“Kuulin, että odotat pentuja! Kuka on niiden isä?” Huomenkyyhky kysyi. Värähdin ja katsahdin vatsaani. “Niin se on totta”, sopertelin hiljaa, “En halua puhua isästä.” “Ei se mitään en tietenkään pakota sanomaan mitään”, Huomenkyyhky kiirehti pahoittelemaan. “Oletko jo suunnitellut nimiä? Entä kuinka monta luulet, että niitä on?” hän kysyi selvästi pystymättä pidättelemään innostustaan. “En ole vielä ehtinyt oikein sisäistää kokoasiaa”, vastasin. “No minun pitääkin tästä jo rientää. Toivetassu odottaa varmasti jo, että lähden hänen kanssaan harjoituksiin!” naaras sanoi ja kiirehti jo uuteen paikkaan. En koskaan pysyisi perillä mitä minun täytyy tehdä seuraavaksi, jos olisin tuossa tilanteessa!
Olin siirtynyt pentutarhalle kuu sitten ja pentuni syntyisivät minähetkenä hyvänsä! Nämä päivät ovat jännittävimiä elämässäni! Vatsani oli kasvanut jättimäiseksi eikä ollut enää epäilystäkään, odotinko oikeasti pentuja vai olinko keksinyt kokojutun huomiota saadakseni. Miksi kukaan emo edes tekisi niin! Sain joskus “valesupistuksia”, jotka kuulema enteilivät tervettä pentuetta Hehkuaskelen mielestä mutta en oikein tiennyt mihin uskoa. Pelko ympäröi minua ihan kokoajan, koska pelkäsin joko itse kuolevani tai pentujeni menehtyvän jostakin syystä.
Istuin aukiolla pesemässä itseäni. Olin odottanut jo liian kauan pentujen syntymistä ja olin jo ehtinyt kyllästyä istuskelemaan päivät pitkät aukiolla. Mutta, kun Toivetassu oli tapellut Kaamostassun kanssa ja tarvinnut sen jälkeen tukea olin saanut itsekin tekemistä ja pitänyt kollille seuraa. Kun olin pesemässä vatsaani, tunsin kivun aallon pyrkivän ylitseni. En ajatellut sen olevan mitään ja nostin päätäni. “Hei, Lumikkoviiksi”, Orvokkisydän sanoi ja istuutui viereeni. “Oletko kunnossa?” hän kysyi silmät suurentuen, kun huomasi pienen kivun aaltoni. “Olen. Luulisin, että saan taas niitä “valesupistuksia” vain”, sanoin hiukan epävarmasti. “Missä olit?” kysyin aloittaakseni keskustelun jostakin muusta. “Olin metsässä saalistamassa”, mustavalkoinen naaras sanoi hymyillen. “Olisinpa minäkin päässyt sinne”, huokaisin. “Olen niin kypsä leirissä tyhjänpanttina makoiluun. “Punatähti muuten piti minulle puhuttellun ja sain kiellon poistua leiristä mutta saan kuitenkin viedä yhden pennuista Sammakolle”, madalsin ääntäni, kun sanoin pentujeni isän nimen. Uusi valesupistus kulki vatsani ylitse. Värähdin karvat pörhistyen. Luulin, että se oli vain valesupistus, mutta uusi aalto kulki ylitseni pian toisen jälkeen tajusin pentujen olevan tulossa. Hengitin syvään hätääntyneenä. “Oletko kunnossa, Lumikkoviiksi!” Orvokkisydän häätäntyi myös. “Pennut”, sanoin ähkäisten. “Oletko varma?” naaras kysyi innostuksen ja pelonsekaisen äänen kera. “Haen Hehkuaskelen! Mene pentutarhaan”, Orvokkisydän päätti nyökkäiltyäni parisen kertaa. Tassutin supistusten välissä sisään pentutarhaan. Ennen kuin Hehkuaskel ehti paikalle vielä yksi supistus ehti tulla ja kävelin ympäri makuusijaani sen aikaa kunnes kipu laantui.
Mäntyviiksi tuli luokseni myös hieman Hehkuaskeleen ja Orvokkisydämen tultua pesään. Kävin makuulle makuusijalleni ja annoin Hehkuaskeleen kosketella vatsaani käpälillään. Orvokkisydän oli pääni vieressä ja hengitin jokaisen supistuksen läpi hänen avullaan. Synnytykseni oli alkanut niin nopeasti etten ollu edes ehtinyt tajuta sitä kunnolla. Pian Hehkuaskel käskikin minun ponnistaa, kun siltä tuntui.
Yhtäkkiä yhden kivuliaan supituksen kohdalla ponnistin edes kunnolla tajuamatta sitä. Orvokkisydän auttoi minua muistamaan hengityksen tärkeyden ja niinpä hengitin jokaisen ponnistukseni jälkeen rauhassa ennen uutta.
Kipu ärtyi hirveäksi ja huusin ponnistaessani. Pian kilpikonnakuvioinen pentu tupsahti sammalille. "Hienosti tehty!" Mäntyviiksi kehui Orvokkisydämen nuollessa pentua raivokkaasti, jotta se alkaisi hengittämään. Muistin kuinka olin tehnyt saman Pyörrepennun synnyttyä tähän maailmaan. Katsahdin nopeasti pentua. "Se on kolli", Orvokkisydän sanoi ääni värähtäen liikutuksesta, kun pikkupentu alkoi miukua.
Kehoni ei antanut minun levätä kauaa vaan seuraava satsi supistuksia ravisteli minua jo. Huusin kipeimpien kohdalla niin kovaa kuin pystyin, koska se lievitti oloani kummasti.
Uusi todella kivulias supistus kulki taas vatsassani joten tiesin seuraavan pennun olevan tulossa ja pian. Huusin taas ponnistaessani niin kovaa kuin pystyin. Uusi pentu liukui taas sammalille. "Vieläkö kauan?" kysyin voipuneena. "Luulinsin, että vielä kaksi pentua jäljellä. Sinä pystyt siihen", Hehkuaskel rohkaisi, kun Mäntyviiksi otti tyttäreni käpäliinsä.
Yksi pentu syntyi vielä vaivatta mutta neljännen kohdalla olin jo aivan loppu. Kipeitä supistuksia sateli mutta pentu ei tahtonut tulla. Ponnistaeesani taas niin kovaa kuin kykenin ja huutaessani kipuani kuulin Hehkuaskeleen sanovan: "Tämä pentu taitaa olla jumissa." Hätäännyin entisestäni ja hengitykseni muuttui huohotukseksi. "Ota rauhallisesti", Orvokkisydän sanoi ääni väristen. Kolme jo syntynyttä pientä pentuani vikisivät vatsani kupeessa. "Miten-" "Hyss!" Orvokkisydän keskeytti minut, kun huomasi uuden supistuksen ravistelevan kehoani. Ponnistin hieman myöhään ja pentu liukui puoliksi esiin. Näin sen sivusilmälläni harmaan turkin palasen. Ärähdin ja ponnistin seuraavan supistuksen kohdalla pennun ulos. Käännyin heti nuolemaan sitä mutta vaikka kuinka yritin se ei hengittänyt. Sydäntäni riipaisi mutta tiesin olevani onnekas, kun sain vierelleni kolme täysin tervettä ja vain yhden kuolleen pennun.
"Nimeätkö heidät heti?" Orvokkisydän kysyi innokkaasti. "Odota nyt, katsotaan ovatko ne kunnossa", Hehkuaskel tyynnytteli naarasta. Hymyilin parhaalle ystävälleni ja kiersin häntäni pois kahden naaraspennun ja yhden kollipennun ympäriltä. Hehkuaskel tarkisti pennut nopeasti. “Terveitä jok’ikinen”, hän sanoi ja katsahti katuvasti harmaaseen pikkuiseen. Savun harmaa pikkuinen karvamytty olisi myös ollut kollipentu mutta se ei ollut onnistunut selviämään sisariensa tavoin. "Haluan nimetä tämän kollin ennen kuin viette hänet haudattavaksi", sanoin ja kosketin poikaani hännälläni. Hehkuaskel nyökkäsi ja vetäytyi kauemmas. Katselin harmaata pentua. “Haluan hänen nimekseen Huumapentu”, sanoin ja laskin pääni kunnianosoitukseksi kuollutta pentuani kohtaan ja niin teki myös Orvokkisydän.
“Voitte viedä hänet nyt”, sanoin hetken päästä ääni väristen. En voinut olla niin itsekäs, että kylpisin surussa yhden kuolleen pennun takia. Minun täytyisi ryhdistäytyä! “Nimeätkö muutkin pennut nyt?” Orvokkisydän kysyi Mäntyviiksen peräydyttyä omalle makuusialleen ja Hehkuaskeleen lähdettyä hautaamaan Huumapentua. “Tästä kollista tulee Valopentu”, sanoin sykerrellen, koska tiesin, että veisin Valopennun vielä Sammakon hoiviin, kun tämä olisi valmis. “Vietkö hänet Sammakolle?” Orvokki sydän hiljensi ääntään. Nyökkäsin hiljaa. “Olisiko tämä naaras Taivaspentu?” paras ystäväni kysyi osoittaen hännällään harmaata naarasta, jonka turkissa oli oransseja täpliä, joissa oli tummemman oransseja raitoja. Katsoin Taivaspentua lumoutuneena. Nimi sopi tälle täydellisesti! “Ja tämä naaras olisi sitten Kirkaspentu”, sanoin rakkauden täyteisellä äänellä. “Ne sopivat niille”, Orvokkisydän sanoi kehräteniloisesti. “Autatko minua niiden kanssa?” kysyin Orvokkisydämeltä ja katsahdin häneen. Uupumus painoi jo minua mutta halusin tietää vielä saavani apua pentujen kasvattamisessa.
//Orvokki?

Myrskytassu katsoi suurin silmin Kaamostassun ja Toivetassun tappelua. Hän oli juuri rientämässä kamppailevan kaksikon väliin - se oli hänen tehtävänsä, kyseessähän oli hänen veljensä - kun Pyörretassu ja Jääviilto ehtivät ensin. Toivetassu näytti olevan huonossa kunnossa: oppilas oli menettänyt tajuntansa ja häntä lähdettiin kantamaan kohti parantajan pesää. Myrskytassu puri vihaisena hampaansa yhteen; Kaamostassu oli mennyt aivan liian pitkälle!
Harmaa naarasoppilas ei tuntunut edes kuulevan Pyräkkätassun veljeään sättiviä sanoja, kun hän lähti marssimaan kohti riitapukaria. Myrskytassu kuuli toisen oppilaan seuraavan häntä, ja oli tästä kiitollinen: kenties he saisivat yhdessä taottua Kaamostassulle järkeä päähän. Se todennäköisesti jäisi nimittäin heidän tehtäväkseen kollin mestarin ohella, heidän vanhempansa tuskin välittivät asiasta. Myrskytassu uskoi Pimentovarjon olevan vain tyytyväinen siihen, ettei Kaamostassu ollut hävinnyt oppilastoverilleen. Hänen isänsä oli varmastikin samoilla linjoilla.
Myrskytassu ei kuitenkaan hyväksynyt tällaista käytöstä. Oppilaiden ei kuulunut asettua toisiaan vastaan, heidän tehtävänsä oli yhdessä kasvaa vahvoiksi sotureiksi. Hän ei antaisi Kaamostassun sabotoida toisen tietä soturuuteen.
Kaamostassu kohotti katseensa, kun hänen siskonsa lähestyi. Myrskytassu pysähtyi kollioppilaan eteen vihaisesti häntäänsä huiskien.
"Kaamostassu, jos sinun on pakko tapella jonkun kanssa, tappele minun kanssani", naaras puuskahti ja katsoi veljeään terävästi silmiin. "Älä kiusaa pienempiäsi! Se on tosi säälittävää. Ihan hävettää olla sinun siskosi!"

//Kaamos tai Pyräkkä?

Ilmat olivat koko ajan viilentymässä; lehtisade oli viimein alkanut ja viherlehden hellesäät olivat pelkkä kaunis muisto. Kylmä maaperä olisi varmasti vaivannut minua, jos Turmaloikan turkki ei olisi ollut niin tavattoman lämmin. Suurikokoisessa ja tuuheaturkkisessa kumppanissa oli totisesti puolensa. Loikoilin hänen vierellään soturien pesässä ja odotin auringon laskevan partioon lähdön merkiksi. Pian kultaiset säteet hipoisivat mäntyjen latvoja, ja olisi minun aikani nousta. Kuuntelin Turmaloikan tasaantuvia henkäisyjä odottaen kollin pian nukahtavan. Kumppanini kohensi hiukan asentoaan niin, että hänen hengityksensä ilmavirta alkoi heilutella viiksiäni. Pyöräytin silmiäni.
Kun aurinko oli viimein painumassa metsikön taakse, nousin mahdollisimman hiljaa istumaan, jotta en herättäisi väsynyttä soturia. Yritykseni häipyä vähin äänin soturien pesästä selvästi epäonnistui, sillä pian Turmaloikka kohotti päänsä sammalista. Hän räpytteli hetken uneliaita silmiään minua katsellen.
"Minne sinä olet menossa?" kumppanini kysyi ymmällään, kenties vielä puoliksi unessa. Hymähdin huvittuneena ja venyttelin makoilemisen jäljeltä kankeaa selkääni.
"Partioon, minähän kerroin sinulle siitä", naukaisin ja suin pari kertaa rintani turkkia siistimmäksi. Kiusoitteleva virne ilmestyi kasvoilleni. "Oletko tulossa vanhaksi? Et jaksa pysyä hereillä ja unohtelet asioita."
Turmaloikka tuhahti.
"Jos minä olen tulossa vanhaksi, niin sitten olet sinäkin", hän vastasi hiukan ärsyyntyneellä äänellä. Näin kollin kuitenkin hymyilevän, kun hän painoi päänsä takaisin sammaliin. "Ole siis onnellinen siitä, että olen vielä nuori. Nuori ja täynnä tarmoa."
"Niinpä niin."
Kumarruin koskettamaan kuonollani hänen otsaansa ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Lopulta pakotin itseni jättämään Turmaloikan lämmön taakseni ja astelin ulos soturien pesästä kylmään lehtisateen viimaan.
Minun oli määrä johtaa päivän viimeistä rajapartiota. Tähyilin leiriä yrittäen havaita partion jäseniä. Pikiturkki odotti jo kuuliaisesti leirin uloskäynnillä, Saukkokasvo löytyi läheltä soturien pesää. Etsin katseellani partion viimeistä jäsentä, Varissulkaa, ja odotin jo hänen jääneen torkkumaan soturien pesään, kun kolli ilmestyikin eräästä leirin nurkasta lopun partion luo. Tuhkajuovan poika ei todellakaan ollut mikään klaanin ylpeys, sillä toisinaan hän oli tavattoman laiska ja ylimielinen. Ehkä nuori soturi oli kuitenkin parantamassa tapojaan.
Otin paikkani jonon kärjestä ja lähdin kulkemaan ulos leiristä. Saukkokasvo seurasi minua Varissulan ja Pikiturkin pitäessä perää. Kun olimme poistuneet leiristä, kiihdytin nopeasti reippaaseen juoksuun; halusin saada tämän partion taputeltua mahdollisimman äkkiä.
Saukkokasvo oli kummallisen hiljaa. Olin huomannut sen jo leirissä: kun Varissulka ja Pikiturkki olivat keskustelleet niitä näitä, Saukkokasvo oli vain seurannut keskustelua suu supussa. En minäkään ollut liittynyt keskusteluun, mutta se johtui siitä, että minä olin minä. Ehkä soturilla oli huolia tai jotain.
Yhtäkkiä kuulin vinkaisun ja sitä seuraavan raskaan tömähdyksen takaani. Käännyin vaistomaisesti ympäri ennen kuin ehdin miettiäkään äänen lähdettä. Silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun näin Saukkokasvon makaavan maassa raajat sätkien ja kivusta uljahdellen. Vilkaisin kysyvästi muita partion jäseniä selityksen toivossa, mutta he näyttivät aivan yhtä hämmentyneiltä ja säikähtäneiltä.
Kumarruin hätääntyneenä Saukkokasvon puoleen. Hänen silmänsä olivat selällään ja naaraan katse ei ollut keskittynyt mihinkään.
“Saukkokasvo? Kuuletko minua?” kysyin ja tunsin oloni hiukan tyhmäksi, sillä tietysti hän kuuli, olihan soturilla korvat päässä. Hän ei vain pystynyt vastaamaan kysymykseeni: kissan keho oli jännittynyt hännästä kuononpäähän eikä hän näyttänyt saavan sanaa suustaan.
“Tiedättekö mikä häntä riivaa?” kysyin topakasti kahdelta muulta, mutta he vain pudistivat päitään kouristelevaa naarassoturia katsoen.
Puuskahdin stressaantuneena. Ehkä olisi ollut järkevää opetella hiukan parantajan taitoja, niistä olisi totisesti hyötyä tässä tilanteessa. Onneksi emme olleet ehtineet kauas leiristä.
“Meidän on vietävä hänet Hehkuaskeleen luo”, sanoin tarttuen varovasti Saukkokasvon niskaan. Naaras kuitenkin alkoi yhtäkkiä sätkiä kahta kauheammin ja raapaisi minua kipeästi kuonoon. Sihahdin astuen askeleen taaksepäin. Saukkokasvon hampaat näkyivät pureutuneen tiukasti kiinni yhteen, kaiketi kivusta. Hänen kehonsa kouristeli vielä hetken, ennen kuin se jännittyi taas täysin liikkumattomaksi. Pikiturkki oli viimein saanut naarassoturin turkista otteen, kun yhtäkkiä Saukkokasvon ruumis rentoutui kokonaan. Tiesin jo silloin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Kumarruin kuuntelemaan naaraan hengitystä hänen kuononsa viereen, mutta en erottanut pihaustakaan. Kun tarkastelin hänen kasvojaan, huomasin hänen silmiensä lasittuneen. Ainakin niiden katse oli nyt rauhallinen.
Selvästi kaksi muuta partion jäsentä ymmärsivät yskän, sillä he eivät sanoneet sanaakaan. Saukkokasvo oli noin vain kuollut. Olisin sättinyt itseäni, jos olisin luullut, että jotain olisi ollut tehtävissä. Asia oli vielä varmistettava Hehkuaskeleelta, mutta luullakseni soturi oli saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen.
“Aikamoinen partio”, Varissulka sanoi rikkoen hiljaisuuden. Minä ja Pikiturkki siirsimme katseemme Saukkokasvon ruumiista salamana suurisuiseen kolliin.
“Pidä kielesi kurissa. Menetimme juuri klaanitoverimme”, sihahdin ja katsoin nuorta soturia terävästi silmiin. Hän ei kuitenkaan vastannut katseeseeni sillä uhmakkaalla tavalla kuin yleensä; päinvastoin, noiden harmaiden silmien takana ei näkynyt mitään tunnetta. Ehkä tämä oli Varissulan tapa käsitellä tilanteen aiheuttamaa järkytystä, vaikkei se sovelias tapa ollutkaan.
Nostimme naaraan ruumiin Varissulan selkään, sillä hän oli meistä kolmesta helposti kookkain. Kuljimme takaisin leiriin hiljaisissa merkeissä. Miten minä satuinkin aina todistamaan klaanitovereideni kuolemat? Ihan kuin olisin jotenkin kirottu. En voinut olla ajattelematta, olisinko voinut auttaa Saukkokasvoa, jos olisin tiennyt jotain parantajuudesta. Tiesin, ettei se ollut soturin tehtävä, mutta tuossa tilanteessa olisimme totisesti tarvinneet parantajan taitoja taistelutaitojen sijaan.
Leirin sisäänkäynnillä oli vartiossa Raparperipistos. Huomattuaan meidän lähestyvän hän juoksi äkkiä luoksemme. Selitimme nopeasti tilanteen naaraalle ja hän auttoi Varissulkaa kantamaan Saukkohallan ruumiin leiriin. Kaiketi tulomme oli aiheuttanut aika paljon melskettä, sillä pian yksi jos toinenkin unelias naama oli työntynyt ulos pesistä aukion tapahtumia seuraamaan.
Ensimmäisenä hain Hehkuaskeleen, vaikka tiesinkin, ettei naaras voinut enää mitään tehdä. Jätin parantajanaaraan ja muut partion jäsenet Saukkokasvon ruumiin luo. Henkäysvarjo oli juuri kömpinyt sotureiden pesästä esiin ihmettelemään ja riensin ensimmäisenä hänen luokseen.
“Mitä ihmettä täällä metelöidään?” varapäällikkö murahti aukiolle tähyillen.
“Saukkokasvo kuoli, kun olimme partiossa”, selitin hiukan hengästyneenä. Henkäysvarjon silmät laajenivat hiukan, mutta muuten hän näytti tyyneltä.
“Tule, voit kertoa minulle ja Punatähdelle samalla kertaa”, hän sanoi nopeasti ja riensi kohti päällikön pesää.

Kuu oli jo huipussaan, kun viimein sallin itseni lähteä nukkumaan. Tilannetta oli puitu päällikön pesässä Hehkuaskeleenkin läsnäollessa; emme olleet kuitenkaan päässeet mihinkään päätelmään siitä, mitä Saukkokasvolle oli tapahtunut. Olin käynyt vielä tarkistamassa, että partioni jäsenet olivat kunnossa - jälkikäteen olin tajunnut, että etenkin Varissulka oli vaikuttanut aika järkyttyneeltä - ja sitten olin viimein päättänyt mennä nukkumaan. Henkäysvarjo lähetti sijastamme pienen partion, sillä hän ajatteli meidän olevan liian väsyneitä ja järkyttyneitä tapahtuneesta. Hän oli oikeassa: silmäni olivat painua väkisinkin kiinni matkalla sotureiden pesään. Kaiketi stressaava tilanne oli imenyt minusta kaikki mehut, ja nyt kun se oli ohi, väsymys vyöryi kerralla ylitseni. Sotureiden pesässä oli edelleen paljon nukkuvia kissoja, vaikka moni olikin mennyt leirin aukiolle seuraamaan tapahtumia. Saukkokasvon valvojaiset pidettäisiin kuitenkin vasta seuraavana yönä.
Rojahdin Turmaloikan viereen sammalille ja nukahdin välittömästi levottomaan uneen.

Oli kulunut muutama päivä Saukkokasvon kuolemasta. Olin toipunut tapahtuneesta aika nopeasti, sillä en ollut juuri tuntenut naarasta eikä syyllisyyskään pahemmin kaivellut. En olisi voinut tehdä enempää Saukkokasvon hyväksi.
Istuskelin nyt Tuhkajuovan vieressä leirissä. Huomasin soturin katselevan ohitsemme kulkevaa Henkäysvarjoa, joka käyttäytyi, kuin naaras olisi ollut pelkkää ilmaa. *Kummallista*, tuumin, ja niin tuumi kaiketi Tuhkajuovakin, sillä ilme hänen kasvoillaan oli hiukan hämmentynyt. Harmaa naaras huomasi jääneensä kiinni kun hänen katseensa kohtasi taas omani. Pian hän alkoikin avautua epäilyksistään kumppaniaan kohtaan; miten hän oli jälleen alkanut lähestyä Tuhkajuovaa useammin ja kuinka hänen käytöksensä oli muuttunut kylmemmäksi erakkotaustaisia kohtaan. Jälkimmäisen asian olin huomannut itsekin, nyt kun asiaa mietin. Jos Henkäysvarjolla oli minulle asiaa ja satuin olemaan Turmaloikan kanssa, varapäällikkö käyttäytyi kuin kollia ei olisi ollutkaan. Kumppanini oli myös huomannut saman: hän valitti nykyään monesti siitä, miten viileästi Henkäysvarjo käyttäytyi hänen kanssaan. En ollut tajunnut, että se voisi johtua hänen erakkotaustastaan, olin vain kuvitellut, ettei varapäällikkö pitänyt Turmaloikasta. Mikä ei olisi ollut mikään ihme. Olisi kutienkin perheeni kannalta huolestuttavaa, jos Henkäysvarjolla tosiaan oli jotain erakkotaustaisia vastaan. En enää ollutkaan yhtä iloinen siitä, että hän oli Myrskytassun mestari.
Olin hiukan yllättynyt, kun Tuhkajuova pyysi minua selvittämään Henkäysvarjon suunnitelmat. Olin iloinen siitä, että soturinaaras luotti minuun. En kuitenkaan ollut varma, olisinko oikea kissa tehtävään.
“Luulen, ettei hän luota minuunkaan”, sanoin pyöräyttäen silmiäni. “Mutta voin yrittää. Minua nimittäin myös huolestuttaa hänen käytöksensä. Ymmärrät varmaan miksi.”
Viimeinen asia, mitä halusin, oli joutua valitsemaan Henkäysvarjon ja perheeni välillä. Henkäysvarjo seuraavana päällikkönä oli minun tieni vallankahvaan, mutta en halunnut perheeni joutuvan kärsimään.
“Miten minun tulisi lähestyä häntä? Luulen, ettei mielistely toimisi”, tuumin katse mietteliäänä taivaalla. “Hän tuntee minua ainakin sen verran, että tietää, etten ole mikään nuoleskelija.”

//Tuhka?

Lumikkoviiksi: 33kp! -

Myrskytassu: 22kp! -

Pyräkkätassu: 17kp -

Pyörretassu: 6kp -

Kaamostassu: 25kp! - Soturin pisteet kasassa, mutta yksi tarina oppilaana vielä kirjoittamatta!

Varissulka: 17kp -

Pimentovarjo: 23kp! - 1000kp täynnä! Ilmoita liittyneiden vieraskirjaan, mihin laitat siitä ansaitut 2tp.

Orvokkisydän: 16kp -

Aaltosalama: 17kp -

Mäyräkynsi: 26kp! -

Toivetassu: 22kp! -

Nuppujuova: 6kp -

Tuhkajuova: 18kp - 2000kp täynnä!

Suljin silmäni, kun hento lehtisateinen tuulenvire leikitteli turkillani. Se toi mukanaan metsän lukuisia eri tuoksuja. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja avasin hitaasti silmäni. Katselin alleni avautuvaa kaunista maisemaa aivan hiljaa. Olin antanut itselleni luvan rentoutua, mutta se ei ihan onnistunut. Korvani kääntyivät äänen suuntaan jopa silloin, kun linnut visertelivät kauempana.
Seisoin Kivikukkulalla katsellen Hehkulampea ja sen peilityyntä pintaa sekä laskevaa aurinkoa. Auringonlasku oli maalannut taivaanrannan keltaisen, punaisen ja oranssin eri sävyillä. Taivaanrannan värit heijastuivat tyynen lammen pintaan. Koko metsässä näytti vallitsevan rauha.
Olin lähtenyt karkuun leirin melua, kun auringonlaskun partiot olivat saapuneet leiriin. Olin ollut viime päivinä niin sosiaalinen, että kaipasin hetken omaa rauhaa. Olin kouluttanut Roihutassua, vaihtanut pelottavan usein kuulumisia Pimentovarjon kanssa ja joutunut sietämään minua piirittävää Henkäysvarjoa. Varapäällikkö oli jostain syystä viime aikoina pyörinyt ympärilläni aivan kuten silloin, kun olin ollut nuori soturi. Olin varma, että raidallisella kollilla oli ketunhäntä kainalossa. Hän halusi minulta jotakin, mutten ollut vielä saanut selville, mitä se oli.
Kun ajatus Henkäysvarjosta ja hänen lipevästä luonteestaan ujuttautui mieleeni, rauhallinen hetki oli rikkoutunut. Hännänpääni nyki ja lihakseni jännittyivät tahtomattani. En voinut sietää ajatusta siitä, etten tiennyt mitä harmaa kolli suunnitteli. Sen tiesin, ettei se voinut olla mitään hyvää. Henkäysvarjo oli aina ollut sosiaalinen, mutta nyt olin huomannut hänen käytöksessään entistä enemmän poikkeavuuksia. Lisäksi hänen erakkovihansa oli ottanut kollissa vallan. Varapäällikkö ei enää peitellyt inhoaan niitä kuolonklaanilaisia kohtaan, jotka itse tai joiden vanhemmat eivät olleet klaanisyntyisiä.
Ravistelin turhautuneena päätäni ja nousin ylös. Oli enää turha yrittää rentoutua, kun ajatukseni poukkoilivat tähän tapaan. Käännyin ympäri ja kuljin ripein askelin alas Kivikukkulalta. Olisin voinut käydä pulahtamassa Hehkulammessa, mutta mieleni oli liian kireä moiseen. Siispä suuntasin suorinta tietä takaisin leiriin.

Jo piikkihernetunnelissa kuulin puheensorinaa. Siitä päättelin pääaukion olevan yhä pullollaan kuolonklaanilaisia. Enkä ollut lainkaan väärässä, sillä astuessani sisään leiriin, siellä täällä värjötteli kuolonklaanilaisia joko yksin tai pienemmissä porukoissa. Etsin katseellani Varissulan tummanharmaata turkkia, muttei kollia näkynyt aukiolla. Sen sijaan katseeni käväisi Henkäysvarjossa, joka oli keskittynyt juttelemaan Latvaruusun kanssa. Kaksikko istui leirin toisella laidalla aivan kallionseinämän vieressä, hieman etäämmällä muista kissoista.
Kaatuneen kuusen tältä puolen ei näyttänyt löytyvän vähänkään rauhallista paikkaa, joten kävelin puun toiselle puolelle. Putouksen ympärillä oli muutamia kissoja, jotka juttelivat kovaan ääneen saadakseen äänensä putouksen kohinan yläpuolelle. Ei rauhallista paikkaa täälläkään, ajattelin turhautuneena ja käännyin ympäri. Lopulta päädyin istumaan sotureiden pesän eteen, joka vaikutti kaikista rauhallisimmalta paikalta.
Arvelin kuolonklaanilaisten havahtuneen siihen, että lehtisade oli täällä ja nämä olivat viimeisiä vähänkään lämpimiä päiviä. Yhtäkkiä kukaan ei halunnutkaan kyhjöttää pesissään, vaan nauttia kauniista illasta klaanitovereidensa seurassa ennen lehtikadon pimeitä ja kylmiä iltoja.
Katseeni siirtyi muista klaanitovereistani tummaan hahmoon, joka lähestyi minua. Pimentovarjon harmaansininen katse oli kohdistettu minuun, josta tiesin tumman soturin aikovan liittyä seuraani. Koska kyseessä oli juurikin Pimentovarjo, olin vastoin tapojani jopa iloinen päästessäni keskustelemaan hänen kanssaan. Soturitar tervehti minua ja istuutui vierelleni. En heti ehtinyt vastata klaanitoverilleni, sillä katseeni jumittui ohitsemme kulkevaan Henkäysvarjoon. Latvaruusu kipitti varapäällikön kintereillä ja seurasi tätä leirin uloskäynnille. Henkäysvarjo ei vilkaissutkaan minua, vaan kulki ohitseni kuin olisin ollut näkymätön. Kollin käytös sai aikaan monta kysymystä ja pienen ärsytyksen, kun en tiennyt niihin vastausta. Miksi kolli piiritti minua toisinaan jatkuvasti, mutta toisinaan näytti kuvittelevan, ettei minua ollutkaan?
Seurasin Henkäysvarjon kulkua niin pitkään, että raidallinen kolli katosi piikkihernetunnelin uumeniin. Sitten katseeni siirtyi vierelläni istuvaan Pimentovarjoon, jonka huomasin katselevan minua. Oli selvää, että tarkkaavainen soturi oli huomannut reaktioni. En halunnut enää velloa tässä epätietoisuudessa, joten päätin käyttää hyväksi sitä, että olimme lähtenyneet Pimentovarjon kanssa näinkin paljon.
"Oletko huomannut Henkäysvarjon käytöksessä jotakin omituista viime aikoina?" kysyin suoraan mustalta naaraskissalta. Pimentovarjo siristi aavistuksen verran silmiään.
"Mitä tarkoitat?" naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Oikeastaan se oli ihan hyvä, sillä tällä tavalla pääsisimme suoraan asiaan, ilman ylimääräistä jutustelua. Mietin vielä hetken, voisinko todella luottaa Pimentovarjoon. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että jos minä johonkuhun voisin luottaa, se olisi juurikin tämä vierelläni istuva kissa.
"Olet kai huomannut, että välimme.. Noh, ne viilenivät joitakin vuodenaikoja sitten. Aivan yllättäen Henkäysvarjo on alkanut hakeutumaan yhä enemmän seuraani, ja hänen käytöksensä on muuttunut aiemmasta. Hyvä että hän enää edes puhuu erakkotaustaisille sotureille, mutta sen sijaan hän on alkanut viihtymään klaanisyntyisten kuolonklaanilaisten seurassa tiiviimmin kuin ennen. Olen varma, että hän suunnittelee jotakin", naukaisin hiljaisella äänellä, jotta muut aukiolla olevat eivät kuulisi keskusteluamme. Katseeni pysyi visusti ympärillämme häärivissä sotureissa, ja välillä vain käväisi Pimentovarjon tummissa kasvoissa. Kun sain asiani sanottua, pysäytin katseeni soturiin;
"Minä tahdon selvittää, mitä hän suunnittelee. Mutta tiedän, ettei hän ikimaailmassa paljastaisi sitä minulle. Arvelen, että myös sinä tahdot selvittää hänen salaisuutensa, ja sinulle hän sen jopa saattaisi paljastaa, jos vain osaat olla hänelle mielin kielin. Luuletko, että voisit tehdä niin?"
Kohtasin vakavailmeisenä Pimentovarjon katseen ja saatoin vain toivoa, etten ollut tehnyt isoa virhettä ottaessani asian puheeksi hänen kanssaan. Päässäni alkoi pyöriä miljoona eli variaatiota siitä, miten soturi voisi tuhota koko elämäni kertomalla ehdotuksestani Henkäysvarjolle. Pakotin ajatukset syrjään, jotta en paljastaisi heikkouttani Pimentovarjolle ja jäin odottamaan hänen vastaustaan.

Seurasin vaikuttuneena sisareni näytöstä. Hän antoi keppikäärmeelle kyytiä ja kunnolla! Jos olisin käärme, en varmasti uskaltaisi mennä Myrskytassun lähelle.
Kun tuli minun vuoroni kokeilla, olin haljeta innosta. Olin aivan varma, että siskoni näyttämillä liikkeillä nujertaisin minkä vain käärmeen - tai Kaamostassun! Voi kuinka halusinkaan päästä näyttämään sille naaraidennaurattajalle, miten todellinen soturi taistelee. Jos vain en olisi näin pieni, olisin mennyt tekemään sen heti, mutta mieleni ei tehnyt joutua parantajan pesälle.
Myrskytassun liikkeitä jäljitellen pudottauduin vaanimiasentoon, heilutellen häntääni aivan kuten hänkin oli tehnyt. Lähestyin maassa lojuvaa, pahaa-aavistamatonta keppiä metsän mahtavimman saalistajan elkein. Kun koin olevani ihanteellisessa paikassa tehdä iskuni, loikkasin saaliini kimppuun hurjasti sähisten. Matkin Myrskytassua ja huidoin sitä villisti käpälilläni, mutta jotenkin keppi onnistui saamaan minusta yliotteen ja jouduin painimaan sen kanssa ihan toden teolla.
Yksi sen oksista tökkäsi minua silmään ja sai minut perääntymään ulvahtaen. “Käärme puri minua silmään!”
Myrskytassu loikkasi hätiin ja viskasi kepin kauemmaksi minusta. Kömmin istumaan ja hieraisin vasenta silmääni tassullani. Minua nolotti hävitä elottomalle puunkappaleelle.
Ennen kuin pentuetoverini ehti naukua minulle kannustavia sanoja, toisella puolella aukiota syttyi melkoinen rähinä. Jotenkin minua ei yllättänyt nähdä Kaamostassua sen keskipisteessä. Isokokoinen veljeni pieksi hintelämpää Toivetassua eikä antanut armoa. Nopeasti tilanteeseen puuttuivat Toivetassun veli Pyörretassu ja Kaamostassun mestari Jääviilto. Ilmeisesti Toivetassu oli menettänyt tajunsa - toivottavasti ei kuitenkaan pahempaa -, sillä hänen veltto ruumiinsa kannettiin parantajan pesälle. Jääviilto sätti oppilastaan kimmastuneena, mutta Kaamostassu ei näyttänyt katuvan tekoaan vähääkään. Katsoin veljeni suuntaan niskakarvat pörhistyneinä.
“Että Kaamostassu osaakin olla raivostuttava!” sihahdin Myrskytassulle, joka oli jäänyt katsomaan kamppailua kiinnostuneena. “Hän on aina haastamassa riitaa jonkun kanssa! Toivottavasti Toivetassulle ei käynyt pahasti. Pitäisiköhän meidän käydä katsomassa häntä?”
Toivetassun vanhemmat riensivät parantajan pesälle tuli hännän alla. Uskoin, että meidän oli parempi jättää vierailumme myöhemmäksi, sillä huolestuneet vanhemmat tuskin kaipasivat ketään ylimääräisiä hääräämään poikansa ympärille - etenkään Kaamostassun pentuetovereita.

//Myrsky?

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla. Minulla oli hiiri, jonka aion syödä mutta ennen sitä halusin paikantaa isäni aukiolta. Takaani kuului ääni, jota en olisi halunnut kuulla nimittäin - Kaamostassu. "Mitä sinä siinä toljottelet? Etsitkö raukkaa isääsi, joka ei edes syntynyt klaaniin vaan vain lampsi sisään!" Sanat iskivät kovempaa kuin ne normaalisti olisivat iskeneet, koska Kaamostassu oli harvinaisen oikeassa. "Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin kiusata nuorempiasi", mutisin hiljaa itsekseni. Kaamostassu katsoi minua ivallisesti. "Toista tuo niin saat kuonoosi ja lupaan, että saat en minä lupaustani pettäisi!" hän sanoi selvästi närkästyneenä. "Eikun nyt tiedän ajattelit syödä tuon surkean otuksen! Et varmasti saanut sitä itse! Vai oletko yhtäkkiä klaanin paras saalistaja! Enpä usko sinusta, rääpäle”, Kaamostassu nimitteli häikäilemättömästi. Sellainen hänhän oli - ilkeä ja häikäilemätön, omahyväinen, itsevarma, töykeä kirppusäkki! “Niin kyllä aioinkin…” Kaamostassu keskeytti minut varastamalla hiireni edestäni. “Hei, enkö saa edes syödä”, naukaisin uhmakkaasti. “Et, jos minä päätän niin”, Kaamostassu vastasi pyöritellen hiirtä leikikkäästi kynsissään. Katselin vihan vallassa, kun kolli piiritti minua. En ollut vain leikkikalu jolla voi leikitellä, kun tulee tylsää. Pörhistin karvani ja olin avaamassa suutani, kun Kaamostassu sihahti: “Hyss! Älä ala hankalaksi nyt, kun minulla on hauskaa!” Pomppasin pystyyn ja syöksähdin kohti hiirtä. “Sain tuon tänään aamulla harjoituksissa!” murisin ja nappasin hiiren kollin käpälästä, kun tämän huomio herpaantui siitä minuun. Kaamostassu ärähti. “Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä!” hän murisi uhkaavasti ja lähestyi minua. Yhtäkkiä hän syöksähti kiinni kurkkuuni. Väistin täpärästi iskun ja annoin kovan potkun tumman kollin kylkeen. Kaamostassu viilsi kynsillään lapaani haavan ja ulahdin kivusta. Kaamostassu nappasi kiinni niskanahastani ja heilautti minut maahan kovalla voimalla. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja yskin yrittäen saada lisää happea. Kaamostassu ei suinkaan antanut minulle armoa vaan viilsi nenäni auki. Rääkäisin kivusta. Polttava tunne tykytti haavoissani ja tiesin, että minun oli noustava. Kierähdin sivuun kollin iskun alta ja ponkaisin käpälilleni. Syöksyin tämän vatsan alle oppimallani tavalla ja viilsin tämän vatsaa kynsilläni. Kaamostassu älähti ja loikkasi pois päältäni. Kierähdin sivuun ja nousin jälleen käpälilleni. Kolli ponkaisi päälleni ja raateli vatsaani terävillä kynsillään. Huusin tuskasta ja valahdin veltoksi kivun armoilla. Tunsin Pyörretassun läsnäolon - miksei hän tehnyt mitään?! Minä kuolen varmasti! Sain juuri ja juuri kähisten henkeä. “Kaamostassu päästä hänet pois”, Jäävillon kylmä ääni tunkeutui tajuntaani. Tajusin huutavani edelleen kivusta ja tuskasta. Haavat tykyttivät ja tuntuivat palavan ihoni sisään ja syöpyvän sisuskaluihini asti. Pimeys laskeutui jo valmiiksi kivusta sokeiden silmieni ylle. Silmäni muljahtivat tunsin oksentavani kivusta ja sitten menetin tajuni.
Taisin menettää jossain kohtaa tajuni sillä heräsin yrttien tuoksuisessa parantajien pesässä. En pystynyt liikkumaan enkä tuntenut mitään. Tältäkö tuntui kuolla? Oliko ruumiini jätetty parantajan pesään ja olin itse tähtikissana sen vieressä? Raotin silmiäni hiukan ja sain huomata olevani elossa. Kipu oli melkein kokonaan kadonnut ja seesteinen olo painosti päälle. Koitin nostaa päätäni mutta voimani eivät riittäneet siihen. Tajusin olevani todella pahasti haavoittunut. Vatsaani koski hiukan nälkä mutta en pystynyt avaamaan suutani. Kaikki tuntui niin…. turralta. “Onko hän kunnossa?” emon ääni kuului jostain todella kaukaa. Haitoin hänen pelkotuoksunsa lähelläni. Mäyräkynnenkin pelkotuoksu sekoittui emoni omaan. “Hän toipuu”, Hehkuaskel sanoi hiljaa. Polttava kipu palasi vähitellen tajuntaani. “Koskee”, sain soperrettua kivun kouristusten välissä. Hehkuaskel tuli luokseni hääräämään jotakin. Kipu lieveni hieman ja sain hengitettyä. “Hän ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa mutta uskon, että hän toipuu. Tulkaa auringon laskettua takaisin”, Hehkuaskel kehotti ja vanhempieni huolestuneet äänet kaikkosivat. En muistanut mitä minulle oli tapahtunut muistan vain, kun Jääviilto kiisi paikalle ja kehotti Kaamostassua päästämään minut. Minulle oli ilmeisesti tullut suurempikin haava vatsaan sillä en pystynyt jäykistämään sen alueen lihaksia. Hehkuaskel tassutti luokseni ja nuuhkaisi kuonoani. Avasin silmiäni sen verran, että näin mustaturkkisen naaraan. “Luuletko, että pystyisit syömään?” tämä kysyi huomattuaan, että sain silmäni auki. Nyökkäsin hiljaa. “Luulen niin.” Hehkuaskel työnsi eteeni hiiren. Se oli pieni ja ajattelin pystyväni jauhamaan sen suihini. Nousin hiukan pystympään ja haukkasin hiirestä. Sain sen pureskeltua oikein hyvin ja se meni alas tuossa tuokiossa. Laskeuduin takaisin makuulle ja suljin silmäni. En ollut uskaltanut vilkaistakkaan haavojani, koska pelkäsin oksentavani taas. Lepäsin siinä ja minulle alkoi pikku hiljaa tulla tylsää. En saisi nousta vielä pitkään aikaan.
//Joku saa tulla kattomaan Toivetta parantajalle

Kahden soturin välillä säkenöivä, uhkaava jännite uhkasi kärjistyä ukkosmyrskyksi. Aaltosalama kuunteli tummanharmaan kollin kiihtynyttä puhetta karvat pörhistyneinä. Samalla hän ei voinut olla tuntematta sääliä tätä kohtaan - Varissulan elämä ei kuulostanut yhtään sen helpommalta kuin hänenkään. Siitä huolimatta naaras ei antanut tuikean katseensa pehmetä, ennen kuin hänen naamaansa edessä huutava kolli oli rauhoittunut ja ottanut pari askelta kauemmaksi.
Varissulan seuraavat lauseet saivat Aaltosalaman vihan laantumaan: "Anteeksi, kun sanoin miten sanoin. Et ansainnut sitä. Kyllähän minä tiedän, ettei sinulla ole koskaan ollut helppoa. Mutta älä kuvittelekaan, että minulla olisi yhtään helpompaa." Tummanharmaa soturi ei katsonut häntä silmiin.
Aaltosalama katsoi kollia hetken mitään sanomatta. Sitten hän laski katseensa alas tassuihinsa ja näki omat paljastetut kyntensä, jotka olivat liukuneet vaistomaisesti esiin Varissulan huutaessa hänelle. “Minäkin olen pahoillani siitä, mitä sanoin sinusta. En olisi saanut olettaa mitään vain sen perusteella, miltä asiat omasta mielestäni vaikuttavat. Ei ollut tarkoitus vähätellä sinun ongelmiasi.”
He pysyivät molemmat hiljaa. Jossain puun oksalla jokin lintu sirkutti surumielistä sävelmää. Pitkästä aikaa Aaltosalamasta tuntui tyhjältä: kaikki hänen ajatuksensa olivat hiljentyneet, raivo ei enää paukuttanut hänen takaraivoaan taustalla. Tuntui hyvältä saada ulos kaikki ne asiat, jotka hänen mieltään olivat vainonneet viimeisten kuiden ajan. Hän oli ollut kuin tulessa, mutta nyt viimein palo oli sammunut ja jäljellä oli hitaasti hiipuva hiillos. Helpotus ei kuitenkaan tulisi olemaan pitkäkestoinen - katkeruus ja viha olivat juurtuneet niin syvälle naaraan sydämeen, että ennen pitkää ne palaisivat vielä piinaamaan häntä. Juuri nyt hänen oli kuitenkin hieman helpompi hengittää.
“Vaikuttaa siltä, että loppujen lopuksi emme olekaan niin erilaisia kuin voisi luulla”, hän huokaisi väsyneesti ja siirsi katseensa takaisin kolliin. “Meidät nakattiin vasten tahtoamme pelaamaan peliä, jossa voitonmahdollisuudet ovat häviävän pienet. Ei mitenkään erityisen reilua, vai mitä?”

//Varis?

Olin edellispäivänä käynyt emoni ja isäni kanssa iltakävelyllä. Mäyräkynsi oli käyttäytynyt kummallisesti verrattuna muihin päiviin. Olin ollut aamulla hänen, Pyräkkätassun ja Huomenkyyhkyn kanssa harjoituksissa ja kokeneempi oppilas oli höykyttänyt minua kunnolla mutta olin silti oppinut joitakin liikkeitä toisia paremmin toisia huonommin. Isä oli silloin nähnyt minussa vain huonot puolet ja kilahtanut Huomenkyyhkylle vaikkakin kertonut vihastaan vain pörhistelemällä karvojaan ja mulkoilemalla naarasta. Kyllä minun täytyi myöntää, etten ollut keskittynyt hirveän hyvin, koska ajatukseni olivat harhailleet hieman joka suuntaan mutta sellaisia päiviä sattui varmasti kaikille. Itsevarmuuteni oli kuitenkin johtanut vielä suurempiin hankaluuksiin, kun olin haastanut Roihutassunkin taisteluun toivoen murskavoittoa ja taitojen kehittymistä mutta olinkin saanut vain toisen höykytyksen ja kaupan päälle vielä viillon korvaani, joka tosin oli revennyt maassa olleen karhun vatukan takia. Täydellinen korvani oli aivan pilalla ja minusta tuntui, etten olisi enää koskaan omaitseni. Korvan viilto sekä häiritsi minua todella paljon sekä toi jotain uutta minuun. Tunsin itseni taisteliaksi arven myötä mutta koska kukaan ei ollut huomannut sitä - edes rakastava emoni - se tuntui enemmikseen harmilliselta. Sekä tämä arpi mutta myös Mäyräkynnen käyttäytyminen minua kohtaan ärsytti kokoajan vain enemmän ja enemmän kun sitä ajatteli. Mäyräkynsi oli ollut niin tekopyhä ollessaan “kiltti” ja “mukava” minulle mutta tiesin vain, että hän yritti olla ylpeä minusta ja niin hänen olisi sietänyt tehdä koska olinhan hänen poikansa enkä mikään hulttio ja puoliksi erakko! Vaikka erakkoveri virtasi myös puoliksi minun suonissani. Olin myös saanut tietää Lumikkoviiksen odottavan pentuja. Se ei nyt hirveän ihmeellinen uutinen ollut sinänsä mutta olinhan minä iloinen emoni parhaan ystävän ja melkein oman perheenjäseneni puolesta. Lumikkoviiksi oli aina tuntunut puoliksi myös minun ja Pyörretassun emolta vaikka se olikin aika hurja ajatus sillä olihan meillä ihan oikeat emo ja isäkin toisin kuin esimerkiksi juuri Lumikkoviiksellä ei ollut perheenjäseniä klaanissa. Hänen emonsa oli kuollut ja isänsä luultavasti joku kotikisu. Olin kuullut kotikisuista, kun Huomenkyyhky oli vienyt minut kaksijalkalan puoleiselle rajalle. Kotikisun elämä mahtoi olla tylsää, kun vain söi jotain nappuloita ja joi pahalta maistuvaa vettä mutta kai sekin oli jonkinlaista elämää ainakin nynnyille karvaisille otuksille….

Ehdin jo hetken katua sanomisiani - tietysti Aaltosalamalla oli ollut elämässään vaikeaa, kun otti huomioon mitä hän oli joutunut kokemaan - mutta pyörsin päätökseni anteeksipyynnöstä, kun soturi alkoi puhumaan minun elämäni helppoudesta varapäällikön poikana.
"Sinuna vetäisin nuo sanasi takaisin tällä punaisella sekunnilla", sanoin sihahtaen niskakarvani pörhistyessä. Miten hän kehtasi? Aaltosalama ei tiennyt ollenkaan, miten paljon vaivaa jouduin näkemään vain ollakseni Henkäysvarjolle kuin ilmaa.
"Sinä et tiedä mistään mitään. Minun elämässäni ei ole mitään helppoa!" huudahdin Aaltosalaman naamalle, mutta naaras ei hievahtanutkaan. Olisin ehkä ollut vaikuttunut, jos en olisi ollut hänelle niin vihainen.
"Isäni vihaa minua enkä edes tiedä miksi. En pysty muuttamaan hänen mieltään vaikka kuinka yritän. Hän varmasti toivoo, etten olisi koskaan syntynytkään! Ja koska isäni on varapäällikkö ja emoni haluaa minun olevan klaanin paras soturi, mikään täydellistä huonompi ei kelpaa."
Hetken vain olimme hiljaa ja tuijotimme toisiamme. Kylkeni kohoilivat kuin olisin juossut koko reviirin ympäri. Tajusin yllättäen, miten raivokkaalta varmasti näytin ja otin askeleen taaksepäin rentoutuen hiukan. Tällainen tunteiden purkaus ei ollut ollenkaan tapaistani, ja kaduin välittömästi sitä, että Aaltosalama oli päässyt näkemään minut tällaisena. Siitä huolimatta, että sain rauhoitettua itseäni aavistuksen, en ollut yhtään vähemmän vihainen naarassoturille. Hän oli mennyt liian pitkälle.
Mutta niin kai minäkin olin mennyt.
"Anteeksi, kun sanoin miten sanoin", murahdin kohtaamatta Aaltosalaman oranssia katsetta. "Et ansainnut sitä. Kyllähän minä tiedän, ettei sinulla ole koskaan ollut helppoa. Mutta älä kuvittelekaan, että minulla olisi yhtään helpompaa."

//Aalto?

Huokaisin. Viimeiset hetket viherlehteä olivat pian takana. Nousin pystyyn ja venyttelin raukeana. Huomasin Pyörretassun aukion toisella puolella. Pyörretassu ja hänen veljensä Toivetassu olivat nyt oppilaita. Minusta tuntui hiukan haikealta. Olin ollut Pyörretassun kanssa monesti kun hän oli vielä pentu. Ravistin ajatuksen mielestäni. En ollut hänen emonsa. Hän ei edes tuntenut minua. Olin vain tuntematon kissa kenellä ei ollut sukua. Niin oli kyllä moni muukin, mutta olin yksin. Tunsin auringon lämmön turkillani. Tassuttelin aukiolle. Henkäysvarjo oli nimittämässä partioita. "Nuppujuova, ajattelin että sinä voisit johtaa tätä partiota." Henkäysvarjo sanoi kylmästi. Nyökkäsin. Tämä oli minulle toinen kerta, kun johdin partiota. "Saat partioosi Lumikkoviiksen ja Pyörretassun, ja Kylmäliekin." Henkäysvarjo totesi. "Äh!" ajattelin sisimmilläni. Kylmäliekki oli minua paljon vanhempi soturi, ja niin oli Lumikkoviiksikin. En halunnut näyttää ihan tumpelolta heidän edessään! Tassutin partion eteen. "Menkää katsomaan Eloklaanin raja." Henkäysvarjo sanoi." Nyökäytin päätäni. Tassutin ulos leiristä. Pensaikot olivat tiheitä. Pujahdin tammipuitten läpi. Eloklaanin tuoksu alkoi tuntua. "Minne menemme?" kuulin Lumikkoviiksen kysymyksen. "Ajattelin että menemme rajalle kahdessa eri osassa." selitin. Minulle ei ollut tuttua puuhaa johtaa partioita! "Eli vaikka minä ja Kylmäliekki, ja sinä ja Pyörretassu." sanoin. "Menemmekö me sitten mille rajalle?" Kylmäliekki kysyi. "Me menemme tuonne." sanoin osoittaen hännälläni tiheää pensaikkoa, jonka takana oli raja. Lähdimme omiin suuntiimme. Lumikkoviiksi johdatti Pyörretassun kohti kauempaa rajaa. Tassutin Kylmäliekin vierellä. Tuntui nololta. "Vaikutat hieman hiljaiselta." Kylmäliekki totesi. Säpsähdin. En ollut tottunut siihen, että kukaan sanoisi minulle noin. "Ei ollut tarkoitus loukata." Kylmäliekki pahoitteli. Nyökkäsin häkeltyneenä. "En vain osaa johtaa." sanoin. Hetkessä olin kertonut Kylmäliekille jo kaiken. Kylmäliekki tuijotti minua. "Typerä minä." ajattelin. Enhän voinut vuodattaa kaikkia asioita!

"Kaikki tarinassa olijat saa jatkaa?"

Aaltosalama ei voinut olla loukkaantumatta, kun Varissulka yhtäkkiä räikeästi väitti, ettei hänellä voinut olla minkäänlaisia oikeita ongelmia tai murheita. Naaras tunsi sisällään vihan leimahtavan jälleen liekkeihin. Vai ei voinut olla oikeita ongelmia? Hänen elämänsäkö muka helppoa? Voi, miten väärässä tuo omahyväinen kollinkuvatus saattoikaan olla!
Hän otti askelen kohti Varissulkaa, oranssien silmien palava katse naulittuna kollin harmaisiin silmiin. "En tiedä, mikä ongelmasi on, mutta sinuna pitäisin vähän pienempää suuta", hän ärisi karvojaan pörhistäen. "Joillakin on huono päivä - minulla on huono elämä. Kaikki, mitä minulla on ollut, on viety minulta pois. Sukuni maine on pilalla sen sekopää Karhumyrskyn takia. Eloklaani on hajottanut perheeni, tappanut emoni. Sulkavirta jätti minut kuin en olisi koskaan merkannut hänelle yhtään mitään. Nousen ylös joka aamu vain sen tähden, että voin vielä jonakin päivänä näyttää kaikille minua vastaan rikkoneille, että he olivat väärässä - että minä olen kuolonklaanilainen henkeen ja vereen. Että minä olen jonkin arvoinen."
Aaltosalaman viikset melkein hipoivat Varissulan kuonoa. Puhuessaan hänen äänensä oli syventynyt synkäksi murinaksi, josta paistoi läpi kaikki se suru ja viha, joita hän oli sisälleen padonnut. Varissulka oli vetänyt väärästä vivusta ja joutui nyt palamaan soturittaren raivossa.
"Joten kerropa minulle, vieläkö elämäni kuulostaa helpolta ja leppoisalta, häh? Vieläkö väität, ettei minulla ole ongelmia?" hän sihisi tummaturkkiselle kollille, tutkaillen tämän reaktiota kuin saalistaja saalistaan. "Varapäällikön pojallahan se vasta helppo elämä onkin. Sinun ei tarvitse tehdä mitään työtä arvostuksen eteen - suonissasi virtaa veri, joka pelkästään herättää ohikulkijoissa kunnioitusta. En siis ymmärrä, miksi sinä minulle räyhäät."

//Varis?

Haukottelin raukeana. Olin juuri herännyt. Aamuauringon säteet halkeilivat maahan lehtikaton lävitse. Puhdistin silmiäni unihiekasta ja nousin ylös makuusijaltani. Venyttelin jalkojani ja livahdin ulos pesästä nukkuvien kissojen ohitse.
Minun olisi nyt haettava Pyräkkätassu harjoituksiin kanssani. Hän olikin jo ylhäällä eikä minun niin ollen tarvinnut käydä herättämässä häntä joten pääsimme nopeammin matkaan.
Lähdimme kohti metsää taisteluharjoituksiin Toivetassun ja hänen mestarinsa Huomenkyyhkyn kanssa. Vanhempi naaras oli innokas puhuja mutta pystyi hallitsemaan itsensä näyttäessään liikkeitä oppilaille kanssani.
Päästyämme leiriin Pyräkkätassu riensi omiin puuhiinsa innokkaasti puhisten. Hän oli oppinut nopeasti ja olisi valmis soturiksi alta aikayksikön. Istuuduin aukion reunalle syömään hiirtä. Raastoin kaiken lihan hiiren luiden ympäriltä. Nälkäni rauhoittui ja aloin sukimaan itseäni.
Pian Orvokkisydän tassutti luokseni. “Tervehdys rakas”, kehräsin ja tervehdin kumppaniani nenien kosketuksella. Tämä istahti viereeni ja kehräsi takaisin. Hänen sydämen sykkeensä tuntui kylkeäni vasten lämpimänä. Orvokkisydän painoi päänsä kylki turkkiini. "Pitkästä aikaa voimme viettää aikaa kahdestaan, eikä tarvitse kaitsia Pyörretassua ja Toivetassua", naaras huokaisi onnellisena. Naurahdin kehräykseni välissä ja nuolaisin kumppanini päätä lempeästi. "Onko kaikki hyvin? Vaikutat huolestuneelta", huomautin huolestuneena hymyillen kuitenkin vain keventääkseni tunnelmaa. Minulla ei ollut synkistelyolo juuri nyt. "Ei ole, olen huolissani Lumikkoviiksestä", naaras huokaisi haikeasti, ja vilkaisi parhaan ystävänsä suuntaan. Lumikkoviiksi jutteli Huomenkyyhkyn kanssa. Miksi naaras oli niin huolissaan harmaasta toveristaan? Hänhän jutteli muille ja vaikutti oikein hyväkuntoiselta. "Miksi olet huolissani Lumikkoviiksestä? Hän on vain ollut hiukan huonovointinen, ei se mitään vakavaa voi olla", vähättelin heilauttaen hännäntöpöäni. Orvokkisydän jännitti lihaksiaan ja nyökkäsi hermostuneesti. "Kävimme tänään tapaamassa Hehkuaskelta", hän sanoi huokaisten. Käänsin atseeni naaraaseen nyt aidosti huolestuen ja silmät suurentuen. "Mitä hän sanoi?" kysyin sydän läpättäen. Orvokkisydän viittoi minua kumartumaan jotta hän voisi pienempikokoidena ylettyä kuiskaamaan jotain korvaani. Kumarruin varovasti. "Hän odottaa erakon pentuja, hän vei minut tänään tapaamaan sitä erakkoa, sen nimi taisi olla Sammakko. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta en tiedä mitä seuraamuksia tästä tulee Lumikkoviikselle", Orvokkisydän värähti kuiskatessaan tämän minulle. Hämmennyin kunnolla sillä luulin olevani sen verran tärkeä, että minullekin olisi kerrottu niin olisin voinut tavata tämän kollin. Nousin pystyyn ja katsahdin Lumikkoviikseen, joka sattumalta katsahti juuri samalla hetkenä minuun - käänsin katseeni pois nopeasti. "En olisi uskonut, Lumikkoviiksi odottaa pentuja", sanoin ja naurahdin välinpitämättömästi. En ollut koskaan oikeasti välittänyt naaraasta vaan nähnyt hänet aina ystävänä. Ehkä meidän ei ollut tarkoitus olla sen syvemmissä väleissä. Tuntui siltä kuin naaras olisi pettänyt luottamukseni mutta eihän hän ollut koskaan mitään luvannutkaan kertoa seuraelämästään sitten klaanien ulkopuolellakaan. "Ehkä tämä ei olekkaan niin kauheaa kuin luulin", Orvokkisydän sanoi ja katseli parasta ystäväänsä ja hänen seuralaistaan. "Olisiko kiva saada toinen pentue samaan aikaan Lumikkoviiksen kanssa? Minulle se kävisi ainakin", kysyin kiinnostuneena kehräten. Orvokkisydän katsoi minuun ärtyneenä - mitä minä muka tein väärin? "Ei käy, minä nautin nyt vapaudesta. Voit saada ehkä lisää pentuja vasta kun edelliset ovat kasvaneet sotureiksi", hän sanoi tuhahtaen ja nuolaisi tassuaan arvotelevasti. "Selvä selvä, älä nyt suutu, se oli vain hyvä ehdotus", rauhoittelin, kun ärtymys paisui omassa vatsassani. Miksi en voisi saada lisää pentuja, jos kerta haluaisin! Yllätyin, kun naaras purskahti nauruun ja hymyili. "En minä suuttunut, en vain vielä halua enempää pentuja", naaras nauroi. Purskahdin itsekin nauruun. Tiesin, että minun olisi oltava ylpeä kumppanini ja Pimeyden Metsän minulle suoduista pennuista. "Olen niin ylpeä pennuistani, jonain päivänä heistä tulee vielä suuria sotureita", Orvokkisydän sanoi röyhistäen rintaansa. Katselimme pentujamme, jotka leikkivät yhdessä. Pyörretassu oli ylpeyteni arvoinen mutta hintelä ja heikko Toivetassu oli suoriutunut tänään harjoituksissa välttävästi. Musta kolli oli ollut ajatuksissaan koko harjoitusten ajan ja Huomenkyyhky - ei yhtään parempana - oli vain halunnut palata leiriin, koska ei kestänyt oppilaansa suoriutumisen katselemista. Päätin, että minun oli juteltava tälle pentuni koulutuksen etenemisestä, jotta saisin tietää olisiko Toivetassusta oikeasti “suureksi soturiksi” emonsa sanojen mukaan. Huono omatunto iski ja tiesin, että minun täytyisi myös jutella Toivetassulle vaikka vastentaihtoisestikin. “Millainen päiväsi on ollut?” kysyin hiljaa kumppaniltani. “Minä olin harjoituksissa Pyräkkätassun, Toivetassun ja Huomenkyyhkyn kanssa. Pyräkkätassu edistyy koulutuksessaan hyvin ja saan olla ylpeä hänestä”, kerroin. En maininnut Toivetassun edistymisestä mitään, koska en halunnut huolestuttaa Orvokkisydäntä - naarasta, jota oikeasti rakastin. “No minä olen vain käynyt kävelyllä en sen suurempaa mitään”, naaras sanoi viattomasti. “Mutta etkö ole ylpeä Toivetassusta”, hän pani merkille. Tiesin nyt joutuneeni ahdistavaan paikkaan. “Minun pitäisi olla mutta en ole nähnyt häneltä vielä mitään merkille pantavaa”, sanoin totuuden mukaisesti, koska tiesin ettei valehtelu veisi pitkälle. “Hänen pitäisi olla ylpeyden aiheesi, onhan hän pentusi”, Orvokkisydän ärtyi hieman. “Niin pitäisi. Pyörrepentu ainakin on todella iso ylpeyden aihe minulle”, sanoin pelastaakseni tilanteen. Juuri silloin Punatähti kajautti: “Saapukoon jokainen klaanikokoukseen.” Kissat kokoontuivat Hämypilven ja Punatähden ympärille rinkiin. “Tänään kokoonnuimme päästämään Hämypilven soturien velvollisuuksista klaaninvanhimpien pesään”, Punatähti lausui koruttomasti ja yritti selvästi päästä asian yli nopeasti. “Hämypilvi, Hämypilvi, Hämypilvi”, kissat huusivat Hämypilven nimeä. Olimme siirtyneet Orvokkisydämenkin kanssa lähemmäs aukiota. “Lähdetäänkö kävelylle? Tiedän, että kävit jo sellaisella mutta mennään silti. Voimme vaikka saalistaa samalla”, sanoin innoissani tulevasta kävelyretkestä. “Suostun, jos otamme Toivetassun ja Pyörretassun mukaamme”, Orvokkisydämen ääni oli vakaa ja tiesin, että joutuisin ottamaan pennut mukaan vaikka pakolla. Käännähdin katsomaan missä pentumme olivat ja Pyörretassu tassuttikin jo valmiiksi kohti minua. “Missä veljesi?” kysyin raidalliselta kollilta. “Toivetassu on tuolla”, Pyörretassu osoitti oppilaiden pesän edustaa tassullaan ja siellä hieman eksyneen näköinen musta oppilas istui. Kävelin tämän luokse hymyillen. “Toivetassu tule mennään kävelylle”, sanoin ja poimin Toivetassun mukaani ja vein tämän Orvokkisydämen luo. Luulin, että Pyörretassu olisi tullut myös mukaan mutta Orvokkisydän passitti tämän nukkumaan. Selittelyiksi naaras oli sapittänyt, että Pyörretassu oli selvästi liian väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi ja kolli oli vain nyökytellyt.
Lähdimme ulos illan jo häämöttäessä. Olimme sopineet, ettemme viipyisi kauaa. Toivetassu oli selvästi ryhdistäytynyt ja kulki nenä maassa ja korvat pystyssä saaliin varalle. Olin päättänyt näyttää Orvokkisydämelle kuinka rakastin Toivetassua vaikka sen näyttäminen ei ollutkaan helppoa. Kumarruin pienemmän kissan tasolle ja kuiskasin hänen korvaansa: “Tuolla noin on hiiri yritä napata se.” Nousin takaisin pystyyn ja kiersin puun takaa hiiren toiselle puolen. Toivetassu hiipi lähemmäs hiirtä toiselta puolen ja loikkasi elegantisti sen päälle saaden sen kiinni häntä kauniisti laskeutuen lähelle maata. Oppilas teki surman iskun hiirelle ja nousi pystyyn se hampaissaan. Hymyilin. Tiesin kollin oikeasti pystyvän siihen! Hän oli taitava kunhan hän jaksaisi vain keskittyä. “Hyvä”, Orvokkisydän kehui ja kiersi häntänsä pentunsa ympärille. Toivetassu kiemurteli pois emonsa otteesta ja antoi hiirensä minulle kannettavaksi, jotta voisi itse jäljittää lisää saalista.
Saimme loppujen lopuksi vielä yhden hiiren lisää ja oravan. Leiriin palattuamme jätimme saaliimme saaliskasaan. “Toivetassu”, pysäytin pentuni ennen kuin hän lähti pesään. “Sain olla ylpeä sinusta tänään. Ennen kuin menet… nuku hyvin”, sanoin ja kosketin mustan kollin korvaa nenälläni. Kolli hymyili ja puski kylkeäni lempeyden osoitukseksi. “Hyvää yötä”, Toivepentu naukaisi ja tepsutti selvästi väsyneenä päivästään oppilaiden pesälle lepäämään. Jäin seidomaan keskelle aukiota melkein yksin. Jokunen kissoista oli vielä hereillä ja aukion laidalla. Orvokkisydän tuli vierelleni ja ohjasi minut sotureiden pesälle. “Miten pärjäsin hänen kanssaan?” kysyin. Jää oli tuntunut jo heikommalta minun ja pentuni välissä mutta vielä tarvitsisimme jotain murtamaan sen kokonaan. “Yritän olla kannustava ja rakastava mutta…” en tinnyt miten jatkaa. “Oikein hyvin sinä pärjäsit”, Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Hyvä. Mennään nukkumaan olen ihan poikki”, nau’uin haukotellen. Tämäkin päivä oli kiitänyt ohi nopeasti.
Makoilimme makuusijoillamme puoliunessa. “Muistatko, kun kerroit sen tarinan minulle?” Orvokkisydän kysyi. “Muistanhan minä.” Suljin silmäni, kun niitä painoi niin kovasti etten pystynyt pitämään niitä enää auki ja sitten vaivuin uneen.
//Orvokki?

"Ehkäpä oletkin oikeassa", vastasin virnistäen. "Metsä on tähän aikaan niin kaunis, että se saa väkisinkin runosuoneni sykkimään."
En varmasti kertoisi Aaltosalamalle todellista syytä iltakävelylleni. Ensinnäkin minua hävetti liikaa. Toiseksi asia ei kuulunut hänelle millään tavalla.
Oli nimittäin käynyt niin, että Henkäysvarjo oli huomannut epäonnistumiseni metsästyspartiossa. Hän oli sattunut juuri parahiksi leirin aukiolle kyyläämään, kun partiomme oli saapunut takaisin leiriin ja vienyt riistan tuoresaaliskasaan. Minä en tietenkään ollut vienyt mitään, sillä eihän minulla mitään viemistä ollutkaan. Henkäysvarjo selvästi pani tämän merkille, sillä hän katseensa oli näyttänyt arvostelevalta kun se kohtasi omani. Olin tuijottanut haastaen takaisin, mutta lopulta minä olin ollut se, joka oli ensimmäisenä kääntänyt katseensa pois. Vihasin sitä, miten heikko olin, kuinka en koskaan uskaltanut kohdata isääni. Minun olisi pitänyt astella hänen luokseen ja kysyä, mitä hän tuijotti, mitä minä surkeille metsästystaidoilleni mahdoin, miten se edes oli hänen asiansa. Miksi hän ei ollut itse koskaan opettanut minua saalistamaan. Henkäysvarjoa vihasin silti hiukan enemmän.
Lopulta ajatukseni olivat tehneet minut niin vihaiseksi, että olin nähnyt parhaaksi lähteä leirin ulkopuolelle tuulettamaan tunteitani. Muutenkin metsässä oli helpompi olla, isäni läsnäolo tuntui leirissä niin painavana. Onnekseni hän oli varapäällikkö ja usein kiireinen, ja siksi vietti suuren osan ajastaan joko partioissa tai päällikön pesässä piilossa.
Pelkkä asian muistaminen sai minut uudestaan suuttumaan. Aaltosalaman oli ollut aivan pakko törmätä minuun ja saada minut jälleen muistamaan tapahtunut, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa unohtaakseni koko asian.
"Tietenkään sinulla ei ole mitään murheita, anteeksi kun kysyin", murahdin äkäisesti. "Eihän sinulla voi mitään oikeita ongelmia olla. Elämäsi on niin helppoa."
Oli ehkä epäreilua purkaa vihaani Aaltosalamaan, joka ei oikeastaan muuta ollut tehnyt kuin sattunut kohtaamaan minut kävelyllään. Toisaalta soturi ei muutenkaan pitänyt minusta, joten mitä väliä?

//Aalto?

Myrskytassu harkitsi vastaustaan vain hetken.
"Tietysti olen!" hän ilmoitti ylpeänä. Ei hän ollut koskaan tappanut käärmettä. Mitä haittaa pienestä valkoisesta valheesta kuitenkaan olisi? Sitä paitsi Myrskytassu varmasti kykenisi siihen, jos tilaisuus koskaan sattuisi. Joten oikeastaan hän ei edes valehdellut.
"Kerran, kun olimme Henkäysvarjon kanssa harjoituksissa, yksi sellainen hiipi hänen taakseen! Se oli juuri puraisemassa häntä, mutta minä hyökkäsin sen kimppuun ja tein siitä selvää. Henkäysvarjo oli tosi kiitollinen!"
Myrskytassun mielestä tarina oli aika uskottava. Pyräkkätassun silmät loistivat ihailusta, joten ainakin häneen se oli uponnut.
"Kuinka suuri se käärme oli?" pienempi oppilas kysyi uteliaana. Yhtäkkiä Myrskytassun pää löi tyhjää. Kuinka suuria käärmeet oikein olivatkaan?
"Tosi suuri! Minun häntäni kokoinen!" naarasoppilas kertoi hetken asiaa mietittyään ja heilautti häntäänsä havainnollistavasti. Pyräkkätassu kurtisti kulmiaan.
"Ai, eli vähän pienempi kuin se minun tapaamani."
"Itse asiassa, nyt kun asiaa mietin, se olikin ainakin viiden minun häntäni mittainen", Myrskytassu naukui hätäisesti. Se ainakin kuulosti suurelta mitalta. Ehkä hänen olisi pitänyt varmuuden vuoksi sanoa, että käärme oli kymmenen hännän mittaa. Myrskytassu ei jäänyt enää kuuntelemaan Pyräkkätassun vastausta vaan kiirehti vaihtamaan puheenaihetta.
"Tiedän siis mistä puhun! Mutta nyt, tule tänne, niin näytän sinulle, miten tapoin sen käärmeen!"
Myrskytassu raahasi leirin reunalta pitkän oksan, jonka hän asetteli huolellisesti leirin aukiolle mahdollisimman käärmemäiseen asentoon.
"Katso nyt tarkkaan!" hän huikkasi Pyräkkätassulle, ja kumartui vaanimisasentoon. Naaraan häntä eli kuin omaa elämäänsä ilmassa kiemurrellessaan, kun hän odotti oikeaa hetkeä. Sen koittaessa hän loikkasi käärmettä kohti raajat villisti heiluen. Myrskytassu heitti käärmettä pari kertaa ilmaan - ihan varmuuden vuoksi - ja puraisi sitten kiinni kohtaan, jossa oletti sen niskan olevan. Puu otti ikävästi hänen hampaitaan vastaan, ja Myrskytassu löysäsi nopeasti otteensa. Sitten hän kääntyi rintaansa röyhistäen veljensä puoleen.
"Nyt sinä saat yrittää", hän sanoi yrittäen imitoida Henkäysvarjon syvää ja asiallista mestariääntä. "Kannattaa heilutella tassujasi mahdollisimman nopeasti, kun hyökkäät! Se harhauttaa käärmettä!"

//Pyräkkä?

Myrskytassu aikoi opettaa minulle, miten käärme tapetaan. En ollut ajatuksesta aivan yhtä innoissani, sillä käärmeethän tavallaan olivat kuin liskoja ilman jalkoja ja tappavalla myrkyllä, enkä minä halunnut tappaa liskoja tai niiden sukulaisia. Toisaalta käärme tuskin epäröisi purra minua, joten olisi varmaankin ihan hyvä osata puolustautua niitä vastaan tarpeen tullen. Myrskytassu kehuskeli meille aina taistelutaidoillaan, ja sen vuoksi uskoin hänen osaavan opettaa minulle tarvittavat taidot.
“Sopii”, vastasin innoittuneena siskoni määrätietoisuudesta. Nousin itsekin seisomaan ja röyhistin rintaani näyttääkseni uskottavammalta. “Näytä minulle, miten minusta voi tulla yhtä vahva kuin sinä!”
Myrskytassu virnisti leveästi. “Niin sitä pitää!” hän naukui iloisesti ja läimäisi minua taas selkään. Tällä kertaa en pahastunut siitä, vaikka olinkin taas vähällä kaatua iskun voimasta.
“Oletko sinä joskus tappanut käärmeen?” kysyin siskoltani, kun tämä vei meitä aukeammalle paikalle. En olisi kyllä ihmetellyt, vaikka tämä olisi tappanut kaksikin käärmettä. Hän oli niin iso ja vahva, ettei edes mäyrä uskaltaisi käydä häntä vastaan!
Kahdesta pentuetoveristani Myrskytassu oli ehdottomasti suosikkini, sillä Kaamostassu aina vain kiusasi minua ja kaikkia muita. Häntä itsekeskeisempää veljeä sai hakea.


//Myrsky?

Varissulan veikkaus ei ollut osunut kauaksi totuudesta: Aaltosalama oli lähtenyt kävelylle nimenomaan selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut paljastaa kollille, sillä he eivät sentään olleet niin läheisiä. Toki he olivat tulleet toisilleen - valitettavankin - tutuiksi jäädessään kuita sitten kahdestaan loukkuun kaksijalan virittämään ansaan kokonaiseksi päiväksi, mutta ei se heistä vielä varsinaisesti sydänystäviä tehnyt.
"Tarvitseeko iltakävelylle lähtemiseen aina jonkin syyn?" Aaltosalama vastasi kysymykseen kysymyksellä ja levitti kasvoilleen salaperäisen hymyn, jonka taakse yritti kätkeä sisällään vellovat tunteet. Varissulka oli viimeinen kissa, jolle hän kertoisi ongelmistaan.
Varissulka kohautti lapojaan. "Ei kai. Et vain vaikuta minusta kissalta, joka haahuilisi metsässä ilman tarkoitusta."
"On paljon asioita, joita sinä et minusta tiedä", Aaltosalama napautti takaisin, vaikka hän uskoi sen olevan kollille aivan päivänselvä juttu. "Ja mitä tulee siskoosi, Sulkavirtaan: hän teki oman päätöksensä ja käänsi selkänsä perheelleen ja klaanilleen. Minulla ei ole mitään syytä itkeä hänen peräänsä."
Se ei kuitenkaan ollut koko totuus: vaikka hän oli yhä vihainen naaraalle tämän lähdöstä, hän kaipasi tätä kovasti. Sulkavirta oli ollut hänen paras ystävänsä ja melkein kuin isosisko hänelle, mutta soturitar oli hylännyt hänet syystä taikka toisesta. Aaltosalama halusi tietää, mikä oli niin paljon tärkeämpää, että naaras oli valmis pettämään oman klaaninsa.
"No, mutta entäs sinä sitten?" Aaltosalama ravisteli kipeät muistot pois mielestään ja kiinnitti huomionsa jälleen edessään seisovaan Varissulkaan. Häntä kiinnosti tietää, millä asialla kolli liikkui ulkona. "Minusta on myös hyvin vaikea uskoa, että sinunlaisesi kissa tulisi ulos nauttimaan auringonlaskusta ihan muuten vain. Toki enhän minä sinua tunne niin hyvin. Kukaties sinä oletkin sellainen herkkä sielu, joka tykkää runoilla kukkakedoilla tähän aikaan illasta." Hän katsoi Varissulkaa ilkikurinen pilke silmissään.

//Varis?

Kävelin Lumikkoviiksen perässä metsässä, naaras saattoi minua Sammakon luo. Minulla ei ollut hajuakaan, minne olimme menossa, joten seurasin vain Lumikkoviikseä. Saavuimme jo rajalle asti, ja Lumikkoviiksi ylitti sen oikein reippaasti. Emmin rajalla, halusin mennä Lumikkoviiksen perään, mutta en halunnut rikkoa soturilakia. "Odota siinä vain", Lumikkoviiksi huikkasi nopeasti. Huokaisin ja istahdin aloilleni, onneksi ei tarvinnut rikkoa soturilakia.
En kuullut mitä Lumikkoviiksi sanoi oranssille kolli kissalle, mutta hän ilmeisesti kutsui tämän alas puusta. He tulivat lähemmäksi rajaa, ja koskettivat toistensa neniä tervehdykseksi. "Tässä on paras ystäväni Orvokkisydän", Lumikkoviiksi esitteli minut oranssille kollille. Nyökkäsin hänelle hyväksyvästi. "Minulla on uutisia enkä tiedä miten otat tämän mutta odotan pentujasi", hän jatkoi, ja Sammakko aloitti kehräämisen. "Sehän on hyvä uutinen! Miksi näytät noin surkealta?" Sammakko kysyi iloisesti kehräten, hän ilahtui suuresti Lumikkoviiksen pennuista, mutta en uskonut Lumikkoviiksen olevan yhtä hilpeä tästä uutisesta. "Meidän täytyy saalistaa ja palata leiriin nyt", huomautin keskeyttääkseni tilanteen, en halunnut muiden epäilevän meitä mistään, se olisi aivan kauheaa. Lumikkoviiksi nyökkäsi, ja hyvästeli Sammakon nopeasti, livahdimme tiehemme, jättäen Sammakon rajalle. Ennen kuin palasimme leiriin asti, saalistimme hiukan. Tosin, Lumikkoviiksi sai vähän riistaa, mutta onneksi sain monta, niin Lumikkoviiksen ei tarvitse rasittaa itseään liikaa.

Olin juuri saattanut parhaimman ystäväni Lumikkoviiksen leiriin, ja olin huolissani vaaleanharmaasta naaraasta. Hän oli tullut tiineeksi, ja isä oli erakko nimeltään Sammakko. Kun sain kuulla tämän tiedon, olin kauhistunut. En pystynyt ajattelemaan, että Lumikkoviiksi tapaili salaa erakkoa, ja sai vielä tämän kanssa pentuja. Kuten itse tiedän, tiineenä oleminen on raskasta aikaa, varsinkin Lumikkoviiksellä. Pyrin olemaan niin hyvä tuki hänelle kuin pystyn, vaikka menettäisin henkeni. Tekisin ihan mitä vain Lumikkoviiksen puolesta, ihan mitä vain, nyt, ja ikuisesti. Suuntasin kohti oppilaiden pesälle, haluan tarkastaa miten pentuni voivat. Löysin heidät istumasta oppilaiden pesän edustalla, hymyilin heille lempeästi. "Miten voitte? Miten koulutus edistyy?" kysyin Pyörretassulta ja Toivetassulta. Pyörretassu röyhisti rintaansa, ja otti ylpeän ilmeen. "Minulla menee mainiosti, ja Lumikkoviiksi sanoi että olen taitava", Pyörretassu selitti ylpeillen. "Mutta hän on vaikuttanut jotenkin huonovointiselta, onko hän sairas? Eikai hän kuole?" Pyörretassu jatkoi huolestuneesti. Sydämmeni tuntui jättävän lyönnin väliin, hymyilin kuitenkin hermostuneesti. Pyörretassun ei tarvinnut tietää tästä mitään. "Hän on hiukan huonovointinen, mutta kyllä hän pärjää", vastasin purien hammasta. Valehteleminen omalle pennulle vihlaisi sydäntäni, mutta tein tämän Lumikkoviiksen puolesta. "Entä sinä Toivetassu?" kysyin keskeyttääkseni tämän hermostuttavan tilanteen. "Hyvin", Toivetassu vastasi lyhyesti. Nyökkäsin varovasti ja hymyilin. "Onko kaikki hyvin emo?" Pyörretassu kysyi kallistaen päätään. "On, mainiosti, menen nyt juttelemaan isänne kanssa", vastasin hermostuneesti, ja poistuin nopeasti paikalta. Etsin Mäyräkynttä tarkkaavaisesti, missä hän on? Huokaisin helpotuksesta, kun näin tutun hahmon, ja haistoin Mäyräkynnen ihanan tuoksun. Jolkotin nopeasti tämän luo ja hymyilin iloisesti, vaikka tunsin kaikkea muuta kuin iloa. "Tervehdys rakas", Mäyräkynsi kehräsi. Kehräsin takaisin, ja istahdin tämän viereen. Painoin pääni kiinni tämän kylkeen ja huokaisin. "Pitkästä aikaa voimme viettää aikaa kahdestaan, eikä tarvitse kaitsia Pyörretassua ja Toivetassua", sanoin huokaisten. Mäyräkynsi kehräsi ja nuolaisi päälakeani. "Onko kaikki hyvin? Vaikutat huolestuneelta", isokokoinen kolli huomautti hymyillen. "Ei ole, olen huolissani Lumikkoviiksestä", sanoin huokaisten, ja vilkaisin suuntaa missä hän istuskeli. Lumikkoviiksi jutteli Huomenkyyhkyn kanssa, onneksi joku muukin oli hänelle seuraksi. "Miksi olet huolissani Lumikkoviiksestä? Hän on vain ollut hiukan huonovointinen, ei se mitään vakavaa voi olla", Mäyräkynsi sanoi. Nyökkäsin varovaisesti. "Kävimme tänään tapaamassa Hehkuaskelta", sanoin huokaisten. Mäyräkynsi käänsi katseensa minuun, hän näytti huolestuneelta. "Mitä hän sanoi?" Mäyräkynsi kysyi nopeasti, ja vaikutti tosissaan huolestuneelta. Viitoin Mäyräkynttä kumartumaan, että voisin kuiskata hänen korvaansa. "Hän odottaa erakon pentuja, hän vei minut tänään tapaamaan sitä erakkoa, sen nimi taisi olla Sammakko. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta en tiedä mitä seuraamuksia tästä tulee Lumikkoviikselle", kuiskasin Mäyräkynnen korvaan. Kolli nousi tavalliseen asentoonsa ja katsoi Lumikkoviiksen suuntaan ällistyneenä. "En olisi uskonut, Lumikkoviiksi odottaa pentuja", Mäyräkynsi sanoi ja naurahti. Mäyräkynnen seura sai minut paremmalle tuulelle, ja aloin taas kehrätä. "Ehkä tämä ei olekkaan niin kauheaa kuin luulin", sanoin hymyillen. Mäyräkynsi käänsi katseensa minuun ja kehräsi. "Olisiko kiva saada toinen pentue samaan aikaan Lumikkoviiksen kanssa? Minulle se kävisi ainakin", Mäyräkynsi kysyi kehräten. Katsoin Mäyräkynttä totisena. "Ei käy, minä nautin nyt vapaudesta. Voit saada ehkä lisää pentuja vasta kun edelliset ovat kasvaneet sotureiksi", sanoin tuhahtaen, ja nuolaisin tassuani. "Selvä selvä, älä nyt suutu, se oli vain hyvä ehdotus", Mäyräkynsi sanoi rauhoittavasti. Purskahdin nauruun ja hymyilin. "En minä suuttunut, en vain vielä halua enempää pentuja", selitin kehräten Mäyräkynnelle. Mäyräkynsi naurahti ja kehräsi. "Olen niin ylpeä pennuistani, jonain päivänä heistä tulee vielä suuria sotureita", sanoin huokaisten ja katselin Pyörretassua ja Toivetassua.

// Mäyränen? <3

Myrskytassun iloksi Pyräkkätassu vaikutti piristyvän. Vaikka tietysti se oli odotettavissa, olihan hän parhain mahdollinen sisko! Myrskytassu kyllä huolehtisi, ettei kumpikaan hänen veljistään koskaan joutuisi olemaan surullinen.
"Eipä mitään", Myrskytassu vastasi perin vaatimattomasti, kun Pyräkkätassu kiitti häntä päivänsä pelastamisesta. Hän ei tarvinnut kiittelyjä, sillä hän oli niin jalo.
Harmaa naaras tuuppasi veljensä kylkeä hellästi.
"Olen vain iloinen, että olet taas entisesi", Myrskytassu naukui ja kumartui haukkaamaan palan jäniksen lihaa. Syötyään suunsa tyhjäksi hän kohtasi jälleen Pyräkkätassun ruskeiden silmien katseen.
"Muista, että voit aina tulla minun luokseni, jos mieltäsi painaa jokin asia, oli se sitten pieni tai iso juttu. Minä autan aina, olenhan sinun rakas, auttavainen siskosi!"
Hymynkare käväisi Pyräkkätassun kasvoilla, mikä sai Myrskytassunkin virnistämään.
"Hei! Minä keksin!" naaras huudahti saatuaan uuden idean. "Tiedätkö, miten sinun tulisi reagoida tapahtuneeseen? Ei ainakaan surkutella asiaa, niin kuin nyt varmasti tiedätkin! Ei, tämä on sinun tilaisuutesi tulla vahvemmaksi! Minä aion nimittäin opettaa sinulle, miten käärme tapetaan! No, mitä sanot?"
Myrskytassu hotkaisi oman osuutensa jäniksestä ja nousi innostuneena seisomaan. Hän näyttäisi Pyräkkätassulle muutaman siistin liikkeen, jotta Pyräkkätassu ei ikinä jäisi käärmeen uhriksi!

//Pyräkkä?

Viileä tuulenvire kieli viherlehden lähestyvästä lopusta. Ilmat eivät suinkaan olleet vielä kylmiä, mutta eivät enää tukalan kuumiakaan. Joka päivä tuntui koleammalta kuin edellinen, ja joka päivä huomasin uusia kellastuvia lehtiä. Lehtisade saapuisi pian ja viherlehden lämpimät ja aurinkoiset päivät jäisivät pelkäksi kauniiksi muistoksi.
Olin päättänyt nauttia lämmöstä niin kauan kuin sitä riitti, joten olin kävelyllä metsässä, vaikka ilta lähestyi. Vielä ei olisi kiire takaisin leiriin: aurinko loisti yhä taivaalla, vaikka se lähestyikin hiljalleen puiden latvoja. Taivas oli vaaleansinisen ja -punaisen sekamelska, pilvet täplittivät sen kantta siellä täällä. Lintupari lehahti lentoon läheisestä puusta, kun astelin sen ohi. Metsä oli tähän aikaan rauhallinen ja tyyni, kuin eri todellisuudesta. Saatoin käydä mielessäni rauhassa läpi viimeaikaisia pohdintojani.
Punatähti oli käymässä vanhaksi, tämän olin huomannut jo mäyrähyökkäyksen jälkeen. Tietysti olin aina ymmärtänyt, ettei päällikkö ollut mikään nuorukainen. Hän oli ollut päällikkö koko elämäni ja hoiti edelleen tehtävänsä kunnialla. Minusta oli kuitenkin tärkeää pohtia, olisiko klaanille parempi valita joku nuorempi johtaja. En pitänyt Henkäysvarjosta, mutta kenties olisi hänen aikansa astua Punatähden tilalle. Juuri nyt klaania ei uhannut mikään, mutta Eloklaanin uhka oli aina todellinen; jos jännitteet klaanien välillä purkautuisivat, tarvitsisimme vahvan johtajan, enkä ollut enää varma, saattoiko Punatähteä enää kuvailla noilla sanoilla.
En kuitenkaan voinut jakaa ajatuksiani muiden kanssa. Päällikön arvostelu oli Kuolonklaanissa ankarasti kielletty, mikä oli mielestäni typerää, mutta sitäkään en voinut ääneen sanoa. Kenties joku radikaalimpi kissa olisi uskaltanut kritisoida klaanimme sääntöjä, mutta minä en ollut sellainen kissa. Mieluiten en tulisi häädetyksi klaanista.
Saatoin vain toivoa, että Punatähti pian luopuisi paikastaan päällikkönä tai vaihtoehtoisesti menettäisi loputkin henkensä. Ajatus tuntui pahalta: Punatähti ei ollut pelkästään päällikköni, hän oli entinen mestarini jolta olin oppinut kaiken soturiudesta.
Lähestyvät askeleet herättivät minut ajatuksistani. Käännähdin ympäri olettaen näkeväni Turmaloikan, mutta tulija olikin Henkäysvarjo. Kaiketi muutkin halusivat nauttia kauniista säästä leirin melun ulkopuolella.
Nyökkäsin varapäällikölle kohteliaan tervehdyksen.
“Iltaa vain”, sanoin katsellen harmaata kollia neutraalein ilmein. “Oletko iltakävelyllä?”
Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin ja seisahtui.
“Oikein päätelty”, hän vastasi katse taivaalla. Se muuttui hetki hetkeltä punertavammaksi. “Hyvä tapa rentouttaa mieltä. Oletan, että olet samalla asialla.”
“Oikein oletettu”, naukaisin hymyillen ja lähdin jatkamaan matkaa. Henkäysvarjo kiri rinnalleni, kuten olin odottanutkin. Tuskin sen takia, että hän olisi erityisesti halunnut, vaan kohteliaisuudesta. Ehkä häntä ärsytti minun tapaamiseni. Minua totisesti ärsytti hänen tapaamisensa, mutta piilotin nuo tunteet rennon ilmeeni taakse.
“Miltä tuntuu toimia taas soturina?” varapäällikkö kysyi hetken päästä, kaiketi täyttääkseen hiljaisuuden. Kohautin lapojani.
“Ikävöin rentoa päivärytmiäni. En ikävöi pentutarhan meteliä”, vastasin todenmukaisesti. Kuningattarena olemisessa oli totisesti puolensa, mutta minut oli tarkoitettu soturiksi. Niin oli helppo päätellä, kun vertasin itsäeni Mäntyviikseen, joka oli valinnut omistaa elämänsä pentujen kasvattamiselle. Hän oli kärsivällinen, vaikka pennut olisivat kuinka villejä tai äänekkäitä. Hän tuntui arvostavan myös pentujen kasvattamisen vaikeampia hetkiä: hänen mukaansa ne olivat vain osa elämää ja sen takia arvokkaita. Minä en ajatellut aivan samalla tavalla, enkä voinut koskaan kuvitella asian muuttuvan.
Henkäysvarjo hymähti vastaukselleni.
“Kaikessa on puolensa”, hän vastasi epämääräisesti, ja hänen näkemättään pyöräytin silmiäni. Ehdimme olla hetken hiljaisuudessa, kun muistin erään tärkeän kysymyksen.
“Miten Myrskytassun koulutus sujuu? Toivon, ettei hän aiheuta ongelmia.”
Soturi pudisti päätään.
“Ei suinkaan, vaikka kyllä hänellä energiaa riittää”, Henkäysvarjo vastasi hymyillen. *Tuo on ehkä vähättelyä*, tuumin itsekseni.
“Myrskytassu loistaa taistelussa, kuten varmasti tiedätkin. Tietysti odotin sitä, hän on sinun tyttäresi ja lisäksi hyvin voimakas ikäisekseen”, harmaa kolli selitti. “Hänen taistelutyylinsä ei ehkä ole kovin… hienostunutta, mutta se ei ole ongelma, se toimii hänelle hyvin. Metsästys on hänen heikko kohtansa, mutta uskon, että hän tulee kehittymään siinäkin ajan myötä.”
Nyökkäsin tyytyväisenä varapäällikön jakamiin tietoihin. Olin iloinen siitä, ettei tyttäreni tuottanut liikaa ongelmia mestarilleen. Oli myös hienoa kuulla, että hän oli löytänyt itselleen oman taistelutyylin. Myrskytassu oli kookas ja vahva, joten ei ollut hänelle edukkainta taistella kuten esimerkiksi minä taistelen.
“Helpottavaa kuulla, että hänellä menee hyvin”, huokaisin rentoutuen hiukan. Viime aikoina pentujeni menestys oppilaskoulutuksessa oli huolestuttanut minua paljon, joten oli hyvä kuulla, etteivät asiat olleet aivan niin kehnosti kuin kuvittelin.
Vaikenimme jälleen. Hiljaisuuden rikkoivat vain silloin tällöin laulavat linnut ja joen solina kun ylitimme astinkivet. Pysähdyin hetkeksi katselemaan virtaavaa vettä: se kimalteli kauniisti ilta-auringossa. Kohta sekin alkaisi jäätyä.
Astellessamme takaisin leiriä tarkkailin Henkäysvarjoa kun kollin katse vaelteli milloin puissa, milloin taivaankannella. Mitä minä oikeastaan tiesin hänestä? Tiesin sen, etten ollut koskaan pitänyt hänestä. En ollut edelleenkään varma miksi, mutta luulin sen osin johtuvan Tuhkajuovasta ja häntä kohtaan tuntemastani myötätunnosta. Tuntui, ettei naaras rakastanut kumppaniaan samalla tavalla kuin hän rakasti Tuhkajuovaa.
Tiesin, että Henkäysvarjo oli esimerkillinen soturi. Esimerkillinen soturi noudatti klaanin lakia, joten Henkäysvarjo tuskin suhtautuisi hyvin ajatuksiini Punatähdestä. Lisäksi Henkäysvarjo kunnioitti Punatähteä ja heidän suhteensa päällikkönä ja varapäällikkönä oli aivan erilainen kuin päällikön ja tavallisen soturin välillä. Hän ei varmastikaan hyväksyisi päällikköön kohdistuvaa kritiikkiä.
Onneksi osasin olla hienovarainen. En millään halunnut enää pitää mölyjä mahassani; en saattanut uskoa, että olisi yksin ajatusteni kanssa.
“Kuinkahan vanha Punatähti on?” kysyin hetken päästä kuin ohimennen. Henkäysvarjo katsahti minuun kysyvänä ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
“Miten niin?”
*Voi ei.* Tietenkin olin odottanut hänen kyseenalaistavan lausahdukseni, mutta varapäällikön äänensävy oli kuulostanut hiukan liian tiukalta.
“Ai, mietin vain”, vastasin kohauttaen lapojani. “Hän oli päällikkö jo silloin, kun olin pentu. Ei hän nuori enää ole, vaikka hoitaakin tehtävänsä kunnialla.”
*Vielä*, lisäsin mielessäni. Henkäysvarjo varmastikin tunsi minua sen verran, että tiesi kysymykseni taustalla olevan jotain muuta kuin viatonta uteliaisuutta. Jos kuitenkin osaisin olla tarpeeksi varovainen, ei hän näkisi sanomisiani liian epäilyttävinä.
“Niin hoitaa”, Henkäysvarjo vastasi hetken päästä. Hänen ilmettään oli vaikeaa lukea. “Sinuna en vihjailisi mitään hänen iästään.”
“En minä mitään vihjaile. Tein vain huomion.”
Katsoimme toisiamme hetken silmiin, kunnes käänsin oman katseeni muualle. Hetken olin jo ehtinyt toivoa, että Henkäysvarjo kertoisi minulle olevansa samaa mieltä: että Punatähti alkoi tosiaan käydä liian vanhaksi toimiakseen enää päällikkönä. Toisaalta hän tuskin myöntäisi mitään sellaista minulle, voisin nimittäin käyttää sitä häntä vastaan. Ehkä hän kuvitteli, että yritin saada hänet ansaan. Sekään ei ollut hyvä asia.
“Hän on kyllä iäkäs, siinä olet oikeassa. Uskon, ettei hän tule enää montaa viherlehteä näkemään.”
Varapäällikön lausahdus yllätti minut. Peitin äkkiä kasvoillani käyneen hämmästyksen tekaistulla vakavuudella. En ollut varma, mitä Henkäysvarjon sanoista pitäisi ajatella. Oli vaikeaa päätellä, oliko niiden taustalla huolta vai toiveikkuutta. Olin kuitenkin tyytyväinen hänen vastaukseensa. En ollut ainoa, joka suostui myöntämään sen tosiasian, että Punatähti oli jo ikivanha.
“Toivon, että olet väärässä”, valehtelin sujuvasti. “Kuolonklaanille on parasta, että Punatähti toimii päällikkönä niin kauan kuin on siihen kykeneväinen.”
Annoin Henkäysvarjon päätellä epämääräisestä lausahduksestani mitä halusi, ja nyökkäsin hänelle hyvästit astuessani takaisin leiriin.

Istuskelin aukiolla partion toivossa. Olin tullut juuri harjoittelu tuokiosta Pyörretassun kanssa. Nyt oppilaani oli lähtenyt tehtäviinsä todennäköisesti vaihtamaan makuualusia tai saalstamaan. Kissat kulivat silloin tällöin ohitseni kantaen suussaan joskus saalista joskus eivät mitään. Vatssani kiersi ja aamuinen etova oloni oli palannut. Toivoin, jonkun tulevan luokseni juttelemaan, koska en jaksanut raahautua tervehtimään ketään. Väsymys painoi minua vaikka olin vasta noussut ylös. Yhtäkkiä haluni partioida katosi, kun yökkäys ravisteli minua. Ryntäsin leirin reunalle ja oksensin puskaan. Yökkäykset toisensa jälkeen kävivät lävitseni ja tyhjensivät mahani läpikotaisin. Hoipertelin heikkona takasin soturien pesään. Ennen kun ehdin sisälle pesään Orvokkisydän kiiruhti luokseni. “Oletko kunnossa, Lumikkoviiksi?” hän huolehti. “Näin tuon äskeisen. Pitäisikö sinun mennä parantajalle?” Pudistin päätäni kykenemättömänä puhumaan. Tuntui siltä, että jos vain avaisin suuni oksentaisin uudestaan. Ahdistus pyrki pintaan kehnohkon oloni takia. “Tule saatan sinut sinne”, naaras sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Paras ystäväni tuki minua antaen minun nojata painoani hänen lavalleen ja näin lähdimme kohti parantajan pesää.
Hehkuaskel tutki minua nopeasti käyden samalla läpi kysymyksiään. En uskaltanut sanoa hirveästi mitään, vaikka minulla oli aavistus pennuista ja, jos pentuja olisi luvattavissa tiesin hyvin, että ne olisivat Sammakon. Emme olleet virallisesti kumppaneita kollin kanssa mutta vietin tämän kanssa aikaa (liiankin) paljon. “Onnitteluni, Lumikkoviiksi odotat pentuja”, musta naaras sanoi neutraalisti mutta hymyillen hiukan. Hänen ilmeestään ei voinut lukea mitään. Nousin pystyyn edelleen hiukan huterana. “Onko jotain tärkeää kerrottavaa?” kysyin esittäen tiedonhaluista. “Ei mitään hirveän tärkeää muuta kuin muista syödä ja älä rasita itseäsi liikaa”, hän ohjeisti. Nyökkäsin nopeasti ja astelin ulos sairasaukiolta ulos jääneen Orvokkisydämen luo. “No?” naaraan häntä vääntelehti levottomasti. “Odotan pentuja”, yskäisin sanat suustani, kuin ällöttävän variksen ruuan palasen. “Muistat varmaan, kun kerroin Sammakosta”, sopersin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. “Ei kai”, Orvokkisydän henkäisi. “Minun täytyy mennä etsimään hänet”, sanoin hiljaa. “Tulenko mukaasi?” valkomusta turkkinen ystäväni kallisti päätään hiukan. “Tule vain”, huokaisin, “mennään heti.”
Lähdimme kävelemään metsään kohti paikkaa, jossa useinmiten tapasimme Sammakon kanssa. Mietin hänen oranssia turkkiaan ja miten selvästi se näkysi pentujen perimässä. En voinut sisäistää sitä, että vatsassani kasvoi pikkuruisia pentuja todennäköisesti montakin pentua, mutta kuinka monta? Saavuttuamme tapaamispaikallemme ylitin rajan reippaasti ja jätin Orvokkisydämen empimään. “Odota siinä vain”, sanoin ja jatkoin matkaa kohti puuta, jonka alla Sammakko joskus yöpyi. “Sammakko!” sihahdin. Oranssi hahmo laskeutui maahan oksalta. “Tule tänne”, sanoin ja palasin rajan oikealle puolelle. Sammakko ei pelännyt seurata perässä vaan tuli lähemmäs rajaa ja kosketti sitten nenääni omallaan tervehdykseksi. “Tässä on paras ystäväni Orvokkisydän”, kerroin enkä antanut puheliaan kollin päästä valloilleen vaan jatkoin: “Minulla on uutisia enkä tiedä miten otat tämän mutta odotan pentujasi.” Sammakko puhkesi kehräämään. “Sehän on hyvä uutinen! Miksi näytät noin surkealta?” Sammakon huolettomuus vei ajatukseni positiiviseen. Juuri siitä pidin kollissa - huolettomuutta ja rakkauden täyteistä katsetta. “Meidän täytyy saalistaa ja palata leiriin nyt”, Orvokkisydän huomautti. Nyökkäisin ja hyvästelin kollin nopeasti. Livahdimme varjoihin.
Huonon oloni vuoksi en saanut muuta kuin oravan ja hiiren mutta Orvokkisydämen myyrä, kaksi oravaa ja rastas korvasi minun menettämäni saaliit.
Kun palasimme leiriin istuuduin seuran toivossa leirin laidalle. Orvokkisydän meni puolstaan pentujensa luokse tarkistamaan heidän tilanteensa. Huomenkyyhky tassuttikin pian luokseni. “Hei”, naukaisin tyytyväisenä seurasta. Naaras istuutui viereeni innokkaana.
//Huomen?

Väräytin viiksiäni huvittuneena, kun Eloklaanin soturi marssi vihaisesti puhisten partionsa luo. Oli kummallista, että joku soturi-ikäinen oli noin naiivi; puheet vihollisklaanin kissojenkin auttamisesta kuuluivat pentutarhalle. Tiesin Kuolonklaanin kissojen olevan melko kyynisiä ja olinkin aina pitänyt eloklaanilaisia ehkä hiukan pentumaisina heidän hyväsydämisyytensä ja optimistisuutensa takia. En kuitenkaan ollut tiennyt, miten typeriä naapuriklaanimme kissat oikeasti olivat.
Tästä typeryydestä voisin kuitenkin hyötyä. Tuo eloklaanilainen vaikutti olevan tosissaan sanoessaan haluavansa auttaa myös kuolonklaanilaisia. Kuinka pitkälle hän oli valmis menemään?
Lähdin astelemaan takaisin leiriä kohti muistellen kissan nimeä, kuitenkin täysin tuloksetta. Lopulta luovutin, vaikka hänen nimensä tuntui olevan aivan kielen päällä, ja keskityin tarkkailemaan ympäristöä riistan varalta. En ollut alun perin lähtenyt leiristä metsästämään, mutta nyt kun täällä olin, voisin ainakin yrittää tehdä jotain hyödyllistä. Aiemmin päivällä en ollut saanut yhden yhtä elukkaa kiinni metsästyspartiossa. Se oli ollut todella noloa. Partiota johtanut Varjokarvakin tiesi, ettei huono saalisonneni johtunut siitä, ettei minua kiinnostanut metsästäminen - kuten yritin kovasti vakuutella - vaan siitä, että olin suoraan sanottuna täysin toivoton saalistajana. Tunnustin sen itsekin, vaikka tuota totuutta ei kukaan tulisi koskaan kuulemaan minun suustani.
Kenties syy heikkoihin taitoihini johtui siitä, etten ollut tarpeeksi tarkkaavainen ympäristöni suhteen. Joku pääsi nimittäin yllättämään minut. Tunsin ärtymyksen kuplivan sisälläni, kun tunnistin tulijan Aaltosalamaksi. Hän oli kenties Henkäysvarjon jälkeen viimeinen kissa, jonka halusin löytävän minut keskeltä metsää haahuilemasta.
"Sinäkin olet näköjään iltakävelyllä", punaruskea naaras sanoi kaiketi vain jotain sanoakseen.
"Näköjään", tokaisin lyhyesti, mutta en tehnyt elettäkään paetakseni soturin seurasta. Olin itse asiassa utelias: mitä ihmettä Aaltosalama täällä teki? En ollut pitänyt häntä kissana, joka vain käveleskeli omaksi huvikseen. Toisaalta en juuri tuntenut häntä.
"Milläs asialla Aaltosalama täällä tänä iltana liikuskelee?" kysyin virittäen virneen kasvoilleni. "Painavatko murheet mieltäsi? Vai oletko karkaamassa Sulkavirran perään?"

//Aalto?

Kävelin pitkin polkua, joka johti kaksijalkalaa kohti. En hirveästi jaksanut pyöriä näillä seuduilla, koska ajatus kaksijaloista kammotti minua. Turkkini hipoi ruohon korsia ja muuta kasvillisuutta. Myöhäisviherlehden jo pikkuhiljaa kylmenevät auringon säteet hipoivat turkkiani ja siivilöityivät lehtien lävitse maahan. Polku näytti kauniine kukkineen ja kirkkaisine auringonsäteineen lähes liian kauniilta ollakseen totta. Se näytti portilta Tähtiklaanin riveihin ja pysähdyin hetkeksi miettimään ja katselemaan kaunista näkymää. Sen olisi kruunannut pieni puro, josta olisi voinut juoda näin iltapäivällä väsyttävän harjoittelutuokion jälkeen. Jatkoin taas matkaani ihastellen päivänkakkaroita ja orvokkeja polun laidalla. En voinut kuvitella elämää muualla kuin täällä - kuvankauniissa metsässä. Tuuli kävi ylitseni pörröttäen turkkiani hellästi. Äkkiä haistoin toisen kissan hajun. Se haju ei kuulunut kenellekkään ennen tapaamalleni kissalle. Tämän kissan haju oli täynnä uusia vivahteita. Tajusin olevani jo aivan rajan tuntumassa joten tämän kissan oli täytynyt olla vain tutkimusretkellä. Paikansin hajun puun takaa. Kuulin rasahduksen ja vieras kolli astui eteen. Oranssiturkki miltei sädehti aringonläikissä. Sydämeni hyppäsi parin lyönnin yli. Se ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan - viimeksi, kun tapasin Mäyräkynnen silloisen Mäyrän ensikertaa. Rakastuin kolliin heti vaikka tiesin, etten olisi saanut. “Klaanikissa”, liekehtivä silmissäni komea ja aivan ihastuttava kissa mutisi. “Olenko reviirillänne?” hän korotti ääntään. “K-kyllä i-itseasiassa olet”, änkytin ujona. “Olet aika pienikokoinen. Oletko jo soturi? Olen kuullut jotain klaanein elämästä. Voitko kertoa lisää?” tämä kaikki purkautui kollin suusta yhdellä kertaa. “Kuuleppa, kuka lie oletkaan, olet Kuolonklaanin reviirillä ja minun pitäsi saattaa sinut pois”, rohkaistuin sanomaan. “Olet viehättävä nuori naaras, voisitko ensin kertoa nimesi?” kolli sanoi. “Olen Lumikkoviiksi mutta kuka sinä olet?" uskaltauduin kysymään. "Olen Sammakko. Tiedän se on tyhmä nimi." "Ei minun mielestäni", sanoin hiljaa. "Voinko nyt viedä sinut rajalle", jatkoin jo uskaliaammin. Kolli ei vaikuttanut uhalta - päinvastoin. "Voithan sinä yrittää", Sammakko naurahti. Hänen pulska olemuksensa toi jotenkin kotikisun mieleeni. Astelin kollia kohti ja pakotin hänet kääntymään kynnet esillä. Sammakko kääntyi ja asteli sitten kuuliaisesti edellä kohti rajaa. "Nähdäänkö ensi yönä täällä samalla paikalla?" oranssi kolli kysyi. "Katsotaan jos viitsin saapua paikalle", kiusoittelin. "Voin tullakin, jos saat minut uskoteltua siitä, että olen todella kaunein näkemäsi kissa." "Olet kaunein näkemäni kissa", Sammakko lateli sanat suustaan meidän kävellessämme. "Niin, että tarkoitat sitä, höpsö!" nauroin ääneen.
Saatoin kollin nopeasti rajalle ja sanoimme näkemisiin. Pian olin taas leirissä. Istuuduin odottamaan jotakin - en tarkkaan tiennyt mitä. Istuin vain ja katselin leirin menoja.

Kaamostassu kaarteli Tattihallan ympärillä viekas katse kasvoillaan. Suurikokoinen kolli oli hänelle vähän liiankin helppo vastus ja Kaamostassu nautti toisen kiusaamisesta suuresti. Tattihalla oli hänestä kuitenkin hieman liian tylsä vastus, kolli kaipasi jotain muuta! Hän halusi hurmata jonkun suloisen ja hauraan kissan. Se sopisi Kaamostassun suunnitelmiin täydellisesti.
"Tattihalla hyvä", Kaamostassu kuiskasi toisen korvaan ja sai punaruskean kollin perääntymään pelokkaana.
"Mitä sinä pelkäät? Relaa ja rentoudu, en minä sinua ajatellut vahingoittaa", Kaamostassu naurahti ivallisesti ja paljasti kyntensä. Hän nosti oikean etukäpälänsä ja ihaili teräviä kynsiään ylimielinen ilme kasvoillaan. Tattihalla näytti siltä, että voisi murtua hetkenä minä hyvänsä ja vallan ihana tunne levisi kollin kehoon.
"Oletko mykkä, hm?" kolli kysyi sitten ja katsoi toista harkitsevan viileästi. Tattihalla räpäytti silmiään ja katseli maahan, vältellen Kaamostassun katsetta.
"Vaiko vajaa? Sinun on ehkä hyvä tietää, että minä en pidä vajaista tai mykistä kissoista", Kaamostassu naukaisi lähes kuiskaten.
"Kysyn siis uudelleen, oletko sinä mykkä tai vajaa?" Kaamostassu toisti kysymyksensä vaativana ja lähti taas kiertämään Tattihallaa. Hän kosketti hännällään suuremman kollin lapaa ja virnisti.
"E-en", Tattihalla sai sanotuksi ja Kaamostassu oli juuri avaamassa suunsa, kunnes kuuli naukaisun kauempaa:
"Hei, lopeta heti Tattihallan kiusaaminen ja keksi jotain järkevämpää tekemistä! Luulisi, että Pimentovarjon pojalla on muutakin puuhasteltavaa, kun heikompien kiusaaminen."
Tummanpuhuva kolli käänsi katseensa naukujaan ja huomasi Sielutassun, kadonneen Höyhentassun veljen. Kaamostassu huokaisi ja kosketti vielä huomaamattomasti Tattihallaa.
"Muista, että olen aina siellä missä sinäkin", Kaamostassu kuiskasi ja vinkkasi silmää leikkisästi. Tattihalla pakeni tilanteesta heti, kun Kaamostassun huomio siirtyi toiseen oppilaaseen.
"Sielutassu hyvä, älä ota kaikkea niin vakavasti! Mehän vain leikittelimme, se oli hauskaa. Olet tylsä, vakava ja ilonpilaaja", Kaamostassu haukotteli ja alkoi sukimaan laiskahkosti rintaturkkiaan. Sielutassu kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
"Ei se minun silmiini siltä näyttänyt, Tattihallahan oli selvästi ahdistunut ja pelokas", Sielutassu tokaisi ja kollikissa naurahti. Oliko se muka Kaamostassun vika, jos joku ei osannut ottaa leikkiä leikkinä?
"Tattihallan pitäisi oppia ottamaan rennosti, ei ole minun vikani, jos hänellä menee asiat tunteisiin", Kaamostassu huokaisi teatraalisesti ja katseli ympärilleen. Tulisiko Jääviilto hakemaan hänet pian harjoituksiin? Toivottavasti, hän meinasi kuolla tylsyyteen!
"Sielutassu, mitä sinä toljotat?" Kaamostassu kysyi huomatessaan punertavan kollin katsoessa eteensä.
"Hysst, katso! Ampiainen, ajattelin että voisin harjoitella saalistamista sen avulla", Sielutassu naukaisi hiljaa ja lähestyi otusta varovaisesti. Kaamostassu rutisti kulmiaan, mutta seurasi vanhemman kollin suunnitelmia. Hän kohautti olkiaan, Sielutassu oli ollut hänestä aina outo ja kummallinen. Sielutassu loikkasi ampiaisen kimppuun ja huitoi sitä tassullaan. Raidallinen öttiäinen ei arvostanut kollin huitomisia, vaan pörisi äkäisenä oppilaan ympärillä. Kaamostassu seurasi tilannetta uteliaana ja istahti hieman kauemmaksi katsomaan miten Sielutassu toimisi. Sielutassu loikkasi ja koppasi ampiaisen suuhunsa. Pian Sielutassu jäykistyi ja kolli siristeli silmiään. Kolli alkoi oksentamaan ja Kaamostassu havaitsi myös Sielutassun naaman turvonneen. Hänen oli vaikea pidätellä nauruaan, toinen näytti niin hassulta!
"Kaamostassu, köh. Hae apua, hae Hehkuaskel", Sielutassu kähisi henkeään haukkoen ja kollin oli selvästi vaikea puhua.
"Kuulostat niin hassulta! Miksi sinä söit sen ampiaisen? Olisihan tuoresaaliskasassa ollut riistaakin", Kaamostassu naukui edelleen nauruaan pidätellen, mutta Sielutassun kasvojen turpoessa enemmän, hän retkahti maahan nauramaan. Sielutassu oli todella kaikista hassuin ja kummallisin kissa kenet hän oli ikinä nähnyt! Sielutassun valkuaiset vilkkuivat ja Kaamostassu vilkaisi toiseen.
"Mihin sinä tarvitsitkaan apua?" Kaamostassu kysyi, mutta vastaukseksi sai vain pihinää.
"Miksi tämä klaani on täynnä mykkiä?" kolli kysyi turhautuneena ja tuuppasi Sielutassua. Kollin ruumiista oli kuitenkin elo kaikonnut ja kolli räpäytti silmiään. Sielutassu näytti hänestä edelleen huvittavalta eikä hän oikein tuntenut mitään surun tunteita.
"Sinä näytät ja kuulostat niin hassulta!" Kaamostassu kikatteli itsekseen ja katsoi sitten kuollutta kissaa vakavana.
"Mitäpä tulit tielleni, pidä hauskaa Pimeyden metsässä... Mutta et sinä minua tästä voi syyttää, ehei. Ehkä olisi kannattanut jättää ampiainen syömättä. Enhän minä tajunnut mihin sinä apua tarvitsit, olisit pyytänyt apua selvemmin", Kaamostassu naukaisi hiljaa. Kolli kavahti sitten, muuthan pitäisivät häntä murhaajana, jos hän vain seisoskelisi tässä!
"Apua, Hehkuaskel apua!" Kaamostassu huuti hätääntyneen oloisena ja tanssahteli Sielutassun ruumiin ympärillä. Kissoja alkoi kerääntyä kuolleen kollin luokse ja tässä kohtaa hän perääntyi.
"Hän nielaisi ampiaisen ja meni sitten tuollaiseksi epämuodostuneeksi, tirsk. Hassua, eikö? Eikö, no ei sitten", Kaamostassu maukaisi vieressään olevalle Kylmäliekille ja vilkaisi vielä Sielutassuun. Hän sai muutamilta kissoilta osakseen halveksuvia katseita ja Huomenkyyhky oli juuri avaamassa suutaan, kun hän pakeni tilanteesta. Miten muut kissat eivät nähneet tilanteen valoisia puolia? Miksi kissojen ylipäätään piti mennä kuolemaan? Hänen veljensäkin oli nähnyt toisen kissan kuoleman, mutta kolli ei vain ymmärtänyt. He eivät taistelleet kuolemaa vastaan, muut olivat vain heikkoja. Kaamostassu ei tulisi kuolemaan hevillä! Muut saisivat syyttää vain itseään kuolemasta. Kaamostassu sukaisi tassuaan eikä voinut olla nauramasta, kun hänen mieleensä tuli Sielutassun turvonneet posket. Olikohan kukaan nähnyt koskaan yhtä omituisen näköistä kissaa? Kaamostassu suuntasi röyhkeästi tuoresaaliskasalle ja nappasi itselleen pienehkön hiiren. Kuoleman seuraaminen oli rankkaa, nyt hän tarvitsisi todella pienen tauon. Kenties hän voisi kehitellä jotain mielekästä tekemistä itselleen, ainakaan Jääviillon pärstää hän ei jaksaisi toljottaa. Kaamostassu haukkasi hiirestä palasen ja seuraili aukion hälinää mietteliäänä. Miten muut jaksoivat hössöttää jonkun pahaisen ja mitättömän oppilaan kuolemasta näin paljon? Kollioppilas huokaisi dramaattisesti ja jatkoi ateriointiaan mietteliäänä. Missäköhän hänen sisaruksensa menivät? Hänen olisi pakko päästä kertomaan Myrskytassulle ja Pyräkkätassulle siitä mitä hän oli kokenut! Kuolema oli Kaamostassusta osittain kiehtovaa, osittain epämiellyttävää. Muiden kuolemat eivät tuntuneet hänestä oikeastaan... miltään? Kaamostassu tutki sisintään ja huomasi, että hänen tunteensa olivat tyhjät Sielutassua kohtaan. Hän ei kokenut mitään empatiaa kollia kohtaan saatikka toisen läheisiä kohtaan. Kaamostassu kurtisti kulmiaan. Hänen pitäisi ottaa selvää kokivatko hänen sisaruksensa samoin. Tunnerikas kissa kolli kyllä oli, mutta vain hieman eri tavalla. Empatiaa hän ei muistanut kokeneensa koskaan. Ei Kaamostassu välittänyt muista sillä tavalla, hän koki enemmänkin muut kissat välineiksi, joiden avulla saavuttaa asioita tai mielihyvää. Kaamostassu toki välitti sisaruksistaan ja vanhemmistaan, mutta koki silti välittävänsä eniten itsestään. Kaamostassu oli kuitenkin huomannut, että muut kissat toimivat eri tavalla. Ehkä hän voisi saavuttaa kaikista eniten, jos ei paljastaisi kaikkia puolia itsestään. Kaamostassu räpäytti silmiään ja meinasi törmätä Pikkukaaokseen, joka asetteli kuollutta poikaansa aukiolle. Kaamostassu rykäisi muutaman kerran ja työnsi hiiren naaraalle.
"Sinun olisi varmasti hyvä syödä, menettäminen on varmasti rankkaa. Olen pahoillani Sielutassusta, olisinpa voinut tehdä enemmän. Tunnen itseni hieman syylliseksi, ehkä hänen kuolema olikin minun vikani... Olen hyvin pahoillani hänestä ja jos ikinä tarvitset juttuseuraa, tule vain minun luokseni", Kaamostassu naukaisi olevinaan myötätuntoisesti ja riiputti päätään surullisena. Pikkukaaos oli hetken hiljaa, kunnes pudisti päätään.
"Ei Sielutassun kuolema ollut sinun vikasi, sinähän yritit auttaa.. Ja kiitos, ei oikein ole nälkä", naaras naukaisi murheellisena ja kolli kosketti hännällään varovaisesti vanhemman kissan selkää. Kaamostassu käänsi Pikkukaaokselle sitten selkänsä ja onnistumisen mukava tunne levisi hänen kehoonsa. Pikkukaaos oli niellyt täysin hänen syöttämänsä valheet, heikoimmillaan olevat kissat olivat niin helppoja.. Kaamostassu nautti siitä, että hänellä oli ollut tilanteessa valtaa ja hän saisi varmasti myös huomiota muilta klaanitovereiltaan. Olihan hän juuri nähnyt oppilastoverinsa kuoleman. Kolli asettui makaamaan ja nautti lämmittävästä auringosta. Päivä oli ollut varsin onnistunut ja tätä seuraavat päivät tulisivat olemaan myös hyviä. Nyt hän oli pieni oppilasrukka, joka oli menettänyt pesätoverinsa traagisella tavalla ja joutunut todistamaan tukehtumista..

Olin saalistamassa Lumikkoviiksen kanssa, olin sinä päivänä oppinut paljon uutta! Opin ainakin hiipimisen, ja väijymisen. Minulla oli ollut varsin onnistunut ja hauska päivä Lumikkoviiksen kanssa. Olin onnistunut jopa nappaamaan hiiren, mutta se oli ihan pieni ja laiha. Kävelin eteenpäin pusikossa, olin haistanut myyrän. En oikein pitänyt myyristä, mutta ajattelin viedä tämän myyrän klaaninvanhimmille. Nenääni tulvahti tuttu haju, se haju kuului Eloklaanin Sypressitassulle.
"Hei", joku kuiskasi takaani, nielaisin kovalla äänellä. “Sypressitassu?” naukaisin hölmistyneenä, ja käännyin ympäri. "Hiljempaa!" ruskea naaras sähähti. Hän vilkuili hiukan huolestuneen näköisenä ympärilleen, ehkä hän pelkäsi että täällä on muita. "Onko täällä muita? Partiota? Ystäviä? Mestaria?" Sypressitassu tiedusteli. "Ei vain minä ja Lumikkoviiksi", vakuuttelin Sypressitassulle silmät loistaen, pidin hänestä kovasti. "Lumikkoviiksi?" Sypressitassu kysyi ja kallisti päätään. "Niin mestarini", vastasin Sypressitassulle. Kuulin askelia, Lumikkoviiksi oli tulossa. Sypressitassu hyppäsi nopeasti piiloon lähimpään pensaaseen. "Onko täällä joku muu?" Lumikkoviiksi uteli, ja haisteli ilmaa. "Ei", vastasin mestarilleni nopeasti, mutta valehteleminen tuntui pahalta. "Mene vain edeltä leiriin saalistan vielä hiukan", jatkoin heti sen perään, Lumikkoviiksi nyökkäsi hyväksyvästi. Lumikkoviiksi katosi näkyvistä, mutta odotimme vielä hetken varmuuden vuoksi. "Ensikerralla uusi ratkaisu", Sypressitassu mutahti, ja pyyhki mutaa kuonoltaan. "No mitä nyt? Miksi halusit jäädä?" naaras kysyi naurahtaen ahdistuneesti. "Tuota…" ähkäisin ahdistuneesti, eikä se auttanut mitään kun Sypressitassu naurahti. "Haluan vain viettää aikaa kanssasi, mutta nyt minun on kai paras saalistaa jotain, ettei Lumikkoviiksi ala epäilemään jotain. Nähdään tänään kuuhuipun aikaan", selitin Sypressitassulle, ennen kuin naaras ehti vastata, kosketin nenälläni hellästi tämän poskea, ja juoksin nopeasti pois paikalta. Jolkotin pensaikkoon, ja etsin samalla saaliin hajua. Minua pelotti, että jos naaras ei tulekkaan kuuhuippuna tapaamaan minua. Ja minua pelotti myös se, että jään kiinni. Mutta ne ovat illan murheita, nyt keskityn saalistamaan jotain.

// Sypressi?