Käänsin varovasti tassullani pientä kiveä ja kurkistin sen alle. Pettymyksekseni sen alta löytyi vain nuutunutta ruohoa. Huokaisin ja laskin kiven takaisin paikoilleen. Taas huti - aivan kuten kaksikymmentä kivenkääntöä aiemmin.
"Montako kertaa sinua pitää kieltää pysähtymästä ilman lupaa?" Käännyin katsomaan Aaltosalamaa, joka tassutti minua kohti turhautuneen näköisenä. Naaras oli ilmeisesti ehtinyt kulkea hyvän matkaa huomaamatta minun puuttuvan perästään.
Kohautin vain lapojani. "Mäyräkynsi joutuu tekemään niin aika useasti, mutta kyllä sinä siihen totut pian", vakuutin huolettomasti ja annoin huomioni siirtyä punaturkkisesta naaraasta ylitsemme lentävään lintujen muuttoauraan. Kurjet olivat sitten eriskummallisen näköisiä otuksia.
Aaltosalama huokaisi äänekkäästi, eikä hän enää edes peitellyt närkästystään. Olin yllättynyt, miten soturitar oli onnistunut pitämään päänsä kylmänä seurassani näinkin pitkään. Oma veikkaukseni oli ollut, että tämä olisi menettänyt malttinsa heti kun pääsisimme ulos leiristä.
"En ymmärrä, miten Mäyräkynsi voi opettaa sinulle yhtään mitään, kun olet tuollainen", naaras puuskahti ja antoi paheksunnan näkyä katseestaan. Katsoin häntä kulmat kurtussa.
"Miten niin 'tuollainen'? Millainen minun sitten pitäisi olla?"
"No ensinnäkin, voisit edes yrittää kuunnella, kun yritän opettaa sinua ja lakata tuhlaamasta aikaasi joihinkin typeriin kiviin." Aaltosalama potkaisi jalkansa vieressä lojuvaa pikkukiveä kuin vastalauseena aiemmalle toiminnalleni.
Pyörittelin silmiäni. "En minä kivistä ole kiinnostunut, vaan siitä, mitä niiden alla saattaa piilotella! Liskot ovat hävinneet aivan mystisesti, ja yritän keksiä, mihin ne ovat menneet", vastasin hieman tympääntyneenä naaraan äänensävystä. Ihan kuin kivet muka olisivat kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin pysähdellyt niiden vuoksi. Minulla oli paljon tärkeämpiä asioita mielessä, kuten esimerkiksi kadonneiden liskojen mysteeri.
Aaltosalama toljotti minua kuin tyhmää. Pitikö hän minua tyhmänä? Se sai minut pitämään hänestä entistä vähemmän. Minä en nimittäin ollut tyhmä, en alkuunkaan.
"Liskojako sinä etsit?" Soturitar kuulosti siltä, että hänellä oli vaikeuksia uskoa kuulemaansa. Tuijotin häntä takaisin tuikeasti ja nyökkäsin. "Voi Pimeyden Metsän tähden, on meillä parempaakin riistaa saatavilla kuin jotkin ällöttävät lierot, jotka asuvat kivenkoloissa. Sitä paitsi, et sinä mitään liskoja löydä enää tähän aikaan vuodesta. Ne ovat vaipuneet horrokseen ja tulevat esiin seuraavan kerran vasta ensi hiirenkorvana."
Nyt oli minun vuoroni äimistyä naaraan puheista. Miten niin tulisivat esiin vasta ensi hiirenkorvana? Ei se voinut olla niin! Olin uutisesta liian järkyttynyt oikaistakseni Aaltosalaman loukkaavaa oletusta siitä, että etsin liskoja syödäkseni niitä. Mäyräkynsi olisi varmasti ymmärtänyt minua. Hän ei kuitenkaan ollut nyt täällä, vaan jossakin kaukana reviirien ulkopuolella etsimässä jotakin rehua, jolla voitaisiin parantaa sairastuneet kissat, mukaan lukien siskoni.
Vaikka olikin mälsää joutua toisten soturien pomputeltavaksi mestarini ollessa matkoilla, en voinut olla kaipaamatta juroa soturia. Olisin paljon mieluummin lähtenyt kollin mukaan kuin jäänyt tänne kuuntelemaan Aaltosalaman ja muiden valitusta.
"No niin, jatketaan. Ei meillä koko päivää ole", Aaltosalama murahti ja huiskaisi hännällään. Hän lähti tassuttamaan eteenpäin, ja minä nykäisin itseni vaivalloisesti liikkeelle pysyäkseni hänen perässään.

Katseeni osui lähellä oppilaiden pesää istuskelevaan Hämärätassuun. Sydämeni alkoi pamppailla jo pelkästä hänen näkemisestään. Pidin hänen itsevarmasta, jopa vähän tulisesta luonteestaan. Hän vaikutti sellaiselta kissalta, joka ei antanut muiden määräillä itseään, ja se sai minut ihailemaan häntä entistä enemmän. Olin varma, ettei edes Kaamostassu voinut komennella häntä mielensä mukaan.
Lähestyin ruskeankirjavaa oppilasta hermostuneena. Kurkkuani kuivasi, ja tunsin korvannipukoitani polttelevan aivan kuin ne olisivat olleet tulessa.
"Hei, Hämärätassu." Tervehdys lipsahti suustani ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä olin sanomassa.
Hämärätassun sininen katse siirtyi minuun. Hän mittaili minua terävästi katseellaan, kuin yrittäen selvittää, millä asialla liikuin. Lopulta hän naukui: "Hei vain. Etkö sinä olekin Kaamostassun veli?"
Häkellyin hieman naaraan kysymyksestä. Miksi hän oli ottanut Kaamostassun puheeksi? Tunsivatko kaikki minut vain Kaamostassun veljenä? Ei se ollut reilua! Minä olin oma veljeni - itse asiassa olisi ollut parempi, jos muut olisivat tunteneet Kaamostassun minun veljenäni eikä toisinpäin.
"Ikävä kyllä", mutisin vastaukseksi ja käänsin katseeni hetkeksi toisaalle, sillä uskoin menettäneeni jo mahdollisuuteni Hämärätassun kanssa. Hänkin varmasti piti veljeäni paljon siistimpänä.
Hämärätassu kallisti päätään, ja hänen silmiensä tuima, arvosteleva katse oli vaihtunut uteliaaksi. "Vaikutat mukavammalta kuin veljesi", naaras tokaisi, ja se sai minut katsahtamaan häneen yllättyneenä.
"Hämärätassu, mennään!" Joku kutsui Hämärätassua. Oppilas lipaisi vielä nopeasti rintakarvojaan ja nousi sitten ylös. Hän vilkaisi minuun vaivihkaa, ja hänen naamalleen levinnyt huvittunut virne sai sydämeni laukkaamaan.
"Törmäillään taas, Pyräkkätassu." Sen jälkeen naaras käveli pois paikalta. Jäin istumaan paikoilleni hämmästyneenä.
"Hän tietää nimeni…" kuiskasin itsekseni.

Lehtisateen aikaan hämärä tuli nopeammin kuin valoisana viherlehtenä. Taivas oli tummunut, mutta kissoja oli yhä lähdössä ulos harjoittelemaan tai saalistamaan. Kyyristelin oppilaiden pesän suuaukolla ja katselin aukiolle, jossa liikkuvien kissojen tummat hahmot näyttivät aivan kuin eloon heränneiltä varjoilta.
Korvia raastava yskintä kantautui korviini parantajan pesän suunnalta. Käänsin katseeni sen suuntaan ja siristelin silmiäni hämärässä yrittäen nähdä pesälle paremmin, vaikka tiesin sen turhaksi. Myrskytassu oli siellä muiden sairastuneiden kanssa. Olin huolissani pentuetoverini puolesta, sillä kuulemani mukaan Pihkatassu oli kuollut tautiin viime yönä. Jos tauti oli todellakin niin paha, eikä siihen ollut edes saatavilla lääkettä juuri nyt, oli hyvin mahdollista, että useampikin kissa menehtyisi siihen - pahimmassa tapauksessa myös siskoni.
Leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului uusia ääniä. Käänsin päätäni äänten suuntaan ja huomasin emoni tulijoiden joukossa. Nousin ylös ja kiirehdin tassuttamaan naarasta vastaan.
"Hei!" tervehdin häntä kehräten ja kaarsin häntäni kippuralle selkäni ylle. "Missä olit?" En ollut viettänyt emon kanssa aikaa pitkään aikaan, ja nyt jos koskaan kaipasin juttukaveria. Oli niin kamalan yksinäistä ilman Myrskytassua ja Mäyräkynttä.

//Pimento?

Sitä ei aina uskoisi, millaisiin tilanteisiin sitä päätyisi. Kun jokin vaikea asia näkyy edessä hyvin sumeana ja vaikeaselkoisena, sitä ei tiedä miten kuuluisi toimia. Oloni oli hyvin voimaton. Ei sen takia, että olisin itse ollut jotenkin ruumiillisesti huonossa kunnossa. Se johtui kuolonklaanilaisista. Kuolonklaani ei voinut hyvin. Klaanistamme oli lähetetty Tuhkajuova, Mäyräkynsi ja Nuppujuova etsimään parannuskeinoa ympärillämme vallitsevaan sairauteen. Toivottavasti he palaisivat takaisin. Tuhkajuova oli jo yksi Kuolonklaanin kokeneimpia sotureita, ja olisi sääli tuhlata moinen lahjakkuus turhan reissun takia. Kuolonklaanissa tuskin katsottaisiin sitä hyvällä, jos matkasta ei seuraisi mitään hyötyä tai jos toisille kävisi jotain. Oli eri asia kulkea yksin reviirillä, kun tiesi sen maastot ja jokaisen puunrungon. Toiset joutuivat kohtaamaan ulkomaailman, ja samalla myös sen monet vaarat. Mäyräkynsi ja Nuppujuova olivat melko nuoria, eikä heillä ollut vielä samanlaista painoarvoa klaanin keskuudessa. Heistä en niin välittänyt, mutta kuolonklaanilaisina kyllä. Emme voisi menettää enempää jäseniä, jos haluaisimme klaanin pysyvän vahvana. Olin ärtynyt. Ärtynyt tähän kaikkeen. Entinen oppilaani Lumikkoviiksi oli hänkin sairastunut. Nyt jos koskaan tuntui siltä, että minun panostani todella tarvittiin. Olin aikaisemmin käynyt jo partiossa merkkaamassa rajoja niiden kanssa, jotka siihen kykenivät. Olin silti halukas tekemään enemmän. Sitä paitsi, leiri ei ollut tällä hetkellä otollinen paikka viettää aikaa. Aika ajoin, välillä myös jatkuvasti, kuului jatkuvaa yskimistä ja köhimistä. Verkkokalvolle palasi näkymä siitä, kun ensimmäinen vakavampi tapaus havaittiin, kun yskän mukana lensi ulos verta. Taistelun aiheuttama veri oli jollain tavalla oikeutettua, sen tiesi, mistä se johtui. Kun toiselta sivalsi kurkun auki, se pulppuaisi suoriltaan kuiviin. Tämä oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Jotain paljon hirveämpää. Kun keho oli itse sinua vastaan, mitä silloin oli enää edes tehtävissä. Viheryskäkin vaikutti lempeältä tähän verrattuna. En halunnut ajatella enempää. Yskiminen kuulosti iljettävältä ja sitä oli päästävä pakoon. Niinpä nousin ylös paikaltani ja verkkaisin askelin kiiruhdin ulos leirin jännittyneestä hälinästä. En ollut nopea juoksemaan, mutta juoksin niin lujaa, mitä tassuistani pääsin. Jokin tässä sairaudessa nostatti niskakarvat pystyyn. Ulkopuolelle olin oma itseni, mutta pään sisälläni myllersi. Pelkäsin itseni puolesta. En halunnut luovuttaa elämääni vielä, minulla oli niin paljon tehtävää. Vaikken etevä saalistaja ollutkaan, yritin silti saada jotain kiinni. Terveenä halusin olla mahdollisimman hyödyllinen. Nyt oli toimittava, kun siihen vielä pystyi. Mistä sitä tiesi, jos jo seuraavana päivänä makaisin itse henkihieverissä parantajan pesällä ja taistelisin kynsin hampain hengissä pysymisestä. Jotain rauhoittavaa saalistamisessa oli. Lehtisade oli kastellut maaston ja laimentanut hajuja vaikeuttaen työtä. Kaikki näytti samalla hyvin ankealta harmaana taivaan tihkuttaessa päälle sadetta, mutta kaikkialla vallitseva rauha sai minut pitämään näystä. Kun olin päästänyt myyrän pakoon omaa kömpelyyttäni päädyin istahtamaan erään kuusen juurelle. Sen neulasilta tipahteli vähän väliä muutama pisara turkilleni. Olisin toivonut voivani jäädä tähän paikkaan, pakoon kaikelta siltä, mitä leirissä tapahtui. Minä sovin keskelle taistelua kylmine päineni, mutta tällaiset asiat, jotka menivät yli hilseen, olivat ehkä hieman liikaa. Tuijotin tyhjyyteen tuimasti kuin etsien kaiken aiheuttajaa, syypäätä tähän sairauteen. Todellisuudessa sillä ei ollut väliä. Kuolonklaanilaisten tulisi olla vahvoja. Se olisi ainut keino selviytyä. Emme voisi jäädä murehtimaan pidemmäksi aikaa. Oli tärkeää saada klaanin arki pyörimään, jotta voisimme jotenkin selvitä tilanteesta. Kun pieni koleus alkoi jo iskeytymään jäseniini, liikahdin alkaen etsimään uutta saalista. Leiriin palaisin vasta, kun minulla olisi jotakin viemistä. Sen olin muille velkaa.

Olin ollut harjoituksissa juuri Toivetassun kanssa, minua hiukan huimasi mutten antanut asian häiritä. Katselin aukiota ja huokaisin, niin monta kissaa joita en tunne hyvin! Katselin aukiota, ja etsin tuttuja kissoja, joiden kanssa voisin jutustella. Virnistin kun näin emoni, Orvokkisydämmen, istuvan sotureiden pesällä. Jolkottelin tämän luokse iloinen hymy kasvoillani. "Päivää", tervehdin emoa hymyillen, ja istuuduin tämän viereen. Päätäni särki hieman, mutta luulen että se johtuu vain harjoituksista. "Hei rakas", emo vastasi lempeä hymy kasvoillaan, ja nuolaisi korvan nipukkaani. Hymyilin hänelle takaisin ja avasin suuni. "Olin äsken harjoituksissa", sanoin Orvokkisydämmelle hymyillen. Orvokkisydän nyökkäsi ja katseli aukiota. "Sehän on hienoa, sinusta tulee mahatava soturi klaanillemme", emo sanoi ylpeästi ja katseli aukiota. Tunsin huimausta ja painauduin maata vasten. Orvokkisydän katsahti minua huolestunut pilke silmissään. "Onko kaikki hyvin? Oletko juonut tarpeeksi? Tai syönyt? Oletko kipeä? Et kai ole saanut sitä kamalaa tautia?" Orvokkisydän kysyi huolestuneesti ja hyppäsi seisomaan. "Kaikki on hyvin, ei tässä mitään, pientä päänsärkyä harjoituksista", sanoin rauhoittelevasti remolleni ja samalla kova päänsärky ja huimaus iski. "Oletko varma? Et näytä terveeltä?" Orvokkisydän varmisti. "Ei, ei ole, huimaa", sanoin ja yskäisin, muutama veripisara lennähti kurkustani Orvokkisydämmen kauniin valkoiselle turkille, samalla Orvokkisydän hyppäsi pystyyn hädissään. "Sinulla on se! Äkkiä Hehkuaskeleen luo!" Orvokkisydän huudahti kauhuissaan. Nousin huterin jaloin seisomaan, ja nojasin vasten pienikokoisen Orvokkisydämmen kylkeä. Jalat eivät kantaneet hyvin, huimasi, päätä särki ja yskitti. Orvokkisydän saattoi minut parantajan pesälle, ja Hehkuaskel otti meidät vastaan. "Rakastan sinua, toivon että sinulle ei käy mitään", Orvokkisydän sanoi hyvästiksi ja lähti. Hehkuaskel saattoi minut vuoteelle ja huokaisi raskaasti. "Päivä päivältä vain enemmän sairaita", hän totesi ja antoi muutaman yrtin. "Näiden pitäisi auttaa, mutta ne eivät paranna sinua", Hehkuaskel totesi ja antoi muutaman lehden. Söin ne ja yskin, nyt vasta tajusin, millaisessa vaarassa olen.

Olin näyttänyt Lumikkoviiksen pennuille noin puolet leiristä ja sitten nämä olivat menneet päivä unille. Nyt minun pitäisi mennä harjoituksiin Pyörretassun, Huomenkyyhkyn ja Turhamyrskyn kanssa. Liitelin loikkien leirin sisäänkäynnille. Kun muu porukka pääsi paikalle, lähdimme matkaan. Tervehdin veljeäni iloisin mielin ja juttelimme koko matkan.
Mestarimme veivät minut ja velipoikani lähelle Lehtikuusilaaksoa harjoituksiin. "Opetan tänään teille uuden liikkeen", Huomenkyyhky kertoi silmät loistaen innosta. "Se on nimeltään epätasapaino. Se tehdään hyökkäämällä johonkin vihollisen ruumiin osaan ja järisytetään toisen tasapainoa niin että toinen kaatuu", valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras jatkoi. "Pyörretassu kokeile sinä ensin", Turhamyrsky kehotti oppilastaan laimealla äänen sävyllä. Pyörretassu kyyristyi mestarinsa ohjeiden mukaisesti ja itse valmistauduin ottamaan iskun vastaan. Pyörretassun katse tarkentui oikeaan etukäpälääni ja sen tähden osasin varautua ja loikata sivuun, kun oppilastoverini syöksyi kohti juuri sitä oikeaa etukäpälää. Herähdin kehräämään iloisesti onnistumisestani mutta se tunne laantui nopeasti, kun sain itse yrittää hyökätä. “Älä näytä toiselle mihin aioit hyökätä. Tee jotain ennalta arvaamatonta”, Huomenkyyhky oli ohjeistanut. Skarppasin aivoni ja keskityin katsomaan kohti Pyörretassua. Keskityin tämän silmiin enkä näyttänyt minne aioin hyökätä. Tähtäsin kollin toiseen etutassuun mutta hyökkäys meni täpärästi huti, kun kolli vetäisi käpälän sivuun. Sujahdin harmaamustaraidallisen veljeni kyljen viereen ja yllätin hänet tönäisemällä hänet kumoon lavallani. Meinasin itsekin menettää tasapainon mutta pelastin tilanteen loikkaamalla sivuun. “Hyvin tehty Toivetassu”, Huomenkyyhky kehui.
Taistelimme vielä hetken ja myös tappioita kertyi isoksi kasaksi minun kohdalleni mutta kyllä minä veljeni päihitin montakin kertaa. Palasimme leiriin väsyneinä emmekä jaksaneet jutella sen enempää.
Minua heikotti hieman mutta en ajatellut sitä sen enempää, koska huimaus häiveni heti, kun pääsin makuulle. Lepäsin hetken oppilaiden pesän vierellä syöden oravaa, jonka olin tuoresaaliskasasta itselleni valinnut. Päätäni silti särki kummallisesti mutta luulin sen johtuvan rasituksesta. Yhtenä päivänä yksi erakko oli löytänyt tiensä klaaniin ja aloittanut jonkun tuntemattoman taudin, joka raivosi klaanissa. Pääni oli kipuillut jo ihan ikuisuuksia, joten se oli kuin arkipäivää, mutta jotkut klaanin jäsenet olivat todella kovissa kivuissa. En halunnut huolestuttaa ketään eikä oireiluni häirinnyt normaalia elämääni joten annoin asian taas olla. Nousin, kun Hämärätassu tassutti luokseni utelias pilke silmissään. “Hei, Hämärätassu”, nau’uin ja kaduin heti päätöstäni nousta makuuasennostani joten istuuduin jotten vaikuttaisi epäilyttävältä. “Hei vain”, Hämärätassu naukui.
Juttelimme naaraan kanssa hetken ja sain hänet jopa nauramaan vitsilläni ja se tuntui mahtavalta. Kerroin, että minun täytyisi mennä nukkumaan, koska heräsin aamulla aikaisin. Oli ollut aamupartio vuoroni ja olin hoitanut sen kunniallisesti ajallaan! Kehräsin kävellessäni oppilaiden pesään sisään ja käpertyessäni nukkumaan makuusijalleni. Pyörretassu ei ollut vielä tullut, mutta en jäänyt odottamaan tätä vaan painoin kuononi käpälilleni ja pian nukahdinkin jo syvään uneen.
Aamulla herätessäni yskänpuuska ravisteli minua ja päänsärky oli pahentunut. Tassutin huterin askelin parantajan pesää kohti. Vuoteilla oli monta uutta potilasta mukaan lukien Lumikkoviiksi. Hänen tilansa näytti aika huonolta ja minun oli pakko myöntää itselleni olevani huolissani hänestä.
Hehkuaskel otti minut vastaan ja antoi minun mennä lepäämään parin yrtin jälkeen. Minulla oli kuulemma kova kuume. Päänsärkyni yltyi mutta yskäni seassa ei ollut verta - onneksi. Toivoin, että joku kertoisi Pyörretassulle tilastani. Nukahdin pian unikonsiementen voimasta.
​

(Yrtin hakija)
Minua suorastaan karmi kävellä inhan Ukkospolun yli. Astuin sille varovasti, ja toivoin että hirviö ei ajaisi siitä. "Tule jo, Nuppujuova!" Tuhkajuova älähti. Tassutin polun pelokkaana läpi ja yritin näyttää tyyneltä. Leimusilmä katseli eteenpäin. "Mennään." hän sanoi. Menin Mäyräkynnen luo. Hän nyökkäsi minulle. Tuhkajuova ja Hallavarjo keskustelivat nukkumispaikoista ja muista. Painoin pääni ja tuijottelin alas. "Mitäköhän klaanitovereillemme kuuluu?" Mäyräkynsi kysyi. "En tiedä." Tuhkajuova sanoi lyhyesti. "Toivottavasti he voivat hyvin." sanoin ääni väristen. Koko hakijaryhmä myönteli olevansa samaa mieltä. "Kukakohan se erakko oli?" yksi eloklaanilaisista kysyi. "En ainakaan minä häntä tunne." naukaisin. Tuhkajuova ja Mäyräkynsi totesivat, että parempi jos ei olisi tullutkaan. Olin samaa mieltä heidän kanssaan. Vaikka erakon tila oli ollut huolestuttava, omat klaanitoverini menivät aina edelle. Minusta oli hyvä, että Punatähti käännytti erakon pois. "Minne se erakko sitten meni?" kysyin. "Meidän leiriimme." Leimusilmä sanoi. "Ja se kuoli, heikkohan se oli." Mietin, mikä tauti sillä erakolla olisi. Siihen ei ollut löytynyt apukeinoa, vaikka olimme kokeilleet. Eloklaanin yrttitilanne oli vähäinen, joten siellä kissat saattaisivat jopa kuolla. Ehkä omassa klaanissani kuolisi myös? Nopeutin vauhtia. Leimusilmä oli nähnyt unen, jossa oli ollut kai parannuskeino tautiin. Mielestäni yrtti, jota Leimusilmä kuvaili, vaikutti suopursulta. "Suopursuako me etsimme?" kysyin hiljaa. Kuitenkin Leimusilmä kuuli sen. "Ei se ole suopursua." hän sanoi. Nyökkäsin nolona. Kävelimme hetken aikaa, kunnes Hallavarjo käski meidän pysähtyä. Pysähdyin paikalleni ja haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui riista. Hallavarjo johti meidät kuusenoksista rakennettuun pesään. "Menisittekö saalistamaan?" hän kysyi katsellen minua, ja paria muuta kissaa. "Sopii minulle." sanoin myöntävästi. Lähdin saalistamaan. Tuntui oudolta liikkua pimeässä metsässä yksin. Hetken päästä silmäni tottuivat hämärään. Kuulin rapinaa viereisestä lehtikasasta. Aistin oravan vieressäni. Hyppäsin sen päälle ja hups, se olikin jo saalista. Nappasin sen suuhuni ja lähdin leiriimme. Matkalla sain vielä kaksi hiirtä. Kannoin saaliita suu täynnä. Muut kissat tulivat paikalle. Toiset saalistajat olivat jo palanneet. "Ja vielä viimeinen." totesi Tuhkajuova. Laskin saaliit maahan. Turkkini oli huomattavan likainen. Aloin sukimaan sitä. Pian se hohti. Haukkasin myyrästä. Kun olimme syöneet, kävimme nukkumaan. Nukahdin neulasten päälle. Olin jo aivan uupunut. Kun heräsin, metsässä oli hiljaista. En tiennyt oliko joku jo hereillä. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Metsä näytti niin oudolta valoisaan aikaan! Kuulin käpälänaskelia. Huomasin jonkun eloklaanilaisen tulevan ulos. "Hei." tervehdin. "Hei." hän sanoi. "Kuka olet?" kysyin, vaikka tiesin kyllä kuka hän oli. "Helmipilkku." hän naukaisi. "Ja sinä olet kai Nuppujuova, oletan?" "Joo." sanoin. Katselin kiivaasti Tuhkajuovaa ja Hallavarjoa. Yhtäkkiä kuului rasahdus. Rapina voimistui. "Kuka siellä?" kysyin hiljaa. Helmipilkku asteli viereeni. "Kuka olet?" hän sanoi. Pensas rasahti ja esiin astui siili. "Ööh.." naurahdin. "Tuo ei ole kettu." "Sopisikohan se saaliseläimeksi?" kysyin. "Jos haluat piikkejä." Helmipilkku kohautti olkiaan. Siinä samassa Hallavarjo ja Tuhkajuova olivat jo heränneet. "Ai, te olettekin jo hereillä." Hallavarjo tokaisi. "Joo." vastasin. "Me löydettiin siili." Tuhkajuova kömpi pois vuoteestaan. Hetken päästä muut eloklaanilaiset ja Mäyräkynsi tulivat pesästä. "Matka jatkuu." Leimusilmä naukaisi. Lähdimme matkaan. "Mikä on määränpää?" kysyin Leimusilmältä. "En tiedä." hän naukaisi. Minua alkoi pelottaa. Mikä se paikka olisi? Ja selviäisimmekö me tästä?
"Muut yrtin hakijat?"

Pimentovarjo: 33kp! -

Myrskytassu: 4kp -

Lumikkoviiksi: 25kp! -

Nuppujuova: 47kp! -

Mäyräkynsi: 18kp -

Toivetassu: 7kp - Soturin pisteet kasassa, mutta yksi tarina ja harjoituksista kirjoittaminen uupuvat vielä.

Varissulka: 7kp -

Tuhkajuova: 30kp! -

Jääviilto: 10kp -

Aaltosalama: 8kp -

Mäntyviiksi: 7kp -

Roihumarja: 3kp -

Kaamostassu: 9kp - Oppilaana viisi tarinaa+harjoituksista kirjoitettu ja 150kp täynnä, joten olet nyt valmis soturiksi.

Valopentu: 4kp -

(yrtin hakija)

Miltei koko eilinen päivä ja ilta olivat menneet kaksijalkalan ylittämisessä. Mikäli päätösvalta olisi ollut minulla, olisimme kiertäneet kaksijalkalan. Kyseinen matka kaksijalkalan läpi oli koko elämäni ensimmäinen käynti kaksijalkojen, koirien ja hirviöiden asuttamassa kaksijalkalassa. Arvioni mukaan myöskään muut matkalaiset eivät olleet olleet kovinkaan innoissaan siitä, että olimme joutuneet kulkemaan kaksijalkalan suurien kivipesien varjoissa ja väistelemään milloin mitäkin kaksijalkalan vaaroja aina kaksijaloista vieraisiin kissoihin.
Vasta illan tullen olimme päässeet takaisin luonnon ääreen, ja olin kyennyt taas hieman rentoutumaan. Olimme nukkuneet yön suuren kuusen juurella, tietysti eloklaanilaiset omassa porukassaan ja kuolonklaanilaiset omassaan. Nukahtaminen vieraassa ympäristössä ja vieraiden kissojen lähettyvillä oli ollut oletettua vaikeampaa. En tosiaankaan ollut mukavuusalueellani tämän matkan aikana. Jos se olisi ollut minusta kiinni, olisin jäänyt enemmän kuin mielelläni leirin muurien turvaan ja joku toinen - vaikkapa Pimentovarjo - olisi lähtenyt matkaan minun puolestani. Mutta Punatähti oli lähettänyt minut, joten valittamisen varaa ei ollut. Kunniallinen soturi luotti päällikköönsä, hänen valintoihinsa ja toimi hänen käskyjensä mukaisesti mukisematta.
Aamulla olimme lähteneet saalistamaan, ja olin vetänyt klaanitoverini etäämmälle eloklaanilaisista syömään aamiaistaan. Olin iloinen, kun matka jatkui taas.
Kohtasimme paikan, jollaista en ollut aiemmin nähnyt. Kaksijalat olivat repineet koko metsän alas ja jäljellä oli vain karu muisto siitä, että paikalla oli aikoinaan ollut metsää. Puut oli kaadettu ja siellä täällä lojui kaatuneita puita, kantoja, risuja ja muuta. Nopeasti katseeni oli siirtynyt maasta taivaalle, jossa liihotteli suurikokoinen haukka. Katsoin parhaaksi varoittaa matkalaisia siitä, sillä kukaan tuskin halusi tulla petolinnun nappaamaksi. Suojanamme ei ollut lainkaan puita, joten vaara joutua haukan kynsiin oli kohtalaisen suuri. Sain pian kiittää tarkkaavaisuuttani, sillä haukka lähti kynnet ojossa syöksymään meitä kohti.
"Varo!" huudahdin hunajanväriselle naaraalle, joka näytti olevan haukan kohde. Onneksemme en ollut ainoa valppaana ollut kissa, sillä Mäyräkynsi syöksähti kanssani tismalleen samaan aikaan kohti eloklaanilaisnaarasta lähestyvää haukkaa. Petolintu ehti upottaa kyntensä Kultasiiveksi kutsutun soturinaaraan turkkiin, mutta kun minä ja Mäyräkynsi tartuimme kiinni linnun höyheniin, lintu päästi ilmoille kovan huudon. Sen ote irtosi eloklaanilaisnaaraasta ja lintu putosi maahan. Voimamme eivät riittäneet pitämään lintua aisoissa. Se pakotti meidät etäämmälle ravistellessaan valtavia siipiään. Sitten haukka ponkaisi itsensä ilmaan ja pyrähti ulottumattomiin. Käännähdin matkatovereideni suuntaan. Leimusilmä oli kiiruhtanut hunajanvärisen naaraan luokse.
"Oletko kunnossa?" eloklaanilaiskolli kysyi ja silmäili naaraan turkkia. Se oli ottanut hieman osumaa, mutta omaan silmääni suuremmilta vammoilta oli säästytty. Naaras nyökkäsi:
"Ei mitään hätää, olen ihan kunnossa." Katseeni vaelsi taas taivaalle, jossa haukka edelleen liihotteli.
"Ei ole aikaa jäädä istuskelemaan, ellette halua tulla haukan ruuaksi", lausahdin kylmäkiskoisesti.

//Matkalaiset saavat vapaasti jatkaa

Valopennusta tuntui kuin hänen koko kehonsa olisi ollut tulessa. Hän makasi tiukassa kippurassa paksun sammalpeiton alla ja puristi silmiään kiinni. Tuntiessaan uuden yskänpuuskan nousevan kurkustaan, hän nosti päätään ja yski niin, että kylkiin sattui. Pieniä, punaisia pisaroita lenteli sammalille. Kuin kaikuna viereiseltä pediltä kuului toisen kissan rahiseva yskä, joka päättyi vaivalloisen kuuloiseen hengen haukkomiseen. Valopentu kuuli Hehkuaskeleen kiireelliset askeleet, kun parantajakissa pyyhälsi hänen vuoteensa ohitse oranssin kollin luokse. Kolli piti hetken kammottavaa, korisevaa ääntä, ennen kuin aukiolle laskeutui painostava hiljaisuus. Joku toinen alkoi yskiä vähän kauempana Valopennun makuupaikasta.
Tätä oli kestänyt jo päiviä. Jollei Valopentu olisi ollut niin kipeä, hän olisi kaivannut emoaan ja sisaruksiaan armottomasti. Tämä oli pisin aika, jonka hän oli ollut erossa perheestään. Nyt hän kuitenkin oli niin huonossa kunnossa, että hän ei tajunnut nauttia niistä lyhyistä hetkistä, joina emo sai käydä katsomassa häntä imettämisen ajan. Edes maito ei maistunut samalta kuin yleensä, eikä Valopennun tehnyt mieli syödä oikeastaan yhtään mitään.
Yhtäkkiä kuumuus vaihtui kylmiksi väreiksi, jotka saivat hänet käpertymään yhä tiukemmin kerälle. Hänen hengityksensä tuntui tulikuumina aaltoina hänen vatsassaan, kun hän painoi leukaansa alemmas rintaansa vasten.

(Yrtin hakija) :D
Minut oli valittu partioon hakemaan jotakin yrttiä jostakin kaukaa. Olimme lähteneet yhdessä Nuppujuovan ja Tuhkajuovan kanssa tapaamaan Eloklaanista lähtevää joukkoa. Heidän joukossaan oli vanhimpana ja kokeneimpana Hallavarjo ja toiset Kultasiipi ja viehkeä Helmipilkku. Unohduin nopeasti katselemaan toisen klaanin soturitarta mutta havahduin pilvilinnoistani, kun Hallavarjo tökkäsi hellästi kylkeäni. “Muut ovat jo lähdössä. Tulisitko sinäkin voisimme mennä nyt”, valkoturkkinen kolli kehotti ystävällisesti. Säpsähdin ja pomppasin pystyyn. “Joo öö mennään vain”, änkytin sekavasti. Eloklaanin soturi nyökkäsi ja otti edessä kulkevan Tuhkajuovan kiinni. Jättäydyin itse jälkeen, koska en halunnut jutella juuri nyt. Huoli perheestäni omista pojistani, Orvokkisydämestä ja tietenkin myös muusta klaanista.
Lähdimme matkaan pikaisin askelin. Helmipilkku jättäytyi jälkeen vierelleni muttei sanonut mitään. Tervehdin häntä nopealla nyökkäyksellä. Naaraan kauneus sai sydämeni pamppailemaan lujempaa mutta yritin olla huomioimatta sitä sillä olihan minulla jo kumppani ja kaiken lisäksi tämä oli tehtävä ei hupireissu niinkuin Hallavarjo oli hiljaa todennut. “Onko sinun perheesi sairastunut?” kysyin vastahakoisesti, jotta saisimme naaraan kanssa jotain juteltavaa. “Ei minulla oikein ole perhettä Eloklaanissa paitsi veljeni ja tämä ei ole vielä saanut tartuntaa”, Helmipilkku sanoi hiljaisella sointuvalla äänellä.
Pian olimme jo ukkospolun kohdalla. Olin ylittänyt sen aivan pienenä ennen tuloani Kuolonklaaniin. “Pitääkö meidän ylittää tuo?” Nuppujuova värähti ajatuksesta. “Pitää”, Hallavarjo totesi. “Oletko ennen ylittänyt ukkospolkua?” kysyin Helmipilkulta.
//Yrtin hakijat? Helmi?

Kaamostassun katse oli Hämärätassussa, häntä hieman nuoremmassa soturioppilaassa. Naaras kikatteli Toivetassun kertomalle vitsille ja se sai tummaturkkisen kissan silmät kaventumaan viiruiksi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tuijottelujaan sen enempää, vaan syventyi sukimaan etukäpäläänsä. Hänellä oli täydellinen suunnitelma Hämärätassun varalle. Naaras oli kaunis ja klaanisyntyinen, siis omijaan nostattamaan Kaamostassun asemaa klaanissa. Hienoinen virne piirtyi kollikissan kasvoille ja hän räpäytti omahyväisesti silmiään. Kaamostassu vilkaisi taas Hämärätassua ja heidän katseensa kohtasivat epäonnen lailla.
"Mitä sinä siinä tuijotat?" naaras napautti takaisin ja siirsi taas siniset silmänsä Toivetassuun. Kaamostassu tuhahti äänekkäästi, mutta hänen sisällään kuohuvat tunteet kehittelivät jo juonia. Kaamostassu paljasti yhden kyntensä ja kävi sillä läpi pesän pohjaa mietteliäänä. Hän halusi sammuttaa Hämärätassun sinisten silmien itsevarman ja jopa paikoin hieman röyhkeänkin palon. Kaamostassu halusi tietää miltä kissa näytti, kun kaikki sen ympärillä oli tuhottu yksi kerrallaan; hitaasti, tuskallisen hitaasti. Kaamostassu tunsi pehmeän turkin omassaan ja vilkaisi tulijaa. Se oli Hämärätassu.
"En saanut vastausta, mitä sinä siinä tuijotit?" Hämärätassu tivasi kimakalla äänellä ja Kaamostassu piti silmiään puoliksi ummessa. Hän kääräisi häntänsä naaraan oman ympärille, mutta Hämärätassu heilautti omansa heti pois.
"Veikö kissa kielesi?" naaras kysyi kummastuneena.
"Harvoin sitä näin sanattomaksi menee, sokeuduin vain silmistäsi. Tiesitkö Hämärätassu, että ne ovat..." Kaamostassu aloitti ja vilkaisi sitten naarasta hurmaava hymy kasvoillaan.
"Kauniit", kolli lopetti lauseensa kuiskaten sen naaraan korvaan. Hämärätassu värähti Kaamostassun kosketuksen voimasta ja vilkaisi tassujaan. Naaraan katse nousi kuitenkin nopeasti takaisin Kaamostassuun ja tällä kertaa entistä kipakampana.
"Niin ne ovatkin! Sokea kissa voi kuitenkin puhua", pienikokoinen naaras vastasi tyynesti.
"Tyrmääntynyt kissa ei", Kaamostassu vastasi matalalla äänellä ja nousi sitten ylös. Hän kiersi pienen naaraan ympäri muutaman kerran ja jokaisella kerralla kosketti toisen eri ruumiinosaa. Milloin käpälää, milloin niskaa tai korvaa. Hämärätassu värähti jokaisella kerralla, mutta sitten hänen katseensa vaihtui epäuskoiseksi.
"Mitä sinä haluat?" ruskeankirjava naaras kysyi jo hieman turhautuneena, kun ei saanut Kaamostassulta selkeitä vastauksia. Tummaturkkinen kollikissa ei niitä kuitenkaan tarjoilisi, se olisi aivan liian tylsää ja helppoa.
"Eikö se ole ilmiselvää? Haluan sinut", Kaamostassu kuiskasi ja kosketti käpälällään naaraan selkää. Kolli nautti Hämärätassun viettelystä ja siitä, että toisessa oli vastusta. Mikään ei kuitenkaan olisi kollille liian haastavaa tai mahdotonta. Ei mikään.
"Nyt, nyt riittää!" Hämärätassu kivahti ja nousi ylös.
"Minulla on oikeitakin hommia, lopeta se minun tuijotteluni. Se on outoa", ruskeankirjava naaras napautti vielä ja vilkaisi Kaamostassua tuimasti. Kaamostassu istahti sukimaan turkkiaan.
"Voi Hämärätassu, sinä olet jo minun. Et vain vielä itse tiedä sitä", raitaturkki kuiskasi lähes äänettömästi ja hymyili ylimielisesti.

Roihutassun päivä oli kerrassaan jännittävä kun tänään olisi se päivä kun toinen nimitetään soturiksi olihan tumma naaras kokenut vaikka mitä oppilaana, naaras oli kokenut metsästykset että kuin ärsyttävää oli kun lumi tarttui neitokaisen pitkiin tassu karvoihin. Roihutassu oli myös auttanut klaanissa pentuja joilla oli ollut huono mieli ja myös kuunnellut myös mestariaan hyvin tarkoin kun tuo oli naarasta opettanut alussa, tunnistamaan kuolonklaanin rajat ja paikat minne ei saanut mennä kuten ukkospolku oli vaarallinen, toki ulkopuoliset kissojakin piti varo sekä koiria että kettuja. Roihutassu oli muutamaan otteeseen kohdannut ketun jota oli onnistunut huitaisemaan kynsillä nenään ja sillä tavalla päässyt tuota karkuun puuhun. Roihutassu muisteli mitä kaikkea oli oppilaana oppinut kunnes näki päällikön joka tuli leirin keskustaan seisomaan päällikkö joka avasi suunsa ja kutsui tumman naaraan keskelle leiriä “Roihutassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja ansainnut soturinimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Roihumarjana." Klaanilaisten alkoivat hurraamaan Roihumarjan uutta nimeä ja muutama kissa kävi onnittelemassa naarasta.

(Yrtin hakija)

"Entä sinä? Oletko samaa mieltä hänen kanssaan erakoista?" Pimentovarjo kysyi katsoessaan samalla minua silmiin. Kohautin lapojani:
"Ei minulla ole mielipidettä asiaan, eikä sillä muutenkaan olisi mitään väliä. Minun tehtäväni ei ole ilmaista mielipidettäni asiaan, johon minulla ei ole päätösvaltaa." Pimentovarjo siristi silmiään mietteliään oloisena. En halunnut naaraan kyselevän enempää mielipiteitäni, joten parhaalta vaihtoehdolta tuntui tilanteesta lähteminen.
"Olisi varmaankin paras palata leiriin, ettei kukaan ala epäillä mitään. Olisin otettu, jos pitäisit minut ajan tasalla, jos pääset lähestymään Henkäysvarjoa", tokaisin ja käännyin ympäri. Tumma naarassoturi lähti perässäni takaisin leiriä kohti. Emme puhuneet mitään koko paluumatkan aikana, ja leiriinkin saavuttuamme lähdimme eri teille; minä tuoresaalista hakemaan ja Pimentovarjo sotureiden pesälle.

Minun ja Pimentovarjon välisestä keskustelusta oli kulunut jo lähes puoli kuuta. Muutamaa päivää aiemmin tuntematon kissa oli saapunut Kuolonklaanin reviirille ja hänet oli saateltu leiriin. Muukalainen oli saapunut luoksemme hakemaan apua parantajalta, sillä kissa oli pahasti sairas. Mutta kuten Punatähti oli sanonut, Kuolonklaanilla ei ollut varaa auttaa jokaista klaanin ulkopuolista jäsentä. Kissa oli lähetetty matkoihinsa ja elämä Kuolonklaanissa oli jatkunut kuten ennenkin, tai niin kaikki olivat kuvitelleet. Seuraavana päivänä muutamat kuolonklaanilaiset olivat saaneet ihmeellisiä oireita. Hehkuaskel oli nopeasti kertonut Punatähdelle, ettei ollut nähnyt vastaavaa koskaan aiemmin.
Saman päivän aikana eloklaanilaiset olivat saapuneet leiriimme ja he olivat käyneet päällikön puheilla. Pitkän keskusteluhetken päätteeksi päällikkömme oli ilmoittanut lähettävänsä kolme kissaa etsimään yrttejä mystiseen sairauteen. Epäonnekseni punaturkkinen päällikkö oli nimennyt minut yhdeksi lähtijöistä, ja kaiken lisäksi olisin vielä vastuussa kahdesta muusta soturista. Klaanikokouksen jälkeen olin lähestynyt Punatähteä hermostuneena.
"Mitä minun tehtäviini kuuluu matkan aikana?" olin esittänyt kysymyksen päällikölle. Punatähti oli kohteliaasti vienyt minut sivummalle ja selittänyt vastuualueeni:
"Sinun on huolehdittava, että klaanitoverisi eivät riko klaanien lakeja. Voitte keskustella eloklaanilaisten kanssa, mutta Kuolonklaanin asioiden levittäminen tai eloklaanilaisten kanssa ystävystyminen on ehdottomasti kiellettyä. Lisäksi sinun tehtäväsi on huolehtia, että kuolonklaanilaiset saavat syödäkseen ja lepäävät tarpeeksi."

Kun olimme lähteneet matkaan, kuljin kahden muun kissan edellä kohti Kivikukkulaa, jossa tapaisimme eloklaanilaiset. Punatähti oli laittanut matkaan lisäkseni Mäyräkynnen ja Nuppujuovan, jotka molemmat kuuluivat klaanin nuorimpiin sotureihin. Toivoin, että molemmat osaisivat käyttäytyä matkan ajan kunnolla.
Kivikukkulalla kohtasimme neljä eloklaanilaista; kolme soturia ja heidän parantajaoppilaansa Leimusilmän. Parantajaoppilas esitteli itsensä ja mukanaan tuomat soturit, jotka olivat nimiltään Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku. Minulle ainoastaan vanhempi soturi oli nimeltään tuttu ja olin nähnyt hunajanvärisen naaraan ennenkin, mutten ollut tiennyt hänen nimeään.
"Niin", vastasin Leimusilmän toteamukseen, joka oli omaan makuuni melko turha. Tietysti me olimme Punatähden lähettämät soturit, ketkä muutkaan täällä odottelisivat heitä?
"Minä olen Tuhkajuova, ja tässä ovat Mäyräkynsi ja Nuppujuova", esittelin matkatoverini rauhallisella äänellä, pitäen hymyn visusti poissa kasvoiltani. En halunnut antaa naapuriklaanin jäsenille liian tuttavallista kuvaa itsestäni tai kuolonklaanilaisista.
"Sinä kuulemma tiedät reitin yrttien luokse, joten oletan sinun olevan johdossa. Minä ehdottaisin, että sinä kuljet edeltä eloklaanilaisten kanssa ja minä ja klaanitoverini kuljemme aivan perässänne. Vaikka olemmekin matkalla yhdessä, tahdomme varmasti noudattaa klaanien yhteisiä lakeja", lausahdin vakavailmeisenä ja silmäilin vuorotellen jokaista eloklaanilaista.

//Joku matkaajista?

Heräsin. Kaamea tunne valtasi minut. Jotain oli tekeillä. Olivatkohan Lumikkoviiksen pennut karanneet? Kurkistin vuoteeni yli. Lumikkoviiksi kuitenkin nukkui pennut vierellään. Nousin ylös haparoiden. Klaaniimme oli tullut jokin erakko eilen. En tuntenut häntä, enkä osannut auttaa. Minua harmitti erakon tila, mutta miksi minun olisi pitänyt häntä auttaa? Ei miksikään. Lopulta Punatähti oli käännyttänyt hänet pois. Halusin kovasti, että hän olisi löytänyt tiensä Eloklaaniin. Kissa oli ollut niin sairaan näköinen, että emme halunneet tautia tännekin. Kuitenkin, turha oli enää miettiä. Sairaus oli tullut klaaneihin. Kuolonklaanissa oli sairastunut muutama kissa. Nyt koko klaani pelkäsi tautia. Hehkuaskel yritti ja yritti, mutta se ei riittänyt. Punatähden luokse oli tullut muutama kissa, Eloklaanilaisia varmaan, pyytämään apua. Mukaan oli valittu Tuhkajuova, Mäyräkynsi, ja Nuppujuova. Mietin hermostuneena Punatähden päätöstä. Mäyräkynsi ja Nuppujuova eivät olleet kokeineita sotureita. Ei ainakaan Nuppujuova! Hän oli ehkä kaksikymmentä kuuta vanha. Lakkasin miettimästä asiaa, kuin Lumikkoviiksi pyysi minua hakemaan riistaa. Hain oravan. Itse en halunnut mennä hakemaan mitään. Nyt oli tärkeintä, että klaani saataisiin ruokittua. Kuuntelin Lumikkoviiksen syöntiä ja menim ulos. Kierähdin aukiolla. Olin tyystin unohtanut sen, miten oltaisiin rennosti. Olin hoitanut pentuja jo monia, lukemattomia kuita. Vaikka minulla oli vain tytär, Sammalvarjo, hänkin oli jo kuollut. Jotenkin se tuntui pahalta. Olihan siitä jo paljon aikaa, mutta silti hänen menettämisensä ei tuntunut mukavalta. Rakastin jokaista Kuolonklaaniin syntynyttä pentua. En halunnut toimia ottoemona, mutta en myöskään jättää heitteille, en todellakaan. Vaikka mestarini oli ollut itse Punatähti, en silti halunnut olla soturi. Mieluummin kuningatar. Mietin omien pentujen hankintaa, taas. Mutta minun täytyisi löytää kolli, joka tykkäisi minusta. Ja jota rakastaisin aidosti. Mietin saatavilla olevia kolleja. No, oli Kylmäliekki, Jääviilto.. mutta oliko heillä kumppanit? En tiennyt. Sitten oli Loisketassu.. Kalmakuu. Loisketassu olisi varmasti ihan hirveä kumppani. Enkä Kalmakuustakaan erityisesti tykännyt. Huokasin ja seurasin perhosta joka liiteli yläpuolellani. Yritin huitaista sitä. Lopulta päätin tassuttaa pentutarhaan.

En erityisemmin pitänyt Tuhkajuovan ehdotuksesta. En todellakaan ollut samaa mieltä Henkäysvarjon kanssa: mielestäni erakot vain vahvistaisivat Kuolonklaania. Ei ollut järkevää syrjiä heitä tai estää heitä liittymästä klaaniin, kun Eloklaani oli niin erakkomyönteinen. Jäisimme helposti jälkeen, jos vihollisklaanimme toivottaisi yhä enemmän erakoita joukkoihinsa samalla kun me vaalisimme Kuolonklaanin verta. Lisäksi klaanitausta ei todellakaan tehnyt kenestäkään erakkotaustaista kykenevämpää soturia, monilla erakoilla oli taitoja, joista emme edes Kuolonklaanissa tienneet.
Tajusin kuitenkin, että tämä saattaisi olla ainoa mahdollisuuteni päästä varapäällikön lähelle. Hän ei luottanut minuun, mutta ehkä asia korjaantuisi, jos esittäisin olevani hyvinkin intomielinen hänen mielipiteidensä suhteen. Olisi tietysti vaikeaa vakuutella, että tosiaan olin hänen kanssaan samaa mieltä erakoista, kun kumppanini oli entinen erakko ja pentunikin puoliksi erakkotaustaisia.
"Olet oikeassa, en pidä tästä. Mutta ideassasi voi olla perää", sanoin kääntäen katseeni hetkeksi vierelläni kulkevaan soturiin. "Näyttelijän taitoni joutuvat kuitenkin koetukselle, sillä en ole ollenkaan tuolla kannalla. Minusta erakot vain vahvistavat klaaniamme."
En tiennyt, mitä mieltä Tuhkajuova oli asiasta. Tuskin hän kuitenkaan oli aivan yhtä intohimoinen erakkokysymyksen suhteen kuin kumppaninsa.
"Luulen, että ehdotuksesi on järkevin vaihtoehto. Henkäysvarjo tuskin päästää minua muuten lähelleen", vastasin huokaisten. Katsoin sitten Tuhkajuovaa terävästi silmiin.
"Entä sinä? Oletko samaa mieltä hänen kanssaan erakoista?"

//Tuhka?

Kampeuduin ylös vuoteestani raskaasti. En ollut päässyt pitkiin aikoihin soturintehtäviin. Siltä se ainakin tuntui. Tuntui kummalliselta. Ihan kuin klaani olisi huolestunut. "Nuppujuova, haenko sinulle jotain tuoresaaliskasasta?" Hehkuaskel kysyi. Yskänpuuska vei minut taas mukanaan. Yskin hetken aikaa ja kohotin katseeni. "E-ehkä." kähisin. Hehkuaskel hypähti eteenpäin ja sujahti aukiolle. Odotin hetken aikaa. Pian Hehkuaskel tuli kantaen varista. "Ota tästä." Hehkuaskel sanoi. Haukkasin varista vaivalloisesti. Se maistui herkulliselta, sillä en ollut syönyt pariin päivään. Nuolin huuliani. Hehkuaskel irrottautui minusta ja meni takaisin yrttiensä ääreen. Nyökkäsin hänelle kiitollisena. Kävin nukkumaan hetkeksi. Kun heräsin oli ilta. Aurinko oli painunut puiden taakse. Iltarusko oli puiden lehdissä. Huokasin ja nousin vuoteestani. Olo tuntui helpottavalta. Oli ihanaa maata siinä. Tassutin ulos. Hehkuaskelta ei näkynyt pesässä. En ollut varma antaisiko hän minulle lupaa. Kuitenkin innostus voitti minut ja kävelin soturien pesän aukolle. Pentutarhasta kuului vielä vikinää. Madalsin askeliani ja kyyristyin. Tunsin kissojen lämmön. Kurkistin sisään. Huomasin sisällä muutaman soturin. Syöksyin heti pentutarhaan. Pentutarhan aukolla kuulin askelia. Huomasin Mäntyviiksen olevan tulossa. Hänen keltaiset silmänsä loistivat valossa. Yhtäkkiä hän käänsi katseensa minuun. "Nuppujuova?" hän kysyi. "En tunnista sinua selvästi." "Joo, olen Nuppujuova." kuiskasin. "Eikö sinun täytyisi olla parantajan pesällä?" Mäntyviiksi kysyi. "Minä kuulin Tuhkajuovalta." "Joo, no.." aloitin nolona. Mietin kovasti mitä keksisin. En voinut sanoa, että Hehkuaskel olisi päästänyt minut. Huokasin syvään. "Halusin mennä ulos." sanoin vain. Mäntyviiksi näytti haluavan sanoa jotain mutta vaikeni, kun Hehkuaskel tuli ulos. "Mäntyviiksi, hei! Nuppujuova?" Hehkuaskel älähti. "Joo, sain hänet kiinni tuossa pentutarhan sisäänkäynnillä." Mäntyviiksi totesi. "Tulepas parantajan pesälle." Hehkuaskel määräsi. Kävelin pää painuksissa parantajan pesälle. Olin kuin kiinni jäänyt pentu! Hehkuaskel tassutti edelläni. Hän ei vaikuttanut kovin vihaiselta. Hänen silmänsä kiilsivät. Astuin sisään parantajan pesään. Hehkuaskel asettui makaamaan vuoteelleen. "Miksi lähdit pesästä ilman lupaani?" Hehkuaskel tiedusteli. "Halusin mennä vain ulos." sanoin. Tyhmä minä! Olisi pitänyt tietää, että se ei olisi ollut kannattavaa! "Ja miksi pentutarhaan?" Hehkuaskel jatkoi. "En minä halunnut mennä sinne. Halusin mennä katsomaan soturien pesää. Ja ulos. Kuitenkin en halunnut että kukaan näkisi minua. Sen takia pakenin." selitin hiljaa. Hehkuaskel tuijotti minua merkitsevästi. "Ymmärräthän, että emme halua tänne lisää potilaita." Hehkuaskel sanoi rauhallisesti. Hän piti pienen tauon ja jatkoi. "Lehtisade tuo niitä jo tarpeeksi. Kaikki mahdolliset valkoyskät ja nuhat alkavat." Nyökkäsin nolona. "Tiedän." vastasin. "En vain voinut vastustaa kiusausta." "No, ehkäpä siinä tapauksessa voinkin päästää sinut soturien pesälle huomenna!" Hehkuaskel naukaisi. Hänen silmissään oli pilkettä. Nyökkäsin. "Mutta nyt menet nukkumaan." Hehkuaskel käski. Laahustin vuoteeseeni. Toivetassu nukkui jo. Käperryin nukkumaan. Hetkessä olin jo unessa. Näin unta siitä, että pieniä pentuja oli joka paikassa. Ne tappelivat ja kynsivät toisiaan. Niiden seassa oli tummanruskea kissa joka yritti päästä pois. Pennut repivät sen turkkia, raastoivat sitä kynsillään. Kissa huitoi voimattomasti mutta hukkui pentujen määrään. Heräsin huohottaen. Olin yltä päältä hiessä. Nousin ylös ja marssin soturien pesälle. Henkäysvarjo jakoi partioita. Hehkuaskel huomasi minut matkalla. Hän ei sanonut mitään. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi. Hehkuaskel vastasi nostamalla häntänsä kippuraan. "Nuppujuova, tule Eloklaanin partioon." Henkäysvarjo naukaisi. Menin muiden kissojen joukkoon. Siellä oli Mäyräkynsi, Kalmakuu oppilaansa Loisketassun kanssa ja minä. Mäyräkynsi heilautti häntäänsä merkiksi lähteä. Menimme yhdessä metsää pitkin. Jossain vaiheessa Loisketassu nurisi jotain mutta piti kuononsa kiinni suurimman osan matkasta. Minua jotenkin pelotti olla hänen seurassaan. Vaikka olin häntä vanhempi, hänellä oli pelottavan sysimusta turkki, ja viiltoja turkissaan. Hän oli myös paljon kookkaampi kuin minä. Kävelin hiukan pitkästyneenä Mäyräkynnen takana. Silmäilin pensaikkoa odottaen että tapahtuisi jotain. Ei tapahtunut. Katselin puiden lehtiä. Ne olivat kellastuneet viime kerrasta, kun olin ollut partiossa. Potkaisin ohimennessäni sammalmöykkyä. "Tarkistetaan raja." Mäyräkynsi ilmoitti. Suihkautin rajamerkin. Huomasin hiukan kauempana Eloklaanin partion. Siellä näkyi muutama oppilas. Huomasin Loisketassun katselevan kiihkeästi sinne päin. Minulle ei tekisi mieleenkään kiusata häntä. Hän voisi viiltää minulta korvat poikki! Mietin hiukan huvittuneena, että joidenkin kissojen mielestä oli siistiä jos oli raadeltu ja viillelty. "Lakkaa nyt jo mietiskelemästä." tokaisin Kalmakuulle joka katseli taivaalle. Kalmakuu loi minuun viileän katseen ja hypähti pois. Mäyräkynsi johti meidät kohti leiriä. Harpoin vaahteroiden välistä. Pujahdin leiriin. Kävelin tuoresaaliskasalle. Nappasin oravan. "Se on minun nappaamani." Pyörretassu naukaisi. Nyökkäsin. "Hieno." vastasin jäykästi. Pyörretassu vilkaisi minuun ehkä hieman kummastuneena mutta kyselemättä. Haukkasin oravasta palasen. Se maistui mehukkaalta. Olipa hyvä orava! Omat saaliini olivat ruipeloita. "Haluatko tulla syömään?" kysyin Kylmäliekiltä. Kylmäliekki katsahti minuun. Siinä samassa Jääviilto tassutti paikalle. "En tietenkään!" Kylmäliekki sanoi ilkeällä äänensävyllä. Huomasin hänen katseessaan anteeksipyytävän pilkkeen. Jääviilto tuijotti omahyväisenä meitä. Sitten Kylmäliekki poistui Jääviillon seuraan. Minua hämmästytti. Miten Jääviilto oli onnistunut saamaan Kylmäliekin tuollaiseksi? Tai no toisaalta: he olivat veljiä. Minusta tuntui nykyään, että Loisketassu oli riidoissa jokaisen ilkeän kissan kanssa. Minusta hän osasi kuitenkin napauttaa sopivasti takaisin. Hän oli saanut vaiennettua jopa Jääviillonkin hetkeksi. Lakkasin miettimästä sitä ja lähdin hakemaan vuodettani. Päätin mennä hakemaan lisää sammalta. "Oletko menossa sammalpaikalle?" Mäntyviiksi kysyi ohimennessäni. "Joo." vastasin. "Haetko samalla pennuille uutta sammalta?" hän kysyi. "Voin hakea." vastasin kohauttaen olkapäitäni. "Kiitos!" Mäntyviiksi huudahti ennen kuin katosi pentutarhaan. Hyppelehdin aukion poikki. Oli hiukan tylsää mennä yksin hakemaan sammalia. Oppilaana siinä oli ollut aina oppilastoverit seurana. Minulla oli ollut hyvät välit oppilasaikojeni oppilaiden kanssa. Tämänhetkisillä oppilailla ei tuntunut olevan kovin hyvät välit. Kuulin jopa, että joillakin oli ollut tappelu! Kävelin ulos leiristä. Toivoin että joku tulisi kysymään minua. Toivoin että se olisi Kylmäliekki. Kuitenkaan takanani ei kuulunut risaustakaan. Potkaisin lehtiä tieltäni. Menin sammalpaikalle. Hyppäsin ilmaan ja nappasin kasan sammalta. Oppilaana tuli aina käytyä hakemassa uusia sammalia vuoteisiin. Kiskaisin sammalet irti. Kasasin ne suuhuni ja lähdin viemään niitä. Tassutin leiriin. Leirissä alkoi olla vähitellen hiljaista. Tein sammalesta vuoteen ja vein soturien pesän nurkkaan. Vein myös itsetekemäni sammalvuoteet pennuille ja Mäntyviikselle. Sain kiitokset Lumikkoviikseltä ja Mäntyviikseltä, jotka kertoivat, että heidän vuoteessaan oli ollut ennen uusia vuoteita piikkejä. "Ne pistelivät ikävästi käpäliä." Lumikkoviiksi oli kertonut. Menin soturien pesään. Siellä kävi kova pulina. Hymähdin itsekseni ja hyppäsin vuoteeseeni. Liukastuin sammalreunaan ja lennähdin muutaman ketunmitan päähän. Kuulin takanani tirskuntaa. "Etkö osaa sitten vuoteelle mennä?" kuului ivallinen kysymys. "Ei nähtävästi." toinen ääni nauroi väkinäisesti. Käänsin katseeni ja näin Jääviilon ja Kylmäliekin. "Ja eikös teillä kahdella ole oppilaidenkin kanssa vähän tiukassa?" ajattelin ärtyneenä. Tyydyin vain luomaan heihin murhaavan katseen. "No voi, miten pelottaa." Jääviilto tuhahti. Murahdin hiljaa itsekseni. Miksi he aina ehtivät keksiä jotain ilkeää minusta tai jostain toisesta? Mieltäni teki napauttaa jotain sopivaa takaisin. Olin hiljaa. Käperryin nukkumaan. "Nuppujuova." joku kuiskasi. Katsoin ylös. Huomasin Huomenkyyhkyn pään yläpuolellani. "Älä anna noiden lannistaa." Huomenkyyhky kuiskasi. "Kylmäliekki ei ole ilkeä, mutta hän alentuu usein Jääviillon tahtoon. Äläkä huoli, jos et osaa sanoa nille vastaan. Ei suurinkaan osa osaa. Ja mitä haittaa, vaikka ei osaisikaan? He ovat sitä paitsi ärsyttäviä." Huomenkyyhky tuhahti. "Samat sanat." huokaisin. Huomenkyyhky sujahti vuoteensa ääreen ja vilkaisi minuun hymyillen. Vastasin hymyyn. Nukahdin tällä kertaa nopeasti ja onnellisesti. Herättyäni hymähdin iloisena. Pesä oli tyhjä, eli kukaan ei pääsisi ilkkumaan! Kävelin matalana pesän poikki. Pujahdin jäkäläverhon lävitse. Seisoskelin hetken aikaa leirin keskellä. Mietin, mitä voisin tehdä. Voisinko mennä saalistamaan? Tuoresaaliskasa ei ollut kovin täysi nyt, kun oli vasta aikainen aamu. Suurin osa kissoista oli partioissa. En nähnyt paikalla ketään muuta kuin Mäntyviiksen ja pennut. Hehkuaskel oli myös pesässään. En tiennyt oppilaista, mutta kun menin katsomaan oli sekin pesä tyhjä. Henkäysvarjo itse oli lähtenyt metsästyspartioon. "Nuppujuova!" Hehkuaskel huudahti. "Haluaisitko etsiä pari yrttiä?" "Ne ovat siis ratamo, hierakka, ja kehäkukka." Hehkuaskel selitti. Vilkaisin häneen kummastuneena. "Älä tietenkään mene, jos et halua. Voinhan itsekin hakea ne." Hehkuaskel sanoi jännittyneesti. "Menen tietenkin, jos haluat." sanoin. "Kiitos!" Hehkuaskel huudahti. Lähdin ulos leiristä. Nyt oli minullakin puuhaa! "Ratamo, hierakka, kehäkukka." kertasin mielessäni. Muistin yhä osan Hehkuaskelen yrttiopetuksesta. Olin kerran pentuna löytänyt jopa kissanminttua leiristä hänelle! Olinpa silloin ollut taitava. Vanhempani olisivat olleet ylpeitä minusta. Kyyneleet nousivat silmiini, kun ajattelin heitä. Karistin ajatuksen pois päästäni. Nyt minun täytyisi ryhdistäytyä. Lähdin etsimään yrttejä. Matkalla mietin, että olisi niin noloa, jos unohtaisin yhden. "Ratamo, ratamo.." mietiskelin. Yhtäkkiä näin kauempana ratamoa. Juoksin heti hurjaa vauhtia sen luo. Kitkin heti pari vartta ja otin ne suuhuni. Sitten oli vuorossa hierakka. Muistin missä se kasvoi. Hierakkapensas kasvoi leirin lähettyvillä. Suuntasin leiriä kohti. Ohitseni tuli kolmen kissan metsästyspartio. "Moi, Nuppujuova." sanoi Varjokarva. "Hei vaan." vastasin miettivänä. Nappasin hierakkapensaasta pari vartta. Suussani oli jo vaikka kuinka ja paljon yrttejä. "Vielä kehäkukka." muistin. Suuntasin Hehkulammelle päin. Päätin olla varovainen. Enhän halunnut pudota lampeen taas! Kävelin hitaasti. Hehkulammen reunalla näin sen: kehäkukkia kasvoi Hehkulammen toisella puolella! Käännyin ja lähdin hakemaan niitä. Tassutin hetken ja nappasin mukaan! Nappasin ilahtuneena kissojen kiusalliset katseet turkillani. Mitä he luulivat, hiiriäkö? Kohotin päätäni ja harpoin leiriin. Yrtit heiluivat. Menin Hehkuaskeleen pesälle. Olin aivan uupunut. Hehkuaskel otti yrtit vastaan iloisena. "Tästä oli hurjasti apua." hän naukaisi.
"Kaikki tarinassa olijat saa jatkaa?"

Varissulan ehdotus oli hieman yllättävä muttei suinkaan huono. Itse asiassa se kuulosti hyvin toimivalta järjestelyltä: kun kumpikin opettaisi toista, heistä voisi tulla yhdessä parempia niin taistelussa kuin saalistuksessakin. Aaltosalama nyökäytti tummanharmaalle soturille päätään hyväksyvästi.
"Ei hullumpi idea. Se voisi jopa toimia", hän naukui ja virnisti vähän.
Varissulka virnisti takaisin. "Se on sitten sovittu."
Aurinko oli melkein painunut mailleen, kun kaksikko viimein päätti palata leiriin. He sopivat keskustelevansa järjestelyistä tarkemmin paremmalla ajalla ja suuntasivat sitten kumpikin omille paikoilleen soturien pesässä.
Varissulan kanssa käyty keskustelu oli keventänyt Aaltosalaman mieltä sen verran, että hän pystyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukahtamaan hyvillä mielin.

Kylmä tuulenpuuska pörrötti Aaltosalaman turkkia. Hän ummisti silmänsä ja antoi viiman puhaltaa naamalleen. Muu partio kulki edellä rauhallisesti häiriintymättä kovasta tuulesta.
He olivat melkein leirissä, kun Kalmakuu jättäytyi kävelemään tyttärensä rinnalle. Aaltosalama vilkaisi isäänsä kulmiaan kohottaen - siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi puhuneet.
"Miten sinulla menee?" punertava soturi kysyi ja katsoi jälkikasvuaan lämpimästi. Aaltosalama tunsi sydämessään piston: Kalmakuu ja Pikkukaaos olivat pari kuuta sitten menettäneet toisenkin pennun ensimmäisestä pentueestaan, eikä hän ollut ollut isänsä tukena. Tattihalla ja hän olivat kollin ainoat jälkeläiset koko klaanissa, ja he olivat etääntyneet toisistaan sekä isästään viime aikoina.
"Ihan hyvin", Aaltosalama vastasi hieman viiveellä ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän ei kehdannut katsoa isäänsä päin kaiken sen syyllisyyden takia.
"Hyvä kuulla." Aaltosalama kuuli Kalmakuun äänestä, ettei hänen vastauksensa ehkä ollut sellainen, mitä tämä oli toivonut. "Olet ollut niin kiireinen viime aikoina, ettemme ole juuri ehtineet viettää aikaa yhdessä. Vaikka oletkin jo iso soturi, voisit silloin tällöin pysähtyä vaihtamaan kuulumisia isäsi kanssa." Kalmakuu naurahti hiljaa.
Aaltosalama pysyi vaiti. Hän tunsi möykyn kasvavan rinnassaan. Möykyn, joka oli hänen itseinhonsa ilmeellistymä. Hän oli liian kiireinen ruoskimaan itseään mielessään perheensä laiminlyömisestä, ettei kyennyt jatkamaan enää keskustelua Kalmakuun kanssa.
Leirissä naaras hyvästeli vaisusti isänsä, ennen kuin suuntasi aukion reunalla istuskelevan Varissulan luokse. He olivat eilen illalla sopineet aloittavansa harjoitukset tänään. Aaltosalama opettaisi Varissulalle ensin saalistusta, ja seuraavalla kerralla olisi kollin vuoro opettaa häntä taistelutaidoissa.
"Oletko vapaana nyt?" Aaltosalama meni suoraan asiaan päästessään kollin kohdalle. "Voimme lähteä saman tien, jos olet valmis."

//Varis?

Haukotus karkasi Jääviillon suusta, kun tämä tallusteli partion hännillä eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Polun pahanhajuinen katku tunkeutui inhottavasti soturin suuhun saaden tämän irvistämään. Aurinko oli vasta nousemassa, ja eilinen ilta oli venynyt pitkäksi. Jääviilto oli ollut myöhään ulkona Henkäysvarjon ja Ruusutuikkeen kanssa. Kun Punatähti kävi päivä päivältä vanhemmaksi, Henkäysvarjo oli selvästi ottanut vauhtia suunnitelmiensa kanssa. Raidallinen kolli keräsi ympärilleen luotettavia kissoja, jotka halusivat puhdistaa Kuolonklaanin ja koko metsän erakoista ja vääräuskoisista. Kun Henkäysvarjosta tulisi päällikkö, Kuolonklaanissa alkaisivat uudet ja paremmat ajat. Jääviilto ei pitänyt siitä, miten nykyinen päällikkö oli hyväksynyt klaaniin jokaisen, joka pikkuisenkin osoitti haluaan liittyä sen riveihin. Kotikisu- ja erakkotaustaiset kissat olivat lisääntyneet kuin rutto, eikä Jääviilto voinut hyväksyä moista. Oli väärin, että erakot kulkivat Kuolonklaanin reviirillä ja omasivat samat oikeudet kuin esimerkiksi Jääviilto, jonka suku oli puhtaasti kuolonklaanilainen.
Jääviillon sukulaiset olivat eläneet ja kuolleet tämän klaanin vuoksi, ja erakot olivat vain saapuneet valmiiseen klaaniin elämään muiden siivellä ja nauttimaan ylellisyyksistä. Jääviilto ei olisi halunnut ottaa Ruusutuiketta mukaan suunnitelmiin, mutta Henkäysvarjo oli ollut toista mieltä.
"Ruusutuike on henkeen ja vereen kuolonklaanilainen ja osaa varmasti arvostaa ajatusta puhtaasta Kuolonklaanista. Jos saamme hänet puolellemme, saamme varmasti myös Kalmakuun perheineen", Henkäysvarjo oli vakuutellut. Jääviilto oli sanonut suoran mielipiteensä emostaan ja tuon pehmeästä luonteesta, mutta sanat olivat menneet kuuroille korville. Henkäysvarjo oli jo tehnyt päätöksensä ja käski Jääviiltoa hakemaan emonsa. Kolmikko oli kuljeskellut leirin ulkopuolella pitkän tovin, ja Henkäysvarjo oli hitaasti ujuttanut keskusteluun mukaan erakot ja niiden määrän Kuolonklaanissa. Kun keskustelu oli viimein päässyt aiheeseen, Ruusutuike oli luvannut antaa tukensa varapäällikölle, kunhan tämä ei antaisi ensin Punatähden elää päällikkönä loppuunsa saakka.
Jääviilto ei ymmärtänyt, miksi kukaan halusi pitää Punatähden päällikkönä. Mitä pidempään punaturkkinen, vanha kolli toimi Kuolonklaanin johdossa, sitä huonommaksi puhdasveristen asema klaanissa kävi. Mikäli Kuolonklaani koskaan haluaisi palauttaa vanhaa loistoaan, Punatähden olisi kuoltava ja pian.
"Älä jää jälkeen, Jääviilto", Kuuraturkki ärähti laiskasti ja pysäytti muun partion. Jääviilto nyrpisti ärsyyntyneenä nenäänsä ja kiri partion kiinni.
"Kuljen missä haluan", punaruskea kolli murahti niin, ettei partion johdossa kulkeva musta kolli kuullut sitä. Sen sijaan toiseksi viimeisenä kulkeva Sinilintu vilkaisi hämmentyneen oloisena Jääviiltoa ja kurtisti kulmiaan. Valkoturkkinen naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa takaisin eteenpäin ja jätti suurikokoisen soturin omaan arvoonsa.

Paluumatkalla tummat pilvet olivat vallanneet taivaan ja tihkusade oli alkanut. Se oli kastellut yltä päältä Jääviillon lyhyen, mutta paksun turkin. Pääaukiolle päästyään, soturi suuntasi suorinta tietä kohti sotureiden pesää. Hän ravisteli inhoten enimmät vedet turkiltaan ja työntyi kaatuneen kuusen oksien alle. Pesä oli rakennettu niin, ettei vesi päässyt sisään pesään. Moni muukin soturi näytti paenneen sadetta pois aukiolta. Moni soturi lepäsi omalla sammalvuoteellaan, ja joidenkin katseet kääntyivät pesään saapuneeseen Jääviiltoon. Kolli tyytyi vain mulkoilemaan heitä takaisin ja lampsi päättäväisin askelin muiden petien päältä omalle vuoteelleen. Soturi otti mukavan makuuasennon ja laittoi silmänsä kiinni nukkuakseen. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun jotkut soturit alkoivat keskustelemaan ja häiritsivät punaturkkisen soturin unia.

Heräisin vuoteeltani pikkuisten karvakasojen viereltä. Haukottelin siristellen silmiäni valossa. Laskin katseeni pentuihinvarmistaakseni, että niillä oli kaikki hyvin. Taivaspentu ojenteli käpäliään unessaan ja Valopentu nukkui selällään. Kirkaspentu ei nukkunut vaan toljotti isoilla silmillään pesän oviaukkoa. “Hei, Kirkaspentu”, naukaisin lämpimällä äänellä. Kirkaspennun pää kääntyi kohti minua ja hänen silmänsä tutkivat turkkiani. Hän oli avannut silmänsä ensikertaa. Tämän vihreät silmät muistuttivat minua Sammakosta ja totuus siitä riipaisi syndäntäni kynsien lailla. Hymyilin lempeästi tietäen, että Kirkaspennun sisar muistuttaisi minua hänestä vieläkin enemmän turkkinsa perusteella. En tietenkään tiennyt, minkä luonteisia nämä kaksi olivat mutta luonne ei minulle ollut tärkeintä vaan se, että heistä tulisi mahdollisimman hyviä sotureita klaanille olisi pääasia. Katsoin Valopentua sanaakaan sanomatta, kunnes Kirkaspentu avasi suunsa. Hän naukui: “Näytät ihan erilaiselta, kuin Valopentu ja Taivaspentu.” Sanat saivat jotain sisälläni heräämään ja jouduin vaivoin pidättelemään kyyneliä. Nämä pennut olivat minun puolestani toivottuja mutta Sammakon mielipidettä en tiennyt vielä. Toivoin kuitenkin, että kolli antaisi minun viedä Valopennun luokseen ja elättäisi ja opettaisi tätä niin kauan kuin oli tarvis. “Tiedän”, sanoin hellästi. Tätä hetkeä olin pelännyt - pennut eivät sittenkään rakastaisi minua! “Sinun silmäsi ovat kauniit”, naaras henkäisi ja katsahti taas ulkoa pyrkiviä valon säteitä. “Kiitos, pikkuinen. Niin ovat sinunkin”, kehräsin paremmalla mielellä. “Sisko herää! Taivaspentu? Valopentu?” Kirkaspentu ravisteli sisaruksiaan vuorollaan. En puuttunut asiaan, koska jos pennut lähtisivät ulos saisin itsekin lepoa. Laskin pääni käpälilleni. Ehkä joku voisi katsoa heidän peräänsä ulkona.
//Valo tai Taivas voitte viiä koko köörin Toiveelle nii saan sen pois parantajalt kans :)

Kuuntelin tyytyväisenä, kun Pimentovarjo kertoi olevansa myös huolissaan varapäällikön käytöksestä. Naaras oli lupautunut auttamaan, mutta olin hieman pettynyt, kuinka hän tyrmäsi mahdollisuutensa saman tien. Olin kuvitellut, että Pimentovarjo jos joku olisi ottanut vastaavan tehtävän vastaan toisenlaisella asenteella.
“Hän tuntee minua ainakin sen verran, että tietää, etten ole mikään nuoleskelija", naaras päätti puheenvuoronsa ja laski sen jälkeen sinertävän katseensa taivaalta minuun. Olin tosiaankin huomannut, että Pimentovarjo ei kuulunut Henkäysvarjon suosikkikissoihin. Mutta toisaalta kolli oli viime aikoina kerännyt ympärilleen joukon kissoja, joista kolli ei aiemmin ollut välittänyt. Yksi näistä oli Jääviilto, joka oli pörrännyt Henkäysvarjon ympärillä jo pidempään. Mietteliäs katseeni liukui tummasta naarassoturista pois leirin pääaukiolla oleskeleviin kissoihin. Kun katseeni pysähtyi aukion keskustassa Raparperipistoksen kanssa keskustelevaan Huomenkyyhkyyn, sain ajatuksen. Nopeasti vihreät silmäni siirtyivät takaisin Pimentovarjoon. Kokenut soturinaaras kallisti kysyvästi päätään:
"No? Mitä sinä suunnittelet?"
"Tiedän, miten saat Henkäysvarjon luottamaan itseesi. Mutta varoitan; et tule pitämään tästä", nau'uin terävällä äänellä ja silmäilin Pimentovarjoa nähdäkseni tämän reaktion. Soturi siristi harmaansinisiä silmiään epäilevästi.
Ennen kuin ehdin jatkaa, sotureita alkoi yksitellen valumaan kohti sotureiden pesää. He kulkivat ohitsemme, joten olisi ollut typerää jatkaa tällaista keskustelua näin riskialttiilla paikalla. Emme rikkoneet mitään lakeja, mutta Punatähti - saati sitten Henkäysvarjo - tuskin ilahtuisi kuullessaan suunnitelmistamme. Jossain syvällä sisimmissäni toivoin vaistoni olevan väärässä, ja että Henkäysvarjolla ei olisikaan mitään meneillään.
"Tule, jatketaan keskustelua toisaalla", sanoin ja viitoin mustan soturin perääni. Kuulin Pimentovarjon askeleiden seuraavan minua piikkihernetunnelille ja aina leirin ulkopuolelle saakka. Silmäilin hetken ympäristöä Henkäysvarjon varalta, mutta varapäällikköä ei näkynyt. Hänen hajujälkensä oli yhä selkeä ja se johti etelään päin. Siispä me suuntasimme pohjoiseen kohti metsää.
Jossain vaiheessa hidastin tahtiani asettuen Pimentovarjon vierelle. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta pian molemmat käänsimme katseemme taas eteenpäin.
"Pääset Henkäysvarjon lähelle, jos jaat hänen kanssaan saman määränpään, joka on 'puhdas Kuolonklaani'", nau'uin rauhallisesti ja hiljaisella äänellä samalla, kun tallustelin metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin eteenpäin. Silmäilin ympäristöä herkeämättä, jotta havaitsisin jokaisen mahdollisen kuuloetäisyydellä olevan kissan. Yritin silmäillä ympärillämme lepäävien, valtavien kivenlohkareiden taakse, sillä se olisi erinomainen piilopaikka salakuuntelijalle.
"Ennen kuin sanot mitään, niin tiedän hyvin Turmaloikan olevan erakkosyntyinen. Jos ilmaisisit, ettet tahdo Kuolonklaanin ottavan vastaan enää klaanin ulkopuolisia kissoja, hän voisi hyvinkin uskoa. Yllättävän moni kuolonklaanilainen tuntuu muuttaneen kantansa, kun erakkotaustaisia kissoja on tullut aina vain lisää ja lisää", tokaisin vakavailmeisenä. Minulla ei ollut mielipidettä asiaan lainkaan. Uskoin, että Punatähti oli varmasti harkinnut tarkkaan aina, kun klaanin ulkopuolinen kissa oli pyrkinyt Kuolonklaaniin. Toki arvostin puhdasta Kuolonklaanin verta, jota virtasi myös omissa suonissani, mutta ei veri ollut aina kaikki kaikessa. Myös oma poikani Varissulka oli puoliverinen ja silti erinomainen soturi ja kuolonklaanilainen.

//Pimento?

Heräsin auringonvaloon. Lehdet olivat alkaneet pudota puista. Leirissä oli suhteellisen lämmin, lukuunottamatta soturien pesän nurkkaa jossa oli jäätävän kylmä. Minut oli käsketty nukkumaan sinne. Onneksi sammalet olivat ihan lämpimiä. Menin ulos pesästä. Aukiolla kävi kova kuhina. Huomasin aukion keskellä mustan nuhjuisen kissan joka mulkoili minua murhaavasti. Kissalla oli jonkin verran viiltoja. Hänen musta turkkinsa oli sotkuinen ja takussa. Jotkut kissat kuiskailivat keskenään. "Menkää pois." ärähti joku aukion laidalta. "Hän ei ole mikään ihme." Kissat hajaantuivat vähitellen omiin suuntiinsa. Mietin kuka kissa oikein oli. "Tule, Loisketassu!" komensi Kalmakuu. "Loisketassu!" ajattelin. Hän se oli. Henkäysvarjo ei määrännyt minua partioon tällä kertaa, joten päätin mennä saalistamaan. Pujahdin tiheiköstä. Kuulin muutamat käpälänaskelet takaani. Huomasin siellä Tuhkajuovan. Hänen vieressään oli Huomenkyyhky. Kiihdytin vauhtia. Menin metsikön läpi. Haistelin ilmaa. Muutaman hiiren häivähdys tuntui ilmassa. Hiivin lähemmäs. Halusin saada klaanille riistaa! Hyppäsin ilmaan. Jokin oli pensaassa. Kuulin rasahduksia. Esiin astui mustaturkkinen kolli. "Loisketassu?" hämmästelin. "En hän, hiirenaivo!" nauroi kissa. "Etkö sitten omaa mestariasi tunnista?" "Varjokarva?" kysyin. "Totta kai." Varjokarva vastasi. "Miksi oikein säikäyttelet minua?" kysyin kiinnostuneesti. "Enhän minä säikäyttele." Varjokarva vastasi tyynesti. "Se näytti siltä." korjasin. "Ai." Varjokarva vastasi. Miksi Varjokarvan piti aina tuppautua mukaani! Olin jo itsenäinen soturi! Enkä enää oppilas, jota hän sai käskeä. Pian minäkin saisin oppilaan. Halusin jonkun ystävällisen ja kivan oppilaan. Ehkä välillemme voisi tulla jotain? Kun olin oppilas, mietin että saisinko kumppanin. Nyt perheen perustaminen kuulosti ihanalta. Kuitenkaan minulla ei ollut sitä kollia, jonka kanssa voisin tehdä pentuja. Huokasin. "Voisitko Varjokarva jättää minut hetkeksi rauhaan?" kysyin. "Hyvä on, hyvä on!" Varjokarva sanoi ja hyppäsi pois pensaista. Varjokarva lähti kai pois, sillä en huomannut häntä enää. Menin suoraan Hehkulammelle päin. Halusin käydä hiukan kokeilemassa vettä. Loikkasin ilmaan. Kuului kauhea loiskahdus ja putosin kylmään veteen. "Apua!" huusin kaikin voimin. Yritin räpiköidä henkeni edestä. "Apua!" huusin taas. Vettä tuli suuhuni. Vesi purskahti taas suuhuni. Putosin alemmas. Yritin saada kuononi pinnalle. Putosin veteen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sitten ainoa muistoni oli vain musta vesi. Kun heräsin, huomasin olevani parantajan pesässä. Hehkuaskel seisoi vieressäni. "Hei." hän sanoi rauhallisesti. "Mitä tapahtui?" kysyin heikosti. "Putosit veteen." vieras ääni sanoi. Näin edessäni Varjokarvan. "Varjokarva ja Tuhkajuova löysivät sinut." Hehkuaskel sanoi. "Miksi oikein lähdit sinne?" kysyi Varjokarva. "Halusin testata vettä." sanoin. "Ja samalla auttaa klaaniani, sillä siellä on paljon riistaa." "Etkö huomannut Hehkulampea?" Hehkuaskel kysyi. "En minä ollut tarkkana." sanoin. "Luulisi kissan tietävän että missä Hehkulampi on." Varjokarva kommentoi. "En minä tiennyt!" sanoin. "En ole parantaja!" "Olet jo soturi." Varjokarva muistutti. "Varjokarva, riittää jo." Hehkuaskel sanoi. Varjokarva lähti ulos pesästä. "Olet vilustunut pahasti." Hehkuaskel sanoi. "Sinulla on todennäköisesti valkoyskä." Yskänpuuska iski minuun. "Kuten näit." Hehkuaskel totesi. "Parempi, että pysyt täällä pari päivää." "Annan sinulle hunajaa." "Entä jos se muuttuu viheryskäksi?" kysyin hätääntyneenä ennen kuin yskin lisää. "Sitten katsomme sitä. Älä ajattele heti pahinta." Hehkuaskel rauhoitteli. Nukahdin uneen.

Istuskelin leirissä. Olin juuri käynyt katsomassa poikaani parantajan pesällä. Nyt voisin käydä katsomassa äkkiä Lumikkoviikseä ja tämän pentuja. Nousin syötyäni hiireni ja kävelin sisään pentutarhaan. Lumikkoviiksi lepäsi makuusijallaan vierellään kolme pientä vastasyntynyttä. Pennut olivat syntyneet aamulla, kun olin ollut partiossa. Orvokkisydän istui varjona pentuihin nähden niin en nähnyt niiden turkkien värejä. “Hei”, kuiskasin Orvokkisydämelle. “Ai hei”, mustavalkoinen naaras käännähti ympäri. “Nukkuuko hän?” kysyin heilauttaen kuonoani kohti harmaata kuningatarta. Orvokkisydän katsahti parhaaseen ystäväänsä. “Luulisin niin”, hän kohautti lapojaan. “En minä nuku. En kykenisi nukkumaan nyt”, Lumikkoviiksi kuiskasi haukotellen. “Sinun pitäisi nukkua”, Orvokkisydän huomautti. “Tulin tervehtimään mutta voin kyllä mennäkin ja palata myöhemmin”, sanoin, koska en halunnut olla vaivaksi. “Ei, ei älä mene!” Lumikkoviiksi nosti päätään. Istuuduin harmaa valkoisen naaraan viereen ja keskitin katseeni pentuihin. “Päätittekö heille nimet jo?” kysyin kallistaen päätäni hiukan. Pentuja oli kolme. Yksi valkoinen, yksi harmaa ja oranssilaikukas ja yksi kilpikonnakuvioinen. “Kilpikonnakuvioinen kolli on Valopentu, valkoinen naaras harmailla täplillä on Kirkaspentu ja harmaaturkkinen oransseilla täplillä on Taivaspentu”, Lumikkoviiksi kertoi. Hänen silmänsä lupsahtelivat sen verran, että jouduin nousemaan ja hyvästelemään kumppanini, ystäväni ja pikkuruiset pennut ja kipaisemaan partioon Sähkötuhon, Kalmakuun ja Turmaloikan kanssa.
Olimme törmänneet Eloklaanin puoleisella rajalla partioon, joka oli kaikkien meidän yllätykseksemme tuonut Loisketassun mukanaan. Olimme napanneet kollin mukaamme ja lähteneet kohti leiriä. Mieleni ei tehnyt jutella mutta avasin kuitenki suuni. “Miksi ylipäätään lähdit?” kysyin töksäyttäen kysymyksen suustani. Loisketassu näytti närkästyneeltä.
//Loiske?

Oloni tuntui Aaltosalaman sanojen jälkeen oudon kevyeltä. Tietenkään naaras ei ymmärtänyt ongelmiani aivan täysin. Tuntui kuitenkin hyvältä, että hän tiesi nyt, ettei elämäni ollut helppoa ollenkaan. En uskaltanut koskaan puhua murheistani kenellekään, sillä ensinnäkään minulla ei oikein ollut Tuhkajuovan lisäksi muita joille puhua ja toiseksi kukaan tuskin olisi ottanut minua tosissaan. Kaikki ajattelivat varmaan vain kuten Aaltosalama oli ajatellut, että elämäni oli vanhempieni aseman takia automaattisesti ruusuilla tanssimista.
Saatoin rentoutua lopulta täysin, kun Aaltosalamakin näytti rauhoittuvan. Tarkkailin naarasta mietteliäänä. En tiennyt, oliko hänellä ystäviä, joille puhua ongelmistaan, perhettä hänellä ainakin oli. Ajatus siitä, että olin jotenkin erityinen koska hän kertoi minulle murheistaan, tuntui hyvältä.
"Vaikuttaa siltä, että loppujen lopuksi emme olekaan niin erilaisia kuin voisi luulla”, Aaltosalama sanoi huokaisten ja kohtasin jälleen naaraan katseen. “Meidät nakattiin vasten tahtoamme pelaamaan peliä, jossa voitonmahdollisuudet ovat häviävän pienet. Ei mitenkään erityisen reilua, vai mitä?”
Hymähdin hymyillen ilottomasti.
"Ei kovin. Helpointa olisi kai luovuttaa, mutta olen siihen liian jääräpäinen. Niin kai sinäkin."
Hiljaisuus laskeutui välillemme, mutta se ei tuntunut yhtä kiusalliselta kuin yleensä. Kenties asiaa oli auttanut se, että pääsimme paljastamaan korttimme toisillemme.
"Jos vain osaisin metsästää, elämäni helpottuisi jo huomattavasti", sanoin hetken päästä. "Mitä vähemmän syitä Henkäysvarjolla on inhota minua, sen parempi."
Aaltosalama huokaisi syvään.
"Itse tekisin mitä vain, jotta oppisin taistelemaan paremmin", soturinaaras vastasi ja sai minun aivoni raksuttamaan. Tosiaan, Aaltosalama ei ollut mikään paras taistelija ollenkaan, vaikka olikin hyvä saalistamisessa. Minä taas olin kaukana parhaasta metsästäjästä, mutta taistelijana olin aika osaava, vaikka itse sanoinkin. Tämän tajuttuani sain oivan idean, mutta en ollut varma, suostuisiko Aaltosalama missään maailmassa ehdotukseeni.
"Mitä vain? Minulle riittää vain se, että opetat minua metsästämään, niin minä koulutan sinusta kunnon taistelijan", sanoin ja tunsin oloni oudon jännittyneeksi Aaltosalaman vastauksesta. Ehkä ideani olikin aivan typerä ja hän alkaisi nauramaan tai jotain. "Minä olen hyvä taistelija, mutta surkea metsästäjä. Sinä olet hyvä metsästäjä, mutta surkea taistelija - ei pahalla. Minusta se olisi aivan järkevä järjestely."

//Aalto?

Isäni oli tullut käymään katsomassa minua parantajan pesälle ja tuonut minulle herkullisen oravankin! “Kiitos, isä”, hymyilin ja haukkasin uuden palan oravastani. “Eipä mitään”, Mäyräkynsi naukui ja hymyili hennosti minulle. Se tuntui omituiselta, koska isä ei ollut oikein huomannut minua veljeni rinnalta oikeastaan koskaan. Nielaisin loputkin oravasta ja avasin suuni sanoakseni: “Minun ei olisi pitänyt tapella Kaamostassun kanssa ja, jos tulit torumaan minua siitä niin voit suoraan lähteä ulos.” Sanoin asian suoraan sillä tiesin kollin tulleen vain torumaan minua taas varomattomasta ja huonosta käytöksestä. Huomasin yksisilmäisen suurikokoisen soturin hätkähtävän sanojani. Tämä ei oikeastaan tuntunut isältä minulle vaan oli vain kasvattajani mutta, jos hän mieli päästä suosiooni hänen täytyisi ensin näyttää, että välitti minusta. “En tullut sättimään sinua siitä vaikka ehkä pitäisi, mutta haluan sanoa olevani ylpeä siitä, että uskalsit ylipäätään pitää puoliasi”, mustavalkoharmaa kolli kissa sanoi katsellen varpaisiinsa. Käänsin katseeni seinään, koska en halunnut isäni näkevän liikutustani. Isä oli aina kohdellut minua ja veljeäni epäreilusti ja ollut aina vain ylpeä isommasta ja rotevammasta Pyörretassusta. “Olen ylpeä sinusta”, Mäyräkynis toisti ja laskeutui tasolleni. Olin jo parantunut sen verran, että pystyin lepäämään kyljelläni pää ylhäällä. Käänsin epävarman katseeni takaisin kolliin ja hymyilin vienosti. “Olen niin pahoillani, etten ole sanonut sitä aiemmin! Minun olisi todellakin pitänyt. Annathan anteeksi”, Mäyräkynsi pyysi hellästi laskien päänsä käpäliinsä kunniotukseksi.
“Tottakai annan”, sanoin, kun kolli nosti päänsä ja katseensa minuun. Tutkailimme toisiamme hetken - se tuntui erilaiselta kuin ennen, koska nyt tiesin Mäyräkynnen välittävän minusta edes vähän. Laskin pääni käpälilleni silmäluomet lupsahdellen. Tunsin isäni ainoan silmän tarkkailevan haavaani, joka oli jo arpeutumassa hyvin. Hehkuaskel ei ollut antanut minun nousta vielä ylös, koska pelkäsi haavan aukeavan uudestaan mutta tämä kävi minulle sillä kipu oli kaikonnut jo miltei olemattomiin. “Annan sinun nukkua nyt”, Mäyräkynsi sanoi ja nousi pystyyn. “Voitko odottaa, että nukahdan”, pyysin silmät suurina. Isä herahti kehräämään ja kietoutui hellästi ympärilleni. Hän silitti tassullaan minut uneen, koska hänen häntänsä oli pelkkä töpö joten sillä hän ei voinut silittää minua kuten emo oli tehnyt kun olin aivan pieni. Nukuhdin syvään ja rauhalliseen uneen isäni vierellä.

Kaamostassu oli tapellut poikani kanssa aamusella. Olin ylpeä Toivetassusta, kun tämä oli puolustautunut hienosti isompaa oppilasta vastaan urheasti. Nyt minulla oli sekä syy olla huolissani, että syy olla ylpeä. Tassutin sisään parantajan pesään katsomaan, mitä pojalleni kuului. Toivetassu makasi - pää kuitenkin ylhäällä - sammalissa. Hän selvästi tarkkaili perhosta, joka lennähteli pesän seinillä. Laskin tuomiseni Toivetassulle.
“Kiitos, isä”, oppilas hymyili ja haukkasi tuomastani oravasta palan. “Eipä mitään”, nau’uin hymyillen hennosti. Toivetassu pureskeli suunsa tyhjäksi ja avasi sitten suunsa taas: “Minun ei olisi pitänyt tapella Kaamostassun kanssa ja, jos tulit torumaan minua siitä niin voit suoraan lähteä ulos.” Hätkähdin poikani sanoja, koska en ollut ennen kuullut mitään tuollaista hänen suustaan. “En tullut sättimään sinua siitä vaikka ehkä pitäisi, mutta haluan sanoa olevani ylpeä siitä, että uskalsit ylipäätään pitää puoliasi”, sanoin katsellen varpaitani. Toivetassu ei vastannut. Hän katsoi kohti vastapäistä seinää. Jotenkin aistin hänen liikuttuneen sanoistani. Olin aina kohdellut poikiani epäreilusti ja nyt tekisin muutoksen. “Olen ylpeä sinusta”, toistin ja laskeuduin kyyryyn poikani vierelle. Toivetassu käänsi vaalean vihreät silmänsä minuun. Tämän katse oli epävarma ja sen näkeminen sai sydämeni särkymään. “Olen niin pahoillani, etten ole sanonut sitä aiemmin! Minun olisi todellakin pitänyt. Annathan anteeksi”, sanoin ja laskin pääni kunnioittavasti. Kun nostin päätäni Toivetassu nyökkäsi minulle varovaisesti.
“Tottakai annan”, hän sanoi hetken kuluttua. Katselimme toisiamme hetken. Se hetki ei tuntunut kiusalliselta ennemminkin hetkeltä, jolloin tutustuimme ja tutkimme toisiamme eritavalla kuin ennen. Hymyilin lempeästi. Toivetassu laski päänsä käpälilleen ja huomasin hänen olevan selvästi väsynyt. Ainoan näkevän silmäni katse kulki kollioppilaan vatsan haavaa pitkin - se oli arpeutunut hyvin ja antoi Toivetassulle varaa liikkua jo enemmän. Olin todella onnekas, kun Kaamostassun isku ei ollut tappanut häntä. “Annan sinun nukkua nyt”, sanoin ja nousin pystyyn. “Voitko odottaa, että nukahdan”, Toivetassu haukotteli. Kietouduin poikani ympärille niin, etten häirinnyt hänen untaan tai pakottanut häntä liikkumaan niin, että haava olisi auennut uudestaan. Toivetassu kehräsi ja silittelin tämän selkää tassullani kunnes tämä nukahti.
Nousin varovasti kollin viereltä, kun tiesin tämän olevan jo umpiunessa. Kävelin ja istuuduin soturien pesän ulkopuolelle syömään itsekin ennen nukkumaan menoa. Kävisin vielä huomenna katsomassa Lumikkoviiksen omia pikkuisia. Voisin myös pahoitella tälle aiempaa käytöstäni - hänen välttelyään.

Tassuttelin Kylmäliekin vierellä. Hän vaikutti ihan mukavalta. Tiesin hänen olevan Jääviillon veli. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut yhtään samalta kuin Jääviilto, vaan mukavalta ja avoimelta. Kuitenkin orastava nolous painoi pääni alas. "Orava." Kylmäliekki kuiskasi. Katsoin kollin näyttämään varjoon. Orava kierteli etsimässä terhoja. Samassa Kylmäliekki syöksähti äänettömästi oravan kimppuun. Kuului pieni vinkaisu, ja sitten Kylmäliekki kantoi suussaan lihavaa oravaa. Vatsani murahti. En ollut syönyt mitään. Pakotin itseni olemaan normaali. Yritin kiivaasti saada hajujäljen saaliista. "Olisiko meidän parasta mennä jo leiriin?" Kylmäliekki kysyi. Hätkähdin. "Varmaan." sanoin hermostuneena. Kylmäliekki nyökkäsi ja kiepahti ympäri. Juoksimme kollin kanssa takaisin. Lumikkoviiksi ja Pyörretassu olivat jo leirissä. Pyörretassun suussa oli mehevä hiiri, ja Lumikkoviiksellä myyrä. Tuijotin tassuihini nolostuneena. "Etkö saanut saalista?" paikalle tullut Varjokarva tiedusteli. "En." sanoin. "Miksi sinä nyt noin harmittelet?" Varjokarva kysyi. Vilkuilin takaisin muuhun partioon. "Oletko ihastunut?" Varjokarva kysyi pilke silmissään. "En!" huudahdin vähän liiankin kovaa. "Oletko?" Varjokarva jatkoi. "Älä kerro kellekään." kuiskasin. Varjokarva naurahti. Näytti siltä että tämä oli hänelle jo tuttua puuhaa. "Oletko ihastunut Kylmäliekkiin?" Varjokarva kysyi. "En pyytänyt sinua arvaamaan." sihahdin. "Mitä sitten?" Varjokarva kysyi ja katseli minua kiinnostuneesti. "Olen ihastunut Pyörretassuun." vastasin hiljaa. Varjokarva tuijotti minua. "Älä vitsaile?" Varjokarva pyysi. "En vitsaile!" kivahdin. Varjokarva katseli minua. "No, onhan Pyörretassu komea kolli." Varjokarva sanoi. "Niin." sanoin haaveilevasti. Tassutin ulos pesästä. Menin hakemaan jotain riistaa. Nappasin kasasta kottaraisen. Söin lintua hyvällä ruokahalulla. Lehtisade oli nyt tullut. Menin nukkumaan pesään. Kun heräsin, venyttelin hiukan. Huomasin kaikkien soturien olevan poissa. Tassutin itsekin ulos. Aurinko paistoi. Menin aukiolle. Henkäysvarjo jakoi partioita. "Jääviilto, tule johtamaan tätä partiota." Henkäysvarjo komensi. "Tähän partioon tulevat.. Tuhkajuova, Nuppujuova, ja vaikkapa Kylmäliekki." Seurasin klaanitovereitani pois leiristä.


"Kylmä?"