Tassuttelin aukiolla. Hehkuaskel oli päästänyt minut ja muut potilaat pesästään, sillä yrtti oli vaikuttanut äkkiä. Hetkessä olo tuntui siltä, että olisi voinut kiivetä koko reviirin korkeimpaan puuhun. Menin pentutarhaan. Lumikkoviiksi heilautti häntäänsä iloisena. "Mukavaa, että olemme taas terveitä!" hän kehräsi. "Niin." nyökkäsin iloisena. Lumikkoviiksi kietoi Taivaspennun lähelleen. Taivaspentu oli ollut ainoa pentu, joka oli selvinnyt ilman tautia. Ihmettelin kovasti, että miten ihmeessä tauti tarttui vain joihinkin kissoihin. Se ei vaikuttanut tarttuvan kaikkiin, sillä olisin olettanut Taivaspennunkin sairastuvan jos hänen emonsa ja pentuetoverinsa olivat. Kuitenkin, ihmeitä tapahtui. Oliko sillä nyt enää väliä? Tauti oli saatu pois ja nyt oli rauhallista. Ainakin toistaiseksi. Lumikkoviiksen pennut kiipeilivät päälläni. Hätistin heidät kehräten pois. Olin onnellinen. Ikikuningattarena olo ei aina ollut hauskaa, mutta rakastin jokaista pentua koko sydämestäni. Muistin jopa klaanin vanhimmat soturit pentuna. He olivat silloin todella söpöjä, ihan kuin klaanin tämänhetkisetkin pennut. Kuitenkaan kovin moni kissa, ei ollut halukas kuulemaan kovin paljoa pentuajoiltaan. No, mitäs se minua liikutti? "Onko kivaa?" kysyin pennuilta. "Joo!" yksi heistä vinkaisi. Oli hurjan kivaa olla ikikuningatar. "Mäntyviiksi, voisitko mennä hakemaan ruokaa?" Lumikkoviiksi kysyi. Nyökkäsin ilahtuneena ja menin tuoresaaliskasalle. Valitsin sieltä parhaat palat. Yleensä tuoresaaliskasassa olisi paljon riistaa, mutta tämä kirottu lehtisade pilasi kaiken. "Toivottavasti ei käy niin kuin viime vuonna." ajattelin. "Riista loppuu, kissoja kuolee. No, sitten menen saalistamaan! Ei kai se voi olla niin vaikeaa?" Otin kanin, joka oli niin lihava että siitä riitti varmasti koko pentutarhalle. Raahasin kanin sisään. Pennut tulivat häntä pystyssä katsomaan. "Miten iso!" joku huusi. "No, parempi liian iso kuin liian pieni." vastasin hymyillen. Lumikkoviiksi räpäytti silmiään kiitollisena. Loin häneen ystävällisen katseen. Tykkäsin auttaa kuningattaria. Kuinkahan montaa olin auttanut? Aloin laskea sitä. Lähdin pesemään itseäni. Olin vaihtanut eilen kaikkien sammalet, ja en ollut ehtinyt peseytyä. Turkissani oli kymmeniä sammalhippuja ja hiekkaa. "Sinustahan voisi tehdä hiekkakissan." naurahdin itsekseni. Tassuttelin ulos leiristä. Mietin, missä peseytyisin. En todellakaan voisi mennä Eloklaanin reviirille! Enkä halunnut mennä edes Hehkulampeen, sillä vesi oli jäätävän kylmää. Yhtäkkiä huomasin oikein lihavan oravan. Se ryntäsi toiseen suuntaan. En ehtinyt miettiä oikein mitään, vaan rynnistin heti perään. Se olisi niin hyvä saalis klaanille! Orava mutkitteli puiden välissä. Toivoin, että se ei keksisi kiivetä puuhun. Siellä en pysyisi perässä. Kuitenkin oravan pörröhäntä oli edessäni tiukkana. Kiihdytin vauhtia. Yhtäkkiä jarrutin. Olin huomaamatta harhautunut Eloklaanin reviirille. "Voi ei!" ajattelin. Yritin nousta ylös. Nousin ylös vaivalloisesti ja aloin lähteä. "Älä lähde minnekään!" kuului takaani huuto. Säikähdin. En ollut ikinä ollut niin pahassa pulassa! Huomasin edessäni jonkun nuoren eloklaanilaisen. Tunnistin hänet Sypressikuiskeeksi. Hänen takaansa tuli lisää kissoja. Omenahuuma.. jonkun nuoren kollin kanssa. "Anteeksi hirveästi." pyysin. "Sinulla täytyy olla hyvä selitys, miksi tungeuduit reviirillemme." Omenahuuma sanoi tiukasti. "Olin saalistamassa riistaa, ja sitten harhauduin rajan yli." selitin pahoittelevasti. "Kyllä me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt." nuori kolli, jota en tuntenut sanoi hiljaa. Vilkaisin häneen kummastuneena. Jotenkin kolli vaikutti kumman ystävälliseltä. Omenahuuma sihahti kollin hiljaiseksi. "Sumutassu." kuulin hänen nimensä. "Anteeksi hyvin paljon." sanoin. Omenahuuma katseli minua hetken. "Punatähdelle on ainakin ilmoitettava asiasta." hän sanoi hetken päästä. Tiesin, että Punatähti suuttuisi ihan kunnolla. Toivoin niin, että hän muistaisi minun olleen hänen oppilaansa. Hän olisi varmasti minuun pettynyt. Omenahuuma ja Sypressikuiske lähtivät viemään minua leiriin. Matkalla törmäsimme Kuolonklaanin partioon. "Mitä teette reviirillämme?" sähähti Jääviilto, joka oli partion johdossa. "Anteeksi paljon." Sypressikuiske aloitti. "Me löysimme tämän teidän klaanilaisenne reviiriltämme." "Niin, kuulemma hän harhautui reviirin yli saalistaessaan." Omenahuuma selitti. Jääviillon silmiin välähti ilkeä pilke. "Me otammekin hänet tästä mukaan." Jääviilto naukaisi. Eloklaanin kissat nyökkäsivät. "Pidättekin huolen, että hän ei enää karkaa." sihahti Sumutassu ohimennessään. Kuljin muiden kissojen perässä. "Mitä sinä typerys oikein kuvittelit?" Jääviilto sähähti minulle. "Minä saalistan klaanilleni." sanoin, vaikka minusta tuntui hyvin pahalta. Olin rikkonut soturilakia! Olin ansainnut karkotuksen. Kävelimme leiriin. Jääviilto kävi ilmoittmassa Punatähdelle. Hetken päästä Punatähti ilmestyi pesästään. "Mäntyviiksi! Heti tänne!" Punatähti ärähti. Tiesin, mistä oli kyse. Menin vaitonaisena Punatähden pesään. "Kuulin Jääviillolta, että olit kuulemma ylittänyt Eloklaanin rajan." Punatähti aloitti lujasti. "Se on totta." nyökkäsin nolona. "Mitä oikein kuvittelit! Minun pitäisi antaa sinulle rangaistus!" Punatähti sihisi. "H-halusin saada saalista klaanilleni." yritin sanoa. "Sitä varten ei tarvitse todellakaan ylittää rajaa! Olet rikkonut soturilakia, Mäntyviiksi. Sinun pitäisi mennä pyytämään Mesitähdeltä anteeksi! Olen hyvin pettynyt sinuun!" Punatähti ärähti. Peräännyin pesän nurkkaan. Tottahan se oli: olin lainrikkoja. "Minut pitäisi karkottaa." sanoin hiljaa. "En karkota sinua." Punatähti sanoi. "Sinä, kuitenkin, joudut vaihtamaan kaikkien kissojen sammalet, koko kuun ajan." Olin tyrmistynyt. Olin niin iloinen, ettei minua ollut karkotettu, mutta sammalienvaihtohommiin? En ollut enää oppilas! "No niin." Punatähti totesi. "Toivottavasti olet saanut opiksesi. Ja varokin, jos tämä toistuu." "Kyllä, Punatähti. Anteeksi paljon. Lupaan olla ensi kerralla varovaisempi ja kunnioittaa Kuolonklaania koko elämäni." lupasin. Punatähti heilautti häntäänsä merkiksi poistua. Lähdin pois pesästä. "Anteeksi." kuiskasin. Kävelin aukiota pitkin. Mietin, mitä olin mennyt tekemään. Olin rikkonut koko soturilain! Olin varmasti ainoa kissa Kuolonklaanissa, joka niin oli tehnyt. Olin niin vihainen itselleni, että sivalsin itseäni kuonoon. Kuononi sävähti. Kipu voimistui. Verta tihkui maahan. Harpoin pentutarhaan. Selvästikään Lumikkoviiksi ei ollut kuullut uutista. Hän tervehti minua iloisesti, ja kysyi oliko riistaa löytynyt. Vedin henkeä. Minun pitäisi kertoa hänelle totuus. Lumikkoviiksi katsoi minuun kauhistuneena. "Onko sinulla verta?" hän huudahti. "Pikku naarmu vain." sanoin ja pakotin kasvoilleni väkinäisesti hymyn. "Ei se siltä näytä. Mene Hehkuaskelen luo." Lumikkoviiksi sanoi. Nyökkäsin vastahakoisesti mutta kävelin parantajan pesään. Matkalla kuulin, kuinka muut kissat kuiskivat ja loivat minuun vihaisia katseita. Yritin piiloutua heidän ulottuviltaan. Pujahdin parantajan pesään. Hehkuaskel hääräili yrttiensä parissa. "Hei, Hehkuaskel." naukaisin apeana. Hehkuaskel käänsi katseensa. Hän ei näyttänyt vihaiselta, muttei iloiseltakaan. Arvelin, että hän oli kuullut uutiset. "Mäntyviiksi." hänen naukunsa oli miltei sähähdys. "H-hei vain." sanoin varovaisesti. "O-oletko kuullut juorut?" "No, totta kai minä olen! Ja olen hyvin pettynyt, mutta mitäs se minua liikuttaa? Olen vain mitätön parantaja." Hehkuaskel naukaisi. Minua alkoi heti hävettää. "Etkä ole. Klaani tarvitsee sinua. Emme olisi tässä ilman sinua." selitin häpeissäni. Hehkuaskel sivuutti huomautukseni ja kumartui katsomaan kuonoani. "Oih, pahalta näyttää, Mäntyviiksi." Hehkuaskel totesi. "Mikä sinulle tämän teki? Näyttää kissan tekemältä." "No..tein sen itse." vastasin. "Mäntyviiksi. Älä nyt viitsi." Hehkuaskel sanoi. Olin unohtanut kuonon haavan kokonaan. Harmikseni se ei ollut unohtanut minua. "Äh, turha juttu." naukaisin vähättelevästi. "No eikä ole! En halua että sinulle käy samoin kuin Varjokarvalle! Vaikka oletkin ehkä lainrikkoja, ei sinua silti saa kohdella näin!" Hehkuaskel ärähti. En ollut koskaan nähnyt Hehkuaskelta niin vihaisena. Yleensä naaras kätki kiukkunsa. Hehkuaskel oli kumartunut kuononi ääreen ja alkanut hoitaa sitä. "Ohimennen kysyen, mitä sait rangaistukseksi?" Hehkuaskel kysyi. Hänen naamallaan näkyi jokin virneentapainen mutta hän kätki sen nopeasti. Ihmettelin, miksi parantaja kyseli minulta tuollaista. Vastasin kuitenkin kysymykseen. "No, jos haluat tietää niin joudun siivoamaan koko klaanin sammalet kuun ajan." totesin väsyneenä. "Ohhoh." Hehkuaskel henkäisi sivellen kehäkukkasalvaa kuonooni. "Aika kova. Miten edes jaksat tuon? Punatähti liioittelee." Hehkuaskel väitti. Ihmettelin kovasti miksi Hehkuaskel sanoi niin. Mielestäni minut olisi pitänyt heittää ulos klaanista neljänneskuuksi! "Valmista." Hehkuaskel naukaisi. Nyökkäsin kiitollisena ja kiitin Hehkuaskelta avusta. Hän ei vastannut, mutta kävellessäni pois näin hänen kasvoillaan ärtyneen ilmeen. Löntystin pää painuksissa kohti pentutarhaa. Lumikkoviiksi ilmestyi pentutarhan suulle. "Onko se totta?" hän kysyi lujasti. Huokaisin pelokkaana. Tiesin koko ajan, että minun ei olisi pitänyt tehdä tätä.

Kävelin aukiolle. Selvästikin, oli jonkun nimittämiset. Näin apean näköisen nuoren kollin kävelevän Punatähden eteen. "Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Usvatassuna." Punatähti julisti. Jotenkin kolli näytti niin apaattiselta, että tiesin, etten saanut ajatella niin, mutta en mielelläni halunnut hänen mestarikseen. Punatähti kiersi katseellaan aukiota. Hetken päästä hänen katseensa pysähtyi minuun. Hän loi minuun arvioivan katseen. Yritin perääntyä. "Usvatassu, sinun mestariksesi tulee Nuppujuova." Punatähti julisti. Häkellyin. En olisi ikinä uskonut, että saisin oppilaan näin aikaisin! Nyökkäsin päätäni. Harpoin Usvatassun viereen. Kosketimme neniä, mutta huomasin kollin silmissä yhä pettyneen apean katseen. Minulle tuli hieman outo olo. Halusiko Usvatassu mestarikseen jonkun muun? En kuitenkaan antanut sen herpaannuttaa minua: monella pennulla oli mestaritoiveita. "Usvatassu!" huudahdin ensimmäisenä. "Usvatassu!" koko klaani ulvoi. Hetken päästä suosionosoitukset loppuivat. Etsin katseellani Varjokarvaa. Mestarini olisi tullut paikalle kehumaan minua. Yhtäkkiä tunsin surun. Varjokarva ei ollut enää täällä. Hän oli kuollut. Nyt se tuntui pahalta. Huomasin ikikuningatar Mäntyviiksen tulevan paikalle. "Hei, Nuppujuova! Onnittelut, ja onnea." Mäntyviiksi naukaisi pilke silmissään. Minä vain nyökkäsin kiitokseksi. Usvatassu tassutti pää painuksissa luokseni. Vilkaisin häneen. "Nyt menemme reviirikierrokselle." naukaisin tomerasti. "Selvä." Usvatassu mutisi. Laskin häntäni hänen lavoilleen. "Minuakin surettaa. Mestarini kuoli." sanoin. Usvatassu katsoi minuun ensimmäistä kertaa silmiin odottavasti. "Nyt, mennään." naukaisin, sillä en halunnut miettiä Varjokarvaa. Olin kuullut, että yrtit eivät olleet riittäneet. Varjokarva oli antanut omansa pois huolehtiakseen klaanitovereistaan. Varjokarva oli periaatteessa klaanin sankari. Usvatassu oli edelläni. Kiirehdin hänen peräänsä. Nyt Usvatassun katse oli taas apaattinen. "Tuolla, vasemmalla, on Eloklaanin raja. Tuolla oikealla taas, on meidän rajamme." selitin. Usvatassu nyökkäsi lyhyesti. "Mennään Hehkulammelle." naukaisin. Kävelimme lempeässä tuulessa. Kun saavuimme Hehkulammen rantaan, Usvatassu höristi korviaan mutta painoi päänsä alas. "Täälläkö parantajat käyvät Synkän Metsän luona?" Usvatassu kysyi. "Joo, kyllä käyvät." vastasin myöntävästi. Kävelimme katsomaan vielä taistelupaikkaa ja sammalpaikkaa, ja sen jälkeen lähdimme leiriin. "Saat ottaa riistaa, jos haluat." naukaisin. Usvatassu lönkytti pää alhaalla hakemaan riistaa. Katsoin kollia hiukan säälivänä. Olikohan hänelle käynyt jotain surullista? Siksikö hän oli noin apea? Usvatassu vaikutti kuitenkin mainiolta oppilaalta, jos hänen luonnettaan ei ottanut huomioon. Menin soturien pesään. Matkalla huusin Usvatassulle, että tänään ei olisi enää harjoituksia. En halunnut rasittaa häntä liikaa. Tämä oli kuitenkin vasta hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana. Mietin Varjokarvaa. Muistin, kun olin ollut pian soturi, niin hän oli teettänyt minulle kolmet kiipeily ja metsästysharjoitukset päivässä! Mutta, pidin Varjokarvasta. Rakastin kiipeilyä ja saalistamista. Olin oppinut paljon Varjokarvalta. "Kiitos, Varjokarva. Olet aina muistoissani." kuiskasin hiljaa. Kuiskaukseni liiteli ympäri pesää. Huomasin vieressäni Tuhkajuovan. Hän, minä ja Mäyräkynsi olimme olleet siinä yrtintuoja-ryhmässä. Olin yhä hämmentynyt siitä, että kuinka suuria vastuita Punatähti minulle asetti. Olin myös erittäin etuoikeutettu. Vaikka, en ollut ihan klaanin nuorempia. Olihan vielä..Roihumarja, joka oli nimitetty silloin kun olimme hakemassa yrttejä. Niin ja klaanin nuorin soturi Loiskevarjo. Loiskevarjo oli vasta muutaman kuun vanha soturi, mutta sitäkin uhkarohkeampi. Könysin ylös vuoteestani hakemaan riistaa. Matkalla törmäsin Pyörretassuun. En voinut uskoakaan, kuinka ihana ja komea kolli oli. Rakastin häntä koko sydämestäni, mutta en halunnut paljastaa sitä hänelle. Joskus tuli mietittyä, että olikohan Pyörretassulla samanlaiset tunteet minua kohtaan? Ehkä hän piti minua vain naurettavana kyyhkynä joka yritti saada kaikki kollit tykkäämään minusta. Vaikka, eihän kukaan kolli minusta tykännytkään? Vai tykkäsikö? Pidin Pyörretassusta hetki hetkeltä enemmän. Päätin kuitenkin olla normaali, enkä jäädä miettimään asioita, jotka todennäköisesti eivät olleet totta. "Jatka normaalisti Usvatassun kanssa. Etenkään hän ei saa tietää tunteistasi." ääni pääni sisällä sanoi. "Mitä väliä? Varjokarva tietää jo." tuhahdin. "Olet niin tyhmä. Varjokarvahan on kuollut, etkö sinä sitä muista? Ei hän voi kertoa kenellekään." ääni tuhahti pilkallisesti. Heitin äänen pois mielestäni ja lähdin etsimään Usvatassua. Oppilaiden pesän suulla tajusin sen: olin sanonut Usvatassulle, että hänellä ei olisi enempää harjoituksia tänään. "Nuppujuova! Tule partioon!" Henkäysvarjo huudahti. Kipitin Henkäysvarjon luokse. "Missä oppilaasi?" Henkäysvarjo tiedusteli. "Lupasin hänelle, ettei hänellä olisi enempää töitä tänään. Tänään on kumminkin hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana." sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. Henkäysvarjo vilkaisi minuun kylmästi. "Aina pitää olla valmiina partioihin." hän naukaisi. "Minä käyn hakemassa Usvatassun." naukaisin hakien pahoittelevaa sävyä. Henkäysvarjo nyökkäsi. Lähdin oppilaiden pesälle. Usvatassu norkoili pesän reunalla. "Usvatassu, olen pahoillani. Sinun on nyt tultava kanssani partioon." sanoin anteeksipyytävästi. "Miksi?" Usvatassu kysyi. "Henkäysvarjo määräsi." vastasin. Usvatassu loi minuun hieman tylsistyneen katseen, mutta lähti sitten. Menin Usvatassun perään. Saavuimme Henkäysvarjon luokse. Hän oli jakanut partioomme Tuhkajuovan, Orvokkisydämen, ja Loiskevarjon. "Keitä he ovat?" Usvatassu kysyi tuijotellen maahan. "Tuo naaras tuolla partion kärjessä, on Tuhkajuova. Hän on yksi kokeineimmista sotureistamme. Tuo toinen naaras on Orvokkisydän. Hän on minua vähän vanhempi. Ja tuo kolli..hän on Loiskevarjo, klaanin uusi soturi." selitin kiivaasti. Partio oli jo pienen matkan päässä meistä. Usvatassu nyökkäsi apeana. Lähdimme pieneen juoksuun. "Mennäänpäs Eloklaanin rajalle." Tuhkajuova komensi. Kiirehdin Orvokkisydämen perään. Usvatassu tuli perässä. "Samalla näet reviiriä." naukaisin tyytyväisenä. Usvatassu ei vaikuttunut yhtään kiinnostuneelta siitä. Minua hiukan harmitti, mutta päätin antaa Usvatassun olla. "Osaatko tehdä rajamerkin?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä. "En." Usvatassu mutisi. "Näytän sinulle rajalla." lupasin. Minua harmitti se, että olin joutunut ottamaan Usvatassun mukaani partioon, vaikka olin nimenomaan sanonut että hänellä ei olisi enää töitä. Ehkä hän oli apea minun takiani. En kuitenkaan uskaltanut sanoa klaanin varapäällikölle vastaan, sillä pelkäsin että minut erotettaisiin klaanista. Onneksi Usvatassu ei vaikuttanut välttelevän minua, vaan oli tylsistynyt. Pian saavuimmekin rajalle. "Tässä on Eloklaanin raja." selitin. Usvatassu ei vastannut. "No, näytän sinulle rajamerkin." jatkoin. Usvatassu tuijotti vain eteenpäin. Suihkautin rajamerkin rajalle. Kuolonklaanin hajua levittyi rajalle. Eloklaanin haju tuoksui myös tuoreena. Kaukana näkyikin partio. Usvatassu ei näyttänyt iloiselta. Hän suihkautti hieman hajua rajalle ja vilkaisi jonnekin kauas. Minua kismitti hieman.
"muu partio?"

Kaamostassu oli viime illan suunnitelmiensa päätteeksi ajatellut ottaa pitkät ja makoisat yöunet. Jääviilto oli kuitenkin kiskonut hänet heti aamutuimaan ylös aamupartioon ja sen johdosta kolli oli ollut kiukkuinen, kuin ampiainen. Kaamostassulta oli vaatinut paljon olla räjähtämättä partion muille kissoille. Kolli oli kuitenkin pyrkinyt peittämään tunteensa taitavasti ja käyttämään kaiken aikansa muiden kissojen mielistelyyn. Yök, kollia ällötti hänen oma käytöksensä. Kaamostassu värähti, mutta vakuutteli itselleen tämän olevan vain osa suunnitelmaa. Hyvien juonien eteen joutuisi kärsimään, eikö? Niin Kaamostassu uskotteli itselleen. Kollikissa räpäytti silmiään, kun Toivetassu askelsi leiriin mestarinsa Huomenkyyhkyn rinnalla. Täydellistä, ah niin täydellistä. Kollikissa nappasi vieressään olevan myyrän ja laski korkean olemuksensa matalaksi. Pitäisi näyttää nöyrältä, pienemmältä kun hän oli. Kaamostassun tummahtava turkki oli suittu tapansa mukaan tarkasti siistiksi ja sileäksi. Kaamostassu odotti, että Huomenkyyhky vapautti oppilaansa ja luikerteli sitten välittömästi Toivetassun seuraan. Lempeähkö, pahoitteleva hymy oli hiipinyt Kaamostassun kasvoille ja sisältäpäin kollia oksetti. Tältäkö hän joutui näyttää saadakseen sitä mitä hän halusi..?
"Mitä haluat?" Toivetassu kysyi pidättyväisesti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Kaamostassu kallisti päätään ja laski myyrän oppilastoverinsa jalkoihin.
"Tahdon pyytää sinulta anteeksi ja selittää kaiken. Ajattelin, että myyrä olisi sopiva ele sovinnon merkiksi, eikö?" Kaamostassu maukaisi varovaisesti ja työnsi myyrää kohti mustaa kissaa. Kaamostassun ilme ja olemus oli sovitteleva. Tätä kollikissa oli harjoitellut ja tässä hän oli edistynyt! Oli helppoa esittää olevansa jotain muuta, jos oli Kaamostassun kaltainen huijari. Välillä mikään kollissa ei ollut totta, kaikki oli harjoiteltuja fraaseja ja eleitä. Mutta ne toimivat, joten miksi vaihtaa toimivaa taktiikkaa?
"Miksi haluat nyt sopia, kun aiemmin olit melkein valmis tappamaan sinut?" Toivetassu kysyi epäileväisesti ja silmäili myyrän lisäksi myös kollikissaa. Kaamostassun korvat lurpahtivat hieman, jotta hän näyttäisi yhä aidommalta anteeksipyyntönsä kanssa.
"Hetki sitten tajusin kuinka ilkeästi olen käyttäytynyt teitä kohtaan. Anteeksi, se oli todella väärin. En odota, että sinä antaisit heti anteeksi, mutta voisitko sinä edes harkita? Ehkä jonain päivänä voisimme olla jopa... ystäviä? Ymmärrän toki, jos et ole vielä valmis. Kuule, olen pistänyt merkille kuinka Mäyräkynsi kohtelee sinua. Minusta hän ei saisi kohdella sinua noin, isäsi ei vaikuta kaikista.. järkevimmältä tapaukselta. Anteeksi, tarkoituksenani ei ollut loukata sinun perhettäsi! Haluan vain, että kaikilla kuolonklaanilaisilla on hyvä olla. Sinun isäsi pitäisi kohdella sinua paljon paremmin. Aion itse olla tästä edespäin paljon parempi kissa. En ole enää se sama vanha Kaamostassu, takaan sen!" kolli mourui ja räpytteli silmiään. Missä roskat ja pöly viipyi, juuri kuin hän olisi tarvinnut niitä kyyneliä varten!
"Anteeksi, tämä vain... Minua todella surettaa kuinka olen kohdellut sinua ja muita. Olen ollut aivan kamala tapaus! Ja se sattuu, en tiedä kuinka voin korvata tämän teille..", Kaamostassu mourusi ja pyyhkäisi silmiään. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäksi Toivetassua ja kosketti toisen käpälää hellästi.

//Toive?

Aaltosalamalle alkoi vasta nyt valjeta, miten lapsellinen Varissulka todellisuudessa olikaan. Kolli oli jatkuvasti vääntämässä vitsiä jostakin tai muuten vain pelleilemässä, mikä tuntui Aaltosalamasta hieman vieraalta, sillä tähän asti hän oli nähnyt soturista vain synkistelevän ja kyräilevän puolen. Hän ei osannut sanoa, kummasta puolesta piti enemmän kollissa.
"Tänään me käymme läpi aivan saalistuksen perusteita, jotta näen, kuinka toivoton tapaus olet", hän sanoi hieman piikittelevästi nöyrää oppilasta esittävälle Varissulalle. "Ensiksi voisit kokeilla mennä vaanimisasentoon."
"Kuten tahdot." Varissulka laskeutui matalaksi, kuten vaanittaessa oli tapana. Aaltosalama pani saman tien merkille pari virhettä, jotka tämä teki niin luonnollisen näköisesti, että hän alkoi tässä vaiheessa epäillä kollin kouluttaneen soturin opetustaitoja.
"Voisi olla huonompikin", Aaltosalama tokaisi kiertäessään kollin ympäri ja katsoessaan, miten tämä oli asettanut käpälänsä. Todellisuudessa hän yritti vain leikkiä yhteistyökykyistä ja olla kertomatta koko totuutta soturin vaanimisasennosta - se oli surkea näky -, sillä halusi opetuksen sujuvan niin mutkattomasti kuin mahdollista.
"Sepä on lohduttavaa kuulla", Varissulka hymähti ilottomasti. Aaltosalama väläytti tälle sarkastisen hymyn ja keskittyi sitten näyttämään soturille, miten se kuului oikeasti tehdä.
"Takajalkasi ovat liian kaukana, mikä vie ponnistuksesta tehon", hän selitti samalla, kun itse pudottautui matalaksi ja näytti esimerkkiä oikeaoppisesta versiosta. "Pidät myös häntääsi liian korkealla, mikä voi joko paljastaa sinut saaliillesi tai tehdä liikkeistäsi vaikeammin hallittavia - parhaimmassa tapauksessa se tekee molemmat." Hän kiersi Varissulan ympäri vaanimisasennossa näyttääkseen esimerkkiä ja loikkasi sitten yhtäkkiä salamannopeasti maassa olevan kävyn kimppuun. "Tiivistettynä: pidä käpälät mahdollisimman lähellä itseäsi, häntä alhaalla ja itsetunto korkealla, niin onnistut varmemmin." Aaltosalama potkaisi kävyn kauemmaksi heistä ja kääntyi katsomaan tummanharmaata soturia virnistäen. "Sinun vuorosi."

//Varis?

Mäyräkynsi oli tullut juuri saalistuspartiosta, jossa olivat olleet hänen poikansa Toivetassu, hänen oma oppilaansa Pyräkkätassu, poloisen Toivetassu-raukan yli-innokas ja jopa ärsyttävä mestari Huomenkyyhky ja naaras, jolle Mäyräkynsi oli tuskin koskaan uhrannut edes ajatusta. Pikkukaaos. Kissat olivat saaneet hyvin saalista vaikka lehtikato oli jo ilmiselvästi alkanut ja ilma oli kokoajan kosteaa. Olisi vain ajan kysymys, kun kuolonklaanilaiset saisivat jo pilvipeitteen päänsä päälle ja lunta käpälien pehmikkeeksi. Kylmyys pureutui öisin jo melkein pakkasen lailla kissojen paksuihin - tai ohuisiin - turkkeihin ja vaikka Mäyräkynnen oma turkki oli kohtalaisen paksu sekään ei tuntunut riittävän. Tietenkin tämä kylmyys oli vasta alkua, mutta isokokoinen kolli ei voinut sitää minkään laista kylmyyttä.
Kun tämä kulki pää pystyssä kohti pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesää viedäkseen saalista vanhuksille tämän askeleet keskeytyivät ja huomio harhautui Kaamostassuun, joka lähestyi Mäyräkynnen poikaa - Toivetassua - varovaisesti. Mitä tuo kolli oppilas sitten tahtoikaan sen täytyi olla jotain ilkikurista tai pahansuopaa siitä Mäyräkynsi oli varma. Hän voisi varoittaa poikaansa myöhemmin toisten kissojen petollisuudesta, mutta hänen velvollisuutensa oli nyt ruokkia klaaninvanhimmat joten tämä jatkoi kulkuaan ajatukset harhaillen asiasta toiseen ja takaisin. Kolli tunki sisään maidontuoksuiseen pentutarhaan, jossa myös Kuolonklaanin vanhimmat jo eläköityneet soturit asuivat. Pesään oli langennut ylitsepääsemätön hiljaisuus. Jopa Lumikkoviiksen pikkuiset naaraspennut Kirkaspentu ja Taivaspentu olivat hiljaa painautuneina pesän kivistä seinämää vasten. Kun Mäyräkynsi liikehti pesässä eteenpäin kohti yhtä makuusijoista, hän huomasi etteivät kaikki asiat olleet aivan tolallaan. Luminenä, Rapakynsi, Hehkuaskel ja Hämypilvi ympäröivät makuusijaa jolla makasi poloinen Kaaostuho yhtä elottomana, kuin Mäyräkynnen suussa roikkuvat saaliit. Hän laski ne maahan jonkin matkan päähän makuusijasta ja klaaninvanhimmista ja asteli lähemmäs näitä huolestunut ja epävarma katse silmissään. “Onko Kaaostuho-” Mäyräkynsi ei kyennyt sanomaan sanojaan loppuun sillä kollin yksiä ainoita pelkoja oli kuolema ja sen kohtaaminen. Kolli oli liian nuori muistamaan sisarensa kuolemaa yksityiskohtaisesti mutta joitain välähdyksiä mustan naaraan ukkospolulle päättömästä säntäämisestä tämä silti muisti. “-kuollut”, Luminenä lopetti soturin lauseen säälivä katse silmissään, “On, on hän.”​ Mäyräkynsi ei pystynyt muuta kuin tuijottamaan Kaaostuhoa. Hetkiseen kukaan ei pukahtanut mitään, jopa pennut olivat hiljaa. Mäyräkynsi räpäytti silmiään hitaasti. “Toin kuitenkin saalista mukanani”, kolli sopersi. Hän tunsi sydämessään pistoksen, kun hän mietti kaikkia kuolleita sotureita, oppilaita, vanhuksia ja pentuja… Huumapentukin oli ollut niin säälittävä tapaus. Kolli käänsi päänsä pois vanhuksen ruholta ja lampsi ulos pesästä peitellen yökkäyksiään. Kun kolli pääsi ulos pentutarhasta, hänen katseensa osui Orvokkisydämeen. Soturi hölkytti tämän luokse hengästyen turhan kovaa niinkin lyhyestä matkasta. “Kaaostuho kuoli”, Mäyräkynnen ääni värisi ja hän katsahti käpäliinsä, “Mitäs, jos menisit vaikka saalistamaan ja me hoidamme muiden kanssa Kaaostuhon”, Orvokkisydämen säälivä katse oli Mäyräkynnelle liikaa ja tämä lampsi vain pois tuon seurasta ärtyneenä. Hän ei ollut heikko! Kolli jatkoi matkaansa ulos leiristä.
Mäyräkynsi oli törmännyt Punatähteen ja Tuhkajuovaan, jotka olivat kertoneet Punatähden menettäneen hengen tippumalla veteen. Tuhkajuova oli pelastanut päällikön veden armoilta. "Ylitin jokea, ja kivet olivat sateen vuoksi liukkaita. Menetin tasapainoni ja putosin veteen.” Punatähti selitti ja Mäyräkynnen ja päällikön katseet kohtasivat. Mäyräkynnesta katse tuntui todella vaivaantuneelta joten hän käänsi katseensa pois niin nopeasti kuin kykeni. “Toinen tapaus näin lähellä toista”, Mäyräkynsi mutisi. “Anteeksi en kuullut”, Tuhkajuova kallisti päätään hiukan. “Ai. Öö.. Mutisin vain itsekseni”, Mäyräkynsi sanoi sekavasti. “Onko kaikki hyvin?” Punatähti kysyi siristäen silmiään epäilevästi. “Kaaostuho menetti henkensä aiemmin leirissä”, Mäyräkynsi selitti. “Jos jatkatte matkaanne niin minä voin mennä tästä saalistamaan”, kolli naukui vääntelehtien levottomasti.
//Tuhka

Huomenkyyhky katsahti Tuimakatseeseen kysyvänä, kun kolli siirtyi kauemmaksi antaen kaksikon välille muodostua pienen tilan. Naaras ei kuitenkaan antanut sen haitata tutustumista sen enempää, vaan tapansa mukaisesti hän alkoi höpöttää omista kuulumisistaan. Hän oletti saavansa Tuimakatseelta takaisin yhtä pitkän vastauksen, mutta kolli naukaisi hymähtäen hänen päiväänsä kuuluen hyvää. Naaras ei kuitenkaan pahastunut lyhyestä vastauksesta, vaan hymyili vanhemmalle kollille aurinkoisesti. Häntä ei lyhyet vastaukset haitanneet! Tuimakatse naukaisi, ettei hänelle oltu suotu oppilasta Lumikkoviiksen jälkeen. Naaraskissa kallisti päätään kummastuneena, Tuimakatsehan oli kokenut soturi ja Lumikkoviiksestäkin oli tainnut kasvaa hieno soturitar. Naaraalla oli jo pentujakin. Huomenkyyhkystä tuntui, että kaikki nuoremmat hankkivat häntä nopeammin pentuja.
"Luulisihan sitä nyt, että sinä kokeneena soturina saisit pian oppilaan! Saihan Mäyräkynsikin, vaikka hän on sinua paljon nuorempi soturi. Ja minä! Minäkin olen sinua nuorempi", valkokirjokilpikonnakissa hämmästeli ja hänen häntänsä viuhtoi edestakaisin. Tuimakatse tokaisi tympeän naukaisun Huomenkyyhkyn tarinaan, mutta naaras ei tehnyt elettäkään lähteäkseen Tuimakatseen seurasta. Tuimakatse vaikutti niin mukavalta kissalta, vaikka olikin hieman hiljaisempaa sorttia. Naaras piristyi huomattavasti, kun tummaturkkinen kissa esitti hänelle vapaaehtoisesti kysymyksen. Kirjavan kissan hymy leveni levenemistään.
"Suunnitelmiako, minullako? Vaikka millä mitalla! Toivetassun koulutusta, totta kai. Hän on kuitenkin tällä hetkellä vapaalla ja kävimme hetki sitten harjoituksissa. Hei, minä keksin! Lähde sinä joskus minun ja Toivetassun mukaan harjoittelemaan. Hänelle tekisi hyvää oppia kaltaiseltasi soturilta, osaat varmasti jotain mitä minä en osaa! Ja sitten ajattelin, että me voisimme lähteä esimerkiksi kävelylle tai katselemaan oravia. Miltä kuulostaisi?" Huomenkyyhky naukaisi iloisesti ja katsoi Tuimakatsetta innostunut ilme kasvoillaan. Tuimakasvoinen kollikissa ei kuitenkaan näyttänyt yhtä innostuneelta eikä Huomenkyyhky keksinyt mistä ihmeestä se johtui.
"Toivetassun koulutus edistyy hyvin, hänen vahvuutensa ovat taistelemisessa. Mestarina on kyllä ollut mukavaa, toivottavasti saan Toivetassunkin jälkeen vielä oppilaan!" valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa naukui haaveillen ja räpäytti silmiään.
"Oletko sinä ollut Lumikkoviiksen kanssa tekemisissä hänen koulutuksensa jälkeen? Oletko jo käynyt katsomassa hänen pentujaan? Ne ovat niin suloisia! Eikö sinulla joskus ollut toinenkin oppilas, miten en nyt satu muistamaan hänen nimeään?" Huomenkyyhky räpätti ja lipaisi huuliaan hieman nälkäisenä. Naaras vilkaisi kaihoisasti Tuimakatseen saaliiseen ja siirsi silmänsä sitten taas tummaturkkisen kissan omiin keltaisiin. Huomenkyyhky kallisti päätään ja katsahti taas saaliiseen. Olisiko Tuimakatse niin kiltti ja ymmärtäisi naaraan vihjeen riistan jakamisesta?

//Tuima?

Henkäysvarjon johtama rajapartio liikkui hiljaisuudessa halki Kuolonklaanin reviirin. Olin miettinyt koko partion ajan, miten parhaiten lähestyisin varapäällikköä. Minun oli tarkoituksena esittää hänelle, että olin kollin kanssa samaa mieltä, jotta pääsisin hänen lähelleen. En kuitenkaan voinut vain suoraan sanoa hänelle, että vihaan erakkoja ja heidät pitäisi kaikki häätää klaanista. Minun pitäisi olla hyvin, hyvin varovainen. Onneksi olin viime aikoina tutustunut Henkäysvarjoon hiukan pahemmin, joten pelkästään se, että puhuin hänelle partiossa, ei enää ollut ihme.
Kun pysähdyimme merkitsemään Eloklaanin rajaa, astelin tyynesti harmaan kollin luo. Henkäysvarjo nyökkäsi kun liityin hänen seuraansa, hän ehkä jopa hymyili pienesti, jos en aivan sokea ollut. Se oli hyvä merkki.
"Hei Henkäysvarjo", tervehdin häntä kohteliaasti nyökäten. "Kuinka hurisee?"
Varapäällikkö kohautti lapojaan.
"Sitä samaa. Partioiden järjestelyä, partioissa käymistä."
Hillitsin itseäni sen verran, etten pyöräyttänyt silmiäni kollin tylsälle vastaukselle.
"Aivan", vastasin aivan yhtä tylsästi. Yritin pohtia, miten voisin ottaa erakot puheeksi Henkäysvarjon kanssa ja juuri sopivasti huomasin erään yhteisen tekijän partion kahden muun jäsenen, Huomenkyyhkyn ja Mäyräkynnen välillä. Tämä kyseinen aasinsilta ei ehkä ollut yksi kaikista juonikkaimmista, mutta uskoin sen toimivan.
"Oletko huomannut, miten paljon entisiä erakoita klaanissamme on?" sanoin matalalla äänellä nyökäten kauempana rajaa merkkaavan kaksikon suuntaan. "Kohtahan klaanissamme on enemmän erakoita kuin kuolonklaanilaisia!" naukaisin ikään kuin vitsaillen, vaikka en ollenkaan uskonut sanomisiini itse. Henkäysvarjon ilme muuttui vakavaksi. Toivoin, etten ollut mennyt liian pitkälle. Ehkä hän näkisi suoraan lävitseni.
"Totta", varapäällikkö vastasi ja yllätti minua hiukan. Ehkä olinkin loppujen lopuksi toiminut oikein. Henkäysvarjo katsoi minua hiukan vakavin ilmein ja madalsi ääntään.
"Itse asiassa se huolestuttaa minua paljon. Mutta ei puhuta siitä täällä."
Yllätykseni vain kasvoi. Ehkä olin vain yliarvioinut Henkäysvarjon älykkyyden; entä jos olisinkin vain vitsaillut asialla, samalla kun Henkäysvarjo kertoi olevansa asiasta täysin tosissaan? Toisaalta saatoin aliarvioida, kuinka paljon varapäällikkö minuun luotti.

Partio saapui takaisin leiriin Henkäysvarjon johdolla. Astuttuani sisäänkäynnistä läpi huomasin Pyräkkätassun astelevan minua kohti häntä kippuralla. Lämmin hymy valtasi kasvoni: oli aina mukavaa viettää pentujeni kanssa aikaa. Valitettavasti heidän soturikoulutuksensa takia yhteistä aikaa oli nykyään merkittävästi vähemmän.
"Hei vain, Pyräkkätassu. Olin rajapartiossa, ei sen kummempaa", vastasin kollioppilaan kysymykseen. Viitoin häntä seuraamaan minua hiukan syrjemmälle, jotta saisimme jutella rauhassa.
"Miten sinulla menee? Toivon, että olet ollut ahkera oppilas", sanoin hymyillen. "Toivon myös, että Mäyräkynsi osaa tehtävänsä."

//Pyräkkä?

Nuppujuova: 26kp! -

Toivetassu: 11kp -

Pyörretassu: 6kp -

Tuimakatse: 27kp! -

Pyräkkätassu: 18kp -

Loiskevarjo: 32kp! -

Huomenkyyhky: 11kp -

Kylmäliekki: 4kp -

Varissulka: 7kp -

Tuhkajuova: 34kp! -

Lumikkoviiksi: 8kp -

Myrskytassu: 6kp -

Mäntyviiksi: 14kp -

Kaamostassu: 16kp -

"Yrtit eivät riitä kaikille", kuulin Hehkuaskeleen kertovan Punatähdelle parantajan pesän edustalla. Istuskelin itse muutamien ketunmittojen päässä kaksikosta, ja aivan sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Päällikön kasvoille piirtyi vakava ilme.
"Moniko jää ilman yrttiä?" päällikkö esitti kysymyksen kireällä äänellä.
"Ei kovin moni, mutta Varjokarva kieltäytyi ottamasta yrttejä ja halusi antaa omansa muille. Raparperipistos seurasi hänen esimerkkiään. Minun laskujeni mukaan he ovat nyt ainoat vakavasti sairastuneet, joille yrttiä ei riitä", musta parantaja lausahti surkealla äänellä. Tunsin piston rinnassani. Olimmeko tuoneet kuitenkin liian vähän yrttejä? Käänsin varovaisesti vihreän katseeni kaksikon suuntaan toivoen, etteivät he syyttäisi tapahtuneesta minua. Huojennuksekseni kumpikaan kissoista ei katsonut minuun päin.
"Sitten ratkaisu on selvä; annat yrttejä kaikille, joille ne riittävät. Varjokarva ja Raparperipistos ovat tehneet valintansa, ja me tuskin voimme muuttaa heidän mieltään. Onko mahdollisuutta, että he selviäisivät taudista ilman yrttiä?" Punatähti kysyi rauhallisella äänellä. En voinut kuin ihailla päällikön tapaa käsitellä vaikeita asioita. Hehkuaskel pudisteli päätään pettyneenä:
"Se on hyvin epätodennäköistä."
Punatähti nyökkäsi.
"Tee kaikkesi, jotta heidän viimeiset hetket olisivat mahdollisimman kivuttomia", punaruskea kolli käski, ja Hehkuaskel lupasi tehdä niin. Syyllisyys tuntui ikävänä puristuksena rinnassani. Kun Punatähden katse hivuttui Hehkuaskeleesta minun suuntaani, päällikön katseen kohtaaminen oli vaikeaa. En pelännyt klaanitovereideni kuolemaa, vaan Punatähden pettymystä. Hyvä soturi ei koskaan pettäisi päällikkönsä luottamusta, kuten minä koin nyt tehneeni.

Varjokarvan ja Raparperipistoksen kuolemista sekä taudin katoamisesta oli kulunut jo jonkin aikaa. Olin yrittänyt olla mahdollisimman hyvä ja tunnollinen soturi korvatakseni Punatähdelle sen, että olimme arvioineet yrttien riittävyyden väärin. Päällikkö ei ollut sanonut syyn olleen minussa, enkä ollut viitsinyt vaivata päällikköä asialla. Hänellä oli varmasti parempaakin mietittävää, kun lehtikato lähestyi kovaa vauhtia.
Olin lähtenyt jo auringonnousun aikaan ulos leiristä joelle kalastamaan, sillä edellisestä kalastuskerrasta oli jo tovi aikaa. Saalisonni ei ollut kovinkaan hyvä, sillä aika oli mennyt lähinnä kaloja odotellessa. Auringonnoususta oli jo hyvän aikaa, mutta olin saanut kalastettua vain yhden kalan. Edelleen kyyhötin joen rannassa ja katselin hitaasti virtaavaa vettä, odottaen kalan uivan ohitseni.
Epäonni jatkui, sillä pian huomasin vesipisaroiden putoilevan veteen. Nousin ylös ja yllätyksekseni erotin tutun hahmon vastarannalla. Punatähti käveli rantaa pitkin kohti astinkiviä. Myös päällikkö oli huomannut minut, sillä tämä seurasi katseellaan minua. Tihkusade muuttui hetkessä kaatosateeksi, mutta päällikkö lähti siitä huolimatta ylittämään jokea. Punatähti liikkui hitaasti ja varovaisesti liukkailla astinkivillä. Seurasin tämän sulavaa liikehdintää ja lähdin rauhallisin askelin kulkemaan astinkivien toiseen päähän tervehtiäkseni päällikköä tämän päästessä joen toiselle puolelle.
Seuraavat tapahtumat kävivät nopeasti. Punatähti oli muutaman kiven päässä rannasta, kun tämä loikkasi taas uudelle kivelle. Päällikkö pudottautui kiven päälle, mutta harmaan kiven pinta oli liukas. Punaruskean kollin käpälät luiskahtivat pois kissan jalkojen alta ja kollin pää kolahti kiveen. Tämä yritti tarttua kiinni kiveen, mutta liukkaasta pinnasta ei saanut otetta. Kolli joutui veden armoille.
En epäröinyt hetkeäkään, kun loikkasin vauhdilla kohti virtaavaa jokea ja Punatähteä. Vajosin pinnan alle, mutta lähdin saman tien uimaan takaisin kohti pintaa. Pinnalla yritin löytää Punatähden ajelehtivaa kehoa, mutta kaatosade heikensi näkyvyyttä. Viimein punaruskea turkki tuli näkyviin veden alta. Lähdin uimaan virran mukana kohti päällikköä.
Saavutin Punatähden nopeasti ja tartuin hampaillani tämän niskanahkaan. Kolli ei liikkunut, joten uiminen rantaan onnistui suhteellisen helposti. Koska joentörmä oli tässä kohtaa olematon, sain raahattua itseäni huomattavasti kookkaamman kissan miltei kokonaan pois vedestä. Punatähden päässä oli haava, joka vuosi verta. Raahasin kissan kokonaan pois joesta, ettei virta veisi häntä uudestaan mukanaan.
Punatähti makasi liikkumattomana maassa. Katsoin hänen elotonta ruumistaan kauhuissani ja odotin, että tämä virkoaisi. Vesipisarat iskeytyivät Punatähden jo valmiiksi märälle turkille, ja hetket tuntuivat ikuisuudelta. Oliko tämä ollut Punatähden viimeinen henki?
Purin hammasta yhteen ja aloin jo vaipua epätoivoon, kun päällikön keho nytkähti. Helpotus valtasi mieleni Punatähden vetäessä ilmaa keuhkoihinsa. Koska vesi oli ehtinyt täyttää kissan keuhkot, hän alkoi saman tien yskiä armottomasti. Saatuaan enimmät vedet pois keuhkoistaan, punaruskea kolli kääntyi minun puoleeni.
"Pimeyden Metsälle kiitos, että se ei ollut viimeinen henkesi", henkäisin hiljaa, "anteeksi, etten kyennyt pelastamaan henkeäsi." Painoin pääni alas vilpittömän anteeksipyynnön merkiksi. Punatähti kampesi itsensä vaivalloisesti ylös ja ravisteli turkkiaan. Sade kasteli sen kuitenkin nopeasti aivan yhtä märäksi kuin aiemminkin.
"Jos paikalla olisi ollut joku toinen, olisin varmasti menettänyt jokaisen jäljellä olevan henkeni", päällikkö huomautti vakavailmeisenä, "kiitos, että pelastit henkeni. Vanhuus alkaa nähtävästi tehdä tehtävänsä, kun joen ylityskään ei enää onnistu.."
Punatähden vihreiden silmien katse oli synkkä. En voinut kieltää, etteikö päällikkö olisi ollut jo iäkäs, mutta tuntui pahalta nähdä Punatähti niin pettyneenä itseensä.
"Minun olisi pitänyt osata reagoida nopeammin", väitin, mutta Punatähti pudisteli päätään.
"Älä mieti sitä, Pimeyden Metsä halusi tämän menevän näin. Minä olen kunnossa", päällikkö vakuutteli ja viittoi minut peräänsä, "on kai paras palata leiriin ennen kuin vilustumme molemmat."
Katsoin epäröiden päällikköä, mutta en alkanut väittämään vastaan. Soturin tehtävä oli noudattaa päällikön jokaista käskyä ja olla väittämättä vastaan, vaikka olisikin ollut asiasta eri mieltä.
"Jaksathan varmasti kävellä? Pääsi haava näyttää kipeältä", varmistin varovaisesti. Punatähti nyökkäsi, mutta seuraavassa hetkessä hän oli vähällä menettää tasapainonsa. Kiiruhdin nopeasti päällikön rinnalle antaakseni tämän tukeutua tarvittaessa minuun.
"Pysähdytään hetkeksi", kollin sanat saivat minut huojentumaan. Olisi ollut suuri riski lähteä viemään heikossa hapessa olevaa päällikköä yksin takaisin leiriin. Kävelimme vielä muutaman ketunmitan verran erään läheisen kuusen oksien alle. Ne suojasivat melko hyvin kaatosateelta, joka ei näyttänyt laantuvan.
Kun istuimme kaksistaan puun juurella, keskustelun aiheet olivat vähissä. Olisin halunnut pyytää päälliköltä anteeksi sitä, että olimme arvioineet yrttien määrän väärin, mutta arvelin, ettei hetki olisi ollut oikea. Punatähdellä oli varmasti tärkeämpääkin mietittävää juuri nyt kuin menneet tapahtumat, joihin ei voinut enää vaikuttaa.
"Olitko sinä kalastamassa ennen kuin sade alkoi?" Punatähti rikkoi hiljaisuuden ja käänsi vihreän katseensa minuun. Nyökäytin päätäni nopeasti, ja samassa muistin rannalle jääneen kalan. Olin unohtanut sen siihen paikkaan, kun olin lähtenyt pelastamaan Punatähteä.
"Täytyy hakea kala myöhemmin, kunhan olen ensin saatellut sinut leiriin", naukaisin rauhallisella äänellä ja kohtasin punaruskean kollin katseen. Punatähti nyökkäsi nyt vuorostaan.
Keskustelu päättyi lyhyeen, kun kuulin lähestyviä askeleita metsän puolelta. Kurkistin maata hipovien oksien välistä tulijoita, jotka tunnistin nopeasti kuolonklaanilaisiksi. Partion johdossa kulki Mäyräkynsi, ja hänen perässään tulivat Latvaruusu, Tattihalla ja Pyräkkätassu.
Päästessään kohdallemme, Mäyräkynnen kysyvä katse kääntyi kuusen oksien alle suoraan meihin. Partio pysähtyi, ja Mäyräkynsi otti muutaman askeleen lähemmäs meitä. Huomatessaan Punatähden pään vasemmalla puolella komeilevan haavan, kolli siristi vihreitä silmiään.
"Mitä on tapahtunut?" hän esitti kysymyksen. Vilkaisin Punatähteä antaakseni hänelle mahdollisuuden selittää äskeiset tapahtumat.
"Ylitin jokea, ja kivet olivat sateen vuoksi liukkaita. Menetin tasapainoni ja putosin veteen. Tuhkajuova pelasti minut, ja pysähdyimme tähän odottamaan sateen laantumista", kolli vastasi tasaisella äänellä ja kohtasi Mäyräkynnen katseen.

//Mäyrä?

Kaamostassu istui Kuolonklaanin leirin varjoissa mietteliäänä. Klaanissa riehunut tauti oli saatu kuriin yrteillä, mutta koska kolli oli välttynyt taudilta, se ei häntä ollut sen enempää hetkauttanut. Se oli kuitenkin lisännyt kollin erakkovihaa, sillä tuntematon matkailija oli kantanut sen taudin Kuolonklaaniin. Kaamostassu nosti ylähuultaan ja irvisti inhosta, että hän sitten inhosi erakkosyntyisiä! Kaamostassu tapitti eteensä harmaansiniset silmät kiiluen inhosta, vihasta ja viekkaudesta. Hän oli tehnyt ison virheen antaessaan Toivetassulle opetuksen leirissä. Kollikissa oli tuntenut kuinka valta oli sen jälkeen lähtenyt valumaan hänen käpälistään ja Kaamostassu aikoi saada sen hinnalla millä hyvänsä takaisin. Hän päätti aloittaa sisaruksistaan, Myrskytassusta ja Pyräkkätassusta. Etenkin Pyräkkätassun suhtautuminen Kaamostassuun oli kollista hyvin huolestuttava. Miten hän voisi koskaan saavuttaa haluamansa, jos muut eivät olleet antamassa sitä hänelle? Kaamostassu tiesi, että luottamus oli avain sana. Luottavainen kissa oli hölmö ja sokea, sitä Kaamostassu halusi. Kollin katseessa häivähti iso hyppysellinen itsevarmuutta, kun hän mietti suunnitelmaansa. Olisi oltava nöyrä, tarjottava heille jotain mitä he haluaisivat. Kaamostassu nousi jalkeilleen, sukaisi puuhkahäntäänsä nopeasti ja lähti tapojensa vastaisesti pää alhaalla kohti oppilaiden pesää. Hänen olisi oltava hiljainen kuin pelokas hiiri ja omaksuttava asenne, jota hän inhosi. Olisi oltava joku muu. Kuten kolli olikin toivonut, Pyräkkätassu suki turkkiaan sammalillaan. Nähdessään korkean veljensä Pyräkkätassun korvat painuivat hieman luimuun ja kolli vilkuili Kaamostassua epäluuloisesti. Kaamostassun korvat kääntyilivät ja hänen häntänsä oli painunut takajalkojensa väliin. Kaamostassu jäi ensin hieman etäämmälle, mutta katsoi sitten Pyräkkätassua nöyrästi.
"Mitä sinä haluat minulta?" Pyräkkätassu kysyi Kaamostassulta, jolta pääsi huokaus.
"Pyräkkätassu hyvä, mitäkö minä haluan sinulta? En paljoa, pyydän vain, että sinä kuuntelisit minua. Minä tiedän käyttäytyneeni todella kamalasti sinua ja joitain klaanitovereitani kohtaan. Luulin sen olevan oikea tapa toimia, e-en osannut käsitellä tunteitani. Pyräkkätassu, tahtoisin vain että voisimme aloittaa alusta. Lupaan etten kertaakaan kiusaa sinua sinun koostasi tai mistään muustakaan tyhmästä jutusta!" Kaamostassu mourusi hiljaisella äänellä ja pinnisteli saadakseen aikaan muutamia kyyneleitä, jotta hän näyttäisi entistä surkeammalta rassukalta. Kaamostassu katsoi veljeään suoraan silmiin lausuessaan seuraavat sanat.
"Anteeksi, anteeksi kaikesta. Voisimmeko me aloittaa alusta, parempina veljinä? Vaikka sinussa ei ole mitään vikaa ollut, vaikka tuollainen pikku liskokissa oletkin aina 'ollut! Ehkä voisit jopa näyttää minulle joskus liskojasi?" Kaamostassu naukaisi ja hymyili sanojensa päätteeksi, jotta toinen tajuaisi hänen tarkoittavan vain hyvää. Kaamostassu tarjosi Pyräkkätassulle tassuaan ja kallisti päätään. Suunnitelman jatko olisi nyt Pyräkkätassun seuraavasta eleestä kiinni. Pyräkkätassu perääntyi hieman epäileväisenä ja työnsi Kaamostassun kauemmaksi. Kollin sisällä kiehahti välittömästi raivo ja hänen teki mieli käydä veljensä kurkkuun kiinni. Antaa toisen maksaa siitä, että Pyräkkätassu ei ollut toiminut hänen tarkkaan laaditun suunnitelman mukaan. Kolli ei sietänyt sitä, että hän joutui suunnittelemaan asiat uudelleen. Että asiat epäonnistuivat muiden takia. Kaamostassu ei kuitenkaan antanut raivon näkyä, hänen ilmeensäkään ei värähtänyt.
"Saat anteeksi, mutta sydänystäviä meistä ei tule, ainakaan vielä. Haluan ensin varmistua siitä, että sinuun voi varmasti luottaa, eikä tämä ole yksi typeristä tempuistasi. Vasta sitten voimme paiskata tassua", Pyräkkätassu naukaisi lopulta hieman epäileväisellä äänensävyllä ja Kaamostassu pakotti kasvoilleen aurinkoisen hymyn.
"Voi Pyräkkätassu, olen todella iloinen tästä! Pidän huolen, että olen luottamuksesi arvoinen. Olemmehan me veljiä, sukua ja samaa verta. Meidän on pidettävä yhtä. Mitä emokin sanoisi, jos me emme olisi väleissä?" Kaamostassu naukaisi ja kosketti varovaisesti tassullaan Pyräkkätassun omaa. Kaamostassu ei ollut tottunut tälläiseen, yleensä hänen eleensä olivat hyvin suurieleisiä.
"Minä tästä jätänkin sinut rauhaan. Lähdetäänkö joku päivä metsästämään? Olen kuullut, että olet aika etevä kaveri vaanimisessa", tummaturkkinen kolli maukaisi vielä leppoisasti ja heilautti sitten häntäänsä veljelleen hyvästiensä merkiksi. Heti käännettyään Pyräkkätassulle selän kollin kasvoille nousi hapan ilme. Hämärätassukin oli yöpartiossa eli tämän päivän osalta eteneminen jämähtäisi tähän. Kaamostassu lysähti sammalilleen ja katsoi eteensä silmät kiiluen. Kaamostassu katsahti Usvatassuun, joka oli päässyt oppilaaksi vasta hetki sitten. Kolli nukkui omilla sammalillaan ja tähän asti toinen oli vaikuttanut varsin tylsältä, mutta myös hyödyttömältä. Kaamostassu virnisti itsekseen. Toivetassu, tuo musta pieni kolli. Kolli oli erakkosyntyinen ja Kaamostassu inhosi sitä, että Toivetassun isä oli laitettu kouluttamaan hänen veljeään. Huonontamaan Pyräkkätassua entisestään. Siispä Kaamostassu veisi Mäyräkynneltä vuorostaan jotain. Hän veisi Toivetassun. Kaamostassu käpertyi pienelle kerälle ja laski häntänsä siististi kuononsa päälle. Kaamostassusta hänen tulevaisuutensa näytti nyt todella siistiltä ja tarkasti suunnitellulta. Hänen tassujaan syyhytti ajatus siitä, että hän pääsisi luomaan suurta tuhoa. Katsomaan kun paikat palaisivat suuren metsäpalon lailla. Kaamostassu ei tuntenut empatiaa tai sääliä muita kohtaan. Kaikessa oli kyse vain hänestä, muut kissat olivat pelinappuloita hänen elämänpelissään. Ja kolli osasi pelata ja voittaa.

Heräsin unestani. Eilen klaanitoverit olivat tuoneet yrtit. Yrtti oli vaikuttanut minuun tehokkaasti, ja kykenin jo käymään ulkona. Minua harmitti, että ystäväni Varjokarva oli kuollut. Se oli ollut Nuppujuovalle kova pala, sillä Varjokarva oli ollut hänelle hyvin läheinen. Minusta oli mukavaa hoitaa pentuja. Toivoin itsekin pentuja, sillä olin aika vanha naaras jo. Muistin tyttäreni Sammalvarjon. Hänen menettämisestään oli kulunut monia kuita. "Missä oletkin, tyttäreni, varjelen muistoasi aina." ajattelin. Pentutarhaan oli jäänyt yksi pentu, Taivaspentu. Hehkuaskel oli määrännyt minua pysymään vielä pesässä muutaman päivän. Olin ollut vakavassa taudissa. Nyökkäsin kiitollisena Tuhkajuovalle, joka lähti pesästä. Jotenkin klaani tuntui tyhjältä. Kissoja oli kuollut. "Voinko käydä ulkona?" kysyin Hehkuaskelelta joka järjesteli yrttejä. "Käy, mutta jos tulee huono olo, tule heti takaisin." Hehkuaskel määräsi. Könysin alas vuoteeltani. Nousin tassuilleni ehkä hieman huterasti, mutta sain tasapainon pysymään. Astuin varovasti pesästä ulos. Ilma oli jäätävän kylmää, ainakin minusta. Oli selvästi lehtisade. Ruskeat, rikkinäiset lehdet putoilivat puista. Olin innoissani, sillä nyt oli kivaa leikkiä lehdillä! Pennuistakin. Ryntäsin suoraan päin kohti lehteä. Yhtäkkiä tunsin painon edessäni ja huomasin törmänneeni johonkin. Huomasin edessäni mustan, aika nuoren kollin joka tuijotti minua närkästyneenä. "Hei! Varo vähän!" hän kivahti. "Anteeksi." sanoin. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka tämä kissa oli. Yhtäkkiä tunnistin hänet Loisketassuksi, yhdeksi klaanimme oppilaista, joka oli kyllä hurjasti vanhempi muita koska oli ollut erakkona kuita. "Anteeksi, Loisketassu!" sanoin uudelleen. "Loiskevarjo, jos saan korjata." hän sanoi pistävästi. Minua hämmästytti. Oliko hän saanut soturinimensä? No, olikohan sillä väliä, minähän olin ikikuningatar! Löin lehteä käpälälläni. Minun täytyi mennä pentutarhaan katsomaan Taivaspentua. Pentutarhan aukolla muutin mieltäni. Mitä jos tauti tarttuisi? En voisi tehdä sitä. Peruutin aukiolla. Hehkuaskel oli tuoresaaliskasalla hakemassa riistaa. "Hei vain, Mäntyviiksi." hän sanoi väsyneesti. "Mikä hätänä?" kysyin. "No, on raskasta hoitaa puolia klaanista. Onneksi yrttejen tuojat saapuivat." Hehkuaskel selitti. "Entä jos minä veisin riistat?" kysyin. "Ei! Et voi, olet vasta toipilas. Minä olen parantaja, eli minun tehtäväni on huolehtia klaanin hyvinvoinnista." Hehkuaskel naukaisi. "Minä en ole niin kuin muut. Arvostan parantajan työtä, ja olen syvästi kiitollinen sinulle siitä, mitä olet elämäni aikana tehnyt." sanoin tiukasti. "Sinä olet todellakin kunnon emoluonne." Hehkuaskel naurahti väsyneesti ja kiskoi riistaa pesälle. Tarjouduin auttamaan. Hehkuaskel pudisti päätään. "Tule sinäkin pesälle syömään." Hehkuaskel sanoi. Menin pesälle, hieman vastahakoisesti. Hyppäsin vuoteeseeni. Sain jaettavaksi kanin. Vieressäni oli Lumikkoviiksi ja pennut, jotka söivät kania. Annoin heidän syödä ensiksi, sillä totta kai. Otin sitten itsekin palasen ja söin kanin loppuun. Nälkä oli haihtunut tiehensä. Nousin ylös vuoteestani, ja lähdin vielä pienimuotoiselle iltakävelylle. Kiersin aukion, löin pari lehteä, ja sitten löntystin pesään takaisin. Nukahdin syvään uneen. Unessa olin täysin terve. Vieressäni oli naaras, ja kolli. Huomasin naaraan katsovan minua. "Sammalvarjo." henkäisin, mutta suustani ei tullut pihaustakaan. Toinen kolli hänen kanssaan oli Varjokarva. Kolli tuijotti minua ystävällisin silmin, jokseenkin hieman surullisena. Ymmärsin häntä surettavan, sillä hän oli joutunut jättämään synnyinklaaninsa, ystävänsä, ja lähes kaiken. "Hei hei, Mäntyviiksi." kuulin Sammalvarjon kuiskaavan. Sitten kissat katosivat sumuun. "Sammalvarjo! Ei! Varjokarva! Tulkaa takaisin!" rääkäisin. Vastausta ei kuulunut. Oli hiljaista. Heräsin sätkien. Hehkuaskel oli edessäni. "Sammalvarjo." mutisin unissani. "Sammalvarjo? Näit unta kuolleesta pennustasi." Hehkuaskelen ääni kuului kuin jostain kaukaa. Avasin silmäni. Huomasin olevani yhä viileässä parantajan pesässä. Käänsin kylkeäni ja nukahdin. Kun heräsin, oli aamu aikaisessa. Yritin lähteä pois. "Saanko lähteä pentutarhaan?" kysyin. "Päivän olet vielä täällä." Hehkuaskel selitti. Puhahdin mielessäni. Halusin päästä ulos! Se päivä kuluikin hitaasti. Sataa tihkutti taivaalta. Ei huvittanut mennä ulos. Nappasin sammalpallon maasta, ja aloin muotoilemaan sitä. Tein kissan pään näköisen. Viskasin sen parantajan pesän nurkkaan. Sieltä se kimposi päähäni. Huomasin pentujen nauravan hillittömästi. Kieltämättä, näytin varmasti maailman hauskimmalta kissalta. Muotoilin seuraavaksi puun muotoisen. Sitten koristelin sen pitkillä karvoillani. "Karvapuu." virkoin. Minulla oli tylsää. Oli niin tylsää, että vilkaisin jopa aukiolle, jossa satoi edelleen. Pujahdin ulos. Sadepisarat putosivat puista. Lysähdin makaamaan. Potkaisin ohimennessäni lehteä. Yhtäkkiä sade lakkasi. Vain kuului pieniä tipahduksia, jotka tulivat pienistä kimmeltävistä pisaroista.

Myrskytassu oli ollut kipeänä pitkään, mutta nyt hän oli taas terve. Tietenkin oli, pelkkä pieni, pahainen tauti ei häntä kaataisi. Siihen vaadittaisiin joku häntä vahvempi ja taidokkaampi, ja sellaiset kissat olivat harvassa. Siispä Myrskytassu lampsi nyt elämänsä kunnossa ulos oppilaiden pesästä, valmiina valloittamaan maailman.
Koska hän oli tervehtynyt aivan vasta, Henkäysvarjo oli päättänyt aloittaa harjoitukset kevyesti. Harmaa naaras ei tietenkään pitänyt tästä, sillä edelleenkin, hän oli elämänsä kunnossa. Henkäysvarjo ei kuitenkaan kuunnellut. Niinpä Myrskytassun ilta oli vapaa partioista ja harjoituksista. Hän oli kyllä keksinyt kinuta isäänsä harjoittelemaan kanssaan, mutta Pimentovarjo oli jyrkästi kieltänyt tämän.
"Haluatko oikeasti joutua heti takaisin parantajan pesälle?" Myrskytassun emo oli kysynyt häneltä tiukasti. Myrskytassu oli pudistanut kiivaasti päätään.
"En! Mutta en minä joutuisikaan, minä olen sen verran vahva! Minä olen täysin terve!"
"Höpö höpö", Pimentovarjo oli sanonut, ja keskustelu oli loppunut siihen.
Myrskytassulla ei siis ollut mitään tekemistä. Kaamostassu ja Pyräkkätassukin olivat jossakin partioimassa. Turhautuneena hän tähyili ympäri leiriä jotain viihdykettä etsien. Ja juuri sopivasti hänen silmänsä osuivat Kylmäliekkiin.
Myrskytassu oli pannut merkille, miten kollin veli sekä Kaamostassun mestari Jääviilto kohteli tätä. Jääviilto vaikutti hirveältä; pentuetovereiden oli tarkoitus rohkaista ja kannustaa toisiaan parhaaseensa, mutta hänellä vaikutti olevan täysin päinvastainen mielipide asiaan. Myrskytassu olisi mieluusti sanonut suorat sanat Jääviillolle ja takonut häneen - kirjaimellisesti - hiukan järkeä, mutta valitettavasti kollia ei näkynyt missään. Naarasoppilas päätti siis lähestyä ongelmaa toiselta suunnalta: Kylmäliekin pitäisi oppia asettumaan veljeään vastaan.
Myrskytassu marssi soturin luo ja röyhisti tärkeänä rintaansa.
"Kylmäliekki, tänään on onnenpäiväsi, sillä minä aion auttaa sinua! Minun koulutukseni jälkeen et enää anna Jääviillon astella hännälläsi!" oppilas ilmoitti ylpeänä. "Eikö olekin hienoa, vai mitä?"

//Kylmä?

Oli kulunut aikaa tuntemattomasta taudista ja se oli ollut koettelemus sekä Lumikkoviikselle, että tämän pennuille Valopennulle ja Kirkaspennulle. Ja nyt oli vieläkin vaikeamman hetken aika. Lumikkoviiksi silitteli pentujaan hännällään, kun nämä nukkuivat tämän kupeella. Nuoren kuningattaren silmät olivat kyynelien täyteiset silmät punottivat ja hän niiskutti. Lumikkoviiksen sydän tuntui särkyvän, kun tämä ajatteli Huumapentua ja sitä mitä Valopennulle tulisi tapahtumaan ulkona Sammakon kanssa. Naaraan sydäntä särki, kun hän muisti yhden parhaan ystävänsä - Höyhentassun - kohtalon. Valopentu liikehti makuusijalla, kuin olisi vaistonnut jotakin tapahtuvan. Ilma tuntui painostavalle ja Lumikkoviiksi tiesi, että sade vainoaisi tätä jos hän ei pian lähtisi rajalle tapaamaan Sammakkoa. Naaras oli sopinut tapaavansa siellä kumppaninsa kanssa vielä kerran. “Valopentu”, Lumikkoviiksi sihahti. Valopentu nosti kilpikonnakuvioista päätään silmät unen rähmäisinä. "Hyst! Annetaan muiden nukkua tule", Lumikkoviiksi kuiskasi ja nousi makuusijaltaan tassuttaen kauemmas toisista pennuista. Valopentu kipitti tämän luo edelleen unen pöppöröisenä. "En halua säikäyttää mutta teillä on isä niinkuin jokaikisellä kissalla tässä maailmassa", Lumikkoviiksi nieleskeli kyyneleet silmistään valuen. Hänen poikansa näytti niin viattomalta ja se sai hänet pohtimaan oliko sittenkään oikein viedä tätä pois tämän emolta. "Ja haluan sinulle mahdollisimman hyvän elämän. Paikkasi on Sammakon - isäsi - luona." "Mitä tarkoitat", Valopentu kysyi inahtaen vaisusti. Aikainen herätys ei ollu selvästikään pennun mieleen. Erakkona tämä saisi olla vapaa ja toivon mukaan elää hyvän elämän Lumikkoviiksen elämän rakkauden Sammakon luona.
"Elät tästä lähtien erakkona isäsi kanssa pikkuiseni", Lumikkoviiksi selitti, kun nämä odottivat Sammakkoa rajalla. Matka sinne oli sujunut moiteitta ja sadekaan ei ollut vielä kerennyt alkaa. "Entä jos en tahdo?" Valopentu kysyi inisten. "Entä jos en pidä hänestä?!" Juuri sillä hetkellä Sammakko astui esiin saniaisista. "Kyllä sinä minusta pidät", kollin leikkisä ääni halkoi ilmaa ja tämän tuoksu oli Lumikkoviikselle kuin kissanminttu. Se sai valon vähäiset säteet tuntumaan kirkkaammilta, Lumikkoviikseä huumasi tämän tapa kuin siirtää pilvet pois sinisen taivaan edestä. Sammakko lähestyi poikaansa. “Tässä on Valopentu. Hänen siskonsa Kirkaspentu ja Taivaspentu selvisivät. Kirkaspentu on valkoinen harmailla läiskillä rinnassa ja Taivaspentu on vaaleanharmaa oransseilla läiskillä ja heidän kuollut veljensä oli harmaa valkoisilla korvillaan ja oransseilla täplillään”, pentueen emon kuvaillessaan pentujaan kumppanille, joka ei tulisi niitä koskaan näkemään. “Minun täytyy mennä pian, mutta Valopentu- ”, Lumikkoviiksi nyyhkäisi sanojensa välissä ja, kun tämä jatkoi hänen äänensä värisi, “tulen kaipaamaan sinua kovasti.” Lumikkoviiksen sydän tuntui kuin sitä olisivat murskanneet isot terävät kynnet.
//Valo?
​

En voinut edes sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olin astuessamme taas Kuolonklaanin rajojen sisäpuolelle. Kivikukkulalla Leimusilmä oli lausunut jotain, joka oli saanut minut kummastumaan. 'Eloklaani arvostaa apuanne', kuulosti lähinnä siltä, että olimme lähteneet matkaan vain hyvää hyvyyttämme auttaaksemme rajanaapuriamme hädässä. Nyökkäsin mustavalkoiselle kollille.
"Teimme tämän Kuolonklaanin ja klaanitovereidemme vuoksi", lausahdin rauhallisesti. Kolli väläytti minulle pienen hymyn ja kääntyi katsomaan, kun muut hyvästelivät nopeasti toisensa. Sitten erosimme, ja eloklaanilaiset jatkoivat matkaansa kohti oman klaaninsa reviiriä.
Seisoimme Mäyräkynnen ja Nuppujuovan kanssa hetken aloillamme, silmäillen kauemmas lipuvia eloklaanilaisia. Käänsin katseeni kahteen nuorempaan soturiin.
"Meidän on kiiruhdettava leiriin", totesin terävällä äänellä ja nappasin oman osuuteni yrteistä suuhuni. Mäyräkynsi ja Nuppujuova lähtivät yrttitukot suussaan perässäni kohti Kuolonklaanin leiriä.
Jo matkalla huomasin, kuinka vähän hajujälkiä metsässä risteili. Tuorein partion hajujälki oli laimea, todennäköisesti eiliseltä. Huoli sai aikaan muljahduksen vatsassani. Menikö klaanilla niin huonosti, että he joutuivat jättämään tärkeitä rajapartioita pois? Pelkäsin, että emme ehtisi ajoissa ja Punatähti syyttäisi siitä minua. Tiesin kyllä, että olisin voinut patistaa muita liikkumaan rivakammin, mutta silloin en ollut kokenut sitä aiheelliseksi. Emme me olleet olleet poissa kuin reilu neljäsosakuun ajan.
Jännitys kasvoi yli uomiensa, kun viimein saavutimme Kuolonklaanin leirin piikkihernemuurit. Vilkaisin perässäni kulkevia sotureita ennen kuin työnnyin sisään piikkihernetunneliin. Matka tunnelin läpi pääaukiolle tuntui kestävän kauemmin kuin tavallisesti.
Kun viimein saavutin pääaukion, kaikki vaikutti päällisin puolin tavalliselta vaikkakin vähän hiljaiselta. Päivä oli jo pitkällä, ja normaalisti tähän aikaan aukio oli pullollaan kissoja. Nyt aukiolla lymyilevien kissojen uteliaat katseet kääntyivät meihin. Viitoin Mäyräkynnen ja Nuppujuovan perässäni parantajan pesän edustalle.
"Hehkuaskel?" huhuilin mustaa parantajanaarasta astumatta itse sisään pesään. Yrttien määrä ei näyttänyt kovinkaan vakuuttavalta, joten en halunnut tietoisesti sairastuttaa itseäni. Pelkäsin, etteivät yrtit riittäisi kaikille sairaille ja saisimme syyt niskoillemme. Mustaturkkinen hahmo ilmestyi esiin hämärästä pesästä ja katsahti meitä helpottuneena.
"Te palasitte!" tämä huokaisi, "laskekaa vain yrtit siihen, niin minä kerään ne." Tein kuten Hehkuaskel kehotti, ja kaksi muuta kissaa seurasivat esimerkkiäni. Musta naaraskissa alkoi rivakasti kerätä yrttejä suuhunsa ja kiikutti kolmessa erässä ne sisään parantajan pesään.
Kuullessani takaapäin lähestyviä askeleita, käännyin tulijan suuntaan. Punatähden kasvoilla oli vakava, mutta rauhallinen ilme.
"Onpa hyvä nähdä sinun olevan noin hyvässä kunnossa", lausuin kunnioittavasti ja laskin sen osoitukseksi päätäni hieman alaspäin.
"Matkanne oli varmasti raskas. Käykää lepäämään, niin vaihdetaan kuulumisia illemmalla", punaruskea päällikkö naukui päätään nyökäyttäen. Vasta nyt huomasin, kuinka väsynyt olinkaan. Tuntemattomalla maaperällä vaeltaminen oli tosiaankin ollut raskasta.
"Kiitos, tulen etsimään sinua myöhemmin", lupasin ja lähdin talsimaan kohti sotureiden pesää. Tämä matka oli osoittanut minulle, etten tosiaankaan ollut mikään seikkailijaluonne. Viihdyin tutussa ja turvallisessa ympäristössä jokapäiväisten rutiinien ympäröimänä. Turhan isot muutokset saivat aikaan vain turhaa stressiä.
Kun pujahdin sisään kaatuneen kuusen alla sijaitsevaan pesään, mieleeni nousi asia, jonka Leimusilmä oli aiemmin matkan aikana kertonut. Hän oli laskeskellut, kuinka monta sairastunutta mahtoi jo olla, ja kolli oli samalla puoliääneen nimennyt ne, jotka olivat sairastuneet ennen heidän lähtöään. Kun hän oli lausunut Pohjaharhan nimen, kylmät väreet olivat kulkeneet kehoni läpi. Vaikka olin oppinut hyväksymään sen, ettei valkoturkkinen kolli ollut minun poikani, hänen sairastumisensa oli saanut aikaan inhottavan tunteen. En voinut olla ajattelematta sitä, miten Väärävarjo pärjäisi, jos hän menettäisi poikansa.

Olin hyvin innoissani. Nyt olin saanut soturinimeni! Monet kissat vilkuilivat minua ärsyyntyneenä ja kuiskailivat keskenään jotain pahaa, mutta en jaksanut välittää. Olin niin iloinen, että voisin vaikka juosta koko reviirin läpi! Muutamat kissat tulivat paikalle hymyillen. "Hei, hienosti meni!" kehui joku naaras, arvelin hänen nimensä olevan Orvokkisydän. "Kiitos." nyökäytin päätäni kohteliaasti. "Mennään laittamaan vuoteesi." Kalmakuu naukaisi. Katsoin eteenpäin nyökäten. Menin soturien pesän sisään. Siellä oli muutamia kissoja, jotka mulkoilivat Kalmakuuta. Kalmakuu vähät välitti heistä, huiskautti vain häntäänsä. "Tässä on vuoteesi. Tavallisesti tässä nukkuisi Nuppujuova, mutta saat sitten siirtyä sen jälkeen kun hän palaa." Kalmakuu totesi. Asetuin vuoteelleni. Vuoteessani oli pehmeitä rastaanhöyheniä. Kalmakuu lähti pois pesästä. Ne kissat, jotka mulkoilivat Kalmakuuta, katselivat nyt minua. "Mitä nyt?" kysyin. "Olet aika nuori." naukaisi Tuimakatse, arvelisin. "Niin kyllä, mutta ei minun kai vanhakaan pitäisi olla?" kysyin. Kuulin muutaman nauruntyrskähdyksen. "Jaa, no minäpäs lähden." naukaisin heilauttaen korviani. Kävelin tuoresaaliskasalle. Koska kissoja oli niin paljon sairaina, ei ollut paljon riistaa. Otin oikein pienen oravan. "Hei, ota nyt isompi! Tänään sinusta tuli soturi!" Kalmakuu naukaisi. Katsoin häntä silmiin. "Klaanin ruokkiminen on tärkeämpää." sanoin tiukasti. Kalmakuu hymyili. "Eipä minun koulutukseni mennyt täysin hukkaan." Kalmakuu hymyili. Otin oravan. Rehellisesti sanottuna, se oli aivan ruipelo ja pieni. Oli alkanut lehtisade. Veikkasin saaliin olevan siitä yhdestä puusta, joka kasvoi lähellä Hehkulampea. Siellä oli paljon oravia, mutta useimmiten tälläisiä. Aloin syömään oravaa. Hetken päästä oravan luut lojuivat edessäni. Hypähdin ylös ja lähdin soturien pesään. Siellä oli monia kissoja. Asetuin vuoteelleni. Huomasin, että pesän nurkassa oli pieni aukko, josta tuli viileää ilmaa sisään. Laitoin käpäläni eteeni ja ponnistin ylös. Vilkuilin kissoja. Harvat nukkuivat, useimmat juttelivat. "Eikö tämä tauti olekin kamala?" kuulin jonkun kysyvän. "Ei yhtä kamala kuin viheryskä." toinen vastasi. "Minustapa on." sanoin yllätyksekseni. "Mitä sinä siitä tiedät, olithan erakkona?" kysyi joku Huomenkyyhky-niminen naaras. "Kyllä minulla silmät päässä on." ajattelin, mutta en sanonut ääneen. "Olin minä klaanissa silloin." vastasin. Hetken päästä kukaan ei välittänyt minusta. Muut juttelivat niitä näitä parhaista riistapaikoista ja muista. Ainoastaan Kalmakuu ja Kylmäliekki juttelivat taudista. Painoin pääni sammaliin. Nukahdin syvään uneen. Näin unta siitä, että juoksin metsässä. Juoksin suoraan puroon. Tassuni upposivat kylmään veteen. Haukoin henkeäni ja yritin uida. Lopulta lyyhistyin jokeen kuolleena. Heräsin hikisenä. Tuntui kylmältä. Nousin vuoteesta ja lähdin aukiolle. Aamu oli noussut. Henkäysvarjo jakoi partiot. En joutunut partioon. "Huh." henkäisin. Tuoresaaliskasa näytti niin pieneltä, että en voinut olla kuin lähtemättä saalistamaan. Pujahdin pois leiristä. Tassutin vaahterapuiden välistä. Partio kulki vierelläni. Tassutin syvemmälle metsässä. Yritin löytää hajujäljen saaliista. Pian löysin sen: myyrä! Se näytti mehukkaalta.
"Orvokki?"

Hotkaisin tyytyväisenä viimeisen palasen ateriastani. Tänään oli hyvä päivä: en ollut joutunut yhteenkään metsästyspartioon ja päivän ainoa rajapartioni oli ajallisesti sijoittunut oikein kätevästi auringonhuippuun, joten minun ei ollut tarvinnut herätä aikaisin. Luvassa olisi vapaa ilta partioista, ja voisin rauhassa rentoutua leirissä ja nukkua seuraavan yön hyvin.
Suunnitelmani kuitenkin kääntyivät päälaelleen, kun eräs punaruskea, minulle viime aikoina aivan liian tutuksi tullut soturinaaras asteli luokseni.
"Oletko vapaa nyt?" Aaltosalama kysyi tervehtimättä. "Voimme lähteä saman tien, jos olet valmis."
Melkein ehdin kysyä soturilta, mitä ihmettä tämä tarkoitti, kun muistinkin eiliset suunnitelmamme. Vihasin outoa innostuneisuuden tunnetta, joka valtasi minut asian muistettuani. Saalistusharjoitukset Aaltosalaman kanssa tarkoittaisivat todennäköisesti loputonta sanaharkkaa ja kinastelua, joten järkeilin intoni johtuvan ennemminkin halusta oppia saalistamaan kuin soturin seurasta.
"Sinua varten olen aina valmis", vastasin virnistäen ja nousin seisomaan korostetun hitaasti venytellen. Aaltosalama vain pyöräytti silmiään ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä taakseen katsomatta.
"Mennään sitten", kuului naaraan huikkaus. Kiirehdin hänen peräänsä, kun soturi ei näyttänyt jäävän odottamaan. Onnekseni Aaltosalama oli minua hiukan hitaampi, joten kirin hänet pian kiinni.
"Mitä olet suunnitellut varalleni täksi päiväksi? Odotan innolla", sanoin vilkaisten vierelläni kulkevaa soturia. Yritin kuulostaa tuttuun tapaani sarkastiselta, sillä olisi parasta jos Aaltosalama kuvittelisi minun suhtautuvan harjoituksiin hiukan välinpitämättömästi. Toisaalta minä olin ollut se, joka harjoituksia oli alun perin ehdottanut, joten kenties hän näkisi tekaistun piittaamattomuuteni lävitse.
"Saat tietää aivan pian", Aaltosalama vastasi ja katsahti nopeasti minuun. Kiersimme erään suuren kiven ja saavuimme pienelle aukiolle. Seurasin soturinaarasta uteliaasti katseellani, kun hän asteli aukean keskelle. Oli kiinnostavaa nähdä, miten Aaltosalama toimisi mestarina. Hän ei ollut vielä kouluttanut yhtäkään oppilasta. Itse olin toiminut mestarina Orvokkisydämelle, ja mielestäni olin hoitanut tehtäväni varsin mallikkaasti; kenties voisin antaa Aaltosalamalle vähän vinkkejä, jos hän niitä tarvitsisi. En aikonut kyllä olla mikään helppo opetettava, oli parempi hiukan haastaa häntä.
Astelin punaruskean soturin eteen virnettäni peitellen ja viritin kasvoilleni oikein nöyrän ilmeen. Painoin pääni kunnioittavaan kumarrukseen.
"Oi suuri mestari, pyydän sinua jakamaan viisautesi", naukaisin liioitellun mahtipontisesti. "Olen pelkkänä korvana."

//Aalto?

Huomenkyyhkyn tullessa aivan kylkeeni kiinni siirryin kauemmaksi antaen välillemme enemmän tilaa. Toisen kissan läheisempi läsnäolo tuntui oudolta, ja se oli jopa enemmänkin inhottavaa. En kuitenkaan lähtenyt reagoimaan siihen sen suuremmin.
"Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minun oppilaani, niin siis Toivetassu, on sairaana ja minun päiväni ovat olleet huoh, niin tylsiä! Oppilaan kanssa on kyllä sitten mukava touhuilla, se tuo niin paljon sisältöä arkeen", Huomenkyyhky antoi sanojen pulputa ulos. Annoin kasvoilleni piirtyä kyseenalaistavan ilmeen, ja olin hetken vain hiljaa. Sitten rykäisin pikaisesti aikeenani vastata.
"Päivääni kuului hyvää", hymähdin ja katsahdin Huomenkyyhkyyn kulmieni alta. Paksuturkkinen naaras ei kuitenkaan näkynyt ottavan katsettani tai sanojani pahakseen. "Minulle ei ole nyt suotu oppilasta Lumikkoviiksen jälkeen. Joku päivä sitten."
En ymmärtänyt, miksi Punatähti antoi oppilaita täysin muille kuin minulle. Hän jakoi niitä paljon kokemattomimmille sotureille. Toki mestarina oleminen koulisi kokemattomista parempia sotureita, mutta rajansa kaikella. Olisi ollut hyödyllistä päästä välittämään omaa tietotaitoa vihdoinkin eteenpäin. Kertasin itse edelleen paremmaksi taistelijaksi, jotta voisin välittää oppini parhaiten seuraavalle oppilaalleni - kunhan sellaisen nyt ensin edes saisi.
"Kohtasin Kylmäliekin aamupartiossa. Että yksi kolli voi saada tunteeni niin kiehahtamaan! Hän on välillä todellinen maanvaiva, ei omaa omaa tahtoa sitten lainkaan. Uskomatonta, eikö? Me olimme ennen parhaita ystäviä, emme tosin enää lainkaan. Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus tulla parhaiksi ystäviksi!" Huomenkyyhky kertoi, kun en oman vastaukseni jälkeen ollut kysynyt häneltä mitään. Kylmäliekin tiesi kyllä kaikki. Oppilasaikoinani häntä saattoi käydä enemmänkin sääliksi, olihan hän melko säälittävä reppana. Vanhemmiten olin kuitenkin alkanut ajattelemaan, että jos hän ei pysty itse omia puoliaan pitämään, niin oma vikahan tuo on. Toisaalta ei hänen veljensä Jääviilto yhtään sen parempi ollut.
"Kyllä, kerrassaan uskomatonta", tokaisin tympeästi. Huomenkyyhky ei kuitenkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Olisikohan toisella partiota lähiaikoina, mihin hän voisi häipyä?
"Onko mitään suunnitelmia myöhemmälle?" kysyin kasvot peruslukemilla, vaikka mieleni teki irvistää sanoille, jotka olivat päässeet ulos suustani. Kyllä minä osasin keskustella, jos tilanne sitä vaati. Yleensä se vain tuntui turhalta ajanhukalta. Sitä paitsi se oli paljon järkevämpää silloin, jos halusi kerätä toiselta jotain tärkeämpää tietoa tai halusi tietää sellaisia yksityiskohtia, mitä ei muuten kuulisi. Keskustelun ideana oli mielestäni muutenkin aina jokin tavoite, johon pyrki pääsemään. Tällainen Huomenkyyhkyn harjoittama kuulumisien vaihto ei kuulunut järkevien keskustelujen kategoriaan. Tummankeltaisia silmiä tarkastellessani en meinannut keksiä naarassoturista mitään sellaista, mistä voisin hyötyä. Hän oli kaiken lisäksi alkujaan erakko. Erakoilla monesti oli omat käsityksensä asioista ja heistä saattoi kuvitellakin Huomenkyyhkyn kaltaisia. Naaraan kasvoilla oli tälläkin hetkellä niin lempeä ilme, että hän erottui sen avulla jo kaukaa suurimmasta osasta kuolonklaanilaisia. Itse asiassa minun teki mieli kysyä mihin asti soturi oli päässyt oppilaansa kanssa. Hänellä oli varmasti ihan omanlaisensa tapa opettaa.
"Missä vaiheessa Toivetassun koulutus on?" töksäytin kysymyksen ulos, mutta tällä kertaa kasvojani koristi hieman kiinnostuneempi ilme. Kai tästä tilanteesta joku hyöty oli yritettävä ottaa.

// Huomen?

Huomenkyyhky oli käynyt viemässä oppilaalleen Toivetassulle syötävää. Kollikissa oli tuntemattoman sairauden sairastuttamana parantajanpesän vankina ja Huomenkyyhkyn päivät olivat täyttyneet taas pelkistä partioinneista. Naaras kaipasi itselleen seuraa ja ystäviä, ehkä hänen pitäisi hankkia sellaisia! Huomenkyyhky oli jutustellut iltapartiossa Hämärätassun kanssa ja naaras oli vaikuttanut mukavalta kissalta. Hänen pitäisi tutustua oppilaaseen paremmin! Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras sukaisi käpäläänsä ja lähti loikkimaan pienillä koivillaan kohti soturien pesää. Naaras teki kuitenkin äkkijarrutuksen, kun pesästä asteli tummanharmaa kissa leiriaukiolle. Huomenkyyhky katseli Tuimakatsetta tarkasti, kollihan vaikutti oikeastaan... varsin hyvältä ystäväehdokkaalta! Huomenkyyhky teki täyskäännöksen ja jäi katselemaan kokeneempaa kollisoturia uteliaana. Kolli nappasi tuoresaaliskasasta itselleen jäniksen ja Huomenkyyhky tunsi vatsansa kurnivan. Kaipaisikohan juron oloinen soturi itselleen ruokaseuraa? Toistaiseksi Tuimakatse ei kuitenkaan edes huomannut häntä. Huomenkyyhky sukaisi rintaturkkinsa takkua vähemmän takkuisemmaksi ja hänen kasvolleen piirtyi hyväntuulinen hymy. Huomenkyyhky suorastaan loisti auringon lailla, kun hän asteli vanhemman kollisoturin eteen. Naaras tapitti toista pirteänä ja hymyili Tuimakatseelle iloisesti.
"Iltapäivää, Tuimakatse, kuinka hieno päivä tänään onkaan! Kuinka mukava nähdä sinua", Huomenkyyhky kujersi pirteänä ja istahti aivan kiinni Tuimakatseeseen. Kolli nyökkäsi Huomenkyyhkyn tervehdykselle hiljaisena. Tummanharmaa kolli katsoi häneen ilmeettömästi ja siirtyi kauemmaksi Huomenkyyhkystä. Naaras katsoi kollia hieman pettyneenä, mutta ei antanut sen pilata fiilistään aivan täysin.
"Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minun oppilaani, niin siis Toivetassu, on sairaana ja minun päiväni ovat olleet huoh, niin tylsiä! Oppilaan kanssa on kyllä sitten mukava touhuilla, se tuo niin paljon sisältöä arkeen", naaraskissa höpötti ja antoi häntänsä heilahdella iloisesti.
"Kohtasin Kylmäliekin aamupartiossa. Että yksi kolli voi saada tunteeni niin kiehahtamaan! Hän on välillä todellinen maanvaiva, ei omaa omaa tahtoa sitten lainkaan. Uskomatonta, eikö? Me olimme ennen parhaita ystäviä, emme tosin enää lainkaan. Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus tulla parhaiksi ystäviksi!" Huomenkyyhky maukui ja katsoi Tuimakatsetta suoraan silmiin. Naaraan katseessa oli lämpöä, uteliaisuutta ja innostusta. Hän todellakin halusi tutustua tummanharmaaseen klaanitoveriinsa paljon paremmin ja tulla hyviksi ystäviksi tuon kanssa!

//Tuima?

(Yrtin hakija)
Kävelin eteenpäin. Mäyräkynsi käveli vierelläni. Olimme löytäneet yrttejä paljon, ja pian oli kotiinlähdön aika. "Mitenköhän klaanitoverimme voivat?" kysyi Kultasiipi-niminen kissa Eloklaanista. "Toivottavasti hyvin." Hallavarjo sanoi hänelle. "Onkohan kissoja kuollut?" kysyin huolestuneena. "Äh, tuskin." Mäyräkynsi tuhahti. Huomasin hänen kasvoillaan kuitenkin surullisen ilmeen. "Missä me nukumme?" Helmipilkku kysyi. "En tiedä." Leimusilmä vastasi. Sydämeni tykytti. Minua pelotti, kuka kissa voisi olla kuollut. Ehkä...Varjokarva? Hänen menettämisensä tuntui niin pahalta, jos ajattelinkin sitä. Tai no, eihän hän ollut kuollut? Ehkä? Mieltäni viilsi se, että joku pennuista olisi kuollut. Klaanissa ei ollut minulle varsinaisesti sukua, mutta olin saanut ystäviä ja melkein sukulaisia. Minulla oli Varjokarva, joka oli auttanut minua vaikka missä, ja kouluttanut minut. Minulla oli..Mäntyviiksi, joka toimi pentujen hoitajana, mutta eihän hän virallisesti ollut minulle sukua. Niin..ja Pyörretassu. Hänen menettämisensä olisi tuntunut hyvin, hyvin pahalta. Ehkä meistä tulisikin vielä jotain? "Nuppujuova!" huudahti Mäyräkynsi. "Uppoat kohta suohon, jos et tule nyt!" Pudistin ajatukset mielestäni ja kiirehdin perään. Huomasin yllätyksekseni, että olinkin vajonnut hieman suohon. Kävelin korkein askelin suolla. "Milloin tämä suo loppuu?" kysyin. "Sitten kun loppuu." Tuhkajuova vastasi minulle. Edessä oli hirveännäköinen puurämeikkö. Se oli täynnä kantoja ja oksia. Tuhkajuova ja Leimusilmä kulkivat joukon kärjessä. Näin kuinka he mutkittelevat puiden välistä. Hyppäsin oksan yli. Astuin märälle maalle. Näin kun kissat kompuroivat. Horjahdin maahan. Turkkini oli suosta märkä ja niljainen. Yhtäkkiä keräsin rohkeuteni. Aloin hyppimään ketterästi puiden yli. Huomasin muutaman kissan katsovan minua silmät ällistyksestä pyöreinä. Hyppäsin viimeisen oksan yli. Laskeuduin soiselle maastolle. Pian olikin aika käydä jo nukkumaan, joten meidän piti etsiä pesäpaikka. "Hei, täällä on hyvä!" Hallavarjo huudahti. Kissat kiirehtivät paikalle. Kolo näytti hylätyltä, varmaan oli ollut ketunkolo.
"Muut matkalaiset?"

Siristelin unenpöpperöisenä silmiäni hämärässä sotureiden pesässä. Uni ei maittanut enää samalla tavalla, ja tuskin tulisikaan, kunnes tämä sairausaalto päättyisi. Se niistä päiväunista. Parantajan pesältä kantautuvat kovat yskänpuuskat kantautuivat vaimeina ympäri leiriä. Pesän seinä ei onnistunut eristämään ääntä kokonaan, jos jonkun riistävät yskäisyt eivät ottaneet loppua. Edelleen silmäluomet painavina pakotin itseni ylös sammalvuoteestani ja puikkelehdin vuoteiden välistä ulos leiriaukiolle. Oli erikoista, miten väsynyt sitä pystyi olemaan, muttei kuitenkaan saanut levätyksi. Tavalliseen tapaani jolkottelin tuoresaaliskasalle valikoiden rotevan oloisen kaniinin. Nälkä kurni vatsassani, joten kaipa oli ihan hyvä idea syödä, jotta jaksaisin myöhemmin tehdä tarpeellisen klaanin eteen. Uusia sairastuneita ilmaantui jatkuvasti, eikä sairausaalto tahtonut saada loppua. Mokoma parantajakaan osannut hoitaa hommaansa. Ajatukseni harhaantuivat miettimään, olisiko Tiputassu pärjännyt paremmin vastaavassa tilanteessa. Ainakin hän olisi haistatellut potilaille useaan kertaan ja kironnut itse jokaisen uuden sairastuneen. Haukkasin palasen ateriastani ja hymähdin mielessäni poukkoileville mielikuville. Muistoni Tiputassusta olivat jo alkaneet hiljalleen haalistua, mutta aina silloin tällöin hän palasi mieleeni. Yleensä sitä ei kyllä tapahtunut näin. Yleensä siihen tarvittiin Lehtituulta. Katsahdin tassuihini, ravistelin päätäni ja jatkoin syömistä. Mitä sitä miettimään sellaisia, jotka olisivat tuskin uhranneet ajatustakaan omalle poismenolle. Aloin olemaan puolivälissä kaniinia, kun aloin ajautumaan yhä pidemmälle ajatusteni syövereihin. Olisin jatkanut pidempäänkin, mutta havaitsin valkean tassuparin näköpiirissäni. Kohotin katsettani ja loin tuiman katseen häneen, joka uskalsi ruokarauhaani häiritä. Edessäni seisoi pienikokoinen naaras, joka tapitti minua suurilla tummankeltaisilla silmillään. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt liiankin pirteä ilme, enkä voinut kuvitella tästä seuraavan mitään hyvää. Heti ensimmäiseksi sain Huomenkyyhkyltä iloisen tervehdyksen. Nyökkäsin siihen takaisin. Katsoin parhaimmaksi antaa toisen tokaista asiansa ennen kuin itse edes yrittäisin avata suutani.

Tassuttelin pesästä ulos nyrpeänä. Kuten tavallista, aamu ei alkanut mukavasti. Ensinnäkin, olin taas saanut kuulla että olisin pelkuri. Huokaisin ja menin Kalmakuun luokse, joka tavalliseen tapaansa seisoskeli aukiolla. Kalmakuu vilkaisi minuun hieman salaperäisen näköisenä. "Mennään nyt taisteluharjoituksiin." Kalmakuu sanoi. "Varmasti yllätyt, tänään tapahtuu asia, josta sinä tykkäät." Nyökkäsin iloisena. Vihdoinkin taisteluliikkeitä! Kalmakuu oli selvästi tajunnut, että taistelu oli lempiasiani! Kuitenkin Kalmakuu vaikutti salaavan jotain muutakin. Päätin antaa asian olla. Mitä se muka voisi olla, nimityskö? Tuskin nyt sentään. Kaiken tämän kriisin keskellä ei tuntunut olevan mitään hyvää. Ja sitä paitsi, soturinimitykseni olivat vielä kaukana. Kalmakuu tuntui olevan tavallista pirteämpi. Hän viittoi minut taisteluaukion keskelle. "No, näytähän minulle mitä osaat." Kalmakuu naukaisi. Katsoin Kalmakuuta hämmästyneenä. Yleensä hän opetti minulle liikkeitä? Kuitenkin päätin näyttää hänelle liikkeen, jonka olin oppinut erakkoaikoinani. Astuin pari askelta taaksepäin. Sitten ampaisin vauhtiin. Kalmakuu näytti vaistoavan sen ja lennähti luokseni. Hyppäsin sivuun ja huitaisin Kalmakuuta. Kalmakuu syöksähti kimppuuni. Hyppäsin sivuun ja loikkasin Kalmakuun selkään. Kalmakuu yritti hyppiä saadakseen minut pois. Pidin lujasti kiinni. Lopulta Kalmakuu lyyhistyi maahan. Kalmakuu katsoi minuun hyväksyvästi. "Kiva liike." hän virkkoi iloisesti. Mieltäni lämmitti mestarin kehut. "Okei, no olemme kai valmiita tässä osuudessa." hän naukaisi. "Missä osuudessa?" kysyin. "Ei missään. Nyt menemme saalistamaan." Kalmakuu sanoi nopeasti ja hetkessä hän seisoikin jo harjoituskuopan reunalla. Menin Kalmakuun luokse. En uskonut asian olevan kovin tärkeää. Kalmakuu nyt vain oli sellainen. "Ajattelin nyt vain että menisin hetkeksi pois. Saalista tällä kertaa itse." Kalmakuu sanoi. Nyökkäsin. Yleensä Kalmakuu tuli mukanani, mutta näin kuinka hän katosi pensaisiin. Huokasin. Kai minun sitten pitäisi aloittaa itse. Aloitin saaliin vaistoamisella. Sain pian vainun oravasta. Hiivin hitaasti lähemmäs. Huomasin oravan pörröhännän. Sitten laskeuduin matalaksi. Hyppäsin hurjasti oravan niskaan ja puraisin sitä niin, että se kuoli. Orava jä makaamaan maahan liikkumatta. Kaivoin kuopan ja päätin mennä hakemaan sen myöhemmin. Hetken päästä olin saanut kiinni jo variksen ja hiiren. Kalmakuu käveli ulos pensaasta. Säikähdin. "Hei." hän naukaisi. "H-hei." vastasin. "No, miten sujui? Oletko valmis soturiksi?" Kalmakuu kysyi. "Mitä?" kysyin. "Minusta sinulla näytti menevän hyvin." Kalmakuu sanoi lämmin katse silmissään. Hymyilin Kalmakuulle. "No, haepas saaliisi." hän käski. Laahustin kohti kuoppaa, johon saaliit olin jättänyt. Otin ne suuhuni, ja lähdin leiriin. Kävelin vaivalloisesti iso tuoresaaliskasa suussani. Jossain vaiheessa Kalmakuu kysyi minulta, voisiko hän auttaa, mutta kieltäydyin. Halusin selvitä itse. Kun pääsin leiriin, asetin huokaisten saaliit kasaan. "Ota ihmeessä saalista." Kalmakuu sanoi. "Metsästyspartiokin palasi." Metsästyspartio tiputti saaliinsa kasaan. Nappasin tuoreen myyrän, joka näytti herkulliselta. Haukkasin sitä. Söin sen loppuun, nuolaisin huuliani, ja vein rippeet pois. Huomasin Punatähden kauempana. Hän keskusteli Kalmakuun ja Henkäysvarjon kanssa. Vilkaisin heihin päin. Näin että Kalmakuu madalsi ääntään. Heilautin vain häntääni sille. Ei se minulle kuulunut. Minua kyllä kutkutti ajatus, että he juttelivat jotain minusta. Hetken päästä Punatähti hypähti esiin ja huudahti: "Tulkaa kaikki tänne!" Kipitin paikalle ja istahdin alas. Mitäköhän Punatähdellä oli asiaa? Liittyikö se siihen, mitä he olivat äsken puhuneet? Kalmakuu näytti merkitsevältä. Kun hän käveli ohitseni, hän kuiskasi: "Sinusta tulee soturi, Loisketassu." Tuntui että sydämeni hyppäsi ulos. Olin niin innoissani ja järkyttynyt. "Meillä on uusi soturi nimitettävänä." Punatähti sanoi. Samalla hän viittoi minut paikalle. Tassutin yhä häkeltyneenä paikalle. "Loisketassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loiskevarjona." Punatähti julisti. Hetken aikaa oli ihan, ihan hiljaista. Kukaan ei ulvonut nimeäni. "Loiskevarjo!" kuului huuto. Jotkut kissat olivat yhä hiljaa, mutta klaani huusi nimeäni. Huomasin Kalmakuun joukon kärjessä, kun laskeuduin alas. "Hienosti meni." hän kehui. "Paitsi että, sinähän olet nyt soturi, etkä oppilaani!" Hymyilin yhä hämmentyneenä tapahtuneesta. Huomasin muutaman kissan mulkoilevan minua happamasti. Väläytin heille iloisen ivallisen hymyn. Nyt minä olin soturi!

Kylmäliekki istui soturienpesässä hiljaisena, kuin pieni hiiri. Siltä kolli näyttikin, sen verran reppanana hän oli. Kollikissan silmistä näkyi pieni harmistus. Huomenkyyhky oli ripittänyt hänet aiemmin päivällä partiossa ja naaraskissan vaativa katse kiilui edelleen hänen silmissä. Kylmäliekki ravisteli päätään, Huomenkyyhky osasi olla ehkä maailman pelottavin tapaus! Kylmäliekki halusi vain olla kaikille mieliksi, etenkin veljelleen. Sen takia hän ei voisi kaveerata valkokirjokilpikonnan naaraan kanssa. Ei vain voisi, vaikka sydämessään hän halusi edelleen olla Huomenkyyhkyn ystävä. Kolli kuitenkin järkeili, että Jääviilto tiesi asioista aina paremmin, joten hänen olisi vain kuunneltava veljeään, kuten aina. Sitä kautta kolli voisi olla vähemmän häpeäksi suvulleen, kuten punaruskea soturi oli joskus hänelle selittänyt. Kylmäliekki kävi makuulle ja katseli pesän muita kissoja hyvin hiljaisena. Tuntematon erakko oli tuonut Kuolonklaaniin uuden ja tuntemattoman sairauden, jota harmaaturkki pelkäsi. Hän pelkäsi, että Ruusutuike menehtyisi siihen. Kolli painoi päänsä tassujensa väliin ja antoi kyynelten hitaasti pudota poskelleen. Ruusutuikkeen olisi pakko selvitä. Kylmäliekki ei tiennyt miten hän voisi selvitä ilman emoaan, joka oli hänen elämänsä yksiä tärkeimpiä kissoja.

Huomenkyyhky istui kylmällä ja sateisella aukiolla ärsyyntyneenä. Tihkusade kasteli naaraan turkkia hiljakseen märäksi ja kosteaksi, mutta vedessä viihtyvä kissa ei siitä välittänyt. Naarasta ärsytti Kylmäliekki ja erityisesti Jääviilto. Miksi Kylmäliekki ei vain voinut omistaa omaa tahtoaan ja olla taas naaraan ystävä? Huomenkyyhky kaipasi harmaaturkkista kissaa, mutta sitäpä hän ei soturille sanoisi ääneen. Naaras nielaisi ja mutristi suutaan. Kylmäliekki saisi aivan itse pyytää häneltä anteeksi, vasta sitten hän voisi olla toisen ystävä. Naaras ei tasan alkaisi anelemaan toista takaisin hänen luokseen, siitäkös hän saisi kuulla aina. Naaras vilkaisi parantajanpesälle, josta kuului voimakasta yskimistä. Huomenkyyhkyn rintaa painoi huoli kaikista sairastuneista kissoista ja heidän läheisistään. Kissoja oli myös menehtynyt ja he olivat siirtyneet Pimeyden Metsän hoivaan. Pimeyden Metsä taatusti huolehtisi heistä, ainakin jotenkin. Naaraan usko oli Pimeyden Metsää kohtaan voimakas, vaikka se kuulostikin hänestä ikävältä paikalta. Huomenkyyhky ravisteli päätään ja kääri häntänsä suojakseen. Hänen olisi nyt keskityttävä täysillä Kuolonklaanin palvelemiseen, jotta voisi auttaa parhaalla mahdollisella tavalla kaikkia sairastuneita ja heidän läheisiään. Sen hän oli Kuolonklaanille velkaa.

(Yrtin hakija) "Meidän pitää saalistaa." Leimusilmä sanoi. Hallavarjo ja Tuhkajuova olivat samaa mieltä ja keskustelivat parhaista saalispaikoista. "Onko täällä mitään?" Mäyräkynsi kysyi. "On on." Tuhkajuova sanoi. Lähdin etsimään riistaa. Tassuttelin puulaudalla. Aistin hiiren. Tassutin silmä kovana ympäriinsä. Hiiri pysyi vain paikallaan. Hyppäsin sen päälle, mutta se lipsahti otteestani. Hiiri katosi vikisten pois. "Äh!" ähkäisin. Huomasin Helmipilkun ja Hallavarjon. Heillä molemmilla oli jo pari hiirtä. "Nyt tarkkana." ajattelin. Seuraavan kerran kun hiiri tuli viereeni, niin syöksyin sen kimppuun. Sieppasin sen hampaisiini. Vein sen muiden luo. Pian alkaisi uusi päivä, joten meidän pitäisi olla valmiita. Söimme hiiret ja kävimme nukkumaan. Kun heräsin, oli aamu. Muut olivat jo ehtineet herätä, ja odottivat minua selvästi kärsimättömän näköisinä. "Hei." sanoin. "Meidän pitää lähteä nyt matkaan!" Tuhkajuova sanoi. "Me muut söimme jo." "Ai. Okei." naukaisin lyhyesti. Lähdimme pois. Kävelimme jonkin matkaa. Maasto alkoi muuttua yhä vaikeakulkuisemmaksi. Oli puunrunkoja, oksia, vaikka mitä. Hetken päästä esiin tuli puunrunkosilta. "Pitääkö meidän ylittää tuo?" kysyin hermostuneena. "Joo, pitää." Leimusilmä vastasi. Sydämeni jätti välistä ainakin viisi lyöntiä. En, en, en, todellakaan suostuisi vaarantamaan henkeäni tuollaiselle hääppöiselle sillalle! Kuitenkaan minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Pudistelin päätäni. Tuhkajuova oli jo astunut sillalle. Hallavarjo oli kävellyt sillan puoliväliin. Minua pelotti. Miten ihmeessä Hallavarjo pystyi siihen? Astuin sillalle varovasti. Tassuni tärisivät. "Yli vain." rohkaisi Mäyräkynsi. Vilkaisin kolliin ja jatkoin matkaa. Kävelin huterasti. Yhtäkkiä tassuni lipesi. "Ei! Apua!" huusin. Näin Mäyräkynnen syöksyvän luokseni. Roikuin tassuni varassa sillalla. Tai, vaihtoehtona oli myös tippua suohon. Tunsin kuinka muutama kissa kiskoi minut ylös. Tärisin järkytyksestä. Lyyhistyin uudelleen puusillalle. Yritin nousta ylös. Hallavarjo tuli viereeni ja auttoi minua pääsemään toiselle puolelle. Huokaisin helpottuneena ja lyyhistyin suohon. "Hyi!" älähdin.
"Muut matkalaiset?"

Musta, arpinen turkkini vajosi sammalvuoteeseen. Nukahdin. Ensimmäinen päivä vanhassa klaanissani oli tuntunut kummalliselta. Jotkut kissat pelästyivät minua, toiset taas katselivat halveksivasti ja kuiskalivat keskenään. Kestin sen. Kun menin pentutarhan lähellekään, niin sain vastaani Mäntyviiksen, joka hämmästyksekseni käski minut pois. Potkaisin sammalia. Kesti aikansa, kun klaani tottuisi minuun, että olisin taas heidän kanssaan. Kumppania minun oli toivoton saada. Ei kukaan halunnut olla pienen, arpisen, ränsistyneen, kauhean petturin kumppani! Kävelin hitaasti ulos uneksittuani vähän. Halusin olla hyvää pataa Kalmakuulle, joten menin soturien pesän eteen odottamaan. Aurinko oli noussut jo hieman. Yleensä Kalmakuu herätti minut viimeistään aurinkohuipun aikaan. Istuin jonkin aikaa kylmällä maalla odottamassa. Jossain vaiheessa Henkäysvarjo tuli ulos. "Oletko nähnyt mestariasi?" hän kysyi viileästi minua tarkkaillen. "Minä odotan häntä tässä." vastasin. "Kalmakuuta? Hän on tuolla." Henkäysvarjo naukaisi samalla kuin viittasi Kalmakuuhun, joka kierteli aukiolla. Ampaisin Kalmakuun luokse. "Kalmakuu!" älähdin. Kalmakuu tuijotti minua ajatuksissaan. "Kalmakuu! Herää!" kivahdin. Tiesin Kalmakuun olevan Punatähden sukua, joten en halunnut olla liian töykeä. Kuitenkin, jossain kohdassa, minusta tulisi päällikkö. Loisketähti. "Ei, Loisketassu. Sinusta ei tule koskaan päällikköä." ääni pääni sisällä naukaisi hellästi. "Miksi ei? Miksi ei muka tulisi?" heitin takaisin. "Sinä, Loisketassu. Henkäysvarjo, Loisketassu. Et voi. Henkäysvarjo tulee ennen sinua. Olet hyvin nuori. Et voi, Loisketassu!" ääni huusi jäätävästi. Pudistin ajatuksen pois mielestäni. Kalmakuu oli havahtunut ja selvästikin hän oli kysynyt minulta jotain. "Niin, mitä?" hän kysyi. "Mikä oli kysymys?" sanoin hiljaa. "Ei mikään. Sanoisin vain, että menemme aamupartioon." Kalmakuu totesi. Toden totta: Henkäysvarjo seisoi vieressään Jääviilto. Pyörittelin turhautuneena silmiäni. "Klaani tarvitsee riistaa. Kissat ovat sairaita." Kalmakuu selitti. Vilkaisin samalla parantajan pesää kohti. Sieltä kuului epämääräistä yskintää. "Tulepas, Loisketassu." Kalmakuu sanoi reippaasti. Nyökkäsin hieman ärsyyntyneenä. Kävelin Kalmakuun perässä. Jääviilto meni edellä, mutta minua kismitti se, miten hän katsoi minua. Kalmakuu ei huomannut sitä, hän vain kierteli ympäriinsä ajatuksissaan. "Loisketassu, mene Jääviillon mukaan." Kalmakuu naukaisi. "Miksi?" kysyin. "Sinun tekee hyvää olla myös muiden klaanikissojen kanssa. Muut oppivat luottamaan sinuun." Kalmakuu selitti hieman kiusaantuneena. "Luotatko sinä?" ajattelin mielessäni. Kalmakuu loi minuun vielä merkitsevän katseen kun harppoi lehtien taakse. Juoksin Jääviillon perään. Hän katsoi minua halveksivasti. "Tiedän, mitä haluat sanoa." ajattelin. "Olet idiootti, Loisketassu." "No, miten sujui pelkurikoulutuksessa?" Jääviillon ensimmäinen pilkka oli. "Ihan hyvin." naukaisin vinoillen. "Älä vinoile minulle." Jääviilto ärähti. Kun olimme saaneet rajat tarkistettua, oli aika lähteä leiriin. Kalmakuu ilmestyi pensaiden välistä. Menin Kalmakuun seuraan. Vaikka tämä ei ollut metsästyspartio, olimme kuitenkin saaneet saalista. Jääviillolla oli mehevä myyrä, Kalmakuulla kani, ja minulla kaksi oravaa. Kalmakuu kehui minua jäykästi. Menimme leiriin. "Voisitko viedä saaliin parantajan pesään?" Kalmakuu kysyi. "Joo." naukaisin. Raahasin oravat parantajan pesälle. Hehkuaskel oli kiireinen. Kissat yskivät verta. "Hehkuaskel." sanoin. Hehkuaskel käänsi katseensa minuun. "Mitä nyt? Anteeksi, minulla on hirveä kiire." Hehkuaskel sanoi nopeasti. Annoin saaliit Hehkuaskelelle ja lähdin pesästä.
"Jää?"