Hilleripilvi ei olisi voinut kuvitella olevansa onnellisempi missään muualla kuin tässä Kaamoskukan alla, vasten hänen lämmintä kehoaan. Hänen kurkussaan hyrisi kehräys, josta kuulsi läpi niin syvä mielihyvä, että se sai kollin korvat ihan kuumottelemaan.
Kaamoskukan seuraavat sanat saivat Hilleripilven sydämen miltei pomppaamaan ulos hänen rinnastaan. Tarkoittiko tämä todella sitä, mitä oli juuri sanonut? Hän kohottautui hieman ylöspäin suurikokoisemman kollin alla, mutta toinen painoi häntä yhä alaspäin painollaan.
“Jos se vain olisi mahdollista, ottaisin sinut yksin ja ainoastaan”, hän kuiskasi ääni väristen niin syvästä kiintymyksestä, että se suorastaan puisteli häntä. Kaikki hänen unelmansa olivat juuri tulossa toteen, mutta kukaan muu ei saisi koskaan tietää siitä. “Ja haluaisin kuuluttaa siitä jokaiselle kuulevalle korvaparille…” Hän kietoi häntänsä tiukemmin Kaamoskukan hännän ympärille, haluamatta irrottaa kollista. “Mutta minä ymmärrän, että se ei ole mahdollista. Ei ainakaan tässä elämässä. Joten… olisiko sinulla ehdottaa minulla jotakuta sopivaa ‘kumppaniksi’?” Hilleripilvi hieroi päätään Kaamoskukan kaulaa vasten edelleen kehräten hurmioituneena.
Häntä puistatti pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisi leikkimään jonkun naaraan kumppania silkan imagon ylläpitämisen vuoksi. Se oli hänestä niin väärin. Mutta jos se oli se, mitä vaadittiin, että hän voisi olla edes tällä tapaa yhdessä Kaamoskukan kanssa, hän tekisi sen mukisematta.
Kaamoskukka oli sanonut haluavansa hänet, ja jo pelkästään se teki kaikesta siitä vaivan arvoisen.

//Kaamos? ;))

Kietaisin häntäni Hilleripilven ympärille ja vetäisin laikukkaan kollin lähemmäksi. Niin lähelle, että meidän viiksemme koskettivat ja tunsin kuinka sen voimasta sähkö väreili ilmassa.
“Hilleripilviseni, kyllähän sinä tiedät, että minä en halua sinun lähtevän”, kuiskasin kollin korvaan ja iskin toiselle karismaattisesti silmää. Hilleripilvi oli suorastaan, kuin langennut käpälieni juureen.. Mikä mahtava tunne!
“Enkä myöskään päästä”, jatkoin viikset leikkimielisesti värähdellen ja ketterästi kaadoin kollikissan maahan. Pitelin toista maassa, vaikka minä tiesin, ettei sille ollut mitään tarvetta. Ei Hilleripilvi siitä mihinkään karkaisi. Imin kollin tuoksua itseeni ja heittäydyin leikkisästi kollin päälle makaamaan. Taivas oli niin kaunis ja Hilleripilvi näytti entistäkin komeammalta, kun sinertävä taivas oli hänen takanaan.
“Ihan totta, mitä me tässä aikaillaan? Sinä haluat minut, tietenkin ja minä haluan sinut” sanoin yllättäen. Ja se oli totta. Minä halusin Hilleriåilven rinnalleni. Minun avullani hänkin olisi voittamaton.
“Kukaan ei vain saa tietää.. Ehkä sinä löydät itsellesi jonkun nätin ja kunnollisen naaraan “kumppaniksesi”. Tiedäthän, kulisseja on hyvä pitää yllä..” jatkoin mietteliäänä ja hymyilin karismaattisesti. Hämärähalla ei saisi tietää asiasta eikä oikeastaan kukaan mukaan. Ehkäpä siis olisi turvallisinta, jos kolli hankkisi myös itselleen kulissisuhteen. Klaanissa oli onneksi naaraita ketkä voisivat jopa olla hyväksi hänen imagolleen. Vaikka minä tietenkin olin ykkösvaihtoehto, mutta tässä tilanteessa pitäisi tyytyä johonkin minua huonompaan. Ehkä joku Henkäystähden tyttäristä olisi sopiva kissa tähän?

//Hilleri-Pilleri? ;)

Hilleripilven turkkia kihelmöi, kun hän ryhtyi lipomaan ensin varovasti, sitten varmemmin Kaamoskukan jalan haavoja. Hän oli ollut huojentunut kollin suostuessa hänen hoidettavakseen. He olivat olleet ennenkin lähekkäin - hyvä jos eivät toistensa turkkien sisällä - mutta tämä oli erilaista. Hän pystyi aistimaan sen myös Kaamoskukan käytöksestä. Tämä tila ei ollut vanhemmalle soturille millään tapaa tyypillinen, ja tavallaan Hilleripilveä kiehtoi nähdä toinen tässä valossa. Kaamoskukan oli luotettava häneen paljon päästäkseen hänet näin lähelle. Se kosketti häntä syvästi - mitään muuta hän ei ollut koskaan halunnutkaan kuin olla Kaamoskukalle hyödyksi.
“Olen varma, että Lammikkoloikan haavat näyttävät vielä ikävemmiltä”, hän naukaisi lipaisujen välissä ja vilkaisi sivusilmällä kolliin. Hänen naamallaan oli hilpeä virnistys. “Ja kun joskus hän pääsee minun käsittelyyni, pidän huolen, että jäljelle jää sellaisia jälkiä, jotka näkyvät ikuisesti.” Hän nuolaisi vielä viimeisen kerran yhtä Kaamoskukan haavoista, ennen kuin perääntyi askelella, jotta kolli pystyi nousemaan.
“En ole mikään parantaja, mutta ihan kelpo hoitaja kyllä, vai mitä?” Hilleripilvi katsoi Kaamoskukkaa kiusoittelevasti. Hetkellinen roolien vaihto oli saanut hänet ihan hurmaantumaan.
“Oliko sinulla vielä jotakin muuta minulle, vai pitäisikö minun palata muun partion perässä leiriin?” Täplikäs soturi kallisti päätään mukamas mietteliäästi, aivan kuin hän olisi oikeasti harkinnut moista vaihtoehtoa. Salaa hän kuitenkin toivoi Kaamoskukan pyytävän häntä jäämään. Hän halusi kuulla kollin sanovan hänen nimensä vielä kerran. Hän halusi kuulla, että Kaamoskukkakin halusi hänet.

//Kaamos? ;))

Hiljaisuusvarjo rämpi metsässä. Saalistuspartio oli sujunut suhteellisen hyvin, vaikka hän itse sanoikin. Hän oli onnistunut nappaamaan yhden viekkaan oravan ja nyt hän yritti löytää vielä jotain muuta saalista. Hän halusi olla avuksi, kun ilmat kylmenivät ja saalis oli niukassa.
Kolli yritti löytää jotain saalista, mutta hänen kuonolleen ajautui vain tutun kissan haju. Hän lähti hämillään seuraamaan sitä ja päätyi pian kasvotusten pienen pienelle aukiolle Kamomillapyörteen kanssa. Naaras tapitti häntä silmät suurina pääsky hampaissaan.
“Onko hyvä pyyntionni?” Hiljaisuusvarjo kysyi tassuttaen lähemmäs hymyillen. Kamomillapyörteen täytyi olla toisessa saalistuspartiossa tai sitten itsekseen saalistusretkellä. Hiljaisuusvarjo todella toivoi, että hän sai olla toverillinen vanhan ystävänä kanssa. Syöksyaskeleen tultua heidän välilleen kaikki oli tuntunut niin sekavalta ja hankalalta. Kolli ei oikein ollut tiennyt, kuinka hänen tulisi naarasta lähestyä.
“Joo. Kyllähän minä tämän pääskyn nappasin”, Kamomillapyörre naukaisi hieman hermostuneena laskettuaan saaliinsa hetkellisesti maahan. Valkea kolli nyökkäsi hänelle.
“Minäkin sain napattua oravan. Se oli kunnon jahti, usko pois! Se paholainen yritti saada minut hämilleen ja livistää paikalta vikkelästi, mutta minäpä olin fiksumpi!” hän lesoili ja saattoi nähdä ystävänsä kasvoilla pienen huvittuneen hymyn.
“Kuinka sinulla on muuten mennyt näin ylipäänsä? Onko huolia, murheita, turhia toiveita?” kolli kysäisi. Kamomillapyörre vilkaisi ympärilleen ja katsoi kollia vakavana. Hiljaisuusvarjo valmistautui kuuntelemaan, jos naaraalla todella oli joitain huolia ja murheita.

//Kamo?

Hilleripilven sanat olivat kuin hunajaa korvilleni.
“Voi Hilleripilvi, muruseni.. Sinä olet niin oikeassa, ihan totta. Tiedäthän, että tekisin koska tahansa samanlaisen palveluksen, jos joku kehtaisi vahingoittaa sinua? Kerrot vain minulle, niin hoidan hänet pois pelistä…” kihersin toisen korvaan ja hymyilin mahdollisimman hurmaavasti. Tiesin, että minun ei tarvitsisi yrittää hurmata Hilleripilveä, ei enää.. Hän oli minun ja vain ja ainoastaan minun. Näytin mielitietylleni loukkaantuneen jalkani. Olin tehnyt sen virheen, että olin aliarvioinut naaraan. Se oli toiminut hyvänä herätyksenä. En enää voisi aliarvioida klaanitovereitani. Olinhan minä paras, totta kai. Mutta oli pysyttävä valppaana, jotta kukaan ei pääsisi yllättämään minua. Muiden aliarvioimiseen oli helppo kompastua. Kun Hilleripilvi käski minua menemään makuulle, jotta hän voisi hoitaa haavojani, katsoin kollia hieman typertyneenä. Leopardilaikkuisen kollin käskytys tuli puun takaa enkä pitänyt siitä, kun muut käskivät.. Hilleripilvi oli kuitenkin eri asia. Hän ei ollut kuin muut. En kuitenkaan tiennyt pidinkö minä siitä ajatuksesta, että joku.. hoitaisi minua? Se oli niin vieras. Ei kukaan ollut ennen tehnyt mitään sellaista. Lopulta minä kävin kuitenkin makuulle ja virnistin Hilleripilvelle.
“Tee taikasi”, tuhahdun kollille hieman huvittuneena. Tämä tuntui asialta mitä naaraat ja rakastuneet kumppanukset tekivät.. Hilleripilvi alkoi sukimaan turkkiani ja irvistin hieman kivusta. Haavoja kirveli, kun niihin koski. Vaikka Hilleripilvi olikin minun uskottuni ja ehkä ainoa kissa kenestä todella välitin, oli minulla vaikeuksia rentoutua. Olin monien naaraiden ja kollienkin kanssa flirttaillessa aika fyysinen, mutta ei tämä siltikään ollut minulle mitenkään tyypillistä. Se fyysinen läheisyys ei ollut aitoa. Hilleripilven kanssa minä jopa halusin olla läheinen. Tiesin, että olin erilainen. Tiesin, että en kyennyt rakastamaan tai välittämään muista samalla tapaa, kun muut välittivät. Ei se minua haitannut, en kokenut jääväni mistään paitsi. Olin siitä huolimatta muita mahtavampi. Ilman rakkauttakin sain sen mitä minä halusin. Hilleripilvestä kuitenkin välitin omalla erityisellä tavallani. Meillä oli erityinen side, kolli oli minulle erityinen ja halusin pitää hänet lähelläni.

//HilleriPilleri? ;)

Aiheesta alkoi kiista, kuten Laineliekki oli päätellyt ja toivonutkin. Pian kuitenkin klaanin johdossa olevan Pikiturkin pinna loppui ja hän räyhäsi nuorille sotureille jotain heidän käytöksestään ja sai kaksikon hiljenemään.
Laineliekki jättäytyi kauemmas ja kulki siellä loppu matkan. Hilleripilvestä ei ollut hänelle juuri hyvää seuraa. Olisi hyvä idea jättää hänet siinä välissä yksikseen. Niin myös siniharmaa naaras itse saisi sen rauhan, jota oli halunnut.

Laineliekki siisti turkkiaan ja katseli klaanin menoa. Kuolonklaanin nuoret pennut sekoilivat jotain keskenään ja se oli jopa ihan huvittavaa seurattavaa. Se muistuttikin kuinka kauan siitä oli ollut, kun hän oli ollut pentu. Silloinkaan hän ei ollut ollut mikään suurin leikkien ystävä. Hän ei ollut oikein koskaan löytänyt intoa sisarustensa kanssa hulluilemisesta.
Naaras jatkoi turkkinsa pesemistä ja katseli muita kissoja. Heillä oli kaikilla jotain seuraa sillä välin, kun hän oli aivan yksin… Mutta asia oli hyvä niin! Eihän naaras edes halunnut itselleen seuraa! Ei hän sitä tarvinnut!
Laineliekki nousi tassuilleen ja päätti lähteä ulos. Matkallaan hän törmäsi suoraan Harakkahaaveeseen.
“Katsoisit eteesi, höyhenaivo!” naaras kivahti ja jatkoi matkaansa katsomatta enää taakseen. Hän kuuli vain kollin äänen, mutta ei selvittänyt, mitä hän oli oikeasti sanonut. Vähät hän siitä välitti. Vähät hän mistään välitti! Kaikki kissat olivat niin ärsyttäviä! Vain hänen asemallaa ja Henkäystähdellä oli väliä! Hän olisi joku päivä klaanin johtoportaissa ensimmäinen, eikä kukaan pääsisi pompottelemaan häntä enää ikinä!
“Hei, Laineliekki! Minne matka?” leirin suulla vartiossa istuva Maatuska kysyi. Naaras ei vastannut hänelle mitään vaan jatkoi vain matkaansa. Jokainen Kuolonklaanin kissa saisi jättää hänet nyt rauhaan! Hän ei tiennyt lainkaan miksi, mutta kaikki ärsytti häntä sillä sekunnilla enemmän kuin koskaan ennen!
“Vielä joku päivä kaikki nuo hyväuskoiset hölmöt saavat opetuksen ja näkevät, mitä oikea johtaminen oikein on! Sitten he saavatkin ihmetellä, mikä heihin iski!” Laineliekki murisi itsekseen samalla, kun antoi tassujensa johdattaa häntä pitkin metsää. Hän ei katsonut taakseen, eikä kyllä oikeastaan eteenkään. Hän vain kulki eteenpäin ja kirosi hiljaa Kuolonklaania ja kaikkia sen kissoja itsekseen.
Laineliekki ei sitä ehtinyt edes tajuta, kun hänen etutassunsa olivat jo veden varassa. Naaras ulahti ja löysi tasapainon pian joen pohjasta. Kuinka hän oli päätyny joen rantaan? Hän ravisteli poskiturkistaan vettä ja murisi itsekseen.
“Hienoa! Nyt olen kaiken lisäksi märkä! Voisiko tämä päivä paremmaksi mennäkään!?” hän sihisi hiljaa ja katsoi vauhkona veteen omaa heijastustaan. Hänen hengityksensä tiheni ja hän sivalsi veden pintaa kynsillään kuin repiäkseen kuvastuksensa pois siitä.
“Typerä joki!” hän sihahti hiljaa ja lähti harppomaan toiseen suntaan kiihtyneenä. Miksi maailma tuntui olevan hänen rauhaansa vastaan sillä hetkellä?

Lepakkohuuto kehräsi Rosmariinikynnen vitsailulle. Hän saattoi vain kuvitella kuinka raivoissaan Höyhenhalla oli siitä, että hänen tyttärensä meni rakastumaan johonkin hänen kaltaiseensa kanssa. Etenkin, kun Lepakkohuudon suhde naaraan emoon ei ollut ollut mikään parhain mahdollinen.
“Kuule, pieni koko on ominaisuus, joka on oikein hyödyllinen! Pystyn väijymään paljon paremmin!” kolli tokaisi ja esitti olevansa loukkaantunut Rosmariinikynnen kommentista.
“Niin, mutta et pääse pienillä jaloillasi pitkälle minkään perään. Vanhuudesta puoli kuollut päästäinenkin pääsisi sinua karkuun!” naaras leikitteli. Lepakkohuuto esitti loukkaantunutta.
“Anteeksi nyt vain, mutta vanhukset voivat olla paljon nopeampia kuin saattaisi kuvitella!” kolli naukaisi kovaan ääneen ja tönäisi naarasta hieman.
“Jos ne ovat yhtään samanlaisia kuin sinä, enpä usko”, hän kiusoitteli.
“Kutsutko sinä minua vanhukseksi!?”
“Tietysti. Sinun kuuluisi olla jo klaaninvanhimpien pesässä raihnaisen kehosi ja harmaantuvien karvojesi kera!” naaras sanoi siniset silmät ilkikurisesti välkkyen. Lepakkohuuto läpsäisi häntä lavalle.
“Arvosta itseäsi vanhempia, nuorukainen!” hän kehräsi ja vilkaisi taas taivaalla tuikkivia tähtiä. Hänen vanhempansakin olisivat varmasti siellä katsomassa häntä. Olisivatko he hänestä ylpeitä?

//Rosmy?

Hilleripilvi pidätti huokausta tuntiessaan Kaamoskukan hännän kiertyvän omansa ympärille. Tämä kolli - tämän tuoksu - sai hänen päänsä aivan pyörälle. Yksikään kissanminttu ei vetänyt vertoja sille euforian tunteelle, jonka tämä hurmuri sai hänessä aikaan.
Nyt ei kuitenkaan ollut aika antautua sen tunteen vietäväksi. Ei ennen kuin työt oli hoidettu pois huvin alta.
“Totta kai, Kaamoskukka. Teen sen oikein mielelläni”, täplikäs kolli kujersi tummaturkkisen soturin korvaan ja painautui tiukemmin tämän lämmintä kylkeä vasten. “Se ketunläjä saa katua sitä, että taittoi karvankaan sinun kauniista turkistasi. Jos Lammikkoloikka juonii mitään sinua vastaan, saan sen kyllä selville - tavalla tai toisella. Joten ole huoleti.”
Hilleripilven turkin läpi kulki väristys, joka johtui yltyvästä vihasta. Hän kuvitteli Lammikkoloikan käyvän armaan Kaamoskukkansa kimppuun, repivän hänen siististä turkistaan rumia tuppoja. Miten kukaan saattoi pystyä vahingoittamaan Kaamoskukan kaltaista eleganttia olentoa?
“Tiesin, että voin luottaa sinuun”, Kaamoskukka kuiskutti pehmeästi. Kollin ääni sai Hilleripilven lavat laskeutumaan rentoina alemmaksi. Kaamoskukka oli kunnossa, se kirottu Lammikkoloikka ei ollut onnistunut viemään tätä häneltä.
“Mihin se ruoja satutti sinua?” Hän kääntyi tarkastelemaan soturia tarkemmin.
Kaamoskukka vaihtoi asentoa niin, että Hilleripilvi näki hänen vasemman takajalkansa paremmin. Hän henkäisi nähdessään monia pieniä, tuoreita haavoja kollin reidessä. Hän nosti katseensa takaisin Kaamoskukan silmiin.
“Mene makuullesi”, hän käski, vaikka ei ollut varma, suostuisiko toinen tottelemaan. Yleensä Kaamoskukka oli se, joka jakeli käskyjä, ja hän se, joka totteli niitä. “Anna minun hoitaa noita, niin ne paranevat nopeammin.”

//Kaamos? ;)

Katseeni oli tiukasti taivaassa kiinni. Se oli alkanut pilvien katselulla, mutta nyt en enää tiennyt mitä minä katsoin. Kunhan vain.. tuijotin ilmeettömästi. Häntänikään ei heilahdellut tai viikset vapisseet, olin kuin kivi. Siinä hetkessä yhtä elottoman ja tyhjän oloinen. Päässäni risteili kyllä paljon ajatuksia, mutta en saanut oikein mistään kiinni. Se ei yllättänyt minua lainkaan. Pääni ei tuntunut olevan koskaan tyhjä, mutta en silti osannut ajatella oikein. Kuin minulla olisi ollut paljon riistaa, jota en olisi tajunnut siedä ja olisin vain tyytynyt kärsimään nälästä. Viime aikoina oli kuitenkin tapahtunut pahoja asioita. Kylmäliekki, isäni oli menehtynyt. Kolli oltiin löydetty ukkospolun läheltä ja hänen vammoistaan oli voitu päätellä, että hän oli jäänyt hirviön alle. Aiemmin minä olin pelännyt, että en saisi sitä näkyä päästäni. Että muistaisin kollin aina sellaisena. Mutta nyt minä en saanut Kylmäliekistä päähäni minkäänlaista näkyä. Se suretti. Kun ajattelin Kylmäliekkiä, näin vain kissan varjon. Hehkuaskel oli kertonut, että se kuului alkushokkiin, mutta… Mitä jos tämä oli tässä? Mitä jos Kylmäliekkikin hiipuisi mielestäni, kuten sisaruksenikin. Mitä jos jossain vaiheessa minä en muistaisi ketään? Nielaisin. Se tuntui suorastaan hirveältä ajatukselta, pahemmalta kuin kuolema. Minua lohdutti hieman mitä Hehkuaskel oli kertonut isäni vammoista. Naaras oli sanonut, että ne olivat niin pahat, että kolli oli kuollut todennäköisesti heti. Minusta Kylmäliekki oli kyllä näyttänyt siltä, että hän oli joutunut kärsimään ja paljon. Mutta minä en ollutkaan parantaja, vaikka tiesinkin yrteistä kaikenlaista hyödyllistä. Kylmäliekin kuolema tuntui vain niin epätodelliselta. Vastahan kolli oli tehnyt tehtäviään soturina. Välillä minusta tuntui, että pystyin kuulemaan kollin äänen aukion toiselta puolen. Mutta vaikka minä kuinka tähyilin, ei siellä koskaan näkynyt mitään..
“Hei, kuuletko minua??” havahdutti minut ajatuksistani ja siirsin katseeni hämmentyneenä valkoturkkiseen soturiin ketä en tiennyt nimeltä.
“Huhuilin sinua ainakin ikuisuuden, mitä ihmettä sinä teet?” tuntematon soturi naurahti kulmat kurtussa enkä saanut oikein sanaa suustani. Yritin muistella kollin nimeä, mutta en saanut sitä päähäni. Sitten muistin mitä Kylmäliekki oli neuvonut tekemään, kun kohtasi tuntemattoman kissan. Ojensin kollille käpäläni ja hymyilin leveästi.
“Susimieli”, esittäydyin virallisesti ja nousin ylös. En ollut ihan varma kuinka kauan minä olin möllöttänyt aukiolla ja minua hieman hävetti. Olinko minä jälleen antanut itsestäni oudon vaikutelman? Kuiden kuluessa olin oppinut huomaamaan, että olin monien klaanitoverieni silmissä todella outo. Harva sanoi sen ääneen, mutta olin vaistonnut sen monista kissoista. En halunnut olla "se outo", mutta en minä osannut olla kukaan muukaan kissa. En ainakaan sellainen karismaattinen ja pidetty.

//Salami?

Hymyilin tyytyväisenä, kun Hilleripilvi jätti partion ja lähti suunnistamaan minua kohti. Kolli myös aivan liian hyvä tavallisiin rivipartioihin. Ehkä minun pitäisi puhua Pimentovarjolle siitä, että kolli tarvitsisi oman oppilaan. Mietin jo kuka pennuistani olisi sopiva tapaus. Ehkä Vanamopentu? Naaraspentu vaikutti yllättävän voimakkaalta. Se kenestä tulisi seuraajani selviäisi vasta myöhemmin. Naaras oli tällä hetkellä kuitenkin vahvin ehdokas. Lillukkapennussa oli kuitenkin jotain. Naaras oli todella sisukas, mutta vastapuolena hän vaikutti ärsyttävältä ja sellaiselta kuka haluaisi aina tehdä oman päänsä mukaan. Tietyllä tapaa jälkimmäinenkin voisi olla pienissä määrin hyvä piirre. Minulla oli kuitenkin sellainen tunne, että naaras tulisi aiheuttamaan minulle vielä paljon ongelmia ja olin jopa harkinnut, että hankkiutuisin naaraasta eroon. Olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että seurailisin tilannetta. Ehkä naaraasta kasvaisi hyödyllinen tai vähintäänkin harmiton kissa, kuka olisi elämässäni lähinnä taustalla. Kun Hilleripilvi pääsi tarpeeksi lähelle, kipitin kollia vastaan häntä pörheänä ja pystyssä. Kosketin kollin otsaa kuonollani ja hymyilin sopivan viekkaasti.
“Hilleripilveni, minulla on ollut sinua niin ikävä”, naukaisin ja iskin kollille silmää, jonka jälkeen kosketin Hilleripilveä huolettomasti hännälläni. Kolli värähti kosketuksestani ja hykertelin tyytyväisenä. Taivas oli kaunis, sen sinistä kantta koristi vain muutama pilvi. Tämä oli täydellinen päivä Hilleripilven olemiselle.
“Tiedäthän, että en koskaan jättäisi meidän kahden kanssakäymistä vain kiusaamisen tasolle. Mutta ensin työ, sitten huvi”, kuiskasin kollille ja istahdin hänen vierelle. Nyt kun olimme kaksin oli minun aikani kertoa kollille suunnitelmastani.
“Sinähän tiedät Lammikkoloikan?” aloitin. Halusin tietää kuinka tuttuja he olivat. Hyvässä lykyssä kolli tiesi jo jotain.
“Se päällikön huumorintajuton ja tylsä tytär? Mitä hänestä?” Hilleripilvi uteli ja nyökäytin päätäni.
“Samasta kissasta puhumme. Hän juonii minua vastaan jotain, tunnen sen luissani. Muutama auringonnousu sitten hän halusi pitää taisteluharjoitukset minua vastaan ja hän yritti melkein tappaa minut! Hän ei tietenkään onnistunut siinä ja hävisi minulle, mutta hänen käytöksessään oli jotain outoa. Olen useamman kerran havahtunut siihen, että hän tuijottaa minua jostain. Hilleripilvi rakas, voisitko sinä ottaa selvää mitä on meneillään?” selitin hieman dramaattisesti ja kietaisin häntäni kollin oman ympärille. Kuinka Hilleripilvi voisi sanoa minulle ei, kun minulla oli tarjota hänelle ihan kaikki mistä kolli voisi koskaan haaveilla? Ja kollisoturi oli aidosti ainoa kenelle halusin antaa tässä maailmassa kaiken.

//Hilleripilleri? ;)

Selvä juttu - perhe oli Laineliekin arka paikka. Naaras ei vaikuttanut arvostavan lainkaan sitä, että Hilleripilvi oli puhunut tämän sisaruksista alentavasti. Ei sinänsä mitenkään kriittisen uutta tietoa, monella kuolonklaanilaisella oli vahvat siteet omaan perheeseensä, olivatpa nämä miten mänttejä hyvänsä. Se oli tosin jotain sellaista, mitä Hilleripilveltä oli aina uupunut.
Kun keskustelu siirtyi yllättäen parantajiin ja siihen, miten hyödyttömiä nämä oikeastaan olivatkaan Laineliekin näkökulmasta, Hilleripilvi ei voinut olla miettimättä, oliko naaraalle kenties jäänyt jotakin hampaankoloon.
“No mutta oletkos miettinyt, että jos kaikille opetettaisiin vain hieman parantamista, meillä ei olisi ketään, joka osaisi hoitaa oikeasti vakavia vammoja tai sairauksia? Ja ilman parantajia me oikeat soturit joutuisimme haaskaamaan kallisarvoista aikaamme joidenkin haisevien rehujen metsästämiseen.” Hilleripilvi nyrpisti nenäänsä pelkälle ajatukselle. Hän muisti hyvin elävästi, millainen löyhkä Hehkuaskelen pesästä tulvahti aina vastaan.
He jatkoivat väittelyä parantajien tarpeellisuudesta, kunnes partiota johtanut Pikiturkki käski heitä pitämään pienempää suuta. Keskustelu soturien välillä tyrehtyi siihen, eikä Hilleripilvi viitsinyt enää aloittaa sitä uudelleen.

Paluumatkalla Hilleripilven huomion kiinnitti tumma vilaus metsässä. Täplikäs kolli katsahti muihin partion jäseniin - kukaan ei vaikuttanut huomanneen sitä hänen lisäkseen. Siispä hän ajatteli nähneensä vain harjoja ja jatkoi matkaa joukon hännillä laahustaen.
Kohta kuitenkin sama toistui uudestaan, ja silloin Hilleripilvi tunnisti tutun, solakan hahmon, joka tarkkaili häntä puiden lomasta. Kaamoskukka viittoili hännällään häntä tulemaan luokseen.
Hilleripilvi hidasti askeliaan, kunnes lopulta pysähtyi. Hän keksi lennosta tekosyyn poistua porukasta: “Minä tulen perässä leiriin. Taisin syödä aiemmin jotain pilaantunutta, ja nyt se pyrkii ulos.”
Kukaan ei sanonut siihen mitään, mutta Pikiturkki heilautti häntäänsä kuitatakseen asian. Hilleripilvi vilahti pois polulta ja suuntasi Kaamoskukan perään. Tummaturkkinen kolli oli ehtinyt jo kadota johonkin, ja nuorempi soturi joutui pyörimään hetken paikoillaan hämillään, ennen kuin tunsi kosketuksen selässään. Hilleripilven korvanpäitä kuumotti nolostuksesta, kun hän kääntyi katsomaan entistä mestariaan, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen.
“Kutsuitko minut tänne vain kiusataksesi minua?” hän puhahti mukamas pahastuneena, mutta salaa hän toivoi sitä. Hän halusi Kaamoskukan huomiota.

//Kaamos? ;)

Potkaisin pikkukiveä turhautuneena ja murahdin itsekseni. Elämäni ja kaikki suunnitelmani tuntuivat junnaavan paikoillaan. Olin yrittänyt puhua Hilleripilven kanssa, mutta sopivaa tilaisuutta ei ollut tullut. Kolli oli ollut kiireinen ja vaikka olin huomannut, että kolli olisi halunnut lähteä kanssani kaksin kävelylle, ei toisella ollut aikaa. Jonkun toisen kissan kohdalla olisin miettinyt kuulivatko korvani vain valheita, mutta Hilleripilveen minä luotin todella paljon. Kolli oli oikea tassuni. Silti minua ärsytti, että leopardilaikkuinen kolli ei voinut raivata minulle tarpeeksi aikaa. Olin ehtinyt nopeasti mainita Lammikkoloikasta ja Hilleripilvi oli vaikuttanut kiinnostuneelta, mutta sitten Virtaviima oli keskeyttänyt meidän keskustelun enkä ollut ehtinyt kertoa juttuani loppuun. Jurotassu piti minut myös kiireisenä. Suhtauduin kollin koulutukseen vakavasti ja ankarasti. En antanut Jurotassun pitää kovinkaan paljoa vapaapäiviä. En kestäisi sitä, jos minun oppilaastani kasvaisi joku typerys kuka ei hallitsisi mitään taitoa hyvin. Tai joku pehmo kuka juoksisi heti soturina liehittelemään jotain säälittävää erakkoa. Olin kouluttanut vain Hilleripilven, joten rimani oli korkealla. Hilleripilveä parempaa kissaa oli suorastaan mahdoton löytää. Jurotassusta ei voisi koskaan kasvaa hänen kaltaistaan, mutta ehkä kollista tulisi kuitenkin kelvollinen kissa ketä ei tarvinnut hävetä. Käpäläni olivat johdattaneet minut syvemmälle metsikköön. Olin kadonnut leiristä heti Jurotassun saalistusharjoitusten jälkeen. Minua ei kiinnostanut partioida, olin paljon tärkeämpi ja kiireisempi kissa niihin hommiin. Tavalliset soturit, kuten Rosmariinikynnet ja Säihkysielut voisivat hoitaa ne hommat. Minun taitoni ja älyni menisivät aivan hukkaan, jos käyttäisin kaikki päiväni jossain rajoilla ja saalistusmetsillä pyörimiseen.
“Hiirenpapanat”, sähähdin, kun astuin orapiikkiin ja meinasin kompastua yllättävän kivun seurauksesta. Pysähdyin ja yritin saada hampaillani otteen piikistä, mutta se tuntui menevän vain syvemmälle. Näykkäsin anturaani, mutta en saanut piikkiä esille. Kohotin ylähuultani turhautuneena. Olin ollut hetki sitten Hehkuaskelen vastaanotolla Lammikkoloikan vuoksi enkä pitänyt siitä, että joutuisin sinne heti uudelleen. Murahdin turhautuneena ja käännyin. Taas kallisarvoinen aikani menisi hukkaan. Sitä paitsi parantajanpesä löyhkäsi ihan hirveältä. Mieluummin olisin mennyt mihin tahansa muualle.

Ilahduin, kun Särösärinä oli kanssani samoilla linjoilla. Ehkä kolli voisi joskus harjoitella kanssani taistelua? Tuntui jopa oudolta ajatella, että voisin pyytää jotakuta tuttua kissaa viettämään kanssani aikaa. Samalla se tuntui hyvältä. Ehkä jonain päivänä voisin kutsua Särösärinää ystäväkseni tai ainakin kaveriksi. Ongelma oli vain se, että minulla ei oikein ollut ajatuskaan miten ystäviä tehtäisiin. Mietin tietäisiköhän Lampiväre tai Lätäkkölempi aiheesta enemmän? Siskoni vaikuttivat kissoilta keillä voisi ollakin sosiaalista elämää. Päätin, että ottaisin asian varovaisesti puheeksi heidän kanssaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa säälittävältä kissalta kenen ystävä kukaan ei halunnut olla. Etenkin perheeni seurassa olin tarkka imagostani eikä minun edes tarvinnut mainita Tuhkajuovaa. En koskaan voisi kysyä emoltani sosiaalisista suhteista. Hänhän pitäisi minua aivan hiirenaivoisena! Särösärinästä ehdotukseni oli ainakin sen verran hyvä, että hän myöntyi lähtemään mukaani metsään. Vastasin kollin pieneen hymyyn omallani. Vaistosin, että kollikaan ei ollut tälläisissä tilanteissa, kuin kala vedessä. Se rentoutti minua hieman. Kun pääsimme metsään, Särösärinä esitti minulle todella yllättävän, mutta hauskan kysymyksen. Siihen vastaaminen tuntui jopa hieman laittomalta. Enhän minä yleensä käyttänyt aikaani emoni mielestä turhista asioista jutusteluun. Mutta juuri nyt se oli sitä mitä minä kaipasin, vaikka en sitä halunnutkaan itselleni myöntää.
“Hmm, minä pidän monista asioista. Mutta erityisesti hiirenkorvan loppupuolella metsä on suorastaan loistossa. Ja tietyllä tapaa minusta on hienoa katsoa, kun metsä elää omaa elämäänsä. Tiedäthän, linnut rakentavat pesiään, oravat keräävät tammenterhoja ja jänikset loikkivat niityllä. Se on se luonnon tasapaino, Pimeyden metsä on tarkoittanut luonnon tällaiseksi”, kerroin ajatuksistani ja vilkaisin Särösärinää. Olinpas minä intoutunut puhumaan, ehkä jopa liikaakin.. Kaduin välittömästi sitä miten avoimesti olin selittänyt, pitiköhän kolli minua nyt aivan höyrypäisenä?

//Särö? :)

Kuuntelin naaraan sanoja taisteluharjoitusten tärkeydestä. Osiksi pystyin samaistumaan hänen ajattelutapaansa, mutta halusin uskoa ettei taistelutaitoja tarvittaisi ainakaan lähitulevaisuudessa.
“Niin, olen samaa mieltä”, totesin naaraan aikaisempaan lauseeseen, kun tämä ehti jo esittää uuden kysymyksen. Hän kysyi lähtisinkö hänen kanssaan kävelylle. Yllätyin hieman, koska kysymys oli minulle täysin uusi. Ei minulla ollut aikaisemmin ollut muita ystäviä kuin Säihkysielu, mutta kai voisin ajatella tämän samanlaisena. Juttelisimme ja tutustuisimme ja meistä tulisi ehkä ystäviä. Näin saisin ehkä laajennettua ystäväpiiriäni ja en tuntisi oloani enää niin yksinäiseksi kuin aikaisemmin.
“Lähdetään vain”, vastasin ja katsoin nopeasti Lammikkoloikkaa takaisin silmiin. Tuo palautti päänsä kallistetusta asennosta ja nyökkäsi. Annoin suuni kääntyä pieneen hassuun hymyyn. Olin todella kiusallinen tälläisissä tilanteissa.
“Mistä sinä pidät eniten metsässä?” kysyin kääntyen Lammikkoloikan vierelle. Tassutimme leirin uloskäynnin kautta metsään. Tutut tuoksut täyttivät nenäni ja korvani valpastuivat heti. Kehoni tiesi miten suhtautua metsään, mutta se ei tiennyt kuinka suhtautua toisiin kissoihin, typerä keho. En ikinä osannut nauraa oikeassa kohdassa, osasin vain olla vakava ja sovitteleva. Ne olivat minun ainoita vahvuuksiani vuorovaikutuksessa.

//Lammikko?

Nyökkäsin Särösärinälle ja viitoin hänet tulemaan mukanani kauemmaksi sisäänkäynnin hälinästä. Pidin sellaisia kissoja hieman epäkohteliaina ketkä jäivät lorvimaan muiden tientukkeeksi. Kun pääsimme sopivalle ja kuivalle kohdalle, istahdin sopivan kohteliaan välimatkan päähän ja kääräisin häntäni käpälieni päälle.
“Kiitos kysymästä, ihan hyvin. Minä olen…”, nau’uin ja jouduin oikein miettimään mitä olinkaan tehnyt.
“...saalistanut ja partioinut”, lopetin lauseeni pienen tauon jälkeen ja räpäytin silmiäni tajutessani kuinka surulliselta tuo kuulosti. Kun muut kissat kertoivat kuulumisistaan, he kertoivat siitä miten he olivat nähneet ystäviään tai viettäneet aikaa kumppaniensa kanssa. Tai vähintään perheensä kanssa.. Minä en ollut tehnyt mitään tästä, ainoat sosiaaliset kontaktit olivat olleet partion muut kissat ja saalistamassa. Paitsi sitten muistin, olinhan minä pitänyt taisteluharjoitukset. Ilmeeni kirkastui hiukan.
“Ja pidin minä myös taisteluharjoitukset! Miten sinun päivääsi kuuluu?” lisäsin vielä ja esitin mustavalkoiselle kollille jatkokysymyksen. Olin nähnyt Särösärinän muutamia kertoja Säihkysielun kanssa, mutta muuten minä en tiennyt kollin sosiaalisesta elämästä paljoakaan. En edes ollut varma oliko kolli Säihkysielun ystävä vai olivatko he vain sattumalta viettäneet aikaa, kuten me tässä.
“Ai, no nuo kuulostaa ihan mukavilta tavoilta viettää aikaa. Ketkä niissä harjoituksissa oli? Ja minä olen ollut partioimassa ja sitten vietin aikaa.. ystäväni kanssa”, Särösärinä selitti ja sukaisi etukäpäläänsä. Mietin kertoisinko kollille, että Hämärähalla oli ollut taisteluharjoituksissa. En uskonut, että kolli oli Kaamoskukan ystävä tai mikään juorukello. Sitä paitsi kaikki kissat harjoittelivat joskus, ei siinä ollut mitään ihmeellistä enkä minä tiennyt miksi Hämärähalla ei halunnut kumppaninsa tietävän..
“Aamuraita, Neilikkasydän ja Hämärähalla. Minusta on tärkeä ylläpitää omia taistelutaitoja, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu”, kerroin Särösärinälle ja odotin uteliaana mitä kolli minulle vastaisi. Toivoin, että klaanitoverini olivat samaa mieltä taitojen ylläpidon tärkeydestä, vaikka en minä tietenkään pahastuisi, jos kolli olisi eri mieltä. Minusta oli kiehtovaa kuulla miten eri tavalla eri kissat ajattelivat mistäkin asiasta. Mitä enemmän kuita mittariini kertyi, sitä uteliaampi minusta tuli. Erityisesti nyt, kun olin hieman päässyt irtautumaan Tuhkajuovasta. Nykyään minua kiinnosti kaikkien muiden kissojen asiat ehkä jopa hieman liikaakin. Ehkä se oli se syy miksi Hämärähallan ja Kaamoskukan suhde kiinnosti minua niin paljon. Siinä oli jotain piristävää kipinää ja sähköä verrattuna minun omaan, harmaaseen ja tylsään elämääni missä ei tapahtunut yhtikäs mitään. Tunsin kuinka keskustelu oli hieman lipumassa loppuunsa enkä halunnut sen päättyvän. Aloin miettimään mitä minä keksisin. Särösärinä tuntui kissalta jonka seuraa minä jopa ehkä siedin.
"Tahtoisitko lähteä vaikka kävelylle?" ehdotin kollille mahdollisimman rennosti ja katsoin toiste pää kallellaan silmiin.

//Särö? :)

Aaltosalama väänteli hännänpäätään ärtyneenä. Hän ei voinut sietää sitä, kun eloklaanilaiset olivat niin olevinaan. Jopa sen jälkeen, mitä kuolonklaanilaiset olivat heille tehneet sodan jälkeen, nämä kissat pyrkivät edelleen rauhaan ja yhteiseloon heidän kanssaan. Miten vaikeaa oli tajuta vihje, että Eloklaani ei ollut ollut missään vaiheessa tervetullut tähän metsään?
“Kannattaa pitää katse omalla puolella rajaa, karvapallo”, punertava naaras sihahti eloklaanilaiskollille terävästi ja viittoi sitten Harakkahaaveen peräänsä. “Meillä ei ole aikaa jäädä jutustelemaan vihollisen kanssa.”
Eloklaanilainen näytti siltä, että oli aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta sitten joku tuli hänen viereensä ja vaiensi hänet. *Hyvä*, Aaltosalama ajatteli ja antoi karvojensa pikkuhiljaa silottua heidän kävellessään poispäin vihollisen partiosta.
Kun Aaltosalama pysäytti heidät kohta taas jatkaakseen sitä, mitä he olivat tulleet rajalle tekemään, hän vilkaisi vaistomaisesti selkänsä yli tulosuuntaansa. Silloin hänen häntänsä pörhistyi ja nousi pystyyn kiukkuisesti. “Ei voi olla totta”, hän murisi itsekseen.
Eloklaanilaispartio kulki verkkaisesti rajaa pitkin samaan suuntaan heidän kanssaan. Hekin näyttivät pysähtelevän merkkaamaan rajoja, mutta Aaltosalamaa se ei vakuuttanut. Hänestä tuntui että naapurit tekivät tuon tahallaan - eli siis pitääkseen heitä silmällä.
“Sitkeitä pirulaisia”, hän murahti ja osoitti korvillaan partiota Harakkahaaveelle, joka katsoi häntä vähän hämillään. “Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me yritämme saada nämä merkit jätettyä ennätysvauhtia tai käskemme tuota partiota painumaan kuuseen kintereiltämme. Sinä saat tehdä valinnan.” Aaltosalama katseli nyt nuorempaa soturia kiinteästi. Hän ei aikonut viedä klaanitoveriaan kiistelemään eloklaanilaisten kanssa vasten tämän tahtoa. Joko he yhdessä muodostaisivat lujan linjan tai sitten he suorittaisivat tehtävänsä rivakammin ja palaisivat muun partion luo.

//Harakka?

Pudottuani puusta palasin Lammikkoloikan kanssa takaisin leiriin, jotta parantajat saisivat tarkistaa minut. Puusta tippuminen ei satuttanut minua, mutta päätimme silti, että nopea käynti voisi olla paikallaan. Painuin pesään hyvästellen Lammikkoloikan. En kuitenkaan jäänyt pesään pitkäksi aikaa, sillä Hehkuaskel vakuutti, ettei minussa ollut mitään vikana, jos kerta mihinkään ei sattunut eikä hänkään huomannut mitään. Kiitin parantajaa kohteliaasti ja poistuin. Pieneksi harmikseni Lammikkoloikka ei ollut enää aukiolla, mutta en nyt olettanutkaan naaraan jäävän heti odottamaan minua. Painuin Säihkysielun luokse aukion laidalle. Kollin iloinen ilme sai minutkin jo paremmalle tuulelle epäonnistumisestani huolimatta.
“Näin, että kävit parantajan pesällä, onko kaikki hyvin?” toinen kysyi heti hiukan huolissaan. Pudistin päätäni ja koitin hymyillä hiukan, vaikkei se ollutkaan minulle luontevaa sitten lainkaan.
“Tipahdin puusta saalistaessani. Minua ei tokikaan sattunut. Hehkuaskelkin totesi minun olevan kunnossa”, kerroin kumppanilleni rauhalliseen sävyyn. Olimme päässeet yli kumppanuutemme aiheuttamasta varovaisesta uutuuden kauhusta ja nyt olimme keskenämme taas kuin parhaat ystävät, ainakin yritimme olla. Säihkysielu osoitti enemmän kiintymystään kuin minä, sillä olin huono sellaisissa jutuissa, mutta ei kuitenkaan liikaa että muut epäilisivät. Minusta näin oli mukavaa. Ei tarvinnut kertoa kellekään, mutta Säihkysielu silti tiesi mitä hänestä ajattelin ja ne pienet kuiskaukset auringon laskettua ennen nukkumaan menoa, sekä kahdestaan kävelyt ja saalistuspartiot tekivät sen kaiken täydeksi. En kaivannut elämääni muuta. Pidin myös siitä kuinka saatoin Säihkysielun kanssa ollessani rentoutua ja olla todella oma itseni. Se oli minulle yksi tärkeimpiä asioita suhteessamme. Toinen tärkeimmistä asioista oli, että Säihkysielu koki olonsa hyväksi. Haluisinhan ennen kaikkea vain pitää toisen turvassa ja onnellisena.
“Hyvä sitten”, kolli naukaisi ja herätti minut ajatuksistani. Nyökkäsin ja hymyilin taas pienesti.
***
Olin tulossa partioni mukana leiriin. Yritin vilkuilla ympärilleni, jos Säihkysielu olisi jo päässyt omasta partiostaan takaisin, mutta en nähnyt kollia missään. Kumppanini sijaan katseeni osui Lammikkoloikkaan. Naaraan kasvoilla vilahti pieni hymy, kun huomasin hänet.
“Hei, sinä taidat olla kunnossa, mitä Hehkuaskel ja Sumutuuli sanoi?” soturi naukaisi, kun astelin tämän luokse kera kohteliaan nyökkäyksen.
“Eivät he löytäneet minusta mitään vammoja. Olen ihan kunnossa”, vastasin rauhallisesti, mutta vältellen kuitenkin katsekontaktia. Minua ehkä hieman vaivaannutti. En oikein ollut ihan varma miksi, mutta niin vain teki.
“Miten sinun päiväsi on sujunut?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Olin ehkä sanavalmis johtotilanteissa, mutta tässä kohtaa en yhtään tiennyt miten minun olisi kuulunut lähestyä klaanitoveriani. Yleensä toinen osapuoli johti vuorovaikutustilanteissa puhumisen, joten minun ei tarvinnut kauheasti sanojani pähkäillä.

//Lammikko?

Käpäläni nykivät unen tahtiin. Olin ollut aamuyön partiossa mukana ja sen jälkeen painunut pehkuihin jatkamaan uniani. Pidin huolta siitä, että sain joka päivä nukuttua tarpeeksi. Inhosin sitä tunnetta, kun olin väsynyt. En ollut silloin parhaillaan, vaikka ainahan minä upea olin.. Halusin vain varautua kaikkeen. Näin unta siitä, että olin taistelemassa eloklaanilaisia vastaan, mutta yhtäkkiä uneni vastus alkoi tökkimään minua ja havahduin.
“Kaamoskukka, vieläkö sinä nukut?” kuului ääni jostain kaukaa. En olisi millään jaksanut herätä, mutta lopulta raotin silmiäni ja katsoin häiritsijää kyllästyneenä. Se oli Lammikkoloikka, Tuhkajuovan ja Henkäystähden tylsääkin tylsempi tytär. Ärsyyntyneisyys vaihtui uteliaisuuteen, sillä naaras oli viimeinen kissa kuka harrasti muiden herättämistä huvikseen. Arvelin, että naaraalla oli kuitenkin jotain tylsää asiaa, kuten kutsu partioon. Kömmin pystyyn ja venyttelin etukroppaani. Sen jälkeen katsahdin klaanitoveriini uteliaana.
“Lähde kanssani harjoittelemaan taistelua”, Lammikkoloikka tokaisi ja kääntyi heti lähteäkseen. Kun naaras ei katsonut, väläytin hänelle hampaitani. Kuinka toinen kehtasi käskeä minua, mietin ja nostin ylähuultani halveksuvasti. Sitä paitsi taistelutaitoni eivät todellakaan kaivanneet hiomista, mutta kaipa naaraan omat kaipasivat. Sellaistako se oli olla huono jossain asiassa? Jatkuvaa harjoittelua oppilaan tapaan.
“Tuletko? Olen käsittänyt, että sinä et häviötä pelkää”, Lammikkoloikka huikkasi viileästi ja kiirehdin naaraan perään. Minäkö, häviäisin? No nyt hänellä oli hieman turhat luulot itsestään ja olin valmis viemään ne naaraalta. Se tuskin vaatisi hirveästi taitoa.
“Et tietääkseni ole mikään mestarini”, totesin päästyäni savunharmaan kissan rinnalle ja kohotin toista kulmaani. Vaikka olinkin jo nyt täynnä naaraan tapaa puhua, paloin halusta ottaa selvää mikä hänen agendansa oli. Kukaan ei nimittäin järjestänyt taisteluharjoituksia huvikseen, eihän?
“Sinä olet sopiva vastus. Minä olen kestävä ja voimakas, sinä nopea ja… Tiedäthän, tuollainen luikku? Eikö sinustakin olisi hyvä, että me harjoittelisimme toisiamme vastaan? Minusta ainakin voisimme oppia jotain”, naaras vastasi tyynesti ja siristelin silmiäni.
“Minullako, opittavaa sinulta? Älä unta näe”, pyöräytin silmiäni huvittuneena, mutta en voinut kieltää, että taisteleminen aikuista kissaa vastaan oli jopa hauskaa. Sääli vain, että naaras oli Henkäystähden tytär. Toinen varmaan ryntäisi isänsä luokse heti, jos vähänkin muiluttaisin häntä.

Kun saavuimme sopivalle aukiolle, nostin häntäni ylpeästi pystyyn ja kohotin kuonoani hieman ylimielisesti. En ollut nähnyt Lammikkoloikan taistelevan ennen, mutta en uskonut, että naaras olisi siinä mitenkään kovin kummoinen. Aloin kuitenkin jo hieman kyllästyä odotteluun enkä kuunnellut puoliakaan siitä mitä naaras selitti. Jotain taisteluasennoista ja liikkeistä, blaa blaa.
“Aloitetaan jo. Minä en tullut kuuntelemaan luentoasi, vaan taistelemaan”, huokaisin kärsimättömänä ja nostelin etukäpäliäni. Halusin jo päästä upottamaan kynteni naaraan turkkiin.
“Taistelemme kynsin, se ei varmaan ole sinulle mikään ongelma?” naaras kysyi ja mittaili minua katseellani. Siristin jälleen silmiäni. Tiesikö hän jotain? Oliko Jurotassu juorunnut? Oliko tämä jokin ansa?
“Jos sinä haluat, niin kaipa se sopii”, kohautin olkiani ja liu’utin kynteni ulos.
“Selvä, aloitetaan sitten.”
Aloin kiertämään naaraan kanssa kehää. Tarkkailin häntä koko ajan katseellani ja pyrin lukemaan naaraan jokaisen pienenkin eleen. Lopulta kyllästyin odottamaan, että naarassoturi hyökkäisi, vaan syöksyin hänen kimppuunsa. Viilsin naarasta vatsaan ja loikkasin sen jälkeen kauemmaksi. Kuulin naaraan ähkäisevän ja virnistin tyytyväisenä. Noinko helposti naaras oli luovuttamassa? Hän olisi niin helppo-. Samassa lensin ruohikkoon selälleni. Olin uppoutunut omiin erinomaisiin ajatuksiini ja naaras oli päässyt yllättämään. No, kaipa sitä piti antaa huonommalle tasoitusta. Pääsin nousemaan takajaloilleni ja iskin naarasta poskeen. Lammikkoloikka kuitenkin potkaisi minua ja lensin ulahduksen saattelemana maahan. Purin huultani, miten naaras olikin osunut noin kovaa? Lammikkoloikan potku ei ollut todellakaan tappava, mutta minua ärsytti miten hän oli kehdannut osua noin kovaa. Raivo alkoi elää sisälläni kasvavan liekin lailla ja ajatus mahdollisesta häviöstä ei ainakaan auttanut minua.
“Anteeksi, sattuiko sinuun? Ei minun ollut tarkoitus-”, naaras pahoitteli ja vilkaisin toista raivostuneena.
“Säästä selityksesi hiirenaivoisille! Onko tämä jokin ansa? Yritätkö tappaa minut?” sähisin Lammikkoloikalle ja nousin ylös välittämättä takajalan kivusta. Olin valmis tekemään naaraasta lopun.
“Pitäisikö sinun näyttää tuota par-”, Lammikkoloikka aloitti, mutta raivon sumentamana syöksähdin hänen kimppuun ja iskin hampaani hänen kaulaan. Lammikkoloikka ulvaisi yllättyneenä ja yritti ravistaa minut irti. Tarrasin kuitenkin vain lujempaa. Veri purskahti suuhuni ja tiesin, että saisin tapettua naaraan, jos vain haluaisin. Vaikka halusinkin toimia impulssien varassa, tiesin että päällikön tyttären tappaminen olisi maailman typerin veto. Olisihan minun pitänyt arvata että naaraalla oli jotain taka-ajatuksia! Lopulta Lammikkoloikka kierähti kyljelleen ja en ehtinyt kierähtää hänen altaan, vaan näin naaraan alle puristukseen. Lammikkoloikka kuitenkin nousi nopeasti ylös ja tuijotti minua silmät suurina. Oma katseeni oli kuitenkin vain naaraan kaulassa olevassa haavassa, josta vuoti verta. Kokeneena taistelijana näin kuitenkin heti, että Lammikkoloikka ei ollut missään hengenvaarassa, mutta naaraan olemus kertoi muuta. Lammikkoloikka tuoksui pelolta ja se sai minulle voimallisen olon. Sen avulla pystyi hallitsemaan muita, mikään muu ei ollut siihen yhtä tehokas keino.
“Eiköhän.. Eiköhän me lopeteta tähän”, Lammikkoloikka sai henkäistyä ja avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta hetken kuluttua hän sulki sen. Kampesin itseni ylös ja lähdin kulkemaan Lammikkoloikan kanssa yhtä matkaa. Tiesin toimineeni raivon ja äkkipikaisuuden vallassa typerästi. Jos Lammikkoloikka nyt kertoisi Henkäystähdelle, minä olisin mennyttä. Minun olisi korjattava tilanne.
“Otetaanko vielä uusiksi? Voittaja ei tainnut ihan selvitä”, kysyin leppoisasti ja sukaisin turkkiani.
“Otetaan vain. Tuletko kanssani Hehkuaskeleen luokse? Ehkä sinunkin olisi hyvä tarkastuttaa vammasi”, naaras vastasi viileästi ja nyökäytin päätäni. Oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa käydä parantajanpesällä, mutta kaipa se muodon vuoksi olisi ihan hyvä. Olisihan se epäilyttävää, jos vain toinen meistä olisi käynyt parantajalla.
“Joskus ystävien kesken käytävät taisteluharjoitukset hieman eskaloituvat, ei sen kummempaa”, Lammikkoloikka vielä lisäsi, mutta tiesin meidän molempien tietävän, että hän valehteli. Emme olleet ystäviä missään universumissa ja tiesin, että molemmat olivat tulleet harjoituksiin vain ajaakseen omaa asiaansa. En vielä tiennyt mitä Lammikkoloikka juoni, mutta aioin ottaa siitä selvää. Ehkäpä jopa Hilleripilvi voisi tehdä sen.. Kolli oli luottokissani, oikea käpäläni. Jos joku niin Hilleripilvi ottaisi selvää Lammikkoloikan aikeista. Päätin, että puhuisin Hilleripilvelle heti tänään. Kolli voisi soluttautua Lammikkoloikan ystäväksi ja hieman kysellä hänen suunnitelmistaan. Varovaisesti, totta kai. Kukaan meistä kolmesta ei ollut tyhmä. Ajatus uudesta suunnitelmasta ja pienestä, mutta ah, niin ihanasta juonittelusta sai minut piristymään. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan leopardikuvioiselle kollille meidän uudesta suunnitelmasta. Se oli myös mainio syy viettää lisää aikaa Hilleripilven kanssa. Olihan kolli minulle niin kovin rakas ja ansaitsi huomiotani enemmän, kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta kolli oli saanut sitä aivan liian vähän viime aikoina. Pennut, Hämärähalla, yök, ja oppilaani veivät aivan liikaa minun kallisarvoista aikaani. Ehkäpä kuitenkin tämä suunnitelma taas lähentäisi meitä. Onneksi pystyin luottamaan siihen, että kolli ei ollut unohtanut minua. Eihän kukaan voisi unohtaa Kaamoskukkaa.

//Viikonlopun KP-boosti käytössä

Uiveloyö ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta, mutta ei kuitenkaan ainakaan syyttänyt minua valehtelusta. Teki naaras mitä teki, se ei paljoa minuun vaikuttanut. Minä lähtisin omille teilleni, jos niin vain halusin, eikä hän minua voisi estää.
Lähdin nopeasti harppomaan pois, jossa naaras ei olisi enää pitkän aikaa kuuloetäisyydellä ja, että saisin taas oman rauhani takaisin. En halunnut muita tunkemaan nokkiaan minun asioihini. Varsinkaan, kun ne asiat olivat Virtausklaani ja Virtausklaanin kissat. Ne olivat yksin minun asioita, eivätkä kuuluneet kellekään muulle!
Kun uskoin olevani tarpeeksi kaukana, ryhdyin yksinkeskusteluun ja kuvittelin, että mukanani kulki joku, jolle saattaisin oikeasti puhua. Kukakohan sellainen kissa edes oli? Ei ainakaan emo tai isä. Kuka tietää, mitä he tekisivät minun yksityisillä ajatuksillani.
“Jospa vain joku päivä kaikki voisivat kadota, edes hetkeksi. Olisi niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi jatkuvasti olla raahautumassa jonnekin ja pitää kaikista koko ajan huolta samalla, kun huolehtisi siitä, etten tule hulluksi, kun en pääse omaan rauhaani”, mutisin hiljaa itsekseni ja harpoin eteenpäin metsässä. Ehkä löytäisin hyvän piilopaikan, johon mennä, jotta kukaan ei pääsisi häiritsemään minua enää?
“Joskus sitä ajattelee olisiko helpompaa vain karata Kuolonklaanista ja yrittää löytää oma yksinäinen paikka, mutta samaan aikaan se olisi myös melkoisen masentava ajatus”, totesin vielä itsekseni, kunnes huomasin hyvän kiven varjon johon asettua ja jonka alla jatkaa hiljaisempia mutinoitani.
Pian yksinäinen keskusteluni kuitenkin keskeytyi, kun toistamiseen Uiveloyö ilmestyi kuin tyhjästä. Katsoin naaraaseen hieman säikähtäneenä, mutta pidin kuononi kiinni kuin se olisi saanut minut katoaamaan. Jotain naaras kysyi saalistusonnesta, mutta sivuutin tämän kysymyksen oikeastaan täysin.
Uiveloyö kysyi vielä, jos hän saisi asettua kiven, jonka varjossa istuin, päälle. Tuollaisista kysymyksistä pidin, kyllä vai ei kysymyksistä. Silloin minun ei tarvinnut avata suutani ja yrittää puhua kuin en olisi juuri vuodattanut sydämeltäni turhia toiveita itsekseni.
Nyökkäsin, kun tajusin, etten ollut vielä vastannut toiselle soturille mitään. Ei kai minulla mitään sitä vastaankaan ollut. En voinut vain enää puhua itsekseni, mutta siihen olin jo leirissä ennättänyt tottua. Aina oli joku, joka tuli häiritsemään rauhaani jollain tapaa. Omalla tavallaan se ärsytti, mutta se muistutti, että minua ympäröi kissat enkä ollut loppupelissä niin yksin kuin se välillä tuntui.
“Typerä Kuolonklaani ja typerä ahdas reviiri”, mutisin hiljaa vielä ennen kuin asetuin makuulle kiveä vasten. Voisin sentään levätä hetkisen ilman, että joku tulisi hoputtamaan partioon.

//Uivelo?

Oli kulunut reilu päivä siitä, kun olimme olleet Särösärinän kanssa metsästämässä ja meidän reissumme oli päättynyt siihen, että kolli oli tippunut alas puusta. Minua hieman hävetti, sillä oli puuhun kiipeäminen oli ollut oma ehdotukseni, mutta onneksi kolli ei ollut loukkaantunut eikä Särösärinä myöskään vaikuttanut olleen pahoillaan siitä. Koin silti, että olin kollille hieman velkaa. Olihan se ollut osittain minun oma mokani. Olin saattanut Särösärinän parantajanpesälle, mutta en kuitenkaan ollut tavannut kollia sen jälkeen enkä tiennyt oliko kolli joutunut jäämään parantajien vastaanotolle. En mielellään vieraillut parantajanpesässä huvin vuoksi. Yrttien tuoksu aivastutti minua ja pelkäsin, että saisin parantajilta jonkun taudin. He olivat päivät pitkät tekemisissä sairaiden kissojen kanssa, joten pelkoni ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu, vaikka osa kissoista olikin varmasti sitä mieltä, että pelkoni oli ylimitoitettu. Tiesin kuitenkin, että minä olin jokseenkin erilainen, kuin muut enkä välttämättä kovinkaan hyvällä tapaa. Olin huomannut, että epäsymmetria ei vaikuttanut muihin kissoihin samalla tapaa, kuin minuun. Minua se häiritsi eikä mitenkään vähää, vaan se sai minut todella ahdistuneeksi. Kukaan, ei edes Lampiväre tai Lätäkkölempi, tiennyt tästä ja sellaisena minä sen halusinkin pitää. Korvani nousivat pystyyn ilahtuneena, kun huomasin Särösärinän saapuvan partion mukana leiriin. Partion kissoilla oli suussaan tuoresaalista, joten oletin kollin palaavan metsästyspartiosta. Odotin, että partion kissat saivat vietyä tuoresaaliit tuoresaaliskasaan ja sen jälkeen tassuttelin mustavalkoista kollia vastaan. Pieni hymy käväisi nopeasti minun kasvoillani. Särösärinä vaikutti kissalta kuka ei onneksi turhia höpissyt ja toinen vaikutti kaiken lisäksi myös ihan järkevältä. Ja päivissäni oli ihan liian vähän sosiaalisia kontakteja. Jos en ollut partioimassa tai harjoittelemassa, minä olin yleensä ihan yksin. Ja se tuntui välillä todella pahalta.
“Hei. Sinä taidat olla kunnossa, mitä Hehkuaskel ja Sumutuuli sanoi?” kysyin Särösärinältä ja mittailin kollia katseellani. Kolli ei ainakaan näyttänyt mitenkään kipeältä. Hyvät soturit pystyivät kuitenkin palvelemaan klaania myös pienissä kivuissa, joten en voinut olla täysin varma oliko Särösärinään sattunut kovin paljoa.

//Särö? :)

Katselin tuoresaaliskasaa mietteliäästi. Se ei ollut järin suuri, mutta siitä riittäisi otettavaa useammalle nälkäiselle kissalle. Tällä kertaa en kuitenkaan valikoinut hiukopalaa itselleni vaan eräälle toiselle, joka todella tarvitsi sitä nyt.
Nappasin lopulta kasan päältä pulskan näköisen pikkulinnun ja suuntasin sen jälkeen kuononi kohti pentutarhaa. Matkalla vilkuilin ympärilleni hieman varautuneena - Kaamoskukka oli parhaillaan partiossa, mutta silti pelkäsin hänen ilmestyvän jostakin ja huomaavan minun olevan menossa tervehtimään hänen kumppaniaan ja jälkikasvujaan. Siitä seuraisi ongelmia.
Pujahdin kallionseinämässä olevaan koloon ja käänsin vaistomaisesti katseeni oikealle, jossa kuningattaret pentuineen nukkuivat. Vasen puoli pesästä kuului klaaninvanhimmille, joita tosin oli tällä hetkellä vain yksi. Kalmakuu oli kuitenkin sikiunessa, eikä huomannut minun tulleen pesään.
Tassutin kohti maidontuoksuista petiä, johon Hämärähalla oli käpertynyt neljän pienokaisensa kanssa. Ruskeankirjava naaras väräytti korvaansa ja nosti sinisen katseensa minuun. Sydän rinnassani sykähti oudosti, ja pakotin itseni rauhoittumaan. Tiesin kyllä, miksi juuri Hämärähallan näkeminen sai turkkini kihisemään tällä tavalla. Naaras oli ollut yksi ensimmäisistä ihastuksistani, mutta tietyistä syistä polkumme olivat kulkeneet eri suuntiin. Hän oli minulle nykyään hyvin rakas ystävä, mutta nähdessäni hänet veljeni pentujen kanssa tajusin taas, mitä olinkaan menettänyt.
“Toin saalista”, nau’uin hiljaa ja laskin tuomiseni kuningattaren eteen. Pennut näyttivät nukkuvan, enkä halunnut herättää heitä.
“Kiitos, Pyräkkäpiru”, Hämärähalla hymyili niin suloisesti, että se poltteli korviani. Ryhdistäydy nyt, Pyräkkäpiru - hän on sentään sinun veljesi kumppani! “Oikein ajattelevaista.” Sitten hänen ilmeensä muuttui huolestuneemmaksi, jopa pelokkaaksi. “Entä Kaamoskukka?”
“Hän on partiossa”, rauhoittelin naarasta, “näin itse, kun Pimentovarjo komensi hänet johtamaan rajapartiota Eloklaanin rajalle. Hänen suuri egonsa varmaankin kiljui riemusta saadessaan niin paljon auktoriteettia.”
Hämärähalla kehräsi huvittuneena. Kehräys kuitenkin katkesi seinään, kun kolon suulta kuului askelia ja jonkun varjo piirtyi valoa vasten pesän lattian poikki. Kuningattaren silmät levisivät ja hän kaiketi pelkäsi tulijan olevan Kaamoskukka. Minäkin käänsin päätäni jännittyneenä lähestyvien käpälänaskelten suuntaan, mutta rentouduin tunnistaessani toisen veljeni, Loskalauhan.
“Tervehdys Pyräkkäpiru.” Tumma soturi asettui istumaan viereeni. "Sinäkin olet tervehtimässä uusia sukulaisia, vai?"
Nyökkäsin kollille tervehdykseksi ja vilkaisin sitten Hämärähallaan rauhoittelevasti. Loskalauha tuskin kantelisi Kaamoskukalle käynnistämme. “Kyllä vain”, vastasin reippaasti. “Oletko vielä tavannut heitä?”
Kun Loskalauha pudisti päätään, minä tein nopean esittelykierroksen neljästä pennusta. Olin käynyt katsomassa Hämärähallaa ja tämän pentuja salassa jo useamman kerran. Se oli vaatinut paljon suunnittelua ja aikatauluttamista, sillä en ollut halunnut Kaamoskukan saavan tietää tapaamisista.
Yhtäkkiä yksi pennuista - hyvin paljon emoaan muistuttava Liljapentu - hätkähti hereille ja tuli lähemmäs varautuneesti säksättäen. “Keitä te olette, kertokaa heti!” pieni naaras kimitti.
Vaihdoin Loskalauhan kanssa hilpeitä katseita ja esittelin sitten meidät pennulle, joka vaikutti edelleen hyvin varautuneelta meidän suhteemme. Hämärähallasta tukea saaden pikkuinen kissa vaikutti kuitenkin nyt hieman luottavaisemmalta ja alkoi seuraavaksi kuulustella meitä siitä, miksi olimme tulleet pentutarhalle.
“Tulimme katsomaan teitä”, hymyilin Lillukkapennulle ystävällisesti. “Et varmaan muista minua, mutta olen käynyt täällä ennenkin. Tosin olitte silloin vielä kovin pieniä ja nukuitte paljon.”
Lillukkapentu katseli minua silmät vähän sirrillään, kuin analysoiden kasvonpiirteitäni. En kuitenkaan osannut sanoa, muistiko pentu minua.
“Tiedättekö te edes mitään hyviä leikkejä?” Lillukkapentu tivasi seuraavaksi, ja minä katsahdin Loskalauhaan vähän virnistäen.
“No mutta Loskalauha tässä varmasti tietää monta hyvää leikkiä, etkö tiedäkin?” Halusin hieman aktivoida nuorempaa velipuoltani. Ei ollut parempaa tapaa päästä pennun sydämeen kuin leikkiä yhdessä.

//Loska, Lillukka? ;)

“Uudestaan! Tuo oli ihan surkea yritys. Yrität niin kauan, kunnes sinä onnistut”, sähähdin raivostuneena ja tönäisin oppilastani niin, että Jurotassu pyllähti maahan. Olimme hioneet tätä taisteluliikettä jo usean päivän ajan, joten odotin Jurotassulta parempaa. Silti toinen taisteli surkeasti ja se sai minut raivon partaalle. Kolli tuijotti minua tympääntyneenä, mutta nousi ylös ja laskeutui taisteluasentoon. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja nyökkäsin oppilaalleni sen merkiksi, että toinen saisi hyökätä. Jurotassu lähti juoksemaan minua kohti ja tähtäsi lapaani, mutta hyppäsikin yllättäen selkääni. Jurotassu tarrautui selkääni kynsillä ja raapi minua. Virnistin tyytyväisenä ja yritin kierähtää selälleni, mutta kolli loikkasi ketterästi takaisin maahan, mutta jäi turhan lähelle takajalkojani. Potkaisin kollin kauemmaksi ja nousin itse ylös.
“Loistavaa, Jurotassu. Se oli hyvä, ensi kerralla et vain jää haahuilemaan lähelleni”, naukaisin tyytyväisenä ja tassutin lähemmäksi oppilastani. Kolli makasi maassa ja huomasin hänen kyljessään muutaman verta tihkuvan haavan, jotka olivat tulleet kynsistäni. Käytin harjoituksissani aina kynsiä, sillä ei oikeissakaan taisteluissa taisteltu ilman kynsiä. Jurotassun vammat eivät kuitenkaan näyttäneet vakavilta, pieniä naarmuja vain. En kuitenkaan halunnut, että oppilaani joutuisi parantajanpedille tulehtuneiden naarmujen takia.
“Sinun on parempi näyttää noita Hehkuaskeleelle tai Sumutuulelle”, totesin ja lähdin sanaakaan sanomatta kohti leiriä.
“Seuraavalla kerralla voitan sinut”, kuulin Jurotassun naukuvan ja hymähdin itsekseni. Kai sitä aina sai toivoa, mutta mielessäni ajattelin, että kukaan, varsinkaan oppilas ei minua voittaisi. Taistelutaitoni olivat klaanin parhaimmistoa.
“Tuollaista asennetta minä odotan oppilaaltani”, murahdin Jurotassulle ja viitoin kollia seuraamaan minua. Minulla oli jo kiire, pentuni odottivat. Olin suunnitellut heillekin harjoituksia. Halusin varmistaa, että pentuni aloittivat harjoittelun jo nuorena. Ja koska en ollut klaanipäällikkö, en voisi valita pentujeni mestareita. Pahimmassa tapauksessa Henkäystähti valitsisi heille jotkut pehmeät ketkä eivät osaisi opettaa oikeita taitoja. Luotin kyllä Henkäystähteen, mutta klaani oli täynnä kissoja ketkä eivät olleet pentuni mestareiksi sopivia. Kuten esimerkiksi Lummelempi, Hiljaisuusvarjo tai Neilikkasydän.. Onneksi Henkäystähti ei antanut puoliveristen kissojen kouluttaa oppilaita. Muutenhan vaikka Pyräkkäpiru saattaisi saada oman oppilaan ja ajatuskin siitä, että veljeni pilaisi jälkikasvuni oli selkäpiitä karmiva. Värähdin, se olisi suorastaan painajainen. Katsoin taakseni varmistaakseen, että Jurotassu seurasi minua. Minulla ei ollut aikaa odotella oppilastani. Olin opettanut kollin alusta asti pitämään minua silmällä ja seuraamaan reippaasti.

Kun saavuimme leiriin, minä ohjasin Jurotassun parantajanpesälle ja painelin sitten itse tuoresaaliskasalle. Otin sieltä Hämärähallalle hiiren ja suunnistin suoraan pentutarhalle. Petyin, kun huomasin pentujen nukkuvan naaraan vatsan vieressä. Huokaisin tyytymättömänä ja laskin hiiren naaraan käpälien juureen.
“Toivottavasti olet pitänyt huolen siitä, että kukaan erakkotaustainen ei ole käynyt täällä”, murahdin naaraalle ja katselin pentuja. Jokainen heistä kasvoi hyvää vauhtia, kukaan ei näyttänyt rääpäleeltä. Se oli hyvä.
“Niinhän me sovittiin”, Hämärähalla naukaisi hellästi, mutta hänen katsessaan näkyi tyhjä välähdys. Murahdin tyytyväisenä ja puskin naarasta poskeen.
“Kultaseni, tiedän että voin luottaa sinuun”, hykertelin tyytyväisenä ja kävin sukimaan naaraan turkkia. Toinen sai loikoilla kaikki päivät, mutta ei edes osannut pitää turkistaan hyvää huolta.. En voinut sietää moista lusmuilua, mutta pidin vaihteeksi suuni kiinni. Siitä huolimatta mielessäni kirosin naaraan kyvyn pitää huolta itsestään alimpaan maanrakoon.

Lillukkapentu raotti varovaisesti silmiään. Hän oli havahtunut unestaan kuullessaan tuntemattomien kissojen naukumista. Naaras kellahti selältä kyljelleen ja päästi äänekkään miukaisun. Hänellä oli nälkä, mutta uteliaisuus vei voiton. Hän halusi tietää keitä nämä tunkeilijat olivat! Hämärähalla kuitenkin tervehti heitä lämpimästi. Kaamoskukka oli painottanut hänelle, että vieraisiin kuului suhtautua epäluulolla. Lillukkapentu pörhisteli turkkiaan ja lähestyi vieraita kissoja säksättäen.
“Keitä te olette, kertokaa heti!” Lillukkapentu vaati saada tietää ja katsoi molempia kissoja silmät suurina. Hän ottaisi selvää keitä nämä olivat ja sitten hän tekisi heistä lopun! Tulijat vilkaisivat toisiaan hieman huvittuneina ja se sai ruskeankirjavan naaraan siristämään silmiään. Mikä ihme tässä oli nyt niin hauskaa?
“Minä olen Pyräkkäpiru, tuo tuossa on Loskalauha. Me olemme isäsi veljiä”, kollikissa selitti ystävällisesti ja naaras vilkaisi emoaan. Puhuivatko he totta vai yrittivätkö he vain huijata? Hämärähalla kuitenkin nyökkäsi ja vilkaisi Pyräkkäpiruksi esittäytynyttä kollia lämpimästi. Ehkä he sitten todellakin puhuivat totta.
“Hmmm.. Mitä te sitten teette täällä?” naaras kysyi epäluuloisesti ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hänellä oli kyllä hieman tylsää, ehkä nuo tulijat voisivat hieman leikittää häntä.
“Tiedättekö te edes mitään hyviä leikkejä?” naaras lisäsi heti ja katsoi kolleja silmät suurina. Hänen isä oli opettanut monia leikkejä, mutta naarasta joskus kyllästytti leikkiä aina samoja taisteluleikkejä. Hän halusi joskus tehdä jotain muuta, jotain missä muita kissoja ei vahingoitettaisi niin paljoa. Naaraalla oli siitä jo nyt ristiriitaisia ajatuksia, sillä hänen isänsä sanoi toista, mutta sitten myöhemmin hänen emonsa sanoi toista. Lillukkapentu ei tiennyt mitä ajatella, mutta hän ei halunnut uhmata kumpaakaan vanhemmistaan. Etenkään hänen isäänsä.. Kaamoskukka osasi olla välillä niin kovakourainen eikä Lillukkapentu halunnut saada osumaa.

//Pyrtsi tai Loska? :)

En todellakaan arvannut, mistä Lätäkkölempi ja Lampiväre olivat keskenään puhuneet. Ainakaan aluksi. Siristin silmiäni epäillen ja yritin samalla muistella, oliko siskollani tosiaan jotain syytä tulla juttusilleni. Kun Lätäkkölempi avasi asiaa, mieleeni palasi aiempi keskusteluni Lampiväreen kanssa. Olin moittinut naarasta mielestäni äärimmäisen kevyeen tapaan siitä, ettei hän ollut saanut partiossa mitään kiinni. Tiesin, että Lampiväre osasi kyllä halutessaan metsästää jotenkuten. Olin varma siitä, että soturi oli vain jäänyt laiskottelemaan haavemaailmoihinsa saalistamisen sijaan, ja hänen reaktionsa oli vain vahvistanut asian. Ei hän muuten olisi ottanut mitätöntä kommenttiani niin itseensä.
"Oman egoni kohottamiseen? Salli minun nauraa", tokaisin tympääntyneenä. "Ainoa asia, mitä on kohotettava, on Lampiväreen työmoraali, ja siihen pystyy vain hän itse."
Siirsin katseeni Lätäkkölemmestä toiseen siskooni, joka pälyili meitä vastakkaisella puolella leiriä. Naaras säpsähti ja käänsi nopeasti päätään kuin mikäkin pelkuri.
"Ei ollut hänen vikansa, ettei hän saanut riistaa kiinni. Tiedät kyllä, että metsästämisessä on kyse myös tuurista", edessäni seisova hopeaturkkinen soturi sanoi tiukasti ja vaati huomioni takaisin puoleensa. Tiesinhän minä sen, mutta en nähnyt asiaa niin. Enää minulle ei kuitenkaan ollut väliä sillä, oliko Lampiväre tosiaan laiskotellut vai ei. Eihän Lätäkkölemmellä joka tapauksessa ollut mitään asiaa puhua minulle tähän sävyyn.
"Oikeasti? Mitä ihmettä Lampiväre on sinulle sanonut? Myönnettäköön, että en ehkä ollut mikään kannustavin isoveli, mutta minä en sanonut hänelle kovinkaan pahasti. Hänen on opittava kestämään tällaista kohtelua. Ja tiedän, että olen hänen veljensä ja sinun mielestäsi perheen pitäisi tukea toisiaan ja niin edelleen", sanoin korottaen ääntäni, kun Lätäkkölempi näytti haluavan keskeyttää minut, "mutta itse en ajattele, että perheen tehtävänä on varjella toistensa tunteita. Oletko miettinyt ollenkaan, millaisen kuvan annat Lampiväreestä, kun tuolla tavalla tulet puhumaan hänen puolestaan? Mitähän muut ajattelevat siitä, että hänen on laitettava siskonsa asialle, jos joku kohtelee häntä kaltoin? Kaikki huomaavat, ettei hänellä ole selkärankaa, ja sitten hänelle vasta vaikeaa tuleekin."
Jos olisin kiusaaja - JOS olisin - niin aivan ensimmäisenä valitsisin kohteekseni kissan, joka ei uskalla puolustautua. Lampivärettä ehkä suojeli monessa tilanteessa hänen vanhempiensa asema klaanissa, mutta Henkäystähden ja Tuhkajuovan vaikutuspiiri ei ylettänyt kaikkialle. Eikä Lätäkkölempi voinut aina olla paikalla pelastamassa häntä pinteestä. Lampiväreen pitäisi oppia itse joko sanomaan vastaan tai olemaan välittämättä. Nyt hän ei vaikuttanut osaavan kumpaakaan.

//Lätäkkö lätsis

Aaltosalama otti minut mukaansa matkalle rajaa pitkin. Hypähtelin eteenpäin ja pysähdyin, kun Aaltosalamakin pysähtyi. Katsoin naarasta hieman hämmentyneenä, mutta huomioni herpaantui rajan toiselta puolelta kuuluneeseen ääneen. Katsoin sinne päin ja pari eloklaanilaista tupsahti esiin. Aaltosalama käski minua jatkamaan omaa hommaani, joten yritin näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Valkoinen kolli astui eteenpäin joukosta.
“Miten teillä menee Kuolonklaanissa? Onko riistaa riittänyt?” hän naukui. Katsoin kollia silmiäni epäluuloisesti siristellen. Mittailin kollia ja koitin näyttää edelleen kiireiseltä, mutta samaan aikaan uhkaavalta. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.
“Kuolonklaani voi paremmin kuin luuletkaan”, totesin rehvakkaasti. Toivoin, että vakuutin olemuksellani Eloklaanin soturin ja hän uskoisi meidän olevan vahvoja. Totuus ei kuitenkaan ollut kaukana sanoistani, sillä saimme hyvin syödäksemme vieläkin vaikka lehtikato lähestyi. Eloklaanilaisen rauhallinen katse ei henkinyt samanlaista kilpailunhalua, kuin koin itse juuri nyt. Se suututti minua. Halusin tuon olevan epävarmempi. Eloklaanilaisten kuului olla epävarmoja paremman klaanin läsnä ollessa.
“Niinkö? No sepä hyvä”, kolli naukui edelleen hirvittävän mukavan oloisesti. Katsahdin kissan taakse hänen mukanaan tuomiaan kissoja. He näyttivät tylsistyneiltä ja olisivat jatkaneet matkaansa mieluummin kuin jutelleet meidän kanssamme. Vilkaisin taakseni Aaltosalamaan, jonka katse oli pistävä. Melkein näin kuinka hän koitti katseellaan sytyttää eloklaanilaiskollin turkin tuleen.

//Aalto?