä, riensin Aaltosalaman luo. Yritin pitää askeleeni ja olemukseni kiireettöminä ja rentoina, mutta en esitykselläni vakuuttanut edes itseäni.
"Toivottavasti taisteluharjoituksistamme oli jotain hyötyä. Et kyllä näytä siltä", sanoin yrittäen virnistää, mutta huoli paistoi silmistäni selvästi. "Oletko kunnossa?"


//Aalto?

Kerta kaikkiaan naurettavaa, ettei minua oltu otettu mukaan Eloklaanin leirin valtaamiseen. Jopa surkea Myrkkytassu oli päässyt mukaan! Tosin samainen kollinkuvatus oli tullut tapetuksi kyseisellä reissulla, mikä oli minusta ihan oikein hänelle. Minua kyllä harmitti, etten ollut saanut tilaisuutta kostaa hänelle henkilökohtaisesti, vaan joku eloklaanilainen oli tehnyt sen "puolestani"... No, kukaan tuskin kaipasi Myrkkytassua sen enempää kuin piikkiä takalistoonsa, ja oppilaiden pesäänkin oli tullut taas vähän tilavampaa.
Nuolaisin rintaturkkiani mietteliäänä, ja samalla katseeni lipui Kyyhkytassuun ja Matotassuun, jotka jolkottelivat mestariensa perässä leirin uloskäyntiä kohti. Siristin silmiäni katsoessani, miten iloiselta sisareni näytti likaisenvalkean kollin seurassa. Ei enää niin pienestä juoksupojastamme oli vastikään tehty oppilas, ja siitä lähtien ruvennut panemaan merkille, miten usein Kyyhkytassu karkasi kollin luokse, kun silmäni vältti. Tiesinhän minä, että siskollani oli ollut erityinen side Matotassuun jo pentutarha-aikoina, mutta nyt tämä side alkoi tuntua minusta jopa jo vähän häiritsevältä. Välillä minusta tuntui, että minä olin se kolmas pyörä, vaikka se rooli olisi epäilemättä kuulunut Matotassulle.
Taivastassu sattui myöskin olemaan oman mestarinsa kanssa matkalla uloskäynnille, ja laikukas naaras erehtyi vilkaisemaan minun suuntaani. Nostin naamalleni häijyn virneen, mikä sai oppilaan kääntämään katseensa nopeasti toiseen suuntaan. Voi tuota hölmöä! Kunhan Kyyhkytassu vapautuisi Matotassun seurasta, voisimme yhdessä kehitellä jotakin kivaa leikkikalumme päänmenoksi. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi saanut piinata ketään…
Piinaamisesta puheen ollen, oli minun vuoroni tulla piinatuksi. Jääviilto asteli ulos soturien pesästä, ja tiesin, että seuraavaksi oli luvassa minun rääkkämistäni jollakin typerällä harjoituksella. Jonain päivänä minä tuhoaisin vielä Jääviillon, ja silloin hän saisi katua koskaan syntyneensä tähän maailmaan.

Kesken leirikierroksen Lammikkopentu oli pyytänyt, jos he kaikki voisivat leikkiä aivan hiljaa jotain yhdessä. Ennen kuin emo ehti vastata mitään, Lammikkopentu esitti jo lisää kysymyksiä:
"Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?"
Lätäkköpennun mielestä hänen pentuetoverinsa ehdotukset olivat hyviä. Myös Lampipennun kasvoilla oli pieni, innostunut hymy, josta Lätäkköpentu päätteli hänenkin tahtovan leikkiä tai opetella liikkeitä. Mutta kun Lätäkköpennun katse kääntyi emon suuntaan, emo ei ollut iloisen näköinen. Tuhkajuovan kasvoilla oli taas tiukka, aavistuksen verran pettynyt ilme. Lätäkköpentu ei pitänyt siitä, mutta hän ymmärsi miksi emo oli pettynyt. Emo oli ladellut selvät säännöt heidän lähtiessään ulos: ensin leirikierros ja sitten vasta hupi. Nyt Lätäkköpentua hävetti se, että hän ei ollut heti tajunnut sisarensa ehdotuksen olevan niin huono.
"Ei käy", Tuhkajuova naukaisi kireällä äänellä ja siristi vaaleanvihreitä silmiään, "me sovimme, että kierrämme leirin ennen mitään leikkejä. Ettekä te saa häiritä muita kissoja, elleivät he itse omatoimisesti tule luoksenne. Teidän on annettava sotureille ja oppilaille rauha levähtää aukiolla ilman häiriötekijöitä. Kun olette oppineet hallitsemaan kehoanne paremmin, voin opettaa teille yksinkertaisia liikkeitä."
Lätäkköpennun katse kirkastui. Vaikka emo olikin tiukka ja ankara, hän oli maailman paras emo! Hopeanharmaan pennun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. Pennut eivät väittäneet emolleen vastaan, sillä he kaikki tiesivät sen johtavan sanktioihin. Niinpä neljä kissaa jättivät piikkihernetunnelin taakseen ja suuntasivat leirin aukiolla lepäävän, kaatuneen kuusipuun luokse.
"Soturit nukkuvat täällä", Tuhkajuova selitti pysähtyessään kuusen leveämpään päähän. Lätäkköpentu pentuetovereineen silmäili sisäänkäyntiä, mutta emo siirsi tassunsa pentujensa eteen.
"Kuten sanoin, he nukkuvat siellä. Pennuilla ei ole mitään asiaa sotureiden pesään, ei edes sen suulle", tabbykuvioinen kuningatar ilmoitti.
"Mutta eihän se häiritse heitä mitenkään, jos me vain kurkkaamme!" Lätäkköpentu ilmoitti hiukan ärsyyntyneenä. Pennun häntä heilahti puolelta toiselle vauhdikkaasti, kun hän katsoi emoaan uhmakkaasti. Tuhkajuovan kasvoilla oli ankara ilme.
"Kyllä se häiritsee, sillä olette sitten sotureiden tiellä. Etkö muista, mitä pentujen tehtäviin kuuluu?" emo kysyi ja kumartui Lätäkköpennun luokse.
"Muistan!" tabbykuvioinen naaras ilmoitti terävästi, "meidän tehtävämme on oppia klaanin tapoja ja pysyä poissa sotureiden ja oppilaiden tieltä." Emo nyökytteli päätään.
"Niin, eli te ette voi mennä kurkkimaan muiden pesiin", emo vastasi kylmällä äänellä ja viittoi pennut perässään kohti kuusen latvustoa, jonka Lätäkköpentu arveli olevan oppilaiden pesä. Pentu vilkaisi sisaruksiaan, jotka olivat seuranneet hiljaa Lätäkköpennun ja emon kireää keskustelua. Lätäkköpentu kyllä rakasti koko perhettään kovasti, mutta hän koki toisinaan tarvetta tuoda ilmi oman mielipiteensä, vaikka hän tiesikin muiden olevan siitä eri mieltä. Tällä kertaa emo oli kuitenkin onnistunut todistamaan, että Lätäkköpennun mielipide oli ollut väärä; he olisivat kirjaimellisesti sotureiden tiellä, jos he kurkkisivat sisään heidän pesäänsä.

Emo esitteli jälkikasvulleen vielä oppilaiden pesän, tuoresaaliskasan ja parantajan pesän. Parantajan pesään pennut saivat mennä sisään, mutta Lätäkköpentu ei voinut sietää sitä löyhkää, joka pesässä leijaili!
"Hyi! Ihan kamala haju!" Lätäkköpentu ilmoitti nyrpistäen nenäänsä, kun he astuivat sisään hämärään pesään, joka sijaitsi pentutarhan tavoin kallionseinämässä, "mistä tämä haju oikein tulee?"
"Minä luulen, että se tulee yrteistä. Eikö niin emo?" Lammikkopentu kysyi ja käänsi katseensa heidän edessään seisovaan emoon. Tuhkajuova nyökkäsi tyytyväisenä.
"Kyllä, parantaja hoitaa yrteillä sairaita kissoja. Ne haisevat pahalta, mutta niillä voidaan pelastaa sairaan tai loukkaantuneen kissan henki", Tuhkajuova selitti rauhallisella äänellä. Lätäkköpentu näki, kuinka Lammikkopennun silmät säihkyivät, kun tämä oli vastannut oikein. Lätäkköpennun katse kääntyi pesässä olevaan onkaloon, josta asteli esiin musta hahmo. Mustan kissan keltaiset silmät kiiluivat hämärässä, kun hän tassutteli kohti pentuja ja heidän emoaan. Naaras – joka kai oli parantaja – hymyili ystävällisesti Tuhkajuovalle ja tämän jälkikasvulleen.
"Hei, minä olen Kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel. Oletteko te ensimmäistä kertaa leirissä?" musta naaras kysyi ystävällisesti hymyillen. Lätäkköpentu oli kuullut isän puhuvan, että parantaja oli klaanille hirmuinen taakka, kun hän ei osallistunut saalistamiseen tai klaanin puolustamiseen. Lätäkköpentu oli kuitenkin eri mieltä. Hänen mielestään parantaja korvasi tekemättömät tehtävänsä sillä, että hän paransi niitä klaanin jäseniä, jotka puolustivat ja ruokkivat klaania.
"Olemme me. Emo esittelee meille leiriä", Lammikkopentu selitti. Myös Lätäkköpentu rohkeni puhumaan, kun hänen sisarensakin oli avannut suunsa.
"Minä olen Lätäkköpentu. Minun mielestäni sinun pesäsi haisee pahalta. Miten sinä voit asua täällä?" pentu kysyi. Lätäkköpentua alkoi puistattaa yrttien kitkerät tuoksut, mutta Hehkuaskel vain hymyili.
"Minustakin yrtit haisivat aluksi pahalta, mutta olen nyt tottunut niiden hajuun eivätkä ne haise enää pahalta", musta parantajakissa selitti rauhallisella äänellä ja hyvin kärsivällisesti. Lätäkköpentu kohautti lapojaan.
"Kyllä ne haisevat", pentu ilmoitti.
"Minä luulen, että sinulla on muutakin tehtävää kuin maleksia täällä pentujen kanssa", Tuhkajuova keskeytti keskustelun kylmällä äänellä ja loi terävän katseen Hehkuaskeleeseen. Parantaja katsoi pahoitellen kuningatarta. Hän toivotti pennuille ja heidän emolleen hyvät päivänjatkot ja palasi vähin äänin takaisin samaan paikkaan, josta hän oli tullutkin. Lätäkköpentu jäi katsomaan parantajakissan perään ja käänsi katseensa emoon.
"Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt olla niin ilkeä hänelle", Lätäkköpentu ilmoitti ja kohtasi emon terävän katseen, "hän kuitenkin parantaa myös sinut, jos tulet kipeäksi tai haavoitut. Siitä pitäisi olla kiitollisempi."
Tuhkajuova ei taaskaan näyttänyt iloiselta, mutta nyt hän tiesi, ettei emo voisi muuttaa hänen omaa mielipidettään. Siitä Lätäkköpentu pitäisi kiinni kynsin hampain, sillä hänen mielestään oli oikeasti epäreilua, miten muut kohtelivat Hehkuaskelta.
"En minä ollut ilkeä. Parantajalla on etenkin lehtikatoisin paljon tehtävää, eikä niihin kuulu pentujen kanssa höpöttely", Tuhkajuova ilmoitti ja komensi pentunsa perässään ulos pesästä. Lätäkköpentu ei voinut pysyä hiljaa, joten hän oli pakko saada puhua pentuetovereilleen kuiskaten niin, ettei emo kuulisi ja suuttuisi:
"Minä en pidä siitä, että kukaan ei ymmärrä miten tärkeä parantaja on klaanille! Häntä pitäisi kunnioittaa enemmän, eikö niin?"
Pentu silmäili kysyvästi pentuetovereitaan toivoen, että he jakaisivat mielipiteen hänen kanssaan.

//Lammikko tai Lampi?
//KP-boosti

“Tottakai!” Savupentu hihkaisi ja nappasi sammalpallonsa, jonka oli saanut Mäntyviikseltä edellispäivänä.
“Heittelemme tätä edes takaisin eikä se saa osua maahan. Jos minä tiputan sen sinä voitat”, Savupentu kertoi innoissaan. Susipentu kampeutui ylös istuma-asennostaan ja asettautui peliasemiin.
“Ja entä, jos minä pudotan sen?” harmaalaikukkaan veli kysyi jo paremmalla mielellä.
“Silloin minä voitan”, Savupentu sanoi ja hymyili koko olemus iloa ja rakkautta ympäröivää maailmaa kohtaan.
“Selvä aloitetaanko?” Susipentu kysyi ja Savupentu nyökkäsi innokkaasti. Naaraspentu heitti sammalpallonsa Susipennulle ja tuo heilautti sen takaisin. Savupentu loikkasi ja nappasi pallon ja heitti sen taas. Susipentu laukaisi pallon ja se lennähti Savupennun pään yli ja vaikka tuo tavoitteli sitä kaikin voimin pienet jalat sotkeutuivat toisiinsa ja Savupentu muksahti maahan. Hän vinkaisi lyödessään leukansa.
“Savupentu? Oletko kunnossa?” Savupennun veli naukui ja tassutti sisarensa luo huolissaan.
“Ei sattunut. Jatketaan vain leikkiä”, Savupentu naukaisi ja kömpi ylös maasta.
“Oletko varma? Se näytti kipeältä”, Susipentu naukui ja nappasi sammalpallon käpäliinsä.
“Olen varma. Ei minua sattunut säikähdin vain”, harmaalaikukaspentu sanoi ja hymyili..
“Sinä voitit nyt. Pelataanko me vielä?” Savupentu kysyi nyt jo innokkaana ja olemus taas henkien naaraan iloa.
//Susi?