Aaltosalaman hymy, vaikkakin vaisu, sai minutkin hymyilemään hiukan.
"Toivon samaa", vastasin vakavasti. Kuolonklaanin menestyminen tekojemme seurauksena olisikin ainoa lohtuni. En halunnut, että nuo kissat tai Punatähti olisivat kuolleet turhaan. Kuolonklaanista olisi pakko tulla vahvempi Henkäysvarjon johdolla; se, että me olisimme olleet väärässä, ei ollut vaihtoehto.
Astelin takaisin leiriin Aaltosalama kannoillani. Toivoin, että olin saanut edes hiukan piristettyä soturia. Tietenkään en voinut olettaa hänen olevan kunnossa tuosta vain, sillä se, mitä olimme kokeneet, varmasti kummittelisi naaraan mielessä vielä kauan. Kuten minunkin mielessäni.

Isäni oli hakenut henkensä ja nykyään hänet tunnettiin Henkäystähtenä. Minulta veisi aikani tottua uuteen nimeen, mutta pidin siitä. Aina, kun sanoin hänen päällikkönimensä ääneen, tunsin oloni ylpeäksi. Nyt kun Henkäystähti käyttäytyi lämpimämmin minua kohtaan, saatoin olla tyytyväinen siitä, että juuri hän oli isäni - olin päällikön poika. Olin jopa toivonut, että hän nimittäisi minut varapäällikökseen, vaikka jälkikäteen ajateltuna ajatus tuntui aika pentumaiselta. Kuolonklaanissa oli paljon minua kokeneempia sotureita, kuten Pimentovarjo, jonka Henkäystähti oli nimittänyt varapäällikökseen.
Henkäystähti oli myös kertonut klaanille ennustuksesta, jonka oli muka saanut Pimeyden metsältä. Hänen liittolaisenaan tiesin, että kaikki oli valetta. Oli tuntunut väärältä istua klaanilaisten joukossa teeskennellen tietämätöntä samalla kun erakkosyntyiset menettivät oikeuksiaan. En pitänyt tästä, mutta en voisi asettua isääni vastaan. Jos sanallakaan ilmaisisin olevani hänen juoniaan vastaan, saisin heittää hyvästit hänen luottamukselleen. Minun olisi vain pidettävä suuni supussa ja oltava tyytyväinen siihen, ettei tämä syrjintä kohdistunut minuun. Tai keneenkään josta välitin.
Sivusta katsominen kävi kuitenkin koko ajan vaikeammaksi. Eräänä päivänä metsästyspartio toi synkkiä uutisia: Toivetassu oli karannut partiosta ukkospolulle ja jäänyt hirviön alle. En ollut koskaan oikeastaan tuntenut oppilasta, mutta hänen tapauksensa painoi silti sydäntäni. En voinut nimittäin olla ajattelematta, että Toivetassu oli kenties halunnut karata klaanin erakkovastaista ilmapiiriä ja politiikkaa. Se ei ollut lainkaan mahdoton ajatus: oppilaan isä oli Mäyräkynsi, entinen erakko, joten myös Toivetassu oli ajettu Kuolonklaanissa ahtaalle. Olin toivonut, ettei kukaan enää joutuisi kuolemaan isäni suunnitelmien vuoksi, mutta tietenkään se ei ollut mahdollista. Eikä Toivetassu jäisi viimeiseksi uhriksi, kuten saisin pian huomata.
Kuolonklaanilaiset olivat hetken saaneet sulatella näitä suru-uutisia, kun joku tömisteli vihaisesti leirin aukion halki Henkäystähden luo - Mäyräkynsi. Kollin kasvoilta paistoi niin viha kuin suru poikansa puolesta. Monet tuntuivat syyttävän Höyhenhallaa Toivetassun kuolemasta, sillä hän oli ollut oppilaasta vastuussa, mutta Mäyräkynsi selvästi kohdisti raivonsa kenties ansaitsevampaan kohteeseen.
"Henkäystähti!" Mäyräkynsi karjaisi ja yllätyin hiukan normaalisti hiljaisen kollin purkauksesta. Selvästi hänen poikansa menettäminen oli saanut soturin pois tolaltaan. En ihmetellyt. "Toivetassu on kuollut, ja se on yksinomaan sinun syytäsi!"
Henkäystähti ei värähtänytkään, kun suurikokoinen kolli pysähtyi kyljet kohoillen hänen eteensä. Mäyräkynsi näytti siltä, että oli valmis repimään turkin päällikön yltä. Hän liikkui vaarallisilla vesillä: Kuolonklaanissa päällikön arvostelu oli jyrkästi kielletty ja kaiken kukkuraksi Mäyräkynsi oli entinen erakko. Henkäystähti olisi tuskin epäröinyt tarttua tilaisuuteen ajaa erakkosyntyinen soturi klaanista, vaikka hänen rikkeensä olisi ollut pienempi. Jos Mäyräkynsi jatkaisi päänsä aukomista, hän ei välttämättä selviäisi pelkällä karkotuksella.
"Minä tiedän, että hän karkasi ukkospolulle sinun ja uusien sääntöjesi takia", Mäyräkynsi murisi ja väläytti hampaitaan harmaalle päällikölle. "Ilman sinua minun poikani olisi vielä elossa. Kuinka voit olla noin julma?"
Henkäystähti pudisti päätään. Halusin ajatella, että isäni tunsi hiukan myötätuntoa Mäyräkynttä ja tämän perhettä kohtaan. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan tyytyväinen Toivetassun kuolemaan, vaikka tämä olikin ollut puoliksi erakko.
"Mäyräkynsi, otan osaa menetykseesi", päällikkö sanoi vakavasti ja nyökkäsi kookkaalle soturille. "Emme kuitenkaan voi tietää, miksi Toivetassu juoksi ukkospolulle. Ja nämä muutokset ovat tarpeellisia. En todellakaan halunnut joutua tekemään mitään tällaista, mutta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Ymmärrän, että sinä ja muut erakkotaustaiset olette tyytymättömiä tilanteeseenne, mutta tämä on Kuolonklaanille parhaaksi."
"Tyytymättömiä?" Mäyräkynsi tuhahtaen. "'Tyytymätön' ei ollenkaan riitä kuvaamaan minun tuntemuksiani! Sinä itse tulet tuhoamaan Kuolonklaanin ennen kuin kukaan erakkosyntyinen ehtii sitä tekemään! Olet surkea päällikkö, Henkäystähti. Sinä eriarvoistat klaaniamme, eikä siitä seuraa mitään hyvää."
Henkäystähti siristi silmiään.
"Vihjailetko jotain?" hän kysyi muristen. Ilmapiiri leirin aukiolla oli jännittynyt; kaikkien katseet olivat kääntyneet Henkäystähteen ja Mäyräkynteen. Kenties soturi voisi vielä pelastaa nahkansa, jos valitsisi sanansa huolellisesti.
"En usko, että olen ainoa, joka on "tyytymätön tilanteeseen". Jos kuvittelet, että aiomme vain hyväksyä sinun typerät sääntösi, olet väärässä", Mäyräkynsi vastasi sihahtaen ja sinetöi kohtalonsa. Tiesin, ettei Henkäystähti voisi vain jättää Mäyräkynnen sanoja huomiotta. Soturi oli osoittanut olevansa valmis kapinoimaan, eikä hän missään nimessä saisi inspiroida muita. Isäni oli osoitettava muille erakkoverisille, ettei tällainen käytös ollut sallittua.
En siis ollut yllättynyt, kun Henkäystähti odottamatta viilsi Mäyräkynnen kaulaa. Kuulin kuolonklaanilaisten järkyttyneet huudahdukset ennen kuin näin veren alkavan roiskua maahan ammottavasta haavasta erakkosyntyisen soturin kaulassa. Kollin silmät olivat laajentuneet järkytyksestä: hän tuskin oli odottanut, että Henkäystähti menisi näin pitkälle. Mäyräkynsi katsoi hetken päällikköä henkeään haukkoen ja kaatui sitten maahan tämän eteen. Siirsin katseeni muualle, jotta en näkisi hänen inhottavasti kouristelevaa kehoaan, mutta kuulin silti kollin korisevan äänen, kun hän yritti samaan aikaan kirota Henkäystähteä ja anoa apua sivustakatsojilta. Mäyräkynttä ei kuitenkaan enää voinut pelastaa, vaikka joku olisikin uskaltanut asettua Henkäystähteä vastaan. Hänen kehonsa nyki vielä hetken ennen kuin hiljaisuus lankesi aukiolle. Mäyräkynnen vihreät silmät tuijottivat eteenpäin lasittuneina kun hän veti viimeisen henkäyksensä.
Henkäystähti katsoi soturin ruumista kylmästi eikä vaikuttanut siltä, että Mäyräkynnen tappaminen olisi ollut mitään muuta kuin pieni vaiva. Hän nosti pian terävän katseensa kuolonklaanilaisiin.
"Toimikoon tämä erakkosyntyisille muistutuksena sekä Kuolonklaanin säännöistä että paikastanne klaanissamme", päällikkö murahti viileästi. "En hyväksy tällaista käytöstä. Minä en aio antaa kenenkään teistä tuhota Kuolonklaania, joten nämä säännöt ovat paikallaan. Hyväksykää ne mukisematta tai kärsikää seuraukset."
Painava hiljaisuus aukiolla jatkui, sillä kukaan ei uskaltanut nousta Henkäystähteä vastaan. Minä en ollut muita rohkeampi, enkä oikeastaan edes halukas vastustamaan häntä. Tietysti oli kamalaa, että Mäyräkynsi oli kuollut tuolla tavalla. Mutta oikeastaan se oli hänen oma vikansa. Henkäystähti oli antanut hänelle tilaisuuden kävellä pois tilanteesta, mutta soturi ei ollut tarttunut siihen. En kuitenkaan ollut varma, olisinko itse pystynyt päällikkönä moiseen tekoon.

Minut oli viimein nimitetty oppilaaksi. Ai että! Pentuaikojen tylsät ja värittömät päivät tarhalla olivat takana, ja uudet seikkailut odottivat minua. Tänään olisi vuorossa ensimmäiset oikeat harjoitukseni. En malttanut odottaa! Olin noussut varmuuden varalta jo ennen auringon nousua, sillä en halunnut myöhästyä ja tuottaa heti pettymystä mestarilleni ensimmäisenä päivänäni oppilaana. Sitä paitsi mitä nopeammin pääsisimme lähtemään, sitä nopeammin pääsisimme harjoittelemaan, ja sitä nopeammin minä oppisin ja sitä nopeammin pääsisin soturiksi. Jos oppilaana olo oli hauskaa, en voinut kuvitellakaan, miten hienoa elämä soturina voisi olla. Tietysti soturina oleminen toi mukanaan paljon velvollisuuksia, mutta viis niistä. Ainakin saisin olla vapaa ja kulkea reviirillä minne lystäsin. Oppilaana niin en pääsisi tekemään, sillä jonkun soturin olisi aina oltava mukanani.
Odottelin oppilaiden pesän ulkopuolella mestariani. Minun mestarikseni oli nimitetty Kylmäliekki. Olin valintaan tyytyväinen, sillä Kylmäliekki oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hän olisi varmasti hyvä mestari, ja pääsisin nopeasti soturiksi. Oikein kihisin innosta kun vain kuvittelin niitä kaikkia asioita, jotka Kylmäliekki voisi opettaa minulle. Soturikoulutukseni piti sisällään paljon erilaisia osa-alueita: saalistusta, taistelua, kiipeämistä, juoksemista, jäljittämistä, vaanimista, kenties jopa kalastamista. Kaikki olivat tärkeitä taitoja, ja halusin olla hyvä niistä jokaisessa. Tulisin olemaan yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista, se oli varma se.
Viimein Kylmäliekkikin ilmestyi soturien pesästä. Hän näytti hiukan yllättyneeltä siitä, että olin jo odottamassa häntä; auringon ensimmäiset säteet pilkistivät nyt puiden takaa värittäen leirin kultaiseksi. Virnistin mestarilleni.
“Hyvää huomenta, Kylmäliekki! Olen valmiina päivän harjoituksiin”, sanoin itsevarmalla äänellä ja katsoin mestariani innokkaasti silmiin. Kylmäliekki nyökkäsi.
“Hyvä”, savunharmaa kolli kellertävän vihreillä silmillä sanoi lyhyesti. Kohotin hiukan kulmiani; hän ei vaikuttanutkaan kovin puheliaalta kissalta. Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, kunhan hän osaisi hoitaa tehtävänsä kunnialla. Ja siitä minulla ei ollut epäilystäkään.
“Harjoittelemme tänään saalistusta. Eiköhän sitten lähdetä.”
Savunharmaa soturi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja seurasin innokkaasti perässä. Askeleeni tuntuivat keveiltä ja puoliksi hypähtelin hänen takanaan kun kuljimme syvemmälle Kuolonklaanin reviirille. Korkeat männyt kasvoivat ympärillämme kurottaen taivaisiin asti. Kenties jokin päivä Kylmäliekki laittaisi minut kiipeämään yhden latvaan. Se olisi aikamoinen seikkailu se: nuo puut olivat hurjan korkeita! Näkisin varmasti niiden latvasta koko metsän, varmasti Eloklaanin reviirille asti. Meinasin jo ehdottaa Kylmäliekille, että harjoittelisimmekin kiipeilyä, mutta nielin sanani. Hän oli mestarini ja tiesi varmasti paremmin, mikä oli minulle parhaaksi. Jos se tarkoittaisi saalistusharjoituksia, olkoon niin. Minä olin vain nuori ja kokematon oppilas, en tietekään tiennyt paremmin kuin Kylmäliekin kaltainen kokenut ja arvostettu soturi.
Kylmäliekki johdatti minua mäntyjen lomassa vielä hetken, kunnes saavuimme pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa harjoitella, tuumin katsellessani ympärilleni. Ei kiviä tai kantoja joihin kompastua. Mestarini seisahtui minua vastapäätä ja hänen katseestaan päättelin, että minun oli aika kuunnella häntä.
“Harjoitellaan ensin vaanimista. Näytän sinulle ensin, miten se tehdään”, Kylmäliekki sanoi ja pudottautui vaanimisasentoon. Hänen vatsansa oli niin alhaalla että melkein viisti maata, mutta häntänsä kolli piti ilmassa. Katsoin tarkasti, miten hän hitaasti hiipi eteenpäin. Hänen liikkeensä olivat hienovaraisia ja harkittuja, enkä ollut aivan varma, kykenisinkö samaan. Tai ainakaan vielä: tietysti jossain vaiheessa tulisin ainakin melkein yhtä hyväksi kuin hän.
Kylmäliekki nousi takaisin seisomaan.
“Sinun vuorosi. On parempi oppia kunnon vaanimisasento nyt, niin saalistaminen sujuu paremmin.”
Hän nyökkäsi minua asettumaan vaanimisasentoon. Olin harjoitellut vaanimista jo pentuna - tosin vain leikkien merkeissä - joten en ollut aivan kujalla siitä, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Pudottauduin matalaksi kuten Kylmäliekki oli näyttänyt ja muistin pitää häntänikin ylhäällä. Kun koin, että asentoni oli niin hyvä kuin sillä hetkellä se saattoi olla, käännyin toiveikkaana Kylmäliekin puoleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kovin vaikuttuneelta.
“Muista jakaa painosi tasaisesti jokaiselle raajalle. Nyt näyttää siltä, että olet vähän kallellaan oikealle”, mestarini selosti ja korjasin asentoni nopeasti, vaikka nyt se tuntuikin hiukan kummalliselta. “Häntäsi on ilmassa, mikä on hyvä, mutta se ei saa myöskään olla liian korkealla. Sinun on pidettävä se poissa tieltä, jotta se ei kahistele lehtiä tai oksia liikkuessasi.”
Laskin hiukan epäröiden häntääni alemmas. Selvästi vaanimiasennossani oli paljon korjattavaa. Kylmäliekki huomautti vielä siitä, että minun tulisi pitää pääni alempana. Sen jälkeen hän julisti asentoni riittävän hyväksi toistaiseksi. Hän kuitenkin sanoi, että harjoiteltavaa olisi vielä paljon.
Seuraavaksi savunharmaa soturi noukki kauempaa kookkaan kävyn ja asetti sen sitten parin ketunmitan päähän minusta. Häntäni alkoi kiemurrella innokkuudesta ilmassa. Tätä minäkin olin leikkinyt pentutarhassa: teeskentelisin, että käpy oli saalis ja ottaisin sen kiinni.
“Kuvitellaan, että tuo käpy on saaliisi. Hiivi sen luo ja ota se kiinni”, Kylmäliekki ohjeisti ja otti askeleen taaksepäin tehden minulle tilaa. Nyökkäsin soturille ja keskitin katseeni uhriini. Nuolaisin huuliani keskittyneenä ja lähdin sitten hiipimään vaanimisasennossani lähemmäs. Kulkemiseni oli hiukan vaikeaa. Oli haastavaa korjailla asentoani Kylmäliekin ohjeiden mukaiseksi ja samalla liikkua eteenpäin. Huojuin hiipiessäni puolelta toiselle, mikä varmasti näytti aika kömpelöltä, mutta ainakin liikuin eteenpäin. Yritin muistaa pitää häntänikin sopivalla korkeudella, jotta se ei osuisi maassa olevaan kylmään lumeen. Lopulta olin saapunut mielestäni tarpeeksi lähelle käpyä. Häntäni alkoi jälleen kiemurrella kuin sillä olisi ollut oma tahto, kun innokkuuttani vaivoin hilliten valmistauduin hyökkäämään. Keinuin takajaloillani hetken ennen kuin viimein ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuilleni kävyn päälle. Heitin sen voitonriemuisasti ilmaan ja katsoin tyytyväisenä Kylmäliekkiä.
“Hyvä yritys”, harmaa kolli sanoi hetken päästä ja nyökkäsi. “Mutta vaanimiasentosi vaatii paljon työstämistä. Ehkä huomasit itsekin, että liikkumisesi oli hiukan epätasapainoista ja huojuvaa.”
“Huomasin”, sanoin nyökäten ja virnistin. “En ollut pysyä pystyssä! Mutta silti selvisin loppuun asti.”
“Aivan. Meidän on työstettävä tasapainoasi. Tietysti tämä oli vasta ensimmäinen kerta kun harjoittelimme vaanimista, joten epäonnistumisesi oli odotettavissa. Jaksoit kuitenkin yrittää, mikä on hieno juttu. Kokeillaanpas uudestaan.”

Harjoittelimme Kylmäliekin kanssa vaanimista koko päivän. Aurinko oli jo laskemassa hiljalleen, kun viimein lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Oloni oli uskomattoman väsynyt: jalkani olivat kuin lyijyä ja kylkeni kohoilivat kun puuskutin hengästyneenä. Mutta ennen kaikkea minulla oli nälkä, enkä malttanut odottaa, että pääsisin lopultakin syömään. Nälkä kurni vatsassani äänekkäästi ja Kylmäliekkikin kaiketi kuuli sen, sillä hän kääntyi pian puoleeni myötätuntoisin katsein.
“Saat loppupäivän vapaata. Harjoituksemme olivat aika rankat”, savunharmaa kolli sanoi astuessamme sisään leiriin. “Hyvää työtä, Yrttitassu. Jatketaan huomenna siitä, mihin jäimme.”
Sen sanottuaan soturi katosi tiehensä. Huokaisin syvään. Oppilaana olo ei tosiaan ollut niin helppoa ja vaivatonta kuin olin kuvitellut. Näin, miten pari muuta oppilasta kantoi sammalia klaaninvanhimpien pesään. Olin kuullut, että vanhusten auttaminen oli minunkin tehtävä oppilaana, ja olin kiitollinen siitä, että Kylmäliekki ei ollut laittanut minua klaaninvanhimpien palvelijaksi vielä tänään. Raskain askelin tassutin tuoresaaliskasalle ja noukin sieltä hiiren. Asetuin sitten syömään sitä oppilaiden pesän edustalle.

Jääviilto ei ollut tyytyväinen Virtatassun koppavaan käytökseen, kun naaras kulki mestarinsa ohi ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä, alkaen sitten hoputtamaan vanhempaa kissaa.
"Olenko sanonut, että olemme menossa ulos?" punaturkkinen soturi kysyi ja kohotti leukaansa virnuillen ylöspäin. Virtatassu kurtisti kulmiaan.
"Leirissäkö meinasit harjoitella?" raidallinen oppilas tuhahti ja katsoi mestariaan tuimasti. Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja tokaisi viileästi:
"En minä harjoittele, vaan sinä. Katson vierestä, kun sinä menet lampeen ja harjoittelet uimista. Olen huomannut, että et nimittäin hallitse sitä kovinkaan hyvin." Soturin kasvoilla oleva virne levisi vain, vaikkei hän ollutkaan uintiharjoitusten kanssa tosissaan. Se sarkastisuus meni selvästi Virtatassulta ohi, sillä naaraan tuima ilme muuttui entistä tuimemmaksi.
"En ikimaailmassa voisi suostua tuollaiseen typeryyteen! Yritätkö ajaa minut taas parantajan pesälle typerine ideoinesi?" naaras tuhahti ja käänsi itsepäisesti katseensa pois Jääviillosta. Vaikkei Jääviilto ollutkaan ollut tosissaan uintiharjoitusten kanssa, hänen oppilaansa kieltäytyminen sai soturin suuttumaan. Punaturkkinen kolli syöksähti eteenpäin Virtatassun katsoessa muualle ja kaatoi pienemmän naaraskissan kumoon.
"Hei!" Virtatassu parahti, kun isokokoisempi kissa painoi tämän maata vasten.
"Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä minun määräämistäni tehtävistä", Jääviilto sihisi nuoren kissan korvaan, "mestarin käskystä kieltäytyminen on sääntörike, ja sinä saat ihkaensimmäisen rangaistuksesi, hiirenaivo."
Kolli irrotti otteensa oppilaasta. Virtatassu kohtasi mestarinsa katseen. Molempien silmistä paistoi puhdas inho toista kohtaan.
"Rangaistuksesi on, ettet saa syödä mitään ennen seuraavaa kuuhuipun hetkeä", Jääviilto naukaisi tyytyväisesti virnuillen. Kolli nautti vallastaan, vaikkei hän saanutkaan komennella kuin vain yhtä pientä oppilasta. Samalla hän muisti katkeruutensa Henkäystähteä ja Pimentovarjoa kohtaan. He olivat vieneet häneltä varapäällikön paikan noin vain, vaikka se olisi ehdottomasti kuulunut Jääviillolle! Soturi työnsi toistaiseksi kaksi petturia pois mielestään ja keskittyi oppilaaseensa. Jääviilto ei antanut Virtatassulle aikaa vastustella hänen antamaansa rangaistusta, vaan kolli lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
"No niin hiirenaivo, alahan tulla. Jätämme reviirikierroksen välistä ja saat alkaa harjoitella taistelemista", soturi ärähti ja viittoi oppilaansa peräänsä, "ja jos tahdot olla saamatta enemmän rangaistuksia, olet kiltti oppilas ja pysyttelet visusti takanani. Jos ohitat minun takajalkani edes viiksikarvojesi verran, saat olla toisenkin päivän syömättä."
Kolli tiesi, että hän tulisi nauttimaan nuoren oppilaan kiduttamisesta täysin rinnoin! Vaikka hän inhosikin Virtatassua, hän tekisi naaraasta Kuolonklaanin toiseksi parhaan soturin – Jääviilto tietysti piti itse parhaan soturin virkaa.

Kauneusuneni keskeytyivät, kun Jääviillon kamala rääkynä herätti koko pesän. Kolli hoputti minua harjoituksiin. Ilmeisesti parantaja oli viimein näyttänyt tälle vihreää väriä takaisin soturin tehtäviin palaamiselle, ja siitäkös vasta riemu repesi.
Sain muilta oppilailta paheksuvia katseita, sillä juuri minun mestarini oli herättänyt heidät kaikki kutsuessaan minua. Mulkoilin vain heitä takaisin, ja vilkaisin sitten viereisellä pedillä venyttelevää Kyyhkytassua, joka oli saanut huomattavasti rennomman mestarin. Varissulka ei ollut - ainakaan toistaiseksi - nöyryyttänyt siskoani julkisesti ikätoveriensa edessä, kuten Jääviilto oli juuri tehnyt minulle.
"Koeta kestää", Kyyhkytassu naukui minulle kannustavasti, kun olin seuraamassa kärttyistä soturia aukiolle. Heilautin hänelle häntääni osoittaakseni kuulleni hänen kannustuksensa, mutten vaivautunut vastaamaan muuten. Päässäni pyöri tällä hetkellä aivan liian monta ajatusta, joista suurin osa liittyi Jääviillolle kostamiseen.
Astelin ulos pesästä ja kohtasin ulkopuolelle odottamaan jääneen Jääviillon. Hänellä oli tavanomaisen tympääntynyt ilme naamallaan, kun hän aloitti sättimiseni:
"Kylläpä kesti! Kun minä sanon, että lähdemme harjoituksiin nyt, niin tarkoitan myös sitä."
"En minä kuuro ole - minua ei vain kiinnosta hypätä ylös juuri sillä silmänräpäyksellä, kun sinä käsket", murahdin silmiäni pyöritellen. Otin sen jälkeen muutaman askeleen kohti leirin uloskäyntiä. Käännyin katsomaan Jääviiltoon lapani yli virnuillen epäkunnioittavasti. "Luulin, että meillä oli kiire niihin typeriin harjoituksiin."

//Jää?

Pimentovarjon tapa puhua nosti nuoren soturin karvat pystyyn. Hän oli luullut emoaan erilaiseksi, mutta toinen olikin yhtä hyödytön mitä eilispäivän riista. Kaamoskukka ei vastannut naaraalle mitään, vaikka toinen olikin täysin oikeassa. Hän seisoi tasan vain itsensä puolella.
"Mitä sinä muka tiedät minusta?" Kaamoskukka naukaisi matalalla äänellä ja väläytti emolleen hampaitaan.
"Minä en kuvittele mitään, ei kuulu tapoihini", tummaturkkinen kissa vastasi koppavasti ja räpäytti silmiään naaraskissalle. Kenties toinen joskus tajuaisi, että hänen kanssaan kannattaisi pysytellä hyvissä väleissä. Pimentovarjo oli selvästi odotettua hiirenaivoisempi ja Kaamoskukka mietti olisiko toisesta mitään hyötyä missään. No, ainakin hän oli varapäällikön poika. Titteli kai sekin. Kolli meinasi paljastaa naaraalle, että hän ei todellisuudessa välittänyt isänsä kohtalosta pätkääkään. Turmaloikka oli ollut isänä ihan mukava, mutta auttoiko se Kaamoskukkaa etenemään elämässään? Ei. Kollista ei ollut mitään hyötyä, joten miksi Kaamoskukka käyttäisi aikaansa toisen kaipaamiseen.
"Kukaan ei ole siis turvassa sinun seurassasi. Miten me muka voisimme luottaa, ettemme me olisi seuraavia uhrejasi?" kolli esitti Pimentovarjolle kysymyksen ja kohotti tassullaan toisen leukaa. Hän puristi naaraskissan leukaa tassullaan ja katsoi toista suoraan silmiin.
"Olet häijy ja katala kissa, Pimentovarjo. Minä aion olla sinun seuraajasi, omaan samoja hyviä ominaisuuksia mitä sinäkin", Kaamoskukka virnisti ylimielisesti. Pimentovarjo riuhtaisi itsensä poikansa otteesta ja katsoi kollia kylmästi.
"Mitä arvon varapäällikkö sitten haluaa minun tekevän? Lisää murhiako, kuten sinä teit?" Kaamoskukka naukaisi hieman huvittuneena ja vetäisi kasvoilleen taas vakavan ilmeen.
"Vitsi vain, huumoria emoseni, huumoria", kolli lisäsi nopeasti ja kääntyi sisaruksiensa puoleen. Hän lähti tassuttelemaan emonsa edellä puhuakseen hetken kahden Pyräkkäpirun ja Myrskymahdin kanssa. Hän pudisteli kaksikolle päätään ja huokaisi hiljaa.
"En enää todella tiedä mitä ajatella..." Kaamoskukka mourusi hiljaa. Hän ei ollut yllättynyt siitä, että Pimentovarjo oli todella murhannut elämänkumppaninsa. Toisaalta, Kaamoskukka oli valmis tekemään aivan samoin; emonsa poika, kun oli. Hämärätassusta ei olisi ikuisesti hyötyä, mutta toistaiseksi naaras oli menolippu rikkauksiin. Ja kollisoturi tunsi suurta mielihyvää ajatuksesta, että hän saisi pahoinpideltyä naarasta hiljakseen. Kuinka jonkin kissan omistaminen olikin niin kutkuttava ajatus? Kaamoskukan sisällä suorastaan kutkutti, kun hän mietti mitä kaikkea hän saisi aikaan leikkikalunsa kanssa. Kaikki oli vasta alussa ja sen takia kaikki olikin niin mahdottoman jännittävää hänen mielestään!

//Pimento ja pennut?

Tottahan toki." kehräsin ja kosketin hännälläni Pyörresielun korvaa. Kolli katsoi minuun lämpimästi. "Ihanaa, kun olet soturi. Voimme tehdä niitä pentujakin.." haaveilin. Yhtäkkiä säpsähdin. Olinko puhunut Pyörresielulle pennuista? "Siis on mukavaa kun olet soturi." sanoin nopeasti peittääkseni virheeni. Pyörresielu kehräsi ja asettui makaamaan aukiolle.
"Toivetassu ei taida olla täällä. Miksi hän lähti?" kysyin jos Pyörresielu tietäisi enemmän.
"H-hän taisi kuolla." Pyörresielu naukui surullisesti. 'Ei voi olla todellista. Hirveä menetys hänelle ja hänen perheelleen! En osaa tehdä hänen oloaan paremmaksi.' ajattelin tuskissani.
"Oikeastiko, hänkö kuoli? Hyvin surullista. Olen pahoillani." nieleskelin. Tiesin kyllä että se oli totta. "Ei se ole sinun vikasi." Pyörresielu sanoi hieman reippaammin. Laskin häntäni hänen selälleen hiljaa, herättämättä huomiota. "No, menisimmekö hakemaan tuoresaaliskasasta jotain? Totta kai tälläisten nimityksien kunniaksi täytyy syödä kunnon ateria." nau'uin varovaisesti. Pyörresielu katsahti minuun. Ehkä se oli huono idea? "E-ei meidän ole pakko." sanoin.
"Mennään vain." Pyörresielu sanoi ja lähti kohti kasaa. Näin että kasassa oli vähemmän riistaa kun aikaisemmin. 'Onkohan Pimentovarjo määrännyt yhtään metsästyspartiota kun hän on parantajan pesällä?' ajattelin tuijottaen kasaa. Pyörresielu tökkäsi varpusta tassullaan. Vedin kasasta myyrän. "Syödään tätä." ehdotin. Pyörresielu nyökkäsi ja haukkasi myyrästä palan. Ruskeaturkkinen otus näytti hieman oudolta. Se oli kumminkin terveen näköinen. Se maistui mudalta ja mullalta, mutta oli kumminkin lihaisa ja maistuva. Söimme myyrän loppuun enempiä puhumatta. Vein rippeet kasaan. Pyörresielu vilkuili minua oudosti.
"No, mitä nyt?" kysyin. "Ei mitään." hän vastasi nopeasti. Jäin miettimään mitä kolli oli tarkoittanut tuolla.
"Pyörre?"

En pitänyt tavasta, jolla Kaamoskukka puhui minulle. Hän tosiaan vaikutti aavistelevan jotain, ja vaikka nuori soturi olikin oikeassa, en tietenkään antaisi hänen tietää sitä.
"Me emme ole samalla puolella, Kaamoskukka", vastasin harmaalle kollille. "Sinun pitäisi se tietää, sillä olet kovin samanlainen kissa kuin minä. Kuten sinä, olen ainoastaan itseni puolella."
Minä en ollut uskollinen Henkäystähdelle enkä hänen typerälle ideologialleen. Kaamoskukka kenties kuvitteli, että molemmat olimme nyt hänen puolellaan, mutta se ei pitänyt paikkaansa.
"Ja kuten sinä, olen armoton, juonitteleva ja katala. Minä en epäröinyt hetkeäkään, kun tapoin Turmaloikan", murahdin ja astuin silmiäni siristellen lähemmäs soturia. "Haluat ehkä kuvitella, että olen pohjimmiltani lempeä ja hyväsydäminen, kuten sinulle ja sisaruksillesi olen. Mutta te olette poikkeus. Te olette ainoa asia, josta välitän enemmän kuin itsestäni."
Kaamoskukka ei ansainnut tietää totuutta isästään yhtään enempää kuin Pyräkkäpiru tai Myrskymahti. Päinvastoin, hän ansaitsisi sen kaikista vähiten, sillä hän myös vaikutti välittävän vähiten. Kaamoskukka ei tekisi mitään sillä tiedolla, ettei Turmaloikka oikeasti ollut kuollut. Pelkäsin jopa, että hän saattaisi käyttää sitä minua vastaan.
"Sinä ansaitset tietää totuuden aivan yhtä paljon kuin Pyräkkäpiru ja Myrskymahti. Ja totuus on se, että Turmaloikka on kuollut. Olen pahoillani siitä, että jouduin tappamaan isäsi, jota rakastit selvästi niin kovin. Mutta sinun on vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei hän ole tulossa takaisin."
En ollut yllättynyt, kun Kaamoskukka ilmaisi halunsa päästä Henkäystähden hyvälle puolelle. Tiesin hänellä olevan kunnianhimoa, ja erakkoverensä vuoksi hän tarvitsisi kaiken avun minkä voisi saada klaanin asemissa nousemiseen. Varapäällikkönä ja Henkäystähden luotettuna voisin helposti puhua Kaamoskukan puolesta, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Kukaan ei ollut tehnyt samaa minulle; nykyinen asemani oli pelkästään kovan työn ja vaikeiden uhrausten tulosta. Halusin tietysti pentujeni menestyvän, mutta halusin sen johtuvan heidän omista ansioistaan, ei minun.
"Minä aion pitää sinut sekä sisaruksesi turvassa. Lupaan sen. Mutta jos haluat päästä Henkäystähden suosioon, sinun on luikerreltava sinne tiesi aivan itse", naukaisin viileällä äänellä. "Muistuttaisin kuitenkin, että minä en aio kuolla ennen Henkäystähteä. Seuraava varapäällikkö tulee olemaan minun nimittämäni. Joten jos tosiaan haluat olla seuraajani, suostuttelisin kohdistamaan mielistelysi minuun. Ja minun on myönnettävä, että et oikein onnistu siinä tällä hetkellä."

//Kaamos? Pyräkkä?

Monien muiden kuolonklaanilaisten tavoin Tuimakatse oli valvonut kokonaisen yön päällikön vierellä. Koko elämänsä ajan hän oli päällikköä kunnioittanut, joten oli enemmänkin kuin oikein hyvästellä toinen kunnolla. Punatähti oli ollut klaanin johdossa jo silloin, kun Tuimakatse oli vasta opetellut elämän saloja pentutarhalla. Tietysti Punatähti oli ollut jo vanha, mutta kolli olisi ansainnut paljon arvokkaamman kuoleman. Onneksi muu klaani kuitenkin uskoi päällikön puolustaneen klaania, ja näin useammalla oli kunniakkaampi näkemys tämän kuolemasta. Se kevensi Tuimakatseen mieltä edes hieman.
Auringonnousun valjetessa Henkäysvarjo - nykyisin Henkäystähti - palasi hakemasta henkiään. Ihmeen kärsivällisesti tämä odotti, että klaaninvanhimmat kävivät hautaamassa Punatähden, ja vasta heidän palattuaan alkoi puhumaan klaanille. Tuimakatse tunsi hyvin ristiriitaisia tunteita sisällään katsoessaan, kuinka Henkäystähti siirtyi leirin keskustaan kutsuen samalla Kuolonklaanin koolle. Hän ei ollut varma, miten hänen olisi pitänyt tuoreeseen päällikköön suhtautua. Vaikkei kolli ollut liannut itse tassujaan, oli hän kuitenkin kaiken takana. Tuimakatse ei voinut suoda loputonta kunnioitusta kissaa kohtaan, joka oli antanut käskyn viedä edelliseltä päälliköltä hengen ennen aikojaan. Asemansa vuoksi tummanharmaan kollin tulisi kuitenkin näennäisesti arvostaa uutta Kuolonklaanin johtoa. Se oli sentään kollille helppoa. Hän ei muutenkaan antanut muiden tietää sisäisiä tuntemuksiaan, joten eiköhän Henkäystähden valtakausikin onnistuisi. Sitä vain ei tiennyt, kuinka pitkä siitä tulisi.
Tuimakatse kuunteli ilme vakavana päällikön sanoja, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli valpastui vasta, kun Henkäystähti alkoi puhumaan Pimeyden Metsältä saamastaan ennustuksesta. Tuimakatseen korvat sinkoutuivat puhujaa kohden, ja hän kuunteli tarkkaan joka sanan.
"Pimeyden Metsä antoi minulle ennustuksen, jonka mukaan erakon verta kantava kissa tulee tuhoamaan Kuolonklaanin, ellemme ole varuillamme", Henkäystähden sanat saivat Tuimakatseen niskakarvat nousemaan pystyyn. Oliko toinen todella osannut jo varautua Pimeyden Metsältä saamaan ennustukseen, ja oli sen tähden käskenyt heitä surmaamaan reviirillä yöpyneet erakot? Kollin päässä suhisi hämmennys, mutta tämä ei antanut sen näkyä ulospäin.
Seuraavaksi Henkäystähti kertoi Kuolonklaanissa voimaan astuvista säännöistä, jotka koskivat ei-puhdasverisiä kissoja. Tuimakatse oli onnekseen klaanisyntyinen, puhdasverinen kuolonklaanilainen, joten mikään säännöistä ei rajoittanut luonnollisesti hänen elämäänsä. Se kuitenkin toisi lisätöitä jo valmiiksi kiireiseen soturielämään, kun pitäisi vahtia ei-puhdasveristen liikkeitä. Se tietäisi sitä, että joutuisi poistumaan useammin leiristä ei-puhdasverisen saattajana, laitettaisiin useammin vastuuseen partion johtoon ja oppilaat suotaisiin puhdasverisille. Tuimakatseelle Punatähti oli suonut oppilaan jo aikaisemmin, joten viimeinen sääntö ei koskisi häntä hetkeen. Kolli yritti katseellaan paikantaa klaanilaisten joukosta ei-puhdasverisiä, ja tutkailla heidän ilmeitään uutisista. Tummanharmaa soturi ei olisi yhtään ihmetellyt, jos uutiset otettaisiin järkyttyneinä vastaan - uudet säännöt rajoittivat paljon elämää.
Viimeisimpänä asianaan päällikkö kertoi Kuolonklaanin uuden varapäällikön. Pimentovarjo. Tuimakatseen mielestä hänen entinen mestarinsa oli kuin tehty varapäällikön rooliin, eikä kolli ollenkaan ihmetellyt valintaa. Pimentovarjo kuitenkin sattui kuulumaan Punatähden tappajiin, eikä tummanharmaa kolli voinut olla sen tähden täysin tyytyväinen. Mitään onnitteluja häneltä ei todellakaan sataisi. Koska klaanikokous oli pian varapäällikön nimeämisen jälkeen päättynyt, kolli asteli takaisin soturien pesään lepäämään. Erakoiden surmaaminen, Punatähden ruumiin vierellä valvominen ja kaikki uudet uutiset painoivat raskaina lavoilla, eikä kolli voinut odottaa enää kauemmin hereillä. Soturien pesässä käpertyessään omalle sammalvuoteelleen hän nukahti heti syvään uneen.

Aurinkohuippu oli ehtinyt jo lipumaan ohi, kun Tuimakatse viimein heräsi. Ei voinut sanoa, että hän olisi herännyt levänneenä, mutta ainakin pahin väsymys oli poissa. Kollilla oli vielä paljon velvollisuuksia hoidettavaksi päivän aikana, ja puolet oli jo tuhlautunut lepäämiseen. Ensi alkuun tummanharmaa soturi aikoi etsiä oppilaan käsiinsä. Edellispäivän vapaan takia olisi jo korkea aika palata takaisin harjoituksiin. Kolli asteli ulos hämärästä pesästä ja räpytteli kirkkaassa valossa hetken keltaisia silmiään. Tuimakatse suuntasi oppilaiden pesälle, kun Leppätassua ei näkynyt aukiolla. Kolli työnsi päänsä pesän suuaukosta sisälle ja paikansikin pian Leppätassun vetämässä sikeitä.
"Leppätassu. Nouse ylös", soturi tokaisi painokkaasti kovaan ääneen. Leppätassun korvat liikahtivat, mutta tämä ei noussut ylös. Pesässä oli muitakin oppilaita, eikä Tuimakatse voinut suvaita oppilaansa kuuntelemattomuutta. Hän asteli tämän sammalvuoteen vierelle, toisti asiansa toisen korvan juuressa, ja vasta tällöin oppilas nousi silmänräpäyksessä jaloilleen.
"Tätä menoa sinä vietät koko loppuelämäsi oppilaiden pesässä", kolli tuhahti ja lähti kulkemaan edellä ulos. Pesässä majailevalla Vinhatassulla oli omahyväinen virne kasvoillaan, johon soturi vastasi mulkaisemalla tätä tuimalla katseellaan. Soturin auktoriteetti oli vielä riittävästi pyyhkimään virneen ilkeän naaraan kasvoilta, mutta tuskinpa kestäisi kauaakaan, kun toinen hyppisi jo sotureidenkin kasvoille. Rauhallisin askelin Tuimakatse johdatti soturioppilasta piikkihernetunnelia kohti.
"Saisinko syödä jotain? En ole vielä ehtinyt ollenkaan, ja minulla on ihan kauhea nälkä!" Leppätassun sanat kuuluivat kollin takana. Tuimakatse ei vastannut oppilaalleen mitään, joten tämä jatkoi:
"Kyllä minä olisin noussut aikaisemminkin, jos olisin vain jaksanut! Oli vaan kiva nukkua pitkästä aikaa rauhassa, kun pystyi. Ehkä voisit antaa useamminkin vapaata? Se olisi hauskaa! Voit tulla herättämään minut joka päivä vasta tähän aikaan", Leppätassu puheli. Leirin ulkopuolella jo vähän matkan päästä leiristä Tuimakatse kääntyi oppilaansa puoleen vakavana.
"Sinun täytyy totella mestariasi kaikissa tilanteissa. Jos vielä kerran jätät tottelematta, voit olla varma, ettei vapaata ole näkyvissä moneen kuuhun", soturi ilmaisi rauhallisella äänensävyllä, mutta painottaen asiaansa. Leppätassu hieman kavahti sanoja.
"En minä tahallani sentään, se oli pieni vahinko-", oppilas aloitti.
"Katsokin, ettei pieni vahinkosi toistu", tummanharmaa kolli tokaisi ja käänsi selkänsä toiselle. Ruskeasilmäinen kolli tämän takana aloitti taas selittämään jostain turhanpäiväisestä. Soturi ei edes ollut varma puhuiko oppilas hänelle vai pelkästään itselleen. Leppätassu oli selvästi hyvin raskas oppilas, mutta kolli pyrki siitä huolimatta toimimaan parhaansa mukaan toisen kanssa. Tuimakatse pysyi itse loppumatkan hiljaa.
Tuimakatse oli jo ehtinyt kiertää Leppätassun kanssa reviirin sekä opettelemaan saalistuksen alkeita. Nyt oli vuorossa mestarin itsensä lempiosio, taisteluharjoitukset. Oppilas vaikutti puheistaan päätellen olevan hänkin innoissaan. Tuimakatse halusi siirtää parhaansa mukaan oppejaan eteenpäin, sillä hän tiesi olevansa erinomainen taistelija. Missään muussa hän ei loistanut samanlaisella tavalla, kun taistellessaan. Kolli oli luottavaisin mielin alkamassa opettamaan.
“Nyt sinun on pidettävä suusi kiinni. Et voi lörpötellä oikeassakaan tilanteessa, sillä keskityt liikaa puhumiseen, kun sinun pitäisi juuri keskittyä tekemiseesi”, soturi maukaisi. Toisaalta Leppätassu varmasti saisi vastustajansa varmasti tainnoksiin pelkästään puhumalla. Leppätassu oli jälleen eri mieltä:
“Mutta mitä se vaikuttaa, jos minä-”
“Me puhuimme tästä jo. Nyt hiljaa”, kolli tokaisi painokkaammin ja oppilaan viimein hiljentyessä edes hetkeksi hän aloitti ensin teorialla. Ruskeasilmän oli pakko saada kommentoida jokaista kohtaa ja esittää väliin kysymyksiä, mutta hiljalleen Tuimakatse oli alkanut jo turtumaan toisen taukoamatta käyvään suuhun, joten hän koki saavansa asiansa esille siitä huolimatta.
“Seuraavaksi kokeilemme tätä kaikkea käytännössä. Yritä nyt hyökätä minua kohti. En puolustaudu vielä sinua vastaan, mutta väistän kyllä liikkeesi. Sinun on tarkoituksena toimia siten, etten ehdi väistämään pois alta”, Tuimakatse sanoi ja asettui tukevammin, kun tämän oppilas ilmeisesti laskeskeli mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Leppätassu katsoi suoraan kohtaa mihin oli iskeytymässä, joten soturin oli helppo väistää tämän tieltä. Kolli loikkasi heti perään toisen kerran, joka oli myöskin helppo väistää. Leppätassu ei lopettanut yritystä ennen kuin Tuimakatse käski hänen pysähtyä. Toinen oli vetänyt jo ihan leikiksi ja uskalsi vielä hihkuakin lopuksi.
“Jos et keskity ja ota tätä tosissasi, sinun on mahdotonta onnistua missään. Paljastat jatkuvasti aikeesi katseellasi, joten kiinnitä siihen enemmän huomiota. Uudestaan”, Tuimakatse neuvoi parhaansa mukaan toista. Neuvot ottivat osumaa ja Leppätassu alkoi suorittamaan heti paremmin. Soturi oli tyytyväinen, kun muutaman yrityksen jälkeen oppilas hämäsi katsomalla eri kohtaa hyökätessään ja näin onnistui yllättämään Tuimakatseenkin. Oppilaan saadessa otteen isommasta kollista, Tuimakatse heilautti tämän päältään sivulle.
“Nyt voin alkaa puolustautumaan niin opit samalla hyökkäysliikkeitä sekä sen, miten niihin kuuluu puolustautua”, tummanharmaa kolli kertoi ja asettui valmiusasemiin.

Tuimakatse kertoi vielä hieman viimeisimmästä toteuttamastaan puolustusliikkeestä, mutta koska hänen oppilaansa vaikutti kovin kärsimättömältä, kolli päätti lopettaa taisteluharjoitukset tältä päivältä. Leppätassun oli välillä lähes mahdotonta pitää suutaan kiinni, ja jatkuvasti toisen lähellä kävi puheensorina. Hänen keskittymiskykynsä oli hyvinkin rajallinen, jonka takia pidemmistä harjoituksista ei olisi tässä tilanteessa mitään hyötyä. Soturin mielestä oli tärkeää soveltaa aikaisempia opetustekniikoita oppilaan luonteen mukaan.
“Hyvä. Nyt osaat taas enemmän alkeita. Jatketaan tästä huomenna auringonnousun aikaan enemmän”, Tuimakatse sanoi ja lähti johdattamaan kollioppilasta takaisin leiriin.
“Tuo oli niin hauskaa- Hei! Pääsisinkö nyt syömään?” Leppätassu naukui, ja jatkoi pian perään vastausta odottamatta, “Olin näkevinäni tuoresaaliskasassa todella mehevän hiiren. Toivottavasti kukaan ei ole ehtinyt ottamaan sitä tällä välin!”
“Käy ensin viemässä riistaa pentutarhalle elleivät he ole jo syöneet, ja käy valitsemassa saalis itsellesi vasta sen jälkeen. Sitten olet lopun päivää vapaa”, Tuimakatse murahti. Kollin suunnitelmiin kuului vielä partiointia, joten hänen tulisi syödä itsekin jotain. Sai nähdä miten vahvasti Kuolonklaanin uudet säännöt vaikuttaisivat arkeen, ja millainen tunnelma leirissä olisi, kun Tuimakatse oppilaansa kanssa sinne astelisi. Toivon mukaan Henkäystähti tiesi mitä teki.

Heräsin vuoteestani. Pennut halusivat taas ulos. 'Eivätkö he voi koskaan keksiä mitään täällä sisällä? Olen minä ikikuningatar, mutta en koko ajan halua olla vahtimassa!' ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Tiesin kuitenkin, että kasvavat pennut tarvitsivat ulkoilua. Näin Lehtituulen omahyväisen ilmeen, kun laahusrin heidän luokseen. Väläytin Lehtituulelle vihaisen katseen. 'Tulepas itse hoitamaan pentuja! Et varmaan halua, vai?' ajattelin. Vaikka Lehtituulella oli omatkin pennut, tuskin hän tiesi mitään mitä minä olin joutunut kestämään. "Jee! Mäntyviiksi heräsi! Nyt päästään ulos!" Katajapentu huudahti. Hiekanvärinen kollipentu hyppeli paikallaan iloisena. Minulle tuli hyvä mieli hänen ilakoinnistaan. Oli mukavaa, että pennut suorastaan odottivat heräämistäni! "Ei, Katajapentu. Teidän pitää kysyä lupa, ymmärrättekö?" Höyhenhalla kysyi heitä. Katselin pentuja huvittuneena. "No päästäänkö?" kuulin heidän kysymyksensä. "Vain, jos Mäntyviiksi jaksaa mennä." Höyhenhalla vastasi ja loi minuun huvittuneen katseen. Minulle tuli heti parempi mieli. "En minä nyt niin vanha ole. Kyllähän minä voin mennä, jos kerran pikkuiset niin haluavat." kehräsin. "Jee! Ulos!" he kiljuivat ja hyppivät pesästä. "Arvaa onko vaikeaa pitää kurissa kolmea pentua." Höyhenhalla henkäisi. Kolmikko oli tosiaan riehakas, mutta myöskin iloinen. "Arvaan että on. No, minä tästä menen." huikkasin. Menin aukiolle katsomaan heitä. Näin kuinka pennut liukuivat jäälammikon päällä. "Hei! Mitä te teette?" kysyin. "Ollaan hiirtä ja kissaa." Untuvapentu sanoi. Katselin aikani, kun pennut liukuivat jään päällä.
"Pennut?"

Katsoin Latvaruusua silmiin. "Oikeastiko?" kysyin hiljaa. Unelmani oli toteutumassa. Latvaruusu pyysi minua kumppanikseen! Vaikka...ehkä se olikin vain vitsi? Yritin olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa. "Niin. Loiskevarjo, olet tehnyt vaikka mitä. Siitä minä pidän." Latvaruusu vastasi. "Hei Latvaruusu, minne me menemme?" kuulin Pyräkkäpirun kysymyksen. Latvaruusu harppoi nopeasti partion kärkeen ja väläytti minulle harmistuneen katseen. Mutta...viimein olin saanut unelmieni kissan. Latvaruusu piti minusta! Minua harmitti, että olimme partiossa. Voisimme jutella sitten leirissä lisää. "Hei Loiskevarjo." kuulin Tattihallan kuiskauksen. "Mitä nyt?" kysyin.
"Minä kuulin mitä puhuitte." Tattihalla naukui hiljaa. Säikähdin. En olisi halunnut tiedon leviävän näin pian! Latvaruusu ei selvästikään ollut huomannut mitään. "Ai, selvä. Juttelinkin Latvaruusun kanssa parhaista saalistuspaikoista." valehtelin peloissani. Tiesin kyllä, että jos Tattihalla oli kuullut mitä olimme puhuneet, hän ei uskoisi valhettani. Kolli loi minuun epäluuloisen katseen. Toivoin että hän olisi vain sanonut huonon vitsin, ei muuta. "Äh, älä valehtele. En minä kenellekään kerro, että olette kumppaneita. Mikäli joku saa tietää, niin minä olen siitä vastuussa, enkä minä kerro kenellekään." Tattihalla lupasi. En tiennyt, luottaisinko häneen. Tattihalla ei ollut ilkeä, muttei häneen välttämättä aina voinut luottaa. "No, olkoon. Muista se mitä lupasit." murahdin. Tattihalla nyökytteli kiivaasti. Nyt salaisuutemme oli paljastunut yhdelle kissalle. Kuinka monelle se tulisi vielä paljastumaan? Otimme muun partion kiinni.

Saavuimme leirin suuaukolle. Hidastin vauhtiani. Olimme merkinneet rajat. Pujahdin leirin sisään onnellisena. Lysähdin makaamaan tuoresaaliskasan viereen. Kasassa oli orava, myyrän rippeet ja yksi varpunen. 'Ei mikään hirveän loistava kasa. Kumminkin on tuo sentään jotain.' ajattelin. En vielä mennyt ottamaan kasasta mitään, sillä ajattelin että muiden pitäisi ottaa ensin. Se oli reilua, sillä olin ollut monta päivää tyhjän panttina parantajan pesässä. Astelin soturien pesää kohti. Yhtäkkiä tunsin jotain pehmeää selässäni. Katsoin taakseni. Latvaruusu seisoi häntä selälläni. "Hei vain. Mennäänkö?" hän kysyi. Nyökkäsin ilahtuneena ja seurasin häntä leirin ulkopuolelle. Latvaruusu asettui hyvän matkan päähän leiristä ja tarkisti ettei ketään ollut kuulolla. "Hyvä." hän sanoi. "Loiskevarjo, minun piti sanoa. Olet yksi kissoista, josta olen aina pitänyt. Oppilaasta asti. Mutta haluan pyytää sinua kumppanikseni." Latvaruusu naukui. "Tietysti haluan. Minäkin olen pitänyt sinusta, mutta...en olisi uskonut, että haluaisit minun kumppanikseni." tunnustin. Uskoin että hän ei halunnutkaan enää olla kumppanini, koska olin ollut erakkona. "Miksi et? Senkö takia, että olet ollut erakko? Monet ovat." Latvaruusu kuulosti aivan siltä, että se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Katsoin naarasta häkeltyneenä. En olisi odottanut häneltä noin suopeaa suhtautumista. "K-kiitos. Lupaan olla sinulle aina...uskollinen." pystyin jo kehräämään.
"No siinä tuleekin olemaan hommaa." Latvaruusu näpäytti minua hännällään kiusoitellen. Loin häneen rakastavan katseen. 'Enää, rakas kumppanini, en ikinä petä klaaniani. Olen luonasi, aina ja ikuisesti.' ajattelin.

Kaamoskukka tarkkaili sisaruksiensa reaktioita asiaan tyynesti. Hän suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta halusi tietää puhuiko hänen emonsa todella totta. Pimentovarjo ei ollut turha veren vuodattaja.
"Pitääkö kunnon soturin todella tappaa voidakseen pitää meidät turvassa? Miten me voimme luottaa sinuun tämän jälkeen?" tummaturkkinen kollikissa kysyi ja asettautui sisarustensa eteen suojelevana.
"Haluan pitää Pyräkkäpirun ja Myrskymahdin turvassa", Kaamoskukka naukaisi emolleen matalalla äänellä ja vilkaisi huolestuneena nuorempia sisaruksiaan.
"Isoveljenä se on minun tehtäväni", Kaamoskukka huokaisi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä alas. Kun Pimentovarjo suostui kollin ehdotukseen keskustelemisesta, kääntyi kolli sisaruksiensa puoleen ja hymyili heille rauhoittelevana.
"Minä otan selvää missä tästä on kyse, pysykää te tässä. Pidän huolen, että isämme saa vaatimansa kunnioituksen. Hän oli tai on hyvä kissa, minun on hyvin vaikea uskoa, että Pimentovarjo olisi todella tappanut hänet. E-en haluaisi uskoa sitä todeksi, sitä että emme näkisi isäämme enää ikinä. Tässä on oltava jokin koira haudattuna, miten meille niin rakas kissa voisi tehdä jotain tuollaista?" Kaamoskukka naukui sisaruksilleen hiljaisella ja säröilevällä äänellä. Sen sanottuaan hän antoi heille merkin odottaa ja lähti emonsa perään hiljaisin askelin. Hiipiminen äänettömästi ja elegantisti oli tummaturkkisen kollikissan erikoisalaa.
"Todellako, sinä? Tappanut Turmaloikan?" Kaamoskukka aloitti tiukkaan sivuun ja huiskautti häntäänsä. Isänsä kohtalo ei kiinnostanut häntä erakkotaustansa takia pätkääkään, hän halusi vain pysyä perillä tapahtumista.
"En usko sinua, emoseni. Muistathan, me olemme nyt samalla puolella. Minä tiedän Punatähden kuolemasta totuuden, sinä tiedät sen myös. Me molemmat olimme siellä, minä näin mihin sinä pystyt ja mihin et. Minusta sinä näytit epäröivältä. Olitko? Kykenisitkö todella tappamaan sinun kumppanisi, elämäsi rakkauden? Ansaitsen tietää totuuden, tiedän jo valmiiksi enemmän mitä sisarukseni ja tahdon suojella heitä. Olen erilainen kuin he. Hyvällä tavalla, tietenkin", Kaamoskukka naukui äärimmäisen hiljaisella äänellä, jota myös Pimentovarjon oli vaikea kuulla.
"Sinä olet nyt varapäällikkö, sinulla on paljon valtaa. Haluan, että pidät minut Henkäystähden hyvällä puolella, onnistuuko se? En halua menettää mahdollisuuksiani sen takia, että Turmaloikka sattui olemaan entinen erakko. Olet hyvä emo ja tiedän, että haluat pentujesi menestyvän. Haluan tulevaisuudessa sinun seuraajaksesi", kolli naukui Pimentovarjolle vakavalla äänellä. Kaamoskukka ei ollut varma oliko hän jopa paljastanut liikaa, ei hänen emonkaan tarvitsisi tietää aivan kaikkea hänen suunnitelmistaan.

//Pimento, Pyräkkä, Myrsky?

Tätä päivää Jääviilto oli odottanut siitä lähtien, kun Punatähti oli kuollut. Viimein hänen haavansa oli jo sen verran parantunut, että hän pääsisi pois yrttien katkuisesta, kolkosta parantajan pesästä. Punaturkkinen kolli oli repinyt viimeisetkin hämähäkinseitit irti kaulastaan. Hänen oli itse vaikea nähdä taistelusta tulleita haavoja, mutta Hehkuaskeleen mukaan ne kohdat jäisivät karvattomiksi, mitkä olivat ottaneet eniten osumaa. Kolli kirosi mielessään Punatähden Pimeyden Metsän syvimpään kolkkaan. Päällikkö aiheutti vielä kuolleenakin ongelmia Jääviillolle, mutta Pimeyden Metsälle kiitos siitä, että haavat olivat jo parantuneet.
Onneksi arvet saivat Jääviillon näyttämään vain uskottavammalta soturilta. Harva uskaltaisi ryttyillä hänelle, kun näkisi miten paljon kolli onkaan taistellut. Tyytyvästi virnuillen Jääviilto astui leirin pääaukiolle. Tietenkin tämä itsekeskeinen kolli koki ansaitsevansa vähintäänkin kymmenen kissaa aukiolle riemuitsemaan hänen paluustaan, mutta paikalla ei ollut edes yhtä kissaa. Jääviilto murahti itsekseen, hän oli hyvin pettynyt klaanitovereihinsa. Kolli oli ollut kuitenkin vähällä kuolla puolustaessaan klaania, eikä kukaan arvostanut hänen suurta tekoaan!
Ärtynyt Jääviilto kulki häntä pystyssä leirin pääaukion poikki kohti kaatunutta kuusipuuta. Kollikissan jäänsininen katse kohdistui vaaleanharmaaseen kissaan. Jääviilto tiesi hänen olevan jokin klaanin oppilaista, mutta ei vaivautunut muistelemaan hänen nimeään. Tabbykuvioisen kollin ruskea katse kääntyi välittömästi häntä lähestyvään Jääviiltoon.
"Oi, tervehdys! Tahtoisitko liittyä seuraani?" kissa alkoi puhumaan heti. Jääviilto siristi inhoten silmiään ja katsoi halveksuen nuorta kissaa.
"En ikipäivänä", punaturkkinen kolli murahti jatkaen matalammalla äänellä, "sinä olet minun paikallani." Tabbykuvioinen oppilas katsoi hämmentyneenä Jääviiltoa.
"Ai, olenko? Tämä on todella kiva paikka, enkä ole nähnyt sinua tässä ennen. Me mahdumme tähän kyllä molemmat, jos istut vierelleni", kolli naukaisi ja viittoi katseellaan Jääviiltoa istumaan. Soturi pudisteli päätään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs typerää oppilasta.
"Minä en istu hiirenaivoisten oppilaiden kanssa. Ala laputtaa siitä tai revin sinulta korvat päästäsi!" Jääviilto sähisi hampaat irvessä ja niskavillat pystyssä. Oppilas otti varovaisesti askeleen taaksepäin ja katsoi säikähtäneenä hurjistunutta soturia.
"Höh, oletpa sinä tylsä. Lähden sitten etsimään jotain muuta seuraa", oppilas huokaisi ja pyöräytti silmiään. Tämä käveli Jääviillon ohitse ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto kuuli, kuinka kolli mutisi jotain päästyään kauemmaksi punaturkkisesta soturista. 'Hiirenaivo', Jääviilto ajatteli inhoten ja alkoi pestä turkkiaan.

Sinä iltana Jääviilto oli mennyt aikaisin nukkumaan. Kolli oli levännyt viime päivät hyvin, joten hän heräsi jo paljon ennen auringonnousua. Tyytyväinen virne kasvoillaan punaturkkinen soturi kiiruhti ulos sotureiden pesästä yrittämättäkään kulkea hiljaa. Muutama soturi heräsi kollin kovaääniseen liikkumiseen ja tämä kuuli takaansa vihaisia ärähdyksiä, muttei Jääviilto välittänyt.
Jääviilto pysähtyi pesän ulkopuolelle ja pörhisti karvojaan. Lehtikato oli tosiaankin saapunut, ja yön aikana maan oli peittänyt valkea lumipeite. Jääviilto tassutteli kaatuneen kuusen viertä pitkin sen oksiston luokse, jossa oppilaiden pesä sijaitsi. Hän toivoi, että Virtatassu oli mennyt nukkumaan vasta myöhään illalla, jotta oppilas olisi mahdollisimman väsynyt ja ärtynyt, kun Jääviilto herättäisi hänet.
Kolli työnsi päänsä sisään pesään ja huudahti niin kovaäänisesti, että muutkin oppilaat nostivat päänsä säikähtäneinä pystyyn:
"Virtatassu! Nyt ylös sieltä, me lähdemme harjoituksiin."
Sitten Jääviilto peruutti ulos pesästä ja jäi odottamaan typerää oppilastaan pesän ulkopuolelle. Tästä alkaisi Virtatassun kidutus, josta Jääviilto nauttisi täysin rinnoin!

//Virta?

Kyyneleet polttelivat minunkin silmiäni, kun kuuntelin Pyräkkäpirun vihan ja surun värittämiä sanoja. Olisin halunnut lohduttaa häntä, kertoa hänelle, ettei hänen isänsä ollut kuollut enkä ikimaailmassa kykenisi tappamaan häntä, mutta se ei ollut vaihtoehto. Sen sijaan pakotin ilmeeni suurin ponnistuksin vakavaksi mutta tunteettomaksi.
"Rakastatko sinä meitä?" poikani kysyi seuraavaksi, ja kylmä kuoreni rakoili hiukan. Astuin askeleen lähemmäs tummanharmaata kollia ja katsoin häntä silmiin.
"Minä rakastan teitä enemmän kuin mitään. Ja kaiken minkä tein, tein sinua ja sisaruksiasi ajatellen", sanoin totuudenmukaisesti vakaalla äänellä. Tämän halusin heidän kaikkien ymmärtävän: minä tekisin kaikkeni suojellakseni heitä, sillä nämä kolme olivat minulle tärkeintä maailmassa ja tulisivat aina olemaan.
"Minun tunteeni Turmaloikkaa kohtaan ovat yhdentekeviä. Ei ole väliä, olinko hänen kumppaninsa vain käytännöllisyyden vuoksi vai siksi, että tosissani rakastin häntä. Olisin tappanut hänet joka tapauksessa: Kuolonklaanissa ei ole sijaa pettureille. Minä haluan pitää teidät turvassa, eikä se onnistu, jos en voi luottaa isäänne."
Myrskymahti oli kuunnellut sanojani epätavallisen hiljaa, mutta aistin, että hän oli valmis räyhäämään heti tilaisuuden tullen. Kyyneleet vierivät naaraan kasvoja pitkin, eikä hän enää yrittänytkään hillitä niitä. Myös Pyräkkäpirun kasvot olivat surua ja vihaa täynnä, ja välttelin häpeillen kummankin katsetta. Kaamoskukka ei sen sijaan itkenyt. Vaikka hän näytti surulliselta ja epäuskoiselta, aavistelin, että ainakin osa hänen käyttäytymisestään oli pelkkää esitystä. Minä olin kasvattanut hänet ja näin kyllä hänen lävitseen.
Kuuntelin värähtämättä Kaamoskukan sanojen tulvaa valmiina vastaamaan hänenkin kysymyksiinsä, mutta yllätyksekseni hän halusikin puhua kanssani kahden kesken.
"Selvä sitten", huokaisin ja käännyin Myrskymahdin ja Pyräkkäpirun puoleen. Nuori naaras näytti siltä, että oli valmiina syöksähtämään niskaani minä hetkenä hyvänsä, enkä uskaltanut toivoakaan, ettei Pyräkkäpiru seuraisi siskoaan. "Odottakaa tässä. Kuuntelen, mitä asiaa veljellänne on."
Astelin taakseni vilkaisematta kauemmas kahdesta muusta olettaen, että Kaamoskukka seuraisi. En ollut varma, mistä kolli halusi kanssani keskustella, mutta minulla oli paha aavistus. Hän oli aina ollut sisaruksiaan viekkaampi ja pelkäsin, että nuori soturi tiesi jotain.

//Kaamos? Pyräkkä?

Kaamoskukka ei tiennyt mitä ajatella viime hetken tapahtumista. Ensin hän oli ollut osallisena Punatähden murhaan yhdessä emonsa ja Jääviillon kanssa. Kolli vilkaisi lapaansa, jota koristi pitkä arpi muistona tapahtuneesta. Ja juuri äsken hän oli saanut kuulla emonsa tappaneen Turmaloikan, hänen isänsä! Oikeastaan soturia ei paljoa kiinnostanut isänsä kohtalo, olihan toinen pilannut hänen verensä erakkoudellaan. Olihan kuollut kollisoturi ollut hänelle pentuna hauskaa seuraa, mutta se jäikin siihen. Vanhempana Kaamoskukka oli kyennyt näkemään isänsä lävitse ja huomannut kuinka kieroja kaikki erakot olivat.. Tummaturkkinen kissa vilkaisi siskoonsa, joka räyhäsi emolleen. Oikeastaan, Kaamoskukka kunnioitti Pimentovarjoa jopa aiempaa enemmän. Mutta oliko Pimentovarjo todella kyennyt tappamaan Turmaloikan? Hänestä tummaturkkinen naaras oli vaikuttanut Punatähden kohdalla jopa hieman pehmolta. Kaamoskukka päätti, että kovistelisi emoaan pian.
Kaamoskukan kasvoilla oli virne hänen katsellessa Hämärätassua sivusilmällään. Kolli oli lähentynyt naaraan kanssa huomattavasti, mutta ei tarpeeksi. Hämärätassu tuntui edelleen välittävän kaikista muista enemmän ja sehän ei tummaturkkiselle kollille sopinut! Punatähden tappamisen jälkeen Kaamoskukka oli ollut täynnä uutta puhtia ja tarmoa. Hän halusi jonain päivänä olla se kissa, kuka jakaisi käskyn kenet tapettaisiin ja koska. Kaamoskukka siirsi hännällään Hämärätassua lähemmäksi, mutta naaras kääntyi närkästyneenä ja pudisteli päätään.
"Kaamoskukka, olen pahoillani, mutta-", naaras naukui, mutta Kaamoskukka keskeytti toisen.
"Hämärätassu, si-sinun on autettava minua", Kaamoskukka naukui ääni säröillen hiljaa ja pinnisteli saadakseen kyyneleen valumaan poskelleen. Naaras kohotti kulmaansa hieman huolestuneena.
"Kaikki on mennyt pieleen Punatähden kuoleman jälkeen. Nyt emoni kohottua varapäälliköksi ja Turmaloikan julman kuoleman jälkeen asiat ovat toisin. Pimentovarjo on emona hyvin tiukka ja.. En tiedä miten sanosin tämän, sinun on luvattava, että autat minua! Lupaathan?" Kaamoskukka aneli toiselta. Sisältä häntä oksetti, mutta nähdessään pienikokoisen naaraan huolestuneen ja lopulta nyökkäävän, antoi Kaamoskukka itselleen luvan rauhoittua. Suunnitelma siis etenisi.
"Pimentovarjo vaatii minulta eniten, emme ole kovinkaan hyvissä väleissä. Hän tuntuu suosivan Pyräkkäpirua ja Myrskymahtia. Isääni minulla oli todella hyvät välit ja hän puolusti minua aina. En tiedä mitä minä teen nyt! Mutta nyt kun tiedän mihin emoni todella kykenee, en voi olla ajattelematta, että minäkään en ole turvassa. Hän saattaa tappaa minut hetkenä minä hyvänsä..." Kaamoskukka mourui hiljaisella äänellä ja jatkoi välittömästi:
"Siispä, homma on tämänlainen. Pimentovarjo vaatii, että hankin kumppanin ja pentuja. Ajattelin, että ehkä sinä voisit esittää kumppaniani? Lupaan, että sinulle tulee mukavat oltavat. Pimentovarjo on hyvissä väleissä Henkäystähden kanssa ja jos minäkin pysyn emoni hyvällä puolella, sinäkin olet siellä. Et saa kuitenkaan kertoa näistä kenellekään, et edes Pyräkkäpirulle, vaikka te ystäviä olettekin. En halua, että turvallisuuteni vaarantuu yhtään sen enempää, mitä se on jo vaarantunut", kollisoturi kuiskasi ruskeankirjavan kissan korvaan ja tunsi sydämensä hakkaavan hiljalleen. Jos Pyräkkäpirun korviin kiirisi hänen sanansa, hänen suunnitelmansa olisi vaarassa! Hetkellisen mietinnän jälkeen Hämärätassu kuitenkin nyökkäsi ja hymyili viattomasti.
"Et ehkä ole kaikista suosikkikissani, mutta en voi sallia, että kukaan klaanitoveri menettäisi henkeään tuollaisen vuoksi. Lupaan auttaa sinua, mutta en ole vielä varma mitä pentuihin tulee. En ole varma-", Hämärätassu naukui suloisella ja heleällä äänellä. Kaamoskukka tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Niskuroiko toinen?
"Kaikki naaraat haluavat pentuja, etenkin minun kumppanini. Siitä me emme keskustele. Muistathan, henkeni on vaakalaudalla? Nähdään pian, rakkaani", Kaamoskukka murahti ja hänen silmissään pilkahti viileä pilke. Hän suuntasi suoraan sisarustensa ja emonsa luokse. Hänen korvansa olivat luimussa surullisesti, kun hän saapui muiden luokse.
"Olen hyvin pettynyt sinuun, Pimentovarjo. Luulin sinua paremmaksi kissaksi, mutta että riistaa viattoman kissan henki? I-isämme henki. Isä oli hyvä kissa, teki aina paljon meidän hyväksemme. En voi uskoa, että hän on poissa... Pyräkkäpiru, Myrskymahti? Suotteko anteeksi, mutta isoveljenne asemassa haluaisin vaihtaa muutaman sanan emo- Pimentovarjon kanssa. Anteeksi, en tiedä miten voin enää edes kutsua sinua emoksemme. Emoni ei kykenisi tuollaiseen", tabbykuvioinen kissa mourui epäuskoisena. Hän tunsi suurta mielihyvää siitä tiedosta, että hänellä oli Pimentovarjon kanssa yhteinen salaisuus Punatähden kuolemasta. Murhasta. Mihinhän muuhun Pimentovarjo oli kyennyt? Kaamoskukkaa kutkutti ajatus kiinnijäämisestä tulevaisuudessa. Hän oli varma, että kukaan ei uskoisi siihen millaisiin tekoihin hän itse pystyisi.

//Pimento ja pentulit?

Henkäysvarjo oli hakenut viime yönä henkensä ja noussut Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi. Tuore päällikkö oli kutsunut heti seuraavana päivänä klaanin koolle ilmoittaakseen, kenet oli valinnut uudeksi varapäälliköksi. Suoraan sanottuna yllätyin melkoisesti, kun kuulin Henkäystähden sanovan Pimentovarjon nimen. Yllätys vaihtui nopeasti iloksi emon puolesta - hänestä tulisi varmasti hyvä varapäällikkö klaanille ja aikanaan vielä loistavampi päällikkö!
Henkäystähden ilmoitusta seurasi toinenkin tärkeä uutinen, joka oli kääntävä nykyisen elämäni päälaelleen. Aluksi en saattanut uskoa kuulemaani: Isäkö muka petturi? Vielä huonommin aivoni halusivat käsittää sitä, että päällikkö oli heti sen perään kertonut Pimentovarjon tappaneen hänet epäröimättä asian tultua ilmi. Epäuskon ja järkytyksen osittain sumentama katseeni oli siirtynyt mustaan naaraaseen, joka seisoi päällikön rinnalla.
Henkäystähden päätettyä kokouksen Myrskymahti harppoi ensimmäisenä emon luokse. Olisin halunnut seurata hänen perässään, mutta jalkani tuntuivat jäätyneen kiinni aukion pohjaan. Seurasin etäältä, miten sisareni vaati vastauksia kysymyksille, jotka pyörivät myös minun päässäni. Vasta vähitellen minulle alkoi valjeta, että tämä todellakin tapahtui, enkä nähnyt pelkästään pahaa unta.
Tassutin kaksikon luokse varovaisin askelin. Sivusilmällä huomasin myös Kaamoskukan astelevan naaraita kohti. Myrskymahdin karvat olivat järkytyksestä pystyssä ja hän sähisi ja karjui emolle hurjana.
"Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti", kuulin Pimentovarjon vastaavan siskollemme. Hänen katseensa käväisi meissä kaikissa, ja sydäntäni puristi, kun yritin etsiä hänen ilmeestään merkkejä siitä, että hän valehteli. Että kyseessä oli jokin väärinkäsitys. Naaraan kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet mitään. "Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani", emo jatkoi, ja hän tuntui osoittavan sanansa meille kaikille.
Vatsassani muljahti ja minulle tuli etova olo. Kun katsoin emoani, en enää tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Hän näytti niin tyyneltä ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tappanut oman elämänkumppaninsa, meidän isämme, sekä hajottanut samalla perheemme. Ei Turmaloikka ollut petturi! Ja vaikka olisikin ollut, ei hän olisi ansainnut kuolla sen takia. Minun tuntemani isä oli hyvä kissa - hän oli aina ollut tukemassa ja kannustamassa minua ja sisaruksiani, jo pienestä pitäen!
Tulikuumat kyyneleet täyttivät silmäni. "Et voi olla tosissasi!" sanat putosivat suustani kuin raskaat järkäleet. Kurkkuani kuristi, ja ääneni oli pelkkää tukahtunutta kähinää. "En saata uskoa, että teit jotain sellaista! Kuka tappaa oman puolisonsa tuosta vain? Rakastitko sinä edes häntä?" Pidin pienen tauon, ennen kuin esitin seuraavan raskaan kysymyksen, johon en oikeastaan edes halunnut kuulla vastausta, sillä olin niin vihainen ja poissa tolaltani: "Rakastatko sinä meitä?"

//Pimento ja sisarukset?

Seisoin Kuolonklaanin päällikön, Henkäysvarjon edessä. Tänään, ja nyt, minusta tulee soturi.
"Pyörretassu on suorittanut koulutuksensa lippuun, ja nyt hän ansaitsee soturinimensä. Sinut tunnetaan tästä lähtien Pyörresieluna", Henkäysvarjo sanoi. Kuuntelin hymyillen kun muut alkoivat hurraamaan uutta nimeäni.
"Pyörresielu! Pyörresielu!" Muut kissat hajaantuivat, ja luokseni tuli onnittelemaan emo, isä, Lumikkoviiksi ja Nuppujuova.
"Onnea, olen niin ylpeä sinusta", emo kehräsi, Aamupentu hymyili minulle herttaisesti emon jalan takaa. Olisipa Toivetassu täällä, ajattelin apeana.
"Onnea", Mäyräkynsi sanoi hymyillen, pukkasin kollin kylkeä leikkisästi.
"Onnea Pyörresielu!" Lumikkoviiksi sanoi reippaasti. Kehräsin hiljaa ja käännyin Nuppujuovan puoleen.
"Nuppujuova, minä rakastan sinua!" kehräsin, ja painoin kuononi vasten naaraan kuonoa. Minä niin rakastin häntä. Emo katsoi minua lempeästi, ja tassutti Aamupennun kanssa pois. Isä meni emon perään, ja Lumikkoviiksi hyvästeli minut hännän heilautuksella.
"Mennäänkö kävelylle metsään?" Kysyin Nuppujuovalta hymyillen. Naaras nyökkäsi ja kehräsi. Kävelimme ulos Kuolonklaanin leiristä, ja viileä tuuli pörrötti turkkejamme. Pysähdyimme erään puun juurelle. Ja istahdimme alas. Nuppujuova nojasi minua vasten, ja kehräsi hiljaa.
"Olemmeko nyt kumppaneita?" kysyin ujosti naaraalta.

// Nuppunen? <3

Pimentovarjo: 91kp! -

Varissulka: 5kp -

Jääviilto: 51kp! -

Loiskevarjo: 62kp! -

Mäntyviiksi: 9kp -

Toivetassu: 5kp -

Pyörretassu: 9kp - Soturin pisteet kasassa!

Virtatassu: 14kp -

Aaltosalama: 3kp -

Katajapentu: 7kp -

Untuvapentu: 6kp -

Katsoin pentutarhasta haltioituneena. Kiiltäväpintainen lammikko koristi aukiota. Se näytti mahtavalta leikkipaikalta!
"Vau! Herätkää!" Katajapentu kiljaisi yhtäkkiä. Säikähdin. Miten kolli nousi nyt jo? Olin luullut että olin ainoa kissa, joka oli hereillä. "Katajapentu, älä viitsi säikytellä!" älähdin. "Joo joo. Ei aina tarvitse pelästyä." Katajapentu mutisi epäselvästi. 'Aamulla hän on aina tuollainen. Päivällä hänestä muuttuu kivempi, ainakin joskus.' ajattelin hieman huvittuneena. Hahtuvapentu nousi ylös. "Mitä nyt?" hän kysyi pudistellen valkeaa päätään. "Ulkona on jotain! Jotain siistiä!" Katajapentu kiljaisi ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ulkona tosiaan oli kieltämättä hieno juttu. Höyhenhallakin oli jo herännyt. "Pennut, älkää pitäkö meteliä. Kissat haluavat nukkua! Mikä siellä nyt noin hauskaa on?" emomme kysyi. "Siellä on joku kirkas lammikko! Sellainen kova ja kiiltävä." sanoin hiljaa. "Taidanpa tietää mikä se on." Höyhenhalla naukui salaperäisen näköisenä.
"Kerro, ole nyt kiltti!" Katajapentu huudahti. "Kerron kerron, kunhan olette hiljaa." Höyhenhalla maukui.
Vaikenimme kaikki heti. En tiennyt, mikähän se voisi olla. Varmasti joku lehtikadon ihmeistä! Varmasti joku maailman paras juttu. En ollut koskaan elänyt lehtikatoa, vain lehtisateen. "Se on...jäälammikko." Höyhenhalla kuiskasi. Silmäni laajenivat ällistyksestä. 'Mikä on jäälammikko?' ajattelin. Emo näytti selvästi tajuavan, että emme tienneet sitä. "Se on vähän niin kuin vesilammikko, mutta se on jäätynyt." Höyhenhalla selitti.
"Vau!" henkäisin hiljaa. Jupiter oli joskus näyttänyt minulle jäätynyttä kynttään, mutta se olikin ollut vain lehti. "Heti ulos!" Katajapentu kiljaisi. "Hetkinen, ei." emo naukui ja laittoi häntänsä meidän eteemme. Höyhenhalla kääri leveän häntänsä ympärillemme.
"Kuulkaahan pikkuiset, ette nyt voi mennä. Pitää odottaa että joku toinen nousee, vaikka Mäntyviiksi." emo kuiskasi lempeästi.
"Mutta mikset sinä voi tulla?" Hahtuvapentu kysyi. "En nyt. Keksikää jotain hauskaa täällä sisällä." Höyhenhalla maukui. Minusta tuntui tylsältä. Emme päässeet ulos!
"Höpö tai Kataja?"

Jääviilto ei voinut sietää sitä tapaa, miten Virtatassu puhui hänelle. Eikö mokoma hiirenaivo-oppilas tiennyt, kuinka Jääviillon kaltaiselle kunnioitetulle soturille puhuttiin? Kun raidallinen naaras käänsi selän vanhemmalle kollille, Jääviilto pihisi raivosta. Virtatassun viimeisin lausahdus oli liikaa, ja soturi teki nopean, uhkaavan syöksähdyksen kohti kauemmas kävelevää oppilasta.
"Jääviilto", naukaisu sai kollin pysähtymään, ja hän käänsi päänsä puhujaa kohti. Pään kääntäminen sai aikaan inhottavan tunteen Jääviillon kaulalla, ja kolli irvisti inhoten. Soturi ei ollut lainkaan innoissaan tunnistaessaan Hehkuaskeleen, päinvastoin se sai hänet vain enemmän vihaiseksi. Punaturkkinen soturi siristi silmiään ja katsoi inhoten mustaa parantajakissaa.
"Mitä?" soturi ärähti karvat pystyssä ja tuijotti sisartaan vihaisesti. Hehkuaskel otti varovaisesti askeleen taaksepäin ja laski pahoitellen katseensa maahan.
"Ajattelin vain, että voisin nyt tarkastaa haavasi. Tahdot varmasti päästä mahdollisimman nopeasti kouluttamaan Virtatassua, joten olisi hyvä jos saisin edes vilkaista haavaa", naaraskissa naukaisi ja nosti keltaisen katseensa takaisin Jääviiltoon. 'Typerä kissa', Jääviilto ajatteli mielessään. Tietysti hän halusi nopeasti pois parantajan pesältä, mutta syy siihen ei ollut Virtatassu. Soturin mielestä pitkään parantajan luona majailevat kissat olivat heikkoja ja surkimuksia, joista ei ikinä tulisi mitään. Sen vuoksi kolli suostui ja nyökäytti hitaasti päätään luoden uhkaavan katseen siskoonsa:
"Oletkin sitten varovainen. Jos se sattuu edes vähän, revin silmät päästäsi!"
Hehkuaskel ei hymyillyt, mutta parantajakissa nyökkäsi. "Minä lupaan, ettei se satu ollenkaan."
Jääviilto seurasi mustaa naarasta parantajan pesään. Ennen kuin punaturkkinen kissa astui sisään hämärään kallionkoloon, hän mulkaisi vielä kerran Virtatassun suuntaan. Oppilas oli siirtynyt muiden kuolonklaanilaisten luokse. Jääviilto vannoi mielessään tekevänsä naaraan elämästä yhtä tuskaa. Virtatassu ei tulisi pääsemään koulutuksestaan läpi helpolla.

Henkäystähti - kolli oli viime yönä hakenut henkensä Pimeyden Metsältä ja ansainnut uuden nimensä - ilmoitti klaanille nimittäneensä minut varapäällikökseen. Astelin uuden päällikön luo sekavin tuntein. Olin aina kuvitellut, että tämä tulisi olemaan minulle merkittävä ja tärkeä hetki, joka kalpenisi vain päälliköksi nousemisen rinnalla. Tähän minun elämäni kulminoitui. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä voitonriemuiseksi ja ylpeäksi kuin olin olettanut. Tietysti olin tyytyväinen, mutta pikemminkin samalla tavalla tyytyväinen, kun sain saaliin kiinni partiossa. Päivä ei paistanut kirkkaammin, vaan samat tylsän harmaat pilvet roikkuivat ylläni. Katumus ja kaipuu varjostivat mieltäni, enkä yrityksistäni huolimatta voinut olla ylpeä saavutuksestani. Olin häätänyt Turmaloikan varapäällikön paikan vuoksi ja pelkäsin kuollakseni, että olin tehnyt väärän valinnan.
Työnsin ajatukset entisestä kumppanistani itsepäisesti taka-alalle. Tehty mikä tehty: häntä en enää saisi takaisin, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Muistin minun ja Tuhkajuovan taannoisen keskustelun siitä, miten rakkaus teki heikoksi. Olin vakuutellut hänelle, etten antaisi tunteideni koskaan asettua tielleni, ja nyt minun oli aika seistä sanojeni takana. Minusta oli juuri tullut Kuolonklaanin toiseksi merkittävin kissa; Turmaloikka oli menneisyyttä. Unohtaisin hänet ja hoitaisin kunnialla ja ylpeydellä sen tehtävän, joka minulle oli suotu. Hetken ajan minusta tuntui, että pystyisin siihen. Sitten Henkäystähti avasi suunsa ja kuulutti sanat, jotka musersivat koko maailmani.
"Sitten minulla on vakavampaa ilmoitettavaa. Ikäväkseni minun on kerrottava, että joukossamme on - oli - petturi: Turmaloikka oli liittoutunut Punatähden tappaneiden erakoiden kanssa. Asian valjettua Pimentovarjo ei epäröinyt vaan tappoi tämän luopion. Arvostan suuresti hänen uskollisuuttaan Kuolonklaanille tuon vaikean päätöksen edessä."
En edes yrittänyt peitellä järkytystäni, kun kuulin nuo sanat. Käännyin silmät suurina katsomaan Henkäystähteä; olisin tuntenut oloni petetyksi, jos en olisi ollut niin tyrmistynyt. Tästä ei ollut sovittu, mutta sanoja ei enää voinut vetää takaisin.
Kuolonklaanilaisten yllättyneet kuiskeet kuuluivat sumeina kuin olisin ollut unessa kääntyessäni etsimään katseellani pentujani väkijoukosta. Kun näin heidän järkyttyneet ilmeensä, maailmaltani putosi pohja. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että oksentaisin.
Myrskymahti oli jo ehtinyt harppoa luokseni, kun Henkäystähti viimein päätti kokouksen. Nuoren soturin katse oli epäuskoinen ja hän näytti tutkivan ilmettäni, etsien jotain selitystä päällikön sanoille.
"Henkäystähti valehtelee. Isä ei ole kuollut", hän sanoi vapisevalla äänellä, joka painoi sydäntäni. "Hän ei ole kuollut. Missä hän on?"
"Myrskymahti…", aloitin, mutta en tiennyt, mitä sanoa. Halusin palavasti kertoa hänelle totuuden, että Turmaloikka oli elossa vaikkei enää ollutkaan klaanin jäsen. Tyttäreni suuri suu kuitenkin viimein kostautui hänelle. Hän oli viimeinen kissa, jolle voisin uskoutua asiasta, sillä muuten koko klaani saisi tietää ja kaikki olisi pilalla.
"Henkäystähti puhui totta", sanoin vältellen hänen katsettaan. En halunnut nähdä naaraan ilmettä, kun tämä tekaistu totuus viimein uppoaisi ja hän tajuaisi menettäneensä isänsä.
"Minä tapoin Turmaloikan. Hän oli liittoutunut niiden raakojen kissojen kanssa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa."
Henkäystähti oli tahrannut Turmaloikan maineen, ja vihasin häntä sen takia. Minua satutti tuhota Myrskymahdin kuva hänen isästään, ja toivoin hartaasti, että tyttäreni kerrankin tyttäreni ei nielisi sanomaani niin helposti. Halusin hänen kieltävän sanani ja uskovan - tietävän - että Turmaloikka oli kunniallinen, jalo ja uskollinen soturi.
"Minä en usko sinua hetkeäkään!" Myrskymahti karjaisi ja olisin voinut huokaista helpotuksesta. Kun kohtasin hänen katseensa, halusin kuitenkin hautautua maan alle. Kyyneleet pistelivät naaraan silmiä ja hän yritti epätoivoisesti estää niitä putoilemasta. Hänen normaalisti lempeät piirteensä olivat surun mutta päällimmäisenä vihan vääristämät.
"Sinä valehtelet. Isä ei ikinä pettäisi Kuolonklaania! Ei ikinä! Missä hän on?!" harmaa naarassoturi sähähti naamalleni ja astuin askeleen taaksepäin. Jos hän nyt kävisi kimppuuni, en vastustelisi. Olin ansainnut sen, ja jos se helpottaisi tyttäreni oloa, voisin ilomielin sallia sen.
Myrskymahti tuijotti minua kyljet kohoillen ja hampaat paljastettuina odottaen epätavallisen kärsivällisesti vastaustani. Myös Pyräkkäpiru ja Kaamoskukka astelivat luoksemme. Tunsin oloni kovin pieneksi heidän edessään.
"Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti", sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana. Vilkaisin vuorotellen kutakin kolmesta soturista, ja vaikka puhuin Myrskymahdille, osoitin seuraavat sanani heille kaikille. "Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani."

//Pyräkkä, Kaamos?

Koska arvostin isoisääni niin paljon, nielin närkästyneen vastalauseeni ja jätin asian sikseen. Oloani helpotti hieman se, että näin myös Jääviillon tuskailevan päällikön päätöksen takia. Se oli näky, joka sai minut ehdottomasti paremmalle tuulelle.
Jääviilto lupasi tehdä elämästäni kammottavaa ja kehotti minua lepäämään vielä kun pystyin. Tuhahdin vähättelevästi kollin uhkaukselle - luuliko hän todella, että tuollaiset puheet saivat minut tutisemaan turkissani? Näin mahtavasta suvusta tulevaa kissaa ei noin vain peloteltu. Minä olin syntynyt suuruuksia varten, eikä minun tarvinnut välittää Jääviillon kaltaisista säälittävistä surkimuksista, jotka luulivat olevansa jotenkin erityisiä. Hän oli ehkä kerran onnistunut tiputtamaan minut lammikkoon, mutta toista kertaa ei tulisi, sillä en ollut enää mikään pikkupentu.
"Siinähän lupailet", vastasin halveksivaan sävyyn kollille; naamalleni oli levinnyt pilkkaa tihkuva hymy. "Minä puolestani lupaan, että tulen tekemään sinun elämästäsi niin hankalaa, että toivot itse kuolleesi jo pentuna."
Katsoin soturia hetken hieman haastaen. Sitten vetäydyin kauemmaksi tästä ja käänsin kollille selkäni. Minulla olisi pari päivää aikaa valmistautua tulevaan. Tiesin, ettei Jääviilto missään nimessä aikonut päästää minua helpolla, eikä hän selvästikään pelännyt pelata kovilla panoksilla, joten minun olisi varauduttava kaikkeen.
"Lepää vielä kun voit", mau'uin Jääviillolle häijysti selkäni yli, "mestari."

//Jää?

Heitin pallon takaisin aukiolle. Pennut olivat menneet jo nukkumaan. Kävelin iltahämärän peitossa kohti parantajan pesää, viimeisen kerran. Yhtäkkiä tunsin jotain pehmeää tassuissani. "Auh!" älähdin kun törmäsin johonkin. Näin Latvaruusun kiiluvat silmät. "Katso eteesi!" hän kivahti.
"Anteeksi Latvaruusu. Olin varomaton." pahoittelin harmissani. Kaikista kissoista osuin juuri häneen! Latvaruusu oli ihastukseni. "Ei se mitään." naaras kehräsi ja nuolaisi korvaani. Hämmästyin. Hän vaikutti jotenkin lempeämmältä. "Heippa, Loiskevarjo." hän sanoi hiljaa. Vilkaisin häneen kummastuneena. Joku hänessä oli muuttunut. Katsoin ylös. Näin Henkäystähden ja Pimentovarjon. Henkäystähdestä oli tullut klaanin päällikkö, ja hän oli muuttanut sääntöjä niin, että puoliveriset kissat saivat omat sääntönsä. Olin puhdasverinen, mutta suvustani ei ollut tietoa, joten Henkäystähti saattaisi laittaa minullekin samat säännöt. Päätin olla siis hänelle ystävällinen ja totella häntä. Siitä voisi tehdä kohdan soturilakiinkiin! Pimentovarjosta oli taas tullut klaanin varapäällikkö. No, kyllä hän ansaitsi sen. 'Vaikka toisaalta minäkin olisin halunnut varapäälliköksi.' ajattelin hieman ärtyneesti. Mutta klaanissa oli paljon hyviä kissoja varapäälliköiksi. Piti nyt vain tyytyä siihen, kuka nyt oli. Laahustin parantajan pesään väsyneenä. Hehkuaskel ei ollut pesässä. Arvelin että hän oli Henkäystähden luona. Vuoteeni viereen oli tullut kyyhkynen. Söin riistalinnun hitain haukkauksin. Katselin kuinka Pimentovarjokin tuli sisään parantajan pesään. Hänkin oli täällä. Lopetin kyyhkyn syömisen. Nuolin sen rippeet viiksistäni. Loin Pimentovarjoon kunnioittavan katseen. En tiennyt huomasiko hän sitä. Haukkasin kyyhkystä palan ja mutustelin sitä hitaasti. Mehevä maku tuntui hyvältä. En ollut saanut kunnon saalista pariin päivään, kylmän lehtikadon takia. 'Vihdoinkin pulskaa kyyhkyä! Inhoan lehtikatoa!' ajattelin vihaisena. Ensilumi oli jo satanut, joten pian tulisi entistä kylmempi! Valkeaa lunta kulki kissojen tassuissa sisälle. Söin kyyhkyn loppuun. Hetken päästä Hehkuaskel tassutti sisään. Naaras näytti lievästi ärsyyntyneeltä. "Kas, hei Hehkuaskel." tervehdin.
"Hei vain. Loiskevarjo, sinä pääset huomenna täältä." Hehkuaskel muistutti. 'Miksi muistutat? Luuletko että jäisin tänne pidemmäksi aikaa? Minulla on muutakin tehtävää!' ajattelin. Odotin kuin kuuta nousevaa, että pääsisin pois. Hetken päästä ajatukseni loppuivat, ja suljin silmäni uneen.

Näin unta siitä, kun juoksin terveenä metsässä. Tassuni nousivat ylös ja alas, kun ne hakkasivat maata. Loikin pitkin hypyin. Turkkini oli tähtien peitossa. Näytti olevan viherlehti. Kaivoin esiin rutkasti riistaa. Oravia, hiiriä, myyriä, lintuja...niitä oli paljon. Unessa näin, kun naaras joka muistutti paljon Latvaruusua, tuli viereeni. Söimme yhdessä saaliita. Unessa kosketimme kuonojamme ja kiedoimme häntämme yhteen. Se näytti taianomaiselta. Minä, unelmieni kissan kanssa.

Heräsin taas uuteen aamuun. Olin pirteä, sillä pääsisin taas soturien pesään! Hymyilin Hehkuaskelelle iloisena. Naaras vastasi hymyyni, mutta näin että hän oli väsynyt. Pidin hänestä, sillä Hehkuaskel jaksoi aina olla iloinen toisten puolesta. "Minä menen nyt." naukaisin. "Kiitos, Hehkuaskel."
"Ole hyvä. Yritä sitten olla tulematta uudestaan." Hehkuaskel naukui pilke silmissään. Naurahdin kepeästi. Lähdin pesästä ulos. Tuntui voimakkaalta. Ei enää siltä, kun olin parantajan pesällä. Tassuni tuntuivat sileiltä. Kävelin soturien pesään. Huokaisin. Siellä oma vuoteeni oli, pesän perällä. Kaikki eivät olleet vielä heränneet. Minut kutsuttiin metsästyspartioon Latvaruusun, Tattihallan ja Pyräkkäpirun kanssa. Latvaruusu johti partiota. Jäin perään Pyräkkäpirun kanssa. Kipitin hieman edemmäs, sillä Latvaruusu ja Tattihalla olivat ehtineet jo piikkihernetiheikön toiselle puolelle. Pujottelin piikikkäiden oksien alitse. Kunnon ulkoilu teki minulle hyvää! Etenkin kun partiossa oli Latvaruusu. Hän teki olostani aina pirteämmän. Minua pelotti kertoa hänelle tunteistani. Ehkä hän saisi joskus tietää? Tai sitten ei. Kiihdytin vauhtiani. Olin jäänyt jälkeen. Juoksin kukkulan halki saadakseni muut kiinni. Hidastin heti, kun Tattihallan häntä ilmestyi näkyviin. Kolli sihahti minut hiljaiseksi. Näin Pyräkkäpirun vaanivan mustarastasta, joka näytti laihalta. Kun hän nappasi sen kiinni, laskin häntäni maahan. Tajusin että olin ollut vähällä pelästyttää sen linnun! Painoin pääni alas. Kuu parantajan pesällä ei tosiaankaan ollut tehnyt terää! Köyristin selkääni nolona. Latvaruusu laski häntänsä selälleni. "Älä huoli. Kaikille sattuu virheitä." hän maukui. Nyökkäsin hänelle kiitollisena. Yritin jotenkin saada sanotuksi, kuinka paljon hänestä tykkäsin. En kuitenkaan saanut suusta pihaustakaan. Latvaruusu loi minuun katseen. "Minne me menemme, Latvaruusu?" Tattihallan kysymys keskeytti tilanteen. Latvaruusu siirtyi kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni harmistuneena.
"Mennään Hehkulammelle päin. Samalla nähdään onko siellä jäätä." Latvaruusu vastasi. Siirryin saniaispensaaseen. Metsässä oli nyt vähän riistaa. Kaikki mitä sai, olivat hyvää. Vaanin hiirtä. Pieni hiiri vipelsi puun ympärillä. Jännitin lihakseni hyppyyn. 'Ei vielä...ei vielä...nyt!' ajattelin. Loikkasin hiiren kimppuun. Se säikähti. Hiiri katosi pensaaseen, mutta sain läimäistyä sitä niin että se kuoli. Nostin hiiren iloisena. Nyt olin saanut saalista.
"Hieno nappaus." Latvaruusu kehui. "Kiitos. Ihan normaalihan tämä oli." vastasin vähätellen. Latvaruusu tuijotti minua läpitunkevasti. Naaraan silmät olivat kauniit. "Loiskevarjo..pidän sinusta. Olet...no, hyvin mukava ja tykkään sinusta paljonkin. Haluatko kenties..tulla kumppanikseni joskus?" Latvaruusu kysyi ja loi minuun lämpimän katseen.

Kipitin Loiskevarjon luo. "Mitä sinulle kävi?" Untuvapentu kysyi. Katsoin kollia järkyttyneenä. "Ei mitään, vain tälläisiä tavallisia vahinkoja vain." Loiskevarjo vastasi naurahtaen. 'Mitä sinulle kävi? Apua!' ajattelin peloissani. Loiskevarjo nousi ylös kömpelösti. Seurasin häntä järkyttyneenä. "Mitä te katsotte? Ei ole enää mitään pahaa. Jatketaan." hän naukui varmalla äänellä. Luotin häneen hetkellisesti. Viskasin pallon hänelle häntääni käyttäen. Loiskevarjo koppasi sen ja heitti aukion toiselle puolelle. Untuvapentu ja Hahtuvapentu ryntäsivät yhtä aikaa paikalle. "Hei! Se on minun!" huudahdin. Nappasin sen naaraiden keskeltä. Untuvapentu vetäytyi kauemmas eikä sanonut mitään. Hahtuvapentu käveli ohitseni hieman vihaisena. Loiskevarjo ei näyttänyt huomaavan mitään. 'Hyvä. Se on minun!' ajattelin kiukkuisesti. Näin Hahtuvapennun kävelevän Loiskevarjon luo. Juoksin hänen luokseen ärsyyntyneenä. Taas he menisivät kantelemaan! Eivätkö siskoni voineet hoitaa mitään itse? Eivät nähtävästi. "Loiskevarjo, Katajapentu nappasi meiltä pallon, vaikka se ei ollut hänen." Hahtuvapentu kertoi. Mulkoilin heitä vihaisesti. "Vai niin hän teki. Miksi?" Loiskevarjo kysyi. Hätkähdin, kun soturi puhutteli minua. Loiskevarjo oli minua paljon isompi, joten hädin tuskin ylsin edes hänen lapoihinsa! "No kun se kuuluu minulle. He eivät osaa pelata yhtä hyvin kuin minä!" älähdin puolustuksekseni. "Kyllä osaamme." Untuvapentu mutisi. "Kyllä naaraatkin osaavat pelata." Loiskevarjo maukui hieman kiusaantuneena. Arvasin että hän ei osannut ratkaista riitatilanteita.
"Mutta pallo nyt kuuluu vain minulle." tuhahdin. Loiskevarjo vilkuili hieman Mäntyviikseen päin eikä sanonut mitään. 'Jes! Vihdoinkin kissa, joka ei osaa ratkaista tilanteita!' ajattelin voitonriemuisena. Hahtuvapentu näytti alistuneelta. Uskoin että he eivät haluaisi enää pelata.

Menimme nukkumaan pentutarhaan. "Onko teillä ollut mukava päivä?" Höyhenhalla kysyi lempeästi. Katsoin emoani. Sisareni ynähtivät vaisusti. "No ihan mukava. Me leikittiin Loiskevarjon kanssa sammalpalloa." kerroin. Höyhenhalla katsoi meitä hieman hämmentyneenä. "Onko jotain sattunut?" hän kysyi. "Ei!" vastasin heti. "Tarkoitan että ei ole sattunut." Höyhenhalla katsoi meitä kummastuneena mutta ei kysellyt enempää. "Käydäänpäs nukkumaan." hän maukui. Hahtuvapentu ja Untuvapentu könysivät vuoteisiinsa. Menin itsekin omaani.

Varissulan kiltit sanat koskettivat Aaltosalaman sydäntä, yllättäen naaraan täysin; hän ei ollut koskaan nähnyt tätä puolta tummanharmaasta soturista. Yleensä Varissulka tapasi heitellä huonoja vitsejä väärään aikaan tai sanoa jotakin näsäviisasta, mutta nyt kolli käyttäytyi varsin kypsästi ja asiallisesti.
Aaltosalama tutki soturin kasvoja tovin verran, yrittäen löytää äänensä uudelleen itkemisen jälkeen. "Kiitos, Varissulka. Ihan oikeasti kiitos. Et sinäkään voi kovin kamala kissa olla kaiken tuon sanomasi perusteella", hän niiskaisi ja väläytti tälle vaisun hymyn. Hänestä tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, mitä Varissulka oli hänelle sanonut.
"Meidän pitäisi varmaan palata leiriin", punaturkkinen soturitar huokaisi sitten ja nousi hieman huterasti seisomaan, "etteivät muut vain ala epäilemään mitään. Sitten me vasta pulassa olemmekin." Hän hengitti syvään sisään ja ulos, ennen kuin kohtasi Varissulan katseen uudestaan. Hän löysi outoa lohtua kollisoturin harmaista silmistä, mikä samaan aikaan myös hieman vaivaannutti häntä. "Toivon todella, että se, mitä juuri teimme, hyödyttää tulevaisuudessa Kuolonklaania, sillä muuten sieluni ei tule ikinä löytämään rauhaa."

//Varis?

Jääviilto oli viipynyt parantajan pesässä jo kolme yötä. Hänen haavansa olivat parempaan päin, mutta edelleen pään kääntäminen kiristi ikävästi umpeutumaan alkaneita kaulan haavoja. Kollia hävetti viipyä niinkin pitkään parantajan pesällä, sillä se ei ollut hänen mielestään vahvan soturin paikka. Mutta ajatus siitä, että hän joutuisi kipeänä partioimaan saatika sitten saalistamaan, sai aikaan puistatuksen. Kolli oli antanut viime päivien aikana Hehkuaskeleen tasan kerran katsoa hänen haavaansa. Se oli ollut eilen, kun haava oli yllättäen alkanut inhottavasti kutista. Parantaja oli todennut sen olleen merkki siitä, että haava alkoi parantua. Parantaja kielsi soturia raapimasta kaulaansa kutinasta huolimatta, mutta se oli vaikeaa. Musta parantaja oli levittänyt haavalle jotakin salvaa, joka oli auttanut pahimpaan kutinaan.
Jääviilto oli seurannut etäämmältä, kuinka Henkäystähti oli nimittänyt koruttomin seremonioin Kyyhkypennun ja Virtapennun oppilaiksi. Punaturkkinen soturi ei edelleenkään pitänyt pennuista, jotka kuvittelivat itsestään ihan liikoja. Mutta Jääviilto joutuisi viettämään Virtatassuksi nimitetyn oppilaan kanssa enemmän aikaa kuin hän oli kuvitellut, sillä päällikkö meni ja nimitti hänet kollin oppilaaksi! Jääviilto oli pöyristynyt. Ensin päällikkö oli antanut varapäällikön paikan Jääviillon sijaan Pimentovarjolle, ja nyt hän antoi kollille koulutettavakseen koko klaanin kamalimman pennun!
Raivo leimahti punaturkkisen kissan sisällä, kun tämä talsi kokouksen jälkeen Henkäystähden puheille. Kolli ilmaisi suoraan, ettei halunnut Virtatassua kontolleen. Siinä samassa myös itse paholainen – eli toisin sanoen Virtatassu – saapui paikalle, eikä naaraskaan ollut tyytyväinen päällikön valintaan. Päällikkö kuunteli ilmeettömänä kaksikon valitusta, ja kun molemmat viimein vaikenivat, avasi Henkäystähtikin suunsa:
"Minä en välitä siitä, mitä te tahdotte. Klaanissa soturit kouluttavat oppilaita ja päällikkö päättää, kuka kenetkin saa mestarikseen. Teidän tehtäviinne ei kuulu päällikkönne valintojen kyseenalaistaminen. Onko tämä selvä?"
Jääviilto siristi jäänsinisiä silmiään ja mulkaisi inhoten Virtatassua. Kolli tiesi, että Henkäystähden vastustaminen heikentäisi vain hänen asemaansa soturina, joten hän joutui myöntymään jälleen kerran. Sen hän tiesi, ettei tekisi koulutuksesta helppoa Virtatassulle. Oppilas saisi katua, että oli koskaan pentuna puhunut Jääviillolle tai edes syntynyt Kuolonklaaniin.
"On", naaras ja kolli vastasivat yhtä aikaa, ja päällikkö nyökkäsi kylmä ilme kasvoillaan. Sanaakaan sanomatta Henkäystähti kääntyi ja lähti tiehensä. Jääviilto käänsi vihaisen katseensa Virtatassuun.
"Minä lupaan, että elämäsi tulee olemaan tästä päivästä eteenpäin aivan kammottavaa. Kannattaa levätä kun vielä voit, sillä sitten kun minä olen toipunut, toivot, ettet olisi edes syntynyt tähän klaaniin", kolli kumartui oppilaan puoleen murahtaen.

//Virta?