Pimentovarjo: 11kp -

Huomenkyyhky: 8kp -

Mäyräkynsi: 12kp -

Aaltosalama: 6kp -

Kaamostassu: 10kp -

Nuppujuova: 26kp! -

Mäntyviiksi: 39kp! -

Toivetassu: 3kp -

Tuimakatse: 16kp -

Pyräkkätassu: 4kp - Soturin pisteet kasassa, eli sinut ja pentuetoverisi voidaan nimittää sotureiksi kun haluatte.

Orvokkisydän: 8kp -

Tuhkajuova: 16kp -

Untuvapentu: 11kp -

Loiskevarjo: 14kp -

Taivaspentu: 3kp -

Pyörretassu: 11kp -

Lumikkoviiksi: 4kp -

Varissulka: 4kp -

Korviani poltteli nolostuksesta, kun Aaltosalama arvioi vaanimisasentoani. Oliko se todella niin kehno? Soturinaaras tuntui löytävän korjaamista asioista, joita en ollut edes tullut ajatelleeksi. En ollut kuvitellut, että minun häntäni sijainnilla olisi yhtään mitään väliä saalistaessa.
"Minun itsetuntoni on oikein korkealla, kiitos vain", puuskahdin vastaukseksi naaraan ohjeistukselle. Noudatin kuitenkin hänen korjauksiaan sen enempää mukisematta. Siirsin käpäläni lähemmäs ja häntäni alas ja katsoin sitten Aaltosalamaa kysyvästi. Punaruskea soturi pudisti hiukan päätään.
"Älä siirrä jalkojasi sentään liian lähelle, tasapainosi heikkenee noin. Ja jos häntäsi laahaa maata, se voi aiheuttaa ääntä, mikä säikäyttää riistan pois."
Tuhahdin turhautuneena.
"Missä ihmeessä niiden on sitten oltava?" kysyin katsoen Aaltosalamaa kyräillen. Soturi kohautti lapojaan.
"Sopivassa kohtaa", hän vastasi yksinkertaisesti. Pyöräytin silmiäni; kaipa hän oli oikeassa. Siirsin jalkojani aavistuksen kauemmas, jolloin asentoni tuntui varmemmalta. Kohotin häntääni niin, ettei se kahisuttanut maassa lojuvia lehtiä, mutta pidin sen kuitenkin visusti alhaalla. Sitten kohdistin katseeni edessäni olevaan käpyyn. Kuvittelin sen paikalle hiiren, ja minun oli oikein hillittävä häntääni, ettei se alkanut kiemurtelemaan ilmassa. Sitten ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuillani kävyn päälle. Ainakin yritykseni oli tuntunut paremmalta kuin metsästyspartioissa yleensä: jaloissani oli tuntunut olevan enemmän voimaa. Käännyin voitonriemuisesti Aaltosalaman puoleen.
"No, mitäs sanot?" kysyin noustessani takaisin seisomaan vaanimisasennostani. "Minulla meni aika hyvin, vai mitä?"

//Aalto?

Kasvoilleni tuli vakava ilme, kun Pyräkkätassu kysyi minulta liskoista. Tiesin tietenkin, että ne kiinnostivat poikaani kovasti - oikeastaan sekin oli vähättelyä. En ollut uskaltanut kertoa hänelle totuutta liskoista hänen ollessa pentu, sillä ajattelin, että hän pahoittaisi mielensä.
"Voi kultapieni", huokaisin pudistellen päätäni. "Se on totta. Liskot horrostavat talvella. Ne häipyvät nukkumaan säästyäkseen kylmältä ja heräävät vasta seuraavana hiirenkorvana. Et tule näkemään niitä ennen kuin lumet ovat sulaneet."
Toivoin, että Pyräkkätassu löytäisi jotain muuta liskojen tilalle lehtikadon aikana. Hänen kiinnostuksensa niitä kohtaan oli suloista, vaikken sitä oikein ymmärtänytkään. Toisaalta hänestä tulisi varmasti pian soturi, eikä hänelle jäisi paljoa aikaa murehtia liskoista.
"Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia", sanoin yrittäen lohduttaa häntä. "Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein."

//Pyräkkä?

Astuin ulos sotureiden pesästä haukotuksen saattelemana. Olin nukkunut viime yön harvinaisen huonosti. Koko yön oli satanut kaatamalla, ja se oli saanut pesässä nukkuvat soturit levottomiksi. Sateen ropina rauhoitti minua, mutta nähtävästi ei muita kuolonklaanilaisia. Olin jatkuvasti herännyt siihen, kun soturit olivat liikehtineet levottomasti omilla vuoteillaan. Kun aamu oli viimein koittanut, lähdin pesästä ensimäisten joukossa.
Öinen sade oli lakannut, ja enää siitä muistuttivat vain sateen tuoksu, märkä maa ja ympäri leiriä olevat vesilätäköt. Väistelin lätäköitä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Olin jättänyt eilisiltana illallisen väliin, sillä tuoresaaliskasa oli ollut tyhjillään. Nähtävästi aamupalalle kävisi sama kohtalo, sillä tuoresaaliskasa ammotti edelleen tyhjyyttään. Piiskasin turhautuneesti ja nälissäni hännälläni ilmaa ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Yövartiossa ollut Sähkötuho istui yhä piikkihernemuurin lähistöllä ja katseli minun suuntaani.
Päätin lähteä saalistamaan, joten suuntasin kohti poikaani. Raidallisen kollin turkki näytti märältä, eikä tämä nähtävästi ollut päässyt suojaan vesisateelta. Kolli kohtasi ilmeettömänä kylmän katseeni ja tervehti minua:
"Huomenta. Oletko menossa saalistamaan?" Tiesin, etten ollut tilivelvollinen yövartiossa istuvalle soturille, mutta en halunnut haastaa riitaa, joten asiallisesti vastaaminen oli tässä tilanteessa kaikista helpointa.
"Olen, tuoresaalista ei ole, ja klaani tarvitsee riistaa", selitin vakavalla äänellä. Sähkötuho nyökäytti pienesti päätään, ja tämän sinivihreiden silmien katse siirtyi hitaasti pois minusta, kun sotureiden pesältä kuului askeleita. Myös minä käänsin katseeni sotureiden pesän edustalle ilmestyneeseen Lehtituuleen.
"Sinunkin on varmaan ihan hyvä tietää, että me olemme nykyään kumppaneita Lehtituulen kanssa. En tiedä, kertoiko isä sen jo sinulle", harmaa kolli naukaisi ja kohtasi taas katseeni. Olin tyytyväinen, eikä se varmastikaaan jäänyt Sähkötuholta huomaamatta, kun kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
"Hyvä. Kunnollinen soturi tarvitsee kunnollisen kumppanin", lausahdin kuin hyväksyen kollin valinnan. Sähkötuho oli ensimmäisestä pentueestani ainoa, jolla oli vielä mahdollisuuksia toimia Kuolonklaanin kunnioitettuna ja arvokkaana soturina. Sulkavirta menetti viimeisenkin mahdollisuutensa häipymällä ja Sinilinnulla niitä mahdollisuuksia ei koskaan ollutkaan. Sähkötuhon erinomainen valinta sai minut tuntemaan pitkästä aikaa edes pientä ylpeyttä häntä kohtaan.
"Minun täytyy nyt mennä", lausahdin rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja lähdin pois hyvästelemättä poikaani. Keskustelu oli selvästi päättynyt, joten sitä oli turha yrittää pitkittää turhanpäiväisillä jaaritteluilla.
Kun pääsin ulos piikkihernetunnelista, suuntasin kohti Hehkulampea. Sen läheisyydessä oli viime päivinä pyörinyt paljon saaliiksi kelpaavia eläimiä, joten toivoin niin olevan tänäänkin.

Katsoin naarasta hieman epävarman näköisenä. Olisi kivaa saalistaa kuitenkin jonkun toisen kanssa. "Mikäs siinä." vastasin. Orvokkisydän nyökkäsi ilahtuneena. Lähdin kulkemaan naaraan rinnalla. "Haistatko mitään?" Orvokkisydän kysyi. "En tiedä." vastasin. Halusin kuumeisesti löytää riistaa. Pian äkkäsin oravan. Sen ruskea turkki vilkkui puiden välissä. Huomasin Orvokkisydämenkin huomanneen sen. Hän lähti hiipimään sitä kohti varma ilme kasvoillaan. Hiivin pensaiden välissä. Yhtäkkiä kuulin pienen ulvaisun. Hyppyni jäi kesken ja romahdin maahan. Sillä aikaa Orvokkisydän oli napannut saaliin taidokkaasti. "Sattuiko?" hän kysyi. "Eipä pahemmin." vastasin, vaikka minusta oli lähtenyt ilmat pihalle. Orvokkisydän kierteli hetken aikaa ympärilläni. "Mennäänkö tuonne?" hän kysyi osoittaen hännällään kohti pientä aukiota. "Joku muistaakseni kertoi että täällä on hiiren pesä." Nyökkäsin. Käpäläni tuntuivat vieläkin huterilta putoamisen jälkeen. Kävelin Orvokkisydämen perässä yhä hieman hoiperrellen. Yritin näyttää varmalta ja rohkealta, vaikka, no en sitä todellakaan ollutkaan. Orvokkisydän kapusi puuhun. Seisoskelin levottomana. "Tuolla!" hän kuiskasi. Huomasin sen itsekin: ainakin kymmenen hiirtä vikisi yhdessä muutaman hännänmitan päässä. Vielä hetki, että ne huomaisivat meidät! Hiivin lähemmäs. Orvokkisydän tuli alas puusta ja laskeutui kevyesti viereeni. Itse olin niin isokokoinen ja roteva, että se ei minulta luonnistuisi sulavasti. Yksi hiiristä kohottautui ylöspäin. Sen nenä värisi sen vuoksi, että se oli vaistonnut jotain. Loin Orvokkisydämeen pettyneen katseen. "Ei luovuteta. Jos yksi huomaa, meillä on vielä yhdeksän jäljellä!" Orvokkisydän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Nyökkäsin. Totta, piti olla sinnikäs. Syöksyin niiden kimppuun heti kun Orvokkisydän oli antanut hännällään merkin. Ne lähtivät pakoon, kukin omaan suuntaansa. Syöksyin yhden kimppuun ja sain sen tapettua. Orvokkisydän löi kahta ja sai ne tyrmättyä. Nappasin vielä kaksi. Muut pakenivat juurien alle. "En jaksa mennä enää tuonne alle." sanoin. Orvokkisydän myönteli olevansa samaa mieltä. Juuret olivat tiheitä. Meillä oli isot saalistukot mukanamme. Orvokkisydämellä orava, ja kaksi hiirtä, ja minulla kolme hiirtä. "Ehkä meidän kannattaa vielä mennä vähän tuonne päin." sanoin. Hautasimme saaliit ja lähdimme kohti tiheikköä. Tiheikölle oli vielä hieman matkaa. Joskus kuvittelin, että miltäköhän tuntuisi, jos osaisi lentää. "Varmaan helpottaisi asioita." naurahdin itsekseni. Orvokkisydän vilahti ohitseni. Päätin mennä kovempaa, enkä ajatella tälläisiä pentujen kuvitelmia. Tuuli tuiversi kovaa. Toivoin, että ei alkaisi satamaan. Usein harvat saaliit liikkuivat sateella. Sain Orvokkisydämen kiinni viimeisessä mutkassa ennen tiheikköä. Käännyimme siitä ja tiheikkö oli edessä. "No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!" voihkaisin. Orvokkisydän vilkaisi minua kummastuneena. En halunnut klaanitoverini luulevan, että olisin pelkuri. Minulla oli aina taipumus siihen, että halusin itse tietää kaiken muista ennen kuin he tietäisivät kaiken minusta. Yhtäkkiä kuului ulvaisu ja punaruskea hahmo ilmestyi piikkiherneistä. Ampaisin välittömästi Orvokkisydämen eteen. Kettu vilkaisi uusia vastustajiaan pilkallisesti.
"Orvokki?"

Olin joutunut siivoamaan sammalet kuun ajan. Kun olin saanut vihdoin ensimmäisen siivousurakan hoidettua, tuli minulle yllätys. Höyhentassu, nykyisin Höyhenhalla oli palannut! Höyhenhalla näytti paljon vanhemmalta kuin oppilaana. Kuitenkin, ei Höyhenhalla yksin ollut. Hän oli siirtynyt pentutarhaan, sillä hänelläkin oli pentuja! Monet yrittivät arvailla, kuka pentujen isä olisi. Mielestäni se olisi joku erakko, koska hänhän itse oli ollut erakkona. Yhdellä pennulla oli hiekanvärinen turkki. Höyhenhalla oli joskus kertonut, että hän muistutti erästä kissaa. Toiset naaraspennut, Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat samannäköisiä. Kollipentu oli Katajapentu. Olin kuullut myös huhuja, että kuulemma heillä oli neljäskin pentu. Kuitenkin arvelin että se oli valetta. Tai sitten pentu olisi erakko? Samantekevää, itselläni ei ollut pentuja. Kuuluiko minulla edes olla? Minunhan piti rakastaa jokaista pentua. Olisiko epäreilua, että minulla olisi omat pennut? Heille varmaan olisi. Nyökkäsin ajatuksilleni. Nykyisin, kun kävelin aukiolla, niin minua mulkoiltiin vihaisesti, varmaankin rikkomukseni takia. Olin niin pahoillani siitä. Toivoin, että vihoittelu ei jatkuisi kovin pitkään. Kuningattarien pitäisi oppia taas luottamaan minuun. No, minullahan oli kohtalotoveri. Lumikkoviiksi nimittäin. Hänelläkin oli sama asia, sillä hänkin oli rikkonut lakia. Minua alkoi säälittää, kun kuulin hänen rangaistuksestaan. Hän ei saisi poistua pesästä. Minä sentään sain liikkua vapaasti! Lähdin paikaltani ja päätin mennä saalistamaan hyvitykseksi eilisestä. Vaikka en ollutkaan hyvä saalistaja, voisinhan edes yrittää! Lähdin ulos leiristä. "Hei!" kuului huuto. Käännyin katsomaan. "Minne olet menossa?" Tattihalla-niminen kissa kysyi. Hätkähdin. "Saalistamaan vaan." vastasin. Tattihalla nyökkäsi hyväksyvästi. "Saanko tulla mukaan?" hän kysyi. Minua ihmetytti. Oliko Punatähti kenties lähettänyt vakoojan perääni? Pelkäsikö hän, että ylittäisin rajan uudelleen? Tattihallan katse näytti aidosti kysyvältä. "Joo." vastasin. "Se olisi kivaa." Tattihalla nyökkäsi. Lähdimme yhtä matkaa ulos. Tattihalla tassutteli vierelläni. Hän ei harhaillut ympäriinsä. Hän tuntui selvästi keskittyvän. "Löytyykö riistaa?" hän kuiskasi hetken päästä. "Odotas." sanoin hiljaa. Haistelin voimakkaasti ilmaa. "Joo." nau'uin. Hiivin lähemmäs. Köyristin niskaani. Sitten pomppasin ilmaan hurjan rääkäisyn saattelemana. Saalis oli pulu. Pulu päästi korkean äänen. Se lehahti lentoon. "Hiiren.. aivo." mutisin. Vain muutama harmaa sulka leijaili maahan. Tattihalla vilkaisi minuun. Hänen katseessaan oli lämpöä, mutta myöskin kylmää ja tiukkaa katsetta. Hän vilkaisi minuun tyynesti, hyppäsi ilmaan ja sai napattua varpusen. Tattihalla heilautti häntäänsä. Nyökkäsin hieman kateellisena mutta iloisena hänen puolestaan. "Hieno nappaus." kehuin. Tattihalla kiitti minua hiljaa. Haistoin herkullisen vesimyyrän. Hiivin hitaasti nappaaamaan sitä. Hyppäsin ilmaan. Vesimyyrä kömpi esiin ja lähti juoksuun. Sain sen äkkiä kiinni. Pian se oli suussani. Lähdimme Tattihallan kanssa kohti leiriä saalit mukanamme. Halusin ilahduttaa klaania. Pelkäsin, että Tattihallaa kiusattaisiin, kun hän oli *petturin* kanssa. Minusta hän oli hyvä klaanitoveri ja kaiken lisäksi uskollinen, toisin kuin minä. Arvasin että joku saattaisi alkaa aukomaan päätään. Ja minun oli turha puuttua asiaan, sillä saisin kuulla olevani vanha kissa joka ei tiennyt mitään nykyklaaneista. Vaikka tottahan se oli: minä muistin jopa Pantteritähden. Hän oli ennen Punatähteä. Olin nähnyt, että Punatähti oli menettänyt hieman henkiä. Pian oli Henkäysvarjon vuoro olla päällikkö. Eli, Henkäystähden. Tulin leiriin sisään. Näin paikalla muutamia kissoja. Tattihalla laski kantamuksensa. Laskin myös omani. En tiennyt sainko hakea riistaa kun olin rikkonut lakia. Kun menin kysymään asiaa Henkäysvarjolta, hän vain nyökkäs kylmästi. Nappasin pienen hiiren. Se oli tuoresaaliskasan pienin saalis. En halunnut syödä paljon. Nappasin vesimyyräni ja lähdin viemään sitä Höyhenhallalle ja pennuille. Itse asiassa, me kaikki olimme jollain tavalla rikkoneet lakia. Minä olin ylittänyt Eloklaanin rajan, Lumikkoviiksi tehnyt erakon kanssa pentuja, ja Höyhenhallakin, kai oli rikkonut lakia. Ainoastaan pennut eivät tienneet tästä mitään. Muistin, kun olin Höyhenhallan pentujen kanssa ulkona. Katajapentu, kekseliäin pentu pentueesta, oli keksinyt vetää jotain hännästä soturien pesällä. Ansaan oli osunut Loiskevarjo. Pikimusta kolli näytti pelottavan pentuja. Hän oli myöskin hyvin roteva ja suuri. Ainoastaan Katajapentu piti hänestä. Vein vesimyyrän pesään. "Ääh, emo, täällä on tylsää!" Katajapentu huudahti. "No niinpä." Hahtuvapentukin sanoi. "Jep." Untuvapentu komppasi. "Pennut, tässä riistaa!" sanoin. Höyhenhalla vilkaisi minuun kiitollisena. Pennut kävivät heti riistan kimppuun. "Katso, minä olen Kuolonklaanin vahvin soturi!" Katajapentu leveili siskoilleen. "Vau!" Untuvapentu huudahti. Katsoin huvittuneesti pentujen puuhailua. Untuvapentu ja Katajapentu kiipesivät päälleni. Hahtuvapentu mutusti riistaa. "Katajapentu, Untuvapentu, tulkaahan pois Mäntyviiksen päältä!" Höyhenhalla sanoi. Katsoin lempeästi pentuja.
"pentutarhalla olijat saa jatkaa?"

"Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä", Lumikkoviiksi kysyi hellästi katsellen pikkuista pentuaan, joka nyyhkytti sammaliin. Kirkaspentu ryömi sisarensa viereen kallistaen päätään uteliaan säälivästi. . "Emo, miksi Taivaspentu itkee?" Kirkaspentu kysyi lempeällä äänellä ja katsahti emoaan silmät suurina ja säälivinä. Lumikkoviiksi katsahti oranssin kirjavaa pentuaan ja nyökkäsi kuonoaan häntä kohti. "Kerro Taivaspentu", kuningatar sanoi lempeästi pyyhkäisten Taivaspennun kyyneliä hännällään. "Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?" Taivaspentu piipitti surkeana. “Valopentu on nykyään Valo. Ja kyllä te hänet vielä jonain päivänä näätte pikkuiseni”, Lumikkoviiksi sanoi herkistyen itsekin kyyneliin. “Emo, älä itke”, Kirkaspentu naukui ja kurkotti käpälänsä emonsa tassun ympäri. “En minä”, Lumikkoviiksi naukui yhtä hämillään ja suruissaan, kuin muu hänen tavoitettavissaan oleva perheensä. “Nyt olemme kolmin mutta se ei ole lainkaan niin ikävystyttävää kuin olla yksin pentuna pentutarhassa ja keskellä isoja kissoja”, Lumikkoviiksi totesi lohduttavasti. Taivaspentu oli lopettanut nyyhkimisen ja sen sijaan katsoi nyt emoaan. “Eihän Valopen- Valolle tapahdu mitään pahaa Sammakon kanssa?” hän kysyi varovasti. “Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta”, Lumikkoviiksi sanoi hymyillen vienosti kyyneltensä keskellä.
//Taivas?

Juttelin Turhamyrskyn kanssa tulevista taisteluharjoituksista, ja minua jännitti. En oikein pitänyt Turhamyrskystä, hän oli liian ylimielinen, mutta toivoin kovasti että hän olisi ylpeä minusta. Nuppujuova käveli ohitseni, ja hänen suupielillään oli pieni hymynkaarre, ihmettelin miksi, mutta yritin keskittyä Turhamyrskyn selostukseen tulevista harjoituksista. Tämä tuli vierelleni, ja katsoin tätä kysyvästi. Turhamyrsky heilautti häntäänsä kärsimättömässti. "Moi, Pyörretassu", Nuppujuova kuiskasi hymyillen. "Hei", tervehdin naarasta ja katsoin Turhamyrskyä ihmeissäni. Nuppujuova nakkasi nopeasti häntäänsä jollekkin, mutta en tiennyt kenelle. "Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?" Nuppujuova kysyi varovasti, katsoin Turhamyrskyä epäluuloisesti. "Minulla on taisteluharjoitukset", kuiskasin nopeasti Nuppujuovalle ja nousin seisomaan. "Mutta ehkä sen jälkeen", sanoin sanottuani edellisen lauseen. "Nähdään", Nuppujuova naukaisi hyvästiksi. Katsoin Nuppujuovaa hyvin ihmeissäni ja lähdin seuraamaan Turhamyrskyä ulos leiristä. Nuppujuova oli viime aikoina alkanut käyttäytyä kummallisesti, enkä tiennyt miksi, ehkä saan sen selville joskus. Turhamyrsky jolkotteli reippaalla tahdilla edelläni, ja heilautteli häntäänsä puolelta toiselle, jopa hiukan ärsyyntyneeseen malliin. "Nopeammin nyt, ei meillä ole koko päivää aikaa lorvia, se sinun ystäväsi viivästytti meitä liikaa", Turhamyrsky murahti. Pistin vauhtia kävelyyni. "Anteeksi, niin ei käy toiste!" sanoin kohteliaasti ylimieliselle mestarilleni. Joskus toivon, ettei Lumikkoviiksi olisi saanut pentuja. Hän oli paljon parempi mestari kuin Turhamyrsky. Turhamyrsky pysähtyi pienelle metsäaukiolle, ja katsoi minua silmiin. "Tässä on mainio paikka harjoitella", kolli totesi hymähtäen. Nyökkäsin mestarilleni ja istahdin alas. "Tänään opetan sinulle taistelu liikkeen, nimeltään takapotku, siinä liikkeessä yllätät takanasi olevan vastustajan potkaisemalla tätä takatassuillasi, siirtäen painosi etutassuillesi. Muista ottaa kuitenkin taistelussa huomioon vastastujasi koko ja etäisyys", Turhamyrsky selitti. Olin vaikuttunut kollin taidoista, tämähän on hyvä mestari luonteesta huolimatta. "Mikä on harjoitus kohde?" kysyin Turhamyrskyltä ja tähyilin ympärilleni. "Ei mikään, sillä en suostu olemaan kohteesi vaikka olen mestarisi", Turhamyrsky murahti hiukan ärsyyntyneesti. Nyökkäsin kollille, ja potkaisin toisella takajalallani ilmaa. "Ota toinenkin jalka käyttöön ja laske painosi etutassujesi varaan", Turhamyrsky neuvoi. Nyökkäsin keskittyneesti ja potkaisin molemmilla takatassuillani taakse, mutta kaaduin koska en siirtänyt painoani etutassuille. "Hyvä yritys, kokeile vielä herran", Turhamyrsky ohjeisti tietäväisenä. Nyökkäsin, ja potkaisin lujaa taaksepäin, painoni oli etutassuillani ja onnistuin. Katsoin Turhamyrskyä iloisesti hymyillen, en malttanut odottaa että pääsen kokeilemaan tuota oikeaan vastustajaan! "Hienoa", Turhamyrsky kehui. "Voisimme harjoitella tappelemalla toisiamme vastaan, muista, kynnet sisällä, ja älä ota tätä liian tosissasi", Turhamyrsky huomautti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Painauduin matalaksi ja mittailin Turhamyrskyä katseellani, mutta jokin keskeytti meidät. Kuulin kanin korvia vihlovan rääkäisyn. Nousin valppaana takaisin seisomaan. "Mennään katsomaan mitä siellä tapahtuu", sanoin Turhamyrskylle nopeasti, ja kävelin rivakkaa tahtia kohti paikkaa josta kuulin huudon. Turhamyrsky huokaisi ärtyneenä ja lähti seuraamaan minua, samalla kolli mutisi jotain itsekseen. Näin edessäni tutun kissan, Nuppujuovan. Tämän vierellä oli kuollut kani, ja tämä piti tassuaan silmänsä päällä ja voihki kivusta. Juoksin nopeasti tämän luo. "Voi ei, mitä on käynyt! Tarvitsetko parantajaa?" sanoin huolestuneesti. "Kani työnsi käpälänsä silmääni", Nuppujuova sanoi ääni täynnä tuskaa ja voihkaisi. Hätäännyin ja katsoin Turhamyrskyä. "Viedään hänet nopeasti Hehkuaskeleen luo!" sanoin päättäiväisenä. Turhamyrsky nyökkäsi. "Nosta hänet selkääni", sanoin mestarilleni. Hän näytti vaivaantuneelta, mutta nisti Nuppujuovan nopeasti selkääni. Onneksi Nuppujuova oli vielä nuori ja kevyt. Kävelin rivakasti eteenpäin kohti leiriä.


// Nuppu?

Katselin pentutarhan seinää, ja pidin pientä päätäni pienten tassujeni päällä. Murehdin vain yhtä asiaa, samalla kun emoni Lumikkoviiksi nukkui, ja Kirkaspentu leikki sammaleella. Murehdin Valopentua, emo oli jättänyt rakkaan veljeni Valopennun isäni Sammakon huomaan. Minulla oli Valopentua kova ikävä, ja olin hyvin huolissani hänestä. Pelkäsin, ettei Sammakko osaa hoitaa Valopentua, tai jos hän ei osaa ruokkia häntä. Tai jos Sammakko ei osaa huolehti Valopennun turvasta, jos mäyrä on jo syönyt hänet? Työnsin pääni sammaleisiin ja silmistäni vuosi muutama kyynel, miksi emo? Miksi? Emo heräsi, ja tönäisi minua kylkeen hellästi kuonollaan. Säpsähdin ja nyyhkäisin surullisesti. "Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä", emo sanoi lohduttavasti ja veti minut lähemmäksi tassullaan. Kirkaspentu tuli viereeni uteliaasti ja kallisti päätään. "Emo, miksi Taivaspentu itkee?" Kirkaspentu kysyi. Emo nyökkäsi minulle. "Kerro Taivaspentu", emo sanoi. Emo pyyhkäisi hellästi kyyneleeni hännällänsä. "Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?" sanoin hiljaa ja silmistäni vuosi enemmän kyyneleitä.

// Lumikko?

Kävin nukkumaan, uutta päivää varten. Nukuin varmaan muutaman tunnin, kunnes heräsin. Tai, ehkä heräsin mielessäni. Ylläni oli pimeyttä. Iso pimeyden verho. Missään ei näkynyt ketään. Ilma oli jäätävän kylmä. Astuin ulos. Tajusin olevani painajaisessa. Tuntui, että olisin seurannut itseäni jostain. Tunnistin kiiluvat silmät ja pikimustan turkin, vaikka se ei erottunutkaan hirveän hyvin pimeässä. Huomasin itseni kävelevän ulos. Hetken päästä kuulin puhetta. Yhtäkkiä alkoi pauhua. Kissat lennehtelivät jokainen omaan suuntaansa. Yhtäkkiä tuntui siltä, että minut imettiin takaisin kissaan, joka oli painajaisessani. Katsoin avuttomana, kuinka muut kissat lensivät jokainen minnekin. Yritin kiskoa itseäni liikkeelle, mutta en onnistunut. Käpäliini tuli ammottavat haavat. Käpäläni olivat täynnä piikkihernettä. Yritin huutaa, mutta suusta ei tullut pihaustakaan. Yhtäkkiä piikkiherneet pettivät. Lensin aukion toiselle laidalle. Pimeys ympäröi jokaisen puoleni. En nähnyt mitään, mutta kuulin klaanitoverien huudot. "Auta, Loiskevarjo!" kuului huutoja joka puolelta. Yritin päästä pois. Syöksyin eteenpäin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Juoksin järjettömän kauan kylmällä, verisellä maalla. Ryntäilin ympäriinsä sekopäisenä. Yritin murista, mutta suusta ei tullut mitään. Hyppäsin yhä ylemmäs. Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku lähti vetämään minua. Yritin päästä alas, mutta voima oli hyvin vahva. Lensin avuttomana ylhäällä. Putosin alemmas. Yhtäkkiä käpäläni pettivät. Putosin maahan. Turkkini oli hyvin takussa. Jähmetyin paikalleni, ja huomasin verta. Katsoin kuinka verenpunaiset, läpeensä mustaturkkiset kollit tappoivat klaanitovereitani yksi kerrallaan. Yritin auttaa, mutta en pystynyt. Huusin vain avuttomana kauas, jonnekin.

Kävelin aukiolla iloisena. Olin ajatellut pitää Usvatassulla tänään vapaapäivän. Ehkä kolli tarvitsi aikaa ystäviensä kanssa? Huomasin Pyörretassun Turhamyrskyn kanssa. Kävelin Pyörretassun ohitse. En voinut välttää pientä hymynkaretta. Pyörretassu oli ollut ihastukseni oppilasajoistani lähtien. Hän oli ollut silloin vasta pentu. No, sitähän Pyörretassu ei tiennyt, että rakastin häntä. Kuitenkin Pyörretassun veli, Toivetassu ei vaikuttanut hirveän iloiselta siitä, että olin paljon hänen veljensä kanssa. Hymähdin äkäisesti. Mikään ei saisi minua olemaan erossa hänestä! Oli paljon klaanilaisia, joilla oli kumppani. Halusin itsekin olla yksi niistä. Saada pieniä, söpöjä pentuja. Mutta, Pyörretassu oli vasta nuori. "Moi, Pyörretassu." kuiskasin hymyillen. "Hei." Pyörretassu sanoi. Huomasin mustan turkin aukion laidalla. Toivetassu mulkoili minua pistävästi. Nakkasin hänelle häntääni. Toivetassu katosi takaisin oppilaiden pesään. "Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?" kysyin varovasti. "Minulla on taisteluharjoitukset." Pyörretassu kuiskasi. "Mutta ehkä sen jälkeen." Nyökkäsin ilahtuneena. "Nähdään." naukaisin. Huomasin Pyörretassun silmissä syvästi ihmettelevän katseen. Eikö hän tykännytkään minusta? Entä jos kuvitteluni oli vain harhaa? Katsoin kuinka Pyörretassu katosi Turhamyrskyn perään. Sinne meni minun unelmieni kissani. Päätin lähteä itse metsälle. Hypähtelin ympäri aukiota. Pujahdin viileästä sisäänkäynnistä ulos. Alkoi olla jo kylmä. Ei vielä jäätävän kylmä, mutta ihan kohtuullisen kylmä. Lehtikadon aikana olisi niin kylmä. Lehdet loistivat keltaisina. Päätin mennä tutkimaan. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui pieni Eloklaanin tuoksu, sitten myskinhajua. Haistoin kanin. Se oli syvemmällä metsässä. Hiivin hitaasti lähemmäs. Askeleeni rapisivat kuivilla lehdillä. Huomasin kanin valkean turkin. Se nakersi jotain. Vilkaisin siihen ja kyyristyin. Ponnistin ilmaan. Kani päästi hurjan rääkäisyn. Se huitoi minua käpälällään. Yritin hallita sitä. Sivalsin sitä kuonoon. Yhtäkkiä tunsin kuinka käpälä survoitui silmääni. Silmääni sattui kauheasti. Jouduin pitämään sitä kiinni. Lopulta kani luovutti ja lyyhistyi maahan. Puraisin siltä raskaasti kurkun poikki. Silmääni sattui hurjasti. Hoipertelin kivusta. Kaikki sumisi korvissani. Jotenkin vain näin, että Pyörretassu oli saapunut paikalle.
"Pyörre?"

Emo! Missä me ollaan?" vinkaisin hätääntyneenä. "Missä Salamanteri ja isä?" "He ovat ihan turvassa, Untuvapentu." emoni Höyhenhalla sanoi rauhoittavalla äänellä. "Me olemme Kuolonklaanin leirissä. He ovat nyt teidän ystäviänne." Minua alkoi kauhistuttaa. Katajapentu oli kertonut minulle että kuolonklaanilaiset olivat todella ilkeitä, ja hurjia verikissoja. "E-en halua mennä tänne! Katajapentu kertoi että täällä on hurjia verenhimoisia kissoja!" huudahdin ja menin Höyhenhallan lähelle. "Älä usko Katajapentua. Hän valehtelee. Ja Katajapentu, älä pelottele sisartasi." Höyhenhalla sanoi rauhoittavasti ja lipaisi päätäni. Olimme saapuneet eilen klaaniin. Meidät oli ottanut vastaan musta keltasilmäinen naaras. Minulle oli kerrottu, että hänen nimensä oli Mäntyviiksi. Vieressäni oli toinen kuningatar, kuten klaanikissat heitä kutsuivat. Hänelläkin oli pentuja, hieman vanhempia kuin minä, Hahtuvapentu tai Katajapentu. "Hahtuvapentu! Tule katsomaan!" Katajapentu kiljaisi. Näin kuinka Hahtuvapentu kipitti häntä pörrössä hänen luokseen. Tulin perässä. Katajapentu esitteli hienoa lehteä aukiolla. "Mitä klaanitoverit tykkäävät meistä?" kysyin. "Totta kai he tykkäävät teistä." emo naukui. "Miksei isästä? Eivätkö he tykkääkään hänestä?" kysyin. "Isänne Jupiter ei saa tulla tänne. Hän on erakko, ihan erilainen kuin te." Höyhen naukaisi haikeana. "Onko sinulla ikävä isää?" kysyin. "Joskus." Höyhenhalla sanoi. Näin kuinka emo yritti pidätellä kyyneliä. Hän vaikutti kaipaavan Jupiteria niin kovasti. Tassutin Katajapennun luokse. "Moi, Untuvapentu!" hän huudahti. "Tule leikkimään! Hahtuvapentu on mäyrä ja minä olen rohkea Kuolonklaanin soturi!" "Hei! En minä ole mäyrä!" Hahtuvapentu huudahti ja hyppäsi veljeään päin. Syöksyin mukaan hieman varoen. "Minäpäs olen soturi!" kiljaisin ja läpsäisin Katajapentua. "Voidaanko pelata sammalpalloa, emo?" Hahtuvapentu meni kysymään. "Ei nyt, pikkuiset." emo kehräsi. "Etsitään joku soturi jonka kanssa voidaan pelata!" Katajapentu keksi. Lähdin Hahtuvapennun ja Katajapennun kanssa leiriin. Olimme vasta uusia, joten emme tienneet leirin paikkoja. Huomasin Katajapennun soturien pesän nurkalla. Hahtuvapentu kyyristeli hänen vieressään. "Mitä te teette?" kysyin. "Yritetään vetää kissoja hännästä." Katajapentu naurahti. "Ette te voi." sanoin. "Kuka kieltää?" Katajapentu tuhahti. "Hei, sain hännän!" Vilkaisin alas. Siellä oli pieni aukko. Katajapentu oli saanut kiinni mustasta hännästä. "Hei!" kuului takaa kollin ulahdus. Huomasin pikimustan, minua paljon isomman kissan. "Mitä te pennut teette?" hän kysyi. Kissan ääni ei ollut ollenkaan vihainen, vain huvittunut. "Katso nyt, Katajapentu, mitä sait aikaan!" Hahtuvapentu tuhahti. "Olen Loiskevarjo, keitä te olette?" kolli naukaisi. "Moi! Minä olen Katajapentu!" Katajapentu naukaisi. "Minä olen Hahtuvapentu." hän sanoi. "Minä olen Untuvapentu, ja tuo typerys on veljeni." naukaisin. Katajapentu vilkaisi minuun äkäisenä. "Ai, Höyhenhallan pentuja vai?" Loiskevarjo kysyi. Hätkähdin kun hän sanoi noin. Oliko se paha juttu? "Joo ollaan." Hahtuvapentu sanoi. "Kuka on sinun emosi?" Katajapentu kysyi. "Ei minulla, kuules Katajapentu sellaista edes ole. Ei edes sukulaista." kolli naurahti hitaasti. Minusta tuntui kauhealta. Miten jollain ei ollut sukulaisia? "Tulin vain sanomaan osanottoni siitä että isänne on erakko ja jouduitte jättämään hänet." Loiskevarjo naukaisi. "Mistä hän voi tietää?" ajattelin. "Mistä sinä sen tiedät?" Katajapentu kysyi. "Ääh..no en tiedäkään. Arvasin vain siitä kun isänne ei ole täältä." Loiskevarjo vastasi vältellen katseitamme. "Untuvapentu! Hahtuvapentu! Katajapentu! Tulkaa tänne!" Höyhenhalla ulvaisi. Lähdin kompuroiden sisarusteni perään. Muistin kun olimme pieniä pentuja, ehkä kuun parin ikäisiä. Silloin kanssamme oli ollut vielä Salamanteri ja Jupiter. Muistin isän tarinat hurjasta kissarankkurista. Sen, kuin jouduimme lähtemään pois. Mietin mitä veljelleni nyt kuului. Entä isälle? Olisiko heillä hauskaa yhdessä? "Untuvapentu, tule nyt sieltä!" Katajapentu ulvaisi. Kipitin heidän peräänsä.
"Kataja, Höpö tai Loiske?"

Kun Mäyräkynsi oli puoliääneen mutissut jotakin epäselvää, Punatähti oli tapojensa mukaan ollut kiinnostunut selvästi apean kissan voinnista ja siitä, oliko tällä kaikki hyvin. Kun Mäyräkynsi kertoi Kaaostuhon kuolleen, ilmeeni ei värähtänytkään. Kollin kuolema oli ollut ennustettavissa, sillä hän oli ollut iältään yksi Kuolonklaanin vanhimmista kissoista. Se, miten suuresti Mäyräkynsi oli reagoinut moiseen, sai mielessäni aikaan pienen huolen. Jos valkean, mustan ja harmaan sekoitteinen soturi ei kyennyt käsittelemään vanhan, selvästi kuolemaa tekevän kissan kuolemaan, miten tämä voisi loppujen lopuksi kestää mitään? Oli huolestuttavaa, miten kovasti nykynuoret kiintyivät ympärillään pyöriviin kissoihin.
Vilkaisin Punatähteä, jonka kasvoille oli ilmestynyt haikea ilme. Punaruskea kolli naukui nyökäten:
"Onneksemme minun tilanteeni oli vain läheltä piti-tilanne, ja vain yksi kuolonklaanilaisista on liittynyt tänään Pimeyden Metsän riveihin." Mäyräkynsi nyökytteli päätään edelleen kovin vakavailmeisenä:
"Jos jatkatte matkaanne niin minä voin mennä tästä saalistamaan", kookas kolli naukui hermostuneena. Katseeni lipui soturista kuusen oksien taakse; sade oli lakannut jo lähes kokonaan. Punatähti pysyi hetken vaiti, kunnes vastasi Mäyräkynnen ehdotukseen rauhallisella äänellä:
"Se kuulostaa hyvältä. Kuolonklaani tarvitsee kaiken mahdollisen riistan nyt, kun lehtikato lähestyy kovaa vauhtia." Mäyräkynsi kohtasi vielä kerran päällikön vihreät katseet, ennen kuin nyökkäsi uudelleen. Nuori soturi peruutti pois kuusen oksien alta ja lähti omille teilleen syvemmälle kuusimetsään.
Kun Mäyräkynsi katosi näkyvistä, oma katseeni siirtyi punaruskeaan päällikköön. Hän näytti huomattavasti parempivointiselta kuin aiemmin, vaikkakin vihreistä silmistä paistoi väsymys. Kolli nousi venytellen ylös ja lähti hitain askelin kulkemaan eteenpäin. Pieni levähdyshetki oli selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä Punatähti näytti olevansa taas täysissä voimissaan. Seurasin isokokoisempaa kissaa pois kuusen oksien suojasta ja kuljin hänen perässään pienelle polulle, joka johti pois metsästä.
Emme puhuneet matkalla leiriin enää mitään. Vasta pääaukiolle astuttuamme, Punatähti kääntyi minun puoleeni vieno hymy kasvoillaan:
"Minä pärjään tästä eteenpäin, sinä voit palata omiin puuhiisi." Nyökkäsin vakavailmeisenä ja hyvästelin sanattomasti päällikön, joka lähti kävelemään kohti parantajan pesää. Ennen kuin poistuin taas leiristä, varmistin että päällikkö pääsi varmasti parantajan pesälle.
Käännyin ympäri lähteäkseni, mutta yllätyksekseni piikkihernetunnelista pääaukiolle astui kolme kissaa peräkkäin. Ensimmäisenä leiriin astunut Henkäysvarjo katsoi minua silmiään siristäen, mutta jatkoi sitten matkaansa. Sähkötuho ja Lehtituuli kulkivat kollin perässä vakavailmeisinä. Seurasin hetken kolmikon menoa, kunnes Henkäysvarjo lähti omille teilleen ja kaksi muuta soturia jäivät istuskelemaan sotureiden pesän edustalle.
Poistuin tämän jälkeen leiristä ja suuntasin kohti jokea toivoen, etteivät metsän eläimet olleet löytäneet kalastamaani kalaa. Ainakin yksi kuolonklaanilainen saisi siitä vatsansa täyteen.

Olin juuri herännyt uuteen mahtavaan päivään, jolloin voin taas partioida, saalistaa ja rupatella. Huokaisin iloisesti ja aloin sukimaan keskittyneesti pörheää häntääni, johon oli taas yön aikana ihmeellisesti ilmestynyt roskia. Nypin sammalhippuja hännästäni, ja sain siirtyä jo muuallekin kehoon. Suin tassujani, ja kiirehdin. En halunnut myöhästyä aamupartioista vain siksi että suin. Suin turkkini nopeasti loppuun ja jolkotin aukiolle. Henkäysvarjo oli jo aloittanut partioiden järjestämisen. Istahdin paikoilleni ja toivoin, toivoin että pääsisin partioon. Minun harmikseni, en päässyt aamupartioon. Huokaisin pettyneesti ja katsahdin ympärilleni seuran toivossa. Omaksi ilokseni näin Pyörretassun, rakkaan poikani oppilaiden pesällä, hän ei ollut vielä ilmeisesti päässyt harjoituksiin. Jolkotin tämän luo hymyillen, ja Pyörretassu käänsi sinivihreän katseensa minuun. "Emo", Pyörretassu sanoi iloisesti ja käveli rauhallisesti lähemmäs. Seisoin ja katsoin ylpeästi Pyörretassua, joka oli minua jo paljon pidempi. "Olet kasvanut", sanoin iloisesti hymyillen. Pyörretassu nyökkäsi ja käänsi katseensa kohti aukiota. "Voi ei, pitää mennä harjoituksiin, hei sitten emo!" Pyörretassu hyvästeli ja jolkotti mestarinsa luo. Nyökkäsin tämän perään hyväksyttävästi ja ravasin kohti leirin uloskäyntiä. Kun kerran poikanikin menee harjoituksiin, niin piti minunkin tehdä jotain järkevää. Metsän raikkaat tuoksut olivat lempi asiani tässä maailmassa, huokaisin syvään ja raotin suutani haistaakseni hiiren tai jonkin muun saaliin. Pian kitalakeeni tarttui hiiren tuoksu. Seurasin tuoksua silmät sirilläni ja näin sen, hiiri nakersi jyvää muutaman ketun mitan päässä. Otin vaanimis asennon ja siristin silmiäni. Hiivin lähemmäs, ja hiiri nousi takajaloilleen ja tarkkaili ympäristöään. Olin hipihiljaa jaa hiiri jatkoi puuhiaan. Jännitin jalkani ja valmistauduin loikkaamaan, ja loikkasin niin että hiiri jäi loukkuun tassujeni alle. Purin hiiren kaulaan tappoiskun, ja saalis oli kuollut. Kaivoin tyytyväisenä kuoppaa, ja laskin hiiren sinne. Täytin kuopan nopeasti ja aloin etsimään muita hajuja. Pian nappasin kitalakeeni myyrän hajun, ja virnistin. Täältä tullaan myyrä! Seurasin hajua, ja kitalakeeni tarttui kissan hajua, en ehtinyt sen enempää miettiä sitä kun törmäsin jotain pehmeää päin. "Au!" Sihahdin ja hieroin kuonoani multaisella käpälälläni. Loiskevarjo istui edessäni ja heilautti päätään. "Olen pahoillani en tarkoittanut satuttaa", sanoin pahoittelevasti nuorelle soturille, ja loin tälle pahoittelevan katseen. Loiskevarjo huokaisi. "Ei se mitään", kolli huokaisi ja nousi seisomaan. "Nyt kun kerran törmäsimme, mitä jos saalistettaisiin yhdessä", ehdotin kollille, jos tämä nostaisi meidän molempien mielialaa

"Olen, olen", vastasin emolleni, joka kyseli, olinko ollu ahkera oppilas. Omasta mielestäni se oli totta, vaikkakin sain monesti moitteita siitä, että keskityin kaikkeen muuhun kuin olennaiseen harjoituksissa. Sitä Pimentovarjon ei kuitenkaan tarvinnut tietää. "Mäyräkynsi on hyvä mestari. Hän ei näe pienuuttani heikkoutena ja osaa kouluttaa minua sitä hyödyntäen, vaikka onkin itse iso." Katsahdin oppilaiden pesän suuntaan, jossa olin näkevinäni Kaamostassun silmien välähtävän oksien takana. "Minulla menee ihan hyvin, paitsi että Kaamostassu osaa olla oikea piikki nahassa. Hän on aina tekemässä kiusaa."
Pimentovarjo nyökytteli ymmärtäväisesti. "Kaamostassu selvästi koettelee rajojansa", naaras naukaisi hieman ympäripyöreästi. "Mutta on mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy hyvin." Emon kasvoilla oli lämmin, ylpeä hymy, jonka näkeminen sai minut unohtamaan hetkeksi kaikki murheet. Aivan kuin juuri tuo hymy olisi voinut korjata kaikki maailman ongelmat.
"Aaltosalama kertoi minulle tänään, että liskot tulevat esiin seuraavan kerran vasta ensi hiirenkorvana", aloitin hieman tunnustellen. Tiesin hyvin, että liskot aiheena eivät kiinnostaneet perheenjäseniäni kovin suuresti, mutta minun täytyi varmistaa tämä tieto emolta. Enhän voinut olla varma, oliko Aaltosalama sanonut niin kuin oli sanonut vain kiusatakseen minua. "Onko se totta? Eikö niitä näy ennen hiirenkorvaa?"

//Pimento?

Melko pian opin suodattumaan Huomenkyyhkyn luonteenoikkuihin. Monikaan asia ei päässyt ihoni alle, eikä tämäkään ollut yksi niistä, vaikka naarassoturi olikin omalaatuinen tapaus. Huomenkyyhky oli ihan siedettävissä - pienissä määrissä. Uskoin kuitenkin, että toisella olisi asiaa hyvinkin monelle kuolonklaanilaiselle, joten tulisin olemaan tulevaisuudessa turvassa. Ainakin toivottavasti.
"Luulisihan sitä nyt, että sinä kokeneena soturina saisit pian oppilaan! Saihan Mäyräkynsikin, vaikka hän on sinua paljon nuorempi soturi. Ja minä! Minäkin olen sinua nuorempi", pienikokoisen naaraan sanat saivat minut miettimään tilannetta tarkemmin. Oliko sitten tosiaan niin, ettei Punatähti vain kokenut tarpeelliseksi suoda minulle oppilasta? Olin ainakin ajatellut osoittaneeni Lumikkoviiksen koulutuksella, että ansaitsisin tulevaisuudessakin oppilaita. Huomenkyyhkyn sanoissa kyllä paistoi ikävä fakta. Naaras oikein korosti sitä, miten mestareina oli minua itseäni huomattavasti nuorempia. En kuitenkaan halunnut suoda sen enempää ajatuksia asialle, jota jo muutenkin pyörittelin paljon mielessäni.
"Suunnitelmiako, minullako? Vaikka millä mitalla! Toivetassun koulutusta, totta kai. Hän on kuitenkin tällä hetkellä vapaalla ja kävimme hetki sitten harjoituksissa. Hei, minä keksin! Lähde sinä joskus minun ja Toivetassun mukaan harjoittelemaan. Hänelle tekisi hyvää oppia kaltaiseltasi soturilta, osaat varmasti jotain mitä minä en osaa! Ja sitten ajattelin, että me voisimme lähteä esimerkiksi kävelylle tai katselemaan oravia. Miltä kuulostaisi?" Huomenkyyhky vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen hyvin perinpohjin. Olin hieman ylikuormittunut kaikesta siitä, mitä tämä soturi syötti yhden puheenvuoron aikana kuultavaksi. Tietenkin minä suostuisin harjoituksiin mukaan. Pidin itsekin sitä järkevänä, että oppilas sai oppia myös joltain muulta kuin mestariltaan. Tärkeää oli hakea oppia muilta sotureilta niissä asioissa, joissa oma osaaminen ei ollut parhailla mahdollisella tasolla. Pystyin esimerkiksi myöntämään itselleni olevani kehno saalistaja, jonka takia minun kannatti heittää oppilasta saalistuspartioon ja sellaisten kissojen luokse, jotka taitaisivat taidon hieman paremmin. Siinä mielessä Huomenkyyhkyn pään sisällä liikkui paljon järkevää asiaa. Kävely ja oravien katseleminen taas... Oliko toinen ihan kunnossa? Kyllä minäkin silloin tällöin kipaisin kävelylle, mutta kävelyt olivat omaa aikaa, jolloin sai olla rauhassa ja nauttia hiljaisuudesta. Tuskinpa sellainen onnistuisi keltasilmän kanssa. Hymähdin ajatukselle ääneen.
"Harjoituksiin osallistuminen minun puoleltani voisi olla ihan järkevää", totesin ja jatkoin seuraavat sanani hieman hammasta purren, "oravien katselu taitaa kuulua sinne metsästyspartion puolelle."
Siitäkös Huomenkyyhky näkyi olevan innoissaan. Pystyin vain tuijottamaan tätä ilmestystä pitkään ja odottaa toisen jatkavan. Eikä minun kauaa tarvinnut odottaakaan. Pian soturi kertoi jo oppilaansa koulutuksen etenemisestä. Nyökkäsin kuin hyväksyvästi toisen vastaukselle.
"Oletko sinä ollut Lumikkoviiksen kanssa tekemisissä hänen koulutuksensa jälkeen? Oletko jo käynyt katsomassa hänen pentujaan? Ne ovat niin suloisia! Eikö sinulla joskus ollut toinenkin oppilas, miten en nyt satu muistamaan hänen nimeään?" Huomenkyyhky esitti kysymyksen yksi toisensa jälkeen. Miksi minun olisi pitänyt käydä Lumikkoviiksen pentuja katsomassa? Kai heistä kunnon kuolonklaanilaisia kasvaisi katsomattakin. Enhän minä Lumikkoviiksen kanssa enää muuta kuin partioinut, jos samaan joukkoon satuttiin. Olisiko sitä muka pitänyt esittää kiinnostunutta toisen elämään? Ei minua kiinnostanut, mitä entinen oppilaani arjessaan puuhasi ja kenen kanssa. Minua kiinnosti puhtaasti naaraan menestyminen soturina, mutta siihen sain vastauksia ihan pelkällä pienimuotoisella tarkkailulla. En kokenut sen enemmän huomioinnin olevan tarpeen.
"En ole", vastasin kahteen ensimmäiseen kysymykseen. Viimeisestä en pitänyt lainkaan. Miksi ihmeessä Huomenkyyhkyn piti ottaa aikaisempi oppilaani puheeksi? Huokaisin syvään. Järkäletassu olisi ollut oiva vahvistus Kuolonklaanin riveihin. En tiennyt jättikö Punatähti minut oppilaatta puhtaasti sen tapauksen takia. Kaipa minullakin olisi ollut jotain tehtävissä. En kyllä olisi osannut sanoa, mitä olisin ollut tuolloin tehnyt väärin.
"Järkäletassu", vastasin ja pidin pienen tauon, "se toinen oppilaani silloin aikoinaan."
Pakostikin klaanitoverini sanat saivat minut pohtimaan, mitä Järkäletassulle mahtui kuulua nykyään. Minulla oli vahva aavistus siitä, että kolli oli hengissä. Sen verran vahvalta hän oli vaikuttanut. Varma en kuitenkaan voinut olla. Klaanien ulkopuolella elämä oli varmasti hyvin erilaista ja sisälsi paljon enemmän vaaroja päivittäin. Nämä ajatukset saivat minut epävarmaksi sen asian suhteen, että toinen ylipäätään olisi täysin kunnossa. Havahduin ajatuksieni kierteestä siihen, kun Huomenkyyhkyn katse poukkoili saaliista minuun ja minusta edessäni odottavaan saaliiseen. Keltasilmä ei voinut olla tosissaan. Soturin kanssa tosiaankin tarvitsi ihan uuden lähestymistavan, jotta sai olla rauhassa. Minusta tuntui, ettei Huomenkyyhky hevillä luovuttaisi katseen vaihtoa minun ja saaliin välillä - mikä alkoi käymään jo hyvin häiritseväksi.
"Saat loput", tokaisin ja työnsin tassullani riistan pienikokoisen naaraan eteen. Olin ehtinyt syömään siitä jo hyvän verran, ja saaliin tyrkkääminen toiselle tuntui ainoalta hyvältä idealta. Rykäisin korjaten asentoani. Nyt olisi oiva tilaisuus livahtaa tieheni.
"Sinulla ei varmaan ollut minulle muuta?" sanelin nousten samalla seisomaan, vaikkei keskustelumme ollut alun perinkään koskettanut mitään sellaista, joka olisi suorastaan koskettanut minua. "Ilmoita sitten, kun haluat katsoa niitä yhteisiä harjoituksia oppilaasi kanssa."

// Huomen?

Toivetassun teki mieli vetää käpälänsä tämän ilkeän kissan kuvatuksen käpälän kosketuksen alta pois mutta hän ei tehnyt sitä vaan rentoutui täysin. Ehkä olisi todellakin aika unohtaa menneet ja jakaa myyrä! Hän päätti antaa anteeksi ja ruveta Kaamostassun ystäväksi. Poloinen tarvitsi varmasti lisää ystäviä. “No voin minä antaa anteeksi mutta se mitä puhuit isästäni-” Toivetassu keskeytti dramaattisesti ja näki kauhistuksen Kaamostassun silmissä. “Ei, ei! Anteeksi siitä -” “olet täysin oikeassa hän on kuin katala kettu! Ei hän hän edes rakasta minua”, Toivetassu keskeytti Kaamostassun pahoittelut. “Mutta yhdessä asiassa olet väärässä. Sinusta ei tule “uutta Kaamostassua”. Ei tule tekemälläkään. Jos haluat näyttää olevasi ystävä materiaalia sinun täytyy esitellä itsesi parempana Kaamostassuna, koska mistä me tiedämme millainen “uusi Kaamostassu” on?” Toivetassu järkeili. “Mutta toinen asia. Et ole tietääkseni pyytänyt keneltäkään muulta anteeksi. Miksi niin? Miksi juuri minä?” Toivetassu kyseenalaisti. Hän koki tärkeäksi tuoda epävarmuuden kohteet esille, sillä jos Kaamostassu oikeasti halusi olla parempi itsensä niin hän saisi luvan selittää tämän.
//Kaamos?

Tassuttelin aukiolla. Hehkuaskel oli päästänyt minut ja muut potilaat pesästään, sillä yrtti oli vaikuttanut äkkiä. Hetkessä olo tuntui siltä, että olisi voinut kiivetä koko reviirin korkeimpaan puuhun. Menin pentutarhaan. Lumikkoviiksi heilautti häntäänsä iloisena. "Mukavaa, että olemme taas terveitä!" hän kehräsi. "Niin." nyökkäsin iloisena. Lumikkoviiksi kietoi Taivaspennun lähelleen. Taivaspentu oli ollut ainoa pentu, joka oli selvinnyt ilman tautia. Ihmettelin kovasti, että miten ihmeessä tauti tarttui vain joihinkin kissoihin. Se ei vaikuttanut tarttuvan kaikkiin, sillä olisin olettanut Taivaspennunkin sairastuvan jos hänen emonsa ja pentuetoverinsa olivat. Kuitenkin, ihmeitä tapahtui. Oliko sillä nyt enää väliä? Tauti oli saatu pois ja nyt oli rauhallista. Ainakin toistaiseksi. Lumikkoviiksen pennut kiipeilivät päälläni. Hätistin heidät kehräten pois. Olin onnellinen. Ikikuningattarena olo ei aina ollut hauskaa, mutta rakastin jokaista pentua koko sydämestäni. Muistin jopa klaanin vanhimmat soturit pentuna. He olivat silloin todella söpöjä, ihan kuin klaanin tämänhetkisetkin pennut. Kuitenkaan kovin moni kissa, ei ollut halukas kuulemaan kovin paljoa pentuajoiltaan. No, mitäs se minua liikutti? "Onko kivaa?" kysyin pennuilta. "Joo!" yksi heistä vinkaisi. Oli hurjan kivaa olla ikikuningatar. "Mäntyviiksi, voisitko mennä hakemaan ruokaa?" Lumikkoviiksi kysyi. Nyökkäsin ilahtuneena ja menin tuoresaaliskasalle. Valitsin sieltä parhaat palat. Yleensä tuoresaaliskasassa olisi paljon riistaa, mutta tämä kirottu lehtisade pilasi kaiken. "Toivottavasti ei käy niin kuin viime vuonna." ajattelin. "Riista loppuu, kissoja kuolee. No, sitten menen saalistamaan! Ei kai se voi olla niin vaikeaa?" Otin kanin, joka oli niin lihava että siitä riitti varmasti koko pentutarhalle. Raahasin kanin sisään. Pennut tulivat häntä pystyssä katsomaan. "Miten iso!" joku huusi. "No, parempi liian iso kuin liian pieni." vastasin hymyillen. Lumikkoviiksi räpäytti silmiään kiitollisena. Loin häneen ystävällisen katseen. Tykkäsin auttaa kuningattaria. Kuinkahan montaa olin auttanut? Aloin laskea sitä. Lähdin pesemään itseäni. Olin vaihtanut eilen kaikkien sammalet, ja en ollut ehtinyt peseytyä. Turkissani oli kymmeniä sammalhippuja ja hiekkaa. "Sinustahan voisi tehdä hiekkakissan." naurahdin itsekseni. Tassuttelin ulos leiristä. Mietin, missä peseytyisin. En todellakaan voisi mennä Eloklaanin reviirille! Enkä halunnut mennä edes Hehkulampeen, sillä vesi oli jäätävän kylmää. Yhtäkkiä huomasin oikein lihavan oravan. Se ryntäsi toiseen suuntaan. En ehtinyt miettiä oikein mitään, vaan rynnistin heti perään. Se olisi niin hyvä saalis klaanille! Orava mutkitteli puiden välissä. Toivoin, että se ei keksisi kiivetä puuhun. Siellä en pysyisi perässä. Kuitenkin oravan pörröhäntä oli edessäni tiukkana. Kiihdytin vauhtia. Yhtäkkiä jarrutin. Olin huomaamatta harhautunut Eloklaanin reviirille. "Voi ei!" ajattelin. Yritin nousta ylös. Nousin ylös vaivalloisesti ja aloin lähteä. "Älä lähde minnekään!" kuului takaani huuto. Säikähdin. En ollut ikinä ollut niin pahassa pulassa! Huomasin edessäni jonkun nuoren eloklaanilaisen. Tunnistin hänet Sypressikuiskeeksi. Hänen takaansa tuli lisää kissoja. Omenahuuma.. jonkun nuoren kollin kanssa. "Anteeksi hirveästi." pyysin. "Sinulla täytyy olla hyvä selitys, miksi tungeuduit reviirillemme." Omenahuuma sanoi tiukasti. "Olin saalistamassa riistaa, ja sitten harhauduin rajan yli." selitin pahoittelevasti. "Kyllä me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt." nuori kolli, jota en tuntenut sanoi hiljaa. Vilkaisin häneen kummastuneena. Jotenkin kolli vaikutti kumman ystävälliseltä. Omenahuuma sihahti kollin hiljaiseksi. "Sumutassu." kuulin hänen nimensä. "Anteeksi hyvin paljon." sanoin. Omenahuuma katseli minua hetken. "Punatähdelle on ainakin ilmoitettava asiasta." hän sanoi hetken päästä. Tiesin, että Punatähti suuttuisi ihan kunnolla. Toivoin niin, että hän muistaisi minun olleen hänen oppilaansa. Hän olisi varmasti minuun pettynyt. Omenahuuma ja Sypressikuiske lähtivät viemään minua leiriin. Matkalla törmäsimme Kuolonklaanin partioon. "Mitä teette reviirillämme?" sähähti Jääviilto, joka oli partion johdossa. "Anteeksi paljon." Sypressikuiske aloitti. "Me löysimme tämän teidän klaanilaisenne reviiriltämme." "Niin, kuulemma hän harhautui reviirin yli saalistaessaan." Omenahuuma selitti. Jääviillon silmiin välähti ilkeä pilke. "Me otammekin hänet tästä mukaan." Jääviilto naukaisi. Eloklaanin kissat nyökkäsivät. "Pidättekin huolen, että hän ei enää karkaa." sihahti Sumutassu ohimennessään. Kuljin muiden kissojen perässä. "Mitä sinä typerys oikein kuvittelit?" Jääviilto sähähti minulle. "Minä saalistan klaanilleni." sanoin, vaikka minusta tuntui hyvin pahalta. Olin rikkonut soturilakia! Olin ansainnut karkotuksen. Kävelimme leiriin. Jääviilto kävi ilmoittmassa Punatähdelle. Hetken päästä Punatähti ilmestyi pesästään. "Mäntyviiksi! Heti tänne!" Punatähti ärähti. Tiesin, mistä oli kyse. Menin vaitonaisena Punatähden pesään. "Kuulin Jääviillolta, että olit kuulemma ylittänyt Eloklaanin rajan." Punatähti aloitti lujasti. "Se on totta." nyökkäsin nolona. "Mitä oikein kuvittelit! Minun pitäisi antaa sinulle rangaistus!" Punatähti sihisi. "H-halusin saada saalista klaanilleni." yritin sanoa. "Sitä varten ei tarvitse todellakaan ylittää rajaa! Olet rikkonut soturilakia, Mäntyviiksi. Sinun pitäisi mennä pyytämään Mesitähdeltä anteeksi! Olen hyvin pettynyt sinuun!" Punatähti ärähti. Peräännyin pesän nurkkaan. Tottahan se oli: olin lainrikkoja. "Minut pitäisi karkottaa." sanoin hiljaa. "En karkota sinua." Punatähti sanoi. "Sinä, kuitenkin, joudut vaihtamaan kaikkien kissojen sammalet, koko kuun ajan." Olin tyrmistynyt. Olin niin iloinen, ettei minua ollut karkotettu, mutta sammalienvaihtohommiin? En ollut enää oppilas! "No niin." Punatähti totesi. "Toivottavasti olet saanut opiksesi. Ja varokin, jos tämä toistuu." "Kyllä, Punatähti. Anteeksi paljon. Lupaan olla ensi kerralla varovaisempi ja kunnioittaa Kuolonklaania koko elämäni." lupasin. Punatähti heilautti häntäänsä merkiksi poistua. Lähdin pois pesästä. "Anteeksi." kuiskasin. Kävelin aukiota pitkin. Mietin, mitä olin mennyt tekemään. Olin rikkonut koko soturilain! Olin varmasti ainoa kissa Kuolonklaanissa, joka niin oli tehnyt. Olin niin vihainen itselleni, että sivalsin itseäni kuonoon. Kuononi sävähti. Kipu voimistui. Verta tihkui maahan. Harpoin pentutarhaan. Selvästikään Lumikkoviiksi ei ollut kuullut uutista. Hän tervehti minua iloisesti, ja kysyi oliko riistaa löytynyt. Vedin henkeä. Minun pitäisi kertoa hänelle totuus. Lumikkoviiksi katsoi minuun kauhistuneena. "Onko sinulla verta?" hän huudahti. "Pikku naarmu vain." sanoin ja pakotin kasvoilleni väkinäisesti hymyn. "Ei se siltä näytä. Mene Hehkuaskelen luo." Lumikkoviiksi sanoi. Nyökkäsin vastahakoisesti mutta kävelin parantajan pesään. Matkalla kuulin, kuinka muut kissat kuiskivat ja loivat minuun vihaisia katseita. Yritin piiloutua heidän ulottuviltaan. Pujahdin parantajan pesään. Hehkuaskel hääräili yrttiensä parissa. "Hei, Hehkuaskel." naukaisin apeana. Hehkuaskel käänsi katseensa. Hän ei näyttänyt vihaiselta, muttei iloiseltakaan. Arvelin, että hän oli kuullut uutiset. "Mäntyviiksi." hänen naukunsa oli miltei sähähdys. "H-hei vain." sanoin varovaisesti. "O-oletko kuullut juorut?" "No, totta kai minä olen! Ja olen hyvin pettynyt, mutta mitäs se minua liikuttaa? Olen vain mitätön parantaja." Hehkuaskel naukaisi. Minua alkoi heti hävettää. "Etkä ole. Klaani tarvitsee sinua. Emme olisi tässä ilman sinua." selitin häpeissäni. Hehkuaskel sivuutti huomautukseni ja kumartui katsomaan kuonoani. "Oih, pahalta näyttää, Mäntyviiksi." Hehkuaskel totesi. "Mikä sinulle tämän teki? Näyttää kissan tekemältä." "No..tein sen itse." vastasin. "Mäntyviiksi. Älä nyt viitsi." Hehkuaskel sanoi. Olin unohtanut kuonon haavan kokonaan. Harmikseni se ei ollut unohtanut minua. "Äh, turha juttu." naukaisin vähättelevästi. "No eikä ole! En halua että sinulle käy samoin kuin Varjokarvalle! Vaikka oletkin ehkä lainrikkoja, ei sinua silti saa kohdella näin!" Hehkuaskel ärähti. En ollut koskaan nähnyt Hehkuaskelta niin vihaisena. Yleensä naaras kätki kiukkunsa. Hehkuaskel oli kumartunut kuononi ääreen ja alkanut hoitaa sitä. "Ohimennen kysyen, mitä sait rangaistukseksi?" Hehkuaskel kysyi. Hänen naamallaan näkyi jokin virneentapainen mutta hän kätki sen nopeasti. Ihmettelin, miksi parantaja kyseli minulta tuollaista. Vastasin kuitenkin kysymykseen. "No, jos haluat tietää niin joudun siivoamaan koko klaanin sammalet kuun ajan." totesin väsyneenä. "Ohhoh." Hehkuaskel henkäisi sivellen kehäkukkasalvaa kuonooni. "Aika kova. Miten edes jaksat tuon? Punatähti liioittelee." Hehkuaskel väitti. Ihmettelin kovasti miksi Hehkuaskel sanoi niin. Mielestäni minut olisi pitänyt heittää ulos klaanista neljänneskuuksi! "Valmista." Hehkuaskel naukaisi. Nyökkäsin kiitollisena ja kiitin Hehkuaskelta avusta. Hän ei vastannut, mutta kävellessäni pois näin hänen kasvoillaan ärtyneen ilmeen. Löntystin pää painuksissa kohti pentutarhaa. Lumikkoviiksi ilmestyi pentutarhan suulle. "Onko se totta?" hän kysyi lujasti. Huokaisin pelokkaana. Tiesin koko ajan, että minun ei olisi pitänyt tehdä tätä.

Kävelin aukiolle. Selvästikin, oli jonkun nimittämiset. Näin apean näköisen nuoren kollin kävelevän Punatähden eteen. "Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Usvatassuna." Punatähti julisti. Jotenkin kolli näytti niin apaattiselta, että tiesin, etten saanut ajatella niin, mutta en mielelläni halunnut hänen mestarikseen. Punatähti kiersi katseellaan aukiota. Hetken päästä hänen katseensa pysähtyi minuun. Hän loi minuun arvioivan katseen. Yritin perääntyä. "Usvatassu, sinun mestariksesi tulee Nuppujuova." Punatähti julisti. Häkellyin. En olisi ikinä uskonut, että saisin oppilaan näin aikaisin! Nyökkäsin päätäni. Harpoin Usvatassun viereen. Kosketimme neniä, mutta huomasin kollin silmissä yhä pettyneen apean katseen. Minulle tuli hieman outo olo. Halusiko Usvatassu mestarikseen jonkun muun? En kuitenkaan antanut sen herpaannuttaa minua: monella pennulla oli mestaritoiveita. "Usvatassu!" huudahdin ensimmäisenä. "Usvatassu!" koko klaani ulvoi. Hetken päästä suosionosoitukset loppuivat. Etsin katseellani Varjokarvaa. Mestarini olisi tullut paikalle kehumaan minua. Yhtäkkiä tunsin surun. Varjokarva ei ollut enää täällä. Hän oli kuollut. Nyt se tuntui pahalta. Huomasin ikikuningatar Mäntyviiksen tulevan paikalle. "Hei, Nuppujuova! Onnittelut, ja onnea." Mäntyviiksi naukaisi pilke silmissään. Minä vain nyökkäsin kiitokseksi. Usvatassu tassutti pää painuksissa luokseni. Vilkaisin häneen. "Nyt menemme reviirikierrokselle." naukaisin tomerasti. "Selvä." Usvatassu mutisi. Laskin häntäni hänen lavoilleen. "Minuakin surettaa. Mestarini kuoli." sanoin. Usvatassu katsoi minuun ensimmäistä kertaa silmiin odottavasti. "Nyt, mennään." naukaisin, sillä en halunnut miettiä Varjokarvaa. Olin kuullut, että yrtit eivät olleet riittäneet. Varjokarva oli antanut omansa pois huolehtiakseen klaanitovereistaan. Varjokarva oli periaatteessa klaanin sankari. Usvatassu oli edelläni. Kiirehdin hänen peräänsä. Nyt Usvatassun katse oli taas apaattinen. "Tuolla, vasemmalla, on Eloklaanin raja. Tuolla oikealla taas, on meidän rajamme." selitin. Usvatassu nyökkäsi lyhyesti. "Mennään Hehkulammelle." naukaisin. Kävelimme lempeässä tuulessa. Kun saavuimme Hehkulammen rantaan, Usvatassu höristi korviaan mutta painoi päänsä alas. "Täälläkö parantajat käyvät Synkän Metsän luona?" Usvatassu kysyi. "Joo, kyllä käyvät." vastasin myöntävästi. Kävelimme katsomaan vielä taistelupaikkaa ja sammalpaikkaa, ja sen jälkeen lähdimme leiriin. "Saat ottaa riistaa, jos haluat." naukaisin. Usvatassu lönkytti pää alhaalla hakemaan riistaa. Katsoin kollia hiukan säälivänä. Olikohan hänelle käynyt jotain surullista? Siksikö hän oli noin apea? Usvatassu vaikutti kuitenkin mainiolta oppilaalta, jos hänen luonnettaan ei ottanut huomioon. Menin soturien pesään. Matkalla huusin Usvatassulle, että tänään ei olisi enää harjoituksia. En halunnut rasittaa häntä liikaa. Tämä oli kuitenkin vasta hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana. Mietin Varjokarvaa. Muistin, kun olin ollut pian soturi, niin hän oli teettänyt minulle kolmet kiipeily ja metsästysharjoitukset päivässä! Mutta, pidin Varjokarvasta. Rakastin kiipeilyä ja saalistamista. Olin oppinut paljon Varjokarvalta. "Kiitos, Varjokarva. Olet aina muistoissani." kuiskasin hiljaa. Kuiskaukseni liiteli ympäri pesää. Huomasin vieressäni Tuhkajuovan. Hän, minä ja Mäyräkynsi olimme olleet siinä yrtintuoja-ryhmässä. Olin yhä hämmentynyt siitä, että kuinka suuria vastuita Punatähti minulle asetti. Olin myös erittäin etuoikeutettu. Vaikka, en ollut ihan klaanin nuorempia. Olihan vielä..Roihumarja, joka oli nimitetty silloin kun olimme hakemassa yrttejä. Niin ja klaanin nuorin soturi Loiskevarjo. Loiskevarjo oli vasta muutaman kuun vanha soturi, mutta sitäkin uhkarohkeampi. Könysin ylös vuoteestani hakemaan riistaa. Matkalla törmäsin Pyörretassuun. En voinut uskoakaan, kuinka ihana ja komea kolli oli. Rakastin häntä koko sydämestäni, mutta en halunnut paljastaa sitä hänelle. Joskus tuli mietittyä, että olikohan Pyörretassulla samanlaiset tunteet minua kohtaan? Ehkä hän piti minua vain naurettavana kyyhkynä joka yritti saada kaikki kollit tykkäämään minusta. Vaikka, eihän kukaan kolli minusta tykännytkään? Vai tykkäsikö? Pidin Pyörretassusta hetki hetkeltä enemmän. Päätin kuitenkin olla normaali, enkä jäädä miettimään asioita, jotka todennäköisesti eivät olleet totta. "Jatka normaalisti Usvatassun kanssa. Etenkään hän ei saa tietää tunteistasi." ääni pääni sisällä sanoi. "Mitä väliä? Varjokarva tietää jo." tuhahdin. "Olet niin tyhmä. Varjokarvahan on kuollut, etkö sinä sitä muista? Ei hän voi kertoa kenellekään." ääni tuhahti pilkallisesti. Heitin äänen pois mielestäni ja lähdin etsimään Usvatassua. Oppilaiden pesän suulla tajusin sen: olin sanonut Usvatassulle, että hänellä ei olisi enempää harjoituksia tänään. "Nuppujuova! Tule partioon!" Henkäysvarjo huudahti. Kipitin Henkäysvarjon luokse. "Missä oppilaasi?" Henkäysvarjo tiedusteli. "Lupasin hänelle, ettei hänellä olisi enempää töitä tänään. Tänään on kumminkin hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana." sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. Henkäysvarjo vilkaisi minuun kylmästi. "Aina pitää olla valmiina partioihin." hän naukaisi. "Minä käyn hakemassa Usvatassun." naukaisin hakien pahoittelevaa sävyä. Henkäysvarjo nyökkäsi. Lähdin oppilaiden pesälle. Usvatassu norkoili pesän reunalla. "Usvatassu, olen pahoillani. Sinun on nyt tultava kanssani partioon." sanoin anteeksipyytävästi. "Miksi?" Usvatassu kysyi. "Henkäysvarjo määräsi." vastasin. Usvatassu loi minuun hieman tylsistyneen katseen, mutta lähti sitten. Menin Usvatassun perään. Saavuimme Henkäysvarjon luokse. Hän oli jakanut partioomme Tuhkajuovan, Orvokkisydämen, ja Loiskevarjon. "Keitä he ovat?" Usvatassu kysyi tuijotellen maahan. "Tuo naaras tuolla partion kärjessä, on Tuhkajuova. Hän on yksi kokeineimmista sotureistamme. Tuo toinen naaras on Orvokkisydän. Hän on minua vähän vanhempi. Ja tuo kolli..hän on Loiskevarjo, klaanin uusi soturi." selitin kiivaasti. Partio oli jo pienen matkan päässä meistä. Usvatassu nyökkäsi apeana. Lähdimme pieneen juoksuun. "Mennäänpäs Eloklaanin rajalle." Tuhkajuova komensi. Kiirehdin Orvokkisydämen perään. Usvatassu tuli perässä. "Samalla näet reviiriä." naukaisin tyytyväisenä. Usvatassu ei vaikuttunut yhtään kiinnostuneelta siitä. Minua hiukan harmitti, mutta päätin antaa Usvatassun olla. "Osaatko tehdä rajamerkin?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä. "En." Usvatassu mutisi. "Näytän sinulle rajalla." lupasin. Minua harmitti se, että olin joutunut ottamaan Usvatassun mukaani partioon, vaikka olin nimenomaan sanonut että hänellä ei olisi enää töitä. Ehkä hän oli apea minun takiani. En kuitenkaan uskaltanut sanoa klaanin varapäällikölle vastaan, sillä pelkäsin että minut erotettaisiin klaanista. Onneksi Usvatassu ei vaikuttanut välttelevän minua, vaan oli tylsistynyt. Pian saavuimmekin rajalle. "Tässä on Eloklaanin raja." selitin. Usvatassu ei vastannut. "No, näytän sinulle rajamerkin." jatkoin. Usvatassu tuijotti vain eteenpäin. Suihkautin rajamerkin rajalle. Kuolonklaanin hajua levittyi rajalle. Eloklaanin haju tuoksui myös tuoreena. Kaukana näkyikin partio. Usvatassu ei näyttänyt iloiselta. Hän suihkautti hieman hajua rajalle ja vilkaisi jonnekin kauas. Minua kismitti hieman.
"muu partio?"

Kaamostassu oli viime illan suunnitelmiensa päätteeksi ajatellut ottaa pitkät ja makoisat yöunet. Jääviilto oli kuitenkin kiskonut hänet heti aamutuimaan ylös aamupartioon ja sen johdosta kolli oli ollut kiukkuinen, kuin ampiainen. Kaamostassulta oli vaatinut paljon olla räjähtämättä partion muille kissoille. Kolli oli kuitenkin pyrkinyt peittämään tunteensa taitavasti ja käyttämään kaiken aikansa muiden kissojen mielistelyyn. Yök, kollia ällötti hänen oma käytöksensä. Kaamostassu värähti, mutta vakuutteli itselleen tämän olevan vain osa suunnitelmaa. Hyvien juonien eteen joutuisi kärsimään, eikö? Niin Kaamostassu uskotteli itselleen. Kollikissa räpäytti silmiään, kun Toivetassu askelsi leiriin mestarinsa Huomenkyyhkyn rinnalla. Täydellistä, ah niin täydellistä. Kollikissa nappasi vieressään olevan myyrän ja laski korkean olemuksensa matalaksi. Pitäisi näyttää nöyrältä, pienemmältä kun hän oli. Kaamostassun tummahtava turkki oli suittu tapansa mukaan tarkasti siistiksi ja sileäksi. Kaamostassu odotti, että Huomenkyyhky vapautti oppilaansa ja luikerteli sitten välittömästi Toivetassun seuraan. Lempeähkö, pahoitteleva hymy oli hiipinyt Kaamostassun kasvoille ja sisältäpäin kollia oksetti. Tältäkö hän joutui näyttää saadakseen sitä mitä hän halusi..?
"Mitä haluat?" Toivetassu kysyi pidättyväisesti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Kaamostassu kallisti päätään ja laski myyrän oppilastoverinsa jalkoihin.
"Tahdon pyytää sinulta anteeksi ja selittää kaiken. Ajattelin, että myyrä olisi sopiva ele sovinnon merkiksi, eikö?" Kaamostassu maukaisi varovaisesti ja työnsi myyrää kohti mustaa kissaa. Kaamostassun ilme ja olemus oli sovitteleva. Tätä kollikissa oli harjoitellut ja tässä hän oli edistynyt! Oli helppoa esittää olevansa jotain muuta, jos oli Kaamostassun kaltainen huijari. Välillä mikään kollissa ei ollut totta, kaikki oli harjoiteltuja fraaseja ja eleitä. Mutta ne toimivat, joten miksi vaihtaa toimivaa taktiikkaa?
"Miksi haluat nyt sopia, kun aiemmin olit melkein valmis tappamaan sinut?" Toivetassu kysyi epäileväisesti ja silmäili myyrän lisäksi myös kollikissaa. Kaamostassun korvat lurpahtivat hieman, jotta hän näyttäisi yhä aidommalta anteeksipyyntönsä kanssa.
"Hetki sitten tajusin kuinka ilkeästi olen käyttäytynyt teitä kohtaan. Anteeksi, se oli todella väärin. En odota, että sinä antaisit heti anteeksi, mutta voisitko sinä edes harkita? Ehkä jonain päivänä voisimme olla jopa... ystäviä? Ymmärrän toki, jos et ole vielä valmis. Kuule, olen pistänyt merkille kuinka Mäyräkynsi kohtelee sinua. Minusta hän ei saisi kohdella sinua noin, isäsi ei vaikuta kaikista.. järkevimmältä tapaukselta. Anteeksi, tarkoituksenani ei ollut loukata sinun perhettäsi! Haluan vain, että kaikilla kuolonklaanilaisilla on hyvä olla. Sinun isäsi pitäisi kohdella sinua paljon paremmin. Aion itse olla tästä edespäin paljon parempi kissa. En ole enää se sama vanha Kaamostassu, takaan sen!" kolli mourui ja räpytteli silmiään. Missä roskat ja pöly viipyi, juuri kuin hän olisi tarvinnut niitä kyyneliä varten!
"Anteeksi, tämä vain... Minua todella surettaa kuinka olen kohdellut sinua ja muita. Olen ollut aivan kamala tapaus! Ja se sattuu, en tiedä kuinka voin korvata tämän teille..", Kaamostassu mourusi ja pyyhkäisi silmiään. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäksi Toivetassua ja kosketti toisen käpälää hellästi.

//Toive?

Aaltosalamalle alkoi vasta nyt valjeta, miten lapsellinen Varissulka todellisuudessa olikaan. Kolli oli jatkuvasti vääntämässä vitsiä jostakin tai muuten vain pelleilemässä, mikä tuntui Aaltosalamasta hieman vieraalta, sillä tähän asti hän oli nähnyt soturista vain synkistelevän ja kyräilevän puolen. Hän ei osannut sanoa, kummasta puolesta piti enemmän kollissa.
"Tänään me käymme läpi aivan saalistuksen perusteita, jotta näen, kuinka toivoton tapaus olet", hän sanoi hieman piikittelevästi nöyrää oppilasta esittävälle Varissulalle. "Ensiksi voisit kokeilla mennä vaanimisasentoon."
"Kuten tahdot." Varissulka laskeutui matalaksi, kuten vaanittaessa oli tapana. Aaltosalama pani saman tien merkille pari virhettä, jotka tämä teki niin luonnollisen näköisesti, että hän alkoi tässä vaiheessa epäillä kollin kouluttaneen soturin opetustaitoja.
"Voisi olla huonompikin", Aaltosalama tokaisi kiertäessään kollin ympäri ja katsoessaan, miten tämä oli asettanut käpälänsä. Todellisuudessa hän yritti vain leikkiä yhteistyökykyistä ja olla kertomatta koko totuutta soturin vaanimisasennosta - se oli surkea näky -, sillä halusi opetuksen sujuvan niin mutkattomasti kuin mahdollista.
"Sepä on lohduttavaa kuulla", Varissulka hymähti ilottomasti. Aaltosalama väläytti tälle sarkastisen hymyn ja keskittyi sitten näyttämään soturille, miten se kuului oikeasti tehdä.
"Takajalkasi ovat liian kaukana, mikä vie ponnistuksesta tehon", hän selitti samalla, kun itse pudottautui matalaksi ja näytti esimerkkiä oikeaoppisesta versiosta. "Pidät myös häntääsi liian korkealla, mikä voi joko paljastaa sinut saaliillesi tai tehdä liikkeistäsi vaikeammin hallittavia - parhaimmassa tapauksessa se tekee molemmat." Hän kiersi Varissulan ympäri vaanimisasennossa näyttääkseen esimerkkiä ja loikkasi sitten yhtäkkiä salamannopeasti maassa olevan kävyn kimppuun. "Tiivistettynä: pidä käpälät mahdollisimman lähellä itseäsi, häntä alhaalla ja itsetunto korkealla, niin onnistut varmemmin." Aaltosalama potkaisi kävyn kauemmaksi heistä ja kääntyi katsomaan tummanharmaata soturia virnistäen. "Sinun vuorosi."

//Varis?

Mäyräkynsi oli tullut juuri saalistuspartiosta, jossa olivat olleet hänen poikansa Toivetassu, hänen oma oppilaansa Pyräkkätassu, poloisen Toivetassu-raukan yli-innokas ja jopa ärsyttävä mestari Huomenkyyhky ja naaras, jolle Mäyräkynsi oli tuskin koskaan uhrannut edes ajatusta. Pikkukaaos. Kissat olivat saaneet hyvin saalista vaikka lehtikato oli jo ilmiselvästi alkanut ja ilma oli kokoajan kosteaa. Olisi vain ajan kysymys, kun kuolonklaanilaiset saisivat jo pilvipeitteen päänsä päälle ja lunta käpälien pehmikkeeksi. Kylmyys pureutui öisin jo melkein pakkasen lailla kissojen paksuihin - tai ohuisiin - turkkeihin ja vaikka Mäyräkynnen oma turkki oli kohtalaisen paksu sekään ei tuntunut riittävän. Tietenkin tämä kylmyys oli vasta alkua, mutta isokokoinen kolli ei voinut sitää minkään laista kylmyyttä.
Kun tämä kulki pää pystyssä kohti pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesää viedäkseen saalista vanhuksille tämän askeleet keskeytyivät ja huomio harhautui Kaamostassuun, joka lähestyi Mäyräkynnen poikaa - Toivetassua - varovaisesti. Mitä tuo kolli oppilas sitten tahtoikaan sen täytyi olla jotain ilkikurista tai pahansuopaa siitä Mäyräkynsi oli varma. Hän voisi varoittaa poikaansa myöhemmin toisten kissojen petollisuudesta, mutta hänen velvollisuutensa oli nyt ruokkia klaaninvanhimmat joten tämä jatkoi kulkuaan ajatukset harhaillen asiasta toiseen ja takaisin. Kolli tunki sisään maidontuoksuiseen pentutarhaan, jossa myös Kuolonklaanin vanhimmat jo eläköityneet soturit asuivat. Pesään oli langennut ylitsepääsemätön hiljaisuus. Jopa Lumikkoviiksen pikkuiset naaraspennut Kirkaspentu ja Taivaspentu olivat hiljaa painautuneina pesän kivistä seinämää vasten. Kun Mäyräkynsi liikehti pesässä eteenpäin kohti yhtä makuusijoista, hän huomasi etteivät kaikki asiat olleet aivan tolallaan. Luminenä, Rapakynsi, Hehkuaskel ja Hämypilvi ympäröivät makuusijaa jolla makasi poloinen Kaaostuho yhtä elottomana, kuin Mäyräkynnen suussa roikkuvat saaliit. Hän laski ne maahan jonkin matkan päähän makuusijasta ja klaaninvanhimmista ja asteli lähemmäs näitä huolestunut ja epävarma katse silmissään. “Onko Kaaostuho-” Mäyräkynsi ei kyennyt sanomaan sanojaan loppuun sillä kollin yksiä ainoita pelkoja oli kuolema ja sen kohtaaminen. Kolli oli liian nuori muistamaan sisarensa kuolemaa yksityiskohtaisesti mutta joitain välähdyksiä mustan naaraan ukkospolulle päättömästä säntäämisestä tämä silti muisti. “-kuollut”, Luminenä lopetti soturin lauseen säälivä katse silmissään, “On, on hän.”​ Mäyräkynsi ei pystynyt muuta kuin tuijottamaan Kaaostuhoa. Hetkiseen kukaan ei pukahtanut mitään, jopa pennut olivat hiljaa. Mäyräkynsi räpäytti silmiään hitaasti. “Toin kuitenkin saalista mukanani”, kolli sopersi. Hän tunsi sydämessään pistoksen, kun hän mietti kaikkia kuolleita sotureita, oppilaita, vanhuksia ja pentuja… Huumapentukin oli ollut niin säälittävä tapaus. Kolli käänsi päänsä pois vanhuksen ruholta ja lampsi ulos pesästä peitellen yökkäyksiään. Kun kolli pääsi ulos pentutarhasta, hänen katseensa osui Orvokkisydämeen. Soturi hölkytti tämän luokse hengästyen turhan kovaa niinkin lyhyestä matkasta. “Kaaostuho kuoli”, Mäyräkynnen ääni värisi ja hän katsahti käpäliinsä, “Mitäs, jos menisit vaikka saalistamaan ja me hoidamme muiden kanssa Kaaostuhon”, Orvokkisydämen säälivä katse oli Mäyräkynnelle liikaa ja tämä lampsi vain pois tuon seurasta ärtyneenä. Hän ei ollut heikko! Kolli jatkoi matkaansa ulos leiristä.
Mäyräkynsi oli törmännyt Punatähteen ja Tuhkajuovaan, jotka olivat kertoneet Punatähden menettäneen hengen tippumalla veteen. Tuhkajuova oli pelastanut päällikön veden armoilta. "Ylitin jokea, ja kivet olivat sateen vuoksi liukkaita. Menetin tasapainoni ja putosin veteen.” Punatähti selitti ja Mäyräkynnen ja päällikön katseet kohtasivat. Mäyräkynnesta katse tuntui todella vaivaantuneelta joten hän käänsi katseensa pois niin nopeasti kuin kykeni. “Toinen tapaus näin lähellä toista”, Mäyräkynsi mutisi. “Anteeksi en kuullut”, Tuhkajuova kallisti päätään hiukan. “Ai. Öö.. Mutisin vain itsekseni”, Mäyräkynsi sanoi sekavasti. “Onko kaikki hyvin?” Punatähti kysyi siristäen silmiään epäilevästi. “Kaaostuho menetti henkensä aiemmin leirissä”, Mäyräkynsi selitti. “Jos jatkatte matkaanne niin minä voin mennä tästä saalistamaan”, kolli naukui vääntelehtien levottomasti.
//Tuhka

Huomenkyyhky katsahti Tuimakatseeseen kysyvänä, kun kolli siirtyi kauemmaksi antaen kaksikon välille muodostua pienen tilan. Naaras ei kuitenkaan antanut sen haitata tutustumista sen enempää, vaan tapansa mukaisesti hän alkoi höpöttää omista kuulumisistaan. Hän oletti saavansa Tuimakatseelta takaisin yhtä pitkän vastauksen, mutta kolli naukaisi hymähtäen hänen päiväänsä kuuluen hyvää. Naaras ei kuitenkaan pahastunut lyhyestä vastauksesta, vaan hymyili vanhemmalle kollille aurinkoisesti. Häntä ei lyhyet vastaukset haitanneet! Tuimakatse naukaisi, ettei hänelle oltu suotu oppilasta Lumikkoviiksen jälkeen. Naaraskissa kallisti päätään kummastuneena, Tuimakatsehan oli kokenut soturi ja Lumikkoviiksestäkin oli tainnut kasvaa hieno soturitar. Naaraalla oli jo pentujakin. Huomenkyyhkystä tuntui, että kaikki nuoremmat hankkivat häntä nopeammin pentuja.
"Luulisihan sitä nyt, että sinä kokeneena soturina saisit pian oppilaan! Saihan Mäyräkynsikin, vaikka hän on sinua paljon nuorempi soturi. Ja minä! Minäkin olen sinua nuorempi", valkokirjokilpikonnakissa hämmästeli ja hänen häntänsä viuhtoi edestakaisin. Tuimakatse tokaisi tympeän naukaisun Huomenkyyhkyn tarinaan, mutta naaras ei tehnyt elettäkään lähteäkseen Tuimakatseen seurasta. Tuimakatse vaikutti niin mukavalta kissalta, vaikka olikin hieman hiljaisempaa sorttia. Naaras piristyi huomattavasti, kun tummaturkkinen kissa esitti hänelle vapaaehtoisesti kysymyksen. Kirjavan kissan hymy leveni levenemistään.
"Suunnitelmiako, minullako? Vaikka millä mitalla! Toivetassun koulutusta, totta kai. Hän on kuitenkin tällä hetkellä vapaalla ja kävimme hetki sitten harjoituksissa. Hei, minä keksin! Lähde sinä joskus minun ja Toivetassun mukaan harjoittelemaan. Hänelle tekisi hyvää oppia kaltaiseltasi soturilta, osaat varmasti jotain mitä minä en osaa! Ja sitten ajattelin, että me voisimme lähteä esimerkiksi kävelylle tai katselemaan oravia. Miltä kuulostaisi?" Huomenkyyhky naukaisi iloisesti ja katsoi Tuimakatsetta innostunut ilme kasvoillaan. Tuimakasvoinen kollikissa ei kuitenkaan näyttänyt yhtä innostuneelta eikä Huomenkyyhky keksinyt mistä ihmeestä se johtui.
"Toivetassun koulutus edistyy hyvin, hänen vahvuutensa ovat taistelemisessa. Mestarina on kyllä ollut mukavaa, toivottavasti saan Toivetassunkin jälkeen vielä oppilaan!" valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa naukui haaveillen ja räpäytti silmiään.
"Oletko sinä ollut Lumikkoviiksen kanssa tekemisissä hänen koulutuksensa jälkeen? Oletko jo käynyt katsomassa hänen pentujaan? Ne ovat niin suloisia! Eikö sinulla joskus ollut toinenkin oppilas, miten en nyt satu muistamaan hänen nimeään?" Huomenkyyhky räpätti ja lipaisi huuliaan hieman nälkäisenä. Naaras vilkaisi kaihoisasti Tuimakatseen saaliiseen ja siirsi silmänsä sitten taas tummaturkkisen kissan omiin keltaisiin. Huomenkyyhky kallisti päätään ja katsahti taas saaliiseen. Olisiko Tuimakatse niin kiltti ja ymmärtäisi naaraan vihjeen riistan jakamisesta?

//Tuima?

Henkäysvarjon johtama rajapartio liikkui hiljaisuudessa halki Kuolonklaanin reviirin. Olin miettinyt koko partion ajan, miten parhaiten lähestyisin varapäällikköä. Minun oli tarkoituksena esittää hänelle, että olin kollin kanssa samaa mieltä, jotta pääsisin hänen lähelleen. En kuitenkaan voinut vain suoraan sanoa hänelle, että vihaan erakkoja ja heidät pitäisi kaikki häätää klaanista. Minun pitäisi olla hyvin, hyvin varovainen. Onneksi olin viime aikoina tutustunut Henkäysvarjoon hiukan pahemmin, joten pelkästään se, että puhuin hänelle partiossa, ei enää ollut ihme.
Kun pysähdyimme merkitsemään Eloklaanin rajaa, astelin tyynesti harmaan kollin luo. Henkäysvarjo nyökkäsi kun liityin hänen seuraansa, hän ehkä jopa hymyili pienesti, jos en aivan sokea ollut. Se oli hyvä merkki.
"Hei Henkäysvarjo", tervehdin häntä kohteliaasti nyökäten. "Kuinka hurisee?"
Varapäällikkö kohautti lapojaan.
"Sitä samaa. Partioiden järjestelyä, partioissa käymistä."
Hillitsin itseäni sen verran, etten pyöräyttänyt silmiäni kollin tylsälle vastaukselle.
"Aivan", vastasin aivan yhtä tylsästi. Yritin pohtia, miten voisin ottaa erakot puheeksi Henkäysvarjon kanssa ja juuri sopivasti huomasin erään yhteisen tekijän partion kahden muun jäsenen, Huomenkyyhkyn ja Mäyräkynnen välillä. Tämä kyseinen aasinsilta ei ehkä ollut yksi kaikista juonikkaimmista, mutta uskoin sen toimivan.
"Oletko huomannut, miten paljon entisiä erakoita klaanissamme on?" sanoin matalalla äänellä nyökäten kauempana rajaa merkkaavan kaksikon suuntaan. "Kohtahan klaanissamme on enemmän erakoita kuin kuolonklaanilaisia!" naukaisin ikään kuin vitsaillen, vaikka en ollenkaan uskonut sanomisiini itse. Henkäysvarjon ilme muuttui vakavaksi. Toivoin, etten ollut mennyt liian pitkälle. Ehkä hän näkisi suoraan lävitseni.
"Totta", varapäällikkö vastasi ja yllätti minua hiukan. Ehkä olinkin loppujen lopuksi toiminut oikein. Henkäysvarjo katsoi minua hiukan vakavin ilmein ja madalsi ääntään.
"Itse asiassa se huolestuttaa minua paljon. Mutta ei puhuta siitä täällä."
Yllätykseni vain kasvoi. Ehkä olin vain yliarvioinut Henkäysvarjon älykkyyden; entä jos olisinkin vain vitsaillut asialla, samalla kun Henkäysvarjo kertoi olevansa asiasta täysin tosissaan? Toisaalta saatoin aliarvioida, kuinka paljon varapäällikkö minuun luotti.

Partio saapui takaisin leiriin Henkäysvarjon johdolla. Astuttuani sisäänkäynnistä läpi huomasin Pyräkkätassun astelevan minua kohti häntä kippuralla. Lämmin hymy valtasi kasvoni: oli aina mukavaa viettää pentujeni kanssa aikaa. Valitettavasti heidän soturikoulutuksensa takia yhteistä aikaa oli nykyään merkittävästi vähemmän.
"Hei vain, Pyräkkätassu. Olin rajapartiossa, ei sen kummempaa", vastasin kollioppilaan kysymykseen. Viitoin häntä seuraamaan minua hiukan syrjemmälle, jotta saisimme jutella rauhassa.
"Miten sinulla menee? Toivon, että olet ollut ahkera oppilas", sanoin hymyillen. "Toivon myös, että Mäyräkynsi osaa tehtävänsä."

//Pyräkkä?

Nuppujuova: 26kp! -

Toivetassu: 11kp -

Pyörretassu: 6kp -

Tuimakatse: 27kp! -

Pyräkkätassu: 18kp -

Loiskevarjo: 32kp! -

Huomenkyyhky: 11kp -

Kylmäliekki: 4kp -

Varissulka: 7kp -

Tuhkajuova: 34kp! -

Lumikkoviiksi: 8kp -

Myrskytassu: 6kp -

Mäntyviiksi: 14kp -

Kaamostassu: 16kp -