"Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta", emo vaakuutteli vienosti hymyillen, ja hänen silmistään valui kyyneliä. Painauduin tiukemmin vasten emon kylkeä. "Älä itke emo, Valo pärjää, olet ihana emo, ja Sammakko ei ole niin kauhea kuin luulin", sanoin hiljaa ja hymyilin vienoa hymyä varovasti. Emo nuolaisi päälakeani hellästi ja otti mukavamman asennon. Emon ja Kirkaspennun lämpö tuntui kyljissä ihanalta, minulla on perhe, joka rakastaa minua, en tarvitse mitään muuta, kuin rakkautta. Ajattelin hymyillen varovasti, ja nukahdin.
Istuin pesän ulkopuolella ja katselin maassa mönkivää ötökkää silmät suurina. Punatähti oli aiemmin kertonut että tänään on kokoontuminen, ja emo oli päässyt sinne. En tiennyt mikä on kokoontuminen, saati siitä mitä siellä tehdään. Olin ajatuksissani, ja samaan aikaan mielenkiintoinen ötökkä mönki pois. Olin surullinen, kukaan ei ollut seurassani. Eikö kukaan välitä minusta? Niiskaisin hiukan surullisesti. Kirkaspentu hyppi yllättäen iloisesti luokseni. Katsoin tätä varovasti, ja kallistin päätäni kysyvästi. "Mennään leikkimään noiden kanssa!" Kirkaspentu hihkui ja osoitti Höyhenhallan pentuetta. Katsoin heitä varovasti, ja pudistin päätäni. En tiennyt edes heidän nimiään, ja olen mieluummin sisällä ja mietin elämääni. "En halua, haluan kuunnella mieluummin klaaninvanhimpien satuja", sanoin ja kävelin varovasti kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Kirkaspentu pudisti päätään ja esti minua pääsemästä sisälle. "Me mennään leikkimään!" hän sanoi päättäväisesti, ja työnsi minua sinne päin, jossa Höyhenhallan pennut olivat. En pannut vastaan, en kuitenkaan pystyisi vastustamaan siskoani. Olimme pian heidän luona, ja katsoin heitä ujosti, ja seisoin vastahakoisesti. "Hei", sanoin hiljaa ja käänsin katseeni maahan.

// Höpö pennut?

Aaltosalama yllättynyt, miten hyvin Varissulan suoritus oli mennyt pienen opastamisen jälkeen. Ei se tietenkään täydellinen ollut - tai yhtä hyvä kuin Aaltosalaman - mutta paljon parempi verrattuna kollin aikaisempaan yritykseen.
"Ei huono", hän myönsi soturille ja katseli tätä siristäen mietteliäästi silmiään. "Ehkä sinusta on ainesta johonkin."
Varissulka näytti tyytyväiseltä itseensä. "Tarvitsenkohan enää harjoitustakaan, kun olen tällainen luonnonlahjakkuus?" tämä myhäili ääneen.
Aaltosalama pyöritteli silmiään ja huiskaisin tätä kuonolle hännällään. "Et sinä kaikkea yhdessä päivässä opi, hiirenaivo. Sitä paitsi, jos et jatka harjoittelua, unohdat varmasti pian juuri kanssasi jakamani viisaudet ja kaikki tämä on turhaa", hän tuhahti.
"Jos arvon mestari kerran niin tuumii", Varissulka hymähti, ja tummanharmaan soturin naamalla oli varsin raivostuttava, näsäviisas virnistys, joka sai Aaltosalaman hermot kireäksi.
"Harjoittelemme tätä vielä jonkin aikaa, kunnes meidän pitää palata leiriin", naaras maukui ja potkaisi kävyn taas kauemmaksi Varissulasta. "Enhän suinkaan halua oppilaani myöhästyvän täydenkuun kokoontumisesta tänä iltana. Onhan se niin jännittävä tapahtuma tuollaiselle pienelle, maailmaa ihmettelevälle kissanpojalle." Hän väläytti kollille kopean hymyn ja käski tätä sitten jatkamaan harjoitusta, kunnes he lopulta palasivat leiriin ja Varissulka pääsi valmistautumaan illan suureen kohokohtaan rauhassa.

Lumikkoviiksen rohkaisevat sanat saivat minut paremmalle tuulelle. Naurahdin ja pudistelin päätäni huvittuneena.
"Kiitoksia vain, jos kerran oikeasti olet sitä mieltä", kehräsin naaraan kommentille, ja ennen kuin ehdin maukua enempää, Kivikukkulan päältä kajahti ääni, joka merkitsi kokoontumisen alkamista. Katsahdin Lumikkoviikseen hammasta purren. "Pahastutko, jos jään istumaan tähän kanssasi? Kokoontuminen on jo alkamassa, enkä viitsisi lähteä etsimään uutta istumapaikkaa."
"Siitä vain", Lumikkoviiksi hymyili ja teki tilaa littanalla kivellä, jonka päällä istui. Kävin istumaan hänen viereensä ja suuntasin katseeni ylös kukkulalle, jossa Mesitähti ja Punatähti seisoivat vieretysten. Kaksikosta Punatähti avasi kokoontumisen puheenvuorollaan:
"Kuu on taas täysi, jonka vuoksi olemme jälleen kokoontuneet Kivikukkulalle. Olemme päässeet klaaneissa jyllänneestä sairaudesta ja sen aiheuttamista kuolemista hyvin yli, Kuolonklaaniin on syntynyt uusia pentuja, jotka ovat klaanimme tulevaisuus. Klaanissa on myös kaksi uutta soturia: Roihumarja ja Loiskevarjo. Reviirillämme vaelteli jonkin aikaa sitten kettu, jonka hoitelimme hengiltä ongelmitta. Kaikin puolin Kuolonklaanissa menee erittäin hyvin, olemme aloittaneet ajoissa valmistautumisen tulevaan lehtikatoon."
Tämän jälkeen seurasi Eloklaanin päällikön puheenvuoro, jonka kuuntelin puolella korvalla. Sotureita oli nimitetty, sotureita oli kuollut, sotureita oli lähtenyt… Sitä samaa vanhaa. Puheet sisälsivät hyvin niukasti sisältöä, ja se hieman turhautti minua. Mitä järkeä oli järjestää tällainen tapahtuma kerran kuussa, jossa kaikki pönöttivät eri puolilla kivistä kukkulaa kuunnellen kahden "merkkikissan" löpisevän jonninjoutavuuksia? Jos minä olisin saanut päättää, kokoontuminen olisi järjestetty aivan eri tavalla.
Puheenvuorojen päätyttyä kissoilla oli vielä hetki aikaa seurustella keskenään. Istuin yhä Lumikkoviiksen vieressä, eikä minua oikeastaan huvittanut lähteä etsimään itselleni uutta seuraa, sillä saattaisin törmätä Mäyräkynteen. Hän oli kiva kissa, mutta juuri nyt en kaivannut häntä hönkimään niskaani.
"Mitä mieltä olet näistä kokoontumisista?" kysyin Lumikkoviikseltä ja käänsin katseeni naaraan sinisiin silmiin. "Ovatko ne sinustakin vähän… noh, turhia? Loppujen lopuksi meitä on kielletty keskustelemasta liikaa toisen klaanin kissojen kanssa ja päällikötkin paljastavat klaanien tapahtumista vain murto-osan. Minusta se on vähän mälsää."

//Lumikko?

Kaamostassu virnisti Toivetassulle, kun toinen tarttui hänen tassuunsa ja naukaisi voivansa antaa hänelle anteeksi. Kaamostassu oli juuri ehtinyt naukua pahoittelut puheistaan, mutta Toivetassu keskeytti hänet ja naukaisi Mäyräkynnen olevan katala kuin kettu. Toisen puheet saivat Kaamostassun toiveikkaaksi, kenties toinen olisikin helpompi vastus. Mäyräkynsi saisi katua, että hän oli koskaan liittynyt Kuolonklaaniin. Siitä kollikissa pitäisi ehdottomasti huolen.
"No, sovitaan sitten niin! Tästä päivästä lähtien olen parempi Kaamostassu", tummaturkkinen kissa myöntyi hampaita nitkutellen.
"Ja vaikka oletkin spesiaali kissa, niin et ole ainoa. Olen pyytänyt myös sisaruksiltani, siis Pyräkkätassulta etenkin anteeksi", oppilas kertoi Toivetassulle ja väläytti sitten toiselle pirteän hymynsä.
"Mutta.. Siitä isästäsi. Minusta hän kohtelee sinua todella epäreilusti! En kerro sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, mutta sinuna minä en antaisi hänen kohdella sinua noin. Jos sinä haluat, voisin auttaa sinua tässä. Sovinnoneleenä, tietenkin", kuolonklaanilainen kissa tarjoutui ja heitti häntänsä kehonsa suojaksi. Kaamostassun harmaansiniset silmät tarkkailivat Toivetassua uteliaina ja toiveikkaina.
"Tarkoitan, että en halua, että ystäviäni - tai tulevia sellaisia -, kohdellaan huonosti! Hän on myös veljeni mestari ja pelkään, että Pyräkkätassu saa myös huonoa kohtelua osakseen. Hän on niin pieni, että Mäyräkynnen olisi helppo kiusata häntä", Kaamostassu mourui nuoremmalle kollioppilaalle huolestuneen oloisena ja pyyhkäisi käpälällään kuonoaan. Kaamostassu huokaili hiljakseen ja piti Toivetassuun ystävällisen katsekontaktin. Sisällään hän tunsi ärsytystä ja ällötystä, mutta hän ei antanut sen näkyä lainkaan.

//Toive?

"Anteeksi, melkein törmäsin sinuun", Pyräkkätassu pahoitteli törmättyään harmaavalkoiseen naaraaseen keskellä kokoontumista. "Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa." Lumikkoviiksi naurahti kehrähtäen samalla. “Hän on vähän sellainen. Tiedätkö mitä?” nuori kuningatar naukui innostavasti. “No?” Pyräkkätassu kysyi näreissään ja Lumikkoviikselle tuli paniikki. Mitä hänen oikein pitikään sanoa!? “Pian olet soturi ja sitten saat kuljeskella metsissä ja pääset eroon ärsyttävästä mestarista.” Pyräkkätassu naurahti piristyen hiukan. "Tosin Mäyräkynnen tuntien hän varmaan seurailee minua vielä soturinakin, sillä olen tehnyt niin monta karkaamistemppua Eloklaanin puolelle rajaa", hän naukahti kuitenkin häntä valahtaen. “Ei sinun hänestä tarvitse piitata! Soturina loistat jopa Eloklaanin puolelle omaa upeuttasi ja Mäyräkynsikin jää varjoon rinnallasi”, Lumikkoviiksi rohkaisi toista iloisilla sanoillaan. Mäyräkynsi todella oli yksi Lumikkoviiksen rajoja koettelevimmista kissoista - tämä oli samaan aikaan ärsyttävä että hyvä ystävä mutta häntä suojeleva kuningatar ei päästäisi pentujensa lähelle tai varsinkaan mestariksi! Punatähti oli aikeissa aloittaa kokoontuminen joten Pyräkkätassun pitäisi kiirehtiä kiittämään naarasta tai tämän usko kolliin laskisi merkittävästi.
//Pyräkkä?

Untuvapentu, tule nyt sieltä!" ulvaisin. Katselin kuinka Untuvapentu juoksi takaisin. "Emo, minulla on nälkä!" huudahdin. Höyhenhalla, emoni katsoi meitä rakastavasti. Minua harmitti että olin joutunut jättämään isäni ja veljeni. Siskoistani, Untuvapennusta ja Hahtuvapennusta ei oikeastaan ollut hirveästi minulle seuraa. Salamanteri oli ollut kiva veli. Minua myös harmitti se, että emme voineet jäädä isän luo. "Miksi meidän pitää olla täällä?" kysyin. "Ei Salamanterikaan tänne tullut." "Se on vähän eri asia." emo vastasi hieman vältellen katsettani. "Kerron sinulle, joskus isompana." "Ei kun minä haluan tietää nyt!" kiljaisin. Höyhenhalla laski häntänsä rauhoittavasti ympärilleni. "Rauhoitu." hän naukaisi pehmeästi. Henkäisin. Hahtuvapentu ja Untuvapentu leikkivät parantajakissoja pesän nurkassa. "Leikkisit siskojesi kanssa." Höyhenhalla sanoi. "En halua." totesin myrtyneenä. Potkaisin sammalia. Huomasin siitä tulleen sammalpallon. Viskasin sen Untuvapennulle. Untuvapentu koppasi sen sulavasti. "Ollaan sammalpalloa!" hihkaisin. "Älkää pennut pitäkö meteliä. Täällä ei sitä sovi pelata." Mäntyviiksi tuli sanomaan. "Ulkona?" kysyin toiveikkaasti. Kallistin päätäni söpösti. "Ei ilman kuningatarta." Höyhenhalla sanoi. "Enköhän minä voi mennä ennen kuin täytyy mennä taas vaihtamaan sammalia." Mäntyviiksi totesi hieman kiusaantunut ilme kasvoillaan. Minua kummastutti. Miksi Mäntyviiksen täytyisi vaihtaa kaikkien sammalet? Olin kuullut jotain "lainrikkojasta; joten olikohan se Mäntyviiksi? "Kiitos." Höyhenhalla naukaisi. Mäntyviiksi harppoi ulos. Katselin naaraan mustaa turkkia ja heiluvaa häntää. Hän vaikutti oikeastaan...ihan söpöltä, vaikkakin hurjan vanhalta. Pyörittelin silmiäni pari kertaa. En todellakaan ollut ihastunut häneen! Mieluummin vaikka mäyrään! Mäntyviiksi oli pysähtynyt pentutarhan aukolle. "Tuletko?" hän kysyi. "Joo." sanoin ja juoksin aukiolle. Vanha naaras tuijotti peräämme. "Hei mitä te teette?" kysyin nähdessäni Hahtuvapennun. "Etsittiin sinua. Hei Untuvapentu, Katajapentu on täällä!" Hahtuvapentu vastasi. Hetken päästä Untuvapentukin ilmestyi näkyviin. "Mitä tehdään?" hän kysyi puuskuttaen. "Leikitään piilosta!" päätin. Untuvapennun silmissä näkyi epäröivyys. "Ei ehkä." hän naukui. "Suostu nyt." Hahtuvapentukin yritti. "Okei." Untuvapentu sanoi ja hypähti ilmaan. Vilkuilin hetken aikaa ympärilleni. "Kuka on etsijä?" Hahtuvapentu kysyi. Hätkähdin hieman. "Minä voin olla." Mäntyviiksi vastasi.
"pennut, Höpö tai Mänty?"

Teki kipeää kuulla totuus liskojen horrostamisesta. Joutuisin siis todella kestämään lehtikadon kylmyyttä ja pimeyttä näkemättä vilaustakaan suomuisista ystävistäni. Niin epäreilua!
"Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia", Pimentovarjo maukui lohduttavasti. Katsahdin häneen korvat lannistuneesti luimussa. Naaras selvensi, mitä oli tarkoittanut puhuessaan muissa eläimissä tapahtuvista muutoksista: "Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein."
Vaikka hiiret, oravat ja sen sellaiset eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin liskot, arvostin silti suuresti emoni elettä yrittää piristää minua. Kenties voisin yrittää suunnata tänä lehtikatona huomioni myös muihin metsän eläimiin ja yrittää oppia niistä enemmän odotellessani liskojen paluuta.
"Kiitos paljon, emo", naukaisin kiitollisena ja puskin päälläni naaraan lapaa. "Ehkä minä yritän seurata muitakin eläimiä jatkossa."
Pimentovarjo väläytti minulle lempeän hymyn. "Se on hyvä kuulla."
Jutustelimme emon kanssa vielä niitä näitä, ennen kuin minun piti mennä nukkumaan. Nau'uin naaraalle hyvät yöt ja suuntasin oppilaiden pesälle, jossa muut oppilaat jo tuhisivat sikiunessa.

Täysikuu loisti kirkkaana öisellä taivaalla. Olimme saapuneet hetki sitten Kivikukkulalle, jonne myös eloklaanilaisten odotettiin saapuvan pian.
"Muista, kun eloklaanilaiset tulevat, ole kohtelias mutta älä mene jutustelemaan heidän kanssaan", Mäyräkynsi ohjeisti minua, kun kauempana horisontissa näkyi lähestyviä tummia hahmoja. Istuin mestarini vierellä ja yritin kuikuilla kiven päältä tulijoihin päin.
"Miksi?" kysyin irrottamatta katsettani saapuvista kissoista.
"Koska sinut tietäen vuodatat heille kaikki salaisuutemme", soturi murahti ja näpäytti minua kevyesti korvanlehdelle tassullaan. Huokaisin ja pyörittelin silmiäni - en minä niin paha lörppösuu ollut. Sitä paitsi, eihän meillä edes mitään salaisuuksia ollut. Vai oliko ne jätetty kertomatta minulle? Kerrassaan epäreilua, jos asian laita oli niin!
Seurasin kiveltä mestarini vierestä, miten eloklaanilaisia puikkelehti kuolonklaanilaisten sekaan. Kun Mäyräkynnen silmä vältti, lähdin omille teilleni - niinhän kaikki muutkin oppilaat tekivät. Ei minua tarvinnut holhota niin kuin jotakin pikkupentua.
Pujottelin liikkuvien kissojen välissä, ja yhtäkkiä eteeni ilmestyi harmaa turkki. Tein äkkipysähdyksen ja tajusin kissan olevan Lumikkoviiksi, yksi klaanimme sotureista, tosin tällä hetkellä hän oli kuningattarena pentutarhalla.
"Anteeksi, melkein törmäsin sinuun", pahoittelin naaraalle ja hymyilin vähän. "Minulla oli kiire pötkiä pakoon Mäyräkynnen haukankatseelta. Hänen mielestään puhun muka liikaa, enkä siksi saisi keskustella eloklaanilaisten kanssa."

//Lumikko?

Ulisin pidellen silmääni. Kani oli tunkenut käpälänsä syvälle. Pyörretassu kantoi minua selässään. En ymmärtänyt, miten hän jaksoi. No, olin kuitenkin nuori ja solakka, joten tuskin siitä ongelmaa tulisi. Silmääni sattui hillittömästi. Huomasin Turhamyrskyn katsovan minua ehkä.. hieman nolona? Sain juuri ja juuri nähtyä että leirin sisäänkäynti oli lähellä. Pyörretassu laski minut kevyesti parantajan pesän suulle. "Hehkuaskel, täällä tarvitaan apua." hän sanoi määrätietoisesti. Ihailin kollin rohkeutta. Hän oli loistava klaanitoveri..ehkäpä jopa kumppani? En jaksanut ajatella semmoista. Silmääni sattui hurjasti. Kuulin kuinka Turhamyrsky selitti Hehkuaskelelle jotain. Hehkuaskel kumartui yläpuolelleni. "Menkää te hetkeksi pois." Hehkuaskel komensi Pyörretassulle ja Turhamyrskylle. He katosivat pois, mutta Pyörretassu vilkaisi minuun surullisena. Silmäni oli umpeutunut kiinni. "Mikä sinuun kävi?" Hehkuaskel kysyi. "K-kani survaisi minua silmään..ai!" älähdin pidellen silmääni. Hehkuaskel henkäisi. "Katsotaanpa. Ei näytä pahalta, silmä saadaan kuntoon. Joudut olemaan kuitenkin täällä..ehkä muutaman viikon?" Hehkuaskel totesi. Ilon värähdys kulki ruumiini läpi. En joutuisikaan puolisokeaksi! Kuitenkin minua järkytti se, että Hehkuaskel puhui synkkään sävyyn. "Onko se paha juttu?" kysyin. "Silmääsi saattaa jäädä arpia." Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin pelokkaana. Mitä jos minua alettaisiin haukkumaan? Olin kuitenkin oppinut jo, että niiden muka "mahtavien" kissojen haukut eivät olleet yhtään tärkeämpiä kuin hiirenpapanat. Sydäntäni kuitenkin raastoi se, että en saisi tavata Pyörretassua moneen päivään. Entä jos hän tulisi vierailemaan tänne? Kyyneleet nousivat silmiini. Varjokarva olisi ollut heti salamana paikalla ja huolehtimassa minusta. Näin mielessäni kollin ystävällisen lämpimät silmät. Mutta, ei niitä ollut enää. Varjokarva oli kuollut. Minulla ei ollut enää mitään. Varjokarva oli ollut minulle kuin varaisä mutta ei enää. Minulla ei ollut enää ketään läheistä. Hehkuaskel laittoi kehäkukan mehua silmääni. Yhtäkkiä se alkoi kirvellä. "Ai!" älähdin. "Älä huoli, ei se satu paljoa." Hehkuaskel naukaisi. "Annan sinulle unikonsiemeniä nukkumiseen. Silloin minulla on parempi mahdollisuus." Huokaisin. Hehkuaskel antoi minulle muutaman siemenen. Söin ne ja tunsin kuinka minua alkoi väsyttää. Nukahdin uneen. Kun heräsin, räpyttelin silmiäni parantajan pesän valossa.
"Pyörre?"

Pimentovarjo: 11kp -

Huomenkyyhky: 8kp -

Mäyräkynsi: 12kp -

Aaltosalama: 6kp -

Kaamostassu: 10kp -

Nuppujuova: 26kp! -

Mäntyviiksi: 39kp! -

Toivetassu: 3kp -

Tuimakatse: 16kp -

Pyräkkätassu: 4kp - Soturin pisteet kasassa, eli sinut ja pentuetoverisi voidaan nimittää sotureiksi kun haluatte.

Orvokkisydän: 8kp -

Tuhkajuova: 16kp -

Untuvapentu: 11kp -

Loiskevarjo: 14kp -

Taivaspentu: 3kp -

Pyörretassu: 11kp -

Lumikkoviiksi: 4kp -

Varissulka: 4kp -

Korviani poltteli nolostuksesta, kun Aaltosalama arvioi vaanimisasentoani. Oliko se todella niin kehno? Soturinaaras tuntui löytävän korjaamista asioista, joita en ollut edes tullut ajatelleeksi. En ollut kuvitellut, että minun häntäni sijainnilla olisi yhtään mitään väliä saalistaessa.
"Minun itsetuntoni on oikein korkealla, kiitos vain", puuskahdin vastaukseksi naaraan ohjeistukselle. Noudatin kuitenkin hänen korjauksiaan sen enempää mukisematta. Siirsin käpäläni lähemmäs ja häntäni alas ja katsoin sitten Aaltosalamaa kysyvästi. Punaruskea soturi pudisti hiukan päätään.
"Älä siirrä jalkojasi sentään liian lähelle, tasapainosi heikkenee noin. Ja jos häntäsi laahaa maata, se voi aiheuttaa ääntä, mikä säikäyttää riistan pois."
Tuhahdin turhautuneena.
"Missä ihmeessä niiden on sitten oltava?" kysyin katsoen Aaltosalamaa kyräillen. Soturi kohautti lapojaan.
"Sopivassa kohtaa", hän vastasi yksinkertaisesti. Pyöräytin silmiäni; kaipa hän oli oikeassa. Siirsin jalkojani aavistuksen kauemmas, jolloin asentoni tuntui varmemmalta. Kohotin häntääni niin, ettei se kahisuttanut maassa lojuvia lehtiä, mutta pidin sen kuitenkin visusti alhaalla. Sitten kohdistin katseeni edessäni olevaan käpyyn. Kuvittelin sen paikalle hiiren, ja minun oli oikein hillittävä häntääni, ettei se alkanut kiemurtelemaan ilmassa. Sitten ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuillani kävyn päälle. Ainakin yritykseni oli tuntunut paremmalta kuin metsästyspartioissa yleensä: jaloissani oli tuntunut olevan enemmän voimaa. Käännyin voitonriemuisesti Aaltosalaman puoleen.
"No, mitäs sanot?" kysyin noustessani takaisin seisomaan vaanimisasennostani. "Minulla meni aika hyvin, vai mitä?"

//Aalto?

Kasvoilleni tuli vakava ilme, kun Pyräkkätassu kysyi minulta liskoista. Tiesin tietenkin, että ne kiinnostivat poikaani kovasti - oikeastaan sekin oli vähättelyä. En ollut uskaltanut kertoa hänelle totuutta liskoista hänen ollessa pentu, sillä ajattelin, että hän pahoittaisi mielensä.
"Voi kultapieni", huokaisin pudistellen päätäni. "Se on totta. Liskot horrostavat talvella. Ne häipyvät nukkumaan säästyäkseen kylmältä ja heräävät vasta seuraavana hiirenkorvana. Et tule näkemään niitä ennen kuin lumet ovat sulaneet."
Toivoin, että Pyräkkätassu löytäisi jotain muuta liskojen tilalle lehtikadon aikana. Hänen kiinnostuksensa niitä kohtaan oli suloista, vaikken sitä oikein ymmärtänytkään. Toisaalta hänestä tulisi varmasti pian soturi, eikä hänelle jäisi paljoa aikaa murehtia liskoista.
"Mutta vaikket tulekaan näkemään liskoja lehtikatona, muissa eläimissä tapahtuu paljon kiinnostavia muutoksia", sanoin yrittäen lohduttaa häntä. "Joidenkin eläinten turkki vaihtaa väriä. Kärpän ja jäniksen turkki muuttuu valkoiseksi, jolloin niitä ei erota lumen seasta. Oravan turkki muuttuu harmaaksi. Ja kuten liskot, myös monet muut eläimet katoavat. Hiiriä ja päästäisiä ei esimerkiksi näe yhtä usein."

//Pyräkkä?

Astuin ulos sotureiden pesästä haukotuksen saattelemana. Olin nukkunut viime yön harvinaisen huonosti. Koko yön oli satanut kaatamalla, ja se oli saanut pesässä nukkuvat soturit levottomiksi. Sateen ropina rauhoitti minua, mutta nähtävästi ei muita kuolonklaanilaisia. Olin jatkuvasti herännyt siihen, kun soturit olivat liikehtineet levottomasti omilla vuoteillaan. Kun aamu oli viimein koittanut, lähdin pesästä ensimäisten joukossa.
Öinen sade oli lakannut, ja enää siitä muistuttivat vain sateen tuoksu, märkä maa ja ympäri leiriä olevat vesilätäköt. Väistelin lätäköitä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Olin jättänyt eilisiltana illallisen väliin, sillä tuoresaaliskasa oli ollut tyhjillään. Nähtävästi aamupalalle kävisi sama kohtalo, sillä tuoresaaliskasa ammotti edelleen tyhjyyttään. Piiskasin turhautuneesti ja nälissäni hännälläni ilmaa ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Yövartiossa ollut Sähkötuho istui yhä piikkihernemuurin lähistöllä ja katseli minun suuntaani.
Päätin lähteä saalistamaan, joten suuntasin kohti poikaani. Raidallisen kollin turkki näytti märältä, eikä tämä nähtävästi ollut päässyt suojaan vesisateelta. Kolli kohtasi ilmeettömänä kylmän katseeni ja tervehti minua:
"Huomenta. Oletko menossa saalistamaan?" Tiesin, etten ollut tilivelvollinen yövartiossa istuvalle soturille, mutta en halunnut haastaa riitaa, joten asiallisesti vastaaminen oli tässä tilanteessa kaikista helpointa.
"Olen, tuoresaalista ei ole, ja klaani tarvitsee riistaa", selitin vakavalla äänellä. Sähkötuho nyökäytti pienesti päätään, ja tämän sinivihreiden silmien katse siirtyi hitaasti pois minusta, kun sotureiden pesältä kuului askeleita. Myös minä käänsin katseeni sotureiden pesän edustalle ilmestyneeseen Lehtituuleen.
"Sinunkin on varmaan ihan hyvä tietää, että me olemme nykyään kumppaneita Lehtituulen kanssa. En tiedä, kertoiko isä sen jo sinulle", harmaa kolli naukaisi ja kohtasi taas katseeni. Olin tyytyväinen, eikä se varmastikaaan jäänyt Sähkötuholta huomaamatta, kun kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
"Hyvä. Kunnollinen soturi tarvitsee kunnollisen kumppanin", lausahdin kuin hyväksyen kollin valinnan. Sähkötuho oli ensimmäisestä pentueestani ainoa, jolla oli vielä mahdollisuuksia toimia Kuolonklaanin kunnioitettuna ja arvokkaana soturina. Sulkavirta menetti viimeisenkin mahdollisuutensa häipymällä ja Sinilinnulla niitä mahdollisuuksia ei koskaan ollutkaan. Sähkötuhon erinomainen valinta sai minut tuntemaan pitkästä aikaa edes pientä ylpeyttä häntä kohtaan.
"Minun täytyy nyt mennä", lausahdin rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja lähdin pois hyvästelemättä poikaani. Keskustelu oli selvästi päättynyt, joten sitä oli turha yrittää pitkittää turhanpäiväisillä jaaritteluilla.
Kun pääsin ulos piikkihernetunnelista, suuntasin kohti Hehkulampea. Sen läheisyydessä oli viime päivinä pyörinyt paljon saaliiksi kelpaavia eläimiä, joten toivoin niin olevan tänäänkin.

Katsoin naarasta hieman epävarman näköisenä. Olisi kivaa saalistaa kuitenkin jonkun toisen kanssa. "Mikäs siinä." vastasin. Orvokkisydän nyökkäsi ilahtuneena. Lähdin kulkemaan naaraan rinnalla. "Haistatko mitään?" Orvokkisydän kysyi. "En tiedä." vastasin. Halusin kuumeisesti löytää riistaa. Pian äkkäsin oravan. Sen ruskea turkki vilkkui puiden välissä. Huomasin Orvokkisydämenkin huomanneen sen. Hän lähti hiipimään sitä kohti varma ilme kasvoillaan. Hiivin pensaiden välissä. Yhtäkkiä kuulin pienen ulvaisun. Hyppyni jäi kesken ja romahdin maahan. Sillä aikaa Orvokkisydän oli napannut saaliin taidokkaasti. "Sattuiko?" hän kysyi. "Eipä pahemmin." vastasin, vaikka minusta oli lähtenyt ilmat pihalle. Orvokkisydän kierteli hetken aikaa ympärilläni. "Mennäänkö tuonne?" hän kysyi osoittaen hännällään kohti pientä aukiota. "Joku muistaakseni kertoi että täällä on hiiren pesä." Nyökkäsin. Käpäläni tuntuivat vieläkin huterilta putoamisen jälkeen. Kävelin Orvokkisydämen perässä yhä hieman hoiperrellen. Yritin näyttää varmalta ja rohkealta, vaikka, no en sitä todellakaan ollutkaan. Orvokkisydän kapusi puuhun. Seisoskelin levottomana. "Tuolla!" hän kuiskasi. Huomasin sen itsekin: ainakin kymmenen hiirtä vikisi yhdessä muutaman hännänmitan päässä. Vielä hetki, että ne huomaisivat meidät! Hiivin lähemmäs. Orvokkisydän tuli alas puusta ja laskeutui kevyesti viereeni. Itse olin niin isokokoinen ja roteva, että se ei minulta luonnistuisi sulavasti. Yksi hiiristä kohottautui ylöspäin. Sen nenä värisi sen vuoksi, että se oli vaistonnut jotain. Loin Orvokkisydämeen pettyneen katseen. "Ei luovuteta. Jos yksi huomaa, meillä on vielä yhdeksän jäljellä!" Orvokkisydän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Nyökkäsin. Totta, piti olla sinnikäs. Syöksyin niiden kimppuun heti kun Orvokkisydän oli antanut hännällään merkin. Ne lähtivät pakoon, kukin omaan suuntaansa. Syöksyin yhden kimppuun ja sain sen tapettua. Orvokkisydän löi kahta ja sai ne tyrmättyä. Nappasin vielä kaksi. Muut pakenivat juurien alle. "En jaksa mennä enää tuonne alle." sanoin. Orvokkisydän myönteli olevansa samaa mieltä. Juuret olivat tiheitä. Meillä oli isot saalistukot mukanamme. Orvokkisydämellä orava, ja kaksi hiirtä, ja minulla kolme hiirtä. "Ehkä meidän kannattaa vielä mennä vähän tuonne päin." sanoin. Hautasimme saaliit ja lähdimme kohti tiheikköä. Tiheikölle oli vielä hieman matkaa. Joskus kuvittelin, että miltäköhän tuntuisi, jos osaisi lentää. "Varmaan helpottaisi asioita." naurahdin itsekseni. Orvokkisydän vilahti ohitseni. Päätin mennä kovempaa, enkä ajatella tälläisiä pentujen kuvitelmia. Tuuli tuiversi kovaa. Toivoin, että ei alkaisi satamaan. Usein harvat saaliit liikkuivat sateella. Sain Orvokkisydämen kiinni viimeisessä mutkassa ennen tiheikköä. Käännyimme siitä ja tiheikkö oli edessä. "No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!" voihkaisin. Orvokkisydän vilkaisi minua kummastuneena. En halunnut klaanitoverini luulevan, että olisin pelkuri. Minulla oli aina taipumus siihen, että halusin itse tietää kaiken muista ennen kuin he tietäisivät kaiken minusta. Yhtäkkiä kuului ulvaisu ja punaruskea hahmo ilmestyi piikkiherneistä. Ampaisin välittömästi Orvokkisydämen eteen. Kettu vilkaisi uusia vastustajiaan pilkallisesti.
"Orvokki?"

Olin joutunut siivoamaan sammalet kuun ajan. Kun olin saanut vihdoin ensimmäisen siivousurakan hoidettua, tuli minulle yllätys. Höyhentassu, nykyisin Höyhenhalla oli palannut! Höyhenhalla näytti paljon vanhemmalta kuin oppilaana. Kuitenkin, ei Höyhenhalla yksin ollut. Hän oli siirtynyt pentutarhaan, sillä hänelläkin oli pentuja! Monet yrittivät arvailla, kuka pentujen isä olisi. Mielestäni se olisi joku erakko, koska hänhän itse oli ollut erakkona. Yhdellä pennulla oli hiekanvärinen turkki. Höyhenhalla oli joskus kertonut, että hän muistutti erästä kissaa. Toiset naaraspennut, Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat samannäköisiä. Kollipentu oli Katajapentu. Olin kuullut myös huhuja, että kuulemma heillä oli neljäskin pentu. Kuitenkin arvelin että se oli valetta. Tai sitten pentu olisi erakko? Samantekevää, itselläni ei ollut pentuja. Kuuluiko minulla edes olla? Minunhan piti rakastaa jokaista pentua. Olisiko epäreilua, että minulla olisi omat pennut? Heille varmaan olisi. Nyökkäsin ajatuksilleni. Nykyisin, kun kävelin aukiolla, niin minua mulkoiltiin vihaisesti, varmaankin rikkomukseni takia. Olin niin pahoillani siitä. Toivoin, että vihoittelu ei jatkuisi kovin pitkään. Kuningattarien pitäisi oppia taas luottamaan minuun. No, minullahan oli kohtalotoveri. Lumikkoviiksi nimittäin. Hänelläkin oli sama asia, sillä hänkin oli rikkonut lakia. Minua alkoi säälittää, kun kuulin hänen rangaistuksestaan. Hän ei saisi poistua pesästä. Minä sentään sain liikkua vapaasti! Lähdin paikaltani ja päätin mennä saalistamaan hyvitykseksi eilisestä. Vaikka en ollutkaan hyvä saalistaja, voisinhan edes yrittää! Lähdin ulos leiristä. "Hei!" kuului huuto. Käännyin katsomaan. "Minne olet menossa?" Tattihalla-niminen kissa kysyi. Hätkähdin. "Saalistamaan vaan." vastasin. Tattihalla nyökkäsi hyväksyvästi. "Saanko tulla mukaan?" hän kysyi. Minua ihmetytti. Oliko Punatähti kenties lähettänyt vakoojan perääni? Pelkäsikö hän, että ylittäisin rajan uudelleen? Tattihallan katse näytti aidosti kysyvältä. "Joo." vastasin. "Se olisi kivaa." Tattihalla nyökkäsi. Lähdimme yhtä matkaa ulos. Tattihalla tassutteli vierelläni. Hän ei harhaillut ympäriinsä. Hän tuntui selvästi keskittyvän. "Löytyykö riistaa?" hän kuiskasi hetken päästä. "Odotas." sanoin hiljaa. Haistelin voimakkaasti ilmaa. "Joo." nau'uin. Hiivin lähemmäs. Köyristin niskaani. Sitten pomppasin ilmaan hurjan rääkäisyn saattelemana. Saalis oli pulu. Pulu päästi korkean äänen. Se lehahti lentoon. "Hiiren.. aivo." mutisin. Vain muutama harmaa sulka leijaili maahan. Tattihalla vilkaisi minuun. Hänen katseessaan oli lämpöä, mutta myöskin kylmää ja tiukkaa katsetta. Hän vilkaisi minuun tyynesti, hyppäsi ilmaan ja sai napattua varpusen. Tattihalla heilautti häntäänsä. Nyökkäsin hieman kateellisena mutta iloisena hänen puolestaan. "Hieno nappaus." kehuin. Tattihalla kiitti minua hiljaa. Haistoin herkullisen vesimyyrän. Hiivin hitaasti nappaaamaan sitä. Hyppäsin ilmaan. Vesimyyrä kömpi esiin ja lähti juoksuun. Sain sen äkkiä kiinni. Pian se oli suussani. Lähdimme Tattihallan kanssa kohti leiriä saalit mukanamme. Halusin ilahduttaa klaania. Pelkäsin, että Tattihallaa kiusattaisiin, kun hän oli *petturin* kanssa. Minusta hän oli hyvä klaanitoveri ja kaiken lisäksi uskollinen, toisin kuin minä. Arvasin että joku saattaisi alkaa aukomaan päätään. Ja minun oli turha puuttua asiaan, sillä saisin kuulla olevani vanha kissa joka ei tiennyt mitään nykyklaaneista. Vaikka tottahan se oli: minä muistin jopa Pantteritähden. Hän oli ennen Punatähteä. Olin nähnyt, että Punatähti oli menettänyt hieman henkiä. Pian oli Henkäysvarjon vuoro olla päällikkö. Eli, Henkäystähden. Tulin leiriin sisään. Näin paikalla muutamia kissoja. Tattihalla laski kantamuksensa. Laskin myös omani. En tiennyt sainko hakea riistaa kun olin rikkonut lakia. Kun menin kysymään asiaa Henkäysvarjolta, hän vain nyökkäs kylmästi. Nappasin pienen hiiren. Se oli tuoresaaliskasan pienin saalis. En halunnut syödä paljon. Nappasin vesimyyräni ja lähdin viemään sitä Höyhenhallalle ja pennuille. Itse asiassa, me kaikki olimme jollain tavalla rikkoneet lakia. Minä olin ylittänyt Eloklaanin rajan, Lumikkoviiksi tehnyt erakon kanssa pentuja, ja Höyhenhallakin, kai oli rikkonut lakia. Ainoastaan pennut eivät tienneet tästä mitään. Muistin, kun olin Höyhenhallan pentujen kanssa ulkona. Katajapentu, kekseliäin pentu pentueesta, oli keksinyt vetää jotain hännästä soturien pesällä. Ansaan oli osunut Loiskevarjo. Pikimusta kolli näytti pelottavan pentuja. Hän oli myöskin hyvin roteva ja suuri. Ainoastaan Katajapentu piti hänestä. Vein vesimyyrän pesään. "Ääh, emo, täällä on tylsää!" Katajapentu huudahti. "No niinpä." Hahtuvapentukin sanoi. "Jep." Untuvapentu komppasi. "Pennut, tässä riistaa!" sanoin. Höyhenhalla vilkaisi minuun kiitollisena. Pennut kävivät heti riistan kimppuun. "Katso, minä olen Kuolonklaanin vahvin soturi!" Katajapentu leveili siskoilleen. "Vau!" Untuvapentu huudahti. Katsoin huvittuneesti pentujen puuhailua. Untuvapentu ja Katajapentu kiipesivät päälleni. Hahtuvapentu mutusti riistaa. "Katajapentu, Untuvapentu, tulkaahan pois Mäntyviiksen päältä!" Höyhenhalla sanoi. Katsoin lempeästi pentuja.
"pentutarhalla olijat saa jatkaa?"

"Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä", Lumikkoviiksi kysyi hellästi katsellen pikkuista pentuaan, joka nyyhkytti sammaliin. Kirkaspentu ryömi sisarensa viereen kallistaen päätään uteliaan säälivästi. . "Emo, miksi Taivaspentu itkee?" Kirkaspentu kysyi lempeällä äänellä ja katsahti emoaan silmät suurina ja säälivinä. Lumikkoviiksi katsahti oranssin kirjavaa pentuaan ja nyökkäsi kuonoaan häntä kohti. "Kerro Taivaspentu", kuningatar sanoi lempeästi pyyhkäisten Taivaspennun kyyneliä hännällään. "Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?" Taivaspentu piipitti surkeana. “Valopentu on nykyään Valo. Ja kyllä te hänet vielä jonain päivänä näätte pikkuiseni”, Lumikkoviiksi sanoi herkistyen itsekin kyyneliin. “Emo, älä itke”, Kirkaspentu naukui ja kurkotti käpälänsä emonsa tassun ympäri. “En minä”, Lumikkoviiksi naukui yhtä hämillään ja suruissaan, kuin muu hänen tavoitettavissaan oleva perheensä. “Nyt olemme kolmin mutta se ei ole lainkaan niin ikävystyttävää kuin olla yksin pentuna pentutarhassa ja keskellä isoja kissoja”, Lumikkoviiksi totesi lohduttavasti. Taivaspentu oli lopettanut nyyhkimisen ja sen sijaan katsoi nyt emoaan. “Eihän Valopen- Valolle tapahdu mitään pahaa Sammakon kanssa?” hän kysyi varovasti. “Ei hän pärjää kyllä. Sammakko on oikein kelpo kissa enkä näe syytä olla huolissaan Valosta”, Lumikkoviiksi sanoi hymyillen vienosti kyyneltensä keskellä.
//Taivas?

Juttelin Turhamyrskyn kanssa tulevista taisteluharjoituksista, ja minua jännitti. En oikein pitänyt Turhamyrskystä, hän oli liian ylimielinen, mutta toivoin kovasti että hän olisi ylpeä minusta. Nuppujuova käveli ohitseni, ja hänen suupielillään oli pieni hymynkaarre, ihmettelin miksi, mutta yritin keskittyä Turhamyrskyn selostukseen tulevista harjoituksista. Tämä tuli vierelleni, ja katsoin tätä kysyvästi. Turhamyrsky heilautti häntäänsä kärsimättömässti. "Moi, Pyörretassu", Nuppujuova kuiskasi hymyillen. "Hei", tervehdin naarasta ja katsoin Turhamyrskyä ihmeissäni. Nuppujuova nakkasi nopeasti häntäänsä jollekkin, mutta en tiennyt kenelle. "Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?" Nuppujuova kysyi varovasti, katsoin Turhamyrskyä epäluuloisesti. "Minulla on taisteluharjoitukset", kuiskasin nopeasti Nuppujuovalle ja nousin seisomaan. "Mutta ehkä sen jälkeen", sanoin sanottuani edellisen lauseen. "Nähdään", Nuppujuova naukaisi hyvästiksi. Katsoin Nuppujuovaa hyvin ihmeissäni ja lähdin seuraamaan Turhamyrskyä ulos leiristä. Nuppujuova oli viime aikoina alkanut käyttäytyä kummallisesti, enkä tiennyt miksi, ehkä saan sen selville joskus. Turhamyrsky jolkotteli reippaalla tahdilla edelläni, ja heilautteli häntäänsä puolelta toiselle, jopa hiukan ärsyyntyneeseen malliin. "Nopeammin nyt, ei meillä ole koko päivää aikaa lorvia, se sinun ystäväsi viivästytti meitä liikaa", Turhamyrsky murahti. Pistin vauhtia kävelyyni. "Anteeksi, niin ei käy toiste!" sanoin kohteliaasti ylimieliselle mestarilleni. Joskus toivon, ettei Lumikkoviiksi olisi saanut pentuja. Hän oli paljon parempi mestari kuin Turhamyrsky. Turhamyrsky pysähtyi pienelle metsäaukiolle, ja katsoi minua silmiin. "Tässä on mainio paikka harjoitella", kolli totesi hymähtäen. Nyökkäsin mestarilleni ja istahdin alas. "Tänään opetan sinulle taistelu liikkeen, nimeltään takapotku, siinä liikkeessä yllätät takanasi olevan vastustajan potkaisemalla tätä takatassuillasi, siirtäen painosi etutassuillesi. Muista ottaa kuitenkin taistelussa huomioon vastastujasi koko ja etäisyys", Turhamyrsky selitti. Olin vaikuttunut kollin taidoista, tämähän on hyvä mestari luonteesta huolimatta. "Mikä on harjoitus kohde?" kysyin Turhamyrskyltä ja tähyilin ympärilleni. "Ei mikään, sillä en suostu olemaan kohteesi vaikka olen mestarisi", Turhamyrsky murahti hiukan ärsyyntyneesti. Nyökkäsin kollille, ja potkaisin toisella takajalallani ilmaa. "Ota toinenkin jalka käyttöön ja laske painosi etutassujesi varaan", Turhamyrsky neuvoi. Nyökkäsin keskittyneesti ja potkaisin molemmilla takatassuillani taakse, mutta kaaduin koska en siirtänyt painoani etutassuille. "Hyvä yritys, kokeile vielä herran", Turhamyrsky ohjeisti tietäväisenä. Nyökkäsin, ja potkaisin lujaa taaksepäin, painoni oli etutassuillani ja onnistuin. Katsoin Turhamyrskyä iloisesti hymyillen, en malttanut odottaa että pääsen kokeilemaan tuota oikeaan vastustajaan! "Hienoa", Turhamyrsky kehui. "Voisimme harjoitella tappelemalla toisiamme vastaan, muista, kynnet sisällä, ja älä ota tätä liian tosissasi", Turhamyrsky huomautti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Painauduin matalaksi ja mittailin Turhamyrskyä katseellani, mutta jokin keskeytti meidät. Kuulin kanin korvia vihlovan rääkäisyn. Nousin valppaana takaisin seisomaan. "Mennään katsomaan mitä siellä tapahtuu", sanoin Turhamyrskylle nopeasti, ja kävelin rivakkaa tahtia kohti paikkaa josta kuulin huudon. Turhamyrsky huokaisi ärtyneenä ja lähti seuraamaan minua, samalla kolli mutisi jotain itsekseen. Näin edessäni tutun kissan, Nuppujuovan. Tämän vierellä oli kuollut kani, ja tämä piti tassuaan silmänsä päällä ja voihki kivusta. Juoksin nopeasti tämän luo. "Voi ei, mitä on käynyt! Tarvitsetko parantajaa?" sanoin huolestuneesti. "Kani työnsi käpälänsä silmääni", Nuppujuova sanoi ääni täynnä tuskaa ja voihkaisi. Hätäännyin ja katsoin Turhamyrskyä. "Viedään hänet nopeasti Hehkuaskeleen luo!" sanoin päättäiväisenä. Turhamyrsky nyökkäsi. "Nosta hänet selkääni", sanoin mestarilleni. Hän näytti vaivaantuneelta, mutta nisti Nuppujuovan nopeasti selkääni. Onneksi Nuppujuova oli vielä nuori ja kevyt. Kävelin rivakasti eteenpäin kohti leiriä.


// Nuppu?

Katselin pentutarhan seinää, ja pidin pientä päätäni pienten tassujeni päällä. Murehdin vain yhtä asiaa, samalla kun emoni Lumikkoviiksi nukkui, ja Kirkaspentu leikki sammaleella. Murehdin Valopentua, emo oli jättänyt rakkaan veljeni Valopennun isäni Sammakon huomaan. Minulla oli Valopentua kova ikävä, ja olin hyvin huolissani hänestä. Pelkäsin, ettei Sammakko osaa hoitaa Valopentua, tai jos hän ei osaa ruokkia häntä. Tai jos Sammakko ei osaa huolehti Valopennun turvasta, jos mäyrä on jo syönyt hänet? Työnsin pääni sammaleisiin ja silmistäni vuosi muutama kyynel, miksi emo? Miksi? Emo heräsi, ja tönäisi minua kylkeen hellästi kuonollaan. Säpsähdin ja nyyhkäisin surullisesti. "Mikä hätänä kultaseni? Kerro vain minulle, ei sinun tarvitse itkeä", emo sanoi lohduttavasti ja veti minut lähemmäksi tassullaan. Kirkaspentu tuli viereeni uteliaasti ja kallisti päätään. "Emo, miksi Taivaspentu itkee?" Kirkaspentu kysyi. Emo nyökkäsi minulle. "Kerro Taivaspentu", emo sanoi. Emo pyyhkäisi hellästi kyyneleeni hännällänsä. "Minulla on ikävä Valopentua, miksi sinun piti jättää hänet Sammakon luo?" sanoin hiljaa ja silmistäni vuosi enemmän kyyneleitä.

// Lumikko?

Kävin nukkumaan, uutta päivää varten. Nukuin varmaan muutaman tunnin, kunnes heräsin. Tai, ehkä heräsin mielessäni. Ylläni oli pimeyttä. Iso pimeyden verho. Missään ei näkynyt ketään. Ilma oli jäätävän kylmä. Astuin ulos. Tajusin olevani painajaisessa. Tuntui, että olisin seurannut itseäni jostain. Tunnistin kiiluvat silmät ja pikimustan turkin, vaikka se ei erottunutkaan hirveän hyvin pimeässä. Huomasin itseni kävelevän ulos. Hetken päästä kuulin puhetta. Yhtäkkiä alkoi pauhua. Kissat lennehtelivät jokainen omaan suuntaansa. Yhtäkkiä tuntui siltä, että minut imettiin takaisin kissaan, joka oli painajaisessani. Katsoin avuttomana, kuinka muut kissat lensivät jokainen minnekin. Yritin kiskoa itseäni liikkeelle, mutta en onnistunut. Käpäliini tuli ammottavat haavat. Käpäläni olivat täynnä piikkihernettä. Yritin huutaa, mutta suusta ei tullut pihaustakaan. Yhtäkkiä piikkiherneet pettivät. Lensin aukion toiselle laidalle. Pimeys ympäröi jokaisen puoleni. En nähnyt mitään, mutta kuulin klaanitoverien huudot. "Auta, Loiskevarjo!" kuului huutoja joka puolelta. Yritin päästä pois. Syöksyin eteenpäin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Juoksin järjettömän kauan kylmällä, verisellä maalla. Ryntäilin ympäriinsä sekopäisenä. Yritin murista, mutta suusta ei tullut mitään. Hyppäsin yhä ylemmäs. Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku lähti vetämään minua. Yritin päästä alas, mutta voima oli hyvin vahva. Lensin avuttomana ylhäällä. Putosin alemmas. Yhtäkkiä käpäläni pettivät. Putosin maahan. Turkkini oli hyvin takussa. Jähmetyin paikalleni, ja huomasin verta. Katsoin kuinka verenpunaiset, läpeensä mustaturkkiset kollit tappoivat klaanitovereitani yksi kerrallaan. Yritin auttaa, mutta en pystynyt. Huusin vain avuttomana kauas, jonnekin.

Kävelin aukiolla iloisena. Olin ajatellut pitää Usvatassulla tänään vapaapäivän. Ehkä kolli tarvitsi aikaa ystäviensä kanssa? Huomasin Pyörretassun Turhamyrskyn kanssa. Kävelin Pyörretassun ohitse. En voinut välttää pientä hymynkaretta. Pyörretassu oli ollut ihastukseni oppilasajoistani lähtien. Hän oli ollut silloin vasta pentu. No, sitähän Pyörretassu ei tiennyt, että rakastin häntä. Kuitenkin Pyörretassun veli, Toivetassu ei vaikuttanut hirveän iloiselta siitä, että olin paljon hänen veljensä kanssa. Hymähdin äkäisesti. Mikään ei saisi minua olemaan erossa hänestä! Oli paljon klaanilaisia, joilla oli kumppani. Halusin itsekin olla yksi niistä. Saada pieniä, söpöjä pentuja. Mutta, Pyörretassu oli vasta nuori. "Moi, Pyörretassu." kuiskasin hymyillen. "Hei." Pyörretassu sanoi. Huomasin mustan turkin aukion laidalla. Toivetassu mulkoili minua pistävästi. Nakkasin hänelle häntääni. Toivetassu katosi takaisin oppilaiden pesään. "Onko sinulla harjoituksia? Haluatko tulla metsälle?" kysyin varovasti. "Minulla on taisteluharjoitukset." Pyörretassu kuiskasi. "Mutta ehkä sen jälkeen." Nyökkäsin ilahtuneena. "Nähdään." naukaisin. Huomasin Pyörretassun silmissä syvästi ihmettelevän katseen. Eikö hän tykännytkään minusta? Entä jos kuvitteluni oli vain harhaa? Katsoin kuinka Pyörretassu katosi Turhamyrskyn perään. Sinne meni minun unelmieni kissani. Päätin lähteä itse metsälle. Hypähtelin ympäri aukiota. Pujahdin viileästä sisäänkäynnistä ulos. Alkoi olla jo kylmä. Ei vielä jäätävän kylmä, mutta ihan kohtuullisen kylmä. Lehtikadon aikana olisi niin kylmä. Lehdet loistivat keltaisina. Päätin mennä tutkimaan. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui pieni Eloklaanin tuoksu, sitten myskinhajua. Haistoin kanin. Se oli syvemmällä metsässä. Hiivin hitaasti lähemmäs. Askeleeni rapisivat kuivilla lehdillä. Huomasin kanin valkean turkin. Se nakersi jotain. Vilkaisin siihen ja kyyristyin. Ponnistin ilmaan. Kani päästi hurjan rääkäisyn. Se huitoi minua käpälällään. Yritin hallita sitä. Sivalsin sitä kuonoon. Yhtäkkiä tunsin kuinka käpälä survoitui silmääni. Silmääni sattui kauheasti. Jouduin pitämään sitä kiinni. Lopulta kani luovutti ja lyyhistyi maahan. Puraisin siltä raskaasti kurkun poikki. Silmääni sattui hurjasti. Hoipertelin kivusta. Kaikki sumisi korvissani. Jotenkin vain näin, että Pyörretassu oli saapunut paikalle.
"Pyörre?"

Emo! Missä me ollaan?" vinkaisin hätääntyneenä. "Missä Salamanteri ja isä?" "He ovat ihan turvassa, Untuvapentu." emoni Höyhenhalla sanoi rauhoittavalla äänellä. "Me olemme Kuolonklaanin leirissä. He ovat nyt teidän ystäviänne." Minua alkoi kauhistuttaa. Katajapentu oli kertonut minulle että kuolonklaanilaiset olivat todella ilkeitä, ja hurjia verikissoja. "E-en halua mennä tänne! Katajapentu kertoi että täällä on hurjia verenhimoisia kissoja!" huudahdin ja menin Höyhenhallan lähelle. "Älä usko Katajapentua. Hän valehtelee. Ja Katajapentu, älä pelottele sisartasi." Höyhenhalla sanoi rauhoittavasti ja lipaisi päätäni. Olimme saapuneet eilen klaaniin. Meidät oli ottanut vastaan musta keltasilmäinen naaras. Minulle oli kerrottu, että hänen nimensä oli Mäntyviiksi. Vieressäni oli toinen kuningatar, kuten klaanikissat heitä kutsuivat. Hänelläkin oli pentuja, hieman vanhempia kuin minä, Hahtuvapentu tai Katajapentu. "Hahtuvapentu! Tule katsomaan!" Katajapentu kiljaisi. Näin kuinka Hahtuvapentu kipitti häntä pörrössä hänen luokseen. Tulin perässä. Katajapentu esitteli hienoa lehteä aukiolla. "Mitä klaanitoverit tykkäävät meistä?" kysyin. "Totta kai he tykkäävät teistä." emo naukui. "Miksei isästä? Eivätkö he tykkääkään hänestä?" kysyin. "Isänne Jupiter ei saa tulla tänne. Hän on erakko, ihan erilainen kuin te." Höyhen naukaisi haikeana. "Onko sinulla ikävä isää?" kysyin. "Joskus." Höyhenhalla sanoi. Näin kuinka emo yritti pidätellä kyyneliä. Hän vaikutti kaipaavan Jupiteria niin kovasti. Tassutin Katajapennun luokse. "Moi, Untuvapentu!" hän huudahti. "Tule leikkimään! Hahtuvapentu on mäyrä ja minä olen rohkea Kuolonklaanin soturi!" "Hei! En minä ole mäyrä!" Hahtuvapentu huudahti ja hyppäsi veljeään päin. Syöksyin mukaan hieman varoen. "Minäpäs olen soturi!" kiljaisin ja läpsäisin Katajapentua. "Voidaanko pelata sammalpalloa, emo?" Hahtuvapentu meni kysymään. "Ei nyt, pikkuiset." emo kehräsi. "Etsitään joku soturi jonka kanssa voidaan pelata!" Katajapentu keksi. Lähdin Hahtuvapennun ja Katajapennun kanssa leiriin. Olimme vasta uusia, joten emme tienneet leirin paikkoja. Huomasin Katajapennun soturien pesän nurkalla. Hahtuvapentu kyyristeli hänen vieressään. "Mitä te teette?" kysyin. "Yritetään vetää kissoja hännästä." Katajapentu naurahti. "Ette te voi." sanoin. "Kuka kieltää?" Katajapentu tuhahti. "Hei, sain hännän!" Vilkaisin alas. Siellä oli pieni aukko. Katajapentu oli saanut kiinni mustasta hännästä. "Hei!" kuului takaa kollin ulahdus. Huomasin pikimustan, minua paljon isomman kissan. "Mitä te pennut teette?" hän kysyi. Kissan ääni ei ollut ollenkaan vihainen, vain huvittunut. "Katso nyt, Katajapentu, mitä sait aikaan!" Hahtuvapentu tuhahti. "Olen Loiskevarjo, keitä te olette?" kolli naukaisi. "Moi! Minä olen Katajapentu!" Katajapentu naukaisi. "Minä olen Hahtuvapentu." hän sanoi. "Minä olen Untuvapentu, ja tuo typerys on veljeni." naukaisin. Katajapentu vilkaisi minuun äkäisenä. "Ai, Höyhenhallan pentuja vai?" Loiskevarjo kysyi. Hätkähdin kun hän sanoi noin. Oliko se paha juttu? "Joo ollaan." Hahtuvapentu sanoi. "Kuka on sinun emosi?" Katajapentu kysyi. "Ei minulla, kuules Katajapentu sellaista edes ole. Ei edes sukulaista." kolli naurahti hitaasti. Minusta tuntui kauhealta. Miten jollain ei ollut sukulaisia? "Tulin vain sanomaan osanottoni siitä että isänne on erakko ja jouduitte jättämään hänet." Loiskevarjo naukaisi. "Mistä hän voi tietää?" ajattelin. "Mistä sinä sen tiedät?" Katajapentu kysyi. "Ääh..no en tiedäkään. Arvasin vain siitä kun isänne ei ole täältä." Loiskevarjo vastasi vältellen katseitamme. "Untuvapentu! Hahtuvapentu! Katajapentu! Tulkaa tänne!" Höyhenhalla ulvaisi. Lähdin kompuroiden sisarusteni perään. Muistin kun olimme pieniä pentuja, ehkä kuun parin ikäisiä. Silloin kanssamme oli ollut vielä Salamanteri ja Jupiter. Muistin isän tarinat hurjasta kissarankkurista. Sen, kuin jouduimme lähtemään pois. Mietin mitä veljelleni nyt kuului. Entä isälle? Olisiko heillä hauskaa yhdessä? "Untuvapentu, tule nyt sieltä!" Katajapentu ulvaisi. Kipitin heidän peräänsä.
"Kataja, Höpö tai Loiske?"

Kun Mäyräkynsi oli puoliääneen mutissut jotakin epäselvää, Punatähti oli tapojensa mukaan ollut kiinnostunut selvästi apean kissan voinnista ja siitä, oliko tällä kaikki hyvin. Kun Mäyräkynsi kertoi Kaaostuhon kuolleen, ilmeeni ei värähtänytkään. Kollin kuolema oli ollut ennustettavissa, sillä hän oli ollut iältään yksi Kuolonklaanin vanhimmista kissoista. Se, miten suuresti Mäyräkynsi oli reagoinut moiseen, sai mielessäni aikaan pienen huolen. Jos valkean, mustan ja harmaan sekoitteinen soturi ei kyennyt käsittelemään vanhan, selvästi kuolemaa tekevän kissan kuolemaan, miten tämä voisi loppujen lopuksi kestää mitään? Oli huolestuttavaa, miten kovasti nykynuoret kiintyivät ympärillään pyöriviin kissoihin.
Vilkaisin Punatähteä, jonka kasvoille oli ilmestynyt haikea ilme. Punaruskea kolli naukui nyökäten:
"Onneksemme minun tilanteeni oli vain läheltä piti-tilanne, ja vain yksi kuolonklaanilaisista on liittynyt tänään Pimeyden Metsän riveihin." Mäyräkynsi nyökytteli päätään edelleen kovin vakavailmeisenä:
"Jos jatkatte matkaanne niin minä voin mennä tästä saalistamaan", kookas kolli naukui hermostuneena. Katseeni lipui soturista kuusen oksien taakse; sade oli lakannut jo lähes kokonaan. Punatähti pysyi hetken vaiti, kunnes vastasi Mäyräkynnen ehdotukseen rauhallisella äänellä:
"Se kuulostaa hyvältä. Kuolonklaani tarvitsee kaiken mahdollisen riistan nyt, kun lehtikato lähestyy kovaa vauhtia." Mäyräkynsi kohtasi vielä kerran päällikön vihreät katseet, ennen kuin nyökkäsi uudelleen. Nuori soturi peruutti pois kuusen oksien alta ja lähti omille teilleen syvemmälle kuusimetsään.
Kun Mäyräkynsi katosi näkyvistä, oma katseeni siirtyi punaruskeaan päällikköön. Hän näytti huomattavasti parempivointiselta kuin aiemmin, vaikkakin vihreistä silmistä paistoi väsymys. Kolli nousi venytellen ylös ja lähti hitain askelin kulkemaan eteenpäin. Pieni levähdyshetki oli selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä Punatähti näytti olevansa taas täysissä voimissaan. Seurasin isokokoisempaa kissaa pois kuusen oksien suojasta ja kuljin hänen perässään pienelle polulle, joka johti pois metsästä.
Emme puhuneet matkalla leiriin enää mitään. Vasta pääaukiolle astuttuamme, Punatähti kääntyi minun puoleeni vieno hymy kasvoillaan:
"Minä pärjään tästä eteenpäin, sinä voit palata omiin puuhiisi." Nyökkäsin vakavailmeisenä ja hyvästelin sanattomasti päällikön, joka lähti kävelemään kohti parantajan pesää. Ennen kuin poistuin taas leiristä, varmistin että päällikkö pääsi varmasti parantajan pesälle.
Käännyin ympäri lähteäkseni, mutta yllätyksekseni piikkihernetunnelista pääaukiolle astui kolme kissaa peräkkäin. Ensimmäisenä leiriin astunut Henkäysvarjo katsoi minua silmiään siristäen, mutta jatkoi sitten matkaansa. Sähkötuho ja Lehtituuli kulkivat kollin perässä vakavailmeisinä. Seurasin hetken kolmikon menoa, kunnes Henkäysvarjo lähti omille teilleen ja kaksi muuta soturia jäivät istuskelemaan sotureiden pesän edustalle.
Poistuin tämän jälkeen leiristä ja suuntasin kohti jokea toivoen, etteivät metsän eläimet olleet löytäneet kalastamaani kalaa. Ainakin yksi kuolonklaanilainen saisi siitä vatsansa täyteen.

Olin juuri herännyt uuteen mahtavaan päivään, jolloin voin taas partioida, saalistaa ja rupatella. Huokaisin iloisesti ja aloin sukimaan keskittyneesti pörheää häntääni, johon oli taas yön aikana ihmeellisesti ilmestynyt roskia. Nypin sammalhippuja hännästäni, ja sain siirtyä jo muuallekin kehoon. Suin tassujani, ja kiirehdin. En halunnut myöhästyä aamupartioista vain siksi että suin. Suin turkkini nopeasti loppuun ja jolkotin aukiolle. Henkäysvarjo oli jo aloittanut partioiden järjestämisen. Istahdin paikoilleni ja toivoin, toivoin että pääsisin partioon. Minun harmikseni, en päässyt aamupartioon. Huokaisin pettyneesti ja katsahdin ympärilleni seuran toivossa. Omaksi ilokseni näin Pyörretassun, rakkaan poikani oppilaiden pesällä, hän ei ollut vielä ilmeisesti päässyt harjoituksiin. Jolkotin tämän luo hymyillen, ja Pyörretassu käänsi sinivihreän katseensa minuun. "Emo", Pyörretassu sanoi iloisesti ja käveli rauhallisesti lähemmäs. Seisoin ja katsoin ylpeästi Pyörretassua, joka oli minua jo paljon pidempi. "Olet kasvanut", sanoin iloisesti hymyillen. Pyörretassu nyökkäsi ja käänsi katseensa kohti aukiota. "Voi ei, pitää mennä harjoituksiin, hei sitten emo!" Pyörretassu hyvästeli ja jolkotti mestarinsa luo. Nyökkäsin tämän perään hyväksyttävästi ja ravasin kohti leirin uloskäyntiä. Kun kerran poikanikin menee harjoituksiin, niin piti minunkin tehdä jotain järkevää. Metsän raikkaat tuoksut olivat lempi asiani tässä maailmassa, huokaisin syvään ja raotin suutani haistaakseni hiiren tai jonkin muun saaliin. Pian kitalakeeni tarttui hiiren tuoksu. Seurasin tuoksua silmät sirilläni ja näin sen, hiiri nakersi jyvää muutaman ketun mitan päässä. Otin vaanimis asennon ja siristin silmiäni. Hiivin lähemmäs, ja hiiri nousi takajaloilleen ja tarkkaili ympäristöään. Olin hipihiljaa jaa hiiri jatkoi puuhiaan. Jännitin jalkani ja valmistauduin loikkaamaan, ja loikkasin niin että hiiri jäi loukkuun tassujeni alle. Purin hiiren kaulaan tappoiskun, ja saalis oli kuollut. Kaivoin tyytyväisenä kuoppaa, ja laskin hiiren sinne. Täytin kuopan nopeasti ja aloin etsimään muita hajuja. Pian nappasin kitalakeeni myyrän hajun, ja virnistin. Täältä tullaan myyrä! Seurasin hajua, ja kitalakeeni tarttui kissan hajua, en ehtinyt sen enempää miettiä sitä kun törmäsin jotain pehmeää päin. "Au!" Sihahdin ja hieroin kuonoani multaisella käpälälläni. Loiskevarjo istui edessäni ja heilautti päätään. "Olen pahoillani en tarkoittanut satuttaa", sanoin pahoittelevasti nuorelle soturille, ja loin tälle pahoittelevan katseen. Loiskevarjo huokaisi. "Ei se mitään", kolli huokaisi ja nousi seisomaan. "Nyt kun kerran törmäsimme, mitä jos saalistettaisiin yhdessä", ehdotin kollille, jos tämä nostaisi meidän molempien mielialaa

"Olen, olen", vastasin emolleni, joka kyseli, olinko ollu ahkera oppilas. Omasta mielestäni se oli totta, vaikkakin sain monesti moitteita siitä, että keskityin kaikkeen muuhun kuin olennaiseen harjoituksissa. Sitä Pimentovarjon ei kuitenkaan tarvinnut tietää. "Mäyräkynsi on hyvä mestari. Hän ei näe pienuuttani heikkoutena ja osaa kouluttaa minua sitä hyödyntäen, vaikka onkin itse iso." Katsahdin oppilaiden pesän suuntaan, jossa olin näkevinäni Kaamostassun silmien välähtävän oksien takana. "Minulla menee ihan hyvin, paitsi että Kaamostassu osaa olla oikea piikki nahassa. Hän on aina tekemässä kiusaa."
Pimentovarjo nyökytteli ymmärtäväisesti. "Kaamostassu selvästi koettelee rajojansa", naaras naukaisi hieman ympäripyöreästi. "Mutta on mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy hyvin." Emon kasvoilla oli lämmin, ylpeä hymy, jonka näkeminen sai minut unohtamaan hetkeksi kaikki murheet. Aivan kuin juuri tuo hymy olisi voinut korjata kaikki maailman ongelmat.
"Aaltosalama kertoi minulle tänään, että liskot tulevat esiin seuraavan kerran vasta ensi hiirenkorvana", aloitin hieman tunnustellen. Tiesin hyvin, että liskot aiheena eivät kiinnostaneet perheenjäseniäni kovin suuresti, mutta minun täytyi varmistaa tämä tieto emolta. Enhän voinut olla varma, oliko Aaltosalama sanonut niin kuin oli sanonut vain kiusatakseen minua. "Onko se totta? Eikö niitä näy ennen hiirenkorvaa?"

//Pimento?

Melko pian opin suodattumaan Huomenkyyhkyn luonteenoikkuihin. Monikaan asia ei päässyt ihoni alle, eikä tämäkään ollut yksi niistä, vaikka naarassoturi olikin omalaatuinen tapaus. Huomenkyyhky oli ihan siedettävissä - pienissä määrissä. Uskoin kuitenkin, että toisella olisi asiaa hyvinkin monelle kuolonklaanilaiselle, joten tulisin olemaan tulevaisuudessa turvassa. Ainakin toivottavasti.
"Luulisihan sitä nyt, että sinä kokeneena soturina saisit pian oppilaan! Saihan Mäyräkynsikin, vaikka hän on sinua paljon nuorempi soturi. Ja minä! Minäkin olen sinua nuorempi", pienikokoisen naaraan sanat saivat minut miettimään tilannetta tarkemmin. Oliko sitten tosiaan niin, ettei Punatähti vain kokenut tarpeelliseksi suoda minulle oppilasta? Olin ainakin ajatellut osoittaneeni Lumikkoviiksen koulutuksella, että ansaitsisin tulevaisuudessakin oppilaita. Huomenkyyhkyn sanoissa kyllä paistoi ikävä fakta. Naaras oikein korosti sitä, miten mestareina oli minua itseäni huomattavasti nuorempia. En kuitenkaan halunnut suoda sen enempää ajatuksia asialle, jota jo muutenkin pyörittelin paljon mielessäni.
"Suunnitelmiako, minullako? Vaikka millä mitalla! Toivetassun koulutusta, totta kai. Hän on kuitenkin tällä hetkellä vapaalla ja kävimme hetki sitten harjoituksissa. Hei, minä keksin! Lähde sinä joskus minun ja Toivetassun mukaan harjoittelemaan. Hänelle tekisi hyvää oppia kaltaiseltasi soturilta, osaat varmasti jotain mitä minä en osaa! Ja sitten ajattelin, että me voisimme lähteä esimerkiksi kävelylle tai katselemaan oravia. Miltä kuulostaisi?" Huomenkyyhky vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen hyvin perinpohjin. Olin hieman ylikuormittunut kaikesta siitä, mitä tämä soturi syötti yhden puheenvuoron aikana kuultavaksi. Tietenkin minä suostuisin harjoituksiin mukaan. Pidin itsekin sitä järkevänä, että oppilas sai oppia myös joltain muulta kuin mestariltaan. Tärkeää oli hakea oppia muilta sotureilta niissä asioissa, joissa oma osaaminen ei ollut parhailla mahdollisella tasolla. Pystyin esimerkiksi myöntämään itselleni olevani kehno saalistaja, jonka takia minun kannatti heittää oppilasta saalistuspartioon ja sellaisten kissojen luokse, jotka taitaisivat taidon hieman paremmin. Siinä mielessä Huomenkyyhkyn pään sisällä liikkui paljon järkevää asiaa. Kävely ja oravien katseleminen taas... Oliko toinen ihan kunnossa? Kyllä minäkin silloin tällöin kipaisin kävelylle, mutta kävelyt olivat omaa aikaa, jolloin sai olla rauhassa ja nauttia hiljaisuudesta. Tuskinpa sellainen onnistuisi keltasilmän kanssa. Hymähdin ajatukselle ääneen.
"Harjoituksiin osallistuminen minun puoleltani voisi olla ihan järkevää", totesin ja jatkoin seuraavat sanani hieman hammasta purren, "oravien katselu taitaa kuulua sinne metsästyspartion puolelle."
Siitäkös Huomenkyyhky näkyi olevan innoissaan. Pystyin vain tuijottamaan tätä ilmestystä pitkään ja odottaa toisen jatkavan. Eikä minun kauaa tarvinnut odottaakaan. Pian soturi kertoi jo oppilaansa koulutuksen etenemisestä. Nyökkäsin kuin hyväksyvästi toisen vastaukselle.
"Oletko sinä ollut Lumikkoviiksen kanssa tekemisissä hänen koulutuksensa jälkeen? Oletko jo käynyt katsomassa hänen pentujaan? Ne ovat niin suloisia! Eikö sinulla joskus ollut toinenkin oppilas, miten en nyt satu muistamaan hänen nimeään?" Huomenkyyhky esitti kysymyksen yksi toisensa jälkeen. Miksi minun olisi pitänyt käydä Lumikkoviiksen pentuja katsomassa? Kai heistä kunnon kuolonklaanilaisia kasvaisi katsomattakin. Enhän minä Lumikkoviiksen kanssa enää muuta kuin partioinut, jos samaan joukkoon satuttiin. Olisiko sitä muka pitänyt esittää kiinnostunutta toisen elämään? Ei minua kiinnostanut, mitä entinen oppilaani arjessaan puuhasi ja kenen kanssa. Minua kiinnosti puhtaasti naaraan menestyminen soturina, mutta siihen sain vastauksia ihan pelkällä pienimuotoisella tarkkailulla. En kokenut sen enemmän huomioinnin olevan tarpeen.
"En ole", vastasin kahteen ensimmäiseen kysymykseen. Viimeisestä en pitänyt lainkaan. Miksi ihmeessä Huomenkyyhkyn piti ottaa aikaisempi oppilaani puheeksi? Huokaisin syvään. Järkäletassu olisi ollut oiva vahvistus Kuolonklaanin riveihin. En tiennyt jättikö Punatähti minut oppilaatta puhtaasti sen tapauksen takia. Kaipa minullakin olisi ollut jotain tehtävissä. En kyllä olisi osannut sanoa, mitä olisin ollut tuolloin tehnyt väärin.
"Järkäletassu", vastasin ja pidin pienen tauon, "se toinen oppilaani silloin aikoinaan."
Pakostikin klaanitoverini sanat saivat minut pohtimaan, mitä Järkäletassulle mahtui kuulua nykyään. Minulla oli vahva aavistus siitä, että kolli oli hengissä. Sen verran vahvalta hän oli vaikuttanut. Varma en kuitenkaan voinut olla. Klaanien ulkopuolella elämä oli varmasti hyvin erilaista ja sisälsi paljon enemmän vaaroja päivittäin. Nämä ajatukset saivat minut epävarmaksi sen asian suhteen, että toinen ylipäätään olisi täysin kunnossa. Havahduin ajatuksieni kierteestä siihen, kun Huomenkyyhkyn katse poukkoili saaliista minuun ja minusta edessäni odottavaan saaliiseen. Keltasilmä ei voinut olla tosissaan. Soturin kanssa tosiaankin tarvitsi ihan uuden lähestymistavan, jotta sai olla rauhassa. Minusta tuntui, ettei Huomenkyyhky hevillä luovuttaisi katseen vaihtoa minun ja saaliin välillä - mikä alkoi käymään jo hyvin häiritseväksi.
"Saat loput", tokaisin ja työnsin tassullani riistan pienikokoisen naaraan eteen. Olin ehtinyt syömään siitä jo hyvän verran, ja saaliin tyrkkääminen toiselle tuntui ainoalta hyvältä idealta. Rykäisin korjaten asentoani. Nyt olisi oiva tilaisuus livahtaa tieheni.
"Sinulla ei varmaan ollut minulle muuta?" sanelin nousten samalla seisomaan, vaikkei keskustelumme ollut alun perinkään koskettanut mitään sellaista, joka olisi suorastaan koskettanut minua. "Ilmoita sitten, kun haluat katsoa niitä yhteisiä harjoituksia oppilaasi kanssa."

// Huomen?

Toivetassun teki mieli vetää käpälänsä tämän ilkeän kissan kuvatuksen käpälän kosketuksen alta pois mutta hän ei tehnyt sitä vaan rentoutui täysin. Ehkä olisi todellakin aika unohtaa menneet ja jakaa myyrä! Hän päätti antaa anteeksi ja ruveta Kaamostassun ystäväksi. Poloinen tarvitsi varmasti lisää ystäviä. “No voin minä antaa anteeksi mutta se mitä puhuit isästäni-” Toivetassu keskeytti dramaattisesti ja näki kauhistuksen Kaamostassun silmissä. “Ei, ei! Anteeksi siitä -” “olet täysin oikeassa hän on kuin katala kettu! Ei hän hän edes rakasta minua”, Toivetassu keskeytti Kaamostassun pahoittelut. “Mutta yhdessä asiassa olet väärässä. Sinusta ei tule “uutta Kaamostassua”. Ei tule tekemälläkään. Jos haluat näyttää olevasi ystävä materiaalia sinun täytyy esitellä itsesi parempana Kaamostassuna, koska mistä me tiedämme millainen “uusi Kaamostassu” on?” Toivetassu järkeili. “Mutta toinen asia. Et ole tietääkseni pyytänyt keneltäkään muulta anteeksi. Miksi niin? Miksi juuri minä?” Toivetassu kyseenalaisti. Hän koki tärkeäksi tuoda epävarmuuden kohteet esille, sillä jos Kaamostassu oikeasti halusi olla parempi itsensä niin hän saisi luvan selittää tämän.
//Kaamos?