AMPIAINEN
Tuiskutassu: 35kp!
Tulisielu: 25kp!
Kamomillapyörre: 7kp
= 67kp

AUROORA
Pimentovarjo: 36kp!
Varissulka: 7kp
= 43kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 16kp
Lätäkkölempi: 20kp!
Jääviilto: 15kp
= 51kp

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 8kp
Hilleripilvi: 7kp
Aaltosalama: 12kp
= 27kp

KÄÄRMIS
Lainetassu: 28kp!
Lepakkohuuto: 9kp
Hiljaisuusvarjo: 10kp
= 47kp

SAAGA
Särötassu: 4kp
Rosmariinikynsi: 15kp
= 19kp

Vilkaisin Jääviiltoa kyseenalaistaen. Mitä työtä hän muka oli tehnyt? Keksinyt tämän suunnitelmansa? Myönnettäköön, etten itse ollut keksinyt sitä ensin, mutta ei suunnitelman kasaamiseen nyt kauaa ollut voinut mennä. Tosin Jääviilto ei ollut yhtä älykäs kuin minä, joten kenties hänellä olikin kestänyt kauemmin.
Hänen puheensa huhuista, että Kuuraturkin kuolema oli jotenkin murtanut minut ja olin itkenyt häntä päiviä, sekä hämmensivät että ärsyttivät minua. Tietysti olin surrut häntä, mutta vain sen päivän, kun hän oli kuollut. Sen jälkeen olin jatkanut tehtäviäni kuten aina ennenkin. Ei Kuuraturkki nyt niin tärkeä ollut minulle ollut, vaikka olimmekin lähellä ystävyksiä.
En todellakaan pitänyt siitä, että minua pidettiin jonain tunteellisena ääliönä, joka itkisi näinkin pienestä asiasta. Kenties siksi koin suurta halua vastata samalla mitalla Jääviillon härnäämiseen, johon en yleensä lähtenyt mukaan. Paloin halusta saada soturin kiehumaan raivosta, mikä Jääviillon kohdalla oli aivan liian helppoa saavuttaa.
"Miksi se sinua kiinnostaa? Oletko mustasukkainen?" kysyin ivallinen hymy kasvoillani. Tietenkään hän ei ollut, sillä tiesin, ettei Jääviilto pitänyt minusta. Kollille olisi kuitenkin suuri loukkaus edes vihjata, että hän ajatteli jostain minun kaltaisestani noin.

//Jää?

“Eivät”, Aaltosalama hymähti Varissulalle. “Kaikki aina varoittelevat tiineysajan olevan rasittavaa niin keholle kuin mielellekin, mutta minun oloni on ollu kerrassaan loistava! Onhan poikimiseen toki vielä aikaa, joten se voi iskeä yllättäen päälle, mutta sitä odotellessa aion kyllä nauttia tästä olosta.”
Varissulka katsoi häneen silmät tuikkien. “Tai ehkä sinä olet vain niin kova luu, että edes tiineys ei pure sinuun samalla tavalla kuin muihin”, kolli kiusoitteli. Aaltosalama huiskaisi tätä kohti hännällään, mutta hänen silmänsä nauroivat.
“Joka tapauksessa en malta odottaa, että pääsen pentutarhalle, niin oudolta kuin se varmasti kuulostaakin, mutta haluan vain niin kovasti tavata jo tulevan perheemme”, hän huokaisi haaveilevasti. Samaan aikaan heidän luokseen alkoi valua muitakin yöpartioon lähtijöitä.
Hän nyökäytti kohteliaasti päätään Kärppämyrskylle, jonka mukana oli Säihkytassu, ja tervehti myöskin entistä oppilastaan, Lepakkohuutoa, tämän ehtiessä paikalle. Partio lähti matkaan Kärppämyrskyn johdolla. Aaltosalama jättäytyi kävelemään Varissulan rinnalle partion perälle.
“Eiköhän oteta kaikki irti tästä kuutamosta vielä kun voimme”, hän virnisti kumppanilleen. Varissulka nyökytteli hyväksyvästi silmissään leikkisä pilke.
He kävelivät rinta rinnan kohti metsän synkkiä varjoja, jotka kurkottelivat heitä kohti kuin kynnet.

Vihdoin ja viimein leirin sisäänkäynniltä kuului lähestyvän partion ääniä. Aaltosalama pomppasi jaloilleen paikaltaan kaatuneen kuusen vierestä. Hän odotti, että Varissulka pääsi irtautumaan porukasta, ennen kuin kiiruhti tätä vastaan.
“Kylläpä teillä kesti!” Hän nytkytti häntäänsä kärsimättömänä. “Luulin jo, että te rakensitte metsään uuden leirin ja jääneet sinne asumaan!”
Varissulka pyöräytti huvittuneen oloisena silmiään. “Emme me niin pitkään ulkona olleet”, hän tuhahti.
“No ihan tarpeeksi pitkään kuitenkin”, Aaltosalama puuskahti, ei kuitenkaan vihaisena. Hänen käpäliään syyhytti päästä jo liikkumaan. “Viivyttelin Hehkuaskeleen luokse menoa, jotta sinäkin pääsisit mukaan tällä kerralla! Pentujen syntymiseen on enää alle kuu, ja olen varma, että hän määrää minut viimeistään nyt pentutarhalle.”
“Ei sitten anneta hänen odottaa enempää”, tummanharmaa soturi nyökkäsi päällään kohti parantajan pesää. Aaltosalama pörhisteli karvojaan innostuneena ja lähti tassuttamaan kumppaninsa rinnalla kallionseinämää kohti, jonka kolossa parantaja piti pesäänsä.
Sairasaukiolla oli melko hiljaista. Potilaina oli ainoastaan kaksi kissaa, Tuiskutassu ja Kamomillapyörre, jotka hekin varmaan pääsisivät pian palaamaan takaisin tehtäviensä pariin. Sumutuuli oli parasta aikaa puhdistamassa Tuiskutassun sokaistua silmää, kun he Varissulan kanssa astelivat peremmälle pesään. Savunharmaa parantajaoppilas nyökäytti heille kohteliaasti päätään heidät nähdessään.
Vain paria silmänräpäystä myöhemmin pesän perältä varjoista ilmestyi tuttu, musta naaraskissa, jonka keltaiset silmät kiiluivat hämärässä kuin kekäleet. Aaltosalaman häntä nousi kippuralle selän päälle.
“Me tulimme nyt tarkastukseen”, hän ilmoitti parantajalle kehräys kurkussa hyristen. Hehkuaskel hymyili hänelle takaisin, mutta hän oli näkevinään tämän katseessa jotakin outoa. Ihan kuin epäröintiä.
“Minä jo vähän odottelinkin teitä”, parantaja maukui ja ohjeisti sitten Aaltosalaman makuulle lähimmälle vapaalle sammalpedille tutkimusta varten. Varissulka jäi istumaan vähän matkan päähän ja katseli kiinnostuneena parantajan työskentelyä, kun tämä rupesi painelemaan punertavan soturittaren vatsaa kevyesti tassuillaan.
Aaltosalama makasi paikallaan ja vilkuili mustan kissan ilmettä odottavasti. Häntä kuitenkin vaivasi se, miten parantajan otsa rypistyi yhä enemmän tämän jatkaessa painelua.
“Onko jokin vialla?” hän kysyi lopulta, kun ei kestänyt enää odotusta. “Ei kai pennuilla ole mikään hätänä?”
Varissulkakin valpastui tajutessaan tilanteen. Hehkuaskel siirsi tassunsa pois Aaltosalaman vatsan päältä ja katsoi vielä hetken sitä, ennen kuin kääntyi hänen puoleensa. “Näyttää siltä, että olemme tainneet erehtyä”, parantaja lausahti rauhallisesti.
“Mitä sinä tarkoitat?” Aaltosalama kohottautui pedillä ja kumartui lähemmäksi parantajan kasvoja, niin että heidän viiksensä melkein hipoivat toisiaan. “Mikä pennuillani on hätänä?”
Hehkuaskel pysyi vaiti parin raastavan silmänräpäyksen ajan, ennen kuin vastasi: “Sinä et ole tiineenä.”

//Varis? D:

Jääviillon ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä Pimentovarjon lupaus oli juuri sitä, mitä kolli oli koko elämänsä havitellut. Musta naaras lupasi, että päästessään päälliköksi hän nimittäisi Jääviillon varapäällikökseen. Tyytyväinen virnistys hiipi kollin kasvoille.
"Tulithan sinä järkiisi. Et olekaan niin hiirenaivoinen miltä näytät", punaturkkinen kolli naurahti puhtaasti ilkeyttään. Pimentovarjo ei hätkähtänyt kollin inhottavista sanoista, vaan siristi silmiään ja näytti yhtä kivikasvoiselta kuin aina ennenkin. Jääviilto heilautti hännällään ilmaa ja kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"No, menemmekö heti kertomaan Henkäystähdelle?" Pimentovarjo sivuutti täysin Jääviillon aiemman tokaisun.
"Samapa tuo, kunhan teemme sen yhdessä. Sinä et vie kaikkea kunniaa siitä työstä, mitä minä olen nähnyt, kun sinä olet tuhlannut aikaasi ties mihin turhuuteen. Huhut kertovat, että olet surrut sitä laiskaa Kuuraturkkia, joka meni ja kupsahti. Eikö hän ollut sinun kumppanisi ja pentujesi isä? Et kai sinä oikeasti ole itkenyt hänen peräänsä kaikkea vapaa-aikaasi, ethän?" kolli kysyi murahtaen. Jääviiltoa ei tavallisesti kiinnostanut klaanitoveriensa kuolemat, mutta kuultuaan Kuuraturkin kuolleen, kolli oli ollut yllättävän tyytyväinen. Hän ei todellakaan havitellut asemaa Pimentovarjon kumppanina, mutta jostain syystä nyt jo edesmennyt kolli oli tuntunut olevan uhka. Tällaiset tunteet olivat Jääviillolle täysin tuntemattomia, eikä hän itsekään osannut ymmärtää, mitä hänen päässään tapahtui. Hän ei tullut edes ajatelleekseen, että kyse saattaisi olla tunteesta, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Jääviilto ei voinut – saati sitten osannut – tunnustaa itselleen, että hän oli ihastumassa varapäällikköön.

//Pimento?

Lätäkkölempi silmäili epäileväisenä Hilleripilveä, joka käyttäytyi kuin hänen äskeinen tekonsa olisi ollut lahja toiselle soturille. Toki naaras ymmärsi joten kuten myös nuoremman kollin pointin, muttei se poistanut sitä faktaa, että Hilleripilvi oli ajanut tiehensä saaliin, jonka Lätäkkölempi olisi saanut kiinni, jos hän ei olisi saapunut häiriköimään. Naaras siristi silmiään katsellessaan nuorempaa soturia.
"Vaikka mahdollisuutemme ovat nyt suuremmat, sinä ajoit tiehesi jäniksen, joka olisi täyttänyt ainakin kolmen soturin vatsan. Tiedät varmasti varsin hyvin, ettei jäniksiä juurikaan liiku tällä alueella. Vaikka saalistaisimmekin kahdestaan, tuskin saamme enää tuoresaalista, joka täyttäisi yhtä monen kissan vatsat", hopeanharmaa soturi naukui rauhallisella äänellä. Hilleripilvi kallisti päätään.
"Emme varmaan, jos jaarittelemme tässä puoli elämää. Joko jatkamme saalistamista?" laikukas kolli kysyi. Lätäkkölempi päästi ilmoille pienen huokauksen ja pudisteli päätään.
"Palaa sinä Lehtikuusilaaksoon, jossa partion johtaja on määrännyt sinut saalistamaan. Minä saalistan loppupartion yksin aivan kuten minun piti alunperinkin tehdä", naaras naukaisi terävällä äänellä kollille. Juuri nyt häntä lähinnä ärsytti Hilleripilven seura, joten saalistaminen kollin kanssa tuntui ajatuksenakin mahdottomalta. Ei se ollut Lätäkkölemmen vika, ettei Hilleripilvelle määrätyllä alueella ollut saalistettavaa. Eihän Kuolonklaanikaan voinut siirtyä Eloklaanin metsästysmaille vain siksi, koska riista oli vähissä. Naaras ei pitänyt siitä, millä tavalla ja miten huolettomasti nuorempi soturi ajatteli.

//Hilleri?

Tietysti olin osannut odottaa, ettei Jääviilto auttaisi minua vain hyvää hyvyyttään. En voinut syyttää häntä, sillä en itse myöskään olisi auttanut häntä palveluksetta. Olinkin miettinyt asiaa jo etukäteen ja päätynyt lopputulokseen, johon en oikeastaan ollut tyytyväinen, mutta joka tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Minun pitäisi luvata Jääviillolle, että tekisin hänestä varapäällikön sitten, kun itse pääsisin päälliköksi. Mitään muuta tarjottavaa minulla ei ollut, enkä uskonut Jääviillon tyytyvän vähempään.
Etenkin siksi, että uhkauksen toteuttaessaan hän saavuttaisi tuon aseman muutenkin. Tai ainakin hänellä olisi siihen hyvät mahdollisuudet. Jääviilto oli keksinyt, että totuuden selvittämisen sijaan olisi helpompaa vain lavastaa sopiva henkilö petturiksi. Soturi oli oikeassa: hän voisi vain toteuttaa suunnitelmansa yksin ja syyttää Leppävarjoa, jolloin hän ensinnäkin pönkittäisi omaa asemaansa Henkäystähden silmissä, toiseksi todennäköisesti onnistuisi ansaitsemaan minulle potkut. Tämän jälkeen Henkäystähti tarvitsisi uuden varapäällikön, ja kuka muukaan sopisi tehtävään paremmin kuin Kuolonklaanin petturin paljastanut Jääviilto, joka jo valmiiksi nautti Henkäystähden luottamuksesta?
"Teen sinusta varapäällikköni", sanoin empimättä, sillä olin miettinyt asiaa jo aivan tarpeeksi. En muutenkaan tiennyt, kenen muun olisin voinut tehtävään valita. En ollut kovin läheisissä väleissä nuorempien sotureiden kanssa, ja vaikka emme Jääviillon kanssa varsinaisesti läheisiä olleet, ainakin tunsin hänet. Sitä paitsi hän oli taitojensa puolesta sopiva valinta. Ainoa ongelma oli Jääviillon jäätävä persoona, minkä vuoksi harkitsin jo nyt, miten hankkiutuisin hänestä eroon ennen kuin joutuisin nimittämään hänet. Minun olisi myös keksittävä joku muu varapäällikköehdokas. Toistaiseksi minulle ei kuitenkaan tuottaisi lainkaan ongelmia tehdä lupausta Jääviillon nimittämisestä.
"Enempää en voi sinulle tarjota. Toivon, että suostut. Tarvitsen apuasi."

//Jää?

Lumi narskui Hilleripilven tassujen alla hänen hölkytellessään metsän halki tylsistyneenä. Hänet oli laitettu mukaan metsästyspartioon, mutta alue, joka hänelle oli annettu, oli pelkkää tyhjää täynnä. Kaikki riistanhajut olivat laimeita, ja edestakaisin kuljeskelu alkoi pikkuhiljaa kyllästyttämään. Hän haaskasi vain aikaansa täällä. Olisi mentävä muualle, jos hän mieli saada mitään kiinni.
Hän huiskaisi hännällään päätöksen tehtyään ja lähti kipuamaan ylös lehtilaaksosta, jonne hänet oli määrätty. Kuusimetsä vaikutti lupaavammalta paikalta. Joku oli kai lähetetty sinne jo, mutta lisäkäpälät tarkoittaisivat vain lisää saalista, joten tuskin se joku pahastuisi. Itse asiassa hänhän tekisi palveluksen tullessaan tämän avuksi. Hilleripilvi oli loistava saalistaja - kukapa ei häntä haluaisi saalistusparikseen?
Täplikäs soturi oli vaellellut suurien havupuiden lomassa jo jonkin aikaa, kun hän viimein havaitsi ilmassa lupauksen saaliista. Eikä aikaakaan, kun vähän kauempana erään puun ja kiven luona lumesta erottui vaalea jänis, joka tonki jotakin keskittyneesti maasta.
Se näytti olevan niin uppoutunut puuhaansa, ettei varmastikaan kuulisi Hilleripilven tuloa, vaikka hän lähestyisikin sitä vähän huolimattomammin. Niinpä kolli tallusteli eteenpäin hännänpää tyytyväisesti ylhäällä kiemurrellen.
Jäniksen korvat ponnahtivat pystyyn ja sen pää kääntyi lähestyvän kissan suuntaan juuri sen verran, että se näki hänet. Hilleripilvi kohotti yllättyneenä kulmiaan, ja ennen kuin hän ehti sitä kunnolla tajutakkaan, pitkäkorva oli jo ottanut jalat alleen. Soturi syöksyi sen perään vikkelästi, mutta totesi pian, että takaa-ajo oli turha - jänis oli jo kaukana.
Takaa kuului ripeästi lähestyviä askelia. Hilleripilvi katsahti lapansa yli Lätäkkölempeen, joka tuli hänen luokseen vakavan näköisenä. Oliko naaras ollut siinä koko ajan?
Soturitar vastasi hänen kysymykseensä ilman että hänen tarvitsi esittää sitä ääneen. Ilmeisesti tämä alue kuului Lätäkkölemmelle ja tuo jänis oli ollut hänen saaliinsa.
“Turha sitä on murehtia”, Hilleripilvi tokaisi heilauttaen häntäänsä huolettomasti. “Kyllä kai kaksi osaavaa soturia helposti saa kiinni jäniksen tai pari ennen kuin pitää palata takaisin, vai mitä? Sitä paitsi, nyt meillä on tuplamahdollisuus saada saalista, kun minä olen täällä. Lehtikuusilaaksosta ei nimittäin löytynyt mitään, mutta kahden kissan ohi ei pitäisi päästä ohi pieninkään saaliseläin.”

//Lätäkkö?

Lepakkohuutoa suoranaisesti inhotti, kun esiin sitten ilmestyikin Eloklaanin partio. Hänen olisi tehnyt hyvin paljon mieli vain syöksyä rajan yli ja kyniä heistä jokaisen, mutta sehän ei siis ollut hänen suunnitelmansa millään tasoa, se vain ajaisi hänet ongelmiin. Kolli pääasiassa vain mulkoili eloklaanin partiota. Oli kummallista miten tavallisesti he käyttäytyivät kaiken sen jälkeen mitä klaanien välillä oli käyty.
Lepakkohuuto keskittyi hetken ajan vain rajamerkkien asettamiseen. Jos saastaiset Eloklaanin kissat pysyisivät visusti omalla puolellaan, ongelmaa ei olisi. Kuitenkin rajanaapureiden läsnäolo sai hänet kireäksi ja etenkin se miten yksi toisen klaanin kissoista niin tavanomaisesti tervehti ja puhui säästä vihollisklaanin kissoille.
“Sää on kaunis niin kauan, kun he osaavat pysyä kaukana minusta”, tummanharmaa kolli mutisi itsekseen häntäänsä vihaisesti huitoen ja mulkoillen samalla toisen klaanin kissoja. Hän arvioi näitä kissoja samalla hieman. Hän ei varsinaisesti tiennyt miksi, mutta halusi vain tehdä niin.
Lepakkohuuto päästi pienen huokauksen. Miksi heidän naapurissaan ylipäätään halusi asua ketään? Eikö Eloklaanin olisi voinut vain ihan hyvin löytää itse itselleen oman reviirin jostain kaukaa, jossa Kuolonklaanin ei heitä tarvitsisi kestää. Olisiko se muka ollut niin hankalaa?

//Pyräkkä? Ne Elolaiset?

Jääviilto oli nauttinut kaikessa rauhassa vuoden ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä, kun Pimentovarjo oli yllättäen saapunut hänen luokseen. Mitään varoittamatta musta naaras oli pyytänyt punaturkkisen kollin puhumaan kanssaan. Jääviilto oli jäänyt yksin latelemaan Pimentovarjolle asioita, joita harva kissa halusi kuulla, kun Pimentovarjo pakeni äkkiä paikalta ulos leiristä. Jääviilto ei olisi millään jaksanut, mutta hänen ainoa vaihtoehtonsa oli seurata varapäällikköä, mikäli kolli halusi tietää hänen asiansa. Jostain sairaasta syystä Jääviilto oli jopa kaivannut mustaturkkisen naaraan seuraa, vaikkei hän ikinä voisi sitä itselleen tai muillekaan myöntää. He olivat riidelleet aiemmin, joka oli ajanut heidät välirikkoon. Nyt Pimentovarjo tuntui selvästi olevan ahdingossa, kun punaturkkisen soturin seura yllättäen kelpasikin.
Jääviillon seurattua varapäällikköä ulos leiristä, hän kertoi asiansa varsin hätäisesti. Jääviilto ei koskaan ollut nähnyt naarasta sellaisena. Yleensä niin tyyni ja rauhallinen Pimentovarjo vaikutti siltä, kuin olisi oikeasti pelännyt asemansa vuoksi. Jääviilto oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että häntä tarvittiin. Oli varmasti todella nöyryyttävää, että Pimentovarjo joutui sillä tavalla matelemaan inhoamansa kissan edessä. Punaturkkinen soturi kohotti aavistuksen verran leukaansa ylöspäin ja virnisti omahyväisesti.
"Minähän sanoin, ettet sinä pärjää ilman minua", kolli naurahti tyytyväisenä, mutta Pimentovarjoa ei naurattanut. Naaraan silmät olivat kavenneet ohuiksi viiruiksi, hän todella oli tosissaan.
"Autatko minua vai et?" musta naaras kysyi terävällä äänellä, häntä ilmaa halkoen. Jääviilto esitti hetken ajan miettivää, aivan Pimentovarjon kiusaksi.
"No, miksi minä sinua auttaisin? Etkö sinä pärjääkään yksin?" Jääviilto kiusasi, vaikka tilanne oli jo selvästi vaikea Pimentovarjolle. Soturi nautti täysillä siitä, miten kovassa ahdingossa varapäällikkö tuntui olevan. Hän todella pelkäsi oman asemansa ja perheensä puolesta.
"Luuletko, että olisin muuten tässä pyytämässä sinun apuasi, ellei olisi pakko?" Pimentovarjo tuhahti. Jääviilto kohautti lapojaan ja hänen kasvoilleen piirtyi huvittunut virne.
"No, ehkä minä voin tämän kerran vielä auttaa sinua, kunhan kohtelet minua kuten olen ansainnut. Yksikin väärä sana ja minä käännyn sinua vastaan", Jääviilto naukui nyt uhkaavalla äänellä ja katsoit Pimentovarjoa suoraan silmiin.
"Sitä paitsi, minä tiedän jo kuka se petturi on. Tai eihän siitä voi olla varma, mutta saamme hänet lavastettua aivan vaivatta. OIkeastaan olen jo aloittanut suunnitelmaa, enää tarvitsee vain kertoa Henkäystähdelle ja homma on selvä", punaturkkinen kolli virnisti tyytyväisenä. Hän oli pitänyt itsensä kiireisenä viime päivät, kun hän oli kehitellyt juonia Leppävarjoa vastaan. Tabbykuvioinen soturi oli ikäväkseen ajanut itsensä tilanteeseen, jossa häntä voitaisiin syyttää petturiksi. Pimentovarjo siristi taas silmiään.
"No?" naaras kysyi vaatien Jääviiltoa kertomaan lisää.
"Leppävarjo kertoi jutelleensa aiemmin Eloklaanissa yhden pelastajan kanssa, en muista kenen niistä. Tuskin mitään kovinkaan merkittävää tai paljastavaa, mutta se varmasti riittää Henkäystähdelle. Leppävarjo on kaveerannut vihollisen kanssa, jonka jälkeen panttivangit vapautettiin. Oikeastaan, enhän minä taidakaan tarvita sinua mihinkään. Mistä hyvästä minä oikeastaan edes auttaisin sinua, kun voisin ihan itse kertoa kaiken tämän Henkäystähdelle?" Jääviilto kysyi ja katsoi haastaen Pimentovarjoa. Naaraan täytyi tarjota jotain, josta Jääviilto voisi hyötyä.

//Pimento?

Johdin nyreänä metsästyspartiota takaisin leiriin. Pimentovarjon oli ollut aivan pakko laittaa minut iltapäivän partioon, vaikka edellisenä yönä olin ollut kuuhuipun partiossa. Varapäällikön mukaan olin varmasti saanut tarpeeksi lepoa, mutta minun mielestäni oli kohtuutonta odottaa minun lähtevän partioon yöpartiota seuraavana päivänä. Jos itse olisin ollut varapäällikkö, olisin suonut jokaisen nukkua niin pitkään kuin huvitti.
Kenties ajatus oli hiukan pentumainen, tuumin sitten. Pimentovarjo, vaikkakin oli koppava ja piittaamaton, osasi myös olla järkevä. Eikä minun, etenkään minun, kuulunut odottaa häneltä mitään palveluksia. Pimentovarjo oli ainoita kissoja, jotka tiesivät totuuden isästäni. Halutessaan hän olisi voinut kiristää minua tiedolla ja pakottaa minut partioimaan vuorokauden jokaisena aikana. Oli varapäälliköltä kenties jopa suopeaa, ettei hän ollut ryhtynyt moiseen.
Kannoin mukanani yhtä ainoaa oravaa. Partiossa mukana olleet Lehtituuli, Matotaisto, Hiljaisuusvarjo ja Lokkimieli olivat sentään raapineet kasaan enemmän riistaa, emmekä palaisi takaisin aivan hävettävän saaliin kanssa. Toisaalta nyt oli edelleen lehtikato, joten niukemmissakaan tuomisissa ei olisi mitään hävettävää.
Leirissä riensin nälkäisenä tuoresaaliskasalle ja noukin syötäväkseni päästäisen. Mielessäni käväisi viedä Aaltosalamallekin syötävää, mutta naarasta ei näkynyt aukiolla missään. Ja totta tosiaan, kun kurkistin sisään sotureiden pesään, näin tutun, punertavan karvakasan yhteisellä makuusijallamme. Hymyilin lämpimästi, mutta en suuresta houkutuksesta huolimatta häirinnyt kumppanini unta lempeällä kuonon kosketuksella. Aaltosalama tarvitsi paljon energiaa, etenkin, kun luvassa olisi yöpartio.

Oli mukavaa päästä Aaltosalaman kanssa partioon. Ei pelkästään siksi, että rakastin häntä suuresti ja vietin mieluusti koko valveillaoloaikani hänen kanssaan, vaan myös siksi, että hän oli samalla paras ystäväni. Siedin harvojen kissojen seuraa, joten oli mukavaa päästä partioimaan jonkun kanssa, jota arvostin.
Olin itsekin torkahtanut ennen partiota, mikä tuntui nyt hyvältä valinnalta. Oloni oli virkeä sammalilla venytellessäni. Astelin pian ulos pesästä ja huomattuani Aaltosalaman saavuin häntä tervehtimään.
"Hei", naukaisin hymyillen ja kosketin tämän kuonoa omallani. "Miltä vointisi on tuntunut tänään? Eivät kai pienokaiset häiritse sinua liikaa?"

//Altto?

Yksi varapäällikön tehtävän huonoista puolista oli ehdottomasti se, että nyt pakostakin jouduin olemaan tekemisissä klaanin ärsyttävämpien kissojen kanssa.
"Onko oikeasti pakko?"
Räpäytin hitaasti silmiäni nyreäilmeiselle Varissulalle. Hänen käyttäytymistään minua kohtaan ei selvästi ollut muuttanut se, että tiesin totuuden hänen isästään. Tuhkajuovan poika suhtautui minuun edelleen samalla ylimielisyydellä ja epäkunnioituksella kuin aiemmin. Tiesin, ettei se ollut mitenkään henkilökohtaista: Varissulka käyttäytyi näin kaikkia kissoja kohtaan. Tietysti auktoriteettina en voisi siltä välttyä.
Huokaisin syvään. Tästä tulisi pitkä päivä.
"Kyllä on", sanoin ilmekään värähtämättä, hitaasti kuin kollilla olisi vaikeuksia ymmärtää sanojani. Se näytti ärsyttävän Varissulkaa, vaikka hän yrittikin peitellä reaktiotaan. "Olet varmasti ehtinyt palautua."
"Pöh. Nukuin tuskin silmäystäkään!"
Varissulka oli osallistunut edellisyön kuunhuipun partioon. Nyt olin lähettämässä häntä iltapäivän metsästyspartioon, mikä ilmeisesti oli tummanharmaalle soturille liikaa. Tiesin hänen kuitenkin nukkuneen: itse olin valvonut suurimman osan yöstä, enkä ollut huomannut kenenkään muun olleen hereillä. Minua ei yllättänyt ollenkaan saada Varissulkaa kiinni valehtelusta.
"Sinä et vakuuta tuolla itseäsikään", nau'uin kärsivällisesti. "Menet partioon, halusit tai et. Eikä minua totisesti kiinnosta, olisiko joku muu vapaana lähtemään."
Lisäykseni sai hänet sulkemaan suunsa: Varissulka oli avannut sen kaiketi huomauttaakseen juuri tuosta. Oli totta, että leirissä oli tällä hetkellä muitakin sotureita, jotka pystyisivät johtamaan partiota. Varissulalla ei ollut kuitenkaan mitään oikeutta vaatia minua lähettämään jotain muuta hänen sijastaan. Hän oli saanut levätä aivan tarpeeksi, enkä minä tekisi hänen kohdallaan mitään poikkeuksia.
"Lehtituuli!" huikkasin lähistöllä seisoskelevalle naaraalle. Kilpikonnakuvioinen soturi asteli luokseni kysyvin katsein. Nyökkäsin Varissulan suuntaan.
"Lähde Varissulan johtamaan metsästyspartioon. Minusta tuntuu, että mukaan tarvitaan joku, jolla on selkärankaa."
Tummanharmaan kollin ilme oli hapan, kun jätin hänet taakseni ja astelin tuoresaaliskasalle.
Vatsani kurni. En ollut syönyt hetkeen, sillä minun ei ollut tehnyt mieli. Stressi ja ahdistus tehtäväni suorittamisesta kalvoivat mieltäni joka hetki. Olin jatkuvasti jännittynyt peläten Henkäystähden millä hetkellä hyvänsä kutsuvan minut luokseen potkiakseen minut asemastani varapäällikkönä. Olin vältellyt päällikön seuraa siitä asti, kun olin erehtynyt kysymään häneltä muinaisista klaaneista. Tiesin nimittäin, ettei hän halunnut hengittääkään samaa ilmaa kanssani, jos en viimein toisi hänelle uutisia petturin kiinni saamisesta.
Siksi en ollut nukkunutkaan. Yritin kyllä, mutta se oli kenties vain pahentanut uniongelmiani. En kyennyt rentoutumaan, joten nukkuminenkaan ei onnistunut. Jatkuvasti heikoilla jäillä kulkeminen oli käynyt sekä henkisesti että fyysisesti raskaaksi.
Onneksi tuoresaaliskasasta löytyi hiiri. Se kohotti hieman mielialaani, kun nautin ateriastani leirin reunamilla. Olin valinnut tämän paikan, sillä en vahingossakaan halunnut törmätä Henkäystähteen, mutta kaiketi en ollut piiloutunut tarpeeksi hyvin. Päällikkö nimittäin saapui luokseni juuri ennen kuin ehdin kiiruhtamaan pakoon hiiren syötyäni.
"Pimentovarjo", hän murahti viileällä äänellä. Olin helpottunut siitä, etten päällepäin näyttänyt säikähtäneeltä, vaikka hänen äänensä saikin sisukaluni kylmenemään.
"Oletko edennyt etsinnöissäsi? Minun on saatava tietää, oletko lähelläkään petturin löytämistä."
Välttelin Henkäystähden teräviä silmiä pitäen katseeni edessä.
"Olen. Vakuutan sinulle, että löydän hänet pian. Olen aivan hänen jäljillään."
Koska olin sanonut samaa jo melko pitkään, Henkäystähti tuskin uskoi minua. Hänen seuraavat sanansa vahvistivat epäilyni.
"Vai niin. Annan sinulle kolme päivää aikaa löytää hänet ja toimittaa hänet ottamaan vastaan rangaistuksensa."
Kynteni pureutuivat routaiseen maahan. Mitä? Kolme päivää aikaa? Olisin halunnut kysyä päälliköltä, mitä kolmen päivän jälkeen tapahtuisi, mutta en tiennyt, halusinko kuulla hänen vastaustaan.
"Selvä", sanoin lyhyesti ja nyökkäsin. Kurkkuni tuntui kuivalta, nieleminen oli vaikeaa. Onnekseni Henkäystähti jätti minut pian yksin, sillä en kyennyt enää pitämään ahdistustani piilossa. Hengitykseni tuntui kiihtyvän ja sydämeni hakkaavan kuin taistelun keskellä. Tunsin oloni niin levottomaksi, etten enää malttanut istua, vaan kiirehdin ulos leiristä.
Kolme päivää. Se ei mitenkään riittänyt, jos petturi edes oli löydettävissä. En voinut käsittää, miten minun olisi onnistuttava tehtävässä. Ja mitä sitten, jos epäonnistuisin? En ollut optimisti, joten en erehtynyt kuvittelemaankaan, että kolmen päivän takaraja tarkoittaisi vain sitä, että saisin unohtaa tehtävän kokonaan ja palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ei - varmasti minua odottaisi jokin rangaistus. Ehkä Henkäystähti tosiaan erottaisi minut virastani. Tai kostaisi epäonnistumiseni perheelleni. Tai karkottaisi minut.
Huomaamattani olin alkanut astella ympyrää. Ajatukseni kävivät ylikierroksilla, eikä levottomuuden tunne kadonnut. Päinvastoin, minusta tuntui siltä kuin kohta räjähtäisin.
*Kerää itsesi.*
Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään. Mitä ihmettä minä olin tekemässä? Tämä ei toisi minua yhtään lähemmäs tehtäväni suorittamista! Minun oli tehtävä jotain petturin löytämiseksi, aivan sama, tuottaisiko se lopulta tulosta. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.
Astelin takaisin leiriin yrittäen päättäväisillä askelillani vakuutella panikoivalle mielelleni, että kaikki oli kunnossa. Se ei kuitenkaan auttanut, ja minusta tuntui, että muutkin kuolonklaanilaiset huomasivat epätoivoisuuteni.
Kun yritin keksiä, mitä tehdä, katseeni osui Jääviiltoon, ja mitään sen enempää ajattelematta astelin hänen luokseen. Hän oli ainoa, joka voisi auttaa minua. Toivoin, että kuka tahansa muu kissa olisi ollut tuossa asemassa, mutta se ei muuttanut todellisuutta paremmaksi.
"Meidän pitää puhua", sanoin hakien ääneeni tavallista kylmänviileää rauhallisuutta, mutta kuulostin omaankin korvaani hermostuneelta. Käännyin ympäri ja kiirehdin ulos leiristä jäämättä kuuntelemaan Jääviillon tiuskaisuja. Luotin siihen, että hän seuraisi minua, vaikka vain päästäkseen nauramaan säälittävälle olotilalleni.
Onnekseni punaruskea kolli saapuikin luokseni, kun pysähdyin jonkin matkan päähän leiristä. En antanut hänelle tilaisuuttakaan alkaa kiusaamaan minua, vaan menin suoraan asiaan.
"Henkäystähti antoi minulle kolme päivää aikaa löytää se petturi", selitin hätäisesti ja pakotin itseni pysymään paikoillani, vaikka koin suurta vetoa alkaa taas astelemaan edestakaisin kuin jokin ahdistunut, vauhkoontunut petoeläin. "Olit ehkä oikeassa, enkä kohdellut sinua tarpeeksi kunnioittavasti. Mutta tarvitsen sinun apuasi nyt, ja toivon, että edelleen suostuisit auttamaan minua."

//Jää?

Huomasin ensimmäisten joukossa aukiolla kehkeytyneen tappelun. Syöksyin heti Lainetassun ja Tulisielun väliin.
"Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", murahdin äkäisesti. Maassa makaava Tuiskutassu oli aika surkea näky. Tulisielu peruutti hiukan ja katsoi maahan. En ehtinyt tarkastella häntä saati Tuiskutassua hirveästi, koska keskityin Lainetassun silmällä pitämiseen. Naaras näytti kiehuvan vihaa. Hänellä oli jokusen viiltohaavaa kyljessä ja muualla kehossa.
“Mene parantajalle siitä”, nau’uin ja huiskautin häntääni. Lainetassu luimisti korviaan ja oli juuri sanomassa jotain mutta Tulisielu ennätti ensin.
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" soturi änkytti epäselvästi. Hämmennyin hiukan ja kallistin päätäni katsoessani Tulisieluun mutta sitten näin Tuiskutassun, joka oli nyt pitkällään maassa elottoman näköisenä. Sydämeni alkoi hakata todella lujaa. En tuntenut naarasta hirveän hyvin mutta olin silti järkyttynyt. Entä, jos hän oli kuollut? Haravoin katseellani ympäristöä ja ensimmäisenä osuin Kärppämyrskyn kohdalle.
“Hae parantaja, nopeasti!” käskin häntä. En yleensä noin käskenyt kissoja varsinkaan läheisiäni. Kärppämyrsky oli hieman pelästyneen ja hämmentyneen oloinen mutta teki kuitenkin miten käskin. Jätin Tuiskutassun parantajan huoleksi ja keskityin Tulisieluun.

Henkäystähti asteli aukiolle keskustelemaan jotain Tulisielun kanssa. Pysyttelin naaraan rinnalla koko keskustelun ajan. Henkäystähti ei käyttäytynyt kauhean suopeasti puoliveristä Tulisielua kohtaan ja tiesin jotenkin syvällä sisimmissäni, että hän poistuisi vielä illan aikana meidän joukostamme joko erakoksi tai pimeyden metsään. Aatteeni vahvistui aika nopeasti, kun Henkäystähti määräsi Tulisielun teloitettavaksi. Jäin vielä hetkeksi naaraan lähelle, koska ei ollut aikaa etsiä hänen läheisiään ja halusin, että edes joku olisi saattamassa soturin viimeiselle matkalleen. Vaikka en tuntenut naarasta minua itketti kokoajan mutta koitin pysyä vahvana, kun vielä saisimme aikaa jutella.
"Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan..." Tulisielu änkytti. Nyökyttelin ja odotin jatkoa.
"Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä.." naaraan ääni värisi, kun hän naukui hyvästejään, jotka minä välittäisin heille.
“Teen niin”, naukaisin ja otin vastaan Tulisielun kosketuksen vastaan. Hän sipaisi hännällään kylkeäni. Olisin halunnut tuntea naaraan paremmin mutta nyt oli jo aika myöhäistä. Monta sanaa jäi sanomatta, koska en osannut jotenkin ajatella enää. Tulisielu meni. Hän tassutti keskelle leiriä. Jäin katselemaan, kun Henkäystähti asteli Tulisielun luokse. Parilla iskulla naaraan ruumis makasi maassa ja verta ryöppysi päällikön tekemästä haavasta. Katsoin maahan. Tapahtumat muistuttivat minua emosta. Sitä teloistusta en sentään nähnyt mutta silti uudelleen elin pentuaikojeni hirveimmät tapahtumat hiljaa mielessäni. Kun avasin silmäni, Kärppämyrsky tassutti luokseni. Hän istui viereeni, niin että turkkimme koskettivat toisiaan ja antoi minun nojata häneen.
“Haluatko lähteä tekemään jotain?” Kärppämyrsky naukui. Pudistin kuitenkin päätäni.
“Minun pitää kertoa Tulisielun hyvästit hänen läheisilleen”, nau’uin ja nousin ylös. Kärppämyrsky nyökkäsi hymyillen. Kosketin hännälläni naaraan kylkeä ja loikin pois. Pysäytin Tattihallan, kun hän oli menossa kumppaninsa ruumiille.
“Tattihalla… ööh… Tulisielu jätti sinulle hyvästit. Hän sanoi, että rakastaa sinua ja tulee aina rakastamaan, ja että te olisitte saaneet ihania pentuja yhdessä. Voin vain kuvitella kuinka paljon hän rakasti sinua, koska hän puhui todella sydämestään. Hän sanoi, että ei haluaisi pimeyden metsään ilman sinua mutta hän varmasti tarkkailee sinua sieltä ja odottaa sinua”, nau’uin ja hymyilin hiukan. Tattihalla nyökkäsi.
“Kiitos, Rosmariinikynsi. Tämä merkitsee minulle paljon”, hän naukui ja jatkoi matkaansa.
“Otan osaa”, naukaisin hänen peräänsä ja menin sitten parantajalle. Siskoni olisi siellä eikä hän todennäköisesti tiennyt mitään tapahtumista, jotka muu klaani oli juuri saanut todistaa.

Tassutin sisään ja istuuduin Kamomillapyörteen vierelle.
“Hei”, naukaisin. Siskoni tervehti myös.
“Tulisielu tunaroi aika pahasti ja… hänet teloitettiin”, nau’uin. En kyennyt katsomaan Kamomillapyörrettä.
“Odota. Hän pyysi minua kertomaan sinulle jotakin”, keskeytin naaraan aikeet puhua.
“Hän sanoi terveisiä ja, että on pahoillaan, sillä halusi pysyä sinun luonasi”, sanoin ja katsoin tassujani.

Tassutin pois parantajan pesältä. Halusin nyt olla vain yksin. Ehkä voisin vain nukkua ja koittaa päästä yli uuden Henkäystähden hirmuteon haavoista.

Seuraavana päivänä tallustin etsimään Hiljaisuusvarjoa. Löysin hänet aika surullisen näköisenä leiristä.
“Huomenta”, naukaisin kollille. Hän katsahti minuun ja nyökkäsi.
“Öh.. Hiljaisuusvarjo, jos tämä tulee liian aikaisin sano mutta Tulisielu jätti sinulle terveiset ja halusi, että välitän ne sinulle”, sanoin.
“Voimme myös puhua muusta”, lisäsin kiireesti ja hymyilin myötätuntoisesti.
//Hilju?

Hiljaisuusvarjosta tuntui, että Kamomillatassun vihaisten sanojen tulva olisi voinut kaataa hänet. Hän katsoi ystäväänsä - vai oliko hän edes enää hänen ystävänsä? - silmät suurina ja yritti ymmärtää mistä hän puhui.
"Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi.." naaras ulahti ja alkoi sitten itkeä kunnolla. "Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?" Hän lisäsi vielä. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mistä hän höpötti.
“En minä rakasta Aamuraitaa. Tai ehkä vähän, mutta en mitenkään erityisesti! Hän on vain mulava ja hyvä ystävä aivan kuin Neilikkasydänkin! Mistä sinä oikein puhut? Enkä minä todellakaan käytä sinua hyväkseni!” kolli naukaisi osin vihaisesti ja osin peloissaan.
“Neilikkasydän myös?” Kamomillapyörre voihkaisi äänekkäästi.
“En minä tarkoittanut että-”
“Säästä puheesi! Minä tiedän, mitä sinä häntä kohtaan tunnet!” naaras huudahti vihaisesti. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä silmät suurina.
“Mene pois ja jätä minut rauhaan”, naaras sanoi vielä, kun Hiljaisuusvarjo yritti siirtyä lähemmäs lepyttelemään häntä.
“Kamomillapyörre en-”
“Sanoin, että mene pois ja jätä minut rauhaan!” tabbykuvioinen naaras ärisi. Hänen itkusta punertuneet silmänsä katsoivat suoraan Hiljaisuusvarjoon vihaisesti ja petetyn näköisenä. Hiljaisuusvarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta nousikin sitten ylös.
“Hei sitten Kamomillapyörre! Oli mukavaa olla ystäväsi…” hän sanoi hiljaa ja loikki nopeasti ulos pesästä, jotta pääsisi pois ennen kuin purskahtaisi itkuun.
Hän suuntasi leirin laitaan ja meni pieneksi palloksi makuulle. Pian hän tunsi Aamuraidan tuoksun ympäröivän hänet. Naaraan lämpö tuntui hänen turkillaan, kun hän asettui nuoremman kollin ympärille.
“Mikä on? Mitä tapahtui?” puoliverinen musta naaras kysyi. Hiljaisuusvarjo niiskautti nenäänsä ja katsoi kostein silmin Aamuraitaa.
“Voisitko… voisitko mennä pois ja pyytää Lepakkohuudon luokseni? Sinä et voi auttaa juuri nyt”, kolli sanoi hiljaa. “Mutta ei se ole sinusta kiinni! Se johtuu täysin tästä tilanteesta!” kolli lisäsi vielä nopeasti, kun näki Aamuraidan hieman loukkaantuneen katseen.
Naaras nousi ylös ja nyökkäsi.
“Toki”, hän sanoi vain ja lähti pois. Hiljaisuusvarjo katsoi hetken hänen peräänsä ja käpertyi sitten taas maahan palloksi.
“Mikäs sinulla nyt on?” Lepakkohuudon terävä ääni sai Hiljaisuusvarjon nostamaan katsettaan.
“Kamomillapyörre… hän suuttui minulle tyhjästä”, valkoruskea kolli voihkaisi katsoen omilla sinisillä silmillään Lepakkohuudon harmaansinisiä.
“Naaraat nyt vain sattuvat välillä olemaan vaikeita. Älä turhaan murehti, Rosmariinikynsi on jatkuvasti ärtynyt jostain ja silloin hänestä kannattaakin pysyä kaukana”, tummanharmaa kolli vitsaili ulkonevat kulmahampaat auringonvalossa välähdellen.
“Niinpä kai. En vain ymmärrä miksi kaikki ovat minulle yhtäkkiä niin vihaisia!” Hiljaisuusvarjo naukui.
“Koska olet ärsyttävä?” Lepakkohuuto kysyi. Hiljaisuusvarjo mulkaisi häntä vihaisesti
“Hei! Enhän minä nyt sitä oikeasti tarkoittanut”, hän naukaisi nopeasti ja Hiljaisuusvarjo laski taas katseensa.
“Pää pystyyn tomppeli. Pian hän ei edes muista koskaan olleensa sinulle vihainen”, Lepakkohuuto naukaisi. Hiljaisuusvarjo huokaisi.
“Niinpä kai.”

//Kamo tai Rosmy voi vielä jatkaa jos haluutte keksii jotain?

Minut oli määrätty rajapartioon Pikiturkin, Lepakkohuudon sekä Lehtituulen kanssa. Suuntanamme oli Eloklaanin raja, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia partion jäseniä. Monet olivat kaiketi edelleen katkeria siitä, kun eloklaanilaiset olivat onnistuneet vapauttamaan päällikkönsä ja parantajansa ja häätämään leirinsä vallanneet Kuolonklaanin soturit matkoihinsa. Se varmasti turhautti myös itse Henkäystähteä, vaikka kolli olikin pitänyt itsehillintänsä melko hyvin koossa eikä ollut purkanut vihaansa klaanitovereihinsa.
Jos minulta kysyttiin asiasta, niin ei pankkivankien menettäminen haitannut lainkaan. Vihasin Kuolonklaanin päällikköä varmasti vähintään yhtä paljon kuin rajanaapurimme, ja kaikki takaiskut hänen suuruudenhulluissa suunnitelmissaan saivat minut suorastaan hykertelemään. Sitähän minä en tietenkään voinut sanoa ääneen, sillä se olisi tiennyt julkista teloitusta päällikön kynsien kautta. Vaikeneminen ei tullut minulta luonnostaan, mutta jos jotenkin halusin päästä eroon Henkäystähdestä, oli oltava nokkelampi ja yrittää olla soittamatta suuta liikaa, jottei joutunut silmätikuksi.
Partio liikkui lumesta huolimatta ripeästi rajaa kohti. Pakkanen oli tehnyt kissojen muovaamasta polusta kovan ja varmemman kävellä, joten matkanteko ei ollut niin hidasta.
Kuljin aivan Pikiturkin perässä pitäen katseeni tassuissani, jotten törmäisi vahingossa polkuun kiinni jäätyneisiin lumipaakkuihin. Olin niin keskittynyt tähän, etten melkein huomannut Pikiturkin hidastaneen vauhtia edelläni ja nostaneen häntäänsä ylös merkiksi pysähtyä. Yritin kurkistella pienen soturin takaa polulla, mikä oli saanut tämän pörhistämään selkäkarvansa.
“Eloklaani”, kuulin naaraan sihahtavan, ja höristin heti sen kuullessani uteliaana korviani. Ei mennyt aikaakaan, kun naapurien ominaistuoksu tavoitti meidän muidenkin hajuaistin.
“Niiden on parempi pysyä omalla puolellaan”, mutisi Lepakkohuuto takanani puoliääneen.
Pikiturkki lähti varovasti liikkeelle ja loppupartio seurasi hänen perässään matalana hiipien. Silmäni havaitsivat rajan tuntumassa liikettä, ja silloin minä tajusin katselevani neljää eloklaanilaista, jotka olivat parasta aikaa jättämässä omia hajumerkkejään rajalle. Mukana oli kokoontumisista tuttu valkoinen kolli, Väärävarjo, ja ilmeisesti myös itse klaaninpäällikkö Mesitähti kahden muun kissan, oranssin ja ruskean, kanssa. Kuitenkin kun tulimme lähemmäksi partiota, huomasin, ettei kyseinen hintelä kolli ollutkaan Eloklaanin päällikkö vaan joku tätä muistuttava kissa. Arvatenkin joku tämän sukulainen.
“Merkitään rajat”, Pikiturkki sihahti käskyn lapansa yli ja suuntasi rajalle häntä ylpeästi pystyssä eloklaanilaisista välittämättä. Me muut seurasimme perässä.
Saapuessamme eloklaanilaispartion kohdalle, ilmapiiri muuttui hetkessä rätiseväksi jännitteestä. Mesitähteä muistuttava kolli nyökäytti meille kohteliaasti päätään ja maukui tervehdyksensä, johon kukaan ei vastannut. Minä nyökäytin tälle pikkiriikkisen päätäni, kuitenkaan yrittämättä herättää liikaa huomiota partiotovereideni katsellessa.
“Kaunis päivä tänään”, Mesitähti-klooni naukui sitten ja vilkaisi taivaalle kuin sitä ihastellakseen. Toljotin tätä vähän typertyneenä. Yrittikö tuo höhlä tosissaan jutustella pahimman vihollisensa kanssa säästä?

//Lepakko tai joku elolaisista (Säde ja Syreeni)?

Kissojen päästyä leiriin Tuiskutassu kysyi Lainetassulta mitä hän haluaisi tehdä. Lainetassu vastasi tietysti haluavansa kiusata puoliverisiä. Siniharmaa naaras vilkaisi sisareensa samalla, kun sanoi sen. Hän tiesi, että Tuiskutassu ei ollut järkevä. Hän tiesi, että naaraalla oli tapana kaveerata eri puoliveristen kanssa.
Kuitenkin, kun Tulisielu tuli mainiosti paikalle juuri silloin, Tuiskutassu liittyi Lainetassun ilkkumiseen ja huuteluihin. Siitä Lainetassu oli iloisesti yllättynyt. Oliko hänen sisarensa viimein oppinut kunnon tavoille?
Tulisielu kuitenkin pian käännähti ympäri Tuiskutassun äänen kuullessaan ja alkoi räyhätä tälle siitä, että hän oli petturi. Lainetassu katsoi hetken ihmeissään mitä oli meneillään, mutta juuri kun hän oli aikeissa liittyä itsekin enemmän osaksi tilannetta, Tulisielu huitaisi kynnet esillä kohti Tuiskutassun naamaa. Nuori naaras rääkäisi ja hetken ajan Lainetassu saattoi vain tuijottaa.
Lainetassun kesti hetken ajan prosessoida mitä oli tapahtunut ja sitten hän syöksähti sähisten Tulisielun kimppuun.
“Kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni!” oppilas rääkäisi kovaan ääneen ja sivalteli Tulisielua. Puoliverinen naaras onnistui saamaan Lainetassun pois kimpustaan ja pian loikkasi tämän päälle painaen häntä maahan. Lainetassu pyristeli ylös ja raateli liekinvärisen naaraan tassuja.
“Sinä ketunmielinen petturi! Tiesin aina, että petät klaanisi joku päivä! Olet maailman typerin ja turhin kissa!” Lainetassu kiljui. Tulisielu pian hellitti ja katsoi Lainetassua. Molemmat kissat valmistautuivat hyökkäämään uudestaan, mutta pian vasta soturiksi nimitetty Rosmariinikynsi tuli väliin.
“Rauhoittukaa! Rauhoittukaa. Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", naaras murahti ja työnsi kaksikkoa etäämmälle toisistaan.
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" Tulisielu takerteli vilkaistuaan Tuiskutassuun, joka makasi hervottomana maassa tuskin hengittäenkään.
"Hae parantaja! Verta! Apua!" Rosmariinikynsi huusi ohi kulkevalle Kärppämyrskylle huomatessaan missä kunnossa Tuiskutassu oli. Vanhempi soturi katsoi häntä hetken, nyökkäsi ja lähti juoksujalkaa hakemaan parantajaa.
Odotus tuntui kamalalta, mutta pian Hehkuaskel saapui paikalle nopeasti. Myös Henkäystähti saapui paikalle omalta pesältään. Hän oli ilmeisesti kuullut melun ja suuntasi nyt kohti Lainetassua, Tulisielua ja Rosmariinikynttä - sekä Tuiskutassua ja Hehkuaskelta, jotka olivat vähän matkan päässä.
Henkäystähden kylmä katse tuntui lävistävän Lainetassun ja hän painoi päätään nolona, vaikka ei ollutkaan tehnyt mitään. Jokin sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi. Oliko se ollut hänen vikansa, kun hän oli yllyttänyt Tuskutassun mukaan solvaamaan Tulisielua? Ei kai? Hän oli vain sanonut, että haluaisi tehdä niin, ei pakottanut sisartaan siihen mukaan!
“Mitä täällä on tapahtunut?” Henkäystähti kysyi tiukasti. Lainetassu nosti säpsähtäen katsettaan, mutta tajusikin, että päällikkö katsoi hänen sijaan Tulisielua ja Rosmariinikynttä. Tulisielu hengitti syvään ja alkoi selittää päällikölle, miten oli pimahtanut Tuiskutassun sanoista ja sitten vahingossa sivaltanut häntä naamaan. Siinä välissä Lainetassu keskeytti.
“Itse asiassa, hän kävi myös minun kimppuuni, kun yritin suojata sisartani sen enemmiltä vammoilta”, siniharmaa naaras naukaisi kuono pystyssä. Henkäystähti vilkaisi häneen ja katsoi sitten taas Tulisielua.
“Onko tämä totta?” päällikkö kysyi.
“Tavallaan”, puoliverinen naaras naukaisi. “Mutta hän kyllä hyökkäsi minun kimppuuni ja minä vain suojelin itseäni”, Tulisielu selitti.
“Ja pyh! Onko se itsesuojelua, että raastat selkääni ja kylkiäni kaikellä voimalla!?” Lainetassu kivahti.
“Vaiti!” Henkäystähti ärähti. “Pitäkää Tulisielua”, päällikkö naukaisi lähelle tulleille uteliaille sotureille. Lainetassu ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja niin taisi Tulisielukin ymmärtää. Hän sanoi jotain Rosmariinikynnelle ja naaras nyökkäsi.
Lainetassu siirtyi hieman kauemmas mulkoilemaan, kun Henkäystähti viimein teloitti Tulisielun. Hän oli onnessaan. Hän oli viimeinkin päässyt eroon siitä petturista.
Seuraavaksi Lainetassu kuitenkin lähti parantajan pesälle. Hän kuuli kuinka Henkäystähti takanaan määräsi Tulisielun suoraan haudattavaksi ja Lainetassu näki Tattihallan, joka yritti pyrkiä kuolleen kumppaninsa luokse, kun oli saanut tietoonsa mitä oli tekeillä.
Lainetassu ei enää kuullut tai nähnyt muuta, kun hän meni sisään parantajan pesään. Hän huomasi sisarensa ja asettui hellästi tämän vierelle.
“Sinunkin haavasi täytyy hoitaa”, Sumutuuli naukui yhtäkkiä Lainetassulle. Naaras vain kohautti lapojaan.
“Tee se tässä samalla, kun odotan”, hän tokaisi ja jäi paikoilleen.

“Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko Tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?" Tuiskutassun naukui sai Lainetassun taas keskittymään häneen. Hänen sisarensa ääni oli hieman mennyt, mutta sillä ei ollut väliä. Lainetassu oli maannut hänen vierellään lähes koko päivän vain odottaen ja toivoen, että hän viimein heräisi.
“Olet nukkunut lähes koko päivän ohitse. Pökerryt ja sinut kannettiin parantajan pesälle. Ja Tulisielu? Se Rotanmieli tuli teloitetuksi. Aivan oikein hänelle. Tiesin aina, että hän oli petturi”, Lainetassu naukui ja hieroi kuonoaan sisarensa poskeen.
“Olen kuitenkin niin iloinen, että olet kunnossa”, hän naukui hiljaa. Niin hiljaa, että toivoi, että edes parantajat eivät häntä kuulleet. Vain hänen sisarensa. Hän ei halunnut näyttää liian kiintyneeltä tai heikolta huolehtiessaan Tuiskutassusta.

//Tuisku?

Olin ollut vielä hetki sitten shokissa pudottuani puusta. Syöksyaskel oli pelastanut minut maahan putoamiselta.. minulle oli juuri annettu vähän timjamia järkytykseen ja olin jo hyvässä kunnossa. Sisareni rosmariinikynsi ja syöksyaskel olivat olleet vierelläni mutta hiljaisuusvarjo ei.. Kysysessäni missä kolli oli olin saanut vain vastaukseksi että tämä oli lähtenyt hakemaan niitä saalita mitä meiltä oli jäänyt sinne. Nyökkäsin ja kompuroin sitten hitaasti istumaan ja sitten seisomaan. Halusin jaloittelva vähän ja niin teinkin. Olin saanut luvan lyhyeen kävely reissuun. Tassutan lähemmäs pesän suutta nähdäkseni aukiolle. Silmäni laajenivat järkytyksestä nähdessäni hiljaisuusvarjon aamuraidan vierellä saalista mukanaan.. Mitä? Oliko hän naaraan kanssa yhdessä? Ja yritti saada minun rakkauteni!? Ei.. Ei! Peräänyin silmät järkyhtyksestä suurina ja tunsin kuinka kyynelet valuivat poskillani. Hiljaisuusvarjo oli petturi.. Tai siis ei ollut.. Olin vain edelleen sekalaisin ajatuksin ja.. Se sai minut olettamaan typeriä. Työnnän kyntteni esiin mutta vedän ne nopeasti takaisin sisään ja käännyin ympäri silmät viirussa ja itkuisina. Laahustan takaisin maakualusille aivan hiljaa miltei huomaammattomasti nyyhkytäen.
"Kamomillapyörre?" kuulin hiljaisuusvarjon äänen takaani mutta vain luimistin korviani enkä kääntynyt kollia päin.
"Jätä minut rauhaan.. Jättäkää kaikki minut rauhaan..." kuiskaan huomaamattomalla äänellä. Laskin vain pääni käpälieni päälle surullisena. Olin pitänyt hiljaisuusvarjosta.. Todenteolla pitänyt.. Ja varmaan tulisin aina pitämään? Ei.. Ei... Ei! Ei.. E-en.. Halua että hän on olisi petturi! En vain halua.. Mutta.. Silti.. Vain koska epäilys kalvaa mieltäni tunsin että hiljaisuusvarjo ei ansaitsisi minua.. Ei ei.. Ei nyt.. Eikä ehkä enää koskaan.
"Kamomillapyörre? oletko kunnossa?" kuulin taas hiljaisuusvarjon äänen. Tällä kertaa työnsin kyntteni esille ja nostin pääni. Käänsin sitten itkuiset silmäni kohti hiljaisuusvarjoa.
"Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi.." ulahdan ja alan sitten itkeä kunnolla. "Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?" lisään sydän syrjällään. Nousen hitaasti istumaan mutta kyyristyn sitten itkemään maahan. Miksi hiljaisuusvarjon piti haluta käyttää minua hyväkseen? Mitä minulla muka oli jonka hän olisi halunnut minulta!? Sisko? Isä?
//hilju rosmyki saa halutessaan jatkaa

Kuulin Lainetassun äänen mutta en välittänyt naaraasta pätkänkän vertaa, hän ei ollut huomioimisen arvoinen eikä muutenkaan ollut mitenkään erityinen. Kuitenkin vain hetken naaraan sanojen jälkeen tulleet naaraan sisaren Tuiskutassun -entisen ystäväni! Sanat saivat minut sävähtämään ja kääntymmään ääntä kohti. Tuiskutassu oli varmasti tullut hulluksi vai mitä? Miksi muuten naaras olisi käyttänyt minua kohtaan niin? Ehkä lainetassu oli manipuloinut sisartaan tai jotain? Ei.. Naaraan täytyi olla tosissaan puheissaan.. Hän varmasti oli nyt sisarensa puolella ja vain esitti kilttiä puoliveristen kanssa.. Niin.. Niin sen täytyi olla tunsin naaraan niin hyvin että tämä ei voinut vain sanoa noita sanoja vahingossa tai niitä tarkoittamatta.. Tai niitä tarkoittamatta kyllä helposti voisi mutta, ei hän mistään noin vakavasta asiasta kehtaisi pilailla. Ystävyyttemme oli mennyt pilalle jo aiemmin.. Mutta nyt saattaisi mennä pilalle Klaanitoveruuttemmekin? Ainakaan hän ei kykenisi.. Käskemään minua toteuttamaan sanojaan? Eihän? Päädyin lopulta ärisemään tälle, kuinkakohan hän oli kehdannut? Luulin hänen olevan kohtalias kaikkia kohtaan ja uskollinen ystävilleen.. Tai uskoin että hänellä olisi vielä edes vähän uskollisuutta minulle? Olinhan sentään ollut hänen ystävänsä! Kuitenkin naaraan seuraavat sanat saivat minut hulluudeen parttaalle. Hän oli hullu! Olin oikeassa hän on hullu.. Tai sitten olin oikeassa sen suhteen että hän oli vain esittänyt olevansa kiltti puoliveristen joukkossa!?



Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
"Sinä senkin.. Petturi!" tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Vedin kynnet sisään järkyttyneenä, en ollut ihan tuollaista tarkoittanut. Vilkuilin ympärilleni ja huomaan lainetassun joka tuijotti minua silmät viirussa kunnes työntää kyntensä esiin ja hyppää päälleni.
"kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni" lainetassu ärisee. Älähdän ja kaadun kyljelleni lainetassun hyökkäyksen voimasta. Työnnän kyntteni nopeasti esiin ja raapaisen lainetassua kynsillän kyljestä ja saan tämän helitämään niin että pääsin takaisin pystyyn. Köyristin selkääni ja sähisin hetken hävyttömyyksiä oppilaalle ennenkuin loikkaan tämän päälle koko painollani. Naaras romahti vatsalleen maahan ja sähisi raivoissaan ja yritti päästä pois altani. Minä kuitenkin pidän naaraan maassa allani ja raatelen tämän selkää takakynsilläni samalla kun yritin pitää etutassuillaa naaraan aloillaan kunnes lopulta hellitin ja peräänyin pari askelta valmiina naaraan uuteen hyökkäykseen. Kuitenkin juuri ennenkuin naaras ehti liikahtakaan väliimme syöksähti rosmariinikynsi kamomillapyörteen sisko, vedin nopeasti kynnet sisälle. En sattutaisi naarasta eikä varmaan lainetassukaan.
"Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", naaras murahtaa ja työntää minut kauemmas oppilaista. Peräänyn kuitenkin ja käännän katseeni tuiskutassuun joka tuijotti maahan kunnes järkytyksekseni naaraan pää valahti maahan ja silmät sulkeutuivat. Mitä naaraalle oli tapahtunut..?
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" takellan ja tuijottan oppilasta. Rosmariinikynsi kallisti päätään mutta vilkaistuaan taaksepäin hän huomaa tuiskutassun. Rosmariinikynsi tuntuu joutuvan hetkellisesti paniikkiin mutta huomauttuaan kärppämyrskyn tämä vain ulahti naaraalle.
"HAE PARANTAJA VERTA APUA!" naaras huusi edelleen paniikissa. Kärppämyrsky tuijottaa naarasta hetken hölmistyneenä mutta tajutuaan asian laidan loikkii parantajien pesälle. Lasken kaatseni ja siirrän sen pois päin naaras oppilaasta.

Vain vähän ajan kuluttua siitä kun kärppämyrsky oli lähtenyt hakemaan parantajaa niin parantaja oli tullut.. Ja niin oli henkäystähtikin. Rosmariinikynsi oli pysynyt koko ajan vierelläni kun olin yrittänyt selittää henkäystähdelle ongelmaa mutta ei kolli ollut myötätuntoinen.. Itse asiassa ei ollenkaan! Hän oli määränyt minut telottetavaksi ja oli nyt loikkinut paikalle mistä huutaa klaani kokoukset jotta saisi klaanin koolle. Siirrän katseeni surullisena rosmariinikynteen.
"Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan.." kuiskaan sydän syrjällään. Viimeinen pyyntöni tulisi olemaan raskainta kertoa.
"Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä.." mauun sydän syrjällään. Olin surullinen että en voisi kertoa näitä asioita näille kissoille itse.. En ehkä näkisi heitä enää koskaan?
"Teen niin", Rosmariinikynsi lupasi. Kosketin hännänpäälläni naaraan kylkeä ja tassutin kauemmas tästä. Henkäystähti oli juuri rosmariinikynnen sanojen jälkeen kutsunut kokouksen. Tassutin tyynenä keskelle piiriä ja istuuduin odottamaan että henkäystähti ilmoittaa telottavansa minut. Ja niin hän tekikin. Hymyilin ja juuri ennenkuin kolli ehti alas käännyin taaksepäin ja ensimmäinen asia minkä näin oli lainetassu joka mulkoili minua mutta siirsin epätoivoisen katseeni muualle etsien tattihallaa, lopulta löysin hänet näin tämän kauhistunut katseen... Anteeksi.. Hän jäi viimeiseksi mitä näin... En näet irottanut katsettani kumppanistani hetkeksikään, heti kun henkäystähti oli näet hyökkänyt kurkkuuni suljin silmäni ja ajattelin mielessäni tattihallan ja ne pennut jotka olisimme joskus saattaneet saada. Kipu levisi koko ruumiseeni kunnes en tuntenut sitä enään. Pimeys oli vienyt minut muistoihin, näin kaiken mitä olin ikinä kokenut ennenkuin kaikki katosi mielestäni, nyt minä olin kuollut. Ja siinä samalla päälleni oli laskeutunut rauha. Raotin silmiäni ja näin että olin nyt metsässä, olin kuollut, olin pimeyden metsässä.. Olin kuitenkin yksin.. Eikö kukaan ollut ottamassa minua vastaan? Eikö edes luumukoipi oma emoni tulisi ottamaan minua vastaan? Kuitenkin lopulta haistoin ilmassa emoni kutkutavan ja rauhoitavan tuoksun ja sitten näin tämän.
"Luumukoipi! Emo!" kehrään ja loikin emoni luokse. Emoni säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
"Tulisielu? Sinä Kuolit? Ei.. Miksi nyt? Enkä minä ollut varjelemassa sinua viimeisellä hetkilläsi.. Kumpa olisin varjellut sinua.. Olisin voinut tietää jo entuudestaan että olit kuollut.. Ja olisin oikopäätä tullut etsimään sinua.. Rakas tyttäreni.." luumukoipi kehrää ja nuolaisee päälakeani. Vetäydyn kuitenkin hetken kuluttua kauemmas ja käänsin katseeni taaksepäin, hetken kuluttua käänsin katseeni takasin emooni.
"Voitko kertoa miten voin tarkkailla eläviä kissoja? Haluan pitää ystäviäni ja tattihallaa silmällä kunnes on heidän vuoronsa liityä joukkoomme tänne pimeyden metsään", mauun hymyillen emolleni hennosti. Luumukoipi nyökkäsi hymyillen ja tassutimme sitten yhdessä rennosti jutustellen syvemmälle pimeyden metsään.. Menetin paljon.. Mutta minä myös sain jotain takaisin. Oliko se tämän arvoista.. En tiedä.. Saan kuitenkin olla taas emoni kanssa.. Mutta.. Silti ei hänen takaisin saamisensa ollut niiden tattihallan kanssa mahdollisesti saatavien pentujemme arvoista... Ryhdistäydyn ja yritän olla ajattelematta asiaa. Saan nähdä kumppanini vielä.. Ensin etäältä mutta sitten kun on aika niin näen hänet täällä.. ja sitten tulisimme olemaan aina yhdessä. Ja hän saisi tutustua emoonikin paremmin! Ei emo varmaan ollut kollille tuttu? Vai oliko Sittenkin? Mitä väliä? Saisin elää molempien kanssa onnellisena sen jälkeen kun on hänen aikansa liittyä tänne! Kumpa hän voisi tulla pian.. Mutta hänellä on vielä varmasti pitkä elämä edessä! Kumpa.. Kumpa hän vain ei pettäisi minua.. Ja hankisi uutta kumppania.. Eikai hän olisi niin petturimainen? Minä rakastin häntä ja tulen aina rakastamaan mutta.. Onko hän uskollinen minulle ikuisesti vaikka olisinkin kuollut? Kyllä minä sen selville saisin... Rakastan tattihallaa aina vaikka hän itse rakastaisikkaan enään.. Lupaan sen.. En saisi tietää sitä ennen kuin näkisin hänet taas.. Ja.. Ja Näkisinkö minä häntä enää? Olihan mahdollista että en näkisi.. Tai sitten jos hän ei enää kuolleman jälkeen sitten haluaisikkaan olla enää kanssani? Olihan hänelläkin sukua täällä.. Ehkä hän haluaisi elää enemmin heidän kuin minun kanssani.. Kyllä.. Suku on varmasti tärkeämpää kuin rakkaus..
//R.I.P :(

Huokaisin ja asetuin vaanimisasentoon. Se ei varmastikkaan ollut kauhean hyvä, sillä Lampiväre joutui korjailemaan sitä aika paljon mutta sain ideasta kiinni aika nopeasti.
“Hyvä”, hän naukui aika ilottomasti. En tiennyt mitä ajatella. Naaras ei selvästikkään ollut oikein pätevä opettamaan minua ja aloin pikku hiljaa pelätä etten ikinä tulisi olemaan hyvä soturi. Lainetassu taas sai itse Henkäytähden opetusta. En ymmärrä miten se muka oli reilua. Jos minä olisin ollut Henkäystähden oppilas, olisin jo parin kuun päästä hieno kokenut oppilas ja saalistaisin hienoja saaliita kuten jäniksiä tai oravia auringon paisteessa, kun viherlehti lähestyisi.
“Ajattelin, että voisit kokeilla saalistaa hiiriä”, mestari sanoi ja herätti minut ajatuksistani takaisin kylmään ja loskaiseen todellisuuteen. Pyöräytin silmiäni mutta aloin kuitenkin maistelemaan ilmaa vastaväitteittä. Lampiväre ei sanonut mitään vaan antoi minun sooloilla.

Hetken mietittyäni ja tutkiskeltuani ympäristöäni en ollut vielä napannut mitään hajua nenääni. Vihaisena itselleni palasin takaisin Lampiväreen luo. En sanonut mitään katsoin häntä vain ilmeettömänä. Hän kyllä sanoisi jotain. Se oli hänen tehtävänsä - puhua ja neuvoa minua siis.
//Lampi?

Kuuntelin hiljaa, mitä Pimentovarjolla oli sanottavana. En pitänyt siitä, miten hän puhui päälliköstämme. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä olisin saattanutkin yhtyä naaraan sanoihin, mutta nyt tilanne oli toinen. Pimeyden Metsä oli valinnut Henkäystähden päälliköksemme ja meidän oli kunnioitettava hänen päätöksiään, pidimme niistä tai emme. Oli myönnettävä, että tässä tilanteessa en ollut puolueeton. Soturina minun oli käännyttävä päällikköni tueksi ja uskoin Pimentovarjonkin tietävän sen.
"Sinä tiedät mitä mieltä minä olen", lausahdin terävästi ja nostin katseeni mustaturkkiseen soturiin. Pimentovarjo siristi silmiään.
"Olet Henkäystähden puolella, eikö vain?" naaras kysyi pienesti tuhahtaen.
"Niin, hän on minun päällikköni, enkä voi asettua häntä vastaan, eikä sinunkaan pitäisi. Totuus on se, että sinulta jäi jotakin huomaamatta Eloklaanissa, jonka vuoksi panttivangit saatiin vapautettua. Et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi", en pelännyt puhua suoraan vain säästelläkseni Pimentovarjon tunteita. Koin meidän olevan sen verran läheisiä, että pystyimme sanoa asiat niin kuin ne olivat. Jos Pimentovarjo loukkaantuisi, ongelma olisi hänen eikä minun. Mielestäni hän ei tarkastellut omia tekojaan riittävän kriittisesti, vaan syytti Henkäystähteä turhaan, kun oli itse mokannut tehtävänsä.
Ennen kuin Pimentovarjo ehti vastata mitään, huomasin Henkäystähden astelevan ulos pesästään ja kävelevän meitä kohti. Pimentovarjo huomasi saman, sillä hän käänsi katseensa harmaaturkkiseen päällikköön. Henkäystähti saapui kuuloetäisyydelle, eikä Pimentovarjo näyttänyt olevansa aikeissa vastata toteamukseeni mitenkään. Päällikön kylmä katse kohdistui Pimentovarjoon.
"Minulla on asiaa Tuhkajuovalle", Henkäystähti murahti koppavasti. Se oli merkki varapäällikölle poistua. Pimentovarjo vilkaisi ensin Henkäystähteä ja sitten minua. Hän näytti harkitsevan jotain hetken, mutta nousi sitten seisomaan.
"Jatketaan tästä toisella kertaa", naaras lausahti kylmästi ja poistui paikalta sanomatta Henkäystähdelle sanaakaan. Katsahdin kysyvä ilme kasvoillani kumppaniini, joka istuutui vierelleni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan.
"Onko sinulla jotain asiaa?" kysyin kenties tarpeettoman tylyllä äänellä.
"Mistä te puhuitte?" raidallinen kolli kysyi terävällä äänellä. En harkinnut kahta kertaa, kertoisinko totuutta vai en. Pimentovarjo oli toverini, mutta loppupeleissä päällikkö ja päällikön luottamus olivat minulle tärkeämpää kuin toveruus. Lisäksi pimitin jo Henkäystähdeltä Pimentovarjon salaisuuden, joten en kokenut olevani sen enempää velkaa mustaturkkiselle naaraalle.
"Hän kyseli minulta muinaisista klaaneista", kerroin. Henkäystähti ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli kurtisti kulmiaan ja hänen olemuksensa muuttui entistäkin kireämmäksi.
"Yllättävää. Nyt hän varmaankin juoksentelee ympäri leiriä kyselemässä niistä ja ajaa pahimmassa tapauksessa koko klaanin sekasortoon", kolli tuhahti ja pudisteli päätään.
"Minä uskon, ettei hän huutele siitä kenellekään. Hän ei ole tyhmä", totesin rauhallisella, mutta terävällä äänellä. Henkäystähti tuntui aliarvioivan Pimentovarjoa turhan paljon sen vuoksi, että naaras oli tehnyt yhden virheen Eloklaanissa.
"Siitä voi olla montaa mieltä", kolli vastasi ärsyyntyneenä, katse kohdistettuna leirin toiselle puolen siirtyneeseen Pimentovarjoon. Sitten kolli näytti rentoutuvan hieman ja hän käänsi katseensa minuun.
"Etkö sinä aio kysyä mitään muinaisista klaaneista?" hän kysyi.
"Pitäisikö minun?" esitin vastakysymyksen. Vielä ennen Henkäystähden päällikkyyttä, olisin epäilemättä kysynyt asiasta. Nyt koin, että salaisuus oli päällikölle niin tärkeä, että minun tuskin oli kannattavaa kysellä siitä enempää. Kolli pudisteli päätään.
"Ei. Se on asia, joka ei kuulu kenellekään", hän tokaisi tylysti. Nyt ainakin tiesin, että muinaiset klaanit olivat totta. Jos ne eivät olisi olleet, Henkäystähti ei olisi suhtautunut asiaan näin vakavissaan. Mutta kuten sanottu, asia ei kuulunut minulle. Ei ollut minun tehtäväni alkaa selvittämään sitä enempää, kun päällikköni oli varta vasten jo kieltänyt tekemästä niin. Eikä sillä oikeastaan edes ollut mitään väliä. Mennyt oli mennyttä ja tulevaisuus oli sitä tärkeämpää.

Sisareni oli vain sihisyt minulle että minun pitäisi sitten napata varpunen itse, miksi hänen piti olla niin töykeä? Halusin vain auttaa! Katselin hetken lainetassun perään, sisko oli loikinut varmaan jonkun saaliseläimen perässä tiehensä. Henkäystähti lähti nopeasti oppilaansa perään. Työnnän kynteni esiin ja pyörähdän ympäri kohti pensasta jonka alla varpunen oli, jos lainetassu ei halunnut napata varpusta niin minä tekisin sen hänen puolestaan.. Asetaudun nopeasti vaanimisasentoon ja hiivin lähemmäs pensaan alusta mutta pysähdyn odotamaan että lintu tulee pois pensaan alta. Varpunen huomasi minut nopeasti ja ol jo lähdössä lentoon mutta minä loikasin viime hetkellä sen perään ja tapan sen ennenkuin se ehtii pakoon. Vein varpusen nopeasti muiden saamieni saaliden sekaan ja istuudun niiden viereen vähän niinkuin suojellakseni niitä. Yllätäen huomaan henkäystähden tassutavan takaisin lainetassu perässään takaisin aukiolle. Tuijottin silmät suurina lainetassu kantamaa jänistä, miten oli mahdollista että siskoni oli saanut jotain sellaista saaliksii? Hän oli varmasti loistava.. Tai siis ei hän muuten olisi voinut saada tuollaista saalista mitenkään kiinni! Tassutan sisareni luokse onnitellakseni tätä onnistuneesta napauksesta.
"Tuo on todella hyvä saalis!" kehrään ylpeänä siskostani.
"Noniin, lähdettään nyt takasin leiriin", päälikkö maukuu. Käännyn nopeasti ympäri ja loikin takasin itse saamieni saaliseläinten luokse nostaen suuhuni oravan ja kottaraisen, sain ne juuri ja juuri kannetua. Lätäkkölempi kantaa siis varpuseni. Peräänyn nopeasti kauemmas ja odotan hetken että lätäkkölempi on ehtinyt napata varpusen suuhunsa. Sitten me kaikki lähdimme takaisin leiriä kohti. Sisään päästyämme kävin pudottamassa oravan ja kottaraisen tuoresaalis kasaan ja katselen edelleen ylpeänä lainetassusta kuinka sisko asetti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Lätäkkölemmen laskettua varpuseni maahan hän ilmoitti että minulla olisi nyt loppupäivä vapaatta. Henkäystähti taas ilmoitti että lainetassulla olisi myös loppupävä vapaatta.
"Mitä haluaisit tehdä lainetassu?" kysyn hymyillen sisarelleni.
"En tiedä. Olisi hauskaa härnätä puoliverisiä, mutta tässä ei nyt satu olemaan ketään lähettyvillä yksikseen", lainetassu vastasi. Säpsähin, en haluaisi härnätä puoliverisiä mutta jos sisko käskisi härnämään niin minä tekisin niin.. En halunnut menettää lainetassua särötassun lisäksi! Haistan yhtäkkiä ilmassa tulisielun hajun ja käännyn katsomaan taakseni ja näin tulisielun istuskelemassa noin parin hännänmittan päässä meistä.. Tämä tarkoitaisi varmasti sitä että lainetassu patistaa minua härnäämän entistä ystävääni..
"Siinä paha missä mainitaan." lainetassu maukuu minulle ja saa miltei karvani nouseemaan pystyyn säikähdyksestä. Peräänyn pari askelta jotta pääsisin sisareni vierelle ja sitten sisareni tottakai huusi tulisielulle jotain ikävää. "Hei kuraverinen! Joko ajattelit pettää klaanin ja tulla teloitetuksi tai karkotetuksi?!" lainetassu huusi naaraalle kuitenkaan likahtamatta hiirenmittakaan lähemmäs naarasta. Tulisielu ei hievahtuanutkaan siskoni sanojen takia.
"Niin kurja puoliverinen! Miksi et ole jo pettänyt klaania ja tullut teloiteuksi? Vai haudotko jotain kauheaa klaanillemme kuten henkäystähden murhaa?" ulahdan naaraalle vastentahtoen mutta en halunnut sisareni luulevan että pidän puoliverisistä.. Ainakaan enään. Tulisielu säpsähtää ja käänty meitä päin.
"Tuiskutassu? Kuinka sinä kehtaat! Olimme ystäviä! Kuinka sinä kehtaat!" tulisielu ärisi.
"Mitä? Ai ystäviä? No se oli minun suurin virheeni! Minun olisi heti pitänyt tajuta millaisia typeriä pettureita sinä ja muut puoliveriset olette! Jos minulta kysytään niin sinun ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä! Toivottavasti henkäystähti teloittaa sinut kohta! Ansaitset tulla teloitetuksi! Ansaitset kuolla! Sinut pitäisi teloittaa ennenkuin ehdit tehdä mitään petolista! Niinkuin kaikki muutkin puoliveriset!" sähisen. Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
"Sinä senkin.. Petturi!" tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Räpyttelin silmiäni kunnes kyyristyin silmät pelosta sumeina. Suljin silmäni tiukasti kiinni. Kuulin lainetassun ja tulisielun vihaiset sanat ja ilmeisesti juuri aloitettun tappelun. Tärisin edelleen maassa ja tunsin kuinka veri valui naamallani. Tulisielu oli hullu! Minä halusin vain olla lainetassulle mieliksi.. Raotin varovaisesti oikeaa silmääni nähdäkseni aikoivatko naaraat tappaa toisensa, olin pelkkä mitätön typerys.. sisareni kaltainen kissa ei saisi tulla kuollemaan minun takiani! Kuitenkaan en nähnyt mitään.. Mitä oli tapahtunut? En kirjaimellisesti nähnyt mitään.. Räväytin nopeasti toisenkin silmäni auki ja päästin pienen ukutuksen.
"So-sokeuttiko tulisielu toisen silmäni.. E-en näe sillä mitään!" uikutan pelokkaana. Näin edessäni kaksi hahmoa mutta en tunnistanut kahta tappelijaa enkä myöskään kissoja jotka tulivat juuri kaksikkon väliin.. Yritin selventää kuvaa mutta en kyennyt tuntemaan kahta kissaa. Olin varma että tulisielu ja Lainetassu olivat ne kaksi tappelijaa. Tärisin maassa silmät sameina. Tai no.. Enhän minä sillä toisella nähnyt mitään.. En nyt enkä ehkä enää koskaan.. Tulisielu oli ilmeisesti sokeuttanut toisen silmäni.. Oli se sitten tahallaan tai ei niin silti.. Hän teki sen.. Työnnän kyntteni esiin ja katson lumista maata silmät tyhjinä tärinä loppui työnnetyäni kyntteni syvälle lumeen. Tulisielu saisi maksaa.. Varsinkin jos sattutaisi sisartani. Pääni alkoi yllätäen tuntua raskaalta ja pimeys tai mikälie olikaan yritti vallatta mieltäni. Pääni valahti nopeasti maahan sillä en aikonut käyttää voimiani sen pystyssä pitämiseen vaan halusin käyttää sitä pimeyttä vastaan taisteluun.. Mutta epäonnistuin ja se kävikin nöyryyttävän nopeasti. Sen ansiosta pimeys otti vallan ja minä jouduin vain nöyrtymmään sille.

Heräsin yllätäen jossakin metsässä, oliko tämä pimeyden metsä? Olinko minä kuollut!? Peräänyin pari askelta taaksepäin ja törmään sitten yllätäen puuhun. Säikähdän silti sillä siinä ei ollut äsken ollut puutta. Lähdin nopeasti pakokauhuiseen juoksuun ulisten ja aina kun katsoin ympärilleni ja taakseni pari kertaa huomaan kuinka puut ovat lähempänä kuin ne olivat aiemmin olleet, ja myös puut tuntuivat lähestyvän minua joka hetki. Jos elämä pimeyden metsässä oli tälläistä.. Niin miksi kukaan ei ollut kertonut? Juoksen nopeasti eteenpäin kunnes yllätyksekseni alan tunistaa paikkoja, ne olivat kuolonklaanin reevirillä olevia paikkoja. Kuitenkin puiden nopea lähestyminen esti minua pysähtymättä hämmästelemään, miksi pimeyden metsässä olisi kuolonklaanin metsää ja aluitta? Lopulta yllätyksekseni käpälieni alla ei ollut enään mitään vaan putosin jonkin matkaa alaspäin kunnes molskahdin veteen, jos tarkkoja oltiin niin hehkulampeen. Lähestyvät Puut eivät enään olleet suurin ongelmani, en osannut uida joten mitä muuta siinä voisi tapahtua kuin että hukuisin? Vaikka mitä! Aukaisin näet silmäni pieniksi viiruiksi ja tajuan ensinnäkin että minä olin yhä elossa ja sen että lainetassu kököti vieressälläni ja huomasi nopeasti että heräsin. Räpyttelin hetken silmiäni ja muistan sitten jotain kamalaa; tulisieluhan oli sokeuttanut toisen silmäni! Entä.. Missä hän itse oli? Tai no miksi ihmeessä hän olisi täällä? Mutta silti halusin tietää missä hän oli.. Ja halusin kostaa toisen silmäni näkökyvyn menetyksen..! Käännyin jotenkuten sisartani kohti.
"Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?" mouun uteliaana mutta käheällä äänellä. Ääneni oli ilmeisesti vähän mennyt.
//lainuli?

Mulkaisin happamasti Tuhkajuovaa. Hän oli kuitenkin oikeassa: Henkäystähti oli selvästi vihainen minulle. Ennen eloklaanilaisten vapautumista hän olisi suhtautunut varmasti suopeammin uteliaisuuteeni. En tiennyt, oliko Henkäystähti koskaan pitänyt minusta, mutta ainakin hän oli luottanut minuun ja pitänyt minua pätevänä ja ansaitsevana tehtävääni. Nyt kuitenkin tunsin, että olin menettämässä hänen arvostuksensa.
"Olet varmaan oikeassa", murahdin siirrellen lunta tassuni alla pitäen katseeni maassa. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää muinaisista klaaneista kysyessäni, mutta kenties minun olisi pitänyt harkita asiasta mainitsemista hieman enemmän. En kuitenkaan halunnut menettää Henkäystähden luottamusta. Sen vuoksi olin jo karkottanut kumppanini, saanut perheeni vihan niskoilleni ja ottanut vielä uuden kumppanin, jota en ollut rakastanut. En voisi menettää hänen luottamustaan pelkän oman harkitsemattomuuteni vuoksi. Minun oli oltava älykkäämpi.
Olin kuitenkin enemmän katkera Henkäystähdelle kuin vihainen itselleni. Hänellä ei ollut mitään oikeutta edelleen syyttää minua Eloklaanin tapauksesta. Heidän pakonsa ei mitenkään ollut yhden kissan syy.
"Hän syyttää minua edelleen siitä, että Mesitähti pääsi pakoon", sanoin kireällä äänellä. "En ymmärrä, miksei hän voi päästää asiasta irti. Minä tein kaikkeni Eloklaanissa. Hänellä ei ole mitään oikeutta kohdella minua näin."

//Tuhka?

Lätäkkölempi kulki lumisen metsän siimeksessä eteenpäin. Hän tarkkaili keskittyneesti ympäristöään ja antoi katseensa kiertää ympäriinsä. Soturin korvat olivat pystyssä ja valmiina kuulemaan jokaisen pienenkin rasahduksen, mikä ympäristöstä kuuluisi. Vaikka Lätäkkölempi olikin keskittynyt ympäristönsä tarkkailuun, hän oli uppoutunut samalla ajatuksiinsa. Naaraan mielessä oli viime päivien ajan pyörinyt Loskalauha ja kollin kanssa käymänsä keskustelu. Lätäkkölempi ei voinut kieltää, etteikö mustaturkkisen soturin väärä näkemys erakkoverisistä ja heidän arvoistaan olisi ärsyttänyt häntä itseään. Hän ei ollut onnistunut muuttamaan soturin mielipidettä, vaikka oli kovasti yrittänyt. Lopulta keskustelu oli päättynyt keskeytykseen, kun Salamasielu oli lehahtanut paikalle. Lätäkkölempi ei ollut kokenut, että olisi halunnut jatkaa keskustelua ulkopuolisen soturin saavuttua paikalle, joten se oli loppunut kuin seinään ja täysin kesken. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt, että hän kuitenkin jatkaisi sopivan tilaisuuden tullen keskustelua Loskalauhan kanssa. Kyllä musta kolli vielä jonain päivänä ymmärtäisi, miten väärässä hän oli ajatustensa kanssa. Eriävästä mielipiteestään huolimatta Loskalauha vaikutti mukavalta kissalta, jonka kanssa Lätäkkölempi uskoi tulevansa toimeen hyvin. Vaikka Lätäkkölemmen mielipiteet olivatkin hyvin vahvat, hän koki voivansa olla ystävä sellaisen kissan kanssa, jonka mielipiteet olivat erilaisia. Kenties ystävyyden lomassa soturi voisi saada toisen pään käännettyä.
Lätäkkölempi pysähtyi kuin seinään, kun hän kuuli vasemmalta puoleltaan hangen rasahtavan. Soturi pidätti hengitystään ja painautui vaistomaisesti hieman matalemmaksi, jottei mahdollinen saaliseläin näkisi häntä. Lumi narahti uudelleen, jolloin Lätäkkölempi nosti varovaisesti päätään ylemmäs. Hän erotti muutaman ketunmitan päässä kiven ja puunrungon välissä olevan pitkäkorvaisen jäniksen. Lätäkkölempi siristi silmiään. Jäniksiä näkyi harvemmin metsässä, sillä ne viihtyivät paremmin avaralla nummialueella. Lätäkkölempi arvioi pienen hetken mahdollisuuksiaan onnistua jäniksen kiinnisaamisessa. Hän laski, että mahdollisuudet olivat varsin hyvät. Soturi oli jaloistaan nopea, joten hän varmasti saisi jäniksen kiinni, mikäli pääsisi sen huomaamatta vielä hieman lähemmäksi. Lisäksi soturi tunsi metsän kuin omat taskunsa. Hän oli painanut mieleensä kivien olinpaikat niin hyvin kuin vain pystyi, joka helpotti reittivalintoja tehdessä.
Jänis pyörähti ympäri niin, että se oli selin Lätäkkölempeen päin.
*Juuri noin*, soturi ajatteli tyytyväisenä, kun pitkäkorva alkoi kaivaa lunta kiven vierestä. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mitä eläin teki, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin jänis oli keskittynyt johonkin, Lätäkkölemmellä oli hyvät mahdollisuudet saada se kiinni. Soturi silmäili hänen ja jäniksen edessä olevaa maata. Hänen onnekseen lunta ei ollut satanut pariin päivään, joten aiempien partioiden tekemät polut risteilivät siellä sun täällä, hän pääsisi niitä pitkin riittävän lähelle jänistä. Lätäkkölempi lähti hiipimään hiljaa vanhoja jalanjälkiä pitkin eteepäin. Hän huolehti, ettei hänen häntänsä hipaissutkaan hankea, muttei noussut liian korkeallekaan. Soturi tiesi, ettei hän ollut mikään erinomainen saalistaja, jonka vuoksi hänen oli keskityttävä täysillä.
Juuri kun riittävä etäisyys oli saavutettu ja Lätäkkölempi oli aikeissa hyökätä jäniksen kimppuun, jokin veti jäniksen huomion puoleensa. Lätäkkölempi kuuli nopeasti lähestyviä, raskaita askeleita.
*Hiirenpapanat!* soturi kirosi mielessään, kun tunnisti lähestyvän kissan Hilleripilveksi. Laikukas soturi oli myös mukana samassa saalistuspartiossa, johon Lätäkkölempikin kuului. Kolli oli tullut alueelle, jossa Lätäkkölemmen piti saalistaa. Ennen kuin Lätäkkölempi ehti hyökätä kohti pitkäkorvaista eläintä, jänis pinkaisi jo karkuun. Hilleripilvi vilahti Lätäkkölemmen ohi, eikä soturi vaivautunut enää edes yrittämään jäniksen kiinnisaamista. Se olisi turhaa ja hän tiesi sen itsekin. Hilleripilvikään ei vaivautunut kovin kauaa jahtaamaan saalista. Lätäkkölempi käveli hitain ja rauhallisin askelin muutaman ketunmitan verran soturin ja jäniksen jalanjäljissä, kunnes näki Hilleripilven seisovan paikoillaan paljon tallotulla polulla. Lätäkkölempi ravasi klaanitoverinsa luokse vakava ilme kasvoillaan.
"Sinä tulit minun alueelleni. Me sovimme, että minä saalistan kuusimetsän pohjoisosassa ja sinä lehtikuusilaaksossa", Lätäkkölempi naukui rauhallisesti nuoremmalle soturille. Hän ei tuntenut Hilleripilveä kovinkaan hyvin, mutta se ei estänyt häntä sanomasta suoraan soturille asioita niin kuin ne olivat.
"Sinun takiasi jänis pääsi karkuun ja moni soturi jää nyt ilman ruokaa", Lätäkkölempi lisäsi ja jäi odottamaan ruskeaturkkisen soturin vastausta.

//Hilleri?

Pimentovarjo oli lähtenyt hetkeksi luotani, kun naaras oli käynyt päällikön juttusilla. Hän oli lähtenyt niin nopeasti, etten ollut ehtinyt sanoa mitään. Oloni oli jotenkin tavanomaista hitaampi. Toki olin tiennyt, ettei Henkäystähti arvostaisi Pimentovarjon uteluita, mutten voinut estää klaanitoveriani, kerta asia häntä todella niin syvästi kiinnosti. Uskoin, että jos kysyjä olisin ollut minä enkä Pimentovarjo, Henkäystähti olisi saattanut olla suopeampi. Hän olisi voinutkin kertoa jotain, mutta kuten olin arvellut, Pimentovarjo ei ollut saanut päälliköstä irti kunnollista vastausta. Lisäksi musta naaras kertoi, ettei kolli ollut arvostanut hänen kyselyitään. En ihmetellyt yhtään. Tuskin yksikään päällikkö pitäisi siitä, että joku hänen alaisistaan epäili klaanin historiaa sen vuoksi, mitä toisen klaanin jäsen oli kertonut.
"Minä olisin voinut kertoa sinulle sen, ettei hän arvosta kyselyitäsi", totesin kylmällä, mutta rauhallisella äänellä. Tiesin, ettei Pimentovarjo ollut tällä hetkellä päällikkömme suosiossa. Varapäällikkö ei oikeastaan nauttinut päällikön luottamusta, sillä Henkäystähti oli useita kertoja puhunut minulle Pimentovarjosta negatiiviseen sävyyn. Mutta minä ymmärsin Henkäystähteä hyvin, olihan Pimentovarjo kuitenkin ollut vastuussa eloklaanilaisista, kun he olivat pelastaneet panttivangit.
"Luulen, että Henkäystähti on sinulle vihainen", lisäsin vielä rehellisesti, "en ala neuvomaan sinua, mutta itse pysyisin ainakin hetken aikaa poissa hänen näköpiiristään."

//Pimento?

Lepakkohuuto räpytteli silmiään tassuttaessaan ulos sotureiden pesästä. Hänet oltiin määrätty lähtemään rajapartioon. Kolli oli ollut nukkumassa ja hänet oltiin herätetty vain, jotta hänelle kerrottaisiin hänen lähtevän partioon. Kollia turhautti. Hän olisi vielä mielellään nukkunut vielä tovin.
Lepakkohuuto huomasi Pikiturkin seisovan jo uloskäyntitunnelin edessä ja Pyräkkäpirun aivan siinä lähettyvillä istuskelemassa. Tummanharmaa soturi nuolaisi pari kertaa rintaturkkiaan ennen kuin suuntasi muiden partion jäsenten luokse.
“Onko tässä kaikki?” Lepakkohuuto kysyi päästyään lähemmäs. Pikiturkki pudisteli päätään ja osoitti hännällään kohti Lehtituulta, joka viimeisteli hiirtä vähän matkan päässä.
“Sitten kun Lehtituuli on valmis, voimme lähteä matkaan”, Pikiturkki totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi, istahti vielä alas ja alkoi nopeasti sukia turkkiaan. Jos hänellä olisi aikaa peseytyä, hän käyttäisi ajan mielellään. Ei hän voisi mennä partioon yhtenä isona takkupallona. Mitä jos toinen partio - tai vielä pahempaa Eloklaanin partio - näkisi hänet sillä tavoin.
Kun Lehtituuli liittyi viimein muiden kissojen joukkoon, Lepakkohuuto oli saanut itsensä suittua. Hän vain vielä varmisteli, että hänen turkkiinsa ei ollut jäänyt sukimattomia kohtia.
“Aika lähteä. Kerkeät sukia turkkiasi myöhemminkin”, Lehtituuli naukaisi tönäisten kollia hieman. Tummanharmaa soturi katsoi naarasta äreästi kieli vielä ulkona, mutta nousi silti ylös.
Partio suuntasi ulos ja lähti heti ensimmäiseksi kohti Eloklaanin kanssa jaettua rajaa. Pikiturkki oli partion johdossa, hänen takanaan kulki Pyräkkäpiru, puoliverisen kollin jälkeen tuli Lepakkohuuto ja perää piti Lehtituuli. Eloklaanin rajalle lähteminen ei ilahduttanut Lepakkohuutoa sitten lainkaan.
“Ei sitten parempaa paikkaa aloittaa olisi voinut päättää”, hän mutisi uupuneen kuuloisena ja pyöräytti silmiään.

//Pyräkkä?

Lainetassun palatessa mestarinsa kanssa takaisin sinnepäin, jossa Tuiskutassu oli oman mestarinsa kanssa. Naaraan sisar saapui hänen vierelleen.
“Lainetassu, tuolla taitaa olla varpunen”, siniharmaan oppilaan sisar kuiskasi ja osoitti erään pensaan alusta lähistöllä.
“No nappaa se sitten!” Lainetassu sihahti turhautuneena, kääntyi ympäri ja harppoi pois sisarensa luota. Hän haisteli ilmaa toivoen löytävänsä vielä jotain ja pian haistoi jäniksen. Jäniksen?
Lainetassu lähti seuraamaan hajua hämillään. Jänikset asuivat nummella, eikö vain? Miten sellainen oli metsään asti tullut? Naaras kuitenkin piti ajatuksensa vain jäniksen hajussa, joka leijaili hänen lähellään. Hänen vain täytyisi löytää se ja loput olisi täydestä taidosta ja tuurista kiinni.
Lainetassu pian huomasikin valkoisen töpöhäntäisen otuksen, joka puputti lehdettömän pensaan oksia, koska ei tainnut muuta ruokaa löytää. Lainetassu laskeutui saalistusasentoon ja lähti varovasti hiipimään saalista kohden. Hän piti katseensa koko ajan jäniksessä ja lähestyi sitä vähitellen.
Pian jäniksen korvat liikahtivat, sen pää ponnahti pystyyn ja se kääntyi tapittamaan pyöreillä silmillään nuorta oppilasta, joka sitä yritti saalistaa. Jänis päästi parkaisun ja Lainetassu tiesi, että hänen tulisi loikata.
Lainetassu ponkaisi ja laskeutui jäniksen takatassujen päälle. Hän nopeasti upotti kyntensä sen kylkiin ja nosti itsensä paremmin sen päälle. Hän onnistui nostamaan päänsä jäniksen niskan kohdalle ja suoritti sitten tappopuraisun, jolloin eläin hytkähti ja valahti hänen allaan veltoksi.
“Hienoa työtä, Lainetassu”, Henkäystähti kehui saapuessaan lähemmäs. Lainetassu punastui hieman hämmentyneenä yhtäkkisistä kehuista.
“Kiitos.”
“Palataan nyt muiden luokse. Äläkä tulevaisuudessa säntäile mitään sanomatta pois. Minun olisi hyvä tietää missä sinä kuljet”, päällikkö naukui vielä ja kääntyi kannoillaan suunnaten takaisinpäin. Lainetassu tarttui jänikseen - jonka tajusi silloin olevan erittäin suuri - ja lähti mestarinsa perään nopeasti.

//Tuisku?