Aika harvoin lähdin partioon hyvillä mielin. En pitänyt ympäri reviiriä jolkottamisesta, etenkään näin kurjalla säällä. Pilvet yläpuolellamme olivat tummanharmaita ja riippuivat uhkaavan matalalla kielien lähestyvästä sadekuurosta. Kylmä tuuli osui ikävästi kasvoihini ja tassuni olivat märkiä aamukasteesta. Kaiken kukkuraksi kyseessä oli metsästyspartio.
En kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hiukan. Henkäysvarjo oli laittanut minut partion johtoon, mitä tapahtui melko harvoin - ei pelkästään siksi, miten hän minuun suhtautui, hiukan hankala luonteeni varmaan vaikutti asiaan. Tänään varapäällikkö oli kuitenkin vaikuttanut olevan kummallisen hyvällä tuulella. Olin tottunut hänen kylmään katseeseensa ja jännittyneeseen olemukseensa seurassani, mutta kun hän oli nimittänyt minut partion johtoon, oli isäni näyttänyt melkein ystävälliseltä. Lämpö hänen silmissään oli kenties tuntunut hiukan väkinäiseltä ja pakotetulta, mutta köyhällä ei ole varaa nirsoilla. Otin ilomielin vastaan pienimmätkin muruset hänen huomiostaan ja yritin parhaani mukaan jättää huomiotta kaikki epäilykset isäni käytöksen aitoudesta.
Harmikseni en kuitenkaan ollut saanut valita partioon lähtijöitä. Pikkukaaos oli täysin kykenemätön olemaan hetkeäkään hiljaa. Tunsin Pimentovarjon arvioivan katseen koko ajan niskassani; naaras vaikutti siltä, että olisi mieluummin itse johtanut partiota. Kaiken kukkuraksi mukana oli Aaltosalaman uusi oppilas. Tietysti minun oletettiin olevan vastuussa mokomasta.
Oli kuitenkin hyvä, ettei Aaltosalama ollut mukana. Henkäysvarjo oli määrännyt partioni juuri oikeaan suuntaan Eloklaanin rajan tuntumaan, joten voisin hakea Kultasiiven rajalle jättämän riistan samalla kertaa. Aaltosalama oli varmasti viimeinen kissa isäni jälkeen jonka halusin tietävän minun ja eloklaanilaisen järjestelystä, vaikkakin eri syistä.
Lähestyimme Eloklaanin rajaa. Hidastin tahtiani kunnes seisahduin ja käännyin partion puoleen.
"Jakaannutaan pareihin", sanoin mittaillen partiolaisia katseellani. "Minä ja Narsissitassu menemme lähemmäs rajaa metsästämään. Pikkukaaos ja Pimentovarjo lähteköön toiseen suuntaan."
Jälkimmäisenä mainittu soturi siristi hiukan silmiään ja kertoi eleellään, että olin tehnyt oikean päätöksen. En todellakaan kaivannut yhtään epäileviä katseita suuntaani tänään. Narsissitassu oli vielä nuori ja toivottavasti tarpeeksi höpsö, ettei huomaisi mitään.
Odotin, että kaksi kokeneempaa soturia katosi pensaikkoon ja lähdin sitten johdattamaan oppilasta lähemmäs rajaa.
"Noh, miten sinun koulutuksesi on alkanut?" kysyin ihan vain jotain sanoakseni. "Aaltosalama osaa välillä olla vaikea. Onko hän ihan kelvollinen mestari?"

//Narsissi?

Makasin vuoteellani musta sileä turkki loistaen. Olin nukkunut jonkin verran. Nukuin yleensä jopa päivällä, koska haavat ja kipu uuvuttivat minut. Vieressäni nukkuva Orvokkisydän käänsi kylkeä. Räpyttelin silmiäni pesässä. Yritin nousta pystyyn, mutta se oli mahdotonta. Ihan kuin minuun olisi langetettu jonkinlainen kokovartalolukko. Tassuihini sattui. Myöskin vatsassani oli ammottavia haavoja. Selkäni oli myös kärsinyt. En pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan. Näin tummanruskean hahmon tulevan sisään pesään. Näin naaraan olevan Nuppujuova. "Hei, Loiskevarjo. Oletko kunnossa?" naaras kysyi. Minua ihmetytti kissan kysymys. 'No, mitäs luulet? Olen vasta palannut taistelusta, niin totta ihmeessä olen parantunut, ajattelin. Naaras tuijotti minua kysyvästi. Tajusin etten ollut vastannut ääneen. "Ööh..no en kunnolla, nau'uin. "Entä sinä?" "No, kyllähän tässä vielä parantamista on, Nuppujuova totesi. "Mutta ulkona pystyn käymään." 'Kivat sinulle. Itse en pysty edes nousemaan! Vaikka eihän se ole syytäsi, ajattelin. Nuppujuova katsoi minua kummastuneena. Tajusin olleeni hiljaa ja mutissut outoja. "Joo, sanoin hätäisesti. Nuppujuova nyökkäsi ja meni takaisin vuoteeseensa. Katsoin hetken aikaa pesää. Seurasin nukkuvaa Orvokkisydäntä, ja pidin silmällä pesän suuaukkoa. Ettei vain pennut pääsisi sisään sotkemaan asioita. Juuri silloin kuulin askelia pesän suulta. Näin Hehkuaskelen tulevan sisälle. Naaras mutisi jotain ärtyneesti itsekseen ja kääntyi sitten minuun päin. "Hei, Loiskevarjo! Miten nukuit?" Hehkuaskelen ääni kuulosti paljon kirkkaammalta. "Hyvin..auh!" älähdin. Hehkuaskel kumartui ylleni. Sitten hän käänsi minua varovasti käpälillään. Tunsin pahan niksahduksen selässäni. Makasin vatsallani sammalien päällä. Tunsin Hehkuaskelen kylmät käpälät. Naaras tutki selkääni. Kuulin epäselvää mutinaa. "Hmm.." Hehkuaskel pohti. "Mitä siellä on?" kysyin. Hehkuaskel laski häntänsä lavoilleni. Sävähdin kivusta. "Sattuuko se?" Hehkuaskel tiedusteli asiallisesti. "E-ei, valehtelin. "Oikeastiko? Ettet vain huijaa?" Hehkuaskel kysyi. 'Tunnet minut liian hyvin, ajattelin. "Ääh, no ei se koko totuus ole. Kyllä siihen sattuu. Niin selkäänikin, vatsaan ja korvaan, vastasin ja pyöräytin silmäni kohti pesän kattoa. Hehkuaskel vilkaisi minua merkitsevästi. Hän olisi voinut sanoa: "Mitäs minä sanoin", mutta ei sanonut. Huokaisin. Hehkuaskel laski häntänsä pois. Sitten hän jatkoi selkäni tunnustelemista. "Sattuuko tämä?" hän kysyi painellen häntäni kohdalta. "Ei, vastasin. "Entä tämä?" Hehkuaskel kysyi ja paineli selkäni keskeltä. Yhtäkkiä tunsin kylmän kivun, yhtä kylmän kuin jäätävä vuoristoilma. Se salpasi hengen. Hetken minun teki mieli valehdella taas, mutta ymmärsin että Hehkuaskel näkisi lävitseni. Naaras oli yksinkertaisesti taitava työssään. Irvistin kivusta. Puristin kynteni sammaliin. "S-sattuu! Päästä irti!" huudahdin. Hehkuaskel päästi nopeasti irti. "Eli siis tämä kohta?" Hehkuaskel kysyi ja kosketti sitä kevyesti tassullaan. "J-joo, änkytin. Näin kuinka Hehkuaskel haki ison ratamonlehden. Hän laski sen kevyesti selkäni päälle. Sitten hän painoi. Tunsin taas kivun. Potkaisin jalallani sammalia. Toivoin ja anelin että hän päästäisi irti, ja vaikka..vaikka kuolisi! Teki mieli rääkyä kivusta. Avasin suuni, mutta sieltä ei tullut pihaustakaan. Yhtäkkiä tunsin kivun lakkaavan. Sydämeni tykytti kovaa. Huohotin hikisenä. Laskin tassuni epämääräiseen pinoon. Katselin ympärilleni. Hehkuaskel tuli luokseni ja antoi unikonsiemeniä. Otin ne varovasti. Laitoin ne suuhuni. Tunsin kuinka silmäni painuivat hitaasti kiinni. Yhtäkkiä unen maailma otti minusta vallan. Tuntui ihanalta. Unessa olin vahva, roteva ja voimakas. Sellainen kuin joskus ennen. Nyt olin riutunut laihaksi ja väsyneeksi. Unessa kuului pauhetta ja rääyntää. Näin itseni taistelemassa kissoja vastaan. Heittelemässä heitä sivuun ja tappelemassa. Klaanitoverini hurrasivat minulle ja kannustivat. Kaikkien silmissä paloi kunnioittava loiste. Taistelin kynnet sauhuten. Näin mielessäni, kun taistelin jotain eloklaanilaisia vastaan. Taistelussa oli hirveä meteli. Yhtäkkiä esiin astui Eloklaanin päällikkö, Mesitähti. Hän yritti taistella minua vastaan ja melkein onnistuikin siinä, mutta sivalsin häneltä toisen korvan poikki. Katsoin kuinka korvan riekale jäi roikkumaan. Unessa kävelin pois klaanitoverieni piirittämänä. "Tämäkö on sinun unelmasi? Tuhota toiset ja voittaa itse?" ääni pääni sisällä kysyi. En pystynyt vastaamaan mitään. En voinut vastata mitään. Tuntui siltä, että itse olisin satuttamassa itseäni. Se oli hurja tunne. "Mitä minulle käy?" ajattelin taistelun jatkuessa. Katsoin itseäni ihan kuin jostain toisesta maailmasta. Näin itseni: kyllä se olin minä. Katsoin ihan kuin sivustakatsojana kun tappelin kissoja vastaan. Yritin päästä pois. Yritin avata silmiäni. Se oli vaikeaa. Yhtäkkiä huomasin pienen asian, joka erotti minut muista. Kiiltävän kulmikkaan valkoisen esineen. Se oli vasemmassa korvassani. Yhtäkkiä tunsin kuinka minut revittiin pimeyteen. Lensin kohti ääretöntä. Yhä ylemmäs ja ylemmäs. Kaikkialla oli pimeää, eikä yhtään valon välähdystäkään. Yritin epätoivoisesti päästä pois. Yhtäkkiä vain lensin kauemmas kohti äärentöntä. Näin alhaalla vaikka mitä. Jokia, kaksijalkaloita, metsiä, leirejä. Tunsin kuinka osasin lentää. Ilman huolta. Yhtäkkiä tunsin kovan vetäisyn. Se pudotti minut alaspäin. Putosin kovaa kyytiä alas. Turkkini oli aivan pörrössä. Putosin alaspäin, yhä alemmas, että pystyin näkemään tarkasti kaikki pesät. Sitten tuntui kova kiskaisu ja tipahdin maahan. Putosin maahan makaamaan. Näin edessäni Kuolonklaanin leirin ja kaiken, missä olin syntynytkin. "Loiskevarjo, tämä on sinun paikkasi. Älä koskaan unohda, mitä he ovat tehneet sinulle." ääni kuiskasi. Yhtäkkiä kuvat haalenivat ja huomasin olevani taas parantajan pesässä. "M-mitä tapahtui?" kysyin. "Nukahdit. Puhuit jotain sellaista unissasi kuin.." Hehkuaskel mietti hetken. "Ei, älä, en halua kuulla, anelin. Hehkuaskel katsoi minua kysyvästi. "Miten niin?" hän kysyi. "En vain halua, vastasin. Hehkuaskel nyökkäsi ja kohautti olkiaan. En halunnut miettiä unen tapahtumia. "Loiskevarjo, tämä on sinun paikkasi. Älä koskaan unohda, mitä he ovat tehneet sinulle, ääni kaikui päässäni. "Niin. En koskaan unohda, vaikka mitä tapahtuisi, sanoin ääneen ja löin tassuni yhteen.
//Kp-boosti//

Harvoin Aaltosalama kilahti niin pahasti, että korottaisi ääntään jollekin tuntemattomalle. Myrkkytassu oli kuitenkin juuri mennyt ylittämään hänen sietokykynsä rajan ja nakannut häntä kivellä selkään, mitä naaras ei katsonut todellakaan hyvällä. Hän ei voinut sietää kurittomia oppilaita, joilla ei ollut tarpeeksi älliä omasta takaa kunnioittaa vanhempiaan.
Ruskealaikkuisen kollin räkäinen nauru pisteli Aaltosalaman aivoja. Soturitar kamppaili itsensä kanssa sisäisesti ja yritti hillitä yltyvän raivonsa - Myrkkytassun rankaiseminen kuului Pimentovarjolle, ei hänelle. Mutta jos Myrkkytassu olisi ollut hänen oppilaansa, hän olisi laittanut tämän tekemään kaikista likaisimpia ja inhottavimpia hommia koko loppukoulutuksensa ajaksi.
"Harmi että sinulla ei ole taitoja mitä arvostaa", Aaltosalama kääntyi sihisemään kollille. Hänen oranssien silmiensä polttava katse tutki oppilasta tarkkaan. "Enkä usko, että kivi lensi maasta asti aina selkääni aivan itsestään. Mestarisikin kuulee tästä varmaan ihan mielellään." Naaras ei uskonut pelottelujensa tepsivän Myrkkytassuun, mutta hän tosiaan aikoi kertoa tapahtuneesta Pimentovarjolle. Musta naaras oli yksi klaanin kokeneimmista ja arvostetuimmista sotureista, eikä Aaltosalama uskonut, että tämä katsoi hyvällä oppilaansa rienaavaa käytöstä.
"Toivottavasti hän kohtelee sinua hellästi", hän hymähti Myrkkytassulle kuivasti. "Olisi sääli, jos et koskaan pääsisikään soturiksi."
Sen jälkeen hän jätti oppilaan omaan arvoonsa ja hölkytti partion kärjessä kävelevän Pimentovarjon kiinni. Kokeneempi soturi katsahti häneen hieman kysyvästi.
"Halusin tulla vain ilmoittamaan, että oppilaasi nakkasi minua juuri kivellä", Aaltosalama kertoi naaraalle vakavana.
Pimentovarjo nyökäytti hitaasti päätään ja käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. "Vai niin. Kiitos kun kerroit. Ei hätää, pidän huolen siitä että saan kitkettyä tuollaisen käytöksen hänestä."
"Hyvä tietää." Aaltosalama nyökkäsi vanhemmalle soturille vielä kunnioittavasti, ennen kuin jättäytyi kävelemään heidän takanaan tulevan Ruusutuikkeen rinnalle. Aivan viimeisenä tulivat Myrkkytassu ja Narsissitassu. Aaltosalama toivoi, ettei hänen oma oppilaansa ottanut vaikutteita Myrkkytassun kaltaisilta taliaivoilta.

//Myrkky?

Jääviillon päivä oli ollut vielä ankeampi kuin tavallisesti: partiointia ja Kaamostassun hyvin raskaat koulutukset. Päivän oli tehnyt huonommaksi aamuinen sade, joka oli pilannut Jääviillon partion. Kaamostassukin vain tuntui niskuroivan, eikä mikään sujunut kuten piti. Soturi oli jättänyt harjoitukset kesken, kun tämä oli kyllästynyt ja ollut vähällä menettää malttinsa. Punaruskea kolli olisi ollut valmis siirtymään vuoteeseensa ja pysymään siellä koko loppupäivän. Hän oli normaalia kärttyisempi. Juuri kun Jääviilto oli suuntaamassa sotureiden pesään, ärsytys vain kasvoi hänen tuntiessaan vatsansa murisevan tyhjyyttään. Ärsyyntyneen soturin häntä piiskasi vauhdilla ilmaa, kun tämä kääntyi ympäri kävelläkseen tuoresaaliskasalle. Aivan yllättäen kuin tyhjästä, kolli kuuli pientä piipitystä lähettyviltään:
"Sinä siellä! Tuo minulle tuo käpy sieltä!" Aluksi Jääviilto oli hämmentynyt, kuka kimitti noin ja kenelle kimittäjä oikein puhui? Mutta kun soturi käänsi päätään vasemmalle, hän erotti kaksi pentua, joista toinen istui vesilätäkön edessä ja toinen vähän matkan päässä hänestä. Kun kolli huomasi raidallisen pennun katsovan häntä uhmakkaasti ja vaatien, raivo leimahti jo valmiiksi pahalla tuleella olevan soturin sisällä. Yrittikö pentu tosiaankin pompotella häntä?!
"Mitä sinä piipität, karvapallo?" kolli onnistui vielä ainakin hetken verran pitämään itsensä kurissa ottaessaan askeleen lähemmäs pentua. Hän vilkaisi silmällään käpälänsä vierellä olevaa käpyä, jonka pentu kaiketi halusi. Soturin ja pennun välissä oli vesilätäkkö, joka oli ilmestynyt siihen aamuisen sateen aikana.
"Niin, että tuo minulle se käpy sieltä", pentu, jonka Jääviilto oli tunnistanut Henkäysvarjon pennunpennuksi, käski. Jääviilto ei voinut uskoa kuulemaansa, ihanko tosissaan pentu komenteli häntä? Soturin onneksi tämä oli pitänyt itsensä kurissa, sillä kun tämä vilkaisi ympärilleen, hän näki Henkäysvarjon katselevan heidän suuntaansa. Kolli kirosi mielessään ja puri hampaitaan yhteen. Hän halusi tehdä pennulle selväksi, ettei häntä komenneltaisi! Ensimmäinen ajatus oli lyödä käpälällä käpyä niin kovasti, että se kopsahtaisi pikkupennun päähän, mutta Henkäysvarjo tuskin arvostaisi moista. Jääviilto saisi heittää hyvästit haaveelleen päästä varapäälliköksi.
"Tule itse hakemaan, kakara", Jääviilto tuhahti ja nappasi kävyn hampaisiinsa. Soturi kääntyi ympäri ja lähti lompsimaan pentujen ohi ja kulki aina kaatuneen kuusen taakse. Hänen katseensa käväisi pentujen emossa, Lehtituulessa, joka näytti keskittyvän turkkinsa pesemiseen. Jääviilto jäi malttamattomana odottamaan pentuja kuusen taakse. Raidallinen naaraspentu oppisi pian, ettei tälle soturille kannattanut ryttyillä!

//Virta?

Jatkuvaa huutoa ja kitinää - pentutarhassa ei saanut hetken rauhaa. Raotin laiskasti silmiäni ja näin vilaukselta, miten Katajapentu sisaruksineen rynnisti minun ja Kyyhkypennun ohi. Puoliksi allani makaava Kyyhkypentu kohotti päätään ja mulkoili äänekkäiden pentujen suuntaan närkästyneesti.
"Että nuo osaavat olla rasittavia", vaaleanharmaa naaras tuhahti nenäänsä nyrpistäen.
"Älä muuta sano", vastasin haukotellen, nousten sen jälkeen pois siskoni päältä. Venyttelin nopeasti ja käännyin vieressä lepäävän emon puoleen. Kuningattaren silmät olivat kiinni, mutta aktiivisesti äänten suuntaan kääntyilevät korvat kertoivat tämän olevan hereillä.
"Emo", nau'uin venyttäen anelevasti viimeistä O-kirjainta, "voidaanko mennä ulos? Täällä on ihan liian meluisaa ja päätäni särkee."
Lehtituuli huokaisi ja avasi silmänsä. "Mennään vain. Minunkin päätäni alkaa särkeä tämä meteli", emo murahti, ja huomasin, miten puhuessaan hänen kylmän syyttävä katseensa kohdistui kolmeen muuhun kuningattareen, joiden jälkikasvuja pesässä mellastavat maanvaivat olivat.
Kyyhkypentukin kömpi tassuilleen kuullessaan meidän olevan menossa ulos. Emo nousi varovasti omalta paikaltaan ja asteli uloskäynnille. Lyhyiden jalkojemme takia tulimme siskoni kanssa vähän hitaammin perässä. Omasta mielestäni olin kuitenkin ikäistäni nopeampi ja taitavampia, ja jahka jalkani tästä pitenisivät, harppoisin emon takuulla helposti kiinni.
Ulkona oli kurjan harmaa keli. Emo sanoi hakevansa tuoresaalista, joten me jäimme odottamaan pentutarhan edustalle häntä. Sillä välin tarkkailimme aukion vilinää: Sotureita tuli ja meni, ja kaikilla tuntui olevan koko ajan kova kiire johonkin. Voi reppanoita - mahtoivat he kadehtia meitä pentuja, jotka saimme päivät pitkät loikoilla lokoisasti pentutarhassa ilman huolia ja murheita. Tai olisimme saaneet, jollei pesässä olisi ollut muutamia nimeltä mainitsemattomia kiusankappaleita riehumassa.
"Minulla on tylsää", Kyyhkypentu valitti vieressäni ja nojasi päällään lapaani vasten. Katselin nopeasti ympärilleni ja huomasin vähän matkan päässä kävyn.
"Älä huoli, siskokulta", vakuutin sisarelleni hymyssä suin, "keksin meille tekemistä." Tassutin käpyä kohti, kunnes huomasin, että tiellä oli iso lätäkkö. En todellakaan aikonut kulkea sen läpi ja kastella tassujani, mutta ei minua juuri houkutellut lähteä kiertämäänkään sitä.
Näkökenttääni ilmestyi suuri, punaruskea kissa, joka sattui olemaan juuri sopivasti ohikulkumatkalla kävyn kohdalla. Nostin päätäni ylemmäksi näyttääkseni vakavastiotettavammalta vanhemman kissan silmissä.
"Sinä siellä!" kutsuin kissaa uhmakkaasti. "Tuo minulle tuo käpy sieltä!"

//Jää?

Minut oli määrätty aamupartioon jossa olin Pimentovarjon, Aaltosalaman, Narsisitassun ja Ruusutuikkeen kanssa. Utelin Aaltosalamalta soturina olosta ja siitä haluaisiko tämä tulla itse joskus soturiksi, mutta tämä ei arvostanut uteliaisuuttani.
"Vai niin. Yrität esittää niin paljonkin parempaa", ärisin soturille. "Halusin vain vähän jutella, mutta sinulle on selvästikin niin hirveän tärkeää, että en poistu oman mestarini luota. En minä ole mikään pikkupentu!" Huusin tälle vielä raivoisasti ja lampsin pois minkäänlaista vastausta odottamatta. Loikin Pimentovarjon luo hermot kireällä. Naaras katsoi minua selvästi hämillään miksi olin niin vihainen, mutta ei vastannut mitään. Kun kaikki hajumerkit oli jätetty partio kokoontui taas yhteen. Pimentovarjo meni partion kärkipäähän joka ei haitannut minua ollenkaan. Katsoin Aaltosalamaa kostonhaluisesti. Olisi mukavaa luoda hieman draamaa tähänkin reissuun. Otin noin polkuanturani kokoisen kiven ja heitin tämän naarasta kohti. Kivi kopsahti naaraan selkään ja hän käännähti nopeasti ympäri korvat luimussa. "Mitä hiirenpapanaa? Onko sinulla mehiläisiä aivojen tilalla? Jos et kohta rupea käyttäytymään, otan tämän kiven ja tungen sen alas kurkustasi henkilökohtaisesti." Naaras ärisi vihaisesti minulle. Nauroin räkäisesti naaraalle. *Mitäs itse oli minulle niin törkeä,* ajattelin vino hymy kasvoillani.
"Voisit sinä arvostaa minunkin tahtojani ja se oli vain vahinko", mäkätin ja pyörittelin silmiäni.

//aalto

Narsissitassu tuijotti epäilyttävän pitkän ajan Pyräkkätassua sanomatta sanaakaan, hänen päänsä lyödessä aivan tyhjää. Tuo oli aivan oikeassa; hänen olisi pitänyt mennä parantajan pesälle, saamansa löylytyksen jälkeen, mutta sen sijaan hän käveli ulos leiristä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totta kai häntä särki edelleenkin joka puolelle kehoa, mutta loppujen lopuksi merkittävin vamma oppilaan mielestä oli haava hänen kuonossaan, josta varmasti jäisi arpi muistuttamaan häntä elämänsä virheestä. Kenties, Pimeyden Metsä oli ollut hänen kanssaan tänä päivänä - ainakin Pyräkkätassun saapumiseen asti. Narsissitassun oli keksittävä vakuuttava valhe hänen ja Henkäysvarjon kävelystä.
" Toivottavasti kovin moni ei nähnyt sitä välikohtausta", vaaleanoranssi oppilas huokaisi. Se oli ollut kieltämättä hänen tähänastisen elämänsä nöyryyttävin hetki, jonka - ainakin toisen oppilaan ilmeestä päätellen - oli päässyt todistamaan isokin yleisö.
"Ei minuun käynyt kovin pahasti. Se näytti varmasti hurjemmalta, mitä loppujen lopuksi oli. En kuitenkaan voi suositella Jääviillon suututtamista mistään hinnasta. Oikeastaan, jos olisin sinä, välttelisin sitä sekopäätä viimeiseen asti", katkeruus punaruskeaa soturia kohtaan varmasti paistoi Narsissitassun äänestä. Heti sinä päivänä, kun hänestä tulisi klaanin päällikkö, koittaisi Jääviillon loppu. Narsissitassulla oli kärsivällisyyttää odottaa niin kauan kuin vain täytyi, jos palkintona hän näkisi vihaamansa kollin katuvan, että edes katsoi häntä päinkään.
"Entä Henkäysvarjo? Mitä asiaa hänellä oli?" Pyräkkätassu toisti kysymyksensä, jonka nuorempi oppilas oli toivonut tuon jo unohtaneen.
"Ei mitään erityistä. Puhuimme vain koulutuksestani. Olen kaiketi Aaltosalaman ensimmäinen oppilas, joten varapäällikköä varmaan vain kiinnosti, kuinka hän pärjännyt mestarina", Narsissitassu selitti, kuin Henkäysvarjon kanssa käyty keskustelu olisi ollut vähiten kiinnostava asia hänen elämässään.
"Kaikkeen hänelläkin on aikaa", Pyräkkätassu naurahti, ja vaaleanoranssi kolli oli kuulevinaan epäilyksen tuon äänensävyssä. Hän kohautti lapojaan ja pakotti kasvoilleen huvittuneen hymyn.
"Usko pois, Henkäysvarjo ei ole läheskään niin jännittävä, kuin voisi luulla", Narsissitassu naukaisi ja päätti, että keskustelun olisi loputtava, jottei hän herättäisi yhtään enempää epäilystä toisessa. Tai ehkä hän sittenkin oli vain vainoharhainen, eikä Pyräkkätassu ajatellut koko asiaa sen suuremmin, mutta oli vain uteliasta sorttia.
"Älä sano tuota hänen kuullen!" harmaa kolli huudahti. Narsissitassu virnisti pienesti ja lähti tassuttelemaan kohti tuoresaaliskasaa, joka oli pienentynyt sitten viime näkemän. Oppilaalle kelpasi kuitenkin mikä tahansa, mitä ei tarvinnut itse enää jahdata.

Käänsin päätäni Pyörretassun tullessa. Olin niin tottunut kollin tuloon, etten osannut huolehtia siitä. "Moi, Pyörretassu, sanoin. Pyörretassu hymyili ja huiskautti hännällään. "Hei, Nuppujuova, Pyörretassu tervehti. "Onko silmäsi vielä kipeä?" Pyörretassu tiedusteli. "Hieman vain, vastasin. Olin niin lumoutunut kolliin. Yritin ravistaa ajatukset pois päästäni, mutta enpäs onnistunut. Ajatukset ajoivat minua takaa. Minne meninkin, siellä ne olivat jo. Käperryin kerälle. Pyörretassu seisoi edessäni. Oikeasti olisin halunnut alkaa hyppiä ympäri parantajan pesää. Pyörretassu käänsi katseensa toisaalle. "No, oliko sinulla vielä asiaa?" kysyin yrittäen olla kuulostamatta epäkohteliaalta. Pyörretassu käänsi taas katseensa minuun. "Ei kai minulla. Palaatko pian soturintehtäviisi?" hän kysyi. "Yritän päästä pian, vastasin. Pyörretassu nyökkäsi. Näkyikö hänen silmissään helpotusta? Vai puhdasta surua? Vai kenties...iloa? En tiennyt mitään hänestä. Ehkä hän ei välittänyt minusta, vaan oli vain huolehtivainen klaanitoveri. Vaikka olihan sekin kiva. Toisaalta toivoin, että hänellä olisi suurempia tunteita. Painoin pääni alas. Pyörretassu teki lähtöä pois. Hän katsoi minua silmiin. Pyörretassu huiskautti hännällään kevyesti hyvästelyiksi. Vastasin nyökkäyksellä. Sitten kului vain hetki, ja Pyörretassu oli kadonnut. Nyt, kun pesä oli tyhjä, ei ollut mitään tekemistä. Vaikka olihan täällä Loiskevarjo ja Orvokkisydän, mutta eipä heistä paljon seuraa ollut, sillä he nukkuivat päivät pitkät. 'Voi heitä.' ajattelin. He olivat lähes kuolleet ketun hyökkäyksessä. Oli hurjan kummallista nähdä heidät vammautuinena. Ja myöskin surullista. Loiskevarjolla oli korva revennyt. Orvokkisydämelläkin oli paljon pikkuhaavoja, ja arpia. Mietin, miltä itsekin näytin. Oliko silmäni rähmäinen ja ummessa, vai kirkas ja kaunis? Vai jotain siltä välitä? Arvelin sitä. En pystynyt edes tekemään mitään ajatuksilleni. Ne tulivat ja menivät. Hymyilin tuskistuneena. Murisin mielessäni. Miksi minun täytyi mennä yrittämään jotain turhanpäiväistä kania, jos vammauduin siinä samassa? Olisin voinut jättää sen siihen, tämän kerran. Kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Hehkuaskel oli palaamassa. Naaras astui sisään korviaan heilauttaen. "Hehkuaskel, hei, tervehdin. "No hei, Hehkuaskel vastasi. "Löytyikö yrttejä?" kysyin. "Muutama. Eipähän täällä paljon niitä ole, onhan lehtisateen loppu. Kaikki aikani menee näiden keräämiseen, eikä kukaan yleensä auta minua näiden keräämisessä!" Hehkuaskel valitti ensimmäisen kerran. "Miksi ei? Ainakin pitäisi auttaa, nau'uin. "Eihän ketään kuolonklaanilaisista suostu auttamaan, täällä kun parantajia aliarvostetaan, Hehkuaskel totesi. "Etkö sitten voisi ottaa parantajaoppilaan? Varmasti joku haluaisi, Lumikkoviiksen tai Höyhenhallan pennuista, vakuutin. "Ei ole ennenkään halunnut, moneen kuuhun, Hehkuaskel vastasi surullisena. "Enkä usko että haluaakaan, häntä tullaan varmasti kiusaamaan, Hehkuaskel riiputti surullisena päätään. Katsoin naarasta säälien. Oli paha juttu, että hän joutui tekemään sen yksin. Ja häntä jopa aliarvostettiin! Hehkuaskel oli rohkein tuntemistani kissoista. Halusin kovasti auttaa parantajaa. En itse ollut parantaja, vaikka minulla oli kyllä kykyjä siihen. Hehkuaskel oli joskus ehdottanut, että tulisinko parantajaksi. "Minua tarvitaan soturina, olin vastannut. Olin kaiken lisäksi luvannut, että auttaisin häntä parhaani mukaan. Halusin myös, että muutkin oppisivat tuntemaan parantajien arvon! Minusta alkoi tuntua tunkkaiselta sisällä. "Hehkuaskel, saisinko käydä ulkona?" kysyin. Toivoin että näkisin ulkona Pyörretassun. "Sattuuko silmääsi enää?" Hehkuaskel huolehti. "Ei, nau'uin. "Oikeastiko?" Hehkuaskel varmisti, koska halusi tietää etten huijannut päästäkseni ulos. Olin kerran ennen karannut parantajan pesältä kysymättä lupaa. Häpesin sitä yhä. "Lupaan sen, sanoin. Hehkuaskel nyökkäsi vastaukseksi. "Saat mennä, hän naukui. Laskeuduin vuoteeltani. En ollut kävellyt muutamaan päivään, joten jalat tuntuivat jäykiltä. Astuin muutaman askeleen verran. Kävelin ulos pesästä. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuntui pieni sateen haju, kissojen, tuoresaaliin ja lehtien. Oli varmasti pian lehtikato. Katselin ympärilleni. Harmaat pilvet olivat muodostaneet muurin auringon eteen. Varjoja oli joka paikassa. Venyttelin hiukan. Varoin koskemasta silmääni. Yhtäkkiä huomasin Pyörretassun näköisen kissan. 'Voiko hän olla täällä?' ajattelin. Totta se oli: Pyörretassu seisoskeli aukion keskellä. Yritin tavoittaa Pyörretassun katseen. Kolli oli ystäviensä kanssa. Yhtäkkiä huomasin Pyörretassun katsovan minuun päin. Kolli lähti ystäviensä luota ja tuli luokseni. "Nuppujuova!" hän huudahti. "Hei vaan, tulin ulos, sanoin aurinkoisesti. "Sehän on kiva, Pyörretassu totesi. Nyökäytin päätäni. "Hehkuaskel antoi luvan, sanoin. Pyörretassu hymyili. Laskin etutassuni maahan. "N-näyttää vähän pahalta säältä, yritin keksiä puheenaihetta. "No, on se vähän parentunut mutta kylmemmäksi on käynyt tämä sää, Pyörretassu selitti. Yhtäkkiä tunsin jäätävän kylmän tuulenvireen. Se oli totta, täällä oli kylmä. "No, mitä sinulle kuuluu?" kysyin Pyörretassulta.
"Pyörre?"

Nuppujuova: 15kp -

Loiskevarjo: 20kp! -

Pyörretassu: 15kp -

Orvokkisydän: 4kp -

Toivetassu: 12kp -

Narsissitassu: 41kp! -

Jääviilto: 16kp -

Höyhenhalla: 9kp -

Untuvapentu: 6kp -

Katajapentu: 7kp -

Mäntyviiksi: 29kp! -

Pyräkkätassu: 11kp -

Pimentovarjo: 8kp -

Myrkkytassu: 23kp! -

Taivaspentu: 19kp -

Tuhkajuova: 26kp! -

Aaltosalama: 8kp -

Räntää satoi Aaltosalaman naamalle hänen astuessaan ulos soturien pesästä. Likaisenvalkoista veden ja sulaneen lumen yhdistelmää oli kertynyt leirin pohjalle jonkin verran, mutta se todennäköisesti sulaisi pois iltapäivään mennessä. Se tieto ei juuri lohduttanut Aaltosalamaa, sillä hänen olisi joka tapauksessa mentävä nyt partioon, vaikka taivas teki tepposiaan.
Eilen illalla Henkäysvarjo oli määrännyt hänet ja Narsissitassun, Pimentovarjon ja Myrkkytassun sekä Ruusutuikkeen aamupartioon Eloklaanin rajalle. Aaltosalama oli sanonut Pimentovarjolle käyvänsä herättämässä oppilaat valmiiksi partioon, jotta he pääsisivät matkaan nopeasti.
Punaruskea naaras suuntasi kaatuneen kuusen latvusosaan, jossa oppilaiden pesä sijaitsi. Hän työnsi päänsä sisälle pesään ja löysi saman tien oman oppilaansa sekä Pimentovarjon oppilaan yhä nukkumasta.
"Narsissitassu ja Myrkkytassu, ylös nyt", soturitar murahti kolleille ja yritti olla herättämättä muita oppilaita. "Partio kutsuu."
Kun hän oli varmistunut, että kumpikin oppilas oli varmasti hereillä, hän peruutti takaisin aukiolle, jonne Pimentovarjo ja Ruusutuikekin olivat jo tulleet. Kumpikaan ei näyttänyt olevan erityisen mielissään räntäsateesta, mutta valittamalla tilanne ei paranisi.
Lopulta Narsissitassu ja Myrkkytassu raahautuivat ulkosalle. Ruusutuike otti partion johdettavakseen ja näytti suunnan. Aaltosalama viittoi Narsissitassun peräänsä ja Pimentovarjo kutsui Myrkkytassun luokseen, jonka jälkeen partio oli valmis lähtemään.
Jonkin ajan kuluttua leiristä lähtemisen jälkeen räntäsade lakkasi. Metsässä oli vaivalloista liikkua, sillä sulava räntä oli tehnyt maasta liukkaan. Eloklaanin rajamerkit tulivat pian vastaan, ja partio hajaantui jättämään uusia hajumerkkejä lähiympäristöön.
Jätettyään uudet hajumerkit Aaltosalama kääntyi ympäri tarkistaakseen, missä vaiheessa loput partiosta olivat, mutta olikin vähällä törmätä Myrkkytassuun, joka oli ilmestynyt hänen taakseen. Naaras katsoi nuorempaa kollia korvat luimussa, sillä hänellä oli epämukava olo siitä, miten helposti oppilas oli onnistunut hiipimään hänen selustaansa niin huomaamatta.
"Millaista on olla soturi?" Myrkkytassu kysyi yllättäen. "Entä oletko koskaan halunnut olla päällikkö?"
Oppilaan kysymykset tulivat niin puskista, että Aaltosalama meni hetkeksi hämilleen. Hän kuitenkin kokosi ajatuksensa nopeasti ja pyyhki hämmentyneen ilmeen naamaltaan. "Sinun pitäisi pysytellä Pimentovarjon lähettyvillä", hän naukui oppilaalle hieman toruvalla äänellä, mutta jatkoi sitten: "Soturina oleminen koostuu velvollisuuksien ja vastuiden täyttämisestä. Jos haluat tulla kunnon soturiksi, sinun tulisi kuunnella tarkkaan mestariasi eikä lähtä haahuilemaan muualle omin nokkinesi." Kollin toiseen kysymykseen hän ei vastannut, sillä ei halunnut rohkaista tätä enempää - oppilaan ei kuulunut poistua mestarinsa viereltä ilman lupaa.

//Myrkky?

Istuin tuttuun tapaani leirin pääaukion laitamilla ja silmäilin kuolonklaanilaisten toimia sivusta. En viihtynyt erityisen hyvin muiden kissojen seurassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Poikani Varissulka, toverini Pimentovarjo ja tietysti Punatähti olivat kissoja, joiden seuraan olin valmis lyöttäytymään lähes koska tahansa. Koin, ettei ainakaan kahden ensimmäisen kanssa tarvinnut turhaan yrittää jutella mistään, vaan jos juttua ei riittänyt, pystyi huoletta olla ihan vain hiljaa. Sellaiset kissat, jotka eivät osanneet pitää suutaan kiinni hetkeäkään ja jaarittelivat turhanpäiväisyyksiä, saivat niskavillani nousemaan pystyyn.
Seurasin katseellani kilpikonnalaikukasta soturia, joka suorastaan vaappui ulos sotureiden pesästä. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Lehtituuli olisi odottanut pentuja Sähkötuholle. Nämä olivat niitä harvoja hetkiä, kun tunsin ylpeyttä Sähkötuhoa kohtaan. Heti kun Sulkavirta oli lähtenyt klaanista, harmaaraidallinen kolli oli näyttänyt ryhdistäytyvän. Hän oli hankkinut kunnollisen kumppanin, pentuja ja soturi oli lopettanut turhan säätämisen, jota Sulkavirta oli saanut hänet tekemään. Harmaanruskea naaras oli jo pentuna vetänyt niin maltillisen ja hyväkäytöksisen veljensä mukaan ties mihin älyttömyyksiin, ja ne olivat pilanneet Sähkötuhon minun silmissäni. Kolli eli liikaa tunteella ja rakasti liian pyyteettömästi omaa sisartaan. Hänen olisi pitänyt kieltää Sulkavirtaa, eikä lähteä mukaan tämän älyttömyyksiin.
Menneisyys oli kuitenkin menneisyyttä, eikä sitä enää voinut muuttaa. Sähkötuho oli mitä oli ja hänellä oli omat heikkoutensa, jotka estivät häntä menestymästä soturina. Katseeni lipui Lehtituulesta pentutarhan edustalla leikkiviin pentuihin. Lumikkoviiksi, Höyhenhalla ja Mäntyviiksi värjöttelivät pentutarhan sisäänkäynnin edessä ja seurasivat kukin katseillaan pentujen leikkejä.
Pentutarhan väestä katseeni siirtyi Henkäysvarjoon, joka oli juuri astellut ulos sotureiden pesästä huomattavasti vähemmän vaappuen kuin Lehtituuli. Raidallisen kollin kasvoilla oli hänelle tavanomainen, kylmä ja mitäänsanomaton ilme. Henkäysvarjo mulkaisi nopeasti pentutarhan edustalla metelöiviä pentuja ja pudisteli päätään. Varapäällikkö katsahti minuun päin, ja hetken jo pelkäsin hänen liittyvän minun seuraani. Huojennukseksi kolli jatkoikin matkaansa leirin pääaukion keskustaan ja alkoi jakamaan loppupäivän partioita.
Oli pieni pettymys, kun kolli ei nimennyt minua yhteenkään partioon. Ellen lähtisi saalistamaan, tulisin siis viettämään loppupäiväni leirissä ilman erityistä tekemistä, koska en halunnut lähteä anomaan kumppaniltani, että tämä laittaisi minut johonkin partioon.

Loppupäivä meni harvinaisen hitaasti. Henkäysvarjo oli viipyillyt hetken luonani, mutta kun keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan, kolli oli luovuttanut ja siirtynyt toisaalle. Olisin mieluiten viettänyt päiväni Varissulan seurassa, mutta soturilla näytti olevan koko ajan joko muuta seuraa tai sitten hän oli lähdössä partioon. Pimentovarjostakaan ei saanut seuraa, sillä en halunnut väkisin tunkea aukion toisella laidalla istuneen soturin seuraan.
Siispä olin ollut oikeastaan koko illan yksin, välissä olin hakenut tuoresaaliskasasta syötävää, mutta aika pitkälti olin nököttänyt piikkihernemuurin luona ja seuraillut klaanin kissoja.
Kaikki vaikutti aivan normaalilta siihen saakka, kun kaatuneen kuusen takaa, vesiputouksen luota kuului parkaisu. Heti aluksi tietysti kuvittelin jonkun pennuista pudonneen lampeen, joten nousin nopeasti ylös ja kiiruhdin muutaman muun kuolonklaanilaisen tavoin kuusen taakse. Toisin kuin olin olettanut, yksikään kuolonklaanilaisista ei ollut veden varassa. Sen sijaan löysin maasta Lehtituulen, joka näytti olevan kovin kivuissaan. Naaraan kauhistunut, vihreä katse kohdistui minuun. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta soturin katse suorastaan huusi apua.
"Hae Hehkuaskel", komensin vierelleni saapunutta Huomenkyyhkyä. Kilpikonnakuvioinen naaras ei aikaillut, vaan lähti heti hakemaan mustaa parantajakissaa paikalle.
Paikalle saapuneista kissoista ikäväkseni kukaan ei ollut sellainen, joka olisi voinut auttaa Lehtituulta, jonka synnytys oli kaikesta päätellen käynnistynyt. Joko naaraan tiineys oli pidemmällä mitä olin olettanut tai sitten pennut syntyisivät etuajassa. Jouduin tilanteeseen, josta en ikinä olisi halunnut itseäni löytää. En voinut jättää klaanitoveriani kärsimään, vaan minun oli yritettävä auttaa tätä.
Mutta siinä minä nyt olin: keskellä poikani kumppanin synnytystä ainoana kissana, joka oli koskaan edes osallistunut synnytykseen muulloin kun itse syntyessään. Purin hampaitani tiukasti yhteen ja silmäilin hetken aikaa Lehtituulta, joka hengitti raskaasti ja näytti olevan kovissa kivuissa. Yritin muistella, mitä Hehkuaskel oli sanonut minulle synnytyksieni aikana.
"Rauhoitu, yritä hengittää mahdollisimman rauhallisesti syvään ja hallitusti", nau'uin jopa tarpeettoman kylmällä äänellä kilpikonnalaikukkaalle kissalle, jonka hengitys vaikutti olevan nyt hyvin pinnallista. Soturi katsoi minua kivusta vääntelehtien ja yritti muuttaa hengitystään hallitummaksi.
"Sinun kehosi tietää kyllä, mitä tehdä. Älä vastustele, vaan kuuntele omaa kehoasi ja toimi sen mukaisesti", naukaisin ja tunsin oloni aivan typeräksi. Pidin katseeni visusti Lehtituulessa, sillä en halunnut edes tietää, kuinka moni kuolonklaanilaisista oli saapunut seuraamaan tilannetta. Lehtituuli päästi ilmoille kovan huudon, kun tämä alkoi ponnistaa ensimmäistä pentua ulos kehostaan. Katseeni siirtyi naaraasta kaatuneen kuusen luokse. Etsin katseellani sopivan kokoista keppiä. Kun näin maassa lepäävän pienen kepin, katsahdin nopeasti Lehtituuleen.
"Odota", tokaisin, vaikka se todennäköisesti oli aivan turhaa. Jos pennut olivat syntymässä nyt, ei Lehtituuli voisi niitä pidätellä. Kiiruhdin kaatuneen kuusen luokse ja nappasin kepin hampaisiini. Vein sen maassa makaavan naaraan luokse.
"Pure tätä, sen pitäisi kai auttaa pahimpaan kipuun", nau'uin epäröiden, sillä en ollut varma saisiko soturi kepistä mitään apua, vai olisiko se vain haitaksi. Lehtituuli teki työtä käskettyä ja nappasi kepin hampaidensa väliin. Kun seuraava supistus alkoi, Lehtituuli puri keppiä kaikilla voimillaan ja päästi suustaan onnetonta matalaa mouruntaa. Hetken kuluttua naaras näytti taas rentoutuvan hieman. Maahan oli luiskahtanut pieni, märkä karvamytty.
"Anteeksi, että kesti", rauhallinen ääni naukui takaani ja käänsin katseeni Hehkuaskeleen suuntaan. Siirryin sivuun ja annoin parantajakissan hoitaa homman loppuun. Sanaakaan sanomatta liukenin paikalta inhotuksen vallassa.
Minua puistatti. En tosiaankaan ollut mikään hyväntahtoinen auttaja, mutta tosipaikan tullen tein kyllä kaikkeni klaanitovereideni puolesta, vaikkei tilanne olisi itselleni lainkaan mieluinen. Toivoin, ettei kukaan ottaisi äskeistä tapahtumaa ja minun osuuttani siihen puheeksi koskaan, ei siis ikinä milloinkaan. En nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta ja vielä vähemmän pidin siitä, että kissat ylistivät minua tai toimiani turhaan. Kuka tahansa, joka olisi osannut edes vähän auttaa, olisi varmasti auttanut Lehtituulta. Se ei ollut mikään sankariteko vaan pakko ja klaanitoverin velvollisuus.

Aurinko oli jo laskenut, ja keräilin itseäni edelleen aiempien tapahtumien jäljiltä. Kun synnytys oli ollut ohi, Huomenkyyhky ja Hehkuaskel olivat saatelleet Lehtituulen ja kaksi pientä pentua asumaan pentutarhalle. Kuulemani mukaan yksi pennuista oli syntynyt kuolleena.
Kun Sähkötuho oli saapunut partionsa kanssa leiriin, Huomenkyyhky oli ollut häntä vastassa ja kertonut uutiset. Kun kilpikonnakuvioinen kissa oli kertonut uutiset, he olivat liian kaukana kuullakseni sanasta sanaan heidän välisen keskustelunsa. Kuulin kuitenkin oman nimeni mainittavan, jolloin molempien katseet olivat kääntyneet minun suuntaani. En vaivautunut siirtämään sitä muualle, vaan kohtasin empimättä Sähkötuhon katseen. Kolli oli kiiruhtanut pentutarhalle kumppaninsa ja vastasyntyneiden pentujensa luokse. Hän ei ollut viipynyt siellä kovin kauaa, vaan lähtenyt pian ulos leiristä hautaamaan kuollutta pentua.
Ilta oli jo niin pitkällä, että tähdet olivat ilmestyneet taivaalle ja enemmistö Kuolonklaanin jäsenistä oli siirtynyt untenmaille pesiinsä. Minua ei väsyttänyt vielä, joten istuskelin hetken ajan pääaukiolla ja seurasin katseellani, kuinka viimeisetkin kissat lipuivat pesiinsä nukkumaan.

//KP-boosti

Laahustin tylsistyneenä aukiolla. Häntäni riippui alhaalla. Tassutin eteenpäin. Ei minua voisi partioihinkaan ottaa, sillä olin kuningatar. Ikikuningatar nimittäin. Värisytin viiksiäni. Kierin muutaman hännänmitan. Jää oli alkanut jo hieman kasaantua lammikoihin. Ei ollut vielä täysin lehtikato, mutta kohtahan se jo oli. Silloin täytyi olla alvariinsa hakemassa lisää lämpimiä sammalia vuoteisiin. Piti nauttia viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lehtikatona tulisi taas lunta. Musta turkkini heijastui lammikosta. Eilen oli satanut rankasti. Onneksi ei ollut tulvaa kuin viime hiirenkorvana. Suin turkkiani nopein kielenvedoin. Pian se hohti kuin uusi. Loikin aukiolla ympäriinsä ja huomasin: soturien pesä oli rikottu! Yhtäkkiä muistin eilisen tapahtumat. Olin jahdannut Katajapentua soturien pesään, ja olin ajatuksissani sotkenut sen. Miten saatoin olla niin tyhmä! Rikoin lakia toistamiseen! Vaikka ei laissa ollut mitään soturien pesän rikkomisesta, oli se silti hävytön ja ajattelematon temppu. Minua alkoi hävettää. Jos tieto menisi Punatähdelle, niin saisin kuulla kunniani. Vuoteet olivat paikallaan: ne soturit olivat jo korjanneet. Muut asiat olivat minun hoidossani. Minua alkoi kismittää ja suututtaa. Kaikki oli Katajapennun syytä! Tämä oli mennyt pesään ja hyppinyt siellä. Olin vain tehnyt sen mitä vastuullisen ikikuningattaren kuuluikin: seurannut pentua ja hakenut hänet pois sieltä. Mutta Katajapentu, hän ei totellut, vaan rikkoi pesän. Jouduin sitten juoksemaan hänen perässään! Se oli ärsyttävää. Kuitenkin omatuntoni kolkutti. En voinut syyttää pentua kaikesta. Hän oli vasta nuori, ja minä jo vanha ja kokenut. Minuahan tässä piti rangaista, eikä häntä! Yhtäkkiä paikalle saapui Latvaruusu, tavallisesti häntä pystyssä. "Mitä teet? Siivoatko pesää vai?" naaras kysyi. Hätkähdin. "Olin juuri alkamassa." vastasin. "Parasta alkaakin! Soturien pesässä oli hirveää eilen! Saat tunnustaa tekosi ihan itse." Latvaruusu kivahti. "Anteeksi nyt vain, mutta en minä tätä itse tuhonnut. Sen teki.." yritin sanoa. Latvaruusu sihahti kiukkuisesti. "En usko! Kaiken olet taas sotkenut!" Latvaruusu ärähti. "Miten et voi uskoa?" ajattelin. "Usko mitä haluat, minä alan siivoamaan tätä." tokaisin. Latvaruusu mulkoili minua murhaavasti. Vastasin yhtä pistävällä katseella. Inhosin naarasta. En ollut aiemminkaan pitänyt hänestä, mutta nyt minulla tuli mitta täyteen. Miksi hän ei voinut ymmärtää kantaani, tai edes kuunnella? Hänelle oli vain tärkeintä löytää syypää asiaan. Eikö naaras tajunnut, että olin hoitanut häntäkin kun hän oli pentu! Olisi voinut osoittaa kunnioitusta. Puhisin kiukkuisesti. Keräsin irtosammaleet hiekalta. En tiennyt, pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle. Hänen poikansakin oli tehnyt typerästi. En kuitenkaan hennonut pienen pennun kärsiä enempää vihaa, kun hänellä oli vielä päälle uuteen paikkaan tuleminen ja isän menettäminen. "Antaa hänen olla rauhassa." ajattelin. Olihan asia toisaalta myös minun syytäni. Ja olikin! En tosiaan voinut syyttää pentua kaikesta. Tein uudet vuoteet, sillä nyt oli viimeinen kerta milloin minun täytyisi vaihtaa ne. Kuu oli pian kulunut. Onneksi sammalia löytyi paljon leiristäkin. Otin tassullisen piikkihernettä tukkimisaineeksi. Korjasin kaikki isot aukot. Pian soturien pesä näytti samanlaiselta kuin ennen. Kävelin pois pesästä. Omaa ulkonäköäni en voinut kehua: olin todella likainen. Turkkini oli täynnä outoja hippuja, hiekkaa, piikkihernettä, ja sammalta. Olin yhtä pesän kanssa. Ne olivat samanlaisia. Hymähdin itsekseni iloisesti. Nyt saisin olla hyvällä mielin, sillä kaikki rikkomukseni olivat suoritettu! Olisin taas ikikuningatar! Kävelin suoraa päätä pentutarhaan. Siellä oli kova kuhina. Huomasin Lumikkoviiksen pennut, ja Höyhenhallan pennut. Pentutarha oli sanomattakin täynnä. Nyt vielä puuttuisi, että pentuja tulisi lisää! Vaikka olisihan sekin ihana asia. Lisää pieniä, pikkuisia pikkupentuja! "Jos tänne nyt tulee lisää, niin emme mahdu enää!" ajattelin. Pentutarhassa oli jo kaksi pentuetta. Venyttelin tassujani. Seurasin iloisena pentujen puuhastelua. Hyvät naurut sain, kun Untuvapentu yritti jälleen kerran heittää sammalpallon Katajapennun yli, joka kompastui palloon. Oli niin ihanaa olla ikikuningattarena! Nousin ylös vuoteeltani. "Hei pennut, rauhoittukaa vähän." yritin hillitä heitä. Melu laskeutui hieman. Joskus kuului kiljaisuja ja hyppimisen ääniä. Siihen ääneen olin tottunut. Laskin vasemman käpäläni vuoteeni reunalle. Nousin ylös ja kävelin pois pesästä. Aukiolla oli tungosta. Kissat söivät riistaa ja juttelivat keskenään. "Eikö olekin mukavaa, että on pian lehtikato?" kuulin monia kysymyksiä. Kuului myös puhetta salaperäisestä kettutappelusta. Siinä oli vahingoittunut kaksi soturia. Kun saavuin kasalle, sieltä oli otettu kaikki pientä varpusta lukuunottamatta. Minua harmitti. Minulla oli nälkä, ja olisin ajatellut viedä pentutarhaankin riistaa. Pienestä varpusesta ei riittänyt monelle suulle. Otin varpusen. Laskin sen heti alas, kun näin sen katseen. Se oli outo. Pelokas ja..iloinen? "Onpas kummallinen varpunen." ajattelin. Yhtäkkiä kuulin askeleita. Näin metsästyspartion. Siellä olivat Tuhkajuova, Kylmäliekki ja Tattihalla. He kaikki toivat yhden saaliseläimen. Kasa oli nyt täydempi. Otin sieltä oravan ja vesimyyrän. Nostin saaliit hampaisiini ja lähdin pentutarhaan. Laskin saaliit pentutarhan keskelle. "Oravaa ja vesimyyrä." sanoin. Kuningattaret nyökkäsivät kiitollisina ja ottivat suupalat. Pennut söivät riistaa mutustellen. Kun saaliit olivat syöty, ja kissat olivat täynnä, minulla oli entistäkin kovempi nälkä. Katsoin saaliita. Vesimyyrästä oli jäljellä ehkä kolme suupalaa. Päätin sen riittävän minulle. Hotkaisin ne hetkessä suuhuni. Nuolaisin huuliani tyytyväisenä. Hymyilin. Tuntui siltä, että valaisin koko pentutarhan. Aloin putsaamaan vuodettani. Heitin kaikki likaisen ja oudon näköiset osat pois. Vaihdoin tilalle tuoreita ja puhtaita sammalia. "Tulipa siistiä!" ajattelin onnellisena. Toden totta: sammalet näyttivät hienoilta. Olin niin tottunut oppilastöihin, että ne eivät enää tuntuneet kummallisilta.

Taivaspentu makoili sammalvuoteella emonsa, Lumikkoviiksen vierellä. Hänen pienet tassunsa olivat pedin reunalla, ja pieni Taivaspentu tiiraili jäkäläverhon läpi mietteliäänä aukiota. Taivaspennun vierellä hänen siskonsa Kirkaspentu vääntelehti unissaan. 'Kaipa sisko näkee painajaisia, kun noin vääntelehtii', Taivaspentu mietti ja otti etäisyyttä Kirkaspentuun, kun tämä potkaisi hiljaa Taivaspentua unissaan. Taivaspentu kääntyi emonsa puoleen, jonka silmät olivat kiinni, ja kyljet kohoilivat rauhallisesti. Taivaspentu huokaisi, ja kääntyi taas katsomaan aukiota jäkäläverhon läpi. Taivaspentu halusi kovasti tutkia leiriä siskonsa kanssa, tai jonkun toisen pennun kanssa, mutta Taivaspennulla ei ollut yhtäkään ystävää. Hän oli epäonnistunut yrittäessään ystävystyä Höyhenhallan pentujen kanssa, hän ei ollut uskaltanut naukaista mitään muuta kuin "hei", ja lopulta oli perääntynyt takaisin pesään, takaisin Lumikkoviiksen luo.
"Mikä hätänä Taivaspentu? Näytät surulliselta? Haluatko kuulla jännän tarinan?" Taivaspentu kuuli ystävällisen äänen takaansa, nuori naaras pentu kääntyi katsomaan, kuka oli hänelle ystävällinen. Se oli vanha tummanruskea naaras, jolla oli jäänsiniset silmät, joissa oli ystävällinen pilke. Taivaspentu pudisti päätään ystävälliselle klaaninvanhimmalle.
"Kaikki on hyvin, en halua kuulla tarinaa, haluan seikkailla siskoni kanssa", Taivaspentu vastasi mahdollisimman lyhyesti ja hiljaa. Vanha naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Tule milloin vain kuuntelemaan tarinoita, olen muuten Luminenä", Luminenä niminen vanha naaras naukaisi ja asetteli päänsä etutassujensa päälle. Taivaspentu nyökkäsi vastaukseksi. Taivaspentu makoili jonkin aikaa hiljaisuudessa, katsellen aukiota, kunnes hän kuuli viereltään haukotuksen. Taivaspentu käänsi päätään, ja näki Kirkaspennun raottavan silmiään väsyneesti. Kirkaspentu katsahti Taivaspentua ja nousi istumaan.
"Onko auringonnousu?" Kirkaspentu naukaisi kysyvästi ja haukotteli. Taivaspentu katsahti kohti jäkäläverhoja, aurinko oli jo melkein keskellä taivasta. "On jo melkein aurinkohuippu", Taivaspentu naukaisi hiljaa, ja nuolaisi varovasti rintakarvojaan. Kirkaspennun vihreät silmät laajenivat suuriksi. "Nukuimmeko niin kauan?" Kirkaspentu naukaisi hämmentyneenä, ja nousi seisaallen, hän käveli jäkäläverholle ja pisti päänsä pesän ulkopuolelle. "Totta tosiaan!" Kirkaspentu totesi katsahdettuaan Taivasta. Kirkaspentu käänsi katseensa Taivaspentuun, joka istui yhä sammalvuoteella.
"Tule! Mennään tutkimaan leiriä kunnolla!" Kirkaspentu ehdotti Taivaspennulle, ja irvisti ilkikurisesti. Taivaspentu katsoi vuorotellen mietteliäästi Kirkaspentua, ja Lumikkoviikseä joka nukkui. Hän ei halunnut että emo suuttuu, mutta leirin tutkiminen siskon kanssa ilman valvovaaa silmäparia kuulosti houkuttelevalta. Taivaspentu päästi kasvoilleen pienen hymyn, ja käveli siskonsa luokse. "Mennään vain", Taivaspentu vastasi Kirkaspennulle kasvoillaan pieni hymynkaarre. Kirkaspentu naurahti iloisella sävyllä ja käveli ulos pentutarhasta. Taivaspentu seurasi siskoaan visusti tämän takana, häntä ujostutti mennä tutkimaan leiriä, kun muut katsovat. Kirkaspentu katseli silmät suurina leiriä, ja Taivaspentu uskaltautui Kirkaspennun vierelle. 'Onpas leiri suuri! Miten me tutkimme sen tämän päivän aikana?' Taivaspentu ajatteli huolestuneena. "Mennäänkö katsomaan ensin tuota kaatunutta puuta?" Kirkaspentu kysyi ja osoitti hännällään kaatunutta puuta. Taivaspentu epäröi, häntä huolestutti tutkia leiriä. 'Me kuitenkin joudutaan pulaan kun menemme sinne', Taivaspentu ajatteli ja heilautteli häntäänsä hermostuneesti puolelta toiselle. "Hyvä on, mutta jos joudumme pulaan se on sinun syytäsi!" Taivaspentu naukaisi ja huokaisi. Kuitenkin he vain joutuisivat pulaan.
"Tule! Seuraa minua!" Kirkaspentu hihkui iloisesti. Taivaspentu nyökkäsi varovaisesti, ei hän voinut enää tehdä muutakaan tässä tilanteessa, kuin seurata siskoaan. He kävelivät yhdessä kaatuneen puun luo. Kirkaspentu tutkaili sitä silmät suurina.
"Tämä taitaa olla puun latva", Kirkaspentu naukaisi määrätietoisesti, ja katseli puuta. Taivaspentu katseli puuta, se oli paljon ohuempi siltä, missä he olivat, kuin toisesta päästä. 'Kenenköhän pesä tämä on?' Taivaspentu mietti, ja mittaili katseellaan puuta. "Otetaan selvää ketkä asuvat tässä puussa!" Kirkaspentu sanoi, ja käveli puun vietellä. Eräs oppilaista tuli heitä vastaan.
"Tämä on oppilaidenpesä, et täällä ole pienille pennuille mitään asiaa, tuolla toisella puolella kuusea on sotureiden pesä, eikä pennuilla ole asiaa sinnekkään", eräs oppilas naukaisi Taivaspennulle ja Kirkaspennulle hiukan ärtyneesti, ja käveli oppilaidenpesään. Taivaspentu ei tiennyt kuka se oli, mutta katsoi hämmentyneenä oppilaan perään. "Selvä, ei sitten mennä sinne", Kirkaspentu naukaisi ja tuhahti, ja suuntasi eri suuntaan. Taivaspentu seurasi siskoaan häntä koipiensa välissä, he olivat jo joutuneet jonkinlaiseen pulaan. Seuraavaksi Kirkaspentu johti Taivaspennun pesälle, joka näytti pentutarhalta.
"Mikä paikka tämä on?" Kirkaspentu ihmetteli ääneen, ja käveli lähemmäs pesän sisäänkäyntiä. Kirkaspentu käveli sisälle pesään, ja Taivaspentu perässä. Pesän sisällä oli monia hajuja, jotka olivat joistakin kasveista. Musta naaras makoili lähistöllä, ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi pienille pennuille.
"Hei pennut, olen Hehkuaskel, kuinka voin auttaa teitä?" Hehkuaskel niminen naaras kysyi pennuilta ystävällisesti. Taivaspentu katsoi Kirkaspentua painostavasti, että tämä vastaisi hänen puolestaan. "Me vain tutkimme, ja mikä tämä haju on?" Kirkaspentu naukaisi haistellen ilmaa. Vai niin, no se haju on yrtit, joilla parantajat parantavat kissojen haavoja sekä tauteja", Hehkuaskel vastasi. Kirkaspentu nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Taivaspentu vielä käännähti katsomaan Hehkuaskelta.
"Kiitos", Taivaspentu kuiskasi. Kirkaspentu ehti johdattaa Taivaspentua hetken, kun jotain tapahtui. Lumikkoviiksi juoksi hätäisesti ulos pentutarhasta, joka oli toisella puolella leiriä. Taivasoentu painautui maralaksi, ja hänen korvansa koskivat niskaa.
"Taivaspentu! Kirkaspentu! Missä olette! Auttakaa, pentuni katosivat!" Lumikkoviiksi huusi hädissään. Katsoin Kirkaspentua silmiin. 'Tämä on sinun syytäsi', Taivaspentu ajatteli.
"Olemme täällä emo!" Kirkaspentu naukaisi niin lujaa kuin pystyi, Lumikkoviiksi juoksi nopeasti siskosten luokse.
"Mitä te teette? Aiheutitte minulle paniikkikohtauksen! Ette saa poistua pentutarhasta ilman lupaani!" Lumikko viiksi naukaisi, hänen silmistään vuosi kyyneliä. Hän tarttui Taivaspennun ja Kirkaspennun niskanahkoihin, ja kuljetti heidät takaisin penturarhalle. Lumikkoviiksi laski pennut sammalvuoteelle, ja istahti heidän viereensä.
"Älkää enää ikinä livahtako ulos pesästä kun nukun", Lumikkoviiksi torui pentujaan. Taivaspentu katsoi anteeksipyytävösti Lumikkoviikkseä. "Anteeksi emo, se oli kyllä Kirkaspennun idea", Taivaspentu sanoi ja katsahti siskoaan. "Eikä ollut! Ja sinä tulit mukaani!" Kirkaspentu väitti vastaan.
"Lopettakaa tappeleminen, saatte molemmat minulta rangaistuksen. Teidän täytyy pysyä puolikuuta pesässä", Lumikkoviiksi naukaisi pennuilleen. Kirkaspentu katsoi pettyneesti emoaan, mutta asettui makaamaan tämän viereen. Taivaspentu istahti sammalvuoteelle ja huokaisi. 'Tiesin että joudumme pulaan', Taivaspentu ajatteli.

Heräsin oppilaiden pesästä kun oppilaiden pesän suuaukosta tuli valo suoraan silmilleni. Avasin silmäni ärtyneenä ja nousin ylös ison venytyksen kera. Kävelin aukiolle ja katselin kohti nousevaa aurinkoa.
*Ei enää kauaa niin on jo auringon huippu. Mites minä näin kauan nukuin?* ajattelin. Tassutin ulos pesästä ja ajattelin ensiksi hakea itselleni jotain aamiaista. Loikin tuoresaaliskasalle ja otin sieltä itselleni melko laihan näköisen pienen jäniksen. Mestarini Pimentovarjo tuli luokseni juuri silloin, kun aloin syömään jänistä.
“Meillä olisi nyt saalistusharjoitukset.” musta naaras sanoi. söin nopeasti suuni tyhjäksi ja vastasin naaraalle:
“Joo joo, mutta mun täytyy saada syödä ensin tai mä kuolen siellä nälkään.” Pimentovarjo katsoi minuun kiukkuisesti.
“Syö nopeammin meillä ei ole tässä koko päivää hukattavaksi!” naaras ärähti ja jäi pienen välimatkan päähän istumaan ja odottamaan, että olisin valmis syömisessä. Ahmin jänistä rivakasti, jotta pääsisimme lähtemään mahdollisimman nopeasti. Kun olin valmis, nousin ylös ja tassutin rivakasti mestarini luokse.
“Viimeinkin! Sinulla kesti ikuisuus” Pimentovarjo sanoi äkäisesti. En vastannut naaraalle, koska en halunnut hukata sen enempää aikaa.

Kun pääsimme viimein ulos leiristä, Pimentovarjo opasti minua kohti lehtikuusilaaksoa. Näin hiiren vain muutaman ketunmitan päässä meistä. Menin kyyryyn vain, koska olin nähnyt miten muille oli opetettu saalistusta. En tienny siitä eteenpäin mitä piti tehdä, joten lähdin vain rynnimään pientä otusta kohti, joka kuuli askeleeni ja livahti nopeasti lähimpään koloon.
“Ketunläjät,” Kirosin mumisten. Olisin niin kovin halunnut tehdä vaikutuksen Pimentovarjoon sillä, että nappaisin hiiren ilman minkäänlaista harjoitusta. Pimentovarjo tassutti vierelleni ja nostin katseeni ja kohtasin mestarini katseen. Naaras näytti hieman vihaiselta ja pettyneeltä. Nousin nopeasti ylös.
"Ensi Kerralla älä rynni tuolla lailla minnekään ennen kuin olen opettanut sinulle kaikki tarvittavat asiat", Pimentovarjo sanoi. Nyökkäsin nolostuneena ja katselin puita ympärilläni välttääkseni naaraan katseen. Näin miten parvi lintuja lensi ylitsemme ja haaveilin niiden nappaamisesta. Haaveilin siitä miten saisin iskeä hampaani niiden niin ihanaan lihaan. Haaveilin siitä että saisin tuntea sen lämpimän veren tulvahtavan suuhuni. Pimentovarjo sanoi jotain ja lähti tassuttamaan aukeammalle alueelle. Tajusin heti, että naaras aikoi opettaa vaanimista.

Kun Pimentovarjo oli opettanut minulle vaanimista enkä ollut kuunnellut puoliakaan mitä hän oli sanonut tai tehnyt puoliakaan asioista mitä hän oli käskenyt tehdä oli viimein aika lähteä takaisin leiriin. Seurasin naarasta ja laitoin pienimmätkin kivet ja puun katkenneet oksat muistiin jotta muistaisin reitin myöhemmin. Haaveilin siitä, että joku päivä olisin itsekin mestari ja opettaisin oppilastani saalistamaan ja taistelemaan. Oli päivänselvää, että tulisin joku päivä saamaan itsekin oppilaan. Minä ansaitsisin oppilaan, koska minusta piti tulla koko klaanin paras kissa. Oli päivänselvää, että minun potentiaalini tulisi vielä joku päivä viemään minut pitkälle. Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että en huomannut pientä kuoppaa ja kompastui.
*Onpa tämäkin päivä mennyt tosi hyvin!* ajattelin tympääntyneenä ja kompuroin ylös. Otin Pimentovarjon kiinni ennen kuin tämä kerkesi huomata, että olin edes kaatunut. Näinkin jo kohta leirin ja haistoin tutun niin voimakkaan kuolonklaanin tuoksun. Rynnistin sisälle ja olin niin onnellinen, että harjoitukset olivat ohi. Tassutin yhteen varjoon oppilaiden pesän lähistöllä ja menin siihen istumaan. Katselin reikää kiviseinässä, jonka olin löytänyt joskus pentuna. Reikä oli aika pieni ja ei hirmuisen syvä. Kuitenkin pääni mahtui helposti sen sisälle. Kaivoin sieltä kokoelmani esille ja varmistin, että kaikki on tallella. Levittelin kaiken siihen ja tutkiskelin niitä hetken. Siinä oli höyheniä ensimmäisestä linnusta jonka olin koskaan syönyt ja kyykäärmeen hammas jonka olin löytänyt jonkin matkan päästä leiristä, kun olin mennyt ensi kertaa ulos. Pidin hammasta erittäin tärkeänä sillä se muistutti minua kyypennusta. Siellä oli myös raidallinen kivi jonka olin ajatellut näyttävän hienolta ja muuta sälää. Tungin aarteeni takaisin koloon ja nousin ylös. Katsoin leirin suuta ja ajattelin lähteä etsimään lisää aarteita.

Kävelin pienen joen rantaan ja istahdin siihen. Vesi tosiaan oli kirkasta. Tiesin joen johtavan hehkulammelle ja ajattelin, että ehkä sieltä löytyisi jotain hienoa. Kävelin hiljaa mietiskellen asioita kohti hehkulampea ja, kun viimein näin sen se näytti paljon isommalta mitä olin sen olettanut olevan. Katsoin hehkulampea silmät ammollaan. Ravistelin päätäni.
"Muista miksi olet tullut tänne!" Muistin itseäni mumisten ja katselin lammen rantaa tarkasti. Pääasiassa siinä ei ollut, kun vain multaa ja pikkukiviä, mutta oli siellä jotain muutakin kuten vaikka pieniä risuja tai vaikka käpyjä. Löysin maasta ison höyhenen joka oli noin tassuni pituinen. Nostin sen suuhuni ja jatkoin aarteiden etsiskelyä.
"Hmm mitäs täällä olisi," mumisin höyhen suussani ja tassutin kohti isompaa jokea joka laskeutui hehkulampeen. Katsoin hieman vettä ja värähdin.
*Tuonne sinä et halua tipahtaa,* ajattelin ja katselin maata. Näin jotain kiiltävää edessäpäin ja juoksin sen luokse. Katsoin kiiltävää vihertävää suomua maassa joen rannalla. Kyykistyin sen eteen ja nuuhkin sitä. Se haisi aivan kalalle tai sille miten klaanitoverini olivat kuvailleet kalan haisevan. Tökin sitä tassullani ja harkitsin ottaa sen mukaani, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin ja päätin jättää sen siihen. Jatkoin matkaa vielä jonkun aikaa, mutta lopulta sitten päätin kääntyä ja lähteä takaisin kohti leiriä. Ajattelin mitä kaikkea voisinkaan tehdä sitten, kun minusta tulisi soturi ja, jos tarkoitan kun minusta tulisi päällikkö. Johtaisin klaaniani pelolla ja tiedolla siitä, että olemme aina valmiita taistoon toisia kissoja vastaan. En halunnut antaa armoa kellekkään. Minun valtani alla kukaan ei ansaitsisi armoa. Näin pienen kasan lehtiä ja ajattelin sitä vihollisena. Kyykistyin ja hiivin sitä kohti. Otin kynteni esiin ja loikkasin kohti lehtikasaa. Se pöllähti ympäriinsä ja nappasin muutaman lehden kynsilläni. Hymyilin voitonriemuisesti ja ajattelin miten veri olisi purskahtanut kynsilleni ja värjännyt tassuni punaisiksi. Menin kyyryyn ja kokosin lehdet taas kasaksi. Laitoin höyhenen pienen kiven alle odottamaan ja loikkasin taas lehtikasaan. Yritin napata mahdollisimman monta lehteä kynsilläni ja suullani ja lopulta laskin kuinka monta niitä oli.
*1 2 3…* Laskin mielessäni lehdet. *...12 ja 13!* Olin saanut kiinni 13 lehteä ilmasta. Oli se melkoinen suoritus kuitenkin. Laitoin lehdet pois ja otin höyhenen maasta onnellisena. Lähdin jatkamaan matkaani kohti leiriä ja hymyilin onnellisena.

Tunkeuduin sisään leiriin ja kävelin taas kohti samaista varjo kohtaa. Istahdin siihen ja tungin höyhenen kiven koloon. Kuulin mahani murisevan ja muistin, että olin viimeksi syönyt aamulla. Nousin ylös ja tassutin ruoresaaliskasalle ja otin sieltä itselleni variksen. Päätin mennä takaisin varjo kohtaan ja söin variksen siellä. Kun olin syönyt, nyhdin varikselta sen kynnet irti ja laitoin ne kuoppaan. Nousin ylös ja vein variksen lopun pois. Katsahdin taivaalle väsyneenä ja tajusin, että aurinko oli jo vähitellen laskemassa. Kuljin jo kohti oppilaiden pesää joka sijaitsi kaatuneen kuusipuun latvustossa. Möngin sisään ja menin makuualuselleni lepäämään.

//joku häirittee?

Olin viime aikoina alkanut viettää yhä enemmän aikaa Henkäysvarjon kanssa. Varapäällikkö tuntui nykyään luottavan minuun, ainakin enemmän kuin ennen, mikä sekin oli mielestäni saavutus. En pitänyt erityisemmin turhasta jutustelusta, mutta tein parhaani esittääkseni kiinnostunutta, kun Henkäysvarjo höpisi joutavia ennen partioon lähtöä tai huvittunutta, kun hän kertoili sotureille mauttomia vitsejään. Oikeastaan tämä näytteleminen kävi nykyään huomattavasti helpommin kuin ennen: olin muiden kissojen kanssa rennompi, vaikka en mitään viihdyttävintä seuraa ollutkaan.
Henkäysvarjo oli juuri lähettänyt minut partioon Mäyräkynnen, Huomenkyyhkyn sekä näiden oppilaiden Pyräkkätassun ja Toivetassun kanssa. Varapäällikkö oli sanonut minulle matalalla äänellä, että hänellä olisi jotain tärkeää kerrottavaa. Olisin halunnut pakottaa hänet kakistamaan asiansa ulos jo tuolloin, sillä uteliaisuus oli tappaa minut. Henkäysvarjo oli kuitenkin vaikuttanut siltä, että halusi jutella rauhassa muiden katseilta ja korvilta, joten tyydyin pähkäilemään asiaa partiossa kulkiessamme. Tuhkajuova oli arvellut, että varapäällikkö suunnitteli jotain; ehkä olin viimein saamassa selville, mitä tämä piilotteli kumppaniltaan.
Olin niin ajatuksissani etten edes huomannut kehittyvää vaaratilannetta ylhäällä oksistossa. Säpsähdin kun yllättäen kuulin rääkäisyn ja sen perään oksien rasahtelua ja lopuksi vielä kovan tömähdyksen. Kun käännyin ympäri, näin Toivetassun maassa karvat sotkussa ja lehtien peitossa. En tarvinnut montaa sekuntia ymmärtääkseni, mitä oli todennäköisesti tapahtunut: Toivetassu oli kaiketi kiivennyt saaliin perässä puuhun ja tipahtanut sitten maahan.
Astahdin lähemmäs ja tarkastelin oppilaan kehoa vammojen varalta kulmat kurtussa. "Oletko kunnossa?"
Toivetassu nyökkäsi pienesti.
"Olen minä", hän ähkäisi, mutta en ollut aivan vakuuttunut. Katsahdin ylös puuhun ja katkenneista oksista päättelin korkeuden, jolta oppilas oli pudonnut. Tuolta korkeudelta kyllä voisi selvitä naarmutta, mutta Toivetassu näytti harventaneen kunnioitettavan määrän oksia matkansa varrelta. Jos yksi niistä olisi osunut oikeaan paikkaan oikeassa kulmassa, oppilas olisi voinut menettää henkensä.
"Oletko aivan varma?" kysyin siristäen silmiäni oppilasta katsoessani. Huomasin Huomenkyyhkyn lähellä ja viitoin tämän luoksemme. Mäyräkynttä ei harmikseni näkynyt lähettyvillä, kolli olisi varmasti halunnut huolehtia pojastaan.
"Jos olet varma, että tosiaan selvisit pelkillä naarmuilla, voimme jatkaa partiota. Kenties Huomenkyyhky voi antaa sinulle pienen oppitunnin turvallisesta liikkumisesta puissa", sanoin terävästi ja vilkaisin naarassoturiin. "Mutta sinun on parempi tosiaan olla kunnossa, jos niin sanot. En halua olla vastuussa siitä, että joku partiossani oleva loukkaantuu eikä saa tarpeellista hoitoa ajoissa. Jos tarvitset parantajaa, lähdemme heti leiriin."

//Toive?

Makasin vuoteellani. Oli raskasta pitää päätä ylhäällä, koska siinä oli arpia. Orvokkisydän makasi vieressäni. Naaras oli hieman huonommassa kunnossa kuin minä. Edessäni oli toinen sairasvuode, jossa makasi tummanruskea naaras Nuppujuova. Hän oli ollut täällä jo muutaman päivän. Nuppujuovan toinen silmä näytti yhä kauhealta. Siinä oli iso arpi, ja se oli kiinni. Toivoin että naaraalle ei kävisi mitään. Nuppujuova käänsi päätään minua kohti. "Hei, miten voitte?" hän kysyi ystävällisesti. Mieleni teki vastata naaraalle kipakasti, mutta en kehdannut. Orvokkisydän kuitenkin ehti ennen. "Voimme ihan hyvin. Entä sinä?" Orvokkisydän naukui. "Ihan hyvin. Tai vielä paremmin erään kissan takia." Nuppujuova vastasi. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi. "Ei." hän kuiskasi. Huomasin, että hän vaikutti peittelevän sanomaansa. Yritin olla välittämättä siitä, mutta kuitenkin minua kutkutti saada tietooni se, ketä Nuppujuova tarkoitti. Olihan naaras kaunis ja mukava, mutta en tykännyt hänen kaltaisistaan kissoista. Toivoin että naaras oli saanut jonkun komean tai rohkean kissan. Itsekin haluaisin kumppanin, mutta en uskaltanut kysyä keneltäkään. Kuitenkin minua pidettäisiin ihan hiirenaivona! Eikä kukaan tekisi pentuja tälläisen kanssa, joka oli karannut klaanistaan. Hehkuaskel ilmestyi kuin tuhkasta esiin. Naaras kyseli vointejamme ja antoi meille yrttejä. Itse halveksuin jonkin verran parantajia, mutta arvostin heidän työtään. Ilman Hehkuaskelta, olisimme kuolleet kaikki. Olimme kaikki velkaa parantajille. Venyttelin. Köyristin niskaani voimakkaasti. Laskin etutassuni maahan ja hyppäsin pois vuoteeltani. Yhtäkkiä takatassuuni iski sävähtävä kipu. "Aih!" suustani pääsi. Hehkuaskel kiirehti luokseni. "Mikä kävi?" hän kysyi. "Takatassuni." kuiskasin. Hehkuaskel katsoi sitä. "Kyllä, näyttää siltä että takatassusi on nyrjähtänyt. Luita ei onneksi mennyt poikki." Hehkuaskel totesi. "Annan sinulle pietaryrttiä." Nyökkäsin. Käpäläni tuntui kipeältä. Peruutin vuoteelleni. Halusin jutella jonkun kanssa. "Oletko hereillä?" kysyin Orvokkisydämeltä. Naaras nukkui sikeästi. Huomasin torkkuvan Nuppujuovan. Hehkuaskel lajitteli yrttejä. Käännyin katsomaan. "Arvostatko parantajuutta?" Hehkuaskel kysyi katsomatta minuun. Häkellyin kysymyksestä. Hehkuaskel ei koskaan ollut sanonut minulle noin. "Ööh..tietysti." sanoin kiusaantuneena. Eihän se koko totuus ollut, mutta en todellakaan kehdannut sanoa sitä naaraalle ääneen! Millainen idioottikissa tekisi niin? Hehkuaskel katsoi minua pitkään. "Valehteletko? Voit kertoa minulle suoraan totuuden, en loukkaannu. Katsos parantajat kuuluvat täällä Kuolonklaanissa huonoimpaan arvoon." Hehkuaskel sanoi ihan kuin arvaten ajatukseni. "Et loukkaannu?" varmistin. "En, olen kokenut pahempaakin." Hehkuaskel vastasi. Mietin hetken. Kehtaisinko sanoa hänelle sen? Vai enkö? "No, tietysti arvostan työtäsi. En..ööh..halua erota muista kuolonklaanilaisista, joten..no pidän sinua alemmassa arvossa." änkytin. Heti halusin viiltää minulta vaikka kuonon irti tai jotain. Sanoin kerta kaikkiaan hyvin loukkaavasti että oudosti! Hehkuaskel katsoi minua oudosti. Hänen katseestaan ei osannut sanoa mitään. Oliko se loukkaantunut? Oliko se surullinen? Oliko se ne kenties..huvittunut? En tiennyt mitään hänestä. Mutta hän tiesi kaiken minusta. "Äh, älä välitä. Olet vasta nuori, joten tuo on varsin yleinen mielipide. Arvostan rehellisyyttä." Hehkuaskel vastasi. Yhtäkkiä minusta tuntui helpottuneelta. Hehkuaskel ei ollutkaan loukkaantunut hirveästä kommentistani! "Vaikka kyllähän minua ilahduttaa kuulla kiva mielipide itsestäni." Hehkuaskel lisäsi pilke silmissään. Katsoin naarasta. Pidin Hehkuaskelesta. En tietenkään ollut ihastunut tähän, mutta saihan kissoista pitää. Hehkuaskel jatkoi yrttejen lajittelua. Mietin, miltä tuntuisi olla parantajan kumppani. Paitsi, että se oli mahdotonta. Eihän parantajalla saanut olla kumppania! Vai saiko? Se olisi ainakin soturilain vastaista, enkä haluaisi rikkoa enempää lakia. Tunsin vain pari kissaa, jotka olivat rikkoneet jollain tavalla lakia. Eihän kukaan tiennyt että olin rikkonut sitä. Paitsi tietenkin Kalmakuu. Onneksi minulla oli vielä mestarini. Hän oli ihan mukava. Ajatukseni palautuivat taas kumppani-asiaan. Kukakohan sopisi minulle kumppaniksi? Ei ainakaan Höyhenhalla, tai Lumikkoviiksi, sillä heillähän oli jo erakko-kumppanit. Ja hekin olivat rikkoneet lakia. Ja sitä paitsi heillä oli jo pennut! Toisaalta he sopisivat minulle hyvin. Jatkoin miettimistä hetken, mutta nukahdin uneen.
//Kp-boosti //

Täydenkuun kokoontumisesta oli jo aikaa, ja koulutukseni lähenteli loppuaan. Mäyräkynsi oli pitänyt minulle jo loppuarvioinnit, mutta niiden tulokset selviäisivät vasta kun kaksi muuta pentuetoverini olivat suorittaneet omat loppukokeensa mestariensa kanssa. En tiennyt, kuinka kauan siihen vielä menisi, mutta pidin siitä, miten paljon rennompia viime päivien harjoitukset olivat olleet verrattuna niihin kertoihin, kun olin vasta aloittanut oppilaana.
Tänään Mäyräkynsi oli ottanut minut mukaansa saalistamaan. Olin saanut kiinni kaksi hiirtä, jotka varmasti ruokkisivat pari ellei kolmekin kissaa. Ulkona ollessani olin parhaani mukaan yrittänyt huomata muutoksia metsän muissa eläimissä, kuten emo oli kehottanut. Tähän mennessä olin saanut huomata vain sen, että riistaa oli metsässä huomattavasti vähemmän kuin viherlehden aikaan.
"Osallistumme illalla partioon", Mäyräkynsi murahti minulle leiriin saavuttuamme. Puolisokea kolli pudotti saalistamansa myyrän tuoresaaliskasaan, johon minäkin pudotin omat saaliini. "Voit pitää vapaata siihen asti."
"Selvä juttu", vastasin mestarilleni takaisin hieman hajamielisesti, sillä huomioni oli kiinnittynyt lähellä oppilaiden pesää itseään sukivaan Hämärätassuun. Sydämeni alkoi pamppailla rinnassani nopeammin, kun naaras nosti katseensa turkistaan ja kohtasi omani.
Hieman hermostunut hymy levisi naamalleni suunnatessani ruskeankirjavan oppilaan luo. "Hei, Hämärätassu! Miten menee?" kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman rennolta, tuskin siinä kuitenkaan onnistumatta.
Hämärätassu naurahti. "Ihan hyvin. Saitte näköjään saalista Mäyräkynnen kanssa", tämä maukui ja viittasi tuoresaaliskasaan päin.
"Niin saimme." Pidin lyhyen mietintätauon ja yritin keksiä, miten veisin keskustelua eteenpäin. Sitten sain loistotuuman: "Oletko vielä syönyt tälle päivälle?"
"Enpä kyllä ole", Hämärätassu hymähti päätään kallistaen. Hänen silmänsä tuikkivat hiukan ilkikurisesti. "Oletan, että haluat jakaa kanssani tuoresaaliin."
"En tietenkään - tai siis kyllä! Kyllä haluan!" takeltelin häkeltyneenä siitä, miten helposti naaras oli onnistunut näkemään lävitseni. En kai minä sentään niin ennalta-arvattava ollut?
Hämärätassu hymyili minulle huvittuneesti. "Kumpi hakee?"
"Minä voin!" Kerrankin olin kiitollinen siitä, että suuni puhui ennen kuin aivoni ehtivät niitä komentaa tekemään niin. Kävin tekemässä nopean mutkan tuoresaaliskasalla ja valikoin meille yhden saalistamistani hiiristä. "Sinä voit aloittaa." Työnsin hiiren Hämärätassulle, joka kumartui etsimään siitä sopivaa kohtaa haukata.
Ruokaillessamme tuoresaaliskasan luona tilanne alkoi käydä kuumana: Narsissitassu oli ajautunut riitaan Jääviillon kanssa. En ollut kiinnittänyt huomiota siihen, mistä konflikti oli saanut alkunsa, mutta ilmeisesti Narsissitassu oli tehnyt jotakin niin anteeksiantamatonta, että se oli saanut Jääviillon käymään nuoremman kollin kimppuun. Seurasimme Hämärätassun kanssa etäältä kahden kissan kamppailua, joka näytti minusta hyvin epäreilulta - Jääviilto nakkeli pienempää kollia kuin mitäkin haaskaa. Lopulta Henkäysvarjo kävi erottamassa nujakoitsijat toisistaan ja rauha palasi aukiolle.
Olin aikeissa mennä katsomaan, oliko Narsissitassulle käynyt pahastikin, mutta oppilas ehti poistua leiristä Henkäysvarjon kanssa. Miksi kummassa klaanin varapäällikkö oli pyytänyt Narsissitassun mukaansa sen sijaan, että olisi lähettänyt tämän parantajalle? Perin outoa, jos minulta kysyttiin.

Jonkin ajan kuluttua Henkäysvarjo ja Narsissitassu palasivat takaisin leiriin. Kaksikko erkani heti aukiolle astuttuaan, ja päätin käyttää tilaisuuden lähestyäkseni Narsissitassua. Vaaleanoranssi kolli huomasi minut heti. Lähietäisyydeltä näin, että oppilas oli ottanut aiemmin osumaa Jääviillolta.
"Hei", tervehdin pesätoveriani ystävällisesti. "Mietinkin, mihin sinä katosit. Luulin, että sinun olisi pitänyt mennä parantajan pesälle sen tuoresaaliskasalla sattuneen välikohtauksen jälkeen. Mitä asiaa Henkäysvarjolla oli sinulle?" Tutkailin kollin meripihkanvärisiä silmiä ja yritin löytää niistä jotakin vihjettä siitä, mihin kaksikon käymä keskustelu olisi mahdollisesti voinut liittyä. Narsissitassu ja Henkäysvarjo eivät olleet edes sukua toisilleen, joten minusta oli hieman outoa, miksi varapäällikkö oli halunnut puhua juuri tuon kanssa.

//Narsissi?

Kävelin poispäin parantajan pesästä, jossa olin juuri ollut tapaamassa Nuppujuovaa,olin samalla myös vienyt tälle ruokaa. Oli jo myöhäinen ilta, ja suuntasin kohti oppilaiden pesää, jotta pääsen nukkumaan pitkän päivän jälkeen. Nuppujuova oli tälläkin kertaa käyttäytynyt kummallisesti, ja vaikutti hermostuneelta aina kun olin lähettyvillä. Aloin pikkuhiljaa jo epäillä, että kyseinen naaras on ihastunut minuun, ja se voisi selittää kummallisen käytöksen. Jos hän kerran oli ihastunut, niin miksei hän kertonut tunteitaan? Voi myös olla, että Nuppujuova kokee olonsa epämukavaksi seurassani, mutta ei vain raaskinut kertoa siitä. Vaihtoehtoja oli monia, enkä tiennyt mikä niistä oli totta, ja mikä tarua, mutta epäilin suuresti, että naaras oli ihastunut minuun. Minun on pakko myöntää, että tunnen lämpöä Nuppujuovaa kohtaan, ja toivon että naaras huomasi sen. Olin pikkuhiljaa ihastumassa häneen, mutta se ei ole sopivaa, olenhan vielä oppilas, ja minun pitää keskittyä koulutukseen, eikä kumppaniin, jos saan ikinä edes sellaista, voi olla, etten ikinä edes saa kumppania, mutta ken tietää. Olin jo oppilaiden pesässä, ja asetuin makaamaan omalle pedilleni, otin mukavan asennon, ja asettelin pääni etutassujeni varaan. Suljin silmäni. Minulla olisi taas aikaa ajatella. Mietiskelin, että miksi Toivetassu oli jotenkin tullut minulle etäiseksi, veljeni oli käyttäytynyt oudosti, aina kun Nuppujuova oli kanssani. Epäilen, ettei hän pidä Nuppujuovasta, mutta se on hänen oma asiansa. Kohautin lapojani ja tulin uneliaammaksi ja uneliaammaksi, ja pian uni otti minusta vallan.
Aamu sarasti, ja avasin silmäni. Näin juuri ja juuri pesästä taivaan punaisen värin. Oli aikainen aamu, ja muut oppilaat nukkuivat vielä. Nousin istumaan ja venyttelin etutassujani, jonka jälkeen venytin takatassuhani. Nousin ylös ja tassutin ulos. Taivas oli vieläkin kauniimpi ulkona, kuin pesässä. Rakastin aamuja, taivas oli silloin niin kaunis, ja pilvet olivat myös kauniin väriset. Huokaisin ja istahdin alas. Oli aika sukia turkkini yön jälkeen, tai, no, ainakin siistiä sitä. Nypin nopeasti sammal hiput turkistani, ja tasoitin turkkini, etten näyttäisi että olisin juuri noussut koko päivän. Mietin, että oliko Nuppujuova jo hereillä, vaistoni sanoivat, että hän on, joten kävelin varmana itsestäni kohti parantajan pesää. Olin pian sen luona ja tulin varovasti sisälle. "Hei Hehkuaskel, tulin taas katsomaan Nuppujuovaa", sanoin parantaja naaraalle hymyillen. Hän virnisti ja katsoi Nuppujuovaa. "Käytpä sinä täällä usein, mutta tule peremmälle", Hehkuaskel sanoi. Naurahdin hermostuneena ja kävelin Nuppujuovan luo. "Huomenta Nuppujuova, miten voit?" kysyin naaraalta hyväntuulisesti.

// Nuppu?

Pyörretassu ojensi saalista minulle. "K-kiitos. Tosi kivasti tehty." nau'uin. Oikeasti olisin halunnut vaikka suoraan syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten. Pyörretassu oli maailman ihanin kolli! Ja todella hyvä klaanitoveri. Otin saaliista pienen palan ja mutustelin sitä hetken. "Kiitos todella paljon." henkäisin. Pyörretassu loi minuun niin ihanan katseen, että olin kuolla. Minua alkoi huimata. "Ole hyvä." kolli sanoi. "Haluatko sinäkin?" kysyin. "En, syö sinä vain." Pyörretassu kieltäytyi. En pystynyt ajattelemaan mitään. Pyörretassu oli todellakin saanut minut ihastumaan. Kolli lumosi minut. En hädin tuskin pystynyt syömään riistaa loppuun! Söin riistaa Pyörretassun katsellessa. Kolli hymyili minulle. Vastasin hymyillen takaisin. Näin pesän nurkalla Hehkuaskelen. Hän virnisti minulle. Sitten naaras katosi varjoihin. Kun olin saanut riistan syötyä, nousin pystyyn. "Sattuuko silmääsi yhä?" Pyörretassu kysyi. "Ei usein. Joskus sitä jomottaa." vastasin. Pyörretassu nyökkäsi. "Palaan soturintehtäviin ehkä viikon päästä." lisäsin vilkuillen hermostuneena ympärilleni. Pyörretassu huiskautti hännällään. Näin kollin silmissä ymmäryksen ja jonkun muun..jota en saanut selville. Ehkä surun? Tai..rakkauden? Ei varmasti. Se oli mahdotonta. Ei Pyörretassu minua rakastanut. Hän oli vain ajattelevainen. Vilkaisin häneen lämpimästi. Pyörretassu nousi käpälilleen. "Alkaa olla jo myöhä." sanoin kaihoisasti. En halunnut kollin poistuvan hetkeksikään. Minun oli kuitenkin tajuttava, että hän eli omaa elämäänsä. Hän saisi päättää kumppaninsa. Toivoin kuitenkin, että hän valitsisi minut. Huokasin hiljaa. Pyörretassu teki lähtöä pesästä. "Hei, Pyörretassu." kuiskasin hänelle hyvästelyiksi. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti ja kuiskasi hänkin: "Heippa, Nuppujuova." Katsoin kollin perään. Halusin juosta hänen luokseen, kertoa hänelle kaiken. Yhtäkkiä naamassani tuntui palava kipu. Silmääni koski. Lysähdin vuoteelleni. Juuri silloin Hehkuaskel palasi yrtinhakuretkeltään. Vieressäni torkkuvat Orvokkisydän ja Loiskevarjo eivät olleet heränneet koko päivään. He olivat haavoittuneet pahasti ketun hyökkäyksessä. Hehkuaskel laski kantamuksensa maahan. "Miten voitte?" hän kysyi ystävällisesti. "Silmääni sattuu, mutta muuten voin hyvin." sanoin. Hehkuaskel nyökkäsi. "Laitan sinulle kohta uuden hauteen." Hehkuaskel totesi. Juuri silloin Orvokkisydän heräsi. Hehkuaskel kumartui Orvokkisydämen viereen. Katsoin ulos. Oli jo yö. Laskin häntäni jalkojeni viereen. Suljin silmäni. Nukahdin helposti. Näin unta. Siinä makasin pienet pennut vierelläni. Ne kiipeilivät päälläni. Näin katseeni olevan iloinen. Yhtäkkiä isokokoinen musta kolli tuli viemään pentuni. Yritin taistella vastaan, mutta kolli nappasi pentuni ja jätti minut yksin. Näin kollin muistuttavan hämmästyttävän paljon Loiskevarjoa. Loiskevarjoko pentuni veisi? Ei ikinä, jos minusta olisi siitä kiinni. Olisin valmis vaikka...haavoittamaan klaanitovereitani pentujeni tähden! En tuntenut kuitenkaan mitään vatsassani. Ei minulla edes olisi pentuja! Vaikka, ajatus pienistä karvakasoista kyllä houkutti. Olisihan se kivaa... Mutta kenet ottaisin kumppanikseni? En ehtinyt miettiä sitä enempää, kun heräsin. Aamu oli kaunis, ja puiden lehdet olivat punaiset. Aamurusko oli kaunis. Minusta tuntui tyhjältä. Juuri silloin Hehkuaskel palasi pesään. Mieleeni tuli taas Pyörretassu.
"Pyörre?"

Ennen kuin Narsissitassu ehti huomatakaan, punaruskea soturi hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tätä hän ei todella osannut odottaa - ei edes Jääviillolta. Luonnollisesti kokemattomalla oppilaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia suurikokoista soturia vastaan, minkä hän tiesi itsekin vallan hyvin. Ainoana keinona oli koittaa päästä luikertelemaan Jääviillon tiukasta otteesta samalla, kun tuo havitteli terävillä, valkoisilla kynsillään kohti Narsissitassun kasvoja. Aina, kun nuorempi luuli pääsevänsä pakoon, harmillisen tutuksi käynyt tassupari painoi hänet takaisin maahan. Hän ei voinut loputtomiin välttyä Jääviillon iskuilta ja viimein, kun hänen voimansa alkoivat hiipua, Narsissitassu tunsi terävän kynnen uppoavan hänen kasvojensa ihoon. Oppilaan suusta päässyt parkaisu kaikui koko leirissä, jonka jälkeen hän ehti nähdä vilauksen vastustajansa voitonriemuisesta ilmeestä, ennen kuin tuo isku hampaansa hänen niskavilloihin ja lähti riepottelemaan pitkin leirin pohjaa. Narsissitassu roikkui soturin hampaissa kuolleen rusakon lailla, kun oli täysin voimaton enää rimpuilemaan. Kuonoon syntyneestä viillosta valui pieni verivana nuoren kollin suuhun, joka luuli saamansa iskun aiheuttaneen suurtakin tuhoa hänen kasvoillensa. Lopputtomalta tuntuneen retuutuksen seurauksena, Narsissitassu ei nähnyt enää eteensä ja ympäröivät äänet olivat muuttuneet huminaksi hänen korvissaan. Oppilas ei näin ollen huomannut paikalle ilmestynyttä Henkäysvarjoa, saati sitten kuullut varapäällikön käskyä Jääviillolle irrottaa hampaansa uhristaan. Hän luuli aluksi soturin pysähtymisen tarkoittavan vain voimien keräämistä viimeiseen rökitykseen, jonka olisi tarkoitus lopettaa hänet kokonaan. Vasta iskeydyttyään viimeisen kerran maahan, Narsissitassu uskalsi avata silmänsä. Helpotuksen huokaus pääsi kissan suusta, kun hän erotti punaruskean soturin loittonevan selän, jota kuitenkin seurasi koko kehon läpi kulkeva kivun aalto. Pahin jomotus tuntui niskassa, johon oli varmasti jäänyt pienet reiät Jääviillon hampaista, sekä kuonossa, jonka haavasta oli lentänyt veripisaroita leirin pohjalle.
"Mitä oikein teit, että sait Jääviillon noin kimppuusi?" varapäällikön ääni sai Narsissitassun hätkähtämään, kun hän viimein sai uudelleen käsityksen ympäristöstään ja korvien soiminen vaimeni. Oppilas hoiperteli kokonaisvaltaista särkyään peitellen takaisin jaloilleen, ravistellen samalla enimmät tomut vaaleanoranssilta turkiltaan.
"En minä tahallani ", nuori kolli naukaisi hengästyneellä äänellään ja käänsi katseensa paikalle ilmaantuneeseen Henkäysvarjoon, jonka äänensävy oli toruvan sijasta ennemminkin huvittunut.
"Et varmasti, ellet sitten ole täysi typerys. Pystytkö kävelemään?" varapäällikön yllättävä huomio hämmensi Narsissitassua, jolle tämä oli ensimmäinen keskustelu tuon kanssa. Hän oli valehtelematta mielissään, mutta olisi toivonut sen tapahtuneen milloin tahansa muulloin, kuin täydellisen rökitetyksi tulemisen jälkeen. Katsomattakin nuori kolli tiesi, että leirin pohjalla pyöri vaaleanoransseja karvapalloja, jotka Jääviilto oli repinyt hänen turkistaan. Itsevarmana hän kuitenkin nyökkäsi ja uskalsi kohdata harmaan kollin siniset silmät.
"Hyvä, mennään sitten. Minulla olikin hieman asiaa sinulle", Henkäysvarjo komensi ja lähti edellä kulkemaan ulos leiristä. Narsissitassu seisoi hetken suu hämmästyksestä auki, mutta juoksi varapäällikön kiinni, ennen kuin tuo katosi ulos vievään tunneliin. Hänen päässään pyöri lukuisia eri selityksiä sille, miksi Henkäysvarjo halusi puhua juuri hänen kanssaan. Ehkä hän oli joutunut ongelmiin Jääviillon ärsyttämisestä, vaikka oppilaan mielestä soturi oli enemmän vastuussa konfliktin eskaloitumisesta. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä, miksei nuhtelua olisi voinut suorittaa leirissä, missä se yleensäkin tapahtui. Vasta jonkin matkaa kuljettuaan kauemmas leiristä, varapäällikkö käänsi katseensa takanaan kulkevaan Narsissitassuun ja viittoi hänet kävelemään vierellään.
"Olet varmasti samaa mieltä siitä, että Kuolonklaanin tehtävä on huolehtia omistaan ja turvata jälkikasvumme, ja samalla koko klaanimme , tulevaisuus?" Henkäysvarjo aloitti vakavalla äänellä ja katsoi painostavasti oppilaan meripihkasilmiin. Vaaleanoranssi kolli oli saanut Aaltosalamalta perusteellisen puheen Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän arvoista, joten hän ymmärsi, miksi jotkut olivat niin fanaattisia sen suhteen. Narsissitassu päätyi vain nyökkäämään, sillä totta puhuen hän ei ollut varma, millaista vastausta varapäällikkö häneltä odotti.
"Niin arvelinkin. Joka tapauksessa, syy sille, miten klaanimme on onnistunut pysymään niin vahvana on, että arvomme ja uskomme ovat siirtyneet aina sukupolvelta toiselle. Kissat, joilla ei ole yhtä lujaa sidettä historiaamme, eivät totta puhuen osaa kunnioittaa sitä samalla tavalla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" Henkäysvarjo jatkoi ja nuorelle oppilaalle alkoi hieman valjeta, miksi tämä keskustelu oli parempi käydä kaukana leiristä.
"Ymmärrän, mutta miksi kerrot tämän minulle?" Narsissitassu uskalsi udella, vaikka uskoi saavansa tietää sen pian joka tapauksessa. Harmaan kollin kasvoille nousi pieni hymynkaltainen.
"Kaltaisillamme kissoilla on tärkeä rooli tulevaisuudessa; pidämme huolen siitä, että asemamme ja uskomme säilyy klaanissa. Voit varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi päälliköksi pääsisi nousemaan joku, joka ei kunnioita arvojamme, saati sitten Pimeyden metsää. Saattaisimme kaikki joutua suureen vaaraan, jos antaisimme sen tapahtua. Olet saattanutkin kuulla mitä tapahtui kerran, kun erakoita päästettiin klaaniimme", varapäällikkö jatkoi vielä pitkän tovin tarinaa siitä, kuinka nuo kissat, jotka Kuolonklaani oli hyvää hyvyyttään sallinut joukkoonsa, aloittivat melkein sodan varastamalla pennun Eloklaanista. Luonnollisesti tästä syytettiin koko Kuolonklaania, jonka juonittelevat erakot olivat asettaneet syntipukiksi. Ei ollut mikään ihme, ettei Henkäysvarjo - ja tämän mukaan monet muutkaan klaanin kissat - luottanut klaanin ulkopuolisiin kissoihin. Kaikki mitä varapäällikkö sanoi, kävi Narsissitassun järkeen, sillä kuka nyt haluaisi vaarantaa lähimmäisensä ulkopuolisten kissojen takia. Viimein Henkäysvarjo ilmoitti heidän täytyvän palata takaisin leiriin, mutta haluavansa puhua oppilaan kanssa lisää hyvinkin pian. Narsissitassu vannoi vielä tuon painostuksesta olemaan kertomatta heidän keskustelusta kenellekään, ja loppumatkan he kulkivat kaikessa hiljaisuudessa.

Leiriin pästyään, Narsissitassu oli saanut prosessoitua päänsä sisällä kaiken, mitä Henkäysvarjo oli hänelle kertonut. Oppilas ei ollut aiemmin pitänyt klaanin ulkopuolisia kissoja suurena uhkana, mutta varapäällikön sana oli saanut hänen mielikuvansa horjumaan. Toki päällimmäisenä ajatuksena oli suunnaton halu päästä kerskailemaan muille oppilaille, kuinka varapäällikkö oli itse halunnut keskustella juuri hänen kanssaan, mutta se tietäisi luultavasti paljon jatkokysymyksiä, joihin hän ei osaisi keksiä luontevaa valhetta. Heidän saapuminen kahdestaan leiriin oli kuitenkin kiinnittänyt jo yhden oppilaan huomion; Pyräkkätassu lähestyi häntä kiinnostuneen näköisenä.

//Pyräkkä?

Toivetassu oli partiossa keskellä metsää. Jokaikinen haju jonka kolli sai nenäänsä ja joka ikinen saaliseläin jonka hän sai eteensä oli jonkun muun vihjaama. Kollioppilaan hermot olivat erittäin kireällä, koska hän pelkäsi isäänsä, joka oli mukana partiossa. Kaamostassu oli kertoillut Pyräkkätassun hirveistä tapahtumista Mäyräkynnen kanssa ja kuinka hänen isänsä oli antanut kuonoon Pyräkkätassu poloiselle monia kertoja. Toivetassu pelkäsi omaa kohtaloaan isänsä surkeana epäonnistuja poikana, joka ei osannut kuin kompuroida ja lyödä käpäliään puun juuriin. Onneksi Orvokkisydän suojelisi leirissä poikaansa keneltä tahansa mutta mitä nyt, kun partiossa oli Mäyräkynnen lisäksi vain Pimentovarjo, Huomenkyyhky ja Pyräkkätassu. Kukaan heistä ei heittäytyisi väliin jos Mäyräkynsi rupeaisi ahdistelevaksi. Juuri silloin kollioppilas äkkäsi oravan ja lähti hiipimään sitä kohti. Häntä maata miltei viistäen. Huomenkyyhky nosti häntää hiukan omalla käpälällään ja antoi sitten oppilaansa jatkaa. Häntä laskeutui takaisin maan tasoon ja osui lehtiin jotka, kahahtivat ja orava läksi karkuun puuhun. Toivetassu meni perään ja kiipesi jonkun verran ylemmäs kuin alaoksat olivat mutta pysähtyi siihen koska orava pääsi pakoon. Onneksi puun alla ei ollut muita kuin Huomenkyyhky ja Pimentovarjo niin Mäyräkynsi ei ollut sättimättä tätä surkeaa katin kuvatusta. Toivetassu liikahti oksalla ja rääkäisi, kun sai tikun käpäläänsä. Hän katsahti nopeasti alas ja heilahti oksalta katseensa osoittamaan suuntaan. Hän mätkähti maahan rääkäisten ja jäi makaamaan yhtenä karvakasanna ketunmitan päähän puunrungosta. Pimentovarjo oli ollut hereillä, kun taas Toivetassun mestari oli kipaissut todennäköisesti jonkun toisen saaliin perään. “Oletko kunnossa?” Pimentovarjo kysyi. “Olen minä”, mustaturkkinen oppilas ähkäisi. Hänen karvansa olivat ihan sotkussa ja oksien ja lehtien peitossa, sillä hän oli pudonnut suoraan oksien lävitse.
//Pimento?

Vilkaisin pentuja kohti. He olivat aika riitaisia. Nyt Katajapentu, oli jäänyt yksin. Hänen siskonsa lähtivät hieman vihaisen oloisina pois. Kävelin hiekanvärisen kollipennun luo. "Hei, mitä teet?" kysyin varovasti. Pelkäsin että kolli aloittaisi raivonpurkauksen. Hän käännähti minua kohti. "Mene pois." hän murahti. Lähdin muutaman hännänmitan päähän. Katsoin hiekanväristä kollia. Hän istui paikallaan. "Etkö leikikään siskojesi kanssa?" kysyin. "En. He ovat ihan tyhmiä. Eivätkä he sitä paitsi halua minua mukaan." Katajapentu murahti. "Haluavatpas. Mene nyt vain." kehotin. "Enkä mene." Katajapentu jankutti. Päätin lopettaa. Jos kolli ei halunnut, sitten ei mennyt. Antaa hänen olla rauhassa. Kuulin Katajapennun huokaisun. Pentu näytti yksinäiseltä ilman siskojaan. Olin kuullut että heillä oli neljäskin pentu, joka oli kolli. Ehkä hänestä oli Katajapennulle seuraa? Ei minusta ainakaan. Olin todella vanha, ja sitä paitsi en tajunnut mitään pentujen leikeistä. Niistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Ehkä ne olivat vain pentujen puuhaa. Menin kollin luokse ja näpäytin tätä kevyesti hännälläni. Katajapentu käännähti. Huomasin hänen mutisevan jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkaisin kollia ymmärtäväisesti. "Haluaisitko leikkiä?" kysyin. "Et sinäkään minua oikeasti halua. Teet tätä vain säälistä." Katajapentu maukui, mutta hänen äänensä oli kirkastunut. "No ehkä teenkin." ajattelin. En kuitenkaan ikinä myöntäisi sitä kollille ääneen! "Hyvä on." Katajapentu myöntyi. "Mitä tehdään?" "Päätä sinä." nau'uin. Katajapentu näytti miettivältä. "Painitaan!" hän ulahti. "Ei, ei. Emme voi, olen ihan liian suuri! Jäisit heti alleni!" naurahdin. "Enkä jäisi." Katajapentu mökötti. "Ei millään pahalla siis." korjasin. "No entä piilosta?" Katajapentu kysyi toiveikkaasti. "Ääh, antaa olla! Totta kai!" sanoin. Katajapentu pomppasi pystyyn. Hänen häntänsä viuhtoi vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Katajapennun silmät kimmelisivät innosta. "Älä nyt liikaa iloitse. Tämä vanhus ei jaksa juosta sinun perässäsi." sanoin kiusoittelevasti. Katajapentu näytti hetken aikaa säikähtäneeltä. Nauroin kollin pöllämystyneelle ilmeelle. "No, kumpi aloittaa?" kysäisin. "Minä haluan mennä piiloon." Katajapentu ilmoitti. "Siinä tapauksessa minä lasken." nauroin. Oli todella hauskaa olla pentujen kanssa! Pennut olivat kaikki erilaisia, jokainen omanlainen. Suljin silmäni ja testasin kaikki kynteni. Laskin ne jokaisen vuorollaan maahan. Sitten avasin silmäni ja nousin ylös. Kiersin aukiota. Aukiolla ei näkynyt ketään. Ainoastaan Untuvapentu ja Hahtuvapentu. He kumpikin istuivat aukion reunustalla. Katajapentua ei näkynyt missään. Kävin tarkastamassa pentutarhan. Siellä ei ollut ketään. Näin siellä ainoastaan Lumikkoviiksen pentuineen. Tarkistin vielä kaikki makuusijat. Katsoin pentutarhan takaa. Minne Katajapentu olisi voinut mennä? Sitten keksin: soturien pesään! Vaikka sinne ei olisi saanut mennä, Katajapentu olisi varmaankin siellä. Pujahdin soturien pesään hiljaa. Hetken aikaa ei kuulunut mitään. Silmäilin pentutarhaa kiintoisasti. Yhtäkkiä näin pikkuruisen hiekanvärisen hännän. Se pilkisti esiin Mäyräkynnen vuoteesta. Hiivin matalana kollin luokse. Yhtäkkiä Katajapentu pomppasi pystyyn. Selvästi hänkin oli aistinut minut. Katajapentu päästi kiljaisun ja hyppäsi vuoteelle. Sitten hän hyppi sammalia pöllyttäen pois pesästä. Katsoin pesää: se oli järkyttävässä kunnossa. Sammalriekaleet lojuivat joka paikassa. Katajapentu näytti nololta. "Mäntyviiksi, mikä kauheus! Kuka tämän on sotkenut!" kuului huuto. Edessäni seisoi Latvaruusu. "E-en.." änkytin. "Et tosiaan! Sinä tämän kai sotkit!" Latvaruusu kivahti. "En sotkenut! Se oli.." yritin. "Turha selittää! Mieti, kuinka vihaisia klaanitoverit ovat! Yritäpä sitten selittää heille!" Latvaruusu sähähti. "En tehnyt tätä! Sen teki Katajapentu!" huudahdin. "Älä selitä." Latvaruusu sihahti. "Miksi muuten edes olisit täällä?" Alistuin syytöksien jatkuessa. Nyt klaanitoverit luulivat, että olin tehnyt tämän!
"Kataja?"

Katajapentu hyppäsi pentutarhan toiseen päähän. "Untuvapentu, hyvä heitto!" Katajapentu huudahti. Untuvapentu hymyili Katajapennulle. Katajapentu muotoili sammalesta pallon ja heitti sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. "Ei kai se haittaa, vaikka me vähän pelataan." Katajapentu ajatteli. "Emo, Katajapentu heitti pallon!" Untuvapentu kertoi. "Enkä! Itse aloitit!" Katajapentu ulahti. "Älkää riidelkö. Kumpikin oli syypää tähän. Keksikää jotain muuta." Höyhenhalla naukui. "Joo emo." Untuvapentu naukui. Katajapentua ärsytti. Miksi missään ei saanut tehdä mitään? Aina piti olla kiltisti. Jos ei ollut, menetti asioita. Katajapentu katseli, kuinka Untuvapentu lähti leikkimään Hahtuvapennun kanssa. Katajapentu potki hiekkaa ja heittelehti vuoteessaan. Yhtäkkiä hän keksi: piilosta! "Tulkaa ulos!" Katajapentu huudahti. "Ei, teillä täytyy olla joku mukana!" Höyhenhalla esti. Katajapentu pysähtyi ja mulkoili emoaan. "Päästä meidät, emo! Ei meille mitään tapahdu." Katajapentu valitti. Höyhenhalla näytti miettivältä. "Leiri on uusi teille. Te tarvitsette mukaanne kuningattaren." Höyhenhalla totesi ykskantaan. "Kyllä me jo osataan!" Katajapentu kivahti. "Ei me olla enää niitä vastasyntyneitä pikku pentuja, jotka olivat siellä metsässä!" Höyhenhalla vilkuili nolona ympärilleen. Katajapentu tajusi: hän oli paljastanut heidän salaisuutensa. Kuitenkaan kukaan ei vaikuttanut välittävän siitä. "No minä menen heidän kanssaan." Mäntyviiksi sanoi. "Ei sinun tarvitse." Höyhenhalla sanoi Mäntyviikselle ystävällisesti. "Totta kai menen, sehän on minun tarkoitukseni. Olla pentujen kanssa. Kyllä minäkin näitä pentuja rakastan." Mäntyviiksi vastasi. Höyhenhalla nyökkäsi, mutta vilkaisi Katajapentuun äkäisenä. Katajapentu käänsi katseensa. "Jee!" Untuvapentu ulahti ja pomppi ulos pentutarhasta. Hahtuvapentu tuli perässä, hieman vaitonaisena. Katajapentukin käveli ulos. Katajapentu ryntäsi siskojensa viereen. "Leikitäänkö?" Katajapentu kysyi. "En halua leikkiä kanssasi." Untuvapentu sanoi. "Ei ole kivaa saada vihaa emolta." Hahtuvapentukin myönsi. Katajapentua alkoi harmittaa. Sehän tästä vielä puuttui, että Hahtuvapentu ja Untuvapentu  alkaisivat olla vihaisia hänelle! "Leikkikää sitten keskenänne. Minä etsin parempaa seuraa!" Katajapentu huudahti. Katajapentua ärsytti. Oli tosi ärsyttävää, että hänen mukaansa lähti vain siskot! Heillä ei ollut mitään käsitystä Katajapennun mielipiteistä! Salamanteri sentään oli ollut samanlainen ja yhtä rohkea kuin hänkin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat taas vain samanlaisia. "Eivät yhtään minunlaisiani." Katajapentu ajatteli.
"Untski, Mänty tai Höpö?"

Moi." sanoin kun Katajapentu tupsahti päälleni. "Kuka sinä olet? Minä olen Untuvapentu." kysyin pennulta. "Taivaspentu." pentu sanoi. "Moi!" Katajapentu ilmestyi esiin. "Hei!" kiljaisin Katajapennulle. Pian alkoi taas leikkitaistelu. Hahtuvapentu jutteli Taivaspennun kanssa varovaisesti. Syöksyin Katajapennun kimppuun. Kollipentu väisti, mikä koitui kohtalokkaaksi. Hän lennähti suoraan päin Höyhenhallaa. "Hei!" Höyhenhalla kivahti. Sitten hän huokaisi ja käänsi päätään Mäntyviikseä kohti. Ikikuningatar hymyili kiusoittelevasti. "Sellaista se pentujen kanssa on." hän naurahti. "Katajapentu, äläpäs leiki täällä sammakkoa!" Höyhenhalla sanoi. "En minä ole mikään sammakko." Katajapentu kiljaisi. Huomasin Lumikkoviiksen värähtävän. "Miten näillä on näin paljon energiaa?" Höyhenhalla päivitteli. Ryntäsin siskoni luokse ja läpsäisin häntä häntään. Hahtuvapentu ei kääntynyt. "Äh." murahdin ja marssin pois. Asetuin makaamaan pentutarhan reunalle. Koko pentutarha oli hyvin täynnä! Oli Höyhenhalla, Mäntyviiksi, Lumikkoviiksi, me, Lumikkoviiksen pennut. Mutta, sitten kun me lähtisimme oppilaiksi, täällä tulisi tyhjää. "Katajapentu, tuleeko meistä kohta oppilaita?" kysyin. "Ei kun minusta suoraan soturi!" Katajapentu tuhahti. "Kenen oppilaaksi sinä haluat?" Katajapentu kysyi minulta. "En tiedä. Ehkä Tuhkajuovan tai Tattihallan." naukaisin. "Ääh, minä haluan Kylmäliekin oppilaaksi!" Katajapentu valitti. "Onhan klaanissa muitakin hyviä sotureita." sanoin. "Mutta en minä halua muuta kuin hänet." Katajapentu murahti. "Minä haluaisin ehkä Nuppujuovan." nau'uin. "Hänellä on jo oppilas!" Katajapentu sanoi. "Ai niin, Usvatassu." totesin. Minulla oli monia mestaritoiveita. Jokainen niistä oli hyvä. Oli vaikea valita. Vaikka, en minä sitä päättänytkään. Sen päätti Punatähti. Onneksi, en päättänyt sitä! Punatähti oli varmasti vaikean valinnan edessä. "On tylsää." valitin ja lysähdin maahan makaamaan.  "Sehän on vain hyvä että on tylsää." Höyhenhalla naukaisi. "Miksi?" kysyin. "Silloin oppii keksimään paremmin." emo vastasi hymyillen. Potkaisin tassuillani sammalta. Sammalet lensivät kaaressa pentutarhan toiseen päähän. Juuri silloin Katajapentu meni hakemaan ne.
"Kataja tai muut pennut?"

Höyhenhallan toinen aamu klaanissa oli juuri valjennut ja pennut olivat sopeutuneet itse emon mielestä klaaniin mutta oli heillä todella paljon opittavaa klaanien säänöistä. Höyhenhalla oli itse saanut soturinimen ja siirtynyt viralliseksi Kuolonklaanin jäseneksi ja kuningattareksi. Hän oli muuttunut paljon viimekerrasta, kun oli tavannut klaanitovereitaan. Kaksi asiaa painoi Höyhenhallan mieltä: emon vointi ja veljen vointi. Hän ei nimittäin ehtinyt jutella näiden kahden perheenjäsenen kanssa eikä kyllä oikeastaan kenenkään kanssa, koska hänellä ei ole ollut aikaa muuhun kuin pentujen vahtimiseen paitsi nyt. Pienen mietiskely tuokion jälkeen Höyhenhalla päätti etsiä entisen parhaan ystävänsä - Huomenkyyhkyn - jotta he voisivat vaihtaa tuoreimmat kuulumiset ja mahdollisesti tehdä jotain. Höyhenhallasta oli helpottavaa päästä hetkeksi Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun seurasta ja päästää heidät leikkimään joidenkin muiden kanssa välillä. Huomatessaan Huomenkyyhkyn toisella puolella leiriä hän lähti innokkaasti häntä heilahdellen. “Hei karvapallo!” Huomenkyyhky kehräsi iloisena. Höyhenhalla kehräsi takaisin. “Sinä olet aina ollut perillä klaanien menoista, eikö?” Höyhenhalla naukui iloisen innostunut sävy äänessään. “En ole ehtinyt jutella Pikkukaaoksen tai Sielutassun kanssa vielä! Missä he ovat?” Huomenkyyhkyn katse muuttui sääliväksi silmänräpäyksissä. “En taida olla oikea kissa kertomaan tästä”, hän naukui. “Mitä tarkoitat?! Kerro vain olet läheisin kissa minulle täällä!” paniikki alkoi nousta muiden tunteiden ylitse ja naaraan karvat pörhistyivät. “Pikkukaaoksella on kaikki hyvin ja hän olisi varmasti iloinen, jos kävisit tapaamassa häntä mutta Sielutassun laita on toisin. Hän meni Pimeyden Metsään kuita sitten. Jo viherlehden aikaan”, suru uutiset veivät Höyhenhallan ajassa taaksepäin pentuaikoihin. Kyyneleet vierivät valkoisen naaraan poskia pitkin ja hän nyyhkytti. “Ei”, Hallahöyhen mourui. “Ei se ole mahdollista”, naaras itki. Hän ei pystynyt lisäämään mitään hetkeen vaan nojasi vain ainoaan lähimpään ystäväänsä, joka kehräsi rauhoittavasti. Kuningatar tyyntyi pikku hiljaa ja vanhemman soturin luoma turva antoi hänelle voimaa. “Haluatko kertoa matkastasi?” toinen kysyi varovasti ja Höyhenhalla varasi oman painonsa omille jaloilleen. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja selvitti kurkkuaan. “No niin. Sen kaksijalan hirviö oli todella iso ja jouduin johonkin häkkyrään, jota kissat sielläpäin kutsuivat metalli häkiksi. Matka kesti todella kauan ja menetin ajantajuni. Sitten matkan päätyttyä jouduin johonkin kaksijalan pesään jossa vietin pari auringonnousua. Sitten sinne saapui Jupiter-niminen kolli, jonka kanssa pääsimme pakenemaan sieltä. Hän kertoi kaupungin pahasta kissarankkurista ja aloitimme matkamme tänne. Koimme vaikka ja mitä ja läheisen kaksijalkalan paikkeilla rakastuimme”, Höyhen kertoili ja hengähti tarinansa lopuilla, “Huomasin olevani tiineenä ja synnytin pentumme. Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun lisäksi sain vielä yhden kollin Salamanterin mutta hän jäi elämään isänsä Jupiterin kanssa. Loput tiedätkin jo.” Päästessään tarinan loppuun Höyhenhalla huokaisi surkeana ikävästä.
//Huomen?