Olin erityisen herkässä tilassa, kun Myrskytassu päätti varoittamatta - ja toisaalta aivan hänelle tyypilliseen tapaan - läimäistä minua selkään. Melkein lennähdin maahan kuonolleni siskon käpälän voimasta, ja se sai minut entistä enemmän pois tolaltaan. Pomppasin pystyyn karvat sojollaan ja tuijotin itseäni huomattavasti suurikokoisempaa naarasta vihaisesti.
"Minä olisin voinut kuolla, Myrskytassu! Olisit voinut katkaista selkärankani tuolla suunnattoman isolla tassullasi!" huudahdin vimmastuneena. Vaaleanharmaa oppilas katsoi minuun hölmistyneenä takaisin, selvästikään voimatta käsittää syytä kimmastumiselleni.
Totta puhuen olin itsekin hiukan päästäni pyörällä - aivan kuin olisin koko ajan keikkunut rotkon reunalla odottamassa voimakkaan tuulenpuuskan puhaltavan minut jompaankumpaan suuntaan. Yhtäkkiä vatsani päästi äänekkään, kurisevan äänen, joka kiinnitti sekä oman että siskoni huomion. Myrskytassun naamalle levisi leveä hymy.
"Sinullahan on nälkä! Nälkäisenä tulee helpommin kiukkuiseksi", naaras maukui oivaltavaan sävyyn ja tuuppasi minua sitten käpälällään tuoresaaliskasan suuntaan. "Se korjaantuu syömällä. Minäkään en ole vielä syönyt, joten voimme syödä yhdessä!"
Olisin halunnut inttää vastaan, mutta en voinut kieltää enää pidempään kasvavaa nälkääni. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi syönyt mitään, ja verensokeritasoni laski hälyttävää vauhtia. Niinpä annoin naaraan johdattaa itseni tuoresaaliskasalle ja valita meille saaliin jaettavaksi. Myrskytassu poimi kasasta kookkaan jäniksen, joka oli jopa minua isompi. Katsoin sitä vähän kyseenalaistaen.
"Emme me mitenkään jaksa syödä tuota kahdestaan", huomautin siskolleni, joka huitaisi hännällään vähättelevästi.
"Höpsistä, tietenkin jaksamme! Sitä paitsi, sinäkin tarvitset vähän enemmän lihaa luidesi ympärille", Myrskytassu moukui yhä hymyssä suin ja työnsi sitten jäniksen eteeni. "Sinä saat aloittaa!"
Huokaisin suurieleisesti ja ryhdyin etsimään jäniksestä pehmeää kohtaa, josta minun olisi helpoin repäistä pala. Kun löysin sellaisen, syöminen kävi yllättävän helposti. Tunsin voimakkaiden tunteideni laantuvan sisälläni ensimmäisten lihapalojen täyttäessä tyhjyyttään huutavan vatsalaukkuni. En hetkeen sanonut mitään, sillä keskityin syömään lisää. Sen sijaan Myrskytassu kertoili syömisen lomassa ylpeänä päivästään ja saavutuksistaan harjoituksissa.
"Kiitos, kun söit kanssani", nau'uin naaraan selostuksen väliin ja kohdistin katseeni tämän meripihkanvärisiin silmiin. "Taisin todella tarvita tätä." Hymyntapainen nousi kasvoilleni - Myrskytassu osasi toisinaan ajattelemattomasta käytöksestään huolimatta piristää muita tehokkaasti.

//Myrsky?

Myrskytassu oli hyvällä tuulella. Sää oli mitä parhain: aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla ja tuuli oli lämmin ja lempeä. Taisteluharjoitukset olivat menneet hyvin, vaikka Henkäysvarjo edelleen kehotteli häntä taistelemaan "harkitsevaisemmin" ja "rajoittamaan voimankäyttöä", mitä nuo asiat sitten ikinä tarkoittivatkaan. Kaiken muun hyvän lisäksi Myrskytassun ei tarvitsisi osallistua enää illan partioihin. Seuraavana aamuna häntä kyllä odotti varhainen herätys ja partioon lähtö, mutta tämän illan hän saisi olla vapaa!
Niinpä Myrskytassun askelet olivat syystä keveät, kun hän asteli klaanin varapäällikön perässä kohti leiriä. Naaras ei voinut vieläkään uskoa onneaan; saada nyt Kuolonklaanin toiseksi tärkein kissa mestariksi! Tietysti Punatähti olisi ollut hänen mielestään paras vaihtoehto, mutta Myrskytassulla ei ollut valittamista. Hänen veljillään ei ollut käynyt aivan yhtä hyvä tuuri: Pyräkkätassua opetti nuori ja ainakin Pimentovarjon makuun liian kokematon Mäyräkynsi, Kaamostassua taas kenties yksi klaanin ärsyttävimmistä kissoista, Jääviilto. Myrskytassu ei kuitenkaan ollut kovin huolissaan pentuetovereistaan, heistä kasvaisi varmasti hienoja sotureita - vaikka sitten naaraan itsensä opettamina. Myrskytassu oli nimittäin vakuuttunut olevansa oppilaista taidokkain. Ja miksei hänellä olisi ollut syytä olla? Taistelussa hän loisti, ja vaikkei hän vielä kuulunut klaanin parhaimpiin saalistajiin, oli hän metsästyksessäkin melko hyvä. Ainakin omasta mielestään; kumma kyllä Henkäysvarjo ei ollut aivan yhtä vakuuttunut, ja oli siirtänyt koulutuksen painopisteen taistelusta saalistukseen.
"Muistathan aamun ohjelman?" Myrskytassun mestari kysyi, kun kaksikko asteli sisään leiriin.
"Lähdemme aamupartioon ennen auringon nousua", oppilas vastasi kuuliaisesti. Henkäysvarjo nyökkäsi.
"Hyvä. Saat hakea syötävää, ja kuten tiedät, iltasi on vapaa partioista."
Myrskytassu hypähti pari kertaa ilosta ja suuntasi sitten tuoresaaliskasaa kohti. Hänen huomionsa kiinnitti kuitenkin tuttu hahmo istumassa leirin muurin vieressä. Ilme Pyräkkätassun kasvoilla oli kummallinen, ja Myrskytassu kallisti uteliaana päätään. Hänen veljensä näytti siltä, kuin ei huomaisikaan kissoja ja leiriä ympärillään - hän oli aivan toisissa maailmoissa. Se huolestutti Myrskytassua.
"Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?" Myrskytassu kysyi kulmat kurtussa veljensä luokse ehdittyään. Naaraan yllätykseksi Pyräkkätassu purskahti itkuun.
"Keltapilke kuoli!" Pyräkkätassu kertoi niiskuttaen. "Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!"
Myrskytassu vain tuijotti Pyräkkätassua hetken sanomatta sanaakaan. Oliko joku tosiaan kuollut sinä aikana, kun hän nautti olostaan harjoituksissa vailla huolen häivää? Myrskytassusta kuolema oli aina tuntunut jotenkin suurelta ja merkittävältä, ajan pysäyttävältä tapahtumalta. Hänen pentuajan mielikuvissaan taivas synkkeni ja linnut lakkasivat laulamasta, kun Pimeyden Metsä vei uuden uhrin kolkoille mailleen. Myrskytassusta tuntuikin siis kummalliselta, että Keltapilke oli noin vain kuollut eräänä kauniina päivänä eikä koko metsä ollutkaan kaaoksen vallassa. Taivas oli edelleen kirkas ja läheisestä männystä kuului laulurastaan lurittelua.
Myrskytassu toipui uutisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä kuitenkin melko nopeasti. Asiaa auttoi se, ettei hän ollut oikein tuntenut Keltapilkettä.
"No, sitä sattuu", hän sanoi veljelleen ja toivoi sanojensa kuulostavan lohduttavilta. "Jokaisen aika tulee joskus. Tänään oli kai sitten Keltapilkkeen aika."
Naaras ei halunnut nähdä Pyräkkätassua tällaisena; hän halusi veljensä hymyilevän ja nauravan, kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtunut.
"Piristyhän nyt!" Myrskytassu sanoi hymyillen leveästi ja läimäisi toveriaan selkään kuin ajaakseen pahan mielen pois Pyräkkätassusta.

//Pyräkkä?

“Mukava kuulla, ettei myrsky tehnyt suuria tuhoja myöskään teidän reviirillänne. Eloklaani selvisi myrskystä myös ilman sen suurempia tuhoja. Lupaamme pitää silmämme auki Loisketassun varalta. Eloklaani on myös saanut uuden oppilaan, Sypressitassu onkin tänään kokoontumisessa mukana. Olemme saaneet riveihimme myös uusia sotureita, kun Kultasiipi, Laventelitaivas, Ampiaispisto ja Mehiläislento ovat ansainneet soturinimensä. Eloklaanissa on kaikki hyvin ja valmistaudumme parhaillamme alkavaan Lehtisateeseen.” Mesitähden uutisisten joukosta en bongannut mitään muuta ihmeellistä kuin Sypressitassu oli siis ensimmäisessä kokoontumisessa. Nautin siitä, kun tiesin paljon enemmän ympäröivistäni kissoista. Huomasin Orvokkisydämen vilkuilevan Pyörretassua ja Sypressitassua. Hymyilin ajatuksilleni - koulutin parhaan ystäväni ihanaa pikku pentua soturiksi. Pitäisin häntä pystyssä jokaikisessä käänteessä. Haluaisin pitää häntä käpälästä hänen kokoloppu elämänsä ajan mutten todellakaan voisi olla hänen elämänsä tärkein kissa - läheskään.
“Oliko sinulla asiaa?” Orvokkisydän kysyi ja havahdutti minut nykyhetkeen. “Olihan minulla, et ehtinyt vastata kysymkseeni”, sanoin naurahtaen. “No, elämä on nyt hiukan erilaista, tai siis, aika paljonkin! On vaikea taas tottua partiointiin, saalistamaan, ja heräämään aikaisin, kun on ollut kuusi kuuta makaamassa ja sai nukkua niin pitkään kuin haluaa”, Orvokkisydän kertoi. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Monia kissoja istui ympärillämme miltei ahdistavan moni vieras ympärö meitä.
Punatähti antoi merkin lähteä takaisin leiriin. Nousimme yhdessä Orvokkisydämen kanssa ja lähdimme tassuttamaan omalle reviirillemme. Pyörretassu juoksi meidät kiinni. "Se Sypressitassu oli kiva! Harmi ettei Toivetassu päässyt mukaan", Pyörretassu hihkaisi mutta sanoi viimeisen lauseen hieman alakuloisesti. "Kyllä hänkin pääsee tänne aikanaan", paras ystäväni ja maailman paras emo rauhoitteli pikkuista pentuaan.
Hän kääntyi hymyilemään minulle. "No mitäs tehtäisiin, kun pääsemme leiriin?" Orvokkisydän kysyi hymyillen. "Uskon, että sinun kannattaa mennä Mäyräkynnen luo niin nopeasti kuin vain: hän näyttää olevan hukassa ilman sinua", liioittelin hieman kiusoitellakseni. Tassutimme kohti leiriä. “Muista Pyörretassu ettet saa pitää Sypressitassua ystävänäsi vaikka tämä onkin viehättävä nuori naaras”, muistutin kollia, kun tämä hyppelehti iloisesti minun ja emonsa edellä. “En, en”, Pyörretassu nauroi. Hän vaikutti todellä hyvän tuuliselta. “Olisipa Toivetassukin päässyt mukaan tänne”, Orvokkisydän haaveili. Pyörretassulla oli selvästi yliväsymys tila enkä voinut kuin nauraa tälle. Kikatin ja tunsin naurun kumpuavan sydämeni kautta. “Meidän pitäisi kiirehtiä jäämme pian jälkeen”, Orvokkisydän huomautti ja kiihdytimme ja otimme muut klaanin jäsenet kiinni.
Pian olimme jo leirin sisäänkäynnillä ja kissat menivät sisään omalla vuorollaan. Sisälle päästyämme Orvokkisydän saattoi poikansa oppilaiden pesälle ja tuli sitten haukottellen luokseni. “Mene vain edeltä pesään käyn katsomassa voisinko mennä johonkin partioon vielä nukuin viime yönä pitkään”, sanoin ja hyvästelin parhaan ystäväni nopeasti. Löysin pian itselleni yöpartioon Liekkimyrskyn, Pikkukaaoksen, Latvaruusun ja Lehtituulen. Lähdimme yhdessä saalistamaan joen lähelle.
En itse uskaltautunut enää niin lähelle vettä kuin aikaisemmin mutta Liekkimyrsky kulki mielestäni aivan liian lähellä jokea itsevarmasti. Olin juuri kutsumassa häntä lähemmäs mutta yhdessä hetkessä hän liukastui kiveen ja oli aaltojen armoilla. Sydämmessäni sykähti ja pinkaisin rantaan varovaisuuteni kadottaneena. Pelkäsin vettä enemmän kuin koskaan mutta nyt minun oli pakko tehdä jotain. “Liekkimyrsky! Sinnittele!” huusin ja aloin etsiä jotakin mihin naaras voisi tarttua. Huomasin pienehkön oksan lähellä Liekkimyrskyä ja juoksin äkkiä sen luokse. Työnsin sitä eteenpäin ja painotin sen niin, että siihen olisi helpompi tarttua. “Liekkimyrsky tartu tähän!” rää’yin toivoen, että naaraalla riittäisivät voimat. Oranssit käpälät kurkottivat kohti oksaa mutta voi onnetonta hän ei saanut siitä kiinni. Hellittäessään kurkotuksestaan Liekkimyrsky iskeytyi kiveen pää edellä ja hänen ympärilleen levisi punainen läiskä hetkeksi kunnes se katosi kuohuvaan jokeen.
Alempana näin kuinka Liekkimyrskyn hervoton ruumis huuhtoutui rantaan verisenä ja kolhittuna. Järkytyksen aalto kulki ylitseni. Tärisin hiljaa. Jalkani eivät tuntuneet pystyvän kannattelemaan minua enään ja meinasin lyyhistyä maahan matkallani kohti ruumista Pikkukaaoksen perässä mutta pidin paketin tiukkana enkä antanut kuvotukselle valtaa minussa. Latvaruusu ja Lehtituuli tulivat perässäni. Autoin toisia kissoja nostamaan Liekkimyrskyn ruumiin Latvaruusun ja Lehtituulen selille. En pystynyt katsomaankaan kohti ruumista kantavia naaraita.
Leirillä veimme Liekkimyrskyn ruumiin suoraan Hehkuaskelen luokse ja laskimme hänet sairasaukiolle. Livahdin paikalta heti, kun vain kykenin mutta jouduin sietämään ensin paria vasten mielistä tehtävää ja yrttien hieromista ruumiiseen. Pujahdin suoraan pehkuhin pestyäni itseni vedellä. Nukahdin nopeasti Orvokkisydämen viereen.

Tuhkajuova: 67kp! -

Pimentovarjo: 16kp -

Mäyräkynsi: 20kp! -

Pyräkkätassu: 34kp! -

Toivetassu: 22kp! -

Pyörretassu: 23kp! -

Lumikkoviiksi: 14kp -

Aaltosalama: 7kp -

Orvokkisydän: 8kp -

Olin selvinnyt rajanylityksestä melko vähällä. Mäyräkynsi oli torunut minua ja käskenyt käyttäytymään kunnolla toisen klaanin kissojen edessä, mutta sen pahempaa satikutia en ollut saanut. Tiesin, että minun olisi pitänyt varmaankin ottaa tästä tapauksesta opikseni ja jatkossa käyttäytyä sääntöjen mukaan, mutta minkä minä mahdoin omalle luonnolleni. Jos näkisin jotakin kiinnostavaa, vaikkapa sitten Eloklaanin reviirillä, menisin empimättä tutkimaan sitä. Kuolonklaanilaiset olivat liian kaavoihinsa kangistuneita.
Täysikuun kokoontuminenkin oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin sisarukseni en ollut päässyt mukaan. Salaa epäilin Mäyräkynnen käyneen kertomassa tempustani päällikölle, joka oli luultavasti rangaistukseksi päättänyt jättää minut leiriin. Minulla tosin ei ollut minkäänlaisia todisteita väitteeni tueksi, joten toistaiseksi se pysyi pelkän epäilyn tasolla.
Tänään meillä ei ollut tavallisia harjoituksia, vaan Mäyräkynsi otti minut mukaan metsästyspartioon, johon kuului meidän kahden lisäksi Keltapilke, Pikkukaaos ja Tattihalla. Pikkukaaosta lukuun ottamatta kaikki heistä olivat oikeita tuppisuita, joiden suusta en kuullut sanaakaan koko matkan aikana.
Kävelin Mäyräkynnen perässä ja yritin salaa kuunnella hänen ja Pikkukaaoksen keskustelua. Pikkukaaos esiintyi hillitysti mutta näytti puhuvan mielellään. Pikkukaaos oli nimensä mukaisesti varsin pienikokoinen kissa, mikä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan naarasta. Ihailin salaa soturitarta, sillä tämä pienestä koostaan huolimatta hoiti tehtävänsä aivan yhtä hyvin kuin muutkin soturit. Naaras oli todellinen roolimalli kaikille Kuolonklaanin pienikokoisille kissoille!
Tulimme tiheään havumetsään, jonne aurinko paistoi viistosti puiden lomasta. Soturit sopivat keskenään, mihin suuntaan kukin lähtisi, ja sitten partio hajaantui.
"Voit yrittää saalistaa, mutta sinun tulee pysyä näköetäisyyden päässä minusta. Onko selvä?" Mäyräkynsi murahti minulle. Soturi katsoi minua epäilevän näköisesti, kun nyökäytin päätäni.
"Kyllä minä pysyn!" kivahdin loukkaantuneena soturin luottamuksen puutteesta itseäni kohtaan. Sitä karkaa kerran naapuriklaanin reviirille, ja sen jälkeen kaikki tuntevat sinut karkailijana. Niin epäreilua!
"Hyvä on." Mäyräkynsi ryhtyi haistelemaan ilmaa ja lähti pian jäljittämään jotakin eläintä. Jäin seisoskelemaan paikalleni edelleen hieman näreissäni kollin käskystä pysyä näköetäisyyden päässä.
Käännähdin ympäri ja yritin etsiä katseellani muita partion jäseniä. Vilaukselta ehdin nähdä Keltapilkkeen oranssin turkin kauempana puiden lomassa, ja kun Mäyräkynsi ei katsonut, livahdin naaraan perään.
Minun ja Keltapilkkeen välillä oli matkaa useamman ketunmitan verran, mutta kirin välimatkaa umpeen ottamalla pitkiä askelia. Kun viimein saavutin soturin, tämä oli kyyristyneenä ison, sammaloituneen kiven taakse. Olin aikeissa mennä katsomaan lähempää, mitä soturitar puuhasi, kun yhtäkkiä Keltapilke säpsähti ja päästi tukahtuneen huudon. Naaras peruutti pois kiven takaa henkeä haukkoen ja horjahti maahan. Näin käärmeen luikertelevan kiven takaa syvemmälle metsään.
Keltapilke kouristeli maassa kakoen, ja hänen suustaan tuli valkoista vaahtoa. Soturin hengitys muuttui rahisevaksi ja katkonaisemmaksi. Keltapilkkeen koko ruumis jäykistyi parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin naaras valahti veltoksi. Tuijotin liikkumatonta soturia järkyttyneenä. En pystynyt käsittelemään juuri tapahtunutta.
"Pyräkkätassu! Minähän käskin sinua pysymään lä-", paikalle yllättäen saapuneen Mäyräkynnen kiukkuinen naukaisu katkesi, kun hän näki Keltapilkkeen maassa. Suurikokoinen kolli käveli ohitseni naaraan luo ja kumartui nuuhkaisemaan tätä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun. "Mitä hänelle tapahtui?"
Sanat eivät suostuneet tulemaan ulos suustani. Katsoin vuoroin Keltapilkettä ja Mäyräkynttä, kykenemättömänä puhumaan. Seuraavat hetket olivat kuin sumun peitossa. Mäyräkynsi kävi hakemassa Pikkukaaoksen ja Tattihallan, jotka auttoivat Mäyräkynttä nostamaan Keltapilkkeen ruumiin selkäänsä. Sen jälkeen partio suuntasi takaisin leiriin. Koko matkan ajan kävelin hiljaa joukon perällä, irrottamatta katsettani Keltapilkkeestä, jonka meripihkanväriset silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin.
Leirissä Keltapilkkeen ruumis vietiin Hehkuaskeleelle, ja Pikkukaaos kävi raportoimassa tapahtuneesta Punatähdelle. Mäyräkynsi tuli luokseni hiukan huolestuneen näköisenä.
"Hehkuaskeleen mukaan käärme tappoi Keltapilkkeen. Näitkö sinä sen?" kolli kysyi tunnustellen. Tuijotin mestariani ilmeettömästi. Minulta meni hetki prosessoida hänen sanomaansa. Kaikki ympärilläni tuntui tapahtuvan hidastetusti.
"Sinun ei ole pakko puhua siitä nyt. Suosittelen kuitenkin käymään Hehkuaskeleen luona kaiken varalta", Mäyräkynsi maukui, ja hänen ainoa näkökykyinen silmänsä tutkaili minua arvioivasti. "Pidä loppupäivä vapaata ja syö jotakin."
Sen jälkeen soturi lähti matkoihinsa ja minä jäin istumaan leirin muurin viereen. Aikaa kului, enkä ollut liikkunut paikaltani mihinkään. Minut herätti ajatuksistani näkökenttäni laidalle ilmestynyt lähestyvä hahmo. Katsahdin Myrskytassuun, joka tallusteli luokseni rennosti. Sisareni rypisti otsaansa nähdessään kireät kasvoni.
"Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?" naaras kysyi.
Silloin en voinut enää pidätellä itseäni vaan purskahdin äänekkääseen itkuun. "Keltapilke kuoli!" niiskutin. "Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!"
En ollut oikeastaan edes tuntenut Keltapilkettä, mutta se oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt jonkun kuolevan, enkä ollut pitänyt siitä. Oli ollut järkyttävää nähdä elämän valuvan naaraan ruumiista pois sillä tavalla.

//Myrsky?

"No miten on elämä soturina pentujen saannin jälkeen?" Lumikkoviiksi kysyi hymyillen, käännähdin ystävääni kohti. Olin juuri avaamassa suutani, vastatakseni, mutta en ehtinyt, sillä Punatähti aloitti jo kokouksen. “Olemme taas kokoontuneet Kivikukkulalle täydenkuun kokoontumiseen. Edellisen kuun aikana Kuolonklaani on saanut uusia oppilaita; Kaamostassun, Myrskytassun, Pyräkkätassun, Toivetassun ja Pyörretassun. Heistä osa on tänään ensimmäistä kertaa mukana kokoontumisessa. Puoli kuuta sitten riehunut myrsky ei aiheuttanut Kuolonklaanille isompia ongelmia. Yksi oppilaistamme katosi ennen myrskyä, joten pyydän myös eloklaanilaisia pitämään silmänsä auki Loisketassun varalta. Viherlehti on ollut antoisa, ja Kuolonklaani kukoistaa." Kun olin kuullut nämä sanat, katsahdin Lumikkoviikseä hymyillen, ja nyökkäsin. Käänsin katseeni takaisin Punatähteen, joka oli siirtynyt, että Mesitähti saisi kertoa Eloklaanin kuulumiset: "Mukava kuulla, ettei myrsky tehnyt suuria tuhoja myöskään teidän reviirillänne. Eloklaani selvisi myrskystä myös ilman sen suurempia tuhoja. Lupaamme pitää silmämme auki Loisketassun varalta. Eloklaani on myös saanut uuden oppilaan, Sypressitassu onkin tänään kokoontumisessa mukana. Olemme saaneet riveihimme myös uusia sotureita, kun Kultasiipi, Laventelitaivas, Ampiaispisto ja Mehiläislento ovat ansainneet soturinimensä. Eloklaanissa on kaikki hyvin ja valmistaudumme parhaillamme alkavaan Lehtisateeseen." Kuunneltuani tarkasti Mesitähden sanoja, katsahdin Pyörretassua. Oppilas istui ruskea raidallisen naaraan vieressä, ja kertoi jotakin hänelle innoissaan. Huokaisin hiljaa, vielä äskettäin, hän oli pieni pentu, joka makasi vierelläni. Nyt hän on oppilas, ja parhain kissa maailmassa tietysti Mäyräkynnen jälkeen, kouluttaa pientä Pyörretassuani. Katselin Pyörretassua haaveillen, mutta ajatukseni katkesi, kun joku tönäisi kylkeäni. Ravistin päätäni, ja katsahdin hymyilevää Lumikkoviikseä. "Oliko sinulla asiaa?" kysyin hymyillen. "Olihan minulla, et ehtinyt vastata kysymkseeni", Lumikkoviiksi sanoi iloisesti. "No, elämä on nyt hiukan erilaista, tai siis, aika paljonkin! On vaikea taas tottua partiointiin, saalistamaan, ja heräämään aikaisin, kun on ollut kuusi kuuta makaamassa ja sai nukkua niin pitkään kuin haluaa", sanoin hiukan huvittuneena. Lumikkoviiksi naurahti, ja katseli ympärilleen hymyillen. Emme ehtineet kauan jutella, kun Punatähti ilmoitti, että oli aika palata leiriin. Nousin ylös istualtani, ja kävelin muiden luo. Pyörretassu juoksi innoissaan luoksemme ja katsoi meitä innoissaan. "Se Sypressitassu oli kiva! Harmi ettei Toivetassu päässyt mukaan", Pyörretassu sanoi hiukan alakuloisena. Silitin lohduttavasti Pyörretassun selkää. "Kyllä hänkin pääsee tänne aikanaan", sanoin hymyillen. Punatähti lähti liikkeelle, ja kävelimme eteenpäin. Hymyilin Lumikkoviikselle. "No mitäs tehtäisiin kun päästään leiriin?" kysyin hymyillen iloisesti.

// Lumikko?

“Mitä teen nyt?” Pyörretassu kysyi ja katsahti taivaalle. “Lähdemme pian kokoontumiseen, jos et muistanut tämä on ensimmäisesi”, kiusoittelin pikkukollia hieman. Henkäysvarjo, Myrskytassu
Hehkuaskel, Tuhkajuova, Pimentovarjo, Jääviilto, Kaamostassu, Latvaruusu, Mäntyviiksi ja Pihkatassu olivat jo Litteäkiven luona. Orvokkisydänkin oli puolimatkassa sinne mutta vilkuili kiivaasti ympärilleen etsien selvästi joitakuita. Minulla oli vahva aavistus siitä, että hän etsi meitä. Kyyristyin hieman jotta olin Pyörretassun kanssa samalla tasolla ja osoitin hännälläni parhaan ystäväni suuntaan. Pyörretassu katsahti minuun loistavin silmin ja kiiruhti emonsa luokse. Menin perään hymyillen onnesta. Orvokkisydän tervehti minua koskettamalla lapaani nenällään sen jälkeen, kun oli ensin vaihtanut nopeat kuulumiset pentunsa kanssa. “Olette varmasti mahtava parivaljakko!” Orvokkisydän hehkutti mutta Punatähti antoi merkin lähteä ennen kuin ehdin todeta mitään. Lähdimme peräkanaa kohti Hehkulampea. Orvokkisydän käveli edeltä poikansa kanssa näyttääkseen hänelle kaikkea mielenkiintoista, kuten lintuja puunoksilla ja juurakossa hiipiviä hiiriä. Puunkanto, jonka olin tutkinut läpeensä ensimmäisenä kuunani oppilaana oli myös matkan varrella. Saavuimme samoihin aikoihin Eloklaanin kanssa paikalle ja istuuduin sopivalle paikalle hieman syrjäiseen. Pyörretassu istui viereeni ja Orvokkisydän istahti hänen toiselle puolelleen. Viereeni istuutui ruskea naarasoppilas mestarinsa kanssa. “Hei”, naaras aloitti hieman ujostellen. “Hei vain. Mikäs on nimesi?” kysyin ystävällisesti. “Olen Sypressitassu”, Sypressitassu kertoi. “Kuka sinä olet?” hän kysyi. “Olen Lumikkoviiksi ja uskoisin, että tässä olisi sinulle sopivaa juttuseuraa näin alkuun”, sanoin ja työnsin Pyörretassun naaraan vierelle. “Hei olen Pyörretassu!” Pyörretassu esitteli itsensä Sypressitassulle. “Suloista”, totesin katsellen omaa ja toisen klaanin oppilasta. Kokoontumisissa ei saanut ystävystyä mutta oppilaat kävivät varmasti poikeuksina. Nuokin kaksi sopivat niin hyvin yhteen. Sypressitassun silmissä loisti jo iloinen pilke vaikka hän vaikuttikin aluksi todela ujolta. “No miten on elämä soturina pentujen saannin jälkeen?” kysyin hymyillen mutta Orvokkisydän ei saanut aikaa vastata, kun Punatähti aloitti kokoontumisen virallisen osuuden: “Olemme taas kokoontuneet Kivikukkulalle täydenkuun kokoontumiseen. Edellisen kuun aikana Kuolonklaani on saanut uusia oppilaita; Kaamostassun, Myrskytassun, Pyräkkätassun, Toivetassun ja Pyörretassun. Heistä osa on tänään ensimmäistä kertaa mukana kokoontumisessa. Puoli kuuta sitten riehunut myrsky ei aiheuttanut Kuolonklaanille isompia ongelmia. Yksi oppilaistamme katosi ennen myrskyä, joten pyydän myös eloklaanilaisia pitämään silmänsä auki Loisketassun varalta. Viherlehti on ollut antoisa, ja Kuolonklaani kukoistaa.” Orvokkisydän katsahti minuun sanojen jälkeen ja nyökkäsi hymyillen. Mesitähti otti paikan edessä.
​//Pyörre tai Orvokki

"Minusta rajat ovat ihan typeriä. Ympärillämme on niin paljon nähtävää, mutta meitä estää näkemästä sitä kaikkea jotkin näkymättömät rajaviivat", Pyräkkätassu rikkoi hiljaisuuden. Oppilaan aiheuttama kivä viha kupli sisälläni mutta päätin tukahduttaa sen hiljalleen. Nyökkäsin ensin mutten kestänyt hiljaisuutta joten avasin suuni. "Sinun täytyy näyttää parastasi toisen klaanin kissojen edessä eikä esittää näsäviisasta", tiuskaisin pettyneenä. "Mutta ensi kerralla (toivon kyllä ettei sitä tule) tiedät miten käyttäytyä. Eikö vain?" Pyräkkätassu nyökkäsi vaivaantuneesti. Hymyilin hieman mutten unohtanut tapahtunutta siltikään. “Mennään takaisin leiriin tämä päivä on ollut jo tarpeeksi pitkä ja väsyttävä”, totesin pidätellen haukotusta. Lähdin astelemaan kohti leiriä ettei Pyräkkätassu taaskaan pysyisi vauhdissani yhtähyvin kuin useimmat soturit ainakin. Harpoin nopeasti Hehkulammen luota metsään. Mieleni teki puhua Pyräkkätassun kanssa mutten tiennyt mitä olisin sanonut. Mutkittelin puiden välitse. Pian saavutin leirin sisäänkäynnin ja käännyin katsomaan Pyräkkätassua. Hän hölkytti pian näkyvilleni. “Minulla on hirveä nälkä!” hän ärähti läähättäen lievästi. Vasta tässä vaiheessa tajusin käveltyäni aika lujaa mutta en huomioinut sitä, koska en halunnut tehdä tilanteesta entistä kireämpää. “Voit mennä syömään nyt”, tyydyin sanomaan ja päästin Pyräkkätassun tunkemaan ohitseni. Menin perään hitaammin ja käännyin kohti sotureiden pesää. Nyt menisin nukkumaan ja seuraavana päivänä utelisin kumppaniltani kaiken kokoontumisesta ja viettäisin laatuaikaa hänen kanssaan.
//Jatketaan vaikka “seuraavana päivänä” tästä Orvokilla ja tällä :D

"Mennään vain", Lumikkoviiksi huokaisi, hän siristi silmiään auringon paisteessa. "Mennään taistelemaan!" huudahdin innoissani, haluan olla Kuolonklaanin parhain taistelija! Parempi kuin Punatähti ja muut kokeneet kissat. "Mennään mieluummin reviiri kierrokselle ja etsitään saalista", Lumikkoviiksi sanoi, ja hymyili. Hän lähti tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä, juoksin hänet nopeasti kiinni, ja jolkotin hänen edellään. Työnnyin ulos tunnelista, ja katsoin silmät suurina ympärilleni. Olin niin ihmeissäni, että pysähdyin ihastelemaan metsää. Puut olivat korkeita, ja olivat kauniita kaikessa vihreydessään. Ruoho oli hiukan kosteaa, ja tuoksui hyvälle. Linnut lauloivat jossakin, ja se oli kauneinta mitä olin ikinä kuullut. Hengähdin ilmaa syvään, näin raikasta ilmaa en ollut ikinä hengittänyt. Mieleni teki itkeä, maailma oli kauniimpi kuin olin kuvitellut. "No mennäänpäs sitten", Lumikkoviiksi hoputti ja työnsi minut liikkeelle. Kävelin eteenpäin innoissani, tästä tulee niin jännää!

Kävelimme pitkin Kuolonklaanin reviiriä, kaikki oli niin ihmeellistä, ja katselin kaikkea innoissani. Pysähdyin jopa haistelemaan asioita, tämä oli vain niin kivaa. Lumikkoviiksi sihahti minun pysähtyvän, ja olevan hiljaa. Pysähdyin ja katsoin mestariani pää kallellaan. "Haistatko tuon? Se on hiiri", Lumikkoviiksi kuiskasi korvaani. Haustelin ilmaa, ja ilmassa tosiaan leijui hiiren myskinen haju. "Niin", kuiskasin Lumikkoviiksen korvaan. Mestarini lähti hiipimään hiirtä kohti, hän oli tosi hiljainen. Katselin hämmästyneenä, kun Lumikkoviiksi loikkasi hiiren päälle sulavasti. Hän piti hiirestä kiinni kynsillään, ja nyökkäsi minulle, Lumikkoviiksi halusi, että tappaisin hiiren. Kävelin Lumikkoviiksen luo kuuliaisesti, ja puraisin hiiren niskaa niin, että se katkesi. Nostin hiiren hampaisiini, ja katsoin Lumikkoviikseä ylpeä katse silmissäni. "Hyvin meni", Lumikkoviiksi kehui minua, katselin Lumikkoviikseä tyytyväisenä kehuista. "Palataan leiriin, tämä on ollut pitkä päivä", Lumikkoviiksi sanoi, ja osoitti hännällään taivasta. Taivas oli jo alkanut hiukan punertaa, Lumikkoviiksi oli oikeassa, on aika palata leiriin. Seurasin Lumikkoviikseä kiltisti, minua harmitti, sillä olisin halunnut jutella hänen kanssaan, mutta en pystynyt, koska suussani oli hiiri. Lumikkoviiksi käveli valppaana, ikään kuin vahtien ettei minulle käy mitään.

Kesti aika kauan, ennen kuin pääsimme takaisin leiriin. Kävelin tuorwsaaliskasan luo, ja tiputin hiiren muiden saaliiden joukkoon. Katsoin Lumikkoviikseä odottavasti, hän varmasti tietää mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. "Mitä teen nyt?" kysyin ja katsahdin taivaalle, jolla tuikki jo muutama himmeä tähti.

// Lumikko?

Tänään luvassa oli jäljitysharjoitukset. Mäyräkynsi oli tuonut minut metsään. Suurikokoinen kolli käveli eteenpäin ja selitti samaan aikaan harjoitukseen liittyviä ohjeita, joiden kuuntelemiseen minun olisi varmaankin pitänyt keskittyä. Huomioni oli suuntautunut kuitenkin jonnekin aivan toisaalle: kauempana metsässä näkyi pienehkö, sammaleen peittämä kivikeko, jonka päällä olin näkevinäni liikettä. Varmaankin sisilisko!
Mäyräkynsi puhui edelleen, kun yhtäkkiä otin jalat alleni ja kiidin juoksujalkaa kivikasan luo. Hidastin vauhtiani tullessani lähemmäksi, sillä en halunnut säikäyttää suomuista ystävääni. Ehdin nähdä liskon vain vilaukselta, sillä jokin säikäytti sen. Kyyristelin kiven juurella ja yritin nähdä sisälle kivenrakoon, jonne se oli luikahtanut.
Näkökenttäni rajamaille ilmestyi mustavalkoinen hahmo. Nostin katseeni tuiman näköiseen naaraaseen, joka pörhisti karvojaan varoittavasti. Hänen vieressään seisoi tabbyturkkinen kollikissa, jonka jäänsiniset silmät tutkailivat minua viileästi. Katsoin kissoja näreissäni - sisilisko oli mennyt piiloon hänen takiaan.
"Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!" tuhahdin peittelemättä ärsyyntymistäni.
"Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu", mustavalkoinen naaras naukaisi äänellä, joka oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon viima. Hänen uhkaileva äänensävynsä ei kuitenkaan pelottanut minua, mutta sen sijaan hänen käyttämänsä alentava nimitys sai veren kiehumaan suonissani.
"Pentu?!" huuhdahdin suutahtaneena. Olin aivan varma, että pennuksi kutsuminen oli epäsuora viittaus pieneen kokooni, mistä syystä otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Sisarukseni eivät olisi joutuneet sietämään tällaista nöyryytystä, koska he olivat melkein täysikasvuisen kissan kokoisia. "Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!"
"Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa", tummaturkkinen kolli otti osaa keskusteluun. Tuijotin häntä hetken hieman typertyneenä, tajuten vasta nyt, että en ollut häntä tai hänen seuralaistaan koskaan ennen. Niin tosiaan, nämä kaksi eivät tainneet olla Kuolonklaanista.
"Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä", yritin inttää vastaan, vaikka olin täysin tietoinen väitteeni epätodenmukaisuudesta. Minä olin tunkeutunut huomaamattani Eloklaanin reviirille, ja nämä kissat olivat eloklaanilaisia.
Eloklaanilaiskolli lupasi, etten joutuisi vaikeuksiin, mikäli kävelisin nyt heidän kanssaan takaisin rajalle. Pohdin hetken vaihtoehtojani, ja lopulta tulin siihen lopputulemaan, että oli parasta vain totella.
Kävelin kahden eloklaanilaisen välissä rajaa kohti, ja käytin tilaisuuden hyväksi jakaa näiden kanssa liskotietouttani: "Näin noilla kivillä sisiliskon ja halusin tulla katsomaan sitä lähempää. Sitten te kaksi tulitte ja säikäytitte sen tiehensä. Kai te ymmärrätte, miten vaikeaa on yrittää löytää sisilisko ja vielä lähestyä sitä ilman, että se juoksee piiloon ja jättää häntänsä jälkeen harhautukseksi? Hännän tiputtaminen on muuten eri ovela keino puolustautua saalistajilta. Kun saalistaja jää tuijottamaan irronnutta häntää, lisko pääsee livahtamaan pois paikalta. Eikö olekin kiehtovaa!"
Tullessamme rajalle Mäyräkynsi oli meitä vastassa. Soturin ilme oli kivikova, ja hänen katseensa heijasteli pettymystä. Jäin seisomaan kahden saattajani väliin. Aavistelin, että mestarini ei ollut iloinen luvatta poistumisestani.
Soturit keskustelivat keskenään, kunnes eloklaanilaiskolli kehotti minua seuraamaan ensi kerralla rajamerkkejä tarkemmin. Mulkoilin häntä vähän tuohtuneena - ei minulle tarvinnut puhua kuin pennulle.
"Joo joo, ei tarvitse saarnata", puhisin puoliääneen kävellessäni takaisin omalle puolelleni rajaa. Ilmeisesti Mäyräkynsi oli kuullut kommenttini, sillä hänen katseensa muuttui entistä ankarammaksi. Luimistin korviani ja naukaisin nopeasti: "Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä."
Lopulta eloklaanilaiset kääntyivät ympäri rajalta ja katosivat metsään. Jäimme Mäyräkynnen kanssa kahdestaan rajalle. Alkuun soturi ei sanonut mitään vaan vei meidät kauemmaksi rajamerkeistä.
En pitänyt kollin hiljaisuudesta. Se oli minusta jotenkin pahaenteistä.
"Minusta rajat ovat ihan typeriä. Ympärillämme on niin paljon nähtävää, mutta meitä estää näkemästä sitä kaikkea jotkin näkymättömät rajaviivat", marmatin ääneen ja toivoin saavani Mäyräkynneltä jonkinlaisen reaktion. Mikä tahansa oli parempi kuin tämä hiljaisuus.

//Mäyrä?

Katselin Pyräkkätassun juoksua rajan toiselle puolen. Tiesin, ettei mitään ollut tehtävissä, kun haistoin eloklaanin tuoreen hajun. Sillä eloklaanin partio oli ehtinyt Pyräkkätassun luo ensin ja toisi toivon mukaan pikku kissan käpäliini. "Onko tämä sinun oppilaasi? Hän oli eksynyt meidän puolellemme etsimään sisiliskoja”, Eloklaanin kissa jota en ollut koskaan ennen tavannut tokaisi tullessaan esiin puiden välistä Pyräkkätassun kanssa. Kurtistin kulmiani oppilaalleni. “Sinun olisi pitänyt osata varoa ylittämästä rajaa mutta olkoon tämä sinun varoituksesi”, nau’uin kylmästi. Käännähdin kohti kollia, joka oli törmännyt oppilaaseeni. “Olen pahoillani hänen puolestaan ja lupaan ettei tämä toistu”, murahdin tyytymättömänä oppilaani käyttäytymiseen. “Muistan Sypressitassun tapauksen ja uskon, että tämä tasoittaa välimme klaanien reviirien suhteen.” Toivoin todella, että eloklaanin kissa olisi ystävällinen ja päästäisi meidät menemään. Todella muistin sen, kun Sypressitassu oli juossut käpäliini ja nyt tämä! Olin pahoin pettynyt Pyräkkätassuun - olin odottanut häneltä tälläistä huolettomuutta. Pääni oli sekaisin kaikesta tänään tapahtuneesta. Sydämeni pamppaili, kun odotin kollikissan vastausta. Tajusin etten tiennyt tämän kollin nimeä enestään mutta hänen ystävänsä mustavalkoisen naaraan tunnistin. Tämä oli Korppisiipi. Muistan puhuneeni, jonkun eloklaanilaisen kanssa kokoontumisessa ja tämä oli maininnut naaraan nopeasti.
//Hiili

Hehkulammen pinta väreili tuulenvireen pyyhkäistessä sen ylitse. Aaltosalama istui lammen rannalla, katse laskettuna hennosti aaltoilevaan veteen, josta hänen sumea kuvajaisensa heijastui. Hän oli juuri palannut partiosta, mutta ei ollut halunnut mennä leiriin, joten hän oli päätynyt tulemaan tänne. Välillä lammen vastarannalla näkyi kissoja, jotka olivat tulleet joko katsomaan kaunista auringonlaskua tai vain viettämään aikaa yhdessä, mutta Aaltosalama ei välittänyt heistä.
Siitä alkaen, kun he olivat Varissulan kanssa jääneet kaksijalan ansaan, kaikki oli mennyt pieleen. Ensin Sulkavirta oli lähtenyt klaanista hänelle mitään ilmoittamatta, sitten toinen Kalmakuun ja Pikkukaaoksen pennuista oli tullut kaksijalan kaappaamaksi, eikä tästä ollut kuultu enää sen jälkeen. Kalmakuu oli murheen murtama, eikä Aaltosalama kestänyt nähdä häntä sellaisena. Kissoja kuoli ja katosi harva se päivä. Soturitar alkoi vähitellen kyllästyä siihen.
Mitä hän oli tehnyt niin väärin, että Pimeyden Metsä päätti rangaista häntä näin? Että hänen emonsa oli viety häneltä, että hänen sukunsa oli täynnä petollisia kissoja, jotka yksi toisensa perään tuottivat häpeää synnyinklaanilleen? Aaltosalama antoi kaikkensa Kuolonklaanin puolesta, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä. Ettei ollut riittävä.
Laskeva aurinko värjäsi Hehkulammen pinnan verenpunaiseksi. Aaltosalama katsoi sitä hievahtamatta, raivon kasvaessa hänen sisällään nousevan hyökyaallon lailla. Ainoa asia, joka piti hänet järjissään oli kosto. Kunhan eloklaanilaiset olisi hävitetty, metsä olisi jälleen Kuolonklaanin vallassa ja Ruostekukan levoton sielu saisi viimein rauhan. Ja Aaltosalama myös.
Hän huitaisi omaa kuvajaistaan ja rikkoi vedenpinnan. Sen jälkeen hän nousi ylös ja käänsi lammelle selkänsä. Henkäysvarjo oli ymmärtänyt häntä. Varapäällikkökin näki sen, jonka edessä suurin osa kuolonklaanilaisista ummisti silmänsä - Eloklaani oli uhka, joka täytyi tuhota.
Aaltosalama lähti tassuttamaan takaisin leiriin päin. Hän loikki astinkivien yli joen toiselle puolelle ja tuli metsään, jossa lintujen laulu raikasi kuin viimeistä päivää. Yhtäkkiä jostakin kuului rasahdus, ja Aaltosalama jähmettyi niille sijoilleen. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ja hän haisteli ilmaa varuillaan. Ei merkkiä tunkeilijasta tai mistään eläimestä, joten kyseessä täytyi olla joku oman klaanin kissoista.
Hän kiersi sammaloituneen kiven taakse ja näki Varissulan, joka katsahti häneen yllätetyn näköisenä. Aaltosalama tuijotti häntä hetken hitusen häkeltyneenä, kunnes tajusi sanoa jotakin:
"Sinäkin olet näköjään iltakävelyllä."

//Varis?

Olin katsellut ylpeänä Toivetassun ja Pyörretassun nimitykstä oppilaiksi ja hämmästyksekseni Punatähti oli kuin olikin antanut Pyörretassun minun huostaani. “Mennäänkö jo harjoituksiin! Haluan oppia kaiken!” Pyörretassu hihkui ja hyppelehti ylös alas. Olin hieman järkyttynyt saamastani vastuusta, koska jopa Mäyräkynsi -, joka todella oli vanhempi kuin minä olin - oli saanut oman oppilaansa. Mäyräkynttä oli syytetty epäpäteväksi vaikka hän pärjäsi ihan hyvin. Mutta nuorempana minua huolestutti oma kohtaloni. Onneksi olin saanut vain huonosti arvostetun perheen pennun ensimmäiseksi oppilaakseni. Minua nolotti ajatella omien parhaiden kavereideni perheestä niin mutten voinut olla olematta iloisempi Pyörretassun mestaruudesta. Olin iloinen etten ollut saanut esimerkiksi Myrskytassua tai varsinkaan Kaamostassua oppilaakseni. Pyörretassu on puoliksi erakko verta joten hänen koulutuksestaan ei paljoa piitattu - toivottavasti. “Mennään vain”, huokaisin ja siristin silmiäni auringossa. “Mennään taistelemaan!” Pyörretassu innostui. “Mennään mieluummin reviiri kierrokselle ja etsitään saalista”, sanoin ja lähdin tassuttamaan tuoreen oppilaani rinnalla ulos. Työnnyin Pyörretassun perässä ulos. Oppilaan innostuksesta ja onnesta kiiltävät silmät olivat vieläkin kiiltävämmät ja suuremmat kuin aikaisemmin. “No mennäänpäs sitten”, hoputin pikkukissan liikkeelle. Tämä ei ollut juurikaan suurempi kuin pentu mutta oli silti suurikokoinen ja roteva. Pyörretassu oli tullut isäänsä enemmän kuin emoonsa.

Tassuttelimme pitkin Kuolonklaanin tiluksia ja Pyörretassu oli hyvin innoissaan - syystäkin. Huomasin hiiren myskisen tuoksun leijailevan nenääni. Pysätin Pyörretassun sihahtaen hiljaa. “Haistatko tuon? Se on hiiri”, kuiskasin ja tunsin oloni typeräksi sillä olihan tämäkin pentu ehtinyt haistaa hiiren monen monta kertaa leirissä tuoresaaliiden kasassa. “Niin”, Pyörretassu kuiskasi myös. Lähdin hiipimään kohti sitä ja toivoin Pyörretassun tarkkailevan minua, kun loikkaisin sen päälle. Pidin hiirtä kiinni kynsilläni ja kutsuin Pyörretassun tappamaan sen. Kolli naksautti sen niskat poikki ja nosti hiiren hampaisiinsa. “Hyvin meni”, kehuin ja lähdin sitten johdattamaan oppilasta takaisin kohti leiriä pitkän päivän jälkeen.
//Pyörre?

Kuuntelin rauhallisesti Pimentovarjon selittäessä hänen pentujensa koulutusten edistymisistä. Musta soturitar valitteli kahden muun pentunsa mestareiden epäpätevyyttä ja Myrskytassun kuuntelemattomuutta. Olin hänen kanssaan samaa mieltä Jääviillon ja Mäyräkynnen epäpätevyydestä. Jääviilto panosti soturina aivan vääriin asioihin eikä ymmärtänyt sen moninaisuutta, ja Mäyräkynsi sen sijaan oli yksi klaanin nuorimmista sotureista.
"Toivon, että heistä kasvaa kunnon sotureita. Mieluiten kouluttaisin vain itse koko koplan", naaras naukaisi sukiessaan märkää turkkiaan. En ollut lainkaan yllättynyt soturin tokaisusta. Pimentovarjo oli juuri sellainen emo, joka oli valmis tekemään paljon pentujensa vuoksi. Toisaalta oli mielestäni kovin ristiriitaista, että naaras halusi rakastaa pentujaan sellaisina kuin he olivat, mutta kuitenkin murehti huomattavan paljon sitä millaisiksi sotureiksi hänen pentunsa kasvaisivat. Mutta toisaalta; mikäli Varissulka olisi saanut yhtä surkean mestarin mitä Kaamostassu tai Pyräkkätassu, olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani poikani kouluttamiseen.
"Henkäysvarjo tuskin arvostaisi, jos astuisit hänen reviirilleen Myrskytassun koulutuksessa", huomautin lapojani kohauttaen. Katseeni käväisi Henkäysvarjon tyhjässä pedissä kuin varmistuksena siitä, ettei kolli ollut pesässä. Pimentovarjo keskeytti hetkeksi turkkinsa sukimisen ja vilkaisi minua.
"Niin, olet varmaan oikeassa", naaras totesi ja jatkoi taas turkkinsa sukimista.
"Olen huomannut, että olet taas alkanut viettämään enemmän aikaa Henkäysvarjon kanssa. Mistä syystä välinne alunperin edes kylmenivät?" Pimentovarjo esitti makuuni turhan henkilökohtaisen kysymyksen. Mielestäni ei ollut tarpeellista alkaa selitellä mustalle naaraalle mitään väleistäni Henkäysvarjoon, ei etenkään keskellä sotureiden pesää ja lukuisia korvapareja.
"Välimme ovat aina olleet ihan kunnossa, vaikkemme olekaan viettäneet aikaa yhdessä", valhe pakeni ulos suustani. Pimentovarjon epäilevä ilme paljasti, ettei hän uskonut sanomaani.
"Vai niin", naaras tokaisi silmiään siristäen. Keskustelu päättyi siihen, ja aloimme molemmat sukia turkkejamme vilkaisemattakaan toistemme suuntiin. Pääni alkoi taas täyttyä sekalaisista ajatuksista, kuten kaikista esittämistäni valheista. Oli puuduttavaa yrittää pysyä perillä kaikesta siitä, mitä olin muille valehdellut. Tai no lähinnä mitä olin Pimentovarjolle valehdellut. En kokenut olevani tilivelvollinen klaanitovereilleni, mutta Pimentovarjosta oli vuosien aikana tullut poikkeus. Jostain syystä koin tarpeelliseksi vastata hänen kysymyksiinsä, joskin vastaukset olivat useimmiten olleet valheita, mikäli ne olivat liittyneet Henkäysvarjoon tai Varissulkaan. Minusta tuntui, että mitä enemmän musta soturi kyseli, sitä lähemmäs nurkkaa jouduin. Pelkäsin naaraan saavan tietää salaisuuteni, josta tiesivät ainoastaan kumppanini ja Väärävarjo.

Olin viettänyt pesässä lähes koko loppupäivän, eikä myrsky ollut hellittänyt. Vasta seuraavana yönä sade oli lakannut ja ukkonen hellittänyt. Aamulla myrskystä oli jäljellä vain tuulen heittelemät oksat ympäri reviiriä ja vesilammikot.
Aamulla astuessani ulos sotureiden pesästä kosteaan ulkoilmaan, katseeni pysähtyi aukiolla makaavaan kissaan. Haukkasiipi oli aseteltu pääaukiolle nätisti makaamaan. Elottoman kollin silmät oli suljettu, eikä hänessä ollut enää mitään elonmerkkejä. Piiskasin hännälläni ärsyyntyneenä ilmaa. Kolli oli onnistunut tapattamaan itsensä omalla typeryydellään. Tältäkin olisi voitu välttyä, jos Haukkasiipi olisi ajatellut edes vähän.
Aurinko oli vasta nousemassa, mutta sen ensimmäiset säteet siivilöityivät jos piikkihernepensaan oksien raoista kaistaleina leirin märkään maahan. Märkä maa kimmelsi kauniisti kultaisten säteiden koskettaessa sitä.
"Huomenta, kuinka sinä voit?" Henkäysvarjo tallusteli luokseni kaatuneen kuusipuun takaa. Kohtasin varapäällikön siniset silmät tyyni ilme kasvoillani.
"Olen elämäni kunnossa", kylmä murahdus sai Henkäysvarjon siristämään silmiään. Totta puhuen joka paikkaa särki ja takaraivoani jomotti inhottavasti. Kehoni muistutti, etten ollut enää yhtä nuori kuin joskus. Taistelusta palautuminen vaati joka kerta vain enemmän ja enemmän aikaa.
"Hyvä, että selvisit hengissä", harmaa kolli totesi ja väläytti minulle pienen hymynkaltaisen virneen, ennen kuin jätti minut yksin ja käveli lähemmäs leirin keskustaa. Seurasin katseellani varapäällikön menoa mietteliäänä. Olin varma, että hänellä oli ketunhäntä kainalossa. Henkäysvarjo oli viime aikoina käyttäytynyt liian ystävällisesti minua kohtaan, kun otti huomioon sen, millainen olen ollut hänelle. Istuin alas kaatuneen kuusipuun vierelle ja jäin katsomaan, kuinka varapäällikö jakoi aamun ensimmäisiä partioita.

Heräsin unestani hieman pöppörössä. “Huomenta! Hyvää viimeistä aamuasi pentuna!” Orvokkisydän kehräsi onnessaan. Käännyin tökimään Pyörrepentua hellästi. Hän nosti päätään unisena. Turkkini pörrötti, joka suuntaan ja huomasin veljeni huomanneen sen. Sukaisin sitä pari kertaa ja katsahdin taas toiseen. Tämä kallisti päätään kysyvästi innostuneelle ilmeelleni. "Emo kertoi, että meistä tulee tänään oppilaita. Olen tosi innoissani", kerroin leveä hymy kasvoillani mutta peitellen suurimman osan tunteistani hymyn taakse. Jännitys ja jopa kauhu suoriutumisestani ensimmäisenä päivänä oppilaana kalvoi minua. Pyörrepennun katse ja olemus säteili puhdasta intoa ja itsevarmuutta, joka kauhistutti minua hirveästi. Näyttäisin ihan hiireltä häneen verrattuna. Katsahdin nopeasti Orvokkisydämeen avun toivossa mutta Pyörrepentu ehti jatkaa jo: "Oikeasti?! Tämä on niin jännää! En malta odottaa!" veljeni pomppasi pystyyn todella innoissaan. "Mennään aukiolle", ehdotin teko innoissani ja toivoin sen menevän läpi Pyörrepennulle. Helpotuksekseni tämä vain nyökkäsi innoissaan ja yritti lähteä ulos. Orvokkisydän kuitenkin pysäytti tämän aikeet ja nappasi pentunsa pesuun. Kolli rimpuili hurjasti mutta Orvokkisydän vain murahti mmrrau-naurun. "Teidän tulee näyttää siisteiltä, kun teidät nimitetään. Katsokaa nyt itseänne! Olette yltä päältä sammalissa ja roskissa", emo sanoi terävästi, ja katseli vuorollaan kumpaakin meistä kahdesta. Pyörrepentu oli aivan tomussa ja sammalissa ja kun tarkistin itseni huomasin syytöksen pätevän ehkä jopa paremmin minuun kuin veljeeni. Laskin katseeni tassuihini. "Minä voin pestä turkkinne", emo sanoi kehräten, ja veti meidät lähelleen alkaen sukia ensin Pyörrepentua. Veljeni rimpuili mutta minä istuin rauhallisena odotellen omaa vuoroani. Orvokkisydämen kieli kulki parhaillaan kollin päätä pitkin. Pyörrepentu makasi selvästi harmissaan. Emo pesi meidät nopeasti valmiiksi ja nosti sitten käpällään leukaani ja nosti ryhtiäni. Röyhistin rintaani ylpeänä. “Tuo, on minun pentuni”, Orvokkisydän kuiskasi niin ettei Pyörrepentu kuullut. Suljin silmäni ylpeänä itsestäni. "Noin, nyt olette puhtaita. Älkää leikkikö mitään rajua, ettei turkki mene sotkuun", emo käski tuimasti. Hänen katseensa seurasi meitä ulos asti. "Mennäänkö istumaan tuonne varjoon, kun odotellaan nimitystä?" Pyörrepentu kysyi iloisesti. "Käy minulle, täällä on kuuma", vastasin läähättäen ja vilkaisin taivaisiin etenkin aurinkoon päin mutta en uskaltanut katsoa sitä sen lähemmin. Viherlehden aurinko lämmitti mustaa turkkiani joten varjo teki täyden palveluksen minulle. Kävelimme varjoon, ja istahdimme vierekkäin. Siristin silmiäni. "Minua jännittää! Pian olemme Toivetassu ja Pyörretassu!" Pyörrepentu sanoin jännittyneenä. Nyökyttelin. "Niinpä. Pääsemme oppimaan saalistusta ja taistelua", sanoin hymyillen hiukan pää edelleen korkealla ja hyvällä ryhdillä, ja katsoin tarkkaavaisesti aukiota. Olimme hiljaa, ja katselimme aukiota. Odotimme, että Punatähti ilmaantuisi paikalle, että pääsisimme vihdoin oppilaiksi. "Katso, Punatähti tuli vihdoinkin!" aloin jo innostua tosissani mutta pidin sen sitten sisälläni. Nousin ja tarkastin nopeasti turkkini, kun näin Pyörrepennun tekevän saman. "Kaikki kissat ympärilleni klaanikokoukseen!" Punatähti huudahti arvokkaalla äänellään. "Pyörrepentu, astu eteen", Punatähti sanoi, ja kutsui veljeni eteen hännällään. "Pyörrepentu on nyt kuusikuinen ja valmis aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien nimesi on Pyörretassu ja mestarinasi toimii Lumikkoviiksi", Punatähti kertoi klaanilleen kovalla äänellä. Hurrasin Pyörretassulle kovalla äänellä. "Pyörretassu! Pyörretassu! Pyörretassu!" muut kissat yhtyivät huutooni. Pyörrepentu peruutti Lumikkoviiksen luokse ja katsahti minuun tsemppaavasti. "Toivepentu, astu eteen", Punatähti kehotti. Silmäni olivat suuret järkytyksestä ja huomio tuntui polttavana tunteena turkillani. Lapani olivat jännittyneet mutta muistin pitää arvokkuuteni ja pitää ryhdin hyvänä ja kohottaa leuan ylös muitellen emoni sanoja. Sydämeni läpätti innosta. "Nimitämme tänään myös toisenkin oppilaan, Toivepennun. Toivepentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestarinasi toimii Huomenkyyhky", Punatähti ilmoitti ja kosketti korvaani nenällään rohkaisuksi. "Toivetassu! Toivetassu! Toivetassu!" kissat hurrasivat. Erotin huudoista kovimpana Pyörrepennun, Lumikkoviiksen, emon ja isän äänet. Pakitin veljeni luokse. "Kokous on päättynyt", Punatähti ilmoitti, ja käveli omaan pesäänsä. Kissat aukiolla hajaantuivat omiin puuhiinsa. "Olemme vihdoin oppilaita! Sait hyvän mestarin", hymyilin vatsa sekaisin jännityksestä. "Sinäkin sait mahtavan mestarin!" Pyörretassu hihkaisi. Lumikkoviiksi, emo, isä ja ihmetyksekseni jopa Nuppujuova tassuttivat paikalle. Heidän silmistään loisti ylpeys ja rakkaus paitsi Nuppujuovan joka vain tokaisi: "Onnea Pyörretassu ja Toivetassu!" Mulkoilin naarasta pahallasilmällä mutta Pyörretassu teki minut kateelliseksi ja pukkasi naaraan kylkeä päällään. "Onnea! Minä ja isänne ollaan niin ylpeitä teistä", Orvokkisydän sanoi kehräten, ja nuolaisi meidän molempien päälakia. Tasoitin pääni karvat ja hymyilin hiukan. "Onnea, on ihanaa saada oppilas olen toivonut sitä jo pitkään!" Huomenkyyhky kehräsi kävellessään luokseni. "Olen ylpeä teistä, Kuolonklaanin parhaimmat pennut, saivat parhaimmat mestarit!" Lumikkoviiksi kehräsi ja katsahti Huomenkyyhkyä hyväksyvästi. "Varmasti, heistä tulee Kuolonklaanin taitavimmat siturit", emo sanoi kehräten. Emo, isä ja Nuppujuova hyvästelivät meidät, ja lähtivät omiin puuhiinsa. Emo oli varmaan innoissaan, sillä pääsi taas metsään. “Hei, sitten”, tervehdin Huomenkyyhkyä hieman nolostuneena. Tiesin olevani pienikokoinen ikäisekseni ja varsinkin erittäin laiha. Kylkiluuni nimittäin näkyivät melkein turkkini alta. “Mennäänkö harjoituksiin?” kysyin hiljaa ja odotin mitä naaras vastaisi. En tiennyt mitään hänen luonteestaan tai suhtautumisestaan oppilaisiin. Minua jännitti erittäin paljon miten ensipäiväni oppilaana sujuisi! Näkisin reviirin ja pääsisin harjoituksiin jo nyt?! Tuntui siltä kuin olisin vasta leikkinyt piilosta Kylmäliekin kanssa ja ollut… ollut pentu!
//Huomen?

Nukuin sikeästi emoni, ja veljeni Toivepennun vierellä. Minä rakastin emoani, ja veljeäni kovasti. Minusta oli ihanaa, kun he lämmittivät minua öisin. Tunsin nukkuessani, että joku tökki minua hellästi kylkeen. Nostin pääni sammalista, ja katsoin väsyneesti kuka minua oli tökkinyt. Toivepentu seisoi vieressäni silmät loistaen, ja turkki pörhöllään. Käänsin päätäni kysyvään asentoon, ja nousin istumaan. "Emo kertoi, että meistä tulee tänään oppilaita! Olen niin innoissani!" Toivepentu hihkaisi innoissaan ja pomppi aloillaan. Suuni loksahti ammolleen, ja silmäni loistivat innosta. Nytkö jo? Minusta tuntuu kuin olisin syntynyt vasta äsken. Olen niin innoissani! Oppilaana saa tehdä kaikkea siistiä, ja vihdoin pääsen itsekkin oppilaaksi. "Oikeasti?! Tämä on niin jännää! En malta odottaa!" hihkaisin innoissani, ja pomppasin pystyyn innoissani. "Mennään aukiolle", Toivepentu ehdotti innoissaan. Nyökkäsin iloisesti, ja syöksyin kohti pesän uloskäyntiä. En ehtinyt pitkälle, sillä emon pörheä häntä katkaisi tien. Katsoin emoani harmissani, miksi en pääse ulos. "Teidän tulee näyttää siisteiltä, kun teidät nimitetään. Katsokaa nyt itseänne! Olette yltä päältä sammalissa ja romussa", emo sanoi terävästi, ja katseli vuorollaan kumpaakin. Katsoin turkkiani, emo oli oikeassa. Turkkini oli sammalissa, ja tomussa, sama päti myös Toivepennun turkkiin. "Minä voin pestä turkkinne", emo sanoi kehräten, ja veti minut, ja Toivepennun lähelleen. Yritin rimpuilla vapaaksi emon otteesta, mutta turhaan. Makasin harmistuneena, kun emon karhea kieli kävi läpi turkkiani. Hän pesi meitä hiukan vuorotellen, että saisi nopeammin valmista. Tuntui kestäneen viisi kuuta, ennen kuin emo oli valmis. "Noin, nyt olette puhtaita. Älkää leikkikö mitään rajua, ettei turkki mene sotkuun", emo sanoi ja katsoi meitä tuimasti. Nyökkäsin emolle, en leiki rajuja leikkejä, lupaam aen! Kävelimme varovasti ulos, minua ahdisti, kun emon katse tuntui selkä turkissani. Pujahdin ulos pesästä, ja Toivepentu tuli perässäni. Aurinko loisti taivaalla, ja ilma oli lämmin. "Mennäänkö istumaan tuonne varjoon, kun odotellaan nimitystä?" kysyin Toivepennulta, ja osoitin varjoista paikkaa. "Käy minulle, täällä on lämmin", Toivepentu vastasi, ja katsahti varovasti aurinkoa. Kävelimme varjoon, ja istahdimme vierekkäin. Venyttelin hiukan tassujani, ja katsoin hymyillen veljeäni. "Minua jännittää! Pian olemme Toivetassu ja Pyörretassu!" sanoin innoissani Toivepennulle. Toivepentu nyökytteli innoissaan. "Niin! Pääsemme oppimaan saalistusta ja taistelua!" Toivepentu sanoi, ja katsoi tarkkaavaisesti aukiota. Olimme hiljaa, ja katselimme aukiota. Odotimme, että Punatähti ilmaantuisi paikalle, että pääsisimme vihdoin oppilaiksi. Katsoin huokaisten sotureiden pesälle, Nuppujuova jutteli jonkun kanssa. Oli varmasti kivas olla soturi, ja minä pääsen vasta oppilaaksi. Toivepentu keskeytti mietintö i. "Katso! Punatähti! Vihdoin!" Toivepentu sanoi innoissaan, ja osoitti varovasti hännällään Punatähteä, ettei loukkaisi päällikköämme. Pomppasin innoissani pystyyn, ja siloitin turkkini hienoksi, ihan vain emon mieliksi. "Kaikki kissat ympärilleni klaanikokoukseen!" Punatähti huusi kovalla äänellä, joka kuulosti kunnialliselta. Kävelin jännittyneenä kohti Punatähteä, ja Toivepentu käveli perässäni. Kissoja parveili aukiolle, näin emoni, ja isäni. He näyttivät hyvin ylpeiltä pennuistaan. "Pyörrepentu, astu eteen", Punatähti sanoi, ja katsoi minua kohti. Astelin jännittyneenä Punatähden eteen, ja katsoin häntä kunnioittavasti. "Pyörrepentu on nyt kuusikuinen ja valmis aloittamaan koulutuksensa. Tästä lähtien nimesi on Pyörretassu ja mestarinasi toimii Lumikkoviiksi", Punatähti kertoi klaanilleen kovalla äänellä. Katsoin innoissani ympärilleni, ja kuuntelin kun muut hurrasivat uutta nimeäni. "Pyörretassu! Pyörretassu! Pyörretassu!" kuului huuto ympäriltäni. Astelin takaisin kissa joukkoon, ja katselin jännittyneenä miten Toivepennulla menisi. "Toivepentu, astu eteen", Punatähti ilmoitti, ja katsoi Toivepentua. Veljeni asteli Punatähden eteen, ja näytti selvästi jännittyneeltä. "Nimitämme tänään myös toisenkin oppilaan, Toivepennun. Toivepentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestarinasi toimii Huomenkyyhky", Punatähti sanoi kovalla äänellä, ja katsoi klaaniaan. "Toivetassu! Toivetassu! Toivetassu!" muut hurrasivat Toivetassun ympärillä. Toivetassu näytti ylpeältä itsestään, hän peruutti takaisin muiden kissojen joukkoon. "Kokous on päättynyt", Punatähti ilmoitti, ja käveli omaan pesäänsä. Kissat aukiolla hajaantuivat omiin puuhiinsa. Toivetassu juoksi luokseni silmät innoista säihkyen. "Olemme vihdoin oppilaita! Sait hyvän mestarin", Toivepentu sanoi innoissaan. "Sinäkin sait mahtavan mestarin!" vastasin innoissani Toivepennulle. Lumikkoviiksi, Nuppujuova, emo, usä ja Huomenkyyhky kävelivät luoksemme. Jokaisen kissan silmissä loisti ylpeys, emon, isän ja Lumikkoviiksen silmistä loisti myls rakkaus. "Onnea Pyörretassu ja Toivetassu!" Nuppujuova onnitteli iloisesti. Hymyilin ja pukkasin naarasta hellästi kylkeen. "Onnea! Minä ja isänne ollasn niin ylpeitä teistä", Orvokkisydän sanoi kehräten, ja nuolaisi meidän molempien piskia. Pyyhkäisin vaivautuneena tassullani poskeani. "Onnea, on ihanaa saada oppilas", Huomenkyyhky sanoi, ja katsoi ikoisesti hymyillen Toivetassua. "Olen ylpeä teistä, Kuolonklaanin parhaimmat pennut, saivat parhaimmat mestarit!" Lumikkoviiksi sanoi iloisesti ja katsahti Huomenkyyhkyä. "Varmasti, heistä tulee Kuolonklaanin taitavimmat siturit", emo sanoi kehräten. Emo, isä ja Nuppujuova hyvästelivät meidät, ja lähtivät omiin puuhiinsa. Emo oli varmaan innoissaan, sillä pääsi taas metsään. Katsoin silmät loisten Lumikkoviikseä. "Mennäänkö jo harjoituksiin! Haluan oppia kaiken!" sanoin innoissani Lumikkoviikselle, ja pompin innoussani ylös ja alas.

// Lumikko?

“No miten teillä on mennyt? En ole käynyt katsomassa teitä hetkeen ja olen pahoillani.”
“Ei se haittaa. Meillä on ollut ihan kivaa”, vastasin. Pyörrepentu nyökytteli.
“No hyvä”, isä näytti tyytyväiseltä. Hänen sokea silmänsä näytti pelottavalle lähempää katsottuna joten välttelin sen katsetta vaikka tiesin ettei harmahtava silmämuna voinut liikkua tai nähdä minua. “Miten silmäsi meni tuollaiseksi?” Pyörrepentu kysyi innoissaan. Mäyräkynsi pohti hetken. “Jahtasin jänistä ja se sai potkaistua jalkansa silmääni ja se tulehtui”, hän kertoi hieman nolona. “Vau!” Pyörrepentu hihkaisi. “Oletko saanut jäniksen!” “Olen montakin”, isän mieliala kohosi äkkiä ja sen luin hänen ilmeestään. “Eikö Pyräkkätassusta tullut nyt oppilaasi sitten?” kysyin räpäyttäen silmiäni uteliaasti. “Tuli! Hän on todella taitava pikku kissa”, Mäyräkynsi puhi kollista selvästi kiintyneesti - olihan se hänen ensioppilaansa. Meistäkin tulisi Pyörrepennun kanssa pian oppilaita! “Keitä olet pyytänyt mestareiksemme?” kysyin hymy huulillani loistaen. “En ole pyytänyt Punatähdeltä ketään mutta uskoisin, että hän osaa tehdä valintansa itse”, Mäyräkynsi lausui nopeasti ja köhähti sitten selvittääkseen kurkkuaan. Kurtistin kulmiani - eikö isäni välittänyt koulutuksestani! Siristin silmiäni ja katsahdin Pyörrepentuun. “Ai totta! Lumikkoviiksi pyysi Punatähdeltä pääsyä Pyörrepennun mestariksi”, Mäyräkynsi hymyili ja kosketti käpälällään pennun lapaa. “Hän sopii sinulle”, Orvokkisydän avasi suunsa ensi kertaa hetkeen.

Kävin makuulle Pyörrepennun. Tämä oli jo syvässä unessa mutta olin vielä käynyt ulkona katselemassa salamoivaa taivasta isän kanssa. Hän olisi halunnut Pyörrepennunkin mukaan muttei halunnut herättää tätä. Ne olivat olleet upeita - salamat siis! Orvokkisydän silitti minut hännällään uneen, kun olin päässyt hänen vierelleen kippuralle.
//Pyörre

Ilma oli tukalan lämmin ja kostea, eikä tasaisesti ropiseva vesisade saanut sitä tuntumaan yhtään viileämmältä. Kuten suurin osa oppilaista, myös minä makoilin omalla paikallani oppilaiden pesässä, toimettomana myrskyn takia peruttujen harjoitusten vuoksi. Välillä pesään tulvi kirkasta valoa salaman lävistäessä taivaan silmänräpäyksen ajaksi, ja sitä seurasi uhkaavasti kohoava jylisevä ääni, joka tuntui luissa asti.
Ukkonen samaan aikaan pelotti ja kiehtoi minua. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrskyni, ja arvelin sen olevan sitä myös monelle muulle pesässä olijoista, sillä hekin kyyristelivät vuoteissaan yhtä epävarmoina ja pelokkaina. Olin kiitollinen, ettei minun tarvinnut lähteä ulos tässä säässä. Metsässä liikkuminen oli jo ihan tarpeeksi vaikeaa ilman vaakasuorassa satavia vesipisaroita ja vasamoita viskovia pilviäkin.
Ensimmäinen kuuni oppilaana oli sujunut enemmän tai vähemmän odotetun laisesti. Pienen kokoni vuoksi edistymiseni oli hidasta, mikä varmasti ei ollut jäänyt huomaamatta muilta, mutta en aikonut antaa sen lannistaa itseäni. Minusta tulisi aivan yhtä hyvä soturi kuin pentuetovereistanikin - tai niin ainakin halusin itselleni uskotella, sillä muuten varmaankin olisin jo luovuttanut. Emo ja isä saisivat olla minusta vielä ylpeitä.
Olisi voinut luulla, että ulkona riehuva myrsky olisi saanut kaikki hiljaisiksi, mutta hurja sää ei tuntunut hetkauttavan Kaamostassua, suurisuista veljeäni. Kolli rehvasteli jostakin Sielutassulle ja Roihutassulle, jotka näyttivät siltä, etteivät tienneet, miten heidän olisi pitänyt reagoida kollin sanoihin. Tuhahdin puoliääneen. Kaamostassun ego kasvoi nopeammin kuin hän itse. Silti minun oli ihailtava sitä, miten itsevarma veljeni oli. Jos olisin ollut edes puoleksi hänenlaisensa, pieneen kokooni ei olisi varmasti edes kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nyt. Minut tunnettiin säälittävänä itkupillinä.
Käännyin makaamaan vuoteessani niin, että näin pesän uloskäynnin. Vettä valui pieninä noroina sisälle pesään kivistä maaperää pitkin. Ennen pitkään se löytäisi tiensä leirin lampeen, jossa siitä ei olisi päänvaivaa kissoille.
Jossain jyrähti taas, mutta olin jo ehtinyt tottua ääneen sen verran, että saatoin yrittää nukahtamista. Sateen ääni oli kuin tuutulaulu, jonka myötä tunsin vajoavani pehmeään pimeyteen.

“Onko sinulla nälkä?” kysyin oppilaaltani. Hänen ensimmäinen päivänsä oli varmasti mieleenpainuva, kun mestari ei edes tajunnut kysyä hänen voinnistaan. Olin vihainen itselleni. “Minulla on hirmu nälkä!” Pyräkkätassu valitti vatsa kurnahtaen. “Mennään leiriin sitten.” Käännähdin ja lähdin tassuttamaan kohti puita ja harvaista aluskasvillisuutta. Työnnyin oksien ohi. Tajusin, että menin ehkä liian lujaa pienikokoiselle oppilaalleni - tämä nimittäin puuskutti uupumuksesta. Hidastin vauhtia ja päästin hänet vierelleni. “Olit hyvä tänään”, kehuin, jotta en lannistaisi pikkuista liikaa. Hän katsahti minuun yllättyneenä. Hymyilin vain. “Sinusta tulee hyvä soturi harjoituksen kanssa”, sanoin, koska tiesin en tiedä mistä mutta vain tiesin oppilaan olevan epävarma kyvyistään - miltei jokainen oli ja sitäpaitsi jos tämä oppilas ei olisi kehut eivät ainakaan lannistaisi häntä. Olin itse ollut hurjan epävarma kaikesta soturiuteen liittyvästä erakko taustani takia. Kollilla oli hyvä tilanne, koska hän oli klaanisyntyinen ja vieläpä tietojeni mukaan ihan hyvästä perheestä. Tassutimme loppu matkan Pyräkkätassun tahtiin ja hän näytti olevan ihan hyvillään. Kun työnnyimme sisään leiriin, Pyräkkätassu säntäsi hakemaan itselleen ruokaa ja meni sitten syömään sitä jonnekin suojaiseen nurkkaan. Hymyilin huvittuneena ja poimin itselleni oravan. Paistattelin auringon valossa ja söin oravan kolmella nopealla haukkaisulla. Sen jälkeen lähdin soturien pesään lepäämään.

Heräsin painostavaan ilmaan. Sade tuntui olevan lähellä. Nousin makuusijaltani ja työnnyin ulos pesästä. Tummansävyinen taivas enteili sadetta ja jopa myrskyä. Viherlehti ensimmäiseni - jonka muistin - enkä tiennyt oliko se tavallista viherlehden alun säätä mutta en välittänyt siitä nyt. Tassutin aamupartioita jakavan Henkäysvarjon luo. “Lehtituuli, Latvaruusu, Raparperipistos ja Mäyräkynsi menisittekö tarkastamaan rajan Hehkulammesta joelle päin?” hän päätti ja kääntyi seuraavien kissojen puoleen. Lähdin partioni perässä ulos. Tassutimme rajalle joen toisella puolen. Puolessa välissä matkaa oli alkanut sataa kaatamalla. Merkkasimme rajan nopeasti ja palasimme sitten takaisin leiriin. Olin haistanut tutun hajun rajalla - Sypressitassu - oppilas, joka oli ensimmäisenä päivänään oppilaana juossut käpäliini kanin perässä. Päätin kuitenkin olla ilmoittamatta naaraan hajusta ja myös sen kollin, jonka haju oli ollut sekoittunut Sypressitassun hajuun, koska oppilaat eivät olleet edes ylittäneet rajaa. Leirissä törmäsin Lumikkoviikseen. Oli alkanut ukkostaa ja salamat välähtelivät aika-ajoin. “Orvokkisydän haluaisi sinut pentutarhaan nyt”, Lumikkoviiksi sanoi ja katsahti taaksensa. “Pennut eivät pidä ukkosesta.” Nyökkäsin ja kosketin nenälläni Lumikkoviiksen lapaa. “Kiitos, kun olit heidän luonaan. Olet korvaamaton apu”, kuiskasin hänen korvaansa. Naaras hymyili ja laahusti uupuneena sotureiden pesään lepäämään. Kiiruhdin turkki märkänä ja painavana pentutarhalle. Rankkasade piiskasi kallio seiniä leirin ympärillä. Ravistelin turkkiani ja pujahdin vasta sitten sisään pentutarhaan. Toivepentu ja Pyörrepentu olivat käpertyneinä emonsa - ja kumppanini - hännän suojiin. Orvokkisydän lohdutti pienokaisia, kun he vikisivat hiljaa pelosta. “Hei, pikkuiset”, tassutin makuusijan luokse. Toivepentu näytti niin pieneltä Pyörrepentuun verrattuna, koska hänen veljensä oli rotevampi ja selvästi suurikokoisempi. Toivepentu nosti vihreän katseensa minuun. “Isä!” hän hihkaisi innoissaan. “Hei Toivepentu, Hei Pyörrepentu”, tervehdin pentuja, jotka todella kasvoivat silmän rapäyksessä - heistähän tulisi pian oppilaita! En voinut olla hymyilemättä heille. Käänsin katseeni Orvokkisydämeen. “Hei, Kuoloklaanin paras emo”, sanoin liioittelevasti ja näin Orvokkisydämeen katseesta, että hän oli purskahtaa nauruun. “Olin juuri partiossa, tässä säässä vielä!” kevensin tunnelmaa vitsilläni. “Onko partiossa kivaa?” Pyörrepentu kysyi. “On. On, kun ei sada”, totesin vielä. “Lumikkoviiksi putosi eilen jokeen”, Orvokkisydän kertoi. “Se on aivan hänen tapaistaan.” Orvokkisydän naurahti. Kävin maahan makaamaan jutellakseni pentujen kanssa lähempänä heidän tasoaan. “No miten teillä on mennyt? En ole käynyt katsomassa teitä hetkeen ja olen pahoillani.”
//Orvokki tai Pyörre?

Huomasin Tuhkajuovan oikein säpsähtävän, kun kutsuin Punatähteä vanhaksi. Ehkä hän oli hiukan yllättynyt siitä, että näin avoimesti arvostelin klaanin päällikköä. Tuhkajuovan vastaus kommenttiini oli terävä ja Punatähteä puolusteleva, ja vaikka mieleni teki edelleen keskustella aiheesta, oli ehkä parempi jättää asia sikseen. En halunnut hänen kuvittelevan, etten olisi Punatähdelle uskollinen tai etten kunnioittaisi häntä.
Olin ehkä aluksi huomauttanut päällikön korkeasta iästä vain vitsaillakseni, mutta nyt kun asiaa ajattelin, tilanne oli oikeastaan hieman huolestuttava. Punatähti oli kokenut, viisas ja osaava päällikkö. Hän oli edelleen klaanin parhaimpia taistelijoita ja nautti kuolonklaanilaisten luottamuksesta niin soturina kuin johtajana. Kolli oli kuitenkin suoraan sanottuna ikivanha. Vaikka päätös ottaa Haukkasiipi mukaan partioon johtuisi jostain muusta kuin ikääntymisen aiheuttamasta höperöitymisestä, ei Punatähti ollut kovinkaan kaukana seniilistä klaaninvanhimmasta. Järki pelasi päälliköllä vielä, mutta kuinka kauan sitä kestäisi?
Luotin Punatähteen ja suojelisin häntä hengelläni, mutta en enää ollut varma siitä, oliko hän paras johtaja Kuolonklaanille. Henkäysvarjo oli nuorempi, mutta hän oli silti jo tarpeeksi kokenut toimiakseen päällikkönä.
Pudistin päätäni. Ei ollut todellakaan minun asiani kritisoida päällikköä, sillä en tiennyt koko totuutta. Punatähti oli itsekin tarpeeksi viisas tunnistaakseen, milloin hänestä ei enää olisi hyötyä Kuolonklaanin johtajana. Minua ei kuitenkaan varsinaisesti haittaisi, vaikka päällikkö ei eläisi enää kauaa.
Hehkuaskel siirtyi hoitamaan nyt meidän haavojamme. Tuhkajuovan takaraivo oli ottanut osumaa, mutta naaras selviäisi arvella. Sävähdin, kun parantaja alkoi hoitaa omaa haavaani. Lopulta Hehkuaskel oli valmis ja kertoi, että oikean lapani päälle tulisi todennäköisesti jäämään pieni arpi. Huokaisin harmistuneena; en ollut kovinkaan turhamainen kissa, mutta pidin ulkomuodostani sellaisenaan. Tämä arpi oli yksityiskohta, jota en oikeastaan kaivannut. Se oli merkki epätäydellisyydestä ja vihasin sitä jo valmiiksi.
Kävelimme Tuhkajuovan kanssa soturien pesään suojaan myrskyltä. Huokaisin helpotuksesta, kun sateen ropina jäi taakseni. Asetuin väsyneenä makuusijalleni Tuhkajuovan oman viereen.
"Miten pentujesi soturikoulutukset edistyvät?" harmaa soturitar kysyi. Pyräkkätassu, Kaamostassu ja Myrskytassu olivat olleet oppilaita vasta pienen hetken, mutta kehitystä näkyi jo. Olin kuitenkin hieman huolissani kolmikosta, sillä vaikken asiaa halunnut myöntää, he olivat hieman... haastavia, kukin omalla tavallaan.
"Hyvin", vastasin hetken päästä. "Vaikka heidän mestarinsa eivät ole parhaat mahdolliset. Kaamostassua kouluttaa Jääviilto, enkä millään jaksa uskoa, että nuo kaksi tulisivat toimeen. Pyräkkätassun mestari on Mäyräkynsi, joka on aivan liian kokematon. Myrskytassulla on kaikeksi onneksi kunnon mestari, Henkäysvarjo, mutta hän ei tunnu kuuntelevan tämän opetusta ollenkaan."
Olin kyllä huomannut, että Myrskytassu harjoitteli paljon myös soturikoulutuksensa ulkopuolella. Toivoin, ettei hän rasittanut itseään liikaa. Toivoin myös, ettei hän opettaisi itselleen mitään typerää. Koulutus mestarin johdolla oli aina parempi vaihtoehto, kuin yksin opetteleminen.
"Suoraan sanottuna olen hiukan huolissani heidän puolestaan", huokaisin ja aloin sukia märkää turkkiani kuivaksi. "Toivon, että heistä kasvaa kunnon sotureita. Mieluiten kouluttaisin vain itse koko koplan."

//Tuhka?

"Ehkä vanhuus on viimein iskenyt", Pimentovarjon sanat saivat minut säpsähtämään. Hänen harmaansininen katseensa oli kohdistettu työhönsä keskittyvään parantajaan, joten naaras ei kaiketi huomannut säikähtänyttä ilmettäni. Olin aina kuvitellut Pimentovarjon olevan uskollinen Punatähdelle, enkä olisi uskonut hänen alentuvan puhumaan päälliköstä pahaa. Olin liian häkeltynyt sanoakseni mitään. Pimentovarjo rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kysymällä, luulinko päällikön menettäneen hengen taistelun lomassa. Ravistelin päätäni selkiyttääkseni ajatuksiani.
"Punatähti voi olla vanha, mutta ei ole meidän tehtävämme arvostella hänen päätöksiään. Hänellä oli varmasti syynsä valita Haukkasiipi partioon", lausahdin terävällä äänellä. Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään. En ollut varma, oliko soturi kanssani samaa mieltä vai ei, mutta hän pysyi vaiti. Hän taisi olla liian väsynyt väitelläkseen, ja kieltämättä niin olin myös minä.
"En halua puhua päällikköni selän takana, mutta uskon hänen menettäneen yhden hengistään", lisäsin vielä vakavana. Päällikkö oli klaanin tärkein kissa, ja itse Pimeyden Metsä oli hyväksynyt Punatähden meidän päälliköksemme. Minun tehtäväni oli kunnioittaa esi-isiemme päätöstä ja totella klaanimme johtajaa. Sama koskisi myös Henkäysvarjoa sitten, kun Punatähdestä aika jättäisi. Vaikkei raidallinen kolli ollutkaan lempikissojani, uskollisuuteni Kuolonklaanille vaatisi sen, että toimisin hänen käskyjensä mukaan. Hyvä soturi ei koskaan saanut epäillä päällikkönsä sanaa, koska Kuolonklaanissa päällikön sana oli laki.
Hehkuaskel kääntyi ympäri ja käänsi keltaisen katseensa meihin. Parantajan kasvoilla oli normaalista poikkeava, epävarma ilme. Hän vilkaisi vielä kerran vuoteellaan makaavaa Haukkasiipeä, ennen kuin käveli meidän luoksemme.
"Pahoittelen että jouduitte odottamaan", pikimusta naaraskissa lausahti ja laski pahoitellen päänsä alas, "jos sopii, silmäilen ensin haavojanne ja hoidan ne sen jälkeen."
Yrttien voimakkaat tuoksut saivat oloni epämukavaksi. Halusin mahdollisimman nopeasti ulos pesästä takaisin raittiiseen ilmaan.
"Ihan sama, kunhan siinä ei mene kauaa", sanoin päätäni pudistellen. Parantaja alkoi heti hommiin ja silmäili vuorotellen molempien haavat läpi. Hän mutisi itsekseen jotakin takaraivossani olevasta haavasta ja katosi sitten yrttivarastoon.

Kun Hehkuaskel oli saanut pahimmat ruhjeemme paikattua, hän päästi meidät lähtemään. Haavat eivät olleet vakavia, joten voisimme molemmat palata heti huomenna takaisin soturin tehtäviin. Parantaja oli sanonut, että mäyrän kynsistä tulleesta haavasta jäisi todennäköisesti pysyvä arpi takaraivooni. Jotkut kissat olivat turhan tarkkoja omasta ulkonäöstään, mutta omasta mielestäni arvet tekivät kissasta uskottavamman taistelijan, jos niitä ei ollut liikaa. Arpia täynnä olevasta kissasta sai helposti sellaisen kuvan, että tämä oli hävinnyt jokaisen taistelunsa tai ottanut pahasti osumaa joka taistelussa.
"Myrsky ei taida laantua ennen huomista", tokaisin, kun astuin Pimentovarjon rinnalla ulos kuivasta parantajan pesästä. Kävelimme rinnatusten kaatuneen kuusen sisällä sijaitsevaan sotureiden pesään. Enemmistö klaanin sotureista oli sadetta paossa pesän oksien suojassa. Suurin osa sotureista oli hereillä, mutta osa yritti nukkua sateen ropinasta ja puheensorinasta huolimatta. Kun olimme päässeet Pimentovarjon kanssa vierekkäin oleville vuoteillemme, päätin hyödyntää hetken vaihtamalla kuulumisia. Musta naaras oli yksi niistä harvoista, jonka kanssa saatoin oma-aloitteisesti keskustella niitä näitä.
"Miten pentujesi soturikoulutukset edistyvät?" kysyin ja vastausta odottaessani aloin sukia märkää ja rähjäistä turkkiani.

//Pimento?

Paluuni takaisin soturin tehtäviin pentutarhalta oli tapahtunut ryminällä. Olin lähtenyt Punatähden, Tuhkajuovan ja Haukkasiiven kanssa partioon metsästämään erästä mäyrää, joka oli liikkunut reviirillämme. Aiempien kettujen kohtaamisten ansiosta olin ollut terveen pessimistinen, joten vaikka partiomme oli koostunut kokeneista taistelijoista, en ollut ajatellut voittomme petoa vastaan olevan varma. Mäyrän kohtaaminen ei ollutkaan mennyt aivan suunnitellusti, näin lievästi sanottuna. Haukkasiipi oli haavoittunut pahasti, samoin Punatähti. Arvelinkin päällikön menettäneen yhden hengistään, vaikka hän ei ollut sitä ääneen myöntänytkään.
Minä ja Tuhkajuova emme olleet myöskään selvinneet naarmuitta, mutta olimme kutakuinkin kunnossa. Punatähti oli kehottanut meitä käymään Hehkuaskeleen luona, ja seurasin harmaata soturinaarasta parantajan pesää kohti. Jokainen etujaloillani ottamani askel tuntui vihlaisuna lavassani. En ollut tarkemmin tutkinut taistelussa saamiani haavoja, mutta mäyrä oli ehtinyt viiltämään lapaani niin kivuliaasti, että tiesin jo katsomattakin saavani kohdalle arven. Astuessani parantajan pesään kipu sai minut jälleen sävähtämään ja sihahdin hiljaa.
Tuhkajuova ravisteli vedet turkiltaan ja minä seurasin perässä. Katsellessani ympärilleni hämärässä parantajan pesässä huomasin Hehkuaskelen Haukkasiiven vierellä. Kurtistin kulmiani tarkastellessani kauempaa nuoremman soturin haavoja. Oli ihme, että kolli oli selvinnyt hengissä. Selvästi mukana olisi pitänyt olla vielä kolmaskin minun ja Tuhkajuovan tasoinen soturi, Haukkasiipi oli taistellut uhkarohkeasti kuin vastanimitetty oppilas.
"Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi", Tuhkajuova sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökyttelin katse edelleen ruskeaturkkisessa soturissa. Ei ollut mitään varmuutta siitä, selviäisikö hän. Onneksi olimme saaneet hänet melko nopeasti takaisin leiriin.
"En ymmärrä, miksi Punatähti valitsi hänet mukaan", päivittelin ja istuuduin ähkäisten. En halunnut häiritä Hehkuaskelta haavallani, sillä se oli melko mitätön Haukkasiiven vammojen rinnalla. Asian tunnistaminen ei kuitenkaan auttanut kipuun, ja toivoin, että parantajanaaras pääsisi pian tarkastamaan meidänkin haavamme.
"Ehkä vanhuus on viimein iskenyt", sanoin puoliksi vitsinä. Vaikka Punatähti vaikutti olevan edelleen järjissään, oli hän silti jo kunnioitettavan vanha. Kolli oli ollut päällikkö koko elämäni, enkä minäkään enää nuori ollut, vaikken sitä halunnutkaan myöntää. "Luuletko, että hän menetti yhden hengistään? Tavallinen kissa tuskin olisi selvinnyt hengissä."

//Tuhka?

Lumikkoviiksi oli selvinnyt jokeen pudotessaan pelkällä säikähdyksellä. Naaraan katkera katse oli kertonut paljon, vaikka hän olikin kiittänyt minua henkensä pelastamisesta. Soturin oli turha olla vihainen muille kuin itselleen, sillä loppujen lopuksi hän oli itsestään vastuussa kävellessään joen luona. Olimme jatkaneet partiota kolmistaan ja käyneet tarkastamassa karvamytyn, joka harmaan naaraan oli pitänyt tarkastaa. Mytty oli paljastunut kuolleeksi jänikseksi, joka oli kaiketi lillunut vedessä kuolleena jo usean päivän ajan.
Seuraavien päivien ajan käytin suuren osan ajastani Roihutassun kouluttamiseen. Tummanharmaa naaraskissa oli kuluneiden kuiden aikana oppinut paljon, mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. En uskonut Roihutassun pääsevän soturiksi ainakaan ennen lehtisadetta, ja huonolla tuurilla nimitykset voisivat venyä lehtikatoon saakka.
Tänä aamuna taivaan olivat peittäneet tumma pilviverho, joka enteili sadetta. Punatähti oli ilmoittanut johtavansa itse auringonnousun partiota, sillä eilen auringonlaskun aikaan rajapartio oli löytänyt läheltä ukkospolkua mäyrän hajujälkiä. Kalmakuun mukaan mäyrä oli kuljeksinut pitkään Kuolonklaanin rajan tällä puolen, mutta jälki oli lopulta johtanut takaisin rajan toiselle puolen. Oli kuitenkin todennäköistä, että petoeläin palaisi takaisin reviirillemme vielä.
Punatähti oli määrännyt mukaan harvinaislaatuiseen partioon itsensä lisäksi minut, Pimentovarjon ja Haukkasiiven. Neljän kissan partio päihittäisi yhden mäyrän varmasti, etenkin kun kissoista kolme olivat kokeneita sotureita. Punatähti ja Pimentovarjo loistivat erityisesti taistelussa, mutta en minä itseänikään pitänyt minään huonona taistelijana. Haukkasiipeä en koskaan ollut nähnyt tositoimissa, mutta kaipa hänkin ihan kohtuu hyvä taistelija oli.

Kun punaturkkinen päällikkö oli johtanut meidät ulos leiristä, taivaalta alkoi tihkuttaa vesipisaroita. Mitä pidemmälle leiristä pääsimme, sitä voimakkaammaksi sade yltyi. Kun olimme saavuttaneet kantoja täynnä olevan pohjoisrajan, sade oli yltynyt kaatosateeksi. Turkin kastuminen ei itseäni haitannut, mutta sade iskeytyi ikävästi vasten kasvojani ja heikensi kykyä havainnoida ympäristöämme. Punatähti pysähtyi kantojen lomassa ja kääntyi katsomaan meitä silmiään sateen vuoksi siristellen.
"Pitäkää silmänne ja korvanne auki mäyrän varalta. Sade on voinut huuhtoa sen hajujäljet laimeammiksi", Punatähti komensi voimakkaalla äänellä, jotta se kantautuisi pauhaavan sateen yli. Jatkoimme matkaa hitain askelin ja silmäilimme jokainen tarkkaavaisina ympäristöämme. Ukkospolulta kantautuva hirviöiden murina teki ympäristön kuuntelemisesta entistä haastavampaa.
Ohitimme ukkospolun, mutta sade tuntui vain yltyvän. Maahan alkoi muodostua vesilammikoita ja pisarat iskeytyivät vauhdilla lammikoihin roiskahtaen. Oli hyvin riskialtista liikkua ulkona tällaisella kelillä etenkin, kun lähistöllä oli liikkunut petoeläin. Turkkiani kihelmöi, kun kuvittelin mäyrän vaanivan meitä jossakin huomaamattamme. Olisimme helppo kohde, jos kissaa monta kertaa painavampi eläin päättäisi tehdä yllätyshyökkäyksen kimppuumme. Eniten minä pelkäsin Punatähden vuoksi, vaikka hän olikin huomattavasti minua isokokoisempi ja taitavampi taistelija. Vanhalla päälliköllä ei ollut liiaksi enää henkiä jäljellä, ja mitä vähemmän henkiä hänellä oli, sitä lähempänä Henkäysvarjo oli päällikkyttä.
Edessäni kulkeva päällikkö pysähtyi kuin seinään. Hänen katseensa oli nauliintunut vasemmalle rajan yli. Seurasin katseellani hänen katsettaan. Niskavillani nousivat pystyyn, kun joidenkin ketunmittojen päässä sijaitsevan pensaan alla mustavalkoisen eläimen. Se kyyristeli pensaan alla ja oli kohdistanut mustien silmiensä katseen meihin. Muutkin partiolaiset olivat huomanneet saman. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, kun tuijotimme jokainen pensaassa kyyhöttävää petoeläintä liikahtamatta. Se hetki oli kuin ikuisuus, kun mitään ei tapahtunut. En uskaltanut irrottaa katsettani mäyrästä kysyäkseni Punatähdeltä, mitä tämä aikoi. Eikä minun tarvinnukaan, sillä päällikkö ei tehnyt mitään. Sen sijaan mäyrä säntäsi juoksuun ja rynnisti suoraan kohti meitä. Mustavalkealla eläimellä ei mennyt kauaa saavuttaa meitä, se oli yllättävän nopea lyhyistä jaloistaan huolimatta. Kukin partion jäsenistä loikkasi sivuun mäyrän tieltä ja valmistautui taisteluun.
Sade oli tehnyt maasta vetisen ja pehmeän, joten liikkuminen oli normaalia vaivalloisempaa eikä niin sulavaa, etenkään omilla lyhyillä jaloillani.
Punatähti aloitti hyökkäyksen ja loikkasi ketterästi mäyrän selkään. Haukkasiipi oli mäyrän kasvojen edessä, minä vasemman kyljen puolella ja Pimentovarjo oli hivuttautunut toiselle puolelle. Mäyrän katse oli nyt lukittu Haukkasiipeen, joka huuteli eläimelle hävyttömyyksiä pitääkseen tuon huomion itsessään. Pedon selässä roikkuva Punatähti vei kuitenkin voiton, eikä mäyrä pian piitannut lainkaan Haukkasiivestä, vaan keskittyi nyt vain päällikköön. Se yritti irrottaa Punatähteä selästään ravistelemalla itseään. Nopealla syöksähdyksellä lähestyin itseäni monta kertaa suurempaa mäyrää, joka ei näyttänyt piittaavan minusta. Iskiessäni kynteni sen kylkeen, mäyrä päästi vingahduksen ja käännähti hetimmiten minun puoleeni. Eläimen lapiomainen käpälä nousi ilmaan ja lähestyi minua nopeasti. Onnistuin väistämään pitkät kynnet loikkaamalla taaksepäin, suoraan vesilammikkoon. Olin vähällä menettää tasapainoni molskahtaessani veteen. Kun mäyrä alkoi lähestyä minua huomattavalla nopeudella, Pimentovarjo ja Haukkasiipi olivat valmiina toimimaan. Musta naarassoturi näykkäsi eläimen takajalkaa, joka sai mäyrän pysähtymään ja kääntymään soturin puoleen. Haukkasiipi jatkoi häiriköintiä kasvojen puolelta ja uhkarohkeasti sivalsi pedon pitkää kuonoa. Liityin taas mukaan taisteluun ja jatkoimme mäyrän häiriköintiä samalla, kun Punatähti sen niskaa minkä ehti. Huomasin Haukkasiiven tekevän koko ajan turhan uhkarohkeita hyökkäyksiä mäyrän kasvojen edessä. Pedon onnistui jo kerran iskeä Haukkasiipeä kynsillään vasten kollin märkiä kasvoja. Ellemme olisi Pimentovarjon kanssa saaneet mäyrän huomiota itseemme, maahan kaatunut Haukkasiipi olisi ollut mäyrälle naurettavan helppo kohde.
Kun Haukkasiipi keräsi itseään kasaan sivussa, Punatähti irrottautui mäyrän selästä ja alkoi sulavin liikkein jaella mäyrälle iskuja. Suurikokoinen eläin ei pysynyt päällikön liikkeissä mukana, ja aina kun se yritti kääntyä Punatähden puoleen, päällikkö oli jo ehtinyt toiselle puolen ja iskenyt kyntensä eläimen märkään turkkiin. Sade huuhtoi veren pois, eikä haavoja juurikaan erottanut eläimen mustalta turkilta. Tässä kohtaa taistelua sade alkoi hieman hellittää rankkasateesta ihan tavalliseksi kaatosateeksi, jolloin taistelu helpottui myös meidän osalta. Nuori mäyrä ei näyttänyt millään väsyvän, vaan jaksoi sinnikkäästi jatkaa taistelua kolmea kissaa vastaan.
Kun Haukkasiipi oli viimein toipunut saamastaan iskusta, ruskea kolli palasi takaisin mukaan taisteluun. Edelleenkään tämä ei näyttänyt ymmärtävän, miten suuri uhka mäyrä oli. Haukkasiipi lähestyi eläintä typerästi suoraan edestä päin, aivan kuin hän olisi pyrkinyt ottamaan mahdollisimman monta iskua vastaan.
"Meidän on saatava se maahan!" Punatähti huusi sateen kohinan yli. Päällikkö oli oikeassa. Väsytimme vain itsemme, kun jakelimme eläimen paksuun nahkaan iskuja vuorotellen ja juoksimme sen ympärillä. Haukkasiipi ei jäänyt odottamaan, vaan kierähti pois mäyrän edestä kauas sen ulottumattomiin ja juoksi sen oikealle puolelle. Raidallinen kolli juoksi kovalla vauhdilla kohti paikoilleen jäänyttä eläintä ja syöksyi kynnet ojossa kohti sen kylkeä. Vaikka Haukkasiipi olikin suurikokoinen, ei hänkään noin vain saanut kaadettua tukevasti aloillaan seisovaa, suurikokoista urosmäyrää. Iskun voimasta mäyrä hievahti, mutta ei ollut lähelläkään kaatua. Huomasin Pimentovarjon turhautuneesta katseesta, että tällä oli samat ajatukset mielessään kuin minulla; Haukkasiipi ei ollut mikään järjen jättiläinen. Hän kuvitteli itsestään liikoja.
Olin vain hetkeksi kääntänyt katseeni Pimentovarjoon, kun jotakin merkittävää tapahtui. Mäyrä oli iskenyt käpälänsä Haukkasiipeen taas kerran. Kun Haukkasiipi kaatui maahan mäyrän armoille, syöksyimme kaikki kolme kohti eläintä ja Haukkasiipeä. Vetinen maa ja kasvojamme piiskaavat sadepisarat hidastivat meitä. Loikkasin kynnet ojossa minuun selin olevan mäyrän selkään, mutta se ei tuntunut hidastavan eläintä.
"Vie sen huomio toisaalle!" Punatähti komensi Pimentovarjoa. Olimme toimineet liian hitaasti, mäyrän huomio oli kiinnittynyt vain ja ainoastaan Haukkasiipeen. Aivan arvaamatta se nousi takajalkojensa varaan ja iski molemmat etukäpälänsä maassa makaavan Haukkasiiven vatsaan. Otteeni lipesi mäyrän liukkaasta, sateen kastelemasta turkista ja rojahdin selälleni maahan suoraan jonkun kovan päälle. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja näkökenttäni alkoi hämärtyä kolahduksen voimasta.
Joku tarttui kiinni niskanahastani ja raahasi minut kauemmas. Kun ilma alkoi taas kulkea, kampesin itseni pystyyn ja osoitin kiitollisen katseen Pimentovarjolle. Kun naaras huomasi minun olevan kunnossa, tämä syöksyi empimättä yksin jääneen Punatähden apuun. Happi kulki jo tarpeeksi, joten kiiruhdin tumman soturin perään taisteluun. Mäyrä juoksi Punatähden perässä ympäri taistelualuetta. Päällikkö oli hitusen verran nopeampi juoksija mitä mäyrä, joten välimatka kaksikon välillä pysyi kohtuullisena koko ajan.
Pimentovarjo syöksähti uskaliaasti vauhdissa olevan mäyrän edestä, saaden sen huomion pois punaturkkisesta kollista. Silmänräpäyksen ajan mäyrä ja musta naaras seisoivat kasvotusten toisiaan vastakkain, kunnes Pimentovarjo lähti juoksuun ja sai nyt vuorostaan mäyrän peräänsä. Paras mahdollisuutemme oli edelleen saada mäyrä kaadettua, jotta pääsisimme iskemään sen vatsaan tai kaulaan. Se tulisi olemaan huomattavasti haastavampaa, kun Haukkasiipi oli poissa pelistä. En tiennyt oliko pahoin runneltu, maassa makaava soturi enää elossa. Ainakin veri oli värjännyt vetisen maan kokonaan punaiseksi soturin alta. Ellei Haukkasiipi ollut jo kuollut, pian hän ainakin olisi, ellemme saisi häntä pikimmiten takaisin leiriin.
Kun Pimentovarjo juoksutti mäyrää perässään, pinkaisin itsenikin juoksuun. Pääsin mäyrän vierelle ja loikkasin vauhdista eläimen selkään. Jos loikkaaja olisi ollut isokokoisempi kissa, mäyrä olisi saattanut kaatua maahan. Minun painostani se vain horjahti ja onnistui ongelmitta pitämään tasapainonsa. Eläin pysähtyi käpälät märällä nurmella liukuen ja yritti kurotella kuonollaan minua irti selästään.
Taistelu tuntui jatkuvan ikuisuuden ilman että mitään tapahtui. Kissoista sekä mäyrästä saattoi huomata, että kaikki alkoivat väsyä. Siitä huolimatta taistelu jatkui sinnikkäästi ja sadekin yltyi taas. Punatähden oli onnistunut iskeä kyntensä mäyrän vasempaan silmään, jolloin eläin oli parkaissut kovaäänisesti ja muuttunut entistä vihaisemmaksi. Samaan syssyyn mäyrä oli alkanut huitomaan holtittomasti etukäpälillään ja onnistunut lyömään pitkillä kynsillään Punatähteä päähän.
"Punatähti!" parkaisin ja syöksyin kohti mäyrää. Punaturkkinen päällikkö lennähti iskun voimasta suoraan kohti kissan kokoista kiveä. Pimentovarjo ja minä olimme jääneet kahdestaan mäyrän armoille. Yritimme pelata aikaa, jotta Punatähti pääsisi mukaan taisteluun, mutta päällikköä ei näkynyt. Kun mäyrän huomio oli kiinnittynyt Pimentovarjoon, vilkaisin punaturkkisen kollin suuntaan. Hän makasi liikkumattomana kiven juurella. Suunnaton viha mäyrää kohtaan paisui entisestään sisälläni, ja väsymyksestä huolimatta sain jostain lisää energiaa jatkaa taistelua.
"Iske sen silmään!" Pimentovarjo huusi samalla, kun tämä häiriköi mäyrää minkä kerkesi. Kun mäyrä pysähtyi Pimentovarjon eteen, tilaisuuteni tuli ja juoksin mäyrän sokealta puolelta sitä kohti. Se ei ehtinyt tekemään mitään, kun loikkasin kynnet ojossa sen päähän ja iskin kynteni varomattoman eläimen ainoaan ehjään silmään. Mäyrä ulisi kivusta ja alkoi heittelehtiä kuin hullu. Pudottauduin maahan ja jouduin toden teolla väistelemään kivuissaan ympäriinsä singahtelevaa eläintä. Pimentovarjokin yritti lähestyä sitä, mutta joutui nopeasti perääntymään meinatessaan saada mäyrän päälleen. Lukuisten lähestymisyritysten jälkeen mäyrä oli onnistunut iskemään käpälillään kerran meitä molempia. Pimeyden Metsä oli kuullut äänettömät rukoukseni ja säästänyt henkemme. Mäyrä näytti väsähtävän, sillä sen liikkeet alkoivat olla enää vain onnettomia huitaisuja ja äännähdykset muistuttivat lähinnä vastasyntyneen vikinää. Kun eläin pysähtyi, jokin takaani rynnisti sitä kohti. Punatähti iskeytyi voimalla väsyneen eläimen kylkeen. Iskun voimasta mäyrän tasapaino petti, ja se rojahti kyljelleen märkään maahan.
Kävimme kaikki kolme mäyrän kimppuun. Pimentovarjo upotti hampaansa sen kaulaan, ja minä ja Punatähti sen vatsaan. Eläimellä ei ollut enää voimia taistella vastaan. Kun se oli viimein eloton, irrottauduimme kukin etäämmäksi siitä.
"Oletko kunnossa?" kysyin Punatähdeltä, joka oli palannut taisteluun entistä ehompana. Päällikön vihreä, hieman surumielinen katse kertoi riittävästi. Olimme epäonnistuneet suojelemaan päällikköämme.
"Olen. Meidän on saatava Haukkasiipi nopeasti leiriin", Punatähti totesi ja viittoi maassa makaavan soturin puoleen. Olin luullut hänen jo kuolleen, mutta yllätyksekseni Haukkasiiven kylki kohoili yhä. Hänen vatsassaan oli syvä, edelleen verta vuotava haava, mutta kolli oli hengissä kuin ihmeen kaupalla.
Päällikkö tarttui henkihieverissä olevan kollin niskanahasta kiinni ja lähti johdollamme kulkemaan kohti leiriä. Sade oli taas hellittänyt hiukan, joten saatoimme kuulla toistemme puheen ilman äänen korottamista. Päästin Pimentovarjon kulkemaan edelläni. Ennen kuin poistuimme mäyrän luota, vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran varmistaakseni, että se oli varmasti kuollut. Edelleen mustavalkea, pahasti rähjääntynyt eläin makasi verisenä maassa aivan yhtä kuolleena kuin äskenkin. Kirin nopeasti kaksi muuta kissaa kiinni.
"Hyvin taisteltu", tokaisin edelläni kulkevalle Pimentovarjolle. Naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi:
"Kuin myös." Mustaturkkinen soturitar näytti selvinneen taistelusta sen suuremmitta vammoitta, aivan kuten minäkin. Tiesin, etten kuitenkaan ollut selvinnyt haavoitta. Takaraivossani tuntui viiltävää kipua juuri siinä kohdassa, johon mäyrä oli onnistunut iskemään kyntensä.

Palattuamme leiriin, satoi edelleen. Sen lisäksi matkalla tuuli oli yltynyt ja ukkonen alkanut jyristä. Vähän väliä kirkkaat salamat halkoivat tummaa taivasta. Enemmistö kissoista oli paennut pääaukiolta pesien turvaan, mutta muutamat kissat vartioivat pääaukiolla leiriä. Huomatessaan meidän saapuvan leiriin, aukiolla olevien kissojen uteliaat katseet kääntyivät meihin. Punatähti kiiruhti Haukkasiiven kanssa parantajan pesälle, ja me jäimme Pimentovarjon kanssa aukiolle kohtaamaan uteliaat katseet.
"Mitä tapahtui?" Ruusutuike kysyi ja käveli meitä kohti huolestuneen oloisena.
"Kohtasimme mäyrän ja tapoimme sen", kerroin lyhyesti. Ruusutuike näytti säikähtäneeltä.
"Se taisi olla sama mäyrä, josta Kalmakuu eilen kertoi", savunharmaa soturitar pohti ääneen, "onneksi kukaan ei kuollut." Niin, ei ainakaan pysyvästi, lisäsin mielessäni. Syyllisyys kalvoi mieltäni, sillä päällikkö oli menettänyt yhden viimeisistä hengistään osittain minun vuokseni. Jos en olisi ollut niin varomaton, hän ei olisi joutunut kohtaamaan mäyrää yksin.
Punatähti palasi parantajan pesältä luoksemme. Hän tervehti Ruusutuiketta nyökkäämällä, mutta kohdisti sitten vihreän katseensa minuun ja Pimentovarjoon.
"Teidänkin olisi hyvä käydä näyttämässä haavojanne Hehkuaskeleen luona", päällikkö sanoi juuri sillä hetkellä, kun taivas alkoi jyristä. Onnistuin juuri ja juuri kuulemaan päällikön sanat. En kokenut tarvitsevani parantajan hoitoa, mutta en halunnut olla tottelematta päällikköni kehotusta.
"Aivan, taidankin mennä heti", nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti parantajan pesää. Kuulin askeleet perässäni ja oletin minua seuraavan kissan olevan Pimentovarjo. Astuin sisään kuivaan pesään ja ravistelin enimmät vedet turkiltani. Vilkaisin tummaa kissaa, joka seurasi esimerkkiäni ja ravisteli vettä tiputtavan turkkinsa kuivemmaksi. Pimentovarjo kohtasi katseeni ja kuljimme rinnatusten syvemmälle pesään. Hehkuaskel oli parhaillaan hoitamassa Haukkasiipeä sairasaukion toisella laidalla. Parantajanaaras oli niin keskittynyt, ettei hän huomannut meidän lähestyvän. Päätin antaa hänen hoitaa soturin haavoja rauhassa, sillä minulla tai Pimentovarjolla ei ollut hengenhätää.
"Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi", pudistelin päätäni.

//Pimento?

Pyörrepentu: 15kp - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestariksesi saat Lumikkoviiksen.

Loisketassu: 32kp! -

Nuppujuova: 56kp! -

Toivepentu: 20kp! - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi on Huomenkyyhky.

Tuimakatse: 11kp -

Pyräkkätassu: 25kp! -

Lumikkoviiksi: 28kp! -

Kaamostassu: 52kp! -

Mäyräkynsi: 17kp -

Orvokkisydän: 17kp -

Jääviilto: 22kp! -

Kylmäliekki: 20kp! -

Huomenkyyhky: 6kp -

Tuhkajuova: 24kp! -

Heräsin. Käpäläni olivat inhottavasti jumissa. Murahdin itsekseni ja pakotin itseni ylös. Tummanruskea turkkini oli kovin takussa. En ollut ehtinyt sukia sitä moneen päivään. Nuolin turkkini sileäksi ja vilkuilin ympärilleni. Tassutin ulos. Huomasin ilman olevan jotenkin painostava. Tavallisesti aurinko oli jo noussut taivaalle. Myöskin ilmassa tuntui outo haju. Tassutin hieman lähemmäs muita sotureita. "Mistä tämä johtuu?" kummastelin. "Ai hei sinullekin." Varjokarva vastasi. "Ja, tämä johtuu siitä, että.. no, vaistoamme että kohta alkaa myrsky." Huomasin Varjokarvan huomaavan katseeni pilkkeen. "Eikä mikään pieni sadekuuro, vaan oikein iso rankka myrsky." Varjokarva jatkoi ja vilkaisi pelokkaana taivaalle. "Tuleeko tulipalo?" kysyin ja liikahdin hermostuneena. "Emme tiedä." Varjokarva vastasi. "Tuskin." Pelon aalto vyöryi ylitseni. Minua huimasi. En ollut ennen kokenut myrskyä. Totta kai elin sen tulvan aikaan, mutta myrsky? "Älä pelkää, ei sinun tarvitse sitä voittaa." Varjokarva rauhoitteli. Huokaisin. Onneksi minulla oli sellainen mestari kuin Varjokarva! Hän oli kuin perheenjäseneni, vaikka ei ollutkaan. Kävelin vain pelokkaana kohti aukiota. Sinä päivänä en päässyt partioon enkä saalistamaan. Tuntui jotenkin oudolta. "Hei!" kuului pieni vinkaisu. Vilkaisin tassuihini. Pyörrepentu oli ilmestynyt sammalpallo hampaissaan viereeni. "Hei." ynähdin. "Mikä hätänä?" Pyörrepentu kallisti päätään söpösti. En voinut muuta kuin hymyillä. "Sellainen yksi juttu vaan." sanoin ihan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Pyörrepentu nyökkäsi ja katsoi silmiini. "Sinähän olet jo melkein oppilas." kehräsin. Pyörrepentu röyhisti rintaansa. "Enää ehkä pari päivää että minusta tehdään oppilas!" hän huudahti. "Sehän on kiva juttu." sanoin. Ajatukseni palautuivat mestarin valintaan. Menisinköhän minä jonkun mestariksi? Tuskin Pyörrepennun, tai hänen veljensä, koska olin vasta nuori soturi. Olin kuitenkin ollut jo muutaman kuun soturina. Se oli hankalaa. Ei ollut mestaria opastamassa mitä piti tehdä. Olin hyvin, hyvin kiitollinen Varjokarvalle siitä, mitä hän oli tehny hyväkseni. "Nuppujuova?" Pyörrepennun kysymys herätti minut ajatuksistani. "Anteeksi, mitä?" pahoittelin ja yritin pitää ajatukseni kurissa. "Keskeytinkö jotain?" Pyörrepentu kysyi ja näytti nolostuneelta. "Et." vastasin. Pyörrepentu vaikutti ilahtuvan. "Voimmeko pelata sammalpallolla?" Pyörrepentu kysyi. "Voimme." vastasin. Oli mukavaa pelata sammalpallolla. Pyörrepentu ampaisi juoksuun. Sitten hän pamautti pallon ilmaan. Nappasin pallon sulavalla otteella ja viskasin sen takaisin. Pyörrepentu kipitti pallon perään. Hän nappasi pallon tassullaan ja heitti sen uudestaan minulle. Tällä kertaa minun oli hankala saada se kiinni. Hyppäsin ylös. Sammalpallo viuhahti ohitseni. Tömähdin maahan. Sammalpallo kimposi leirin seinästä suoraan päähäni. Loikkasin käpälilleni. Tajusin että olin kompastunut sammalpalloon.
"Pyörre?"