Ensilumi kimalteli aukiolla aamunpaisteessa niin että silmiin sattui. Hyi olkoon. Se tuntui sitä paitsi kylmältä ja märältä anturoiden alla ja sai niskakarvani nousemaan pystyyn silkasta puistatuksesta. Tätä oli kuulemma luvassa lisää tulevien kuiden aikana, ja suoraan sanottuna olisin mieluummin kaivautunut maan alle ja odottanut lämpimämpiä päiviä jossain kuivassa ja suojaisessa paikassa.
Se oli kuitenkin pelkkää toiveunta, sillä tulevina kuina tulisin olemaan aivan jossain muualla kuin kotoisassa kolossani pentutarhalla. Meistä nimittäin tehtäisiin tänään oppilaita siskoni kanssa. Sähkötuho oli käynyt tänään aikaisin aamulla kertomassa asiasta pentutarhalla, jonka jälkeen emo oli käskenyt minua ja Kyyhkypentua siistiytymään hyvin seremoniaa varten.
Vaikka olinkin innoissani arvoasteikossa nousemisesta, en voinut olla ajattelematta inhoten sitä, miten jatkossa joutuisin viettämään väkisinkin aikaa Myrkkytassun ja Jääviillon kaltaisten tomppeleiden kanssa. Onneksi minulla oli sentään Kyyhkypentu - ilman häntä pääni olisi varmasti jo hajonnut.
Istuskelin pentutarhan edustalla Kyyhkypennun vieressä. Ennemmin tai myöhemmin Kuolonklaanin uusi päällikkö - meidän isoisämme - Henkäystähti astelisi leirin keskelle ja kutsuisi klaanin koolle nimitystä varten. En ollut vielä ehtinyt uhrata ajatusta sille, kenestä voisi mahdollisesti tulla mestarini, mutta en uskonut Henkäystähden voivan valita pennunpennuilleen huonoja sotureita mentoreiksi. Hän varmasti välitti sen verran sukulaisistaan niin kuin sukunsa maineestakin, että halusi pitää huolen poikansa tytärten menestyksestä soturikoulutuksessa. Siksi en siis stressannut turhaan - sitä paitsi stressaaminen sai turkin hilseilemään, enkä missään nimessä halunnut näyttää miltään kapiselta kulkukissalta.
Havahduin aatoksistani Kyyhkypennun tökkäistessä minua kylkeen. Katsahdin sisareeni ja huomasin tämän viittovan hännällään eteenpäin. Käänsin katseeni naaraan viittilöimään suuntaan, ilokseni huomaten Henkäystähden ilmestyneen aukiolle. Raidallinen kolli ulvaisi vain hetkeä myöhemmin kokouskutsun, ja kissoja alkoi saapua pesistään kuulemaan päällikön asian.
"Menkäähän nyt", taaksemme ilmestynyt Lehtituuli hoputti ja tuuppi meitä kevyesti eteenpäin.
Kävelin ryhdikkäästi kissojen joukkoon. Henkäystähti kutsui minut ja siskoni klaanin eteen, ja yhtäkkiä turkkiani alkoi kihelmöidä jännityksestä. Ei ollut minun tapaistani hermoilla tällä tavalla muiden huomion keskipisteenä olemisesta.
"Kyyhkypentu ja Virtapentu ovat nyt kuuden kuun ikäisiä ja täten valmiita aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien heidät tunnetaan Kyyhkytassuna ja Virtatassuna, ja heidän mestareinaan toimivat Varissulka ja Jääviilto. Koska Jääviilto toipuu vielä parantajan pesällä, Virtatassun koulutus alkaa pari päivää myöhässä." Kesti hetki, ennen kuin kunnolla käsitin, mitä Henkäystähti oli juuri sanonut. Oliko hän laittanut kaikista klaanin sotureista mestariksini Jääviillon?! Sen hiirenaivoisen, kirpputurkkisen ketunläjän, jonka pelkkä läsnäolo sai vatsani muljahtelemaan kuvotuksesta? Pimeyden Metsä paratkoon - tämä ei voinut olla oikein!
Kun hurrausten ja nopeiden onnittelujen jälkeen kissat vetäytyivät takaisin omiin puuhiinsa, suuntasin suorinta tietä Henkäystähden puheille. Harmikseni huomasin myös Jääviillon lyöttäytyneen päällikön seuraan, eikä tämäkään vaikuttanut erityisen onnelliselta puhuessaan raidallisen kollin kanssa.
"En halua Virtatassua oppilaakseni!" äkäinen soturi valitti päällikölle ja nytkytti häntäänsä vihaisesti.
"Enkä minä liioin halua tuota vanhaa haaskaa minun mestarikseni!" liityin keskusteluun, mulkoillen Jääviillon suuntaan halveksivasti. "Haluan jonkun paremman! Tuo idiootti ei osaisi opettaa edes kiveä!" Nostin huultani Jääviillolle ja siirsin sitten tuohtuneena katseeni Henkäystähteen, toivoen isoisäni tajuavan, että Jääviillon antaminen mestarikseni oli todellakin huonoin idea ikinä.

//Jää?

Tassutin eteenpäin Turhamyrsky vierelläni, ja kani hampaissani. Lehtikadon ensilumet olivat jo sataneet, ja riistaa oli vaikeampi löytää. Olin ylpeä itsestäni, kun olin löytänyt näin hienon saaliin. Turhamyrskykin vaikutti ylpeältä, tai no, hänestä ei saa mitään irti, niin en ole varma. Vilkaisin Turhamyrskyä sivusilmälläni. Kolli kiihdytti vauhtiaan, kun taivaalta alkoi tippua pieniä hiutaleita. Kävelimme leiriin, ha kävin tipputtamassa kanin tuiresaalis kasaan. Kävelin Nuppujuovan ohi, väläytin naaraalle lempeän hymyn, ja kävelin oppilaiden pesälle. Istahdin alas kylmään maahan, ja katselin aukiota. Ummistin silmäni ja kasvoilleni tippui pienen pieniä kylmiä hiutaleita. Kuulin askeleita, ja katsahdin kuka se oli. Lumikkoviiksi asteli vihaisen näköisenä minua kohti, ja hänen häntänsä huiski edes takaisin.
"Mikä hätänä?" kysyin naaraalta ihmeissäni. Lumikkoviiksi mulkoili Höyhenhallan suuntaan ja käänsi katseensa taas minuun.
"Toivetassu kuoli Höyhenhallan takia! Höyhenhalla ei estänyt Toivetassua menemästä ukkospollulle, ja hän jäi varmasti hirviön alle ja tippui ukkospolun toiselle puolelle", Lumikkoviiksi murisi ja mulkaisi taas Höyhenhallaa, joka istui levottoman näköisenä Orvokkisydämmen vierellä pentutarhalla. Toivetassu, kuoli!? En voinut uskoa tätä! Tämä on väärin! Rakastin häntä niin paljon! Hän oli minulle kaikki. Emon ja isän jälkeen.
"Toivetassu", kuiskasin surullisena ja nyyhkäisin. Ravistin kuitenkin päätäni. Kunnon soturi ei itke, vaan suree sydämmessään.
"Tietääkö emo?" kysyin Lumikkoviikseltä, joka oli yhä yhtä raivoissaan kuin oli tullessaankin ollut. Lumikkoviiksi pudisti päätään, ja kääntyi kohti Orvokkisydäntä. Naaras mulkaisi Höyhenhallaa,joka perääntyi poispäin. Lumikkoviiksi kertoi Orvokkisydämmelle kuolemasta. Emo näytti niin järkyttyneeltä. Hänen rakas pentunsa, oli kuollut. Kävelin oppilaiden pesään, en kestänyt enää tätä. Kierähdin kerälle omalle vuoteelleni, ja yritin nukkua murheet pois. Mutta en pystynyt nukkumaan, oliko Toivetassun kuolema Höyhenhallan syytä? Sitä en tiennyt, mutta tiedän, jos Toivetassu on elossa hän toetää. Nukahdin monen ajan päästä.
Heräsin hätkähtäen hereille, oli ilta. Ja tietysti, olin nähnyt painajaisia. Tassutin aukiolle, kovinkaan moni ei ollut enää hereillä. Nuppujuova tassutti minua kohti, kehräsin hiljaa, ettei kukaan muu huomaisi.
"Hei Nuppujuova!" Sanoin onnellisena, nähdessäni kauniin naaraan, joka on tuleva kumppanini. "Hei Pyörretassu!" naaras kehräsi vastaukseksi. Nuppujuova istahti viereeni, ja kiersimme häntämme yhteen selkiemme takana.
"Kuulin Toivetassun kuolemasta, tosi ikävä juttu", Nuppujuova totesi lohduttavasti. Hymähdin ja katsoin kohti pentutarhaa. Toivoin vain, ettei Aamupentu olisi järkyttynyt. Minä niin rakastin pikkuista siskoani.
"Ei puhuta siitä enää", sanoin hiljaa, Nuppujuova nyökkäsi ymmärtäväisenä. Taivaalle syttyi muutama tähti, ja katselin hehkuvia pisteitä uteliaana.
"Olen jo melkein soturi", sanoin Nuppujuovalle reippaasti, ja hymyilin lempeästi. Nuppujuova kehräsi.
"Sepä hyvä! Sitten pääsemme olemaan kumppaneita", Nuppujuova kuiskasi. Painoimme hellästi kuonomme yhteen, ja minua pienempi naaras painautui kylkeeni. Hetken istuskelun jälkeen nousimme seisomaan, sanoimme toisillemme hyvää yötä, ja menimme omiin pesiimme nukkumaan. Huomenna oli parempi päivä.

(TW itsetuhoiset ajatukset)
Ensilumi oli satanut ja Toivetassu oli partiossa Tattihallan, Höyhenhallan Lumikkoviiksen ja Vinhatassun kanssa. Toivetassu kulki hitaasti eteenpäin Höyhenhallan rinnalla. Tuo naaras oli virallisesti vielä pentutarhan vanki mutta oli anonut päästä mukaan katsoakseen Toivetassun perään, kun muut saalistivat. Kukaan ei varmastikkaan enää luottanut häneen, koska hän oli… no sekaisin. Kulkien kohti ukkospolkua Toivetassu sai ajatuksen: hän karkaisi tästä kamalasta klaanista. Nykyään erakkosyntyiset eivät todennäköisesti pääsisi edes sotureiksi joten mitä väliä millään oli! Hän liikehti kohti ukkospolkua. Tämä tekisi kaikesta lopun. Hän ehkä jopa kuolisi ukkospolulle. Höyhenhallan keskittyminen harpaantui, kun kuningatar alkoi katsella leijailevia lumihiutaleita. *Mitä väliä millään on?* Toivetassu kysyi taas päässään. Hän odotti hirviötä. Odotti hetken kunnes suuri yksilö hurahtaa kohti. Ampaisen sen editse niin nopeasti kuin ikinä voin. Kiljahdan kaksijalan heittäessä jotain hirviön sisältä. Se lentää maahan ja sirpaloituu. Hirviö hurahtaa ohi ja Toivetassu kierähtää ojaan ulvahtaen. Sirpaleita on tarttunut turkkiin. Haavat tykyttävät - ne ovat syviä. Toivetassu ei uskalla liikkua. Hän makaa paikoillaan hetken kuullen Höyhenhallan epätoivoiset ulvahdukset. Pian niihin yhtyvät Lumikkoviiksen omat. Ryömien hitaasti kohti pientä koloa ukkospolun alla hän yrittää saada sirpaleet pois turkistaan. Tietäisipä hän mitä tehdä. Nyt voi vielä palata klaaniin… Ei voi! Se elämä on nyt mennyttä. “Päästit hänet menemään!” Lumikkoviiksi ulvoo. “Saat kärsiä tästä!” huuto kuuluu kaikuen Toivetassun päässä. Mitä vaikeuksia hän on Höyhenhallalle aiheuttanut. Toivetassu vaipuu tiedottomuuteen haavat tykyttäen ja toivoen etteivät muut löytäisi häntä.

Olin helpottunut, kun Loiskevarjo meni pentujen luo. Heilautin kollille häntääni kiitollisena ja katosin pentutarhaan. Kuningattaret juttelivat yhdessä. Katselin kaikkia, ketkä pesässä olivat. Lumikkoviiksi ei enää ollut sisällä pesässä, joten nyt vain Lehtituuli ja Höyhenhalla olivat siellä. Hymyilin naaraille. Asetuin vuoteelleni häntä kevyesti heiluen. "Hei, Lehtituuli." nau'uin naaraalle kohteliaaseen sävyyn. Halusin olla mukava hänelle, vaikka Lehtituuli ei aina ollut minulle. "Hei Mäntyviiksi." hän naukui hieman jäykästi päätään nostamatta. "Miten sujuu?" kysyin.
"Hyvin, tietysti." Lehtituuli naukui, tällä kertaa ovela ilme kasvoillaan.
"Mukava kuulla. Olikos se kumppanisi Sähkötuho?" kysyin, koska halusin jotain puheenaihetta. Lehtituulta näytti selvästi ärsyttävän. "Mitä se sinulle nyt kuuluu? On, jos se niin tärkeää on tietää." Lehtituuli napautti.
"Anteeksi. Halusin vain olla kohtelias." pahoittelin. Lehtituuli murahti minulle mitään sanomatta. 'Kohteliaisuutta tai ei, tuo kissa ei siihen vaivaudu. No, olkoon. Jokainen on omanlaisensa.' ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Olin halunnut itselleni pentuja, mutta ajattelin olevani liian vanha siihen. Oliko koskaan liian myöhä tehdä pentuja? Minä voisin siirtyä jo klaaninvanhimpien joukkoon! Pentujen tekemiseen pitäisi myöskin saada kolli, eikä minulla ollut sellaista. Ehkä en koskaan tekisi pentuja? Minulla oli vielä aikaa miettiä. En halunnut omia pentuja, ainakaan vielä, mutta pentujen hoitamisesta tykkäsin. En halunnut olla aina vastuussa kaikesta. Venyttelin vuoteellani. Katsoin ulos. Näytti olevan aurinkohuippu, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ohuet harmaat pilvet lipuivat taivaalla ja peittivät auringon. Oli sumuista. Se olisi muuten ollut tavallista, mutta juuri eilen oli ollut loistava päivä! Tuhahdin mielessäni. Lehtikato oli taas tulossa, mutta se kuului kaikkiin vuodenaikoihin. Lehtikadon, pitkän ja kylmän lehtikadon, jälkeen tulisi taas hiirenkorva ja viherlehti. Ihan kuin viherlehti olisi ollut vasta viime kuussa! Huokasin. Näin Henkäysvarjon puhuvan aukiolla. Kollista tulisi uusi päällikkö. En pitänyt hänestä lähes yhtään. Punatähti oli ollut mestarini, joten surin häntä, aivan kuin muutkin. Paitsi eivät kaikki. 'Sammalvarjo, rakas pentuni, katselethan minua?' ajattelin tuijottaen taivaalle. Kuulin vain lehtien kahinaa ja puiden kuisketta. Istahdin aukion reunaan sukimaan itseäni. Musta turkkini oli sekoittunut pörhöön. Suin sitä nopein, huolellisin kielenvedoin. Pian turkkini ei ollut enää niin kauhea. Astelin aukiolla edestakaisin. Värisytin viiksiäni. Oli jäätävän kylmä. Kierähdin lämmitääkseni itseäni. Menin hakemaan riistaa. Kasassa oli yksi lisko, joka houkutti minua. 'Voisin ehkä syödä sen? Haittaisiko se?' kysyin mielessäni. En kuitenkaan ehtinyt kauemmin odottaa, kun olin jo syömässä sitä. Vedin pääni pois saaliista vastahakoisesti. Minun teki mieli syödä se loppuun. 'Ketä se haittaa, jos minä yhden saaliin vain syön? Olen auttanut klaania jo tänään.' ajattelin totisena. Söin liskon nopein haukkauksin loppuun. Nuolaisin muutaman kerran huuliani tyytyväisenä. Ateria oli ollut mitä maittavin. Kehräsin syvältä kurkustani. Könysin pystyyn ja menin vilkaisemaan parantajan pesää. Kurkistin sisään ohimennessäni. Pesä oli tyhjä lukuunottamatta Myrkkytassua ja Jääviiltoa. Kollit nukkuivat vuoteillaan. Virnistin tyytyväisenä. Kävelin pois. Näin perhosen liihottavan aukion yläpuolella.

Heräsin vuoteestani raukeana venytellen. Räpyttelin silmiäni unenpöpperössä. Musta turkkini oli aivan sotkuinen. Siinä oli vaikka mitä oljenkortta ja muuta. Orvokkisydän oli päässyt pesästä ennen minua; Hehkuaskel oli todennut haavani vakavammiksi kuin oli tarkoitus. Naaras oli kumminkin luvannut, että jäisin henkiin. Henkäisin helpotuksesta. Pesässä kanssani olivat Myrkkytassu ja Jääviilto, joista en erityisemmin pitänyt. He olivat kumpikin aika samanlaisia. Yritin vältellä heitä parhaani mukaan. Nousin ylös. Ketun tähdätyt iskut etujalkoihini sattuivat, mutta nousin ylös kivusta välittämättä. Lysähdin maahan kömpelöllä hypyllä. Hehkuaskel tuli luokseni.
"Miten voit, Loiskevarjo?" hän kysyi.
"E-ei tässä mitään, hieman vain huimaa." sanoin sekavasti.
"Ei näytä siltä. Haavasi näyttävät olevan parantumassa. Etujalkasi taas.." Hehkuaskel naukaisi hieman oudosti.
"Mitä etujaloistani?" kysyin hämmentyneenä. Yhtäkkiä kipu iski ja lysähdin maahan. Hehkuaskel nosti minut ylös. Se oli varmasti vaikeaa: olinhan aika iso soturi. Nojasin pesän seinään. Kipu lakkasi. Hehkuaskel tutki käpäliäni. "Loiskevarjo, näyttää siltä, että käpälissäsi on isoja iskuja. En ole mistään muusta vammasta huolissani, vaikka en osaa sanoa tarkasti. Uskon, että tuohon kipuun auttaa ulkoilu." Hehkuaskel naukui lempeästi päätään kallistaen, ihan kuin puhuakseen pennulle. Mulkaisin nopeasti muihin kissoihin päin, ettei kukaan saisi päähänsä alkaa nauramaan. "Aivan. No, milloin pääsen partioon? Haluan auttaa klaania enkä seisottaa itseäni tyhjän panttina." nau'uin töykeään sävyyn osoittamatta kiitollisuutta.
Hehkuaskel selitti minulle, että saisin mennä muutaman päivän päästä. En vastannut mitään, loin Hehkuaskeleen vain ylenkatsovan katseen. Näin naaraan eleistä, että hän ei ollut moksiskaan tästä. Istahdin pesän suuaukolle. Tassutin hieman väsyneenä pesästä ulos. Kevyt usva reunusti metsää. Auringon ensimmäiset säteet valaisivat oksia. 'Onneksi edes joskus aurinkoa! Yleensä on vain kylmää lehtisadeilmaa ja hyvin kosteaa.' ajattelin hieman iloisempana. Potkaisin jalallani isoa lehtikasaa. Asetuin aukion reunaan pesemään itseäni. Heilautin korviani kohti paikkaa, jossa Punatähti oli yleensä puhunut. Nyt häntä ei enää ollut. Seuraava päällikkö, Henkäysvarjo, olisi varmasti yhtä hyvä päällikkö. Vaikka kolli ei ollut hirveän iloinen tai välttämättä edes ystävällinen kenellekään, pidin hänestä. Ajatus Henkäysvarjosta päällikkönä oli kieltämättä hyvä. Kolli saattaisi ehkä muuttaa sääntöjä niin että kuraveriset joutuisivat lähtemään, mutta mitä väliä sillä oli? Klaanista pitäisi tulla puhdas! Ja Henkäysvarjo jos joku ansaitsi tulla päälliköksi. Hän oli uskollinen, ja kaiken lisäksi puhdasverinen! Juuri sellainen päällikkö, joka Punatähtikin oli ollut. En tietenkään ollut hyvilläni Punatähden kuolemasta. Hän oli ollut loistava päällikkö. Hypähdin innoissani. Etujalat iskivät taas kipua, mutten välittänyt. Asetuin suosikkipaikalleni pentutarhan eteen. Viima pörrötti turkkiani. Pennut kipittivät ohitseni. Näin Latvaruusun tulevan paikalle. Varauduin ärähdykseen, mutta naaras istahti viereeni. "Hei." aloitin varovasti. "Hei, Loiskevarjo." Latvaruusu murahti. "Olitko sinä mukana siinä jutussa, jos oikein muistan..siinä missä te tapoitte sen erakkojoukon?" kysyin häneltä.
Latvaruusu mulkaisi minua hieman ärtyneenä. "Olin, mitä se sinulle kuuluu?" hän kysyi ärähtäen. Säikähdin hänen ärhäkkyyttään. Pakotin itseni olemaan sävähtämättä. "Ei kuulukaan, anteeksi. Halusin vain tietää, koska olen ollut parantajan pesällä kauan, enkä tiedä tapahtuneesta hirveästi." selitin anteeksipyytävästi. "Ymmärettävää. Saat anteeksi. Juu, minä tapoin sen yhden kissan." Latvaruusu kertoi. "Oho. Oliko vaikeaa?" kysyin. "No vähän, tietysti. Eihän sitä kissa halua tulla tapetuksi." Latvaruusu vastasi.
Nyökkäsin. Olin pahoillani niiden kissaraukkojen puolesta, jotka joutuivat heidän kynsiinsä. 'Niin oli kuitenkin tapahtuva. Se on vaaraksi, Loiskevarjo.' ajattelin.
Latvaruusu heilautti häntäänsä. Tuuli liikutteli viiksiäni. Nousin ylös. "Miten muuten voit? Se kettu oli varmaan kova pala." Latvaruusu tokaisi. "Ihan hyvinhän tässä, on minulla hieman etujaloissa haavoja." totesin. Latvaruusu nyökkäsi ja lähti kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni. Latvaruusu katosi soturien pesään. Huokaisin. Aina minulle kävi niin! Kun puhuin jonkun kanssa, hän katosi vain omille teilleen! Ehkä olin vain niin ei-pidetty kissa. Tai syy ei ollutkaan minussa? Vaan jossain muussa? Mutta missä? Astelin pitkin aukiota. Olin harhautua leiristä ulos. "Hei, eikö sinun pitäisi olla parantajan pesässä?" partiota johtava, entinen mestarini Kalmakuu kysyi.
"Eikun anteeksi, minä menen. Olin ajatuksissani." totesin hieman tuupaten Kalmakuuta. Kalmakuu pyöräytti silmiään. Loin häneen kiusoittelevan katseen. Kolli vinkkasi minulle silmällään. Naurahdin kepeästi. Lähdin leirin suuntaan pikavauhtia, ettei Hehkuaskel olisi huomannut katoamistani. Loikkasin vanhan vaahteran rungon ylitse. Etutassuni oli pettää, mutta liu'uin märkien lehtien päällä. Hypähdin pois tunnelista. Oli ihan mukava päivä. Vihdoinkin pääsin ulos pesästä! Loikin auringon säteissä. Pudistelin turkkiani mudasta. Se oli hieman mutainen. Asetuin leirin reunaan makaamaan. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi kovaa. "Äh!" ähkäisin vihaisena. Oli lämmin, mutta tuuli puhalsi järkyttävän kovaa! Se sai karvani pörhöön. Päätin mennä kurkkaamaan soturien pesään. Kävelin pesän luo. Siellä ei ollut oikein ketään. Kylmä ilma liimasi karvani kiinni nahkaani. Tassutin sisään pesään. Siellä oli lämmintä. Kissojen haju erottui voimakkaasti. Kävelin vuoteelleni. Sen haju oli hieman ummehtunut, koska en ollut nukkunut siinä ehkä kuuhun. Asetuin makaamaan. Vuoteeni oli hieman viileä, mutta tunsin yhä lämmön. Tutkin pesää. Mikään ei näyttänyt kovin erilaiselta, kuin ennen. Muutamia uusia sotureita oli tietenkin tullut. Klaani tarvitsi lisää sotureita, etenkin näin vaikeina aikoina. 'Itse et ole edes soturien pesässä! Hyvähän sinun on sanoa.' ääni pääni sisällä napautti. 'En voi sille mitään!' ajattelin turhautuneena. Pentutarha oli aika täynnä, kun oli tullut lisää pentuja. Oli syntynyt monia kissoja. 'Mitenköhän he pärjäävät elämässään? Kaikille tuttu päällikkö on kuollut.' ajattelin. 'Äh, tietysti he pärjäävät! Henkäysvarjo on hyvä päällikkö ja hänestä tulee varmasti yhtä arvostettu kuin Punatähdestäkin.' työnsin vastentahtoiset ajatukset pois päästäni. Katselin ympärilleni. Oli hiljaista. Kuului vain lehtien rapinaa, kissojen keskustelua, ja pentujen innokkaita kiljaisuja. Ne olivat aina klaanin tärkeimmät äänet. Jos niitä ei ollut, oli taistelu. Kuulin pesän läheltä keskustelua ja askelia. 'Oho, nyt on varmaan aika lähteä. Tänne tulee kohta kissoja. Ja minä en saa tulla tänne.' ajattelin ja nousin ylös. Kävelin pois pesästä. Kiirehdin askeliani, kun haistoin riistanhajun. Astuin sisään parantajan pesään. "Loiskevarjo! Hei, tulitkin sopivasti." Hehkuaskel naukaisi. "Hei, Hehkuaskel. Tulin aukiolta." vastasin. "Kiva kuulla. Toin riistaa." Hehkuaskel vastasi. Parantajan turkki oli sotkuinen. Mietin, milloin hän oli viimeksi sukinut sitä. Nuolaisin muutaman kerran rintaani. Suin itseni puhtaaksi. Nostin häntäni kippuraan. Kehräsin hieman. Nappasin saaliini ja seurasin kuinka Myrkkytassu ja Jääviilto söivät saaliitaan. He loivat  toisiinsa hieman mulkoilun tapaisia katseita. Söin saalistani hitaasti. Mehevä vesimyyrä oli herkullisinta saalista mitä sai. Hehkuaskel oli varmasti ottanut meille parhaat palat. Loin Hehkuaskeleen kiitollisen katseen. Hän hymyili minulle ja vilkaisi vaivihkaa muihin. Söin myyrän loppuun. Minun teki mieli lisää saalista, mutta en halunnut sanoa sitä. "Hehkuaskel, oletko sinä syönyt?" kysyin. "En minä vielä ole ehtinyt." naaras tunnusti. Sain heti hirveän omantunnon pistoksen. Olinko käskenyt naarasta tekemään liikaa?  Vaikka enhän minä ollut käskenyt. Pyytänyt vain. Sitä paitsi, Hehkuaskel tarvitsi myös riistaa! Mitä klaani tekisi, jos ainoa parantajamme kuolisi nälkään? "Minä voin hakea sinulle riistaa." ilmoitin nopeasti.
"Mukava ajatus, mutta en ehdi nyt syömään." Hehkuaskel vastasi pahoittelevasti. Katsoin naarasta hämmentyneenä. "Kyllä sinunkin pitää syödä." painotin. "Voit sinä hakea riistaa. Kiitos." Hehkuaskel sanoi rauhallisesti, mutta näin hänen olevan hieman ärsyyntynyt. "Jos haluat. Ei minun tarvitse. Olen kumminkin hyvä kissa." kehuskelin. Hehkuaskel räpäytti silmiään kiusaantuneena. Tajusin, ettei nyt ollut hyvä paikka kehuskelulle. Päätin olla vain hiljaa. Se taisi olla paras vaihtoehto. Vedin henkeä ja laskin häntäni maahan. Näin Jääviillon virnuilevan minulle. Olin välittämättä hänestä. Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Ei ollut vielä pimeää. Katselin pesän seinämiä. Tunnelma oli hieman kiusaantunut. Tunsin pientä sähköä ilmassa. Minun teki mieli hypätä johonkin kuoppaan piiloon. Tilanne oli niin hiljainen että minua oikein pelotti. Odotin henkeäni pidätellen että joku sanoisi jotain. Kuitenkaan mitään ääntä ei kuulunut. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne laskeutui vähän. Löysin sammalpallon. Viskasin sen parantajan pesän päähän. Pallo vieri kohti Hehkuaskelta. Hän löi sitä tassullaan ulos pesästä. Katsoin sammalpallon vierimistä. Minulla oli tylsää. Parantajan pesässä oli yleensä tylsää. Ei voinut saalistaa, ei partioida, ei taistella! Ne olivat suosikkipuuhaani. Oli aina hauska odottaa, pääsisikö partioon. Ja taisteleminen oli sekin hauskaa: kunhan se ei ollut oikeaa taistelemista. Silloin se oli vakavaa. Ja liian pelottavaa. En ollut mikään loistava taistelija, enkä myöskään kovin ketterä. Eli minussa ei ollut taisteluainesta. Musta turkkini väreili. Oppilaana oli paljon hauskempaa. Kalmakuu oli ollut hyvä mestari. Kolli oli opettanut minulle perusasiat, ja vaikeimmat liikkeet olin oppinut soturina. Koko ajan pystyi oppimaan! Vaikka aina siihen ei pystynyt. Mietiskelin asioita hetken. Yksi kysymys jäi mieleeni: pitäisikö kissan kuolla taistelussa? Ei varmasti, koska mitä järkeä siinä olisi? Klaani menettäisi kissan. Tai ihan sama kai se oli, jos kissa halusi tehdä niin. Tai ei ollut. Klaani menettäisi hengen. Klaani menettäisi taistelijan. Taistelu voitaisiin hävitä! 'Eli tyhmä ajatus.' ajattelin tyrmistyneenä. Laitoin häntäni selkäni yli. En ymmärtänyt, miksi olin niin varautunut. Ihan kuin taisteluun? 'Tuskin nyt sellaista tulee. Miksi tulisi? Ei ole mitään taistelun aihetta. Ja jos tulisikin..mitäköhän siitä seuraisi?' ajattelin hieman varautuneesti. Nousin vuoteestani verryttelemään jalkojani. Liu'utin jalkaani lehtien päällä. Hehkuaskel puuhaili yrttejensä parissa. Vilkaisin naarasta. Tykkäsin aika monesta kissasta, mutta en kumppanina. Hehkuaskel oli yksi ensimmäisistä ihastuksistani, mutta olin lopulta tajunnut ettei minun kannattanut haikailla hänen peräänsä. Ainoa kissa...josta välitin sillä tavalla, oli Latvaruusu. Hän ei ollut minulle tuttu kissa, mutta jokin naaraassa sai sydämeni hakkaamaan. Mietin, tuntisiko Latvaruusu minua kohtaan samaa. Halusin kertoa hänelle, mutta uskoin että hän ei pitänytkään minusta. Ehkä voisin etsiä toisen kissan? Tai olla etsimättä, ilman kumppania. Entäpä jos minulla olisi pentuja? En ollut vielä valmis siihen...mutta se oli minun haaveeni. Pienet pennut, jotka olisivat minun ja Latvaruusun, olisivat unelmani. 'Äh, älä nyt viitsi haikailla. Lopeta jo.' ääni pääni sisällä ärähti. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin lopettaa ajatukset. Ehkä joskus sitten, kun minusta tulisi vanhempi. Olin vasta yksi klaanin nuorimmista sotureista. Huokaisin hiljaa. Hämärä laskeutui leiriin. Pian olisi yö. Könysin vuoteeseeni. Laskin häntäni nenäni päälle. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran, ja sitten olin unessa.


Katselin unessa säihkyviä tähtiä, jotka loistivat taivaalla. Jossain kuului pöllön huuto. Luokseni lensi kissa. Huomasin sen olevan Hehkuaskel. "Loiskevarjo, muista että kaikki unelmasi voivat toteutua." Hehkuaskelen ääni kaikui. "Entä jos en pysty siihen?" kuiskasin tähdille. Hehkuaskel oli kadonnut. Hapuilin tassuillani tähtiä. Näin unessa, kun katosin varjoihin.


Heräsin uuteen päivään. Nuolin viikseni puhtaaksi. Nostin häntäni ylös. Loikkasin ketterästi pois vuoteestani. Räpyttelin silmiäni. Olo tuntui hieman...jäätävältä? Haistelin ilmaa. Tunsin roudan ja jään maun kielelläni. 'Taas jotain jäätä. Äh!' ajattelin hieman ärsyyntyneesti. "Hehkuaskel, voinko mennä ulos?" kysyin. "No, selvä se." Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin parantajalle. Astelin ulos pesästä. Jos oli parantajan pesässä, tylsistyi kuoliaaksi. Jos ei päässyt ulos, se vasta oli tylsää! Toivoin että pääsisin pois parantajan pesältä, mutta Hehkuaskel oli päättänyt, että olisin vielä tämän päivän siellä. "Tylsistyn kuoliaaksi tätä menoa." mutisin hiljaa. Tassuttelin aukiolla muutamia kierroksia. Katselin, oliko merkkiä lehtikadosta. Lehtikato näytti jo tulevan, sillä lehdet olivat hieman jäätyneet ja jäykkiä. Saaliit tuntuivat kylmältä. Vain vastapyydetyt saalit olivat lämpimiä. Lehtikadon tulemisen näki myös ilmassa: kaikkialla oli kylmää. Lunta ei ollut vielä tullut, onneksi. Huiskautin häntääni. Astelin suoraan kohti pentutarhaa. Sieltä tuli pieni lauma pentuja. "Moi!" yksi heistä vinkaisi. "Hei pennut. Minä olen Loiskevarjo: tehän olette kai tavanneet minut?" kysäisin pennuilta. Muistin jotenkin nämä kolme pentua. 'Katajapentu, Hahtuvapentu...ja mikä sen kolmannen nimi olikaan? Ai niin, Untuvapentu!' ajattelin. "Minä en ihan muista." Hahtuvapentu vinkaisi minulle.
"Ai, ei se haittaa. No mitä te teette?" kysyin kiinnostuneena.
"Ollaan sammalpalloa." Katajapentu vinkaisi innostuneena. Kehräsin huvittuneena. "Sehän on hienoa. Missä teidän pallonne on?" kysyin. Juuri silloin kuningatar Höyhenhalla työnsi päänsä esiin pentutarhasta. "Pennut, tulkaa takaisin sieltä. Älkää häiritkö sotureita." Höyhenhalla maukui.
"Höyhenhalla, ei tästä mitään vaivaa ole. Minä olen sitä paitsi parantajan pesällä: en ole nyt työssä." nau'uin. "No, pennut, älkää sitten hypätkö Loiskevarjon päälle, älkääkä varsinkaan mene mäyräkyytiin." Höyhenhalla painotti virnistäen minulle hieman varoittavan ja huvittuneen sekoituksena. Katselin pentuja. "No, missä se teidän pallonne on?" kysyin taas. "Hahtuvapentu tekee sitä." Katajapentu kertoi. Näin valkoisen pennun taistelevan sammalmöykyn kanssa. "Annas kun minä autan." sanoin pidätellen mrrau-naurahdusta. Nappasin sammalen, ja muotoilin siitä hienon pallon. Heitin pallon korkealla heitolla aukion toiselle puolelle. Minulla oli tylsää, joten mikäpä oli parempaa tekemistä kuin pentujen kanssa leikkiminen! Vaikka etujalkani haavat kirvelivät hieman, pystyin silti kävelemään kuin kuka tahansa kissa. Huomasin joidenkin ohikävelevien kissojen vilkuilevan minua hieman kummastuneena. 'Ettekö ole ennen kissaa nähneet?' kysyin mielessäni. Odotin hetken, kunnes sammalpallo lennähti tassuihini. Koppasin sen ja heitin sen Untuvapennulle, joka seisoi hieman kauempana. Pentu näytti säikähtävän. Pallo lennähti suoraan Untuvapentua naamaan. Juoksin heti hänen luokseen. "Ei kai sattunut?" kysyin. "Ei..." Untuvapentu mutisi. Sellaista sitten! Tunaroin aina täysin! Miksen osannut edes sammalpalloa pennulle heittää? Pitihän minun tietää, että minulla oli paljon enemmän voimaa kuin pienellä, kevyellä pennulla! Mutta en selvästi tiennyt. 'Itsesyytökset eivät auta. Tarvitset luonteenlujuutta!' ääni pääni sisällä ärähti taas. 'En voi! En voi ärähtää pennulle!' huusin mielessäni.
'Älä sitten tunaroi!' ääni vastasi. Sydämeni hakkasi. Odotin että Untuvapentu nousisi käpälilleen. Liikehdin hermostuneesti. Henkeni salpautui hetkeksi. Untuvapentu nousi ylös ja näytti siltä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne ei ollutkaan niin vakava! Untuvapentu löi sammalpalloa kevyesti. Se vieri kohti oppilaiden pesää. Nappasin sen juuri ennen, kun se ehti sisään. Heitin sen selkäni ylitse. Etutassuni lipesi juuri silloin. Tömähdin maahan. Pennut kipittivät luokseni. Vilkaisin taakseni. "Oletko kunnossa?" Hahtuvapentu kysyi. "Tietysti." ähkäisin. Nousin ylös. Hieman se jännitti, mutta selviydyin tällä kertaa hyvin.

Jääviilto makoili tylsistyneenä hämärän parantajan pesän syrjimmässä nurkassa. Kolli kaulaa särki edelleen, ja hän olikin kuluttanut koko päivän nukkuen. Kollia ei huvittanut katsella, kuinka hyväuskoiset kuolonklaanilaiset hyvästelivät muka niin ihanan ja jalon päällikkönsä, joka oli kuollut urhoollisesti taistellen. Jääviilto tiesi, ettei Punatähden kuolemassa ollut ollut mitään urhoollista. Vanha päällikkö oli varmasti häpeissään Pimeyden Metsässä. Hän oli kuollut omien alaistensa kynsiin, joka oli mitä säälittävin tapa kuolla itse päällikölle.
"Tarvitsetko jotain?" Hehkuaskel kysäisi punaturkkiselta soturilta pesään saavuttuaan. Jääviilto nosti tuiman katseensa sisareensa.
"En ainakaan sinulta", kolli murahti epäkunnioittavasti ja väläytti mustalle kissalle inhoa täynnä olevan katseen. Hehkuaskel nyökäytti päätään ja jätti soturin rauhaan. Jääviilto inhosi yli kaiken sisartaan, joka oli soturiuden sijasta valinnut parantajan polun. Se tahri heidän sukunsa maineen, sillä parantajat olivat säälittävimpiä kissoja kautta aikojen. Tai oikeastaan ei kaikista säälittävimpiä, sillä vielä säälittävämpiä olivat erakot, kotikisut ja eloklaanilaiset.
Jääviilto murahti itsekseen ja kierähti selälleen sammalvuoteellaan. Hän silmäili pesän tummaa, kivistä kattoa ja mietti tulevaisuutta. Henkäysvarjo hakisi ensi yönä yhdeksän henkeään, ja takuuvarmasti nimittäisi uuden varapäällikön huomenna. Jääviilto oli varma, että viime yön tapahtumien jälkeen hänestä tulisi Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö. Hän jos joku oli ansainnut paikan, sillä Jääviilto tiesi, ettei häntä parempaa soturia ollut olemassakaan.

Päivä kului nopeasti, ja Jääviilto poistui parantajan pesästä vasta auringonlaskun jälkeen. Punatähden eloton ruumis lojui yhä nätisti aseteltuna ja puhdistettuna pääaukion keskellä. Sen ympärillä hääri moni kuolonklaanilainen, jotta jättivät hyvästejä kuolleelle päällikölle. Jääviilto oli päättänyt, että hän ei hyvästelisi Punatähteä. Entinen päällikkö ei ansainnut Jääviillon hyvästejä, niin huonosti hän oli hommansa klaanin johdossa hoitanut. Punatähden valtakauden jäljiltä Kuolonklaanin erakkotaustaisten kissojen määrä oli räjähtänyt, ja nyt muut saisivat siivota kuolleen vanhuuden höperön kissan sotkuja. Se sai Jääviillon vihaiseksi.
"Kamalaa", Kylmäliekin särisevä ääni säikäytti Jääviillon. Kolli kääntyi veljensä puoleen vihaisena. Miten Kylmäliekin kaltainen surkimus olikaan onnistunut hiipimään Jääviillon viereen noin vain huomaamatta?! Kylmäliekki näytti säikähtävän nähdessään hänen veljensä katseen.
"Anteeksi, säikäytinkö sinut?" harmaa kolli kysyi ja luimisti pahoitellen korviaan. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Älä enää koskaan hiippaile luokseni noin, hiirenaivo", punaturkkinen soturi murahti ja väläytti pentuetoverilleen hampaitaan, "ja tämä ei ole kamalaa. Punatähden kuolema on hyvä asia meille. Kuolonklaani saa viimein tarvitsemansa uuden alun."
Kylmäliekki ei vastannut mitään, vaan harmaa kolli katsoi veljeään epämääräinen ilme kasvoillaan. Sitten kolli käänsi katseensa eteenpäin leirin keskustassa makaavaan kuolleeseen kissaan.
"Hyvä, että sinä olet kunnossa", Kylmäliekki kuiskasi vielä, mutta Jääviilto ei nähnyt järkeä vastata säälittävän kollin toteamukseen. Jääviilto kyllästyi veljensä seuraan ja lähti pois sanaakaan sanomatta. Punaruskea soturi kävi hakemassa tuoresaaliskasasta hiiren, jota hän siirtyi syömään lähelle leirin uloskäyntiä. Kaulassa olevaa haavaa särki edelleen, ja kolli joutui välttelemään nopeita ja repiviä liikkeitä. Häntä inhotti ajatuskin siitä, miten heikkona hän oli.

Hieman ennen kuuhuippua Henkäysvarjo oli poistunut yksin leiristä suuntana Kivikukkula ja sen alla sijaitseva Kuulampi. Jääviilto oli hyvästellyt klaanin tulevan päällikön, jonka jälkeen soturi itse oli painunut takaisin parantajan pesään. Hetken hän oli harkinnut sotureiden pesässä nukkumista, mutta parantajan pesän rauha oli vienyt voiton. Kerrankin kolli saisi nukkua edes yhden yön ilman, että kukaan kuorsaisi, puhuisi unissaan tai liikehtelisi rauhattomasti jossain lähellä. Ainoita miinuspuolia parantajan pesässä olivat ilmassa leijaileva kitkerä yrttien katku ja Hehkuaskel, joka jatkuvasti esitti olevansa kiinnostunut Jääviillon voinnista. Punaruskea soturi ei hetkeäkään uskonut, että parantajakissa olisi aidosti välittänyt veljestään tai tämän hengestä saatika sitten kenestäkään muustakaan.
Jääviilto oli noussut ylös aikaisin aamulla. Soturi venytteli varovaisesti, jotta hänen haavansa ei aukeaisi venytyksestä. Eilen illalla Pimentovarjo oli saapunut pesään. Jääviilto ei ollut muistanut, että musta soturi olisi haavoittunut niin pahasti taistelussa Punatähteä vastaan, mutta kaiketi väsymys oli saanut hänet sivuuttamaan mustan kissan kunnon.
Hehkuaskel oli jo hereillä, ja parantaja kiiruhti veljensä luokse, kun tämä oli poistumassa pesästä. Jääviilto mulkaisi naarasta vihaisesti, mutta Hehkuaskeleen katse oli lämmin ja anteeksipyytävä.
'Onko hän tosissaan pahoillaan olemassaolostaan?' Jääviilto mietti mielessään, 'sietäisikin olla.'
"Älä tule tielleni", soturi tuhahti halveksuen ja nosti leukansa pystyyn.
"Voisin tarkastaa haavasi, ennen kuin lähdet ulos", parantaja tarjoutui, eikä Jääviilto ollut uskoa korviaan. Kolli naurahti, kuin parantaja olisi kertonut hauskankin vitsin.
"Älä unta näe. Minä olen aivan kunnossa", kolli tuhahti ja käveli töykeästi Hehkuaskelta tönäisten ulos pesästä. Parantaja näytti luovuttavan nopeasti, sillä Jääviilto ei kuullut hänen askelia perässään.
Sää oli kirkas, mutta kylmä. Aurinko oli jo nousemassa, mutta aukiolla oleskeli paljon kissoja. Kaikesta päätellen he olivat valvoneet yön Punatähden ruumiin yllä. Jääviilto näki, miten klaaninvanhimmat raahasivat elottoman päällikön ruumista parhaillaan ulos leiristä. Jos Jääviillolta olisi kysytty, hänen puolestaan Punatähtikin olisi voitu haudata kauas Kuolonklaanin reviiristä. Hän oli pettänyt klaaninsa, eikä ansainnut moista kunnioitusta, mitä muut hänelle osoittivat.
Jääviilto valpastui, kun hän erotti raidallisen kissan kävelevän esiin kaatuneen kuusen takaa. Henkäysvarjon, tai oikeastaan Henkäystähden, katse oli vakava. Tuore päällikkö silmäili klaanin pääaukiota ja vilkuili vähän väliä klaaninvanhimpien suuntaan, jotka veivät Punatähteä ulos leiristä. Jääviilto köpötteli jännittyneenä harmaan kissan luokse. Hetkeksi kollien katseet kohtasivat, ja Jääviilto asettui toverinsa vierelle.
"No, saitko henkesi? Oletko nyt Henkäystähti?" kolli uteli virnuillen, mutta toista kissaa ei hymyilyttänyt. Raidallisen kollin vaaleansininen katse kääntyi klaanitoveriinsa.
"Kyllä", kolli vastasi matalalla äänellä ja käänsi katseensa eteenpäin.
"Hienoa", Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja jatkoi nopeasti, "joko olet valinnut varapäällikkösi?" Jääviilto tuijotti intensiivisesti päällikköä. Tuntui, kuin jokin Henkäystähden olemuksessa olisi muuttunut. Miksi hän oli yhtäkkiä niin vakava?
"Olen. Ilmoitan päätöksestäni, kun klaaninvanhimmat saapuvat hautausreissultaan", kolli vastasi rauhallisella äänellä ja vilkaisi terävällä katseella Jääviiltoa.
"Olisitko ystävällinen, ja jättäisit minut siksi aikaa rauhaan. On mietittävä tarkkaan, mitä sanon kokouksessa", kolli tokaisi hieman tylysti. Jääviilto siristi jäisiä silmiään ja luimisti korviaan, oliko Henkäystähti tosissaan?
"Mitä sitä miettimään? Sinähän olet päällikkö, voit sanoa ihan mitä tahdot", punaturkkinen kolli tuhahti loukkaantuneena. Henkäystähti katsoi kollia nyt niin tuimasti, että Jääviilto loukkaantui ihan oikeasti. Noinko vähän toinen häneen luotti, että oli heti ajamassa häntä pois luotaan?! 'Kerrassaan uskomatonta!'
"Päällikkyys ei ole pelkkää valtaa, Jääviilto. Ilman kuolonklaanilaisten luottamusta, ei voi olla oikea päällikkö", Henkäystähti vastasi kärkkäästi ja piiskasi hännällään ilmaa. Jääviilto ei ollut samaa mieltä asiasta, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen:
"Ja pyh! Sinulla on Pimeyden Metsän kissat takanasi! Jos joku ei kunnioita sinua, voit ihan hyvin tappaa hänet. Niin yksinkertaista se on", Jääviilto pyöritteli silmiään, mutta Henkäystähti ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Minä olen päällikkösi, ja käskin sinua jättämään minut rauhaan", raidallinen kolli sanoi ja katsoi Jääviiltoa silmiään siristäen.
"Jaahas, näinkö nopeasti sinä unohdit kaiken sen, mitä minä tein sinun vuoksesi!" punaturkkinen soturi sihahti hiljaa niin, etteivät ympärillä olevat kissat kuulisi, "aivan sama, mennään sitten, jos itse päällikkö komentaa.." Jääviilto poistui paikalta tuohtuneena ja heilutteli ärsyyntyneenä häntäänsä puolelta toiselle.

Kun klaaninvanhimmat olivat saapuneet leiriin, Henkäystähti siirtyi leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle. Raidallisen päällikön katse oli vakava, kun tämä silmäili klaaninsa jäseniä. Jääviilto oli hivuttautunut mahdollisimman lähelle Henkäystähteä, sillä kolli oli aivan varma, että hänestä tulisi varapäällikkö. Tosin olisi ehkä ollut hieman parempi tallustaa uutena varapäällikkönä päällikön luokse niin, että muut saisivat tehdä hänelle tietä, mutta Jääviilto halusi kuulla kaiken tarkasti.
"Kuten tiedätte, hain viime yönä Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeäni, jonka myötä minusta tuli virallisesti Kuolonklaanin päällikkö", kolli aloitti kokouksen rauhallisella äänellä. Sitten Henkäystähti huokaisi ja nosti sinisen katseensa kirkkaansiniselle taivaalle. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja laski taas katseensa kuolonklaanilaisiin.
"Henkien saaminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mitä Kuulammella tapahtui. Pimeyden Metsä antoi minulle ennustuksen, jonka mukaan erakon verta kantava kissa tulee tuhoamaan Kuolonklaanin, ellemme ole varuillamme", Jääviilto näki, miten päällikön karvat nousivat pystyyn. Uutinen oli suorastaan loistava, ja se sai pienen virneen nousemaan soturin kasvoille. Hän yritti kuitenkin peitellä sitä, sillä muut kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet yhtä iloisilta uutisen kuullessaan. Puhdasverisille kuolonklaanilaisille esi-isien lähettämä ennustus oli vastaus heidän rukouksiinsa! Jääviilto oli aina tiennyt, että erakkoverisistä koituisi vain ongelmia, ja nyt esi-isätkin olivat huomanneet saman.
"Olen miettinyt asiaa koko aamun, ja kuten varmasti jokainen ymmärtää, ennustus on otettava vakavasti. Tiedän, että ei-puhdasveriset kissat ovat aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin puhdasveriset, mutta joukossamme on ikävä kyllä yksi, johon emme voi luottaa", päällikkö totesi ja pudisteli onnettomana päätään, "esi-isät eivät kertoneet minulle, mitä minun olisi tehtävä. En voi edes ajatella erakkoveristen surmaamista tai karkottamista, se olisi aivan liian julmaa, sillä te olette kuolonklaanilaisia siinä missä muutkin."
'Valetta', Jääviilto ajatteli, 'he eivät ole kuolonklaanilaisia, ja Henkäysvarjokin tietää sen hyvin.'
"Joudun asettamaan sääntöjä, jotka ikävä kyllä heikentävät erakkoveristen kissojen asemaa klaanissa. Säännöt ovat voimassa niin kauan, kunnes löydämme kissan, josta esi-isät varoittivat meitä. Tästä päivästä eteenpäin ei-puhdasveriset eivät saa poistua leiristä ilman puhdasveristä saattajaa, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus. Tahdon, että jokainen kuolonklaanilainen pitää silmänsä ja korvansa auki. On äärimmäisen tärkeää, että löydämme joukossamme lymyävän petturin mahdollisimman nopeasti", Henkäystähti naukui vakavalla äänellä ja silmäili tarkkaavaisesti kuolonklaanilaisten reaktioita. Päällikkö ei antanut kissoille mahdollisuutta vastata uutiseen, vaan siirtyi heti seuraavaan aiheeseen:
"Olen valinnut Kuolonklaanille uuden varapäällikön, joka on Pimentovarjo."
Jääviilto oli lauseen alussa valmistautumassa nousemaan ylös, mutta kuullessaan päällikön valinnan, kolli ei voinut uskoa korviaan! Hän käänsi murhaavan katseensa mustaan soturiin, joka käveli rennoin askelin kohti päällikköä. Ellei Jääviilto olisi ollut niin heikossa kunnossa, hän olisi käynyt naaraan kimppuun ja tehnyt kaikille selväksi, kuka oli Kuolonklaanin oikea varapäällikkö! Paikka ei tosiaankaan kuulunut Pimentovarjolle, jonka kumppani oli kaiken lisäksi syntyjään erakko! Miten Henkäystähti oli ikinä voinut valita seuraajakseen niin surkean vaihtoehdon?!"

//Kuka tahansa saa jatkaa
//KP-boosti

Jähmetyin paikoilleni kun Aaltosalama alkoi yllättäen itkeä. En oikein tiennyt mitä tehdä, en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen. Tiesin vain, etten halunnut nähdä punaruskeaa soturia näin surkeana. Halusin, että hän käyttäytyisi kuten aina: vastaisi napakasti minun letkautuksiini ja pyöräyttelisi silmiään huonoille vitseilleni. Tahdoin kipeästi palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, ja siihen tarvitsin Aaltosalamaa.
En ollut hyvä lohduttamaan muita. Tuntui, että kykenin vain käymään muiden hermoille tai aiheuttamaan riitoja. Halusin kuitenkin edes yrittää saada Aaltosalaman paremmalle tuulelle. Etsin tovin oikeita sanoja, kunnes avasin epävarmana suuni.
"Se, mitä teimme, oli todella väärin. En yritä väittää sitä tosiasiaa vastaan", aloitin etsien soturinaaraan katsetta. "On epäreilua, että meidät laitettiin sellaiseen asemaan, että Henkäysvarjo sysäsi meille niin kamalan tehtävän. Isäni on kaiken takana, mutta ainoa, joka ei joutunut likaamaan tassujaan. Vihaa mieluummin häntä kuin itseäsi."
Tiesin, että tekomme oli julma ja raaka. Eikä meitä oikeastaan ollut pakotettu siihen, vaikka niin halusinkin ajatella. Emme muuta voineet kuin hyväksyä syntimme ja yrittää pysyä järjissämme.
"Minusta katumuksesi kertoo vain siitä, ettet ole mikään julma kissa", sanoin rauhallisella äänellä yrittäen kuulostaa lohduttavalta. "Sinulla on hyvä sydän, Aaltosalama, muuten et tuntisi näin."


//Aalto?
//KP-boosti

Punatähden aukiolle raahattu ruumis ei saanut minussa aikaan kummempaa reaktiota. Istuin muiden kissojen joukossa vakavamielisenä ja teeskentelin, että olin aivan yhtä tietämätön kuin he. Jos kuolonklaanilaiset olisivat tienneet, että tosiasiassa olin yksi vanhan päällikön tappajista, minut olisi varmasti potkaistu ulos klaanista - jos siis olisin onnekas ja rangaistukseni jäisi siihen. Kuolonklaani rakasti Punatähteä. Minäkin rakastin häntä. Oli kuitenkin hänen aikansa jättää tämä maailma, enkä katunut tekoani. Päällikkö oli vanha ja olisi muutenkin kupsahtanut minä päivänä hyvänsä. Minä ja rikoskumppanini vain nopeutimme prosessia.
Nyt Kuolonklaani saisi nuoremman, kykeneväisemmän päällikön. Soturit kunnioittivat Henkäysvarjoa, ja uskoin, että hän onnistuisi johtamaan klaaniamme vaikeinakin aikoina. Entistä varapäällikköä katsoessani koin kuitenkin vastenmielisyyttä. En ollut koskaan pitänyt hänestä, ja kollin suunnitelmat saivat minut inhoamaan tätä. Henkäysvarjo oli typerä; erakkotaustaiset tekivät klaanistamme vain vahvemman. Pidin kuitenkin mölyt mahassani niin kuin aina. En ollut koskaan ollut näin lähellä varapäälliköksi pääsyä. Voisin vain teeskennellä pitäväni Henkäysvarjosta; se oli pientä verrattuna Punatähden tappamiseen.
Kokouksen päätyttyä klaanin jäsenet jäivät aukiolle Punatähden ruumiin ympärille. Päällikön valvojaiset pidettäisiin ensi yönä. Samaan aikaan Henkäysvarjo hakisi henkensä ja astuisi Kuolonklaanin johtoon. Etsin harmaata kollia katseellani väkijoukosta: olin utelias näkemään, millainen ilme hänen kasvojaan koristi. Tunsiko soturi ollenkaan katumusta? Oliko hän edes surullinen Punatähden kuolemasta, vai pelkästään voitonriemuinen päällikyydestään? Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt missään.
Tarvitsin kipeästi unta. Koko viime yö oli kulunut ensin Punatähden murhaan ja sen jälkeen erakoiden hautaamiseen. Rasitus särki koko kehoani, enkä jäänyt aikailemaan vaan suunnistin suoraan sotureiden pesään. Lysähdin sammaleiselle makuusijalleni ja käperryin tiiviiksi keräksi. Tiesin jo, että näkisin Punatähden kasvot painajaisissani.
Tunsin lämpimän turkin vierelläni ja tiesin Turmaloikan saapuneen. Kukaan ei tuntenut minua paremmin kuin hän, joten kolli varmasti aavisti, ettei kaikki ollut kunnossa. En kuitenkaan sanonut tälle sanaakaan, vaan pidin silmäni tiukasti ummessa enkä kohdannut kumppanini katsetta. Selvästi käytökseni vaikutti siltä, että olin vain masentunut Punatähden kuolemasta, sillä Turmaloikka vain painoi kuononsa lohduttavasti turkkiini.
"Minäkin ikävöin häntä jo", harmaa soturi mumisi hiljaisella äänellä. "En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Mutta Henkäysvarjosta tulee varmasti hieno päällikkö."
"En halua puhua tästä nyt", sanoin välttelevästi. Tiesin, että Punatähti oli Turmaloikalle hyvin tärkeä. Entinen päällikkö oli hyväksynyt kollin klaaniin tämän erakkotaustasta huolimatta, minkä takia Turmaloikka oli tälle henkeen ja vereen uskollinen. Kumppanini tuskin katsoisi minua samalla tavalla, jos tietäisi totuuden päällikön kuolemasta.
"Selvä", Turmaloikka kuiskasi ja haukotteli. "Olet varmasti väsynyt. Pimeyden metsälle kiitos, että olet kunnossa. Vaikka en minä sinun taitojasi uskaltaisi epäilläkään."
En vastannut kollille enää mitään. Kiitos Turmaloikan, oloni oli vain entistä kurjempi. Miten voisin ikinä elää tämän salaisuuden kanssa hänen kumppaninaan? Totuuden kertominen ei ollut vaihtoehto, sen Henkäysvarjo oli tehnyt hyvin selväksi. Huokaisin syvään. Valehtelu oli aina käynyt minulta helposti, mutta tämä tuntui olevan liikaa.
Lopulta olin selvästi nukahtanut, sillä jossain vaiheessa päivää heräsin, kun joku tökkäisi minua lapaani. Räpyttelin silmistäni levottomien unieni rippeet ja kohtasin sitten Henkäysvarjon katseen. Se sai minut nopeasti heräämään puoliunestani ja nousin istumaan. Mitä harmaa kolli nyt halusi?
Tunsin oloni toisaalta jännittyneeksi, toisaalta toiveikkaaksi. Hän valitsisi varapäällikkönsä pian, eikä ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että se olisin minä.
Henkäysvarjon katse käväisi nukkuvassa Turmaloikassa, ennen kuin tuleva päällikkö katsoi minua vakavasti silmiin.
"Meidän on puhuttava", hän sanoi matalalla äänellä, kääntyi ja asteli sitten ulos pesästä. Seurasin häntä kiireisin askelin viime yön tapahtumat edelleen lihaksiani särkien. Henkäysvarjo johdatti minut Punatähden entiseen pesään vesiputouksen taakse. Istuuduttuaan minua vastapäätä hän vaikutti hetken harkitsevan sanojaan.
"Tiedät, että minun on nimitettävä varapäällikkö pian", tuleva päällikkö aloitti. Peitin vain vaivoin innokkuuteni; tämä oli menossa juuri oikeaan suuntaan.
"Haluan sinusta varapäällikköni, Pimentovarjo."
Viimein. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni. Olisin voinut hypähdellä riemusta, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi; en tiennyt, olinko koskaan ollut näin iloinen mistään. Hillitsin silti intoni ja nyökkäsin asiallisesti. Henköäysvarjo kuitenkin keskeytti minut, ennen kuin ehdin kiittämään häntä.
"Mutta", kolli sanoi ja hänen äänensävystään kuuli, ettei hän odottanut minulta myönteistä reaktiota seuraaviin sanoihinsa, "kumppanisi on ongelma."
En voinut uskoa Henkäysvarjoa. Tämä oli älytöntä.
"Turmaloikka on hieno soturi ja uskollinen Kuolonklaanille", sanoin pudistaen päätäni loukkaantuneena kumppanini puolesta. "Hänen erakkotaustansa ei merkitse mitään."
Henkäysvarjo huokaisi syvään.
"Paitsi, että merkitsee", kolli murahti katsoen minua terävästi silmiin. "Minä aion puhdistaa Kuolonklaanin erakoista ja heidän likaisesta verestään. Mitä minusta oikein kuviteltaisiin, jos varapäällikköni kumppani olisi erakko? Kukaan ei ottaisi minua ja tavoitteitani tosissaan."
Siristin silmiäni epäileväisenä. Henkäysvarjon sanoissa oli perää; hän näyttäisi melko tekopyhältä, jos sallisi minulle erakkokumppanin. Minun uskollisuuttani Henkäysvarjolle taas epäiltäisiin. Varapäällikkönä minun tulisi toimia esimerkkinä muille, hankkia puhdasverinen kumppani ja puhdasverisiä pentuja.
Turmaloikasta luopuminen olisi pieni paha, jos se takaisi minun asemani varapäällikkönä. Tietysti hänestä eroaminen sattuisi, mutta minä kestäisin sen.
"Selvä", sanoin viimein, aiempi innokkuuteni täysin tiessään. "Minä hankin uuden kumppanin Turmaloikan tilalle."
Yllätyksekseni Henkäysvarjo vain pudisti päätään vastaukseksi. Hän vaikutti turhautuneelta, aivan kuin ei haluaisi käydä tätä keskustelua kanssani. Aavistin, etteivät kollin seuraavat sanat lupaisi minulle mitään hyvää ja toivoin hartaasti, että pelkoni olisivat väärässä. Henkäysvarjo oli kuitenkin jo todistanut voivansa turvautua äärimmäisiinkin keinoihin tavoitteidensa saavuttamiseksi. En ollut koskaan tuntenut samanlaista pelkoa, kuin tuona hetkenä tunsin.
"Se ei riitä. Haluan, että tapat Turmaloikan."
"Ei", vastasin välittömästi tiukalla äänellä. Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle. Henkäysvarjo ei voinut olla tosissaan; tämä oli aivan liikaa pyydetty.
"Miksi ihmeessä hänet pitäisi tappaa? Jos haluat päästä hänestä eroon, etkö voi vain karkottaa häntä? Tämä on aivan turhaa!"
"Kyse ei ole pelkästään siitä", Henkäysvarjo sanoi vakavasti. "Haluan, että todistat minulle uskollisuutesi. En täysin luota sinuun. Ensinnäkin perheesi on erakkotaustainen ja tiedän, että olet valmis taistelemaan heidän puolestaan. Tiedän, ettet pidä suunnitelmistani. Toiseksi, sinä nyt et vain ole sellainen kissa, johon on helppo luottaa."
Kuuntelin hiljaa Henkäysvarjoa. Hän oli oikeassa kaiken suhteen. Suojelisin pentujani kaikelta, myös Henkäysvarjolta. En koskaan voisi olla hänelle täysin uskollinen heidän takiaan. Hän oli myös varmasti tietoinen halustani nousta klaanin johtoon hänen paikalleen; Henkäysvarjo pelkäsi, että tekisin hänelle saman, minkä hän teki Punatähdelle.
"Haluan varapäällikön, johon voin luottaa ja joka on ehdottoman uskollinen minulle."
Tuhahdin halveksuen kollin sanoille. Hän ei itsekään ollut kyennyt samaan.
"Tosissasiko kuvittelet, että tappaisin kumppanini sinun vuoksesi?" kysyin sihahtaen ja astuin lähemmäs harmaata kollia. Tuona hetkenä en mitään muuta halunnutkaan kuin repiä häneltä korvat päästä. Miten joku saattoi olla näin itsekeskeinen? Henkäysvarjo luuli itsestään liikoja, jos kuvitteli minun koskaan voivan olla hänelle uskollinen.
"Et ehkä minun vuokseni", soturi sanoi pudistaen päätään, "mutta kuvittelen, että voisit tehdä sen itsesi vuoksi. Tai pentujesi. Tämä on hyvin yksinkertaista, Pimentovarjo: tapa Turmaloikka niin pääset varapäälliköksi. Jos et ole siihen kykeneväinen, harkitsen jotakuta muuta."


Henkäysvarjo ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. Minun oli päästävä päälliköksi, sitä olin aina halunnut. Kaikki, mitä olin klaanini vuoksi tehnyt, olin tehnyt tämä tavoitteenani. Kaikki ylimääräiset partiot, klaanini vuoksi vuodattamani veri, omani tai viholliseni, Henkäysvarjon mielistely - kaikki vain päästäkseni päälliköksi. En voisi antaa Turmaloikan seistä tielläni.
Askeleeni olivat kuitenkin epävarmat ja kehoni jännittynyt, kun suuntasin sotureiden pesälle kollin luo. Vatsassani tuntui outo paino ja kurkkuani kuristi; en tiennyt, kykenisinkö pitämään ääneni tarpeeksi vakaana valehdellakseni kumppanilleni. Henkäysvarjo oli sentään ollut niin armollinen, että antaisi minun tappaa hänet yksin leirin ulkopuolella. Olisin ainoa, joka näkisi Turmaloikan viimeiset hetket. Hetken olin harkinnut, kertoisinko pennuillemme tulevasta, mutta lopulta olin päättänyt sitä vastaan. Ajatus oli typerä, kolmikko vain asettuisi minua vastaan ja tekisi tehtävästäni mahdottoman. Olisin kuitenkin halunnut suoda heille tämän viimeisen hetken isänsä kanssa, ennen kuin riistäisin hänet heiltä ikuisiksi ajoiksi.
Turmaloikka nukkui siinä, mihin olin hänet jättänytkin. Lämpö tulvahti silmiini, kun katsoin nukkuvaa soturia. En ollut koskaan rakastanut ketään näin uskomattoman paljon, enkä koskaan uudelleen tulisi tuntemaan samaa kenenkään muun kanssa. Olisi ollut niin helppoa vain käpertyä hänen viereensä ja unohtaa Henkäysvarjon antama tehtävä sekä varapäällikön paikka sen mukana.
Herätin Turmaloikan tökkäämällä hellästi kuonollani hänen päälakeaan. Harmaa soturi räpytteli silmänsä auki unenpöpperöisenä ja hymyili tunnistettuaan kasvoni.
"Lähdetään käymään kävelyllä", naukaisin yrittäen saada ääneni kuulostamaan normaalilta. Kuin mitään ei olisi tapahtumassa. "Meidän pitää puhua."
Turmaloikka nyökkäsi ja katsoi minua uteliaasti päätään kallistaen.
"Onko kaikki hyvin?" kumppanini kysyi kömpiessään ylös. Nyökyttelin hänelle hymyillen hiukan väkinäisesti.
"On. Kuinka niin?"
Astelin soturin edellä ulos pesästä; aurinko yllämme oli jo laskemassa. Pian olisivat Punatähden valvojaiset ja Henkäysvarjo hakisi henkensä. Turmaloikka ei pääsisi näkemään kumpaakaan.
"Vaikutat jotenkin… kummalliselta", harmaa kolli sanoi takaani, kun kuljimme leirin halki ja sen sisäänkäynnin läpi ulos. Pudistin vain päätäni enkä uskaltanut katsoa kumppaniini päin.
Johdatin Turmaloikkaa mäntymetsän halki kauemmas leiristä. En ollut varma, oliko Henkäysvarjon tarkoituksena kertoa teostani koko klaanille, mutta tekisin kaikkeni, jotta totuus pysyisi salassa. Onni onnettomuudessa oli, että suurin osa klaanin kissoista oli edelleen kokoontuneena Punatähden luona leirissä. Partioita oli tällä hetkellä liikkeellä vähän.
"Odotatko pentuja?"
Turmaloikan toiveikas kysymys sai minut pysähtymään niille sijoilleni. En voinut estää kyyneliä nousemasta silmiini; miten hän saattoikin olla noin sinisilmäinen, tyhmä ja helläsydäminen? Kolli teki tästä minulle koko ajan vain vaikeampaa.
Turmaloikka huomasi minun pysähtyneen ja kiersi nopeasti seisomaan eteeni. Hän huomasi itkuisen olemukseni ja huolestunut ilme muodostui soturin kasvoille.
"Hei, ei hätää", hän sanoi ja kosketti kuonollaan lohduttavasti päälakeani. Selvästi hän tulkitsi kyyneleeni aivan väärin. "Tämä on hienoa! Älä huoli, tulet varmasti olemaan aivan yhtä upea emo kuin ensimmäiselle pentueellemme olit. Minulla ei ole siitä epäilystäkään."
Kun nostin katseeni tassuistani Turmaloikan lempeisiin kasvoihin, tajusin, etten voisi tappaa häntä. En kykenisi siihen: rakastin häntä aivan liikaa. Se sai minut tuntemaan itseni heikoksi, mutta samalla oloni oli helpottunut. Olin pelännyt tosiaan olevani niin sydämetön, että voisin tappaa hänet.
En kuitenkaan voinut luopua mahdollisuudesta päästä varapäälliköksi. Halusin sitä niin epätoivoisesti; olin niin lähellä kaikkea, mitä olin koskaan elämältäni toivonut. Sitä paitsi varapäällikkönä pentujeni turvallisuus olisi taattu. Henkäysvarjokaan ei uskaltaisi kajota heihin.
Samalla halusin kuitenkin pitää Turmaloikan hengissä. Aloin kuumeisesti miettiä ratkaisua ongelmaani: miten suorittaisin Henkäysvarjon antaman tehtävän, mutta samalla säästäisin kumppanini hengen? Ratkaisu löytyi tulevan päällikön ajattelemattomuudesta. Hän ei ollut lähtenyt mukaani, joten kukaan ei ollut varmistamassa, tappaisinko Turmaloikkaa. Päätöksellään Henkäysvarjo oli näyttänyt, että oikeastaan luotti minuun enemmän kuin antoi ymmärtää.
Riittäisi, että vaikuttaisi siltä, että olin tappanut Turmaloikan. Se oli helposti järjestettävissä, kunhan kumppanini suostuisi tekemään yhteistyötä. Aavistelin kuitenkin, että se taas ei onnistuisi vaivattomasti. Hänen pitäisi lähteä klaanista vailla mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin.
En olisi halunnut karkottaa Turmaloikkaa, sillä ajatus hänestä erossa olemisesta oli lähes kestämätön. Karkottaminen oli kuitenkin monta kertaa parempi vaihtoehto kuin hänen tappamisensa. Olin tehnyt päätökseni.
Sanaakaan sanomatta lähdin johdattamaan soturia yhä kauemmas leiristä, syvemmälle reviirille. Hän seurasi minua uteliaana, ja minusta tuntui pahalta käyttää hyväkseni hänen luottamustaan. Pidin huolen siitä, että kuljimme partioreittejä pitkin. Näin hajumme eivät erottuisi muiden joukosta; Henkäysvarjo alkaisi varmasti epäillä jotain, jos huomaisi Turmaloikan hajujäljen johtavan reviirin ulkopuolelle. Kun olimme saapuneet reviirin ukkospolun läheiselle rajalle, seisahduin ja käännyin kumppanini puoleen. Huokaisin syvään ja katsoin tätä vakavana silmiin.
“Sinun on lähdettävä Kuolonklaanista.”
Turmaloikka näytti siltä, että kuvitteli kuulleensa väärin. Hän näytti hiukan huvittuneelta, mutta enemmän hämmentyneeltä.
“Anteeksi mitä?”
"Kuulit kyllä mitä sanoin", puuskahdin hieman ärsyyntyneenä ja käänsin häpeillen katseeni muualle. Tämä oli minulle jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että jouduin selittämään kaikkea kuin jollekin pennulle. "Sinun on lähdettävä. Olet ainoa asia, joka seisoo minun ja varapäällikyyden välissä.”
Turmaloikan ilme vakavoitui.
“Oletko tosissasi?”
Pyöräytin silmiäni.
“Tarvitseeko sinun edes kysyä tuota? En vitsailisi tällaisella asialla.”
Hiljaisuus laskeutui välillemme. Näin Turmaloikan kasvoista, miten hän yritti ymmärtää, mitä ihmettä oli tapahtumassa. Hän selvästi yritti keksiä jotain selitystä käytökselleni, joka olisi muu kuin se, että olin yksinkertaisesti itsekäs ja sydämetön.
"En ymmärrä", Turmaloikka sanoi viimein. Hän ei vaikuttanut vieläkään vihaiselta, mikä sai minut ärsyyntymään. Miksi hänen pitikin olla niin täydellinen, ymmärtäväinen kumppani, joka kuvitteli minusta vain hyvää? "Miksi tekisit näin? Onko Henkäysvarjo pakottanut sinut tähän?”
Pudistin päätäni.
“Ei. Ei tietenkään.”
"Miksi sitten?” Turmaloikka kysyi hölmistyneenä.
“Koska tätä olen aina halunnut!" puuskahdin vihaisesti. "Älä teeskentele, että et tietäisi sitä.”
Viimein ymmärrys valkeni Turmaloikan kasvoille. Samalla hämmennys hänen kasvoillaan muuttui ensin epäuskoisuudeksi ja sitten vihaisuudeksi.
"Olin kuvitellut, että olit unohtanut sellaiset turhuudet! En voi uskoa sinua!" Turmaloikka karjaisi ja astahti lähemmäs niskakarvat pörhistyen. "Tosissasiko havittelet vielä päällikkyyttä, vaikka sinulla on rakastava kumppani ja perhe?”
"Minut on tarkoitettu johonkin suurempaan kuin emoksi ja kumppaniksi", tiuskaisin vihaisesti häntä puolelta toiselle piiskaten. Olin kuvitellut, ettei kukaan ymmärtänyt minua yhtä hyvin kuin Turmaloikka - selvästi olin ollut väärässä. "Minä haluan elämältäni enemmän!”
En ollut koskaan nähnyt Turmaloikkaa yhtä raivoissaan. Enemmän minua kuitenkin satutti pettymys, joka paistoi hänen silmistään.
“Miten niin enemmän?" soturi murahti. "Sinulla on jo kaikki mitä voisit elämältäsi toivoa! Miten voisit saada mitään enempää?”
“Se, että sinä olet tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä, ei tarkoita, että minunkin pitäisi olla!" huudahdin ja otin vihaisen askeleen lähemmäs. Miten itsekeskeinen hän saattoikaan olla. Kyseessä oli minun tulevaisuuteni, ja minä tiesin, mitä halusin. Kukaan ei sanelisi sitä minulle, ei edes Turmaloikka.
Minun oli kuitenkin pitkin hampain myönnettävä, että hän oli oikeassa. En ollut koskaan ollut näin onnellinen kuin nyt olin hänen ja pentujemme kanssa. Viime aikoina, kun olin kuvitellut tulevaisuuttani, omaa onnellista loppuelämääni, näin vain Turmaloikan sekä kolme pentuani. Kenties uusia pentuja. Päällikkönä oleminen ei enää kuulunut noihin haavekuviin.
Olin kuitenkin tavoitellut varapäällikön paikkaa koko elämäni, aina pennusta saakka. En voinut kuvitella hylkääväni tuota tavoitetta, varsinkaan nyt kun olin niin tuskallisen lähellä. Olin janonnut valtaa niin pitkään, tehnyt niin paljon töitä sen eteen, etten millään voisi heittää kaikkea hukkaan. Minua voisi sanoa itsekkääksi, kylmäksi tai kunniattomaksi, mutta luovuttaja en ollut. Ehkä varapäällikön paikka tekisi minut onnettomaksi tai koko perheeni alkaisi vihata minua, mutta ainakaan kaikki vaivannäköni ei olisi ollut turhaa. Minun oli pakko päästä päälliköksi, hinnalla millä hyvänsä.
Sitä paitsi nämä ajatukset perheellisestä elämästä olivat varmasti ohimeneviä, vakuuttelin itselleni.
"Minä haluan päälliköksi", sanoin siristäen silmiäni harmaalle soturille. "Mikään ei ole sitä tärkeämpää. Et edes sinä.”
Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme, niskakarvat pörhistettyinä ja huulet irvessä. Turmaloikka oli niin kiihtynyt, että hänen kylkensä kohoilivat hengästyksestä.
“Sinä olet sekaisin päästäsi", kumppanini sanoi viimein hampaitaan kiristellen. Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin rauhoittua. En todellakaan halunnut taistella Turmaloikan kanssa, ja jos molemmat olimme näin tuohduksissamme, tappelu ei ollut kaukana.
"Sinun ei tarvitse hyväksyä päätöstäni. Mutta jos et ymmärrä minun syitäni, niin ajattele edes pentujamme”, yritin vedota Turmaloikkaan. “Henkäysvarjo aikoo ajaa erakkosyntyiset todella ahtaalle päälliköksi noustuaan. Varapäällikkönä minä voin pitää pentumme turvassa. Oletko oikeasti niin itsekäs, että asettaisit heidät vaaraan?”
Turmaloikka oli näyttänyt rauhoittuvan hiukan, mutta hän tulistui uudelleen sanani kuultuaan.
"Sinä et voi puhua minulle itsekkyydestä!” kookas soturi sihahti. “Jos se mitä sanot on totta, minun pitäisi sitä suuremmalla syyllä jäädä klaaniin! Minä pystyisin pitämään heidät turvassa. Me yhdessä pystyisimme.”
Pudistin päätäni järkähtämättömänä.
“Ei. Minä en aio riskeerata pentujemme turvallisuutta vain siksi, että se olisi sinulle mukavampaa. Sinun on lähdettävä. Se on ainoa vaihtoehto."
“Säälittävää, miten yrität käyttää pentuja minua vastaan", Turmaloikka murahti. Sävähdin hiukan, kun tunnistin hänen äänessään sen ilkeyden, jolla soturi yleensä puhui muille kuin perheelleen. Turmaloikka oli niin lempeä ja lämmin minulle ja pennuilleen, että unohdin joskus, kuinka julma hän saattoi olla. Hän oli aina osannut satuttaa sanoillaan, mutta minä olin aina ollut niiltä turvassa.
"Älä teeskentele, että välittäisit heistä. Myönsit itsekin, että päällikkyys on sinulle kaikista tärkeintä. Mistä tiedän, ettet hankkiutuisi heistäkin eroon vain miellyttääksesi Henkäysvarjoa? Olet surkea emo ja -”
En ehtinyt harkitakaan seuraavaa liikettäni, kun paljastetut kynteni jo sivalsivat Turmaloikan poskea. Hän katsoi minua raivoissaan: soturi oli kai kuvitellut, että tuttuun tapaani jättäisin hänen piikikkäät sanansa huomiotta. Ne olivat kuitenkin satuttaneet minua kunnolla, ja hän tiesi sen. Hän tiesi, miten epävarma olin omista kyvyistäni toimia emona, ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
Silmänräpäyksessä soturi syöksähti minua kohti. Olin kuitenkin nopeampi ja ehdin loikata pois hänen tieltään. Turmaloikka yletti silti viiltämään takajalkaani, ja sihahdin kivusta. Vihoissani hypähdin hänen selkäänsä ja tarrasin kynsilläni kiinni kollin harmaaseen turkkiin. Purin hänen korvaansa kiinni ja Turmaloikka karjaisi tuskissaan, kun vedin päätäni taaksepäin. Ennen kuin ehdin repaista hänen korvaansa irti, soturi kellahti yllättäen selälleen. Kiljahdin, kun hänen painonsa putosi päälleni, mutta jotenkin sain räpisteltyä itseni vapaaksi hänen altaan. Suurin vaivoin - Turmaloikka oli kamalan painava - sain potkaistua soturin kauemmas. Kampesin itseni nopeasti ylös valmiina ottamaan vastaan kumppanini seuraavan hyökkäyksen, mutta Turmaloikka näytti saaneensa tarpeekseen. Seisoimme hetken toisiamme vastapäätä kyljet kohoillen kunnes tajusimme, mitä olimme tehneet. Katsoin katuvasti hänen poskessaan olevaa viiltoa ja Turmaloikan katse käväisi ontuvassa takajalassani. Olisin halunnut astua lähemmäs tutkimaan hänen haavaansa, mutta pidättelin itseäni.
"Anteeksi", mutisin hiljaa enkä kohdannut Turmaloikan katsetta. Hän pudisti päätään.
"Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi", hän vastasi matalalla äänellä. Ainakaan soturi ei enää kuulostanut yhtä vihaiselta.
Huokaisin syvään ja keräsin itseni. En voinut antaa hänelle periksi. Turmaloikan oli jätettävä Kuolonklaani, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
“Sinun on lähdettävä", sanoin jälleen kerran ja nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä. Kuinka tulisinkaan ikävöimään niitä.
“Et selvästi ole muuttamassa mieltäsi", Turmaloikka huokaisi.
"En."
"Selvä sitten. Minä lähden. Ei minulla muutenkaan taida olla vaihtoehtoja."
"Siinä olet oikeassa."
Turmaloikka katsoi minua vakavalla ilmeellä. Hän ei enää vaikuttanut vihaiselta, vain pettyneeltä ja surun murtamalta. En ollut varma, oliko hän enää surullinen minun menettämisestäni vai pelkästään pentujen jättämisestä. Ymmärtäisin kyllä, jos hän ei enää koskaan haluaisi nähdä minua.
"Vanno, että suojelet pentujamme", Turmaloikka pyysi. "Jos kuulen, että annoit kenenkään satuttaa heitä, olet vainaa."
"Tietysti", vastasin nyökäten hämmentyneenä kollin sanoista. "En ikinä antaisi kenenkään tehdä heille mitään pahaa. Tiedät kyllä."
"Minä en enää tiedä, mitä kaikkea sinä saattaisit tehdä", Turmaloikka murahti kylmästi. Kollin sanat satuttivat, mutta jätin ne huomiotta. Minun oli saatava hänet pois täältä, ennen kuin joku - kenties Henkäysvarjo itse - sattuisi paikalle.
"Olen pahoillani tästä. Todella pahoillani", sanoin astuen varovasti lähemmäs Turmaloikkaa. En pelännyt, että hän satuttaisi minua. Pelkäsin, että hän kokisi minut niin vastenmielisenä, että astuisi pois luotani. Harmaa soturi ei kuitenkaan liikahtanutkaan, mikä herätti sisälläni pienen toivon kipinän siitä, ettei hän ehkä vihannutkaan minua.
"Henkäysvarjo halusi, että tapan sinut, mutta en ikinä voisi tehdä niin", naukaisin minulle kummallisen tunteikkaalla äänellä. Katsoin Turmaloikkaa suoraan silmiin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en osannut lukea niiden takana piileviä tunteita.
"Rakastan sinua kaikesta huolimatta. Toivon, että tiedät sen."
Turmaloikka katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan. Hetken hänen katseessaan välähti se lämpö, johon olin tottunut ja jonka olin ottanut itsestäänselvyytenä. Se kuitenkin katosi nopeasti.
"Aivan kuin sillä olisi mitään väliä", hän puuskahti ja kääntyi rajan suuntaan särkien minun sydämeni. Kumppanini - jos hän enää edes oli sitä - kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen suuntaani. Yritin tuona hetkenä painaa mieleeni kaikki hänen tutut piirteensä, ruskeat silmät ja jykevät kasvot. En tiennyt, milloin tulisin näkemään hänet seuraavan kerran - jos koskaan tulisin näkemään. Vasta nyt tajusin, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun ikinä näkisin elämäni rakkauden. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että hengitykseni salpaantuisi. Räpyttelin epätoivoisesti kyyneleitä silmistäni, sillä en halunnut antaa Turmaloikalle toivoa siitä, että olisin heltynyt ja pyörtäisin päätökseni.
"Pidä huolta pennuistamme. Rakasta heitä minunkin puolestani."
Sen sanottuaan Turmaloikka käveli pois reviiriltä ja samalla minun elämästäni.
"Kun pääsen päälliköksi, päästän sinut takaisin klaaniin!" huusin hänen peräänsä, mutta en ollut varma, oliko kolli kuullut minua. Seurasin häntä katseellani kunnes soturin tumma turkki katosi pensaikkoon. Sitten lysähdin maahan ja itkin kuin pentu.

Matkalla takaisin leiriin en vuodattanut yhtäkään kyyneltä. Oloni oli turta: kaikki tuntui harmaalta ja värittömältä. Toisaalta se oli hyvä asia. Nyt ei ollut aikaa itkulle, ja olin kiitollinen siitä, ettei tunteiden myrsky sumentanut järkeäni. Joutuisin jälleen kerran näyttelemään, ja esitykseni oli mentävä täydestä.
Viiltävä kipu leimahti takajalassani jokaisella askeleella. En uskaltanut varata ollenkaan painoa jalalleni, joten ontumiseni takia liikkumiseni oli hidasta. Turmaloikka oli tuskin tarkoittanut satuttaa minua näin, mutta olin ehkä ansainnut tämän.
Ainakin nyt näytin siltä, että olin tappanut hänet; haava teki tarinastani hiukan uskottavamman. Olin valmiiksi suunnitellut, mitä Henkäysvarjolle kertoisin. Tarinani mukaan olin taistellut Turmaloikan kanssa joen vieressä, ja lopulta onnistunut heittämään haavoittuneen soturin virran vietäväksi. Ainoa ontuva kohta sepityksessäni oli Turmaloikan ruumiin kohtalo. Toisaalta voisin vain selittää, että se ajautui Hehkulammen pohjaan. Henkäysvarjo oli jo todistanut olevansa kykeneväinen ajattelemattomuuteen.
Uteliaat katseet seurasivat minua, kun suuntasin päällikön pesään. En antanut niiden häiritä, mikä kävi helposti, kun en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin Turmaloikkaa ja kipeää jalkaani. Onnekseni löysin Henkäysvarjon pesästään. Hän nosti uteliaan katseensa minuun, kun istahdin kömpelösti hänen eteensä.
"Tein kuten pyysit", murahdin ja katsoin kollia kylmästi silmiin. "Turmaloikka on kuollut. Taistelimme ja hän putosi jokeen, mutta ehdin haavoittaa häntä tappavasti. En löytänyt hänen ruumistaan, mutta toivon, että uskot minua. Olisi aika ikävää, jos olisin tappanut kumppanini aivan turhaan."
Henkäysvarjo kohotti kulmiaan. Käytökseni vaikutti ehkä kollin mielestä välinpitämättömältä ottaen huomioon, että kumppanini ja pentujeni isä oli juuri kuollut. Uskoin, että pelasin kuitenkin korttini oikein. Henkäysvarjo piti minua jo valmiiksi kylmänä ja tunteettomana. Voisin käyttää hänen kuvaansa minusta hyödykseni. Halusin hänen uskovan, että olin tarpeeksi sydämetön tappamaan Turmaloikan.
"Oletko varma, että hän on kuollut?" tuleva päällikkö kysyi. "En epäile kykyjäsi, mutta Turmaloikka on aika järkäle. Hänen kehonsa kestää paljon."
"Olen varma, usko pois", valehtelin niin sujuvasti, että yllätin itsenikin. "Tein sen siististi. Halusin antaa hänelle nopean kuoleman."
Henkäysvarjo vilkaisi loukkaantunutta jalkaani.
"Selvästi hänessä oli silti haastetta", harmaa kolli murahti. Kohautin lapojani.
"Turmaloikka ei luovuttanut ilman taistelua. Se on hänelle kunniaksi", sanoin vakaalla äänellä. Katsoin terävästi tulevan päällikön silmiin. "Toivon, että sanasi pitää ja teet minusta varapäällikkösi."
Henkäysvarjo nyökkäsi.
"Tietysti. Olet todistanut uskollisuutesi. Sinusta tulee Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö."
"Kiitos", huokaisin ja nousin seisomaan odottamatta Henkäysvarjolta lupaa poistua. "Anteeksi, mutta minun on pakko mennä Hehkuaskeleen luo. Tuntuu, että pyörryn kohta kivusta."
Henkäysvarjo nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kiirehdin parantajan pesälle. Kiireeni johtui tietysti kipeästä jalastani, mutta halusin myös päästä johonkin rauhalliseen paikkaan selvittämään ajatuksiani.
Kun Hehkuaskel paikkasi takajalkani syvää viiltoa, huomasin, että olin ollut oikeassa. En tosiaan ollut yhtään onnellisempi nyt, kun nousuni varapäällikön asemaan varmistui - päinvastoin, tunsin oloni surkeammaksi kuin koskaan. Ikävöin Turmaloikkaa kehoni jokaisella solulla. Vain pentujeni menettäminen olisi hänen menetystään tuskallisempi asia ja pelkäsin, että sekin oli lähellä. He vihaisivat minua, jos saisivat kuulla minun tappaneen heidän isänsä. En voisi kertoa heille totuutta, sillä se olisi liian riskialtista.
Olin jo menettänyt kumppanini ja saattaisin menettää pentunikin, mutta ainakin minusta tulisi varapäällikkö.

Kaamoskukka: 23kp! -

Aaltosalama: 30kp! -

Virtapentu: 21kp! -

Jääviilto: 94kp! -

Taivastassu: 7kp -

Myrkkytassu: 19kp -

Varissulka: 41kp! -

Pyörretassu: 7kp -

Tuimakatse: 27kp! -

Pimentovarjo: 18kp -

Katajapentu: 9kp -

Mäntyviiksi: 6kp -

Tuhkajuova: 14kp -

Nuppujuova: 16kp -

Toivetassu: 6kp -

Myrskymahti: 28kp! -

Pyräkkäpiru: 12kp -

Vain muutama päivä sitten minä ja pentuetoverini olimme saaneet soturinimemme ja meistä oli tullut Kuolonklaanin täysivaltaisia jäseniä. Uuden nimen mukana tullut vapaus tuntui ihanalta! Sain lähteä leirin ulkopuolelle milloin halusin, eikä minun tarvinnut enää raportoida jokaisesta tekemisestäni Mäyräkynnelle. Olinkin käyttänyt uutta oikeuttani ahkerasti heti nimen saatuani ja tehnyt tutkimusretkiä leirin ulkopuolelle omin päin.
Eilisaamuna olin törmännyt valtavaan, sarvipäiseen olentoon metsässä. Sillä oli ollut jykevä niska ja lerpattava parta suuren leukansa alla. Olin pysytellyt hyvän matkan päässä siitä, vaikka olisin halunnut päästä tutkimaan sitä lähempää. Myöhemmin leirissä olin kysellyt eläimestä klaanitovereiltani, ja olin saanut tietää, että kyseistä eläintä kutsuttiin hirveksi. En ollut nähnyt hirveä ennen, ja oli kutkuttavaa ajatella, miten monta erilaista eläinlajia minulla oli vielä näkemättä. Uusien lajien bongailu auttoi pahimpaan ikävään odotellessani hiirenkorvaa ja liskojen paluuta.
Eilen oli sattunut muutakin jännittävää, sillä leiriin oli tupsahtanut erakoita aikeenaan liittyä Kuolonklaaniin. Punatähti oli sen sijaan luvannut harkita asiaa yön yli ja antanut erakoiden jäädä Lehtikuusilaaksoon lepäämään siksi aikaa. Minulle oli sinänsä se ja sama, liittyisivätkö erakot klaaniin vai eivät. Oli joka tapauksessa typerää, että klaanissa noudatettiin niin tiukkoja sääntöjä ja katsottiin tarkkaan, ketkä olivat omia ja ketkä ulkopuolisia. Minusta parempi olisi ollut sellainen yhteisö, johon kuka vain saattoi tulla ilman mitään erityisiä lupia kyselemättä ja jossa ei ollut mitään reviirirajoja. Rajat ja säännöt rajoittivat elämää niin kamalasti.
Samana iltana olin mennyt normaalisti nukkumaan, mutta kun aamulla heräsin, kaikki tuntui muuttuneen. Ulkoa kuului epätavallista meteliä, ja olin maistavinani ilmassa väljähtäneen veren maun. Herätin viereisellä pedillä nukkuvan Myrskymahdin ja menimme ulos katsomaan, mistä oli kysymys.
Järkytys valtasi minut kauttaaltaan, kun leirin keskellä seisoivan Henkäysvarjon vieressä makasi Punatähden ruhjottu ruumis. Raidallinen varapäällikkö kertoi klaanille yöllä sattuneesta välikohtauksesta, jossa erakoiden täysikasvuiset ystävät olivat järjestäneet ansan yöpartiolle ja käyneet näiden kimppuun. Punatähti oli lähtenyt yhdessä emoni, veljeni sekä Jääviillon kanssa partion avuksi Varissulan päästyä hakemaan apua leiristä, mutta päällikkö ei ollut selvinnyt taistelusta.
Punatähti oli ollut jo kovin, kovin vanha, joten hänen kuolemansa oli ollut odotettavissa. Tällaista loppua päällikön valtakaudelle en ollut kuitenkaan osannut ennustaa. Toki hän oli kaatunut taistellen klaanitoveriensa puolesta, mutta minusta oli silti surullista, että hän oli kuollut verta vuodattaen. Ei käynyt järkeen, että ensin ne erakot halusivat liittyä klaaniimme ja sen jälkeen kävivät soturiemme kimppuun ja tappoivat päällikkömme. Tällä hetkellä olin kuitenkin eniten huolissani emostani, joka oli ollut mukana taistelussa.
Istuin soturien pesän ulkopuolella vähän matkan päässä Kaamoskukasta, joka Henkäysvarjon mukaan oli ollut myös taistelemassa. Tuntui oudolta ajatella häntä likaamassa omaa turkkiaan sellaisessa verilöylyssä, vaikka kolli muuten vaikuttikin nauttivan sekasorrosta. Kaamoskukan pään sisältö oli minulle yksi mysteeri joka tapauksessa, eikä minua huvittanut perehtyä siihen syvemmin.
Kokouksen päätyttyä Myrskymahti tuli luoksemme ja istui väliimme tokaisten: "Tämä on ihan hullua. En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”
Nyökyttelin päätäni myötäilevästi. "Niinpä. Hän oli päällikkönä jo silloin, kun emo oli oppilas", sanoin vilkaisten kuolleeseen päällikköön päin. "Toisaalta - kuten juuri totesit - hän oli hyvin vanha, ja tuollaiseen taisteluun osallistuminen hänen iällään oli varmasti raskaampaa kuin nuorelle kissalle."
"Niin kai", Myrskymahti kohautti lapojaan.
Kurkistin siskon ohi Kaamoskukkaan, joka oli toistaiseksi pysynyt hiljaa. Siristin silmiäni katsoessani veljeäni. "Sinähän olit siellä? Millaista se oli? Miten Punatähti kuoli?" kyselin tiedonnälkäisenä.

//Kaamos tai Myrsky?

Myrskytassun ilme kirkastui entisestään, kun Kylmäliekki ojensi hänelle hiiren. Oppilas kumartui riistan puoleen ja hotkaisi sen kerralla suihinsa.
“Minä aion opettaa sinulle, miten pidät puolesi!” harmaa naaras hihkaisi innokkaasti. “Sinun on vain otettava minusta mallia. Kukaan ei ryttyile minulle! Tiedätkö miksi? Koska minulla on selkäranka. Sinulla ei.”
“Ai”, Kylmäliekki vastasi hiukan lannistuneen oloisesti. Myrskytassu pudisti päätään.
“Ei huolta. Pakotan sinut kasvattamaan itsellesi sellaisen”, oppilas vakuutti nyökytellen. Hän kyllä koulisi Kylmäliekistä sellaisen kissan, jonka hännälle ei kukaan enää uskaltaisi astua.
“Tehdään niin, että sinä leikit Jääviiltoa. Yritä kiusata minua, niin näytän, miten sinun pitää toimia.”
Kylmäliekki katsoi Myrskytassua hetken hiljaa, selvästi harkiten, oliko ehdotuksessa mitään järkeä. Myrskytassun mielestä hänen lähestymistapansa ongelmaan oli loistava. Koska Kylmäliekki oli tällainen nössö, ei hän mitenkään voinut itsestään tietää, miten itsevarman ja rohkean kissan tulisi käyttäytyä.
Lopulta soturi nyökkäsi ja Myrskytassu nousi virnistäen seisomaan. Hän viittoi Kylmäliekkiä ottamaan paikkansa hänen edestään.
“No niin, sano jotain mitä Jääviilto sanoisi”, harmaa oppilas ohjeisti hymyssä suin. Myrskytassu oli aina pitänyt muiden opettamisesta, oli aiheena sitten mitä tahansa. Nuoresta naaraasta oli mukavaa nähdä muiden kehittyvän, vaikka vielä enemmän hän nautti siitä ihailusta, jota sai opettajana osakseen.
Kylmäliekki pohti hetkisen ja aukaisi sitten suunsa hiukan empien. Ennen kuin hän oli saanut sanaakaan ulos, Myrskytassu oli jo äänessä.
“Jääviilto, minua ei kiinnosta, mitä sinulla on asiana!” oppilas kivahti eläytyen rooliinsa kenties hiukan liikaa. Hän katsoi Jääviiltoa - siis Kylmäliekkiä - tuimasti silmiin.
“Nyt pää kiinni! Painu tiehesi siitä, minulla on parempaakin tekemistä kuin tuhlata aikaani sinuun.”
Sen sanottuaan Myrskytassu kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä tyytyväinen virne huulillaan. Hän oli näyttänyt Kylmäliekille, miten tuollaisia lurjuksia piti kohdella! Ylpeänä saavutuksestaan sekä omasta uskomattoman järkähtämättömästä luonteestaan hän asteli oppilaiden pesään jättäen hämmentyneen soturin taaksensa.


Myrskytassu rakasti isänsä kanssa harjoittelua. Heidän yhteiset harjoitustuokionsa olivat naarasoppilaan päivien kohokohtia, ja hän tulisi ikävöimään niitä kovasti soturinimensä ansaittuaan. Turmaloikka oli ottanut tehtävänsä tosissaan ja koulutti Myrskytassua aina silloin tällöin tämän oppilaskoulutuksen ohella. Tietysti soturi luotti Henkäysvarjon kykyihin toimia tyttärensä mestarina, mutta hän halusi varmistaa tämän menestyksen. Kaksikossa oli paljon samaa: molemmat olivat kookkaita ja lihaksikkaita ja taistelussa luottivat mieluummin raakaan voimaan kuin hienoihin strategioihin tai monimutkaisiin liikkeisiin. Myrskytassusta oli hienoa tulla kahden kokeneen soturin kouluttamaksi; oppilaalla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänestä tulisi heidän oppiensa siivittämänä koko klaanin parasta taistelijaa.
Tietysti Myrskytassusta oli myös hauskaa viettää aikaa isänsä kanssa. Turmaloikka oli aina tuntunut ymmärtävän häntä hiukan paremmin kuin Pimentovarjo. Myrskytassun emo osasi olla tiukka pentujensa suhteen, eikä hiljaisuutta ja rauhaa rakastava naaras aina sietänyt oppilaan äänekästä ja villiä persoonaa vaikka kuinka yritti. Myrskytassu tiesi, että Pimentovarjo halusi vain pentujensa parasta, mutta joskus mustan naaraan käytös tuntui rajoittavalta ja painostavalta. Turmaloikka taas ei säännöistä piitannut; hänen kanssaan Myrskytassu sai olla vapaa.
Aurinko oli pilvien peitossa ja sää kolea, kun kaksikko seuraavan kerran harjoitteli. Myrskytassu ei kuitenkaan ehtinyt huolehtimaan viileästä tuulesta turkillaan, sillä Turmaloikka ei antanut hänelle hetkeäkään aikaa hengähtää. Soturi yritti hyökätä Myrskytassun vasemmalta puolelta, mutta naaras oli nopeampi. Hän hypähti sivuun ja väisti isänsä iskun. Harmaa oppilas syöksähti voitonriemuisesti soturin kimppuun; hänen painonsa ja vauhtinsa oli Turmaloikalle liikaa, ja tämä kellahti naurahtaen maahan.
“Hyvä. Enhän minä ole sinulle enää kummoinenkaan vastus”, harmaa soturi vitsaili Myrskytassun kömpiessä takaisin ylös. Vaikka naarasoppilas ei oikeastaan välittänyt muiden mielipiteistä - olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia - Turmaloikan kehut saivat aina hymyn hänen huulilleen. Isä oli ainoa kissa, jonka hyväksyntää Myrskytassu kaipasi.
“Minusta on tullut kyllä aika vahva, vaikka itse sanonkin”, Myrskytassu ylpeili virnistäen. “Kiitos sinun.”
Turmaloikka hymyili takaisin ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi tomusta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Itse asiassa aavistelen, että sinä ja veljesi saatte hyvinkin pian soturinimenne”, hän sanoi mietteliäästi ja kohtasi hetkeksi Myrskytassun meripihkaisen katseen. Naarasoppilaan kasvoille ilmestyi säkenöivä hymy: tätä hän oli odottanut jo lukemattomien kuiden ajan! Tietenkin Myrskytassu koki olevansa niin taidokas, että olisi voinut alkaa soturiksi jo hiukan aiemmin. Oli kuitenkin mukavaa, että hänet nimitettäisiin yhdessä veljiensä kanssa, vaikka odotus olikin käynyt pitkäksi.
“En malta odottaa!” Myrskytassu hihkaisi ja hypähteli innosta. Hän oli keksinyt paljon oivia vaihtoehtoja soturinimekseen, ja oppilas toivoi, että Punatähti valitsisi jonkun niistä. Nimen pitäisi tehdä oikeutta hänen voimakkuudelleen. Naaras ei varmasti tyytyisi johonkin Myrskyturkkiin tai Myrskyhäntään!
Turmaloikka nousi seisomaan huvittuneesti hymyillen.
“Huomaan”, hän sanoi ja vilkaisi taivaalle. Aurinko pilvien takana näytti jo hiljalleen laskevan. “Eiköhän lähdetä takaisin.”
Myrskytassu hymyili tyytyväisenä ja lähti seuraamaan isäänsä takaisin leiriin. Hänen askeleensa tuntuivat keveiltä, kuten aina.


Turmaloikka oli ollut oikeassa. Muutaman päivän päästä kolme sisarusta sai soturinimensä: Pyräkkätassusta tuli Pyräkkäpiru, Kaamostassusta Kaamoskukka ja Myrskytassusta Myrskymahti. Soturinaaras oli hyvin tyytyväinen uuteen nimeensä ja kiitollinen Punatähdelle: ei hän itsekään ollut keksinyt näin hyvää nimeä! Harmaan soturin leveä hymy pysyi hänen kasvoillaan koko loppupäivän, eikä Myrskytassu vaikuttanut kykeneväiseltä lopettamaan nimitysseremoniasta kalkattamista. Hän kertoili kenelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuvalle Punatähden ylpeästä katseesta tämän julistaessa kolmikon nimet sekä klaanikissojen loputtomista hurraahuudoista, siitä huolimatta, että jokainen oli ollut paikalla. Jokainen myös tiesi, ettei todellisuus ollut aivan vastannut Myrskymahdin haavekuvia, mutta naaras ei antanut kenenkään lannistaa itseään. Tämä oli hänen - heidän - päivänsä.


Myrskymahti veljineen oli ehtinyt olla soturina vain muutaman päivän kun kaikki klaanissa kääntyi päälaelleen. Ensin olivat saapuneet erakot. Myrskymahti oli vilaukselta partioon lähdessään nähnyt kaksikon puhumassa Punatähdelle. Hän oli ollut enemmän kiinnostunut kuin vihamielinen erakkokaksikon suhteen; he olivat näyttäneet melko nuorilta, ja Myrskymahti pohti, miten he olivat tänne asti päässeet. Erakkojoukko oli passitettu ulos leiristä, mutta ilmeisesti päällikkö ei ollut vielä tehnyt päätöstä heidän liittymisestään Kuolonklaaniin.
Myrskymahtia erakoiden liittyminen ei olisi haitannut. Hänen isänsä oli myös ollut joskus erakko, vaikka tuntuikin välttelevän aihetta. Myrskymahti tiesi, että osa kuolonklaanilaisista suhtautui kielteisesti erakkosyntyisiin, mikä oli soturista typerää. Uudet jäsenet olisivat vain tehneet klaanista vahvemman!
Nukkumaan mennessään harmaa naaras ei olisi uskaltanut kuvitellakaan, mitä yön aikana tapahtuisi. Hänen unensa ei kuitenkaan ollut levollista; sotureiden pesässä tapahtui oudon paljon liikettä, ja nuori soturi heräili vähän väliä.
Aamulla Myrskymahti heräsi, kun joku tökki hänen kylkeään. Hän avasi hitaasti raskaat silmäluomensa ja kohtasi Pyräkkäpirun vakavan katseen.
“Herää”, hänen veljensä supatti ja naarassoturi kampesi itsensä haukotellen ylös. “Jotain on tapahtunut.”
Tummanharmaan kollin epämääräiset sanat saivat Myrskymahtiin liikettä. Hän asteli kiireellä ulos sotureiden perästä veljensä perässä. Soturin silmät laajenivat hämmästyksestä, kun epätodellinen näkymä avautui hänen edessään. Henkäysvarjo seisoi leirin keskusaukiolla siinä, missä Punatähden, klaanin päällikön olisi kuulunut olla. Sen sijaan punaruskea kolli makasi varapäällikkönsä vierellä maassa. Hän oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Päällikön kyljet eivät kohoilleet hengityksen merkiksi ja hänen kehonsa oli veren ja lian peittämä. Punatähti oli tosiaan menettänyt viimeisen henkensä, eikä hän näyttänyt siltä, että olisi saanut kuolla rauhassa.
Pian Henkäysvarjo selittikin klaanille, mitä oli tapahtunut. Myrskymahti kuunteli jännittyneenä, miten varapäällikkö kertasi viime yön tapahtumat. Eilen klaaniin saapuneet erakot olivatkin kääntyneet meitä vastaan. Punatähti oli saapunut auttamaan, mutta menettikin itse rytäkässä henkensä. Myrskymahtia lohdutti ajatus siitä, että ainakin päällikkö oli saanut urhoollisen lopun klaania palvellessaan.
Vaikka nuoren soturin järkytys olikin aluksi ollut suuri, toipui hän uutisista melko nopeasti. Myrskymahti ei ollut koskaan ollut läheinen Punatähden kanssa, vaikka arvostikin tätä suuresti: olihan Punatähti ollut klaanin päällikkö jo lukemattomien kuiden ajan. Soturia kuitenkin hirvitti, miten yhtäkkisesti päällikkö oli kokenut loppunsa. Hänkin saattaisi heittää veivinsä aivan tuosta vain, olihan Punatähti ollut jopa Myrskymahtia voimakkaampi mutta silti kuollut.
Synkin mielin harmaa naaras etsi käpäliinsä veljensä. Hän halusi kovasti päästä puhumaan jollekin tapahtuneesta. Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru istuskelivatkin jo sotureiden pesän ulkopuolella.
“Tämä on ihan hullua”, Myrskymahti tokaisi istuutuessaan kaksikon väliin. “En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”

//Pyräkkä tai Kaamos?

Aaltosalama ei ehtinyt masentua kauaa yksikseen, kun Varissulka yllättäen tuli naaraan luo. Soturitar käänsi välttelevästi katseensa toisaalle, kun tummanharmaa kolli istui hänen eteensä. Aaltosalama ei halunnut kenenkään näkevän itseään näin ailahtelevaisena, ei etenkään Varissulan.
Tavallisesta poiketen Varissulka lähestyi häntä hyvin hienovaraisesti - ei tyhmiä heittoja tai turhaa pälätystä. Se sai Aaltosalaman siirtämään hitaasti oranssin katseensa edessään istuvaan soturiin, jonka hännänpää vääntelehti hitusen hermostuneesti. Kolli käänsi katseensa muualle.
"Mietin sitä, miten en uskonut pystyväni tällaiseen julmuuteen", sanat tulivat ulos Aaltosalaman suusta kuin hautajaissaattue - hitaasti ja surusta raskaina. "Sitä, miten tuosta vain kävin puolustuskyvyttömän pennun kimppuun ja tapoin hänet toveriensa silmien edessä. He kaikki olivat vasta pentuja, ja me teurastimme heidät kuin saaliit."
Varissulka kohtasi hänen katseensa vakavana. Aaltosalama jatkoi: "Ja nyt Punatähti on poissa. Hän ei saanut ansaitsemaansa soturin kuolemaa, vaan hänet surmasi joukko pettureita. Me olemme osallisia siihen - minä olen osallinen siihen." Kyyneleet polttelivat naaraan silmiä, ja hän yritti kovasti pidätellä tunnepurkausta. "En minä kuvitellut elämääni soturina tällaiseksi! Tappaisin pentuja, pettäisin oman päällikköni… Tämä on ihan kamalaa!" Lopulta hän ei voinut enää pidätellä ja puhkesi äänettömään itkuun.
Häpeissään hän käänsi päänsä toiseen suuntaan, vaikka tiesi jo menettäneensä viimeisenkin arvostuksen rippeen Varissulan silmissä. Kolli piti häntä taatusti kauheana itkupillinä, joka ei ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen tällaisista kokemuksista

//Varis?

TW (en oo varma miksikä tätä kutsuis ehkä ahdistuneisuushäiriö ja ehkä pikku sh warning samal??)


Toivetassu tärisi leirin seinää vasten painautuen. Jokainen ääni tuntui hyökkäävän raukkaparan kimppuun. Hän ei kyennyt liikahtamaankaan vain sulki silmänsä ja hoki itselleen. *Anna sen olla niin se antaa sinun olla*, hän hoki hokemistaan. Kaamostassun tosiaan nykyisen Kaamoskukan sovittelu oli mennyt uhkailuksi ja vainoamiseksi sekä vihjailuksi. Toivetassun elämä ei enää onnistunut normaalisti. Hän pelkäsi jokaista ääntä metsässä ja tarvitsi aikaa itsekseen tai perheensä parissa. Tosiaan Mäyräkynsi kyllä pelotti häntä entistä enemmän, koska Kaamoskukan uhkailut liittyivät vain häneen. Toivetassu ei enää uskaltanut olla ilman jotakin perheenjäsentään ja tällä hetkellä, kun hän oli yksin hän hallunisoi ja meinasi menettää sekä tajuntansa että järkensä - tai järkensä hän oli jo menettänyt. Lumikkoviiksi asteli kohti poloista raukkaa ja Toivetassu sävähti kauemmas sähähtäen paniikissa. “Ei mitään hätää, raukkaparka minä se vain olen, Lumikkoviiksi”, Lumikkoviiksi sanoi ja Toivetassu tunnisti naaraan hiljalleen. Hän ei ollut oma itsensä ja se oli kaikille selvävää. “Saanko tulla?” Lumikkoviiksi kysyi ja Toivetassu nyökkäsi varovaisesti. Hän ei ollut varma oliko naaras petturi ja aikoiko tämä syödä hänet vai ei? Lumikkoviiksi istahti Toivetassun viereen ja kävi sukimaan tämän sekaista takkuista ja rähjääntynyttä turkkia. Toivetassusta tuntui, että jos tämä palaisi Kaamoskukan luo hän palautuisi omaksi itsekseen mutta pelkäsi niin kovin, että Kaamoskukka kävisi hänen kimppuunsa uudestaan, ettei kyennyt siihen. Hän kaipasi emonsa tai veljensä lähelleen ja toivoi, että jompikumpi tulisi tervehtimään häntä nyt. Joskus hän toivoi vain kuolevansa… “Hakisitko Pyörretassun? Jos hän voisi tulla tänne?” Toivetassu kuiskasi. Lumikkoviiksi nuoli Toivetassun päätä ja kehräsi. “Tottakai. Pystytkö odottamaan tässä yksin?” naaras kysyi. Toivetassu nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka Lumikkoviiksen turva ja lämpö katosi hänen ympäriltään ja hän vaipui tajuttomuuteen.
//Pyörre? (Toive voi herää ja kertoo et kaikki on hyvin ja et se vaan nukahti)

En epäröinyt hetkeäkään, etten olisi halunnut alkaa kollin kumppaniksi. Minun sukuni, oli varmasti innoissaan jos he katselivat minua. "Tietysti, Pyörretassu." kuiskasin. 'Ja sitä minä olen toivonut viimeiset kuut.' lisäsin mielessäni virnistäen. Pyörretassu hymyili onnellisena. Lysähdin makaamaan hänen viereensä. "En malta odottaa että sinusta tulee soturi." paljastin kollille. "En minäkään. Pääsemme sitten.." kolli aloitti. Otin kiinnostuneemman ilmeen. "Ai, mitä olit sanomassa?" kysyin pilke silmäkulmassani. "E-en mitään sellaista mitä voisi vielä paljastaa." hän naurahti. Näpäytin kollin kuonoa hännänpäälläni. "Mitäs, mitäs? Lisää salaisuuksia?" kiusoittelin. "Ehkä." Pyörretassu hymyili. Mietin, mitä kolli oli ajatellut. Olisinko hänen mielestään kummallinen? Vai oliko hänellä yhä suhde sen jonkun eloklaanilaisen kanssa? En tietenkään vihoitellut hänelle asiasta. Se oli pääasia, että hän ei ollut siirtynyt Eloklaaniin! Tai kenties...jotain suhteestamme? 'Antaa sen olla salaisuus. Jos kerran se on salaisuus, ei Pyörretassu sitä vielä paljasta. Sitten vasta kun on aika.' ajattelin.
"Tiesitkö muuten että pääsen huomenna parantajan pesältä?" kysyin Pyörretassulta. Pyörretassun silmät levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta. "Vau! Sehän on mukavaa!" hän naukui pehmeästi. "Yritän sitten saada Henkäysvarjon laittamaan minut johonkin partioon jossa sinä olet." sanoin kiusoitellen. Pyörretassu kehräsi huvittuneena. Kuulin, kuinka Henkäysvarjo kutsui klaanikokouksen. "Häh? Missä Punatähti on?" Pyörretassu kysyi.
"En minä tiedä. Katsotaan mitä asiaa Henkäysvarjolla on." vastasin. Käännyin katsomaan häntä päin. Henkäysvarjo liikahteli ympäriinsä. "Klaanille on tapahtunut vakava onnettomuus. Meidän päällikkömme Punatähti..on kuollut." Henkäysvarjo naukui. Sana herätti klaanissa vihaista ulvontaa ja kuului myös syytöksiä Henkäysvarjoa vastaan. "Miksi ihmeessä?" hämmästelin.
"Kuulemma hänet tapettiin." Henkäysvarjo sanoi. Nyökkäsin järkyttyneenä. Katselin kissoja järkyttyneenä. Nytkö Henkäysvarjosta tulisi päällikkö? En koskaan ollut pitänyt hänestä, mutta nyt minua alkoi ärsyttää. Henkäysvarjo oli ylimielinen kissa, joka halveksui jos ei ollut puhdasverinen! Ainoastaan klaanin "puhtaimmat" kissat olivat hänen ystäviään. Minä en ollut puhdasverinen, mutta mitä minä sille mahdoin? En itse ollut päättänyt omia vanhempiani. En edes tiennyt heitä! Miksi puhdasverisiä arvostettiin niin kovasti? Ei ollut Pyörretassukaan puhdasverinen. Surullinen tunnelma jatkui klaanissa. "Minä muistan kun Punatähti nimitti minut soturiksi." Mäyräkynsi kertoi. "Ja minut oppilaaksi ja soturiksi. Se oli mahtavaa." muistelin. Soturimenoistani ei ollut paljon aikaa, mutta oppilasmenoistani oli ollut jo ainakin viisi kuuta. Kissat muistelivat Punatähteä. Vaihdoin järkyttyneenä katseita Pyörretassun kanssa. Kollin silmät olivat ammollaan. Laskin häntäni hänen lavoilleen. "Mitä tapahtuu?" kysyin hiljaa. Pyörretassu kohautti olkiaan mutta näytti kauhistuneelta. "Toivotaan parasta." hän kuiskasi. 'Entä jos se ei riitä? Entä jos tänne hyökätään? Punatähti oli klaanin parhaita taistelijoita: meillä ei ole varaa menettää häntä! En osaa taistella!' ajattelin pakokauhuisena. Ampaisin Hehkuaskelen pesään. Naaras tuli ulos hämmästyneenä. Näin hänet silmissään kyyneleen. "H-hehkuaskel." huohotin. "Tulitko nukkumaan? Hyvä." Hehkuaskel sanoi. "E-ei." yritin sanoa.
"No mitä sitten?" Hehkuaskel kysyi. Yhtäkkiä naaraan katse muuttui järkyttyneeksi. "Kuulitko asiasta?" hän kysyi. "Jos tarkoitat tuota äskeistä, niin kyllä." vastasin. "Minua järkyttää se."
"Kaikkia järkyttää tieto siitä. Ota nämä unikonsiemenet, niin ne voivat auttaa." Hehkuaskelen ääni oli rauhallinen, mutta näin kuinka hän pidätteli itkua. Silitin naaraan selkää. Hehkuaskel vilkaisi minuun kiitollisena. "Kiitos Nuppujuova." hän kuiskasi. Huomasin Pyörretassun pään kurkkivan pesästä. Astuin hänen luokseen. "Mitä tapahtui? Tuolla aukiolla on aika kova meteli." Pyörretassu kertoi. "Ei mitään. Järkytyin vain siitä, että Punatähti ei enää ole keskuudessamme." vastasin.
Pyörretassun katse helpottui. "Tule, mennään takaisin aukiolle." Pyörretassu sanoi. "Minä taidan jäädä nukkumaan. Huomenna sitten taas. Hyvää yötä, Pyörretassu. Tavataan huomenna aamulla tuoresaaliskasan edessä." sanoin. Pyörretassu katsoi kaihoisasti minuun mutta nyökkäsi ja lähti pois pesästä. Hehkuaskel viestitti minulle katseellaan, että hän tiesi jotain. Vastasin heilauttamalla häntääni osin vähättelevästi ja osin vihaisesti. Nyt en halunnut, että hän alkaisi selittää jotain. Vaikka tiesin mitä se oli, jotain Pyörretassusta ja minusta. Ei totuutta voinut peitellä! Parantaja ei kuitenkaan alkanut väittää mitään, vaan keskittyi yrttejen lajittelemiseen. Asetuin vuoteelleni. Ennen kuin nukahdin, minun oli pakko kysyä Hehkuaskelelta erästä asiaa. "Hehkuaskel, eikö niin että pääsen huomenna soturien pesään?" kysyin. "Niinhän se oli. Mutta jos silmään yön aikana alkaa sattua, niin tule vain sanomaan minulle." Hehkuaskel vastasi. 'En varmasti kerro. En halua vaivata häntä enempää.' ajattelin. 'Mutta sepä vaivaa vielä enemmän, jos en kerro.' Asetuin makuulle. Heilautin korviani hyvän yön merkiksi. Painoin silmäni kiinni.

Kun aamulla heräsin, oli jo aikainen aamu. Venyttelin käpäliäni aamuhämärässä ja haukottelin syvään. Loikkasin pois vuoteeltani pehmeästi. Hehkuaskel nukkui yhä. Naaraan silmät olivat siinä asennossa, että hän oli yhä syvässä unessa. Räpyttelin silmiäni. Menin aukiolle. En tiennyt pitäisikö minun kysyä Hehkuaskelelta lupaa. 'Ehkä ei.' ajattelin. Näin Pyörretassun tulevan oppilaiden pesästä. En huomannut häntä, ja törmäsin häneen vahingossa. "Anteeksi!" älähdin.
"Pyrski?"

Nukuin koko yön harvinaisen levottomasti. Jossain vaiheessa keskellä yötä joku oli käynyt pesässä. Olin kuullut neljän kissan askeleiden poistuvan kaatuneen kuusen alta, mutten ollut jaksanut avata silmiäni selvittääkseni, keitä nämä kissat olivat olleet.
Aamulla herätessäni oloni oli kummallinen. Öinen sade oli lakannut, joten tassuttelin ensimmäisten joukossa ulos pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa ja sää oli kerrassaan surkea. Paksu pilvipeite peitti lähestulkoon koko taivaan ja leirin kivipohjalla oli siellä täällä vesilätäköitä. Auringon ensisäteet pilvistivät pilven reunan takaa, ja sain hetken totutella kirkkauteen.
Kun vihreät silmäni olivat tottuneet valoon, siirryin nopeasti pois sotureiden pesän sisäänkäynnin edestä. Kun katseeni kääntyi leirin keskustassa makaavaan punaiseen hahmoon, tunsin sydämeni jättävän lyönnin jos toisenkin välistä. Sydän alkoi jyskyttää epätasaisesti, ja oloni muuttui silmänräpäyksessä heikoksi. Minua alkoi oksettaa ja jalkani muuttuivat veteliksi. Pysyin hädin tuskin pystyssä, kun katsoin epäuskoisena kuollutta kissaa, jonka olin tunnistanut Kuolonklaanin päälliköksi, Punatähdeksi. Silmissäni alkoi tummua ja hengittäminen tuntui vaikealta.
Punatähti oli kuollut. Joku oli tappanut Punatähden.
"Tuhkajuova?" tuttu, mutta normaalia varovaisempi ääni kysyi. En kääntänyt katsettani vierelleni saapuneeseen Pimentovarjoon, mutta tiesin hänen olevan siinä.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin ääni väristen. Tuntui kuin olisin ollut hukassa. Kuolonklaani oli menettänyt päällikkönsä ja oloni tuntui tyhjemmältä kuin koskaan. Kissa, jota olin ihaillut, totellut ja kunnioittanut koko ikäni, oli aivan yhtäkkiä poissa. Tämä tarkoitti sitä, että ensi yönä Henkäysvarjosta tulisi klaanin virallinen päällikkö ja kaikki muuttuisi, aivan kaikki.
"Henkäysvarjo kertoo koko klaanille myöhemmin", kokenut naarassoturi naukui vakavalla äänellä. Irrotin katseeni Punatähden rähjääntyneestä ruumiista ja kohtasin Pimentovarjon siniharmaan katseen. Huomasin, että mustan soturin turkilla oli ruhjeita. Sieltä täältä uupui karvatukkoja ja erotin turkin alta pilkottavan joitain pieniä naarmuja. Oliko leirissä käyty taistelu ilman, että muut olivat heränneet siihen? Ei, se oli mahdotonta. Pimentovarjo oli varmasti ollut yksi niistä sotureista, joka oli poistunut leiristä keskellä yötä. Mutta miksi ihmeessä hän oli tehnyt niin? Mitä sellaista yön aikana oli voinut tapahtua, joka oli johtanut päällikön kuolemaan?
Pahin pelkoni oli, että Henkäysvarjolla oli ollut käpälänsä pelissä Punatähden kuolemassa. Jos niin todella olisi, tilanne olisi hyvin huono. Harva tuskin hyväksyisi päällikkönsä surmaamista ja pettämistä, ja Kuolonklaani voisi pahimmassa tapauksessa ajautua sekasortoon ja jakautua kahtia. Toivoin, ettei edes Henkäysvarjo olisi niin typerä, että olisi tappanut tai tapattanut oman päällikkönsä. Toinen potentiaalinen vaihtoehto olivat erakot. En uskonut, että yksistään reviirillemme eksyneet oppilasikäiset ja sitä nuoremmat kissat olisivat kyenneet tappamaan klaanipäällikköä, mutta heillä saattoi olla auttajia.
Asioiden pyörittely mielessäni sai oloni vain sekavammaksi. Pimentovarjo ei kertonut minulle mitään, vaan jouduin odottamaan Henkäysvarjon kertomusta, joka olisi vastaus päässäni pyöriviin kysymyksiin.

Henkäysvarjo oli kertonut surkeana edellisyön tapahtumat klaanille. Punatähti oli kuollut erakoiden kynsissä. He olivat johtaneet kuolonklaanilaiset ansaan, ja sen seurauksena Punatähti oli kuollut. En ollut koskaan ollut tilanteessa, jossa päällikkö olisi vaihtunut. Punatähti oli toiminut Kuolonklaanin päällikkönä koko elämäni ajan, joten ajatukseni olivat sekavia. Punatähti oli ollut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista, mutta vain asemansa vuoksi. Isä oli opettanut, että päällikköä tuli kunnioittaa aina ja hänen käskyjään oli toteltava, vaikkei pitäisikään siitä. Päällikkö oli aina oikeassa, eikä minun mielipiteelläni ollut mitään merkitystä, ellei päällikkö sitä erikseen kysyisi.
Kun istuin pääaukion laidalla kokouksen jälkeen ja katsoin kuollutta päällikköä, en tuntenut oikeastaan mitään. Olin itsekin yllättynyt siitä, sillä Punatähti oli ollut niin tärkeä kissa sekä minulle että koko klaanille. Kenties tunteettomuuteni johtui siitä, että arvostukseni Punatähteä kohtaan johtui juurikin hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Kuolonklaani saisi ensi yönä uuden päällikön, ja joutuisin unohtamaan kaikki Punatähden arvot ja ohjeistukset. Vaikka Henkäysvarjo olikin katala ja inhottava kissa, minun olisi kunnioitettava häntä, kun hänestä tulisi päällikkö. Tästä päivästä eteenpäin minä noudattaisin vain ja ainoastaan Henkäysvarjon käskyjä, pidin niistä tai en. Minun olisi opittava tulemaan toimeen ja arvostamaan uutta päällikköäni, jotta voisin palvella häntä kuten hyvän soturin kuuluu. Olisi unohdettava omat tunteeni Henkäysvarjoa kohtaan ja nähtävä hänet vain Kuolonklaanin päällikkönä, jonka Pimeyden Metsä oli hyväksynyt.

Näkymä edessäni oli kuin suoraan jostain kamalasta painajaisesta. Verilammikot täplittivät lehtisateen kuihduttamaa ruskeaa ruohoa, osa tummasta nesteestä peräisin klaanitovereistani, osa nuorista erakoista. Rautainen veren haju leijaili ilmassa, ja irvistin hiukan, kun maistoin sen suussani. Aukio oli täynnä erisävyisiä karvatuppoja; käänsin katseeni valkoisista tukoista, jotka olin itse raastanut vastustajani turkista. Kookas naaraskissa makasi kyljellään vieressäni, mutta en uskaltanut vilkaistakaan ruumista. Tiesin, että jos niin tekisin, erakon lasittuneet silmät ilmestyisivät painajaisiini. Pidin siis katseeni määrätietoisesti erään lehtikuusen rungossa, joka toimi minun ankkurinani tähän maailmaan. En voinut antautua paniikin ja katumuksen riepoteltavaksi, joten tuijotin vain puunkuorta raskaasti hengittäen ja yritin koota itseni. En halunnut näyttää heikolta klaanitovereideni edessä; heidän ei tarvinnut tietää, että tällä hetkellä olisin kaikista mieluiten vain käpertynyt maahan vollottamaan kuin mikäkin pentu.
Yritin vakuutella itselleni, että tekoni oli oikeutettu, ettei minulle oikeastaan ollut annettu muuta vaihtoehtoa. Minulla oli kuitenkin ollut monen monta tilaisuutta toimia toisin. Olisin voinut päästää sen valkoisen naaraan menemään. Olisin voinut kieltäytyä yöpartioon osallistumisesta. Olisin voinut torjua Henkäysvarjon tarjouksen liittolaisuudesta. Lopulta minun oli tultava siihen päätelmään, että todellakin olin julma, armoton tappaja. Laihana lohtunani toimi se, etten ainakaan ollut yksin tässä tilanteessa. Partion muiden jäsenten kasvot näyttivät myös synkiltä. Olin vilaukselta nähnyt Aaltosalaman pentuikäisen erakon kimpussa; punaruskeasta soturista tuntui varmaan kamalalta.
Yöpartio liukeni paikalta vähin äänin Sähkötuhon johdattamana. Tunnelma oli synkkä ja kuoleman mätä haju leijaili edelleen ilmassa. Äskettäin alkanut kaatosade teki turkistani nopeasti litimärän, mutta ainakin se tyynnytti kehoani koristavien naarmujen kirvelyä. Olin selvinnyt onnekseni vain pienillä haavoilla, mutta moni partion jäsen tarvitsisi Hehkuaskeleen apua. Erakkojoukko ei ollut luovuttanut ilman taistelua, mikä oli heille kunniaksi. Meidän teostamme taas oli kunniallisuus kaukana.
Matkalla leiriin tapasimme kolmen kissan joukon, jotka hekin tuoksuivat epäilyttävästi vereltä. Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka näyttivät vakavilta vaihtelevissa määrin; jotain oli selvästi tapahtunut, enkä ollut varma halusinko tietää mitä. Musta naarassoturi ei kuitenkaan haaskannut aikaa vaan kertoi synkät uutisensa: Punatähti oli kuollut. Katsoin epäuskoisena Pimentovarjoa, mutta Jääviillon tyytyväinen virne kertoi, ettei soturi valehdellut. Päällikön kuolema oli kova isku, eikä se oikein tuntunut heti uppoavan minuun. En suostunut hyväksymään sitä: Punatähti oli aina ollut klaanin päällikkö, ja noin vain hänen omat soturinsa kunniattomasti tappoivat hänet. Oloni oli kuitenkin niin turta aiemman verilöylyn takia, etten jaksanut edes kummemmin reagoida uutiseen. Seurasin vain partiota leiriin kuin pääni olisi ollut sumussa.
Leirissä isäni saapui partiota vastaan ja jouduin muutaman muun kanssa vartioon, kun loput kissoista päivittivät varapäällikköä tapahtumista. Havahduin hiukan synkistä mietteistäni kun tajusin, ettei Henkäysvarjo oikeastaan ollut enää varapäällikkö: hän astuisi pian Punatähden paikalle ja siirtyisi klaanin johtoon. Minusta tulisi päällikön poika. Ajatus ei oikein piristänyt.
Seuraavaksi Henkäysvarjo komensi vähiten haavoittuneet hautaamaan erakot. Huonoksi onnekseni minä kuuluin heihin, vaikka ajatus pahastikin loukkaantuneen näyttelemisestä houkutteli. Viimeinen asia, mitä nyt halusin tehdä, olisi kohdata erakoiden ruumiit uudelleen. Ymmärsin kuitenkin, että Hehkuaskeleella oli tassut täynnä töitä, eikä hän tarvitsisi ketään oikeasti tervettä pyörimään tielleen. Lähdin siis mukisematta Kalmakuun, Sähkötuhon, Latvaruusun ja Pimentovarjon mukaan.
Matka takaisin Lehtikuusilaaksoon taittui aivan liian nopeasti. Ikävä tunne vatsanpohjassani kasvoi, kun lähestyimme aukiota, jolle olimme ruumiit jättäneet. Haistoimme ne ennen kuin näimme ne, ja pidättelin yökkäystäni. Miksi ihmeessä minun piti osallistua tähän? Varmasti neljä muuta olisivat pärjänneet ilmankin apuani.
Saavuimme pian paikalle ja sydämensykkeeni kiihtyi, kun näkymä avautui eteeni. Mikään ei ollut muuttunut sinä aikana, kun olimme poissa. Osin tämä pysähtyneisyys oli karmivaa, mutta olin helpottunut siitä, etteivät haaskaeläimet olleet vielä löytäneet tietään paikalle. Syvään huokaisten seurasin muita ja astelin lähemmäs kuolleita kissoja.
Pysyttelin kaukana kilpikonnakuvioisen naaraan ja harmaanruskean pennun ruumiista. Sen sijaan tartuin erään laikukkaan kollikissan niskaturkkiin ja lähdin raahaamaan hänen ruumistaan muiden perässä. Kuolleen kissan keveys helpotti kulkemista, mutta samalla se oli karmiva muistutus hänen nuoresta iästään. Yritin olla ajattelematta asiaa sen enempää, minä ja varmasti muutkin halusivat mahdollisimman nopeasti pois täältä ja takaisin leiriin. Synkistelyyn ei ollut aikaa.
Raahasimme ruumiit reviirin ulkopuolelle. Sähkötuho ja Pimentovarjo etsivät kohdan, jossa maa oli sopivan pehmeää kaivamiseen. Kaksikko ei aikaillut vaan alkoi nopeasti raapimaan maanpintaa, ja kohta multaa ja rapaa alkoi lennellä ilmassa. Pian Kalmakuu ja Latvaruusu liittyivät mukaan, mutta omat askeleeni olivat epävarmoja, kun lähestyin vastahakoisesti hiljalleen muodostuvaa kuoppaa. Tuntui hiukan kylmältä vain hylätä ruumiit tänne. Klaanissa pitäisimme valvojaiset Punatähdelle samalla, kun näiden viiden kissan ruumiit mätänisivät maan alla ilman, että heidän perheensä koskaan saisivat tietää heidän kohtalostaan.
"Lopeta tuo murjottaminen ja ala kaivaa!" Pimentovarjo tiuskaisi ja katsoi minua vihaisesti samalla kun kauhoi maata kiivaasti. "Emme me muutkaan tätä mielellämme tee. Kerää itsesi äläkä käyttäydy kuin mikäkin pentu!"
Normaalisti kylmänviileän naaraan kummallisen kiihtynyt äänensävy sai minut havahtumaan. Mikään ei tässä hetkessä muuttuisi, joten minun olisi se ja sama auttaa heitä. Kiirehdin neljän muun luo ja aloin kaivaa maata sanaakaan sanomatta. Muta tahrasi ensin tassuni, sitten jalkani ja lopulta myös vatsakarvani kun heittelin multaa ja hiekkaa taakseni. Lopulta kokeneemmat soturit päättelivät montun olevan tarpeeksi syvä ja kömmimme takaisin maan pinnalle.
Pimentovarjo ja Kalmakuu tarttuivat punertavan kollikissan turkkiin ja heittivät hänen ruumiinsa koruttomasti kuopan pohjalle. Vainajalle ei suotu rauhallista hetkeä, sillä pian minä ja Latvaruusu jo heivasimme seuraavaa ruumista kuoppaan edellisen seuraksi. Keskityin olemaan ajattelematta sitä, mitä olin juuri tekemässä; muiden sotureiden vakavista mutta tyynistä kasvoista päätellen he pyrkivät samaan. Pian ruumiiden päälle heiteltiin jo multaa eikä kestänyt kauaakaan, kunnes heidän turkkinsa olivat peittyneet maan alle.
"Lähdetään sitten", Kalmakuu murahti ja lähti jolkottamaan takaisin kohti leiriä taakseen katsomatta. Vilkaisin vielä kerran viiden kissan hautaa ja lähdin sitten muun neljän perään.

Kotimatkalla alkoivat askeleeni tuntua lyijynraskailta ja silmäluomeni painua kiinni. En ollut huomannutkaan miten väsynyt olin, vaikka tietysti se kävi järkeen. En ollut ehtinyt nukkua kuin pienen hetken ennen kuin minut oli yöllä herätetty partioon, ja siitä asti olin ollut koko ajan liikkeessä. Auringon ensimmäiset säteet pilkistivät jo mäntyjen takaa.
Lihaksiani särki rasituksesta enkä jaksanut enää muuta ajatellakaan kuin makuusijani lämpöä ja pehmeyttä, mutta tietenkään en ollut vielä vapaa. Leiriin saapuessamme Henkäysvarjo keräsi nopeasti klaanin koolle. Henkeni salpautui, kun näin tulevan päällikön vierellä Punatähden ruumiin. Hänen turkkinsa oli riekaleinen ja haavojen ja naarmujen peittämä. Mokomat eivät olleet edes antaneet hänelle kivutonta loppua. Siristin vihaisesti silmiäni, kun katsoin vuorotellen jokaista päällikön tappajista. Pimentovarjo näytti vakavalta, mutta mikään hänen käytöksessään ei kielinyt katumuksesta. Jääviiltokin ainakin yritti esittää surullista, mutta minäkin huomasin, ettei hänen synkkä ilmeensä näyttänyt aidolta.
Oli tarpeeksi väärin puukottaa päällikköään selkään, mutta kolme yhtä vastaan oli jo säälittävää. Toivoin, että Punatähti kummittelisi tappajakolmikon unissa vielä monen monta kuuta.
En edes jaksanut kuunnella isäni sepityksiä viime yöstä. Minun oli edelleen vaikeaa käsittää tapahtunutta; edellisen auringonnousun aikaan en olisi voinut kuvitellakaan tämän kaiken olevan edessä. Yritin olla ajattelematta yhtään mitään. Tiesin, että jos alkaisin pyöritellä mielessäni edellisyön tapahtumia ja kauhukuvia, en saisi unta.
Kun Henkäysvarjo viimein päätti kokoontumisen, oli aikeinani pyyhältää suoraan sotureiden pesään nukkumaan. Äkillinen törmäys johonkuhun torveloon, joka ei tajunnut katsoa eteensä, pysäytti minut. Olin jo tiuskaisemassa kissalle jotain piikikästä, hermoni kireällä viime yön sekamelskasta, kun tunnistin soturin olevan Aaltosalama. Punaruskean naaraan kasvoilla oli kummallinen ilme: oransseista silmistä erotti, että hän oli poissa tolaltaan, mutta Aaltosalama yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa. Normaalista poikkeavasti soturinaaras ei sanonut minulle sanaakaan, ei minkäänlaista nasevaa kommenttia, vaan kiirehti leirin uloskäynnistä tiehensä.
Seisoin hetken paikoillani ymmälläni kuin mikäkin typerys. Voisin aivan hyvin jättää Aaltosalaman omaan rauhaansa ja mennä viimein torkkumaan, kuten kovasti halusin. Miksi en siis ollut jo astelemassa sotureiden pesän kodikkaaseen hämäryyteen? Katseeni oli liimautunut suuaukolle, jonka läpi punaruskea soturi oli juuri kadonnut. Aaltosalaman olemus häiritsi minua: olikohan naaras aivan kunnossa? Toisaalta se ei olisi ollenkaan minun ongelmani. Emmehän me olleet ystäviä tai mitään.
Askeleeni kuitenkin johdattivat minut ulos leiristä ennen kuin ehdin asiaa sen enempää harkita. Sadattelin hiljaa älytöntä päätöstäni. Mikä ihme minuun oli iskenyt? Aaltosalama ei varmasti halunnut nähdäkään minua juuri nyt. En kuitenkaan voinut enää kääntyä takaisin, sillä soturi oli jo huomannut minut. Hän ei ollut lähtenyt kauas, vaan istui puun juurella lähellä leiriä. Katsoin Aaltosalamaa hetken hiukan epäröiden, mutta syvään huokaisten tassuttelin hänen luokseen.
"Onko kaikki kunnossa?" naukaisin istuutuessani hänen eteensä. Kaduin typerää kysymystäni heti: kaikki tapahtumiin osalliset olivat varmasti enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan - paitsi ehkä Jääviilto. Mikään ei ollut tällä hetkellä kunnossa. Harkitsin hetken keventäväni tunnelmaa jollain sukkelalla letkautuksella, mutta aavistin, että menettäisin siitä hyvästä korvani. Totta puhuen en muutenkaan ollut kovin vitsikkäällä tuulella.
"Mitä mietit?" kysyin tunnustellen ja kohtasin soturin oranssit silmät. "Tai no, varmaankin kaikkea tapahtunutta. Tämä kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta jos haluat puhua asiasta, niin voit puhua minulle. Jos haluat. Ymmärrän, jos et halua. Ajattelin vain kun olemme samassa jamassa ja näin..."
Mitä ihmettä minä oikein lörpöttelin? Korvanpääni tuntuivat polttelevan ja siirsin kiusaantuneena katseeni muualle. En ollut koskaan tuntenut oloani yhtä hölmöksi. Toisaalta mikä tahansa aiemmasta masentuneisuudesta poikkeava tunnetila oli tervetullut.

//Aalto?
//KP-boosti

Vahdin pentuja, hieman kyllästyneenä. Olin komentanut Katajapennun pyytämään siskoltaan anteeksi, mutta silti minusta tuntui pahalta. 'Mäntyviiksi, älä syytä itseäsi. Olet hyvä ja vastuullinen kissa.' ääni pääni sisällä sanoi hiljaa. 'En minä ole hyvä enkä varsinkaan vastuullinen.' ajattelin. 'Hyvä ja vastuullinen ikikuningatar olisi hoitanut asiat jo ajat sitten.' 'Et sinä voi hallita, mitä muut tekevät. Älä syytä itseäsi. Kaikki, ihan kaikki on sen Katajapennun syytä.' ääni ärähti. Minusta tuntui pahalta. Ei pentua voinut syyttää..mutta ei minuakaan. Ääni oli oikeassa: en voinut hallita muita. Tarkoittiko se että kaikki oli minun syytäni? Pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle? 'En tiedä. Tämä pentu on joutunut kokemaan vaikka mitä. Ties vaikka, että Höyhenhalla ei olekaan hänen emonsa!' ajattelin hieman varautuneesti. Höyhenhalla saattaisi suuttua pennulleen. Mutta ei ollut mukavaa saada kissojen vihat itsensä niskaan, kun joku toinen oli siinä syypäänä. Katselin hieman ympärilleni. Lintu pyrähti leirin ylitse. "Minä pysyn hiljaa." kuiskasin itsekseni. "Katsotaanpa onko Katajapentu jo hoitanut hommansa." Astelin pentutarhaan. Pienen pieni virnistys kulki kasvoillani, mutta se hyytyi kun näin hiekanvärisen pennun kyyristelevän nurkassa. Katsoin häntä kummastuneena. Tajusin katsoa Höyhenhallaan. Naaraan kasvoilla näkyi pieni tyrmistys, ja myös vihaisuus. Mitä Katajapentu oli tehnyt? "Hei. Mitä täällä tapahtuu?" kysyin ystävälliseen sävyyn. Höyhenhalla ei sanonut mitään. Katajapentu näytti pelkäävän emoaan. Uskoin sen. Höyhenhallalla oli suuttuessaan hyvin vahvat tunteet.  Vedin henkeä ja astuin heidän eteensä. "Mäntyviiksi. Olet kiltti, kun autat. Mutta anna meidän hoitaa tämä..keskenämme." Höyhenhalla naukui terävästi. Katsoin naarasta. Pelkäsin että hän satuttaisi pentua. 'Turha luulo. Ei Höyhenhalla mikään ketunmieli ole. Ei hän tee Katajapennulle mitään, onhan hän hänen emonsa!' ajattelin. Höyhenhalla laski häntänsä Katajapennun lavoille. Huomasin heidän puhuvan yhdessä hetken. En aistinut ilmassa sähköä, vaikka tuntui painostavalta. Vedin henkeä. Laskin mielessäni sekunteja, että painostava tilanne loppuisi. Vilkuilin ympärilleni, ja kävin vuoteelleni nukkumaan.
"Kataja?"

Klaanissa oli tapahtunut kummia parin viimeisen päivän aikana. Ensin leiriin oli saapunut vieraita kissoja, jotka huhupuheiden perusteella olivat halunneet liittyä Kuolonklaaniin. Olin kuullut näitä kissoja kutsuttavan erakoiksi, eikä kauhean moni kuolonklaanilainen vaikuttanut olevan kovin mielissään näiden liittymisaikeista.
Salakuunneltuani niin klaaninvanhimpien kuin muidenkin pentutarhan lähistöllä liikkuneiden kissojen keskusteluja, olin tullut siihen johtopäätökseen, että erakot kuulostivat olevan nouseva ongelma Kuolonklaanissa. Ilmeisesti moni Kuolonklaanin nykyinen jäsen oli taustaltaan erakko tai vähintään puoliverinen, mitä se nyt ikinä tarkoittikaan.
Seuraavana aamuna siitä, kun erakot olivat käyneet leirissä, heräsin ulkoa kuuluvaan hälinään. Myös Kyyhkypennun unet keskeytyivät, ja tämä nosti ärtyneen näköisenä päätään.
"Mitä nyt taas?" naaras mutisi ja hieroi hiekkaa silmistään.
Vieressämme makoileva Lehtituuli oli tavanomaista valppaampi. Hänen korvansa olivat tarkkaavaisesti pystyssä ja silmät seurasivat kapeina viiruina pentutarhan oviaukon takana liikkuvia varjoja.
Yllätyin hieman, kun ulkoa kuului Punatähden tutun jylisevän äänen sijasta Henkäysvarjon ääni. Se sai emon ponnahtamaan ylös paikaltaan ja tassuttamaan kiireesti pesän suuaukolle. Vilkaisimme Kyyhkypennun kanssa nopeasti toisiamme ja päätimme seurata kuningatarta.
Pentutarhan edustalla Lehtituuli kuitenkin pysäytti meidät. "Jääkää tähän odottamaan", laikukas naaras käski ja suuntasi sen jälkeen leirin keskelle, jonne oli kerääntynyt suuri joukko kissoja.
Ilmassa leijui outo haju - kuin saaliseläimen veri, paitsi että tällä kertaa haju ei tullut saaliista vaan kissoista. Matopentu tallusti seuraamme ja jäi istumaan Kyyhkypennun toiselle puolelle. Kolli katsoi kysyvästi siskoani, joka puolestaan pudisteli päätään tietämättömänä.
Tovin kuluttua Henkäysvarjon ääni kuului taas. Tällä kertaa isoisä selvästi aloitti klaanikokouksen. Missä Punatähti oli? Se selvisikin pian, sillä kolli kertoi vanhan päällikön kuolleen taistelussa erakoita vastaan viime yönä. En ollut tuntenut Punatähteä kovin hyvin ja siksi hänen kuolemansa ei tuntunut niin isolta menetykseltä, mutta kun näin, miten paljon uutinen kosketti suurinta osaa klaanista, en voinut olla tuntematta vihaa erakoita kohtaan. Ne saastaiset vaeltajat olivat tappaneet klaanimme päällikön - täysin anteeksiantamatonta! Olin vain iloinen, että ne murhaajat olivat saaneet ansionsa mukaan ja mätänivät nyt mullan alla.
Kokouksen päätyttyä moni kissa jäi norkoilemaan aukiolle, ikään kuin he eivät olisi enää tienneet, mitä heidän olisi kuulunut tehdä menetettyään rakastetun päällikkönsä. Onneksi meillä oli sentään isoisäni - hän kyllä palauttaisi kurin ja järjestyksen takaisin klaaniin ja pitäisi huolen siitä, ettei moinen tragedia toistuisi enää. Kaikki erakot saisivat jatkossa pitää varansa, sillä Kuolonklaaniin heillä ei ollut tulemista!

Taistelu erakoita vastaan oli päättynyt odotusten mukaisesti: kaikki nuoret kissat oli lopulta saatu tapettua, yhtäkään säästämättä. Ikään kuin se ei olisi yksinään riittänyt musertamaan Aaltosalaman mieltä, luvassa oli ollut lisää huonoja uutisia. Matkalla leiriin yöpartio oli kohdannut Jääviillon, Kaamoskukan ja Pimentovarjon. Aaltosalama oli heti pistänyt merkille, miten ruhjotuilta kissat olivat näyttäneet, ja syy tälle oli selvinnyt, kun Pimentovarjo oli kertonut heille Henkäysvarjon käskystä tappaa Punatähti, mikäli tämä menisi Lehtikuusilaaksoon.
Sillä välin, kun yöpartio oli armottomasti taistellut nuoria erakoita vastaan Lehtikuusilaaksossa, klaaninpäällikkö oli käynyt vähän matkan päässä kamppailua omasta elämästään omia sotureitaan vastaan. Aaltosalaman olo oli kertakaikkisen kurja. Hän ei saattanut uskoa, että Henkäysvarjo oli mennyt niinkin pitkälle, että käskisi oman päällikkönsä tapettavaksi. Punatähti oli ollut Kuolonklaanin päällikkönä jo sukupolvien ajan, ja noin vain hänen valtansa anastettiin kunniattomasti selkäänpuukottamalla.
Leirissä Aaltosalama oli mennyt parantajan pesälle hoidattamaan taistelussa saamansa haavat Henkäysvarjon määräyksestä. Todellisuudessa häntä ei kiinnostanut vähääkään, vaikka olisi vuotanut kuiviin, sillä yön aikana tehdyt hirmuteot polttivat häntä sisältä päin niin, että hänen olisi tehnyt mieli lakata olemasta. Hän näki mielessään keskenkasvuisten kissojen ruumiit, elottomina ja veren peittäminä. Pieni naaraspentu, jonka hengen Aaltosalama oli julmasti riistänyt, kummitteli erityisesti soturittaren mielessä.
"Nostaisitko vähän päätäsi?" Hehkuaskelen kysymys sai punaturkkisen naaraan kääntämään tyhjän katseensa parantajaan. Hän teki, kuten naaras pyysi, ja parantajakissa puhdisti hänen huulensa yli kulkevan haavan.
Kun Hehkuaskel oli paikannut hänet, hän jäi kyyhöttämään sammalille surkeana karvamyttynä, kaiken elämänhalunsa menettäneenä.

Jossain vaiheessa Aaltosalama oli ilmeisesti torkahtanut, sillä kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, ulkona oli valoisaa. Hän kuuli Henkäysvarjon äänen kajahtavan pesän ulkopuolella kutsuen klaanin koolle. Aaltosalama tuijotti hetken tyhjyyteen, yritti kerätä viimeiset voiman rippeensä noustakseen ylös ja siirtyäkseen muiden mukana ulos kuulemaan varapäällikön sanat, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ajatukset sumeilta.
Lopulta hänen onnistui kangeta itsensä jaloilleen ja raahautua aukiolle, jonne vielä toistaiseksi yön tapahtumista tiedottomat klaanitoverit olivat kerääntyneet hämmentyneinä ja hieman hätääntyneinä. Kaikki näkivät Henkäysvarjon vieressä makaavan Punatähden ruumiin ja varmasti ihmettelivät, miten tämä oli siihen päätynyt. Aaltosalama tiesi vastauksen, mutta kuten kaikkia muitakin yöpartion jäseniä, myös häntä oli kielletty puhumasta tapahtuneesta kenellekään. Se olisi salaisuus, jota hän joutuisi kantamaan mukanaan hautaan asti. Ajatus siitä, miten oli rikkonut useita soturilain kohtia ja kääntynyt röyhkeästi päällikköään vastaan, sai naaraan vatsan muljahtelemaan syyllisyyden tunteesta.
Henkäysvarjo aloitti kokouksensa ja kertoi hyvin vakuuttavasti muulle klaanille oman versionsa yön tapahtumista. Kukaan ei näyttänyt epäilevän mitään, ja se sai Aaltosalaman voimaan entistä huonommin. Hän toivoi, että olisi ollut yhtä tiedoton.
Tulevan päällikön lopetettua kokouksen Aaltosalama nousi huterille jaloilleen ja katseli hetken ympärilleen - suurin osa kuolonklaanilaisista oli murheen murtamia. Suru leijaili leirissä kuin raskaat sadepilvet. Aaltosalaman huono olo kasvoi entisestään, ja hänen oli päästävä tuulettamaan ajatuksiaan jonnekin muualle.
Hän tassutti kiireesti leirin uloskäyntiä kohti, eikä tajunnut katsoa eteensä, ennen kuin törmäsi johonkuhun. Kohottaessaan katseensa hän näki Varissulan kummastuneen naaman. Sanaakaan sanomatta soturitar marssi kollin ohitse piikkihernetunneliin ja livahti leirin ulkopuolelle.
Hän ei mennyt kauas vaan etsi itselleen rauhaisan paikan leirin lähellä olevan puun luota ja kävi istumaan. Hän veti syvään henkeä ja yritti koota itsensä - soturin ei kuulunut käyttäytyä näin impulsiivisesti omien tunteidensa johdattamana.

//Varis?

Kuunnellessani Henkäysvarjon sanojani oloni tuntui jokseenkin voimattomalta. Ei pelkästään sen takia, että selässäni aristi edelleen laikukkaan erakon aiheuttamat naarmut tai käpälissä painava väsymys yön jäljiltä. Henkäysvarjon sanat kuulostivat omaan korvaani vain niin tekopyhiltä, vaikka kollin esitys oli varmasti kerrassaan vakuuttava muille kuolonklaanilaisille, joilla ei ollut yön oikeista tapahtumista harmaintakaan aavistusta. Yöllä mieleni oli ollut täysin tyhjä kaikesta, minua ei edes hetkauttanut se, että yksi oppilasikäinen erakko oli kuollut toimestani. Käsky tappaa erakot oli ollut vielä selitettävissä klaanin parhaaksi, mutta Punatähden murhaaminen oli asia erikseen. Henkäysvarjo oli kuitenkin Kuolonklaanin tuleva päällikkö, eikä minulle ollut homma eikä mikään pitää suutani kiinni. En olisi ikimaailmassa pystynyt - saatikka halunnut - toteuttaa sellaista tekoa, mihin entinen mestarini Pimentovarjo, tämän poika Kaamoskukka ja Jääviilto olivat sortuneet. Punatähden kuolema ei ollut kuulunut niihin suunnitelmiin mihin olin suostunut. Se sai minut toivomaan, että Pimeyden Metsä näki minut erillään tapahtuneesta. Niin kuin olinkin. Minun teki pahaa katsoa punaruskeaa kollia, joka oltiin tuotu leiriin. Toki päällikkö oli jo vanha ja johtanut Kuolonklaanin läpi monen monta vuodenaikaa, mutta se ei silti saanut minua hyväksymään toisten tekoa. Sain kiittää onneani kivikasvoisuudestani, sillä Henkäysvarjon tai kenenkään muunkaan oli mahdotonta päätellä, mitä ajattelin. Heille olin uskollinen liittolainen, joka oli hoitanut ohjeistetun hommansa - sitähän minä oikeasti olinkin. He eivät kuitenkaan arvanneet, etten tulisi enää ikinä arvostamaan Punatähden kuolemaan osallisia. Mutta sitä he eivät tulisi huomaamaan minussa, siitä pidin kiinni. Ulkoisesti arvostaisin Henkäysvarjoa, vaikka sisimpäni neuvoi muuta. Se riittäkööt Pimeyden Metsälle.
"Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen", Henkäysvarjo päätti kokouksen. Jos raidallisen kollin valtaannousu oli vaatinut näin paljon, en tiennyt mitä odottaa hänen päällikkyyskaudeltaan. Tiesin kuitenkin asemani olevan hyvä kollin silmissä, olinhan ollut mukana hänen suunnitelmissaan, ja olin sentään syntyjäni puhdasverinen kuolonklaanilainen. Minulla ei ollut mitään pelättävää, enkä olisi suostunutkaan pelkäämään omassa klaanissani. Mitä se sellainen olisi ollut olevinaan.
Hehkuaskel oli saanut minut lupautumaan tulemaan käymään hänen luonaan vielä kerran, jotta naaras saisi vielä tarkistuttaa ilkeät naarmuni. Minua parantajalla käynti risoi, siellä aina haisi ja se toi muistoja mieleen Tiputassusta. Jääviilto oli myös määrätty parantajan pesälle, enkä halunnut törmätä häneen. Punaruskea soturi oli kuitenkin ollut muiden mukana kuuntelemassa Henkäysvarjoa ja oli edelleen aukiolla. Livahdin nopeasti yrtinhajuiseen parantajan pesän hämäryyteen, jonne Hehkuaskel oli sen suulta jo ehtinyt kömpimään.
"Käy tuohon istumaan", pikimusta naaras naukaisi ja ohjeisti minut paikalleni. Istuuduin alas selkä parantajaan päin ja tämä levitti jotain outoa selkääni. "Kyllä nämä paranevat omia aikojaan."
Nyökkäsin nopeasti ja jatkoin matkaani ulos pesästä. Askeleeni tuntuivat raskaalta, sillä unta ei ollut lähes ollenkaan alla. Minua kohti kulki Leppätassu. Punatähti oli antanut minulle oppilaan vasta vähän aikaa sitten, ja aioin todella tehdä kaikkeni sen eteen, että Leppätassusta tulisi hyvä soturi Kuolonklaanille. Se oli vähintä mitä pystyin tekemään.
"Onko tänään harjoituksia?" oppilas oli tänään vähäsanaisempi kuin yleensä. Tämän äänikin oli hiljainen ja hivenen käheä. Ruskeasilmäinen kolli näytti olevan hyvinkin suruissaan päälliköstä, enkä yhtään ihmetellytkään. Oppilas vaikutti siltä, ettei hänen harjoittelustaan tulisi tänään mitään. Ehkä oli ihan oikeutettua antaa toiselle vapaata.
"Ei ole. Käy viemässä pentutarhaan tuoresaalista, saat syödä sitten itse", tokaisin toiselle. Leppätassu naukaisi myönteisen vastauksen ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Leppätassu puhui yleensä jatkuvasti taukoamatta, joten kieltämättä oli mukavampi nähdä nuori oppilas hiljaisempana. Toisaalta syynä oli järkyttyminen päälliköstä, ja tuskinpa tätä jatkuisi pidempään. Pian joutuisin jo kestämään jatkuvaa puheensorinaa korvani juuressa. Ajatus palaamisesta arkeen kyllä virkisti mieltä, jos jokin siihen edes pystyi. Tämän yön halusin mielelläni siirtää taka-alalle ja jatkaa elämääni. Se ei vain tainnut olla hetkeen mahdollista.
Silmäluomeni alkoivat tuntumaan entistä raskaammilta, enkä enää meinannut pysyä hereillä. Minun oli suorastaan pakko astella hitain askelin soturien pesään, jossa laitoin heti pitkäkseni. Minulla oli aikaa levätä, kun ei ollut partioitavaa ja olin juuri antanut oppilaalleni vapaata. Joka tapauksessa tulisin valvomaan seuraavankin yön, joten uni tulisi tarpeeseen. Eikä minun tarvinnut paljoa vaivata päätäni ajatuksilla, kun jo nukahdin. Oli ihmeellistä, miten syvään uneen vaivuin ilman sen ihmeellisimpiä kauhukuvia yöstä. Alitajuntaisesti olinkin oikeuttanut tekoni erakoiden suhteen, enkä nähnyt minkäänlaista yhteyttä Punatähden kohtaloon. Sen tähden sain nukutuksi kunnolla, ja olisin valmis seuraavana yönä kunnioittamaan päällikköä hänen valvojaisissaan.

"Haloo! Minäkin olen täällä!" Kaamoskukka tuhahti Punatähdelle, joka oli taistelun lomassa kääntänyt selkänsä tabbykuvioiselle kollille, kun päällikkö oli hetkeksi päässyt irtaantumaan Jääviillon ja Pimentovarjon otteista. Nuori soturi syöksyi kynnet ojossa kohti päällikön punaruskeaa selkää. Punatähti näytti väsyneeltä, ja kollin reagointinopeus oli selvästi laskenut. Tämä ei ehtinyt väistämään pitkäjalkaisen kollin hyökkäystä, vaan Kaamoskukka laskeutui ketterästi päällikön niskaan. Jääviilto nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä. Yrittikö hänen entinen oppilaansa viedä häneltä kunnian Punatähden tappamisesta?! Jääviilto ei voinut sallia moista, vaan lähti vihaisesti sähisten uuteen hyökkäykseen. Soturin leukaa särki edelleen, ja sen lisäksi Punatähti oli onnistunut jakelemaan hänelle iskuja sinne tänne ympäri kehoa. Pintanaarmuja kirveli inhottavasti, mutta se ei menoa haitannut. Tilaisuuden tullessa Jääviilto sivalsi kynsillään Punatähden kasvoja. Päällikkö ärjäisi vihasta ja onnistui ravistelemaan selässään roikkuvan Kaamoskukan alas. Punaturkkinen päällikkö loikkasi Jääviillon päälle, ja kaksikko kieri taas kerran keskenään aluskasvillisuuden seassa. Jääviilto ei ollut varma, aiheuttiko hänen ihollaan viiltävää kipua Punatähden terävät kynnet vai maassa lojuvat oksat ja varvut. Jossain vaiheessa kollit lopettivat toistensa kimpussa pyörimisen, ja Jääviilto jäi alakynteen. Punatähti oli saanut otteen soturin kaulasta ja puristi leukojaan tiukasti yhteen. Jääviillon onnistui tarttua hampaillaan päällikön korvasta kiinni, mutta Punatähteä ei moinen hetkauttanut. Jääviilto ei koskaan ollut nähnyt Punatähteä niin vihaisena. Päällikön vihreiden silmien katse oli kaukana siitä, mitä Jääviilto oli tottunut näkemään. Tyyneys ja oikeudenmukaisuus oli kadonnut ja jäljellä oli vain viha ja pettymys.
Punatähden hampaat pureutuivat inhottavasti Jääviillon kaulaan, ja kolli irvisti kivusta. Hän yritti potkaista päällään seisovaa päällikköä pois, mutta iskut menivät ohi. Soturin jalat potkivat tyhjää, ja liikkuminen sai hänen olonsa vain tukalammaksi.
Jääviilto kuuli, kuinka Kaamoskukka huusi jotakin päällikölle, mutta kivun seurauksena sanat sekoittuivat toisiinsa, eikä kolli saanut niistä selvää. Kolli puristi hampaillaan yhä tiukasti päällikön vasenta korvaa. Hetken hän luuli kohdanneensa loppunsa. Raivo ja epätoivo valtasivat punaturkkisen soturin. Ei hän voinut kuolla näin!

Kuin sanattomasta pyynnöstä, Punatähti avasi leukansa ja paino katosi Jääviillon päältä. Jokin sai Punatähden kaatumaan pois Jääviillon päältä, ja soturille jäi hampaisiinsa vain pala päällikön korvaa. Kun Jääviilto haukkoi hetken maassa happea, hän erotti harmaan hahmon seisovan edessään. Kaamoskukka silmäili entistä mestariaan silmiään pyöräyttäen.
"Ei nyt ole aikaa nukkumiselle", tabbykuvioinen soturi virnisti ja käänsi harmaansiniset silmänsä Jääviillosta eteenpäin. Kun Jääviilto oli saanut hengityksensä taas kulkemaan, hän kampesi itsensä pystyyn ja sylkäisi pois suustaan Punatähden korvan palasen. Hänen ilokseen - tietysti "vahingossa" - verinen pala lennähti suoraan Kaamoskukan turkille. Jääviillon kasvoille nousi leveä virne.
"Oho", hän virnuili vahingoniloisena. Kolli ei jäänyt odottamaan Kaamoskukan vastausta, vaan riensi nopeasti takaisin taisteluun. Pimentovarjo kamppaili melko tasaisesti Punatähteä vastaan, kun päällikkö jakeli soturille iskuja. Jääviilto pisti merkille, että Pimentovarjolla meinasi olla hieman hankaluuksia puolustautua päällikköä vastaan. Naaras väisteli parhaansa mukaan kollin kynsiä ja hampaita, mutta ei päässyt itse hyökkäämään lainkaan. Jääviilto joutui harkitsemaan hetken ajan vaihtoehtojaan; menisikö hän Pimentovarjon apuun vai seuraisiko tilannetta sivusta? Pienen harkinnan jälkeen Jääviilto totesi, että olisi järkevintä mennä auttamaan. Punatähti oli sen verran vanha ja väsynyt, että pahimmassa tapauksessa Pimentovarjo saisikin tämän tapettua ja kaikki kunnia menisi mustaturkkiselle soturille! Ajatuskin moisesta sai Jääviillon taistelutahdon vain voimistumaan. Hänestä tulisi Punatähden murhaaja, maksoi mitä maksoi!
Kolli lähti juoksemaan muutaman ketunmitan päässä kamppailevia kissoja kohti. Hän oli kuulevinaan Kaamoskukan askeleet kintereillään, mutta soturi ei vaivautunut vilkaisemaan voidakseen todeta oletuksensa oikeaksi. Punatähti kuuli lähestyvät askeleet ja kääntyi nopeasti ympäri ja lähti yllättäen pinkomaan karkuun kohti Lehtikuusilaaksosta pois vievää rinnettä.
"Turha yrittää paeta! Kyllä me sinut kiinni saamme!" Jääviilto puuskahti. Pysähtymättä hän jatkoi matkaansa Pimentovarjon ohi kohti pakoon pinkovaa päällikköä. Soturi huomasi, että punaturkkinen kissa oli loukannut vasemman takajalkansa; se vuosi verta, eikä kolli laskenut sille kunnolla painoaan. Jo valmiiksi hitaan puoleinen päällikkö oli nyt siis tavallistakin hitaampi. Punatähden onnistui paeta aina rinteeseen saakka, kun Jääviilto ja Kaamoskukka saavuttivat hänet tismalleen yhtä aikaa. Kaamoskukka oli liikkeiltään nopeampi, ja hän loikkasi rinnettä ylös pyrkivän päällikön selkään. Punatähti yritti jatkaa kiipeämistä, eikä varsin kevytrakenteinen Kaamoskukka pysäyttänyt häntä, korkeintaan vähän hidasti. Jääviilto vilkaisi taakseen ja näki Pimentovarjon lähestyvän heitä kovaa vauhtia. Punaturkkinen soturi ei halunnut antaa Pimentovarjolle kunniaa Punatähden tappamisesta, joten soturi syöksyi kohti päällikön haavoittunutta takajalkaa. Hän kiskaisi sitä nopeasti niin, että Punatähti menetti tasapainonsa. Ylämäessä oleva päällikkö rojahti tietenkin maahan Kaamoskukka selässään. Koska maa vietti alaspäin, kaksikko kieri rinnettä alas toistensa kimpussa aina laakson pohjalle saakka. Jääviilto seurasi huvittuneena, kuinka Punatähti ja Kaamoskukka rimpuilivat irti toistensa otteista.
"Hupsista", Jääviilto virnisti ja kiiruhti kaksikon luokse Pimentovarjon perässä. Ilokseen kolmikko sai huomata, että päällikkö oli nyt jo varsin heikossa hapessa. He saartoivat rähjääntyneen, vanhan kissan ja katsoivat tämän nousevan ylös märästä maasta. Punatähti oli todella surkea näky: päällikön turkista uupui tukkoja, hänen vasen korvansa oli irronnut, kasvot ja muu keho olivat täynnä vertavuotavia viiltohaavoja eikä kolli voinut laskea painoa enää lainkaan vasemmalle takajalalleen. Punatähti tärisi, eikä Jääviilto ollut varma johtuiko se pelosta vai kylmyydestä. Pakkanen oli kiristynyt, ja nyt pysähtyessään Jääviillollakin oli hieman kylmä.
"Tämä ei ole oikein", Punatähti ärisi rohisevalla äänellään ja silmäili hengästyneenä kolmikkoa vuorotellen. Enää kolli ei vaikuttanut ylväältä päälliköltä, vaan lähinnä järkensä menettäneeltä ikivanhalta kissalta, joka oli viittä vaille kuollut. Näky sai Jääviillon hymyilemään.
"Tämä nimen omaan on oikein. Sinä olet liannut Kuolonklaanin puhtaan veren päästämällä klaaniin ties minkälaisia saastaisia erakoita ja saat maksaa siitä hengelläsi", Jääviilto murisi vihaisena ja paljasteli päällikölle valkeita hampaitaan. Punatähti pudisteli päätään.
"Pimeyden Metsä ei tule koskaan hyväksymään toimintaanne", päällikkö naukui. Yllättäen hän menetti tasapainonsa ja rojahti maahan. Jääviilto vilkaisi ketunmitan päässä seisovaa Pimentovarjoa, joka piti tiukasti katseensa kiinni päällikössä.
"Pimeyden Metsä taisi juuri lähettää sinulle merkin, että olet väärässä", Kaamoskukka vitsaili. Se sai Jääviillonkin naurahtamaan. Kieltämättä ajatus siitä, että Pimeyden Metsän soturit olisivat tönäisseet uljaan päällikön kumoon kuulosti oikein mukavalta! Punatähti yritti nousta ylös, mutta kolli oli liian heikko noustakseen.
"No niin, eiköhän lopeteta tämä leikki tähän", Jääviilto tokaisi ja otti askeleen lähemmäs Punatähteä antaakseen tälle lopullisen, kuolettavan iskun ja toivottaakseen tälle erinomaista matkaa Pimeyden Metsään. Jääviillon pettymykseksi Pimentovarjo kiiruhti tämän eteen ja pysäytti soturin.
"Odota." Jääviilto käänsi vihaisen katseensa mustaan soturiin. "Miten niin odota?! Mitä tässä aikailemaan? Tulitko katumapäälle tehtävän suhteen?"
Pimentovarjo pudisti viileästi päätään:
"En. Hän kuolee joka tapauksessa, joten on turha suututtaa Pimeyden Metsää tämän enempää. Vai tahdotko esi-isiesi langettavan vihansa yllesi, Jääviilto?"
Jääviilto ei voinut uskoa korviaan! He olivat päässeet näin pitkälle, ja nyt Pimentovarjo alkoi jarruttelemaan! Toisaalta naaraan sanat saivat punaturkkisen soturin kerrankin miettimään tekojaan. Kolli katsoi edessään seisovaa Pimentovarjoa viirusilmillään ja myöntyi lopulta. Esi-isät olivat ainoita kissoja, joiden valtaa ja voimakkuutta Jääviilto pelkäsi. Eläviä kissoja kolli ei pelännyt, mutta kuolleiden esi-isien voimat olivat suurempia kuin yhdenkään elävän kissan. Edes niiden ajattelu sai kollin niskavillat nousemaan pystyyn.
Nyt kaikki kolme päällikkönsä pettänyttä soturia seisoivat tämän ympärillä ja katsoivat, miten rähjääntynyt vanha kissa kitui maassa. Lopulta Punatähti luovutti. Tämä jäi makaamaan maahan silminnähden pettyneenä ja käänsi vihreiden silmiensä katseen tummalle taivaalle, joka pilkisti havunsa pudottaneiden lehtikuusten oksien takaa. Jääviilto ei tuntenut lainkaan sääliä tai myötätuntoa punaturkkista kissaa kohtaan. Hän halusi Punatähden kuolevan, mutta samalla soturi nautti suunnattomasti nähdessään, miten päällikkö kitui ja muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Tämän kehossa olevat haavat näyttivät kertakaikkisen kipeiltä. Muutamasta haavasta pulpahteli vähän väliä verta, joka värjäsi kollin sottaista turkkia punaisemmaksi.
Päällikön vihreät silmät laskeutuivat alas taivaasta Pimentovarjon suuntaan. Jääviilto mietti, miltä päälliköstä mahtoi tuntua, kun hänen entinen oppilaansa olikin kääntynyt häntä vastaan. Totta puhuen soturi ei olisi uskonut, että mustasta soturista olisi moiseen. Hän oli kaiken kukkuraksi entisen erakon kumppani, joten Henkäysvarjon tukeminen oli asia, jota kukaan tuskin odotti Pimentovarjon tekevän.
"Olen kaikista eniten pettynyt sinuun, Pimentovarjo. Luulin kouluttaneeni sinut paremmin, mutta selvästi luulin väärin. Soturi, joka vastustaa omaa päällikköään ei ole aito soturi. Olisin kuvitellut, että olet kaiken tällaisen yläpuolella", Punatähden ääni oli heikko ja särisevä. Näytti siltä, että kollin voimat hiipuivat vauhdilla, eikä tämä pian jaksaisi enää edes puhua. Jääviilto oli varma, että Punatähti yritti pelastaa nahkansa kääntämällä Pimentovarjon pään. Musta soturi saattaisi hyvinkin olla niin heikko, että hän voisikin vaihtaa puolta noin vain. Jos Pimentovarjo vaihtaisi puolta, niin saattaisi tehdä Kaamoskukkakin. Silloin Jääviilto olisi alakynnessä, ja koko suunnitelma menisi mönkään. Kolli puri hampaitaan yhteen, niin ei saisi käydä!
"Älä höpötä, Punatähti! Jos näkisit kokonaisuuden, tajuaisit meidän olevan oikeassa ja tämän olevan ainoa oikea vaihtoehto. Vanhuus on sekoittanut pääsi ja sinusta on tullut yhtä hiirenaivoinen kuin pienestä pennusta!" Jääviilto murahti. Nelikon ylle laskeutui hiljaisuus. Jääviilto huomasi nyt, että kauempaa kantautuneet taistelun äänet olivat lakanneet: erakot oli kaiketi tapettu ja tehtävä oli siltä osin suoritettu.
"Voi voi, eikö sinulla olekaan enää mitään sanottavaa? Pitäisiköhän sinun anoa vähän armoa, ehkä se auttaisi?" Kaamoskukka tokaisi. Punatähden pää kääntyi tabbykuvioisen kollikissan puoleen.
"Minä kuolen, ei sitä muuta mikään", kolli sanoi ja oli jatkamassa, mutta yskänpuuska sai hänet hiljenemään. Punatähden keho tärisi, kun tämä yski armottomasti. Verta roiskahteli yskän mukana päällikön suusta maahan.
"Voi itku, sinä tosiaan kuolet", Jääviilto ilkkui virnuillen omahyväisesti. Punatähden kivun sumentama katse kääntyi vaivalloisesti Jääviillon suuntaan. Päällikön ilme oli rauhallinen ja se jos jokin oli ärsyttävää! Jääviilto olisi toivonut kollin anelevan itkien armoa. Ei hänen kaltaisensa kissa ansainnut rauhallista kuolemaa!
"Jokainen kuolee joskus, Jääviilto", Punatähden ääni oli kylmän rauhallinen, ja se sai punaturkkisen soturin karvat nousemaan pystyyn. Päällikkö sulki vihreät silmänsä ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
"En.. Kadu.. Mitään.."
Punatähti veti vielä viimeisen kerran hengitys rohisten ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi ne ulos. Sitten metsään laskeutui kirjaimellisesti kuolemanhiljaisuus. Edes tuuli ei havisuttanut alastomien kuusipuiden oksia ja jopa metsän linnut ja pikkueläimet olivat vaienneet, kuin ne olisivat kunnioittaneet juuri viimeisen hengenvetonsa vetänyttä päällikköä. Kuin tyhjästä taivas tuntui halkeavan ja alkoi kaatosade. Kylmät väreet kulkivat Jääviillon koko kehon halki. Epämiellyttävä tunne valtasi soturin mielen, mutta hetkeäkään hän ei epäillyt tekojensa oikeutta.
Tyytyväinen virnistys hiipi soturin kasvoille, ja tämä astui Punatähden luokse ja katsoi kuollutta kissaa halveksuen.
"Siitäs sait! Noin käy, kun käyttäytyy typerästi", Jääviilto virnuili tyytyväisenä. He istuivat kuolleen päällikön ruumiin vierellä vielä hetken ja varmistivat, ettei tämä enää herännyt. Kun Jääviilto käänteli päätään silmäillessään hiljaista, sateista metsää, hän tunsi viiltävää kipua kaulassaan olevasta haavasta. Hänen onnekseen verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt, ja näillä näkymin soturi jäisi henkiin. Kun päällikkö oli varmasti kuollut, kolmikko lähti kohti leiriä.

Matkalla leiriin kolmikko oli kohdannut yöpartion. Kaatosade jatkui vain, ja kuulumisten vaihto piti käydä lähestulkoon huutaen, niin kovaa meteliä maahan ropisevat, suuret pisarat pitivät. Pimentovarjo kertoi yöpartion jäsenille heidän lähtönsä jälkeiset tapahtumat ja Henkäysvarjon käskyn tappaa Punatähti, jos tämä menisi Lehtikuusilaaksoon. Jääviilto oli huomaavinaan partiolaisten kasvoilla ilmeitä, joiden perusteella uutiset eivät olleet olleet mieluisia. Kissat palasivat nopeasti leiriin, jotta he voisivat kertoa tapahtumat Henkäysvarjolle.
Klaanin tuleva päällikkö istui yhä vartiossa piikkihernetunnelin edustalla kaatosateesta huolimatta. Hän katsoi leiriin saapuvia kissoja arvioiden.
"Kaikki kunnossa?" varapäällikkö kysyi joukon johdossa kulkevalta Sähkötuholta. Henkäysvarjon poika nyökkäsi vakavailmeisenä. Raidallinen, sinisilmäinen kissa nyökkäsi ja tämän katse kääntyi kaatuneen kuusipuun suuntaan. Jääviilto ei nähnyt aukiolla muita kissoja, joka ei sinänsä ollut yllätys. Tuskin kovin moni poistuisi mielellään lämpimästä ja kuivasta pesästä kaatosateeseen keskellä yötä.
"Hyvä. Kalmakuu, Varissulka, Kaamoskukka ja Narsissitassu, te jäätte vartioon. Katsokaakin, ettei kukaan poistu leiristä ettekä kerro kenellekään yhtään mitään viime yöstä", Henkäysvarjo komensi terävällä äänellä ja viittoi viisi muuta kissaa perässään kaatuneen kuusen ohi putouksen takana sijaitsevaan pesään, joka tästä lähtien toimisi Henkäysvarjon pesänä. Jääviilto katsahti Kaamoskukkaa ja Narsissitassua ivallisesti virnuillen. Kolli ei voinut ymmärtää, miten heidänkaltaisensa kissat olivat päässeet mukaan Henkäysvarjon suunnitelmiin!
Jääviilto kiilasi töykeästi Aaltosalaman eteen ja väläytti punaturkkiselle naaraalle uhkaavan katseen. Aaltosalama väläytti hampaitaan, mutta pysyi hiljaa. Kuusi kissaa astuivat pesään, jota ei tosiaankaan ollut tarkoitettu niin monelle kissalle. Jääviilto piti huolen, ettei hän jäänyt sisäänkäynnin eteen, vaan pääsi mukavasti perimmäiselle seinustalle lähelle Punatähden vanhaa vuodetta. Kallionkolossa sijaitseva pesä haisi voimakkaasti Punatähdelle, joka oli asustanut täällä ties kuinka monta vuodenaikaa. Jääviilto ei ollut varma, miten pitkään haju kummittelisi Henkäysvarjoa.
"Punatähti menetti siis viimeisen henkensä?" Henkäysvarjo kysyi vakavailmeisenä ja silmäili nyt vieretysten istuvia Jääviiltoa ja Pimentovarjoa.
"Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kuollut kuin kivi", Jääviilto virnuili ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään.
"Ja erakot?" raidallinen kolli katsahti yöpartion jäseniä, jotka nyökyttelivät päitään.
"Tapoimme jokaisen heistä", Sähkötuho vakuutti. Henkäysvarjo näytti tyytyväiseltä, mutta tuleva päällikkö ei hymyillyt.
"Kuten varmasti ymmärrätte, ette voi puhua viime yön tapahtumista enää koskaan kenellekään. Olemme rikkoneet räikeästi montaa lakia, eikä kukaan saa koskaan tietää siitä. Pahiten haavoittuneet käyvät näyttämässä haavojaan Hehkuaskeleelle, ja muut käyvät hautaamassa erakot klaanin rajan ulkopuolelle ja hakevat Punatähden ruumiin leiriin ennen aamua", Henkäysvarjo käskytti. Jääviiltoa ei kiinnostanut mikään haudan kaivaminen, joten kerrankin hän lähti mielellään parantajan pesälle. Ei kolli kokenut tarvitsevansa paikkausta, mutta oli se parempaa tekemistä kuin turhien erakoiden hautaaminen!

Kalmakuu, Sähkötuho, Latvaruusu, Pimentovarjo ja Varissulka olivat päässeet haudankaivuuhommiin, kun muut taistelijat olivat siirtyneet Hehkuaskeleen hellään huomaan. Parantaja ei ollut kysellyt yön tapahtumista, kun joukko haavoittuneita sotureita oli saapunut parantajan pesälle, vaan uninen kissa oli alkanut heti hoitamaan heidän haavojaan. Hän oli aloittanut Jääviillon kaulasta, joka oli parantajakissan mukaan yksi pahimmista haavoista. Jääviilto ei pitänyt sisarestaan tai hänen lämpimästä olemuksestaan lainkaan, vaan koko hoitotoimenpiteen ajan soturi tiuski huoletta naaraalle.
"Älä ole noin kovakourainen!" Jääviilto ärähti, kun Hehkuaskel paineli jotakin pahanhajuista mönjää soturin kaulalle, "yritätkö tappaa minut tuolla lemulla? Surkea parantaja se sinäkin olet, kun et osaa etsiä paremmalta tuoksuvia yrttejä!" Hehkuaskel pysyi vaiti, eikä kommentoinut soturin sanoja mitenkään.
"Noin, sinun täytyy ottaa rauhallisesti ainakin muutaman päivän ajan, ettei haava aukea uudestaan. Olisi hyvä, jos pysyisit täällä tarkkailtavana ainakin sen ajan, että haava on kunnolla ummessa. Liialla rehkimisellä haavoitat itseäsi vain pahemmin ja lopputuloksena voi olla kuolema", Hehkuaskel totesi vakavalla äänellä ja katsoi varovaisesti Jääviiltoa silmiin.
"Pyh, sinähän et minua komentele", Jääviilto murahti ja yritti iskeä käpälällään naarasta, mutta Hehkuaskel onnistui väistämään iskun. Nopean ja repäisevän liikkeen voimasta Jääviilto tunsi kipua kaulassaan. Soturi irvisti ja painautui sammalia vasten. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut alkaa väittämään enää vastaan. Punaturkkinen soturi painoi päänsä sammaliin ja nukahti ennen kuin ehti edes itse sitä tajuta.

Jääviilto ei ehtinyt nukkua kauaa, kun Kaamoskukka herätti hänet. Tabbykuvioinen kolli läimäisi entistä mestariaan käpälille ja katsoi tätä omahyväisesti.
"Onpa kerrassaan ikävää herättää noin somasti nukkuva kissa", Kaamoskukka huokaisi päätään pudistellen, "mutta valitettavasti se oli Henkäysvarjon käsky. Hänellä on koko klaanille jotain asiaa, joten raahaudupas pääaukiolle siitä." Jääviilto huomasi, että nuori kolli oli puhdistanut taistelussa sotkeutuneen turkkinsa. Se ei tosin ollut mikään yllätys, sillä Kaamoskukka oli aina ollut raivostuttavan tarkka turkkinsa puhtaudesta. Jääviilto sai loputonta mielihyvää aina, kun oli päässyt sotkemaan oppilaansa turkkia. Jääviilto kampesi itsensä pystyyn. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi jäänyt hirviön alle. Joka paikkaa särki, erityisesti kaulassaan olevaa haavaa ja leukaa. Kolli venytteli kivusta irvistellen. Avatessaan suunsa haukotukseen, kolli joutui sulkemaan sen nopeasti uudestaan. Leuat olivat niin kipeät, että suun avaaminen ammolleen tuntui inhottavalta. Kaiken lisäksi hän oli vielä järkyttävän nälkäinen.
Ärtynyt soturi raahautui Kaamoskukan perässä aukiolle. Pilvet olivat väistyneet auringon edestä ja juuri nousseen auringon säteet heijastuivat harmaaseen leiriin. Märkä kallio kimmelsi auringonsäteiden osuessa siihen, ja Jääviilto joutui siristelemään silmiään kirkkauden vuoksi. Henkäysvarjo seisoi jo pääaukion keskustassa. Hänen vieressään nökötti tuttu, punaturkkinen kissa. Punatähti näytti levolliselta, aivan kuin hän olisi vain nukkunut. Mutta päällikkö oli kuollut, Jääviilto tiesi sen. Soturin oli vaikeaa pitää ilmeensä vakavana, sillä tyytyväinen virnistys meinasi hiipiä kasvoille tämän katsellessa elotonta päällikköä.
"Viime yö oli katastrofi", raidallinen kolli aloitti vakavalla äänellä. Henkäysvarjon kasvoilla oli surkea ilme, joka sai jopa Jääviillon vakuuttuneeksi. Olisi voinut luulla, että Henkäysvarjo oli oikeasti pahoillaan viime yön tapahtumista!
"Kun yöpartio oli ollut partioimassa, heidän kimppuunsa hyökättiin törkeästi. Klaanimme reviirille saapuneet erakot olivat täysikasvuisine tovereineen tehneet meille ansan. Onneksemme Varissulka pääsi pakoon ja tuli kertomaan asiasta. Punatähti, Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka lähtivät heidän avukseen puolustamaan klaanimme reviiriä ja kunniaa. Erakot saatiin tapettua viimeistä jäsentä myöten, mutta ikäväksemme Punatähti ei selvinnyt taistelusta, vaan menetti viimeisen henkensä. Muut kuolonklaanilaiset selvisivät vain pienillä vammoilla ja erakot on haudattu klaanin reviirin ulkopuolelle", tulevan päällikön ääni oli tasainen, kun tämän katse laskeutui elottomaan Punatähteen.
"Valvomme ensi yön Punatähden ruumiin vierellä ja juhlimme hänen elämäänsä, sekä saatamme hänet viimeiselle matkalleen Pimeyden Metsään. Minun on haettava yhdeksän henkeäni ensi yönä, ja toivon mukaan tapaan Punatähden samalla", varapäällikkö hymyili heikosti, mutta kollin ilme oli haikea. Kuin Punatähden kuolema olisi ollut suurikin menetys tai ylipäätään vahinko.
"Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen."
Henkäysvarjo päätti kokouksen.

//Kuka tahansa kuolonklaanilainen saa jatkaa.
//KP-boosti

Seurasin tilannetta sivusta kuin jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni. Yritin pakottaa itseni liikkumaan, osallistumaan Jääviillon ja Punatähden kamppailuun, mutta en kyennyt siihen. Epäröintini sai minut tuntemaan itseni tavattoman heikoksi. Enkö ollut jo päättänyt, että pystyisin tähän? Punatähti kuolisi joka tapauksessa jonain päivänä, tapahtui se minun kynsistäni tai ei. Minun ei oikeastaan tarvitsisi edes antaa lopullista iskua, Jääviilto tekisi sen varmasti puolestani oikein mielellään. Pysyttelisin vain poissa tieltä ja pidättelisin iskujani juuri sen verran, etten joutuisi olemaan Punatähden tappaja, mutta samalla voisin näyttää osalliselta. Se riittäisi Henkäysvarjolle ja olisin turvassa.
Jääviilto näytti haluavan enemmän. Hänen iskunsa olivat määrätietoisia, ja niiden tarkoituksena oli tappaa. Punaruskea soturi ei säästellyt voimiaan, vaan jakeli iskuja minne vain ennätti ja ylsi. Hän ei ollut Punatähteä parempi taistelija, ei sitten millään, mutta korvasi paljon silkalla päättäväisyydellään. Jääviilto saattaisi osua oikeaan kohtaan ja päästää päällikön päiviltään. Silloin hän saisi kaiken kunnian sekä Henkäysvarjon arvostuksen ja ottaisi askeleen lähemmäs varapäällikön paikkaa. Olisi siis ystävällinen teko antaa hänen tappaa Punatähti.
En kuitenkaan ollut ystävällinen kissa, joten en antaisi Jääviillon varastaa minun mahdollisuuttani päästä varapäälliköksi. Pelkkä ajatuskin tästä typerästä soturista Henkäysvarjon vierellä, minun paikallani, sai minut unohtamaan kaiken epäröinnin. Työnsin kaikki Kuolonklaanin päällikön kanssa jaetut, oppilasaikoihini asti ulottuvat muistot mieleni perukoille ja syöksyin taisteluun. Minä olisin se, joka tappaisi Punatähden.
Punatähteä vaarallisempaa vastustajaa sai hakea, eikä sellaista todennäköisesti tästä metsästä löytyisi. Vaikka ikä varmasti painoikin häntä, oli päällikkö erinomainen taistelija. Punaruskea kolli torjui iskuni tehokkaasti, kun kierimme maassa sähisevänä häntien ja tassujen sekamelskana. Hänen omat kyntensä viuhahtelivat pelottavan läheltä, enkä voinut antaa keskittymiseni herpaantua hetkeksikään. En kuitenkaan jäänyt toiseksi, ainakaan pitkällä välimatkalla; olimme suunnilleen tasaväkisiä, vaikka Punatähti väisteli minun iskujani hiukan vaivattomammin kuin minä hänen. Minun suurin vahvuuteni oli kuitenkin nopeuteni, eikä kolli kilpaillut vauhdikkuudessa ollenkaan samassa sarjassa kanssani. Siksi ehdin helposti kierähtämään päällikön toiselle puolelle kun tämä valmistautui uuteen lyöntiin. Punatähti oli minua huomattavasti kookkaampi, joten kun hyppäsin ja tarrasin kiinni tämän selkään, päällikkö ainoastaan horjahti hiukan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt karistaa minua selästään ennen kuin aloin viillellä raivoisasti hänen turkkiaan veren tahratessa valkoiset tassuni.
Jääviilto oli selvästi toennut iskusta leukaansa, sillä hänkin riensi takaisin Punatähden kimppuun. Soturin ajoitus oli loistava, sillä Punatähti kierähti juuri selälleen, jolloin minun oli pakko loikata pois alta. Syöksähdin kuitenkin nopeasti punaruskean kollin kimppuun; en varmasti antaisi Jääviillon tappaa häntä.
Taistelun keskellä ehdin nopeasti vilkaista Kaamoskukkaa. Vaikka toivoin, ettei hän liittyisi mukaan ja tekisi itsestään tappajaa, olisi osallisuus kenties edullista hänelle. Henkäysvarjo varmasti arvostaisi erakkosyntyistä soturia enemmän, jos tämä osoittaisi uskollisuutensa osallistumalla Punatähden murhaan. Toisaalta hänellä tulisi olemaan vielä monta tilaisuutta todistaa itsensä.

//Jää tai Kaamos?

Jääviilto pihisi kiukusta! Miten Henkäysvarjo saattoi päästää näin tärkeälle tehtävälle mukaan kissan, joka ei edes ollut puhdasverinen kuolonklaanilainen? Vaikka Kaamoskukan asenne kieltämättä oli ihailtava ja hänkin selvästi inhosi juuriaan, ei Jääviilto voinut sivuuttaa sitä tosiasiaa, että kolli ei vain ollut aito kuolonklaanilainen. Tämä oli tehtävä, joka vaati uskollisia ja luotettavia kissoja toteuttamaan sitä. Jääviilto oli juuri sellainen. Hän ei epäröisi hetkeäkään, jos heidän täytyisi surmata Punatähti. Oikeastaan kolli toivoi, että niin tulisi käymään. Punatähti oli selvästi menettänyt viimeisenkin järjen hivenen, eikä hänestä olisi enää kunnolliseksi päälliköksi.
Pimentovarjokaan ei näyttänyt tyytyväiseltä Henkäysvarjon päätökseen.
"No niin, alkakaa mennä nyt, että saatte hänet vielä kiinni. Katsokaakin, ettei hän näe teitä, jos hän ei olekaan matkalla Lehtikuusilaaksoon", Henkäysvarjo sihahti ja viittoi kolmikon ulos leiristä. Jääviilto änkesi ensimmäisenä piikkihernetunneliin, vaikka Pimentovarjo oli selvästi kuvitellut menevänsä edeltä. Naaras sihahti jotain epämääräistä, kun Jääviilto pyyhkäisi hännällään kissan kuonoa kipittäessään ulos tunnelista.
Tuuli tuiversi kovasti leirin ulkopuolella. Punatähden haju leijaili voimakkaana ilmassa, ja sen seuraaminen oli lasten leikkiä Jääviillolle. Kolli kiristi tahtiaan, kun Pimentovarjo pyrki hänen rinnalleen. Vaikkei Henkäysvarjo ollut nimittänyt joukolle varsinaista johtajaa, Jääviilto koki paikan kuuluvan hänelle. Hän oli tukenut varapäällikköä pisimpään ja olisi varmasti Kuolonklaanin tuleva varapäällikkö.

Leveä virnistys piirtyi Jääviillon kasvoille, kun hän huomasi Punatähden hajujäljen kääntyvän Lehtikuusilaakson suuntaan. Ilmassa leijui myös yöpartion kissojen hajut, kenties päällikkö oli seurannut niitä? Kolmikko ei jäänyt aikailemaan, vaan he pujottelivat pimeässä kuusten ja kivien lomassa ripein askelin eteenpäin.
Viimein päällikön punertava turkki erottui kasviston seasta. Kolli oli juuri laskeutumassa Lehtikuusilaaksoon vievää rinnettä alas. Jääviilto vilkaisi perässään kulkevia sotureita.
"Te tiedätte, mitä nyt tapahtuu", kolli virnuili. Enää häntä ei suututtanut yhtä paljon se, että Kaamoskukka oli otettu mukaan. Jääviillon turkkia kihelmöi, hän oli riemuissaan päästessään tappohommiin!
Kolli syöksähti nopeasti kahden muun kissan edellä Punatähden perässä rinnettä alas. Punaturkkinen päällikkö oli jo päässyt Lehtikuusilaakson pohjalle, kun hän kuuli takaansa lähestyvät askeleet. Päällikkö käännähti nopeasti ympäri. Jääviilto teki turhan uhkarohkean liikkeen, kun hän syöksyi kynnet ojossa kohti päällikköä. Hänen ikäväkseen Punatähti oli liian nopea, sillä kolli loikkasi sivuun ja loi Jääviiltoon tuiman katseen.
"Mitä sinä luulet tekeväsi, Jääviilto?" päällikkö ärähti ja vilkaisi varuillaan Pimentovarjoa ja Kaamoskukkaa, jotka ravasivat myös rinnettä alas. Jääviilto tuijotti murhanhimoisesti päällikköä, joka ei selvästikään tiennyt, mitä pian tulisi tapahtumaan.
"Teit pahan virheen, kun tulit tänne. Ylempi taho on antanut ohjeistuksen tappaa sinut, jos menet lähellekään Lehtikuusilaaksoa", punaturkkinen soturi lausahti ja katsoi päällikköään nyt halveksuen. Punatähti siristi epäuskoisena silmiään ja kolli kavahti askeleen taaemmas. Päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun jostain kauempaa kuului surkea parkaisu: yöpartio oli aloittanut tehtävänsä. Punatähden vihreä katse kääntyi hetkeksi äänen suuntaan. Epäuskoinen päällikkö kääntyi nopeasti taas sotureidensa puoleen. Jääviilto ei ollut koskaan nähnyt Punatähteä niin pettyneenä.
"Kuka ikinä teidät onkaan tälle sairaalle tehtävälle määrännyt, saa katua tekojaan. En voi käsittää, että tekin olette alentuneet tällaiseen. Millainen soturi tappaisi oman päällikkönsä?" Punatähden sanat eivät hetkauttaneet Jääviiltoa. Päällikkö silmäili epäuskoisena hämärässä seisovia sotureita, jotka olivat saartaneet vanhan kollin. Jääviilto nosti päänsä ylväänä pystyyn.
"Sellainen, joka ajattelee klaaninsa parasta!" hän sihahti. Jääviilto ei malttanut enää odotella, vaan päätti hyökätä kohti Punatähteä. Punatähti väisti ensimmäisen hyökkäyksen, mutta kauempaa kantautuva, taistelusta kantautuva vertahyytävä ulvahdus vei pieneksi hetkeksi päällikön huomion. Pieni hetki oli juuri riittävä Jääviillolle, joka ehti aloittaa uuden hyökkäyksen ja onnistui iskeytymään päällikön kaulaan. Kaksikko heittäytyi maahan ja kieri hetken toistensa kimpussa yrittäen saada otetta toisistaan. Kieriminen päättyi lopulta siihen, kun Punatähti onnistui potkaisemaan Jääviiltoa leukaan. Kollin pää retkahti inhottavasti potkun voimasta taaksepäin, ja kissa jäi makaamaan maahan. Päällikkö nousi ylös ja katsoi vihan ja pettymyksen sekaisella katseella maassa makaavaa soturia. Jääviillon leukaa särki, mutta hän kampesi itsensä nopeasti pystyyn. Kolli loi jäänsinisen katseensa Pimentovarjoon ja Kaamoskukkaan.
"Mitä te odottelette? Jos ette ala taistella, kerron Henkäysvarjolle teidän olevan pettureita!" Jääviilto ärähti vihaisena.

//Pimento tai Kaamos?
//KP-boosti

Kipitin pienillä tassuillani. Olin selvästi loukannut Untuvapentua. Mutta miksi hänen piti paljastaa minut! Miksi hän ei voinut itse katsoa? Hän vain "hälytti" Mäntyviiksen apuun! Jos naaras ei kerran halunnut itse katsoa, olisi ollut katsomatta! Niin minä olisin voittanut, ja olisin ollut paras! Ärisin mielessäni Untuvapennulle. Tiesin kuitenkin, että hän ei ollut tarkoittanut pahaa. Astuin askelen lähemmäs pentutarhaa ja yritin kuunnella ääniä. Hahtuvapentu tuli luokseni. "Katajapentu, sinun pitäisi pyytää Untuvapennulta anteeksi! Oli tuo aika ilkeästi sanottu!" hän huudahti.
"Mitäpäs meni paljastamaan." mutisin hiljaa. "Et sinä voi syyttää Untuvapentua. Kyllä sinuakin olisi pelottanut. Älä viitsi aina olla tuollainen." Hahtuvapentu vinkaisi.
"No mene itse sanomaan! Ei minun täydy!" kivahdin.
"En minä tässä anteeksi pyydä." Hahtuvapentu maukui.
"Älä sitten häiritse! Ei asia kuulu sinulle!" ärädin. Hahtuvapentu nyökkäsi hieman pelokkaana. Pentu katosi mitään sanomatta pentutarhaan. Istahdin aukion laitaan. Yhtäkkiä näin Virtapennun ja Kyyhkypennun tulevan paikalle. Inhosin heitä. He olivat ylimielisiä ja ilkeitä! "Hei vaan teillekin." sanoin ivallisesti. "Hei vaan, pikkupentu." Virtapentu nälväisi. Yhtäkkiä tuntui hyvin huonolta idealta jäädä Virtapennun terävän kielen uhriksi. Uskoin että kukaan ei halunnut. Yritin perääntyä. "Sitäkö mennään emon luo?" Virtapentu kysyi ivallisesti. Mulkaisin häntä vihaisesti. "En mene." yritin murahtaa, mutta suusta tuli vain pieni vinkaisu. Virtapentu ja Kyyhkypentu nauroivat ivallisesti. "Menkää jo." ärähdin. Syöksyin sivummalle. En halunnut että he saisivat kiusata lisää. Kompastuin Mäntyviiksen käpäliin. Tiesin, että jos siinä olisi ollut kuka tahansa muu, niin he olisivat jatkaneet kiusaamista. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mäntyviiksi nosti päätään heitä kohti. "Lopettakaa tuo. Ei se mitään auta, että kiusaatte. Joten lopettakaa." Mäntyviiksi sanoi. Virtapentu pyöritteli silmiään. "Äläkä sinäkään ärsytä heitä. Et voi tulla tänne, jos olet aloittanut koko asian." Mäntyviiksi sanoi minulle.
"Joo." sanoin lyhyesti. "Menepäs pentutarhaan. Luulisin että sinulla olisi Untuvapennulle hieman asiaa." Mäntyviiksi maukui. Yhtäkkiä muistin sen: olin loukannut Untuvapentua. 'Äh! Miksi en voi edes yrittää olla kiltti! He ovat vain niin..ärsyttäviä!' ajattelin. Tiesin kyllä, että syy oli vain minun. Ei auttaisi, vaikka he olisivat vaikka kuinka ärsyttäviä. Ei emo ja muut kuningattaret uskoneet. Mutta minun oli hankala hallita itseäni! Käpäliäni syyhytti kun kävelin pentutarhaan. Teki mieli jäädä aukiolle. Nyt voisin perua sen. Vedin henkeä. Minua hieman kiusaannutti puhua kaikkien kuningattarien edessä. Astuin sisään. Höyhenhalla vilkaisi minuun. "Anteeksi emo." nau'uin. "Ei, älä minulta pyydä. Untuvapennulta." Höyhenhalla sanoi painokkaasti. Untuvapentu ilmestyi vuoteeltaan. Hän höristi korviaan ihan kuin odottavana. Minua jännitti. "No, anteeksi sitten." mutisin hiljaisesti. "En kuullut." Höyhenhalla sanoi. "Anteeksi!" huusin. Höyhenhalla vetäytyi turkkinsa alla hieman kasaan. Näin kuinka nöyryyttävän tilanteen olin emolle aiheuttanut. Yritin vetää sanomani takaisin, mutta turhaan.
"Höpö?"

Kaamoskukka makoili tylsistyneenä soturien pesässä omilla sammalillaan. Hänen päivänsä oli ollut varsin tylsä ja ikävystyttävä. Hämärätassukin oli ollut koko päivän harjoittelemassa ja nukahtanut heti petiinsä päästyään. Pyh, Kaamoskukasta tuollainen oli merkki tietynlaisesta kestämättömyydestä. Naarashan oli pian soturi! Kyllä melkein sotureiden pitäisi kestää jo pitkiäkin harjoituksia ilman välitöntä sammumista. Kolli suki tassujaan tylsistyneenä, mutta höristeli sitten korviaan kuullessaan muutamia kuiskauksia. Kaamoskukka piti päänsä alhaalla, mutta kääntyili varovaisesti pedillään. Hän havaitsi Henkäysvarjon herättävän emonsa, Pimentovarjon ja pian kaksikko poistuikin Jääviilto edellään pesästä. Tabbykuvioinen kissa pälyili ympärilleen huomatakseen, että pesän muut kissat nukkuivat rauhakseen. Hän nousi varovaisesti ylös ja harppoi pitkin koivin muiden petien yli. Hän astui kylmälle aukiolle ja pörhisteli turkkiaan. Kaamoskukan harmaansiniset silmät kiiluivat aukion pimeydessä ja tummaturkkinen kollikissa oli varuillaan. Kaamoskukka höristeli korviaan, muilla oli siis jonkinlainen suunnitelma Punatähden varalle? Kolli päätti välittömästi haluavansa mukaan suunnitelmaan. Kaamoskukka ei pelkäisi liata käpäliään saadakseen sen mitä hän halusi. Kollin lähestyessä klaanitovereitaan kääntyi kolmikon katseet välittömästi Pimentovarjon pojan suuntaan. Kaamoskukka oli naukunut ilmoille haluavansa mukaan, johon Pimentovarjo oli vastannut kieltävästi.
"Henkäysvarjo, ei erakkotaustainen voi olla mukana niin tärkeässä tehtävässä", kollin entinen mestari vastusti entisen oppilaansa jyrkkää toivetta. Kaamoskukka mulkaisi emoaan, eikö toisen pitäisi puolustaa häntä; seistä poikansa rinnalla?
"Pimentovarjo, emo. Kuinka kehtaatkin sanoa, että MINÄ olisin tiellä?" Kaamoskukka tiuskaisi ja väläytti emolleen hampaitaan tulistuneena. Kolli kuitenkin hillitsi itseään ja tasoitti turkkinsa.
"Minua parempaa liittolaista te ette voi löytää. Henkäysvarjo, olet järjen kissoja. Ja sinulle tiedoksi Jääviilto, en ole erakkotaustainen. Minkä minä sille voin, että muuten järkevä emoni omaa huonon maun kollien suhteen? Mikään, ei mikään, minussa edes viittaa erakkoon. Anna olla viimeinen kerta, kun sanot minua erakkotaustaiseksi", Kaamoskukka naukui kiihkeästi ja huiskautti häntäänsä. Lopulta Henkäysvarjo nosti katseensa ja katsahti tummaturkkiseen kissaan vakavana:
"Hyvä on. Sinä saat lähteä mukaan, Kaamoskukka. Mutta mikäli yrität yhtään mitään, se jääköön sinun viimeiseksi teoksi", Henkäsyvarjo varoitti nuorta kollia vakavana. Kaamoskukka nyökkäsi varapäällikölleen vakavana ja hänen silmissään pilkahti voitonriemu. Muuten hän piti katseensa vakavana. Olisi pidettävä esitystä yllä. Jos Henkäysvarjo ei olisi tuossa, hän olisi jo repinyt Jääviillon kappaleiksi. Menestykseen ja valtaan kuitenkin kuului raivostuttavien kissojen sietäminen. Eikä Jääviilto edes ollut pahimmasta päästä.

//Jää tai Pimento?