Näin miten pieni naaras mönki sammaleiden alta ja se sai minut nauramaan kahta kauheammin. Pentu näytti erittäin äreältä joka sai minut entistäkin huvittuneemmaksi. Hehkuaskel tuli siihen häsläämään jotain pennun luokse ja tämä vastasi parantajalle lyhyesti ja napakkaasti. *Sentään hänellä on asennetta*, ajattelin. Hehkuaskel kääntyi hetkeksi minua kohti.
"Haen sinulle markiä sammalia niin viileys laskee tassun turvotusta", hän sanoi ja lähti rivakasti sammaltupon kanssa ulos pesästä. Jäin hetkeksi katsomaan parantajan pesään ja sitten asetuin mukavaan asentoon.
"Kuules pirpana. Voisit yrittää olla hieman positiivisempi. Ei tarvitsisi hiiltyä pienestä pilasta", huikkasin vaaleanharmaalle pennulle. *Jos hän osaisi tulevaisuudessa käyttäytyä meistä voisi ehkä jopa tulla ystäviä* ajattelin, mutta pudistelin päätäni. *Tuo kakara ei varmasti tule käytöstapoja oppimaan*,

Kuulin miten Hehkuaskel tuli viimein takaisin sammaleensa kanssa ja laski sen minun eteeni.
"Viimeinkin", tuhahdin vain ja laitoin sen tassuani vasten. *Mitä parantaja oli tehnyt, jotta tällä oli kestänyt niin kauan?* mietiskelin. Tunsin, että tassu ei ollut enään niin kipeä. *Kohta pääsen täältä pois*, ajattelin. En halunnut olla yhtään sen kauemmin siinä karmean hajuisessa pesässä ja päätin siis vain ottaa hyvän asennon ja laittaa silmät kiinni. Kuitenkin pidin koko ajan korvani höröllä, jotta kuulisin jos se rotalta näyttävä säälittävä pikkupentu yrittäisi mitään.

//virtapentu

Kun heräsin nokosiltani, en heti muistanut, missä olin. Muistamista ei ainakaan helpottanut se, että hirsiä vedellessäni päälleni oli mystisesti ilmestynyt kasa sammalta ja kaikkea muuta pikku sälää. Jouduin kaivautumaan pois sammalten alta kuin mikäkin pahainen kontiainen.
Korviini kantautui maanista naurua, joka epäilemättä oli peräisin siitä typeryksestä, joka oli pitänyt hautaamistani sammalilla hauskanakin juttuna. Terävä, kylmä katseeni siirtyi hitaasti viereisellä pedillä räkättävään Myrkkytasuun, joka ilmiselvästi oli pilan takana. Tuo hölmö ei tiennyt, kenet oli mennyt haastamaan - hän oli juuri varmistanut itselleen paikan inhokkikissojeni listalla aivan Jääviillon alapuolelta. He molemmat saisivat vielä katua pahanpäiväisesti loukkauksiaan minua kohtaan.
"Millainen on olosi?" Hehkuaskel nappasi pääni päällä olleen sammaleen riekaleen pois hampaillaan. Katsoin parantajanaarasta happamasti - en ollut kyseisellä hetkellä mitenkään erityisesti juttutuulella, etenkin, kun Myrkkytassu jatkoi hysteeristä nauruaan viereisellä pedillä. Tuolla oppilaalla viirasi päässä pahemman kerran, ja odotin toiveikkaana, että tämä tukehtuisi omaan nauruunsa.
"Ei kai sinulla ole vilu?" Hehkuaskel jatkoi tiedustelemista, ja se alkoi käydä vähitellen hermoilleni. Ilman Jääviiltoa en olisi ollut täällä alkuunkaan!
"Ei ole vilu", vastasin töykeästi, ja toivoin naaraan ymmärtävän jättää minut rauhaan, ennen kuin kimmastuisin toden teolla. "Ainoa ongelmani on tuo ruma, äänekäs kasa variksenruokaa, jolla ei ole minkäänlaisia tapoja." Osoitin sanani Hehkuaskeleen takana hirnuvalle Myrkkytassulle.

//Myrkky?

Laskin häntäni kollin lavoille. Huomasin pienen nolostumisen hänen kasvoissaan. Katsoin häntä lämpimästi. Hymyilin onnellisena. "Sano sinä, näytänkö oudolta?" kysyin Pyörretassulta. Pyörretassu vilkaisi silmääni muutaman kerran. "Et, hän totesi. Kollin katseessa oli sellaista vilpittömyyttä, että uskalsin ehdottomasti uskoa häntä. "Kuitenkin on kiva päästä hieman jaloittelemaan ulos, nau'uin. 'Etenkin näin hyvän seuran kanssa', lisäsin mielessäni. Hymähdin iloisena. Maailman tylsimmästä lehtikatopäivästä tulikin elämäni ihanin! Pidin silmääni auki, mutta se oli vieläkin hieman turvonnut. "Miten näet silmälläsi?" Pyörretassu tiedusteli. "Se vaihtelee. Joskus en nähnyt ollenkaan, joskus taas näen. Ei minusta kuitenkaan sokeaa tule, se on varmaa. Hehkuaskel parantaa minut, vakuutin. Pyörretassu nyökkäsi. Nojauduin kollia vasten varovasti, peläten että painoni olisi liian suuri. Pyörretassu kuitenkin käveli normaalisti vaikka nojasinkin häneen. Edessämme tassuttava Turhamyrsky kääntyi meitä kohti. "Eikö meidän pitäisi palata kohta jo leiriin? Alkaa tulla pimeä, Turhamyrsky urahti. Katsoin ylös taivaalle. Tottahan se tietysti oli, olihan nyt lehtisateen loppu. Meillä oli ollut niin kivaa ettemme olleet huomanneet asiaa. Käännyin toisinpäin. Katselin ympärilleni kiinnostuneena. Lehdet putosivat puista, eikä lumen tulokaan ollut enää kaukana. Maisema oli kieltämättä...erikoinen. Ei hieno mutta ei kauhean rumakaan. Tunnelma taas oli ihana. Saavuimme leirin sisäänkäynnille. Leirin sisältä kuului supinaa. Pujahdin sisään. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyin. "En tiedä, Pyörretassu vastasi. "Saapukaa kaikki tänne!" Punatähti ulvaisi. "Jäädäänkö katsomaan?" Pyörretassu kysyi. "Mikä ettei." vastasin kiinnostuneena. Asetuin istumaan Pyörretassun viereen. "Meillä on uusi soturi nimitettävänä, Punatähti julisti. Häkellyin. Kuka se olisi? Sitten tajusin: Usvatassu! Oma oppilaani. Häpesin että jouduin jättämään hänen koulutuksensa kesken. Olimme kuitenkin saaneet olla mestari ja oppilas-suhteessa muutaman kerran. "Usvatassu, astu eteen, Punatähti käski. Katsoin Usvatassun menemistä. Hänen päänsä oli yhä alhaalla, mutta ilme hieman kirkkaampi. "Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Usvakatseena, Punatähti julisti. "Eikös tuo ollut sinun oppilaasi?" Pyörretassu kysyi. "Oli, vastasin. Menin joukon läpi onnittelemaan Usvakatsetta. Muistin omat soturimenoni. Ne olivat olleet todella mukavat! Kun pääsin kollin luo, hän tuijotti minua hämmästyneenä. "Nuppujuova, hän totesi. "Onnea, Usvakatse! Anteeksi että koulutuksesi jäivät kesken. Autan sinua soturiksi sopeutumiseen kunhan pääsen pois parantajan pesältä, lupasin. Muistin Varjokarvan. Hän oli tehnyt saman minulle. Menin takaisin Pyörretassun luo. "En olisi uskonutkaan, henkäisin.
"Sinunkin soturimenosi ovat pian, sanoin kollille lempeästi.
"Varmaan, Pyörretassu vastasi iloisena.
"Haluatko mennä oppilaiden pesään? Minun täytyy varmaan mennä nukkumaan, sanoin. Oikeasti en halunnut että kolli lähtisi. Toivoin oikeastaan, että hänkin olisi parantajan pesällä kanssani. Mutta eihän sellaista voinut toivoa, koska muuten hänen pitäisi loukkaantua! Ja sitä en olisi ikinä kestänyt! Odotin Pyörretassun vastausta. Hetken päästä hän avasi suunsa.
"Minunkin täytyy varmaan mennä. Nähdään, Nuppujuova, vaikka huomenna?" Pyörretassu kysyi.
"Käy se, hyvää yötä, sanoin. Pyörretassu katsoi minua silmiin. En tiennyt katseesta mitään, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää. Ehkä voisin vain pitää tunteeni salassa? Tai sitten en. Laahustin parantajan pesälle häntääni riiputtaen. Astelin sisään. Hehkuaskel oli sisällä, tavalliseen tapaansa lajitteli yrttejä eri pinoihin. Katsoin kiinnostuneena hänen puuhiaan. "Pitääkö ratamonlehdet ja kirvelit laittaa samaan pinoon?" kysyin. Hehkuaskel säikähti päivänselvästi. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. "Nuppujuova? Ai hei, minä tässä lajittelen yrttejä, Hehkuaskel naukui.
"Selvä, nau'uin. Katselin hieman ympärilleni. Jossain tuoksui riista! Tuoresaalis! Kävelin vuoteelleni. "Siinä on orava, tuoresaaliskasasta, Hehkuaskel sanoi.
"Kiitos paljon, Hehkuaskel!" kiitin. En ollut huomannut kuinka nälkä minulla oikeasti oli ollut. En ollut syönyt koko päivään! Kävin ahnaasti oravan kimppuun. "Mitä olet tehnyt?" Hehkuaskel kysyi minulta.
"Olin ulkona Pyörretassun ja Turhamyrskyn kanssa, vastasin.
"Mukavaa. Muuten, Loiskevarjo kävi tänään pesän ulkopuolella. En minä häntä kyennyt estämäänkään, Hehkuaskel totesi.
Päästin mrrau-naurahduksen. Hyvä että jotain oli sentään tapahtunut tavallisesti ankeassa pesässä! Jotain mukavaa oli sentään tapahtunut. Venyttelin vuoteellani. Söin lopun oravan ahnaasti ja nuolaisin huuliani onnellisena. Lysähdin vuoteelleni. Katselin pesän seinämiä. Uni ei tullut. Yritin ajatella tylsiä asioita, kuten vaikkapa sammalien vaihtamista, aukion siivoamista, mutta uni ei tullut. Muut potilaat nukkuivat jo. Hehkuaskelkin oli käynyt nukkumaan. En kehdannut pyytää naaraalta unikonsiemeniä nukahtamiseen. Hehkuaskel oli tehnyt tänään jo paljon: olisi ollut itsekästä pyytää häneltä jotain. Enkä voinut itsekään niitä ottaa: vaikka tiesin että tunnistaisin ne päivänvalossa, mutta näköni saattaisi tehdä tepposet pimeässä. Enkä edes saisi ottaa niitä! En ainakaan ilman Hehkuaskelen lupaa. Yritin nousta ylös. Kuuntelin tarkasti. Jokin liikkui pensaikossa. Tajusin se olevan vain yöpartio, joka ilmestyi esiin. Venyttelin vuoteellani ja käperryin kerälle. Laskin häntäni pääni päälle. Pian olinkin jo unessa. Näin unta. Näin kuinka olin harjoituskentällä jonkun vanhemman kollin kanssa. Harjoittelin liikkeitä. Olin vasta oppilasikäinen. Kolli näytti Varjokarvalta. 'Ei ihme että näytti tutulta', ajattelin. Katselin kuinka harjoittelin liikettä. Näin että yritin ahkerasti. Olin surkea taistelija, ja sen Varjokarva varmaan oli tiennyt. Kiipeily ja metsästys oli eniten juttuni, ja niiden harjoituksia Varjokarva oli eniten minulla teettänyt. Varjokarva oli ollut paras mestari ikinä! Kolli oli opettanut minulle perusasiat, ja minä olin yrittänyt opettaa samat asiat Usvatassulle. En tietenkään ollut ollut yhtä kauan soturina kuin Varjokarva oli ollut, joten opetukseni oli huonompaa.

Heräsin aamulla. Nousin ylös kirkkaaseen aamuun. Raikas ilma vaelsi turkkiini. Kömmin ylös lämpimästä vuoteestani. Räpyttelin silmiäni. Kukaan muu ei ollut vielä herännyt, paitsi Hehkuaskel. "Nukuitko hyvin?" Hehkuaskel kysäisi. "Ihan hyvin. Entä sinä?" kysyin. "No, nukuinpa minäkin ihan hyvin, Hehkuaskel totesi. Nyökkäsin. Minulla ei ollut yhtään nälkä, ja metsästyspartioden palaamiseenkin oli vielä kauan. Päätin mennä käymään ulkona. "Hehkuaskel, saisinko mennä ulos?" kysyin. "Taas? No, hyvä on, sehän tekee sinulle hyvää. Ei sinun kannata olla koko ajan tunkkaisessa pesässä, Hehkuaskel sanoi. Nyökkäsin nopeasti. Nousin vuoteestani parantajan pesän kylmälle hiekalle. Kävelin ulos pesästä huiskauttaen häntääni Hehkuaskelelle. En jäänyt odottelemaan kauemmin. Mietin hetken minne menisin. Voisin mennä soturien pesään, tervehtimään Usvakatsetta, tai sitten oppilaiden pesään. Päätin mennä oppilaiden pesään, katsomaan olisiko Pyörretassu paikalla. Tai sitten hän olisi aamupartiossa. Kurkistin sisään. Näin siellä muutamia oppilaita, jotkut vuoteet olivat tyhjinä. Huomasin Pyörretassun veljen Toivetassun kävelevän suuaukolle. "Hei, oletko nähnyt Pyörretassua, Toivetassu?" kysyin. "Hän meni aamupartioon joka lähti hetki sitten, Toivetassu vastasi. Nyökkäsin hieman harmistuneena. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan. Lähdin pesästä. Aukiolla oli tylsää. Katselin herkeämättä sisäänkäyntiä, että tulisiko Pyörretassu paikalle. Yhtäkkiä tajusin: en voinut olla koko ajan Pyörretassun kanssa! Minun täytyi ymmärtää että hänellä oli perhe, jonka kanssa hän varmasti halusi viettää aikaa. En ollut hänen perhettään. Tulisinko edes olemaan? Tuskinpa. Se oli kuitenkin niin vaikeaa pysyä erossa hänestä. Pyörretassu oli yksinkertaisesti niin taitava kissa. En halunnut vaikuttaa kuitenkaan hännystelijältä. Se olisi outoa ja hieman ärsyttävääkin. Vilkaisin sisäänkäyntiin. Juuri silloin sen ulkopuolelta kuului käpälänaskelia. Huomasin partion tulevan. Partiossa olleet Turhamyrsky, Pyörretassu, Aaltosalama ja Kylmäliekki olivat tuoneet riistaa. Kaikilla oli mukana yksi saaliseläin. Menin tervehtimään Pyörretassua. Huiskautin häntääni leppoisasti tervehdykseksi. Pyörretassu vastasi viiksiään värisyttämällä. "Tervehdys, Pyörretassu!" tervehdin ystävällisesti. "Hei Nuppujuova!" Pyörretassu sanoi. Hymyilin kuin aurinko. Lämmin valo tuntui palavan sisälläni. "No, tuliko saalista?" kysyin.
"Pyörre?"

Pentu alkoi ladella solvauksia takaisin kuten olin jo osannut arvata. Jostain syystä kukaan tässä klaanissa ei osannut kunnioittaa minua. Olin juuri aloittamassa kauhean saarnan kunnioituksesta, mutta Hehkuaskel tuli juuri silloin paikalle. Parantaja alkoi levitellä jotain pahanhajuista töhnää tassuuni ja se tuhannenkin kakara vain meni maaten. Pyöräytin silmiäni ja vetäisin tassuni rivakasti pois parantajalta, kun tämä oli valmis töhnänsä kanssa. Näin maassa kasan maakuualuselta irronnutta sammalta ja aloin peittää sillä koko pennun aivan hiljaa. Otin aina yhden pienen tupon kerrallaan ja laskin pennun päälle. Jatkoin tätä niin kauan, että koko pentu oli peitetty. Katsoin vain sammalkasaa jonka alle pentu oli pari silmänräpäystä sitten kadonnut ja aloin nauraa hysteerisesti. Tuntui siltä, että kaikki pesässä tuijottivat minua kuin pähkähullua, mutta en välittänyt. Pentu ei selvästikään ollut nukkunut vähään aikaan sillä tämä ei herännyt nauruuni ainakaan heti. Nousin ylös ja lähdin ontumalla etsimään lisää tuppoja. Keräilin pieniä palleroita ympäri pesää ja kasasin ne pennun päälle. Kohta tämä näytti siltä, että siinä olisi vain epämukava möykky keskellä makuualustaa. Purskahdin taas kerran nauruun kun tuijotin hiljaa kohoilevaa sammalkasaa.

//virtsu

Uskoni Kuolonklaanin kolleihin laski joka kerta lisää, kun törmäsin Jääviillon kaltaisiin törppöihin - laskuihin oli päässyt mukaan myös tämä nimetön, laikukas kolli, joka oli aloittanut armottoman pilkanteon sillä hetkellä, kun olin avannut suuni ja puhunut hänelle. Todellisuudessa minulla ei ollut voimia tapella myös tämän tumpelon kanssa, mutta tänään moneen otteeseen loukattu ylpeyteni ei suostunut taipumaan enää enempää.
"Sinusta tuskin olisi vastusta edes pennulle", tuhahdin halveksivasti huomatessani kollin aristavan yhtä jalkaansa. "Millainen säälittävä surkimus menee loukkaamaan tassunsa? Kai Hehkuaskel muisti puhaltaa pipiisi, jotta siihen ei sattuisi niin paljon?" Katsoin vanhempaa kissaa pilkkaavasti irvistellen.
Kolli oli ilmeisesti aikeissa vastata jotakin vähintäänkin yhtä nasevaa takaisin, kun Hehkuaskel ilmestyi väliimme. Parantaja tuli tuomaan tälle jotakin salvaa tämän tassuun. Kuulin hänen mainitsevan nimen 'Myrkkytassu', ja oletin sen olevan suulaan kollin nimi. Olisihan se pitänyt arvata, että hän oli vasta oppilas - soturi ei olisi tullut parantajalle jonkin mitättömän tassuun tulleen haavan vuoksi.
Päätin käyttää Hehkuaskelen keskeytyksen hyväksi ja käpertyä levolle. Jääviillon takia minulta oli jäänyt yhdet päiväunet väliin, ja se alkoi pikkuhiljaa painaa päälle. Kunhan olisin levännyt hyvin, jaksaisin taas keksiä lisää nokkelia sutkauksia Myrkkytassun kaltaisten typerysten varalle.

//Myrkky?

Makoilin siinä mietiskellen untani. *Onneksi se ei ollut ollut totta*, ajattelin. Niin kamalaa unta en ollutkaan nähnyt hetkeen. Katsoin tassuuni. Piikki oli otettu pois, mutta se oli edelleen tosi kipeä ja, kun nousin ylös vaihtamaan asentoa se oli niin puutunut, että meinasin moksahtaa naamalleni. Sain kuitenkin löydettyä tasapainon juuri ja juuri ja menin parempaan asentoon makaamaan.

Näin miten joku pentu tuotiin parantajan pesään ja tämä näytti aivan toivottoman surkealta. Pentu katsoi minua vihaisena ja kaiken lisäksi valitti siitä, että katsoin häntä.
"Ajattelin vain katsella ympärilleni, jos se ei ole nykyään kiellettyä", sanoin pennulle närkästyneenä. Kävin mielessäni läpi pentujen nimiä ja ulkonäköjä, mutta en jaksanut yrittää muistella kuka hänkin oli. "Ja mitä ihmettä olet tehny jotta olet päätynyt tuollaiseen kuntoon. Kun sinut tuotiin tänne luulin, että meille tuotiin tuoresaaliiksi rotta", nauroin ärtyneelle pennulle. Tämä katsoi minua tuimasti.
"Ole sinäkin hiljaa", hän ärähti.
"Tai mitä? Meinaatko puraista minua hännänpäästä? Voi kun minua pelottaa. Hehkuaskel auta tämä pentu aikoo puraista kynteni katki", nauroin. Pentu näytti niin säälittävältä, kun tämän turkki oli aivan läpimärkä.
"Yrititkös oppia uimaan, kun tuohon kuntoon päädyit rotta", ilkuin. *Tämä on niin hauskaa* ajattelin. Muunsin hieman asentoani ja irvistin, kun vahingossa laskin painoa kipeälle tassulleni. Nuolin tassua rivakasti. Se oli turvonnut hieman. Laskin sen kohta taas maahan enkä välittänyt tassussa olevasta kirvelystä.

//virta

Olin kertakaikkisen raivoissani kuunnellessani Jääviillon solvauksia, joita kolli syyti minusta emolleni. Ilman Kyyhkypentua olisin varmaankin jo käynyt kollin kimppuun ja möläyttänyt ulos totuuden. En ymmärtänyt, mikä siskooni oli mennyt, mutta minun ei auttanut kuin leikkiä mukana, kunnes saisin tilaisuuden keskustella kahdestaan hänen kanssaan.
"Virtapentu, kiitä Jääviiltoa, niin asia voidaan unohtaa." Lehtituulen sanat kolahtivat korviini. Murhaava, anteeksiantamaton katseeni oli nauliutunut Jääviillon omahyväisesti virnistelevään naamaan, ja mielessäni pyöri tuhat muuta asiaa, jotka halusin sylkeä soturin naamalle kiitoksen sijaan.
Kyyhkypentu tuuppasi minua kevyesti. Vilkaisin häntä vihaisesti, ja vedin sitten syvään henkeä, ennen kuin pusersin väkinäisesti sanat ulos suustani: "Kiitos, Jääviilto, kun pelastit minut."
"Sietääkin kiittää", punaruskea soturi tuhahti, eikä itsetyytyväinen virne hävinnyt hänen naamaltaan.
"Mennään sitten", Lehtituuli maukui happaman näköisenä ja tarttui minua niskasta kiinni. Loin Jääviiltoon viimeisen, syyttävän katseen, ennen kuin emo kiersi kuusen toiselle puolelle ja oksat peittivät näkyvyyden.
Sen sijaan, että olisimme menneet takaisin pentutarhalle, kuningatar suuntasikin toista kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Muistelin sen olevan parantajan pesä, josta olin kuullut vanhempieni mainitsevan joskus, mutta jossa en ollut käynyt sisällä vielä kertaakaan.
"Miksi me tuonne menemme?" kysyin emolta hieman nyreänä. Lehtituuli ei vastannut, vaan työntyi sisälle hämärään pesään, jossa haisi omituiselta. Kuulin Kyyhkypennun tepsuttelevan yhä naaraan kintereillä.
Emo laski minut maahan, ja Kyyhkypentu loikki vierelleni. Mulkoilin häntä edelleen hieman vihaisesti - hänen takiaan me olimme saaneet syyt niskoillemme tapahtuneesta. Kyyhkypentu ei näyttänyt olevan moksiskaan ärtymyksestäni.
"Mikä sinua oikein riivaa?" sihahdin hänelle, kun Lehtituuli meni puhumaan erään mustaturkkisen kissan kanssa. "Olisimme voineet kertoa hänelle emosta!"
Kyyhkypentu hyssytteli minua laittamalla taas tassunsa suuni eteen. Ärähdin ärsyyntyneenä ja työnsin tassun pois suuni edestä.
"Se oli ainoa vaihtoehto", Kyyhkypentu maukui madaltaen ääntään, jotta muut eivät kuulisi. "Hän olisi voinut satuttaa sinua pahasti. Älä kuitenkaan luule, että annan asian jäädä tähän. Ehei - me kyllä kostamme hänelle, siskoseni, mutta ei tänään, ei nyt."
Kiukkuni laantui hieman kuullessani, ettei siskollani ollut aikomusta antaa Jäävillon päästä pälkähästä niin helpolla. "Miten me sen teemme?" kysyin, vilkaisten sitten nopeasti ympärillemme siltä varalta, että joku kuunteli.
"Kaikki aikanaan", Kyyhkypentu lupasi. "Annetaan pölyn ensin laskeutua, ja tehdään sitten siirtomme."
"Taisit käydä pienellä uinnilla", vieras ääni sai meidät molemmat säpsähtämään. Kiepsahdin katsomaan taaksemme ilmestynyttä pikimustaa naarasta, jolla oli keltaiset silmät ja vitivalkoiset tassut. "Minä olen Hehkuaskel, parantaja. Juttelimme juuri emosi kanssa siitä, että olisi parasta, jos jäät tänne ainakin täksi päiväksi tarkkailua varten. Tähän vuodenaikaan vesi on jo tosi kylmää, ja siihen pulahtamisesta saattaa seurata vilustuminen."
"En minä vilustu!" intin takaisin, mutta Lehtituulen tuima katse sai minut vaikenemaan.
"Joka tapauksessa tuo sinun poskessasi oleva ruhje olisi hyvä hoitaa kuntoon", Hehkuaskel jatkoi hyväntahtoisesti.
Huokaisin isosti. "Ihan miten vain…" tupisin puoliääneen.
"Tule, Kyyhkypentu", Lehtituuli sanoi siskolleni, joka ilmeestä päätellen olisi mieluummin jäänyt tänne kanssani kuin palannut takaisin pentutarhalle. Vaaleanharmaa naaraspentu väläytti minulle kannustavan hymyn, ennen kuin kiiruhti emon perään.
Hehkuaskel ohjasi minut pesän perälle, jossa oli pienempi tila, jossa puolestaan oli paljon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Hän käski minun odottaa vähän aikaa, ja minä istuin kärsimättömänä paikallani. Pesässä oli meidän kahden lisäksi neljä muuta kissaa, joiden nimiä en tiennyt. Voi noita onnettomia, jotka olivat joutuneet homehtumaan tässä Pimeyden Metsän hylkäämässä onkalossa ties kuinka kauan.
Parantaja palasi yrttitukon kanssa takaisin. Hän pudotti lehdet maahan ja ryhtyi nuolemaan poskeani puhtaaksi. Minua inhotti, miten iholle naaras tuli, ja yritin päästä kauemmaksi, mutta Hehkuaskel piti minut paikoillaan. Lopuksi naaras siveli poskelleni jonkinlaista pahalta haisevaa tahnaa, joka kirveli vähän. Sen jälkeen hän näytti minulle tyhjää petiä laikukkaan kollin vierestä. Parantajan oli turha odottaa minulta kiitosta moisen tungettelun ja lääppimisen jälkeen.
"Yritä nuolla turkkiasi, jotta se kuivuu nopeammin. Jos tarvitset apua, kutsu minua", Hehkuaskel maukui ystävällisesti ja kääntyi sitten toisen potilaan puoleen.
Turkkini oli edelleen paikoin kostea, mutta ei sentään tiputtanut enää vettä. Minua yökötti nuolla märkiä karvoja, jotka olivat osittain liimautuneet ihoon kiinni. Päässäni kuulin yhä Jääviillon oksettavan omahyväisen äänen, ja se sai minut uudestaan miltei raivon partaalle.
Huomasin viereisellä pedillä makaavan kollin katsovan minua. Katsoin häntä takaisin närkästyneenä. Juuri nyt vähiten kaipasin jotakuta kutaletta todistamaan surkeaa olotilaani.
"Mitä sinä siinä tuijotat?" sihahdin kollille kiukkuisesti.

//Myrkky?

Haistelin kiinnostuneesti ilmaa. Yritin saada vainun Untuvapennusta ja Hahtuvapennusta. Näin pienen, valkoisen tupsun tulevan pentutarhan alta. Yritin vetää siitä, mutta sain tassuuni vain valkoista karvaa. Puhahdin ärsyyntyneenä. Tunsin pienen sähkön olevan ilmassa. Jossain olisi kissoja! Tarkistin pentutarhan moneen kertaan. Missään ei ollut ketään. Pujahdin ulos, vahtien pentutarhan jäkäläverhoa yhä tiiviisti katseellani. Kävelin muutaman hiirenmitan eteenpäin. Näin paljon lehtikasoja ympäriinsä. Nekin olisivat hyviä piilopaikkoja! Yritin kiivaasti pitää kaikkia piilopaikkoja näkyvillä. Menin katsomaan pienen vaahteranlehtikasan, joka oli leirin nurkassa. Katsoin sisään: ei, ei siellä ketään ollut. Kävelin miettiväisenä aukion poikki, ja olin lähes törmätä Aaltosalamaan! "Anteeksi." mutisin. Kävelin sisään parantajan pesään. Entä jos siellä olisi joku? "Hei pentu, Katajapentuhan sinun nimesi oli? Et nyt saa tulla tänne, täällä on potilaita, parantaja Hehkuaskel naukui. "Ai. No oletko nähnyt siskojani Untuvapentua ja Hahtuvapentua?" kysyin. "En, en ole nähnyt. Harvoin täällä pentuja käykään...viimeksi Nuppupentu, ja oppilaani Tiputassu, Hehkuaskel näytti vajoavan muistoihinsa. "Nuppupentu? Onko hän kuollut?" kysyin uteliaasti. Tykkäsin udella kissojen asioita. "Äh, ei hän ole kuollut. Itse asiassa, hän on soturi Nuppujuova. Tuossa hän onkin, ihan vieressäni. Ole hiljaa ettet herätä heitä, Hehkuaskel sanoi. Nyökkäsin nopeasti. "Heippa!" sanoin ja lähdin pois pesästä. Ampaisin juoksuun, sillä näin valkoisen hännän pilkottavan lehtikasan alta! Olin kompastua käpäliini. "Teidät on nähty!" kiljaisin.
"Untski?"

Jääviilto oli äärimmäisen tyytyväinen, kun pennuista toinen oli luvannut olla kertomatta Jääviillosta, jos hän vain päästäisi Virtapennun menemään. Hän ei kuitenkaan voinut olla varma, valehteliko pentu. Soturin ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun Lehtituuli saapui paikalle ja vaati selitystä sille, miksi hänen tyttärensä turkki oli läpimärkä ja kasvot ruhjeilla. Jääviilto oli ollut niin raivoissaan, ettei ollut tajunnut haavoittaneensa pennun iljettäviä kasvoja. Jääviilto katsoi nyrpeänä kuningatarta, joka seisoi parin ketunmitan päässä soturista edelleen vastausta odottaen. Punaruskea soturi mulkaisi inhoten kahta pentua, joista toinen selvästi oli vaientanut Virtapennun.
"Typerät pentusi seurasivat minua tänne, kun halusin omaa rauhaa. Käskin heidän lähteä tiehensä, ja tuo typerämpi meni ja putosi lampeen. Ellen olisi ollut täällä, hän olisi hukkunut", soturi murahti halveksuen ja kohtasi Lehtituulen tuiman katseen.
"Tiedoksesi vain: minun pentuni eivät ole typeriä", Lehtituuli siristi silmiään ja astui askeleen lähemmäs jälkikasvuaan, "en tiedä millainen käsitys sinulla on pelastamisesta, mutta minun nähdäkseni sinä haavoitit minun pentuani. Mikä on selityksesi sille?" Emokissan karvat olivat nousseet aavistuksen verran pystyyn, kun tämä vaati tiukkana selitystä punaturkkiselta kollilta. Jääviiltoa moinen ei hetkauttanut, vaan kolli vain pyöräytti turhautuneena silmiään ja keksi pikaisen valheen.
"Kuriton, koko klaanille häpeäksi oleva pentusi ei osannut olla kiitollinen siitä, että olin pelastanut hänet! Jos minä vaivauduin pelastamaan hänet, saisi hänkin luvan vaivautua edes kiittämään minua siitä!" Jääviilto sihahti ja loi murhaavan, loukkaantuneen katseen Virtapentuun. Pentu näytti pihisevän raivosta, mutta onnistui hillitsemään itsensä kaiketi sisarensa tuella. Lehtituuli piti vielä hetken katseensa tiukasti Jääviillossa ja näytti miettivän jotakin. Jääviilto kohtasi empimättä kuningattaren katseen. Naaras tuhahti lopulta ja ravisteli päätään ja käänsi tiukan katseensa tyttäriinsä:
"Menikö se todella noin?" Jääviillon silmät muuttuivat kapeiksi viiruiksi, kun pennut vilkaisivat ensin emoaan, sitten punaturkkista soturia ja taas emoaan.
"Meni se", vaaleanharmaa pentu tokaisi nopeasti. Lehtituulen ilme muuttui ankarammaksi, ja kissan katse kohdistui Jääviillon kautta Virtapentuun. Soturi tiesi, että Lehtituuli oli yksi Henkäysvarjon liittolaisista, joka oli Jääviillolle vain hyvä asia. Henkäysvarjo oli painottanut usein, että liittolaisten oli pidettävä joka tilanteessa yhtä ja oltava toistensa puolella.
"Virtapentu, kiitä Jääviiltoa, niin asia voidaan unohtaa", Lehtituuli komensi tytärtään tiukasti. Hänen kasvoiltaan näki, ettei naaras ollut iloinen komentaessaan pentuaan. Se jos jokin sai Jääviillon kasvoille piirtymään mitä tyytyväisimmän virnistyksen.

//Virta?

Soturi oli painanut minut maata vasten. Hän painoi kynsiään poskeni päällä, ja tunsin kirpaisevan kivun kasvoissani. Suustani pääsi vinkaisu. Ensimmäistä kertaa tunsin aitoa pelkoa, enkä pitänyt siitä. Oloni oli niin voimaton.
"Lopeta! Sinä satutat häntä!" Kyyhkypentu henkäisi ja irvisti kimpussani olevalle kissalle varoittavasti, mutta tätä ei siskoni pelottelu näyttänyt hetkauttavan. Lopulta Kyyhkypentu teki jotain, mitä en ollut odottanut hänen koskaan tekevän: "Me luovutamme! Päästä hänet menemään, niin emme kerro sinusta kellekään!"
Kolli silmäili siskoani kuin arvioiden, puhuiko tämä totta. Olisin halunnut käskeä Kyyhkypentua perumaan sanomansa, mutta kipu ja pelko olivat lamaannuttaneet minut paikoilleni. En sallinut tällaisen vääryyden menevän läpi ilman minkäänlaisia seuraamuksia.
"Jääviilto, mitä täällä tapahtuu?" Näin punaruskean soturin - jonka nimi ilmeisesti oli Jääviilto - jalkojen välistä emon hahmon, joka oli ilmestynyt kollin taakse. Jos naamaani ei olisi sattunut niin paljon, olisin virnistänyt vahingoniloisesti - nyt se kutale sai maistaa omaa lääkettään!
Jääviilto astui pois päältäni, ja Kyyhkypentu riensi oitis luokseni. Lehtituuli asteli lähemmäksi hyvin kireän näköisenä, selvästikin kaivaten selitystä sille, miksi olin läpimärkä ja naamani ruhjeilla. Olin aikeissa kertoa koko jutun juurta jaksaen, mutta Kyyhkypentu laittoi tassunsa suuni eteeni ja pudisti päätään. Katsoin häntä epäuskoisena - oliko sisko menettänyt viimeisenkin järjen rippeensä?
Siirsin kyräilevän katseeni Jääviiltoon, joka arvatenkin sepittäisi tilanteesta oman versionsa.

//Jää?

Siristin silmiäni. Uskoin pystyväni luottamaan siihen, ettei Tuhkajuova menisi kertomaan Henkäysvarjon suunnitelmista Punatähdelle. Jos hän kertoisi, Kuolonklaani voisi pahimmassa tapauksessa jakautua kahtia sisällissodan eri puolille. Tiesin kuitenkin, miten uskollinen soturinaaras oli päällikölle ja soturilaille. Minulla ei ollut mitään varmuutta siitä, että hän tosiaan pitäisi suunsa supussa.
"Sinun on vain kestettävä se. Niin kuin minunkin", naukaisin tyynesti ja kohautin lapojani. "Tiedät kyllä, ettei Punatähdelle lörpöttely ole vaihtoehto."
Suunnitelmien salaaminen Punatähdeltä olikin vaikein asia, jonka Tuhkajuova joutuisi kestämään. Hän oli aika helpossa asemassa minuun verrattuna: hänen perheensä kaikki jäsenet olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia, ja Henkäysvarjon kumppanina hän olisi muutenkin turvassa kaikelta. Kenties hän pääsisi jopa seuraavaksi varapäälliköksi. Meistä kahdesta hän oli selvästi ollut oikeassa kumppanin valinnan suhteen; toisaalta Henkäysvarjo oli niin vastenmielinen, että hänessäkin oli haasteensa.
"Sinun perheesi on sentään puhtaasti kuolonklaanilainen", puuskahdin soturille. "Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? En voi asettua Henkäysvarjoa vastaan, mutta mitä minun pennuilleni tapahtuu, jos myötäilen hänen hulluja suunnitelmiaan?"

//Tuhka?

Leikin Hahtuvapennun kanssa. "Mitä mieltä olet, haluatko olla Hehkuaskelen oppilas?" kysyin Hahtuvapennulta. Kuitenkaan Hahtuvapentu ei kuullut sitä, sillä hän oli aukion toisella laidalla. Katajapennun ja Mäntyviiksen kanssa. Kipitin heidän luoksensa. "Mitä te teette?" kysyin ujosti. "Leikitään piilosta." Katajapentu maukui. Minua pelotti Katajapennun terävä kieli. Kolli osasi olla halutessaan vaikka kuinka ilkeä. Yleensä hän oli kuitenkin kiltti. Kuitenkin häneltä löytyi aina vastaus kaikkeen, mitä sanoikin. Oli vastaus ilkeä tai ei, ei häntä kiinnostanut. Jos Katajapentu häviäisi, mitä hän tekisi? Suuttuisi minulle? Sekin olisi vaihtoehto. Astuin yhden tai muutaman askelen lähemmäs. "Ööh..saisinko minäkin tulla mukaan?" kysäisin varovasti. Katajapentu käännähti minua kohti. Minua alkoi pelottaa. Vaikka kolli ei ollut paljonkaan minua isompi, oli hän taitavampi väittelijä. Näin Katajapennun avaavan suutaan, mutta Mäntyviiksi ehti ensin. "Tietenkin saat." hän naukui. Nyökkäsin kiitollisena Mäntyviikselle. Ikikuningatar tiesi mitä teki. Katajapentu näytti hetken aikaa myrtyneeltä. Sitten Hahtuvapentu kuiskasi hänelle jotain. Katajapennun katse kirkastui. Hahtuvapentu hypähti sivummalle. "Aloitetaan!" sanoin epävarmasti. "Kuka laskee?" "Minä!" Katajapentu kiljaisi. Nyökkäsin rivakasti. Katajapentu alkoi laskea. Juoksin niin kovaa kuin pienistä tassuistani pääsi. Hahtuvapentu käveli rauhallisesti. "Minne mennään?" kuiskasin. "Voikohan parantajan pesään? Eikun ei, ei sinne saa." Hahtuvapentu mietti. "Ehkä soturien pesään..tai ei. Emme tiedä saako sinne edes mennä! Tai pentutarhaan..ei, aivan liian itsestään selvää." ajattelin. "Vauhtia nyt!" suhahdin. Hahtuvapentu nyökkäsi kohti pentutarhan takana olevaa pientä pesän näköistä kohtaa. "Tuonne!" hän sanoi. Ampaisin pieneen lehtikasaan. Ei se ollutkaan pesä. Kasasin lehtiä päälleni. Pian minä ja Hahtuvapentu olimme yltä päältä lehdissä! Kuulin Katajapennun äänen. "Nyt tulen!" hän huudahti. Kuulin käpälänaskelia. "Katajapentu lähti." kuiskasin Hahtuvapennulle. "Joo." Hahtuvapennun vastaus oli niin hiljainen, että siitä oli vaikeaa saada selvää. Tunsin Katajapennun hajun. Se oli lähistöllä. Yhtäkkiä vaistosin Katajapennun olevan pentutarhassa. Säikähdin hieman. "Minä niin löydän teidät.." kuulin Katajapennun mutinan. Yritin pidätellä naurua, mutten pystynyt estämään pientä tyrskähdystä. Tunsin Katajapennun valpastuvan. Tajusin olla hiljaa. Yritin ajatella jotain hyvin, hyvin surullista. Vaikka ei niin surullista, että alkaisin itkemään! Ajattelin..sitä että joutuisimme elämään metsässä ilman ruokaa. "Ihan kauheaa! Miten me voitaisiin selvitä hengissä? Ei!" ajattelin. Huomasin pentutarhan alta pilkottavan käpälän. Näytin sitä Hahtuvapennulle. "Mitä me tehdään?" kuiskasin Hahtuvapennun korvaan niin hiljaa kun osasin. Hahtuvapentu viestitti minulle katseellaan, että meidän pitäisi pysytellä piilossa. Nyökkäsin hieman epäluuloisesti. En tiennyt mitä tehdä. Pidätin hengitystäni. Saattoi olla, että Katajapentu tulisi tänne! Huomasin lehtikasan pienenpienestä raosta, että se oli lähellä.
"Katska?"

Nuppujuova: 14kp -

Narsissitassu: 8kp -

Myrkkytassu: 15kp -

Virtapentu: 20kp! -

Jääviilto: 26kp! -

Aaltosalama: 6kp -

Loiskevarjo: 21kp! -

Varissulka: 7kp -

Toivetassu: 5kp -

Pyörretassu: 5kp -

Pimentovarjo: 23kp! -

Tuhkajuova: 10kp -

Jääviilto katsoi yhä vihaisena raidallista pentua, joka jaksoi edelleen uhota. Pennun turkki oli läpimärkä äskeisestä pulikoinnista johtuen. Kun Jääviilto oli pudottanut pennun lampeen, soturi oli saanut tietää pennun nimen. Vaaleanharmaa naaraspentu oli kutsunut raidallista pentua Virtapennuksi. Pennuista vaaleampi kertoi Jääviillon olevan hirveä kissa, ja se jos jokin sai soturin tyytyväiseksi.
"On siinäkin soturi! Tiputtaa pentuja lampeen, kun ei parempaakaan keksi! Ihmekös olet aina yksin, kun kukaan ei halua olla tuollaisen surkimuksen kanssa!" Virtapentu raivosi vihaisena. Jääviilto ei voinut käsittää, miten pentu kehtasi yhä ärsyttää kunniallista soturia!
"Kaikki haluavat olla minun kanssani! Minä en vain kelpuuta seuraani ketä tahansa nössöjä, likaisia pikkukakaroita, mitä suuri osa kuolonklaanilaisista - sinä ja ruma sisaresi mukaan lukien - ovat!" Jääviilto ärisi paljastellen valkeita hampaitaan. Soturi ei kestänyt enää, vaan tämä teki nopean syöksyn kohti raidallista pentua. Pentu päästi vinkaisun, kun Jääviilto painoi tämän maahan ja siirsi toisen käpälänsä pennun poskelle kynnet esillä.
"On teidän onnenne, että Kuolonklaani tarvitsee puhdasverisiä kuolonklaanilaisia ja satutte olemaan sellaisia", Jääviilto sähisi ja vilkaisi vaaleanharmaata pentua, joka oli ottanut askeleen lähemmäs soturia ja katsoi tätä uhkaavasti. Punaruskea soturi painoi kynsiään maassa makaavan Virtapennun poskea vasten.
"Mutta se ei estä minua pilaamasta teidän elämäänne, jos ette opi kunnioittamaan minua!" Jääviilto ärisi.
"Me kerromme muille, mitä sinä teit!" vaaleanharmaa pentu uhosi ja otti taas askeleen lähemmäs soturia, joka käänsi murhaavan katseen hänen suuntaansa.
"Ette muuten kerro! Te lupaatte nyt, ettette koskaan puhu tästä kenellekään, niin minä voin jättää tämän asian sikseen. Muussa tapauksessa lupaan, että elämästänne tulee hyvin, hyvin vaikeaa", Jääviilto ärähti. Jos Henkäysvarjo saisi tietää tästä, hän tuskin katsoisi asiaa hyvällä. Jääviilto ei normaalisti välittänyt muiden mielipiteistä, mutta ilman Henkäysvarjon luottamusta Jääviillosta ei ikipäivänä tulisi varapäällikköä.

//Virta?

Soturi oli tarttunut minua niskanahasta kiinni ja roikotti nyt lammen yläpuolella. Rimpuilin kollin otteessa raivokkaasti, mutta se ei tuottanut tulosta - olin hänelle kuin ilmaa.
"Katsotaanko, osaako pikkupentu uida?!" kuulin ketkun mutisevan epäselvästi samalla, kun tämä laski minua alemmaksi. Hännänpääni hipoi veden pintaa, ja kylmät väreet kulkivat lävitseni tuntiessani sen jäätävyyden.
"Laske minut maahan heti paikalla!" huusin täyttä kurkkua. "Minä kerron sinusta kaikille, kuulitko?!" Uhkaukseni ei tuntunut tehoavan, sillä tunsin laskeutuvani alaspäin yhä enemmän.
"Virtapentu!" Kyyhkypentu parkui soturin vierestä ja tuuppi tämän jalkaa kaikin voimin. "Laske hänet alas!"
"Kuten haluat." Samassa tunsin putoavani alaspäin vauhdilla, ja kylmä, kova vesi otti minut vastaan. Upposin pinnan alle parin sydämenlyönnin ajaksi kokonaan, kunnes onnistuin nostamaan pääni ylös vedestä.
"Virtapentu, oletko kunnossa?" Kyyhkypentu syöksyi luokseni ja auttoi minut kuivalle maalle. Puklasin suustani ulos vettä, jota olin ehtinyt nielemään jonkin verran.
"Sinä olet hirveä kissa!" Kyyhkypentu kääntyi sähisemään tyytyväisenä myhäilevälle soturille, joka oli astunut kauemmaksi lammesta pudotettuaan minut siihen - arvatenkin välttyäkseen itse kastumiselta.
Tärisin siskoni vieressä turkki vettä valuvana ja kylmissäni. Sisälläni kuumina kiehuvat tunteet antoivat minulle kuitenkin tarpeeksi voimaa raivota minua kaltoin kohdelleelle öykkärille:
"On siinäkin soturi! Tiputtaa pentuja lampeen, kun ei parempaakaan keksi! Ihmekös olet aina yksin, kun kukaan ei halua olla tuollaisen surkimuksen kanssa!"

//Jää?

Heräsin metsästä. Huomasin, etten ollut siellä kenenkään kanssa mietin mitä tein siellä yksin. Olinko kävellyt unissani. Oliko minut raahattu sinne. Miten olin päätynyt sinne. Kävelin takaisin leiriin ja, kun pääsin sisälle näin kuinka Hehkuaskel oli kyselemässä kaikilta oliko heillä mitään haavoja tai huolia. Heti kun parantaja näki minut, hän rynnisti luokseni.
"Toitko sinä ne yrtit mitä pyysin?" Naaras kysyi kireänä. Pudistin päätäni hämmentyneenä. Naaras huokaisi ja pyöritti silmiään. Hän vain lähti jatkamaan kierrostaan. Katsoin parantajan perään hämmentyneenä. Näin Pimentovarjon juttelemassa Aaltosalamalle ja loikin naaraiden luo.
"Milloin olisi seuraava harjoituksemme?" Kysyin. Naaraat katsahtivat toisiinsa.
"Onko kaikki hyvin Myrkkymarja?" Aaltosalama sanoi.
"Tiedät hyvin, että ei ole meidän hommamme kouluttaa parantajaa", Pimentovarjo jatkoi. Haukkasin henkeä.
"En minä ole parantaja eikä minun nimeni ole Myrkkymarja. Olen Myrkkytassu sinun oppilaasi!" Huusin järkyttyneenä. Naaraat katsoivat minua myötätuntoisena. Mihin se kaikki happamuus oli kadonnut jota meidän välillemme oli syntynyt.
"Taasko sinä hourailet. Oletko lyönyt pääsi?" Pimentovarjo kysyi.
"Pitäisikö meidän kertoa Hehkuaskeleelle? Ehkä hän on nähnyt näyn ja on nyt aivan sekaisin", Aaltosalama ehdotti Pimentovarjolle. Peruutin aluksi hitaasti ja sitten juoksin äkkiä ulos leiristä haukkoen henkeä ja silmät kauhusta vettä vuotaen. *Olen aina vihannut parantajia. Olen halveksunut heidän työtään. Mikä minussa on. Onko tämä todellinen minäni!* kriisi mielessäni kasvoi ja en huomannut juurta ja kaaduin naamalleni maaha. Parkaisin ja kömmin ylös. Minusta tuntui, että maa jalkojeni alla olisi juuri pettänyt ja taivas pääni yläpuolella tippunut niskaani. Tuntui siltä, että puristuisin kasaan. Makasin siinä enkä liikkunut mihinkään. Aika tuntui vain pysähtyvän siinä maatessa. Miten maailma oli voinut pettää minut tällä tavalla.

Haukkasin henkeä ja avasin silmäni. Olin parantajan pesässä makaamassa tassu kipeänä. Nousin istumaan ja huomasin, että kaikki karvani sojottivat pystyssä, että olin aivan kylmästä hiestä märkä ja hengitin hyvin raskaasti. Nuolin itseni puhtaaksi ja varmistin, että kukaan ei ollut nähnyt. *Olipa tuo karmea uni* ajattelin mielessäni.

Olin seurannut katseellani, kun Pimentovarjo saapui leiriin. Soturin siniharmaa katse kohdistautui nopeasti minuun, ja tumma soturi harppoi luokseni nopein askelin. Hän oli aiemmin poistunut leiristä Henkäysvarjon kanssa, mutta nyt naaras oli palannut yksin. Oliko Henkäysvarjolle sattunut jotain? Sydämeni tykytti nopeasti, kun Pimentovarjo sanoi, että meidän oli puhuttava. Hän johdatti minut sanaakaan sanomatta ulos leiristä ja jatkoi matkaa niin pitkälle, etteivät leirin piikkihernemuurit olleet enää näköpiirissämme. Mustaturkkinen naaras tarkasti katseellaan ympäristöämme, ennen kuin hän kertoi asiansa vakava ilme kasvoillaan:
"Henkäysvarjo haluaa puhdistaa Kuolonklaanin erakoista. Hän haluaa klaaniin lisää puhdasverisiä ja hän haluaa vähentää erakkosyntyisten määrää. Eikä tämä koske pelkästään Kuolonklaania, Eloklaani on myös hänen tähtäimessään." Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun kuulin soturin sanat ja sydämeni alkoi laukata entistä kovempaa rinnassani. Korvissani humisi. Olin ollut varma, että varapäällikkö oli punonut juoniaan, mutta että hän halusi puhdistaa Kuolonklaanin erakkotaustaisista? Kaikki palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, mitä enemmän ajattelin asiaa. Henkäysvarjo oli kerännyt ympärilleen jo kiitettävän määrän puhdasverisiä kuolonklaanilaisia, jos jokainen hänen seurassaan viime aikoina viihtynyt kissa tosiaankin oli mukana suunnitelmassa. Laskujeni mukaan Henkäysvarjon takana seisoi jo lähes puolet kaikista Kuolonklaanin sotureista.
"Tietääkö Punatähti tästä?" esitin kysymyksen, vaikka tiesin jo aika varmasti vastauksen. Jos oikeudenmukainen päällikkömme olisi tiennyt asiasta, hän olisi takuulla erottanut Henkäysvarjon varapäällikön paikalta ja antanut hänelle tuntuvan rangaistuksen siitä, että kolli juoni tällä tavalla päällikkönsä selän takana ja suunnitteli klaanien välisten sääntöjen rikkomista. Pimentovarjo kohautti lapojaan.
"Ei Henkäysvarjo kertonut, mutta oletettavasti Punatähti ei tiedä tästä mitään. Etkä sinäkään voi kertoa hänelle tai Henkäysvarjo arvaa heti, että olen mennyt kertomaan sinulle tästä", tummaturkkinen soturi katsoi minua vakavissaan. Hännänpääni alkoi nykiä ja korvani tuntuivat olevan tulessa. Jos en kertoisi Punatähdelle Henkäysvarjon aikeista, pettäisin päällikköni pahimmalla mahdollisella tavalla. Mutta jos kertoisin, Kuolonklaani ajautuisi satavarmasti sotaan, sillä Henkäysvarjo ei luopuisi noin vain vallastaan ja aikeistaan.
"En pidä tästä yhtään", nielaisin päätäni pudistellen, "kuinka voin katsoa Punatähteä silmiin tämän jälkeen, kun tiedän mitä hänen selkänsä takana juonitaan?"
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin peloissani. Pelkäsin, että Pimeyden Metsä rankaisisi minua taas, aivan sama mitä tekisin. Henkäysvarjo oli vaarallinen kissa, mutta toisaalta hän oli tuleva päällikköni, ja olin luvannut noudattaa ja kunnioittaa päällikköäni ihan aina. Punatähti ei pysyisi vallankahvassa kovinkaan kauaa korkean ikänsä vuoksi, enkä voisi koskaan kuvitella Henkäysvarjon riistävän edeltäjänsä henkeä. Jos nyt vastustaisin Henkäysvarjoa, hän takuuvarmasti tekisi elämästäni hyvin vaikeaa päästessään päälliköksi. Vaikka se tuntuikin inhottavalta ja väärältä Punatähteä kohtaan, ehkä paras vaihtoehto oli pysyä vaiti Henkäysvarjon suunnitelmista.

//Pimento?
//KP-boosti

Toivetassu olikin loukkaantunut, kuten olin arvellut. Ilmeisesti hän oli loukannut jalkansa pudotessaan, ainakin päätellen siitä, miten hän vältti asettamasta sille liikaa painoa. Oppilas lähti Huomenkyyhkyn kanssa parantajan pesälle, kun minä, Mäyräkynsi ja Pyräkkätassu jatkoimme partion loppuun.

Johdatin partion takaisin leiriin. Tunsin oikein kihelmöiväni odotuksesta: olin kärsimätön kuulemaan, mitä Henkäysvarjolla oli sanottavana. Leirissä minun ei tarvinnut kauaakaan etsiä varapäällikköä, sillä pian hän asteli luokseni. Hän vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta; mikään hänen käytöksessään ei kielinyt siitä, että kolli olisi pian kertomassa minulle jotain suurta salaisuutta. Se sai minut hiukan epäilemään. Ehkei varapäälliköllä ollutkaan mitään kovin salaista tai painavaa kerrottavaa.
Ehdittyään luokseni Henkäysvarjo nojautui lähemmäs ja puhui hiukan matalammalla äänellä.
"Puhutaan leirin ulkopuolella", kolli sanoi ja lähti minua odottamatta astelemaan uloskäynnille. Pyöräytin silmiäni ja seurasin häntä ulos leiristä.
Henkäysvarjo ei katsonut taakseen tarkistaakseen seurasinko häntä, vaan jatkoi matkaansa kauemmas leiristä. Hänen askeleensa olivat kiireiset mutta varmat kun kuljimme mutaisella polulla eteenpäin. Pian varapäällikkö kääntyi polulta ja istuutui hetken käveltyään erään männyn juurelle.
"Haluan ensin kertoa sinulle, että luotan sinuun", Henkäysvarjo aloitti ja katsoi minua vakavasti silmiin. "Luotan siihen, ettet jaa kenellekään mitään mitä kohta kerron sinulle."
Nyökkäsin hilliten innokkuuteni vain vaivoin. Hän siis tosiaan luotti minuun, kuten olin uumoillutkin.
"Tietysti. Voit luottaa minuun."
Henkäysvarjo katsoi minua hetken hiljaa, kuin puntaroiden sanojeni aitoutta.
"Hyvä", hän sanoi ja näytti rentoutuvan. "Istu alas. Tässä menee hetki."
Kohotin hiukan kulmiani ja istuuduin maahan hänen eteensä. En ollut aivan tajunnut, miten suuresta asiasta oli kyse. Tämä olisi selvästi parempaa kuin olin kuvitellutkaan.
Varapäällikkö henkäisi syvään ja aloitti sitten.
"Tiedän, että se mitä aion kertoa, voi perheesi takia olla vaikeaa kuulla. Mutta luotan siihen, että haluat Kuolonklaanin parasta", Henkäysvarjo kertoi. Muistin kyllä, että Tuhkajuova oli puhunut Henkäysvarjon oudosta suhtautumisesta erakkosyntyisiin - osasin siis odottaa, että asia liittyisi heihin. Siltikään en pitänyt tästä.
"Haluan puhdistaa Kuolonklaanin ja lopulta koko metsän erakoista."
Suuni raottui hiukan hämmästyksestä. Henkäysvarjon sanat eivät kuulostaneet todellisilta, ja vaikka tiesin hänen erakkovastaisuudestaan, en ollut kuvitellut hänen haluavan mennä näin pitkälle. Kuulin sydämen sykkeen korvissani ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun kuvittelin mahdollisia merkityksiä varapäällikön sanoille. Mikään niistä ei vaikuttanut kovin hyvältä perheeni kannalta; ainoa toivoni oli, että Henkäysvarjo tosiaan puhui erakoista eikä erakkosyntyisistä. Hänen epämääräiset sanansa saattoivat tarkoittaa mitä hyvänsä. Hengitin syvään muutaman kerran peitellen parhaani mukaan kauhistunutta reaktiotani.
"Mitä tarkoitat? Miten niin haluat 'puhdistaa' Kuolonklaanin erakoista?"
Henkäysvarjo katsoi minua jälleen pitkään, selvästi hiukan pettyneenä siitä, etten heti kannattanut hänen tavoitettaan.
"Aion toimia maltillisemmin kuin reaktiostasi päätellen ehkä kuvittelet. Ensinnäkään ketään ei olla tappamassa, joten voit rentoutua", Henkäysvarjo sanoi ja yritti näyttää hiukan lohduttavalta. Siristin vain silmiäni hänelle.
"Erakoita ei tietenkään enää hyväksyttäisi Kuolonklaaniin, ja se sinunkin on varmasti helppo sulattaa. Emme halua muuttua samanlaiseksi klaaniksi kuin Eloklaani", Henkäysvarjo murahti. "Tiedän, ettet pidä tästä, mutta seuraava askel olisi erakkosyntyisten vähentäminen."
"Jos kosket minun pentuihini, revin sinulta silmät päästä", sihahdin ennen kuin ehdin pidättelemään itseäni. Henkäysvarjo ei hätkähtänytkään.
"Kuten sanoin, ketään ei olla tappamassa", varapäällikkö vastasi epämääräisesti. Vastaus ei ollut tyydyttävä, mutta pakotin itseni rauhoittumaan hiukan. Jos Henkäysvarjo päättäisi, ettei enää luottaisi minuun, olisin hankalassa tilanteessa.
"Sen lisäksi, että hankkiudumme erakoista eroon, meidän on lisättävä puhdasveristen kuolonklaanilaisten määrää. Tiedät varmaan, mitä tämä tarkoittaa sinun kannaltasi."
Huokaisin syvään.
"Haluatko, että hankin uuden kumppanin Turmaloikan tilalle?" kysyin tietäen jo Henkäysvarjon vastauksen. En ollut koskaan kuvitellut joutuvani luopumaan kumppanistani, ja tekisin melkein mitä tahansa, ettei niin tapahtuisi. Melkein.
"Suosittelen lämpimästi", harmaa kolli vastasi nyökäten. "Olet puhdasverinen kuolonklaanilainen, joten olisi parempi, että myös kumppanisi on puhdas. Emme tarvitse enempää likaisia pentueita."
Minun oli purtava kieltäni, jotta en olisi sanonut jotain harkitsematonta. En ollut koskaan kokenut tunteideni peittelyä yhtä vaikeaksi kuin nyt. Olin kuitenkin aivan liian lähellä päästäkseni Henkäysvarjon suosioon, mikä olisi minun tieni päällikkyyteen. Ja se oli kaikista tärkeintä, vaikka kuinka olisin halunnut laittaa kollin nielemään sanansa.
"En lupaa mitään", huokaisin ja pudistin päätäni. Henkäysvarjo ei sanonut mitään, mutta vaikutti tyytyväiseltä siihen, että edes harkitsin asiaa.
"Kun Kuolonklaani on vahvistunut tarpeeksi, Eloklaani on seuraava kohteemme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?"
Kohautin lapojani. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä Eloklaanille tapahtuisi. Miten olisi voinutkaan, kun kaikki energiani kuluisi perheeni puolesta murehtimiseen? Eloklaanilaisten kohtalo oli mielessäni aivan yhdentekevä, kun mahdollisuutena oli, että menettäisin kumppanini ja pentuni.
"Minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä Eloklaanille tapahtuu", vastasin empimättä. "Se ei ole minulle ongelma."
Henkäysvarjo nyökkäsi tyytyväisen näköisenä.
"Hienoa. No, miten on, oletko mukana?"
Harkitsin asiaa vain hetken.
"Tietysti."

Astelin takaisin leiriin ajatuksissani. Henkäysvarjo oli lähtenyt kävelylle, jotta emme palaisi leiriin yhtä aikaa, mikä olisi voinut näyttää epäilyttävältä. Olin suostunut olemaan mukana hänen suunnitelmissaan, mutta en vielä tiennyt, kuinka totta sanani tulisivat olemaan. Miten voisin kannattaa Henkäysvarjon tavoitteita, kun kumppanini ja pentuni olivat erakkosyntyisiä? En ikimaailmassa tekisi mitään, mikä satuttaisi heitä. He olivat minulle tärkeintä maailmassa, ja tekisin kaikkeni, jotta he selviäisivät tästä hengissä.
Toisaalta halusin päälliköksi. Mitään muuta en ollut elämässäni halunnutkaan. Valitettavasti tällä hetkellä kaikista varmin tie Kuolonklaanin johtoon olisi seurata Henkäysvarjoa, vaikka Punatähti saattaisi toimia päällikkönä vielä monen monta kuuta. Jos asettuisin nyt Henkäysvarjoa vastaan, hän ei varmasti harkitsisi minua seuraajakseen - ja se tuskin olisi vakavin seuraus hänen luottamuksensa menettämisestä. Ei, jos halusin turvata oman sekä läheisteni turvallisuuden, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata häntä. Mahdollinen varapäällikön paikka olisi pelkästään mukava lisä, vakuuttelin itselleni. Se ei todellakaan ollut syy sille, miksi suostuin.
Etsin leirissä katseellani Tuhkajuovaa ennen kuin olin mielessäni päättänytkään tekeväni niin. Halusin päästä puhumaan soturille heti, enkä pelkästään siksi, että olin kärsimätön toimittamaan naaraalle hänen pyytämänsä tiedot Henkäysvarjosta. Tunsin nimittäin olevani itse hiukan hukassa, ja minun oli päästävä selvittämään ajatuksiani jonkun kanssa. En olisi missään tapauksessa voinut puhua tästä Turmaloikalle.
Tuhkajuova oli istuskelemassa soturien pesän ulkopuolella. Heti hänet huomattuani riensin naaraan luo, enkä täysin onnistunut hillitsemään askeleideni kiireisyyttä. Soturinaaras katsoi minua kysyvästi kun ehdin hänen luokseen.
"Meidän pitää puhua", sanoin hiljaa ja riensin leiristä ulos harmaa naaras kannoillani. Onneksi Henkäysvarjo oli muualla eikä nähnyt meidän poistuvan leiristä yhdessä; se olisi laittanut hälytyskellot soimaan kollin päässä. Kuljettuamme mielestäni tarpeeksi kauas, vilkaisin nopeasti ympärilleni varmistaen, ettei yksikään utelias korvapari ollut kuulemassa. Sitten käännyin Tuhkajuovan puoleen enkä turhaan haaskannut aikaa vaan menin suoraan asiaan.
"Henkäysvarjo haluaa puhdistaa Kuolonklaanin erakoista", sanoin vakava ilme kasvoillani. "Hän haluaa klaaniin lisää puhdasverisiä ja hän haluaa vähentää erakkosyntyisten määrää. Eikä tämä koske pelkästään Kuolonklaania, Eloklaani on myös hänen tähtäimessään."

//Tuhka?

Jääviillon uhkaukset eivät olleet pelottaneet pentuja sitten lainkaan. He olivat ottaneet puheeksi sukunsa ja yrittivät kiristää soturia kohtelemaan heitä hyvin. Jääviilto tiesi, että sellaiseen hän ei suostuisi. Hän ei mielistelisi mitään pentuja vain siksi, että he sattuivat olemaan Henkäysvarjon pennun pentuja.
"Olette selvästi yhtä typeriä kuin miltä näytätte", Jääviilto sihahti huultaan nostaen niin, että hänen valkeat hampaansa tulivat selvästi näkyviin. Kolli otti pienen askelen lähemmäs kaksikkoa ja kumartui matalemmaksi.
"Sattumoisin minä olen Kuolonklaanin paras ja kunnioitetuin soturi, ja sukuni on yksi puhtaimmista ja arvostetuimmista suvuista kautta aikojen", soturi sähisi vihaisena ja sivalsi kynsillään ilmaa aivan pentujen kasvojen edestä. Liike sai pennut kavahtamaan karvat pystyssä taaksepäin. Se tuntui vain yllyttävän heitä entisestään, sillä nyt heidän kasvoillaan oli entistä hurjistuneemmat ilmeet. Jääviilto ei kuitenkaan ollut peloissaan, eivätkä edes pentujen uhkaukset saaneet soturia pelkäämään.
Kolli oli haljeta raivosta. Pennut sen kun pilkkasivat häntä, eikä Jääviilto voinut sietää sellaista. Hetken mielijohteesta tämä syöksähti eteenpäin raidallisen pennun vierelle ja tarttui hampaillaan pentua niskasta kiinni.
"Lopeta! Päästä minut alas!" pentu rääkäisi, kun Jääviilto nosti hänet ilmaan. Vaaleanharmaa pentu ei myöskään pysynyt hiljaa, vaan tämäkin yritti komennella punaturkkista soturia. Pentu räpiköi raivoissaan samalla, kun Jääviilto kiikutti tätä lähemmäs lampea. Soturi heilautti muutaman kerran rajusti päätään riepotellen pentua hampaissaan. Vaaleanharmaa pentu yritti tarttua kynsillään Jääviillon jalkaan pysäyttääkseen tämän, mutta soturi potkaisi vaivattomasti pennun irti itsestään. Sitten hän kurottautui lammen ylle.
"Katsotaanko, osaako pikkupentu uida?!" soturi naukui epäselvästi päästämättä irti pennun niskanahasta.

//Virta?

Minulle kuuluu oikein hyvää Nuppujuova, koulutukseni edistyy, ja epäilen että pääsen pian soturiksi! Ja nyt olen vielä onnellisempi, kun sinä olet täällä!" Pyörretassu naukui iloisesti Nuppujuovalle. Pyörretassu oli iloinen, koska hänen hyvä ystävänsä oli vihdoin päässyt kävelylle ulos parantajanpesästä. Pyörretassu halusi kertoa Nuppujuovalle, kuinka paljon piti hänestä, mutta nyt ei ollut aika, kun Pyörretassu oli vielä oppilas, ja oppilaiden piti keskittyä koulutukseensa.
"Hyvä, hyvä", Nuppujuova naukaisi kun Pyörretassu oli sanonut kuulumisensa. "Mennäänkö metsään kävelylle? Se voisi virkistää sinua, ja auttaa kankeita jalkojasi", Pyörretassu ehdotti ja katsahti Nuppujuovan kankeita jalkoja. Nuppujuova käänsi katseensa Pyörretassusta jalkaansa, ja jalastaan Pyörretassuun. "Selvä, mutta sinun mestarisi olisi hyvä tulla mukaan, olet oppilas, ja minä loukkaantunut soturi", Nuppujuova sanoi, ja viittasi kohti Turhamyrskyä. Pyörretassu nyökkäsi, hän käveli Turhamyrskyn luo.
"Turhamyrsky?" Pyörretassu kysyi kollilta joka makasi maassa hyvän näköisessä asennossa. "No mitä?" Turhamyrsky murahti ja käänsi katseensa Pyörretassuun. "Voitko tulla minun ja Nuppujuovan kanssa ulos? Kun Nuppujuova on loukkaantunut, ja minä olen oppilas, joten me tarvitaan sinut", Pyörretassu pyysi ystävällisesti Turhamyrskyltä. Pyörretassun mestari huokaisi, ja nousi ylös. "No hyvä on, mutta olen teistä muutaman ketunmitan päässä", Turhamyrsky sanoi, ja kävelin kohti Nuppujuovaa. Kun kaikki oli valmista, kolmikko lähti ulos leiristä. Turhamyrsky pudottautui melkein heti kahden ketunmitan päähän kaksikosta. Nuppujuova katsoi Pyörretassua kysyvästi, mutta Pyörretassu vain kohautti lapojaan.
"Mukavaa että vihdoin pääsit sieltä!" Pyörretassu sanoi katsessaan lempeä tuike, ja katsoi Nuppujuovaa silmiin. Sen jälkeen Pyörretassu nuolaisi rintakarvojaan. 'Miksi tein noin!' Pyörretassu mietti.

// Nuppu?

Kun naaras oli lopettanut valittamisen, hän tassutti Pimentovarjon luokse. *Oi vau hän jopa kertoo minusta* ajattelin sarkastisesti. Katsoin Narsissitassua. Hän keskittyi johonkin muuhun enkä jaksanut alkaa hänelle juttelemaan. Jättäydyin partion aivan perälle ja tulin viimeisenä perässä. Kohta tunsi vihlaisun polkuanturassani. Pysähdyin ja katsoin tassua. Siihen oli tarttunut terävä piikki. Yritin vetäistä piikin irti, mutta se oli liian syvällä. Pyöräytin silmiäni ja päätin olla huomioimatta sitä hetkeen. Kipu kasvoi ja kasvoi koko ajan. Irvistin ja jatkoin matkaa edelleen välittämättä siitä. Aaltosalama kurkkasi kysyvästi minuun, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään. Pyöräytin silmiäni. *ihme draamakuningatar*,

Kun pääsimme takaisin leiriin istahdin samaiseen varjo kohtaan nuolemaan tassuani. Se oli hieman turvonnut piikin ympäriltä ja siihen sattui pieninkin kosketus. Yritin taas vetää sitä omin voimin, mutta nyt se oli vieläkin tiukemmassa. Nousin ylös ja onnuin kohti parantajan pesää. Änkesin sisään ja meinasin kaatua heti ensi askeleella pesän sisällä. "Ketunläjät!" Murahdin itsekseni. "Ala tulla tänne Hehkuaskel!" Huusin. Parantaja tuli pikaisesti paikalle luokseni. "Mikä on hätänä?" Musta naaras kysyi huolissaan. Näytin polkuanturaani tälle ja hän viittoi minut istumaan. Istahdin ja katselin miten naaras teki rohdoksiaan. Menin makuulle ja suljin silmäni ja annoin naaraan tehdä työnsä.

Tilanne eskaloitui, kun soturi yhtäkkiä potkaisi käpymme viereiseen lampeen. Tein epätoivoisen syöksyn sen perään, mutta käpy oli jo ehtinyt molskahtaa veteen. Katsoin järkyttyneenä, miten se jäi kellumaan ulottumattomiini.
Kyyhkypentu jakoi järkytyksen kanssani. Kohtasimme vanhemman kollin karvat pystyssä ja hurjasti sihisten, mutta vihamme ei tuntunut hetkauttavan soturia edes hivenen vertaa. Tiesin inhoavani tätä kissaa jo nyt.
"Pidäs kuule vähän pienempää suuta, hyypiö!" urisin meitä uhkailemaan ruvenneelle kollille vihaisesti. "Minun perheelläni on tässä klaanissa hyvin korkea asema, ja olen varma, etteivät he katso hyvällä, kun saavat kuulla, miten kohtelet heidän jälkeläisiään." Todellisuudessa en ollut kovinkaan hyvin perillä siitä, miten arvojärjestys klaanissa toimi. Tiesin vain sen verran, että isoisäni oli toiseksi korkeimmassa asemassa Punatähden jälkeen, joten uskoin myös muidenkin perheenjäsenteni sijoittuvan hierarkiassa melko korkealle.
"Niin juuri!" Kyyhkypentu vahvisti sanomani. "Jos taitat meiltä karvaakaan, perheemme pitää huolen siitä, että sinut potkitaan pihalle!"
"Jos sinä et opi kohtelemaan meitä hyvin, me kyllä annamme kaikkien tietää siitä, ja sitten sinä olet pulassa", lisäsin hymyillen juonittelevasti. "Niin kuin tooosi isossa pulassa."

//Jää?

Jääviilto joutui odottamaan hetken, ennen kuin kaksi pentua kipittivät hänen luokseen kaatuneen kuusen taakse. Paikka oli rauhallinen tähän aikaan illasta, eikä kuusen takana ollut muita kissoja. Jos pennut alkaisivat metelöidä, vesiputouksen pauhu hyvällä tuurilla peittäisi ainakin osan huudoista alleen. Se oli erinomainen paikka antaa pentujen oppia, etteivät heidänlaisensa kakarat saaneet komennella Jääviiltoa. Kolli pudotti kävyn jalkojensa juureen ja katseli kahta pentua. Harmaaraidallinen pentu istui alas vaaleanharmaan sisarensa vierelle. Punaruskea soturi ei tiennyt kaksikon nimiä, eikä hän oikeastaan edes välittänyt tietää. Jatkossa pennut oppisivat varmasti pysymään kaukana hänestä!
"Se on meidän käpymme, anna se takaisin", raidallinen pentu sanoi uhmakkaasti ja luimisti korviaan. Pennun säälittävä yritys komennella Jääviiltoa sai soturin ärsyyntymään entisestään. Toki pennun esitys oli äärimmäisen huvittavaa, mutta myös raivostuttavaa. Pentujen olisi pitänyt osoittaa kunnioitusta Jääviillolle, joka sentään oli klaanin parhain soturi!
"Tule hakemaan", Jääviilto toisti jo aiemmin sanomansa tyytyväisesti myhäillen. Kun raidallinen pentu lähti harppomaan vihaisena punaruskeaa soturia kohti, Jääviilto heilautti etukäpäläänsä niin, että se osui käpyyn. Käpy lähti kierimään vauhdilla leirin tasaista kivipohjaa pitkin kohti lampea. Raidallinen pentu jähmettyi hetkeksi, mutta tuo sai pian vauhtia käpäliinsä. Pentu teki säälittävän syöksyn kohti käpyä, joka oli arvatenkin häntä nopeampi ja molskahti lampeen.
Jääviilto silmäili tyytyväisesti virnuillen pentujen reaktioita. Raidallinen naaras oli yhä selkä Jääviiltoa päin, joten soturi ei kyennyt näkemään tämän ilmettä. Vaaleanharmaa pennun ilmeen kolli sen sijaan näki - ja oikein hyvin näkikin. Pentu katsoi äimistyneenä suu auki lammen suuntaan. Aivan yllättäen raidallinen pentu käännähti ympäri ja katsoi järkyttyneenä Jääviiltoa.
"Voi ei, miten siinä noin pääsi käymään?" soturi huokaisi muka harmissaan, muttei voinut lakata virnuilemasta.
"Mitä sinä luulet tekeväsi?!" pentu sihisi karvat ja häntä pystyssä, "hae se takaisin, nyt heti!" Näytti siltä, että myös toinen pentu oli saanut kerättyä itsensä ja tämän kasvoille oli piirtynyt vihainen ilme.
Jääviillon ilme vakavoitui, tuo otti harppauksen lähemmäs raidallista pentua ja kumartui uhkaavasti tätä kohti.
"Niin siinä käy, kun pienet kakarat luulevat itsestään liikoja. Tämä oli vasta alkua! Jos enää koskaan, ikinä milloinkaan yritätte komennella minua, lupaan lopettaa lyhyet elämänne siihen paikkaan", Jääviilto ärisi hampaidensa välistä.

//Virta?

En saattanut uskoa punaruskean soturin röhkeyttä. Miten hän kehtasi viedä meidän käpymme ja sen jälkeen vielä nimitellä minua kakaraksi? Suorastaan anteeksiantamatonta!
"Näitkö tuon, sisko?" käännyin kysymään Kyyhkypennulta, joka ilmeestä päätellen oli nähnyt. Vaaleanharmaa naaras tepasteli vierelleni kiukustuneena.
"No näin! Kehtasikin ottaa sen nenämme edestä!" sisko puhahti loukkaantuneena. Hän vei sanat suustani - moinen käytös ei käynyt laatuun. Soturin olisi pitänyt tietää antaa käpy meille eikä vohkia sitä itselleen. Mitä täysikasvuinen kissa muka edes kävyllä tekisi? Luulisi sen ikäisellä kollilla olevan jotakin tähdellisempääkin tekemistä.
"Mennään hakemaan se takaisin", päätin lopulta, ja Kyyhkypentu nyökytteli olevansa samalla kannalla kanssani.
"Näytetään sille öykkärille, että meille ei kannata ryttyillä", Kyyhkypentu miukui rintaansa röyhistäen. Virnistimme toisillemme nopeasti, ennen kuin lähdimme vaappumaan kaatunutta kuusta kohti, jonka taakse rosvo oli paennut käpymme kanssa.
Matka kuusen taakse kesti kauemmin kuin olin olettanut. Puu oli tajuttoman pitkä, ja matkan varrella meidän oli väisteltävä ohi kulkevien kissojen pitkiä koipia. Kunhan saisin sen korston tassuihini, hän saisi kuulla kunniansa!
Lopulta pääsimme perille, ja löysimme punaruskean varkaan kuusen takaa käpymme kera. Tallustin lähemmäksi leuka uhmakkaasti ylhäällä ja kulmat kurtussa. Kyyhkypentukin oli ottanut naamalleen hyvin, hyvin vihaisen ilmeen, jollaista ei joka päivä nähnyt. Jopa minusta se oli aika pelottava.
"No niin, ryökäle", murisin kollille vaativasti, "anna nyt meille se käpy, tai saat katua."

//Jää?

"Olen aivan kunnossa niinkuin jo sanoin", Toivetassu vakuutteli sekä vanhemmalle Pimentovarjolle ja itselleen. Kipu lavassa pisti, kun hän liikutti sitä mutta hän arveli pystyvänsä elämään sen kanssa. Olihan lapa kuitenkin ihan kunnossa eikä hän sille astunut vaan jalalle.
"Hyvä niin", vanhempi soturi ilmoitti ja nyökkäsi ja otti Huomenkyyhkyn kiinni. He mutisivat jotain keskenään ja Huomenkyyhky nyökkäisi toiselle ja asteli oppilaansa luo.
"Sain käskyn viedä sinut parantajalle", hän naukui.
"Sanoin Pimentovarjolle, että olen kunnossa mut-" Huomenkyyhky leskeytti Toivetassun sanatulvan. "Mennään silti tarkistuttamaan asia vielä Hehkuaskeleella", hän naukui rauhallisesti. Toivetassu nyökkäsi alistuen ja lähti askeltamaan kohti leiriä. Jokainen askel kipeälle tassulle oli kuin joku olisi raadellut kynsillä kollioppilaan lapaa mutta sitä hän ei aikonut myöntää.

Huomenkyyhky johdatti hänet leiriin ja parantajan pesälle. Parantajan pesällä oli kiirettä ja vilinää joten Huomenkyyhky jätti oppilaansa hoitamaan itsensä itse, koska neljä hoidettavaa kissaa täyttivät sairasaukion ja siellä tuntui olevan ahdasta. Orvokkisydän hänen emonsa oli loukkaantunut samassa kettuhyökkäyksessä kuin ystävänsä Loiskevarjo. Nuppuvarjo taas oli loukkaantunut jäniksen ansiosta saalistaessaan tai niin hän kertoi parhaillaan, kun Toivetassu odotti Hehkuaskelta paikalle.

Hehkuaskeleen tarkistettua lavan tilanne hän antoi Toivetassulle luvan mennä ja sanoi, että tämän täytyisi levätä ja antaa jalan olla ilman painoa hetken ennen uusia harjoituksia tai partiota joten tämä päätti levätä aukion reunalla katsellen klaanin menoa.