Henkäystähden valtaannousun jälkeen asiat olivat muuttuneet ripeästi. Ensin kolli kertoi saaneensa Pimeyden Metsältä ennustuksen, jossa varoitettiin erakkoverisestä, joka tulisi tuhoamaan Kuolonklaanin. Koska ei ollut varmaa, kuka tämä erakkoverinen petturi oli, päällikkö oli asettanut uusia sääntöjä koskien kaikkia klaanin erakkoperimäisiä kissoja: Kukaan erakkoverinen ei saanut poistua leiristä ilman puhdasveristä, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Aaltosalaman mielestä säännöt olivat ihan kohtuulliset, kun otettiin huomioon, että vaakalaudalla oli Kuolonklaanin tulevaisuus.
Uudet säännöt eivät olleet kuitenkaan kaikkien mieleen. Toivetassu oli karannut partion aikana ja jäänyt hirviön alle. Oppilaan isä, Mäyräkynsi, oli syyttänyt poikansa traagisesta kohtalosta Henkäystähteä ja arvostellut julkisesti tämän kykyjä toimia päällikkönä, minkä seurauksena Henkäystähti oli tappanut soturin kaikkien nähden aukiolla. Mäyräkynnen kuolema oli puolestaan johtanut Orvokkisydämen, kollin kumppanin ja Toivetassun emon, karkaamiseen, eikä valko-mustapilkkuista naarasta oltu nähty sen koommin.
Eikä siinä vielä kaikki: Sulkavirta oli palannut takaisin klaaniin kaikkien näiden kuiden jälkeen. Soturin paluu oli herättänyt Aaltosalamassa ristiriitaisia tunteita. Vaikka hän oli kaivannut kovasti parasta ystäväänsä, ei hän silti ollut vielä antanut tälle anteeksi sitä, miten tämä oli aivan varoittamatta ja hyvästejä sanomatta lähtenyt Kuolonklaanista sillä välin, kun hän itse oli ollut Varissulan kanssa jumissa kaksijalan ansassa.
Sulkavirta oli Aaltosalaman yllätykseksi odottanut pentuja, ja se oli saanut punaruskean soturin pohtimaan, oliko hänen ystävänsä lähtenyt klaanista jonkin erakon vuoksi. Harmaanruskea naaras oli useaan otteeseen yrittänyt lähestyä häntä, mutta Aaltosalama oli aina taitavasti onnistunut livahtamaan tämän ulottumattomiin - hän ei ollut vielä valmis antamaan anteeksi.
Yhtenä päivänä Aaltosalama oli ollut sukimassa turkkiaan leirin reunalla, kun Sulkavirta oli äkisti lyyhistynyt maahan lähellä pentutarhaa ja alkanut valittaa kivusta. Aaltosalama aavisteli, että jokin oli vinossa, eikä epäröinyt hetkeäkään rynnätessään kuningattaren avuksi. Pentutarhalta avunhuudon valpastuttama Mäntyviiksi tuli myös apuun, ja yhdessä he veivät Sulkavirran parantajan pesälle.
Tehtyään velvollisuutensa klaanitoverina ja vietyään naaraan parantajan huomaan, Aaltosalama olisi ollut vapaa lähtemään. Hän ei kuitenkaan kyennyt jättämään ystäväänsä tässä tilassa. Niinpä hän pysyi paikalla koko synnytyksen ajan ja auttoi Hehkuaskelta sen minkä osasi.
Huoli pusersi soturittaren sydäntä kasaan, kun yksi toisensa jälkeen pennut syntyivät kuolleina. Sulkavirran takapään alle oli kertynyt verilammikko, ja Aaltosalama pelkäsi, että tämä kuolisi vielä verenhukkaan.
Yksi pennuista oli kuitenkin elossa. Aaltosalama nuoli sitä tarmokkaasti, yritti saada pikkuruisen pennun hengittämään omilla keuhkoillaan. Hän huokaisi helpotuksesta, kun pentu liikahti ja päästi pienen inahduksen, hartaasti odotetun elonmerkin.
Kun tilanne oli rauhoittunut ja selvinnyt pentu oli saatu silminnähden voipuneen emonsa luo, Aaltosalama poistui paikalta.

Sulkavirran poikimisesta oli kulunut kolme päivää. Aaltosalama oli kuullut, että henkiin jäänyt pentu oli nimetty Lokkipennuksi. Punaruskea naaras ei ollut käynyt katsomassa pentua eikä sen koommin Sulkavirtaakaan synnytyksen jälkeen, mutta tällä kertaa ei siksi, että olisi yhä vihoitellut ystävälleen. Hän oli vihainen itselleen, koska oli ollut niin ankara naaraalle eikä ollut antanut tälle tilaisuutta selittää, miksi oli lähtenyt sillä tavalla.
"Aaltosalama, Sulkavirta haluaa nähdä sinut." Hämylilja oli ilmestynyt jostakin aukiolla ajatuksissaan nyhjöttäneen Aaltosalaman eteen. Sen sanottuaan kilpikonnalaikukas naaras oli lähtenyt raahustamaan takaisin pentutarhalle.
Aaltosalama nousi hieman epäröiden ylös ja seurasi vanhimman perässä kahden kiven välissä olevaan pesään. Hän erotti Sulkavirran hahmon pesän perällä ja lähestyi tätä nytkyttäen häntäänsä hermostuneesti. Kun hän pääsi ystävänsä luo, hän katsahti tämän vatsan vieressä nukkuvaan harmaavalkoiseen Lokkipentuun.
"Kuinka Lokkipentu jakselee?" hän kysyi hiljaa. Hänellä oli niin paljon puhuttavaa Sulkavirran kanssa, mutta juuri nyt hän ei kyennyt muuhun kuin tiedustelemaan pennun vointia.

//Sulka?

Kaamoskukka tuhisi ärsyyntyneenä parantajanpesän ulkopuolella. Hämärähalla oli aloittanut yöllä äänekkään pärskimisen ja yskimisen, jonka johdosta hänet oltiin passitettu suorinta tietä Hehkuaskeleen tykö sairastuttamasta muita. Kaamoskukka oli tietenkin herrasmiehenä kipittänyt hänen peräänsä ja saatellut rakkaan kumppaninsa Hehkuaskeleen hoiviin. Todellisuudessa kolli ei välittänyt siitä hoidettaisiinko Hämärähallaa kuinka hyvin, mutta muodon vuoksi hän oli vannottanut Hehkuaskeleelle repivänsä toisen silmät irti, jos naaraalle sattuisi jotain. Kaamoskukka oli sivusilmällä vilkaissut yskivään naaraaseen, jonka katseessa oli pilkahtanut lämpö.

Nyt kollikissa suki turkkiaan tylsistyneenä. Hän kaipasi elämäänsä jotain toimintaa, jotain uutta! Kolli silmäili aukiota uteliaana, mutta lopputulos oli aina sama. Eloklaani oli täynnä täysin tylsiä kissoja, joista hän ei välittänyt lainkaan! Hänen silmiinsä osui kuitenkin eräs kissa, josta voisi olla tässä tilanteessa hyvinkin paljon hyötyä. Suurikokoinen ja punaruskea kolli istuskeli tuttuun tapaansa hieman pelokkaana aukion laitamilla. Kaamoskukan kasvoille kohosi virne, kun hän lähti hiipimään kohti vanhempaa kollisoturia. Kolli oli kääntynyt sopivasti toiseen suuntaan, joten tummaturkkinen pääsi yllättämään Tattihallan. Soturi säikähti ja katsahti ujosti häntä aiemmin kiusanneeseen kolliin.
"Tule, lähdetään ulos", Kaamoskukka naukaisi hiljaisella äänellä eikä jättänyt Tattihallalle paljoa vaihtoehtoja. Toisen kannatti siis vain seurata perässä, jos halusi välttyä ongelmilta, mitä Kaamoskukan vastustamisesta seuraisi. Tattihalla kipitti tabbykuvioisen kollin rinnalle ja vilkaisi toista pelokkaasti.
"Minne me olemme matkalla?" Tattihalla sopersi hiljaa.
"Se selviää sinulle myöhemmin", Kaamoskukka naukaisi mysteerisen dramaattisesti.

Jokainen Jääviillon kanssa vietetty hetki sai minut inhoamaan häntä enemmän. Soturi oli tahallaan mennyt puolijuoksua koko matkan, ja minä tottumattomana pitkiin matkoihin olin parhaani mukaan pinnistellyt pysyäkseni hänen vauhdissaan. Kun saavuimme harjoittelupaikalle, läähätin kuin mikäkin.
Älyttömyys sen kuin vain jatkui: Seuraavaksi mestarini määräsi minut hyökkäämään kimppuunsa kynnet esillä. Nämä olivat vasta ensimmäiset harjoitukseni, joten minulla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Jääviiltoa se ei vaikuttanut kiinnostavan - hän halusi nöyryyttää minua ja laittaa minut kärsimään, koska yksinkertaisesti oli vain sellainen ketunläjä.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä käymään soturin päälle, sillä hänen alentava käytöksensä oli jo saanut minut hyvin, hyvin pahalle päälle. Repisin tuolta hyväkkäältä silmät päästä siitä hyvästä, miten hän kohteli minua!
Syöksyin Jääviiltoa kohti täysin vailla suunnitelmaa. Ei kai se niin vaikeaa voinut olla - kunhan vain huitoisin kynsilläni siihen asti, että osuisin johonkin.
Jääviilto oli jo iskuetäisyydellä, mutta punaruskea kolli väisti vikkelästi vasemmalle ja raapaisi minua samalla lapaan. Ulahdin puoleksi kivusta, puoleksi yllätyksestä, ja kiepahdin ympäri uutta hyökkäystä varten.
Sähisin ja murisin, huidoin ja raatelin, mutta siitä huolimatta Jääviilto oli niskan päällä. Olin jo aivan lopen uupunut, kun kolli lopulta tuuppasi minut kumoon ja asetti toisen etukäpälänsä rintakehälleni, pitäen minut aloillaan. Olin liian väsynyt rimpuillakseni pois hänen otteestaan, joten tyydyin vain näyttämään hampaitani ja sihisemään.
"On siinä meillä mahtava soturinalku", soturi pilkkasi ja katsoi minua virnuillen inhottavasti. Kurkustani kumpusi syvä, vihaa pursuava murina. "Sinun on pystyttävä parempaan, mikäli aiot päihittää minut. Ensi kerralla en ole yhtä armollinen."
Jääviilto nousi pois päältäni ja lähti kävelemään poispäin harjoituspaikalta. Makasin maassa hetken henkeä haukkoen ja kiukusta kihisten, ennen kuin kampesin itseni ylös ja lähdin ontumaan kollin perässä leiriä kohti.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Henkäystähti oli kertonut klaanille Turmaloikan kuolemasta. Kukaan kolmesta pennustani ei ollut puhunut minulle sen jälkeen, vaikkakin kenties eri syistä. Myrskymahti oli edelleen raivoissaan ja aina välillä huomasin hänen tuijottavan minua kuin suunnittelisi murhaani. Olisin kenties ollut huolissani, jos en olisi tiennyt tyttäreni olevan aivan liian hyväsydäminen koskaan satuttaakseen minua. Pyräkkäpiru ei suhtautunut minuun yhtään myönteisemmin, vaikka ei tehnytkään tunteita aivan yhtä helposti luettaviksi kuin siskonsa. En edelleenkään uskonut, että Kaamoskukka välitti isänsä väitetystä kuolemasta. Hänen kohdallaan aavistelin, että kolli oli yksinkertaisesti ollut liian kiireinen jutellakseen kanssani. Näin hänet usein erään nuoren naarassoturin, Hämärähallan seurassa, enkä voinut sanoa pitäväni näkemästäni. Naaras vaikutti aika hyväuskoiselta, ja Kaamoskukka vaikutti vedättävän tätä huolella. Toivoin, ettei poikani veisi heidän juttuaan liian pitkälle, sillä en todellakaan toivonut Hämärähallasta hänen kumppaniaan. Olisi parempi, jos jokainen pennuistani tähtäisi jonkun kunnioitetun ja kokeneen soturin kumppaniksi.
Näinä muutamana päivänä olin myös ehtinyt siirtyä parantajan pesältä varapäällikön velvollisuuksiini. Olin ensin ollut hiukan hukassa enkä aivan tehtävieni tasalla, mutta Henkäystähti oli kärsivällisesti opettanut minua. Hän oli kertonut minulle, miten oli Punatähden varapäällikkönä itse järjestänyt partiot. Samaan aikaan oli pidettävä huoli siitä, että sekä tehtävät että vapaa-aika jakautuivat tasaisesti sotureiden kesken. Lisäksi oli varmistettava, että soturit saivat levätä tarpeeksi partioidensa välissä. Kerran olin vahingossa laittanut Tattihallan sekä kuuhuipun että auringonnousun partioon, eikä ujo kolli ollut uskaltanut sanoa mitään. Raukka oli yöpartiosta palattuaan nukkunut silmänräpäyksen ja lähtenyt sitten väsyneenä aamupartioon. Onneksi kukaan muu ei ollut huomannut kommähdystäni. Nolona olin suonut Tattihallalle vapaapäivän.
Yksi parhaista asioista varapäällikön asemassa oli se, että sain päättää kenen kanssa itse partioisin. Näin olin päässyt välttelemään sekä Myrskymahtia, Pyräkkäpirua ja Kaamoskukkaa, että muutamia kuolonklaanilaisia jotka yksinkertaisesti kävivät hermoilleni. Esimerkiksi Jääviillon, Kuuraturkin, Varissulan ja Sinilinnun pidin kaukana omista partioistani. Edellisenä päivänä olin silkkaa piruuttani laittanut koko köörin samaan partioon, jossa he toivottavasti kävivät toistensa hermoille. Vastaavasti olin määrännyt Tuhkajuovan kanssani partioon niin monta kertaa, että Henkäystähtikin oli huomannut hiukan kyseenalaisen toimintani.
Aamulla, ennen kuin ehdin jakamaan päivän partioita, hän oli kutsunut minut luokseen.
“Ymmärräthän, ettet voi jakaa partioita pelkästään omien mieltymystesi perusteella”, päällikkö murahti ja katsoi minua terävästi silmiin. “En voi uskoa, että minun on sanottava tämä sinun ikäisellesi kissalle, mutta sinun on pystyttävä partioimaan kenen tahansa klaanin kissan kanssa. Aivan sama, pidätkö heistä vai et.”
Pyöräytin silmiäni.
“Selvä, selvä”, naukaisin viileästi. “Mutta älä yritä kiistää, ettekö olisi itsekin joskus tehnyt näin. Varmasti klaanissa on kissoja, joita haluat vältellä.”
Henkäystähti huokaisi syvään, selvästi hiukan ärsyyntyneenä. Joskus mietin, katuiko hän sitä, että nimitti minut varapäällikökseen.
“Ehkä joskus, mutta en aina”, hän sanoi kohauttaen lapojaan. “Mene jakamaan partiot. Ja tee se tällä kertaa kunnolla.”
Siristin silmiäni päällikölle, mutta en väitellyt vastaan. Tietysti minä jatkossakin varmistaisin, että minun partiointini olisi mahdollisimman mukavaa. Uskoin, että se oli varapäällikkönä minun oikeuteni. Halusin kuitenkin todistaa Henkäystähdelle, että en ollut mikään oppilas ja pystyisin helposti työskentelemään myös inhokkikissojeni kanssa.
Siksi seisoskelin pian uloskäynnillä Kuuraturkin, Varissulan ja Sinilinnun kanssa Jääviiltoa odottaen. Ehkä minun ei olisi tarvinnut haastaa itseäni aivan näin paljoa. Henkäystähti olisi varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin valinnut vain yhden näistä neljästä mukaani, mutta halusin todistaa hänen olevan täysin väärässä suhteeni. Näin silmäkulmastani punaruskean soturin lähestyvän ja virnistin. Hyvä puoli varapäällikön asemassa oli myös se, että pääsisin käskyttämään Jääviillon kaltaisia kiusankappaleita, eivätkä he voisi väittää vastaan.
“Hopihopi”, murahdin soturille, kun tämä asteli muun partion luo. “Painaako mieltäsi vieläkin pettymys siitä, ettei Henkäystähti tehnytkään sinusta varapäällikköä? Minuakin kyllä ärsyttäisi…”

//Jää?

Olin innoissani. Vihdoinkin minut oli nimitetty oppilaaksi! Oli tuntunut siltä, ettei aika pentuna ikinä päättyisi. "Katajatassu! Tulehan reviirikierrokselle." Pikiturkki huudahti ja katsoi minua huvittuneena. "Tulen!" huudahdin ja hyppelin Pikiturkin luokse. Myöskin Hahtuvatassun mestari Pikkukaaos, ja Untuvatassun mestari Lehtituuli olivat mukana. Itse en pitänyt Lehtituulesta, mutta Pikkukaaos oli ihan mukiinmenevä kissa. Lehtituulella oli minusta myöskin ilkeät pennut, joten hän oli itsekin myös ilkeä. "Aloitetaanpas. Mennään käymään ensimmäiseksi harjoituskuopalla." Lehtituuli maukui. Kipitin Pikiturkin hännän juuressa. Kävelin leirin tunnelin halki. En ollut ikinä käynyt pidemmällä reviiriä, joten oli mahtavaa nähdä sitä! 'Mitä täällä on? Minne menemme?' ajattelin tohkeissani. Katselin ympärilleni. Kaikkialla oli puita, ja kiviä. Ohut lumikerros peitti maata. Loikin pitkin reviiriä. "Rauhoitu nyt, Katajatassu." Pikiturkki toppuutteli pilke silmissään.
"Vau! Eikö täällä olekin hienoa? Minneköhän asti tämä johtaa?" kysyin Hahtuvatassulta. "En minä tiedä." hän vastasi ja juoksi Pikkukaaoksen kiinni. Tuhahdin. Untuvatassu käveli tiukasti kiinni siskossaan. 'Ovatko he vihaisia minulle?' ajattelin hämmästyneenä. "Täällä on harjoituskuoppa." Pikkukaaos sanoi ja hyppäsi rotkoon. Silmäni levisivät kauhistuksesta. Kuoliko Pikkukaaos? Näin Hahtuvatassun juoksevan pelokkaana rotkon reunalle. Kurkistin sen yli. Yhtäkkiä näin, että rotko oli hyvin pieni, ja Pikkukaaos seisoi sen toisella puolella. "Mennään." Pikiturkki kehotti minua. "En minä tiedä. Onhan se turvallista?" kysyin häneltä. "On se. Katso vaikka Untuvatassua ja Lehtituulta." Pikiturkki vastasi. Nyökkäsin ja hivuttauduin lähemmäs. Näin naaraiden lentävän sen yli ja laskeutuvan pehmeästi maahan.
"No mennään jo!" huudahdin ja loikkasin ilmaan. Tunsin hyppääväni hieman korkealle, ja hetken päästä putosin maahan. Nousin mahaltani. "Noin käy kun ei kuuntele mestariaan." Lehtituuli mutisi. Pikiturkki hyppäsi viimeisenä. Katsoin eteenpäin. Edessä näkyi kuoppa, jossa tuoksui vahva kissanhaju ja näkyi monia tassunjälkiä. Maassa oli myös ihan kuin kuivunutta verta.
"Päästäänkö me harjoittelemaan taistelua, päästäänkö?" kysyin.
"Joskus myöhemmin. Jatketaan ennen kuin tulee ilta." Pikiturkki vastasi. Minusta tuntui tylsältä, ettemme päässeet vielä harjoittelemaan taistelua. Siskoni näyttivät kumminkin siltä, etteivät edes halunneet harjoitella sitä.
"Koskaan ei saa toivoa taistelua." muistin emon sanat. Kipitin eteenpäin. "Seuraavaksi näemme Hehkulammen." sanoi Pikkukaaos.
"Hehkulampi." kuulin Untuvatassun henkäisyn. Lampi oli syvä, kirkasvetinen mutta siinä oli ohuenohut jääkerros. "Tuleeko sen nimi Hehkuaskelen mukaan?" Untuvapentu kysyi. "Kuka tietää. Hehkuaskel on nimetty Hehkulammen mukaan." Pikkukaaos vastasi.
"Entä voiko tuonne upota? Onko joku uponnut?" kysyin uteliaana.
"No voihan sinne upota. Kai joku on tippunutkin?" Untuvatassu vastasi.
"Niin, sinne voi kyllä pudota. Älkää lietsoko kumminkaan minkäänlaista kauhua siitä, että sinne voisi kuolla. Klaanitoverit ovat auttamassa. Viimeksi sinne taisi pudota varmaankin...Nuppujuova?" Lehtituuli sanoi vilkaisten vaivihkaa muihin. Tiesin, ettei asia ollut aivan niin yksinkertainen. Eivät kaikki halunneet auttaa klaanitovereitaan. Jotkut jopa halusivat vähentää lisäsuita ruokittavaksi! Katsoin lampea hämmästyneenä. Sen vesi näytti salaperäiseltä ja mustalta.
"Tuolla parantajat tapaavat puolikuun aikaan jos oikein muistan." Pikiturkki lisäsi. Lähdimme kohti Eloklaanin rajaa. Sinne olisi vain vähän matkaa. Minua jännitti. "Mitä jos tapaamme Eloklaanin kissoja?" kysyin.
"Sitten näämme heidät emmekä tee mitään." Lehtituuli vastasi. Nyökkäsin jännittyneenä. Astelimme rajan viereen. Haistelin sitä. Se tuoksui paljon miedommalta ja jotenkin oudolla tavalla pahalta. Esiin astui yhtäkkiä kissa. Säikähdin ja menin taaksepäin. "Hei." kissa sanoi kohteliaasti. "Kappas, hei Hiilihammas." Pikiturkki tervehti. Lehtituuli näytti varautuneelta. Tilanne oli sähköinen. Hahtuvatassu ja Untuvatassu olivat vieressäni vilkuillen huolestuneina toisiinsa.
"He..ovat kai uusia oppilaita?" kissa, nimeltään Hiilihammas kysyi. Lehtituuli nyökkäsi jäykästi.
"Joo, me ollaan uusia oppilaita! Minä olen Katajatassu ja tässä ovat Hahtuvatassu ja Untuvatassu." esittelin pirteänä. Pikiturkki vilkaisi minuun muttei sanonut mitään. Hiilihammas heilautti häntäänsä ja katosi aluskasvilluuteen. Tunnelma oli varautunut. "No, siinä näimmekin eloklaanilaisen." Pikiturkki naurahti. "Ovatko he mukavia?" kysyin. "No eivätpä oikeastaan eroa paljon Kuolonklaanin kissoista. Kunniallisempia me tietenkin olemme." Pikkukaaos sanoi.
"Katajatassu, mitä mieltä olet oppilaana olemisesta?" Untuvatassu kysyi. "Se on tosi kivaa! Me ollaan nähty vaikka mitä!" sanoin iloisena.
"Untski?"

Henkäystähden päälliköksi tulosta oli kulunut aikaa jo kuu. Kuolonklaanilaiset olivat hitaasti, mutta varmasti alkaneet totuttelemaan uusiin sääntöihin, jotka vaikuttivat erityisesti erakkoveristen elämiin. Pimeyden Metsän ennustuksen mukaan joku heistä tulisi ajamaan Kuolonklaanin tuhoon, jonka vuoksi Henkäystähti oli päätynyt rajoittamaan näiden kissojen kulkemista ja vastuuta. Vain puhdasveriset saivat täten poistua valvomatta leiristä, kouluttaa oppilaita tai johtaa partioita. En pitänyt uusia sääntöjä lainkaan liian ankarina, vaan ymmärrettävinä. Kun esi-isät olivat antaneet varoituksen, se oli otettava tosissaan. Eikä minulla toisaalta edes olisi ollut oikeutta arvostella päällikön valintoja, sillä soturina minun tehtäväni oli toimia hänen ohjeidensa mukaan mukisematta. Henkäystähti oli tehnyt Pimentovarjosta varapäällikkönsä. Olin tehnyt Pimentovarjolle heti Henkäystähden päällikkönimitysten jälkeen selväksi, etten tahtonut enää puuhastella kollin selän takana.
Olin tiennyt, että kumppanini päällikkyys tulisi muuttamaan monta asiaa. Hänellä oli minusta sellainen ote, jota toisella kissalla ei ollut. Henkäystähti oli alkanut heti päälliköksi tultuaan puhumaan minulle uudesta pentueesta. Hänen mukaansa Kuolonklaani tarvitsisi luotettavia jäseniä, sillä enemmistö nuorista kissoista oli erakkoverisiä. Koska hän oli päällikkö, en voinut väittää vastaan vaan jouduin myöntymään hänen tahtoonsa.
Ja kuten ollakaan, odotin jälleen pentuja. Ajatuskin pentutarhalle siirtymisestä sai minut ahdistumaan. Joutuisin taas luopumaan kuudeksi kuuksi omasta elämästäni kasvattaakseni kitiseviä pentuja. Lisäksi joutuisin kuuntelemaan kolmen muun kuningattaren jaaritteluita ja omien pentujeni lisäksi montaa muuta pentua. Tämä oli totta tosiaan kaikista huonoin aika siirtyä kuningattareksi.
Sulkavirta oli palannut takaisin Kuolonklaaniin. Perheestään välittävä Henkäystähti oli tietysti hyväksynyt pentuja odottavan tyttäremme takaisin klaaniin. Minulla ei juurikaan ollut mielipidettä naaraan paluuseen. En välittänyt hänestä kissana, mutta ehkä hänestä ja hänen ainoasta eloon jääneestä pennustaan olisi klaanille vielä hyötyä.

"Kävele nopeampaa! Ei kukaan meistä jaksa kuluttaa koko päiväänsä tässä typerässä partiossa!" Jääviilto sihahti takanani, kun kävelimme kohti Eloklaanin rajaa. Loin punaturkkiseen kolliin tuiman katseen.
"Minä olen partion johtaja ja määrään tahdin. Mikäli et "jaksa" tehdä tehtäviäsi, palaa leiriin ja kerro päätöksestäsi Henkäystähdelle", tiuskaisin kollille ja käänsin katseeni taas eteenpäin.
"Palaisit itse leiriin, sinä kuulut pentutarhalle. Minä olisin paljon parempi kissa johtamaan tätä partiota. Ethän sinä pysty edes taistelemaan, jos kohtaamme vihollisen!" Jääviilto jatkoi äristen. Katsoin parhaaksi pysyä vaiti. Tiesin Jääviillon olevan väärässä, enkä halunnut antaa kollille sitä iloa, että suuttuisin.
"Hiirenaivo", kuulin soturin vielä tuhahtavan perääni, mutta sivuutin hänen sanansa täysin. Jääviilto oli itse hiirenaivoinen öykkäri, joka kuvitteli jostain kumman syystä olevansa paljon parempi kuin muut kissat.

Partio eteni verkkaisesti. Mitä lähemmäs leiriä pääsimme, sitä enemmän jalkojani särki ja tukalammaksi oloni kävi. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta Jääviilto taisi olla oikeassa. Minun olisi siirryttävä pentutarhalle, jotta en ajaisi klaania, itseäni tai pentuja hengenvaaraan. Henkäystähti tuskin olisi iloinen, jos kohtaisin partiossa petoeläimen ja pennut tai joku muu kuolisi sen vuoksi, etten kyennyt taistelemaan kunnolla.
Kun viimein pääsimme leirin muurien sisäpuolelle, suuntasin päättäväisin, mutta väsynein askelin kohti päällikön pesää. Kiersin putouksen taakse ja pysähdyin pesän sisäänkäynnin eteen.
"Henkäystähti?" kutsuin päällikköä. Harmaaraidallinen kolli astui puoliksi ulos pesästään ja katsoi minua kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?"
Pudistelin päätäni vakavailmeisenä ja päällikkö kutsui minut pesäänsä. Istahdin alas hämärään pesään Henkäystähteä vastapäätä.
"Minun on siirryttävä pentutarhalle. Ei partioinnista tule enää mitään", tuhahdin päätäni pudistellen. Henkäystähti nyökkäsi päätään. Hänen katseensa oli rauhallinen ja ymmärtäväinen. Tuntui, että kun hän oli päällikkönä saanut minut otteeseensa, kollista oli tullut taas sama vanha itsensä, joka hän oli ennen Väärävarjon tuloa klaaniin.
"Selvä. Ilmoitan asiasta Pimentovarjolle, että hän laittaa jonkun tilallesi sovittuihin partioihin", päällikkö ilmoitti rauhallisella äänellä. En jaksanut jaaritella turhia, joten hyvästelin kollin ja lähdin laahustamaan kohti pentutarhaa.

“Olen aina tukenasi vaikka raivoaisit minulle koko sydämestäsi. En hylkää sinua”, Lumikkoviiksi naukui.
“En voinut estää häntä se oli hänen päätöksensä. En sano ettenkö olisi yrittänyt”, hän lisäsi vielä. Surun ja väsymyksen painama katse ja olemus viesti kaikille, että tämä naaras tarvitsisi lepoa. Lumikkoviiksestä tuntui kuin hän olisi vanhennut monia monia monia vuodenaikoja.
“Ymmärrän”, Pyörresielu vastasi hitaasti. Lumikkoviiksi nyökkäsi rakastava katse väsyneissä silmissään.
“Mene nyt vain kumppanisi luo. Minä pidän huolen, että Aamupentu saa nukkua rauhassa ja kerron hänelle, kun hän on valmis ymmärtämään”, Lumikkoviiksi sanoi hymyillen hiukan.
“Katsokin, että pidät hyvää huolta Nuppujuovasta”, hän lisäsi vielä vihjaillen tuon puoliverisyyttä kohti.
“Pidän ja kiitos, että olet tukenani. Arvostan sitä”, Pyörresielu sanoi selvästi huonoa omaa tuntoa potevana.
“Älä huoli siitä. Mene nyt. Hopi hopi! Mitä sinä siinä vielä toljotat”, Lumikkoviiksi hoputti Pyörresielun ulos pentutarhasta tekopirteästi ja jäi istumaan Aamupennun viereen hetkeksi. Naaras oli kaunis tumma tabbyraidallisine turkkeineen ja valkoisine tassuineen sekä leukoineen. Lumikkoviiksi toivoi, että Orvokkisydän olisi jäänyt huolehtimaan pennustaan ja kasvattanut tuon oppilaaksi asti, koska orpona pentuna eläminen ilman sisaruksia oli karua ja sekä Lumikkoviiksi että hänen paras ystävänsä olivat kokeneet sen mutta tosin saaneet toisistaan parhaat ystävät ja sielun siskot miltei heti tutustuttuaan. Oppilasaikojen muistot tunkivat mieleen ja Lumikkoviiksi alkoi erottamaan Aamupennussa emolta perittyjä piirteitä, jotka olivat näkyneet myös Toivetassussa.

Katsoin Lumikkoviikseä hämmentyneenä, emo ei ole kuollut, vaan karannut!? Peruutin taaksepäin Lumikkoviiksestä, ja loin hänelle raivokkaan katseen, nostin huultani niin että hampaani näkyi. Lumikkoviiksi säpsähti. "Sinä valehtelit! Kuinka kehtaat! Mikset estänyt emoa menemästä! Olisin voinut auttaa häntä!" sihahdin Lumikkoviikselle. "Sinun takiasi menetin molemmat vanhemmat!" jatkoin. Lumikkoviiksi katsoi minua tyynesti silmiin. "Se oli emosi päätös, hän tahtoi lähteä, en minäkään olisi halunnut hänen menevän, mutta se oli hänen tahto", Lumikkoviiksi kuiskasi, ja hänen silmänsä sumenivat surusta. Loin Lumikkoviiksen nyt lempeän katseen ja tulin tämän vierelle, kiersin häntäni lohduttavasti naaraan ympärille. "Anteeksi, minulla on vain niin ikävä emoa", kuiskasin hiljaa ja vilkaisin hermostuneesti Sulkavirtaa ja Lokkipentua. "Ymmärrän", Lumikkoviiksi kuiskasi ja painoi päänsä. "Miksi valehtelit klaanille?" kysyin hiljaa Lumikkoviikseltä. "En halua, että kaikki pitävät minua Orvokkisydämen rikostoverina, varsinkin kun en ole puhdas Kuolonklaanilainen, ja on vain parasta että he luulee että Orvokkisydän on kuollut", Lumikkoviiksi selitti hiljaa. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Nuppujuova kurkisteli jälleen kerran sisälle pentutarhaan. "Kauanko vielä joudun odottamaan?" kumppanini uteli. "Vielä hetken", sihahdin takaisin, ja käänsin katseeni takaisin Lumikkoviikseen. "Kiitos kun kerroit totuuden, ettei sinun tarvitse kantaa tätä salaisuutta yksin", kuiskasin naaraalle ystävällisesti, ja kosketin nenälläni hänen korvaansa. "Olet paras otto-emo koskaan! Kiitos kun olet tukenani, niin vaikeinakin kuin helpoimmilma ajoilla", kuiskasin, ja tunsin oloni onnellisemmaksi.

// Lumikko?

“Niin hyvä, kuin osaan olla”, Lumikkoviiksi naukui hivenen surua äänessään. Toiset saattoivat ihmetellä eikö hän surenut enää mutta voi kyllä suri. Hän surisi Orvokkisydämen lähtöä loppu elämänsä.
“Pyörresielu. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi jutella kahden kesken. Ulkona leiristä”, Lumikkoviiksi naukui. Pyörresielu näytti hämmästyneeltä.
“Emme saa poistua leiristä ilman puhdasveristä saattajaa, muistathan”, Pyörresielu naukui surun ja vihan täyteisellä äänellä. Lumikkoviistä etoi, kun hän näki parhaan ystävänsä pojan tuollaisena ja muisti Henkäystähden asettamat typerät säännöt.
“Tule sitten tänne ja kuiskitaan”, Lumikkoviiksi kehotti ja he perääntyivät pentutarhan perimmäiseen nurkkaan kauas Sulkavirrasta ja Lokkipennusta. Pyörresielu seurasi hiukan hämillään. Lumikkoviiksi nojautui kollia kohti.
“Olen pahoillani, että valehtelin sinulle ja muille mutta minun oli pakko”, Lumikkoviiksi kuiskasi.
“Miten sinä valehtelit?” Pyörresielu kurtisti otsaansa mietiskellen mitä Lumikkoviiksi mahtoi tarkoittaa sanoillaan.
“Älä vihaa minua tämän takia, mutta emosi ei ole kuollut. Hän karkasi itse. Hän ei kestänyt katsella, kun hänen kumppaninsa vietiin”, Lumikkoviiksi naukui hiljaa ja nolostuneena. Hän kosketti hännällään Pyörresielun lapaa odottaen miten tuo mahtaisi reagoida.
//Pyörre?

Pyörresielu: 12kp -

Pyräkkäpiru: 8kp -

Kaamoskukka: 46kp! -

Pimentovarjo: 15kp -

Jääviilto: 25kp! -

Loiskevarjo: 17kp -

Mäntyviiksi: 5kp -

Tuimakatse: 29kp! -

Nuppujuova: 5kp -

Virtatassu: 8kp -

Yrttitassu: 58kp! -

Varissulka: 21kp! -

Höyhenhalla: 7kp -

Huomenkyyhky: 20kp! -

Orvokkisydän: 14kp -

Sulkavirta: 49kp! -

Lokkipentu: 7kp -

Lumikkoviiksi: 6kp -

Huomenkyyhky toisteli Eloklaanin päällikön sanoja mielessään. Naaras läähätti stressaantuneena ja katsoi Mesitähteä avuttomasti. Häntä pelotti, hän halusi takaisin leiriin. Naaras uhkui hiljaa. Hän olisi halunnut ponnistaa, mutta ei uskaltanut. Entä jos hän tai pennut kuolisivat tähän?
"Ponnista vain", Mesitähti kannusti vihollisklaanin kuningatarta rauhalliseen ja tyyneen sävyyn. Se rauhoitti Huomenkyyhkyä, että toinen ei panikoinut. Naaraskissa värähteli kylmyydestä. Hento lumisade oli vaihtunut räntäsateeseen, joka tuntui entistä inhottavammalta vasten hänen valmiiksi märkää turkkiaan.
"Mi-minulla on kylmä", Huomenkyyhky tärisi ja rääkäisi sitten. Naaras tunsi, että ensimmäinen pentu syntyisi nyt ja ponnisti. Veri tahrasi maan hennon punertavammaksi ja ensimmäinen pentu liukui maailmaan. Huomenkyyhky kääntyi pennun puoleen hätääntyneenä, olisiko se elossa? Hänen sydämensä läikähti, pentu oli luonnonvalkea savunharmailla laikuilla. Varsin suloinen ilmestys. Huomenkyyhky oli kääntymässä sukimaan pentua, mutta rääkäisyn saattelemana hän tunsi lähes välittömästi ensimmäisen pennun syntymän jälkeen tarvetta ponnistaa uudelleen. Toinen pentu, oranssi ja raidallinen pienokainen syntyi maailmaan. Hänen onnekseen Mesitähti oli auttanut ensimmäistä pentua ja asetellut pienen naaraan Huomenkyyhkyn vatsan viereen. Naaras soi klaanipäällikölle kiitollisen, mutta väsyneen hymyn. Kuningatar muisti Hehkuaskeleen arvelleen pentuja olevan kolme, joten hän oletti vielä yhden pennun syntyvän.
"Sinä pystyt siihen", Mesitähti kannusti nuorempaa kissaa tyynen rauhallisesti ja kosketti poikivaa naarasta hännällä lavalle. Huomenkyyhky puhisi ja valmistautui taas ponnistamaan. Seuraavaksi syntyi Jääviiltoa muistuttava pentu. Pentu oli punaruskea, kuten setänsäkin. Huomenkyyhky värähti muistellessaan Jääviiltoa. Jääviilto yrittäisi takuulla jotain hänen pennuilleen, siispä naaras päätti, että ei päästäisi pienokaisia silmistään. Ikinä, ehkä oppilasaikana aikaisintaan. Hän pitäisi myös huolen, että Henkäystähti antaisi hänen pennuilleen hyvät mestarit. Kului tovi, jos toinenkin, kun naaras vain suki pentujaan ja keskittyi hengittelyyn.
"Kiitos avusta, Mesitähti. Arvostan sitä todella, mutta minun pitäisi varmaan jo palata-", kilpikonnakuvioinen naaras oli naukumassa, kunnes tunsi taas tarvetta ponnistaa. Hän rääkäisi suureen ääneen ja ponnisti. Viimeinen pennuista oli kaikista pienin ja heiveröisin, mutta hetken sukimisen jälkeen viimeinenkin pentu miukaisi säälittävästi. Huomnkyyhky katsoi pentujaan rakastavasti ja katsahti sitten Mesitähteen.
"Minä haluaisin, että sinä nimeäisit tämän viimeisen pennun. Ensimmäinen pennuista on Savupentu, toinen Kettupentu ja kolmas voisi olla, hmm.. Räntäpentu. Haluaisitko sinä nimetä pienimmän pennuistani? Hän ansaitsee nimen yhtä vahvalta kissalta, kuin sinä olet", Huomenkyyhky naukui hiljaisella äänellä.

//Mesi?

Nyökkäsin Lumikkoviikselle hiljaa, käännähdin Nuppujuovan puoleen, naaras sipaisi poskeltani kyyneliä hännällään. "Odota sinä täällä, kun menemme katsomaan Aamupentua", sanoin naaraalle, äänessäni oli surua, ja murhetta. Käänsin katseeni takaisin Lumikkoviikseen. Naaras vaikutti oudon rauhalliselta, vaikka emo oli kuollut. Siristin silmiäni, mutta annoin asian olla. "J-jos vain haluat, voit olla otto-emoni, ja Aamupennun myös", sanoin säröilevällä äänellä, mieleeni tulvi muistoja lempeästä ja huolehtivasta emosta, joka oli nyt poissa. "En saanut antaa edes hyvästejä", kuiskasin, ja poskilleni vieti kyyneliä. Lysähdin maahan ja katsoin apeasti Lumikkoviikseä. "Ei se ollut sinun syytäsi", naaras sanoi hiljaa, rauhoittavalla äänellä. Nuppujuova kiehnäsi vielä ympärilläni, ja minulle tuli parempi olo. Kunniallinen soturi ei itke, pyyhkin kyyneleeni, ja yritin näyttää mahdollisimman rauhalliselta, mutta silmissäni oli levoton, ja murheellinen katse. "Mennään nyt kertomaan Aamupennulle", sanoin ja nyökkäsin varovasti. Menimme Lumikkoviiksen kanssa pentutarhaan, Aamupentu nukkui yksin vuoteella, hän ei ollut vielä huomannut emon kadonneen. Suru vihlaisi sydäntäni, pienelle Aamupennulle molempien vanhempien menettäminen muutamassa päivässä, oli varmasti rankkaa. Lumikkoviiksi herätteli Aamupentua hellästi, pieni naaras avasi silmänsä närkästyneenä, hän haukotteli ja nousi istumaan. "Missä emo on?" pieni naaras kysyi, huomatessaan, ettei emo nukkunut hänen kanssaan. Lumikkoviiksi vilkaisi minua, kuin kysyen, että kumpi kertoo, katsoin Aamupentua, ja nyökkäsin Lumikkoviikselle. Olin hänen isoveljensä, ja tunnen hänet paremmin, joten oli minun velvollisuuteni kertoa.
"Emo ei enää palaa luoksesi", aloitin varovasti, Aamupentu hätääntyi. "Miten niin? Hylkäsikö hän minut?" Aamupentu hätäili. Silitin pienen naaraan selkää hellästi.
"Emo, on poissa niin kuin isä, mutta he ovat kanssasi koko ajan, nimittäin sydämessäsi", jatkoin itsevarmemmin. Aamupennun ilmeestä näki, että naaras oli kauhistunut, katsahdin epätoivoisesti Lumikkoviikseä, naaraan pitäisi pelastaa nyt tilanne. "Tarkoitatko että emo on kuollut?" Aamupentu kysyi kauhistuneena. Lumikkoviiksi koski rauhoittavasti Aamupennun otsaa nenällään. "Emosi on poissa, niin kuin Pyörresielu sanoi. Mutta ei hätää, voin olla emosi, niin kuin olen Pyörresielunkin", Lumikkoviiksi sanoi tyynesti. Aamupentu rauhoittui hiuksn, mutta pennun poskille vieri kyyneliä. Lumikkoviiksi käpertyi Aamupennun ympärille, kuin emo olisi tehnyt. Sydäntäni vihlaisi kipu, kuin joku olisi riistänyt sitä kynsillä. Voi, olisipa minulla ollut enemmän aikaa emon kanssa. Aamupentu rauhoittui hiljalleen, ja pian nukahti. Nuppujuova kurkki pentutarhan sisäänkäynnillä kärsimättömästi, heilautin naaraalle häntää, että hän vielä odottaisi. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin. "Lupaathan olla minulle ja Aamu pennulle hyvä otto-emo?" sanoin naaraalle, ja katsoin Aamupentua, joka nukkui rauhattomasti liikehtien.

// Lumikko?

Lumikkoviiksi katseli kohtaa johon hänen paras ystävänsä katosi. Sydämessä tuntuvat kynnet puristivat kovempaa, kun hetkessä Lumikkoviiksi koki jokaisen heidän yhteisen muiston uudelleen - alkuajoista tähän hetkeen. Lumikkoviiksi itki hetken vikisten Orvokkisydämen perään mutta hän hengitteli rauhallisesti. Kohta oli sama missä Orvokkisydän oli menettänyt oman poikansa ja nyt Lumikkoviiksi menetti oman sielunsisarensa. Hän päätti koota itsensä Aamupennun vuoksi ja lähti takaisin leiriä kohti. Hänen sydämessään painoi tuska mutta hän kiihdytti juoksuun karistaakseen tuskan ja kivun kannoiltaan vaikka se seuraisi häntä hamaan loppuun asti. Orvokkisydän ei tulisi takaisin hän olisi poissa.
*Leirissä*
“Orvokkisydän katosi jäljettömiin kesken partion. Uskon hänen kuolleen, koska löysin verta ukkospolun lähistöltä”, totuus verestä oli, että se oli ollut vain ukkospolulle kuolleen jäniksen omaa mutta se kävi valheesta.
“Mene kertomaan uutiset Aamupennulle”, Henkäystähti tuhahti. Lumikkoviiksi nyökkäsi. Onneksi Tattihalla, Höyhehalla, Pikkukaaos ja Hahtuvatassu olivat olleet partiossa, joten Lumikkoviiksi oli saanut liittyä heidän partioonsa. Vaikka tarinat ristesivät hiukan kukaan ei varmasti kyseenalaistaisi murheen murtamaa naarassoturia, joka on juuri menettänyt kaksi parasta ystäväänsä ja parhaan ystävänsä pennun, jota piti melkein omana poikanaan. Matkallaan pentutarhalle hän törmäsi Pyörresieluun.
“Pyörresielu”, Lumikkoviiksi sanoi hiljaa kyyneleet silmistään valuen.
“Emosi on kuollut. Hän katosi kesken partion. Kerron myöhemmin lisää, kun olemme kahden kesken”, Lumikkoviiksi sanoi murheellisesti ja vinkkasi kohti Nuppujuovaa, joka norkoili ilmiselvän kumppaninsa seurassa.
“Ei!” Pyörresielu mourusi surullisena. Lumikkoviiksen silmistä puski lisää kyyneleitä.
“Anteeksi. Tulisitko kertomaan Aamupennulle kanssani? Ja öm… voin toimia ottoemonanne… jos vain siis tahdot..? Siis nyt, kun sinulla on enää Aamupentu niin voin huolehtia hänestäkin”, Lumikkoviiksi naukui ja odotti murheen murtaman kollin vastausta ja reaktiota.
//Arska?

Lämpöä. Pehmeyttä. Pimeyttä. Puoleensa vetävää tuoksua. Tunnustelua. Maistelua. Kylläisyyden ja mielihyvän tunne.
Pieni harmaavalkoinen pentu ei tiennyt vielä, mitä mikään näistä oli, mutta alkoi pikkuhiljaa erottamaan näitä aistikokemuksia toisistaan. Emo oli tämän näkökulmasta jokin suuri ja pehmeä asia, joka toi sitä turvallisemman olon, mitä lähempänä sitä oli. Tuo pehmeä ja lämmin, tuttu hahmo oli ainoa toinen olio, joka oli olemassa. Siltä sai hyvän olon heti, kun tuli huono olo. Pentu tunsi, miten jotakin lämmintä virtasi suuhun aina, kun liikutti itsensä tarpeeksi lähelle tätä toista olentoa ja löysi oikean kohdan. Hän sai mitä halusi, joten tämän toisen olion oli pakko olla hän itse.
Kaikki tapahtui nyt. Pennulla ei ollut tietoista muistikuvaa siitä, millaisia aistikokemuksia hetki sitten oli ollut. Hän vain oli aina, tässä, nyt. Maailma tuntui sekavalta ja samaan aikaan yksinkertaiselta. Oli vain hän itse. Mutta mikä maailma? Kuka itse?
Pentu itse oli maailma. Ei, oli jotain muuta. Oli suuri, lämmin, turvallinen olento. Turvallinen olento oli maailma. Hän oli hän itse. Tämä toinen olento, maailma, oli kaiken ulkopuolisen aistitiedon takana. Näin pennun mieli ainakin etäisesti tulkitsi asioita ympärillään.
Ryömiminen ja emon vatsan automaattinen painelu jatkui, eikä pentu muistanut enää mielensä muodostaneen koskaan mitään ajatuksia ennen maidon saamiseen keskittymistä.

Pieni pentu tuskin osasi käsittää, että aika kului, mutta niin vain vierähti muutama päivä. Silloin pennun kokemus olemisesta muuttui suuresti ja asiat alkoivat käydä selkeämmiksi: Tämän korvat alkoivat erottaa ääniä.
Pentu ei enää vain tuntenut emon kehräystä, vaan kuuli sen. Muitakin ääniä alkoi erottua. Pennun korvat vääntyilivät ja kääntyilivät puolelta toiselle, kun aistitietoa tuli yhtäkkiä niin valtavan paljon. Tämä vinkaisi kimeästi. Jotakin märkää, lämmintä ja karheaa osui pennun korviin. Silloin tämä vinkaisi uudelleen. Se oli tuttu tunne, mutta siihenkin yhdistyi nyt ääni.
"Kaikki hyvin, Lokkipentu. Ei hätää, emo on tässä", kuului läheltä.
Pentu ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta jokin äänessä tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta.

Hehkuaskeleen yrtit alkoivat viidentenä päivänä näyttää Yrttitassun mielestä jo aika herkullisilta. Parantajan pesässä oli aivan yhtä tylsää kuin aiempinakin päivinä oli ollut, ja kiusaus käydä hiukan haistelemassa ja maistelemassa yrttivarastojen antimia kävi hänelle koko ajan vaikeammaksi vastustaa. Hehkuaskel oli kerännyt lukuisia kekoja erilaisia siemeniä, marjoja ja kukkien terälehtiä. Niillä kaikilla oli oma tuoksunsa: monet niistä saivat Yrttitassun nyrpistämään nenäänsä, mutta aivan liian useat tuoksuivat hänestä auttamattoman vastustamattomilta. Marjat näyttivät suorastaan herkullisilta ja hän ihmetteli, miksi he eivät yleensä käyttäneet niitä klaanissa ravintona.
Tietysti Yrttitassu ymmärsi, että jotkut niistä olivat kenties haitallisia tai saivat aikaan jonkun ei-toivottavan efektin. Hän oli nähnyt Hehkuaskeleen antavan Pimentovarjolle jonkinlaista rohdosta, kun tämä ei ollut saanut unta. Rohdos oli toiminut ja muutamassa hetkessä varapäällikkö oli simahtanut syvään uneen. Sellaista oppilas ei halunnut. Hän siis yrttien maistelun riskit. Ne eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi suuret kääntääkseen seikkailunhaluisen kollin päätä.
Hehkuaskel oli juuri sopivasti käymässä klaaninvanhimpien luona. Pimentovarjo oli hetki sitten - hänkin Hehkuaskeleen poissaoloa kaiketi hyödyntäen - poistunut pesästä hoitamaan joitain varapäällikön velvollisuuksiaan. Jäljellä olivat vain Yrttitassu ja Myrkkytassu, ja Yrttitassu epäili suuresti, kiinnostaisiko toista oppilasta kieliä hänestä parantajanaaraalle. Kun reitti näytti selvältä, hän hipsi siis yrttivarastoon.
Ensimmäisen Yrttitassu kiinnitti huomionsa sinertäviin marjoihin. Hän haisteli niitä uteliaana. Tuoksu oli makea, mutta samalla hiukan kitkerä. Ei muuta kuin maistamaan. Punaruskea oppilas lipaisi yhden marjan kielelleen ja makusteli sitä mietteliäänä. Ei pahaa, ei ollenkaan pahaa. Tähänhän voisi tottua.
Yrttitassu uskaltautui napsimaan vielä toisen sinertävän marjan, sitten vielä yhden ja lopulta marjojen keko olikin huomattavasti huventunut. *Hupsis.* Hänen olisi ehkä pitänyt hillitä itseään, sillä ensinnäkään hän ei tiennyt, mitä nämä marjat tekivät, toiseksi Hehkuaskel saattaisi tarvita niitä muiden kissojen hoitoon. Kolmanneksi hän varmasti huomaisi nyt jonkun käyneen maistelemassa niitä. Mutta se olisi sen ajan murhe.
Seuraavaksi Yrttitassu iski silmänsä kasaan pieniä, mustia ja pyöreitä siemeniä. Ne eivät tuoksuneet oikein miltään, mutta jokin niiden mitäänsanomattomassa ulkonäössä herätti kollioppilaan kiinnostuksen. Kenties tylsä ulkokuori peitteli jotain sisällään. Hän halusi päästä perille näiden siementen salaisuuksista, joten hän lipaisin rohkeasti kasaa kielelläni. Varmuuden vuoksi Yrttitassu otti niitä suurehkon keon, sillä siemenet olivat niin kovin pieniä. Pettymyksekseen ne eivät maistuneet juuri miltään. Hän maiskutteli niitä hetken suussaan ja nielaisi sitten.
Yhtäkkiä hänen silmäluomensa alkoivat tuntua kumman raskailta. Kummallista, Yrttitassu oli nukkunut aika hyvin viime yönä. Yksi ainoista hyvistä puolista potilaana olemisessa oli se, ettei kukaan herättänyt häntä aamulla, joten tänäänkin hän oli herännyt vasta auringon noustessa huippuunsa. Miksi ihmeessä Yrttitassu siis tunsi olonsa niin kamalan väsyneeksi? Ei kai hän vain ollut maistanut sitä samaa, mitä Pimentovarjo oli käyttänyt unettomuuteensa?
Yrttitassu hoiperteli heikoin jaloin takaisin sammalilleen ja lysähti pehmeälle alustalle. Hän yritti taistella unta vastaan, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Yrttitassu kokeili väkisin pitää silmiään auki tai yrittää nousta takaisin seisomaan, mutta hänen kehonsa vastusteli itsepäisesti yrityksiä pysyä valveilla. Lopulta oppilas päätti luovuttaa ja vaipui välittömästi syvään uneen.

Jääviilto käveli Virtatassun edellä ulos leiristä ja päätti suunnata Lehtikuusilaaksoon. Soturi halusi kävellä laaksoon ja muistella hetkeä, jolloin hän – apunaan pari muuta kuolonklaanilaista – oli surmannut Punatähden. Jääviilto tiesi, että hän oli tehnyt suurimman työn entisen päällikön tappamisessa. Mikäli siitä olisi muille voinut kertoa, punaturkkinen soturi olisi huutanut aika päivää sitten kaikille, miten hän tappoi päällikön tuosta noin vain. Se jos jokin saisi muut pelkäämään ja kunnioittamaan häntä.
Jääviilto vilkaisi perässään kulkevaa raidallista oppilasta ja päätti vain kiusatakseen kiristää tahtiaan. Kollin kävely muuttui juoksuksi ja hän virnuili tyytyväisenä huomatessaan, ettei nuorempi naaras pysynyt lainkaan mestarinsa perässä.
"Vauhtia!" Jääviilto hoputti ja antoi välimatkan kaksikon välillä kasvaa monen ketunmitan pituiseksi. Jääviilto pysähtyi vasta Lehtikuusilaakson läheisyydessä. Virtatassulla meni hetki saada mestarinsa kiinni taas. Harmaa naaras hengitti raskaasti ja katsoi ärsyyntyneenä mestariaan, mutta Jääviilto ei antanut nuorukaiselle suunvuoroa – ei sillä että Virtatassu olisi edes kyennyt hengästymiseltään edes puhumaan.
Soturi johdatti nuoren naaraan Lehtikuusilaaksoon loivaa alamäkeä pitkin. Samaisessa kohdassa Punatähti oli yrittänyt pakoon epäonnistuen siinä. Jääviilto jatkoi matkaa syvemmälle laaksoon. Lehtikuuset heidän ympärillään olivat pudottaneet havunsa ja aluskasvillisuus oli suorastaan surkea näky.
Päästessään pienelle aukiolle, joka sattui olemaan samainen jonne oppilasikäiset erakonkuvotukset olivat aiemmin majoittuneet, Jääviilto pysähtyi.
"Eiköhän aloiteta", kolli murahti, "sinä aloitat hyökkäämällä minun kimppuuni. Me taistelemme sitten kynnet esillä, mutta saatan vähän antaa sinulle armoa, kun olet tuollainen raukkaparka – tai sitten en." Virtatassu luimisti korviaan ja katsoi Jääviiltoa inhoten.
"Unohdit varmaan, että nämä ovat minun ensimmäiset harjoitukseni. Tiesitkö, että mestarin kuuluu opettaa taisteluliikkeitä oppilaalleen?" naaras siristi sinivihreitä silmiään. Jääviilto pyöräytti silmiään turhautuneena.
"Olet koko pienen ikäsi kehuskellut omalla mahtavuudellasi, joten kyllä minä ajattelin, ettet sinä mitään ohjeita tarvi. Ala hyökätä, kirppukasa!" soturi käskytti oppilastaan tyytyväisesti virnuillen.

//Virta?

Olin jumissa parantajan pesällä. Vaikka kuinka anoin ja kerjäsin, Hehkuaskel ei suostunut päästämään minua takaisin soturikoulutukseni pariin ennen kuin jalkani olisi täysin ennallaan. Olin yrittänyt esittää, ettei se oikeastaan ollut enää kipeä, että pystyisin aivan helposti juoksemaan vaikka täältä Hehkulammelle, mutta sain huomata, etten ollut kummoinenkaan näyttelijä. Kokenut parantaja näki suoraan esitykseni läpi ja paimensi minut takaisin lepäämään.
Kaipasin harjoituksia Kylmäliekin kanssa. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti soturiksi, ja tämä sairaslomani hiukan jarrutti tahtiani. Sitä paitsi parantajan pesällä oli kamalan tylsää! Täällä saatoin vain makoilla sammalilla koko päivän, sillä en edelleenkään jaksanut kulkea pitkiä matkoja kipeällä jalallani. Sitä paitsi Hehkuaskel piti minua niin tiukasti silmällä, etten olisi ehtinytkään kovin kauas, vaikka olisin siihen kyennyt.
Onneksi en kuitenkaan ollut parantajan pesällä yksin. Nyt täällä tuntui olevan epätavallisen paljon kissoja, ja monet heistä vaikuttivat aika kiinnostavilta! Loiskevarjo oli haavoittunut ketun hyökkäyksessä, enkä ollut koskaan kuullut mitään niin siistiä. Kinusin häntä kertomaan kokemuksistaan ketun kynsissä monta kertaa päivässä. Lisäksi pesässä parantumassa oli myös Jääviilto, joka oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista! Hän ei vain vaikuttanut kovin mukavalta kissalta, päinvastoin: kollisoturi tuntui olevan tarpeettoman ilkeä jokaiselle. Minä en niinkään välittänyt hänen ilkeilyistään, mutta varmasti joku hiukan epävarmempi ja herkkämielisempi kissa olisi pahoittanut mielensä. Siltikin oli hienoa olla hänen seurassaan, sillä voisin oppia häneltä paljon. Paljon voisin oppia myös Pimentovarjolta, klaanin uudelta varapäälliköltä, joka paranteli myös jalkaansa. Kumpikaan kahdesta vanhemmasta soturista ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen halukkaalta jakamaan minulle minkäänlaisia neuvoja.
Ja sitten parantajan pesällä kanssani oli vielä Myrkkytassu. Hänellä oli piikki tassussa.
Hehkuaskeleella oli paljon työtä viiden potilaan kanssa, joista kaikki eivät olleet helppoja asiakkaita ollenkaan. Minä pyrin parhaani mukaan tekemään parantajan työstä helpompaa: pysyin aina kuuliaisesti paikoillani, kun hän tutki jalkaani, enkä melunnut muiden nukkuessa. Ehkä välillä yritin hipsiä ulos tai maistella herkullisen tuoksuisia yrttejä, mutta mielestäni olin huomattavasti helppohoitoisempi kuin eräät.
Minunkin kärsivällisyyteni alkoi kuitenkin loppua. Tahdoin pois täältä! Välillä pyysin jopa Pimeyden metsää parantamaan jalkani, aivan kuin olisin ansainnut sen. Jos Pimeyden metsä ei parantaisi Jääviillon ja Pimentovarjon kaltaisi kunnioitettuja sotureita, minulla ei ollut mitään toivoa. Oli vain yritettävä kestää loppuun saakka.

Sulkavirrasta tuntui kuin hän olisi elänyt viime päivät maailmassa, joka oli täynnä sumua. Naaraan koko elämä oli hajonnut tuhansiin pirstaleisiin sillä hetkellä, kun Päivänsäde oli ilmoittanut Ruskalinnun kuolleen. Harmaanruskea naaraskissa koki menettäneensä kaiken. Yhtäkkiä mikään ei ollutkaan tuntunut miltään ja Sulkavirta oli halunnut vain lakata olemasta. Suru oli vienyt mukanaan ruokahalun ja voimat. Ellei Päivänsäde olisi joka aamu repinyt raidallista kissaa ylös vuoteesta, Sulkavirta olisi jäänyt makaamaan päivien ajaksi, kenties siihen saakka että nälkä tai petoeläin olisi vienyt hänen arvottomalta tuntuvan henkensä.
Pimeydessä oli näkynyt pieni valon pilkahdus, kun yhteisön parantajataitoinen Härmä oli vieraillut Sulkavirran luona. Harmaaraidallinen kollikissa oli ilmoittanut Sulkavirran odottavan pentuja. Ne sanat olivat saaneet naaraskissan mielen kirkastumaan. Hän odotti Ruskalinnun pentuja. Ajatus siitä sai Sulkavirran pakahtumaan onnesta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut menettänyt kumppaniaan kokonaan. Heidän pentujensa myötä osa Ruskalintua pysyisi aina hänen luonaan.
Loppumatkan klaanien luokse Sulkavirta oli pitänyt itsestään parempaa huolta. Hän söi aina kun ruokaa oli tarjolla ja yritti pitää mielensä kirkkaana pentujensa vuoksi. Hänen olisi päästävä takaisin Kuolonklaaniin hinnalla millä hyvänsä. Hän tiesi, ettei haluaisi kasvattaa pentujaan Kujakissayhteisössä.

Sulkavirrasta tuntui, että Pimeyden Metsä oli kuullut hänen rukouksensa. Hänen uskonsa esi-isiin oli kasvanut entisestään Ruskalinnun kuoleman jälkeen. Keijukainen ja Päivänsäde olivat vieneet Sulkavirran Kuolonklaanin leiriin. Suunnaton onni oli vallannut naaraan, kun hän oli heti leirin sisäänkäynnillä kohdannut veljensä Sähkötuhon. Hän oli kaivannut veljeään niin kovin, mutta kuulumisten vaihtamiset jäivät siltä erää välistä, kun päällikkönä tätä nykyä toimiva Henkäystähti oli vienyt matkalaiset pesäänsä.
Sulkavirta ja hänen syntymättömät pentunsa olivat saaneet jäädä Kuolonklaaniin Henkäystähden ja Keijukaisen sopimuksen myötä. Kun yhteisön jäsenet olivat viimein lähteneet ja jättäneet Sulkavirran Kuolonklaaniin, naaras olisi vain halunnut kiiruhtaa veljensä luokse. Mutta sitä ennen hänen oli keskusteltava isänsä kanssa.
"Inhoatko sinä minua?" Sulkavirta kysyi, kun hän ja Kuolonklaanin tuore päällikkö jäivät kahdestaan päällikön pesään. Henkäystähden ilme oli vakava. Kun Sulkavirta oli jättänyt Kuolonklaanin, hänen isänsä oli ollut hyvin, hyvin pettynyt tyttärensä päätökseen. Sulkavirran onneksi kolli pudisteli päätään.
"Inhosin päätöstäsi hylätä klaanisi, mutta en ikimaailmassa voisi inhota sinua. Sinä olet puhdasverinen kuolonklaanilainen ja minun tyttäreni, olet tervetullut takaisin", päällikkö sanoi vakavalla äänellä. Kollin kasvoille hiipi hento hymy, mutta Sulkavirta huomasi jonkin painavan hänen isänsä mieltä.
"Mutta jokin on silti hullusti vai mitä?" Sulkavirta kysyi. Henkäystähti päästi ilmoille huokauksen ja käänsi katseensa tyttärensä vauhdilla kasvavaan vatsaan, jossa Ruskalinnun pennut kasvoivat.
"Sinun pentusi eivät ole puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. He ovat erakon pentuja", Henkäystähden kasvoilta paistoi inho, kun hän sanoi sen. Sulkavirta kurtisti kulmiaan. Hän ei voinut ymmärtää isänsä kapeakatseisuutta! 'Mitä väliä vaikka pentujen isä olisikin ollut erakko?' naaras mietti mielessään tuohtuneena.
"Olet väärässä", Sulkavirta vastasi empimättä ja kohtasi uhmakkaasti isänsä katseen, "kun olin erakko, tapasin Ruskalinnun. Hän on entinen eloklaanilainen, joka oli lähtenyt klaanista löytääkseen kasvattivanhempansa. Ruskalintu on Lauhalaukan poika, ja Lauhalaukka on kuolonklaanilainen. Mutta olivat pentuni puhdasverisiä tai eivät, he ovat minun pentujani."
Henkäystähti siristi mietteliäänä silmiään, kuin raidallinen kolli olisi arvioinut tyttärensä tarinan todenmukaisuutta.
"Missä tämä Ruskalintu sitten on? Jättikö hän sinut ja pentusi yksin?" päällikkö kysyi, eikä Sulkavirta voinut uskoa korviaan! Naaras ei kuitenkaan halunnut riidellä isänsä kanssa, kun oli viimein päässyt takaisin hänen luokseen. Naaras pudisteli surkeana päätään ja laski sumuisen katseensa pesän kiviseen pohjaan.
"Hän kuoli."
Kyyneleet kohosivat Sulkavirran silmiin hänen miettiessään kumppaniaan. Se sai myötätunnon heräämään myös Henkäystähdessä, ja päällikkö astui tyttärensä luokse ja laski lohduttavasti häntänsä tämän hännälle.
"Olen pahoillani", päällikkö kuiskasi tyttärensä korvaan, mutta Sulkavirta tiesi, etteivät sanat olleet totta. Henkäystähden äänessä oli vivahde tyytyväisyyttä, joka sai Sulkavirran niskavillat nousemaan pystyyn. Hänen isänsä oli muuttunut vain huonompaan suuntaan sen myötä, kun hän oli noussut klaanin päälliköksi. Sulkavirta yritti kuitenkin uskotella itselleen, että hänen isänsä oli aidosti pahoillaan Ruskalinnun kuoleman johdosta. Siispä naaras nyökkäsi hiljaa.
"Sinun on paras käydä lepäämään. Voimme keskustella myöhemmin lisää."
Henkäystähti saatteli tyttärensä pentutarhalle, jossa asui ikikuningatar Mäntyviiksi, hänen vahdittavanaan olevat kaksi pentua ja Sulkavirralle tutut klaaninvanhimmat. Kotiin palannut, pitkästä matkasta väsynyt Sulkavirta asettui tyhjälle vuoteelle. Hän tunsi olevansa turvassa, ja se tunne keinutti hänet pehmoiseen uneen.

Seuraavat päivät kuluivat lähinnä Sähkötuhon ja Sinilinnun seurassa. Kuten Sulkavirta oli arvellut, hänen emonsa Tuhkajuova oli vähät välittänyt Sulkavirran paluusta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen soturi oli vain kohdannut tyttärensä kellertävän katseen ja nyökännyt tervehdykseksi. Sen enempää Sulkavirta ei ollut emonsa kanssa keskustellut. Hän oli kertonut Sähkötuholle kaiken, mitä matkan aikana oli tapahtunut. Naaras uskalsi puhua avoimesti myös Kujakissayhteisöstä, sillä Henkäystähti itse oli pitänyt Sulkavirran paluuta seuranneena aamuna klaanille kokouksen. Päällikkö oli kertonut tekemästään liittoumasta Kujakissayhteisön kanssa ja ilmoittanut Sulkavirran palanneen takaisin kotiin.
Sulkavirta oli huomannut, että klaanin ilmapiiri oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Henkäystähti oli saanut Pimeyden Metsältä varoituksen, joka oli johtanut erakkoveristen eriarvostamiseen. Sulkavirta ei pitänyt siitä, miten kuolonklaanilaisten arvot määriteltiin heidän puhdasverisyytensä mukaan, mutta naaras ymmärsi isänsä ja muiden kuolonklaanilaisten pelon. Totta puhuen olisi typerää luottaa sokeasti jokaiseen, jos Pimeyden Metsä oli antanut selvän varoituksen.
Sulkavirta oli yrittänyt lähestyä Aaltosalamaa useaan otteeseen, mutta punaturkkinen soturi tuntui välttelevän naarasta, joka oli aikoinaan ollut hänen paras ystävänsä. Sulkavirta arveli, että Aaltosalaman käytös johtui siitä, miten epäreilusti naaras oli jättänyt ystävänsä lähtiessään Kuolonklaanista. Hän oli odottanut Aaltosalaman paluuta leiriin niin kauan kuin oli voinut, mutta naarasta ei ollut näkynyt, eikä Sulkavirta ollut koskaan ehtinyt kertomaan ystävälleen itse lähdöstään. Kuningatar ymmärsi ystäväänsä, mutta siltikin hänen vihansa tuntui inhottavalta. Sulkavirta olisi tehnyt mitä vain, että hän olisi saanut korjattua välinsä Aaltosalaman kanssa..
Kuningatar istuskeli leirin pääaukiolla ja silmäili klaanin kissojen touhuja. Sähkötuho oli lähtenyt partioon ja Sinilintu oli kaiketi vielä nukkumassa, sillä aurinko oli noussut vasta hetki sitten. Harmaanruskea naaras mietti tulevaisuuttaan. Kuolonklaani oli kovaa vauhtia rynnistämässä sotaan Eloklaania vastaan, ja ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan naaraan selkäpiitä pitkin. Ajatuskin siitä, että jokainen hänelle tärkeä kissa – ja tarvittaessa myös hänet itsensä – lähetettäisiin turhaan sotaan niin sanottuja vihollisia vastaan, tuntui epäreilulta. Mutta ilman sotaa Sulkavirta ei olisi koskaan päässyt takaisin perheensä luokse. Se tuntui loppujen lopuksi pieneltä siihen nähden, että ilman kaikkea tätä hän olisi yhä Kujakissayhteisön vankina.
Sulkavirta nousi hitaasti venytellen seisomaan, kun hän huomasi metsästyspartion palaavan leiriin mukanaan tuoresaalista. Naaras ei tuntenut nälkää, mutta hän joutui pakottamaan itsensä syömään syntymättömien pentujensa vuoksi. Edellisen aterian naaras oli syönyt ennen auringonlaskua Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa.
Mutta kun naaras lähti liikkeelle, tyhjästä ilmestynyt viiltävä kipu sai hänet pysähtymään. Jalat pettivät kuolonklaanilaisnaaraan alta, ja tämä lyyhistyi leirin kylmälle kivipohjalle ja vinkaisi kivusta.
"Apua!" Sulkavirta parahti, huomatessaan, ettei päässyt ylös. Lamaannuttava, aaltomainen kipu kohdistui kuningattaren vatsaan ja hänet valtasi valtava pelko.
'Ei ei ei, ette te voi vielä syntyä!' Sulkavirta ajatteli tuskissaan. Hehkuaskelen mukaan pentujen syntymään olisi vielä yli neljäsosakuu ellei enemmänkin. Sulkavirta tiesi, että jokin oli pielessä.

Mäntyviiksi ja Aaltosalama olivat rientäneet Sulkavirran avuksi ja vieneet kuningattaren parantajan pesälle. Harmaanruskean naaraan muistikuvat sitä seuraavista tapahtumista olivat hyvin hatarat. Hän muisti nähneensä Aaltosalaman vierellään sekä Hehkuaskelen vakavan ja surumielisen ilmeen, mutta kaikki muu tapahtunut oli täydessä pimennossa. Sulkavirta muisti aaltoilevan kivun, pahan olon ja kovat ponnistukset. Kuningattaren mielessä pyöri vain yksi asia: hän ei halunnut synnyttää. Naaras yritti vastustella kaikin voimin, mutta hänen kehonsa pakotti hänet ponnistamaan pienet, voimattomat pennut ulos.
Kun synnytys oli ohi, Sulkavirran oli saatava tietää, olivatko hänen pentunsa kuolleet. Naaraan olo oli voimaton ja häntä heikotti. Yrittäessään nousta, Sulkavirran päässä alkoi pyöriä.
"Varovasti", Hehkuaskel kuiskasi ja kehotti naarasta palaamaan takaisin makuulle, "sinä menetit paljon verta." Käydessään ylhäällä Sulkavirta ehti erottaa kylmällä maalla makaavan neljä pientä pentua. Heidän edessään seisoi Aaltosalama, joka nuoli kovasti yhtä pentua.
"Hehkuaskel", Sulkavirta kuuli Aaltosalaman naukuvan, ja musta naaraskissa kiiruhti soturin ja pentujen luokse.
"Ovatko he kuolleet? Sanokaa, etteivät he ole kuolleet!" Sulkavirta itki voimattomana pääsemättä enää ylös vuoteesta, jolle hänet oli viety. Kukaan ei vastannut. Sulkavirta oli varma, että hän oli taas menettänyt kaiken. Viimeinenkin pala Ruskalinnusta olisi poissa pentujen myötä.
Hehkuaskel tassutti väsyneen naaraan luokse. Parantaja kantoi suussaan pikkuruista pentua. Sulkavirta ei ollut koskaan nähnyt niin pientä kissaa ja hetken ajan hän luulikin katsovansa kuollutta pentua. Mutta sitten pieni, täydellinen kissan alku vingahti ja heilautti pikkuruisia jalkojaan. Sulkavirran suusta pääsi huojentunut henkäisy, kun kuningatar laski pienen pennun emonsa vatsan vierelle.
"Olen pahoillani. Muut pennut eivät selvinneet", parantaja naukui pahoitellen ja laski päänsä pettyneenä alas. Sulkavirta ei voinut lakata katsomasta hänen vatsansa vierellä möyrivää ja vikisevää pientä, harmaavalkoista kissanpentua. Vaikka naaras oli suunnattoman onneton muiden pentujensa kohtaloiden vuoksi, hän oli pakahtua onnesta. Yksi pennuista oli selvinnyt, osa Ruskalintua oli yhä olemassa heidän pennussaan.
Väsymys sai kuitenkin pian vallan. Sulkavirta laski raskaalta tuntuvan päänsä sammalvuoteelleen ja sulki väsyneet silmänsä.

Kun naaras seuraavan kerran heräsi, hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut. Parantajan pesän hämäryydestä päätellen melko kauan, ilmeisesti koko päivän. Sulkavirta kohdisti katseensa hahmoon, joka seisoi hänen edessään. Sinilinnun kasvoilla oli hento hymy, kun hän kohtasi sisarensa katseen.
"Huomenta, sinä nukuitkin kauan", valkoturkkinen soturi naukui. Sulkavirralta meni hetki muistaa, mitä aiemmin sinä päivänä oli tapahtunut. Synnytys oli noin vain käynnistynyt ennenaikaisesti ja pennut olivat syntyneet. Kuningatar tunsi pikkuruiset käpälät vatsallaan ja nosti päänsä ylös nähdäkseen pentunsa. Pettymys oli valtava, kun Sulkavirta näki vain yhden pennun. Niin, Hehkuaskel oli kertonut kolmen muun pennun syntyneen kuolleina.
"Missä minun muut pentuni ovat?" Sulkavirta kysyi käheällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneleitä. Sinilintu silmäili mietteliään oloisena sisartaan ennen kuin hän vastasi:
"He odottavat hautaamista aivan tässä lähellä. Jos tahdot, voin tuoda heidät tähän sinun luoksesi." Sulkavirta nyökkäsi, tietysti hän halusi nähdä pentunsa. Kun valkoturkkinen naaras siirtyi sivummalle, Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Hän yritti rauhoittaa mieltään ja turvautua siihen ajatukseen, että hänen pienet pentunsa olivat nyt isänsä luona.
Yksitellen Sinilintu kantoi kolme pentua juurisynnyttäneen sisarensa eteen. Kaikki pennut olivat hyvin pieniä, vielä pienempiä kuin eloonjäänyt pienokainen. Ensimmäinen pennuista omasi vaaleanharmaan turkin. Hänen pieni kuononsa ja vatsansa olivat väriltään valkoiset. Toisen pennun rusehtava turkki muistutti paljon Sulkavirran turkin väriä. Pienen pennun kaunista turkkia koristivat ohuet raidat ja hänen pienen pienet tassunsa olivat likaisenvalkoiset. Kun Sinilintu toi viimeisen kuolleen pennun kuningattaren luokse, Sulkavirta parahti hiljaa. Pikkuruisen pennun turkki oli tismalleen samaa väriä kuin Ruskalinnunkin. Pennun turkilla oli hänen emonsa tavoin raitoja.
Sulkavirta silmäili samalla kovin haltioituneena, mutta hyvin surullisena pentujaan, jotka eivät olleet olleet valmiita tähän maailmaan. Se tuntui vaikealta, mutta naaraan oli hyväksyttävä pentujensa kohtalo ja oltava onnellinen siitä, että edes yksi oli selvinnyt hengissä.
"He ovat kauniita", Sulkavirta henkäisi ja nosti hitaasti katseensa Sinilintuun. Sisko nyökkäsi.
"Henkäystähti olisi halunnut haudata heidät heti, mutta minä ja Sähkötuho ajattelimme, ettei se ole hyvä idea. Tiesimme, että tahdot nähdä pentusi vielä ennen kuin heidät viedään pois lopullisesti", Sulkavirta oli otettu sisarensa sanoista, "Sähkötuho ajatteli, että tahtoisit keksiä pennuille nimet.. Sähkötuhon mielestä minun ajatukseni oli kai vähän outo, mutta minusta nuo pennut muistuttavat kaikki jotakin lintulajia." Sinilintu näytti innostuvan, mutta hän katsoi varovasti sisartaan. Sulkavirta katsoi lämpimästi sisartaan. Hän oli niin iloinen, että oli päässyt takaisin perheensä – tai oikeastaan pentuetovereidensa ja isänsä – luokse.
"Mitä sinä siis ehdottaisit?" harmaanruskea naaras kysyi vienosti hymyillen.
"Harmaasieppo muistuttaa väriltään tätä yhtä, joten se voisi olla Sieppopentu", Sinilintu aloitti ja kosketti hellästi kuonollaan rusehtavan harmaata pentua siirtyen sitten oranssiin pentuun, "peipon rinta on oranssi, joten siis Peippopentu. Tämä kolmas voisi olla Haikarapentu, sillä haikarat ovat myös harmaavalkoisia." Nimet kuulostivat Sulkavirran mielestä oikein hyviltä.
"Ne ovat erinomaiset nimet. Minä ja Ruskalintu kohtasimme matkamme aikana monta lokkia, niiden selät ovat harmaita aivan kuten tämän neljännen pennunkin", Sulkavirta ei ehtinyt lopettaa puheenvuoroaan, kun Sinilintu avasi suunsa:
"Lokkipentu! Hyvä Sulkavirta, tämähän sujuu sinulta kuin leikki!" Siskokset katsoivat hetken toisiaan hymyillen, kunnes Sulkavirran haikea katse laskeutui elottomiin pentuihin. Sulkavirta kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Hänen vointinsa oli edelleen varsin heikko, mutta naaras halusi hyvästellä jälkikasvunsa, jotka eivät koskaan saisi tutustua tähän maailmaan tai emoonsa. Ajatuskin siitä kirpaisi, mutta Sulkavirta halusi pysyä vahvana Lokkipennun vuoksi.
Kun Sulkavirta nousi ylös, hänen vatsansa vierellä oleva pentu alkoi vikistä kovaäänisesti emon lämmön kadotessa ympäriltään.
"Ei hätää, pikkuinen. Minä en jätä sinua koskaan", Sulkavirta kuiskasi poikansa korvaan ja sipaisi tämän päälakea hellästi kielellään. Pentu rauhottui, ja Sulkavirta kääntyi kolmen kuolleen pennun puoleen. Hän kosketti kuonollaan vuorotellen jokaista, kylmää ja kalmantuoksuista pentua ja kuiskasi heidän nimensä ja hyvästit. Kun hyvästit oli jätetty, Sulkavirta palasi takaisin vuoteelleen Lokkipennun vierelle.
"Kiitos, että olet tukenani, Sinilintu", Sulkavirta kuiskasi sisarelleen, joka lähti yksitellen kantamaan pentuja ulos parantajan pesästä. Kuningata oli niin väsynyt, että hän nukahti taas heti painettuaan päänsä vasten sammalia.

Synnytyksestä oli kulunut kolme päivää, ja Lokkipennun vointi huoletti sekä Sulkavirtaa että Hehkuaskelta. Toisena elinpäivänään pentu oli vähentänyt syömistä ja muuttunut vaisummaksi. Hetken kuningatar oli jo luullut viimeisenkin pennun kuolevan, mutta Pimeyden Metsälle kiitos, pentu oli edellisiltana alkanut taas syömään. Sulkavirta ei ollut poistunut hetkeksikään pienokaisensa rinnalta. Henkäystähti, Hehkuaskel, Sähkötuho ja Sinilintu kävivät kukin vuorollaan naaraan luona ja huolehtivat, että hän sai syötyä. Sulkavirta oli koko ajan vain kiitollisempi siitä, että hän oli päässyt pentunsa kanssa Kuolonklaaniin.
Aurinkohuipun aikaan Sulkavirta ja Lokkipentu olivat siirtyneet parantajan pesältä pentutarhalle. Sulkavirta oli yhä hieman heikossa hapessa synnytyksen ja surun jäljiltä, mutta Lokkipentu sai hänet jaksamaan. Hän oli valmis tekemään pentunsa vuoksi ihan mitä tahansa.
Aaltosalama pyöri jatkuvasti kuningattaren mielessä. Hän ei ollut varma oliko vain uneksinut, vai oliko soturi ollut läsnä hänen synnytyksensä aikana. Sulkavirta uskoi, että jos se oli totta, se ei varmasti ollut ollut hänen oma päätöksensä. Hehkuaskel oli varmasti kaivannut lisäkäpäliä ja Aaltosalama oli vain sattunut paikalle.
"Kuule, Hämypilvi", Sulkavirta aloitti ja käänsi kellertävän katseensa pesän toisella puolella makaavaan kilpikonnalaikukkaaseen klaaninvanhimpaan. Vanha naaras siristi silmiään kysyvästi ja odotti, että hänen pojantyttärensä kertoisi asiansa.
"Voisitko käydä pyytämässä Aaltosalaman luokseni?" raidallinen kuningatar kysyi. Hämypilvi huokaisi, aivan kuin pyytö olisi ollut mahdottoman suuri. Siitä huolimatta vanha naaras kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi:
"Hyvä on. Mutta vain siksi, että olet vielä toipilas ja olet juuri synnyttänyt minun pennunpennunpentuni."
Sulkavirta väläytti varovaisen hymyn naaraalle, joka lähti laahustamaan ulos pentutarhalta.

//Aalto?

Kävelin Latvaruusun kanssa soturien pesään. "Hei Latvaruusu, olemmehan kumppaneita, oikeasti?" kysyin varmistukseksi.
"Totta kai! Siitähän jo sovittiin." Latvaruusu kehräsi. Katsoin naarasta lempeästi silmiin. Raahasin vuoteeni varovasti hänen viereensä. "Minun täytyy kertoa sinulle yksi asia." kuiskasin, etteivät muut kuulisi. Latvaruusu katsahti minuun. "No mitä se on?" hän kysyi hämmästyneenä.
"No...Tattihalla tietää salaisuutemme. Hän lupasi olla paljastamatta sitä." kerroin kiusaantuneena. Latvaruusu näytti hetken aikaa kauhistuneelta.
"No, tuskin hän meitä pettää. Ei hän ole ilkeä." Latvaruusu maukui.
"Toivottavasti." vastasin. 'Yritäpä vain, Tattihalla. Et voi paljastaa salaisuuttamme, tai saat vastata minulle.' ajattelin. Asetuin makaamaan, häntä heiluen. Kissoja alkoi tulla sisään. "Soturien pesä on hirveän täynnä!" henkäisin Latvaruusulle. "No niinpä. Vaikka kyllä lisäsoturitkaan eivät ole pahitteeksi." Latvaruusu vastasi. Nyökkäsin myöntelevästi ja asetuin nukkumaan. Nukahdin syvään uneen.

Unessa näin, kun olin säihkyvien tähtien peitossa. Vieressäni makasi Latvaruusu. 'Olen vihdoinkin saanut unelmieni kissan! Mitä muuta voin muka toivoa?' ajattelin onnellisena. Kävelin eteenpäin, hiekalla. Näytti viherlehdeltä. Yhtäkkiä tunsin, kuinka minut revittiin unen pyörteeseen.

Heräsin huohottaen. Näytti siltä, että olin silpunnut puolet vuoteestani. Vieressäni makaava Latvaruusu katsoi minua huolestuneena. "Huusit yöllä. Mikä nyt on? Kaduttaako päätökseksi olla kumppanini?" Latvaruusu kysyi hieman pistävään sävyyn. Loukkaannuin hänen töykeästä suhtautumisestaan. "En tietenkään. Ne ovat vain...unia." vastasin hieman epäröiden.
"Jaahas. No jos sinua kiinnostaa, minä lähden aamupartioon. Ei sillä että haluaisin lähteä sinne." Latvaruusu tokaisi hieman ystävällisempään sävyyn.
"Odota! Tulen mukana." sanoin nopeasti. Tiesin, että Latvaruusu oli yksi töykeimmistä kissoista, joita klaanissa oli, mutta joskus hän osasi olla erittäin mukava. Etenkin jos oli hänen kumppaninsa. En tiennyt Latvaruusun suvusta, mutta arvelin hänen olevan puhdasverinen, kuten minäkin. 'Löysimme kumpikin hyvän kumppanin.' ajattelin haltioituneena. Latvaruusun "Tule, Loiskevarjo, mennään!" huuto sai minut suorastaan juoksemaan ulos pesästä. Loikkasin pikaisella hypyllä hänen luokseen. Kipitin Latvaruusun perässä partioon. Minua alkoi väsyttää. Oli todella hiljainen aamu, eivätkä linnutkaan laulaneet. Yritin estää haukotusta tulemasta, mutta en pystynyt. Mukana partiossa olivat Pyörresielu, Pyräkkäpiru ja Latvaruusu. Henkäystähti käski Latvaruusun johtaa partiota. En ollut hirveän hyvä johtaja, enkä uskonut pystyväni siihen, joten minusta oli mukavaa että Latvaruusu oli. Kävelin uneliaana partion perässä. "Eivät nämä partiot ole mitään herkkua." kuiskasin vasta nimitetylle soturille Pyörresielulle. Kolli tuijotti minua hämmästyneenä. Kohautin lapojani ja lähdin menemään eteenpäin.

Odotin henkeä pidättäen, että Henkäystähti lähtisi pois Mäyräkynnen luota. En uskaltanut rynnätä kumppanini luo. Henkäystähti vetäytyi omaan pesäänsä, ja ryntäsin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin Mäyräkynnen luo. Kollin lasittunut katse, katsoi tyhjyyteen. Poskilleni vieri kyyneliä, miksi Henkäystähti oli niin julma! Hän riisto minun elämän rakkauden! Painoin kuononi Mäyräkynnen turkkiin ja nyyhkytin hiljaa.
"Mäyräkynsi! Älä mene! Minä rakastan sinua!" Huudahdin ja painoin kuononi tiukemmin vasten kollin kylkeä. Pyörresielu tuli vierelleni, hän katsoi isäänsä tyhjä katse silmissään. Lumikkoviiksi tuli toiselle puolelle, ja laski häntänsä lavoilleni.
"Miksi? Mäyräkynsi!? Miksi?" kuiskasin ääni säröillen. Tuntui, etten pystyisi enää puhumaan. En pystynyt sanoin kuvailmenaa, miltä Mäyräkynnen menettäminen tuntui. Painuiduin Lumikkoviiksen kylkeen, ja hautasin kuononi hänen turkkiinsa. Parhaan ystäväni tuoksu paransi oloani hiukan.
"Ei hätää Orvokkisydän, ei hätää", Lumikkoviiksi rauhoitteli ja silitti hännällään selkääni. Sain siitä paremman olon.
"Mennään nukkumaan, hänen katsomisensa ei auta suruamme yhtään", Lumikkoviiksi sanoi kuivalla äänellä, ja käänsi katseensa pois Mäyräkynnestä. Katsahdin Pyörresielua, hänen silmänsä olivat sumeat surusta, niin kuin minunkin.
"Minä jään vielä vähäksi aikaa",=kolli sanoi. Kävelin Lumikkoviiksen saattelemana pentutarhalle, jossa Aamupentu odotti minua. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin, pirätäisikö minun kertoa hänelle? Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän aisti mitä tarkoitin. Käperryin Aamupennun ympärille, pentu katsoi minua kysyvästi. "Miksi näytät niin surulliselta emo?" Aamupentu kysyi. Huokaisin hiljaa, ja pyyhkäisin tassullani kyyneleen.
"Isäsi…. on kuollut", sanoin pitäen välin, en olisi halunnut sanoa sitä, olisin halunnut uskotella itselleni, että se oli vale. Aamupennun ilme muuttui surulliseksi, pieni naaras nyykäisi ja käpertyi häntääni. Lumikkoviiksi tuijotti silmiini.
"Tule vierelleni, en pysty nukkumaan ilman lohtua", kuiskasin hiljaa Lumikkoviikselle. Naaras käpertyi viereeni, nyyhkytin itseni uneen. *Seuraavana päivänä*
Raotin silmiäni, joita särki eilisen itkemisen jälkeen. Nousin istumaan ja niiskaisin nenääni. Kömmin ulos pesästä aukiolle, jättäen Lumikkoviiksen ja Aamupennun torkkumaan vuoteelleni. Näin enää vilauksen klaaninvanhimpien hännistä, kun he kantoivat Mäyräkynnen ulos leiristä. Poskilleni vieri taas kyyneliä.
"Hyvästi Mäyräkynsi, muistan sinut ikuisesti", kuiskasin hiljaa. Istahdin alas ja painoin pääni. En enää kestänyt tätä surun ja menetyksen tunnetta. Minulla ei ollut Kuolonklaanissa enää mitään, ilman Mäyräkynttä. Hän oli minulle kaikki kaikessa, en pystynyt elämään ilman häntä. Poskelleni vierähti taas kyynel. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja, ajattelin päättäväisesti. Nousin ylös, kuivasin kyyneliini, ja pujahdin sisälle pentutarhaan.
"Lumikkoviiksi", sihahdin hiljaa, ettei Aamupentu ja muut heräisi. Lumikkoviiksi nosti unisena päätään.
"Mitä?" naaras mutisi unisena ja nousi istumaan.
"Minulla on asiaa, tule, leirin ulkopuolelle", sihahdin. Lumikkoviiksi katsoi minua kummastuneena, mutta nousi ylös ja tuli vierelleni. Kävelimme leirin sisäänkäynnille, ja ulos leiristä. Kävelin vielä jonkin matkaa, ettei kukaan varmasti kuulisi.
"Lumikkoviiksi, olen hiukan miettinyt asioita. Ja olen päättänyt lähteä Kuolonklaanista", sanoin päättäväisesti, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
"Mitä? Et sinä voi lähteä!" Lumikkoviiksi sanoi yllättyneenä.
"Et voi jättää minua, ja pentujasi" naaras hatkoi.
"Minun on pakko, sinä näit mihin Henkäystähti pystyy, hän riisti minulta elämäni rakkauden, en pysty jäämään", kuiskasin surullisesti, ja poskelleni vierähti kyynel. "Minulla ei ole muita vaihtoehtoja". Lumikkoviiksi painoi päänsä, hän huokaisi.
"Hyvä on", hän sanoi hiljaa. Nousin ylös ja tassutin siihen suuntaan, missä ukkospolku oli. Lumikkoviiksi roikkui perässäni.
"Muista varoa koiria, ja muita kulkukissoja", Lumikkoviiksi huomautti. Nyökäytin päätäni, ymmärryken merkiksi.
"Varo kaksijalkoja, ja hirviöitä", Lumikkoviiksi jatkoi. "Varo pöllöjä ja -" hän sanoi, keskeytin hänet hännänheilautuksella.
"Tiedän kyllä", sanoin hiukan ärsyyntyneenä. Siitä huolimatta, Lumikkoviiksi varoitteli ja huomautteli kaikesta mahdollisesta ukkospolulle asti. Kun kuulin hirviöiden jyrinän, käännähdin ympäri, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
"Huolehdithan Aamupennusta, ja Pyörresielusta", sanoin kuiskaten. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja hänen silmänsä sumenivat surusta.
"Tapaammehan vielä?" naaras kysyi ääni säroillen. Nyökkäsin epävarmana.
"Tapaamme, lupaan sen, pidä huoli itsestäsi. Hyvästi Lumikkoviiksi", kuiskasin. Lumikkoviiksi tuli luokseni ja painoi kuononsa turkkiini.
"Hyvästi Orvokkisydän, muistan sinut aina", Lumikkoviiksi kuiskasi. Irtauduin Lumikkoviiksestä, ja kävelin eteenpäin, kohti ukkospolkua. Katsoin vielä taakseni, Lumikkoviiksi oli vielä siellä. Heilautin hänelle häntää hyvästiksi, ja katsoin ukkospolkua. Odotin että hirviöitä ei ollut näkyvillä, ja juoksin ukkospolun yli. Tein sen, Kuolonklaani oli takana. Tästä alkaisi minun uusi elämä.

Emme olleet ehtineet edes lähteä leiristä mestarini kanssa, kun ongelmat olivat jo alkaneet: Soturi oli uhannut pitää minulle uimisharjoitukset aukion lammessa, mistä minä olin jyrkästi kieltäytynyt. Jääviillon täytyi olla typerä, jos hän luuli minun lähtevän mukaan kaikkiin hänen hulluutuksiinsa vain koska oppilaan oli muka toteltava mestariaan.
Ilmeisesti Jääviilto todellakin oli juuri niin typerä kuin olin odottanut, sillä minulle napsahti tottelemattomuudesta ensimmäinen rangaistus: en saanut syödä mitään ennen seuraavaa kuuhuipun hetkeä. Haistakoon Jääviilto pitkät ketunläjät! Hänen mairea ilmeensä kertoi paljon siitä, miten hän nautti läksyttämisestäni.
Soturin mukaan jättäisimme reviirikierroksen väliin ja menisimme suoraan taisteluharjoituksiin, uhaten minua lisärangaistuksilla, mikäli heittäytyisin vielä vaikeaksi. Ja voi kuinka minun olisikin tehnyt mieli tehdä juuri niin - tuo kävelevä tunkio ei ansainnut kunnioitustani mestarina saati sitten edes soturina. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli viettää kahta päivää nälässä, joten nielin - toistaiseksi - närkästykseni ja seurasin happamana punertavan soturin perässä ulos leiristä.
Jääviilto oli osoittanut olevansa tosissaan, joten minunkaan ei pitänyt pidellä itseäni. Toki ongelmana oli se, että tässä tilanteessa Jääviillolla oli mestarinani enemmän valtaa minuun kuin minulla oli häneen. Onneksi Kyyhkytassu varmasti keksisi jonkin tavan näpäyttää häntä.

//Jää?

Kaamoskukka harppoi reippaasti Hämärätassun metsässä. Routainen maa tuntui inhottavalta hänen tassujensa alla ja kollikissan ilme oli vihainen. Hämärätassu oli aivastuksellaan säikäyttänyt hänen vaanimansa rastaan tiehensä ja Kaamoskukan teki juuri nyt mieli rastasta. Kuinka naaras olikin saattanut olla niin hiirenaivoinen otus? Kaiken lisäksi Hämärätassulla oli ollut parempi saalisonni ja sehän ei kollille sopinut! Kaamoskukka oli päätynyt Hämärätassun, naaraan mestarin Latvaruusun ja myös laiskan Kuuraturkin kanssa samaan partioon. Hän oli lähtenyt Hämärätassun kanssa jäljittämään rastasta ja näin siinä oli käynyt! Itkuinen naarasoppilas kipitti "kumppaninsa" kannoilla ja yritti saada tabbykuvioisen kollikissan huomion itseensä.
"Anna anteeksi, Kaamoskukka! Se oli vahinko, e-en minä oikeasti tarkoittanut säikäyttää sitä tiehensä", ruskeankirjava kissa huusi kollisoturille ja pysähtyi niille sijoilleen.
"Oikeasti, Kaamoskukka. Tämä ei ole enää hauskaa", Hämärätassu jatkoi hiljaisella äänellä ja kollikissa virnisti itsekseen. Hienoa, juuri näin. Hitaasti hän kääntyi ja katsoi Hämärätassua vihaisesti. Kolli lähti harppomaan suurin ja uhkaavin askelin kohti pienikokoista oppilasta. Kaamoskukka väläytti naaraalle hampaitaan ja sai Hämärätassun tuijottamaan vanhempaa kissaa pelokkaana.
"Voi Hämärätassu, voi Hämärätassu rakkaani. Olet suututtanut minut todella. Olen hyvin pettynyt sinuun, en voi uskoa, että sinä töpeksit tuolla lain. Ymmärräthän mitä sinä olet tehnyt?" Kaamoskukka murisi ja naaraskissa nyökkäsi varovaisesti, mutta ei sanonut mitään. Kaamoskukka tunsi kuinka hänen otteensa kiristyi Hämärätassusta.
"Mutta, koska minä olen jalo kissa ja välitän sinusta ihan todella, sinä pääset tästä rangaistuksella. Tahdon, että minä saan viedä sinun saamasi saaliisi leiriin omanani ja sinä palaat tyhjin tassuin. Sinä kerrot mestarillesi kuinka säikäytit kaikki saaliit tiehesi. Sen lisäksi olet minulle palveluksen velkaa ja saat päivittäin saalistaa minulle tuoretta saalista", Kaamoskukka päätti hiljaisella äänellä ja kosketti kuonollaan Hämärätassun poskea.
"Ei hätää, Hämäräiseni, kaikki kyllä järjestyy. Teen tämän sinun parhaaksesi, jotta sinä voisit oppia virheistäsi", tabbykuvioinen kollikissa naukui toiselle hunajaisen lempeällä äänellä ja sukaisi kumppaninsa poskea lempeästi.
"Tulehan, rakkaani. Palataan muiden luokse ja leiriin", Kaamoskukka lisäsi vielä ja lähti toisen vastausta odottamatta kohti partion muita kissoja. Kolli myhäili itsekseen ja nautti siitä, että sai toisen vapisemaan tuolla tavoin. Hämärätassu oli helppo, niin helppo. Pian hänellä olisi toisesta kaikki valta ja koko naaraan elämä olisi vain hänen tassuissaan. Se sai Kaamoskukan tuntemaan hyvin suurta mielihyvää. Pian he kohtasivatkin partion muut jäsenet ja kolli heilautti hänelle häntäänsä.
"Et sitten saanut lainkaan saalista, jopa oppilas saalisti sinua paremmin", Kuuraturkki totesi nuoremmalle kollille pisteliäästi ja Kaamoskukka virnisti toiselle.
"Voi, ei lainkaan. Itse asiassa tuo Hämärätassu tuossa kompuroi ja säikäytti kaikki saaliit tiehensä. Naaraat, tiedäthän? Hän vain kantaa minun saaliitani", sileäkarvainen kolli kertoi kuuluvaan ääneen ja rykäisi kurkkuaan.
"Tulehan, Hämärätassu. Muut odottavat jo", Kaamoskukka naukaisi, mutta Latvaruusu asetti tassunsa hänen eteensä.
"Pidä mielessä, että minä olen tämän partion johtaja eikä kukaan erakkoverinen komentele minun oppilastani noin. Kaamoskukka on hyvä ja kantaa omat saaliinsa. Minun oppilaallani on parempaakin tekemistä, kuin palvella jotakin kuraveristä", Latvaruusu sihahti nuoremmalle kollikissalle, jonka teki mieli raadella naaras kappaleiksi. Hän kuitenkin pidätteli itseään ja tyytyi vain nyökkäämään naaraalle. Sen tehtyään hän nappasi Hämärätassulta saaliit ja tuuppasi toista eteenpäin. Nelikko lähti sitten leiriä kohti.

Muutamien päivien päästä oli tullut Hämärätassun nimityksen aika. Naaras tuntui vilustuneen, mutta oli toistaiseksi pysynyt vielä jalkeilla. Kaamoskukka jopa hieman toivoi, että toinen päätyisi parantajanpesälle, jotta voisi pistää suunnitelmansa seuraavan etapin käyntiin ja saada Hämärätassun hänestä riippuvaiseksi. Kollikissa katseli Henkäystähteä, joka oli koonnut kissat leiriaukiolle ja naukui parhaillaan nimitysseremoniaa.
"Hämärätassu on suorittanut koulutuksensa ja täten hänen on määrä saada soturinimensä. Kutsuttakoon häntä tästä edespäin Hämärähallaksi. Kokous on päättynyt", Henkäystähti naukui ilman sen suurempia seremonioita ja klaani alkoi huutamaan naaraan nimeä. Kaamoskukka oli päättänyt huutaa sitä kaikista lujiten.
"Hämärähalla, Hämärähalla!! Hyvä!!" kollikissa huusi ja otti muutaman loikan päästäkseen naaraskissan luokse.
"Onneksi olkoon, olen sinusta todella ylpeä!" Kaamoskukka naukaisi kumppanilleen ja hymyili hunajaisesti.
"Köh köh, kiitos Kaamoskukka", Hämärähalla totesi hiljaisella äänellä ja katsoi kollia hieman vaisusti. Kolli kohotti kulmaansa, mutta kohautti vain olkiaan naaraan vaisuudelle.

//KP-boosti

Huomenkyyhky juoksi variksia ja korppeja karkuun hätääntyneenä. Lintuparvi kiusasi tiineä naarasta ja kaiken päälle ilmassa kaikuivat Jääviillon pilkkahuudot.
"Mene pois Jääviilto, mene pois!" Huomenkyyhky ulvoi pimeyteen ja lähestyi jokea. Hän osasi uida hieman, Jääviilto toivottavasti ei. Naaraan räpäyttäessä silmiään tuttu ja tasainen nummimaisema oli vaihtunut korkeuksiin. Yhtäkkiä naaras oli puussa Jääviillon ja Kylmäliekin kanssa. Puun oksat tuntuivat hänestä huterilta ja heikoilta, sen lisäksi Huomenkyyhky pelkäsi kuollakseen korkeita paikkoja. Punaturkkinen Jääviilto lähestyi klaanitoveriaan ivallinen virne kasvoillaan ja naaraan peruuttaessa hän osui johonkin pehmeään. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi törmänneensä Kylmäliekkiin.
"Sinä pentuinesi pilasitte minun ja Jääviillon elämän", Kylmäliekki lausui tyhjällä ja kolkolla äänellä. Jopa kollin katse oli tavallisuudesta poiketen lasittunut ja mitäänsanomaton. Huomenkyyhky nielaisi ja alkoi peruuttamaan toiseen suuntaan, mutta törmäsi vaihteeksi Jääviiltoon.
"Etkö osaa muuta kuin aiheuttaa harmia Kuolonklaanille ja minun maineelleni?" Jääviilto kysyi tympeästi ja yhtäkkiä oksa heilautti naaraan alas. Huomenkyyhky oli pudota puusta, mutta sai juuri ja juuri tarrattua oksasta tassuillaan. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi avuttomana kollikaksikkoa, jotka vilkaisivat kuningatarta ivallisesti. Sen jälkeen he kääntyivät lähtemään ja loikkivat puusta ketterästi.
"Apua, auttakaa minua! Kylmäliekki, Jääviilto, joku!" Huomenkyyhky huusi pimeyteen kadonneille kolleille, mutta hänen sanansa katosivat usvaan. Yhtäkkinen tuulenpuuska heitti pienikokoisen naaraan puusta alas ja huutojen saattelemana naaras alkoi pudota pimeyteen. Hänestä tuntui, että maa ei tulisi koskaan vastaan, kunnes naaras havahtui hereille hikisenä ja hätääntyneenä. Huomenkyyhky katsoi hämärää pesää stressaantuneena ja tuntui pentujen potkivan hänen vatsaansa. Suurella vatsalla varustettu naaraskissa kömpi ylös ja sukaisi läähättäen rintaturkkiaan. Hehkuaskel oli varoittanut häntä, että pennut syntyisivät todennäköisesti lähipäivinä. Parantaja oli kertonut, että Huomenkyyhkyn olisi parasta pysytellä vain pentutarhan ja leirin suojissa, mutta naaraasta tuntui, että hänen päänsä hajoaisi ilman kävelyretkeä. Siispä naaraskissa lähti koleaan ja vilpoisaan yöhön viikset värähdellen. Huomenkyyhkystä kävely tuntui vaivalloisesta vatsan takia. Naaras puhisi ja ähisi tassutellessaan ulos leiristä. Siinä hetkessä, leiristä ulos talsiessa, Huomenkyyhkyn päähän ei mahtunut Henkäystähden uusia sääntöjä eikä hän täten tajunnut rikkovansa niitä. Huomenkyyhky mietti vain tulevia pentujaan ja painajaistaan. Kylmäliekki ei ollut antanut hänelle yhtään tukea, päinvastoin. Savunharmaa kolli luikki aina karkuun nähdessään tiineen naaraan. Se suututti Huomenkyyhkyä, kuinka kolli saattoikin olla niin munaton hiirenaivo? Huomenkyyhky oli tehnyt toiselle selväksi, että hänellä ei olisi mitään asiaa pentujensa elämään. Naaras oli päättänyt kasvattaa ne yksin. Huomaamattaan kuningatar oli tassutellut Eloklaanin rajalle asti, johon hänen oli pakko pyllähtää. Kylmä maa tuntui ikävältä hänen allaan, mutta naaraasta tuntui, että hän ei jaksaisi takaisin Kuolonklaanin leiriin. Huomenkyyhky pesi turkkiaan levottomana ja mourusi hiljaa. Tätä jatkui hetken, kunnes valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras tunsi ensimmäisten supistuksien tulleen.
"A-apua?" Huomenkyyhky henkäisi avuttomana ja kellahti kyljelleen. Hento lumisade leijaili naaraan turkille ja Huomenkyyhkyä alkoi pelottamaan todenteolla. Entä jos hän poikisi tässä, yksinäisenä? Naaraskissan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kunnes hän kuuli huolestuneen naukaisun.
"Onko teillä kaikki hyvin? Eikö tähän vuodenaikaan ole turhan kylmä nukkua ulkona?" kuului matala naukaisu. Huomenkyyhky nosti päätään huomatakseen tulijan olevan Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Mikä tuuri hänellä olikin!
"Minä.. Minä"; Huomenkyyhky huohotti ja tasasi hengitystään.
"Minä taidan poikia, pentuni, ne syntyvät tässä ja nyt", Huomenkyyhky mouraisi kovaan ääneen.

//Mesi?

//KP-boosti

Höyhenhalla istui aukiolla ylpeänä hymyillen, kun Hahtuvapentua, Katajapentua ja Untuvapentua nimitettiin parhaillaan oppilaaksi.
“Hahtuvapentu. Sinä olet tästä lähtien Hahtuvatassu ja Pikkukaaos saa kouluttaa sinua”, Henkäystähti saneli.
“Katajapentu sinä olet tästä lähtien Katajatassu ja mestariksesi saat Pikiturkin ja sinä Untuvapentu olet Untuva tassu ja saat mestariksesi Lehtituulen”, Henkäystähti lausahteli koruttomasti.
“Hahtuvatassu, Katajatassu, Untuvatassu!” klaani ulvoi kolmesti ja pennut kipittivät mestareidensa luokse. Höyhenhalla päätti lähestyä emoaan ja Hahtuvatassua.
“Sait hyvän mestarin”, Höyhenhalla vitsaili vinkaten Hahtuvatassulle. Hahtuvatassu kehräsi ja Pikkukaaos hymyili.
“Lupaa olla hänelle kiltti”, Höyhenhalla sanoi ja nojautui emoaan kohti.
“Tottakai”, Pikkukaaos sanoi ja hieroi poskeaan vasten Höyhenhallan kaulaa kehrätessään.
“Vietkö minut tutkimaan reviiriä?” Hahtuvatassu kysyi innokkaaseen ja ujoon tapaansa.
“Meidän on paras mennä nyt. Höyhenhalla pidä huoli, ettet hankkiudu enempiin vaikeuksiin”, Pikkukaaos sanoi ja hymyili vienosti. Höyhenhalla pyöräytti silmiään ja lampsi tekovihaisesti mutta huvittavasti kohti pentutarhaa. Virheensä tajuttuaan hän kääntyi kohti soturien pesää. Hän törmäsi matkallaan Vinhatassuun, joka murahti vihaisesti ja sai Höyhenhallan leikkisän mielen valloilleen.
“Siirryhän hieman. Ei ole kohteliasta pidätellä soturia pääsemästä pesäänsä”, hän sanoi leikkisästi tökäten Vinhatassua. Naaras tiesi tämän olevan Lumikkoviiksen oppilas ja varsin pisteliäs tapaus.
“Mitä, jos en”, Vinhatassu sanoi ja istuutui soturien pesän eteen tukkiakseen sen sisään käynnin.
“Noniin älä ole typerä”, Höyhenhalla torui.
“Tehdään tämä sanaillen ei fyysisesti tapellen”, Vinhatassu paljasti hampaansa kuullessaan Höyhehallan sanat.
“Mikä sinä olet minua määräilemään! Olethan sinä entinen erakko”, Vinhatassu irvaili. Höyhenhalla kurtisti otsaansa.
“Minä olen kuule täysin klaanisyntyinen ja täysivaltainen soturi joten väistä ja ole kiltti tai vien asian mestarillesi”, Höyhenhalla sanoi.
“Lumikkoviiksi ei tekisi asialle mitään”, Vinhatassu sanoi.
“Mutta minä teen jos vain saan luvan”, Höyhenhalla sanoi vihaisena ja kuvitteli miten repisi tuon naaraan silmät päästä ja taittaisi tuon kissanrääpäleen niskat. Vinhatassu pyöritteli silmiään. Naaraan pitäessä silmiään kiinni Höyhenhalla livahti oppilaan ohitse ja tuo tuhahti vihaisesti. Höyhenhalla vain loikki tyytyväisenä sisään pesään ja heilautti häntäänsä alentavasti tuolle hiirenaivoiselle ketunläjälle.

Tänään luvassa olisivat kiipeilyharjoitukset! Olimme Kylmäliekin kanssa viilanneet viime päivät vaanimista, ja hänen sanojensa mukaan olin jo tehnyt edistystä. Tiesin kuitenkin, etten missään nimessä ollut vaanimisessa tai ylipäätään metsästämisessä mikään mestari, ja tuskin koskaan tulisin olemaan. Mutta hällä väliä. Taisteleminen ja kiipeileminen ja juokseminen ja oikeastaan mikä vain oli hauskempaa kuin metsästäminen. Saaliiden vaaniminen oli tylsää, enkä koskaan jaksanut odottaa tarpeeksi kauaa. Tietysti itse saaliin perässä juokseminen oli viihdyttävää, mutta minulla ei riittäisi kärsivällisyyttä sen kiinni saamiseen. Mutta hällä väliä.
Hölkkäsin nyt reippain askelin mestarini perässä metsän läpi. Kylmä lumi peitti maata, sitä oli satanut kunnioitettavan paksu kerros viime yönä. Toivoin, ettei puun kaarna olisi liian huurteista ja liukasta. Halusin onnistua edes jossain, eivätkä olosuhteet vaikuttaneet olevan puolellani. Silti tekisin parhaani tehdäkseni Kylmäliekkiin vaikutuksen. Kiipeäisin korkeammalle kuin kukaan kuolonklaanilainen, ei, kukaan kissa, oli koskaan kiivennyt! Näkisin latvasta kaukaisia maailmoja, joista muut saisivat vain unelmoida. Kenties tuolla ylhäällä latvustossa eli ainutlaatuisia lintulajeja, joihin kukaan ei ollut koskaan törmännyt. Minä näkisin ne, ottaisin muutaman kiinni ja veisin leiriin tuliaisiksi.
Ensin kuitenkin pitäisi päästä latvaan. Kylmäliekki pysähtyi erään männyn juurelle, jonka runko näytti selviytyneen pahimmalta lumipyryltä. Hän katsoi sitä hetken mietteliäästi mittaillen puuta katseellaan juurakosta latvaan, ja kääntyi sitten puoleeni.
"Selvä. Tee kuten ohjeistin: ota kynsillä kunnolla kiinni ja hyödynnä oksia. Kiipeä vain niin pitkälle, että jaksat vielä tulla alaskin", savunharmaa kolli selitti. "Muista, ettei sinun todellakaan tarvitse yrittää latvaan kiipeämistä. Oikeastaan parempi, jos pysyttelet matalammilla oksilla."
Nyökyttelin kuuliaisesti, vaikkei aikomuksenanikaan ollut pitäytyä matalammilla oksilla. Kiipeäisin niin ylös kuin pääsisin. Kylmäliekkikään ei voisi olla vihainen minulle, jos kiipeäisin latvaan. Se olisi suuri saavutus se.
Hetkeäkään epäröimättä loikkasin kohti runkoa ja tarrasin tiukasti kiinni kynsilläni. Otteeni piti, oikeastaan yllättävänkin hyvin kun lähdin hinaamaan itseäni ylöspäin. Minulla kesti hetken päästä kiipeilemisestä jyvälle, mutta sitten kun pääsin, vauhtini vain kiihtyi. Välillä hypähdin puusta ulkonevalle oksalle ja lepäsin hetken, mutta jatkoin pian matkaani. Koko ajan liikkumiseni tuntui vain kevyemmältä ja vaivattomammalta, vaikka olinkin väsyneempi. Halusin vain päästä ylemmäs; tarmokkuuteni antoi minulle voimaa. Kylmäliekin huuteluista välittämättä kapusin yhä korkeammalle puuhun. Tämä oli hauskaa!
Ehdin kiivetä vielä pari oksanväliä ennen kuin väsymys alkoi viimein saada minua kiinni. Vilkaisin alas: maahan oli pitkä matka. Ehkä oli sittenkin ollut virhe kiivetä näin korkealle. Näin kuitenkin oksan lähettyvillä. Voisin vain levätä sen päällä hetken ja palata sitten takaisin maahan. Päättäväisesti hypähdin oksaa kohti, mutta selvästi kehoni oli väsyneempi kuin olin kuvitellutkaan. Tassuni hamusi oksaa kun hypähdin ylöspäin, mutta se tapasi vain ilmaa. Jähmetyin jännityksestä kun tajusin, mitä oli tapahtumassa: minä putoaisin! Kirkaisin hätääntyneenä, kun aloin vinhaa vauhtia pudota kohti maata. Matkalla osuin pariin oksaan, mutta kaikeksi onneksi ne eivät käyneet kovin kipeää. Maahan viimein tömähtäessäni jalkaani iski kuitenkin räjähtävä, poltteleva kipu, ja vaikka kaikki ilma oli törmäyksessä paennut keuhkoistani, päästin ilmoille kimeän rääkäisyn.
Kylmäliekki riensi luokseni huoli kasvoiltaan paistaen.
"Mihin sattui?" hän kysyi tutkien minua katseellaan, yrittäen paikantaa kivuliaiden parkaisujeni aiheuttajan. En saanut kivulta sanaa suustani; tuntui, kuin oikea takajalkani olisi ollut tulessa. Yritin liikuttaa sitä, mutta se vain sattui kahta kauheammin.
Liikkeestäni Kylmäliekki sai pääteltyä, mistä kiikasti.
"Viedään sinut leiriin nyt heti", mestarini sanoi vakavasti. "Jalkasi on ehkä murtunut. Hehkuaskeleen on katsottava sitä tarkemmin. Pystytkö nousemaan ylös?"
Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin kerätä itseni. Jalkani ei paranisi tässä makaamalla, ja vaikka siihen sattui niin paljon, että olisin halunnut itkeä, onnistuin jotenkin kampeamaan itseni ylös lumisesta maasta. En kuitenkaan uskaltanut varata jalalleni ollenkaan painoa. Kylmäliekki asettui vierelleni ja antoi minun nojata häneen. Lähdimme sitten takaisin kohti leiriä.
"Taisin sanoa sinulle, ettei sinun pitäisi kiivetä kovin korkealle", soturi sanoi varoen liikkumasta minulle liian nopeasti. Kohautin lapojani.
"Sinä sanoit, että olisi parempi jos pysyttelisin matalalla", korjasin ja onnistuin kivusta huolimatta virnistämään. Minua kuitenkin hiukan hävetti se, että olin noin vain jättänyt mestarini ohjeet huomiotta. Olin kuin mikäkin kakara!
Kylmäliekki ei enää sanonut siihen mitään. Jatkoimme leiriin hiljaisuudessa, jonka välillä rikoin kyselläkseni, mitä tekisimme seuraavalla harjoituskerralla. Kylmäliekki vain sanoi, että katsotaan sitä sitten.
Viimein saavuimme leiriin. Muutamien kissojen katseet kääntyivät suuntaani, ja vaikka pidinkin huomiosta, en todellakaan halunnut kenenkään tietävän totuutta vammastani. Kylmäliekki johdatti minut parantajan pesään, jonka voimakas yrtin tuoksu sai minut irvistämään hiukan. Mestarini vaihtoi Hehkuaskeleen kanssa pari sanaa ja nyökäten minulle lähti sitten ulos pesästä. Parantajanaaras kävi sitten töihin ja alkoi tutkia jalkaani. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta välillä sihahdin kivusta kun hän taivutteli kipeää jalkaani. Lopulta naaras oli valmis antamaan tuomioni.
"Jalkasi on nyrjähtänyt. Joudut lepäämään täällä puoli kuuta."
Katsoin Hehkuaskelta suu ja silmät ammollaan. Mitäh?! Minulla ei ollut aikaa odotella täällä kokonaista puolta kuuta! Minun oli päästävä harjoittelemaan! Jotta pääsisin soturiksi! Tätä en ollut suunnitellut sitten ollenkaan.
"Mutta minun on harjoiteltava Kylmäliekin kanssa! En voi olla täällä!" yritin vedota parantajanaaraaseen, mutta hän vain pudisteli päätään.
"Sinä pysyt täällä", hän sanoi napakasti ja lysähdin läheisille sammalille lannistuneena. Voi että tekojeni seuraukset saattoivat tuntua raskailta.