Emo oli selittänyt, että ennen kuin Lokkipentu pääsisi soturiksi, täytyisi hänestä tulla oppilas. Lokkipentu ei pitänyt siitä, miten kauan kestäisi, että hän pääsisi sotureiden pesään nukkumaan. Emon käytös kävi nyt kovasti Lokkipennun hermoille, kun emo oli tuon tylsän selityksen lisäksi napannut valkoharmaan pennun hampaisiinsa, ennen kuin sotureiden pesästä asteli ulos suuri soturi. Lokkipentu ei olisi halunnut olla emon riepoteltavissa. Lokkipentu olisi halunnut olla kuin soturi!
Nyt emo oli tarjoutunut esittelemään koko leirin Lokkipennulle. Lokkipentu ei kuitenkaan tiennyt, olisiko hyvä antaa heti anteeksi emon huonoa käytöstä. Emo tuntui odottavan vastausta, mutta Lokkipentu ei katsonut emoa silmiin.
"Okei. Näytä leiriä. Mutta minä menen edellä!" Lokkipentu sanoi topakasti, pikkuinen häntä edelleen viuhtoen ärtymyksestä. Emo saisi oppia paikkansa, pentu ajatteli.
"Hyvä on", emo kehräsi huvittuneena. Mikä nyt taas oli hauskaa?
"Mutta seuraan aivan vieressäsi ja pysäytän sinut, kun saavumme jonkun pesän kohdalle", emo lisäsi.
Närkästynyt Lokkipentu lähti taapertamaan eteenpäin, kohti maassa makaavan kuusen toista päätä emo kannoillaan.
"Siellä on oppilaiden pesä. Sinäkin siirryt sinne kuuden kuun ikäisenä."

Kului puoli kuuta. Lokkipentu oli kasvanut vauhdilla kahden kuun ikäiseksi, entistäkin itsepäisemmäksi tapaukseksi. Häntä ei vieläkään oikein kiinnostanut muiden pentujen seura; ne lähinnä ottivat harmaavalkoista kollia päähän. Etenkin Savupentu, Räntäpentu, Kettupentu ja Susipentu, jotka olivat käyttäneet Lokkipennun omaa emoa hyväksi ja syöneet emon maitoa - ilman Lokkipennun lupaa! Hän inhosi noita neljää pentua kaikkein eniten. Muut pentutarhalaiset olivat hänelle aivan samantekeviä. Heidän leikkinsä tuntuivat täysin typeriltä harmaan ja valkoisen kirjavan pennun mielestä. Lokkipentu oli kyllä kerran kokeillut liittyä muiden leikkiin, mutta kun hän oli päättänyt olevansa Lokkiklaanin päällikkö Lokkitähti, muut olivat torjuneet ajatuksen ja lopulta jääneet kinastelemaan keskenään. Lokkipentu ei ymmärtänyt, miten tyhmistä asioista toiset välittivät.
Eräänä iltana, kun Lokkipentu oli jo käynyt nukkumaan, heräsi hän myöhäiseen auringonlaskun aikaan siihen, kun ulkoa leiristä kantautui tavallista enemmän puheensorinaa ja käpälänaskelia. Pentu nosti päänsä ylös emon vatsalta korvat höröllä.
"Kaikki hyvin, Lokkipentu. Nuku sinä vain", emo sanoi. Lokkipentu ei kuitenkaan ottanut emoa kuuleviin korviinsa, vaan nousi ylös ja kiiruhti pesän suuaukolle. Harmaavalkoinen kolli kurkisti ulos jäkäläverhon takaa. Aukiolla oli paljon kuolonklaanilaisia kissoja yhdessä rykelmässä kuin lähtövalmiina. Paljon kissoja istui myös pesien ulkopuolella katselemassa kissarykelmää. Lokkipentu järkeili hetken mielessään, kunnes päätteli, että tässä täytyi olla kyse siitä kokoontumisyöstä, mistä emo oli joskus kertonut. Joka kuu Kuolonklaani kokoontuisi sen toisen klaanin kanssa, jonka nimeä Lokkipentu ei taas muistanut... Elinklaani? Elonklaani? No, väliäkö sillä, siitä huonommasta klaanista joka tapauksessa, hän tuumi.
Lokkipentu huomasi kuitenkin jotain omituista: kuolonklaanilaisten seassa oli myös lukuisia muita kissoja. Niitä kujakissoja, joita Lokkipentu oli hämmästellyt jo niiden ilmestyessä leiriin silloin kerran, päiviä aikaisemmin. Kolli ei ollut erottanut vieraiden kissojen hajuja heikon hajuaistinsa takia ja sen vuoksi tällä kesti huomata, että leirissä oli muukalaisia. Harmaavalkoinen pentu katsoi laskelmoiva ilme kasvoillaan, kuinka joukkio alkoi valua ulos leiristä Henkäystähden sekä jonkun toisen, harmaaturkkisen kujakissan johdolla. Mutta eiväthän kujakissat liittyneet kokoontumisiin!
Lokkipennun mielessä raksutti, kun hän kävi läpi vaihtoehtoisia selityksiä tapahtumille. Taustalla erottui emon ääni, mutta Lokkipentu ei pystynyt nyt keskittymään siihen, mitä emo maukui. Äkkiä valkoharmaan kollin korvat värähtivät eteenpäin ja kylmänsinisten silmien katse tarkentui taas leirin uloskäyntiaukolle, jonka edusta oli jo tyhjentynyt, kun viimeinenkin joukkion kissa oli kadonnut tunneliin. Nyt Lokkipentu tajusi, miksi kujakissat olivat mukana ja miksi kaikki leiriin jääneet soturit olivat vielä hereillä.
"Taistelu!" Lokkipentu huudahti kääntyessään ja oli törmätä emoon, joka oli saapunut hänen taakseen. Emo katsoi Lokkipentua hämmästyneenä. Kolli päätteli tästä, ettei emo olisi halunnut hänen saavan tietää asiasta.
"Me hyökätään, eikö niin emo?" Lokkipentu kysyi läpitunkeva katse pikkuisissa silmissään. Se oli hänen mielessään ainoa looginen syy siihen, miksi Kuolonklaani liittoutuisi kujakissojen kanssa. Emo katseli hetken Lokkipentua silmät pyöreinä, siirsi sitten epäröivän katseensa maahan. Lokkipennusta tuntui yllättävän hyvältä nähdä emo noin vaivaantuneena. Pentu virnisti itsekseen.
"Niin me teemme", emo avasi suunsa vihdoin. Lokkipentu koki ylpeyttä siitä, miten fiksu oli ollut arvatessaan oikein.
"Ihan tylsää, että en pääse edes näkemään taistelua", Lokkipentu totesi kärsimättömästi. Pennun silmissä välähti nopeasti karmivan kylmä, vihansekainen katse.
"Haluan jo soturiksi! Jos olisin soturi nyt, tappaisin kaikki viholliset."

//Sulka?

//TAISTELUTARINA\\
Astelin jännittyneenä edestakaisin. Tämän oli hyökkäyspäivä. Muuten minusta olisi ollut ihan sama, vaikka olisimme hyökänneet, mutta nyt minulla oli pentu ja kumppani. Rakkaimmat asiat minulle. En voinut vain hyökätä! Minulle kävisi tietenkin jotain! Entä jos kuolisin? Latvaruusu ja Neilikkapentu surisivat hirveästi. En kuitenkaan voinut pettää klaaniani. "Loiskevarjo!" Latvaruusun sähähdys herätti minut ajatuksistani. "Mitä nyt?" kysyin. "Minulla on puhuttavaa." Latvaruusu murahti.
"Entä Neilikkapentu?" kysyin.
"Hän on Mäntyviiksen kanssa." Latvaruusu vastasi. Siirryimme aukion perimmäiseen nurkkaan.
"Loiskevarjo! Etkö ymmärrä, mitä menetät?" Latvaruusu sihisi. Säikähdin. Mitä hän tarkoitti?
"M-mitä sinä tarkoitat?" kysyin hämmästyneenä. "Hyökkäystä! Sinä olet mukana! Entä jos kuolet? Ajattelepa sitä!" kumppanini ärisi.
"Mitä minä voin vaikuttaa, olenko mukana vai en?" kysyin hämmästyneenä. "Voithan sinä! Kieltäydyt vain." Latvaruusu vastasi.
"Etkö muka nähnyt, mitä Mäyräkynnelle tapahtui? Hän kuoli uhmatessaan Henkäystähteä. Hänet tapettiin. Haluatko sinä että minulle käy samoin?" kysyin häneltä hieman ärsyyntyneesti.
"En tietenkään! Minusta olet hiirenaivo, kun suostut tähän!" Latvaruusu murahti.
"Mitä vaihtoehtoja minulla muka sitten on?" kysyin. "Ei olekaan. Pidä itsestäsi huolta, Loiskevarjo." Latvaruusu henkäisi.

Kävelin muiden kuolonklaanilaisten, ja Kujakissayhteisön kissojen kanssa. Pimentovarjo ja Keijukainen johtivat joukkoa.
'Voin vielä perua tämän.' ajattelin pelokkaana. Vedin henkeä. Hetken päästä saavuimme Eloklaanin reviirille. Muut olivat kokoontumisessa, joten tästä tulisi helppoa. Hetken päästä Eloklaanin leiritunneli tuli esiin. "Hyökätkää!" Keijukainen ulvoi. Kissajoukko painoi täyttä vauhtia sisään. Vain muutama kissa seisoi aukiolla.
"Mitä täällä tapahtuu?" toinen heistä kysyi ärtyneenä. "Mietipä sitä!" kuulin Pimentovarjon ärähdyksen. Kissat hyökkäsivät toistensa kimppuun. Olimme ylivoimaisia: heikoilla eloklaanilaisilla ei olisi mitään mahdollisuutta. Tähtäsin erääseen harmaaseen pieneen kissaan. Upotin hampaani tämän selkään. "Lopeta! Surkimus, ketunläjä, hiirenaivo!" harmaa kolli sähisi.
"Sanoillako yrität voittaa?" kysyin ivallisesti ja vetäisin tätä kuonoon. Olin varma, että voittaisin. Hän näytti pieneltä oppilaalta. Oppilas hyökkäsi päälleni. "Minä opetan sinut kunnioittamaan eloklaanilaisia!" tämä karjaisi ja yritti purra minua. Väistin ja sivalsin häntä kylkeen. Isku näytti tepsivän: kolli jäi huohottamaan. En jättänyt häntä rauhaan vaan kaadoin hänet maahan. Ympärilläni taistelu pauhasi hurjasti, mutta meillä oli selvästi ylivoima. Paljastin hampaani ja asetuin kollin päälle. Tämä murisi.
"Ole kiltti, älä tapa minua." tämä kuiskasi. 'Tee se. Tuollaisesta rääpäleestä ei ole Eloklaanillekaan mitään hyötyä.' ääni pääni sisällä totesi. Hellitin otettani.
"En tapa sinua nyt. Vielä. Häivy siitä!" sähähdin ja löin kollia selkään. Kun olin varmistanut, ettei hän ollut enää näkyvissä, selkääni loikkasi joku. Rääkäisin kun tunsin terävät kynnet niskassani. Heitin päätäni sivuun ja karistin kissan päältäni. Tämä loikkasi viereeni ja sähisi raivokkaasti. Arvasin tämän olevan Hillasielu. Kolli iski minua lujasti rintaan. Verta pirskahti ympäriinsä. Irvistin kivusta. Syöksähdin vetäisemään tätä lapoihin. Purin häntä lujasti selkään. Hillasielu heitti minut selästään ja alkoi hakata minua. Väistin ja iskin tämän suojattomaan vatsaan. Iso, ammottava haava näytti kamalalta.
"Painu siitä, eloklaanilainen." sähisin. Kuulin korviahuumaavaa kiljuntaa. Niskaani lennähti joku. Selvästikin hänen kyntensä olivat terävät. Hän tappeli hurjasti. Syöksyin naarasta päin ja painoin tämän maahan. Yhtäkkiä tunsin, kuinka hän hellitti otettaan. Hillasielu oli karkaamassa. Kolli yritti päästä pakoon.
"Sinä et koske meihin." naaras sähisi raivokkaasti. "En vai? Koskin jo!" ärähdin ja löin tätä raivokkaasti lapoihin. Naaras sivalsi minua kuonoon. Nenästäni purskahti verta. 'Ole varovainen, Loiskevarjo.' Latvaruusun ääni kaikui päässäni. "Minä teen tämän Latvaruusun tähden!" karjaisin ja heitin naaraan kumoon. Yhtäkkiä hän heittäytyi minua päin. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Hetken päästä näin Usvakatseen repimässä häntä raivokkaasti. "Minä autan." sihahdin. Sivalsin häntä kylkeen, joka sai naaraan kirkumaan tuskasta. Verta roiskui ympäriinsä. Irvistin kivusta. Puristin kynteni maahan ja heitin naaraan kauemmas, Jääviillon ja Narsissitassun eteen. Tiesin että hänelle ei kävisi hyvin. Vilkuilin ympärilleni. Joka puolella näkyi sauhuavia kynsiä ja hampaita. Yhtäkkiä näin jonkun nuoren kissan, joka oli menossa sisäänkäynnille. Otin tämän kohteekseni. Ennen kuin hän olisi ehtinyt livahtaa, iskin hampaani tämän häntään. Tunnistin hänet Närhitassuksi. "Minne sinä olet menossa? Kertomaan Mesitähdelle, vai? Etpäs pääse, anteeksi vain!" murisin. Kissa näytti pelokkaalta. "Lopeta, ole kiltti!" hän vinkaisi.
"En todellakaan." sähähdin ja tähtäsin tämän etujalkaan. Yhtäkkiä kipu iski kovasti. Lyyhistyin maahan. Näin oppilaan juoksevan tiehensä. Suljin silmäni hetkeksi. Taistelun äänet kuuluivat. Yhtäkkiä kuulin jonkun voitonriemuisen ulvahduksen. Nousin pystyyn ja näin Jääviillon kynsivän jotakin naarasta raivokkaasti. 'Miten tämä päättyy?' ajattelin tuijottaen taistelua.

//Kaikki hyökkääjät saa jatkaa? Vain alimmainen kappale on tästä tarinasta taistelua\\

​

Savupentu: 4kp -

Mäntyviiksi: 11kp -

Sulkavirta: 8kp -

Pyörresielu: 6kp -

Untuvatassu: 12kp -

Jääviilto: 9kp + 4TaP -

//TAISTELUTARINA

Jääviilto oli pettynyt siitä, ettei Pimentovarjo ollut valinnut häntä mukaan kissaksi, joka lähti Eloklaanin leiriin harhauttamaan yövartijoita. Tietysti naaras oli suosinut omaa poikaansa ja valinnut Kaamoskukan mukaan tehtävään.. Kolli oli kuitenkin pitänyt suunsa kiinni, sillä hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että Keijukainen ajaisi hänet pois koko taistelusta. Jääviilto pihisi innosta, kun hän tiesi pääsevänsä taistelemaan kerrankin aivan tosissaan! Heillä oli lupa tappaa eloklaanilaisia ja vahingoittaa heitä niin pahasti kuin koskaan vain kykenivät, ja se jos jokin sopi Jääviillolle erinomaisesti! Kolli oli virnuillut itsekseen siitä saakka, kun he olivat lähteneet Kuolonklaanin leiristä.
Nyt soturi seisoi Eloklaanin leirin pääaukiolla, joka oli hänelle ennestään tuntematon paikka. Soturit olivat tulleet erään pensaan alta, joten siellä täytyi olla sotureiden pesä. Oppilaita oli tullut toiselta puolelta leiriä karhunvatukkapensaaseen tehdystä pesästä. Punaruskea kolli ei ollut varma, miten loput pesät sijoittuivat; leirin reunalla oli kaksi suurta kiveä, keskellä littana kivi ja kahta kiveä vastakkaisella seinustalla kaksi karhunvatukkapensaasta tehtyä pesää.
Jääviillon ei pitänyt kauaa etsiä taisteluseuraa, sillä kuin tilauksesta hän näki eloklaanilaiskissan juoksevan kohti piikkihernetunnelia.
"Sinä et mene minnekään!" Jääviilto sähähti ja lähti juoksemaan lumisessa maassa kohti pakenevaa, vaaleanharmaata naaraskissaa. Jääviilto oli nopea, joten hän saavutti raidallisen kissan hetkessä. Suurikokoinen kolli loikkasi kohti vihollista ja pyöri hetken maassa tämän kanssa taistellen. Kissat sähisivät hurjasti toisilleen ja harmaa naaras teki kaikkensa päästäkseen irti Jääviillon otteesta.
"Päästä irti!" naaras sähisi. Jääviillon huomio herpaantui hetkeksi lähistöllä taisteleviin kissoihin, ja sillä hetkellä harmaaturkkinen kissan onnistui potkaista Jääviiltoa leukaan. Kolli sähähti kivusta. Leuka oli jäänyt araksi, kun Punatähti oli ennen kuolemaansa potkaissut sitä juuri samalla tavalla. Jääviilto lennähti maahan ja eloklaanilaisnaaras pakeni hänen kynsistään. Kuolonklaanilaissoturi kampesi itsensä nopeasti pystyyn ja syöksyi eloklaanilaisen perään. Kissa jatkoi matkaansa taas kohti piikkihernetunnelia.
"Minähän sanoin ettet sinä mene minnekään!" Jääviilto murisi hampaat irvessä ja juoksi kissan perään. Kolli nappasi hampaillaan pakenevan kissan hännästä ja riuhtaisi sitä kovalla voimalla taaksepäin. Naaras vingahti kivusta ja Jääviilto hyökkäsi hänen kimppuunsa.
"Apua! Apua!" naaraskissa parkui Jääviillon yrittäessä saada otetta hänestä. Eloklaanilainen rimpuili hyökkääjän otteessa ja yritti päästä pakoon, mutta voimakas soturi piteli naarasta aloillaan. Pienten hankaluuksien päätteeksi Jääviilto onnistui kääntämään naaraan selälleen. Kissa potki vimmatusti kaikilla käpälillään ilmaa, ja Jääviillolla oli kova työ väistellä soturin kynsiä. Kollisoturi virnisti tyytyväisenä, kun hän sai upotettua hampaansa kissan pehmeään vatsaan.
"Nyt sinä kuolet! Minä tapan sinut!" Jääviilto sähisi raivoissaan ja tunsi, miten kissan etukäpälät kietoutuivat soturin pään ympärille. Eloklaanilainen yritti taistella henkensä edestä, mutta hän oli aivan alakynnessä. Vain ihme – tai joku eloklaanilaisista – voisi enää pelastaa hänet.

//jos Laventeli tahtoo niin saa jatkaa :d

Sujahdin vuoteeseeni. Pehmeät sammalet tuntuivat ihanalta. Joku oli tuonut jopa rastaanhöyheniä. Nostin päätäni. Vanhemmat oppilaat kävelivät pesään. Jännityin äkkiä, sillä en tiennyt, miten suhtautua. "Moi! Me ollaan uudet oppilaat Katajatassu, Hahtuvatassu ja Untuvatassu." Katajatassu huudahti. Minun teki mieli itkeä noloudesta. En pitänyt Katajatassusta. Olisin vain halunnut olla hiljaa! "Lopeta!" kuiskasin hänelle vihaisena. Hahtuvatassu loi minuun ärsyyntyneen katseen. Nyökäytin päätäni. Muut oppilaat näyttivät keskittyvän mieluummin omiin juttuihinsa, ja vain pari tervehti meitä. Huokaisin helpottuneena ja painoin pääni sammaliin. Hetken päästä olin jo nukahtanut.

Heräsin uuteen päivään. Näytti olevan vielä aikainen aamu, ja tuntui kylmältä. 'Menen odottamaan Lehtituulta! Hän takuulla ilahtuu kun olen ahkera.' päätin ja sujahdin ulos pesästä. Monet muut nukkuivat yhä. Näin Katajatassun nukkuvan vielä vuoteessaan. Hahtuvatassukin nukkui rauhallisesti. Astelin lumista maata pitkin soturien pesän aukolle. Istahdin odottamaan. Katselin ohi leijailevia hiutaleita. Yhtäkkiä kuulin ääniä oppilaiden pesästä. Näin Hahtuvatassun valkoisen turkin takanani. "Hei, Untuvatassu! Näin että tulit tänne." hän sanoi.
"Kiva. Odotan tässä Lehtituulta." kerroin ja näpäytin Hahtuvatassun turkkia hännälläni.
"Minäkin tulin odottamaan Pikkukaaosta. Katajatassu nukkuu varmaan vielä." Hahtuvatassu vastasi. Yhtäkkiä soturien pesästä kuului ääntä. Näin soturien tulevan esiin. En nähnyt mestareitamme. Yhtäkkiä Lehtituuli käveli esiin.
"Te olette odottamassa, vai niin." tämä murahti. Minua alkoi pelottaa. Oliko ollut väärin tulla odottamaan? "K-katajatassu on vielä nukkumassa." sanoin hermostuneesti.
"Selvä sitten. Tänään teillä ei ole heti harjoituksia, vaan harjoittelemme vasta päivällä." Lehtituuli kertoi ja lähti takaisin soturien pesään. Katsahdin Hahtuvatassuun.
"No, odotamme sitten päivään." tämä totesi. Nyökkäsin. Hetken päästä pentutarhasta alkoi kuulua meteliä. "Minä olen ensimmäinen ulkona, senkin madot!" kuului jonkun kiljahdus. Hetken päästä näin Kettupennun juoksevan ulos. En muistanut koko pentutarhan pentujen nimiä. "Mennäänkö pentutarhaan? Siellä voi olla aika tiukkaa." sanoin.
"Kysytään vaikka Mäntyviikseltä. Hän tuleekin ulos." Hahtuvatassu sanoi ja käveli Mäntyviiksen luo.
"Voimmeko tulla pentutarhaan?" kysyin.
"Mikäs siinä, kunhan annatte kuningattarien olla rauhassa." Mäntyviiksi vastasi paimentaen samalla isoa pentulaumaa.
"Kiitos!" huikkasin. Menin Hahtuvatassun perässä sisään.
"Hei vaan, pennut." kehräsin. Yhtäkkiä näin Latvaruusun pennun, Neilikkapennun kipittävän luokseni. "Moi, minä olen Neilikkapentu!" tämä vinkaisi. Latvaruusu käski pennun pois luotani. 'Olen puoliverinen. Totta kai puhdasverinen kissa haluaa pentunsa olevan puhdasveristen seurassa.' ajattelin hieman turhautuneena. Mikä juttu tässä nyt oli? Kaikki Henkäystähden syytä! Vihasin tätä päällikköä, vaikken ollut tätä tuntenutkaan. Hahtuvatassu katseli ympärilleen.
"Voinko mennä ulos, emo?" kuulin Neilikkapennun kysyvän. Ihastuin pentuun. Tämä oli kiltti ja ihana, varmasti unelmien tytär Latvaruusulle. Tiesin kuinka paljon naaras oli menettänyt, kaksi pentuaan. Minäkin olin menettänyt isän ja veljen. Hetken päästä Neilikkapentu juoksi ulos. Menin itsekin ulos, sillä halusin muuta ajateltavaa. "Oletko sinä joku oppilas?" Neilikkapentu kysyi minulta.
"Joo. Olen Untuvatassu. Sinä olet kai Neilikkapentu?" kysyin. Hänellä ei selvästikään ollut tietoakaan, kuinka paljon hän oli menettänyt. En halunnut kertoa sitä hänelle. Hän saisi tietää sen isompana.
"Joo! Mitä oppilaana tehdään? Loiskevarjo sanoo että olen liian nuori oppilaaksi." pentu vinkaisi. Tajusin että Loiskevarjo oli tämän isä. "Kaikenlaista. Minäkin vasta aloitin oppilaana. En ole vielä päässyt tekemään kaikkea." myönsin. Neilikkapentu tassutteli ympäriinsä. "Miksei Pisarapentu ole enää täällä? Mihin hän meni?" Neilikkapentu kysyi. Hätkähdin äkkiä. Nyt hän kysyi sitä!
"Miksi säikähdit?" Neilikkapentu kysyi hämmästyneenä. Nielaisin. En todellakaan voinut kertoa hänelle sitä. En ollut hänelle edes sukua. "Pisarapentuko? Hän on turvassa." valehtelin.
"Missä? Minäkin haluan sinne!" Neilikkapentu kiljaisi. Olin hermostunut. "T-tuota, Neilikkapentu. Veljesi...on kuollut." myönsin ja minusta tuntui hirveältä. "Kuollut? Ei ole totta." Neilikkapentu tuijotti minua epäuskoisena. Minua alkoi pelottaa. En olisi saanut kertoa hänelle sitä! Nyt hän kertoisi Latvaruusulle ja tämä kertoisi tietysti muille. Mihin vaikeuksiin olinkaan joutunut!

Nuppujuova loi minuun kiusaantuneen katseen, olin turhautunut. Oliko minun vikani etten ollut heidän mielestä täydellinen? Kissa oli kissa, vaikka hän olisi ollutkin ennen erakko. Ja mitä vikaa erakkoverisissä edes oli? Kaikki Kuolonklaanilaiset on alunperin olleet erakoita. Tyydyin kohtalooni ja huokaisin hiljaa.
”Selvä, selvä”, mutisin hiljaa itsekseni ja heilauttelin häntääni ärsyyntyneenä. Nopeutin vauhtiani niin että melkein jolkotin Tattihallan rinnalla, kolli loi minuun halveksivan katseen, ja nosti päätän ylimielisen näköisenä. Murahdin hiljaa, ja katselin ympärilleni valppaana, tunkeilijoiden ja tuoresaaliin varalta. Pian saavuimme rajalle, katsoin Eloklaanin puoleiselle nummelle, ja siristin silmiäni. Kaukaisuudessa oli Eloklaanin partio, mutta näin kaukaa en tunnistanut yksittäisiä kissoja, silti partio sai minut tuntemaan levotonta oloa. Raotin suutani, että haistaisin kaikki hajut, yksikään Eloklaanilainen ei astuisi edes etutassullaan Kuolonklaanin rajan yli, kun minä olin elossa. Kävelin eteenpäin Nuppujuova rinnallani, ja Tatttihalla edelläni. Välillä pysähdyimme uusimaan vanhoja rajamerkkejä. Kun olimme käyneet koko Eloklaanin puoleisen rajan läpi, huokaisin huojentuneena, yksikään Eloklaanilainen ei ollut ylittänyt rajaa.
”Saalistetaan jotain klaanille”, Tattihalla määräsi, ja tassutti eteenpäin. Nyökkäsin partion johtajalle kuuliaisesti, ja vilkaisin sivusilmälläni Nuppujuovaa. Raotin suutani, ja etsin tuoresaaliin hajua, ilmassa leijui vanha hiiren myskinen haju, ja myös laimea ketun haju, se sai niskakarvani nousemaan pystyyn, mutta onneksi haju oli jo vanha. Haistoin tuoreen jäniksen hajun, ja höristin korviani, painauduin matalaksi, ja samoin teki lähellä oleva Nuppujuova.
”Minä säikäytän sen, sinä nappaat”, sihahdin kumppanilleni, kun hiivin eteenpäin.

// Nuppu?

Viimeisen kuun aikana Sulkavirta oli saanut huomata, miten itsepäisen pojan hän olikaan saanut. Lokkipentu oli kuun aikana löytänyt entistä vahvemmin oman tahtonsa ja Sulkavirta joutui pitämään pienokaistaan silmällä kaiken aikaa, ettei tämä lähtisi itsekseen ulos pentutarhalta. Raidallinen kuningatar rakasti pentuaan yli kaiken ja halusi suojella tätä pahalta maailmalta. Vaikka naaras yritti pitää pienokaiselleen kuria, toisinaan hän lipsui päätöksistään ja heltyi, sillä rakasti Lokkipentua liian kovasti.
Nyt oli koittanut päivä, jolloin harmaavalkoinen pentu pääsisi ensi kertaa sitten syntymänsä ulos pentutarhalta. Jos totta puhuttiin, se jännitti varmasti enemmän Sulkavirtaa kuin hänen pentuaan. Harmaanruskea naaras pelkäsi kuolonklaanilaisten suhtautumista hänen pentuunsa. Sulkavirta oli poistunut poikansa kanssa leirin lumiselle pääaukiolle. Kinokset olivat kasvaneet Lehtikadon edetessä yhä korkeammiksi, ja siellä täällä risteili kissojen tekemiä polkuja pesältä pesälle, tuoresaaliskasalle ja oleskelupaikoille. Sulkavirta ei voinut jäädä ihailemaan kaunista päivää, sillä hänen oli pidettävä Lokkipentua silmällä kaiken aikaa.
Kuningatar irvisti kauhuissaan, kun pentu oli törmätä Tattihallaan. Lokkipennun onneksi vastaantuleva soturi oli juuri Sulkavirran entinen oppilas, eikä esimerkiksi Jääviilto. Sulkavirta kiiruhti poikansa perään, kun tämä tarpoi polkua pitkin kohti kaatunutta kuusta.
"Lokkipentu rakas, mihin sinä olet oikein matkalla?” Sulkavirta kysyi, mutta vastauksen saamisessa kesti. Lokkipentu jatkoi matkaansa Sulkavirta vanavedessään sotureiden pesän edustalle. Kun valkoharmaa pentu oli kurkistanut sisään pesään, hän vastasi viimein emonsa kysymykseen:
"Olen matkalla soturiksi." Pennun itsevarma lohkaisu sai hymyn leviämään Sulkavirran kasvoille. Hänen suustaan pääsi naurahdus, kun kuningatar kumartui poikansa tasolle.
"Voi Lokkipentu, ei se toimi ihan noin", emokissa naukui pudistellen huvittuneena päätään, "sinusta tulee kyllä soturi, mutta sitä ennen sinun on oltava pentu ja oppilas." Lokkipentu kurtisti kulmiaan, eikä pentu näyttänyt olevan tyytyväinen emonsa kertomukseen. Sulkavirta ei halunnut alkaa väittelemäänpennun kanssa keskellä pääaukiota, joten hän yritti parhaansa mukaan saada pienokaisen ajattelemaan jotain muuta.
Sotureiden pesästä kuului askeleita, ja Sulkavirralla tuli kiire napata Lokkipentu hampaisiinsa, jotta soturi ei närkästyisi pennun ollessa hänen tiellään. Lokkipentu rimpuili emonsa nostaessa hänet ilmaan:
"Emo älä!" Sulkavirta ei pentunsa vastustelusta huolimatta päästänyt tätä takaisin maahan ennen kuin pesästä ulos kävelevä Lehtituuli oli jatkanut matkaansa. Raidallinen naaras laski pennun lumiseen maahan ja yritti siloitella pentunsa pörhistynyttä turkkia, mutta Lokkipentu vetäytyi kauemmas.
"Tahtoisitko sinä nähdä muutkin osat leiristä kuin sotureiden pesän? Minä voin esitellä koko leirin sinulle ja kertoa siitä aivan kaiken", naaras tarjoutui hymyissä suin.

//Lokki?

Nyt riittää, Myrkkytassu! Lopeta Susipennun kiusaaminen! Olet paljon isompi, kyllä sinun täytyisi se ymmärtää." sanoin lujasti ja loin oppilaaseen ankaran katseen. Myrkkytassu tuhahti mutta lähti pois. "Ei kai sinuun sattunut, Susipentu?" kysyin.
"Vähän." Susipentu niiskaisi. Lohdutin häntä. Minua harmitti, että Myrkkytassu oli tehnyt sellaista. Kollin pitäisi jo ymmärtää, ettei se ollut sopivaa käytöstä! Toivoin ettei Susipentua jäisi harmittamaan. Vein pennun takaisin pentutarhaan. Siellä minua vastaan tuli Räntäpentu. Tämän silmät loistivat innokkaasti. Nyt pentuja oli syntynyt hirveästi. Neilikkapentu kiipeili Latvaruusun päällä. Tämä oli ollut ainoa pentu, joka oli selvinnyt pentueesta hengissä. Pisarapentu oli kuollut jo muutama päivä sitten.
"Latvaruusu, olen pahoillani." kuiskasin tälle surullisesti.
"En kaipaa sinun pahoittelujasi." hän töksäytti. Näin kuitenkin, kuinka hän leikitti surullisena Neilikkapentua. "Kettupentu, Matopentu, tänne sieltä!" huudahdin heille. He kävelivät luokseni. Vilkaisin kaikkia pentuja rakastavasti. Heillä ei ollut emoa, joten huolehdin heistä. Aamupentukin tuli luokseni. "Teitäpä on paljon! Mennäänkö käymään ulkona?" kysyin. "Joo!" iloiset vingahdukset kaikuivat. Pyörittelin silmiäni Sulkavirralle.
"Näissä on hommaa." totesin. Kun saavuin ulos, kaikki pennut olivat ulkona. "Matopentu, Kettupentu, Susipentu, Räntäpentu, Aamupentu ja Savupentu?" kysyin ja yritin muistella nimiä. Sulkavirran ja Latvaruusun pienokaiset olivat pentutarhassa. "Ollaan sammalpalloa!" hihkaisi Savupentu. Kettupentu ja Räntäpentu juoksivat ympärilläni.
"Hyvä on sitten." kehräsin. 'Vai onkohan sittenkään?' lisäsin mielessäni. Hetken päästä Susipentu ja Aamupentu toivat pallon. Heitin sen suoraan Matopennulle, joka seisoi kauempana. Kolli otti sen haluttomasti ja heitti ylös. Katsoin kuinka ainakin neljä pentua juoksivat hurjaa vauhtia pallon perässä. 'Hurjaa vauhtia! He saisivat kyllä olla rauhallisempia, mutta eikö leikki ole pentujen työtä?' ajattelin huvittuneena. Kuulin riemunkiljahduksia. Sitten näin Räntäpennun viipottavan pallo suussaan. "Hei! Pysähdy!" Kettupentu kiljahti ja heittäytyi mukaan. "Tappelu seis, pennut! Jokainen saa vuorollaan heittää, ymmärrättekö?" kysyin heiltä.
"Joo, voinko saada sen?" Savupentu kysyi. Huokaisin. Tästä tulisi pitkä päivä. Kun tappelua oli jatkunut vielä hetken, päätin että tekisimme jotain muuta. "Pennut, sopisiko piilonen? Voin laskea." ehdotin. He pysähtyivät.
"Joo! Minä löydän parhaan piilon."
"Eipäs kun minä!"
"Minäpäs!" pennut kipittivät ympäriinsä. Huokaisin ja suljin silmäni. Odotin hetken aikaa. Sitten käännähdin. En nähnyt mitään, mutta kuulin tukahtuneen vinkaisun. Se tuli jostain parantajan pesältä päin. Astelin ympäriinsä vilkuillen aukiota.
'Toivottavasti kukaan ei ole saanut päähänsä mennä leirin ulkopuolelle!' ajattelin. Yhtäkkiä näin harmaan turkin vilahduksen. Se näkyi klaaninvanhimpien pesän takana. Silmäilin sitä kiinnostuneesti. 'Savupentu!' ajattelin. Hiivin hitaasti pesän taakse. "Savupentu, sinut on löydetty!" sanoin. Naaras naurahti ja hyppeli takaisin aukiolle. Kuulin taas naurua. 'Ihan kuin Räntäpennun ja Aamupennun?' ajattelin. Kävelin pentutarhan taakse. "Aamupentu, Räntäpentu, teidät on löydetty." sanoin.
"Höh! Olisin halunnut voittaa." Räntäpentu harmistui. "Ehkä sitten ensi kerralla." lohdutin. 'Vielä Matopentu, Kettupentu, ja Susipentu.' totesin. Huomasin pentutarhassa vilahduksen. Astelin sinne sisään. "Hmm....onko täällä nähnyt paria pientä pentua?" kysyin samalla vilkuillen sivuun.
"Ei muuta kuin nämä." Sulkavirta vastasi. Nyökkäsin ja jatkoin etsintöjä. Yhtäkkiä kuulin naurua sammalien alta. Otin yhden vuoteista pois. "Kappas, Kettupentu ja Susipentu." sanoin muka yllättyneenä. "Se oli kivaa! Kai me voitettiin?" Kettupentu kysyi. "Matopentu voitti." sanoin. Kettupentu tuhahti ja lähti. Susipentu meni perässä. 'Missäköhän Matopentu on?' ajattelin. Kun astuin ulos, Matopentu istui aukiolla. "Siinähän sinä! Voitit pelin." kehräsin.

"Pennut?"

Savupentu oli päättänyt piiloutua aukiolla istuskelevan naaraan taakse. Naaras oli kertonut olevansa Sinilintu ja pörhistänyt karvojaan, jotta Savupentu mahtuisi hänen taakseen paremmin.
“Kiitos”, Savupentu oli kuiskaissut ja piiloutunut naaraan taakse.
“Minä taisin löytää hänet!” aukiolla kajahti Aamupennun kimeä ääni ja naaras loikki lähemmäs. Savupentu kuuli ystävänsä askeleet ja yritti pysyä mahdollisimman pienenä.
“Savupentu on takanasi, eikö?” Aamupentu naukui voitonriemuisesti.
“Ei ole. En ole nähnytkään häntä”, Savupentu kuuli Sinilinnun valehtelevan leikkisästi. Aamupentu kurkkasi Sinilinnun selän taa ja Savupentu näki hänet.
“Valehtelit!” Aamupentu naukui ja Savupentu kömpi pois Sinilinnun selän takaa.
“Miten muka löysitte minut?” Savupentu naukui ihmeissään.
“Näimme häntäsi Sinilinnun takaa!” Aamupentu naukui ja nauroi. Taivastassukin hymyili.
“Ai joo! Hehe!” Savupentu nauroi. Hän alkoi väsyä pikkuhiljaa ja haukotteli uneliaana. Sinilintu naureskeli mukana ja Savupentu hymyili vielä, kun katsahti tähän sitten hän käänsi katseensa takaisin Taivastassuun ja Aamupentuun. Päivä oli ollut hauska mutta väsymys alkoi painaa.
“Jatketaanko leikkejä huomenna?” hän kysyi hymyillen. Laikukkaan naaraan turkki oli sotkussa ja hänen pienet vielä kehittymisen keskellä olevat aivonsa tarvitsivat lepoa.
//Taivas?

Nuppujuova: 15kp -

Pimentovarjo: 32kp! -

Tuhkajuova: 19kp -

Lokkipentu: 12kp -

Pyörresielu: 5kp -

Untuvatassu: 11kp -

Myrkkytassu: 9kp -

Savupentu: 4kp -

Höyhenhalla: 14kp -

Varissulka: 8kp -

Taivastassu: 5kp -

Loiskevarjo: 12kp -

Tuimakatse: 7kp -

Susipentu: 11kp -

Lampipentu: 11kp -

Lätäkköpentu: 12kp -

Höyhenhalla istui tylsistyneenä aukiolla. Leppävarjo oli jossakin partiossa ja Höyhenhalla ei saanut lähteä yksin leiristä joten hän tuijotteli taivaalle miettien asioita. Kun pari päivää aikaisemmin Höyhenhalla ja Leppävarjo olivat julkistaneet kumppanuutensa Höyhenhallan vanhemmille, Pikkukaaos oli ollut innoissaan ja höpöttänyt Leppävarjolle kaiken näköistä. Kaksikoista kummatkin olivat puheliaita luonteita. Höyhenhalla oli katsonut hymyillen vierestä. Sitten Leppävarjo ja hän olivat jutelleet pentujen saamisesta ja Höyhenhallan kantana oli, että hän ei halunnut pikkuisia toistaiseksi. Hän haluaisi nähdä Hahtuvatassun, Untuvatassun ja Katajatassun nimityksen sotureiksi ennen kuin makaisi taas pentutarhalla uusi pentue vierellään. Ajatus tuollaisena kuulosti hirveältä. Leppävarjo oli nyökytellyt ja kertonut haluavansa perheen lisäystä, kun Höyhenhalla olisi valmis ja se tuntui Höyhenhallastakin hyvälle idealle. Hän tietenkin kuuntelisi kumppaniaan. Pikkuiset houkuttelivat naarasta kuitenkin kovasti ja hän päätti lähteä pentutarhalle tutustumaan Tuhkajuovan pentuihin. Naaras nousi ylös ja tassutti pentutarhaan. Lokkipentu nukkui emonsa kupeessa ja Sulkavirta oli piilottanut päänsä tassuihinsa. Kun Höyhenhalla käänsi katseensa alas päin, pikkuinen pentu tapitti Höyhenhallaa tämän käpälien juuresta. Höyhenhalla hymyili pennulle ja tämä esittäytyi Lampipennuksi.
“Hei vain Lampipentu. Olen Höyhenhalla”, Höyhenhalla esitteli itsensä toiselle. Lampipentu oli Höyhenhallan mielestä oikein kaunis pikku pentu vaikka saattoikin näyttää mitään sanomattomalta tasaisen harmaassa turkissaan. Hieman tummempi tabbykuvio sopi naaraalle kauniisti - olihan kauneus katsojan silmässä.
//Lampi?

Tuijotin häkeltyneenä Pyörresielua. Tämä oli osoittanut kysymyksen pennuista. Tiesin olevani liian nuori, mutta haaveilin niistä silti.
"Minä haluan pentuja. Sinun kanssasi. En ole kuitenkaan vielä valmis." sanoin. Pyörresielu katsoi minua rakastavasti. "Minä ymmärrän miten tärkeää perheesi on sinulle. Tiedän etten voi olla sinulle kuin he. Pyörresielu, ymmärrän miltä tuntuu olla yksin, ilman ketään joka välittää." sanoin surullisena. En niinkään surenut omaa osaani, vaan Pyörresielun osaa. Hänen isänsä tapettiin, kiitos Henkäystähden. Ja vielä päälle veljen kuoleminen ja emon karkaaminen! Vain Aamupentu oli täällä. "Pyörresielu. Minä vihaan, vihaan Henkäystähteä. Emmekö voisi lähteä erakoiksi?" kysyin häneltä hieman raivokkaalla äänellä. Pyörresielu pudisti päätään.
"En ole valmis. Aamupentu on täällä." hän vastasi. Tajusin olleeni typerä. Totta kai Pyörresielu halusi olla siskonsa kanssa! En minä ollut mikään ihmekissa. Olimme vain kumppanit. 'Ehkä se on sinulle helppoa lähteä, kun olet perheetön.' ääni pääni sisällä sanoi. 'En minä voi sille mitään!' ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Huokaisin. "Totta kai minä tiedän sen. Olen pahoillani." myönsin ja lähdin pois. Alkoi sataa lunta. Katselin kuinka hiutaleet tippuivat. Laahustin soturien pesään. Olisin halunnut itkeä. Enkö olisi voinut olla erakko? Miksi kaikki oli niin...tyhjää? Pyörresielu istui viereeni. "Hei. Minä ymmärrän, kuinka paljon huolta kannat minusta. Et voi tehdä kaikkea." kolli naukui ja laski häntänsä päähäni. Nyyhkäisin. "Ei sekään ole reilua, että joudut kantamaan surut yksinäsi!" kivahdin. Pyörresielu tuijotti minua pyörein silmin. "Anteeksi." mutisin. Mieleeni tulvahtivat kuvat Varjokarvasta. Tästä ihanasta kollista, jolle olin jakanut kaiken. Hän oli ollut minulle kuin isä. Säälinyt pientä oppilasta, joka oli peloissaan.
"Varjokarva." henkäisin. Pyörresielu katsahti minuun. "Kuka on Varjokarva? Ai se kissa, joka kuoli kun hänelle ei riittänyt yrttejä?" Pyörresielu kysyi murheellinen sävy nau'ussaan. Nyökytin.
"Varjokarva, oli isähahmoni. Rakastin häntä. Niin kuin rakastan sinuakin. Uskoisin, että Varjokarva olisi onnellinen kun näkisi meidät nyt." naukaisin haikeana. Pyörresielu ei sanonut mitään. Näin että hänen silmiinsä tuli kyyneleet. "Pyörresielu! Nuppujuova! Vauhtia, teidän täytyy tulla rajapartioon!" kuulin Pimentovarjon ärähdyksen. Pyörittelin silmiäni ja nousin vuoteestani. Juoksin Pimentovarjon luokse, sillä tiesin mihin vaikeuksiin joutuisin jos kieltäytyisin. Pyörresielu tuli nopeasti perässäni. "Menkää tuonne Tattihallan partioon." hän käski. Menin kollin luokse.
"Olemme puoliverisiä, joten saamme taas tuollaista ketunmielistä käytöstä." kuiskasin Pyörresielulle niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. Kolli pudisteli päätään vihaisena. En voinut sille mitään, jos olin puoliverinen. Henkäystähti oli ketunmieli! Olisin voinut tappaa hänet, ihan sama se minulle olisi. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. "Vauhtia, puoliveriset." Tattihalla sähähti. Kävelin tämän perässä kiltisti. Tattihalla kääntyi katsomaan meitä. Loin Pyörresieluun kiusaantuneen katseen.

"Pyrski?"

Lätäkköpentu oli vasta kuun ikäinen, mutta Kuolonklaani, sen toimintaperiaatteet ja koko maailma kiinnostivat pientä pentua jo kovasti. Lätäkköpentu kuunteli mielellään tarinoita. Pienen pennun mielestä hänen isänsä Henkäystähden tarinat olivat parhaimpia ja muutenkin pentu ihaili isäänsä kovasti. Kuolonklaanin harmaaraidallinen päällikkö oli opettanut pennuilleen heti, että he olivat parempiarvoisia kuin moni muu sen vuoksi, että he olivat puhdasverisiä. Lätäkköpentu ei ihan vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta hän oli sisäistänyt nopeasti isänsä sanat, joiden mukaan ei-puhdasveriset olivat klaanille uhka ja heitä oli hyvä vältellä.
Heti kun tabbykuvioinen pentu oli oppinut puhumaan, hän oli hyödyntänyt ääntään ja ilmaissut mielipiteensä aina, oli asia mikä hyvänsä. Pienen pennun oli aluksi ollut vaikeaa tuoda mielipiteitään julki rauhanomaisesti ja tämä oli karvat pystyssä sähissyt sanat ulos suustaan. Mutta kun emo oli tarpeeksi usein kertonut Lätäkköpennun käytöksen olevan raukkamaista ja epähyväksyttävää, pieni pentu oli hiljalleen oppinut hillitsemään tunnemyrskyjään. Joka päivä hän harjoitteli yhä vain kovemmin pysyäkseen rauhallisena, sillä Lätäkköpentu ei halunnut olla raukkamainen tai tuottaa emolleen pettymystä.
Sulkavirta – yksi Kuolonklaanin kuningattarista ja Tuhkajuovan vanhempi pentu – oli antanut pikkusiskolleen varsin oivan vinkin itsensä hillitsemiseen: "Kun sinun tekisi mieli huutaa ja sanoa jotain sopimatonta, sulje silmäsi ja hengitä syvään. Mieti ennen kuin sanot mitään, jotta pystyt pysymään rauhallisena." Lätäkköpentu oli kovasti yrittänyt muistaa vanhemman naaraskissan neuvon, ja toisinaan se oli jopa auttanut. Nyt Lätäkköpentu pystyi jo miltei aina pysymään rauhallisena, vaikka muut pennut toimisivat epäreilusti Lätäkköpentua tai hänen perhettään kohtaan.

Lätäkköpentu pentuetovereineen oli juuri saanut sammalpallopelin pelattua, kun Lampipentu ja Lammikkopentu palasivat takaisin emon luokse. Yksin jäänyt pieni naaraspentu oli huomannut Varissulan saapuneen pesään. Tumma soturi oli myös Tuhkajuovan pentu ja Lätäkköpennun veli eri pentueesta. Lätäkköpentu oli hyvin kiinnostunut perheestään ja suvustaan, joten tabbykuvioinen pentu jäi uteliaana tapittamaan veljeään, joka seisoi Tuhkajuovan pedin edessä. Soturin harmaat silmät kääntyivät pienemmän sisarensa suuntaan ja hetken kaksikko silmäili toisiaan aivan hiljaa. Lätäkköpentu yritti pohtia, mitä Varissulka mietti katsoessaan häntä. Suurin kysymys pennun mielessä oli se, että pitiköhän soturi edes uusista sisaruksistaan. Oli miten oli, Lätäkköpentu piti Varissulasta. Emo oli aina puhunut tummasta soturista kauniisti ja hänen mukaansa Varissulka oli hyvä ja kunniallinen soturi. Sellainen Lätäkköpentukin tahtoi olla.
"Mikähän sinun nimesi oli? Rapakkopentu? Tai jotain sinne päin...", soturi mutisi ja katseli yhä Lätäkköpentua. Pentu oli hieman loukkaantunut siitä, ettei hänen veljensä muistanut edes hänen nimeään. Lätäkköpentu oli vähällä sylkeä ajattelematta sanat suustaan, mutta sen sijaan hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa myrskyävän mielensä.
'Varissulka pitää minusta vain vähemmän, jos nyt sanon jotain ajattelematonta', Lätäkköpentu ajatteli hermostuksissaan. Pentu onnistui pysymään rauhallisena ja hän siristi silmiään.
"Minun mielestäni on kovin epäkunnioittavaa, jos et muista edes minun nimeäni, Varissulka", harmaa pentu tokaisi terävästi. Hän ei kyennyt katsomaan enää Varissulkaa silmiin, sillä pentu pelkäsi isoveljensä suuttuvan. Lätäkköpentu ei halunnut olla liian töykeä, joten hän päätti kuitenkin kertoa oman nimensä:
"Minun nimeni on Lätäkköpentu. Toivottavasti muistaisit sen jatkossa, kuten minäkin muistan sinun nimesi." Pentu nosti taas varoen sinertävän katseensa tummaan soturiin. Pentu väläytti veljelleen hennon hymyn toivoen, ettei tämä pahastunut sisarensa aiemmasta heitosta.

//Varis?
//KP-boosti

Kiviset seinämät estivät Lampipennun näkymän pentutarhan ulkopuolelle. Toisinaan hän uskaltautui kurkistamaan ulos tarhan jäkäläverhon takaa, mutta ainoastaan siskojensa kanssa. Hänen emonsa, Tuhkajuova, yleensä tulkitsi viattoman leirin tarkkailun haluna karata pentutarhan turvasta ja komensi kolmikon tiukalla äänensävyllä takaisin luokseen. Lampipentu ei halunnut olla ainoa syyllinen, johon emon kiukku kohdistui, joten yksin hän ei uskaltanut lähellekään uloskäyntiä. Joka päivä houkutus päästä näkemään maailma ahtaan pentutarhan ulkopuolella kuitenkin kasvoi, eikä Lampipentu ollut varma, kuinka kauan enää jaksaisi vastustaa sitä.
Vaikka Lampipentua kiinnosti suunnattomasti ulkopuolinen maailma, se kuitenkin myös pelotti häntä. Hän paloi halusta päästä näkemään leirin lammen, josta Tuhkajuova oli kertonut, mutta toisaalta hän pelkäsi putoavansa sen tummiin syvyyksiin ja hukkuvansa. Hän halusi käydä sen kuusipuun alla, joka toimi sotureiden ja oppilaiden pesänä, mutta toisaalta vanhempien kissojen tapaaminen jännitti häntä.
Siksi tänäkään päivänä Lampipentu ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan emon kieltoa poistua pentutarhasta. Hän joutuisi katselemaan samoja kivisiä seinämiä ja hiljalleen tuulessa heiluvaa jäkäläverhoa, kenties leikkimään siskojensa kanssa kunnes he kaikki olisivat liian väsyneitä liikauttamaan raajaakaan ja lopulta nukahtaisivat emon lämpimän kyljen viereen. Huomenna hän heräisi ja sama päivä toistuisi uudelleen. Lampipentu huokaisi syvään ja kellahti kyljelleen tylsistyneenä.
Poikkeus tähän päiväjärjestykseen kuitenkin asteli pian sisään pentutarhaan jäkäläverhoa kahistaen. Lampipentu nosti uteliaana katseensa, vaikka varautuneena hipsikin lähemmäs emoaan. Tulija oli valkoturkkinen naaras, jonka toinen korva lerppui kummallisesti. Lampipentu oli kuullut, että muiden kissojen tuijottaminen ei ollut kohteliasta, joten hän käänsi nopeasti katseensa muualle naaraan epätavallisesta korvasta.
Lampipentu ei muistanut tavanneensa tätä kissaa aiemmin. Oikeastaan hän ei ollut tavannut kovin monia kuolonklaanilaisia pentutarhan asukkien lisäksi. Toisinaan hänen isänsä Henkäystähti, isosiskonsa Sinilintu sekä vanhemmat veljensä Sähkötuho ja Varissulka vierailivat heidän luonaan. Myös klaanin varapäällikkö Pimentovarjo kävi vähän väliä pentutarhalla, mutta vaivautui puhumaan vain Tuhkajuovalle. Muita klaanin kissoja Lampipentu joko ei ollut tavannut tai ei muistanut tavanneensa. Jotkut uteliaat olivat vain kerran piipahtaneet vilkaisemassa uusia pentuja, mutta eivät olleet viipyneet tarpeeksi kauaa, jotta Lampipentu olisi heihin ehtinyt tutustua.
Tämä kissa oli siis uusi tuttavuus. Tai olisi, jos Lampipentu saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta tähän tutustuakseen. Harmaa naaraspentu vilkaisi kahta siskoaan etsien heistä turvaa ja tukea, mutta Lammikkopentu ja Lätäkköpentu olivat keskittyneet leikkimään sammalpallolla. Jännittyneenä pentu siirsi katseensa emoon, mutta hänkin oli syventynyt keskusteluun Pimentovarjon kanssa. Lampipentu nielaisi hermostuneena: jäisikö hänen tehtäväkseen puhua tälle vieraalle kissalle?
Jännityksestä huolimatta Lampipentu oli aina kiinnostunut tapaamaan uusia kissoja. Hän halusi kuulla lisää klaanielämästä, soturuudesta, partioinnista, Eloklaanista, Pimeyden Metsästä… oikeastaan mistä vain. Kaikista eniten hän halusi kuulla, millaista pentutarhan tai jopa leirin ulkopuolella oli, mutta kukaan ei koskaan kertonut tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Lampipentu halusi tietää, miltä lumi tuntui tassujen alla, kuinka kylmää Hehkulammen vesi oli, kuinka korkeita Kuolonklaanin metsien puut olivat. Kun hän uskaltautui esittämään lisäkysymyksiä, pentutarhassa vierailevat kissat vain hymyilivät ja sanoivat, että pian hän pääsisi itse kokemaan kaiken. Pian? Viisi kuuta ei ollut pian!
Lampipentu tapitti vierasta, valkoista kissaa vielä hetken vaaleanvihreillä silmillään ja asteli sitten hiukan jännittyneenä tämän luo. Kesti hetken, ennen kuin tulokas huomasi pienen pennun jalkojensa juuressa, vaikkei tämä itsekään kookas kissa ollut.
“Hei. Olen Lampipentu”, harmaa pentu esitteli itsensä kohteliaasti, kuten Tuhkajuova oli opettanut. Oli tärkeää jättää hyvä vaikutelma muihin heti ensimmäisellä tapaamisella, niin emo oli sanonut.
“Kuka sinä olet?”

//Höyhen?

Susipentu keräsi keppejä kasaan hänen ja Kettupennun klaanileikkiä varten. Kettupentu oli etsimässä parhaillaan pikkukiviä ja sammalmyttyjä. Susipennun tehtäväksi oli jäänyt etsiä paljon keppejä ja käpyjä, jos niitä sattuisi vain löytymään. Suurikorvaisen pennun katseeseen osui iso keppi, josta olisi varmasti hyötyä heidän klaanileikissään. Susipentu tökkäsi keppiä tassullaan ja kääntyi sitten Lammikkopennun puoleen. Harmaaraidallinen naaraskissa värähti ja sähähti Susipennulle.
"Tajuatko sinä, että minä olen asetellut tuota keppiä ikuisuuden tuohon ja nyt se on vinossa? Pidä hyvänäsi, en halua nähdä sitä enää", Lammikkopentu naukaisi selvästi turhautuneena ja kohautti olkiaan vanhemmalle pennulle. Susipentu kallisti päätään, mitä hän oli nyt tehnyt? Oliko sillä väliä oliko se keppi suorassa vai vinossa? Se menisi kuitenkin eri asentoon leikin tiimellyksessä. Susipentu tarttui hampaillaan keppiin ja lähti horjuen kohti heidän leikkipaikkaansa. Kollikissa kuitenkin kompastui ja pyllähti keppiensä viereen. Kolli ei ymmärtänyt. Hänen sisaruksensa kompuroivat paljon vähemmän ja hän muksahti tuon tuosta maahan. Se ei kuitenkaan hidastanut pennun menoa, vaan hän viipotti sisaruksiensa perässä sinnikkäästi. Susipentu keräsi keppinsä kasaan ja katsoi niitä haltioituneena. Seuraavaksi hänen pitäisi kerätä käpyjä ja niitä löytyisikin hyvin aukiolta, niin Mäntyviiksi oli hänelle kertonut. Susipentua hieman hämmensi hänen perhekuvionsa. Mäntyviiksi oli kertonut, ettei hän ollut Susipennun, Savupennun, Kettupennun ja Räntäpennun emo, vaan Huomenkyyhky. Naaras oli kuitenkin kuollut ja mustaturkkinen kuningatar vain huolehti hänestä. Sen sijaan punaturkkinen Jääviilto kävi välillä katsomassa pentunelikkoa ja tummanharmailla laikuilla varustettu kuolonklaanilainen oli jo alkanut kiintyä kolliin. Jääviilto oli hänestä aivan mahtava kissa! Olihan toinen hieman viileä, mutta Susipennusta silti todella siisti. Kolli hätkähti pelästyneenä kuullessaan jonkun lausuvan hänen nimensä. Hän ei tunnistanut kollia eikä tiennyt kuka toinen oli. Saisiko hän lähteä vieraan kissan mukaan? Susipentu vilkaisi Mäntyviikseen, joka nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Kolli kapusi itsensä neljälle koivelleen ja lähti hoiperrellen kohti tuntematonta kollia, joka oli pyytänyt häntä mukaan leikkiin. Se oli Susipennusta hauskaa, hän leikkisi kollin kanssa mielellään!
"Kuka sinä olet?" täplikäs kissa miukaisi iloisena ja hänen häntänsä heilui tyypilliseen tapaansa tyytyväisenä. Pentu lähti kohti kuolonklaanilaista, joka peruutti ulos pentutarhasta. Susipentu otti varovaisia ja huojuvia askelia. Hän sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa, joka sai pennun sitäkin iloisemmaksi. Ehkä hän jopa pysyisi tuon kollin mukana! Kun hän pääsi laikukkaan oppilaan lähelle, heitti toinen hänen päälleen kasan lunta. Susipentu säikähti ja kaatui pelokkaana selälleen lumipenkkaan. Suurikorvainen kolli uppoutui lumihankeen ja räpiköi avuttomana. Hän ei tajunnut mitä tapahtui ja miksi hän oli hautautunut lumeen. Kolli meni entistä enemmän paniikkiin ja yritti päästä pystyyn, mutta turhaan. Susipentua pelotti eikä hän tiennyt mitä tapahtui. Miksi kolli oli tehnyt hänelle noin? Pian joku nosti hänet pystyyn ja sukaisi kollia poskeen. Kylmästä tärisevä Susipentu kääntyi katsomaan hänen pelastajaansa, joka osoittautui tutuksi naaraaksi. Mäntyviiksi katsoi kollikissaan tuimasti ja kääri pienen Susipennun häntäänsä.
"Myrkkytassu, miksi ihmeessä sinä noin teit? Pyydä anteeksi Susipennulta ja uskallakin heittää nuo lumipallot", naaras varoitti nuorta oppilasta ja sai pennun nyyhkäisemään. mitä ihmettä tapahtui? Susipentu ei vain ymmärtänyt. Kollipentu siirsi katseensa varovaisesti takaisin laikukkaaseen oppilaaseen.
"Minä luotin sinuun", harmaavalkea pentu piipitti hiljaisesti ja niiskaisi harmistuneena.

//Myrkky? Männylläkin saa heittää väliin vastauksen, jos haluaa!

Pimentovarjo oli määrännyt minut aikaisemmin kuuhuipun partioon. Oppilaani oli vasta ansainnut soturinimensä, joten minulla ei ollut enää vastuuna Leppävarjon kouluttamistakaan. Oikeastaan olin vain kerännyt voimia päivän. Sotureita oli alkanut valumaan pesän puolelle ja suurin osa taisi olla jo vahvasti unten mailla. Hitaasti nousin paikaltani ja puikkelehdin häntien ja erinäisten raajojen välistä ulos pesän hämäryydestä - tosin pesän ulkopuolella hämäryys jatkui, mutta hyvin erilaisena. Kuu ja tähdet valaisivat sen, mitä tarvitsi.
Piikkihernetunnelin suulla oli yövartiossa Sähkötuho. Paksuturkkinen vaaleanharmaaraidallinen kolli näytti vaihtavan muutaman sanan partion johtajan Kuuraturkin kanssa. Pikkukaaos näkyi liikkuvan takanani ja pian naaras jo ottikin minut kiinni. Nyökkäsin tervehdyksen kaikille yhteisenä ja aloin jo odottamaan Kuuraturkin käskyä lähteä liikkeelle. Kuuraturkki olisi varmasti halunnut olla kaikkialla muualla paitsi kuuhuipun partiossa. Kolli oli ajoittain melko laiskahko ja hän olisi tarvinnut kipeästi jostain itselleen työmoraalia. Aika ripeästi lähdimme liikkeelle, ja hyvä niin. Ei kuuhuipun partiot olleet minunkaan suosikkejani. Suoritin kyllä mielelläni minkä partion tahansa, mutta nämä tahtoivat painaa eniten tassuissa.
Meidän oli määrä suunnata Eloklaanin rajalle ja merkata se samalla. Metsä oli aavemaisen hiljainen tähän aikaan vuorokaudesta. Se tuntui pakkasen kanssa kylmänä syleilynä kehon ympärillä. Olin astetta hitaampi kissa, joten minun täytyi todella huhkia pysyäkseni Kuuraturkin vauhdissa. Hän halusi ilmeisesti partion mahdollisimman nopeasti pois alta. Emme kuitenkaan voineet unohtaa tarkkailla ympäristöämme. Ei sitä voinut tietää, mitä yön pimeydessä vaani.
Raja oli merkattu ja kiersimme eri reittiä takaisin kohti leiriä. Piti varmistua siitä, ettei reviirillämme ollut ulkopuolisia. Henkäystähti oli varmasti tarkempi nykyään kaikista reviirillemme eksyvistä kissoista. Sen olivat päällikön säännökset ja käskyt osoittaneet. Minä olin saanut jatkaa normaalia elämääni, niin moni tutuistanikin. Tuttuni nyt vain sattuivat olemaan puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Uudet säännöt kyllä tuottivat lisätyötä, mutta nyt kun oppilaanikin oli vaihtanut vuoteensa sotureiden pesään, minulla oli aikaa sellaisellekin.
Sähkötuho oli edelleen vartiossa, kun palasimme. Kaikki suuntasivat suorinta reittiä takaisin pesään ja sammalvuoteelle. Väsymys painoi jo kovaa vauhtia silmäluomiani kiinni, enkä yrittänyt vastustella niiden tahtoa painautua umpeen. Pian nukahdin sikeään uneen.

Pistin pääni esiin pentutarhaan.
"Miten täällä jaksellaan?" kysyin. Näin Mäntyviiksen paimentavan isoa pentulaumaa, ja Sulkavirran istuvan kauempana. Latvaruusu ilmestyi pesän hämärästä.
"Loiskevarjo. Täällä on ihan hirveä meteli!" kumppanini huudahti. Nyökkäsin lempeästi ja katsahdin pentuihin. "Ethän sinä muuttaisi sitä että meille tulisi pentuja?" Latvaruusu kysyi. Hätkähdin. Latvaruusun kysymys oli outo. En todellakaan muuttaisi mitään elämästäni, paitsi ehkä erakkoaikani.
"En tietenkään! Entäpä sinä?" kysyin.
"En minäkään. Joskus kyllä toivoisin, etten olisi pentutarhassa jumissa!" hän huokaisi. Kehräsin huvittuneena. "Onneksi en ole naaras. Koita kestää, pian-emo." naurahdin.
"Hyvä sinun on sanoa! Jos olisit tuolla, tulisit hulluksi." Latvaruusu tokaisi ja tassutti pesästä ulos. Huomasin, että Latvaruusun vatsa oli pyöristynyt hurjasti. "Pennut vaikuttavat olevan touhukkaita." hän kehräsi. Nyökkäsin onnellisena. Hehkuaskelen mukaan pennut voisivat syntyä jo tänään. Latvaruusu ähkäisi ja raahasi itsensä pesään. Kävelin hänen perässään. Toivoin, että naaraalla oli hyvä olo. Istahdin aukiolle. Oli hurjan kylmä. Turkkini oli lämmin, mutta muuten oli kylmä. "Loiskevarjo! Tule metsästyspartioon." Pimentovarjo murahti. Harpoin aukion poikki. Partiossa olivat myös Myrskymahti ja Kylmäliekki. Sitä johti Höyhenhalla. Kävelin kolmen kissan perässä. "Me menemme lähelle Eloklaanin rajaa. En tiedä onko siellä paljon riistaa, mutta meidän pitää kokeilla." Höyhenhalla sanoi. Nyökkäsin, vaikka en tiennyt että olisiko minulla oikeutta suostua. Astelin eteenpäin. Alkoi sataa lunta. Valkoiset hiutaleet laskeutuivat mustalle turkilleni. Pudistelin ne pois ja luikahdin muiden perään. Kun olimme jo kaukana leiristä, haistoin vahvat Eloklaanin rajamerkit. Niistä tuli minulle hieman epämukava olo. 'Mitenköhän Latvaruusu jakselee? Jos hänen pentunsa syntyvät, juoksen leiriin.' ajattelin hieman jännittyneenä. Tassutin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Höyhenhalla ja Myrskymahti olivat vaanimassa riistaa. Kylmäliekki tuli perässäni. Asetuin vatsalleni. Vatsani hipoi maata, ja se tuntui kylmältä. Pakotin itseni olemaan sävähtämättä. Hiivin hitaasti eteenpäin. Yhtäkkiä näin hiiren hännän vilahduksen. Loikkasin sen perään. 'Pysähdy!' ajattelin turhautuneena. Hiiri juoksi puun toiselle puolelle, kunnes Kylmäliekki tappoi sen. Nyökkäsin vanhemmalle kollille kunnioittavasti ja yritin peittää harmistustani. 'Yritän uudestaan. Minun pitää löytää Latvaruusulle jotain!' ajattelin. Yritin saada vainun seuraavasta saaliista. Kuitenkin oli hyvin kylmä, joten välttämättä saaliita ei olisi. Laahustin hiljaa eteenpäin. Etsin vielä muutaman kerran. "No niin, mennään leiriin." Höyhenhallan ääni kuului puiden alta. Kun toiset tulivat esiin, olin entistäkin harmistuneempi. Myrskymahdilla oli orava, Höyhenhallalla myyrä, ja Kylmäliekillä hiiri. 'Annathan anteeksi, Latvaruusu.' ajattelin surullisena. Kävelin muiden perässä. "Mikä sinulla on?" Kylmäliekki kysyi minulta.
"Ei mikään, huono saalisonni vain." vastasin synkkänä. Hetken päästä leirin sisäänkäynti näkyi lähellä. Nopeutin askeliani. Näin pienen ruskean turkin paatsamapensaan juuressa. Hyppäsin ison päästäisen kimppuun. Tapoin sen nopealla puraisulla. Loikkasin päästäinen suussani. 'Nyt minullakin on saalista!' ajattelin iloisena. "Hieno nappaus." Kylmäliekki sanoi. Nyökkäsin kiitollisena. Raahasimme saaliit leiriin.

Leirissä oli paljon kissoja. Laskin saaliini maahan. Tartuin siihen kiinni ja kannoin sen pentutarhaan.
"Täällä riistaa!" sanoin. Mäntyviiksi nousi huolestuneena pystyyn.
"Loiskevarjo, onneksi tulit! Latvaruusu...taitaa synnyttää." naaras maukui. Säikähdin. Pudotin saaliini maahan. "Hae Hehkuaskel." sihisin Mäntyviikselle. En kuitenkaan jäänyt odottamaan häntä, vaan singahdin itse vauhtiin. Juoksin äkkiä aukion halki. En välittänyt muiden hämmästyneistä katseista. Loikkasin Hehkuaskelen pesään. "Hehkuaskel! Vauhtia!" älähdin. Naaras käännähti. "Mitä nyt?" hän kysyi.
"Latvaruusu synnytää! Vauhtia!" huudahdin. Hehkuaskel nyökkäsi nopeasti ja kasasi yrttejä mukaan. Juoksin naaraan perässä pentutarhaan. "Päästäkää minut! Haluan päästä katsomaan häntä!" ulvaisin. "Mäntyviiksi, mene vahtimaan Loiskevarjoa." kuulin Hehkuaskelen sanovan. Hetken päästä musta naaras sujahti luokseni. "Päästä...minut!" ulvoin.
"Rauhoitu. Eikö olekin kiva ilma?" Mäntyviiksi kysyi selvästikin yrittäen saada huomioni pois.
"Ei ole. Älä edes yritä." sähisin. Kuulin Latvaruusun ulvontaa. Se sai minut entistä hermostuneemmaksi. Yhtäkkiä ulvonta loppui. Tungin heti sisään. "Latvaruusu!" henkäisin.
"Me teimme sen, Loiskevarjo." Latvaruusu huokaisi.

Hymyilin ujosti pienten pentujen innokkuudelle, meistä voisi tulle ystäviä.
”Tiedättekö miten sitä leikitään?” naukuin niin hiljaa, ja mahdollisimman lyhyesti. Molemmat pennut katsoivat minua kummastuneina. Känsin katseeni tassuihin, heidän katseensa tuntu epämukavalta. Aamupentu kuitenkin nyökkäsi, mutta Savupentu kallisti päätään.
”En tiedä, Taivastassu. Kerroo! Kerro!” savupentu hihkaisi innoissaan. Säpsähdin naaraan innokkuutta, ja luimistin korviani. Vilkaisin emoa avuttomana, silmissäni pelokas katse. Lumikkoviiksi katsoi minua lempeästi, rohkaiseva katse silmissään. Sain siitöä voimia, ja höristin korviani kohti pentuja.
”No, piilosessa yksi kissa laskee kymmeneen, ja toiset menee häntä piiloon”, selitin pennuille hiukan rohkeammin. Savupennun ilme kirkastu, ja naaras hihkaisi innoissaan.
”Kuulostaa hauskalta! Sinä lasket!”, Savupentu hihkaisi innoissaan, ja säntäsi piiloon, Aamupentu kannoillaan. Säpsähdin, mutta siloitin karvani tyynesti. Käännähdin ympäri, ja suljin silmäni. Laskin mielessäni kymmeneen, ja käännyin ympäri. Pentuja ei näkynyt aukiolla, he olivat piilossa. Katselin ympärilleni, ja mietin minne he mahtoivat mennä. Kävelin kohti oppilaidenpesää, epäilin että jompikumpi heistä saatto olla siellä. Kurkistin sisään, pesässä ei näkynyt ketään. Kaikki oppilaat taisivat olla harjoituksissa, tai muuten vaan muualla, niin kuin minä. Huomasin että vuoteessani oli möykky, pennun muotoinen möykky. Hymyilin huvittuneena, kun näin tummanharmaan hännän, Aamupentu. Tassutin vuoteelleni, ja astuin tahallani aamupennun hännälle. Aamupentu kirkaisi ja pujottautui pois makuualusten alta. Hän ravisteli sammalia turkistaan ja hymyili.
”En kai jäänyt ensimmäisenä kiinni?” Aamupentu kysyi huolestuneena. Nyökkäsin hitaasti, ja hymyilin vienosti. Aamupentu katsoi harmistuneena minua.
”Mennäänkö yhdessä etsimään hänet?” kysyin naaraalta ujosti. Aamupentu nyökkäsi innoissaan. ”Joo!” hän hihkaisi ja tassutti aukiolle, tassutin naaraan perässä aukiolle.

// Savu?

Viimeaikainen tapahtumien rikkaus klaanissa ei suinkaan päättynyt Punatähden kuolemaan, erakkolauman teurastamiseen tai Mäyräkynnen teloitukseen. Eräs kissa menneisyydestäni oli nimittäin tehnyt paluun tuoden mukanaan sekä siskoni Sulkavirran että kunnianhimoiset suunnitelmansa. Hentotassu - vaikka nyt hänet tunnettiinkin Keijukaisena - oli tehnyt yllätyspaluun ja värvännyt Henkäystähden liittolaisekseen. Olin ollut yllättynyt, kun ensi kerran näin vanhan oppilastoverini leirissä. Hän oli kasvanut, kuten minäkin, mutta arvenkin takaa tunnistin naaraan saman tien. Keijukainen oli karannut klaanista vuodenaikoja sitten, enkä tietenkään ollut odottanut koskaan tapaavani häntä uudelleen. Vaikka emme olleet mitään ystäviä olleetkaan, odotin silti innolla pääseväni vaihtamaan kuulumisia kujakissan kanssa. Muistelin nimittäin, että hän oli oppilasaikoina ollut hiukan ihastunut minuun - olivatkohan tunteet haalistuneet näiden monien kuiden aikana?
Sulkavirta oli saapunut kujakissojen kanssa ja siirtynyt pentutarhalle. En ollut koskaan ollut kovin läheinen sisarusteni kanssa, joten siskoni kakara ei suuremmin kiinnostanut minua. Olin tavannut hänet ohimennen, kun olin vieraillut Tuhkajuovan luona, joka niin ikään asusti tällä hetkellä pentutarhalla. Lokkipentu oli vaikuttanut aika normaalilta tapaukselta.
Tuhkajuova oli synnyttänyt kolme uutta siskoani kuu sitten. En olisi muuten välittänyt käydä maidontuoksuisessa, tunkkaisessa ja hämärässä pesässä, mutta tiesin emoni inhoavan siellä kököttämistä. Olin siis vieraillut hänen luonaan aina silloin tällöin, ja samalla pennut olivat tulleet hiukan tutuiksi. Mutta vain hiukan.

Olin juuri saapunut päivän metsästyspartiosta ja ravistelin turkiltani lumia. Jostain syystä olin joutunut epäilyttävän monesti Jääviillon ja Sinilinnun kanssa samaan partioon, enkä ollenkaan arvostanut asiaa. Saalistuspartioissa meni nykyään paremmin - ainakin osa Aaltosalaman opeista oli mennyt perille - mutta rasittava seura ei tehnyt niistä kovin nautinnollisia. Ärtymystäni purkaakseni mieleni teki hiukan härnätä erästä punaruskeaa soturitarta, mutta tätä ei näkynyt missään. Toiveikkaana astelin pentutarhalle, mutta sieltäkään en Aaltosalamaa löytänyt. Ei se mahdotonta olisi ollut: soturi vieraili välillä ystävänsä Sulkavirran luona. Huokaisin pettyneenä, valmiina kävelemään pois tarhan suuaukolta, mutta Tuhkajuovan katse oli jo osunut minuun. En oikein voinut enää perääntyä.
Hiukan vastentahtoisesti astelin emoni luo ja istuuduin tämän viereen. Vaihdoimme nopeat kuulumiset, mutta ennen kuin ehdimme kunnolla syventyä keskusteluun, kaksi Tuhkajuovan rääpälettä tulivat vaatimaan naaraan huomiota. Pohdin, ehtisinkö livahtamaan tieheni sinä aikana, kun kuningattaren katse oli kiinnittynyt pentuihinsa, mutta huomattuani harmahtavan sinisen silmäparin tapittavan minua hylkäsin suunnitelmani. Kohtasin pennun katseen yrittäen kaivella jostain mieleni perukoilta tiedon hänen nimestään.
"Mikähän sinun nimesi oli? Rapakkopentu? Tai jotain sinne päin...", mutisin ja mittailin pikkusiskoani katseellani. Hopeanharmaine turkkeineen ja sinisine silmineen hän oli yhdistelmä molempia vanhempiamme.

//Lätäkkö?

Leppävarjo oli tullut parantajan pesälle katsomaan Höyhenhallaa ja oli ilmeisesti ajatellut piristää tuon mieltä. Höyhenhalla oli ollut kollille kohtelias mutta heidän keskustellessaan Hehkuaskel oli sanonut Höyhenhallalle, että tämä saisi mennä vapaasti ja Höyhenhalla olikin heti lähtenyt pesästä Leppävarjo mukanaan. Höyhenhallan kylki oli parantunut hyvin eikä hän joutunut kärsimään tulehduksia tai sen suurempia kipuja.
“Se kettu oli todella iso. Miten pystyit taistelemaan sitä vastaan niin urheasti?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“En nyt tiedä olinko kovinkaan urhea”, Höyhenhalla sanoi ja heti hänen lopetettuaan Leppävarjo alkoi taas höpöttää.
“Minusta olit tosi urhea! Minäkin olisin taistellut sitä vastaan, jos olisin saanut”, hän sanoi ja jatkoi jostain muustakin kaksikon kävellessä hakemaan tuoresaalista. Höyhenhalla katsoi Läppävarjoon, kun tämä höpötti jotain omasta lempituoresaaliistaan ja saalistustaidoistaan.
“Olen jo alkanut miettimään kumppani asioita”, Leppävarjo sanoi ja Höyhenhallan turkkia kuumotti. Miksi kolli puhui hänelle kumppani asioista?
“Ai sepä… kiva”, Höyhenhalla yritti keksiä jotain sanottavaa.
“Joo.” Leppävarjo sanoi. “Olen… ihastunut yhteen naaraaseen. Hän on mukava ja kaikkea! Haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa mutten tiedä miten sanoa se hänelle.”
“Ai… No minä en ole mikään mestari suhdeasioissa”, Höyhenhalla sanoi turkki kuumottaen edelleen. Hän muisti hyvin ensirakkautensa Lumikkoviikseen, mikä oli sitten jäänyt lyhyeksi, kun Höyhenhalla ei enää ollutkaan kiinnostunut naaraista ja oli tavannut Jupiterin. Naaras kaipasi Jupiteria edelleen kokosydämestään. Hän muisti ne kerrat, kun he olivat kaksin juosseet niityillä ja saalistaneet yhdessä.
“Uskon. Eihän oikein kukaan tiedä kumppani asioista ennen kuin on kokenut rakastumisen itse, eikö vain?” Leppävarjo sanoi.
“No itseasiassa… minulla oli kumppani mutta en mielellään puhu siitä”, Höyhenhalla sanoi apeana. Leppävarjo nyökkäsi.
“Kuka se naaras on?” valkoturkkinen soturinaaras kysyi kiinnostuneesti.
“Sinä itseasiassa”, Leppävarjo sanoi. “Olen halunnut kertoa mutta en tiennyt miten, missä ja milloin.”
Höyhenhalla tyrmistyi. Leppävarjo oli ihastunut häneen?
“Ymmärrän, jos et tunne samoin mutta… haluaisitko viettää aikaa kanssani ja kokeilla olisiko meidän välillämme jotain?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Voisin halutakkin”, Höyhenhalla vastasi hymyillen hieman. Hän noukki tuoresaaliskasasta myyrän.
“Jaetaanko?” hän kysyi myyrä suustaan roikkuen.
“Tottakai!” Leppävarjo sanoi ja alkoi kertoilla kaiken näköistä.
*Parin päivän päästä*
“Leppävarjo”, Höyhenhalla naukui jännittyneenä. Leppävarjo nosti katseensa vierellään kävelevään naaraaseen.
“Mitä nyt Höyhenhalla?” Leppävarjo kysyi tavanomaisesti pieni innostuksen sävy äänessään.
“Tiedän, että lupasin sinulle, että voimme kokeilla onko välillämme jotain ja olen tullut päätökseen vaikka aikaa ei ole kulunut hirveästi”, Höyhenhalla kertoi ja tällä kertaa Leppävarjo kuunteli korvat hörössä naaraan puheita.
“Oikeasti!” harmaa tabbykuvioinen kolli hihkaisi.
“Joo. Haluaisin sinusta kumppanini”, Höyhenhalla sanoi. Hän oli korviaan myöten rakastunut tuohon kolliin ja halusi viettää loppuelämänsä hänen kanssaan.
“Oikeastikko! En voi uskoa tätä! Olemmeko siis nyt kumppanukset?” Leppävarjo kysyi innoissaan.
“Jos se käy sinulle, niin tottakai”, Höyhenhalla naukui iloisena.
“Oi! En voi uskoa tätä”, Leppävarjo naukui uudelleen. Hän oli silminnähden hyvin innoissaan. Höyhenhalla tunsi pienen pistoksen, kun hän ajatteli Jupiteria mutta ajat olivat muuttuneet.

”Leikitäänkö piilosta?” Taivastassu kysyi arasti. Savupentua ihmetytti toisen ujous mutta hän tajusi olla hiljaa siitä.
“Ollan mieluummin kissaa ja hiiriä!” Savupentu hihkaisi. Hän tiesi miten leikki kissa ja hiiri toimi, koska oli leikkinyt sitä pari päivää aikaisemmin yhdessä pentuetovereidensa kanssa.
“Selvä. Olenko minä ensimmäinen kissa?” Taivastassu kysyi ja Aamupentu nyökytteli.
“Ole vain! Nyt me lähdemme Aamupennun kanssa pakoon! Juokse kovaa Aamupentu!” Savupentu hihkui leikin innoittamana ja kompuroi matkaan. Urhea pentuhiirikaksikko ryntäsi matkaan ja Aamupentu kiljaisi innoissaan. Taivastassu lähti seuraamaan kaksikkoa ja Savupentu jäikin pian jälkeen Aamupennunsta.
“Mihin sinä jäit tule nopeammin tai joudut kissan suihin!” Aamupentu kiljaisi leikillään.
“Tulen!” Savupentu hihkui ja puuskutti hengästyneenä. Tuo pieni pullero pikkuinen jaksoi juosta vielä hetken kunnes kaatui tassun osuessa kiveen. Hän älähti ja teki kuperkeikan maassa. Taivastassu sai hänet kiinni ja kiikutti Lumikkoviiksen luo joka nauroi hyvillään. Aamupentu pinkoi vieläkin jossain päin leiriä ja Taivastassu lähti jahtaamaan häntä. Savupentu huohotti ja yritti tasata hengityksensä, joka katosi huuruna ilmaan. Pian kuului kiljahdus ja sen jälkeen Taivastassu käveli Aamupentu kintereillään huohottaen takaisin Lumikkoviiksen luo.
“Mitä me nyt leikimme? Mitä? Mitä Mitä?” Savupentu hihkui iloisena.
“Leikkisimmekö nyt piilosta?” Aamupentu kysyi. “Jookoo?” hän naukui pitkillä o-kirjaimilla.
“Jooko? Jooko?” Savupentu hihkui ja pomppi ylös alas. Taivastassu hymyili pentujen innokkuudelle.
//Taivas?

Pimentovarjo oli kertonut epäilevänsä, että Henkäystähti haluaisi hänen hankkivan uuden kumppanin – epäilemättä tällä kertaa puhdasverisen. Pimentovarjo oli surmannut aiemman kumppaninsa tämän paljastuttua erakkojoukon jäseneksi. Turmaloikka oli suunnitellut koko kuvion, jonka seurauksena Punatähtikin oli menettänyt viimeisen henkensä.
“Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta", musta naaras lisäsi happamana. Hän puhui kyllä asiaa, meidän ikäluokassamme ei Kuuraturkin lisäksi ollut juurikaan vapaita kumppanivaihtoehtoja. Itse en olisi valinnut Kuuraturkkia ikipäivänä omaksi kumppanikseni, sillä laiska ja pisteliäs kolli ei kuulunut Kuolonklaanin soturiden parhaimmistoon. Kuuraturkki – kuten myös moni muu kuolonklaanilaiskolli – piti soturiutta jollain tapaa itsestäänselvyytenä, eikä ottanut sitä riittävän vakavasti.
"Niin", tokaisin kylmällä äänellä ja kohautin lapojani. Katseeni käväisi hieman etäämmällä leikkivissä pennuissani. He eivät olleet lainkaan yhtä kovaäänisiä ja holtittomia kuin muut pentutarhan asukit, ja siitä minä olin ylpeä. Minun pentuni olivat hyväkäytöksisiä.
"Kuuraturkki voisi olla ihan sopiva kumppani sinulle", lisäsin kääntäessäni katsettani takaisin Pimentovarjoon. Tällaiset kumppanuuskeskustelut eivät olleet minun mieleeni. En ollut itse valinnut edes omaa kumppaniani, vaan Jyrkänneloikka oli tehnyt sen. Jos olisin antanut sokean rakkauden valita Väärävarjon kumppanikseni, koko elämäni olisi aivan toisenlainen kuin nyt. Olin varma, että loppujen lopuksi minusta olisi vain tullut surkea ja onneton Väärävarjon kanssa, sillä rakkauteni Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan oli vahvempi kuin rakkaus häntä kohtaan.
"Mutta eihän kukaan sano, että sinun olisi valittava joku meidän ikäluokastamme", mau'uin kylmästi ja kohtasin Pimentovarjon katseen, "Kuolonklaani on täynnä nuoria kolleja, jotka varmasti ryhtyisivät mielellään varapäällikön kumppaniksi."

//Pimento?

Pyöräytin silmiäni Tuhkajuovan huomaamatta. En olisi ikinä antanut Turmaloikan pakottaa minua pentuihin, vaikka hän olisi ollut klaanin päällikkö.
“Mikset vain sano hänelle ei?” kysyin, vaikka tiesin kyllä vastauksen. Tuhkajuova oli aina ollut ehdottoman uskollinen Kuolonklaanin päällikölle, eikä Henkäystähti ollut poikkeus, vaikka tämä oli hänen kumppaninsa. Päällikön sana oli hänelle laki: jos Henkäystähti halusi lisää pentuja, Henkäystähti saisi lisää pentuja. Vaikka teinkin parhaani sietääkseni kollia, oli joitain asioita joiden takia en koskaan voisi pitää hänestä. Yksi niistä oli välinpitämättömyys Tuhkajuovan toiveita ja tunteita kohtaan.
Huokaisin syvään. Tuhkajuova oli aina ollut tällainen, enkä minä saisi käännettyä hänen päätään. Ei ollut järkeä soimata häntä siitä, ettei naaras halunnut nousta Henkäystähteä vastaan, varsinkin, kun hän vain noudatti klaanin sääntöjä. Kävisin vain kuningattaren hermoille.
“Teillähän on jo seitsemän pentua. Ja heilläkin on jälkikasvua”, sanoin nyökäten Sulkavirran ja tämän pennun suuntaan. Tuhkajuovan tytär oli vastikään palannut takaisin Kuolonklaaniin kujakissojen mukana. “Luulisi Henkäystähden olevan tyytyväinen.”
Pennuista puhuminen sai minut vain muistamaan, että päällikkö toivoi myös minun synnyttävän Kuolonklaanille puhdasverisiä pentuja. Sitä ei tulisi tapahtumaan. Hän ei painostanut minua samalla tavalla kuin Tuhkajuovaa, mutta tiesin, ettei Henkäystähti ollut tyytyväinen. En halunnut hänen epäilevän uskollisuuttani. Kenties riittäisi, että hankkisin puhdasverisen kumppanin. Olin viime aikoina alkanut tosissani pohtia, olisiko Kuuraturkista siihen. Oikeastaan hän oli ainoa realistinen vaihtoehto, joten minun oli ennemminkin harkittava, olisiko minusta siihen.
“Henkäystähden tyytyväisyydestä puheen ollen… Luulen, että hän haluaa minun hankkivan uuden kumppanin”, sanoin hapan ilme kasvoillani. “Harmi vain, että meidän ikäluokkamme kollit ovat kaikki joko varattuja tai aivan syystä ilman kumppania. Kuuraturkki vaikuttaa siedettävimmältä vaihtoehdolta.”

//Tuhka?

Kävin taas parantajalla. Vaikka sainkin olla nyt enemmän muualla jouduin edelleen viettää aikaani parantajalla.
"Tassusi taitaa olla nyt aivan täysin parantunut", Hehkuaskel naukui. "Vaikka se vähän aristaa välillä siinä ei ole enää mitään vikaa. Sinun ei siis tarvitse huolehtia siitä enää. Sinun ei tarvitse käydä täällä enää ellei se vaikka tulehdu." Puuskahdin.
"Oli jo aikakin", ärähdin ja lähdin lampsimaan leirin halki reunalle jossa oli keräily varastoni. Katselin eri esineitä joita olin sinne keräillyt. Murahdin itsekseni.
"Pitää käydä keräämässä jotain uutta", sanoin hiljaa ja lähdin ulos. Minua ei kiinnostanut vaikka kyseltiin minne olin matkalla tai oliko minulla lupaa lähteä yksin. Mitä se muita liikuttaisi. Menen ulos jos haluan eikä kukaan mahda asialle mitään. Lähdin kulkemaan pitkin petsää ja maistelin ilmaa. Ilmassa haisi riista, mutta myös kylmyys. Oli paljon viileitä kelejä ja lumikerros peitti maan. Mietin löytäisinkö edes mitään mutta sitten näin jotain joka kiinnitti huomioni. Jonkin puun juurakossa oli jotain menin lähemmäs ja kavahdin kauemmas.
"Käärme!" älähdin, mutta huomasin, että se olikin vain nahka. Työnnyin lähemmäs.
*Eivätkö käärmeet olekkaan horroksessa?* mietin hetken ja nappasin sitten nahan maasta ja lähdin kuljettamaan sitä leiriin. Varmistin, että muut eivät katselleet, kun salakuljetin sen muiden keräämieni aarteiden luo.
"Ehkä siitä on hyötyä vielä joku päivä", mumisin ja lähdin pois. Istahdin leirin laidalle enkä välittänyt kylmyydestä. Tiesin, että kylmyys pääsi helposti ohuen ja lyhyen turkkini lävitse enkä välittänyt siitä.
*Mitä apua minusta olisi kylmällä säällä, jos en edes kestäisi sitä?* Vatsani murisi. Minulla oli nälkä mutta riistaa ei juuri ollut tuoresaaliskasassa. Katselin silmät viiruina muita kissoja leirissä ja luimistin korvani. Tahdoin jotain tekemistä, mutta mitään ei oikein ollut. Sitten tajusin mahdollisuuden. Hiippailin pentutarhalle. Näin Susipennun yksikseen.
"Mahtavaa", murisin itsekseni ja hetken katsoin pientä kollia enne kun menin tämän luo. Mietin parhaimpia tapoja kiusata sellaista rääpälettä ja muistin sitten kuinka uuno tämä pentu oli.
"Susipentu! Tule leikkimään kanssani", kutsuin pentua luokseni. Kävin mielessäni mahdollisimman monia tapoja kiusata noin heiveröisen näköistä pentua. Pentu lähti tulemaan luokseni ja peruutin enemmän varjoihin. Lunta oli paljon ja pieni kolli meinasi upota siihen koko ajan. Kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle, löin tämän kumoon ja petin suurella kasalla lunta.
"Saa nähdä osaako tämä pentu kaivaa itsensä ylös", murisin hiljaa itsekseni. "Kaiva itsesi äkkiä pois. Minä en jaksa siirtää tuollaista kasaa lunta", huusin pennulle vielä lumipenkan alle. Rupesin pyörittelemään lumipalloja joita voisin viskellä pentuun, kun tämä viimein pääsisi pois.

//susi

Minusta se on mahtavaa. Luulin ettemme ikinä pääsisi oppilaiksi!" sanoin innoissani. Tykkäsin oppilaana olemisesta. Mutta se tarkoitti sitä, että minun täytyisi mennä oppilaiden pesään.
"Miten me oikein selvitään ilman emoa?" kysyin Katajatassulta.
"Ääh, hänhän on ihan lähellä! Älä nyt hermoile." veljeni vastasi naurahtaen. Vaikka Katajatassun sanat olivat olleet rohkaisevat, minua jännitti silti hieman. Pesässä olisi aivan uusia kissoja, ja he kaikki eivät olleet hirveän kivoja. 'Ehkä olen vain naurettava pelkuri. Ei kukaan muu ole varmaan hermoillut näin.' ajattelin masentuneena. Hahtuvatassu nojasi minuun. "Älä huoli, kyllä me selvitään. Ollaan yhdessä." hän lohdutti ja kosketti nenääni. Sydämeni suli. Hahtuvatassu oli ihana sisko! "Kiitos vain. Tule äkkiä, ennen kuin Lehtituulikin katoaa piikkiherneisiin!" huudahdin ja loikkasin mukaan.
"Tulkaapas sieltä, oppilaat! Pian alkaa tulla jo ilta." Lehtituuli komensi. Kipitin äkkiä mestarini taakse. Katajatassu tunki välistäni.
"Onko reviiriä enemmänkin?" kysyin Lehtituulelta.
"On, kyllä sinun pitäisi se tietää. Kävimme ehkä puolessa siitä." mestarini vastasi katsomatta taakseen. Pian tiheikkö loppui ja eteemme avautui aukio.
"Tässä klaaninvanhimmat yleensä vaihtavat kieliä." Pikiturkki selitti. Haistelin aukiota ihmeissäni. Siellä tuntui vahva kissanhaju. Tunsin valkoisen hiutaleen putoavan päähäni. "Lunta!" Katajatassu ulvahti. Hetken päästä valkoisia hiutaleita tipahteli sankoin joukoin taivaalta. Se näytti hieman oudolta. En nähnyt hirveän hyvin eteeni. Minulla alkoi olla kylmä.
"Mennään leiriin äkkiä, ennen kuin tämä voimistuu!" Pikkukaaos sanoi ja hyppäsi eteenpäin päättäväisesti. Juoksin muiden perässä. Hetken päästä leiri häämötti edessäni. Hidastin vauhtiani. Pujahdin sisään. Lumisade lakkasi leirissä.
"Siinä se reviirikierros oli. Hyvin tehty kaikilta. Ottakaa nyt riistaa, teillä on varmaan kova nälkä." Pikiturkki ilmoitti ja käveli soturien pesään. Pudistelin lunta turkistani. Valkoinen huntu peitti aukiota. Menin pentuetoverieni kanssa syömään. "Sellainen kierros sitten." sanoin. "Aika kivaa oli." Katajatassu mutisi suu täynnä hiirtä.
"Niinpä." Hahtuvatassukin vastasi. "Tule syömään tämä pulu yhdessä, siitä riittää." Kävelin hänen luokseen ja haukkasin pulua. Loin Hahtuvatassuun ystävällisen katseen. Tämä heilautti häntäänsä iloisena. Oli ihanaa syödä pulua, vihdoin. Olin yleensä syönyt vain laihoja hiiriä. Kun olimme syöneet, kävimme katselemassa oppilaiden pesää. Matkalla meitä tuli vastaan Höyhenhalla. "Moi, emo!" sanoin.
"No hei vain. Miten teillä on mennyt?" hän kysyi rakastavasti.
"Lopeta tuo nyt, se on noloa!" Katajatassu huudahti. Katsahdin veljeäni hämmästyneenä. En uskonut, ettei oppilaita saanut nähdä emonsa kanssa.
"Tosi kivasti. Me oltiin reviirikierroksella." Hahtuvatassu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi.
"Sehän on kiva. Te menette varmaan nyt oppilaiden pesään? Minä ainakin muutan soturien pesään." emo naukui.
"Joo." vastasimme. Odotin, että Hahtuvatassu ja Katajatassu olivat poistuneet. Kun he katosivat pesään, katsoin emoani surullisena. "Mitä isä ja Salamanteri tekevät nyt?" kuiskasin hänelle. Höyhenhalla näytti hätkähtävän, ihan kuin se olisi ollut hänellekin vaikeaa.
"Varmasti ovat onnellisia ja ovat yhdessä." hän vastasi, vaikka vältellen katsettani. En uskonut hänen vastaustaan. En kuitenkaan sanonut mitään. "No lähden nyt sitten muiden perään. Heippa." sanoin ja käännyin. Tassutin oppilaiden pesään. Näin Katajatassun ja Hahtuvatassun olevan pesän nurkalla. He olivat tekemässä vuoteita. "Ai hei! Me tehdään vuoteita." Hahtuvatassu kertoi. Nyökyttelin innoissani ja nappasin sammalmöykyn maasta. Aloin muotoilemaan siitä vuodetta. "Me nukutaan tässä nurkalla." Hahtuvatassu kertoi.
"Selvä. On kivaa olla oppilas!" sanoin innoissani.