Jääviilto pihisi raivosta katsoessaan edessään seisovaa oppilasta. Kollin sanat olivat vain merkityksetöntä sanan helinää, eikä niillä ollut enää tässä vaiheessa mitään väliä. Jääviilto oli menettämässä itsehillintänsä, ja ainoa asia mikä tämän mielessä pyöri oli Narsissitassun vahingoittaminen.
"Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?" vaaleanoranssi kolli kysyi nyt huomattavasti vähemmän pelokkaalla äänellä kuin aiemmin. Kysymykset saivat Jääviillon raivon vaihn yltymään. Luuliko oppilas, että muiden läsnäolo estäisi häntä?
Raja tuli vastaan, eikä punaturkkinen soturi kyennyt enää hillitsemään itseään. Tämä teki nopean syöksähdyksen kohti nuorta oppilasta. Vaaleanoranssi kissa yritti kiemurrella pois Jääviillon alta, jonka seurauksena soturin oli vaikeampi saada otetta kissasta. He pyörivät hetken aikaa maassa leirin pääaukiolla aivan muiden kuolonklaanilaisten silmien alla. Jääviilto ei välittänyt missä he olivat tai kuka näki, sillä hän halusi vain vahingoittaa Narsissitassua, kuten hänkin oli loukannut Jääviiltoa.
Voitonriemu leimahti Jääviillossa, kun tämän kynsi osui toivottuun paikkaan; vihollisensa kasvoihin. Narsissitassun suusta pääsi parahdus, ja tämä lopetti hetkeksi rimpuilun. Jääviilto sai otteen nuorukaisesta ja tarrasi hampaillaan toisen niskanahkaan.
Kun Narsissitassu oli toipunut pienestä kynnen iskusta, tämä alkoi räpiköidä irti soturin otteesta mutta turhaan. Jääviilto puri hampaillaan Narsissitassun niskaa ja pakotti painollaan oppilaan maahan. Vihan sokaisema Jääviilto retuutti itseään pienempää oppilasta raahaten tätä leirin kovaa maata pitkin hetken aikaa. Jääviilto aikoi väsyttää vastustajaansa - jos niin nuorta ja kokematonta kissaa sellaiseksi pystyi kutsua - niin kauan, ettei tämä kykenisi enää liikkumaan. Sen jälkeen Jääviilto olisi vapaa tekemään mitä vain, eikä Narsissitassulla olisi voimia edes ylös nousemiseen.
Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun soturi kuuli takaansa rauhallisen, mutta terävän naukaisun:
"Jääviilto. Päästä irti siitä oppilaasta."
Punaruskea kolli luimisti korviaan ja joutui hetken harkitsemaan, tottelisiko varapäällikkönsä käskyä vai ei. Jääviilto puristi hampaitaan yhteen hieman kovempaa, miksi kaikki kiva piti aina kieltää?
"Jääviilto, irrota otteesi siitä oppilaasta heti", Henkäysvarjo toisti vaatimuksensa, eikä Jääviilto ikäväkseen voinut kuin totella. Henkäysvarjo oli avainasemassa, jos Jääviilto pyrki varapäällikön paikalle. Turhalla niskuroinnilla soturi ei ainakaan saisi paikkaa itselleen. Jääviilto nosti Narsissitassun osittain irti maasta, ja irrotti sitten otteensa siten, että kollikissa lysähti kovalle maalle.
Empimättä Jääviilto käänsi selkänsä Narsissitassulle vilkaisemattakaan, millaista sotkua hän oli saanut oppilaan turkilla aikaiseksi. Soturi kohtasi varapäällikön kylmän katseen vähintäänkin yhtä kylmästi.
"Pentu tarvitsi opetuksen", Jääviilto murahti ja muisti oravan, jota hän oli ollut ottamassa tuoresaaliskasasta ennen välikohtausta. Kolli kipaisi tuuheahäntäisen tuoresaaliin mukaansa ja kulki Henkäysvarjon ohitse kohti sotureiden pesää. Henkäysvarjo oli kyllä varsinainen ilonpilaaja. Kyllä kai itseään saa puolustaa, Jääviilto mietti mielessään alkaessaan syömään.
Samalla Jääviilto silmäili Narsissitassua, jonka seuraan Henkäysvarjo oli jäänyt. Nuori oppilas kampesi itsensä pystyyn. Soturi ei nähnyt toisen turkilla sen suurempia haavoja, ainoa josta saattaisi jäädä pysyvä jälki, oli kissan kuonossa oleva inhottavan näköinen viiltohaava. Jääviilto vannoi itselleen, ettei päästäisi Narsissitassua näin helpolla. Kuka tahansa ei tosiaankaan pure Jääviillon häntää ilman, että oikeasti saa katua sitä. Hänen täytyisi keksiä keino tehdä kissan elämästä kärsimystä ilman, että Henkäysvarjo tai muut huomaisivat.

"Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!" Jääviilto raivosi Narsissitassulle karvat pystyssä, jäänsiniset silmät puhdasta raivoa leiskuen. Oppilas tiesi tehneensä pahan virheen erehdyttyään näykkäämään soturin häntää, mutta siitä seurannut vihan tulimeri tuntui hänestä siitä huolimatta kohtuuttomalta. Koska kyseessä oli juuri Jääviilto, ei raivolla ollut rajaa, eikä järkipuhe tehoaisi. Narsissitassu uskoi hetken päiviensä olleen luetut, mikäli hän ei onnistuisi tappamaan soturia ensin, mutta se ei olisi mahdollista edes hänen kauneimmissa unissaan. Oppilas laski katseensa maahan ja huomasi välittömästi rivin teräviä, paljastettuja kynsiä, jotka hänen edessään sähisevä kolli oli iskenyt kiinni leirin pohjaan. Narsissitassu aneli hiljaa mielessään tukea Pimeyden Metsältä, jonka jälkeen uskaltautui jälleen kohtaamaan Jääviillon jäänsiniset silmät.
"Tiedät varmasti itsekin hyvin, etten olisi uskaltanut tehdä niin tahallani!" oppilas avasi viimein suunsa, yrittäen estää pelon paistavan läpi hänen äänestään, niin kuin se teki jo hänen meripihkaisista silmistään.
"Olin vain menossa hakemaan syötävää ja taisin olla hieman väsynyt harjoitusten jäljiltä, enkä katsonut kunnolla eteeni. Ei ole mitään syytä kimpaantua näin pienestä erehdyksestä, eikö vain? Anteeksi vain, jos sinuun sattui pahasti...", Narsissitassu jatkoi, mutta alkoi välittömästi katumaan sanojaan, kun punaruskean soturin jo valmiiksi ilkeään viiruun siristetyt silmät kapenivat entisestään ja tuo kumartui uhkaavasti lähemmäs pienemmän kollin kasvoja.
"Sattui pahasti? Sinä olet tässä se, johon sattuu pian pahasti!" Jäävilto sihisi paljastettujen hampaittensa välistä ja sivalsi ilmaa aivan oppilaan silmien edestä, jotka hän painoi kiinni kavahtaen samalla taaksepäin. Koska kipua ei tuntunut, Narsissitassu uskoi silmiensä olevan edelleen tallella ja helpottuneena raotti niitä pienesti. Toisaalta, sokeana hänen ei olisi tarvinnut enää ikinä nähdä tuota vastenmielistä soturia.
"Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?" Narsissitassu tivasi kerättyään itsensä jälleen. Jos tämä oli oppilaan loppu, hän ei sallisi itsensä kuolevan aivan totaalisena pelkurina.

//Jää?

Jääviilto oli juuri ollut lähtemässä tuoresaaliskasalta mehukas orava suussaan, kun aivan yllättäen soturi tunsi jonkun ottavan kiinni hänen hännästään. Ensimmäinen ajatus punaturkkisen kollin mielessä oli, että jokin tuoresaaliskasassa lojuvista metsäneläimistä olikin yhä elossa ja oli viimeisillä voimillaan näykkäissyt kuolonklaanilaisen hännästä kiinni.
Mutta kun Jääviillon jäänsininen katse kääntyi häntänsä suuntaan, kolli joutui välittömästi raivon partaalle. Hän ei nähnytkään elossa olevaa tuoresaalista, vaan vaaleanoranssin kissan, joka piteli parhaillaan soturin häntää suussaan. Kun vaaleanoranssi kollikissa päästi viimein irti soturin hännästä, Jääviilto pudotti oravansa maahan ja käännähti kokonaan kissan suuntaan. Punaruskean soturin kasvoilla oli hurjistunut ilme, kun tämä porasi jäisen katseensa nuoren kollin meripihkaisiin silmiin.
Jääviilto tunnisti pian nuoren suurikokoisen kissan Aaltosalaman opilaaksi. Narsissitassu oli saanut oppilasnimensä vastikään, mutta käyttäytyi kuin mikäkin typerä pentu! Narsissitassun kasvoilla oleva kauhunsekainen ja anteeksipyytävä katse ei tehnyt vaikutusta Jääviiltoon, se sai soturin vain entistä vihaisemmaksi.
"Mitä sinä luulet tekeväsi?!" Jääviilto murisi hampaat irvessä. Vaaleanoranssi oppilas avasi suunsa, muttei soturi antanut hänelle suunvuoroa:
"Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!" Raivonpuuska ei ottanut laantuaksen soturin räyhäämisestä huolimatta. Häntä ärsytti suunnattomasti edessään kyyhöttävä oppilas, joka oli juuri tehnyt viimeisen virheensä. Kaiken kukkuraksi Jääviilto tunsi edelleen inhottavan piston hännässään. Jääviilto ei varmasti päästäisi oppilasta kuin koira veräjästä!
Jääviillon teki mieli syöksyä nuoren kissan päälle ja alkaa kynsiä tämän inhottavaa ja rumaa naamaansa sellaiseksi, ettei edes hänen oma emonsa olisi enää tunnistanut häntä!.Vaati hurjasti itsehillintää, ettei Jääviilto olisi oikeasti syöksynyt kissan kimppuun. Punaruskea soturi seisoi nuoren Narsissitassun edessä raivosta pihisten ja niskavillat pystyssä. Kollin kynnet olivat liukuneet esiin ja tämä painoi niitä parhaillaan leirin kovaa maata vasten estääkseen itseään käymästä toisen kissan kimppuun.

//Narsissi?

Narsissitassu raotti laiskasti silmiään aina, kun muut oppilaat lähtivät pesästä yksi toisensa jälkeen. Heistä jokainen taisi olla jo paljon häntä taitavampia niin metsästyksessä kuin taistelussakin, sillä kaikki mitä Narsissitassu osasi, oli kiertää reviirin rajaa mestarinsa hännillä. Se sai hänen tassunsa jomottamaan koko seuraavaksi päiväksi, eivätkä koleat, sateiset päivät sallineet niiden hoitamista auringon lämpimässä syleilyssä. Oranssi kolli sulki jälleen silmänsä hetkiseksi ja avattuaan huomasi, että punaruskea tassupari oli ilmestynyt hänen eteensä. Narsissitassu huokaisi syvään ja loi kysyvän katseen kohti Usvatassua, viitsimättä edes nostaa päätään raidallisten etutassujensa välistä. Koko sinä aikana, jonka hän oli asunut oppilaiden pesässä, Usvatassu ei ollut sanonut hänelle muuta kuin nimensä, jota Narsissitassun täytyi udella moneen kertaan unohdettuaan sen aina uudelleen. Jokin oppilaan mitäänsanomattomuudessa ja varjomaisessa tavassa liikkua huomaamattomasti tilassa teki hänestä niin unohdettavan. Kunnollista keskustelua ei siis ollut odotettavissa, joten oppilaan lähestyminen tarkoitti vain yhtä asiaa:
"Aaltosalama lähetti hakemaan. He vievät Nuppujuovan kanssa meidät harjoittelemaan metsästystä", Usvatassu naukaisi kuulostaen siltä, kuin kyseessä olisi Punatähden antama rangaistus. Narsissitassu päästi toisen huokauksen, nousi viimein istumaan ja alkoi sukia pitkää, pehmeää turkkiaan, joka hänen harmikseen sojotti jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.
"He odottavat jo", punaruskea kolli lisäsi, kun hänelle kävi selväksi, ettei toinen ollut heti liikkumassa makuupaikaltaan. Pieni hyväntahtoinen virne nousi Narsissitassun kasvoille, kun hän sai oikaistua viimeisenkin viiksikarvansa ja kohtasi jälleen Usvatassun oranssit silmät.
"Mestarit arvioivat kokonaisuutta, ystävä hyvä. Mitä sinä ajattelisit, jos oma oppilaasi ilmestyisi harjoituksiin aina sen näköisenä, kuin olisi tapellut ketun kanssa?" vaaleanoranssi oppilas naurahti lämpimällä äänellä ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä. Usvatassu ei vastannut, vaan käveli hänen perässään aina leirin uloskäynnille asti, jossa molempien mestarit istuivat puhumassa kolmannen soturin kanssa. Narsissitassu tunnisti tuon kissan Jääviilloksi. Se kävi selväksi viimeistään siitä lävistävästä, jäisestä mulkaisusta, jonka punaruskea soturi loi molempaan oppilaaseen. Jääviillon riekaleinen korva sai Narsissitassun irvistämään pienesti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Oppilasta ei ilahduttanut tieto siitä, että tuo saattoi olla myös hänen korviensa kohtalo, ja hän sattui pitämään niistä paljon. Pian myös Aaltosalama ja Nuppujuova huomasivat paikalle saapuneet oppilaat.
"Jos klaanin ruokkiminen olisi teidän vastuullanne, nääntyisimme kaikki nälkään odotellessa", Aaltosalama torui myöhäistä saapumista. Narsissitassu nielaisi ja saattoi tuntea Usvatassun syyllistävän katseen kohdistuneen selkäänsä.
"Anteeksi. Tassuuni pisti neulanen ja kesti hetki saada se irti", hän avasi suunsa, ennen kuin toinen ehtisi ensin. Soturi siristi oransseja silmiään, kuin arvioiden, puhuiko hänen oppilaansa totta.
"Lähdetään sitten. Pidä huoli, että olet jatkossa ajoissa, sillä joissain tilanteissa pienikin menetetty aika voi olla kohtalokas", Aaltosalama julisti ja vaikutti siltä, että selitys meni hänelle tällä kertaa läpi. Narsissitassu kääntyi katsomaan hänen takanaan seisovaa Usvatassua pieni mutta helpottunut hymy kasvoillaan, toivoen tuon pitävän suunsa kiinni. Sen hän ainakin aiemmin näytti osanneen.

Narsissitassu hiipi matalana, kuten Aaltosalama oli neuvonut, ja koitti pitää mielessään kaikki tuhat muuta mestariltaan saamaa ohjetta:
"Älä päästä häntääsi laskeutumaan maahan. Varo kuiville lehdille astumista, Pidä katse kohteessa...", Aaltosalaman sanat pyörivät hänen mielessään. Oppilaan päähän ei mahtunut, kuinka oli mahdollista tuijottaa saalista ja maata samaan aikaan. Aurinkohuippu oli jo kauan aikaa sitten mennyt ja väsymys alkoi painaa Narsissitassua, mitä ei auttanut harjoituksen pitkästyttävyys. Hiljaa oleminen ja paikallaan pitkiä aikoja seisominen olisivat pian kaksi oppilaan inhokkiasiaa, mutta Usvatassulla sen sijaan molemmat tuntuivat sujuvan - ainakin Nuppujuovan antamien kehujen perusteella. Asia ei yllättänyt Narsissitassua, joka viimein rojahti maahan, kun hänen jatkuvasta hiipimisestä väsyneet jalkansa antoivat viimein periksi. Aaltosalaman huomio oli oppilaan onneksi juuri silloin Nuppujuovassa, eikä hän saanut toista litaniaa siitä, kuinka olla mahdollisimman huomaamaton.
"Tämä riittää tältä päivältä. Palataan takaisin leirille!" Aaltosalama ilmoitti, kun oli saanut keskustelunsa toisen soturin kanssa päätökseen. Huojentunut henkäys vapautui Narsissikajon suusta, kun hän kapusi takaisin jaloilleen ja juoksi muun ryhmän luokse. Koko paluumatkaan ajan hän sai kuulla mestariltaan kehitettäviä kohtia hänen vaanimisasennostaan ja monesta muustakin asiasta, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Leiriin päästyään, Narsissitassu oli kuolemanväsynyt ja sitäkin nälkäisempi, joten puoliunessa hän suunnisti kohti tuoresaaliskasaa. Oppilaalle oli tuossa vaiheessa samantekevää, olivatko sitä enemmän tarvitsevat jo ruokittu, sillä hänen ajatuksissaan pyörivät vain mehukas hiiri ja hänen oma, pehmeä makuupaikkansa. Silmät lähes ummessa, Narsissitassu kumartui napatakseen mitä tahansa riistaa suuhunsa ja tarttui hampaillaan kiinni ensimmäiseen pörröiseen eläimeen, joka sattui hänen kuononsa eteen. Narsissitassu havahtui hetkessä huomatessaan, ettei kyseessä ollutkaan hiiri - tai mikään muukaan riistaeläin - vaan hänen hampaittensa välissä olikin itse asiassa kissan hännänpää. Suureksi epäonneksi, kyseisen hännän täytyi kuulua juuri Jääviillolle. Tämän tajutessaan Narsissitassu tunsi, kuinka hänen sydämensä muljahti rinnassa ja samalla silmänräpäytyksellä hän vapautti punaoranssin hännän leuoistaan. Paras vaihtoehto olisi luultavasti ollut paeta paikalta, mutta oppilas oli jähmettynyt paikoilleen ja tuijotti Jääviillon kasvoja yhtä aikaa kauhistuneena ja anteeksipyytävänä.

//Jää?

"Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni - tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä", Kaamostassu mourusi huolissaan. Ivallisen kollin sanat menivät täysin täydestä viattomalle Toivetassulle. Pyyhkäistyään kuonoaan hellästi käpälällään hän jatkoi katsekontaktin pitämstä yllä, jonka ansiosta Toivetassu alkoi sääliä kollia. “Voi sinua. Joudut huolehtimaan poloisesta veljestäsi vaikka hän on selvästi sitä mieltä, että teet väärin kohdellessasi muita… no niin kuin kohtelit ennen”, Toivetassu sanoi ja katui omia sanojaan välittömästi. “Tai siis”, hän soperteli. “Tarkoitin, että olen minäkin sitä mieltä mutta teidän välinne ovat silti hyvät”, kollioppilas hämmentyi itsekin omista sanoistaan eikä hänen tarvinnut edes esittää vaan hän joutui prosessoimaan sanojaan yhtä kauan kuin niiden kuulija. “Unohda ja anteeksi jos olin töykeä”, Toivetassu pahoitteli. “Joo ei mitään”, toinen vastasi yhtä hämillään kuin itse puhuja oli. “Minäpäs menen tästä. Luulisin, että minua kaivataan auttamaan jonnekin taas”, Toivetassu sanoi punastuen turkkinsa alla. Taas hän oli pilannut mahdollisuutensa astua isompaan asemaan muiden kissojen silmissä. “Minunkin täytyy varmaan sitten kiitää taas”, Kaamostassu sanoi ja nyökkäsi hyvästeiksi, kun Toivetassu livahti etsimään tekemistä. Hän kuljeskeli hetken ympäriinsä muttei löytänyt ketään apua tarvitsevaa joten lampsi pentutarhaan vaihtamaan pentutarhan asukien makuualuset. Hän siivosi loppu iltapäivän Mäntyviiksen, Höyhenhallan ja Lumikkoviiksen makuualusia ja haki tilalle uudet. Hän tarjosi vielä apuaan Hehkuaskeleelle mutta sai vastaukseksi kipakan “en tarvitse apuasi juuri nyt” ja lähti oppilaiden pesään vaihtamaan vielä omat ja veljensä makuualuset palveluksena ja kävi sitten jo aikaisin nukkumaan. Hänen päivänsä oli ollut kiireinen ja siitä syystä hän nukahti nopeasti tuoreilla makuualusillaan.

"Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen", Hehkuaskel selitti meille, nostin päätäni heikosti. Kaksi päivää!? Se on kauan, sain varmasti kovan tällin. "Muistatteko mitä on tapahtunut?" Hehkuaskel kysyi uteliaasti. "Joku hyökkäsi", mutisin yrittäessäni muistaa mitä kaksi päivää sitten tapahtui. "Kettu ehkä", sanoin kun muistin punaruskean hahmon. "Me haavoituttiin ja kettu kuoli", Loiskevarjo selitti Hehkuaskeleelle. "Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?" hän kysyi nopeasti. "Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia", Hehkuaskel sanoi hiukan pahoittelevasti. Voi ei, en ole enää kaunis jos minulla on arpia! Hehkuaskel ojensi Loiskevarjolle vettä, hän näytti kauhistuneelta nähdessään kuvajaisensa. "Saanko minäkin nähdä itseni?" kysyin. Hehkuaskel ojensi veden minulle. Katsoin silmät pyöreinä kauhusta kuvajaistani. Kuonollani oli iso arpi, ja korvasta oli revennyt palanen. Selässäni puolestaan oli monta raavinta ja purema arpia. Katsoin järkyttyneenä pois kuvajaisestani, ja silmistäni valui kyyneliä. "Ei, ei tämä ole totta! Näen unta", huudahdin ja katselin hätääntyneenä ympärilleni. "Valitettavasti tämä on totta", Hehkuaskel sanoi pahoittelevasti. Käperryin pieneksi palloksi ja itkin hiljaa, miksi? Miksi? Loiskevarjo laittoi häntänsä häntäni päälle lohduttavasti. Käänsin katseeni tähän kolliin, oliko hänellä jotain sanottavaa?

// Loiske?

"Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa", Nuppujuova tokaisi vastaukseksi. Katsoin kummastuneena Nuppujuovaa ja kallistin päätäni, totta kai silmä on vielä ummessa, hän satutti sen aivan äsken. "Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman...päivän?" hän jatkoi ja hymyili hermostunutta hymyä. Nyökkäsin nopeasti, pahoitteleva ilme kasvoillani. "Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea", Nuppujuova sanoi hiljaa. "Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä", vastasin hymyillen kiusaantuneesti. Nuppujuova katsoi hetken muualle unelmoivan näköisenä, mutta havahtui pian, ja käänsi katseensa minuun. "K-kiva että kävit", hän änkytti hiukan hermostuksissaan. Vilkaisin nopeasti tämän silmiin, ja hymyilin tälle lämpimästi, jotenkin minusta tuntui, että Nuppujuova oli enemmän kuin ystävä. Ravistelin päätäni ja katselin pesää, sillä aikaa kun Nuppujuova taas haaveili jostakin omissa maailmoissaan. "Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?" hän kysyi. "Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian", toivotin lämpimästi Nuppujuovalle. "Heippa", "Nähdään, Pyörretassu", hän vastasi hiljaa ja käänsi katseensa maahan. Loin vielä Nuppujuovalle katseen hyvästiksi, ja hän vastasi. Sitten kävelin pois heilauttaen häntääni. Nuppujuova oli taas omituinen, ihan kuin hän olisi ihastunut. Mutta ei kai minuun? Voi olla, koska hän käytäytyy niin omituisesti seurassani. Ravistin taas päätäni, ei Pyörretassu, Nuppujuova on vain ystävä, ei muuta, ehkä. Istahdin oppilaiden pesän edustalle, oli yhä loppupäivä vapaata, mutta en tiennyt mitä voisin tehdä. Ei minulla ollut ystäviä, joiden kanssa puhua. Huokaisin raskaasti, ehkä voisin vielä tänään mennä tervehtimään Nuppujuovaa, ja viedä tälle vähän tuoresaalista, mutta en vielä, vaan myöhemmin.
Oli jo myöhä, ja taivas oli jo hämärä. Ehkä on parasta mennä nyt Nuppujuovan luo. Kävelin tuoresaalis kasalla ja nappasin ison hiiren, toivottavasti hän pitää siitä. Jolkotin parantajan pesälle, ja kurkistin sisään. "Anteeksi, tulin katsomaan Nuppujuovaa ja toin hänelle tuoresaalista", huikkasin Hehkuaskeleelle. Naaras nyökkäsi. "Peremmälle", hän sanoi. Kävelin peremmälle ja laskin saaliin Nuppujuovan eteen. Naaras käänsi katseensa minuun, tämän silmän päällä oli yrtti haude. "Toin sinulle ruokaa", sanoin hymyillen lämpimästi.

// Nuppu?

Loiskevarjo!" kuulin Orvokkisydämen kirkaisun. Hoipertelin naaraan luo vaivalloisesti. Kettu makasi kuolleena maassa. Olin tappanut sen. Se oli viimeiseksi teokseen raapaissut minua päähän. Isku oli osunut syvälle, ja uskoin että se pysyisi aina. Myöskin kasvoni olivat täynnä naarmuja. Orvokkisydän makasi maassa. "Orvokkisydän!" henkäisin. Hän kohotti päätään. Autoin hänet ylös. Olin saanut pahoja viiltoja, mutta en yhtä pahoja kuin Orvokkisydän. "Voin kantaa sinut." tarjouduin. "Minä pystyn..itse. Osaan kävellä." Orvokkisydän kähisi. Menin Orvokkisydämen avuksi. Hän otti minusta tukea. Huomasin Orvokkisydämenkin kuonossa ison viillon, josta vuosi kirkkaanpunaista verta. Hänellä oli haavoja myös selässä. Kävelimme rähjäisinä leiriin. Leirin sisäänkäynnillä kaaduin maahan kivusta. Orvokkisydän lysähti maahan huohottaen. Näin sumeasti kissan hahmon. "Tulkaa auttamaan! Täällä on verisiä kissoja!" kuulin huudon. Näin edessäni seisovan Toivetassun. Paikalle ryntäsi heti ainakin viisitoista kissaa. "Mitä heille on käynyt? Siinähän on Loiskevarjo ja Orvokkisydän! Mitä tapahtui?" klaani kyseli kovaa vauhtia. "Hiljaa kaikki!" näin Punatähden ulvaisevan. "Hehkuaskel! Tänne!" Näin sumeasti kivun vallassa Orvokkisydämen, joka huohotti kivusta. Tunsin kuinka minua nostettiin jonkun selkään. Klaanitoverit kantoivat meidät leiriin. "Aih." ajattelin. Meidät laskettiin pehmeille sairasvuoteille. Tunsin kuinka kipu otti vallan, enkä voinut enää taistella vastaan. Nukahdin. Kun heräsin, en ollutkaan Synkässä Metsässä. Olin yhä parantajan pesässä. Tunsin yhä pari haavaa. "Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen." Hehkuaskel selitti minulle ja juuri heränneelle Orvokkisydämelle. "Muistatteko mitä on tapahtunut?" "Joku hyökkäsi." Orvokkisydän mutisi. "Kettu ehkä." "Me haavoituttiin ja kettu kuoli." selitin. "Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?" kysyin. "Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia." Hehkuaskel naukui. Hehkuaskel ojensi minulle vettä. Vedestä näin kasvoni. Ne näyttivät suorastaan kauheilta. Minulla oli vasen korva revennyt, ja iso arpi selässä ja etutassussa.
"Orvokki?"

Kuulin hämärästi Hehkuaskelen jutustelevan jonkun kollin kanssa. Kuulin vain sanan: voisinko. Makasin vuoteellani. Olikohan joku tullut katsomaan minua? Henkeni salpautui, kun Pyörretassu asteli sisään. "Hei, Nuppujuova." hän naukaisi. "Miten voit?" Katsoin kollia silmät pyöreinä. Pyörretassu huiskautti häntäänsä söpösti. "Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa." päädyin sanomaan. Olin vähällä peittää suuni hännälläni. Olisinpa sanonut mitä tahansa, niin se olisi ollut monta kertaa parempi! Enpä voinut sitten keksiä omaperäisempää vastausta! Pyörretassu katsoi minua kummastuneena. "Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman...päivän?" naukaisin. Pyörretassu nyökkäsi hieman pahoittelevasti. "Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea." sanoin. "Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä." Pyörretassu vastasi hieman kiusaantuneena. "Mutta kaikista kissoista paikalle osuit sinä." ajattelin haltioituneena. Käänsin katseeni taas Pyörretassuun. "K-kiva että kävit." änkytin. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti. Hänen katseessaan oli ihanaa lämpöä. Minun teki mieli syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten ja kertoa, kuinka paljon tykkäsinkään hänestä. En pitänyt kenestäkään yhtä paljon kuin hänestä. En kuitenkaan, harmikseni voinut sanoa sitä hänelle. Se olisi aivan liian noloa. Ja mitä hänen perheensäkin ajattelisi? Heidän poikansa tekisi pentuja suvuttoman, tuntemattoman naaraan kanssa! Pyörretassu katseli pesää. Tajusin olleeni kauan ajatuksissani. "Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?" kysyin yrittäen kuulostaa normaalilta. "Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian." Pyörretassu toivotti. "Heippa." "Nähdään, Pyörretassu." vastasin hiljaa. Pyörretassu loi minuun vielä viimeisen katseen. Vastasin hänelle. Sitten katsoin kuinka kollin häntä katosi. Minua harmitti niin paljon. Olisin voinut olla kollin kanssa vaikka koko loppuelämäni. Hän oli yksinkertaisesti paras klaanitoveri. Oli kuitenkin varmaan monia naaraita, jotka halusivat olla hänen kanssaan. Makasin vuoteessani. Silmään sattui yhä. En vielä voinut avata sitä. Hehkuaskel asteli sisään. "Joko vieraasi lähti?" hän kysyi. Nyökkäsin surullisena. "No, nyt laitamme sinulle sen hauteen." Hehkuaskel ilmoitti. "Joo." sanoin. Ajatukseni palasivat taas asioihin jotka olivat kiinni Pyörretassussa.
"Pyörre?"

Nuppujuova: 7kp -

Pyräkkätassu: 15kp -

Katajapentu: 7kp -

Lumikkoviiksi: 8kp -

Kaamostassu: 5kp -

Aaltosalama: 4kp -

Taivaspentu: 5kp -

Orvokkisydän: 6kp -

Pyörretassu: 6kp -

Tuhkajuova: 40kp! -

Varissulka: 10kp -

Jääviilto: 7kp -

Jääviilto köpötteli partion hännillä hitaasti eteenpäin ja silmäili edellään kulkevia sotureita. Henkäysvarjo oli taktikoinut ja nimennyt partioon itsensä lisäksi Kalmakuun, Sähkötuhon, Lehtituulen ja Jääviillon. Raidallinen kolli puhui parhaillaan Jääviillon edellä kulkevien sotureiden kanssa suunnitelmastaan, jonka myötä Kuolonklaani saataisiin puhdistettua epäpuhtaista kissoista.
"Punatähti kertoi, että hänellä on enää yksi henki jäljellä. Hän alkaa käydä jo vanhaksi, joten viimeisen hengen menetys on vain ajan kysymys. Kun se tapahtuu, meidän täytyy olla valmiina. Teidän tehtävänne on puhua puhdasverisille kuolonklaanilaisille ja selvittää heidän suhtautumisensa ei-puhdasverisiin. Mitä useamman liittolaisen saamme, sitä nopeammin Kuolonklaani on puhdistettu", harmaa kolli naukui matalalla äänellä ja vilkaisi perässään kulkevia kissoja. Jääviilto hymyili tyytyväisenä, sillä hän oli kuullut suunnitelmasta jo kauan sitten. Hän oli aivan varma, että Henkäysvarjo valitsisi hänet varapäällikökseen, sillä olihan Jääviilto tukenut häntä pidempään kuin muut kuolonklaanilaiset.
"Voimmeko kertoa suunnitelmasta muille, vai passitammeko kaikki mahdolliset liittolaiset sinun puheillesi?" Kalmakuu kysyi, "ja ketkä kaikki tästä ovat tietoisia? Olisi ajan haaskausta lähestyä kissoja, jotka ovat jo mukana suunnitelmassa."
"Ette. Selvitätte vain lähestymänne kissan mielipiteen, ja mikäli hän jakaa mielipiteemme, pyydätte minua lähestymään häntä", Henkäysvarjo vastasi tällä kertaa vilkaisematta perässään kulkevia kissoja. Varapäällikön katse harhaili ympäristössä tämän puhuessa:
"Tällä hetkellä suunnitelmasta tietävät teidän lisäksenne Ruusutuike, Kuuraturkki, Pikiturkki, Latvaruusu ja Harakkanauru."
Jääviilto alkoi kyllästyä tähän turhanpäiväiseen jaaritteluun. Kolli haukotteli kyllästyneenä ja sai Sähkötuhon mulkaisemaan häntä.
"Emmekö voisi jo alkaa tositoimiin?" punaruskea kolli murahti, "erakot sikiävät parhaillaan Kuolonklaanissa minkä ehtivät, eikä Punatähti tee asialle mitään. Jos vitkuttelemme, pian koko klaani on täynnä pelkkiä kuraverisiä."
Henkäysvarjo pysähtyi ja käänsi terävän katseensa Jääviiltoon. Kolli kohtasi empimättä varapäällikön katseen.
"Emme voi tehdä mitään niin kauan, kun Punatähti on päällikkömme. Toimimme niin kauan sääntöjen mukaan, kun vain on mahdollista. Päällikön tappaminen suututtaisi turhaan esi-isämme ja saisi meidät näyttämään pettureilta", Henkäysvarjo virkkoi. Jääviilto pyöräytti silmiään. Kolli oli lopen kyllästynyt Punatähden tapaan johtaa, sillä päällikkö hyväksyi jokaisen klaaniin haluavan erakon Kuolonklaaniin noin vain. Lähes puolet kuolonklaanilaisista olivat joko täysin tai osittain erakoita.
Jääviilto ei alkanut vänkäämään enempää vastaan. Mikäli hän suututtaisi Henkäysvarjon, tuleva päällikkö ei varmasti hyväksyisi häntä varapäällikökseen.

Olin päässyt - ennemminkin joutunut - mukaan täysikuun kokoontumiseen Eloklaanin kanssa. Olisin mieluummin jäänyt leiriin nukkumaan. Tai vielä parempi, jatkanut harjoituksiamme Aaltosalaman kanssa. Minusta oli tuntunut siltä, kuin olisin oikeasti edistynyt saalistustaidoissani. Pitkin hampain minun oli myönnettävä, että Aaltosalama oli ihan hyvä opettaja.
Istuskelin kissajoukkiossa kivikukkulan alapuolella. Kokoontuminen oli alkamassa, eloklaanilaiset olivat juuri saapuneet. Minun ei tehnyt mieli jutella oikein kenenkään kanssa, sillä mukana ei ollut ketään minua kiinnostavaa kissaa. Sitä paitsi tarpeeni härnätä muita oli täyttynyt jo harjoituksissa Aaltosalaman kanssa.
En kuitenkaan saanut pitkään olla rauhassa, kun joku istuutui viereeni. Katsoin kummastuneena tulijaa ja tunnistin tämän siksi eloklaanilaiseksi naaraaksi joka oli "auttanut" minua muutama päivä sitten. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän lähestyi minua näin, mutten lainkaan pahoillani.
"Hei", soturinaaras sanoi ja hänen kasvoillaan oli pieni hymyntapainen. Vastasin tuohon hymyyn omalla virneelläni.
"Kas hei", sanoin nyökäten. "Hassua törmätä sinuun täällä."
Vaikka eloklaanilainen hymyili, hän ei näyttänyt erityisen halukkaalta sietämään seuraani, vaan vilkuili vähän väliä ympärilleen ikään kuin peläten jonkun katsovan meitä.
"Oliko riistastani apua?" hän kysyi uteliain silmin. Katsoin naarasta hetken ihmetellen miten joku saattoikin olla näin hyväuskoinen. Olin puoliksi odottanut, että hän olisi ehtinyt tulla järkiinsä tässä ajassa, mutta onnekseni olin ollut väärässä.
"Ehdottomasti", sanoin nyökytellen. "Sain viimein syödäkseni. Olet ollut korvaamaton apu."
Naarassoturi hymyili minulle tyytyväisesti ja livahti sitten tiehensä. Kaiketi minulla oli parin päivän päästä odotettavissa jälleen uusi ilmainen saalis. Ajatus sai kehnon mielialani hiukan kohenemaan.
Jostain syystä olin oikein suosittu tänä iltana, sillä pian toinenkin eloklaanilainen lähestyi minua. Tiesin Pohjaharhasta vain hänen nimensä, enkä oikeastaan olisi välittänyt tutustua kollikissaan sen tarkemmin. Tunne oli selvästi molemminpuolinen, sillä eloklaanilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä liittyessään seuraani.
"Näin kun puhuit Kultasiiven kanssa", Pohjaharha sanoi. "Onneksenne en kuullut mistä puhuitte."
"Ja hyvä niin", tokaisin vastaukseksi. Soturinaaraan käyttäytyminen oli ollut melko harkitsematonta, sillä tässä kissajoukossa kuka tahansa olisi saattanut kuulla. En mielelläni jäisi kiinni soturilain rikkomisesta, sillä Henkäysvarjo varmasti riemastuisi siitä. Tämä Kultasiipi-niminen kissa ei kaiketi välittänyt säännöistä tai sitten hän vain oli hiukan päästä vajaa.
"Muistuttaisin, etteivät eri klaanien kissat saa ystävystyä", valkoinen soturi sanoi hillitysti. "Te vaikutitte olevan aika hyvissä väleissä."
"Niinkö?" sanoin virnistäen. "Kultasiipi itse liittyi seuraani aivan pyytämättä. Ei ole minun vikani, että olen niin hurmaava. Ehkä sinun pitäisi suunnata syytöksesi häneen eikä minuun."
Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun päälliköt alkoivat puhua. Vilkaisin sivusilmällä Pohjaharhaa, joka istui vieressäni katse Kivikukkulalla. Siristin silmiäni: hän voisi pitää huolen omista asioistaan. Tiesin, että eloklaanilaiset olivat innokkaita noudattamaan sääntöjään, mutta uskoin, etteivät Pohjaharhan lisäksi monet muut uskaltaneet muistutella toisen klaanin jäseniä niistä. Toivoin, ettei kolli aavistellut mitään ja ettei hän tosiaan ollut kuullut puheitamme; tilanne Kultasiiven kanssa oli kääntymässä oikein kiinnostavaan ja ennen kaikkea minulle edulliseen suuntaan.

"Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?" Pyräkkätassu maukui valitellen. "Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää." Lumikkoviiksi ymmärsi nuoren kollin ajatuksen sanojen pohjalla muttei voinut liittyä kannattamaan tämän ajatusta. “Ymmärrän kyllä, että se turhauttaa mutta en usko, että kokoontumiset ovat täysin turhia. Ne luovat yhteyttä klaanien välille vaikka ystävystyminen onkin kieletty toisten klaanien jäsenten kesken”, nuori kuningatar loi ajatuksensa sanoiksi tälle vielä nuoremmalle soturin alulle katsoen tätä lempeillä sinisillä silmillä Pyräkkätassun kauniin ruskeankeltaisiin. “Onhan se aika typerää, että emme saa ystävystyä tai jakaa suurinta osaa asioistamme toisten kanssa mutta se on vain turvallista ettemme palasta kaikkia heikkouksiamme muille, tiesithän sen?” Lumikkoviiksi varmisti mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan katsahti taas päälliköihin. Mesitähti lopetti kokoontumisen kutsumalla klaaninsa matkaan. Punatähti ohjasi pian omat kissansa matkaan vastapäiseen suuntaan. Lumikkoviiksi nousi jaloilleen ja hoputti myös vieressään istunutta kollia liikkeelle. Kaksikko seurasi muuta klaania ei aivan viimeisinä mutta melkein häntäpäässä jonoa. “Odotatko jo innolla soturiaikaasi? Pääset johtamaan partiota ja kaikkea muutakin. Entä odotatko rakkauselämään astumista?” Lumikkoviiksi kyseli. “Toisaalta ehkä kollit eivät ole niin innoissaan kumppanin hankinnasta”, hän kohautti lapojaan tietämättömänä.
//Pyräkkä? (hoidatkohan nää leiriin tästä?)

Siitä, kun Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja vienyt ulos leiristä, oli kulunut jo pari päivää. Oma rauhani oli mennyttä. Henkäysvarjo oleskeli suuren osan yhteisestä vapaa-ajastamme ympärilläni ja oli kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan välillämme. Vaikka oma rauhani olikin mennyttä, tyydyin hiljaa surkeaan kohtalooni. Pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, jos yrittäisin rimpuilla pois kumppanini suosiosta. Kun tilanne oli mikä oli, minun oli yritettävä olla paras mahdollinen kumppani Kuolonklaanin tulevalle päällikölle ja kissalle, jonka isä oli valinnut minulle.
Punatähti oli aiemmin tänään ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät, ja nyt me nökötimme leirin uloskäynnillä odottamassa päällikön käskyä liikkua. Yö oli kirkas, ja taivas oli miltei pilvetön. Vain muutama pilvenhattara peitti alleen joitakin lukuisista tähdistä. Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla taivaalla, eikä kuuhuipun hetkeen olisi enää pitkästi.
Kun Punatähti oli varmistanut, että jokainen kokoontumiseen lähtijä oli mukana, hän antoi lähtökäskyn ja lähdimme hänen perässään ulos leiristä. Olin etummaisten joukossa, joten jouduin odottelemaan pisimpään, että kaikki olivat päässeet ulos piikkihernetunnelista.
Päästyämme ulos leiristä, Punatähti otti suunnaksi Kivikukkulan. Kivikukkulalle päästyämme, eloklaanilaisia ei vielä näkynyt missään. Kun kuljimme Punatähden johdolla polkua pitkin kukkulan päälle, tuuli kantoi luoksemme voimakkaan eloklaanilaisten tuoksun. Kääntäessäni katseeni Hehkulammen rannalle, näin eloklaanilaisjoukon lähestyvän kukkulaa.
Kuolonklaanilaiset hajaantuivat ympäri kivistä kukkulaa niin, että jokaisella oli hyvä näkö- ja kuuloyhteys Puhujankivelle. Eloklaanilaiskissat löysivät paikkansa kuolonklaanilaisten ympäriltä.
Vihreä katseeni pyyhki kukkulalla seisovia kissoja ja etsi jotakin poikkeavaa. Osa kuolonklaanilaisista pysytteli visusti erossa eloklaanilaisista, mutta sosiaalisimmat - kuten Mäyräkynsi, Nuppujuova ja pari oppilasta - siirtyivät nopeasti eloklaanilaisten seuraan vaihtamaan kuulumisia. Silmiäni siristellen seurasin tapahtumia, yrittäen kuunnella lähettyvillä puhuvien sotureiden keskustelua. Olin niin kaukana, että kuulin vain muutaman sanan sieltä täältä: lehtisade, pennut, sairaus ja kuolema. Oletin, että ne sanat suustaan päästänyt eloklaanilaissoturi kertoi Nuppujuovalle klaaninsa kuulumisia.
Katseeni jatkoi matkaansa Puhujankiven juurella seisovaan Henkäysvarjoon, joka oli päätynyt keskustelemaan Minttuliekin kanssa. Kuolonklaanin varapäällikkö tuijotti tyhjällä katseellaan Minttuliekkiä, jonka kasvoilla oli myös melko mitäänsanomaton ilme. Punatähti ja Mesitähti keskustelivat varapäälliköidensä vieressä selvästi hieman vapautuneempina.
Taas kerran vaihdoin kohdettani, ja tällä kertaa katseeni pysähtyi valkoturkkiseen, siroon kolliin. Hetken luulin katsovani Väärävarjoa, kunnes erotin soturin silmien ympärillä olevat tummat kuviot. Hän oli Pohjaharha, Väärävarjon poika. Kolli oli kaiketi selvinnyt tuntemattomasta sairaudesta, johon hän oli Leimusilmän kertoman mukaan sairastunut. Olin jo siirtämässä katsettani pois valkeasta kollista, kun näin asian, jota en koskaan toivonut tapahtuvan. Hengitykseni salpaantui, kun tummanharmaa kolli asteli rennoin askelin häntä pystyssä valkoturkkisen luokse. En saanut katsettani enää irti Varissulan tummasta turkista. Ainoa ajatus, joka mielessäni pyöri, oli "ei, he eivät saa jutella toisilleen."
Olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Hän toki olisi ollut ainoa keskustelukumppanini, mutta hän olisi myös nähnyt silmänräpäyksessä lävitseni ja tajunnut, että Pohjaharha ei ollut minulle aivan kuka tahansa kissa.
Mutta siinä he nyt olivat, Pohjaharha ja Varissulka keskustelemassa keskenään. Molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet, eikä kumpikaan hymyillyt. Purin hampaitani yhteen ja odotin, että he lähtisivät eri suuntiin ja jättäisivät toisensa rauhaan. Niin ei kuitenkaan ehtinyt käydä, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat jo Puhujankiven päälle ja ilmoittivat kokoontumisen alkaneen.
Minun katseeni käväisi päälliköissä, mutta lipui nopeasti takaisin kissoihin. He olivat veljekset, jotka eivät tienneet toisistaan mitään. Minun katseeni etsi heistä koko ajan yhtäläisyyksiä: Vaikka Pohjaharha olikin rakenteeltaan huomattavasti kevyempi kuin Varissulka, he olivat molemmat keskikokoisia, hoikkia ja lyhytturkkisia. Näin heissä paljon samaa, aivan liian paljon. Toivoin vain, ettei kukaan erehtyisi kääntämään katsettaan kaksikkoon ja tajuaisi, että hehän olivat loppujen lopuksi aika paljonkin saman näköisiä.
Päälliköiden puheenvuorot menivät minulta tyystin ohi, kun katseeni jumitti kahdessa eri klaanien sotureissa. He katsahtivat vielä kerran toisiinsa päin ja sanoivat jotakin, mutten kuullut mitä. Kiitin hiljaa mielessäni Pimeyden Metsää, kun Varissulka nousi ylös ja jätti pentuetoverinsa yksin keskelle kukkulaa. Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin nopeasti ympärilleni. Tässä osassa kukkulaa kissoja oli vain harvakseltaan, eikä - Pimeyden Metsälle kiitos - kukaan edes vilkuillut minun suuntaani.
Loppukokoontumisen ajan rauhoittelin itseäni, kun epäluuloisuus mielessäni kasvoi. Olin varma, että salaisuuteni tulisi paljastumaan, jolloin aivan kaikki menisi pieleen. Olivatko kollit itse edes tajunneet keskustelevansa pentuetoverinsa kanssa? Vai luulivatko he juttelevansa vain jonkun satunnaisen, vieraan klaanin jäsenen kanssa? Olin varma, että Henkäysvarjo oli huomannut reaktioni. Mitä hän ajatteli? Katuiko hän päätöstään antaa minulle anteeksi?
Samalla kun hermostuneet ajatukset pyörivät päässäni, ulkokuoreni pysyi ilmeettömänä. Minun oli pysyttävä mahdollisimman normaalina, jotta salaisuuteni olisi turvassa. Jos se tulisi julki, koko elämäni olisi ohi.

//KP-boosti

"Herätys", Henkäysvarjon ääni sai minut pysähtymään käpälät liukuen. Olin parhaillaan juossut metsän sokkeloista polkua pitkin oravan perässä. Katselin hämmentyneenä ympärilläni olevaa metsää, muttei harmaata raidallista soturia näkynyt missään. En osannut paikantaa, mistä ääni kuului.
"Herätys", ääni sanoi uudelleen ja repi minut viimein pois unen maailmasta. Ravistelin väsyneenä päätäni ja raotin unisia silmiäni. Henkäysvarjo katsoi minua vaaleansinisiä silmiään siristellen.
"Nouse ylös, minulla on sinulle asiaa", vaaleanharmaa kolli kuiskasi ja nyökäytti päällään pesän uloskäyntiä kohti. Minulla meni hetki tajuta, että pesässä oli edelleen pilkkopimeää ja se oli täynnä nukkuvia sotureita. Minkä ihmeen takia Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä? Valtava väsymys oli vähällä saada minut sulkemaan silmäni, mutta uteliaisuus vei voiton. Nousin väsyneenä ylös lämpimästä vuoteestani ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen samalla, kun avasin suuni haukotellessani.
Pujottelin nukkuvien sotureiden välistä pesän uloskäynnille. Astuin ulos lämpöisestä pesästä kylmälle pääaukiolle. Etsin vihreällä katseellani Henkäysvarjoa, joka oli siirtynyt piikkihernetunnelin kupeeseen. Lehtisade oli jo pitkällä ja erityisesti yöt kylmenivät vauhdilla. Ohut turkkini ei juurikaan suojannut minua kylmyydeltä, joten olisin mieluiten viettänyt kylmät yöt sotureiden pesän lämmössä, enkä ulkona Henkäysvarjon kanssa. Yövartiossa oleva Latvaruusu istui Henkäysvarjon vierellä, ja kaksikko näytti puhuvan jostakin.
Mutta kun kävelin heitä kohti, he nostivat nopeasti katseensa minuun ja vaikenivat. Siristin epäluuloisena silmiäni ja kohtasin empimättä Henkäysvarjon sinisten silmien viileän katseen.
"Tämän on parempi olla jotakin tärkeää, kun herätit minut keskellä yötä", naukaisin terävällä äänellä ja annoin häntäni heilahdella sivulta toiselle. Henkäysvarjo nyökkäsi:
"Se on. Tule."
En olisi halunnut seurata, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Jos en seuraisi, en saisi tietää mitä kolli halusi minulle kertoa. Vilkaisin Latvaruusua, joka oli kääntänyt katseensa poispäin minusta leirin tyhjälle pääaukiolle. Henkäysvarjo oli päässyt jo piikkihernetunnelin puoliväliin, kun vasta lähdin hänen peräänsä.
Leirin ulkopuolella oli vielä kylmempää kuin kallion ja piikkihernemuurien suojaamassa leirissä. Avoimessa maastossa tuuli pääsi kulkemaan vapaana. Kulkiessaan ohitsemme, tuuli jäi hetkeksi leikittelemään harmailla turkeillamme. Kehoni värähti inhottavasta kylmyydestä. Katseeni kohosi taivaaseen, joka oli vielä nukkumaan mennessäni ollut tummien pilvien peittämä. Nyt se oli kirkas, eikä pilvistä näkynyt jälkeäkään. Kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla miltei täyden kuun rinnalla.
Henkäysvarjo vilkaisi minua, mutta lähti aivan yllättäen, sanaakaan sanomatta juoksuun. Ellen olisi ollut niin pirun kiinnostunut kollin asiasta, olisin kääntynyt jo ympäri ja palannut takaisin lämpimään pesään. Mutta koska kiinnostus oli liian suuri, lähdin juoksemaan itseäni nopeamman kissan perässä kohti etelää. Juostessa lihakseni lämpesivät ja kylmä ilma ei tuntunut enää niin kylmältä. Henkäysvarjo oli minua nopeampi juoksija, mutta hän hidasti tahtiaan aina välillä, jotta pysyisin hänen perässään. Jossain kohtaa kolli vaihtoi suuntaa Hehkulammelle päin.
Henkäysvarjo hidasti tahtiaan siinä vaiheessa, kun Kivikukkula näkyi, mutta oli kuitenkin melko kaukana meistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni lämpimästi hymyillen. Henkäysvarjo sai minut yhä vain ärsyyntyneemmäksi, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena.
"No niin, nyt olemme tarpeeksi kaukana leiristä ja ylimääräisistä korvapareista", raidallinen kolli naukaisi rennolla äänellä. Siristin silmiäni mietteliäänä.
"Mitä muut eivät saa kuulla?" kysyin tasaisella, kylmällä äänellä ja kohotin aavistuksen verran ylöspäin. Henkäysvarjo vakavoitui, ja tämän lämmin hymy oli nopeasti pelkkä muisto vain. Kollin kasvoille piirtyi synkkä ilme.
"Asiani koskee Varissulkaa ja sitä, miten sinä petit minut", kollin terävät sanat tuntuivat viiltona rinnassani. Kehoni jännittyi, mitä kolli oikein suunnitteli? En irrottanut kylmää katsettani Henkäysvarjon vaaleansinisistä silmistä. En pitänyt lainkaan mahdottomana ajatuksena, että hän oli tuonut minut tänne riistääkseen henkeni. Nyt, kun hän otti puheeksi menneisyyden tapahtumat, ajatus tuntui hyvinkin todennäköiseltä. Minä olin kuitenkin päättänyt, etten kuolisi noin vain Henkäysvarjon kynsiin. Hän toki oli minua parempi taistelija ja nopeampi juoksija, mutta pärjäisin hänelle kyllä älykkyyttäni hyödyntäen.
"Älä säikähdä", Henkäysvarjo sanoi nyt hieman rauhallisemmalla äänellä ja kumartui minun tasolleni, "olen valmis antamaan sen kaiken anteeksi."
Varapäällikön sanat yllättivät minut täysin, enkä kyennyt peittelemään sitä. Hämmentynyt ilme viipyi kasvoillani vain hetken, mutta epäilemättä Henkäysvarjo huomasi sen. Pysyin vaiti, sillä en tiennyt mitä sanoa. Yritin lukea Henkäysvarjon vakavaa ilmettä selvittääkseni, oliko tämä tosissaan vai yrittikö hän vain vedättää minua.
"Olen miettinyt meitä paljon viimeaikoina, ja tullut siihen tulokseen, että sinä ansaitset toisen mahdollisuuden. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ajattelin, että voisin yrittää vihdoinkin olla Varissulalle isä, jonka hän ansaitsee", Henkäysvarjo lausui samalla, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Kolli kuulosti ja näytti vilpittömältä, mutta siitä huolimatta minun oli vaikea uskoa häntä. Miksi hän nyt yhtäkkiä antaisi anteeksi kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen? Mikäli olisimme olleet leirissä, emmekä kaksin keskellä tyhjää, öistä reviiriä, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta toisaalta Varissulan kannalta myöntyminen oli ainoa vaihtoehto. Henkäysvarjo oli Kuolonklaanin tuleva päällikkö, ja noustakseen arvokkaammaksi soturiksi, Varissulka tarvitsisi päällikön siunauksen.
"Se kuulostaa hyvältä", vastasin kollille hetken hiljaisuuden päätteeksi ja kohtasin jälleen tämän sinisen katseen. Henkäysvarjon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta minua ei hymyilyttänyt. Olin ollut iloinen päästyäni eroon Henkäysvarjosta ja tämän inhottavasta seurasta, ja olisin mielelläni jatkanut samaan malliin. Mutta olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Varissulka saisi ansaitsemansa mahdollisuudet edetä klaanin arvoasteikolla.
"Voinko nyt palata takaisin nukkumaan?" esitin kylmän kysymyksen kollille, joka näytti olevan tyytyväinen keskustelumme lopputulokseen. Henkäysvarjo ei lakannut hymyilemästä, vaan nyökkäsi:
"Kävellään yhtä matkaa takaisin leiriin. Anteeksi, että herätin sinut näin. Ajattelin, ettet tahdo käydä tätä keskustelua päivällä, kun kuka tahansa voi kuulla meidät."
Henkäysvarjo oli oikeassa, mutten halunnut sanoa sitä hänelle ääneen. Paluumatkalla takaisin kohti leiriä, Henkäysvarjo oli aivan kuten ennen Varissulan syntymää. Hän puheli niitä näitä, ja minä kuuntelin hiljaa vierestä, vastaten välillä jotakin lyhyesti. Henkäysvarjon seura ei edelleenkään ollut mieleeni, mutta en kokenut oikeudekseni valittaa. Jyrkänneloikka oli valinnut hänet minun kumppanikseni, joten minun täytyi kunnioittaa isäni tahtoa ja yrittää parhaani mukaan vain kestää tätä tilannetta.

//KP-boosti

"Menkää te hetkeksi pois", Hehkuaskel komensi minua ja Turhamyrskyä, vilkaisin mestariani, joka nyökkäsi myöntävästi. Kävelin poispäin, vilkaisin kuitenkin surullisesti Nuppujuovaa ennen kuin lähdin. Nuppujuova raukan silmä oli umpeutunut kiinni, jakaikki tämä on sen tyhmän jäniksen syytä! En enää tiennyt halusinko enää tämän jälkeen syödä jäniksiä, mutta minun on pakko. Tunsin sääliä Nuppujuovaa kohtaan, jos tämän toisesta silmästä tulisi sokea? Niin kuin isälläni? En halunnut sitä Nuppujuovalle, hän on kiva, mutta on ollut hiukan omituinen lähiaikoina. En tiennyt mistä se johtui, johtuiko se minusta? Jos ei, niin mistä sitten? Turhamyrsky käveli vieressäni, kolli näpäytti hännällään päälakeani. "Tämän tapauksen jälkeen, voit pitää loppupäivän vapaata", Turhamyrsky sanoi, eikä tämän äänestä kuullut millä mielellä tämä oli. Nyökkäsin ja kävelin rivakalla tahdilla kohti oppilaiden pesää. Minulla ei ollut ystäviä, joille puhua tästä. Veljeni ei viettänyt enää paljoa aikaa kanssani, ja isäni pystyi samaistumaan siihen, mutta jutustelimme aina ohimennen. Minusta tuntui, että ainoa joka minusta välittää on Orvokkisydän, rakas emoni, mutta hän ei ollut täällä nyt, harmillisesti. Asetuin makaamaan vuoteelleni, ja laskin pääni etutassujeni varaan. Huokaisin raskaasti. Kaikkea vain tapahtuu pääni menoksi, mutta tämä oli kauheinta mitä olin kokenut tähän mennessä. Haukottelin, olin väsynyt, ja surullinen. Ehkä minun pitäisi ottaa tirsat, ja sitten käydä katsomassa Nuppujuovaa. Hymyilin varovasti, ja nukahdin levottomaan uneen.
Avasin silmäni ja nousin istumaan, en nukkunut kovinkaan kauan, mutta väsymys oli poissa. Mielessäni oli yksi asia, käy katsomassa Nuppujuovaa. Nousin päättäväisesti seisomaan ja kävelin ulos oppilaiden pesästä. Lähestyin varmoin askelin parantajan pesää. Kurkistin sisälle, ja Hehkuaskel tuli minua vastaan. "Voinko tulla katsomaan Nuppujuovaa?" kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Tulin sisälle. "Hei Nuppujuova", sanoin hymyillen, naaras käänsi katseensa minuun ja näytti piristyvän.

// Nuppu?

Käännyimme Loiskevarjon kanssa kohti tiheikköä. Toivoin hiukan, että kolli käyttäytyisi hieman kypsemmin.
"No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!" kolli voihkaisi. Vilkaisin nuorta kollia sivusilmälläni, olin hyvin kummastunut. Ennen kuin ehdin vastata, kuulin ulvaisun, punaruskea iso hahmo syöksyi piikkiherne puskasta, tiesin jo heti mikä se oli, se oli kettu. Loiskevarjo ampaisi nopeasti eteeni, ikään kuin suojakseni, kuvitteliko hän etten osaa puolustaa itseäni!? Kettu murisi uhkaavasti, ja tämän viekkaista ja julmista silmistä paistoi ylimielisyys, ja pilkallisuus meitä kohtaan. "Kyllä minäkin osaan taistella vaikka olen naaras!" karjaisin Loiskevarjolle ja sähisin ketulle. "Taistele! Tämä ei ole leikkiä vaan vakavaa!" huusin ja sähisin uhkaavasti. Minulla ei ollut aikaa keskittyä miten Loiskevarjo taisteli, minun piti keskittyä omaan suoritukseeni, ja vakavasti. Karjaisin raivokkaasti, ja syöksyin kohti punaruskeaa, julmaa olentoa. Paljastin terävät hampaani, ja kynteni, ja tartuin tämän oikeaan etujalkaan. Puraisin kovaa, niin että hampaani upposivat tämän lihaan, ja raastoin kynsillä, että ketulle jäisi varmasti ruhjeita pitkäksi aikaa. Kettu ulvaisi kivusta, ja heilautti villisti etujalkojaan. Menetin otteeni, ja lensin puuta päin. Parkaisin kivusta, joka poltti selkääni, mutta olin hyvilläni nähdessäni ketun verta vuotavan jalan. Kettu lähestyi hampaat uhkaavasti esillä, sähisin ketulle, mutta se ei hätkähtänyt. Onnekseni Loiskevarjo hyppäsi ketun selkään, ja upotti kyntensä ketun selkään. Kettu parkaisi ja keskittyi nyt Loiskevarjoon, eikä minuun. Nousin sihahtaen ylös, ja hyppäsin kohti tämän päätä. Tartuin kynsilläni tämän niskasta, ja verta tirskahti tassuilleni. Raavin mitä kynsistäni pystyin, mutta kettukin osasi olla ovela. Se tarttui terävillä hampaillaan häntääni, ja kirkaisin, kynsieni ote lipesi ja kettu roikotti minua hännästäni. Se heitti minut ilmaan, ja nappasi hampaillaan kiinni, se puri selkääni ja ravisti minua. "Loiskevarjo!" kirkaisin apua, ja yritin sinnitellä kivussa, ja olla ajattelematta kyljilläni valuvasta verestä.

// Loiske?

"Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta", emo vaakuutteli vienosti hymyillen, ja hänen silmistään valui kyyneliä. Painauduin tiukemmin vasten emon kylkeä. "Älä itke emo, Valo pärjää, olet ihana emo, ja Sammakko ei ole niin kauhea kuin luulin", sanoin hiljaa ja hymyilin vienoa hymyä varovasti. Emo nuolaisi päälakeani hellästi ja otti mukavamman asennon. Emon ja Kirkaspennun lämpö tuntui kyljissä ihanalta, minulla on perhe, joka rakastaa minua, en tarvitse mitään muuta, kuin rakkautta. Ajattelin hymyillen varovasti, ja nukahdin.
Istuin pesän ulkopuolella ja katselin maassa mönkivää ötökkää silmät suurina. Punatähti oli aiemmin kertonut että tänään on kokoontuminen, ja emo oli päässyt sinne. En tiennyt mikä on kokoontuminen, saati siitä mitä siellä tehdään. Olin ajatuksissani, ja samaan aikaan mielenkiintoinen ötökkä mönki pois. Olin surullinen, kukaan ei ollut seurassani. Eikö kukaan välitä minusta? Niiskaisin hiukan surullisesti. Kirkaspentu hyppi yllättäen iloisesti luokseni. Katsoin tätä varovasti, ja kallistin päätäni kysyvästi. "Mennään leikkimään noiden kanssa!" Kirkaspentu hihkui ja osoitti Höyhenhallan pentuetta. Katsoin heitä varovasti, ja pudistin päätäni. En tiennyt edes heidän nimiään, ja olen mieluummin sisällä ja mietin elämääni. "En halua, haluan kuunnella mieluummin klaaninvanhimpien satuja", sanoin ja kävelin varovasti kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Kirkaspentu pudisti päätään ja esti minua pääsemästä sisälle. "Me mennään leikkimään!" hän sanoi päättäväisesti, ja työnsi minua sinne päin, jossa Höyhenhallan pennut olivat. En pannut vastaan, en kuitenkaan pystyisi vastustamaan siskoani. Olimme pian heidän luona, ja katsoin heitä ujosti, ja seisoin vastahakoisesti. "Hei", sanoin hiljaa ja käänsin katseeni maahan.

// Höpö pennut?

Aaltosalama yllättynyt, miten hyvin Varissulan suoritus oli mennyt pienen opastamisen jälkeen. Ei se tietenkään täydellinen ollut - tai yhtä hyvä kuin Aaltosalaman - mutta paljon parempi verrattuna kollin aikaisempaan yritykseen.
"Ei huono", hän myönsi soturille ja katseli tätä siristäen mietteliäästi silmiään. "Ehkä sinusta on ainesta johonkin."
Varissulka näytti tyytyväiseltä itseensä. "Tarvitsenkohan enää harjoitustakaan, kun olen tällainen luonnonlahjakkuus?" tämä myhäili ääneen.
Aaltosalama pyöritteli silmiään ja huiskaisin tätä kuonolle hännällään. "Et sinä kaikkea yhdessä päivässä opi, hiirenaivo. Sitä paitsi, jos et jatka harjoittelua, unohdat varmasti pian juuri kanssasi jakamani viisaudet ja kaikki tämä on turhaa", hän tuhahti.
"Jos arvon mestari kerran niin tuumii", Varissulka hymähti, ja tummanharmaan soturin naamalla oli varsin raivostuttava, näsäviisas virnistys, joka sai Aaltosalaman hermot kireäksi.
"Harjoittelemme tätä vielä jonkin aikaa, kunnes meidän pitää palata leiriin", naaras maukui ja potkaisi kävyn taas kauemmaksi Varissulasta. "Enhän suinkaan halua oppilaani myöhästyvän täydenkuun kokoontumisesta tänä iltana. Onhan se niin jännittävä tapahtuma tuollaiselle pienelle, maailmaa ihmettelevälle kissanpojalle." Hän väläytti kollille kopean hymyn ja käski tätä sitten jatkamaan harjoitusta, kunnes he lopulta palasivat leiriin ja Varissulka pääsi valmistautumaan illan suureen kohokohtaan rauhassa.

Lumikkoviiksen rohkaisevat sanat saivat minut paremmalle tuulelle. Naurahdin ja pudistelin päätäni huvittuneena.
"Kiitoksia vain, jos kerran oikeasti olet sitä mieltä", kehräsin naaraan kommentille, ja ennen kuin ehdin maukua enempää, Kivikukkulan päältä kajahti ääni, joka merkitsi kokoontumisen alkamista. Katsahdin Lumikkoviikseen hammasta purren. "Pahastutko, jos jään istumaan tähän kanssasi? Kokoontuminen on jo alkamassa, enkä viitsisi lähteä etsimään uutta istumapaikkaa."
"Siitä vain", Lumikkoviiksi hymyili ja teki tilaa littanalla kivellä, jonka päällä istui. Kävin istumaan hänen viereensä ja suuntasin katseeni ylös kukkulalle, jossa Mesitähti ja Punatähti seisoivat vieretysten. Kaksikosta Punatähti avasi kokoontumisen puheenvuorollaan:
"Kuu on taas täysi, jonka vuoksi olemme jälleen kokoontuneet Kivikukkulalle. Olemme päässeet klaaneissa jyllänneestä sairaudesta ja sen aiheuttamista kuolemista hyvin yli, Kuolonklaaniin on syntynyt uusia pentuja, jotka ovat klaanimme tulevaisuus. Klaanissa on myös kaksi uutta soturia: Roihumarja ja Loiskevarjo. Reviirillämme vaelteli jonkin aikaa sitten kettu, jonka hoitelimme hengiltä ongelmitta. Kaikin puolin Kuolonklaanissa menee erittäin hyvin, olemme aloittaneet ajoissa valmistautumisen tulevaan lehtikatoon."
Tämän jälkeen seurasi Eloklaanin päällikön puheenvuoro, jonka kuuntelin puolella korvalla. Sotureita oli nimitetty, sotureita oli kuollut, sotureita oli lähtenyt… Sitä samaa vanhaa. Puheet sisälsivät hyvin niukasti sisältöä, ja se hieman turhautti minua. Mitä järkeä oli järjestää tällainen tapahtuma kerran kuussa, jossa kaikki pönöttivät eri puolilla kivistä kukkulaa kuunnellen kahden "merkkikissan" löpisevän jonninjoutavuuksia? Jos minä olisin saanut päättää, kokoontuminen olisi järjestetty aivan eri tavalla.
Puheenvuorojen päätyttyä kissoilla oli vielä hetki aikaa seurustella keskenään. Istuin yhä Lumikkoviiksen vieressä, eikä minua oikeastaan huvittanut lähteä etsimään itselleni uutta seuraa, sillä saattaisin törmätä Mäyräkynteen. Hän oli kiva kissa, mutta juuri nyt en kaivannut häntä hönkimään niskaani.
"Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?" kysyin Lumikkoviikseltä ja käänsin katseeni naaraan sinisiin silmiin. "Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää."

//Lumikko?

Kaamostassu virnisti Toivetassulle, kun toinen tarttui hänen tassuunsa ja naukaisi voivansa antaa hänelle anteeksi. Kaamostassu oli juuri ehtinyt naukua pahoittelut puheistaan, mutta Toivetassu keskeytti hänet ja naukaisi Mäyräkynnen olevan katala kuin kettu. Toisen puheet saivat Kaamostassun toiveikkaaksi, kenties toinen olisikin helpompi vastus. Mäyräkynsi saisi katua, että hän oli koskaan liittynyt Kuolonklaaniin. Siitä kollikissa pitäisi ehdottomasti huolen.
"No, sovitaan sitten niin! Tästä päivästä lähtien olen parempi Kaamostassu", tummaturkkinen kissa myöntyi hampaita nitkutellen.
"Ja vaikka oletkin spesiaali kissa, niin et ole ainoa. Olen pyytänyt myös sisaruksiltani, siis Pyräkkätassulta etenkin anteeksi", oppilas kertoi Toivetassulle ja väläytti sitten toiselle pirteän hymynsä.
"Mutta.. Siitä isästäsi. Minusta hän kohtelee sinua todella epäreilusti! En kerro sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, mutta sinuna minä en antaisi hänen kohdella sinua noin. Jos sinä haluat, voisin auttaa sinua tässä. Sovinnoneleenä, tietenkin", kuolonklaanilainen kissa tarjoutui ja heitti häntänsä kehonsa suojaksi. Kaamostassun harmaansiniset silmät tarkkailivat Toivetassua uteliaina ja toiveikkaina.
"Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni - tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä", Kaamostassu mourui nuoremmalle kollioppilaalle huolestuneen oloisena ja pyyhkäisi käpälällään kuonoaan. Kaamostassu huokaili hiljakseen ja piti Toivetassuun ystävällisen katsekontaktin. Sisällään hän tunsi ärsytystä ja ällötystä, mutta hän ei antanut sen näkyä lainkaan.

//Toive?

"Anteeksi, melkein törmäsin sinuun", Pyräkkätassu pahoitteli törmättyään harmaavalkoiseen naaraaseen keskellä kokoontumista. "Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa." Lumikkoviiksi naurahti kehrähtäen samalla. “Hän on vähän sellainen. Tiedätkö mitä?” nuori kuningatar naukui innostavasti. “No?” Pyräkkätassu kysyi näreissään ja Lumikkoviikselle tuli paniikki. Mitä hänen oikein pitikään sanoa!? “Pian olet soturi ja sitten saat kuljeskella metsissä ja pääset eroon ärsyttävästä mestarista.” Pyräkkätassu naurahti piristyen hiukan. "Tosin Mäyräkynnen tuntien hän varmaan seurailee minua vielä soturinakin, sillä olen tehnyt niin monta karkaamistemppua Eloklaanin puolelle rajaa", hän naukahti kuitenkin häntä valahtaen. “Ei sinun hänestä tarvitse piitata! Soturina loistat jopa Eloklaanin puolelle omaa upeuttasi ja Mäyräkynsikin jää varjoon rinnallasi”, Lumikkoviiksi rohkaisi toista iloisilla sanoillaan. Mäyräkynsi todella oli yksi Lumikkoviiksen rajoja koettelevimmista kissoista - tämä oli samaan aikaan ärsyttävä että hyvä ystävä mutta häntä suojeleva kuningatar ei päästäisi pentujensa lähelle tai varsinkaan mestariksi! Punatähti oli aikeissa aloittaa kokoontuminen joten Pyräkkätassun pitäisi kiirehtiä kiittämään naarasta tai tämän usko kolliin laskisi merkittävästi.
//Pyräkkä?

Untuvapentu, tule nyt sieltä!" ulvaisin. Katselin kuinka Untuvapentu juoksi takaisin. "Emo, minulla on nälkä!" huudahdin. Höyhenhalla, emoni katsoi meitä rakastavasti. Minua harmitti että olin joutunut jättämään isäni ja veljeni. Siskoistani, Untuvapennusta ja Hahtuvapennusta ei oikeastaan ollut hirveästi minulle seuraa. Salamanteri oli ollut kiva veli. Minua myös harmitti se, että emme voineet jäädä isän luo. "Miksi meidän pitää olla täällä?" kysyin. "Ei Salamanterikaan tänne tullut." "Se on vähän eri asia." emo vastasi hieman vältellen katsettani. "Kerron sinulle, joskus isompana." "Ei kun minä haluan tietää nyt!" kiljaisin. Höyhenhalla laski häntänsä rauhoittavasti ympärilleni. "Rauhoitu." hän naukaisi pehmeästi. Henkäisin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu leikkivät parantajakissoja pesän nurkassa. "Leikkisit siskojesi kanssa." Höyhenhalla sanoi. "En halua." totesin myrtyneenä. Potkaisin sammalia. Huomasin siitä tulleen sammalpallon. Viskasin sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. "Ollaan sammalpalloa!" hihkaisin. "Älkää pennut pitäkö meteliä. Täällä ei sitä sovi pelata." Mäntyviiksi tuli sanomaan. "Ulkona?" kysyin toiveikkaasti. Kallistin päätäni söpösti. "Ei ilman kuningatarta." Höyhenhalla sanoi. "Enköhän minä voi mennä ennen kuin täytyy mennä taas vaihtamaan sammalia." Mäntyviiksi totesi hieman kiusaantunut ilme kasvoillaan. Minua kummastutti. Miksi Mäntyviiksen täytyisi vaihtaa kaikkien sammalet? Olin kuullut jotain "lainrikkojasta; joten olikohan se Mäntyviiksi? "Kiitos." Höyhenhalla naukaisi. Mäntyviiksi harppoi ulos. Katselin naaraan mustaa turkkia ja heiluvaa häntää. Hän vaikutti oikeastaan...ihan söpöltä, vaikkakin hurjan vanhalta. Pyörittelin silmiäni pari kertaa. En todellakaan ollut ihastunut häneen! Mieluummin vaikka mäyrään! Mäntyviiksi oli pysähtynyt pentutarhan aukolle. "Tuletko?" hän kysyi. "Joo." sanoin ja juoksin aukiolle. Vanha naaras tuijotti peräämme. "Hei mitä te teette?" kysyin nähdessäni Hahtuvapennun. "Etsittiin sinua. Hei Untuvapentu, Katajapentu on täällä!" Hahtuvapentu vastasi. Hetken päästä Untuvapentukin ilmestyi näkyviin. "Mitä tehdään?" hän kysyi puuskuttaen. "Leikitään piilosta!" päätin. Untuvapennun silmissä näkyi epäröivyys. "Ei ehkä." hän naukui. "Suostu nyt." Hahtuvapentukin yritti. "Okei." Untuvapentu sanoi ja hypähti ilmaan. Vilkuilin hetken aikaa ympärilleni. "Kuka on etsijä?" Hahtuvapentu kysyi. Hätkähdin hieman. "Minä voin olla." Mäntyviiksi vastasi.
"pennut, Höpö tai Mänty?"

Teki kipeää kuulla totuus liskojen horrostamisesta. Joutuisin siis todella kestämään lehtikadon kylmyyttä ja pimeyttä näkemättä vilaustakaan suomuisista ystävistäni. Niin epäreilua!
"Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia", Pimentovarjo maukui lohduttavasti. Katsahdin häneen korvat lannistuneesti luimussa. Naaras selvensi, mitä oli tarkoittanut puhuessaan muissa eläimissä tapahtuvista muutoksista: "Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein."
Vaikka hiiret, oravat ja sen sellaiset eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin liskot, arvostin silti suuresti emoni elettä yrittää piristää minua. Kenties voisin yrittää suunnata tänä lehtikatona huomioni myös muihin metsän eläimiin ja yrittää oppia niistä enemmän odotellessani liskojen paluuta.
"Kiitos paljon, emo", naukaisin kiitollisena ja puskin päälläni naaraan lapaa. "Ehkä minä yritän seurata muitakin eläimiä jatkossa."
Pimentovarjo väläytti minulle lempeän hymyn. "Se on hyvä kuulla."
Jutustelimme emon kanssa vielä niitä näitä, ennen kuin minun piti mennä nukkumaan. Nau'uin naaraalle hyvät yöt ja suuntasin oppilaiden pesälle, jossa muut oppilaat jo tuhisivat sikiunessa.

Täysikuu loisti kirkkaana öisellä taivaalla. Olimme saapuneet hetki sitten Kivikukkulalle, jonne myös eloklaanilaisten odotettiin saapuvan pian.
"Muista, kun eloklaanilaiset tulevat, ole kohtelias mutta älä mene jutustelemaan heidän kanssaan", Mäyräkynsi ohjeisti minua, kun kauempana horisontissa näkyi lähestyviä tummia hahmoja. Istuin mestarini vierellä ja yritin kuikuilla kiven päältä tulijoihin päin.
"Miksi?" kysyin irrottamatta katsettani saapuvista kissoista.
"Koska sinut tietäen vuodatat heille kaikki salaisuutemme", soturi murahti ja näpäytti minua kevyesti korvanlehdelle tassullaan. Huokaisin ja pyörittelin silmiäni - en minä niin paha lörppösuu ollut. Sitä paitsi, eihän meillä edes mitään salaisuuksia ollut. Vai oliko ne jätetty kertomatta minulle? Kerrassaan epäreilua, jos asian laita oli niin!
Seurasin kiveltä mestarini vierestä, miten eloklaanilaisia puikkelehti kuolonklaanilaisten sekaan. Kun Mäyräkynnen silmä vältti, lähdin omille teilleni - niinhän kaikki muutkin oppilaat tekivät. Ei minua tarvinnut holhota niin kuin jotakin pikkupentua.
Pujottelin liikkuvien kissojen välissä, ja yhtäkkiä eteeni ilmestyi harmaa turkki. Tein äkkipysähdyksen ja tajusin kissan olevan Lumikkoviiksi, yksi klaanimme sotureista, tosin tällä hetkellä hän oli kuningattarena pentutarhalla.
"Anteeksi, melkein törmäsin sinuun", pahoittelin naaraalle ja hymyilin vähän. "Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa."

//Lumikko?

Ulisin pidellen silmääni. Kani oli tunkenut käpälänsä syvälle. Pyörretassu kantoi minua selässään. En ymmärtänyt, miten hän jaksoi. No, olin kuitenkin nuori ja solakka, joten tuskin siitä ongelmaa tulisi. Silmääni sattui hillittömästi. Huomasin Turhamyrskyn katsovan minua ehkä.. hieman nolona? Sain juuri ja juuri nähtyä että leirin sisäänkäynti oli lähellä. Pyörretassu laski minut kevyesti parantajan pesän suulle. "Hehkuaskel, täällä tarvitaan apua." hän sanoi määrätietoisesti. Ihailin kollin rohkeutta. Hän oli loistava klaanitoveri..ehkäpä jopa kumppani? En jaksanut ajatella semmoista. Silmääni sattui hurjasti. Kuulin kuinka Turhamyrsky selitti Hehkuaskelelle jotain. Hehkuaskel kumartui yläpuolelleni. "Menkää te hetkeksi pois." Hehkuaskel komensi Pyörretassulle ja Turhamyrskylle. He katosivat pois, mutta Pyörretassu vilkaisi minuun surullisena. Silmäni oli umpeutunut kiinni. "Mikä sinuun kävi?" Hehkuaskel kysyi. "K-kani survaisi minua silmään..ai!" älähdin pidellen silmääni. Hehkuaskel henkäisi. "Katsotaanpa. Ei näytä pahalta, silmä saadaan kuntoon. Joudut olemaan kuitenkin täällä..ehkä muutaman viikon?" Hehkuaskel totesi. Ilon värähdys kulki ruumiini läpi. En joutuisikaan puolisokeaksi! Kuitenkin minua järkytti se, että Hehkuaskel puhui synkkään sävyyn. "Onko se paha juttu?" kysyin. "Silmääsi saattaa jäädä arpia." Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin pelokkaana. Mitä jos minua alettaisiin haukkumaan? Olin kuitenkin oppinut jo, että niiden muka "mahtavien" kissojen haukut eivät olleet yhtään tärkeämpiä kuin hiirenpapanat. Sydäntäni kuitenkin raastoi se, että en saisi tavata Pyörretassua moneen päivään. Entä jos hän tulisi vierailemaan tänne? Kyyneleet nousivat silmiini. Varjokarva olisi ollut heti salamana paikalla ja huolehtimassa minusta. Näin mielessäni kollin ystävällisen lämpimät silmät. Mutta, ei niitä ollut enää. Varjokarva oli kuollut. Minulla ei ollut enää mitään. Varjokarva oli ollut minulle kuin varaisä mutta ei enää. Minulla ei ollut enää ketään läheistä. Hehkuaskel laittoi kehäkukan mehua silmääni. Yhtäkkiä se alkoi kirvellä. "Ai!" älähdin. "Älä huoli, ei se satu paljoa." Hehkuaskel naukaisi. "Annan sinulle unikonsiemeniä nukkumiseen. Silloin minulla on parempi mahdollisuus." Huokaisin. Hehkuaskel antoi minulle muutaman siemenen. Söin ne ja tunsin kuinka minua alkoi väsyttää. Nukahdin uneen. Kun heräsin, räpyttelin silmiäni parantajan pesän valossa.
"Pyörre?"