Kävelin poispäin parantajan pesästä, jossa olin juuri ollut tapaamassa Nuppujuovaa,olin samalla myös vienyt tälle ruokaa. Oli jo myöhäinen ilta, ja suuntasin kohti oppilaiden pesää, jotta pääsen nukkumaan pitkän päivän jälkeen. Nuppujuova oli tälläkin kertaa käyttäytynyt kummallisesti, ja vaikutti hermostuneelta aina kun olin lähettyvillä. Aloin pikkuhiljaa jo epäillä, että kyseinen naaras on ihastunut minuun, ja se voisi selittää kummallisen käytöksen. Jos hän kerran oli ihastunut, niin miksei hän kertonut tunteitaan? Voi myös olla, että Nuppujuova kokee olonsa epämukavaksi seurassani, mutta ei vain raaskinut kertoa siitä. Vaihtoehtoja oli monia, enkä tiennyt mikä niistä oli totta, ja mikä tarua, mutta epäilin suuresti, että naaras oli ihastunut minuun. Minun on pakko myöntää, että tunnen lämpöä Nuppujuovaa kohtaan, ja toivon että naaras huomasi sen. Olin pikkuhiljaa ihastumassa häneen, mutta se ei ole sopivaa, olenhan vielä oppilas, ja minun pitää keskittyä koulutukseen, eikä kumppaniin, jos saan ikinä edes sellaista, voi olla, etten ikinä edes saa kumppania, mutta ken tietää. Olin jo oppilaiden pesässä, ja asetuin makaamaan omalle pedilleni, otin mukavan asennon, ja asettelin pääni etutassujeni varaan. Suljin silmäni. Minulla olisi taas aikaa ajatella. Mietiskelin, että miksi Toivetassu oli jotenkin tullut minulle etäiseksi, veljeni oli käyttäytynyt oudosti, aina kun Nuppujuova oli kanssani. Epäilen, ettei hän pidä Nuppujuovasta, mutta se on hänen oma asiansa. Kohautin lapojani ja tulin uneliaammaksi ja uneliaammaksi, ja pian uni otti minusta vallan.
Aamu sarasti, ja avasin silmäni. Näin juuri ja juuri pesästä taivaan punaisen värin. Oli aikainen aamu, ja muut oppilaat nukkuivat vielä. Nousin istumaan ja venyttelin etutassujani, jonka jälkeen venytin takatassuhani. Nousin ylös ja tassutin ulos. Taivas oli vieläkin kauniimpi ulkona, kuin pesässä. Rakastin aamuja, taivas oli silloin niin kaunis, ja pilvet olivat myös kauniin väriset. Huokaisin ja istahdin alas. Oli aika sukia turkkini yön jälkeen, tai, no, ainakin siistiä sitä. Nypin nopeasti sammal hiput turkistani, ja tasoitin turkkini, etten näyttäisi että olisin juuri noussut koko päivän. Mietin, että oliko Nuppujuova jo hereillä, vaistoni sanoivat, että hän on, joten kävelin varmana itsestäni kohti parantajan pesää. Olin pian sen luona ja tulin varovasti sisälle. "Hei Hehkuaskel, tulin taas katsomaan Nuppujuovaa", sanoin parantaja naaraalle hymyillen. Hän virnisti ja katsoi Nuppujuovaa. "Käytpä sinä täällä usein, mutta tule peremmälle", Hehkuaskel sanoi. Naurahdin hermostuneena ja kävelin Nuppujuovan luo. "Huomenta Nuppujuova, miten voit?" kysyin naaraalta hyväntuulisesti.

// Nuppu?

Pyörretassu ojensi saalista minulle. "K-kiitos. Tosi kivasti tehty." nau'uin. Oikeasti olisin halunnut vaikka suoraan syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten. Pyörretassu oli maailman ihanin kolli! Ja todella hyvä klaanitoveri. Otin saaliista pienen palan ja mutustelin sitä hetken. "Kiitos todella paljon." henkäisin. Pyörretassu loi minuun niin ihanan katseen, että olin kuolla. Minua alkoi huimata. "Ole hyvä." kolli sanoi. "Haluatko sinäkin?" kysyin. "En, syö sinä vain." Pyörretassu kieltäytyi. En pystynyt ajattelemaan mitään. Pyörretassu oli todellakin saanut minut ihastumaan. Kolli lumosi minut. En hädin tuskin pystynyt syömään riistaa loppuun! Söin riistaa Pyörretassun katsellessa. Kolli hymyili minulle. Vastasin hymyillen takaisin. Näin pesän nurkalla Hehkuaskelen. Hän virnisti minulle. Sitten naaras katosi varjoihin. Kun olin saanut riistan syötyä, nousin pystyyn. "Sattuuko silmääsi yhä?" Pyörretassu kysyi. "Ei usein. Joskus sitä jomottaa." vastasin. Pyörretassu nyökkäsi. "Palaan soturintehtäviin ehkä viikon päästä." lisäsin vilkuillen hermostuneena ympärilleni. Pyörretassu huiskautti hännällään. Näin kollin silmissä ymmäryksen ja jonkun muun..jota en saanut selville. Ehkä surun? Tai..rakkauden? Ei varmasti. Se oli mahdotonta. Ei Pyörretassu minua rakastanut. Hän oli vain ajattelevainen. Vilkaisin häneen lämpimästi. Pyörretassu nousi käpälilleen. "Alkaa olla jo myöhä." sanoin kaihoisasti. En halunnut kollin poistuvan hetkeksikään. Minun oli kuitenkin tajuttava, että hän eli omaa elämäänsä. Hän saisi päättää kumppaninsa. Toivoin kuitenkin, että hän valitsisi minut. Huokasin hiljaa. Pyörretassu teki lähtöä pesästä. "Hei, Pyörretassu." kuiskasin hänelle hyvästelyiksi. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti ja kuiskasi hänkin: "Heippa, Nuppujuova." Katsoin kollin perään. Halusin juosta hänen luokseen, kertoa hänelle kaiken. Yhtäkkiä naamassani tuntui palava kipu. Silmääni koski. Lysähdin vuoteelleni. Juuri silloin Hehkuaskel palasi yrtinhakuretkeltään. Vieressäni torkkuvat Orvokkisydän ja Loiskevarjo eivät olleet heränneet koko päivään. He olivat haavoittuneet pahasti ketun hyökkäyksessä. Hehkuaskel laski kantamuksensa maahan. "Miten voitte?" hän kysyi ystävällisesti. "Silmääni sattuu, mutta muuten voin hyvin." sanoin. Hehkuaskel nyökkäsi. "Laitan sinulle kohta uuden hauteen." Hehkuaskel totesi. Juuri silloin Orvokkisydän heräsi. Hehkuaskel kumartui Orvokkisydämen viereen. Katsoin ulos. Oli jo yö. Laskin häntäni jalkojeni viereen. Suljin silmäni. Nukahdin helposti. Näin unta. Siinä makasin pienet pennut vierelläni. Ne kiipeilivät päälläni. Näin katseeni olevan iloinen. Yhtäkkiä isokokoinen musta kolli tuli viemään pentuni. Yritin taistella vastaan, mutta kolli nappasi pentuni ja jätti minut yksin. Näin kollin muistuttavan hämmästyttävän paljon Loiskevarjoa. Loiskevarjoko pentuni veisi? Ei ikinä, jos minusta olisi siitä kiinni. Olisin valmis vaikka...haavoittamaan klaanitovereitani pentujeni tähden! En tuntenut kuitenkaan mitään vatsassani. Ei minulla edes olisi pentuja! Vaikka, ajatus pienistä karvakasoista kyllä houkutti. Olisihan se kivaa... Mutta kenet ottaisin kumppanikseni? En ehtinyt miettiä sitä enempää, kun heräsin. Aamu oli kaunis, ja puiden lehdet olivat punaiset. Aamurusko oli kaunis. Minusta tuntui tyhjältä. Juuri silloin Hehkuaskel palasi pesään. Mieleeni tuli taas Pyörretassu.
"Pyörre?"

Ennen kuin Narsissitassu ehti huomatakaan, punaruskea soturi hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tätä hän ei todella osannut odottaa - ei edes Jääviillolta. Luonnollisesti kokemattomalla oppilaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia suurikokoista soturia vastaan, minkä hän tiesi itsekin vallan hyvin. Ainoana keinona oli koittaa päästä luikertelemaan Jääviillon tiukasta otteesta samalla, kun tuo havitteli terävillä, valkoisilla kynsillään kohti Narsissitassun kasvoja. Aina, kun nuorempi luuli pääsevänsä pakoon, harmillisen tutuksi käynyt tassupari painoi hänet takaisin maahan. Hän ei voinut loputtomiin välttyä Jääviillon iskuilta ja viimein, kun hänen voimansa alkoivat hiipua, Narsissitassu tunsi terävän kynnen uppoavan hänen kasvojensa ihoon. Oppilaan suusta päässyt parkaisu kaikui koko leirissä, jonka jälkeen hän ehti nähdä vilauksen vastustajansa voitonriemuisesta ilmeestä, ennen kuin tuo isku hampaansa hänen niskavilloihin ja lähti riepottelemaan pitkin leirin pohjaa. Narsissitassu roikkui soturin hampaissa kuolleen rusakon lailla, kun oli täysin voimaton enää rimpuilemaan. Kuonoon syntyneestä viillosta valui pieni verivana nuoren kollin suuhun, joka luuli saamansa iskun aiheuttaneen suurtakin tuhoa hänen kasvoillensa. Lopputtomalta tuntuneen retuutuksen seurauksena, Narsissitassu ei nähnyt enää eteensä ja ympäröivät äänet olivat muuttuneet huminaksi hänen korvissaan. Oppilas ei näin ollen huomannut paikalle ilmestynyttä Henkäysvarjoa, saati sitten kuullut varapäällikön käskyä Jääviillolle irrottaa hampaansa uhristaan. Hän luuli aluksi soturin pysähtymisen tarkoittavan vain voimien keräämistä viimeiseen rökitykseen, jonka olisi tarkoitus lopettaa hänet kokonaan. Vasta iskeydyttyään viimeisen kerran maahan, Narsissitassu uskalsi avata silmänsä. Helpotuksen huokaus pääsi kissan suusta, kun hän erotti punaruskean soturin loittonevan selän, jota kuitenkin seurasi koko kehon läpi kulkeva kivun aalto. Pahin jomotus tuntui niskassa, johon oli varmasti jäänyt pienet reiät Jääviillon hampaista, sekä kuonossa, jonka haavasta oli lentänyt veripisaroita leirin pohjalle.
"Mitä oikein teit, että sait Jääviillon noin kimppuusi?" varapäällikön ääni sai Narsissitassun hätkähtämään, kun hän viimein sai uudelleen käsityksen ympäristöstään ja korvien soiminen vaimeni. Oppilas hoiperteli kokonaisvaltaista särkyään peitellen takaisin jaloilleen, ravistellen samalla enimmät tomut vaaleanoranssilta turkiltaan.
"En minä tahallani ", nuori kolli naukaisi hengästyneellä äänellään ja käänsi katseensa paikalle ilmaantuneeseen Henkäysvarjoon, jonka äänensävy oli toruvan sijasta ennemminkin huvittunut.
"Et varmasti, ellet sitten ole täysi typerys. Pystytkö kävelemään?" varapäällikön yllättävä huomio hämmensi Narsissitassua, jolle tämä oli ensimmäinen keskustelu tuon kanssa. Hän oli valehtelematta mielissään, mutta olisi toivonut sen tapahtuneen milloin tahansa muulloin, kuin täydellisen rökitetyksi tulemisen jälkeen. Katsomattakin nuori kolli tiesi, että leirin pohjalla pyöri vaaleanoransseja karvapalloja, jotka Jääviilto oli repinyt hänen turkistaan. Itsevarmana hän kuitenkin nyökkäsi ja uskalsi kohdata harmaan kollin siniset silmät.
"Hyvä, mennään sitten. Minulla olikin hieman asiaa sinulle", Henkäysvarjo komensi ja lähti edellä kulkemaan ulos leiristä. Narsissitassu seisoi hetken suu hämmästyksestä auki, mutta juoksi varapäällikön kiinni, ennen kuin tuo katosi ulos vievään tunneliin. Hänen päässään pyöri lukuisia eri selityksiä sille, miksi Henkäysvarjo halusi puhua juuri hänen kanssaan. Ehkä hän oli joutunut ongelmiin Jääviillon ärsyttämisestä, vaikka oppilaan mielestä soturi oli enemmän vastuussa konfliktin eskaloitumisesta. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä, miksei nuhtelua olisi voinut suorittaa leirissä, missä se yleensäkin tapahtui. Vasta jonkin matkaa kuljettuaan kauemmas leiristä, varapäällikkö käänsi katseensa takanaan kulkevaan Narsissitassuun ja viittoi hänet kävelemään vierellään.
"Olet varmasti samaa mieltä siitä, että Kuolonklaanin tehtävä on huolehtia omistaan ja turvata jälkikasvumme, ja samalla koko klaanimme , tulevaisuus?" Henkäysvarjo aloitti vakavalla äänellä ja katsoi painostavasti oppilaan meripihkasilmiin. Vaaleanoranssi kolli oli saanut Aaltosalamalta perusteellisen puheen Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän arvoista, joten hän ymmärsi, miksi jotkut olivat niin fanaattisia sen suhteen. Narsissitassu päätyi vain nyökkäämään, sillä totta puhuen hän ei ollut varma, millaista vastausta varapäällikkö häneltä odotti.
"Niin arvelinkin. Joka tapauksessa, syy sille, miten klaanimme on onnistunut pysymään niin vahvana on, että arvomme ja uskomme ovat siirtyneet aina sukupolvelta toiselle. Kissat, joilla ei ole yhtä lujaa sidettä historiaamme, eivät totta puhuen osaa kunnioittaa sitä samalla tavalla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" Henkäysvarjo jatkoi ja nuorelle oppilaalle alkoi hieman valjeta, miksi tämä keskustelu oli parempi käydä kaukana leiristä.
"Ymmärrän, mutta miksi kerrot tämän minulle?" Narsissitassu uskalsi udella, vaikka uskoi saavansa tietää sen pian joka tapauksessa. Harmaan kollin kasvoille nousi pieni hymynkaltainen.
"Kaltaisillamme kissoilla on tärkeä rooli tulevaisuudessa; pidämme huolen siitä, että asemamme ja uskomme säilyy klaanissa. Voit varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi päälliköksi pääsisi nousemaan joku, joka ei kunnioita arvojamme, saati sitten Pimeyden metsää. Saattaisimme kaikki joutua suureen vaaraan, jos antaisimme sen tapahtua. Olet saattanutkin kuulla mitä tapahtui kerran, kun erakoita päästettiin klaaniimme", varapäällikkö jatkoi vielä pitkän tovin tarinaa siitä, kuinka nuo kissat, jotka Kuolonklaani oli hyvää hyvyyttään sallinut joukkoonsa, aloittivat melkein sodan varastamalla pennun Eloklaanista. Luonnollisesti tästä syytettiin koko Kuolonklaania, jonka juonittelevat erakot olivat asettaneet syntipukiksi. Ei ollut mikään ihme, ettei Henkäysvarjo - ja tämän mukaan monet muutkaan klaanin kissat - luottanut klaanin ulkopuolisiin kissoihin. Kaikki mitä varapäällikkö sanoi, kävi Narsissitassun järkeen, sillä kuka nyt haluaisi vaarantaa lähimmäisensä ulkopuolisten kissojen takia. Viimein Henkäysvarjo ilmoitti heidän täytyvän palata takaisin leiriin, mutta haluavansa puhua oppilaan kanssa lisää hyvinkin pian. Narsissitassu vannoi vielä tuon painostuksesta olemaan kertomatta heidän keskustelusta kenellekään, ja loppumatkan he kulkivat kaikessa hiljaisuudessa.

Leiriin pästyään, Narsissitassu oli saanut prosessoitua päänsä sisällä kaiken, mitä Henkäysvarjo oli hänelle kertonut. Oppilas ei ollut aiemmin pitänyt klaanin ulkopuolisia kissoja suurena uhkana, mutta varapäällikön sana oli saanut hänen mielikuvansa horjumaan. Toki päällimmäisenä ajatuksena oli suunnaton halu päästä kerskailemaan muille oppilaille, kuinka varapäällikkö oli itse halunnut keskustella juuri hänen kanssaan, mutta se tietäisi luultavasti paljon jatkokysymyksiä, joihin hän ei osaisi keksiä luontevaa valhetta. Heidän saapuminen kahdestaan leiriin oli kuitenkin kiinnittänyt jo yhden oppilaan huomion; Pyräkkätassu lähestyi häntä kiinnostuneen näköisenä.

//Pyräkkä?

Toivetassu oli partiossa keskellä metsää. Jokaikinen haju jonka kolli sai nenäänsä ja joka ikinen saaliseläin jonka hän sai eteensä oli jonkun muun vihjaama. Kollioppilaan hermot olivat erittäin kireällä, koska hän pelkäsi isäänsä, joka oli mukana partiossa. Kaamostassu oli kertoillut Pyräkkätassun hirveistä tapahtumista Mäyräkynnen kanssa ja kuinka hänen isänsä oli antanut kuonoon Pyräkkätassu poloiselle monia kertoja. Toivetassu pelkäsi omaa kohtaloaan isänsä surkeana epäonnistuja poikana, joka ei osannut kuin kompuroida ja lyödä käpäliään puun juuriin. Onneksi Orvokkisydän suojelisi leirissä poikaansa keneltä tahansa mutta mitä nyt, kun partiossa oli Mäyräkynnen lisäksi vain Pimentovarjo, Huomenkyyhky ja Pyräkkätassu. Kukaan heistä ei heittäytyisi väliin jos Mäyräkynsi rupeaisi ahdistelevaksi. Juuri silloin kollioppilas äkkäsi oravan ja lähti hiipimään sitä kohti. Häntä maata miltei viistäen. Huomenkyyhky nosti häntää hiukan omalla käpälällään ja antoi sitten oppilaansa jatkaa. Häntä laskeutui takaisin maan tasoon ja osui lehtiin jotka, kahahtivat ja orava läksi karkuun puuhun. Toivetassu meni perään ja kiipesi jonkun verran ylemmäs kuin alaoksat olivat mutta pysähtyi siihen koska orava pääsi pakoon. Onneksi puun alla ei ollut muita kuin Huomenkyyhky ja Pimentovarjo niin Mäyräkynsi ei ollut sättimättä tätä surkeaa katin kuvatusta. Toivetassu liikahti oksalla ja rääkäisi, kun sai tikun käpäläänsä. Hän katsahti nopeasti alas ja heilahti oksalta katseensa osoittamaan suuntaan. Hän mätkähti maahan rääkäisten ja jäi makaamaan yhtenä karvakasanna ketunmitan päähän puunrungosta. Pimentovarjo oli ollut hereillä, kun taas Toivetassun mestari oli kipaissut todennäköisesti jonkun toisen saaliin perään. “Oletko kunnossa?” Pimentovarjo kysyi. “Olen minä”, mustaturkkinen oppilas ähkäisi. Hänen karvansa olivat ihan sotkussa ja oksien ja lehtien peitossa, sillä hän oli pudonnut suoraan oksien lävitse.
//Pimento?

Vilkaisin pentuja kohti. He olivat aika riitaisia. Nyt Katajapentu, oli jäänyt yksin. Hänen siskonsa lähtivät hieman vihaisen oloisina pois. Kävelin hiekanvärisen kollipennun luo. "Hei, mitä teet?" kysyin varovasti. Pelkäsin että kolli aloittaisi raivonpurkauksen. Hän käännähti minua kohti. "Mene pois." hän murahti. Lähdin muutaman hännänmitan päähän. Katsoin hiekanväristä kollia. Hän istui paikallaan. "Etkö leikikään siskojesi kanssa?" kysyin. "En. He ovat ihan tyhmiä. Eivätkä he sitä paitsi halua minua mukaan." Katajapentu murahti. "Haluavatpas. Mene nyt vain." kehotin. "Enkä mene." Katajapentu jankutti. Päätin lopettaa. Jos kolli ei halunnut, sitten ei mennyt. Antaa hänen olla rauhassa. Kuulin Katajapennun huokaisun. Pentu näytti yksinäiseltä ilman siskojaan. Olin kuullut että heillä oli neljäskin pentu, joka oli kolli. Ehkä hänestä oli Katajapennulle seuraa? Ei minusta ainakaan. Olin todella vanha, ja sitä paitsi en tajunnut mitään pentujen leikeistä. Niistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Ehkä ne olivat vain pentujen puuhaa. Menin kollin luokse ja näpäytin tätä kevyesti hännälläni. Katajapentu käännähti. Huomasin hänen mutisevan jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkaisin kollia ymmärtäväisesti. "Haluaisitko leikkiä?" kysyin. "Et sinäkään minua oikeasti halua. Teet tätä vain säälistä." Katajapentu maukui, mutta hänen äänensä oli kirkastunut. "No ehkä teenkin." ajattelin. En kuitenkaan ikinä myöntäisi sitä kollille ääneen! "Hyvä on." Katajapentu myöntyi. "Mitä tehdään?" "Päätä sinä." nau'uin. Katajapentu näytti miettivältä. "Painitaan!" hän ulahti. "Ei, ei. Emme voi, olen ihan liian suuri! Jäisit heti alleni!" naurahdin. "Enkä jäisi." Katajapentu mökötti. "Ei millään pahalla siis." korjasin. "No entä piilosta?" Katajapentu kysyi toiveikkaasti. "Ääh, antaa olla! Totta kai!" sanoin. Katajapentu pomppasi pystyyn. Hänen häntänsä viuhtoi vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Katajapennun silmät kimmelisivät innosta. "Älä nyt liikaa iloitse. Tämä vanhus ei jaksa juosta sinun perässäsi." sanoin kiusoittelevasti. Katajapentu näytti hetken aikaa säikähtäneeltä. Nauroin kollin pöllämystyneelle ilmeelle. "No, kumpi aloittaa?" kysäisin. "Minä haluan mennä piiloon." Katajapentu ilmoitti. "Siinä tapauksessa minä lasken." nauroin. Oli todella hauskaa olla pentujen kanssa! Pennut olivat kaikki erilaisia, jokainen omanlainen. Suljin silmäni ja testasin kaikki kynteni. Laskin ne jokaisen vuorollaan maahan. Sitten avasin silmäni ja nousin ylös. Kiersin aukiota. Aukiolla ei näkynyt ketään. Ainoastaan Untuvapentu ja Hahtuvapentu. He kumpikin istuivat aukion reunustalla. Katajapentua ei näkynyt missään. Kävin tarkastamassa pentutarhan. Siellä ei ollut ketään. Näin siellä ainoastaan Lumikkoviiksen pentuineen. Tarkistin vielä kaikki makuusijat. Katsoin pentutarhan takaa. Minne Katajapentu olisi voinut mennä? Sitten keksin: soturien pesään! Vaikka sinne ei olisi saanut mennä, Katajapentu olisi varmaankin siellä. Pujahdin soturien pesään hiljaa. Hetken aikaa ei kuulunut mitään. Silmäilin pentutarhaa kiintoisasti. Yhtäkkiä näin pikkuruisen hiekanvärisen hännän. Se pilkisti esiin Mäyräkynnen vuoteesta. Hiivin matalana kollin luokse. Yhtäkkiä Katajapentu pomppasi pystyyn. Selvästi hänkin oli aistinut minut. Katajapentu päästi kiljaisun ja hyppäsi vuoteelle. Sitten hän hyppi sammalia pöllyttäen pois pesästä. Katsoin pesää: se oli järkyttävässä kunnossa. Sammalriekaleet lojuivat joka paikassa. Katajapentu näytti nololta. "Mäntyviiksi, mikä kauheus! Kuka tämän on sotkenut!" kuului huuto. Edessäni seisoi Latvaruusu. "E-en.." änkytin. "Et tosiaan! Sinä tämän kai sotkit!" Latvaruusu kivahti. "En sotkenut! Se oli.." yritin. "Turha selittää! Mieti, kuinka vihaisia klaanitoverit ovat! Yritäpä sitten selittää heille!" Latvaruusu sähähti. "En tehnyt tätä! Sen teki Katajapentu!" huudahdin. "Älä selitä." Latvaruusu sihahti. "Miksi muuten edes olisit täällä?" Alistuin syytöksien jatkuessa. Nyt klaanitoverit luulivat, että olin tehnyt tämän!
"Kataja?"

Katajapentu hyppäsi pentutarhan toiseen päähän. "Untuvapentu, hyvä heitto!" Katajapentu huudahti. Untuvapentu hymyili Katajapennulle. Katajapentu muotoili sammalesta pallon ja heitti sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. "Ei kai se haittaa, vaikka me vähän pelataan." Katajapentu ajatteli. "Emo, Katajapentu heitti pallon!" Untuvapentu kertoi. "Enkä! Itse aloitit!" Katajapentu ulahti. "Älkää riidelkö. Kumpikin oli syypää tähän. Keksikää jotain muuta." Höyhenhalla naukui. "Joo emo." Untuvapentu naukui. Katajapentua ärsytti. Miksi missään ei saanut tehdä mitään? Aina piti olla kiltisti. Jos ei ollut, menetti asioita. Katajapentu katseli, kuinka Untuvapentu lähti leikkimään Hahtuvapennun kanssa. Katajapentu potki hiekkaa ja heittelehti vuoteessaan. Yhtäkkiä hän keksi: piilosta! "Tulkaa ulos!" Katajapentu huudahti. "Ei, teillä täytyy olla joku mukana!" Höyhenhalla esti. Katajapentu pysähtyi ja mulkoili emoaan. "Päästä meidät, emo! Ei meille mitään tapahdu." Katajapentu valitti. Höyhenhalla näytti miettivältä. "Leiri on uusi teille. Te tarvitsette mukaanne kuningattaren." Höyhenhalla totesi ykskantaan. "Kyllä me jo osataan!" Katajapentu kivahti. "Ei me olla enää niitä vastasyntyneitä pikku pentuja, jotka olivat siellä metsässä!" Höyhenhalla vilkuili nolona ympärilleen. Katajapentu tajusi: hän oli paljastanut heidän salaisuutensa. Kuitenkaan kukaan ei vaikuttanut välittävän siitä. "No minä menen heidän kanssaan." Mäntyviiksi sanoi. "Ei sinun tarvitse." Höyhenhalla sanoi Mäntyviikselle ystävällisesti. "Totta kai menen, sehän on minun tarkoitukseni. Olla pentujen kanssa. Kyllä minäkin näitä pentuja rakastan." Mäntyviiksi vastasi. Höyhenhalla nyökkäsi, mutta vilkaisi Katajapentuun äkäisenä. Katajapentu käänsi katseensa. "Jee!" Untuvapentu ulahti ja pomppi ulos pentutarhasta. Hahtuvapentu tuli perässä, hieman vaitonaisena. Katajapentukin käveli ulos. Katajapentu ryntäsi siskojensa viereen. "Leikitäänkö?" Katajapentu kysyi. "En halua leikkiä kanssasi." Untuvapentu sanoi. "Ei ole kivaa saada vihaa emolta." Hahtuvapentukin myönsi. Katajapentua alkoi harmittaa. Sehän tästä vielä puuttui, että Hahtuvapentu ja Untuvapentu  alkaisivat olla vihaisia hänelle! "Leikkikää sitten keskenänne. Minä etsin parempaa seuraa!" Katajapentu huudahti. Katajapentua ärsytti. Oli tosi ärsyttävää, että hänen mukaansa lähti vain siskot! Heillä ei ollut mitään käsitystä Katajapennun mielipiteistä! Salamanteri sentään oli ollut samanlainen ja yhtä rohkea kuin hänkin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat taas vain samanlaisia. "Eivät yhtään minunlaisiani." Katajapentu ajatteli.
"Untski, Mänty tai Höpö?"

Moi." sanoin kun Katajapentu tupsahti päälleni. "Kuka sinä olet? Minä olen Untuvapentu." kysyin pennulta. "Taivaspentu." pentu sanoi. "Moi!" Katajapentu ilmestyi esiin. "Hei!" kiljaisin Katajapennulle. Pian alkoi taas leikkitaistelu. Hahtuvapentu jutteli Taivaspennun kanssa varovaisesti. Syöksyin Katajapennun kimppuun. Kollipentu väisti, mikä koitui kohtalokkaaksi. Hän lennähti suoraan päin Höyhenhallaa. "Hei!" Höyhenhalla kivahti. Sitten hän huokaisi ja käänsi päätään Mäntyviikseä kohti. Ikikuningatar hymyili kiusoittelevasti. "Sellaista se pentujen kanssa on." hän naurahti. "Katajapentu, äläpäs leiki täällä sammakkoa!" Höyhenhalla sanoi. "En minä ole mikään sammakko." Katajapentu kiljaisi. Huomasin Lumikkoviiksen värähtävän. "Miten näillä on näin paljon energiaa?" Höyhenhalla päivitteli. Ryntäsin siskoni luokse ja läpsäisin häntä häntään. Hahtuvapentu ei kääntynyt. "Äh." murahdin ja marssin pois. Asetuin makaamaan pentutarhan reunalle. Koko pentutarha oli hyvin täynnä! Oli Höyhenhalla, Mäntyviiksi, Lumikkoviiksi, me, Lumikkoviiksen pennut. Mutta, sitten kun me lähtisimme oppilaiksi, täällä tulisi tyhjää. "Katajapentu, tuleeko meistä kohta oppilaita?" kysyin. "Ei kun minusta suoraan soturi!" Katajapentu tuhahti. "Kenen oppilaaksi sinä haluat?" Katajapentu kysyi minulta. "En tiedä. Ehkä Tuhkajuovan tai Tattihallan." naukaisin. "Ääh, minä haluan Kylmäliekin oppilaaksi!" Katajapentu valitti. "Onhan klaanissa muitakin hyviä sotureita." sanoin. "Mutta en minä halua muuta kuin hänet." Katajapentu murahti. "Minä haluaisin ehkä Nuppujuovan." nau'uin. "Hänellä on jo oppilas!" Katajapentu sanoi. "Ai niin, Usvatassu." totesin. Minulla oli monia mestaritoiveita. Jokainen niistä oli hyvä. Oli vaikea valita. Vaikka, en minä sitä päättänytkään. Sen päätti Punatähti. Onneksi, en päättänyt sitä! Punatähti oli varmasti vaikean valinnan edessä. "On tylsää." valitin ja lysähdin maahan makaamaan.  "Sehän on vain hyvä että on tylsää." Höyhenhalla naukaisi. "Miksi?" kysyin. "Silloin oppii keksimään paremmin." emo vastasi hymyillen. Potkaisin tassuillani sammalta. Sammalet lensivät kaaressa pentutarhan toiseen päähän. Juuri silloin Katajapentu meni hakemaan ne.
"Kataja tai muut pennut?"

Höyhenhallan toinen aamu klaanissa oli juuri valjennut ja pennut olivat sopeutuneet itse emon mielestä klaaniin mutta oli heillä todella paljon opittavaa klaanien säänöistä. Höyhenhalla oli itse saanut soturinimen ja siirtynyt viralliseksi Kuolonklaanin jäseneksi ja kuningattareksi. Hän oli muuttunut paljon viimekerrasta, kun oli tavannut klaanitovereitaan. Kaksi asiaa painoi Höyhenhallan mieltä: emon vointi ja veljen vointi. Hän ei nimittäin ehtinyt jutella näiden kahden perheenjäsenen kanssa eikä kyllä oikeastaan kenenkään kanssa, koska hänellä ei ole ollut aikaa muuhun kuin pentujen vahtimiseen paitsi nyt. Pienen mietiskely tuokion jälkeen Höyhenhalla päätti etsiä entisen parhaan ystävänsä - Huomenkyyhkyn - jotta he voisivat vaihtaa tuoreimmat kuulumiset ja mahdollisesti tehdä jotain. Höyhenhallasta oli helpottavaa päästä hetkeksi Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun seurasta ja päästää heidät leikkimään joidenkin muiden kanssa välillä. Huomatessaan Huomenkyyhkyn toisella puolella leiriä hän lähti innokkaasti häntä heilahdellen. “Hei karvapallo!” Huomenkyyhky kehräsi iloisena. Höyhenhalla kehräsi takaisin. “Sinä olet aina ollut perillä klaanien menoista, eikö?” Höyhenhalla naukui iloisen innostunut sävy äänessään. “En ole ehtinyt jutella Pikkukaaoksen tai Sielutassun kanssa vielä! Missä he ovat?” Huomenkyyhkyn katse muuttui sääliväksi silmänräpäyksissä. “En taida olla oikea kissa kertomaan tästä”, hän naukui. “Mitä tarkoitat?! Kerro vain olet läheisin kissa minulle täällä!” paniikki alkoi nousta muiden tunteiden ylitse ja naaraan karvat pörhistyivät. “Pikkukaaoksella on kaikki hyvin ja hän olisi varmasti iloinen, jos kävisit tapaamassa häntä mutta Sielutassun laita on toisin. Hän meni Pimeyden Metsään kuita sitten. Jo viherlehden aikaan”, suru uutiset veivät Höyhenhallan ajassa taaksepäin pentuaikoihin. Kyyneleet vierivät valkoisen naaraan poskia pitkin ja hän nyyhkytti. “Ei”, Hallahöyhen mourui. “Ei se ole mahdollista”, naaras itki. Hän ei pystynyt lisäämään mitään hetkeen vaan nojasi vain ainoaan lähimpään ystäväänsä, joka kehräsi rauhoittavasti. Kuningatar tyyntyi pikku hiljaa ja vanhemman soturin luoma turva antoi hänelle voimaa. “Haluatko kertoa matkastasi?” toinen kysyi varovasti ja Höyhenhalla varasi oman painonsa omille jaloilleen. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja selvitti kurkkuaan. “No niin. Sen kaksijalan hirviö oli todella iso ja jouduin johonkin häkkyrään, jota kissat sielläpäin kutsuivat metalli häkiksi. Matka kesti todella kauan ja menetin ajantajuni. Sitten matkan päätyttyä jouduin johonkin kaksijalan pesään jossa vietin pari auringonnousua. Sitten sinne saapui Jupiter-niminen kolli, jonka kanssa pääsimme pakenemaan sieltä. Hän kertoi kaupungin pahasta kissarankkurista ja aloitimme matkamme tänne. Koimme vaikka ja mitä ja läheisen kaksijalkalan paikkeilla rakastuimme”, Höyhen kertoili ja hengähti tarinansa lopuilla, “Huomasin olevani tiineenä ja synnytin pentumme. Katajapennun, Hahtuvapennun ja Untuvapennun lisäksi sain vielä yhden kollin Salamanterin mutta hän jäi elämään isänsä Jupiterin kanssa. Loput tiedätkin jo.” Päästessään tarinan loppuun Höyhenhalla huokaisi surkeana ikävästä.
//Huomen?

Jääviilto pihisi raivosta katsoessaan edessään seisovaa oppilasta. Kollin sanat olivat vain merkityksetöntä sanan helinää, eikä niillä ollut enää tässä vaiheessa mitään väliä. Jääviilto oli menettämässä itsehillintänsä, ja ainoa asia mikä tämän mielessä pyöri oli Narsissitassun vahingoittaminen.
"Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?" vaaleanoranssi kolli kysyi nyt huomattavasti vähemmän pelokkaalla äänellä kuin aiemmin. Kysymykset saivat Jääviillon raivon vaihn yltymään. Luuliko oppilas, että muiden läsnäolo estäisi häntä?
Raja tuli vastaan, eikä punaturkkinen soturi kyennyt enää hillitsemään itseään. Tämä teki nopean syöksähdyksen kohti nuorta oppilasta. Vaaleanoranssi kissa yritti kiemurrella pois Jääviillon alta, jonka seurauksena soturin oli vaikeampi saada otetta kissasta. He pyörivät hetken aikaa maassa leirin pääaukiolla aivan muiden kuolonklaanilaisten silmien alla. Jääviilto ei välittänyt missä he olivat tai kuka näki, sillä hän halusi vain vahingoittaa Narsissitassua, kuten hänkin oli loukannut Jääviiltoa.
Voitonriemu leimahti Jääviillossa, kun tämän kynsi osui toivottuun paikkaan; vihollisensa kasvoihin. Narsissitassun suusta pääsi parahdus, ja tämä lopetti hetkeksi rimpuilun. Jääviilto sai otteen nuorukaisesta ja tarrasi hampaillaan toisen niskanahkaan.
Kun Narsissitassu oli toipunut pienestä kynnen iskusta, tämä alkoi räpiköidä irti soturin otteesta mutta turhaan. Jääviilto puri hampaillaan Narsissitassun niskaa ja pakotti painollaan oppilaan maahan. Vihan sokaisema Jääviilto retuutti itseään pienempää oppilasta raahaten tätä leirin kovaa maata pitkin hetken aikaa. Jääviilto aikoi väsyttää vastustajaansa - jos niin nuorta ja kokematonta kissaa sellaiseksi pystyi kutsua - niin kauan, ettei tämä kykenisi enää liikkumaan. Sen jälkeen Jääviilto olisi vapaa tekemään mitä vain, eikä Narsissitassulla olisi voimia edes ylös nousemiseen.
Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun soturi kuuli takaansa rauhallisen, mutta terävän naukaisun:
"Jääviilto. Päästä irti siitä oppilaasta."
Punaruskea kolli luimisti korviaan ja joutui hetken harkitsemaan, tottelisiko varapäällikkönsä käskyä vai ei. Jääviilto puristi hampaitaan yhteen hieman kovempaa, miksi kaikki kiva piti aina kieltää?
"Jääviilto, irrota otteesi siitä oppilaasta heti", Henkäysvarjo toisti vaatimuksensa, eikä Jääviilto ikäväkseen voinut kuin totella. Henkäysvarjo oli avainasemassa, jos Jääviilto pyrki varapäällikön paikalle. Turhalla niskuroinnilla soturi ei ainakaan saisi paikkaa itselleen. Jääviilto nosti Narsissitassun osittain irti maasta, ja irrotti sitten otteensa siten, että kollikissa lysähti kovalle maalle.
Empimättä Jääviilto käänsi selkänsä Narsissitassulle vilkaisemattakaan, millaista sotkua hän oli saanut oppilaan turkilla aikaiseksi. Soturi kohtasi varapäällikön kylmän katseen vähintäänkin yhtä kylmästi.
"Pentu tarvitsi opetuksen", Jääviilto murahti ja muisti oravan, jota hän oli ollut ottamassa tuoresaaliskasasta ennen välikohtausta. Kolli kipaisi tuuheahäntäisen tuoresaaliin mukaansa ja kulki Henkäysvarjon ohitse kohti sotureiden pesää. Henkäysvarjo oli kyllä varsinainen ilonpilaaja. Kyllä kai itseään saa puolustaa, Jääviilto mietti mielessään alkaessaan syömään.
Samalla Jääviilto silmäili Narsissitassua, jonka seuraan Henkäysvarjo oli jäänyt. Nuori oppilas kampesi itsensä pystyyn. Soturi ei nähnyt toisen turkilla sen suurempia haavoja, ainoa josta saattaisi jäädä pysyvä jälki, oli kissan kuonossa oleva inhottavan näköinen viiltohaava. Jääviilto vannoi itselleen, ettei päästäisi Narsissitassua näin helpolla. Kuka tahansa ei tosiaankaan pure Jääviillon häntää ilman, että oikeasti saa katua sitä. Hänen täytyisi keksiä keino tehdä kissan elämästä kärsimystä ilman, että Henkäysvarjo tai muut huomaisivat.

"Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!" Jääviilto raivosi Narsissitassulle karvat pystyssä, jäänsiniset silmät puhdasta raivoa leiskuen. Oppilas tiesi tehneensä pahan virheen erehdyttyään näykkäämään soturin häntää, mutta siitä seurannut vihan tulimeri tuntui hänestä siitä huolimatta kohtuuttomalta. Koska kyseessä oli juuri Jääviilto, ei raivolla ollut rajaa, eikä järkipuhe tehoaisi. Narsissitassu uskoi hetken päiviensä olleen luetut, mikäli hän ei onnistuisi tappamaan soturia ensin, mutta se ei olisi mahdollista edes hänen kauneimmissa unissaan. Oppilas laski katseensa maahan ja huomasi välittömästi rivin teräviä, paljastettuja kynsiä, jotka hänen edessään sähisevä kolli oli iskenyt kiinni leirin pohjaan. Narsissitassu aneli hiljaa mielessään tukea Pimeyden Metsältä, jonka jälkeen uskaltautui jälleen kohtaamaan Jääviillon jäänsiniset silmät.
"Tiedät varmasti itsekin hyvin, etten olisi uskaltanut tehdä niin tahallani!" oppilas avasi viimein suunsa, yrittäen estää pelon paistavan läpi hänen äänestään, niin kuin se teki jo hänen meripihkaisista silmistään.
"Olin vain menossa hakemaan syötävää ja taisin olla hieman väsynyt harjoitusten jäljiltä, enkä katsonut kunnolla eteeni. Ei ole mitään syytä kimpaantua näin pienestä erehdyksestä, eikö vain? Anteeksi vain, jos sinuun sattui pahasti...", Narsissitassu jatkoi, mutta alkoi välittömästi katumaan sanojaan, kun punaruskean soturin jo valmiiksi ilkeään viiruun siristetyt silmät kapenivat entisestään ja tuo kumartui uhkaavasti lähemmäs pienemmän kollin kasvoja.
"Sattui pahasti? Sinä olet tässä se, johon sattuu pian pahasti!" Jäävilto sihisi paljastettujen hampaittensa välistä ja sivalsi ilmaa aivan oppilaan silmien edestä, jotka hän painoi kiinni kavahtaen samalla taaksepäin. Koska kipua ei tuntunut, Narsissitassu uskoi silmiensä olevan edelleen tallella ja helpottuneena raotti niitä pienesti. Toisaalta, sokeana hänen ei olisi tarvinnut enää ikinä nähdä tuota vastenmielistä soturia.
"Mitä sinä sitten aiot? Tappaa minut keskellä leiriä?" Narsissitassu tivasi kerättyään itsensä jälleen. Jos tämä oli oppilaan loppu, hän ei sallisi itsensä kuolevan aivan totaalisena pelkurina.

//Jää?

Jääviilto oli juuri ollut lähtemässä tuoresaaliskasalta mehukas orava suussaan, kun aivan yllättäen soturi tunsi jonkun ottavan kiinni hänen hännästään. Ensimmäinen ajatus punaturkkisen kollin mielessä oli, että jokin tuoresaaliskasassa lojuvista metsäneläimistä olikin yhä elossa ja oli viimeisillä voimillaan näykkäissyt kuolonklaanilaisen hännästä kiinni.
Mutta kun Jääviillon jäänsininen katse kääntyi häntänsä suuntaan, kolli joutui välittömästi raivon partaalle. Hän ei nähnytkään elossa olevaa tuoresaalista, vaan vaaleanoranssin kissan, joka piteli parhaillaan soturin häntää suussaan. Kun vaaleanoranssi kollikissa päästi viimein irti soturin hännästä, Jääviilto pudotti oravansa maahan ja käännähti kokonaan kissan suuntaan. Punaruskean soturin kasvoilla oli hurjistunut ilme, kun tämä porasi jäisen katseensa nuoren kollin meripihkaisiin silmiin.
Jääviilto tunnisti pian nuoren suurikokoisen kissan Aaltosalaman opilaaksi. Narsissitassu oli saanut oppilasnimensä vastikään, mutta käyttäytyi kuin mikäkin typerä pentu! Narsissitassun kasvoilla oleva kauhunsekainen ja anteeksipyytävä katse ei tehnyt vaikutusta Jääviiltoon, se sai soturin vain entistä vihaisemmaksi.
"Mitä sinä luulet tekeväsi?!" Jääviilto murisi hampaat irvessä. Vaaleanoranssi oppilas avasi suunsa, muttei soturi antanut hänelle suunvuoroa:
"Oletko sinä päästäsi muuten vain sekaisin vai yritätkö tahallasi ärsyttää? Ymmärrätkö rääpäle, mitä tästä seuraa? Tämä oli sinun viimeinen temppusi!" Raivonpuuska ei ottanut laantuaksen soturin räyhäämisestä huolimatta. Häntä ärsytti suunnattomasti edessään kyyhöttävä oppilas, joka oli juuri tehnyt viimeisen virheensä. Kaiken kukkuraksi Jääviilto tunsi edelleen inhottavan piston hännässään. Jääviilto ei varmasti päästäisi oppilasta kuin koira veräjästä!
Jääviillon teki mieli syöksyä nuoren kissan päälle ja alkaa kynsiä tämän inhottavaa ja rumaa naamaansa sellaiseksi, ettei edes hänen oma emonsa olisi enää tunnistanut häntä!.Vaati hurjasti itsehillintää, ettei Jääviilto olisi oikeasti syöksynyt kissan kimppuun. Punaruskea soturi seisoi nuoren Narsissitassun edessä raivosta pihisten ja niskavillat pystyssä. Kollin kynnet olivat liukuneet esiin ja tämä painoi niitä parhaillaan leirin kovaa maata vasten estääkseen itseään käymästä toisen kissan kimppuun.

//Narsissi?

Narsissitassu raotti laiskasti silmiään aina, kun muut oppilaat lähtivät pesästä yksi toisensa jälkeen. Heistä jokainen taisi olla jo paljon häntä taitavampia niin metsästyksessä kuin taistelussakin, sillä kaikki mitä Narsissitassu osasi, oli kiertää reviirin rajaa mestarinsa hännillä. Se sai hänen tassunsa jomottamaan koko seuraavaksi päiväksi, eivätkä koleat, sateiset päivät sallineet niiden hoitamista auringon lämpimässä syleilyssä. Oranssi kolli sulki jälleen silmänsä hetkiseksi ja avattuaan huomasi, että punaruskea tassupari oli ilmestynyt hänen eteensä. Narsissitassu huokaisi syvään ja loi kysyvän katseen kohti Usvatassua, viitsimättä edes nostaa päätään raidallisten etutassujensa välistä. Koko sinä aikana, jonka hän oli asunut oppilaiden pesässä, Usvatassu ei ollut sanonut hänelle muuta kuin nimensä, jota Narsissitassun täytyi udella moneen kertaan unohdettuaan sen aina uudelleen. Jokin oppilaan mitäänsanomattomuudessa ja varjomaisessa tavassa liikkua huomaamattomasti tilassa teki hänestä niin unohdettavan. Kunnollista keskustelua ei siis ollut odotettavissa, joten oppilaan lähestyminen tarkoitti vain yhtä asiaa:
"Aaltosalama lähetti hakemaan. He vievät Nuppujuovan kanssa meidät harjoittelemaan metsästystä", Usvatassu naukaisi kuulostaen siltä, kuin kyseessä olisi Punatähden antama rangaistus. Narsissitassu päästi toisen huokauksen, nousi viimein istumaan ja alkoi sukia pitkää, pehmeää turkkiaan, joka hänen harmikseen sojotti jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.
"He odottavat jo", punaruskea kolli lisäsi, kun hänelle kävi selväksi, ettei toinen ollut heti liikkumassa makuupaikaltaan. Pieni hyväntahtoinen virne nousi Narsissitassun kasvoille, kun hän sai oikaistua viimeisenkin viiksikarvansa ja kohtasi jälleen Usvatassun oranssit silmät.
"Mestarit arvioivat kokonaisuutta, ystävä hyvä. Mitä sinä ajattelisit, jos oma oppilaasi ilmestyisi harjoituksiin aina sen näköisenä, kuin olisi tapellut ketun kanssa?" vaaleanoranssi oppilas naurahti lämpimällä äänellä ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä. Usvatassu ei vastannut, vaan käveli hänen perässään aina leirin uloskäynnille asti, jossa molempien mestarit istuivat puhumassa kolmannen soturin kanssa. Narsissitassu tunnisti tuon kissan Jääviilloksi. Se kävi selväksi viimeistään siitä lävistävästä, jäisestä mulkaisusta, jonka punaruskea soturi loi molempaan oppilaaseen. Jääviillon riekaleinen korva sai Narsissitassun irvistämään pienesti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Oppilasta ei ilahduttanut tieto siitä, että tuo saattoi olla myös hänen korviensa kohtalo, ja hän sattui pitämään niistä paljon. Pian myös Aaltosalama ja Nuppujuova huomasivat paikalle saapuneet oppilaat.
"Jos klaanin ruokkiminen olisi teidän vastuullanne, nääntyisimme kaikki nälkään odotellessa", Aaltosalama torui myöhäistä saapumista. Narsissitassu nielaisi ja saattoi tuntea Usvatassun syyllistävän katseen kohdistuneen selkäänsä.
"Anteeksi. Tassuuni pisti neulanen ja kesti hetki saada se irti", hän avasi suunsa, ennen kuin toinen ehtisi ensin. Soturi siristi oransseja silmiään, kuin arvioiden, puhuiko hänen oppilaansa totta.
"Lähdetään sitten. Pidä huoli, että olet jatkossa ajoissa, sillä joissain tilanteissa pienikin menetetty aika voi olla kohtalokas", Aaltosalama julisti ja vaikutti siltä, että selitys meni hänelle tällä kertaa läpi. Narsissitassu kääntyi katsomaan hänen takanaan seisovaa Usvatassua pieni mutta helpottunut hymy kasvoillaan, toivoen tuon pitävän suunsa kiinni. Sen hän ainakin aiemmin näytti osanneen.

Narsissitassu hiipi matalana, kuten Aaltosalama oli neuvonut, ja koitti pitää mielessään kaikki tuhat muuta mestariltaan saamaa ohjetta:
"Älä päästä häntääsi laskeutumaan maahan. Varo kuiville lehdille astumista, Pidä katse kohteessa...", Aaltosalaman sanat pyörivät hänen mielessään. Oppilaan päähän ei mahtunut, kuinka oli mahdollista tuijottaa saalista ja maata samaan aikaan. Aurinkohuippu oli jo kauan aikaa sitten mennyt ja väsymys alkoi painaa Narsissitassua, mitä ei auttanut harjoituksen pitkästyttävyys. Hiljaa oleminen ja paikallaan pitkiä aikoja seisominen olisivat pian kaksi oppilaan inhokkiasiaa, mutta Usvatassulla sen sijaan molemmat tuntuivat sujuvan - ainakin Nuppujuovan antamien kehujen perusteella. Asia ei yllättänyt Narsissitassua, joka viimein rojahti maahan, kun hänen jatkuvasta hiipimisestä väsyneet jalkansa antoivat viimein periksi. Aaltosalaman huomio oli oppilaan onneksi juuri silloin Nuppujuovassa, eikä hän saanut toista litaniaa siitä, kuinka olla mahdollisimman huomaamaton.
"Tämä riittää tältä päivältä. Palataan takaisin leirille!" Aaltosalama ilmoitti, kun oli saanut keskustelunsa toisen soturin kanssa päätökseen. Huojentunut henkäys vapautui Narsissikajon suusta, kun hän kapusi takaisin jaloilleen ja juoksi muun ryhmän luokse. Koko paluumatkaan ajan hän sai kuulla mestariltaan kehitettäviä kohtia hänen vaanimisasennostaan ja monesta muustakin asiasta, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Leiriin päästyään, Narsissitassu oli kuolemanväsynyt ja sitäkin nälkäisempi, joten puoliunessa hän suunnisti kohti tuoresaaliskasaa. Oppilaalle oli tuossa vaiheessa samantekevää, olivatko sitä enemmän tarvitsevat jo ruokittu, sillä hänen ajatuksissaan pyörivät vain mehukas hiiri ja hänen oma, pehmeä makuupaikkansa. Silmät lähes ummessa, Narsissitassu kumartui napatakseen mitä tahansa riistaa suuhunsa ja tarttui hampaillaan kiinni ensimmäiseen pörröiseen eläimeen, joka sattui hänen kuononsa eteen. Narsissitassu havahtui hetkessä huomatessaan, ettei kyseessä ollutkaan hiiri - tai mikään muukaan riistaeläin - vaan hänen hampaittensa välissä olikin itse asiassa kissan hännänpää. Suureksi epäonneksi, kyseisen hännän täytyi kuulua juuri Jääviillolle. Tämän tajutessaan Narsissitassu tunsi, kuinka hänen sydämensä muljahti rinnassa ja samalla silmänräpäytyksellä hän vapautti punaoranssin hännän leuoistaan. Paras vaihtoehto olisi luultavasti ollut paeta paikalta, mutta oppilas oli jähmettynyt paikoilleen ja tuijotti Jääviillon kasvoja yhtä aikaa kauhistuneena ja anteeksipyytävänä.

//Jää?

"Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni - tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä", Kaamostassu mourusi huolissaan. Ivallisen kollin sanat menivät täysin täydestä viattomalle Toivetassulle. Pyyhkäistyään kuonoaan hellästi käpälällään hän jatkoi katsekontaktin pitämstä yllä, jonka ansiosta Toivetassu alkoi sääliä kollia. “Voi sinua. Joudut huolehtimaan poloisesta veljestäsi vaikka hän on selvästi sitä mieltä, että teet väärin kohdellessasi muita… no niin kuin kohtelit ennen”, Toivetassu sanoi ja katui omia sanojaan välittömästi. “Tai siis”, hän soperteli. “Tarkoitin, että olen minäkin sitä mieltä mutta teidän välinne ovat silti hyvät”, kollioppilas hämmentyi itsekin omista sanoistaan eikä hänen tarvinnut edes esittää vaan hän joutui prosessoimaan sanojaan yhtä kauan kuin niiden kuulija. “Unohda ja anteeksi jos olin töykeä”, Toivetassu pahoitteli. “Joo ei mitään”, toinen vastasi yhtä hämillään kuin itse puhuja oli. “Minäpäs menen tästä. Luulisin, että minua kaivataan auttamaan jonnekin taas”, Toivetassu sanoi punastuen turkkinsa alla. Taas hän oli pilannut mahdollisuutensa astua isompaan asemaan muiden kissojen silmissä. “Minunkin täytyy varmaan sitten kiitää taas”, Kaamostassu sanoi ja nyökkäsi hyvästeiksi, kun Toivetassu livahti etsimään tekemistä. Hän kuljeskeli hetken ympäriinsä muttei löytänyt ketään apua tarvitsevaa joten lampsi pentutarhaan vaihtamaan pentutarhan asukien makuualuset. Hän siivosi loppu iltapäivän Mäntyviiksen, Höyhenhallan ja Lumikkoviiksen makuualusia ja haki tilalle uudet. Hän tarjosi vielä apuaan Hehkuaskeleelle mutta sai vastaukseksi kipakan “en tarvitse apuasi juuri nyt” ja lähti oppilaiden pesään vaihtamaan vielä omat ja veljensä makuualuset palveluksena ja kävi sitten jo aikaisin nukkumaan. Hänen päivänsä oli ollut kiireinen ja siitä syystä hän nukahti nopeasti tuoreilla makuualusillaan.

"Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen", Hehkuaskel selitti meille, nostin päätäni heikosti. Kaksi päivää!? Se on kauan, sain varmasti kovan tällin. "Muistatteko mitä on tapahtunut?" Hehkuaskel kysyi uteliaasti. "Joku hyökkäsi", mutisin yrittäessäni muistaa mitä kaksi päivää sitten tapahtui. "Kettu ehkä", sanoin kun muistin punaruskean hahmon. "Me haavoituttiin ja kettu kuoli", Loiskevarjo selitti Hehkuaskeleelle. "Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?" hän kysyi nopeasti. "Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia", Hehkuaskel sanoi hiukan pahoittelevasti. Voi ei, en ole enää kaunis jos minulla on arpia! Hehkuaskel ojensi Loiskevarjolle vettä, hän näytti kauhistuneelta nähdessään kuvajaisensa. "Saanko minäkin nähdä itseni?" kysyin. Hehkuaskel ojensi veden minulle. Katsoin silmät pyöreinä kauhusta kuvajaistani. Kuonollani oli iso arpi, ja korvasta oli revennyt palanen. Selässäni puolestaan oli monta raavinta ja purema arpia. Katsoin järkyttyneenä pois kuvajaisestani, ja silmistäni valui kyyneliä. "Ei, ei tämä ole totta! Näen unta", huudahdin ja katselin hätääntyneenä ympärilleni. "Valitettavasti tämä on totta", Hehkuaskel sanoi pahoittelevasti. Käperryin pieneksi palloksi ja itkin hiljaa, miksi? Miksi? Loiskevarjo laittoi häntänsä häntäni päälle lohduttavasti. Käänsin katseeni tähän kolliin, oliko hänellä jotain sanottavaa?

// Loiske?

"Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa", Nuppujuova tokaisi vastaukseksi. Katsoin kummastuneena Nuppujuovaa ja kallistin päätäni, totta kai silmä on vielä ummessa, hän satutti sen aivan äsken. "Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman...päivän?" hän jatkoi ja hymyili hermostunutta hymyä. Nyökkäsin nopeasti, pahoitteleva ilme kasvoillani. "Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea", Nuppujuova sanoi hiljaa. "Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä", vastasin hymyillen kiusaantuneesti. Nuppujuova katsoi hetken muualle unelmoivan näköisenä, mutta havahtui pian, ja käänsi katseensa minuun. "K-kiva että kävit", hän änkytti hiukan hermostuksissaan. Vilkaisin nopeasti tämän silmiin, ja hymyilin tälle lämpimästi, jotenkin minusta tuntui, että Nuppujuova oli enemmän kuin ystävä. Ravistelin päätäni ja katselin pesää, sillä aikaa kun Nuppujuova taas haaveili jostakin omissa maailmoissaan. "Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?" hän kysyi. "Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian", toivotin lämpimästi Nuppujuovalle. "Heippa", "Nähdään, Pyörretassu", hän vastasi hiljaa ja käänsi katseensa maahan. Loin vielä Nuppujuovalle katseen hyvästiksi, ja hän vastasi. Sitten kävelin pois heilauttaen häntääni. Nuppujuova oli taas omituinen, ihan kuin hän olisi ihastunut. Mutta ei kai minuun? Voi olla, koska hän käytäytyy niin omituisesti seurassani. Ravistin taas päätäni, ei Pyörretassu, Nuppujuova on vain ystävä, ei muuta, ehkä. Istahdin oppilaiden pesän edustalle, oli yhä loppupäivä vapaata, mutta en tiennyt mitä voisin tehdä. Ei minulla ollut ystäviä, joiden kanssa puhua. Huokaisin raskaasti, ehkä voisin vielä tänään mennä tervehtimään Nuppujuovaa, ja viedä tälle vähän tuoresaalista, mutta en vielä, vaan myöhemmin.
Oli jo myöhä, ja taivas oli jo hämärä. Ehkä on parasta mennä nyt Nuppujuovan luo. Kävelin tuoresaalis kasalla ja nappasin ison hiiren, toivottavasti hän pitää siitä. Jolkotin parantajan pesälle, ja kurkistin sisään. "Anteeksi, tulin katsomaan Nuppujuovaa ja toin hänelle tuoresaalista", huikkasin Hehkuaskeleelle. Naaras nyökkäsi. "Peremmälle", hän sanoi. Kävelin peremmälle ja laskin saaliin Nuppujuovan eteen. Naaras käänsi katseensa minuun, tämän silmän päällä oli yrtti haude. "Toin sinulle ruokaa", sanoin hymyillen lämpimästi.

// Nuppu?

Loiskevarjo!" kuulin Orvokkisydämen kirkaisun. Hoipertelin naaraan luo vaivalloisesti. Kettu makasi kuolleena maassa. Olin tappanut sen. Se oli viimeiseksi teokseen raapaissut minua päähän. Isku oli osunut syvälle, ja uskoin että se pysyisi aina. Myöskin kasvoni olivat täynnä naarmuja. Orvokkisydän makasi maassa. "Orvokkisydän!" henkäisin. Hän kohotti päätään. Autoin hänet ylös. Olin saanut pahoja viiltoja, mutta en yhtä pahoja kuin Orvokkisydän. "Voin kantaa sinut." tarjouduin. "Minä pystyn..itse. Osaan kävellä." Orvokkisydän kähisi. Menin Orvokkisydämen avuksi. Hän otti minusta tukea. Huomasin Orvokkisydämenkin kuonossa ison viillon, josta vuosi kirkkaanpunaista verta. Hänellä oli haavoja myös selässä. Kävelimme rähjäisinä leiriin. Leirin sisäänkäynnillä kaaduin maahan kivusta. Orvokkisydän lysähti maahan huohottaen. Näin sumeasti kissan hahmon. "Tulkaa auttamaan! Täällä on verisiä kissoja!" kuulin huudon. Näin edessäni seisovan Toivetassun. Paikalle ryntäsi heti ainakin viisitoista kissaa. "Mitä heille on käynyt? Siinähän on Loiskevarjo ja Orvokkisydän! Mitä tapahtui?" klaani kyseli kovaa vauhtia. "Hiljaa kaikki!" näin Punatähden ulvaisevan. "Hehkuaskel! Tänne!" Näin sumeasti kivun vallassa Orvokkisydämen, joka huohotti kivusta. Tunsin kuinka minua nostettiin jonkun selkään. Klaanitoverit kantoivat meidät leiriin. "Aih." ajattelin. Meidät laskettiin pehmeille sairasvuoteille. Tunsin kuinka kipu otti vallan, enkä voinut enää taistella vastaan. Nukahdin. Kun heräsin, en ollutkaan Synkässä Metsässä. Olin yhä parantajan pesässä. Tunsin yhä pari haavaa. "Olette nukkuneet nyt täällä kaksi päivää putkeen." Hehkuaskel selitti minulle ja juuri heränneelle Orvokkisydämelle. "Muistatteko mitä on tapahtunut?" "Joku hyökkäsi." Orvokkisydän mutisi. "Kettu ehkä." "Me haavoituttiin ja kettu kuoli." selitin. "Onnistuitko saamaan kaikki haavat pois?" kysyin. "Suurimman osan. Tulkaa sanomaan, jos johonkin sattuu. Tulee sattumaan vielä monta päivää. Mutta, teillä kummallakin jäi arpia." Hehkuaskel naukui. Hehkuaskel ojensi minulle vettä. Vedestä näin kasvoni. Ne näyttivät suorastaan kauheilta. Minulla oli vasen korva revennyt, ja iso arpi selässä ja etutassussa.
"Orvokki?"

Kuulin hämärästi Hehkuaskelen jutustelevan jonkun kollin kanssa. Kuulin vain sanan: voisinko. Makasin vuoteellani. Olikohan joku tullut katsomaan minua? Henkeni salpautui, kun Pyörretassu asteli sisään. "Hei, Nuppujuova." hän naukaisi. "Miten voit?" Katsoin kollia silmät pyöreinä. Pyörretassu huiskautti häntäänsä söpösti. "Mitäs tässä. Silmäni on vielä ummessa." päädyin sanomaan. Olin vähällä peittää suuni hännälläni. Olisinpa sanonut mitä tahansa, niin se olisi ollut monta kertaa parempi! Enpä voinut sitten keksiä omaperäisempää vastausta! Pyörretassu katsoi minua kummastuneena. "Niin. Että minä joudun olemaan täällä vielä muutaman...päivän?" naukaisin. Pyörretassu nyökkäsi hieman pahoittelevasti. "Kiitos että pelastit minut. Olit rohkea." sanoin. "Se oli jokaisen klaanitoverin tehtävä." Pyörretassu vastasi hieman kiusaantuneena. "Mutta kaikista kissoista paikalle osuit sinä." ajattelin haltioituneena. Käänsin katseeni taas Pyörretassuun. "K-kiva että kävit." änkytin. Pyörretassu vilkaisi minuun hetkellisesti. Hänen katseessaan oli ihanaa lämpöä. Minun teki mieli syöksyä kollin luokse ja painua häntä vasten ja kertoa, kuinka paljon tykkäsinkään hänestä. En pitänyt kenestäkään yhtä paljon kuin hänestä. En kuitenkaan, harmikseni voinut sanoa sitä hänelle. Se olisi aivan liian noloa. Ja mitä hänen perheensäkin ajattelisi? Heidän poikansa tekisi pentuja suvuttoman, tuntemattoman naaraan kanssa! Pyörretassu katseli pesää. Tajusin olleeni kauan ajatuksissani. "Anteeksi, oliko sinulla vielä jotain asiaa?" kysyin yrittäen kuulostaa normaalilta. "Ei kai minulla. Voi hyvin, toivon että paranet pian." Pyörretassu toivotti. "Heippa." "Nähdään, Pyörretassu." vastasin hiljaa. Pyörretassu loi minuun vielä viimeisen katseen. Vastasin hänelle. Sitten katsoin kuinka kollin häntä katosi. Minua harmitti niin paljon. Olisin voinut olla kollin kanssa vaikka koko loppuelämäni. Hän oli yksinkertaisesti paras klaanitoveri. Oli kuitenkin varmaan monia naaraita, jotka halusivat olla hänen kanssaan. Makasin vuoteessani. Silmään sattui yhä. En vielä voinut avata sitä. Hehkuaskel asteli sisään. "Joko vieraasi lähti?" hän kysyi. Nyökkäsin surullisena. "No, nyt laitamme sinulle sen hauteen." Hehkuaskel ilmoitti. "Joo." sanoin. Ajatukseni palasivat taas asioihin jotka olivat kiinni Pyörretassussa.
"Pyörre?"

Nuppujuova: 7kp -

Pyräkkätassu: 15kp -

Katajapentu: 7kp -

Lumikkoviiksi: 8kp -

Kaamostassu: 5kp -

Aaltosalama: 4kp -

Taivaspentu: 5kp -

Orvokkisydän: 6kp -

Pyörretassu: 6kp -

Tuhkajuova: 40kp! -

Varissulka: 10kp -

Jääviilto: 7kp -

Jääviilto köpötteli partion hännillä hitaasti eteenpäin ja silmäili edellään kulkevia sotureita. Henkäysvarjo oli taktikoinut ja nimennyt partioon itsensä lisäksi Kalmakuun, Sähkötuhon, Lehtituulen ja Jääviillon. Raidallinen kolli puhui parhaillaan Jääviillon edellä kulkevien sotureiden kanssa suunnitelmastaan, jonka myötä Kuolonklaani saataisiin puhdistettua epäpuhtaista kissoista.
"Punatähti kertoi, että hänellä on enää yksi henki jäljellä. Hän alkaa käydä jo vanhaksi, joten viimeisen hengen menetys on vain ajan kysymys. Kun se tapahtuu, meidän täytyy olla valmiina. Teidän tehtävänne on puhua puhdasverisille kuolonklaanilaisille ja selvittää heidän suhtautumisensa ei-puhdasverisiin. Mitä useamman liittolaisen saamme, sitä nopeammin Kuolonklaani on puhdistettu", harmaa kolli naukui matalalla äänellä ja vilkaisi perässään kulkevia kissoja. Jääviilto hymyili tyytyväisenä, sillä hän oli kuullut suunnitelmasta jo kauan sitten. Hän oli aivan varma, että Henkäysvarjo valitsisi hänet varapäällikökseen, sillä olihan Jääviilto tukenut häntä pidempään kuin muut kuolonklaanilaiset.
"Voimmeko kertoa suunnitelmasta muille, vai passitammeko kaikki mahdolliset liittolaiset sinun puheillesi?" Kalmakuu kysyi, "ja ketkä kaikki tästä ovat tietoisia? Olisi ajan haaskausta lähestyä kissoja, jotka ovat jo mukana suunnitelmassa."
"Ette. Selvitätte vain lähestymänne kissan mielipiteen, ja mikäli hän jakaa mielipiteemme, pyydätte minua lähestymään häntä", Henkäysvarjo vastasi tällä kertaa vilkaisematta perässään kulkevia kissoja. Varapäällikön katse harhaili ympäristössä tämän puhuessa:
"Tällä hetkellä suunnitelmasta tietävät teidän lisäksenne Ruusutuike, Kuuraturkki, Pikiturkki, Latvaruusu ja Harakkanauru."
Jääviilto alkoi kyllästyä tähän turhanpäiväiseen jaaritteluun. Kolli haukotteli kyllästyneenä ja sai Sähkötuhon mulkaisemaan häntä.
"Emmekö voisi jo alkaa tositoimiin?" punaruskea kolli murahti, "erakot sikiävät parhaillaan Kuolonklaanissa minkä ehtivät, eikä Punatähti tee asialle mitään. Jos vitkuttelemme, pian koko klaani on täynnä pelkkiä kuraverisiä."
Henkäysvarjo pysähtyi ja käänsi terävän katseensa Jääviiltoon. Kolli kohtasi empimättä varapäällikön katseen.
"Emme voi tehdä mitään niin kauan, kun Punatähti on päällikkömme. Toimimme niin kauan sääntöjen mukaan, kun vain on mahdollista. Päällikön tappaminen suututtaisi turhaan esi-isämme ja saisi meidät näyttämään pettureilta", Henkäysvarjo virkkoi. Jääviilto pyöräytti silmiään. Kolli oli lopen kyllästynyt Punatähden tapaan johtaa, sillä päällikkö hyväksyi jokaisen klaaniin haluavan erakon Kuolonklaaniin noin vain. Lähes puolet kuolonklaanilaisista olivat joko täysin tai osittain erakoita.
Jääviilto ei alkanut vänkäämään enempää vastaan. Mikäli hän suututtaisi Henkäysvarjon, tuleva päällikkö ei varmasti hyväksyisi häntä varapäällikökseen.

Olin päässyt - ennemminkin joutunut - mukaan täysikuun kokoontumiseen Eloklaanin kanssa. Olisin mieluummin jäänyt leiriin nukkumaan. Tai vielä parempi, jatkanut harjoituksiamme Aaltosalaman kanssa. Minusta oli tuntunut siltä, kuin olisin oikeasti edistynyt saalistustaidoissani. Pitkin hampain minun oli myönnettävä, että Aaltosalama oli ihan hyvä opettaja.
Istuskelin kissajoukkiossa kivikukkulan alapuolella. Kokoontuminen oli alkamassa, eloklaanilaiset olivat juuri saapuneet. Minun ei tehnyt mieli jutella oikein kenenkään kanssa, sillä mukana ei ollut ketään minua kiinnostavaa kissaa. Sitä paitsi tarpeeni härnätä muita oli täyttynyt jo harjoituksissa Aaltosalaman kanssa.
En kuitenkaan saanut pitkään olla rauhassa, kun joku istuutui viereeni. Katsoin kummastuneena tulijaa ja tunnistin tämän siksi eloklaanilaiseksi naaraaksi joka oli "auttanut" minua muutama päivä sitten. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän lähestyi minua näin, mutten lainkaan pahoillani.
"Hei", soturinaaras sanoi ja hänen kasvoillaan oli pieni hymyntapainen. Vastasin tuohon hymyyn omalla virneelläni.
"Kas hei", sanoin nyökäten. "Hassua törmätä sinuun täällä."
Vaikka eloklaanilainen hymyili, hän ei näyttänyt erityisen halukkaalta sietämään seuraani, vaan vilkuili vähän väliä ympärilleen ikään kuin peläten jonkun katsovan meitä.
"Oliko riistastani apua?" hän kysyi uteliain silmin. Katsoin naarasta hetken ihmetellen miten joku saattoikin olla näin hyväuskoinen. Olin puoliksi odottanut, että hän olisi ehtinyt tulla järkiinsä tässä ajassa, mutta onnekseni olin ollut väärässä.
"Ehdottomasti", sanoin nyökytellen. "Sain viimein syödäkseni. Olet ollut korvaamaton apu."
Naarassoturi hymyili minulle tyytyväisesti ja livahti sitten tiehensä. Kaiketi minulla oli parin päivän päästä odotettavissa jälleen uusi ilmainen saalis. Ajatus sai kehnon mielialani hiukan kohenemaan.
Jostain syystä olin oikein suosittu tänä iltana, sillä pian toinenkin eloklaanilainen lähestyi minua. Tiesin Pohjaharhasta vain hänen nimensä, enkä oikeastaan olisi välittänyt tutustua kollikissaan sen tarkemmin. Tunne oli selvästi molemminpuolinen, sillä eloklaanilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä liittyessään seuraani.
"Näin kun puhuit Kultasiiven kanssa", Pohjaharha sanoi. "Onneksenne en kuullut mistä puhuitte."
"Ja hyvä niin", tokaisin vastaukseksi. Soturinaaraan käyttäytyminen oli ollut melko harkitsematonta, sillä tässä kissajoukossa kuka tahansa olisi saattanut kuulla. En mielelläni jäisi kiinni soturilain rikkomisesta, sillä Henkäysvarjo varmasti riemastuisi siitä. Tämä Kultasiipi-niminen kissa ei kaiketi välittänyt säännöistä tai sitten hän vain oli hiukan päästä vajaa.
"Muistuttaisin, etteivät eri klaanien kissat saa ystävystyä", valkoinen soturi sanoi hillitysti. "Te vaikutitte olevan aika hyvissä väleissä."
"Niinkö?" sanoin virnistäen. "Kultasiipi itse liittyi seuraani aivan pyytämättä. Ei ole minun vikani, että olen niin hurmaava. Ehkä sinun pitäisi suunnata syytöksesi häneen eikä minuun."
Emme ehtineet sen enempää vaihtaa sanoja, kun päälliköt alkoivat puhua. Vilkaisin sivusilmällä Pohjaharhaa, joka istui vieressäni katse Kivikukkulalla. Siristin silmiäni: hän voisi pitää huolen omista asioistaan. Tiesin, että eloklaanilaiset olivat innokkaita noudattamaan sääntöjään, mutta uskoin, etteivät Pohjaharhan lisäksi monet muut uskaltaneet muistutella toisen klaanin jäseniä niistä. Toivoin, ettei kolli aavistellut mitään ja ettei hän tosiaan ollut kuullut puheitamme; tilanne Kultasiiven kanssa oli kääntymässä oikein kiinnostavaan ja ennen kaikkea minulle edulliseen suuntaan.

"Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?" Pyräkkätassu maukui valitellen. "Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää." Lumikkoviiksi ymmärsi nuoren kollin ajatuksen sanojen pohjalla muttei voinut liittyä kannattamaan tämän ajatusta. “Ymmärrän kyllä, että se turhauttaa mutta en usko, että kokoontumiset ovat täysin turhia. Ne luovat yhteyttä klaanien välille vaikka ystävystyminen onkin kieletty toisten klaanien jäsenten kesken”, nuori kuningatar loi ajatuksensa sanoiksi tälle vielä nuoremmalle soturin alulle katsoen tätä lempeillä sinisillä silmillä Pyräkkätassun kauniin ruskeankeltaisiin. “Onhan se aika typerää, että emme saa ystävystyä tai jakaa suurinta osaa asioistamme toisten kanssa mutta se on vain turvallista ettemme palasta kaikkia heikkouksiamme muille, tiesithän sen?” Lumikkoviiksi varmisti mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan katsahti taas päälliköihin. Mesitähti lopetti kokoontumisen kutsumalla klaaninsa matkaan. Punatähti ohjasi pian omat kissansa matkaan vastapäiseen suuntaan. Lumikkoviiksi nousi jaloilleen ja hoputti myös vieressään istunutta kollia liikkeelle. Kaksikko seurasi muuta klaania ei aivan viimeisinä mutta melkein häntäpäässä jonoa. “Odotatko jo innolla soturiaikaasi? Pääset johtamaan partiota ja kaikkea muutakin. Entä odotatko rakkauselämään astumista?” Lumikkoviiksi kyseli. “Toisaalta ehkä kollit eivät ole niin innoissaan kumppanin hankinnasta”, hän kohautti lapojaan tietämättömänä.
//Pyräkkä? (hoidatkohan nää leiriin tästä?)

Siitä, kun Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja vienyt ulos leiristä, oli kulunut jo pari päivää. Oma rauhani oli mennyttä. Henkäysvarjo oleskeli suuren osan yhteisestä vapaa-ajastamme ympärilläni ja oli kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan välillämme. Vaikka oma rauhani olikin mennyttä, tyydyin hiljaa surkeaan kohtalooni. Pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, jos yrittäisin rimpuilla pois kumppanini suosiosta. Kun tilanne oli mikä oli, minun oli yritettävä olla paras mahdollinen kumppani Kuolonklaanin tulevalle päällikölle ja kissalle, jonka isä oli valinnut minulle.
Punatähti oli aiemmin tänään ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät, ja nyt me nökötimme leirin uloskäynnillä odottamassa päällikön käskyä liikkua. Yö oli kirkas, ja taivas oli miltei pilvetön. Vain muutama pilvenhattara peitti alleen joitakin lukuisista tähdistä. Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla taivaalla, eikä kuuhuipun hetkeen olisi enää pitkästi.
Kun Punatähti oli varmistanut, että jokainen kokoontumiseen lähtijä oli mukana, hän antoi lähtökäskyn ja lähdimme hänen perässään ulos leiristä. Olin etummaisten joukossa, joten jouduin odottelemaan pisimpään, että kaikki olivat päässeet ulos piikkihernetunnelista.
Päästyämme ulos leiristä, Punatähti otti suunnaksi Kivikukkulan. Kivikukkulalle päästyämme, eloklaanilaisia ei vielä näkynyt missään. Kun kuljimme Punatähden johdolla polkua pitkin kukkulan päälle, tuuli kantoi luoksemme voimakkaan eloklaanilaisten tuoksun. Kääntäessäni katseeni Hehkulammen rannalle, näin eloklaanilaisjoukon lähestyvän kukkulaa.
Kuolonklaanilaiset hajaantuivat ympäri kivistä kukkulaa niin, että jokaisella oli hyvä näkö- ja kuuloyhteys Puhujankivelle. Eloklaanilaiskissat löysivät paikkansa kuolonklaanilaisten ympäriltä.
Vihreä katseeni pyyhki kukkulalla seisovia kissoja ja etsi jotakin poikkeavaa. Osa kuolonklaanilaisista pysytteli visusti erossa eloklaanilaisista, mutta sosiaalisimmat - kuten Mäyräkynsi, Nuppujuova ja pari oppilasta - siirtyivät nopeasti eloklaanilaisten seuraan vaihtamaan kuulumisia. Silmiäni siristellen seurasin tapahtumia, yrittäen kuunnella lähettyvillä puhuvien sotureiden keskustelua. Olin niin kaukana, että kuulin vain muutaman sanan sieltä täältä: lehtisade, pennut, sairaus ja kuolema. Oletin, että ne sanat suustaan päästänyt eloklaanilaissoturi kertoi Nuppujuovalle klaaninsa kuulumisia.
Katseeni jatkoi matkaansa Puhujankiven juurella seisovaan Henkäysvarjoon, joka oli päätynyt keskustelemaan Minttuliekin kanssa. Kuolonklaanin varapäällikkö tuijotti tyhjällä katseellaan Minttuliekkiä, jonka kasvoilla oli myös melko mitäänsanomaton ilme. Punatähti ja Mesitähti keskustelivat varapäälliköidensä vieressä selvästi hieman vapautuneempina.
Taas kerran vaihdoin kohdettani, ja tällä kertaa katseeni pysähtyi valkoturkkiseen, siroon kolliin. Hetken luulin katsovani Väärävarjoa, kunnes erotin soturin silmien ympärillä olevat tummat kuviot. Hän oli Pohjaharha, Väärävarjon poika. Kolli oli kaiketi selvinnyt tuntemattomasta sairaudesta, johon hän oli Leimusilmän kertoman mukaan sairastunut. Olin jo siirtämässä katsettani pois valkeasta kollista, kun näin asian, jota en koskaan toivonut tapahtuvan. Hengitykseni salpaantui, kun tummanharmaa kolli asteli rennoin askelin häntä pystyssä valkoturkkisen luokse. En saanut katsettani enää irti Varissulan tummasta turkista. Ainoa ajatus, joka mielessäni pyöri, oli "ei, he eivät saa jutella toisilleen."
Olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Hän toki olisi ollut ainoa keskustelukumppanini, mutta hän olisi myös nähnyt silmänräpäyksessä lävitseni ja tajunnut, että Pohjaharha ei ollut minulle aivan kuka tahansa kissa.
Mutta siinä he nyt olivat, Pohjaharha ja Varissulka keskustelemassa keskenään. Molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet, eikä kumpikaan hymyillyt. Purin hampaitani yhteen ja odotin, että he lähtisivät eri suuntiin ja jättäisivät toisensa rauhaan. Niin ei kuitenkaan ehtinyt käydä, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat jo Puhujankiven päälle ja ilmoittivat kokoontumisen alkaneen.
Minun katseeni käväisi päälliköissä, mutta lipui nopeasti takaisin kissoihin. He olivat veljekset, jotka eivät tienneet toisistaan mitään. Minun katseeni etsi heistä koko ajan yhtäläisyyksiä: Vaikka Pohjaharha olikin rakenteeltaan huomattavasti kevyempi kuin Varissulka, he olivat molemmat keskikokoisia, hoikkia ja lyhytturkkisia. Näin heissä paljon samaa, aivan liian paljon. Toivoin vain, ettei kukaan erehtyisi kääntämään katsettaan kaksikkoon ja tajuaisi, että hehän olivat loppujen lopuksi aika paljonkin saman näköisiä.
Päälliköiden puheenvuorot menivät minulta tyystin ohi, kun katseeni jumitti kahdessa eri klaanien sotureissa. He katsahtivat vielä kerran toisiinsa päin ja sanoivat jotakin, mutten kuullut mitä. Kiitin hiljaa mielessäni Pimeyden Metsää, kun Varissulka nousi ylös ja jätti pentuetoverinsa yksin keskelle kukkulaa. Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin nopeasti ympärilleni. Tässä osassa kukkulaa kissoja oli vain harvakseltaan, eikä - Pimeyden Metsälle kiitos - kukaan edes vilkuillut minun suuntaani.
Loppukokoontumisen ajan rauhoittelin itseäni, kun epäluuloisuus mielessäni kasvoi. Olin varma, että salaisuuteni tulisi paljastumaan, jolloin aivan kaikki menisi pieleen. Olivatko kollit itse edes tajunneet keskustelevansa pentuetoverinsa kanssa? Vai luulivatko he juttelevansa vain jonkun satunnaisen, vieraan klaanin jäsenen kanssa? Olin varma, että Henkäysvarjo oli huomannut reaktioni. Mitä hän ajatteli? Katuiko hän päätöstään antaa minulle anteeksi?
Samalla kun hermostuneet ajatukset pyörivät päässäni, ulkokuoreni pysyi ilmeettömänä. Minun oli pysyttävä mahdollisimman normaalina, jotta salaisuuteni olisi turvassa. Jos se tulisi julki, koko elämäni olisi ohi.

//KP-boosti

"Herätys", Henkäysvarjon ääni sai minut pysähtymään käpälät liukuen. Olin parhaillaan juossut metsän sokkeloista polkua pitkin oravan perässä. Katselin hämmentyneenä ympärilläni olevaa metsää, muttei harmaata raidallista soturia näkynyt missään. En osannut paikantaa, mistä ääni kuului.
"Herätys", ääni sanoi uudelleen ja repi minut viimein pois unen maailmasta. Ravistelin väsyneenä päätäni ja raotin unisia silmiäni. Henkäysvarjo katsoi minua vaaleansinisiä silmiään siristellen.
"Nouse ylös, minulla on sinulle asiaa", vaaleanharmaa kolli kuiskasi ja nyökäytti päällään pesän uloskäyntiä kohti. Minulla meni hetki tajuta, että pesässä oli edelleen pilkkopimeää ja se oli täynnä nukkuvia sotureita. Minkä ihmeen takia Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä? Valtava väsymys oli vähällä saada minut sulkemaan silmäni, mutta uteliaisuus vei voiton. Nousin väsyneenä ylös lämpimästä vuoteestani ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen samalla, kun avasin suuni haukotellessani.
Pujottelin nukkuvien sotureiden välistä pesän uloskäynnille. Astuin ulos lämpöisestä pesästä kylmälle pääaukiolle. Etsin vihreällä katseellani Henkäysvarjoa, joka oli siirtynyt piikkihernetunnelin kupeeseen. Lehtisade oli jo pitkällä ja erityisesti yöt kylmenivät vauhdilla. Ohut turkkini ei juurikaan suojannut minua kylmyydeltä, joten olisin mieluiten viettänyt kylmät yöt sotureiden pesän lämmössä, enkä ulkona Henkäysvarjon kanssa. Yövartiossa oleva Latvaruusu istui Henkäysvarjon vierellä, ja kaksikko näytti puhuvan jostakin.
Mutta kun kävelin heitä kohti, he nostivat nopeasti katseensa minuun ja vaikenivat. Siristin epäluuloisena silmiäni ja kohtasin empimättä Henkäysvarjon sinisten silmien viileän katseen.
"Tämän on parempi olla jotakin tärkeää, kun herätit minut keskellä yötä", naukaisin terävällä äänellä ja annoin häntäni heilahdella sivulta toiselle. Henkäysvarjo nyökkäsi:
"Se on. Tule."
En olisi halunnut seurata, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Jos en seuraisi, en saisi tietää mitä kolli halusi minulle kertoa. Vilkaisin Latvaruusua, joka oli kääntänyt katseensa poispäin minusta leirin tyhjälle pääaukiolle. Henkäysvarjo oli päässyt jo piikkihernetunnelin puoliväliin, kun vasta lähdin hänen peräänsä.
Leirin ulkopuolella oli vielä kylmempää kuin kallion ja piikkihernemuurien suojaamassa leirissä. Avoimessa maastossa tuuli pääsi kulkemaan vapaana. Kulkiessaan ohitsemme, tuuli jäi hetkeksi leikittelemään harmailla turkeillamme. Kehoni värähti inhottavasta kylmyydestä. Katseeni kohosi taivaaseen, joka oli vielä nukkumaan mennessäni ollut tummien pilvien peittämä. Nyt se oli kirkas, eikä pilvistä näkynyt jälkeäkään. Kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla miltei täyden kuun rinnalla.
Henkäysvarjo vilkaisi minua, mutta lähti aivan yllättäen, sanaakaan sanomatta juoksuun. Ellen olisi ollut niin pirun kiinnostunut kollin asiasta, olisin kääntynyt jo ympäri ja palannut takaisin lämpimään pesään. Mutta koska kiinnostus oli liian suuri, lähdin juoksemaan itseäni nopeamman kissan perässä kohti etelää. Juostessa lihakseni lämpesivät ja kylmä ilma ei tuntunut enää niin kylmältä. Henkäysvarjo oli minua nopeampi juoksija, mutta hän hidasti tahtiaan aina välillä, jotta pysyisin hänen perässään. Jossain kohtaa kolli vaihtoi suuntaa Hehkulammelle päin.
Henkäysvarjo hidasti tahtiaan siinä vaiheessa, kun Kivikukkula näkyi, mutta oli kuitenkin melko kaukana meistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni lämpimästi hymyillen. Henkäysvarjo sai minut yhä vain ärsyyntyneemmäksi, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena.
"No niin, nyt olemme tarpeeksi kaukana leiristä ja ylimääräisistä korvapareista", raidallinen kolli naukaisi rennolla äänellä. Siristin silmiäni mietteliäänä.
"Mitä muut eivät saa kuulla?" kysyin tasaisella, kylmällä äänellä ja kohotin aavistuksen verran ylöspäin. Henkäysvarjo vakavoitui, ja tämän lämmin hymy oli nopeasti pelkkä muisto vain. Kollin kasvoille piirtyi synkkä ilme.
"Asiani koskee Varissulkaa ja sitä, miten sinä petit minut", kollin terävät sanat tuntuivat viiltona rinnassani. Kehoni jännittyi, mitä kolli oikein suunnitteli? En irrottanut kylmää katsettani Henkäysvarjon vaaleansinisistä silmistä. En pitänyt lainkaan mahdottomana ajatuksena, että hän oli tuonut minut tänne riistääkseen henkeni. Nyt, kun hän otti puheeksi menneisyyden tapahtumat, ajatus tuntui hyvinkin todennäköiseltä. Minä olin kuitenkin päättänyt, etten kuolisi noin vain Henkäysvarjon kynsiin. Hän toki oli minua parempi taistelija ja nopeampi juoksija, mutta pärjäisin hänelle kyllä älykkyyttäni hyödyntäen.
"Älä säikähdä", Henkäysvarjo sanoi nyt hieman rauhallisemmalla äänellä ja kumartui minun tasolleni, "olen valmis antamaan sen kaiken anteeksi."
Varapäällikön sanat yllättivät minut täysin, enkä kyennyt peittelemään sitä. Hämmentynyt ilme viipyi kasvoillani vain hetken, mutta epäilemättä Henkäysvarjo huomasi sen. Pysyin vaiti, sillä en tiennyt mitä sanoa. Yritin lukea Henkäysvarjon vakavaa ilmettä selvittääkseni, oliko tämä tosissaan vai yrittikö hän vain vedättää minua.
"Olen miettinyt meitä paljon viimeaikoina, ja tullut siihen tulokseen, että sinä ansaitset toisen mahdollisuuden. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ajattelin, että voisin yrittää vihdoinkin olla Varissulalle isä, jonka hän ansaitsee", Henkäysvarjo lausui samalla, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Kolli kuulosti ja näytti vilpittömältä, mutta siitä huolimatta minun oli vaikea uskoa häntä. Miksi hän nyt yhtäkkiä antaisi anteeksi kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen? Mikäli olisimme olleet leirissä, emmekä kaksin keskellä tyhjää, öistä reviiriä, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta toisaalta Varissulan kannalta myöntyminen oli ainoa vaihtoehto. Henkäysvarjo oli Kuolonklaanin tuleva päällikkö, ja noustakseen arvokkaammaksi soturiksi, Varissulka tarvitsisi päällikön siunauksen.
"Se kuulostaa hyvältä", vastasin kollille hetken hiljaisuuden päätteeksi ja kohtasin jälleen tämän sinisen katseen. Henkäysvarjon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta minua ei hymyilyttänyt. Olin ollut iloinen päästyäni eroon Henkäysvarjosta ja tämän inhottavasta seurasta, ja olisin mielelläni jatkanut samaan malliin. Mutta olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Varissulka saisi ansaitsemansa mahdollisuudet edetä klaanin arvoasteikolla.
"Voinko nyt palata takaisin nukkumaan?" esitin kylmän kysymyksen kollille, joka näytti olevan tyytyväinen keskustelumme lopputulokseen. Henkäysvarjo ei lakannut hymyilemästä, vaan nyökkäsi:
"Kävellään yhtä matkaa takaisin leiriin. Anteeksi, että herätin sinut näin. Ajattelin, ettet tahdo käydä tätä keskustelua päivällä, kun kuka tahansa voi kuulla meidät."
Henkäysvarjo oli oikeassa, mutten halunnut sanoa sitä hänelle ääneen. Paluumatkalla takaisin kohti leiriä, Henkäysvarjo oli aivan kuten ennen Varissulan syntymää. Hän puheli niitä näitä, ja minä kuuntelin hiljaa vierestä, vastaten välillä jotakin lyhyesti. Henkäysvarjon seura ei edelleenkään ollut mieleeni, mutta en kokenut oikeudekseni valittaa. Jyrkänneloikka oli valinnut hänet minun kumppanikseni, joten minun täytyi kunnioittaa isäni tahtoa ja yrittää parhaani mukaan vain kestää tätä tilannetta.

//KP-boosti

"Menkää te hetkeksi pois", Hehkuaskel komensi minua ja Turhamyrskyä, vilkaisin mestariani, joka nyökkäsi myöntävästi. Kävelin poispäin, vilkaisin kuitenkin surullisesti Nuppujuovaa ennen kuin lähdin. Nuppujuova raukan silmä oli umpeutunut kiinni, jakaikki tämä on sen tyhmän jäniksen syytä! En enää tiennyt halusinko enää tämän jälkeen syödä jäniksiä, mutta minun on pakko. Tunsin sääliä Nuppujuovaa kohtaan, jos tämän toisesta silmästä tulisi sokea? Niin kuin isälläni? En halunnut sitä Nuppujuovalle, hän on kiva, mutta on ollut hiukan omituinen lähiaikoina. En tiennyt mistä se johtui, johtuiko se minusta? Jos ei, niin mistä sitten? Turhamyrsky käveli vieressäni, kolli näpäytti hännällään päälakeani. "Tämän tapauksen jälkeen, voit pitää loppupäivän vapaata", Turhamyrsky sanoi, eikä tämän äänestä kuullut millä mielellä tämä oli. Nyökkäsin ja kävelin rivakalla tahdilla kohti oppilaiden pesää. Minulla ei ollut ystäviä, joille puhua tästä. Veljeni ei viettänyt enää paljoa aikaa kanssani, ja isäni pystyi samaistumaan siihen, mutta jutustelimme aina ohimennen. Minusta tuntui, että ainoa joka minusta välittää on Orvokkisydän, rakas emoni, mutta hän ei ollut täällä nyt, harmillisesti. Asetuin makaamaan vuoteelleni, ja laskin pääni etutassujeni varaan. Huokaisin raskaasti. Kaikkea vain tapahtuu pääni menoksi, mutta tämä oli kauheinta mitä olin kokenut tähän mennessä. Haukottelin, olin väsynyt, ja surullinen. Ehkä minun pitäisi ottaa tirsat, ja sitten käydä katsomassa Nuppujuovaa. Hymyilin varovasti, ja nukahdin levottomaan uneen.
Avasin silmäni ja nousin istumaan, en nukkunut kovinkaan kauan, mutta väsymys oli poissa. Mielessäni oli yksi asia, käy katsomassa Nuppujuovaa. Nousin päättäväisesti seisomaan ja kävelin ulos oppilaiden pesästä. Lähestyin varmoin askelin parantajan pesää. Kurkistin sisälle, ja Hehkuaskel tuli minua vastaan. "Voinko tulla katsomaan Nuppujuovaa?" kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Tulin sisälle. "Hei Nuppujuova", sanoin hymyillen, naaras käänsi katseensa minuun ja näytti piristyvän.

// Nuppu?

Käännyimme Loiskevarjon kanssa kohti tiheikköä. Toivoin hiukan, että kolli käyttäytyisi hieman kypsemmin.
"No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!" kolli voihkaisi. Vilkaisin nuorta kollia sivusilmälläni, olin hyvin kummastunut. Ennen kuin ehdin vastata, kuulin ulvaisun, punaruskea iso hahmo syöksyi piikkiherne puskasta, tiesin jo heti mikä se oli, se oli kettu. Loiskevarjo ampaisi nopeasti eteeni, ikään kuin suojakseni, kuvitteliko hän etten osaa puolustaa itseäni!? Kettu murisi uhkaavasti, ja tämän viekkaista ja julmista silmistä paistoi ylimielisyys, ja pilkallisuus meitä kohtaan. "Kyllä minäkin osaan taistella vaikka olen naaras!" karjaisin Loiskevarjolle ja sähisin ketulle. "Taistele! Tämä ei ole leikkiä vaan vakavaa!" huusin ja sähisin uhkaavasti. Minulla ei ollut aikaa keskittyä miten Loiskevarjo taisteli, minun piti keskittyä omaan suoritukseeni, ja vakavasti. Karjaisin raivokkaasti, ja syöksyin kohti punaruskeaa, julmaa olentoa. Paljastin terävät hampaani, ja kynteni, ja tartuin tämän oikeaan etujalkaan. Puraisin kovaa, niin että hampaani upposivat tämän lihaan, ja raastoin kynsillä, että ketulle jäisi varmasti ruhjeita pitkäksi aikaa. Kettu ulvaisi kivusta, ja heilautti villisti etujalkojaan. Menetin otteeni, ja lensin puuta päin. Parkaisin kivusta, joka poltti selkääni, mutta olin hyvilläni nähdessäni ketun verta vuotavan jalan. Kettu lähestyi hampaat uhkaavasti esillä, sähisin ketulle, mutta se ei hätkähtänyt. Onnekseni Loiskevarjo hyppäsi ketun selkään, ja upotti kyntensä ketun selkään. Kettu parkaisi ja keskittyi nyt Loiskevarjoon, eikä minuun. Nousin sihahtaen ylös, ja hyppäsin kohti tämän päätä. Tartuin kynsilläni tämän niskasta, ja verta tirskahti tassuilleni. Raavin mitä kynsistäni pystyin, mutta kettukin osasi olla ovela. Se tarttui terävillä hampaillaan häntääni, ja kirkaisin, kynsieni ote lipesi ja kettu roikotti minua hännästäni. Se heitti minut ilmaan, ja nappasi hampaillaan kiinni, se puri selkääni ja ravisti minua. "Loiskevarjo!" kirkaisin apua, ja yritin sinnitellä kivussa, ja olla ajattelematta kyljilläni valuvasta verestä.

// Loiske?