Kuuntelin ilmeettömänä Kaamoskukan selontekoa hänen elämänsä viimeaikaisista tapahtumista. Tietysti välitin poikani kuulumisista, mutta siitä en ollut varma, kertoiko hän ne minulle aidosta yhteyden halusta. Kaamoskukan uutisissa haiskahti kehuskelu, muistipa hän yhdistää Hilleripilvenkin itseensä. Tuntui, että tälläkin keskustelulla oli hänelle jokin tavoite. En ollut Kaamoskukan aikuisiällä koskaan täysin pystynyt rentoutumaan kollin seurassa, tiesin hänen tulevan kieroudessa emoonsa. Siitä tuskin saatoin syyttää muita kuin itseäni.
"Vai niin", lausahdin neutraalilla äänellä ja peitin inhoni: en pitänyt mielistelystä. "Mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy. Ja olen toki iloinen Hilleripilven ja Lammikkoloikan puolesta."
Oikeastaan en, sillä en tuntenut kumpaakaan. Toisaalta oli aina hyvä, kun kuolonklaanilaiset pariutuivat. Uskoin sen lisäävän hyvinvointia, ja kumppanuus oli aina ensimmäinen askel perheiden syntymiseen. Vähitellen oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, ettei uusia pentuja tarvittaisi: klaani tuntui nyt jo venyvän ja paukkuvan liioista kissoista. Olin huolissani lehtikadosta, enemmän kuin yleensä. Miten ruoka voisi riittää näin suurelle joukolle? Tarvitsimme suuremman reviirin.
Pakotin ajatukseni pysähtymään ennen kuin ne lähtivät laukalle. Halusin keskittyä tähän hetkeen, vaikka koinkin Kaamoskukan seuran hieman vaikeana. Joka tapauksessa vietin jälkikasvuni kanssa aivan liian vähän aikaa. Kaamoskukan pentujakin olin käynyt tapaamassa vain kerran, heti heidän syntymänsä jälkeen.
"Kävisin mielelläni pentutarhalla", vastasin hymyillen soturin aiempaan ehdotukseen. "He ovat tietysti varttuneet sitten viime näkemän."
Kaamoskukka nyökkäsi innokkaasti ja lähti johdattamaan minua pesueensa luo.
"Niin ovat. Heistä tulee vielä hienoja sotureita riveihimme."
Harmaa kallio sulki meidät sisäänsä, kun pujahdimme pentutarhan hieman tunkkaiseen onkaloon. Tarhan ilmanlaatu oli anutlaatuinen, ja olin iloinen siitä, etten joutunut sitä joka päivä hengittämään. Täällä ilma oli lämmintä ja paksua, maidontuoksuista ja kosteaa. Oikealla seinustalla loikoi Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani. Neljä pikkuista pentua olivat jos keskeyttäneet leikkinsä, kun astuimme sisään. Nyt he tapittivat meitä uteliain silmin.
Jokin emonvaisto heräsi henkiin sisälläni, kun silmäilin nelikkoa. Voimakas halu suojella heitä otti minusta tiukan otteen. Pennut olivat sitten ihania.
"Tervehdys kaikille", sanoin ennen kuin Kaamoskukka ehti esittelemään minua. "Olen isänne emo, Pimentovarjo. En ole ehtinyt tapaamaan teitä aiemmin, harmi kyllä."

//Kaamos?

Katsoin silmät kavenneina Pyräkkäpirua, joka oli laittanut minut keksimään pennulle viihdykettä. Mokomakin! En minä ollut mikään leikkisetä.
Pieni Lillukkapentu kuitenkin katsoi minua odottavaisesti, joten vaihtoehtoja ei jäänyt. Pengoin pentuaikojen muistojani, ne olivat täynnä Salamasielun virnettä, sitä, jonka hän oli kantanut mukanaan tähänkin päivään asti. Veljeni oli halunnut telmiä kanssani koko ajan, siltä minusta oli tuntunut. Hänen suosikkinsa oli yksinkertainen leikki, "tappelu". Siinä me tappelimme. Yleensä Salamasielu oli voittanut, siksi hän varmastikin piti siitä. Minä voitin useimmiten kuurupiilossa: jostain syystä emme leikkineet sitä usein.
Olisin ehdottanut juurikin tuota leikkiä, mutta aistin, että täällä oltiin ikään kuin varkain. Pentutarhan kattoon nousi hieman jännittynyt energia, jonka syypääksi uskoin Kaamoskukan. Ulkona emme olisi suojassa, eikä pentutarha itsessään tarjonnut kaksisia piilopaikkoja.
"Osaatko leikkiä heijastusta?" kysyin viimein ja nousin seisomaan. Lillukkapentu kallisti päätään kysyvänä, ja tunsin oloni jostain syystä voitonreimuiseksi. "Selvä, minä näytän."
Astelin pentutarhan loitommaisimmalle seinälle. Opastin Pyräkkäpirun ja Lillukkapennun seisomaan rivissä toisella seinällä katse minuun.
"Nyt minä käännyn seinään päin. Sillä aikaa teidän tehtävänne on tulla minua kohti ja koettaa koskettaa minua, silloin voitatte pelin", selitin ja Lillukkapentu kuunteli tarkasti keskittyen, mikä oli minusta jotenkin huvittavaa. Pennuille leikit eivät olleet... No, leikin asia.
"Mutta...", jatkoin viekkaasti hymyillen, "välillä minä saatan kääntyä ympäri. Ja jos ette ole silloin täydellisesti pysähtyneet, joudutte palaamaan takaisin! Olkaa varovaisia..."
Siristin kaksikolle leikilläni silmiäni ja käännyin ympäri. Heilautin häntääni kaksikolle merkiksi aloittaa.

//Pyräkkä, Lillu?

Tassutin Säihkysielun rinnalla metsässä. Turkkimme koskettivat toisiaan, kun polku oheni. Pian polkua ei enää ollutkaan. Katsahdin toiseen kolliin ilkikurisin ilmein. Kosketin häntä kuonollani kaulaan.
“Ota kiinni, jos saat!” sanoin iloisesti. Säihkysielun jo ennestään loistavat silmät pilkahtivat iloa ja innostusta. Lähdin juoksemaan. Tiesin, etten voittaisi minua paljon nopeampaa kumppaniani, jos en keksisi jotain temppua. Jalkojeni hakatessa maata ja keuhkojeni puristuessa juoksun rasituksesta nauru purkautui sisältäni. Pian Säihkysielu oli jo kintereilläni ja loikkasi kimppuuni. Kierimme maassa pari kierrosta juoksun synnyttämästä voimasta. Nauroin edelleen nyt toisen soturin alla. Säihkysielun ilme oli paljon riemukkaampi kuin aikaisemmin. Hänen häntänsäkin oli innokkaasti pystyssä.
“Sinä naurat, Särösärinä!” hän puuskahti hengästyksissään. Nyökyttelin nauru laantuen hiljalleen, kun koitin saada omatkin keuhkoni toimimaan taas normaaliin tahtiin. Säihkysielu hymyili ja hengitti edelleen rasittuneena juoksusta, mutta nyt oikein onnellisen näköisenä.
“Rakastan sinua”, päästin suustani hieman tönkösti, mutta kuitenkin. En ollut hyvä rakkaudenosoituksissa, joten tämä oli minulle erittäin iso asia kumppanuudessa Säihkysielun kanssa.
“Minäkin rakastan sinua”, Säihkysielu sanoi ja kosketti nenääni omallaan. Suljin silmäni hetkeksi ja huokaisin.
“Päästäisitkö minut nyt ylös?” kysyin ja Säihkysielun pienen naurunpuuskan jälkeen hän päästi minut altaan. Nousin ja katsoin Säihkysieluun koittaen luoda pienen hymyn kasvoilleni. Olin kermanväristä kollia hiukan suurempikokoinen ja katsoin häntä hieman alaspäin, kun hän taas katsoi minua hiukan ylöspäin. Nyt minä tiesin miksi kollille oli annettu niin ihana nimi. Hänen silmistään säihkyi hänen kaunis puhdas sielunsa, joka teki minut aivan loputtoman onnelliseksi. Ehkä vielä jonain päivänä osaisin sanoa sen hänelle.

Kumppanuus. Se on jotain mistä jokainen kissa haaveilee vähintäänkin alitajuisesti. Useimmat kissat ajattelivat sen tarkoittavan rakkautta. Kaamoskukka kuitenkin tiesi paremmin. Kissat haaveilivat jostakusta, joka auttaisi heitä saavuttamaan haluamansa. Harva kuitenkin ymmärsi, että todellinen hyöty kulki tosiasiassa vain toiseen suuntaan. Ja kumppanuus oli siihen oiva keino. Sen avulla naaraat ja kollit voisivat juurruttaa geeninsä jopa ikuisesti metsän kirjavien sukupuiden joukkoon. Ja mitä pidemmälle kissat eläisivät, sitä paremmin he voisivat valvoa sukunsa puhtaana pysymistä. Kaamoskukka pujahti soturien pesästä viileälle ja sateiselle aukiolle. Sade kuin metsän paras ystävä. Se nostatti maan sopukasta metsän herkullisia tuoksuja ja viherlehden aikaan se teki metsästä entistä kauniimman. Kaamoskukan suunnitelma eteni moitteettomasti. Oli vain ajan kysymys milloin hänen geenejä ei enää voisi huuhtoa Kuolonklaanin sukupuusta pois.Hilleripilvi oli saanut kumppanin Lammikkoloikasta, kaikki oli sujunut erinomaisesti. Kollikaksikon seuraava askel oli saada Hilleripilvelle pentuja ja parittaa yksi heistä Kaamoskukan oman kanssa. Kollisoturi ei vielä tiennyt kuka hänen pennuistaan olisi siihen tehtävään tarpeeksi kelvollinen, mutta hän oli varma, että se kirkastuisi kuiden myötä. Heikot paljastivat aina itsensä. Kaamoskukka harppoi muutamalla sulavalla, elegantilla askeleella pentutarhan tienoille, kuin koko leiriaukio olisi ollut hänen omaa reviiriään ja istahti lopulta sukimaan turkkiaan. Kollin katse harhaili sukaisujen välissä aukion kissoissa. Aukiolla ei näkynyt Hilleripilveä, Kaamoskukan salarakasta. Se oli hyvä. Kaamoskukka tiesi, että heidän olisi parempi pitää leirissä kohtelias etäisyys. Kaamoskukka odotti kuitenkin erästä toista. Kuin tilauksesta tummaturkkinen naaras ilmestyi leiriaukiolle. Kollikissan korvat nousivat terhakoina pystyyn ja hän nousi ylös. Kaamoskukan hurmaava hymy leveni hieman, kun hän pääsi Pimentovarjon kuuloetäisyydelle. Kolli nyökkäsi emolleen kohteliaasti.
“Pimentovarjo, iltaa”, kolli tervehti ja viittasi hännällään kohti pentutarhalle.
“Äänien perusteella pennut ovat hereillä. Käytäisiinkö katsomassa mitä Kuolonklaanin uusimmille jäsenille kuuluu?” Pentutarhasta todella kuului pientä meteliä. Kaamoskukka toivoi, että pennut harjoittelivat hänen antamien harjoitusten parissa.
“Iltaa, Kaamoskukka”, Pimentovarjo tervehti poikaansa ja nyökkäsi.
“Jänötassun koulutus edistyy hyvin. Hänestä tulee erinomainen soturi. Ja kuulitko jo, että Lammikkoloikka on nykyään Hilleripilven kumppani?”
Kaamoskukka tiesi, että Pimentovarjo oli läheinen Tuhkajuovan, Lammikkoloikan emon kanssa. Kolli oli salaa todella ylpeä itsestään. Hänhän tekisi Pimentovarjolle vain palveluksen, kun yhdistäisi kaksi kelpo sukua keskenään.
“Hilleripilvi on minun entinen oppilaani”, Kaamoskukka lisäsi, ikään kuin se selittäisi kaiken.

//Pimento?

Muiden kissojen katsellessa en saanut sanottua asiaani. Vilkaisin Lepakkohuutoa ja sitten hänen partiotaan. Korvani painuivat luimuun.
“Menkää ilman häntä!” käskin ja vilkuilin sitten ympärilleni. Kissat olivat kerääntyneet kuuntelemaan. Partion johtaja kohautti lapojaan ja partio lähti. Katsoin Lepakkohuutoa. Saatoimme rikkoa tässä montaakin sääntöä, mutta juuri nyt minua ei kiinnostanut.
“Tule”, sanoin ja toppuutin kollin parantajien pesän sairasaukiolle. Saisimme ehkä olla rauhassa täällä, sillä parantajilla ei ollut juuri nyt potilaita. Vetäsin terävästi ilmaa keuhkoihini ja huokaisin pitkään.
“Tämän on parasta olla tärkeää, vedit minut juuri kaikkien edessä pois partiosta”, Lepakkohuuto totesi vakavana.
“Anteeksi!” huudahdin. Kehoni jokainen karva oli pystyssä ja seisoin jäykkänä paikallani. Tajusin vasta nyt kuinka typerä olin ollut.
“Lepakkohuuto…” sanoin ja emmin sitten seuraavia sanojani. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä olin edes halunnut typerällä keskeytykselläni tehdä. Hännänpääni kääntyili ja nyki. Hengitin sisään ja ulos tiuhaa tahtia ja tuntui, että räjähtäisin. Aivan kuin olisin tunnustamassa rakkauteni uudestaan tai jotain.
“Haluan vastauksia, haluan jotain järkeä tähän sekavaan maailmaan!” vikisin mahdollisimman hiljaa, mutta raivoissani sekä pelokkaana. Halusin tietää olimmeko kumppaneita. Se oli vähintä, mitä Lepakkohuuto voisi minulle nyt antaa. Katsoin kollia epätoivoisena.
“Olemmeko… mitä me… mitä me nyt teemme?” kysyin. Rentoutin lihakseni ja koitin rentouttaa myös mieleni. Lepakkohuuto ymmärtäisi. Hän ymmärtäisi.

//Lepa?

Katselin kollia tyrmistyneenä, enkä osannut täysin vastata tämän kysymykseen. Avasin suuni sanoakseni jotainmutta suljinkin sen uudestaan ja jäin hetkeksi miettimään vastausta
“no on se tottta, en kauheammin pidä syöksyaskeleen läsnä olosta.. Hän on kaikkea muutta kuin hyvä kumppani, en tiedä mikä päässäni pyöri silloin aiemmin kun otin syöksyaskeleen kumppanikseni” nauun hetken miettittyäni ja lasken katseeni maata kohti. Nostin kuitenkin katseeni takaisin hiljaisuusvarjoa kohti määrätietoisen näköisenä.
“mutta se oli oma valintani ja oma virheeni, jos joku joutuu sen takia ongelmiin niin se olen minä, ja vain minä” mauun määrätietoisella äänen sävyllä ja nostan häntäni pystyyn.
“tosin, persiljapentu saattoi maksaa virheestäni hengellään.. Mutta ei se varmaan ole nin hänellä oli vain huono tuuri. Ei hän nyt joutuisi kuolemaan saamatta edes mahdollisuutta elää vain minun typerän ja pienen virheeni vuoksi, sehän olisi todella typerää ja epäreilua..” mauun hivenen hermostuneen oloisena.
*persiljapentu kuol jo kuita sitten, hierakkapilvi ja katajanoki ovat jo sotureita, ovat olleet jo jonkin aikaa! Joten miksi ihmeessä ajattelen silti välillä persiljapentua, hän on hyvässä turvassa pimeyden metsässä eikä minun tarvitse huolehtia.. Minun ei ole tarvinnut huolehtia hänestä pitkään aikaan..* mietin ärtyneenä itseeni.
//hilju?

“Ihan hyvin minulla menee. Syöksyaskel saattaa välillä olla vähän ärsyttävä ja ongelmallinen, mutta se ei ole kovinkaan uutta. Tosin toivoisin kyllä, että voisin olla enemmän yhteydessä Hierakkapilven ja Katajanoen kanssa. En osaa sanoa olemmeko etäiset tai emme vain satu olemaan kauheammin tekemisissä, mutta olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa pentujeni kanssa” Kamomillapyörre naukui. Hiljaisuusvarjo kuunteli naarasta hiljaa. Pitikö Kamomillapyörre muka todella kumppanistaan, jos hän oli vain ongelmallinen ja ärsyttävä hänen mielestään? Kannattaisiko kollin nostaa asia esille?
“Entä sinulla? Miten sinulla on mennyt, Hiljaisuusvarjo?” naaras kysyi vielä kallistaen päätään. Se sai valkoruskean kollin palaamaan takaisin maan tasalle. Hän hymyili ystävälleen varovasti. Kai he vielä olivat ystäviä?
“Minulla menee hyvin. Lummelemmen ja Harakkahaaveen kasvua ja kehitystä on ollut ihanaa seurata ja olen heistä ylpeä. Olen yrittänyt myös viettää heidän kanssaan aikaa niin paljon kuin vain mahdollista kaiken muun sivussa”, Hiljaisuusvarjo selosti naaraalle. “Toivon vain, ettei tästä lehtikadosta tule liian ankara klaanille. En toivo yhtään kuolemaa enää klaanimme ylle.”
“Niin. Toivotaan, ettei lehtikadosta tule liian rankka”, Kamomillapyörrekin myöntyi. Hiljaisuusvarjo oli hetken hiljaa ja katsoi sinisellä katseellaan ystäväänsä. Nyt olisi hänen tilaisuutensa. Syöksyaskel oli leirissä - luultavasti - ja he olivat aivan kahden.
“Minun täytyy kysyä, oletko oikeasti onnellinen Syöksyaskeleen kanssa? Minusta se ei ainakaan näytä siltä…” Hiljaisuusvarjo naukaisi huolestuneena ja toivoi, ettei naaras tuohtuisi täysin hänen yllättävästä kysymyksestään.

//Kamo?

Rosmariinikynsi halusi palata takaisin leiriin nukkumaan ja vaikka Lepakkohuuto olisi oikeastaan ennemmin jäänyt vielä kaksin metsään, hän lähti ennemmin takaisin leiriin kuin jäi ulos yksikseen. Hän siis lähti seuraamaan suurempaa naarasta kuin pentu emoaan.

Lepakkohuudon yö oli levoton. Kolli ei oikein osannut rauhoittua. Hän ei vain päässyt sen ajatuksen ylitse, että Rosmariinikynsi todella piti hänestä. Ajatus oli hänelle hassu - ja osin ehkä ahdistavakin. Jotenkin hän oli vain niin tottunut siihen, että he olivat silkkoja toveruksia, eikä yhtään mitään muuta.
“Lepakkohuuto. Aika nousta. Partio ei odota enää kauaa”, Syöksyaskel ilmoitti herättäen pienen tummanharmaan kollin. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ennättänyt nukkua lainkaan, mutta ei hän voinut vastaankaan väittää.
Lepakkohuuto napsi nopeasti pienen hiiren tuoresaaliskasasta ja lähti suuntaamaan partion kanssa ulos leiristä. Kuitenkin ennen kuin hän ennätti poistua Rosmariinikynnen nauku pysäytti hänet. Kolli käänsi katseensa naaraaseen ja odotti, että hän tuli lähemmäs. Hän vilkaisi hieman parion perään, joka odotti häntä vielä leirin uloskäynnillä katseen kollin turkkia korventaen. Tilanne vain hermostutti Lepakkohuutoa hassusti.
“Mutta partioni”, kolli naukaisi katsellen edelleen muita kissoja, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.
“Aivan sama! Meidän täytyy puhua viime illasta”, Rosmariinikynsi naukaisi kovaan ääneen. Lepakkohuuto luimisti hieman korviaan ja siirtyi lähemmäs naarasta.
“Ei niin kovaa. En halua herättää turhaa huomiota”, hän naukaisi matalaan ääneen ja kääntyi vielä nopeasti partionsa puoleen.
“Menkää te vain! Otan teidät kyllä kohta kiinni!” Lepakkohuuto ilmoitti heille nopeasti ja partio otti ja lähti. Kolli käänsi katseensa takaisin harmaaseen naaraaseen. “Mitä nyt? Puhuitko sittenkin ohi suusi?”

//Rosmy?

Seisoin pienellä aukiolla hiljaisuuspyörteen edessä, kolli oli juuri tullut aukiolle ja ilmesesti yritti aloittaa jutun juurta, en oikein osannut aluksi reagoida, en htään osannut sanoa mitä kolli odotti minun tälle sanovan. Katsoin tätä kuitenkin vakavana, ehkä oletin että se auttaisi minua mitenkän.
“Ihan hyvin minulla menee, Syöksyaskel saattaa välillä olla vähän ärsyttävä ja ongelmaillinen, mutta se ei ole kovinkaan uutta, tosin toivoisin kyllä että voisin olla enemmän yhteydessä hierakkapilven ja katajanoen kanssa, en osaa sanoa olemmeko etäiset tai emme vain satu olemaan kauheammin tekemisissä, mutta olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa pentujeni kanssa” päädyn lopulta maukumaan, sanoin vain kaiken mikä päähäni ensimmäiseksi tuli, en oikein osannut sanoa odottiko hiljaisuusvarjo minun sanovan jotain tiettyä.
“entä sinulla? Miten sinulla on mennyt hiljaisuusvarjo?” mauun vielä perään kysyvästi ja kalistan päättäni kysyvän oloisena. Olin utelias kuulemaan mitä kolli olisi aikeissa vastata, entä jos hänellä olisi vaikka jotain tärkeää sanottavaa, tosin miksi olisi.
*oletaisin ainakin että sinulla menee hyvin.. Toivottavasti en ole väärässä* ajattelen toiveikkaana.
//hilju

Susimieli ilahtui suuresti, kun Salamasielu tarjosi myös tassuaan. Kolli tarttui siihen ja puristi sitä hellästi. Ei liian kovaa, kuten Kylmäliekki oli opettanut. Pienestä eleestä syntynyt ilo lopahti hieman, kun kolli hämmästeli hänen tekojaan.
“Tiedän. Isäni sanoi, että erilaisuus on rikkaus”, Susimieli vastasi mahdollisimman tyynesti, mutta ei peitellyt äänensä värinää ja leukansa väpätystä. Hän ei osannut, mutta hänen isänsä, Kylmäliekki, oli myös opettanut kollin näyttämään tunteitaan. Susimieli oli unohtanut pitävänsä Salamasielun tassusta kiinni ja lopulta lyhyt hiljaisuus oli vaihtunut pitkään, kiusalliseen hiljaisuuteen. Kolli vilkaisi vanhempaa kollia ja tajusi pitävänsä toisen tassusta edelleen kiinni.
“Saisinko tassuni takaisin?” Salamasielu kysyi huvittuneena ja kolli nyökkäsi. Hän oli jo päättänyt päästää siitä irti, mutta käsky ei löytänyt tietään hänen lihaksiinsa. Lopulta hän irrotti otteensa ja vetäisi oman käpälänsä äkkiä takaisin. Susimieli tapitti Salamasielun eleitä ja yritti lukea toista. Turhaan, Susimielellä ei ollut mitään hajua mitä soturin päässä mahtoi liikkua. Susimieli ajatteli, että jos hän kopioisi kollin eleitä, hän olisi kuten Salamasielu. Susimieli kallisti päätään, mutta suoristi sen sitten heti. Liian jyrkästi. Susimieli ei ollut täysin varma oliko hänen päänsä kallistus ystävällinen ele vai suora merkki epävarmuudesta. Susimieli muisteli Kylmäliekin kertoneen, että liika jäljittely voisi kieliä epävarmuudesta. Susimieli ei kuitenkaan ollut varma missä se raja meni ja oliko hän juuri rajalla, kaukana siitä vai ylittänyt sen jo aikoja sitten.
“Minä… tarkoitan että”, Susimieli soperteli ja nielaisi. Hänen kielensä tuntui liian suurelta suuhun ja sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Kolli ei ollut lainkaan varma miten hän saisi ilmaistua itseään. “Olen huono näissä, todella huono.” Susimieli jätti lauseensa avoimeksi, koska hän ei itsekään ollut varma mitä hän tarkoitti.
“Siis.. Huono missä?”
Susimielen katse harhaili hetken Salamasielun olan yli, sitten maahan ja lopulta takaisin valkean kollin silmiin.
“Minä en aina tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, kolli naukaisi hiljaisella äänellä.
“Tai milloin.” Pieni, hermostunut nykäys kulki hänen korvasta toiseen.

//Salami? :o

Lammikkoloikan silmät kapenivat hienoisiksi viiruiksi Hilleripilven tuijottaessa häntä omalla, varsin intensiivisellä katseellaan. Naaras ei halunnut kertoa klaanitoverilleen allekirjoittavansa tuon sanat. Hän oli aina omistautunut Kuolonklaanille ja pyrkinyt olemaan, kuin emonsa Tuhkajuova; naaraan suurin sankari. Hänellä oli ollut tapana verrata itseään siskoihinsa. Salaa Lammikkoloikka oli sitä mieltä, että hän oli siskojansa parempi soturi. Lampiväre ja Lätäkkölempi tuntuivat tuhlaavan aikaansa kaikkeen muuhun. Aiemmin Lammikkoloikka oli ollut siitä niin ylpeä, että hän ei käyttänyt aikaansa mihinkään turhaan ja Tuhkajuovan seuraaminenoli kantanut hänet todella pitkälle. Ja niinhän se olikin, mutta silti hänestä tuntui, että jotain puuttui. Ja se jotain oli asia mikä ei korjaantuisi partioissa ravaamalla tai menemällä aikaisin nukkumaan. Se jotain minkä hänen siskonsa olivat todennäköisesti saavuttaneet. Se jotain voisi olla Lammikkoloikan, jos hän vain tarttuisi Hilleripilven ehdotukseen. Eikä Lammikkoloikka ollut varma mitä hän epäili. Hän todella halusi olla Kuolonklaanin arvostettu soturi. Naaras karisti viimeisetkin epäilyksen rippeet harteiltaan ja nyökkäsi kollille.
“Selvä, mutta minulla on omat ehtoni. Kerta me olemme nyt kumppaneita, varmaan ymmärrät, että hölmöilemällä sinä likaat myös minun nimeni? Odotan sinulta kunniallista käyttäytymistä”, Lammikkoloikka naukaisi viileästi ja antoi katseensa porautua Hilleripilven omaan. Lammikkoloikka oli maineestaan hyvinkin tarkka.
“Sama pätee myös sinuun”, laikukas heitti takaisin pienen virneen kera ja melkein sai Lammikkoloikan pyöräyttämään silmiään. Naaras oli Kuolonklaanin viimeisin soturi (tietenkin heti emonsa Tuhkajuovan jälkeen!) kuka tekisi mitään hölmöä. Luulisi Hilleripilvenkin tietävän sen, jos kolli oli seurannut hänen toimijaan niin tarkkaan.
“Enkä minä halua pentuja heti. En halua kenenkään klaanissa luulevan, että olen hairahtunut heti”, savunharmaa naaras lisäsi. Klaanissa oli paljon naaraita ketkä tuntuivat hankkivan pentuja kenen tahansa kanssa kuka nyt vain sattuu haluamaan pentuja. Lammikkoloikka ei ollut sellainen. Hän oli harkitseva ja halusi myös varmistaa, että Hilleripilvi olisi sopivaa isämateriaalia. Sisimmässään naaras jopa hieman halveksui sellaisia kissoja ketkä hankkivat pentuja ilman kumppanuutta. Lammikkoloikka ajatteli, että sellaiset naaraat eivät myöskään olleet sopivia kissoja kasvattamaan pentuja. Vahinkopennut erityisesti olivat osoitus kurittomuudesta ja heikkomielisyydestä. Lammikkoloikka sukaisi rintaturkkiaan. Vaikka hän olikin yrittänyt irtautua siitä, että joka asiassa hän yritti miellyttää Tuhkajuovaa, hän oli silti salaa todella tyytyväinen. Jos koskaan niin nyt Tuhkajuova saisi olla hänestä ylpeä.

//Hilleriiii?

Keskityin taas rajojen merkkaamiseen, kun eloklaanilaiset olivat häipyneet. Pujahdin yhden suuren saniaisen lehden alta ja merkkasin rajan. Katsoin hetken yhtä kuihtunutta kukkasta. Se oli joskus ollut punainen, mutta sen lehdet olivat nyt käpertyneet ruskeiksi. Mädäntyvien lehtien haju peitti kukan hajun alleen, jos siinä oli edes hajua jäljellä. Mietin kukkaa. Olikohan sillä ajatukset ja tunteet kuten kissoilla? Sillä ei kuitenkaan ollut silmiä tai korvia, niin ei se kai voinut kuulla tai nähdä! Huomioni siirtyi kukasta Aaltosalamaan, joka seisoi edessäni katse rajan ylitse. Naaraan karvat olivat pystyssä ja hänen hännänpäänsä vääntyili vihaisesti. Olin juuri kysymässä, mitä soturi näki, mutta hän ehti avata suunsa ensin. Hän solvasi naapuri klaaniamme ja näytti korvillaan suunnan, josta eloklaanilaispartio meitä tarkaili. Päästin hermostuneen vihan sekaisen murahduksen.
“Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me yritämme saada nämä merkit jätettyä ennätysvauhtia tai käskemme tuota partiota painumaan kuuseen kintereiltämme. Sinä saat tehdä valinnan”, klaanitoverini naukui. Hänen äänensä huokui ihailtavaa itsevarmuutta, johon minä en olisi kyennyt.
“Minulla on parempi idea”, sanoin ja vilkaisin oranssiturkkista toveriani. Hänen ilmeensä kehotti minua jatkamaan.
“Häädetään heidät kunnolla omalle puolelleen. Taistelemalla”, sanoin yrittäen mimikoida naaraan itsevarmuutta. Röyhistin rintaani. Emmeköhän pärjäisi kolmelle eloklaanilaiselle kaksinkin.

//Aalto?

Lammikkoloikan kysymykset ärsyttivät Hilleripilveä, vaikka hän ei voinutkaan näyttää sitä ulospäin. Hänen naamalleen oli jämähtänyt iloton hymy, joka esti häntä paljastamasta todellisia ajatuksiaan utelevalle naaraalle.
“Miksi et juuri sinä?” Hilleripilvi heitti pallon takaisin ja porasi sinisen katseensa Lammikkoloikkaan. *Koska sinä olet päällikön tytär ja yksi harvoista kunnollisista puhdasverisistä naaraista*, hän mutisi mielessään itselleen. “Olen kuullut sinusta pelkkää hyvää - epäilemättä sinä olet Tuhkajuovan tyttäristä omistautunein soturiudelle. Lisäksi sinun suonissasi virtaa veri, jonka jakamisesta monet tässä klaanissa voivat vain haaveilla. Minä voin tarjota sinulle mahdollisuuden päästä jatkamaan sukuasi sekä auttaa sinua näyttämään paremmalta soturilta muiden silmissä. Kumppaniton ja pennuton soturi on pelkkä turhantärkeä kissa. Statusta ja kunniaa hankitaan kasvattamalla klaanille lisää hyviä sotureita.”
Kaamoskukka oli tässä asiassa paljonkin Hilleripilven edellä; kollilla oli varsin sievä edustuskumppani sekä neljä tervettä soturinalkua, joiden tärkein tehtävä tulevaisuudessa olisi tuoda isälleen kunniaa. Hilleripilvi haaveili saavansa jonkun Kaamoskukan pennuista omaksi oppilaakseen. Eihän se ollut sama kuin jos heillä olisi ollut yhteisiä jälkikasvuja, mutta ainakin hän voisi tehdä oman osuutensa edes yhden nuoren kissan kasvattamisessa.
“Joten mitä sanot?” Täplikäs kolli katseli Lammikkoloikkaa pää vähän kallellaan. “Tiedän, että sinäkin sisimmässäsi tiedostat, miten paljon ovia tällainen liitto meille kummallekin avaisi. Meistä voi tulla yksiä Kuolonklaanin arvostetuimmista sotureista, joilla on yhtä arvostettuja jälkeläisiä.”

Salamasielu oli iskenyt silmänsä erääseen suurikorvaiseen olentoon, joka istuskeli aukiolla katse tiiviisti taivaalla. Soturi oli ehtinyt seurata tätä kummastuneena jo jonkin aikaa, vailla tehtävänantoa kun oli. Hän oli perin tylsistynyt: Loskalauha ja Verivarjo olivat lähteneet metsästyspartioon, ja Säihkysielu, johon hän oli Verivarjon kautta tutustunut, oli nukkumassa aamupartion jäljiltä. Kenenkään muun seura ei tällä hetkellä kiinnostanut Salamasielua, mutta vielä vähemmän häntä viehätti ajatus tyhjän panttina istumisesta. Ei tekemättömyys sinänsä ollut ongelma, mutta viihdettä hän kaipasi. Ja nyt Salamasielulla oli vahva aavistus, että hän oli päivän viihteensä löytänyt.
Hän huhuili hetken tuota kummallista taivaantuijottelijaa, mutta kun kissa ei eleelläkään osoittanut Salamasielun kutsuja kuulluiksi, hän luovutti ja asteli tämän luo. Tämä laikukas, Salamasielun mielestä hauskan näköinen kolli kääntyi katsomaan häntä.
"Huhuilin sinua ainakin ikuisuuden", valkoinen kolli sanoi dramaattisesti - ei hän olisi kenenkään perään aivan ikuisuutta jaksanut huudella. Ehkä Verivarjon. "Mitä ihmettä sinä teet?"
Soturi seurasi kiinnostuneena, miten hämmennys pyyhkäisi kissan kasvojen yli. Salamasielu oli tietysti nähnyt kissan aiemmin, partioissa sun muissa. Hän ei kuitenkaan ollut aiemmin tajunnut tämän mahdollista viihteellistä arvoa. Nimeä hän ei muistanut, mikä todennäköisesti johtui enemmän valkoisen kollin ylimielisyydestä kuin tämän vieraan kissan mieleenpainuvuudesta.
Seuraavaksi tämä suurikorvainen kolli ojensi tassunsa. Salamasielu katsoi sitä hölmistyneenä.
"Susimieli", kissa esittäytyi. Hänen hymynsä oli leveä ja niin vilpitön, että jos Salamasielu olisi ollut yhtään hyväsydämisempi ja empaattisempi kissa, hän olisi ehkä hävennyt pitäneensä kissaa pelkästään viihteenä. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut.
"Salamasielu", valkoinen kolli esitteli itsensä ja matki toista ojentamalla tassuaan eteenpäin ymmärtämättä aivan sen tarkoitusta. Seuraavaksi hän sai hämmentyä uudelleen, kun tämä Susimieli tarttui tassullaan hänen omaansa. Salamasielu kurtisti kulmiaan.
"Häh? Mitä sinä oikein teet?" hän kysyi, mutta ei vetänyt tassuaan pois. "Pakko sanoa, toveriseni, sinä olet sitten kummallinen."

//Sus?

Mulkkasin Lepakkohuutoa hänen kommenttinsa jälkeen. Pieni haukotus purkautui suustani.
“Väsyttääkö nuorta pentua? Olisiko pian aika mennä pentutarhaan päiväunille?” Lepakkohuuto kiusoitteli. Mourusin tälle ärsyyntyneenä.
“Minulla on ollut pitkä päivä. Saan olla väsynyt”, totesin jatkaen kopeasti, “Sain oikein kiinni fasaanin aurinkohuipun partiossa!”
Lepakkohuuto pyöräytti silmiään ylpeilylleni. Nyrpistin nenääni jo ennen kuin tuo ehti sanoa mitään. Tiesin kaiken kollin suusta tulevan olevan pelkkää pilailua, mutta saattaisin silti ottaa vähän itseeni.
“Fasaanit ovat ihan helppoja napata!” kolli ivaili. Nyökkäsin ja katsoin pois päin. Leikkisä vitsailu oli kääntynyt minulle epämieluisaksi piikittelyksi. En tiennyt kokiko Lepakkohuuto samoin, vai olinko vain tänään herkällä päällä. Lepakkohuuto ei enää jatkanut. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Nopeasti hiljainen hetki muuttui hyvinkin kiusalliseksi.
“Jos haluat vielä saalistaa, niin tee toki niin. Minä lähden leiriin”, ilmoitin ja kipaisin aluskasvillisuuteen ennen kuin kolli ehti pukahtaa mitään typerää perääni. En halunnut kuulla enää mitä hän sanoisi. Minusta tuntui kovinkin siltä, että räjähtäisin pian. Olin kertonut kollille pitäväni hänestä ja nyt tunteeni sinkoilivat maasta pilviin ja kaikkialla niiden välillä. Lepakkohuuto ei ollut kysynyt mitään sen jälkeen. Oliko hän todella vain aikeissa sivuuttaa ystävyytemme tärkeimmän kysymyksen? Tassuni tärisivät, kun suunnistin takaisin leiriin. Hännänpääni kääntyili ja korvani olivat luimussa, kun menin pesälleni. Käperryin keräksi ja koitin saada ajatukseni kuriin.
***
“Lepakkohuuto, odota!” huusin kollin perään, kun tämä oli lähdossä leirin uloskäynnistä reviirin puolelle seuraavan auringonnousun aikaan. Pieni musta kolli pysähtyi ja pyörähti ympäri.
“Mutta partioni”, soturi sanoi, mutta keskeytin tämän.
“Aivan sama! Meidän täytyy puhua viime illasta”, sanoin hieman liian kovaankin ääneen. Kissat ympärillämme nostelivat korviaan ja katsoivat suuntaamme. Minua hävetti ja halusin karata pois. Kauas pois. En ollut hyvä tälläisessä.

//Lepa?

Lehtikato, tähdet ja pimeys avautuivat Salamasielun edessä. No, lehtikato vain kuvainnollisesti, sillä vielä vietettiin lehtisadetta. Nuori soturi kuitenkin tunsi luissaan ja ytimissään kylmien aikojen lähestyvän. Hän katsahti vierellään istuvaan Verivarjoon. Salamasielu saattoi tuntea soturin kehon lämmön, vaikka tämä pysytteli visusti hiirenmitan päässä. Mustaturkkisen naaraan katse oli kohdistunut taivaalle, jonka pilvettömällä, tummalla kannella tuikki lukemattomia tähtiä. Salamasielun sydäntä oikein kivisti katsoa tuota pientä, valkoista täplää naaraan nenän päällä. Kuinka suloinen se olikaan, kuinka tuttu. Salamasielu ei ollut aiemmin nähnyt kellään vastaavaa merkkiä, ja siksi se oli vienyt hänen huomionsa alusta asti.
"Mitä tuijotat?" Verivarjo kysyi, mutta tavanomainen äkeys oli kaikonnut hänen äänestään. Se tapahtui viime aikoina useammin ja useammin. Heidän edestakainen piikittelynsä ei tietenkään ollut kaikonnut mihinkään, mutta Salamasielusta oli alkanut tuntua, että siinä oli jotain syvempää. Hän varoi loukkaamasta Verivarjoa sellaisissa asioissa, mistä tämä oli epävarma - niin hyvin hän jo naarassoturin tunsi. Salamasielu epäili, että Verivarjo teki samoin hänelle.
"Sinua tietenkin. Aina vain sinua."
Verivarjo hätkähti, kun erotti Salamasielun äänessä sellaisia pehmeitä, tunteikkaita sävyjä, joita ei ollut aiemmin kuullut. Salamasielu hymyili pienesti ja tunsi jälleen tuon saman kivistyksen: oli niin Verivarjoa reagoida tuolla tavalla, hieman hermostuneena ja vaivaantuneena, mutta edelleen naaras piti hänen katseestaan kiinni. Musta soturi näytti pian rentoutuvan, mikä oli Salamasielulle uutta - ja juuri asian uutuus kertoi hänelle, ettei Verivarjo olisi vielä valmis. Kolli ei halunnut kumppania, joka hypähti pienestäkin hellyyden osoituksesta. Eikä hän halunnut olla kissa, joka sai Verivarjon sykkeen kiihtymään. Salamasielu halusi sen hidastuvan, hän halusi Verivarjon lepäävän hänen luonaan. Hän halusi olla tälle turvapaikka, jotain tuttua, ja jotain, mihin luottaa. Jotain varmaa, syvää ja lämmintä.
Siksi hän piti vielä Verivarjon asettaman etäisyyden, vaikka hänen kehonsa huusi häntä nojaamaan naaraan puoleen. Salamasielu toivoi, että soturi olisi uskaltautunut tekemään aloitteen, mutta tämä ei ollut vielä se ilta. Ei hän kuitenkaan kokenut, että olisi joutunut mitenkään tyytymään nykyisiin olosuhteisiin. Ei tähtitaivaan katselemisessa Verivarjon kanssa ollut mitään tyytymistä, ei mikään parempi odottanut häntä - tämä oli jo kaikki, mitä hän tältä hetkeltä saattoi toivoa.

AURA
Kaamoskukka: 124kp! -
Susimieli: 19kp -
Kylmäliekki: 15kp - Lepää rauhassa legenda.
Lillukkapentu: 18kp -
Lammikkoloikka: 62kp! -
= 238KP

AUROORA
Pimentovarjo: 59kp! -
Lampiväre: 15kp -
Loskalauha: 20kp! -
Varissulka: 9kp -
= 103KP

ELANDRA
Poppelipomppu: 17kp -
Jääviilto: 17kp -
Lätäkkölempi: 13kp -
= 47KP

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 36kp! -
Uiveloyö: 16kp -
Aaltosalama: 16kp -
Pyräkkäpiru: 11kp -
= 79KP

KOIVU
Lokkimieli: 28kp! -

KÄÄRMIS
Laineliekki: 14kp -
Katajanoki: 29kp! -
Lepakkohuuto: 7kp -
Hiljaisuusvarjo: 22kp! -
= 72KP

SAAGA
Särösärinä: 19kp -
Rosmariinikynsi: 13kp -
Harakkahaave: 7kp -
= 39KP

UNTUVA
Tuimakatse: 14kp -

Hilleripilven puheenvuoron aloitus ei ollut lupaava, vaan sai minut epäilemään kollia entistä vahvemmin. Mitä hän ajoi takaa? Minä pidin itseäni vähintään kohtalaisen hyvänä soturina, mutta en tarvinnut Hilleripilveä kertomaan sitä.
“Ainakin toinen meistä”, vastasin kollille, mutta viiksieni hienoinen väpätys kertoi minun olevan oikeasti hieman huvittunut. Kohotin kollille toista kulmaani. Hän oli kyllä oikeassa, meidän kumppanitilanteemme oli meitä yhdistävä tekijä. Miten se kuitenkaan liittyi mihinkään? Rehellisesti minä en edes ollut miettinyt asiaa. Kumppanuus ei tuntunut sopivan kuvioihini. Pyyhkäisin hännälläni maata. Emoni ei ollut koskaan kulkenut pää pilvissä rakkaudesta haaveillen, eikä minullakaan ollut siihen tarvetta. Epäilin perineeni ajattelutavan osittain naaraalta. Työnsin kuitenkin ajatukset Tuhkajuovasta jonnekin mahdollisimman syvälle. En halunnut ajatella naarasta, hän oli muuttunut. Kollisoturin imartelu ei saanut perhosia lepattelemaan vatsassani, mutta ne saivat minut kiinnostumaan kollin asiasta. Hilleripilven sanat kaikuivat korvissani huvittavina, vaikka hänen ilmeensä pysyi vakavana. En pystynyt lukemaan Hilleripilven ajatuksia, mutta yhdestä asiasta olin lähes varma. Kolli ei liehittelisi minua, jos hänellä ei olisi omia taka-ajatuksia ja uskoin arvanneeni mitä hänellä oli mielessä.
“Ehdotatko kumppanuutta?”
Ja leopardilaikkuisen kollin vastaus oli kyllä, mutta ei sillä tapaa mitä minä olin ajatellut. Hilleripilvi selitti ehdottavansa järkikumppanuutta. Olin kuullut joidenkin kissojen valitsevan sellaisen rakkauteen perustuvan kumppanuuden sijasta ja se kuulosti yllättävän houkuttavalta. Hyvä kumppani voisi parantaa asemaani ja saada minut näyttämään entistä paremmalta soturilta muiden edessä. Katseeni viivähti Hilleripilvessä. Hyvä kumppani ei ollut vain tunneasia. Jokaisen fiksun kissan kuului huolehtia siitä, millaisen jäljen jättäisi klaaniin. Mittailin Hilleripilveä katseellaani.
“Miksi juuri minä?” kysyin viileästi. Klaani oli täynnä kissoja, myös puhdasverisiä ja järkeviä.
“Ja mitä sinulla on minulle tarjota kauniiden ja tyhjien kehujen lisäksi?”

//Hilleri-Pilleri? >:)

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Hilleripilvi lipaisi huuliaan ja repäisi linnusta mehevän näköisen jalkapalan, ennen kuin työnsi saaliin Lammikkoloikan eteen. Vaaleanharmaa soturi katsoi häntä tiiviisti sinivihreillä silmillään; naaraan ilmeestä oli käytännössä mahdoton lukea, mitä tämä oikeasti ajatteli Hilleripilven tuppautumisesta tämän seuraan. Hilleripilvi päätti lähteä kokeilemaan jäätä kepillä:
“Me molemmat olemme hyviä ja kunnollisia sotureita, sellaisia joista Kuolonklaani saa olla ylpeä.” Hän nielaisi palan lintua ja huitaisi tassullaan höyhenen irti viiksestään. Hänen katseensa lipui takaisin odottavan oloiseen Lammikkoloikkaan. “Meillä on myös eräs toinen yhdistävä tekijä: meillä ei ole kumppania tai perhettä.”
Kun Lammikkoloikan silmät kaventuivat viiruiksi, Hilleripilvi jatkoi yhtä kepeällä äänensävyllä kuin oli aloittanutkin: “Ikäistemme soturien pitäisi olla jo hyvää vauhtia perustamassa perhettä ja jatkamassa sukua. Mitä hyötyä on olla hyvä soturi, jos taitojaan ei voi välittää eteenpäin jälkipolville?”
Seuraavaksi Hilleripilvi loi vieressään istuvaan naaraaseen pitkän, vetoavan katseen. “Sinä olet fiksu naaras. Ymmärrät varmaan, mihin pyrin tällä.”
“Ehdotatko kumppanuutta?”
“Kyllä, mutta en mitä tahansa kumppanuutta vaan järkikumppanuutta. Tunteita ei tarvitse sotkea tähän liittoon millään muotoa”, Hilleripilvi tuhahti, nosti tassuaan ja ihasteli omia kynsiään. Mielessään hän kuvitteli, miten iskisi ne Lammikkoloikan turkkiin samalla tapaa kuin tämä oli tehnyt Kaamoskukalle taannoin. Maksun aika tulisi vielä joskus, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä ja toimittava suunnitelman mukaan. “Olemme molemmat varsin viehättäviä kissoja, ja epäilemättä jälkeläisistämme tulisi hyvä yhdistelmä meidän molempien parhaimpia puolia.”

//Lammikko? B)

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Pesin tassujani hiljaisena. En juuri nyt kaivannut seuraa yhdestäkään ylimääräisestä kissasta. Olin kuluttanut sosiaalisen akkuni Särösärinän kanssa partioidessa eikä leirissä ollut kovinkaan monta kissaa kenen kanssa mielelläni juttelin. Aukiolla pyörivä kylmä tuuli sai minut pörhistämään valmiiksi ohutta ja lyhyttä turkkiani. En odottanut lehtikatoa innolla. Minun lyhyt turkkini ei nauttinut pakkasista ja minua ärsytti, että en pystynyt suorittamaan tehtäviäni samalla tahdilla kuin muulloin. Muistelin, että viime lehtikatona oli ollut muutama päivä milloin minä ja muutama muu epäonnekas kissa ei ollut voinut poistua pesästä. Värähdin. Minä en todellakaan muistellut sitä kovinkaan hyvällä. Sukaisin tassukarvani suoraksi ja nostin päätäni, kun näin laikkuturkkisen kollin linnun kanssa. Lirkuttelu sai minut luimistamaan korviani. Kyseinen kissa oli Hilleripilvi. En tiennyt kollista.. oikeastaan mitään? Olimme olleet korkeintaan samoissa partioissa. Siispä mikä sai kollin liittymään seuraani?
“Ehdotuksesta? Kuulostaa erikoiselta”, totesin lyhyesti, mutta tein kollille tilaa vierelleni. Olin liian utelias siihen, että olisin vain hätistellyt Hilleripilven matkoihinsa. Halusin tietää mitä ihmettä tuolla oli sanottavana. Jos se olisi jotain turhanpäiväistä, kuten "auta minua pääsemään päälliköksi, niin valitsen sinut varapäällikökseni", niin voisin lopettaa sen keskustelun siihen paikkaan. Tiesin olevani siitä erikoinen tapaus, että minä en voinut kuvitella mitään yhtä kamalaa, kun päällikkyys. Halusin olla hyvä soturi ja tehdä paljon töitä, mutta jonkun toisen ohjauksessa. Minä en todellakaan halunnut olla se kissa kuka jakaisi muille käskyjä.

//Hilleriii? :O

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Tähdet kiiluivat tummanhohtavalla taivaalla. Ylhäällä majaileva kuunsirppi yritti kaikkensa valaistessaan yön pimeydessä, eikä se siltikään aikaansaanut samanlaista kelmeää hohtoa hämärään, mitä täydenkuun aikaan aina oli. Lehtisateen pimeys ja hämäryys oli aivan omaa luokkaansa. Lehtikadon aikaan maahan satanut lumi piti huolen siitä, että se peilasi tähtien ja kuun valoa ympärilleen. Lehtisateen aikaan kaikki valo vain katosi metsän hämäryyteen. Oli kuin metsä olisi oikein imaissut kaiken itseensä ja varastoinut sen. Puiden varjot keinuivat ympärillä kuin kaartuen kohti. Yöllä kävi vain muutamia tuulen puuskia, mutta muuten tuulikin tuntui seisahtuneen hetkeksi uinumaan. Hetken ajan tuntui siltä, ettei aika olisi juossut eteenpäin ollenkaan. Kuin se olisi jäänyt johonkin jumiin, eikä päässyt siksi liikkumaan. Jostain kaukaisuudesta saattoi kuulla pöllön ujelluksen tai oksien äkillisen kahinan ja siipien lepatuksen. Siihen yön äänet yleensä päättyivät. Kuinka pimeässä oli samalla niin turvallinen olo, mutta samalla myös niin turvaton. Kuinka vihollinen olisi saattanut vaania aivan vieressäsi ilman, että olisit havainnut mitään. Mutta pimeys yleensä myös kadotti sinut mahdollisen vihollisen ulottumattomiin. Saatoit olla rohkea ja olla se ensimmäinen, joka saa kyntensä uppoamaan johonkin tai vastaavasti välttyä kaikelta kokonaan, jos pelkuruuden takia olisi jäänyt johonkin hiljaa piiloon kyyhöttämään. Sellainen sai olon ylivirittyneeksi, eikä sen tähden tähän aikaan yleensä paljoa väsyttänyt. Väsymys iski yleensä vasta sen jälkeen, kun tiesi vastuun olevan jollain toisella ja pääsi sammalien sekaan nukkumaan. Ei sitä kuitenkaan niskavillat pystyssä odottanut mahdollisia uhkia, vaan enemmänkin sitä oli normaalia valppaampi ja tarkempi erilaisten rasahdusten kanssa. Ajatuksistani huolimatta yö jatkoi kulkuaan rauhallisesti vailla mitään normaalista poikkeavaa. Pimentovarjo oli määrännyt minut yövartiointiin ja vartiointivuorossani oli enää vain hetki aikaa, kunnes Matotaisto tulisi päästämään minut nukkumaan. Saisin nukkua pitkään, kunnes vasta myöhemmin ottaisin varapäällikön suunnitelmien mukaan osaa rajapartiointiin. Ehdin hetken olla vielä ajatuksieni kanssa keskenään, kunnes kuulin ääniä sotureiden pesän suunnalta. Käännyin ja siirsin katseeni pesän liepeille, josta huomasinkin suurikokoisen kollin puskeutuvan ulos. Tämä lähti varmoin askelin etenemään kohti ja tämän meripihkanväriset silmät kiiluivat aamuhämärässä. Matotaisto oli mielestäni melko erikoinen kissa, mutta toisaalta hän taas sopi täydellisesti Kuolonklaanin riveihin. Tavallaan jopa pidin kollista, sillä hän oli hyvin vähäpuheinen, mitä osasin arvostaa kissoissa. Mielestäni turha jonnin joutava keskustelu oli pahinta, mitä taivaankannen alta mahtoi löytää. Nopeasti vaihdoimme Matotaiston kanssa muutamalla sanalla kaiken oleellisen ja pääsinkin jatkamaan suoraan matkaani sotureiden pesälle muiden joukkoon nukkumaan.

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Hilleripilvi koetti olla sävähtämättä kuullessaan Kaamoskukan ehdotuksen. Lammikkoloikastako hänelle kumppani? Oletikko Kaamoskukka todella, että hän pystyisi olemaan naaraan kanssa missään tekemisissä sen jälkeen, mitä tuo oli tehnyt hänen armaimmalleen? Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että ajatus - kuten kaikki Kaamoskukan ajatukset - oli hyvä, koska Lammikkoloikan lähelle pääseminen oli sama asia kuin Henkäystähden lähelle pääseminen. Toivottavasti vain Lammikkoloikkakin ymmärtäisi oman parhaansa ja olisi valmis harkitsemaan asiaa.
“No, onhan hän ihan sievä naaras”, Hilleripilvi myönsi lopulta ja kehräsi naurusta Kaamoskukan kutitellessa hännällään hänen leukansa alta. “Ja hyvällä lykyllä minun vaatimattoman komeat piirteeni periytyvät myös jälkikasvujeni iloksi.”
Kaamoskukka hymyili viekasta hymyä. “Aivan varmasti periytyvät”, kolli kujersi hänen korvaansa.

Leirissä oli hiljaista. Suurin osa kissoista oli yhä ulkona partioimassa tai saalistamassa tai kouluttamassa oppilaitaan. Hilleripilven onneksi Lammikkoloikka ei kuulunut yhteenkään näistä luokista tällä hetkellä; tabbykuvioinen naaras oli kaatuneen kuusen vieressä pesemässä tassujaan. Hilleripilvi otti paremman otteen suussaan olevasta linnusta ja lähti tassuttamaan soturia kohti päättäväisenä.
“Tervehdys, kaunis neito”, Hilleripilvi maukui ja laski linnun jalkojensa juureen. “Haluaisitko jakaa kanssani tämän linnun?” Kun Lammikkoloikka loi häneen hyvin, hyvin epäileväisen katseen, hän jatkoi edelleen hymyssä suin: “Samalla voisimme keskustella eräästä ehdotuksesta, joka minulla on sinulle. Se liittyy meidän molempien tulevaisuuteen.”

//Lammikko?

Painoin kuononi vasten Hilleripilven omaa ja suljin silmäni.
“Niin minäkin sinut”, vastasin kollin kuiskaukseen. Kolli oli minun ykkösuskottuni.Tiesin, että meidän suhde oli spesiaali. Pelkästään jo sen osalta, että Hilleripilvi oli spesiaali. Minä uskoin, että Pimeyden metsä ei soisi kenenkään elämään yhtä upeaa ja luotettavaa kissaa. Minä tiesin myös, että oma tunne-elämäni oli niin outoa.. Kolli oli kuitenkin hyväksynyt sen, että minä en ollut mikään pehmo tai että minä en rakastanut samalla tapaa, kun muut. Minä näytin luottamukseni aivan toisella tapaa.
“Vaikka me emme voi olla julkisesti sitä mitä me olemme, tulee vielä se päivä kun voimme. Se päivä, kun kukaan heikko ei seiso meidän tiellämme”, naukaisin ja räpäytin silmiäni. Se oli totta. Jonain päivänä me olisimme Pimeyden metsän varjoissa yhdessä. Siihen menisi kuitenkin aikaa. Minulla oli ensin toteutettavana monta tärkeää tehtävää. Hilleripilven kysymys oli kuitenkin vaikea. Luonnollisesti minä olisin sopiva kissa valitsemaan leopardikuvioisen kollin kumppanin. Olihan minun arvostelukykyni täysin omaa luokaansa! Kuolonklaanissa ei kuitenkaan ollut kovinkaan montaa täysin sopivaa kissaa. Siristelin silmiäni mietiskellessäni. Sitten päässäni välähti.
“Lammikkoloikka. Olisi sinullekin hyväksi, jos olisit läheinen päällikön tyttären kanssa. Sen lisäksi saisit selvitettyä Lammikkoloikan aikeita sopivasti. Miltä se kuulostaisi?” ehdotin mietteliäänä. Lammikkoloikka oli myös sopivan hiljainen, mutta ei mikään hiirulainen. Naaras ei vaikuttanut yhtä hyväuskoiselta, kuin Hämärähalla. Mutta toisaalta Hilleripilven ei ollutkaan tarkoitus huijata Lammikkoloikkaa. Uskoin, että savunharmaa naaras olisi liian fiksu huijattavaksi. Mutta naaras voisi oikeastaan olla sopivan fiksu kumppanuuteen mikä ei perustunut rakkaudelle tai muullekaan varsinaiselle uskollisuudelle.
"Hän voisi oikeastaan olla todella sopiva tähän. Sitä paitsi voisitte saada ihan suloisia pentujakin", kiusoittelin Hilleripilveä kutitettelemalla kollia.

//Hilleri-pilleriiii? <3

Henkäystähti oli keksinyt, että lähtisimme yhdessä metsästämään. Mistä ihmeestä hän tuon ajatuksen oli saanut, sitä en tiennyt. Kenties päälliköllä oli minulle jotain tärkeää asiaa, mitä sekä pelkäsin että odotin mielenkiinnolla. Tai, ehkä hän halusi viettää kanssani aikaa tutustuakseen - aivan varmasti.
Joka tapauksessa odottelin nyt leirin uloskäynnillä. Aurinko oli valmiina laskemaan, ja olin juuri ilmoittanut auringonlaskun partioihin lähtijät. Itse partioisin seuraavan kerran vasta aamulla. En ollut ilmoittanut itseäni mihinkään partioon sitä ennen, sillä en tiennyt, mitä Henkäystähti halusi. Ehkä tämä metsästysretki hänen kanssaan olisi minulle sen verran suuri henkinen taakka, etten jaksaisi lähteä enää yöllä juoksemaan ympäri reviiriä.
Pian näin harmaaturkkisen päällikön astelevan ulos pesästään. Hän tervehti nopeasti paria tytärtään - Lammikkoloikka ja Lampiväre, oli ihme että erotin pentueen kolme naarasta toisistaan - ja asteli sitten luokseni. Tarkastelin hänen ilmettään jo kauan ennen kuin hän ehti kohdalleni: en voinut sille mitään, se tapahtui luonnostaan. Olin aina ollut varovainen Henkäystähden kanssa, mutta viime aikoina olin ollut entistä jännittyneempi. En tiennyt, mitä hän minusta oikein ajatteli. Sen tiesin, etten Eloklaanin vapautumisen jälkeen ollut enää nauttinut hänen suosiostaan samalla tavalla. Stressini oli helpottunut noista päivistä, enkä enää ajatellut seuraavan päivän voivan olla viimeiseni - varapäällikön tehtävissä tai sitten elävien kirjoissa - mutta edelleen jokin pieni, pelokas ääni kehtasi häiritä mieltäni. Arvelin, etten ollut tehnyt mitään, mistä voisin ansaita Henkäystähden vihan ylleni. Mutta koska en osannut lukea häntä ollenkaan, en voinut olla tästä varma - kenties olin epäonnistunut jo kauan sitten, ja päällikkö vain odotti sopivaa hetkeä hankkiutua minusta eroon.
"Iltapäivää, Pimentovarjo", Henkäystähti tervehti. Neutraali äänensävy, kohtelias - hyvä. Mikään hänen olemuksessaan ei kielinyt siitä, että olisin vaikeuksissa. Toisaalta, kuten todettu, en osannut lukea häntä kovinkaan hyvin.
"Tervehdys, Henkäystähti", vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. "Ilmoitin juuri auringonlaskun partioihin lähtijät. Määräsin yhden ylimääräisen metsästyspartion, sillä tuoresaaliskasa on täydentynyt tänään hieman kehnosti."
Henkäystähti vilkaisi kasan suuntaan, mutta ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta. Eihän ollut mitenkään poikkeuksellista, että jonain päivänä riistaa vain jäi vähemmän kiinni.
"Oliko riistaa merkittävästi vähemmän?" hän kysyi kaiketi vain kohteliaisuudesta. Keskustelu oli kiusallinen, ainakin minun mielestäni - molemmat tiesimme, ettei tässä ollut mitään puhuttavaa. Sama kuin juttelisi säästä.
"Ei. Sen verran, että sen voi laittaa tuurin piikkiin."
Henkäystähti nyökkäsi.
"Selvä. No, lähdetään sitten, kun kerran olet valmis."
Sanaakaan sanomatta lähdin seuraamaan päällikköä, joka johdatti meidät ulos leiristä. Henkäystähti ei vilkaissut taakseen eikä sanonut vähään aikaan mitään. Kuvittelin jo päiväni olevan luetut, kun yhtäkkiä kolli vilkaisi taakseen minuun.
"Oletko viihtynyt Jääviillon seurassa?"
En antanut yllätykseni näkyä kasvoistani. Minun mielestäni olimme olleet melko varovaisia sen suhteen, ettei keskusteluihimme olisi kiinnitetty mitään huomiota. Eikä niitä ollut paljoa ollutkaan. Kysymys sai minut joka tapauksessa hieman hermostuneeksi, sillä juuri Henkäystähden syrjäyttämisestä olimme viimeksi puhuneet. Lopulta emme olleet päätyneet minkäänlaiseen suunnitelmaan, mutta jotain edistystä keskustelu oli tuonut - Jääviilto oli luvannut auttaa minua. Vaikka mistään murhakuviosta emme olleetkaan puhuneet, olisimme molemmat varmasti mennyttä, jos Henkäystähti saisi tietää keskustelun sisällön.
En kuitenkaan pitänyt todennäköisenä, että kollilla oli mitään hajua asioiden laidasta. Osasin olla varovainen juonieni kanssa, minun oli vain luotettava itseeni.
"Viihtyminen olisi aika vahvasti sanottu", vastasin välinpitämättömän kuuloisesti. Tähän mennessä en ollut vielä joutunut valehtelemaankaan.
Henkäystähti tuhahti huvittuneesti.
"Kenties", hän sanoi. "Olen välillä nähnyt teidän juttelevan leirissä. Sanon nyt suoraan, että olen pohtinut, mitä teidän keskustelunne voivat koskea. Ette vaikuta nauttivan toistenne seurasta niin paljoa, että päätyisitte puhumaan niitä näitä."
Olin hämmästynyt siitä, että Henkäystähti kysyi asiasta noin suoraan. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että tietäisi mitään.
"Siinä olet oikeassa. Rehellisesti sanottuna, en minä kovin monen kissan seurasta varsinaisesti nauti. Sen verran minua ehkä jo tunnet", vastasin ja hymyilin Henkäystähdelle ilottomasti. Päätin vastata hänelle rehellisyydellä ja ripauksella haavoittuvaisuutta: se tuntui parhaalta peliliikkeeltä tällä hetkellä. Antaisin Henkäystähdelle sellaisen kuvan, että uskoutuisin hänelle jostain. Silloin hänen olisi vaikeampi kyseenalaistaa rehellisyyttäni, sillä olisin jo myöntänyt jotain salaamisen arvoista.
"Koen yhteyttä parhaiten oman ikäisiini sotureihin. Heihin, jotka olivat täällä ennen Eloklaania. Tunnen heidät: tiedän, mitä polkuja he ovat kulkeneet. Joidenkin kanssa olen ollut yhtä aikaa pentutarhalla ja myöhemmin oppilaina. Kai sinäkin joskus koet olosi vanhaksi?"
Henkäystähti kohtasi katseeni, ja erotin hänen silmissään mielenkiintoa. Tiesin maineeni viileänä kissana, joka ei antanut paljoa itsestään. Kuolonklaanilaiset innostuisivat, jos myöntäisin heille palan sydämestäni. Henkäystähti ei ollut poikkeus.
"Toisinaan", hän vastasi pohtivasti, eikä jäänyt selittämään asiaa sen enempää. Jatkoin.
"Ajat muuttuvat. Tulee uusia sotureiden polvia, uusia oppilaita, uusia pentuja. Uusia pariskuntia ja uusia sukuja. Uusia ongelmia vanhojen päälle. Mutta nuo samat kissat ovat olleet vakio elämässäni. Ja vaikka en kaikkia niin hyvin tunnekaan, he ovat olleet osa kotiani koko elämäni. Olen partioinut heidän kanssaan, nähnyt heidän rakastuvan ja perustavan perheen. Olen taistellut heidän rinnallaan. Olen aina nähnyt heidät samassa ympäristössä, samoissa kuvioissa. Päivittäiset partiot, yöt sotureiden pesässä, joskus kokoontuminen. Jokin heidän silkassa olemassaolossaan tuo minulle turvaa."
Yksinäinen lintu visersi männyn latvassa yläpuolellamme. Kenties se olisi viimeinen linnun laulu, jonka kuulisin ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Luonto hiljenisi ja lumi peittäisi nämäkin routaiset polut alleen, niin kuin oli aina peittänyt ja tulisi aina peittämään.
"Kuuraturkki jätti aukon. Tuhkajuova on muuttunut. Jääviilto ei ole mitään mieluisinta seuraa minulle, mutta hänet minä tunnen. Hän on aina ollut vakio elämässäni. Siksi siedän häntä. Ja ehkä siksi hänkin sietää minua, ken tietää."
Olimme pitkään hiljaa monologini jälkeen. Ehkä Henkäystähti oli yllättynyt siitä, että sai vastaukseksi kysymykseensä tällaisen vuodatuksen. Hän tuskin oli odottanut sitä. Hän oli odottanut, että puolustelisin tai kieltäisin. Kumpikin olisi kertonut hänelle liikaa. Tämä oli paras, mitä keksin.
Jostain syystä oloni oli kevyt. Huomasin sen, kun seurasin tuon saman linnun lentoa latvasta latvaan. Mieleni tuntui leijailevan korkealla, sydämeni hidasti juoksunsa kävelyksi. Vierelläni kulkeva kissa ei tuntunut enää viholliselta, vaan joltain, johon saatoin ainakin tämän pienen hetken ajan luottaa. Olin raottanut hiukan sydämeni ovea, ja nyt oli Henkäystähden vuoro päättää, miten hän vastaisi. Olin haavoittuvaisuudellani tarjonnut hänelle yhteyttä, ja selvästi se oli asia, jota kipeästi kaipasin. Ehkä se olikin syy, miksi mieleni oli tähän ratkaisuun päätynyt.
"Saatan ymmärtää, mitä tarkoitat", päällikkö vastasi viimein. Hän piti katseensa edessään. Ehkä hän oli kiusaantunut, mutta hän kuulosti enemmän myötätuntoiselta kuin välinpitämättömältä. "Olen pahoillani Kuuraturkin suhteen. Olet oikeassa, ikätovereitasi ei enää ole niin paljoa jäljellä, että voisit alkaa seuran suhteen nirsoilemaan."
Hymyilin hänelle pienesti, mutten enää sanonut mitään. Tässä hiljaisuudessa tuntui hyvältä olla. Hetkeksi unohdin, miten tätä kissaa vihasin, ja kuinka mielelläni tappaisin hänet, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus.
"No, mennään sitten asiaan", Henkäystähti sanoi hetken päästä ja kiristi tahtiaan. "Metsästämäänhän tänne on tultu."

Harmaavalkoinen soturi oli juuri palannut rajapartiosta ja istahtanut sotureiden pesän eteen tarkkailemaan klaanitovereidensa liikkeitä, kun kaunis musta turkki rusehtavilla laikuilla kiinnitti hänen huomionsa.
Neilikkasydän asteli rauhalliseen tapaansa, varsin siroin askelin kohti tuoresaaliskasaa jokin saalis suussaan ja pudotti sen sitten kokoelmaan. Naaras istahti siihen ja jäi ilmeisesti aprikoimaan, minkä riistoista ottaisi itselleen syötäväksi.
Saalista oli edelleen hyvin saatavilla, mutta Lokkimieli tiesi tilanteen voivan muuttua minä päivänä hyvänsä. Oli lehtisateen puoliväli, joten lehtikato ei olisi enää kaukana. Lehtikato tarkoittaisi myös riistakatoa. Lokkimieli ei pitänyt siitä. Syy ei kuitenkaan liittynyt mitenkään klaanin hyvinvointiin tai siihen, kuka sai syödäkseen ja kuka ei. Soturi ei vain pitänyt siitä, miten vaikeaa hänen oli saalistaa lehtikadon aikaan, kun lumi peitti kaiken aluskasvillisuuden ja uuden lumikerroksen muodostava lumisade tuppasi peittää kaikki pienet merkit, joita pienet riistaeläimet jättivät jälkeensä. Ilman näitä merkkejä saaliin löytäminen oli Lokkimielelle lähes mahdotonta. Se johtui hänen erittäin heikosta hajuaististaan.
Kolli teki kuitenkin jatkuvasti töitä kehittääkseen metsästystaitojaan. Itse asiassa Lokkimieli tietyllä tapaa myös piti haasteesta, jonka lumi taas pian toisi hänelle. Isoin ongelma olikin oikeastaan se, miltä se näyttäisi ulospäin, jos hän palaisi leiriin metsästyspartiosta tyhjin hampain.
Lokkimieli katsoi tarkkaan, miten Neilikkasydän poimi kasasta pienen hiiren. Naaras mahtoi ajatella myös tulevaa lehtikatoa. Lokkimieli hymähti itsekseen, koska oli odottanutkin Neilikkasydämen valitsevan jonkin vähäpätöisemmän saaliin ateriakseen.
Hän oli tarkkaillut naaraan toimia jo useamman kuun ja saanut Neilikkasydämestä sellaisen kuvan, että tämä toimii tunnollisesti koko klaanin hyväksi, eikä muutenkaan ikinä tee itsestään mitään numeroa. Mustaruskea naaras pysytteli usein partioissakin hiljaa taka-alalla. Tämä vaikutti aina jokseenkin varautuneelta erityisesti isommissa porukoissa. Lokkimieli oli kuitenkin muutamaan otteeseen saanut Neilikkasydämen rupattelemaan kanssaan. Se oli vaikuttanut helpommalta silloin, kun paikalla ei ollut muita. Ja se oli hyvä asia. Oikeastaan se oli täydellistä. Se tekisi Lokkimielelle paljon helpommaksi saada naaras mieltymään itseensä. Sitä paitsi Neilikkasydän vaikutti hyväuskoiselta - eli toisin sanoen helposti manipuloitavalta.
Pääasia olisi siis, että naaraan lähipiiri ei alkaisi epäillä mitään Lokkimielen tarkoitusperistä. Juuri sen vuoksi Lokkimielen oli tärkeää tutustua samaiseen naarassoturiin paremmin kahden kesken.
Kolli uskoi onnistuvansa suunnitelmassaan vähän liiankin helposti. Mutta nyt olisi korkea aika laittaa pyörät pyörimään.
Lokkimieli peseytyi sukien turkkinsa kauttaaltaan oikein siistiksi, kuten hänen emonsa Sulkavirta oli kauan sitten opettanut. Valkoisen ja harmaan kirjava kolli pysähtyi hetkeksi tutkimaan vasemman etutassunsa kynsiä. Pahus, hän ajatteli huomatessaan kaksi katkennutta kynnenpäätä. Hänen täytyisi vielä tänään käydä teroittamassa kynsiään oikein kunnolla puuta vasten. Ne olivat päässeet aivan kamalaan kuntoon, eikä auringonnousun aikainen terottaminen näyttänyt korjanneen asiaa vielä ollenkaan. Soturin oli oltava aina valmis taisteluun. Ja Lokkimieli oli kynsistään erityisen tarkka. Olivathan ne ratkaisevassa osassa, jos tositaistelusta puhuttiin. Myönnettäköön, että kolli halusi myös näyttää huolitellulta. Siitä oli hyötyä, kun halusi pitää yllä täydellistä kuvaa itsestään. Lokkimieli oli ulospäin mitä esimerkillisin Kuolonklaanin soturi. Sellainen hän oli kaikkien muiden klaanitovereidensa silmissä, paitsi yhden. Uiveloyö oli poikkeus. Uiveloyö oli nähnyt Lokin todellisen puolen. Soturi ei kuitenkaan huolinut siitä. Päinvastoin hänellä oli tunne, että hän voisi hyötyä siitä rasittavasta nuoresta naaraasta vielä jotenkin. Lokkimieli oli nimittäin melko vakuuttunut, että hänen entinen oppilaansa ei ymmärtänyt ollenkaan, miten epätavallisia Lokkimielen koulutusmenetelmät olivat etenkin koulutuksen jälkipuoliskolla olleet. Sitä paitsi, Uiveloyö oli gravitoitunut hänen seuraansa edelleen vielä soturi-ikäisenäkin. He kävivät silloin tällöin kävelyillä ja metsästämässä- tai ennemminkin Uiveloyö seurasi Lokkimieltä ulos leiristä kuin mikäkin tärähtänyt ankanpoikanen. Joskus he vain söivät vierekkäin puhumatta sanaakaan. Lokkimieltä ei haitannut. Oikeastaan se näytti hyvältä ulospäin, että hänellä oli hiukan useammin samaa seuraa. Se sai Lokkimielen vaikuttamaan varsin uskottavasti siltä, että hänellä olisi ollut ystäviä.
Tovin kuluttua Neilikkasydän lopetti aterioimisen. Lokkimieli valpastui.
Kun mustan ja ruskean kirjava naaras nousi ylös paikaltaan, Lokkimieli lähti kipittämään tuoresaaliskasalle häntä pystyssä muina kolleina, kuin ei olisi huomannutkaan Neilikkasydäntä. Neilikkasydämen kohdalla hän hidasti vauhtiaan ja hänen askeleensa muuttuivat jämäkämmiksi.
Neilikkasydän oli tavalliseen tapaansa siirtynyt hiukan etäämmälle tuoresaaliista peseytymään. Tänään naaraalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan ketään, jonka kanssa vaihtaa kieliä, kuten hänellä useimpina päivinä oli. Lokkimieli oli pannut sen merkille.
Lokkimieli valitsi kasasta satunnaisesti päästäisen, kääntyi, katseli ympärilleen ja käveli sitten Neilikkasydämen viereen.
Tummaturkkinen naaras keskeytti tassujen pesun ja kohotti katseensa Lokkimieleen.
"Päivää", kolli maukaisi kohteliaasti laskettuaan ruokansa maahan.
"Saanenko liittyä seuraasi?" hän kysyi imitoiden iloista äänensävyä.
"Toki, mikä ettei", Neilikkasydän sanoi vaisusti ja väläytti kollille hennon hymyn. “Itse olen jo syönyt, mutta voin pitää sinulle seuraa.”
Lokkimieli loi naaraalle pari kiitollista silmienräpäytystä. Hän asettui hännänmitan päähän naaraasta ja alkoi jyrsimään ateriaansa.
“Löysimme tänään rajapartiossa hiirenpesän”, Lokkimieli sanoi saadakseen keskustelun aikaan.
“Sepä hyvä löytö”, Neilikkasydän maukui.
“Kyllä. Vaikkakin väärä partio.” Lokkimieli hymyili.
“Ajattelin, että voisin etsiä sen tänään myöhemmin uudestaan ja yrittää saada vähän saalista”, hän jatkoi.
“Ylimääräinen tuoresaalis ei olisi pahitteeksi klaanille”, Neilikkasydän totesi.
Lokkimieli haukkasi palasen ruoastaan. Nielaistuaan suunsa tyhjäksi hän kääntyi takaisin naaraan puoleen.
“Juuri tätä ajattelin. Lehtikato yllättää vielä, halusimme tai emme. Siihen on hyvä varustautua”, Lokkimieli maukui.
“Niinpä”, Neilikkasydän myötäili.
Hetken he olivat kumpikin hiljaa Lokkimielen viimeistellessä ateriaansa ja Neilikkasydämen keskittyessä kylkensä pesemiseen. Lokkimieltä ei koskaan haitannut hiljaisuus. Hän piti siitä. Mutta soturi arveli, että Neilikkasydämelle saattaisi tulla epämukava olo, kiusaantunut, jos hiljaisuus jatkuisi liian pitkään.
Kolli nuolaisi muonan rippeet huuliltaan.
"Onko sinulla vielä velvollisuuksia tänäpäivänä?" Lokkimieli kysyi ryhdistäytyessään istumaan.
"Ei. Olin jo metsästyspartiossa", naaras kertoi.
"Haluaisitko lähteä hiirenpyynnille kanssani?" Lokkimieli kysyi tekaisten oikein lämpimän hymyn kasvoilleen ja katsoen naarasta suoraan silmiin.
Neilikkasydän räpäytti silmiään.
"Voisinhan minä lähteäkin, kiitos kysymästä", tämä vastasi hennolla äänellä.
"Sepä mukavaa. Kerro vain, kun olet valmis lähtemään."

Lokkimieli pysähtyi ennen piikkihernetunnelia tarjoten kohteliaasti tietä Neilikkasydämelle.
"Kiitos", naaras maukaisi, ja Lokkimieli väläytti tälle hymyn.
Mustan ja ruskean kirjavan soturin pujahdettua tunneliin Lokkimielen kasvot palautuivat silmänräpäyksessä vakaviksi. Harmaalaikkuinen soturi seurasi naarasta ulos leiristä. Ulkona Neilikkasydän pysähtyi odottamaan ilmeisesti sitä, että Lokkimieli lähtisi näyttämään tietä.
"Jos muistan oikein, hiiren pesä on tuossa suunnassa", Lokkimieli sanoi, kun hän lähti johdattamaan klaanitoveriaan täysin satunnaiseen suuntaan.
Ujo naaras käveli pitkään hänen vierellään vaiti. Se ei edelleenkään haitannut kollia. Lokkimieli tuumi valinneensa oikeastaan aivan täydellisen kohteen. Kaikista ärsyttävintä naaraissa oli se, kun ne puhuivat joskus ihan lakkaamatta. Ainakaan Neilikkasydämen kanssa ei olisi sitä ongelmaa. Hän mietti, että saattaisi jopa jaksaa katsella tuon naamaa useammankin kuun. Tosin mitä nopeampi prosessi olisi, sen parempi. Lokkimieli tarvitsi tuolta naaraalta vain pennun. Tarkalleen ottaen vähintään yhden terveen, elävän kollipennun. Mieluiten useammankin. Ja Lokkimieli arvioi, ettei naaraan kanssa lähentymisessä voisi kovin kauaa mennä. Hänen pitäisi vain rikkoa tuo ujouden kuori ja saada sitten Neilikkasydän tykästymään, mielellään jopa rakastumaan iteensä. Lokkimieli ei uskonut, että se tulisi olemaan kovin vaikeaa. Eliväthän naaraat niin tunnepitoisesti, että pelkästään erityiskohtelu saattaisi riittää Neilikkasydämen luottamuksen ja kiintymyksen saamiseksi.
Lokkimieli ylitti kaatuneen puunrungon, ja naaras tuli perässä sulavalla loikalla. Lokkimieli tarkasteli naarasta ja hymyili tälle jälleen. Ennen pitkää tuo olisi aivan pihkassa häneen. Ennen pitkää tuo synnyttäisi hänen pentunsa. Ennen pitkää kollilla olisi joku, johon luottaa sataprosenttisesti. Joku, joka ottaisi riskit hänen puolestaan kyseenalaistamatta. Ennen pitkää Lokkimielellä olisi oma poika, jota käyttää hyväksi suunnitelmissaan.