Lammikkopennun kasvoja korosti innostunut ilme. Hän oli vihdoin päässyt emonsa ja pentuetovereidensa kanssa pentutarhan ulkopuolelle. Pennusta pentutarha olikin jo alkanut käydä turhan tunkkaiseksi ja tylsäksi paikaksi! Sen lisäksi pesä oli täynnä hiirenaivoisia kissoja, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Naaras ei kestänyt sitä, kun kaikki tulivat sotkemaan hänen lelukokoelmaansa. Kepit olivat tietyssä järjestyksessä, järjestys oli tarkoin valittu eikä hän sietänyt, jos joku kehtaisi edes liikauttaa niitä. Lammikkopennulla meni kuppi välittömästi nurin ja hän olikin saanut kuulla asiasta moneen otteeseen emoltaan. Muissa asioissa hän olikin pennuksi yllättävän hillitty, mutta symmetrian puute sai hänet pois tolaltaan. Silloin Lammikkopentu ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, kuin sen virheen. Naaras katseli hiljaisena, kun hänen siskonsa juttelivat uimisesta.
“Minä aion opetella uimaan, jos emo haluaa, että opettelen uimaan. Aion tehdä emon hyvin ylpeäksi!” Lammikkopentu ilmoitti muille ja palasi taas ajatuksiinsa. Pauhaava putous ja tumma lampi olivat hänestä kiinnostavia. Kuitenkin, hänen oli myönnettävä, että ne myös pelottivat häntä. Joskus hän olisi niin rohkea, että uskaltaisi mennä uimaan, mutta se päivä ei ollut nyt. Vesikin näytti kylmältä ja kolkolta. Pian Tuhkajuova huomasi pentujensa hidastelut ja tuli ilmoittamaan asiasta jälkikasvulleen. Lammikkopentua nolotti, kuinka hän oli saattanut tuottaa tällä tavalla niin suuren pettymyksen? Naaras myös toivoi, että emo ei kehittelisi heille rangaistusta, kuten pentutarhaan palaaminen. Lammikkopentu oli niin pitkään halunnut nähdä leirin ihmeet, joten tätä kierrosta hän ei haluaisi menettää! Olisi vain oltava ripeämpi eikä jäätävä ihastelemaan jokaista vastaantulevaa asiaa.
“Minäkin pelkäsin, että emo passittaisi meidät suorinta tietä leiriin”, naaras supatti takaisin siskolleen huolestuneella äänellä. Kolmikon emo jatkoi leirikierrosta ja esitteli pennuilleen seuraavaksi päällikönpesän. Lammikkopennun korvat lopahtivat, kun heidän isänsä, Henkäystähti ei ollutkaan paikalla. Siispä he eivät pääsisi katsomaan pesää tarkemmin.
“Olisin halunnut nähdä miltä isämme pesä näyttää. Tuleekohan minustakin päällikkö, kun näytän niin paljon isältämme? Eikö se olisi loogista?” Lammikkopentu kysyi niin emoltaan, kuin myös sisaruksiltaan.
“En usko, että se toimii niin. Eihän Pimentovarjokaan näytä isältämme ja hänestä tulee seuraava päällikkö”, toinen hänen sisaruksistaan miukaisi ja sai Lammikkopennun vain kohauttamaan olkiaan. Hänestä tulisi silti päällikkö, se oli saletti se! Päällikkyys tekisi hänen emonsa, Tuhkajuovan taatusti maailman ylpeimmäksi kissaksi. Lammikkopentu halusi niin kovin olla emonsa suosiossa. Seuraavaksi raidallinen naaras esitteli jälkikasvulleen piikkihernetunnelin. Toiveikkaana nuori naaraspentu kurkisti tunneliin ja melkein muksahti kumoon, kun tunnelista näkyikin maisemien sijaan tummaturkkinen hahmo. Mokoma köntys tuli hänen seikkailujensa tielle! Kuningatar kertoi sen johtavan ulos leiristä ja korosti vielä, että pennut eivät saisi poistua leiristä. Se johtaisi rangaistukseen ja maineen menettämiseen. Lammikkopentu kauhistui, sitä hän ei ainakaan halunnut! Jos hän äsken oli toivonut, että he voisivat käydä kierroksella ulkona ja harkinnut, että voisi tehdä salaisen seikkailun siskojensa kanssa, nyt hän ei uskaltanut edes ajatella sitä.
“Minäkään en aio karata! En halua, että muut kissat katsovat pahasti tai menetän maineeni”, Lammikkopentu kajautti perheenjäsenilleen. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä maineen menetys tarkoitti, mutta oli kuullut ne sanat emoltaan ja päätellyt, että se olisi hyvinkin vakava asia. Lammikkopentu katseli sisaruksiaan ja emoaan uteliaana. Hänen viiksensä väpättivät, kun hän mietti, että hehän voisivat leikkiä jotain. Naaraspentu uumoili, että heidän emonsa ei haluaisi osallistua kolmikon leikkeihin, mutta aina sopi toivoa ja yrittää.
"Voitaisiinko me leikkiä jotain, me kaikki neljä? Jos lupaamme olla hiljaa", tabbykuvoinen naaras aneli emoltaan ja pälyili sitten siskostensa suuntaan. Heille tulisi taatusti niin hauskaa, jos he leikkisivät jotain kivaa! Kuten piilosta tai harjoittelisivat liikkeitä.
"Tai voimmeko me mennä etsimään jonkun soturin tai oppilaan, joka voisi näyttää meille liikkeitä, jooko? Tai voisitko sinä näyttää? Tai isä?" Lammikkopentu jatkoi sitten aneluaan. Kai emo tämän kerran voisi suostua heidän pyyntöihinsä?

// Lampi, Lätäkkö?

Lampipentu oli vastannut Lätäkköpennulle, että hän ainakin aikoisi opetella uimaan. Sisko muistutti pentuetovereilleen, miten tärkeä taito uimistaito oli.
"Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida", tabbykuvioinen pentu sanoi ja katsoi Lätäkköpentua vaalenvihreillä silmillään. Pentueensa nuorin Lätäkköpentu kohautti lapojaan. Hän oli jo päättänyt, ettei koskaan astuisi käpälälläänkään veteen, eikä hänen tietääkseen kuivalla maalla voinut hukkua. Siispä hopeanharmaa pentu pudisteli päätään.
"Uintitaito on tärkeä taito niille, jotka menevät veteen. Minä en aio mennä veteen, enkä voi siksi hukkuakaan", Lätäkköpentu ilmoitti rauhallisesti. Emon ankara ääni keskeytti pentujen keskustelun ennen kuin Lampipentu tai Lammikkopentu ehtivät vastata mitään:
"Älkää hidastelko. Minä käskin teidän pysyä aivan kannoillani." Huomaamattaan pennut olivat hidastaneet tahtiaan ja jääneet täten emostaan jälkeen. Kolmikko tiesi, että emoa olisi toteltava mikäli halusi jatkaa leirikierrosta, joten pennut laittoivat suunsa suppuun ja kiiruhtivat emonsa luokse. Tuhkajuova katsoi terävällä katseellaan pentujaan, ja hetken Lätäkköpentu luuli heidän joutuvan takaisin pentutarhaan. Pimeyden Metsälle kiitos, emon ilme muuttui rennommaksi ja naaras jatkoi leirin esittelemistä jälkikasvulleen. Lätäkköpentu huokaisi helpotuksesta.
"Huh, minä säikähdin, että joudumme takaisin pentutarhalle", naaraspentu sanoi ja jatkoi matkaansa sisarustensa välissä kohti leirin piikkihernemuuria. Tuhkajuova esitteli pennuilleen päällikön pesän. Emo oli vilkaissut pesään sisään siinä toivossa, että Henkäystähti olisi voinut esitellä jälkikasvulleen pesäänsä. Isä ei kuitenkaan ollut paikalla, joten pennut eivät harmikseen päässeet sisään pesään. Emo pentuineen jatkoivat matkaansa piikkihernemuurin luokse. He kulkivat kissojen tekemää polkua pitkin piikkihernemuurin varjossa eteenpäin.
"Tuossa on piikkihernetunneli", Tuhkajuova pysähtyi piikkihernemuurissa olevan tunnelin luokse. Lätäkköpentu kurkki sisään hämärään tunneliin, yrittäen nähdä ulos leiristä. Ulkomaailman sijaan pentu näki lähestyvän, tumman hahmon. Lätäkköpentu siirtyi sivuun ja antoi suurikokoisen soturin kävellä sisään leiriin. Kissa mulkaisi ensin Tuhkajuovan pentuja ja sitten itse emoa, murahti jotain ja käveli tiehensä.
"Te ette saa poistua leiristä ennen kuin olette oppilaita. Pennut, jotka karkaavat leiristä saava rangaistuksen ja erittäin huonon maineen muiden keskuudessa", emo sanoi ankaralla äänellä.
"Minä en aio karata, sillä ulkona on varmasti todella vaarallista", Lätäkköpentu ilmoitti pätevänä, "enkä minä osaa vielä puolustaa itseäni."

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Lokkipennun onneksi hänen valheensa unissakävelystä oli mennyt läpi emolle, kuten pentu oli toivonutkin. Emo oli suostunut siihen, että he voisivat valvoa odottamassa auringonnousuun saakka, josko taistelijat palaisivat. Ehtona oli kuitenkin ollut, että auringon noustessa Lokkipentu joutuisi menemään takaisin nukkumaan.
Lokkipentu oli istunut harvinaisen kärsivällisenä pentutarhan suulla emon hännän ympäröimänä, että soturit ja ne kujakissat palaisivat taistelusta. Hänen oli saatava tietää heti, miten hyvin he olisivat voittaneet. Tai siis, pakkohan Kuolonklaanin oli voittaa, eikö niin? Jos pentu jotain oli oppinut kahden ensimmäisen elinkuunsa aikana, niin sen, että Kuolonklaani oli ylivoimaisesti paras klaani.

Kun auringonvalo vihdoin alkoi pilkottaa hennosti puiden takaa, Lokkipentu ponkaisi pystyyn. Eikö taistelun pitäisi olla jo loppunut? Aurinko jatkoi kuitenkin vain nousemistaan, ja kissat alkoivat liikehtiä yhä levottomammin leirin keskiaukiolla. Ensimmäinen partiokin alkoi kokoontua lähtövalmiiksi. Lokkipentu mutristi suutaan ja murahti närkästyneenä. Taistelupartion täytyisi tulla leiriin nyt, nyt tai nyt, jotta hän ehtisi todistamaan sen silmillään!
Hetken kuluttua emo nuolaisi Lokkipennun päälakea. Kolli kurtisti kulmiaan ja laski päätään alemmas välttääkseen seuraavan kielensipaisun.
”Muistathan mitä sovimme, Lokkipentu: Valitettavasti meidän täytyy nyt palata jatkamaan unia”, emo maukui pahoittelevasti, mutta komentavasti. Lokkipentu yritti keksiä, miten saisi emon suostumaan jäämään odottamaan vielä hetkeksi. Hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan vaihtoehtoja tällä kertaa. Se turhautti ja suututti pikkuista kollia. Hänellä oli kovin suuri tarve olla kontrollissa ja saada päättää omista asioistaan. Ei ollut mitenkään oikeutettua, että emo määräili häntä tuolla tavoin! Valkoharmaa kollipentu elätteli toivoa, että jonain päivänä hän ottaisi kaiken vallan metsässä itselleen. Silloin hän ei kokisi moisia vääryyksiä.
”Tulehan nyt, Lokkipentu rakas”, emo hoputti ja tuuppasi pentua hellästi kuonollaan.
”Mutta emo kiltti…” Lokkipentu naukaisi hennolla äänellä.
”Ei mitään muttia, Lokkipentu. Meillä oli sopimus. Ja sinä kaipaat unta, näytät jo ihan uniselta”, emo tokaisi.
Lokkipentu vilkaisi viimeisen kerran leirin uloskäynnille. Se siitä sitten, hän ajatteli. Kaikki valvominen ja juonittelu oli ollut turhaa…
”No, käveletkö itse vai kannanko sinut?”
”Joo joo, minä kävelen!” Lokkipentu murahti kiukkuisena, ennen kuin lähti tepsuttamaan väsymyksestä huojuen sisälle pentutarhaan.
Juuri, kun Lokkipentu oli asettunut emon lämpimälle kyljelle, kuului ulkoa useiden suurten käpälien rummutus ja muutamia kovaäänisiä naukaisuja. Lokkipentu pomppasi ylös korvat höröllä.
”Nyt he tulevat!” kolli arvasi.
Hän kipitti kurkistamaan ulos jäkäläverhon taakse, ennen kuin emo ehti reagoida. Kuolonklaanin taistelusoturit tupsahtivat leiriin piikkihernetunnelista yksi kerrallaan, seassaan muutama kujakissa. Se harmaa kujakissa, jonka Lokkipentu päätteli olevan heidän johtajansa, meni juttelemaan Henkäystähden kanssa. Lokkipentu tapitti vertavuotavia sotureita tohkeissaan. Olivatko he voittaneet? Hän oli melko varma, että he olivat.
Emo oli saapunut Lokkipennun viereen seuraamaan leirin tapahtumia. Lokkipentu oli kuitenkin pakotettu pian nukkumaan, ja sulkiessaan silmänsä kolli oli nukahtanut silmänräpäyksessä. Valvominen oli ottanut koville; olihan pentu vasta kahden kuukauden ikäinen.

Seuraavana päivänä Lokkipentu oli saanut varmuuden siitä, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö todella olivat voittaneet taistelun Eloklaania vastaan. Emo oli kertonut sen Lokkipennulle, vaikka Lokkipennulle oli tullut hiukan kummallinen olo siitä, miten vähän emo oli tuntunut iloitsevan taistelun voittamista. Mutta ehkä kolli oli vain kuvitellut.
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?” Lokkipentu oli sanonut harvinaisen intohimoisena. Pentu ei muistanut tarkalleen, mitä emo oli siihen vastannut, vai oliko vastannut mitään. Pikkuinen kolli ei kuitenkaan malttanut sulkea suutaan taistelusta moneen päivään sen jälkeenkään. Siitä oli tullut pienelle Lokkipennulle hyvin tärkeä mielenkiinnonkohde.

//Sulka?

Päivä, josta Lampipentu oli ikuisuuden unelmoinut, oli viimein koittanut. Tuhkajuova oli vaikuttanut olevan hyvällä tuulella, ja hopeanharmaa naaras oli viimein päättänyt viedä pentunsa käymään tarhan ulkopuolella. Lampipentu ei ilmaissut innokkuuttaan suurin elein, mutta hänen silmiensä säihkymisestä saattoi päätellä, että sisimmässään nuori naaras oli suorastaan täpinöissään. Pentutarha oli jo kauan aikaa sitten käynyt tylsäksi ja joka päivä Lampipentu harkitsi karkaamista yhä vakavammin. Hän ei halunnut suututtaa Tuhkajuovaa, mutta halu päästä seikkailemaan suureen maailmaan oli alkanut painaa mittakupissa enemmän kuin emon tyytyväisyys. Onneksi kuningatar oli kuitenkin suostunut leirissä vierailuun, ennen kuin Lampipentu oli tosissaan alkanut suunnittelemaan pakoa.
Jännittyneenä vaaleanharmaa naaras asteli emonsa ja siskojensa perässä pentutarhan suuaukon ja sitä peittävän jäkäläverhon läpi. Hänen sydämensä tuntui sykkivän oudon nopeasti, ja Lampipentu kuuli verensä kohisevan korvissaan. Samaan aikaan hän oli sekä innostunut että peloissaan: pentu ei tiennyt ollenkaan, mikä häntä odottaisi tarhan tuttujen vaikkakin tylsien seinien takana. Lampipentu hengitti syvään ja otti viimeisen askeleen ulos pentutarhan suojasta. Kun leiri viimein avautui hänen edessään, naaraspentu henkäisi ihmeissään.
Kaikkialla oli valkoista, mikä sai Lampipennun siristämään vihreitä silmiään. Lumi kimalteli auringon säteiden heijastuessa sen pinnasta, eikä harmaa pentu voinut vastustaa kiusausta upottaa tassuaan hankeen. Hän värähti hiukan tuntiessaan lumen kylmyyden ensimmäistä kertaa, mutta painoi pian tassunsa takaisin kylmään maahan. Oli ihmeellistä, miten erilaista leirissä oli lämpimään ja hämärään pentutarhaan verrattuna.
Lampipentu salli katseensa kiertää leiriä. Kissoja oli paljon, enemmän kuin hän oli osannut pelätä. Harmaa pentu kipitti nopeasti siskonsa Lätäkköpennun perään, jotta ei vain jäisi muista jälkeen.
Tuhkajuova halusi viedä pentunsa esittelykierrokselle leiriin. Se kelpasi Lampipennulle hyvin, sillä vaikka hän olisikin halunnut vaellella leirissä yksinään, ei hän ollut vielä kyllin rohkea siihen. Hopeanharmaa kuningatar johdatti kolmikkoa lumeen painunutta polkua pitkin kohti lampea ja pauhaavaa putousta. Lampipentu nielaisi hermostuneena, kun he lähestyivät äänekästä, nopeasti juoksevaa vesimassaa. Helpotuksekseen naaraspentu kuuli Tuhkajuovan kehottavan heitä olemaan varovaisia lammen lähellä. Olisi ollut noloa pelätä jotain, mitä ei ollut syytä pelätä - etenkin, kun Lätäkköpentu ja Lammikkopentu eivät vaikuttaneet lammen edessä pelokkailta ollenkaan.
Hetken emmittyään Lampipentu otti varovaisen askeleen kohti lammen reunaa. Vesi oli jäätynyt siinä, missä se kohtasi maan, ja harmaa pentu paloi halusta koskettaa hopeista kuuraa. Hän kuitenkin piti tassunsa visusti kuivalla maalla ja tyytyi tarkkailemaan lampea ja siihen laskevaa putousta turvallisen välimatkan päästä. Pari vesipisaraa osui hänen turkilleen, mutta Lampipentu huomasi, ettei tuntemus haitannut häntä.
Lampi ja putous olivat kuitenkin pennun mielestä hiukan pelottavia. Lammen vesi oli tummaa, lähes mustaa, eikä naaraspentu erottanut enää sen pohjaa kun hänen katseensa ajautui kauemmas rannasta. Putous oli äänekäs ja paiskoi vettä sellaisella voimalla, että kylmät väreet kulkivat Lampipennun selkää pitkin. Hän ei halunnut joutua tuonne.
Tämänkö mukaan hän oli saanut nimensä? Lampipentua oli aina kiinnostanut hänen nimensä alkuosan merkitys. Toiveikkaana hän oli kuvitellut lammen olevan kaunis ja seesteinen paikka, jonka luona kissat saattoivat rentoutua ja nauttia elämästään. Tämä lampi näytti kylmältä, vaaralliselta ja rauhattomalta. Putous oli villi ja kesyttämätön. Lampipentu ei kokenut olevansa mitään näistä asioista, mutta niin vain hän oli saanut nimensä tämän uhkaavan vesistön mukaan. Oliko hänen tarkoitus olla yhtä villi ja vaarallinen kuin lampi ja siihen laskeva putous olivat? Miksi kukaan ei uinut lammessa? Lampipentu katsoi hiukan nolostuneena, miten inho piirtyi Lätäkköpennun kasvoille, kun tämä vilkuili veden tummiin syvyyksiin. Hän kääntyi nopeasti pois lammen rannalta ja asteli emonsa luo.
Kun Tuhkajuova kertoi aikovansa opettaa kolmikon uimaan, Lampipentu löysi itsensä ristiriitaisten tunteiden keskeltä. Hän ei halunnut uida: vesi näytti kylmältä ja syvältä. Emon puheet lammessa kuolemisesta saivat hänet vain pelkäämään enemmän. Lampipentu ei kuitenkaan halunnut olla pettymys emolleen, ja hän tiesi miten tärkeänä Tuhkajuova piti uintitaitoa.
“Minä aion”, hän vastasi hiljaa, kun Lätäkköpentu kertoi kuiskaten, ettei opettelisi uimaan. Lampipennusta kaikuivat Tuhkajuovan sanat, kun hän katsoi vakavasti siskoaan. “Se on tärkeä taito. Mieti jos sinä olisit hukkumassa, eikä kukaan tulisi pelastamaan, koska kukaan ei osaisi uida.”

//Lätäkkö, Lammikko, Tuhka?
//KP-boosti

Lätäkköpentu oli innoissaan, ja hänen oli vaikeaa pitää leveä hymy poissa kasvoiltaan. Emo oli viemässä heitä ensimmäistä kertaa ulos pesästä! Puolentoista kuun ikäinen pentu oli asettunut riviin emonsa taakse. He kaikki olivat valmiita astumaan ensimmäistä kertaa koskaan ulos synkästä pentutarhasta ihmeelliseen, suureen maailmaan. Emo muistutti vielä säännöistä, joita heidän oli toteltava pesän ulkopuolella. Lätäkköpennulla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän rakasti emoaan – ja koko muuta perhettään – ja halusi antaa hänelle hyvän kuvan itsestään.
Hopeanharmaa Tuhkajuova lähti johdattamaan kolmea pentua ulos pesästä. Lätäkköpentu pidätti hengitystään astelemalla Lammikkopennun perässä jäkäläverhon ali kirkkaalle aukiolle. Pikkuruiset pennut siristelivät silmiään katsellessaan valkoisena hohtavaa aukiota. Korkealla loistava, kylmä ja kirkas aurinko loi säteensä leirin aukiolla oleviin hankiin. Auringonsäteet heijastuivat hangesta inhottavan kirkkaasti, ja Lätäkköpennulla meni tovi totutella siihen. Kun hänen pienet silmänsä olivat tottuneet kirkkaaseen valoon, pentu kykeni silmäilemään suurta aukiota.
Se näytti aivan valtavalta ahtaaseen ja täyteen ahdattuun pentutarhaan verrattuna! Joka paikassa oli niin paljon tilaa, eikä Lätäkköpentu ollut koskaan nähnyt sellaista. Hän oli välillä yrittänyt kurkkia aukiolle jäkäläverhon alta, mutta emo oli aina komentanut hänet pois. Tällaiseksi nuori pentu ei ollut osannut kuvitella leiriä. Leirin oikeasta laidasta kantautui voimakasta pauhunaa, joka kuului hieman vaimeampana myös pentutarhalle. Lätäkköpennun katse kääntyi pauhun lähteeseen, eli vesiputoukseen. Pentu katseli uteliaana, kuinka vesi putosi korkealta kalliolta ajas leirin pohjalla sijaitsevaan lampeen. Lammen vieressä oli kaatunut kuusi, jonka Lätäkköpentu tiesi toimivan oppilaiden ja sotureiden pesänä; emo oli kertonut siitäkin aiemmin. Leirin vastakkainen seinämä ei ollut muiden tavoin kalliota. Valkea lumi oli peittänyt pensaat, mutta pensaan piikikkäät oksat pilkistivät sieltä täältä lumen alta.
Tuhkajuova kääntyi pentujensa puoleen:
"No niin, eiköhän aloiteta. Seuratkaa minua." Lätäkköpentu lähti sisarustensa välissä kävelemään polkua pitkin emon perässä oikealle kohti putousta. He kulkivat leirin kallioseinämän viertä pitkin. Ensin emo esitteli heille putouksen sekä lammen, joka oli jäätynyt reunoiltaan.
"Teidän on varottava lampea. Pysytelkää sopivan etäisyyden päässä siitä, sillä jos putoatte lampeen, saatatte kuolla sinne. Kuolonklaanilaiset eivät osaa uida, ja harva uintitaidoton riskeeraisi oman henkensä pelastaakseen pienen pennun hengen", emo ilmoitti kylmällä äänellä. Lätäkköpentu katsoi inhoten vettä.
"Minä en aio koskaan mennä lähelle vettä, se ei näytä lainkaan houkuttelevalta", pentu vastasi nopeasti, kokien suurta tarvetta tuoda oman mielipiteensä julki muillekin. Emon vihreä, terävä katse kääntyi Lätäkköpentuun.
"Kun olette kyllin vanhoja, minä opetan teidät uimaan. Se on tärkeä taito, vaikkei Kuolonklaanissa sitä arvostetakaan", Tuhkajuova ilmoitti ja jatkoi matkaansa, antamatta Lätäkköpennulle enää mahdollisuutta vastustella. Pennut seurasivat emoaan, mutta Lätäkköpentu ei ollut tyytyväinen. Jos vesi oli niin vaarallinen, miksi emo halusi vartavasten pakottaa heidät sinne?
"Minä en kyllä aio opetella uimaan, se ei kuulosta järkevältä", Lätäkköpentu kuiskasi pentuetovereilleen, jotta vähän matkan päässä kuuleva emo ei kuulisi häntä.

//Lampi tai Lammikko?
//KP-boosti

Sulkavirta oli keskeyttänyt yöllä uneni riehumalla pentutarhalla. Raidallinen naaras oli päästänyt pentunsa karkaamaan ja yritti etsiä häntä. En pitänyt siitä, miten vastuuton Sulkavirta oli poikansa kanssa. Lokkipentu olisi kaivannut kunnon kuria, mutta raidallinen naaras sen kuin vain silitteli jääräpäisen pentunsa päätä ja antoi hänen tehdä mitä halusi. Sen vuoksi pentu oli alkujaankaan päässyt karkuun, eikä minulta ollut herunut myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli jättänyt minut rauhaan ja olin saanut jatkaa uniani.
Heräsin aamulla ensimmäisten joukossa. Pesään ei kajastanut ulkoa juurikaan valoa, joten olin päätellyt auringonnousun olevan vasta edessäpäin tai juuri käsillä. Koska kolme pentuani nukkuivat sikeästi vatsani vierellä, olin noussut hiljaa ylös ja kiiruhtanut ulos pentutarhalta. Ulkona oli kylmää ja hämärää, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti siitä aukiolla oleskeleviin kissoihin. Jokaisen turkit olivat rähjäisiä ja kissat olivat selvästi olleet taistelussa; taistelussa Eloklaania vastaan. Heidän kasvoillaan olevat tyytyväiset ilmeet paljastivat, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat takuulla voittaneet taistelun.
Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä hetken kuluttua Henkäystähti, Pimentovarjo ja Keijukainen kävelivät kaatuneen kuusen takaa esiin. Raidallinen päällikkö otti paikkansa leirin keskustassa ja kutsui klaanin koolle. Moni kuolonklaanilainen oli valvonut koko yön joko kokoontumisen tai hyökkäyksen vuoksi. Leiriin jääneistäkin jotkut typerykset olivat käyttäneet koko yönsä istumalla leirin aukiolla hyökkääjiä odottaen. Mielestäni se oli silkkaa typeryyttä. Nyt leiriin jääneet soturit, joiden olisi pitänyt levätä yö, joutuisivat partioimaan väsyneinä tai pahimmassa tapauksessa kieltäytyisivät partioimasta väsymyksensä vuoksi.
"Kuolonklaani ja kujakissat voittivat yöllisen taistelun Eloklaania vastaan", Henkäystähti naukui vakaalla äänellä silmäillessään leirin aukiolla istuskelevia kissoja, "tästä päivästä eteenpäin Kujakissayhteisön reviiriä ovat Eloklaanin metsät. Edelleenkään he eivät saa tulla meidän reviirillemme enkä me mennä heidän reviirilleen. Eloklaani on ajettu asumaan nummille, ja nyt me odotamme olevamme kyllin vahvoja voidaksemme kukistaa koko Eloklaanin. Sota on täällä, ja kaikenlainen hyväntahtoinen tekemisissä oleminen eloklaanilaisten kanssa johtaa rangaistuksiin. He eivät ole meidän ystäviämme."
Henkäystähden ääni oli kylmä ja armoton. Minä tiesin, että hänen mielipiteensä eivät muuttuisi; kukaan ei saisi erityiskohtelua, jos menisi ja olisi tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Päällikkö ilmoitti vielä Usvakatseen ja Myrkkytassun kuolleen, jonka jälkeen hän kehotti haavottuneita käymään Hehkuaskelen luona. Kokouksen jälkeen klaanin elämä näytti jatkuvan taas normaalisti. Keijukainen ja kujakissat poistuivat leiristämme ja tavallinen arki sai alkaa. Aistin kuitenkin kireän ilmapiirin leirissä; epäilemättäkään kaikki eivät pitäneet sodasta ja tavasta, jolla Henkäystähti oli päättänyt hyökätä Eloklaaniin. Koska hän oli minun ainoa päällikköni, minä tuin ja kunnioitin häntä. Hänen päätöksensä oli varmasti tarkkaan harkittu ja oikea.

Neljäsosakuun kuluttua klaanin arki oli palannut takaisin uomiinsa. Koska sota ei ollut aktiivisesti käynnissä, päivät kuluivat melko seesteisesti ja samaan tapaan kuin ennenkin. Kireys klaanissa oli hellittänyt jonkin verran. Minun pentuni olivat puolentoista kuun ikäisiä. Kolmikosta oli kasvanut varsin kohteliaita ja hyväkäytöksisiä pentuja. He eivät liiemmin niskuroineet, riehuneet tai olleet muutenkaan yhtä raivostuttavia kuin pennut tavallisesti. Välillä minusta tuntui, että Sulkavirralla oli yhden pentunsa kanssa enemmän tekemistä kuin minulla kolmen kanssa. Pentuni osasivat kyllä leikkiä, mutta he tekivät sen mielestäni huomattavasti paremmin kuin muut pennut. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu eivät huutaneet, kiljuneet tai ärjyneet turhuuksia. He leikkivät yrittäen kehittää itseään, aivan kuten olin opettanut. Aluksi erityisesti Lätäkköpennulla oli ollut vaikeuksia hillitä tunteitaan. Jos jokin oli mennyt hänen mielestään väärin, siitä oli kyllä kuullut koko pentutarha. Mutta viimeisen puolen kuun aikana hänkin oli rauhoittunut ja oppinut hillitsemään raivon puuskiaan, kun olin kertonut hänelle miten heikolta ne saivat hänet näyttämään.
Kolmikko istui vuoteeni vierellä silmäillen etäämmällä leikkiviä pentuja. Lammikkopennun pää kääntyi minun suuntaani ja pentu tapitti minua hetken hiljaa mietteliään näköisenä.
"Emo, koska me pääsemme ulos?" pentu kysyi varovaisesti. Pentujen onneksi olin tänään hyvällä tuulella.
"Aurinkohuipun jälkeen, kun partiot ovat lähteneet ja pääaukio on hiljainen", vastasin ilmeettömänä kohdatessani pennun katseen. Muutkin pennut käänsivät mielissään katseensa minuun.
"Vihdoinkin", Lätäkköpentu tokaisi, "minä olen ollut valmis siihen jo vaikka kuinka kauan!"

Kun aurinkohuippu koitti, kuljin kolmen pennun edellä pesän sisäänkäynnille. Halusin muistuttaa heitä säännöistä, jotka olimme jo aiemmin tänään käyneet tarkasti läpi:
"Pesänulkopuolella ei sitten käyttäydytä epäasiallisesti. Te kuljette koko ajan minun perässäni, ettekä lähde omille teillenne. Minä esittelen teille leiriä ja te kuuntelette. Esittelykierroksen jälkeen voitte leikkiä hetken lähelläni aukiolla. Onko selvä?"

//Pennut?

Susipentu kyhjötti hieman apaattisena ja vaisuna Mäntyviiksen vatsan vierellä. Kollipentu sisaruksineen olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, vaikka Susipennulla olikin vielä sisaruksiaan enemmän haasteita. Kolli ei ymmärtänyt miksi, mutta tummaturkkinen kuningatar oli selittänyt, että kaikki kissat kehittyivät omaa tahtiaan. Susipentua harmitti, koska hänen mielestään hänen sisarukset kehittyivät kyllä kaikki samaa tahtia; nopeasti. Kolli oli kuullut Räntäpennun kutsuneen häntä jopa etanaksi, joka oli suurikorvaisesta kissasta ikävä nimitys. Senpä takia hän yritti mennä kaikkialle nopeasti, puhua nopeasti tai syödä nopeasti. Hän halusi olla yhtä nopea, kuin kaikki muutkin! Tuhkajuovan pennuista Lammikkopentu tuntui erityisesti ärsyyntyvän Susipennun seuraan, vaikkei toinen räjähdellytkään usein. Ainoastaan silloin, jos hänen leikkikaluihinsa koskettiin. Susipentu oli joskus kysynyt, että miksi naaras ei pitänyt siitä ja saanut toiselta vastaukseksi, että niillä kaikilla olivat omat järjestyksensä. Kolli ei taaskaan ymmärtänyt, eihän niillä ollut mitään väliä missä järjestyksessä kepit olivat? Lammikkopentu oli jälleen selittänyt, että ne olivat välillä kokojärjestyksessä, välillä taas järjestelty paksuuden tai jonkun muun ominaisuuden mukaan. Kollia kuitenkin lohdutti, että hän ei ollut ainoa, joka oli saanut Lammikkopennun vihat joskus päälleen samasta asiasta. Susipentu oli huomaamattaan jäänyt tuijottamaan taas tyhjyyteen ja tuntiessaan hennon kosketuksen kyljessään, havahtui pentu tähän maailmaan. Koskettaja oli Savupentu.
“Susipentuu!! Oletko taas ajatuksissasi, höpsö?” naaraspentu miukaisi ystävällisellä äänellä ja jäi veljensä vierelle istuskelemaan. Naaras oli erityisesti oppinut huomaamaan milloin Susipentu jumittui johonkin eikä saanut mitään aikaiseksi. Kollista tuntui, kuin hänen käpälänsä olisivat liimautuneet tähän maahan ja silmät jumittuneet katsomaan jotain.
“En minä tarkoituksella”, Susipentu kuiskasi hiljaisella äänellä ja siirsi katseensa maahan. Hän ei halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa muille, sillä pelkäsi, etteivät hänen sisaruksensakaan haluaisi olla enää hänen ystäviään.
“Ei se haittaa, Susipentu. Haluaisitko sinä leikkiä? Sehän voisi viedä ajatuksesi muualle. Mäntyviiksi opetti minulle uuden sammalpallopelin”, Savupentu kysyi ja hymyili veljelleen leveästi. Susipentu piti siitä, miten Savupentu seisoi hänen rinnallaan. Suurikorvainen kissa nyökkäsi siskolleen ja nousi itsekin kömpelösti seisomaan. Naaras oli oikeassa, leikkiminen veisi varmasti ajatukset muualle. Jos jotain Susipentu ei halunnut ajatella, niin käynnissä olevaa sotaa. Kollista vihat voitaisiin selvittää puhumalla, mutta muut olivat selvästi eri mieltä tästä asiasta.
“Näytä miten sitä pelataan!” Susipentu miukaisi hymyillen. Hänen siskonsa oli sitten paras sisko, vaikka kolli ei halunnutkaan arvottaa muita. Kaikki olivat hänelle yhtä rakkaita kissoja.

//Savuliini?

Aaltosalama: 5kp + 2TaP -

Jääviilto: 10kp + 4TaP -

Pimentovarjo: 5kp + 2TaP -

Höyhenhalla: 7kp -

Kaamoskukka: 40kp! + 14TaP -

//TAISTELUTARINA (1404 sanaa on taistelua)

Kaamoskukka oli hyvin ylpeä itsestään. Hän oli päässyt mukaan Kuolonklaanin hyökkääjäporukkaan. Hän oli varma, että hänen asemansa Kuolonklaanissa ja Henkäystähden silmissä alkoi vakiintua. Miksikä muuten hän olisi päässyt mukaan? Kolli oli päättänyt todistaa Henkäystähdelle hänen omat kykynsä, kuinka taitava ja mahtava hän olikaan. Kollin kasvoilla oli virne, kun hänen emonsa oli valinnut hänet Eloklaaniin lähteväksi kissaksi. Hän asteli Keijukaisen ohitse häntä komeasti ja ylpeästi pystyssä. Kollikissa vilkaisi vielä taakseen hieman ylimielisesti katsoakseen muita kuolonklaanilaisia. Kaikkien heidän joukosta hänet oli valittu, tietenkin! Se nyt oli itsestäänselvyys Kaamoskukalle. Kollin virne vain leveni, kun hän huomasi Keijukaisen kasvoille virnistyksen. Mitä tuo harmaa katti luuli olevansa, jotain suurtakin? Kaamoskukan teki mieli todeta, että ilman Kuolonklaania ja erityisesti hänen auttavaa tassuaan, olisi naaraan pikkuinen yhteisö mennyttä. Hän kuitenkin piti kenties ensimmäistä kertaa elämässään suunsa visusti supussa. Hänellä ei olisi enää varaa menettää asemaansa, kenties hän ei saisi sitä koskaan enää takaisin. Kollikissa seurasi emoaan ja yhteisön kissaa viekas ilme kasvoillaan. Kolli otti pitkiä askelia ja piti ryhtinsä. Pitäisi näyttää hyvältä, kun hän kohtaisi eloklaanilaiset. Kenties he sokaistuisivat jo nähdessään näin komean kissan. Kaamoskukka tärisi kuitenkin pakkasen voimasta. Kuka kummassa oli päättänyt hyökätä näin kylmässä säässä? Kaamoskukkaa tosin ei yksi pikku pakkanen nujertaisi! Mikään ei voisi nujertaa häntä. Heidän päästessä Eloklaanin leiriin kolmikkoa oli vastassa yövartiossa oleva naaras kissa, joka tervehti Pimentovarjoa hämmentyneenä. Kaamoskukka ei sanonut mitään, hän arveli, ettei Pimentovarjo arvostaisi sitä. Kolli kohensi ryhtiään vielä kerran ja antoi katseensa lipua Eloklaanin leirissä. Aukio oli hiljainen, rauhallinen ja tyyni. Tietäisivätpä eloklaanilaiset, että pian asiat olivat toisin. Kaamoskukka nautti siitä vallan tuomasta ihanasta tunteesta mikä heillä oli. Muiden elämät olivat nyt heidän käpälissään. Kaamoskukka katsahti yövartion kauniiseen naaraaseen ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Miltähän hän näyttäisi elämänsä viimeisillä hetkillään? Kutsuisikohan tuo rakkaitaan apuun vai hyväksyisikö hän kohtalonsa tyynesti? Kuinkahan kauniisti veri voisi koristaa tuon kasvoja? Kaamoskukan tassuja syyhytti, hän halusi jo päästä likaamaan tassunsa eloklaanilaisten vereen. Kolli halusi kuulla muiden kissojen tuskan huudot ja omistaa sen vallan päättää muiden elämistä. Punatähden tappamisen jälkeen kollin päässä oli napsahtanut. Hän oli nauttinut siitä! Kolli oli oikeastaan yllättynyt miten hyvältä se oli tuntunut. Kaamoskukka oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että hän oli kykenevä kissa päättämään kuka saisi elää. Ajatuksissaan Kaamoskukka ajatteli, että ehkä yövartion naaraalla voisi olla mahdollisuus elämään. Jos toinen anelisi kauniisti, ehkä hän voisi päästää naaraan menevään..

Pian metsässä kaikui Kharonin huuto. Se oli muille kissoille merkki rynnistää leiriin ja aloittaa taistelu. Kaamoskukka ei pitänyt siitä, että hänen pitäisi totella muiden käskyjä. Tummaturkkinen kissa kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoa tie todelliseen valtaan. Kaamoskukka vilkaisi takanaan olevia kissoja, he olivat kaikki tulleet antamaan eloklaanilaiselle jotain ajateltavaa. Kaamoskukan ärsytykseksi Keijukainen syöksähti yövartiossa olleen kissan kimppuun. Naaras oli ollut hänen kohteensa, kuinka epäreilua toimintaa Keijukaiselta! Tabbykuvioinen kissa tuhahti ja pidätteli itseään, hänen teki mieli antaa Keijukaiselle köniin. Hän oli pilannut hänen suunnitelmansa täysin! Kaamoskukka oli jo ehtinyt kuvitella miltä sinikilpikonnakuvioinen ja vihreäsilmäinen naaras näyttäisi viimeisillä hetkillään. Kollin verkkokalvoille oli jo maalautettu kuva avuttomasta, suloisesta ja hänen armoillaan olevasta kissasta, jonka turkkia koristaa tummanpunainen, tuore veri. Hän ei ehtinyt harmitella tilannettaan sen kauempaa, sillä aukiolle oli tullut unenpöpperöisiä eloklaanilaisia. Kaamoskukka syöksähti keskelle taistelua ja valitsi uhrikseen paksuturkkisen, vaalean naaraan. Kaamoskukan silmiin eriväriset silmät omaava naaras ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta vastukselta. Tabbykuvioinen kolli iski kyntensä naaraan niskaan ja lapaan. Hänellä oli tarkoituksena kaataa eloklaanilainen kumoon ja antaa toiselle sellaisen maistiaisen Kaamoskukasta, että naaras ei unohtaisi häntä kuuna päivänä. Soturi oli kuitenkin yllättävän vahva ja hänen suunnitelmansa vaaleaturkkisen kissan kaatamisesta meni mönkään. Se lisäsi kollin raivoa ja hän syöksyi uuteen hyökkäykseen entistä raivokkaampana. Naaraalla oli etuna voimakkuus, mutta Kaamoskukan puolella olikin sitten kaikki muu. Hän loikkasi naaraan selkään ja upotti hampaansa naaraan niskaan. Veren mielenkiintoinen maku sai hänet hurmioituneeksi. Kolli keskittyi nauttimaan tästä tilanteesta niin paljon, että hän menetti tasapainonsa. Kolli putosi naaraan päältä ja raivostui. Kuka tuokin luuli olevansa? Kaamoskukka syöksähti vihaisena naaraan vatsan alta ja teki yllätyshyökkäyksen toisen oikeaan lapaan. Hän iski käpälillään raivostuneena ja antoi kaiken kuiden aikana patoutuneen raivon tulla siinä iskussa ulos. Hän halusi tappaa tuon naaraan, antaa toisen kuolla ja kitua hitaasti. Naaraan taistelutaidoissa ei tosiaan ollut kehumista. Kaiken lisäksi hän oli hidas! Missähän toinen oli sitten hyvä`Kaipa kaikilla oli jonkinlaiset vahvuudet ja Kaamoskukka halusi tietää millaiset vahvuudet naaraalla oli. Olikohan hän tappamassa hyvän saalistajan vaiko kenties hyvän johtajan?
“Missä sinä olet hyvä? Haluan tietää menettääkö Eloklaani tässä hyvän saalistajan vaiko uimarin”, Kaamoskukka kysyi yllättäen ja loikkasi taaksepäin nähdäkseen naaraan kasvot.

Soturi oli hämmentynyt eikä ehtinyt vastata, kun Kaamoskukka oli saanut kimppuunsa toisen naaraan. Kaksikko kieri puuterimaisessa lumessa yhtenä karvapallona ja kollin katseessa oli puhdasta raivoa. Tällä välin hänen aiempi kohteensa ehtisi takuulla paeta. Miksi kaikki kissat pilaisivat hänen suunnitelmansa tänään?! Eloklaanilaisnaaras ansaitsisi tästä koston. Näin kauniilla naaraalla oli taatusti kumppani ja perhe. Kauniit naaraat eivät osanneet ikinä pitää käpäliään erossa muista kissoista. Kaamoskukasta se oli iljettävää. Suurin osa naaraista ansaitsi olla arvojärjestyksessä alimpana, hiirien ja rottien kanssa. Kaamoskukka piti tassuillaan naaraasta tiukasti kiinni ja tuijotti toista verenhimoisena. Mitähän kivaa hän keksisi toiselle? Jos toisella olisi perhe, kuolema oli liian armollinen rangaistus. Kaamoskukka sai riuhtaistua itsensä naaraan otteestaan ja tunsi kylkensä vuotavan verta. Kaamoskukka mittaili tabbykuvioista kissaa viekkaasti katsellaan. Mitähän naaraan silmät olivat elämänsä aikana nähneet? Jäisiköhän soturi kaipaamaan jotain mitä voisi vain nähdä? Kuten kauniita iltoja ruskaisessa metsässä tai aamukastetta ruohikolla? Kolli katsoi naarasta tarkasti silmiin, hän halusi painaa naaraan vihreistä silmistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleensä. Hän tulisi olemaan viimeinen kissa, joka näkisi naaraan ihastuttavat silmät. Olisikohan Pimeyden metsä ylpeä hänestä? Kaamoskukka ainakin oli ylpeä itsestään.
“Olet kaunis, todella kaunis. Upea ja ihastuttava. Sääli, että olet varmasti varattu jollekin toiselle kollille. Niinhän te kaikki aina olette, kuvittelette olevanne jotain. Todellisuudessa olette yhtä alhaisia, kuin rotat, ötökät ja koppakuoriaiset. Suurin osa teistä kelpaa korkeintaan pentuja tekemään. Olisi liian armollista kuitenkin, jos elämäsi päättyisi tähän. Olen tarpeeksi korkea-arvoinen antamaan sinulle rangaistuksen, ansaitset sen”, Kaamoskukka naukaisi hyväntuulisella äänellä. Hän oli tyyni ja iloinen. Tämä oli hänen todellinen ensimmäinen, itsenäinen askel siihen, että hän saisi päättää kissojen kohtaloista. Kolli tunsi tassuissaan olevan jonkinlaista voimaa. Ehkä hän ei edes ollut tavallinen kuolevainen, vaan jotain suurempaa, mahtavampaa. Jotain voimakkaampaa, sitä hän oli. Viherkatse katsoi häntä epäluuloisesti ja asettui puolustusasentoon. Turhaa naaras pitkitti itseään tulevalta kohtaloltaan. Kohtalolta jonka oli määrittänyt ylempi taho. Kaamoskukka uskoi saaneensa ylemmältä taholta käskyn puhdistaa maallinen elämä tietynlaisista kissoista. Kolli uskoi hänellä olevan hyvin tärkeä tehtävä. Viherkatseen katseessa jokin sai hänet vinksahtamaan. Kuinka naaras kehtasi katsoa häntä noin?! Kaamoskukka syöksyi naaraan kimppuun sekuntiakaan miettimättä ja iski kyntensä naaraan silmiin. Veri pulppusi hänen tummille käpälilleen ja Kaamoskukan kurkusta kumpusi syvä murina.
“Sinä et katso minua enää koskaan noin!” tabbykuvioinen kissa sihahti ja Viherkatse huitoi ilmaa. Kaamoskukka otti iskut vastaan hampaitaan purren, vaikka inhosikin sitä tunnetta, että hänen turkkinsa meni siinä sotkuun. Kollin korvat täyttyivät Viherkatseen tuskaisista avunhuudoista. Kolli tunsi suurta mielihyvää, kun Viherkatseen kasvot värjäytyivät vereen. Tabbykuvioinen naaras sähisi ja yritti pistää Kaamoskukalle vastaan. Kolli sai uutta raivoa toisen rimpuiluista ja upotti kyntensä vielä syvemmälle naaraan silmiin. Hänen teki mieli repiä naaraan silmät irti, mutta lopulta hengähti syvään ja irroitti otteensa. Viherkatse valahti maahan makaamaan ja veri oli värjännyt jo tovi sitten lumen punertavaksi. Ilma oli pakkasen ansiosta kirpeä ja kolli hengitti syvään, maistellen ilmaa. Kaamoskukka ei sanonut mitään, harppoi vain naaraan ylitse etsimään seuraavaa uhriaan. Kolli oli pelottavan tyyne katsellessaan taistelevia kissoja, hän ei tuntenut lainkaan sääliä.

Pian hänen silmiinsä osui ruskeankirjava naaras, joka oli jo ottanut osumaa muilta kissoilta. Kaamoskukka sukaisi nopeasti rintaturkkiaan ja varmisti, että hän ei ollut wsaanut sen suurempia osumia. Kolli inhosi sitä, että hänen turkkinsa oli sekaisin, se tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Kolli lähti jolkottelemaan kohti seuraavaa uhriaan ja pian heidän katseensa kohtasivat. Kolli piti tiukasti katsekontaktin naaraassa ja räpäytti harmaansinisiä silmiään. Mitähän kivaa hän keksisi seuraavaksi? Kolli lähestyi ruskeankirjavaa kissaa aluksi hitaasti, mutta kun naaras otti askeleen häntä kohti, syöksyi Kaamoskukka kynnet esillä uuteen taisteluun. Hän yritti sivaltaa naarasta kylkeen, mutta ruskeaturkki paljastuikin yllättävän nopeaksi ja ketteräksi tapaukseksi. Kaamoskukka nosti ylähuultaan ja paljasti naaraalle komean hammaskalustonsa. Tuota naaras saisi katua. Ruskeankirjava eloklaanilaissoturi asettui puolustusasentoon ja väläytteli epävarmasti hampaitaan tummaturkkiselle kissalle. Kaamoskukka katsoi naarasta kolkosti. Hän halusi pitkittää tilannetta mahdollisimman paljon. Aiheuttaa kohteelleen tuskaa ja pelkoa tulevasta. Kaamoskukka pysytteli tyynenä ja kohotti hieman toista kulmaansa. Mitäköhän naaras oli kokenut elämänsä aikana? Oliko toisella ollut iloinen ja rauhallinen elämä? Vaiko oliko toinen kokenut kurjuuksia? Kaamoskukka halusi tuntea jokaisen kivun tunteen mitä naaras oli kokenut, jotta hän voisi tehdä niistä kymmenen kertaa pahempia. Kollin harmaansinisissä silmissä loisti kylmyys ja julmuus. Hän kertoa katseellaan, että naaraalla ei ollut mitään toivoa. Kaamoskukka piti itseään voittamattomana, Pimeyden metsä suojelisi kyllä omaa lähettiään.
“Älä pelkää, en usko kuoleman sattuvan”, Kaamoskukka naukaisi tyhjällä ja karmivalla äänellä. Eloklaanilaissoturi katsoi kollia hieman peläten, mutta sähisi kuitenkin itseään puolustaen. Tabbykuvioinen kolli nosti toista käpäläänsä ja tutkaili kynsiään. Ne olivat tarkasti teroitetut, hän huolehti kynsistään hyvin. Muutkin saisivat huolehtia, taisteleminen oli silloin paljon siistimpää. Kaamos kävi varoittamatta naaraan kimppuun. Hän upotti kyntensä toisen nahkaan ja antoi veren pulpahtaa hänen käpälilleen. Naaraskissa ei kuitenkaan täysin ilmaiseksi antanut mitään, vaan huitoi kollikissaa väsyneesti.
“Rimpuilu satuttaa sinua vain enemmän. Kerrohan, mitä muuta kivuliasta olet kokenut elämäsi aikana?” kollikissa kysyi naaraalta, jonka silmissä välähti selvästi muistoja. Kaamoskukka halusi nähdä toisen pään sisään ja tietää naaraasta kaiken.
“Mitä se sinulle kuuluu?” ruskeankirjava naaras sähähti epävarmalla äänellä ja yritti potkia voimattomasti kollisoturia pois päältään. Kaamoskukkaa ärsytti, miksi toinen ei voinut totella häntä? Impulsiivisesti kollikissa päästi toisesta irti, mutta tarttui välittömästi naarasta oikeasta takajalasta. Hän riuhtaisi ruskeankirjavaa kissaa kaikilla voimillaan ja puristi hampaillaan naarasta jalasta. Naaraskissa älähti ja Kaamoskukka huitaisi toista kasvoihin vihastuneena.
“Hiljaa!” Kaamoskukka ärähti toiselle epäselvästi ja kiskoi naaraan jalkaa hullun lailla. Kaamoskukka halusi toisen kuolevan, kolli halusi repiä naaraan jokaisen raajan yksitellen irti ja katsoa, kun eloklaanilaissoturi vuotaisi hiljakseltaan kuiviin. Katsoa kun elämä hiipuisi hänen silmistään tuskallisen hitaasti pois ja jäljelle jäisi vain tehtävässään onnistunut Kaamoskukka. Kolli kiskoi naarasta kaikilla voimillaan jalasta ja veri oli tahrannut jo aikoja sitten hänen kuononsa. Kolli odotti, että hän pääsisi puhdistautumaan. Lopulta kolli kiskaisi toista jalasta vielä viimeisen kerran niin kovaa, kun vain sai kiskottua. Sen tehtyään hän päästi irti ja vetäisi henkeä. Kolli oli tarttumassa ruskeankirjavan kissan toiseen jalkaan, mutta jokin suurempi, mustavalkoinen kissa kävi hänen päälleen.

Kaksikko kierähti lumessa ympäri ja Kaamoskukka murisi raivoisasti.
“EIkö kukaan tässä typerässä klaanissa osaa olla sotkeutumatta MINUN asioihini? Teistä surkeista naaraista ole mitään hyötyä!” Kaamoskukka ärähti ja sylkäisi mustavalkean kissan naamaan. Kaamoskukka jakeli toiselle iskuja, jotka alkoivat olla jo hieman väsyneempiä, mitä taistelun alkupuolella. Kollin voimat alkoivat olla lopussa, mutta adrenaliinin tuoman ryöpytyksen mukana hän jaksoi vielä.
“Kuole, kuole, kuole!” Kaamoskukka sihisi naaraalle ja oli upottamassa hampaansa naaraan kaulaan antaakseen toiselle tappavan puraisun, kunnes takkuinen karvapallo kiisi ilman halki ja iski hampaansa Kaamoskukan niskaan.
“Kukaan ei puhu minun Kuutamolaineelleni tuohon sävyyn!” punaturkkinen naaras murisi ja tunnekuohuissaan kiskoi Kaamoskukkaa irti mustavalkeasta kissasta. Kaamoskukka sähisi ja katsoi naaraita vihaisena. Että hän sitten inhosi jokaista eloklaanilaista, saisivat hänen puolestaan kuolla kaikki!

“Hei vain”, Höyhenhalla tervehti pentujaan työntyessään sisään oppilaiden pesään. Hän halusi tarkistaa, että hänen pentunsa - joista hän tosiaankin välitti kovasti - eivät olleet täysin tolaltaan hyökkäyksen takia.
“Hei”, Untuvatassu totesi. Untuvatassu vilkaisi emoonsa vihaisesti ja Höyhenhalla heilautti häntäänsä näreissään.
“Mikä nyt on?” hän kysyi hieman surullinen sävy äänessään. Ajat olivat raskaammat kuin ikinä ja Höyhenhalla kaipasi Jupiteria kovemmin kuin koskaan. Leppävarjo oli ystävällinen ja todella hyvä kumppani mutta asiat hänen kanssaan tuntuivat vain toiselta kuin Jupiterin kanssa. Jupiter oli erilainen - rauhallisempi ja… kypsempi. Leppävarjo höpötti kokoajan ja se alkoi käymään hermoille. Hän ei jaksanut enää mutta antoi olla, koska tarvitsi, jonkun johon turvautua nyt sodan aikana.
"Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!" Katajatassu möläytti.
“Kulta pieni”, Höyhenhalla naukui raskaasti. “Tiedän, että tämä on raskasta mutta selviämme tästä voittajina.” Höyhenhalla oli todella väsynyt ja yritti vain auttaa pentujaan pitämään toivoa yllä.
“Salamanterin luona ei ole tälläistä!” Untuvatassu naukaisi haikea ilme naamallaan. Sanat löivät syvälle Höyhenhallan sydämeen mutta hän sivuutti tunteen.
“Me olemme nyt Kuolonklaanissa ja täällä asiat ovat juuri niinkuin pitää”, Höyhenhalla sanoi.
“Hyökkäystä lukuun ottamatta olemme turvassa ja sitäpaitsi me emme joudu taistelemaan toistaiseksi joten mekin kaikki neljä olemme oikeastaan aika turvassa”, valkoturkkinen naaras naukui pennuilleen. Hahtuvatassu katseli pelokkaana emoaan ja Höyhenhalla hymyili hänelle.
“Mitä, jos sota etenee niin että mekin joudumme taistelemaan?” Untuvatassu kysyi ihmeissään. Höyhenhalla räpytteli silmiään.
“Ei se etene. Ei vielä”, Höyhenhalla sanoi. “Kuulkaas. Me asumme metsässä Kuolonklaanin kanssa ja jokainen soturi täällä puolustaa leiriämme. Meillä ei ole hätää.”
Untuvatassu käpertyi makuusijalleen. Hahtuvatassu katseli, kun Katajatassu marssi omalle pesälleen ja kävi makaamaan sille. Untuvatassu uinui jo rauhallisesti, kun Hahtuvatassu asteli Höyhenhallan luo.
“Emo… en tiedä saanko nukuttua nyt”, pieni valkoinen naaras naukui.
“Älä huoli. Olen tässä kunnes nukahdat”, Höyhenhalla naukui ja asteli Hahtuvatassun kanssa hänen pesänsä luo. Hahtuvatassu käpertyi kerälle makuusijalle ja vilkaisi vielä emoaan.
“Hyvää yötä… ja kiitos”, hän sanoi vaimealla äänellä.
“Öitä. Teen mitä vain puolestanne”, Höyhenhalla naukui ja silitteli tassullaan Hahtuvatassun selkää. Pian Hahtuvatassu tuhisi unissaan ja Höyhenhalla hiipi ulos oppilaiden pesästä.

//TAISTELUTARINA//

Eloklaanilainen naarassoturi oli yllättävän nopea, vaikka pysyinkin hänen perässään. Hänen iskunsa olivat vauhdikkaita, mutta niistä puuttui voima. Ne harvat, jotka osuivat, eivät juuri tuntuneet missään. Tein omat liikkeeni harkiten aina, kun naaraan puolustukseen ilmestyi sopiva aukko. Hän olisi ollut helppo vastus, jos iskuni olisivat oikeasti tehonneet häneen. Nuori soturi oli nimittäin kummallisen kestävä ja lukuisten hyökkäysteni jälkeen edelleen tolpillaan. Siristin silmiäni ärsyyntyneenä, kun jälleen kerran soturi selvisi napakasta läimäisystäni hänen kasvoihinsa. Oma pääni olisi varmasti mennyt pyörälle samanlaisesta lyönnistä.
Taistelu vaikutti väsyttäneen Aaltosalaman, mutta huomasin naaraan lähestyvän meitä määrätietoisesti. Kaksin voimin päihittäisimme eloklaanilaisen soturin helposti. Kun klaanitoverini syöksähti vastustajaani kohti, tämän huomio herpaantui ja pääsin loikkaamaan eloklaanilaisen selkään. Raastin hänen selkäänsä kynsilläni minkä kerkesin karvatuppojen lennellessä sinne tänne. Samalla Aaltosalama puri kiinni hänen jalkaansa. Voitonriemuisesti iskin hampaani naarassoturin kaulaan aikeenani antaa tappava isku, mutta aivan yllättäen eloklaanilainen alkoi rajusti pyristellä itseään vapaaksi. Liike yllätti minut: olin olettanut hänen jo puoliksi luovuttaneen. Tasapainoni petti - en ollut koskaan ollut kovinkaan ketterä kissa - ja horjahdin maahan naaraan päältä. Saatoin vain katsoa, miten hän pyrähti juoksuun jonkun klaanitoverinsa apuun.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Jälleen yksi eloklaanilainen oli luikerrellut otteestani. Olinkohan ruosteessa? Ainakaan en ollut joutunut pitkään aikaan taistelemaan kunnolla muita kuin kettuja ja mäyriä vastaan.
Vilkaisin vierelläni huohottavaa Aaltosalamaa.
"Oletko kunnossa?" kysyin terävästi etsien soturin kehosta vakavampia vammoja. "Taistelu ei ole vielä ohi, vaikka en uskokaan että tämä enää kauaa kestää."

//Aalto?

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli silminnähden pettynyt, kun valkea naaras olikin selvinnyt hänen höykytyksestään hengissä. Juuri viime hetkellä paikalle oli saapunut arpiturkkinen ruskea kolli, joka ei klaanitoverinsa tavoin ollut mikään mitätön taistelija. Jääviilto ei kuitenkaan pelännyt haasteita, joten hän alkoi empimättä taistella kookkaan eloklaanilaissoturin kanssa. Raivo leimahti entistä suurempiin liekkeihin Jääviillon sisällä, kun viholliskissan onnistui iskeä kyntensä vasten soturin kasvoja.
Viiltävä kipu tuntui läpäisevän koko kehon, ja punaturkkinen kolli lysähti maahan kovan iskun voimasta. Se olisi antanut viholliselle rutkasti aikaa saada lopullinen ote Jääviillosta, mutta jostain syystä kolli ei tehnyt sitä. Jääviillon kasvoja kuumotti ja kirveli. Isku oli saanut soturin lamaantumaan.
Kun kuolonklaanilainen pääsi aivan pienen hetken kuluttua ylös, ei tabbykuvioista soturia näkynyt enää missään.
"Minne sinä menit?! Kyllä minä sinut löydän!" punaturkkinen soturi rääkyi raivoissaan siitä, että vihollinen oli sillä tavalla satuttanut häntä ja liuennut paikalta. Se sai Jääviillon näyttämään surkimukselta, vaikka tuskin kovin moni oli kiinnittänyt tilanteeseen erityistä huomiota.
Soturi pihisi ja tärisi raivosta. Hänen jäänsinisissä silmissä loimusi raivo, kun hän silmäili suutuspäissään taistelutannerta. Kollin viha oli tällä kertaa kohdistettu erityisesti näihin kapisiin eloklaanilaisiin, jotka kuvittelivat olevansa jumalista seuraavia. Jääviilto vannoi mielessään tappavansa joka ikisen eloklaanilaisen! Vaikka soturin kasvoja edelleen särki, hän syöksyi raivosta ulvoen taistelun sekaan. Kollin ensimmäiseksi uhriksi valikoitui täysin sattumanvaraisesti kissa, joka taisteli parhaillaan Roihumarjaa vastaan. Tummanharmaa naaras oli ollut painettuna veriseen hankeen ennen kuin Jääviilto pelasti hänet. Ei soturi tehnyt sitä hyvää hyvyyttään klaanitoverinsa vuoksi, vaan täysin itsekkäistä syistä; hän halusi taistella ja tappaa. Kun valkea, laikukas naaraskissa yritti paeta Jääviillolta, se sai soturin entistä tuohtuneemmaksi.
"Ei ole kohteliasta kääntää selkää toiselle noin!" Jääviilto mylvi ja loikkasi kynnet ojossa kohti pakenevaa soturia. Jääviilto nautti joka hetkestä, kun hän pudottautui itseään pienemmän, pakenevan naaraan kimppuun ja tämä lyyhistyi maahan kuolonklaanilaisen painon alta. Jääviilto upotti hampaansa kissan niskaan ja alkoi retuuttaa vihollistaan.
Sitä Jääviilto inhosi, että eloklaanilaiset olivat aina auttamassa toisiaan; taas kerran joku tuli estämään Jääviillon suunnitelmat iskeytymällä vasten suurikokoisen kollin kylkeä. Hyökkääjä oli niin pienikokoinen ja voimaton, ettei hyökkäyksen voima saanut Jääviiltoa kuin vain horjahtamaan. Kolli piti tiukasti otteensa kilpikonnalaikukkaan kissan niskassa ja mulkaisi kimppuunsa hyökännyttä kissaa. Raivoisa Jääviilto tiukensi otettaan vihollisen niskasta ja nosti tämän ilmaan. Hän heilautti voimakkaasti päätään niin, että valkoturkkinen soturi lennähti klaanitoverinsa päälle. Kissat parahtivat yhteen ääneen ja Jääviilto jätti heidät taakseen, lähtien etsimään uusia vastustajia.
Soturi yritti löytää rauhaista paikkaa, jossa kukaan ei tulisi häiritsemään häntä. Kolli silmäili aukiota murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Lumi oli värjäytynyt verestä punaiseksi ja siellä täällä maassa oli paksuja karvatukkoja. Soturi oli erottavinaan myös muutaman ruumiin – tai saattoivathan he olla eläviäkin kissoja, jotka vain lepäsivät kesken rankan taistelun. Jääviilto ei löytänyt leirin laitamilta sopivia vastustajia, joten hän katsoi parhaakseen syöksyä taas kissajoukkoon ja valita sattumanvaraisesti vain jonkun kissan vastustajakseen.

//TAISTELUTARINA

Kiitos Pimentovarjon väliintulon, Aaltosalama sai lisää aikaa toeta. Yksin hän ei olisi mitenkään pärjännyt kahta vihollista vastaan, mutta varapäällikön avulla he eivät voisi epäonnistua. Vaikka Pimentovarjo olikin antanut hänelle suorastaan viiltävän teräviä huomautuksia altavastaajana taistelemisen typeryydestä, Aaltosalama ei ollut niistä pahana. Hän ymmärsi nyt itsekin, miten tyhmää oli yrittää taistella kahta vastaan niin heikoilla taistelutaidoilla varustettuna. Soturitar oli antanut tunteidensa sokaista itsensä logiikalta, mutta hän ei antaisi sen toistua enää saman taistelun aikana.
Suupaltin naaraan käydessä Pimentovarjon päälle Aaltosalaman kontolle jäi irvileukainen kollinkuvatus. Oli ilmiselvää, että eloklaanilainen oli häntä parempi taistelija, mutta Aaltosalaman suuri koko antoi tilanteessa hieman tasoitusta. Hänen iskuissaan oli voimaa, vaikka ne eivät olleetkaan mitenkään erityisen hyvin ennalta suunniteltuja tai tähdättyjä. Pääasia oli, että hän pystyi pistämään kampoihin.
Onni oli vaikutti olevan Aaltosalaman puolella tänään, sillä melkein kuin tyhjästä heitä päin rysähti toinen taisteleva kissakaksikko, joka rähinällään harhautti eloklaanilaiskollia niin, että Aaltosalaman onnistui lyödä tätä päähän lujasti. Kolli mätkähti maahan iskun voimasta ja jäi makaamaan veren ja karvan täplittämään nietokseen liikkumattomana.
Aaltosalama kääntyi katsomaan Pimentovarjoa, joka taisteli yhä punertavaa eloklaanilaisnaarasta vastaan. Kuolonklaanin varapäälliköllä oli selvästi enemmän kokemusta kuin nuoremmalla kissalla, mutta eloklaanilainen oli raivostuttavan vikkelä liikkeissään. Aaltosalama liikkui kankeasti kaksikkoa kohti, aikeenaan auttaa kokeneempaa naarasta. Hän kyllä sulkisi tuon näsäviisaan ketunraadon suun lopullisessa!


//Pimento?

Loiskevarjo: 15kp + 4TaP -

Lokkipentu: 30kp! - Olet valmis oppilaaksi! Sovitaan mestari-asia myöhemmin sitten kun tahdot :)

Jääviilto: 8kp + 3TaP -

Savupentu: 6kp -

Pimentovarjo: 40kp! + 15TaP -

Sulkavirta: 23kp! -

Nuppujuova: 8kp -

Varissulka: 7kp -

Aaltosalama: 10kp + 4TaP -

Untuvatassu: 9kp -

//TAISTELUTARINA//

Keijukaisen avulla päihitimme kookkaan kollin, vaikka pettymyksekseni en saanutkaan häntä hengiltä. Näin hyvän taistelijan kuolema olisi ollut suuri menetys Eloklaanille. Soturi selvisi parilla naarmulla, minun korvani taas soivat edelleen hänen iskunsa voimasta. Kun kolli huomasi, ettei pärjännyt meille kahdelle, hän livahti tiehensä taistelun tuoksintaan etsimään helpompaa vastusta.
Myös Keijukainen katosi pian tiehensä jatkamaan taistelua. En pitänyt siitä, että naaras oli joutunut auttamaan minua. Kohtasin harvoin minua paremman taistelijan, enkä voinut uskoa, että joku typerä kujakissa oli minua taitavampi. Hän ei ollut saanut klaanikissan soturikoulutusta, josta itse tunsin jonkinlaista ylpeyttä. Tuntui melkein nololta olla häntä kehnompi.
Pudistin päätäni ja puuskahdin hengästyneenä. Nyt oli turha miettiä mitään noin yhdentekevää. Taistelu oli edelleen käynnissä. Katsoin ympärilleni verisellä aukiolla, jolla kaikuivat sekä tuskanhuudot että voitonriemuiset karjaisut. Helpotuksekseni en nähnyt kuolonklaanilaisten ruumiita. En halunnut menettää enää yhtäkään klaanitoveriani: oma oppilaani Myrkkytassu oli jo kuollut, ja hänen oli jäätävä ainoaksi kaatuneeksi. Oli ollut raskasta nähdä hänen ruumiinsa, vaikka en ollut oikeastaan ehtinyt kiintyä oppilaaseen. Hän oli kuitenkin ollut lupaava ja nyt kaikki hänen koulutuksensa eteen tekemäni työ valui hukkaan. En antaisi kenenkään muun kokea samaa kohtaloa.
Aivan kuin ajatukseni lukien Aaltosalama hankki itsensä hankalaan tilanteeseen. Ehdin juuri parahiksi näkemään, miten kaksi eloklaanilaissoturia olivat ahdistaneet hänet nurkkaan, valmiina hyökkäämään avuttoman naaraan kimppuun. Riensin apuun, mutta ennen kuin ehdin paikalle, punaruskea naaras hyökkäsi jo välittämättä siitä, että oli auttamattomasti altavastaaja. Aaltosalama ei ollut kehuttava taistelija, eikä asiaa auttanut se, että hän taisteli kahta soturia vastaan. Kuolonklaanilaisen hyökkäys torjuttiin helposti punertavan naaraan toimesta, jolloin soturi mätkähti maahan. Tiesin, että tätä menoa Aaltosalama olisi sekunneissa silppua, joten hetkeäkään hukkaamatta syöksyin hänen vastustajansa kimppuun. Naaras oli nopea hyökkäämään, mutta hänen puolustuksessaan oli aukkoja, joten hetken päästä pääsin potkaisemaan hänet kauemmas. Hän kömpi ylös toisen Aaltosalamaa haastaneen eloklaanilaisen viereltä.
Pidin katseeni kahdessa vihollissoturissa samalla, kun punaruskea naarassoturi kampesi itsensä jaloilleen. Kaikeksi onneksi hän vaikutti olevan kunnossa.
“Jos vastassasi on kaksi kissaa, sinä juokset pakoon, etkä hyökkää. Etenkin kun olet taistelijana sitä tasoa mitä olet”, murahdin Aaltosalamalle terävästi tarkkaillen samalla varuillani kahta kissaa. “Minä en aio menettää enää yhtään klaanitoveriani.”
Puhuessani eloklaanilaissoturit kaiket kuvittelivat huomioni herpaantuneen heistä, sillä punertava naaras lähti uuteen hyökkäykseen samalla, kun eloklaanilainen kolli syöksähti Aaltosalamaa päin. Olin kuitenkin tilanteen tasalla ja väistin naaraan iskun helposti. Hän alkoi latoa nopeita iskuja suuntaani, mutta sain väistettyä ne melko vaivattomasti. Yksi kuitenkin osui korvaani ja sihahdin kivusta. Kostona läimäisin häntä kaikin voimin kasvoille, jolloin naarassoturi horjahti taaksepäin. Sinä aikana mikä häneltä kesti toipua lyönnistäni, ehdin vilkaista Aaltosalamaa. Pärjäisikö hän yksin tuon kollin kanssa?

//Aalto?

Minua pelotti. Henkäystähti oli kertonut jotain aivan kamalaa: jotkut hyökkäisivät Eloklaaniin! Miksi ihmeessä? Eihän Eloklaani ollut tehnyt meille mitään pahaa! Kuulin yhä vaimeita ulvaisuja. Katajatassu ja Hahtuvatassu saapuivat paikalle. Siskoni laskeutui ääneti viereeni. Loin tähän pelokkaan katseen. Hahtuvatassu laski häntänsä selälleni. "Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Kuulin että Narsissitassu on mukana." Katajatassu kysyi ihmeissään.
"Etkö sinä muista että meillä on taistelu?" kysyin häneltä. "Ai niin, joo." tämä vastasi ja näytti hyvin pelokkaalta. "Mitä jos ne Eloklaanin kissat hyökkäävät tänne?" hän kysyi hetken päästä. Se ajatus oli tullut minunkin päähäni. He takuulla vannoisivat kostoa! Ajatus oli hiirenaivoinen, että meidän olisi pitänyt hyökätä.
"Untuvatassu. Muistatko kun emo kertoi meille että Leppävarjo on hänen uusi kumppaninsa?" Hahtuvatassu kysyi.
"Tietysti. Miksi sinä sitä nyt kysyt?" kysyin hämmentyneenä. Höyhenhalla oli ottanut kumppanikseen Leppävarjon. Leppävarjo oli inhottava. Hän oli puhdasverinen ja vihasi meitä! En todellakaan haluaisi häntä isäkseni. Jupiter, oikea isäni, oli rakastanut minua. Muistin kuinka hän ja emo olivat kertoneet meille tarinoita hurjista erakkoajoistaan.
"Ja sitten se kun kissarankkuri jahtasi meitä, muistatko Höyhen?" kuulin isän äänen päässäni. Pudistelin sen pois. Ajat olivat nyt nämä. Olin klaanissa. Olin uskollinen sille, enkä millekään muulle. En voinut kuitenkaan lakata ajattelemasta isää. Tämän hiekanvärinen turkki, joka muistutti paljon Katajatassua. Tämän rakastavat, keltaiset silmät. Se, kun hän kehräsi kun kiipelimme heidän päällään. "Untuvatassu!" Katajatassu huudahti. "Kuunteletko sinä yhtään?" Säikähdin.
"Joo joo, anteeksi." vastasin. Hahtuvatassu vilkaisi minua. "Tämä on hirveää. Pyydän jotain sanomaan minulle taistelusta, että miten se meni. Ja miksi he hyökkäsivät kokoontumisen aikaan?" tämä kyseli. 'Vaikka eiväthän he meille mitään kerro. Puoliverisille kateille.' ajattelin turhautuneena. Pesän suuaukolle ilmestyi Höyhenhalla. Emon valkoinen turkki tuntui pehmeältä.
"Hei, pennut!" tämä kehräsi. Mulkaisin häntä vihaisesti. Emme olleet enää pentuja. "Hei." totesin.
"Mikä teillä on?" hän kysyi huolestuneena ja tassutti viereemme. "Mikä meillä sitten ei olisi? Kaikki on väärin! Sota alkaa!" Katajatassu sanoi kiivaasti. Katselin veljeäni ihmeissäni. En olisi uskonut häneltä tuollaista suhtautumista. Höyhenhalla katsoi meitä surullisesti. "Tiedän, että se voi harmittaa. Mutta me voitamme, eikö?" tämä kysyi toiveikkaasti.
"Salamanterin luona ei ole tälläistä!" sanoin. Höyhenhalla asteli viereemme. "Me olemme Kuolonklaani. Te olette nyt turvassa meidän luonamme." emo naukui rauhallisesti. 'Juupa juu. Minä näin miten Mäyräkynnelle kävi!' ajattelin pelokkaana. "Mutta sota leviää! Miten me enää voidaan olla täällä?" kysyin ihmeissäni. "Kuulkaa. Teillä ei ole täällä mitään hätää. Metsässä on kaikkia mäyriä ja kettuja. Täällä ei ole niitä." Höyhenhalla naukui tyynesti. Hän vaikutti kuitenkin uskottelevan sitä jollekin. Ehkä itselleen? Nukahdin hetken päästä.

"Höpö jos ehtii?"

Sulkavirta oli käynyt Lokkipennun kanssa nukkumaan sotureiden ja kujakissojen lähdettyä leiristä. Harmaanruskea naaras oli huomannut Lokkipennun nukahtaneen, joten hän itsekin painoi päänsä sammaliin ja alkoi hakea unta. Ei mennyt kauaakaan, kun kuningatar oli vajonnut rauhattomaan uneen, jossa päähenkilönä toimi Ruskalintu. Kuollut soturi oli seissyt verisenä keskellä taistelukenttää ja tuijottanut syyttävästi Sulkavirtaa. Taistelussa oli Sulkavirran sukulaisia, ystäviä ja klaanitovereita, jotka taistelivat armoa antamatta eloklaanilaisia vastaan.

Raidallinen naaras heräsi raskaasti huohottaen. Hän räväytti kellertävät silmänsä auki ja tuijotti pimeää pesää. Nopeasti kuningatar tajusi nähneensä unta. 'Se ei ollut totta, ei mitään hätää', naaras yritti rauhoitella itseään ja siloittaa pystyyn nousseita karvojaan. Naaras laski katseensa Lokkipentuun, sillä pienokaisen katselu rauhoitti aina kuningattaren mieltä. Mutta harmaavalkoinen pentu ei ollutkaan emonsa vatsan suojissa kuten normaalisti, vaan Sulkavirta makasi vuoteella aivan yksin. Naaras nousi nopeasti ylös ja kävi koko pesän läpi.
"Lokkipentu?" hän huhuili pienokaistaan hiljaa, yrittäen olla herättämättä muita pesän asukkeja. Tuhkajuova raotti hitaasti vihreitä silmiään ja katsoi kylmästi tytärtään.
"Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä touhuat keskellä yötä?" tabbykuvioinen naaraskissa kysyi ja siristi väsyneitä silmiään. Sulkavirta alkoi mennä paniikkiin, kun hän tajusi, ettei Lokkipentu ollut pesässä.
"Lokkipentu on kadonnut", harmaanruskea kuningatar henkäisi ja ravisteli pelästyneenä päätään. Tuhkajuovan ilme pysyi aivan yhtä kylmänä, aivan kuin pennun katoaminen ei olisi hetkauttanut kuningatarta ollenkaan. Tuhkajuova vain vilkaisi omia pentujaan kuin varmistaen, että he olivat kaikki paikalla. Sitten harmaan naaraan katse nousi taas tyttäreensä:
"Pitäisit pennullesi parempaa kuria tai hänestä kasvaa kelvoton soturi. Ole hiljaa ja anna muiden nukkua."
Tuhkajuovan käytös sai Sulkavirran hermostumaan, mutta juuri nyt kuningattarella ei ollut aikaa jäädä jaarittelemaan emonsa kanssa turhuuksia. Sulkavirta kiiruhti ulos pesästä. Öisellä aukiolla oli tavanomaista enemmän kissoja; he kai odottivat taistelijoiden paluuta.
"Oletteko nähneet Lokkipentua?" kuningatar kysyi ensimmäisiltä vastaan tulevilta sotureilta, mutta he molemmat pudistelivat päätään, eivätkä tarjonneet apua hädissään olevalle kuningattarelle.
Sulkavirta huojentui heti, kun hän näki tummanharmaan soturin lähestyvän häntä. Soturi roikotti hampaissaan Lokkipentua, joka vaati soturia päästämään hänestä irti. Kun Turhamyrsky laski Lokkipennun maahan, Sulkavirta kiiruhti poikansa luokse ja kietaisi häntänsä tämän ympärille. Turhamyrsky ilmoitti kireällä äänellä, että Lokkipentu oli yrittänyt karata leiristä. Sulkavirta katsoi kauhistuneena ensin soturia ja sitten haukottelevaa, selvästi väsynyttä poikaansa. Naaras kiitti hiljaa mielessään Pimeyden Metsää siitä, etteivät he olleet päästäneet Lokkipentua karkaamaan.. Pieni kolli ei olisi pärjännyt yksin leirin ulkopuolella, pahimmassa tapauksessa jokin petoeläin olisi vienyt hänet tai hän olisi jäätynyt kuoliaaksi jo ennen aamua!
"Olen hyvin, hyvin pahoillani. Minä lupaan, ettei tämä toistu. Kiitos, että toit hänet takaisin", Sulkavirta pahoitteli ja kiitti soturia, joka katsoi ylimielisesti kuningatarta ja tämän pentua. Lokkipentu oli Sulkavirran silmissä hyvin viaton, eikä hän voinut syyttää poikaansa uteliaisuudesta. Sulkavirta oli itse ollut pentuna samanlainen; hänkin oli halunnut nähdä ja kokea kaiken heti eikä halunnut odottaa.
"Minäkin lupaan, että seuraavalla kerralla heitän kakarasi lampeen! Pitäisit parempaa huolta pennustasi", Turhamyrsky ärähti vihaisena jäämättä odottamaan Sulkavirran vastausta. Soturi kääntyi ympäri ja lähti löntystämään kohti kaatunutta kuusta. Sulkavirta laski lämpimän katseensa väsyneeseen pentuun ja painoi hellästi kuononsa poikansa otsaa vasten.
"Minä olin sinusta hyvin huolissani. Et saa mennä ulos pesästä ilman minua, se ei ole turvallista", naaras kuiskasi hiljaa.
"En minä tarkoittanut, kävelin vain unissani ja heräsin kun tuo soturi alkoi riepotella minua", pentu ilmoitti viattomasti ja katsoi emoaan väsyneenä. Hän ei epäillyt poikansa sanoja, sillä ei halunnut uskoa Lokkipennun valehtelevan.
"Sellaista sattuu. Minun on pidettävä sinua jatkossa paremmin silmällä, ettet pääse kävelemään unissasi. Leirin ulkopuolella on vaikka mitä petoeläimiä, jotka ovat hyvin vaarallisia sotureillekin", Sulkavirta ilmoitti ja nuolaisi kielellään pennun päälakea.
"Nyt kun olemme molemmat nukkuneet, voimmeko jäädä odottamaan taistelijoiden paluuta?" Lokkipentu uteli viaton ilme kasvoillaan. Sulkavirtaa ei väsyttänyt enää lainkaan, eikä hän raaskinut sanoa pennulleen ei; olivathan he jo valmiiksi pesän ulkopuolella ja yökin oli jo pitkällä. Naaras huokaisi hiljaa ja myöntyi lopulta:
"Hyvä on, mutta jos he eivät ole palanneet auringonnousuun mennessä, me palaamme takaisin nukkumaan. Eikö niin, Lokkipentu?"

//Lokki pentu?

//TAISTELUTARINA

Aaltosalaman kynnet upposivat raidallisen vaaleanharmaan naaraskissan turkkiin. Hän nyhti ihti karvaa minkä kerkesi, ja eloklaanilainen kiemurteli hänen allaan ulvoen kivuissaan ja yrittäen saada hänestä otetta. Aaltosalama oli järkyttävän huono taistelija, mutta kiitos Varissulan kanssa pidettyjen lisäharjoitusten, hän oli oppinut pari uutta kikkaa. Tässä tapauksessa hänellä oli koon tuoma etu puolellaan, eikä hänen alleen pusertuva naaras kyennyt tekemään juuri mitään päällään olevan painon takia. Aaltosalama oli aivan varma, että hän voittaisi tämän taistelun.
Voitonvarmuus hälveni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun joku hyökkäsi yllättäen punaruskean soturittaren kimppuun takaa päin. Aaltosalaman oli noustava pois eloklaanilaisnaaraan päältä voidakseen puolustautua toista hyökkääjää vastaan. Hänen harmikseen uusi vastustaja oli tällä kertaa hänen kokoisensa, ellei jopa hiukan isompikin. Aaltosalama katsoi hampaat irvessä punaruskea-raidallista kollia, jonka naama näytti vääristyneeltä puuttuvan leuan puolikkaan vuoksi. Kissan vihreät silmät leimusivat, kun tämä kohtasi Aaltosalaman kylmän ja kostonjanoisen katseen.
"Kuole, senkin eloklaanilaissaasta!" vihan vääristämä ulvaisu tuli Aaltosalaman suusta sellaisella tunteenpalolla, että se sai jopa eloklaanilaiskollin hetkeksi hämilleen. Se hetki riitti Aaltosalamalle juuri sopivasti, sillä sinä aikana hänen onnistui huitaista käpälällään soturia kasvoihin ja horjuttaa tämän tasapainoa.
Jälleen kerran, juuri kun hän oli aikeissa antaa uuden, kuolettavamman iskun, joku keskeytti hänet. Tällä kertaa se oli naaras - tämäkin punertavaturkkinen -, joka syöksyi Aaltosalaman niskaan sellaisella nopeudella, että se horjutti häntä pahanpäiväisesti. Silloin myös leukapuoli kolli tuli tolkkuihinsa ja kävi myöskin Aaltosalaman päälle samanaikaisesti.
Tilanne oli hetkessä muuttunut hyvin epäreiluksi, ja kaikki Aaltosalaman energia meni hampaiden ja kynsien väistelyyn. Etenkin punertava naaras oli hyvin tehokas iskuissaan, ja tämä liikkui niin nopeasti, että Aaltosalama ei pystynyt ennakoimaan seuraavaa hyökkäystä.
Nopeasti eloklaanilaiset olivat onnistuneet ahdistamaan kuolonklaanilaisen nurkkaan, ja Aaltosalama oli selkä seinää vasten, kun kaksikko lähestyi häntä. Hän saattoi vain näytellä hampaitaan ja pörhistää karvojaan näyttääkseen uhkaavammalta, mutta hänen voimansa olivat jo hyvin vähissä, eikä hän ollut varma, kauanko jaksaisi puolustautua kahta vastaan. Hänen mielessään ehti käväistä jo epämiellyttävä ajatus, että hän kuolisi tänne eloklaanilaisten kynsissä. Kamalampaa kohtaloa hän ei voinut kuvitellakaan.
"Käykää päälle", hän murisi lietsoen vihaansa, josta sai energiaa panna kampoihin. "Tappakaa minut, niin kuin tapoitte emoni! Mutta minä lupaan, en aio kuolla yksin, vaan otan teidät mukaani!" Aaltosalama huitoi hännällään ilmaa tuohtuneesti, odottaen eloklaanilaisten seuraavaa siirtoa.
"Minä en ole niin säälittävä, että alentuisin päättämään sinun elämäsi! Haluan sinun kärsivän surkeassa elämässäsi", punertava naaras naukaisi halveksuvalla äänellä ja naurahti ivallisesti. Se vasta saikin Aaltosalaman veren kiehumaan - hän ei antanut kenenkään eloklaanilaisen puhua itselleen tuohon sävyyn.
"Siinä tapauksessa olet myöhässä: olen jo kärsinyt takianne enemmän kuin kukaan!" Välittämättä asemastaan altavastaajana hän hyökkäsi naarasta kohti äristen raivoisasti. Naaras oli kuitenkin jälleen kerran nopeampi ja onnistui väistämään hänen hyökkäyksensä, potkaisten häntä samalla kylkeen sellaisella voimalla, että se sai hänen keuhkonsa tyhjenemään hetkeksi ilmasta. Hän kaatui maahan henkeä haukkoen.
Ennen kuin punertava naaras ehti käydä uuteen hyökkäykseen, Aaltosalama ehti nähdä mustan turkin vilahtavan eloklaanilaisen takana, ja samassa Pimentovarjo oli tämän kimpussa.

//Pimento?

Kohotin hiukan kulmiani Lätäkköpennun sanoille, tai ennemminkin hänen tavalleen puhua: nuori naaraspentu oli sanoissaan ikäiselleen epätyypillisen kohtelias ja asiallinen, mutta samalla terävä. En todellakaan voisi jäädä epäkypsemmäksi kissaksi keskustelussa, jonka toinen osapuoli oli kuun ikäinen pentu.
“Kyllä minä oikeasti muistin nimesi, härnäsin vain”, valehtelin ja hymyilin pennulle. En oikeastaan välittänyt sisaruksistani paljoakaan, mutta Lätäkköpentu ei vaikuttanut aivan tylsältä tapaukselta. “Kuinka voisinkaan sen unohtaa?”
Lätäkköpennun ilme kirkastui hieman. Omakin hymyni leveni hiukan: toisinaan tuntui hyvältä yrittää parantaa muiden kissojen mielialaa sen laskemisen sijaan. Härnääminen ja riidan haastaminen vain luontuivat minulta kovin helposti, enkä yleensä onnistunut pidättelemään terävää kieltäni. Kenties voisin uusien siskojeni kanssa kerrankin kokeilla ystävällisempää lähestymistapaa.

Henkäystähden ja Keijukaisen suunnitelmat olivat käymässä tänä yönä toteen. Täysikuun kokoontumisen aikaan osa kuolonklaanilaisista yhdessä kujakissojen kanssa hyökkäisi Eloklaanin leiriin ja tappaisi vihollisklaanimme jäseniä niin paljon kuin kerkeäisivät.
Kuljin Kuolonklaanin lumisen reviirin halki kohti Hehkulampea ja Kivikukkulaa. Ilta oli kylmä ja hengitykseni huurusi ilmassa. Lyhyestä turkistani ei ollut paljoa apua ja tärisin viileän tuulenpuuskan iskiessä kasvoihini. Olisin hyvin mielelläni jäänyt leiriin ja käpertynyt lämpimälle makuusijalleni, mutta en voinut valittaa, sillä ainakaan en ollut joutunut mukaan hyökkäykseen. Eloklaanilaisten teurastaminen kuulosti julmalta, vaikka he olivatkin vihollisiamme. Tietysti tiesin, että loppujen lopuksi hyökkäys olisi Kuolonklaanin parhaaksi. Silti pelkäsin, että olisin taistellessa epäröinyt. En halunnut tappaa viattomia kissoja, mutta toisaalta halusin olla uskollinen Kuolonklaanille ja isälleni. Kaikeksi onneksi en joutunut valitsemaan.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Aaltosalama oli nimittäin valittu yhdeksi taistelijaksi hyökkäykseen. En ollut varma naaraan tuntemuksista, en sitten ollenkaan, mutta en voinut kuvitella hänen mielellään osallistuvan eloklaanilaisten murhaamiseen. Lisäksi jostain kumman syystä kannoin huolta soturinaaraasta, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Tiesin, ettei hän ollut kummoinen taistelija, eikä voittomme ollut ollenkaan varma, vaikka se todennäköiseltä vaikuttikin. Saattaisimme kokea menetyksiä, enkä halunnut Aaltosalaman olevan yksi niistä. Vaikka yritin itsepäisesti työntää huoleni pois mielestäni, en voinut olla pohtimatta miten taistelu sujui ja oliko soturi enää ylipäätään elävien kirjoissa.

Nyökkäsin myöntävästi. Halusin näyttää Tattihallalle ja muille epäileville, että me olimme yhtä hyviä kuin muutkin! Pyörresielu sujahti äkkiä pensaan alle. Kuulin etäistä ulvontaa ja karjuntaa. Veren haju leijaili luokseni. 'Mitä ihmettä tuolla tapahtuu? Henkäystähti käski heidän hyökätä, mutta oikeastiko, kokoontumisen aikaan?' ajattelin tuskissani. Henkäystähti oli hirveä. Petturi hän oli ja ilkimys. "Mitä tuolla tapahtuu?" kysyin ällistyneenä Pyörresielulta. Tämä loi minuun pelokkaan katseen. "Ei mitään hyvää." tämä vastasi. Yhtäkkiä Tattihalla kääntyi meitä kohti. Toivoin, ettei hän ollut kuullut keskusteluamme. "Kuulkaas, petturit. Siellä me olemme taistelemassa niitä heikkoja katteja vastaan." tämä tuhahti ylimielisesti. 'Heikkoja katteja? He olivat eloklaanilaisia, ketunmieli!' ajattelin raivoissani. Yritin hillitä itseni. Ei auttaisi mitään, että alkaisin tappelemaan hänen kanssaan. Hän kertoisi kuitenkin Henkäystähdelle. Ja saisin vähintään sokean silmän! Päädyimme vain olemaan hiljaa ja nyökyttelemään. "Vauhtia tassuihin!" tämä ärähti. Peräännyin ja menin Pyörresielun luokse. Sama hiiri nakerteli yhä pähkinää. Hiivimme pensaan toiselle puolelle. Heilautin takapäätäni ja hyppäsin. Yhtäkkiä kuului iso ulvaisu. Hiiri säikähti ja oli lipsahtaa käpälistäni. Yhtäkkiä Pyörresielu pelmahti esiin pensaasta. Tämä tappoi hiiren. Hän nosti sen selvästi iloisena.
"Hyvä saalis! Vihdoinkin se kirotun...anteeksi." Pyörresielu aloitti mutta lopetti tajutessaan että Tattihalla oli kuuloetäisyydellä. Tattihalla ei kuitenkaan osoittanut mitään huomiota. Huokaisin.
"Etsitään jotain muuta leiriin vietävää." totesin. Pyörresielu nyökkäsi. Katselin ympärilleni. Muutama lintu lensi ylitseni, mutta ne olivat liian korkealla. Yhtäkkiä näin pienen ja ruipelon myyrän. Pyörresielu oli selvästi huomannut saman. Tämä vaikutti hieman kiinnostuneelta. Hiivin eteenpäin. Katselin myyrää. Siitä ei todellakaan olisi tullut tuoresaaliskasan paras pala, mutta se ei ollut myöskään surkein saalis mitä olin nähnyt. Pyörresielu loikkasi saniaispensaasta esiin. Myyrä raahautui kuitenkin puun juureen. Hyppäsin ja tapoin myyrän ennen kuin se ehti karkuun. "Yhteistyössä on voimaa." tokaisin ja katsahdin rakastavasti Pyörresieluun. Nuori kolli naurahti. Kiskoin myyrän Tattihallan viereen.
"Katsopa nyt! Meillä on saalista! Emme olekaan mitään heikkoja puoliverisiä.' ajattelin voitonriemuisena. Tattihalla raahasi oravan esiin. Se oli isompi kuin meidän saaliimme. Hetken aikaa olimme aivan hiljaa. Sitten Tattihalla huiskautti häntäänsä ja käski meidän lähteä. Lähdimme Pyörresielun kanssa kaksistaan, vaikka tiesimme että Tattihalla tulisi perässä. Ennen leiriä huokaisin. Sitten pujahdimme sisään.
"Minä kuulin ulvontaa. Mitäköhän siellä on meneillään?" kysyin Pyörresielulta hiljaa.

"Pyrski?"

Emo yritti puhua Lokkipennun takaisin nukkumaan. Se ärsytti Lokkipentua; hän halusi nähdä, kun soturit palaisivat ja tietää ensimmäisten joukossa, kuka taistelun oli voittanut! Emo ehdotti, että Lokkipentu voisi herätä aikaisin ennen sotureiden paluuta, mutta Lokkipentu oli tarpeeksi fiksu tietääkseen, ettei emo voinut tietää sitä tarkkaa aikaa, milloin soturit palaisivat. Lokkipentu katsoi emoa hetken uhmakkaasti, mutta vastasi kuitenkin:
"Okei sitten, emo."
Emo näytti tyytyväiseltä, kun Lokkipentu asettui hänen viereensä pehmeille sammalille. Lokkipentu ummisti silmänsä, hengitti syvään ja oli nukahtavinaan.
Hetken kuluttua pieni kolli raotti toista silmäänsä varmistaakseen, ettei kukaan muu pesässä katsellut hänen suuntaansa. Emon hengitys oli tasaantunut rauhaisaksi, mistä pentu päätteli tämän nukkuvan. Hitaasti ja varovasti Lokkipentu nousi pienille käpälilleen ja hiipi pois emon etutassun alta. Suuri, harmaanruskea tassu laskeutui maahan toisen viereen velttona.
*Mahtavaa!* Lokkipentu ajatteli vilkuillessaan jälleen ympärilleen. Jäkäläverhon toisella puolen näkyi muutaman kissan hahmo, joista yhden pentu oli tunnistavinaan Luminenäksi - tummanruskeaksi, tabbykuvioiseksi klaaninvanhimmaksi.
Valkoharmaa pentu hiippaili äänettömästi jäkäläverhon taakse. Nyt hänen täytyi vain harhauttaa sen toisella puolen istuvia kissoja. Lokkipentu äkkäsi sammalpallon lojumassa hänen vieressään. Kolli otti sen hampaisiinsa ja toivoi ettei se putoaisi otteesta ennen aikojaan. Hän puristi leukojaan yhteen niin kovaa kuin pystyi, hiipi ulos kissojen taakse ja laski pallon alas. Sitten hän otti hiukan vauhtia ja puski sammalpalloa kuonollaan niin, että se lähti vierimään pesän uloskäynnistä katsottuna oikealle, ohi edessä istuvien kissojen. Lokkipentu tiesi lumen pysäyttävän pallon matkan hyvin nopeasti; lumi toimi niin, koska sen pinta oli aina epätasaista. Pieni kolli toimi nopeasti ja heti kissojen päiden käännyttyä oikealle, Lokkipentu vilisti heidän vasemmalta puoleltaan leirin kivistä muuria myöten eteenpäin, kunnes pääsi pujottautumaan valvovien sotureiden ja oppilaiden välistä kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Hän pysähtyi kurkistamaan peräänsä. Kukaan ei näyttänyt seuranneen.
Lokkipentu virnisti itsekseen, kun suunnitelma oli onnistunut.
"Lokkipentu, mitä sinä teet yksin leirissä tähän aikaan?" kuului ääni pennun takaa ja virne hävisi kasvoilta oitis. Lokkipentu katsoi kuusen toiselta puolen ilmestynyttä vaaleanharmaata kissaa, jonka kuono ja rinta olivat valkoiset, ja joka näytti joitakin kuita vanhemmalta kuin Lokkipentu. Hän päätteli tämän olevan oppilas.
"Ei kuulu sinulle", Lokkipentu maukui leuka pystyssä. "Kuka sinä olet? Et ainakaan mikään varapäällikkö, vaikka selvästi luulet olevasi sellainen."
"Olen Kyyhkytassu. Enkä luule olevani varapäällikkö, mutta olen oppilas ja sinä olet vasta pentu. Kaikki tietävät, että noin pienten pentujen ei pidä liikkua yksin leirissä keskellä yötä", Kyyhkytassuksi esittäytynyt oppilas sanoi tomerasti. Lokkipentu vain naurahti. Lokkipentu käänsi päänsä äkkiä leirin uloskäynnin suuntaan.
"Katso, ne palasivat!" hän huudahti muka hämmästyneenä. Heti kun Kyyhkytassun katse siirtyi pois Lokkipennusta, tämä pinkaisi juoksuun kohti kuusen leveämpää päätä. Kolli teki äkkikäännöksen ja piiloutui oksien sekaan, kaivautuen puoliksi lumeen. Kolli kääntyi vielä kyljelleen niin, että näkyvillä oli enemmän valkeaa vatsaa kuin harmaata selkää. Kohta hän näki Kyyhkytassun viilettävän ohitse. *Se toimi. Onpa tyhmä oppilas.*
Lokkipentu tuli ulos piilostaan ja lähti takaisin leirin uloskäynnin suuntaan. Hän hiippaili varjoissa sotureiden takana, lähellä leirin suojamuuria. Ketunmitan päässä tunnelin suulta valkoharmaa kolli pysähtyi. Sen vieressä piti kaksi soturia vahtia. Siltä ainakin näytti, vaikka Lokkipentu arveli heidän vain odottavan uutisia sodasta. Lokkipentua otti päähän tajutessaan, ettei pääsisi millään sotureiden ohitse. Sitten hän muisti, miten pikkuinen oli. Jossakin päin piikkihernemuuria oli oltava pennunmentävä rako! Jos ei olisi, Lokkipentu saisi sellaisen kyllä itsekin tehtyä.
Pikkuinen kolli peruutti hiukan ja alkoi tutkia piikkihernepensaiden muodostamaa muuria. Hän kokeili katkoa oksaa hampaillaan, mutta oksa oli liian paksu ja kova pienille hampaille. *Hiirenpapanat!*
Hetken päästä Lokkipentu luovutti ja päätyi riskialttiimpaan suunnitelmaan. Hän voisi juosta sotureiden ohitse ulos piikkihernetunnelista ja piiloutua sen toisella puolen hautautumalla lumeen! Pentu kiitti emoaan mielessään turkin hyödyllisestä suojaväristä. Ei emokaan ihan hyödytön ollut, vaikka pennusta siltä välillä tuntuikin, kun ei mitään mielenkiintoista saanut tehdä.
Lokkipentu hiipi soturin taakse, pysähtyi ja ampaisi sitten juoksuun. Hän tunsi suuren käpälän osuvan häntäänsä juostessaan tunneliin. Sitten kuului töminää. Joku oli lähtenyt hänen peräänsä! Lokkipentu ei ennättänyt kauas, kun tunsi niskanahassaan otteen.
"Päästä irti!" Lokkipentu vinkaisi.
Hänet laskettiin alas vasta pentutarhan edessä, jossa huolestuneen näköinen emo oli jo vastassa. Emo kietaisi Lokkipennun viereensä hännällään.
"Missä sinä oikein olit?" emo kysyi tiukasti.
"Hän yritti karata leiristä!" kuului soturin kireä ääni. Syyttikö soturi emoa? Sehän tarkoitti, että Lokkipentu pääsisi pälkähästä noin vain! Miten tylsä tilanne kaikin puolin, pentu ajatteli. Hän oli kuitenkin jo keksinyt mitä sanoisi, jos häneltä kysyttäisiin, miksi oli yrittänyt karata. Lokkipentu avasi suunsa haukotukseen. Hän aikoisi sanoa, että oli kävellyt unissaan. Joku toinen pentu oli tehnyt niin oikeasti muutama päivä sitten, joten kolli uskoi sen menevän läpi, ainakin emolle. Niin hän toivoi. Lokkipentu odotti, mitä sanottavaa emolla olisi, kun tämä avasi suunsa.

//Emo?

"Lokkipentu, tule pois pesän sisäänkäynniltä", Sulkavirta pyysi pentuaan, joka oli siirtynyt jäkäläverhon luokse ihmettelemään pääaukion tapahtumia. Sulkavirta tiesi, että osa kuolonklaanilaisista lähtisi tänä yönä hyökkäämään Kujakissayhteisön kanssa Eloklaanin leiriin. Ajatuskin siitä sai aikaan muljahduksia kuningattaren vatsassa. Eloklaani oli aina kiehtonut Sulkavirtaa – joskus jopa niin paljon, että hän oli karannut oppilaana veljensä kanssa tutkimaan heidän reviiriään – eikä hän voinut käsittää, miten Henkäystähti oli suostunut hyökkäämään Eloklaaniin. Ruskalintu oli aina puhunut kauniisti klaanin jäsenistä ja Sulkavirta oli oppinut, etteivät vieraan klaanin jäsenet olleet pahoja, päinvastoin. Mutta Sulkavirta ei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen, jotta voisi taata Lokkipennulle pennun ansaitseman tulevaisuuden Kuolonklaanissa. Raidallisen naaraan oli vain hyväksyttävä, että Kuolonklaani oli parhaillaan ajautumassa sotaan Eloklaanin kanssa, eikä hän voinut asialle mitään.
Lokkipentu ei joko kuullut tai kuunnellut emoaan, joten Sulkavirta nousi ylös vuoteeltaan ja tassutteli poikansa luokse. Harmaavalkoinen pentu oli myös ymmärtänyt, että Kuolonklaani oli hyökkäämässä. Sulkavirtaa harmitti, että niin pieni ja viaton pentu joutui ajattelemaan sotaa ja taistelemista. Naaraan mielestä pentujen olisi pitänyt saada olla pentuja, eikä heidän olisi pitänyt tietää taistelusta. Sulkavirran vatsassa muljahti taas, kun hän kuuli ja näki, miten innoissaan hänen poikansa oli taistelusta. Lokkipentu oli vielä hyvin pieni, ja hän halusi nyt jo päästä taistelemaan. Sulkavirta veti syvään henkeä ja kumartui poikansa luokse. Kuningatar yritti nuolaista pentunsa päälakea, mutta Lokkipentu vetäytyi kauemmaksi.
"Voitammeko me taistelun?" Lokkipentu kysyi ja odotti emonsa tietävän vastauksen. Mutta Sulkavirta ei tiennyt, miten taistelu tulisi päättymään. Hänen tunteensa olivat ristiriitaiset: hän ei halunnut klaanitovereidensa menehtyvän ja häviävän taistelua, muttei hän halunnut eloklaanilaistenkaan kuolevan turhaan.
"Minä en tiedä, Lokkipentu", naaras vastasi rehellisesti, "älä mieti taistelua pikkuinen, ettet menetä yöuniasi. Mentäisiinkö nyt nukkumaan?" Lokkipentu katsoi uhmakkaasti emoaan.
"En minä tahdo nukkua! Minä tahdon tietää, kuka voittaa!" pentu ravisteli päätään päättäväisesti, "aion valvoa koko yön." Normaalisti Lokkipennun itsepäisyys huvitti Sulkavirtaa, mutta nyt kuningatarta ei hymyilyttänyt. Häntä pelotti se, miten pieni pentu suhtautui taisteluun. Mutta siitä huolimatta Sulkavirta rakasti poikaansa ja ymmärsi, miksi Lokkipentu oli sellainen. Hänessä virtasi Kuolonklaanin veri, ja kuolonklaanilaiset useimmiten olivat sellaisia, että he pitivät taistelusta ja erityisesti voittamisesta. Kuningatar katsoi lämpimällä katseella poikaansa:
"Voi kulta, ei sinun kannata valvoa koko yötä, ehdimme ihan hyvin nukkua ennen taistelijoiden paluuta, sillä he palaavat vasta aamunkoitteessa. Tule, mentäisiin nyt nukkumaan, jotta jaksat herätä aikaisin ennen sotureiden paluuta."
Sulkavirran oli hyväksyttävä hänen pentunsa sellaisena kuin hän oli. Naaras tiesi, ettei hän voisi poistaa Lokkipennun taistelutahtoa ja tarmokkuutta, koska toinen kissa ei voinut muuttaa toisen luonnetta.

//Lokki? :>

//TAISTELUTARINA (1161 sanaa taistelua)//

Katsoin hetken mietteliäänä Tuhkajuovaa. Naaras oli todennut, ettei minun tarvinnut harkita pelkästään meidän ikäluokkamme kolleja uudeksi kumppanikseni. Vaikka olin iäkkäämpi, monet klaanin nuorista, lupaavista sotureista suostuisivat asemani vuoksi ilomielin kumppanikseni. Ajatus ei kuitenkaan houkutellut.
“Kenties”, sanoin ja kohautin lapojani. “Mutta en halua ketään nuorempaa. Luulen, että haluan jonkun, joka tuntee minut. Edes jollain tasolla.”
En ollut koskaan ollut läheinen Kuuraturkin kanssa. Olimme kuitenkin jotenkin oppineet tuntemaan toisemme näiden lukuisten kuiden aikana. Kuuraturkki tiesi, etten aterioidessani pitänyt seurasta, joten hän jätti minut rauhaan siinä missä monet tunkivat luokseni juttelemaan joutavia. Minä taas tiesin, että kolli oli laiska nousemaan aamulla, joten herätin hänet hiukan ennen muita. Hän oli kokenut kanssani samat tapahtumat: olimme yhdessä nähneet esimerkiksi Eloklaanin synnyn. Tuntui hullulta ajatella, että suuri osa kuolonklaanilaisista oli nuorempia kuin vihollisklaanimme. Ajatus sai minut tuntemaan itseni vanhaksi.
“Ehkä on typerää ajatella niin”, tuhahdin ja pudistin päätäni. Minun tarvitsisi ainoastaan sietää kumppaniani. Meidän ei tarvitsisi vaihtaa kieliä tai jakaa makuupaikkaa. Emmekä me tietenkään saisi pentuja. Siltikin minusta tuntui, etten halunnut liittää itseeni ketään täysin ventovierasta kissaa, oli tämä sitten kuinka taidokas ja ansioitunut soturi tahansa.
“Sinuna harkitsisin tarkkaan, kenet valitset kumppaniksesi”, Tuhkajuova tokaisi ja hyssytteli vierellään loikoilevaa unissaan inisevää pentua. Pennun hiljennyttyä hän nosti vihreän katseensa minuun. “Mieti, onko tärkeämpää se, että tunnet hänet, vai että hän on kunnon soturi.”

Otin Tuhkajuovan neuvosta vaarin ja mietin asiaa pääni puhki. Halusinko oikeasti Kuuraturkin kumppanikseni? Hän oli laiska ja kulki lähes poikkeuksetta siitä, mistä aita oli matalin; Kuuraturkki oli kaukana Kuolonklaanin parhaimmistosta. Kenties Henkäystähtikin arvostaisi enemmän, jos valitsisin kumppanikseni jonkun mallikkaamman soturin.
Sain tarpeellisen tauon mietteisiini taistelun muodossa. Suunnitelmat oli lyöty lukkoon: hyökkäisimme Eloklaanin leiriin kujakissojen kanssa täysikuun kokoontumisen aikaan, jolloin vain pieni osa eloklaanilaisista olisi vastassamme leirissä. Olin hiukan pettynyt siihen, että Keijukainen johti hyökkäystä enkä minä, mutta en ilmaissut tyytymättömyyttäni Henkäystähdelle. Kujakissayhteisö oli pidettävä tyytyväisenä; jos nousisimme Keijukaista vastaan, saisimme heittää hyvästit liittolaisuudellemme.
Pettymystäni helpotti se, että naaras vaikutti kyvykkäältä johtajalta. Kujakissat tuntuivat kunnioittavan häntä ja seuraavan kuuliaisesti hänen käskyjään, joten ainakaan minun ei tarvitsisi yrittää pitää heitä ruodussa. Tehtäväkseni jäisi kuolonklaanilaisten johtaminen. Onnekseni hyökkäykseen osallistuvatbolivat suuremmilta osin tottelevaisia ja kuuntelisivat käskyjäni, jos Jääviiltoa ei otettu lukuun. Osasin kuitenkin antaa tässä tilanteessa arvoa soturin jopa verenhimoiselle luonteelle; hän ei säästelisi voimiaan, jos tilaisuus päästä teurastamaan eloklaanilaisia seisoi kollin edessä.
Pitkin hampain suostuin noudattamaan Keijukaisen suunnitelmaa. Minä, Kaamoskukka sekä Kharon - eräs kujakissoista - menisimme edeltä Eloklaanin leiriin ja harhauttaisimme heitä, jolloin muut joukot pääsisivät tekemään yllätyshyökkäyksen. Eloklaanilaiset vartioivat leiriään puista, joten jos noin vain yrittäisimme hyökätä yhtenä rykelmänä, he huomaisivat meidät ja ehtisivät varoittamaan kissoja leirissä. Tarkoituksenamme oli pienentää eloklaanilaisten joukkoja mahdollisimman paljon, eikä se onnistuisi, jos uhrimme säntäisivät karkuun ennen kuin ehtisimme leiriin sisäänkään.
Eloklaanin reviirin ja leirin tunteva Kharon johdatti meidät vihollisklaanin sisäänkäynnille.Astelin kahden muun edellä Eloklaanin leiriin ja vilkuilin uteliaana ympärilleni. Pidin olemukseni rauhallisena ja tyynenä, jotta en säikäyttäisi vartiossa olevia kissoja. Se kävi helposti, sillä luotin täysin voittoomme. Suuri osa eloklaanilaisista oli kokoontumisessa, eivätkä leiriin jääneet mahtaisi mitään Kuolonklaanin ja kujakissayhteisön yhdistetyille joukoille. Sitä paitsi olin aina ollut varma taistelutaidoistani; kenties joutuisimme tänä yönä tekemään uhrauksia, mutta minä aioin selvitä taistelusta naarmutta.
Eloklaanin vartijat reagoivat välittömästi kävellessämme sisään leiriin. Rastaskukka kiirehti luoksemme: naaraan olemus oli jännittynyt ja hänen kasvoiltaan paistoi hämmennys, mutta ainakaan hän ei vielä tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Koska meitä oli vain kolme, emme herättäneet epäilyksiä.
“Pimentovarjo”, naaras tervehti kireästi ja seisahtui eteemme. “Mikset ole kokoontumisessa? Onko jotain tapahtunut?”
En vaivautunut heti vastaamaan soturin kysymyksiin, sillä halusin antaa Keijukaiselle mahdollisimman paljon aikaa asettua valmiuteen. Annoin katseeni liukua tyynesti Eloklaanin leirin yli. Täällä asustivat heidän klaaninvanhimpansa, pentunsa ja kuningattarensa. En kyennyt paikantamaan heidän pesiään, eikä se johtunut pelkästään tietämättömyydestäni. Aivan kuten Kuolonklaanissa, klaanin heikoimmille kissoille oli varmasti tarjottu turvaisin ja suojaisin asuinpaikka. Sekään ei kuitenkaan pelastaisi heitä pian leiriin vyöryviltä vihollisjoukoilta.
En pitänyt tappamisesta, ja olisin halunnut välttää tämän. Tiesin kuitenkin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut: Henkäystähden mielestä Eloklaanin tuhoaminen johtaisi Kuolonklaanin menestymiseen. Minä uskoin samaan, vaikkakin muista syistä. Kuolonklaani olisi aina ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessäni, joten mieleni oli kevyt kun kerroin Rastaskukalle kaiken olevan hyvin ja pyysin häntä rauhoittumaan. Kuolonklaanin vahvistumiseksi eloklaanilaisten murhaaminen oli pieni hinta. Sitä paitsi en ollut koskaan välittänyt näistä yhdentekevistä kissoista.
Pian Kharonin huuto kaikui metsässä ja olisi vain ajan kysymys, milloin Eloklaanin leiri täyttyisi hyökkääjistä. Rastaskukalle alkoi valjeta, että jokin tosiaan oli pielessä, kuten hänen vaistonsa olivat naaraalle alun perinkin kertoneet. Hän otti varovaisen askeleen taaksepäin vilkuillen jännittyneenä kissasta toiseen. Kohtasin naaraan katseen kylmin ilmein kun se osui minuun.
Keijukainen ei tuhlannut aikaa vaan saapui hetken päästä joukkoineen leiriin. Hänen suunnitelmansa oli onnistunut: Eloklaanin leiri oli edelleen vartijoita lukuun ottamatta tyhjillään. Vilkuilin tarkkaavaisesti ympärilleni, mutta mistään suunnasta ei ollut odotettavissa vakavasti otettavaa vastahyökkäystä. Leiriin jääneistä eloklaanilaisista suurin osa oli edelleen unten mailla, vaikka muutama metelöintiin herännyt laahustikin aukiolle tarkistamaan melun lähteen. Hymy piirtyi väkisinkin kasvoilleni, kun huomasin kauhistuneen ilmeen Rastaskukan kasvoilla parinkymmenen kissan tulviessa leiriin. Me voittaisimme tämän taistelun.
Seurasin tyynesti katseellani, miten Keijukainen asteli ohitseni Rastaskukan luo. Hänen kasvojaan koristava itsevarma virne kertoi, että hän yhtyi tuntemuksiini - tilanne oli todellakin meidän puolellamme. Kun kujakissayhteisön johtaja syöksähti eloklaanilaissoturin kimppuun, taistelu alkoi.
Kuolonklaanilaiset ja kujakissat kiirehtivät eloklaanilaisten kimppuun. En todellakaan aikonut jäädä vain toimettomana seisomaan paikoilleni, joten syöksähdin salamana lähimmän kissan niskaan. Hän oli pienikokoinen vaikka siltikin hiukan minua kookkaampi, mutta huomasin heti, ettei naaras ollut kovin kummoinen taistelija. Villistä sähisimisestä ja tassuilla huitomisesta huolimatta hän taipui helposti maahan, kun tarrasin hampaillani hänen kaulaansa. Pidin eloklaanilaista aloillaan koko painollani ja upotin hampaani hänen kurkkuunsa aikeenani tappaa, mutta jollain ilveellä hän onnistui kierähtämään altani pois. Siristin silmiäni kun naaras yritti kömpiä pakoon etsien katseellaan jotain klaanitoveriaan apuun.
"Pelkuri", murahdin ja pyöräytin silmiäni. Syöksyin jälleen kissan kimppuun ja läimäisin häntä kasvoille tassullani. Hän horjahti taaksepäin veren putoillessa maahan tuoreista haavoista naaraan poskella. Sivalsin seuraavaksi hänen takajalkaansa, ja soturi sihahti kivusta. Hän yritti epätoivoisesti huitoa tassullaan suuntaani, mutta sen ainoan kerran kun en ehtinyt väistämään naaraan iskua, siinä ei ollut ollenkaan voimaa. Tuntui melkein pahalta taistella häntä vastaan: emme kamppailleet ollenkaan samassa sarjassa.
Nopealla liikkeellä tarrasin naarassoturin kaulaan hampaillani. Hän sätki allani ärsyttävästi, mutta soturilla ei riittänyt enää puhtia heittää minua pois päältään. Hampaani upposivat syvemmälle, ja tunsin outoa voitonriemua kun maistoin hänen verensä suussani. Tummaa nestettä alkoi pulputa hänen kaulastaan lumiselle maalle. Kun maa eloklaanilaisen alla alkoi värjäytyä punaiseksi, hänen liikkeensä hidastuivat kunnes lopulta soturi ei enää hievahtanutkaan. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja niiden katse oli keskittynyt jonnekin kauas.
Irrotin otteeni hänen kaulastaan ja jäin hetkeksi katsomaan naaraan ruumista. Hänen nimensäkin muistui mieleeni: Pehmoturkki. En ollut koskaan tuntenut Eloklaanin soturia - tietenkään - mutta ei hän ollut minulle täysin ventovieras. Mitään katumusta en teostani kuitenkaan tuntenut.
Yhtenä hetkenä seisoin paikoillani kyljet kohoillen, seuraavana makasin selälläni lumessa. Jokin voima oli heittänyt minut jaloiltani, ja nousin hämmästyneenä seisomaan katsellen varuillani ympärilleni. Kohtasin suurikokoisen, ruskean kollin katseen. Siristin silmiäni; en tuntenut häntä. Pehmoturkki, vaikka en aluksi hänen nimeään ollutkaan muistanut, oli sentään ollut tuttu hahmo kokoontumisista. Tätä kissaa en tunnistanut: hän oli varmasti tuore Eloklaanin jäsen. Mittailin häntä katseellani yrittäen arvioida, kuinka taidokas hän oli. Useimmat eivät yltäneet taistelijoina tasolleni, mutta tämä kolli oli päässyt yllättämään minut. Lisäksi hän oli suuri kooltaan, mikä saattaisi osoittautua ongelmaksi.
Ennen kuin ehdin harkitakaan seuraavaa liikettäni, joku tömähti maahan viereeni. Käännyin nopeasti ympäri pitäen huomioni vielä suurikokoisessa kollissa; Viherkatse kömpi jaloilleen ja sähähti kun huomasi minut. Siirsin katseeni naaraan tulosuuntaan ja näin Keijukaisen jo valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Samaan aikaan kookas eloklaanilainen ryntäsi minua kohti ja pian kaikki neljä olimme yhtä huitovien tassujen ja paljastettujen kynsien sekamelskaa. Aivan kuin tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi kaoottinen, joku eloklaanilainen naaras liittyi vielä mukaan.
Suurikokoinen kolli osoittautua vaikeaksi vastukseksi. Pysyin hetken hänen tahdissaan, mutta kun huomioni hetkeksi herpaantui Viherkatseeseen, joka yritti purra minua hännästä, kolli onnistui läimäisemään minua suurella tassullaan pääni sivulle. Korvissani soi ja horjahdin sivulle, kun maailma tuntui keikahtavan allani. Ei ollut reilua, että jotkut olivat noin suuria ja voimakkaita.
Ravistin päätäni ja yritin keskittää katseeni. Maailma alkoi hiljalleen tarkentua uudelleen. En todellakaan voisi antaa soturin tehdä samaa uudelleen: en ollut varma selviäisinkö siitä hengissä. Mulkaisin vihaisesti vastustajaani, joka näytti harkitsevan seuraavaa liikettään. Nopeudessa minä ainakin voittaisin, eikä kolli vaikuttanut kovin ketterältä.
Keijukainen taisteli vieressäni yhtä aikaa Viherkatseen ja toisen eloklaanilaisen kanssa. Naaras vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta kahdessa vastustajassa oli selvästi haastetta.
"Luulen, että selviämme näistä kolmesta jos taistelemme yhdessä", puuskahdin kujakissalle samalla kun väistin kookkaan soturin iskun, joka viisti aivan liian läheltä viiksikarvojani. "Jos sinusta on siihen."

//Keiju ja Kimmo?

Savupentu kyyhötti pentutarhassa yhdessä nurkassa katsellen, kun pentuetoverit puuhailivat jotain. Aamupentu asteli Savupennun luokse.
“Pelottaako sinua?” Aamupentu kysyi ja kiersi häntänsä Savupennun lavoille suojelevasti.
“Hiukan”, Savupentu sanoi ja katseli käpäliään. Hänestä tuntui hirveältä, että hänen klaanitoverinsa hyökkäsivät toiseen klaaniin, joka ei ollut tehnyt mitään. Toisaalta Savupentu ei tiennyt olivatko Eloklaanilaiset tehneet jotain.
“Enemmän mietin miksi me hyökkäsimme ja mitä tapahtuu, jos Eloklaani ajetaan pois. Olisin halunnut tutustua heihin - Eloklaanilaisiin siis. Heillä on varmaan ihan erilaiset tavat. Ehkä he uskovat johonkin muuhun kuin Pimeyden Metsään tai siis eihän välttämättä kaikki kissat usko edes mihinkään”, Savupentu naukui.
“Niin”, Aamupentu naukui alkaen itsekkin miettimään.
“Mutta se ei ole meidän huolemme - vielä”, Savupentu naukaisi ja nousi kyyrystään.
“Saanko kysyä jotain?” Aamupentu kysyi ja nousi itsekkin. Isompi pentu oli ollut kumartuneena pienempänsä puoleen rauhoittaakseen tätä.
“Kysy pois”, Savupentu vastasi hymyillen ja puhdisti käpälänsä avulla korvastaan jotain likaa.
“Miksi mietit sellaisia asioita… tai siis eihän sinun tai minun tai kenkään pennun tarvitsisi miettiä sellaisia”, Aamupentu naukui ja katsoi Savupentua silmiin. “En tarkoita siis sitä pahalla vaan haluaisin vain tietää”, hän sanoi ja hymyili korostaakseen ystävällisyyttään.
“En tiedä. Ne vain mietityttävät minua”, Savupentu sanoi ja kohautti lapojaan. Hän ei olisi pahastunut vaikka kuka tahansa olisi kysynyt hänen ajatuksistaan. Hän halusi keskustella ajatuksista ja kaikesta muustakin. Täplikäs naaras hymyili.
“Minä menen nyt nukkumaan. Nähdään taas Savupentu!” Aamupentu sanoi ja loikki Mäntyviiksen luo keskustelemaan tuon kanssa. Savupentu hymyili ja tassutti Susipennun luo, joka norkoili pentutarhan toisella puolella. Hänen sisaruksensa olivat lopettaneet puuhailunsa ja nyt he olivat hajaantuneet toiset nukkumaan.
“Hei Susipentu! Leikitäänkö jotain? En ole yhtään väsynyt, kun nukuin päiväunet”, Savupentu naukui ja hymyili veljelleen leveästi ja kehräsi.
//Susi?

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli jo iloinnut hetken aikaa, kun hän oli saanut tukevan otteen hampaillaan harmaaturkkisen naaraskissan vatsasta. Hän ei olisi tarvinnut kuin aivan pienen hetken riistääkseen eloklaanilaisen hengen, mutta kuten arvata saattaa, joku hiirenaivo oli pilannut sen hyökkäämällä Jääviillon kimppuun. Soturi oli äärimmäisen raivoissaan. Eivätkö eloklaanilaiset osanneet edes taistella reilusti?! Jääviilto oli saanut pian huomata, ettei toverinsa pelastanut eloklaanilainkenaan ollut mikään mestaritaistelija – päinvastoin. Jääviillolle ei tuottanut juurikaan ongelmaa taistella kahta eloklaanilaista vastaan. Kaksikko ei onnistunut haavoittamaan kuolonklaanilaiskollia ja heidän hyökkäyksensä ja puolustuksensa olivat kerrassaan surkeita. Mutta älliä kissoilta löytyi, tai ainakin taisteluun myöhemmin liittyneellä valkoturkkisella naaraskissalla. Kun Jääviilto oli taas päässyt hyökkäämään harmaan naaraan kimppuun, valkoinen hiirenaivo oli mennyt ja puraissut soturia hännästä!
Jääviilto lateli ääneen solvauksia eloklaanilaisille:
"Te kaikki olette hiirenaivoja.. Minä aion tappaa teidät kaikki."
Kun punaruskea kuolonklaanilainen käännähti pimeässä häntäänsä purreen naarassoturin puoleen, kollia alkoi hymyilyttää. Soturi näytti olevan tosissaan, mutta Jääviilto ei voinut nähdä muuta kuin säälittävän, pienen eloklaanilaisen joka luuli voivansa puolustaa leiriään Kuolonklaanilta. Eloklaanilaisnaaras katsoi vakavana Jääviiltoa. Sanat, jotka naaraan suusta pääsivät saivat Jääviillon purskahtamaan nauruun:
"Antaa tulla, minä kestän kyllä." Valkea naaras kurtisti hämillään kulmiaan, kun kuolonklaanilainen virnuili ja nauroi hänelle.
"Voi miten hellyyttävää", Jääviilto virnuili ja kumartui lähemmäs eloklaanilaista, "ikävä kyllä minun on kerrottava sinulle yksi juttu." Kuten varmasti kuka tahansa muukin olisi tehnyt, eloklaanilaisnaaras kavahti taaksepäin Jääviillon siirtyessä häntä lähemmäs. Naaraan kasvoilla oli kuitenkin kysyvä ilme.
"Minä tiedän, että sinä et kestä", Jääviilto murahti yhä virnuillen ja hyökkäsi kohti eloklaanilaista. Hän nautti tilanteesta äärettömän paljon. Naaraan onnistui hetken väistellä Jääviillon teräviä kynsiä ja hampaita, mutta onni ei jatkunut ikuisesti. Jossain vaiheessa yksi Jääviillon iskuista meni perille. Punaturkkisen soturin suuri käpälä mäiskähti vasten eloklaanilaisen kasvoja. Se antoi soturille tilaisuuden jatkaa hyökkäystään, eikä Jääviilto jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Hän loikkasi hampaat irvessä valkean soturin kimppuun. Kaksikko kieri hetken ajan toistensa kimpussa hangessa. Pienempi kissa oli selvästi alakynnessä, ja kieriminen päättyi Jääviillon saadessa tukevan otteen toisen niskasta. Jääviilto painoi vaivatta siron ja kevytrakenteisen kissan vasten hyistä hankea.
"Olette te sitten hiirenaivoisia. Kuka typerys haastaa itseään taitavamman kissan kaksintaisteluun?" Jääviilto sihahti toisen korvaan, "onko sinulla viimeisiä sanoja, hiirenaivo?"

//Laventeli? Jään oli vissiin tarkotus tehä joku arpi laventelille, enkä oo varma tekikö se sitä edellisessä tarinassa mut en kyllä ees muista mihin sen arven piti tulla niin en uskaltanu kirjottaa siitä D: