Tärisin armottomasti maassa. Tuhkajuova oli pelastanut minut joen armoilta. Yskin eikä vesi tuntunut tulevan pois keuhkoistani. Pärskin ja vihdoin sain suurimman osan vedestä pois ja happea sisään. Yskin vielä ja oksennus refleksi pyrki esiin. En kuitenkaan oksentanut. Kun vesi oli pois hengitin raskaasti. "On sinun onnesi, että partiossa oli uintitaitoinen kissa. Jos et osaa uida, älä koskaan mene niin varomattomasti lähelle vettä", Tuhkajuova torui terävällä äänellä ja kumartui lähemmäs minua, "pystytkö nousemaan ylös?" En uskaltanut puhua sen enempää, koska häpeä ja viha itseäni ja Tuhkajuovaa kohtaan nuosi pintaan. En tiennyt miksi ärtymys koski kissaa, joka oli juuri usuttanut minut joen vierelle ja sitten nostanut minut joesta. Nyökkäsin ja kömmin istumaan. Värisin, sillä vesi oli erittäin kylmää ja inhottavaa. “Olen ihan kunnossa”, kähisin hieman vaimealla äänellä. “Kiitos henkeni pelastamisesta”, nau’uin katkerasti mutta osoitin silti kiitollisuutta naarasta kohtaan. “Sinun olisi paras mennä leiriin katsottamaan nuo haavasi niin Hehkuaskel saa tietää tästä”, Tuhkajuova käski. Vanhempi ja kokeneempi soturi vaikutti uhkaavalta joten päätin kääntyä ympäri ja kävellä rauhallisesti metsään. Partio jatkoi matkaansa ja kissojen äänet katosivat nopeasti kauas pois. Hiljainen metsä ympäröi minua taas. Värisin kylmästä vaikka viherlehti oli jo alkanut ja aurinko lämmitti. Kuljin mahdollisimman paljon auringossa. Tungin sisään leiriin ja kävin nopeasti parantajalla, joka tarkisti vain vointini nopeasti ja päästi minut sitten nukkumaan.

Kulkiessamme joen törmää pitkin, olin nähnyt veden alla karvamytyn. Normaalisti olisin itse pysähtynyt katsomaan sitä tarkemmin, mutta nyt minulla oli partio johdettavana, joten annoin tehtävän Lumikkoviikselle. Kun harmaa naaras astui aivan likelle jokea, sain heti katua sitä, että olin antanut tehtävän Lumikkoviikselle. Naaras kulki liian varomattomasti katsomatta mihin astui. Hän nimittäin astui liukkaan kiven päälle menettäen tasapainonsa liukastuessaan. Soturin molskahtaessa veteen, pisarat roiskuivat hänen perässään tulevien partiolaisten päälle. Liekkimyrsky sihahti veden roiskuessa hänen turkilleen ja naaras kavahti taaksepäin. Ärähdin turhautuneesti Lumikkoviiksen huolimattomuudelle ja syöksyin apua huutavan soturin perään.
Sukelsin virtaavan veden syleilyyn lähelle holtittomasti ajelehtivaa ja paniikissa räpiköivää Lumikkoviikseä, varoen etten loikkaisi hänen päälleen. Kauhoin vettä käpälilläni päästäkseni pintaan. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja paikansin nopeasti räpiköivän soturin, joka ajelehti virran mukana parin ketunmitan päässä minusta. Nuoren soturin onneksi virta ei ollut kovinkaan voimakas, joten tiesin saavuttavani hänet melko vaivattomasti. Potkin takajaloillani itselleni vauhtia, eikä mennyt kauaakaan kun saavutin Lumikkoviiksen. Soturi räpiköi paniikinomaisesti, joka vaikeutti hänen pelastamistaan. Yrittäessäni saada otetta nuorukaisen niskanahasta, tämän onnistui lyödä etukäpälällään minua kuonoon.
Olin vähällä vetää myös itse vettä keuhkoihini, mutta kuiden harjoittelusta oli jälleen kerran hyötyä ja onnistuin pidättelemään hengitystäni iskusta huolimatta. Lopulta sain kuin sainkin tukevan otteen Lumikkoviiksen niskanahasta, kun soturi kaiketi alkoi menettää tajuntaansa ja tämän liikehdintä rauhoittui. Uin takaisin vedenpinnan yläpuolelle.
Olimme ajelehtineet hyvän matkaa virran mukana, mutta onneksemme Liekkimyrsky ja Saukkokasvo olivat tajunneet seurata meitä. Kaksikko kulki joen törmää pitkin katse tiukasti meissä. Lähdin uimaan Lumikkoviiksi edelleen hampaissani kohti rantaa ja kahta soturia. Lumikkoviiksi oli suunnilleen kokoiseni, joten uiminen sujui vaivattomasti. Olin aikoinani harjoitellut kissan pelastamista vedestä suurikokoisen Jyrkänneloikan kanssa, joten siihen nähden Lumikkoviiksen kanssa uiminen oli helppoa kuin mikä. Päästyämme kyllin lähelle rantaa, Saukkokasvo kumartui törmän yli valmiina auttamaan meitä. Kampesin itseni ja Lumikkoviiksen puoleksi ylös vedestä. Kun hampaissani roikkuva, puolitajuton soturi oli tarpeeksi tukevasti joen törmällä, irrotin otteeni tämän niskanahasta.
"Vedä hänet ylös", komensin Saukkokasvoa, joka tarttui empimättä nuoremman soturin niskanahasta kiinni ja kiskoi tämän kuivalle maalle. Upotin kynteni nurmeen ja vedin itseni ylös joesta. Ravistelin enimmät vedet turkistani ja käänsin katseeni Lumikkoviikseen, joka yski armottomasti Saukkokasvon jalkojen juuressa. Vettä pärskähteli soturin suusta, eikä yskiminen tuntunut loppuvan lainkaan.
Kun Lumikkoviiksi oli aikansa köhinyt maassa, astelin tämän luokse. Naaras raotti hitaasti sinisiä silmiään. Hänen hengityksensä oli raskas, mutta naaras oli hyvinkin hengissä. Uintitaito oli jälleen kerran pelastanut yhden kuolonklaanilaisen hengen. Lumikkoviiksen märkä turkki oli rähjääntynyt ja sieltä täältä oli lähtenyt karvatukkoja kivien raavittua soturin turkkia. En ollut mikään parantaja, mutta omaan silmääni haavat olivat vain pintanaarmuja ja arvelin naaraan selvinneen säikähdyksellä. Minua turhautti suuresti se, miten varomattomia erityisesti nuoret kissat olivat veden lähettyvillä, mutta olin myös kiitollinen siitä, että olin voinut pelastaa soturin. Toivoin todella, että hän säikähti tapahtunutta kovasti ja oppisi olemaan varovaisempi. Seuraavalla kerralla saattaisi nimittäin käydä huonommin ja Kuolonklaani menettäisi taas yhden jäsenen aivan turhaan.
"On sinun onnesi, että partiossa oli uintitaitoinen kissa. Jos et osaa uida, älä koskaan mene niin varomattomasti lähelle vettä", nau'uin terävällä äänellä kumartuessani lähemmäs Lumikkoviikseä, "pystytkö nousemaan ylös?"

//Lumikko?

Suurin raivo laantui Jääviillon kuullessa Kaamostassun sanat:
"Kai taistelemme jatkossakin yhtä totisesti? Tarkoitan, että kynnet harjoituksissa voisivat olla mielenkiintoinen lisä ja tehostaisi varmasti oppimistani. Vai, pelkäätkö häviäväsi näin komealle oppilaalle?" Vaikka nuoren oppilaan kasvoilla olikin raivostuttavan omahyväinen virne, Jääviilto ei voinut kieltää olevansa tyytyväinen hänen sanoihinsa. Ehkä Kaamostassu ei ollutkaan niin toivoton tapaus, mitä soturi oli aluksi ajatellut. Kenties harjoitukset oppilaan kanssa voisivatkin olla ihan mukavia, vaikkei kollista olisikaan vastusta soturille vielä moneen kuuhun.
"Tietysti taistelemme", punaruskea kolli murahti, "mutta jos kuulen sinun narisevan vielä kerrankin turkkisi sotkeutumisesta, aion toteuttaa uhkaukseni empimättä." Soturin katse porautui syvälle Kaamostassun harmaansinisiin silmiin. Tabbykuvioinen oppilas ei näyttänyt enää yhtä tyytyväiseltä kuin äsken, mutta tämä kuitenkin nyökkäsi.
"Sinun rökittämisesi on varmasti sen arvoista", kolli murahti ja sipaisi kielellään käpäläänsä. Jääviilto murahti ja pyöräytti silmiään.
"Luulet itsestäsi liikoja pentu. Varo vain, kun joskus lopulta törmäät todellisuuteen", soturi virnisti. Hän tulisi nauttimaan täysin rinnoin taisteluharjoituksista nuorta kissaa vastaan. Hän olisi soturille oiva leikkikalu, johon purkaa ylimääräistä energiaa ja raivoa. Jääviilto oli myös varma, että hänen tapansa kouluttaa Kaamostassua tekisi kollista erinomaisen taistelijan. Kenties klaanin jäsenet oppisivat viimeinkin arvostamaan Jääviillon kykyjä toimia mestarina, kun hänen kouluttamastaan soturista tulisi yksi klaanin parhaimpia taistelijoita. Punaruskea soturi paransi ryhtiään.
"Eiköhän sitten aloiteta ihan oikeat harjoitukset. Hyökkää kimppuuni", Jääviilto komensi oppilastaan.

//Kaamos?

"Oletko käynyt katsomassa pentutarhalla Orvokkisydämen pentuja?" kysyin uteliaasti, mutten antanut toiselle aikaa vastata ennen kuin lisäsin, "he ovat kasvaneet vauhdilla, pian heistäkin tulee oppilaita." Toinen pudisti päätään: "En ole käynyt pentutarhalla sitten hiirenkorvan." Sen täytyi olla Pimentovarjon pentujen pentuaikoihin. Kaksi kollia ja naaras olivat nyt -tassuja. "Olisi mukavaa saada Pyörrepentu oppilaakseni", jatkoin vielä. Naaras katsahti eteenpäin ja hetken jälkeen hän katsoi taas minuun nopeasti."Kannattaa esittää toive Punatähdelle. Hän saattaa hyvinkin toteuttaa toiveesi", Tuhkajuova selitti. “En aio ennen kuin olen kysynyt Pyörrepennun mielipidettä”, totesin hymyillen Pyörrepennulle - tai oikeastaan yhteisille muistoillemme kollipennun kanssa. “Ihan hyvä sekin mutta ole ripeä”, hän tokaisi. Hiljennyimme hetkeksi. En pitänyt keskustelua yllä, koska väsymys viimepäivien rintakipujen ja hunosti nukuttujen öiden takia. Astelin eteepäin kunnes yhtäkkiä ajatukseni ja aistini herpaantuivat ja astuin vahingossa kovaäänisesti risun päälle. Säpsähdin mutta jatkoin matkaa. En selvästi ollut vireessä tänään - aistini tuntuivat jäätyneen kokonaan ja epämiellyttävä jännitys kalvoi minua. Kokoaikainen epäonnistumisen pelkokalvoi sisuksiani. Läshestyimme jokea. Epäonnekseni Tuhkajuova päätti kävellä joen reunaa pitkin. “Lumikkoviiksi, katsoisitko tarkemmin mitä tuolla vedenalla on?” hän kysyi. Astelin veden lähelle katselemaan mutta voi minua. Astuin jonkun sileän ja liukkaan päälle. Horjahdin kaaressa suoraan veteen. Pärskähdin ja vedin vettä henkeeni. Vesi täytti kaiken. Olin kauhun vallassa en pystynyt tehdä mitään! Tunsin kivien raapivan turkkiani ja pärskin ja yritin päästä pinnalle. Olin ihan vinkkelisti enkä pystynyt tehdä mitään! “Apua, apua!” huutoni pärkähtelivät veden mukana ulos suustani enkä ollut varma saiko niistä edes selvää. En saanut henkeä!
//Tuhka?

Hengähdin. "Ei tästä tule mitään." sihahdin. "En minä ole valmis soturiksi." "Sinäpä olet jo soturi." Mäntyviiksi tokaisi. "No kyllä minä sen tiesin!" murahdin. Mäntyviiksi laski häntänsä lavoilleni. Huokaisin. Minun ei todellakaan pitäisi olla etsimässä joitain turhia ääniä. Ne olivat vain omaa kuvitteluani. "No, turha minun on tänne jäädä." tuhahdin. "Lähden vaikka saalistamaan, samantekevää." Harpoin ulos leiristä. Mäntyviiksi katseli perääni. Päätin juosta vähän matkaa, koska leirin lähettyvillä ei koskaan ollut riistaa. Harpoin saniaispensaikkojen ohi. Pensaan lehdet olivat kirkkaanvihreät. Tajusin yhtäkkiä että lähellä oli varmasti metsästyspartio. Saatoin ehkä säikäyttää heidän riistansa! Lehdet rapisivat ja esiin astui kissa. "Hei!" kissa murahti. Arvasin hänen olevan Tuimakatse. "Mitä nyt?" ihmettelin, vaikka tiesin kyllä mitä olin tehnyt. "Miksi pyörit täällä yksin?" Tuimakatse kysyi ja loi minuun vihaisen katseen. "Anteeksi, jos tämä tuottaa jotenkin vaivaa, mutta minä saalistan." sanoin rauhallisena. "Miksi et ole partiossa?" Tuimakatse kivahti. "Siksi, että partioita ei määrätä nyt." naukaisin. "Vai niin." murahti Tuimakatse ja lähti harppomaan poispäin. Tuhahdin. Minähän olin soturi! Kyllä osasin huolehtia omista asioistani! Tassutin metsän reunaan. Kuulin pienen äänen puusta. Hiivin lähemmäs. Huomasin kottaraisen sulkapeitteen oksien varjossa. Kiersin puun moneen kertaan. Sitten ponkaisin kaikin voimin karheaan puunrunkoon. Kaarnaa irtoili paljon. Sileä puunrunko oli paljon vaikeampi kiivettävä. Kun pääsin latvaan, kottarainen hyppeli ihan lähellä oksaa jossa olin. En tiennyt miksi tuo kottarainen oli niin tyhmä, ettei se huomannut kissaa joka melkein oli sen päällä. Siinä samassa kuin näin kottaraisen silmien välähdyksen, syöksyin heti sen kimppuun. Sivalsin sitä kurkkuun. Kottarainen rääkäisi korviahuumaavasti mutta sitten jähmettyi silmät auki. Nappasin saaliiin. Loikkasin puusta alas. Hautasin kottaraisen iloisena ja haistelin metsää. Kuulin veden liplatuksen. Tajusin pienen puron olevan ihan lähellä. Huomasin puron vieressä kolme myyrää. Naurahdin mielessäni. Kohtapa ne yllättyisivät! Hiivin myyriä kohti. Isoin myyristä huomasi minut. Se lähti takaa-ajoon. Sivalsin myyrää kurkkuun. Myyrä jäi makaamaan liikkumattomana. Muut myyrät näyttivät selvästi kauhistuneilta ja yrittivät lähteä pakoon. Nappasin myyrän niskavilloista ja viskasin sen kovaa toisen myyrän viereen. Syöksyin toisen myyrän kimppuun. Myyrä juoksi veteen. Vesi oli kuitenkin matalalla, joten myyrän oli helppo päästä pois. Murisin. Myyrä vinkaisi. Hyppäsin sen kimppuun. Myyrä yritti päästä pois mutta jäi alle. Katsoin myyrän surullisiin ruskeisiin silmiin. "Sainpas!" ilahduin. Olin iloinen. Saalistus meni hyvin. Olin saanut jopa neljä saalista. "Nyt olisi klaanille syötävää." mietin itsekseni. Raahasin saaliit leiriin.

"Kaksikymmentä! Piilossa tai ei, täältä tullaan", kuulin soturin huudon. Olin työntynyt takapää edellä oppilaidenpesän kaatuneen puun ksistoon. Olin lehtien suojassa painautuneena maatavstren. Kuulin kollin askeleet. “Missäs olet Toivepentu?” hän huhuili. Tunsin iloa hyvästä piilostani, kunnes… minut vedettiin hännästäni ulos pensaikosta. “Mitä sinä täällä teet?” Sielutassu kysyi, kun oli saanut minut vedetyksi lehtien seasta. “Olen piilosta!” sanoin murahtaen tyytymättömänä. “Selvä”, Sielutassu tuhahti ja lisäsi, “mene sitten takaisin piiloosi minä lähden partioon”, hän naurahti. Kaivauduin takaisin piilooni odottamaan. Kylmäliekki ilmeisesti kierteli leiriä edelleen koska kuulin hänet aina välillä lähempää ja välillä kauempaa. Sitten hän hokasi tarkistaa pesät sisältä, koska kuulin hänen puhuvan jonkun muun soturin kanssa sotureiden pesässä. Viimein hän saapui oppilaiden pesään. “Toivepentu oletko täällä?” hän huhuili. Tunsin taas vetäisyn hännässäni. “Löysinpäs!” hän nauroi ääneen. “Tämä oli huono piilo!” murahdin. “Minut löydettiin kahdesti!” “Niin mutta mennään nyt ulos niin emme häiritse oppilaita.” Kävelimme ulos pesästä. Ulkomaailman kirkkaus häikäisi minut taas hetkeksi. “Rakastan viherlehteä!” naukaisin iloisesti. Aurinko lämmitti mustaaturkkiani enemmän kuin muiden kissojen värikkäämpiä turkkeja. “Pidätkö sinä viherlehdestä? Entä onko sinulla kumppania?” kysyin, koska halusin tietaa kollista enemmän. “En tietenkään ole elänyt muita vuodenaikoja mutta lumi kuulostaa inhottavalta.” Värähdin. Vihasin vettä yli kaiken!
//Kylmä?

Viimeisen puolen kuun aikana Henkäysvarjo oli lähestynyt minua epäilyttävän usein. Varapäällikkö oli ollut minulle häiritsevän mukava, kun otti huomioon jääkylmät välimme. Olin varma, että hän suunnitteli jotakin, jonka vuoksi olinkin pitänyt hänen huomaamattaan katseeni varapäällikössä aina kun vain voin. Ainakaan toistaiseksi hänen käytöksessään ei ollut havaittavissa mitään erityistä. Kuten tavallisestikin, Henkäysvarjo viihtyi klaanitovereidensa seurassa ja äksyili erakko- ja kotikisusyntyisille kuolonklaanilaisille.
Päivä oli jo pitkällä, ja auringonlaskun hetki lähestyi kovaa vauhtia. Istuskelin pääaukiolla nauttien laskevan auringon viimeisistä leiriin yltävistä säteistä. Pian aurinko häviäisi puiden latvojen taakse. Olin kohdistanut katseeni Henkäysvarjoon, joka jakoi parhaillaan partioita aukion keskustassa. Kollin sinisten silmien katse siirtyi minuun, jolloin katseemme kohtasivat.
"Tuhkajuova, saat johdettavaksesi rajapartion, johon lähtevät Liekkimyrsky, Saukkokasvo ja Lumikkoviiksi. Tarkastatte Eloklaanin vastaisen ja eteläisen rajan aina Ukkospolulle saakka", raidallinen kolli piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, "kerää partio kasaan ja lähtekää hetimmiten." Vastasin varapäällikön käskyyn nyökkäyksellä ja nousin aikailematta ylös. Ennen kuin lähdin etsimään partion jäseniä, kurottauduin etukäpälilläni pitkälle eteenpäin ja notkistin selkäni venytelläkseni.
Liekkimyrsky oli pääaukiolla ja kohtasi katseeni kääntäessäni pääni hänen suuntaansa. Oranssinpunainen naaras lähti kävelemään kohti piikkihernetunnelia, ja minä askelsin kohti sotureiden pesää, jonne olin aiemmin nähnyt Saukkokasvon katoavan. Astuin sisään kaatuneen kuusipuun oksien suojassa sijaitsevaan pesään ja etsin katseellani nuorehkon soturin ruskeaa turkkia. Se löytyi nopeasti Saukkokasvon omalta vuoteelta melko läheltä sisäänkäyntiä. Naaraan kylki koholi tasaisesti ja hän vaikutti olevan syvässä unessa. Pesässä oli hänen lisäkseen vain muutama soturi, joista kaikki paitsi Sähkötuho näyttivät nukkuvan. Astelin nukkuvan naaraan luokse ja tönäisin tämän kylkeä hellästi kuonollani.
"Herätys", sanoin hiljaisella äänellä, jotta en herättäisi muita pesässä nukkuvia kissoja. Saukkokasvo ei reagoinut mitenkään, joten tönäisin tätä uudestaan, mutta tällä kertaa hieman voimakkaammin. Ruskeaturkkinen soturi säpsähti ja räväytti silmänsä auki, kohdistaen säikähtäneen katseensa suoraan minuun. Kun naaras pääsi yli suurimmasta säikähdyksestä, hänen ilmeensä muuttui lähinnä vain ärtyneeksi.
"Mitä nyt?" naaras ärähti ja avasi suunsa haukotellessaan.
"Lähdemme heti partioon, joten nouse ylös", tokaisin antamatta soturille aikaa vastaväitteisiin, sillä käännyin ympäri ja kävelin ulos pesästä. Pesän ulkopuolella kohtasin juuri sopivasti Lumikkoviiksen, joka istuskeli pesän uloskäynnin lähellä. Naaras käänsi päänsä minun suuntaani ja katseemme kohtasi.
"Hei, Tuhkajuova", harmaa soturi tervehti kunnioittavasti ja suoristi ryhtinsä. Astuin sivuun sotureiden pesän sisäänkäynnin edestä Lumikkoviiksen luokse.
"Lähdemme rajapartioon nyt heti, Henkäysvarjo jakoi partiot hetki sitten", kerroin nuorelle naaraalle, joka vastasi nyökäten ja lähti perässäni kohti piikkihernetunnelia.

Jouduimme odottelemaan Saukkokasvoa pienen hetken ajan, ennen kuin tämä astui ulos sotureiden pesästä ja suorastaan mateli luoksemme. Kun partio lopulta oli kasassa, johdatin sen ulos leiristä. Alkupartion ajan sain nauttia hiljaisuudesta, kun kukaan partiossa olijoista ei onnekseni alkanut keskustelemaan. Ainoastaan itse olin leiristä ulos päästyämme kertonut suuntaavamme aluksi joen yli Eloklaanin rajalle ja sitä pitkin etelään ja aina Ukkospolulle saakka.
Laskeva aurinko oli maalannut taivaanrannan punaisen eri sävyin. Sen säteet siivilöityivät kuusipuiden oksien läpi ohuina kaistaleina metsään. Viherlehti oli vuodenajoista suosikkini monestakin eri syystä. Uiminen oli niistä päällimmäinen ja saaliiden nouseva määrä tuli heti toisena. En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö viherlehden kauneus olisi ollut myös yksi syy, miksi pidin vuodenajasta niin paljon. Vilkaisin takanani kulkevia sotureita kaiketi juuri väärään aikaan, sillä katseeni kohtasi pieneksi hetkeksi Lumikkoviiksen kanssa. Harmaa naaraskissa kiristi hieman tahtiaan päästäkseen lähemmäs minua, pysytellen kuitenkin visusti perässäni.
"Oletko käynyt katsomassa pentutarhalla Orvokkisydämen pentuja?" naaras kysyi, muttei antanut minulle aikaa vastata, "he ovat kasvaneet vauhdilla, pian heistäkin tulee oppilaita." Pudistin päätäni:
"En ole käynyt pentutarhalla sitten hiirenkorvan." Viimeksi pentutarhalla käydessäni Pimentovarjon pennut olivat olleet muutaman kuun ikäisiä. Nyt he olivat jo yli kuusikuisia oppilaita.
"Olisi mukavaa saada Pyörrepentu oppilaakseni", Lumikkoviiksi jatkoi. Käänsin hetkeksi katseeni eteenpäin, jotta keskittymiseni ei herpaantuisi partion johtamisesta. Lähestyimme jokea, ja saatoin kuulla sen solinan tänne saakka. Hetken hiljaisuuden jälkeen vilkaisin taas perässäni kulkevaa naarasta.
"Kannattaa esittää toive Punatähdelle. Hän saattaa hyvinkin toteuttaa toiveesi", kerroin nuoremmalle naaraalle.

//Lumikko?

Yhtäkkiä kaikki palautui kirkkaana mieleeni. Olin karannut Kuolonklaanista. Omasta klaanistani. Olin petturia petturimpi ketunläjä. Sivalsin itseäni kuonoon. Kuonostani tihkui verta. Murisin ja purin tassuani. Olin yltä päältä veressä. Ansaitsin sen. Olin pettänyt klaanini. Soturilaissa sanottiin, että omaa klaania piti puolustaa henkensä uhalla. Halusin olla kissa, joka noudattaisi soturilakia. Halusin päätyä päälliköksi. Hallita klaania. Puristin maata kynsilläni. Silmäni leimusivat. Huomasin punaruskean hännän vilahduksen. Syöksyin häntää kohti. Kului vain hetki, kun olin jo takomassa sen selkää. Huomasin hampaiden välähdyksen ja viiltävän kivun lavoissani. Tajusin sen olevan kettu. Rohkaistuin. "Nyt on aikani näyttää, että osaisin!" ajattelin. Löin kettua päähän ja annoin sille kuonoon. Kettu ei välittänyt vaan murahti ja löi minua lavoille. Ponkaisin korkealle. Pysähdyin vasta ketun toisella puolella. Kettu kiepahti vihaisena ja yritti iskeä minua kurkkuun. Väistin täpärästi ja ampaisin kettua kohti. Loikkasin ketun selkään. Kettu yritti ravistaa minut pois. Pidin lujasti kiinni kynsilläni. Kettu ponnahti ilmaan. Minulta lähti ilmat pihalle. Henkäisin. Kettu tempoi itseään voimakkaasti. Olin kettua heikompi. Sivaltelin sitä nopeaan tahtiin. Lopulta kettu oli niin väsynyt, että se lysähti maahan makaamaan. Puraisin kettua kurkkuun. Ketun kurkusta loiskahti verta päälleni. Kettu jäi makaamaan maahan liikkumattomana. Tassuni olivat verestä märät. "Näittekö?" kysyin. "Voitin ketun!" Ääneni kaikui metsässä. Tajusin pitää suuni kiinni, kun ymmärsin että etsintäpartiot voisivat olla lähellä. Päätin jatkaa matkaa. Siinä olisi sitten etsintäpartioille etsittävää! Harpoin kallion huipulle. Rosoinen pinta teki kalliosta helposti kiivettävän. Tuijotin alas. Alas oli pitkä matka. Alhaalla soljui puro. En halunnut kastella turkkiani, kun en edes osannut uida! Vilkaisin alas hermostuneena. Huomasin pienen kivipolun johtavan alas. Tassutin polulle. Loikin pienen polun alas ja katselin paikkaa. Metsäinen aluskasvillisuus loi paikasta leirimäisen. Puut varjostivat pientä kivirykelmää. Halusin mennä varjoon.

Huomenkyyhky aterioi päästäistä hiljaisena. Sosiaalinen ja avoin naaras oli viettänyt viime aikoina paljon aikaa yksikseen. Hän oli etääntynyt klaanitovereistaan eikä naaras oikein tiennyt miksi. Huomenkyyhkyn ei ollut vaikea luoda ystäviä, kukaan ei vain oikein tuntunut haluavan olla hänen ystävänsä. Naaras tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja se painoi hänen mieltään. Naaras riiputti päätään ja närppi päästäistä. Ei hänellä oikeastaan edes ollut nälkä. Jos Huomenkyyhky saisi oppilaan Orvokkisydämen pennuista, olisi hänellä ainakin silloin tekemistä. Huomenkyyhkystä tuntui kovin ulkopuoliselta tällä hetkellä ja naaras päätti, että hän tekisi jotain tälle tunteelle. Sattumalta juuri sillä hetkellä tummaturkkinen oppilas, Roihutassu asteli oppilaiden pesästä ulos. Huomenkyyhky koppasi närpityn päästäisen mukaansa ja kokosi itsensä. Jos hän haluaisi ystäviä, pitäisi hänen näyttää iloiselta ja helposti lähestyttävältä. Roihutassu oli Tuhkajuovan oppilas, niin naaras ainakin muisteli. Huomenkyyhkystä oli kuoriutunut pieni tarkkailija ollessaan yksin ja hän oli painanut muiden suhteita mieleensä. Naaras kipitti nuoremman kissan luokse ja laski päästäisen oppilaan käpälien eteen.
"Hei, olen Huomenkyyhky. Ajattelin tässä vain, että jos haluaisit vaikkapa jakaa tai lähteä käymään ulkosalla", valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa kysyi jopa varovaisesti, joka oli hänelle hyvin tavatonta. Yleensä Huomenkyyhky puhua pälpätti niin nopeaa, että siinä jäisi kuka tahansa kakkoseksi. Nyt naaraalla oli eri lähestymistapa, sillä Roihutassu vaikutti hieman hiljaiselta kaverilta.
"Miten soturikoulutuksesi on lähtenyt sujumaan? Pimentovarjonkin pennut muuttivat sinne vasta hetki sitten, oletko ehtinyt tutustua heihin? Pyräkkätassu ainakin on mukava tapaus, Myrskytassukin vaikuttaa oikein hyvältä oppilaalta. Kaamostassu taas... no, en minä pahaa tahdo puhua. Hän ei vain taida olla se kaikista mukavin tapaus, toivottavasti hän ei ole ehtinyt jo tuottaa ongelmia", Huomenkyyhky naukui ja naurahti sanojensa päätteeksi.

//Roihu?

Kylmäliekki kulki Varjokarvan vierellä hiljaisena. Heidät oltiin määrätty partioimaan ja partiossa he olivat lähteneet samaan suuntaan. Kaksikon lisäksi partiossa oli myös Kuuraturkki ja Sinilintu. Kylmäliekistä Sinilintu vaikutti kiehtovalta kissalta, vaikka moni piti naarasta kajahtaneena. Hänestä naaras muistutti Huomenkyyhkyä, hyvällä tavalla. Kylmäliekki oikeastaan kaipasi ystäväänsä, vaikka ei sitä kenellekään myöntänyt. Etenkään Jääviillolle, kollille jota hän palvoi ja teki kaikkensa saadakseen kollin huomion.
"Hajaannutaan, haistan hiiren", Varjokarva sanahti ystävällisesti ja lähti kulkemaan hajujälkensä perässä. Kylmäliekki maisteli ilmaa ja sai vainun myyrästä. Saalistajana kolli ei ollut mikään kummoinen tapaus, mutta hänen taitonsa menettelivät. Kylmäliekki oli kuitenkin nopea ja kun rusakko syöksähti puskasta juoksuun, savunharmaa kissa ryntäsi rusakon perään. Kylmäliekki nautti vauhdin tuomasta hurmasta ja pinkoi sen minkä jaloistaan pääsi. Juokseminen oli asia mikä sujui kollilta mainiosti. Kylmäliekki loikkasi kynnet esillä pitkäkorvan päälle ja kierähti saaliseläimen kanssa ympäri. Rusakko potki vimmatusti ja kolli ulahti saadessaan osuman rintaansa. Harmaaturkkinen kissa antoi saaliseläimelle tappavan puraisun ja vesi heräsi hänen kielelleen, kun hän maistoi lämpimän veren suussaan. Kylmäliekki hymyili tyytyväisenä ja unohti aiemmin haistamansa myyrän. Kylmäliekki lähti raahaamaan suhteellisen isoa saaliseläintä niskanahasta ja melkein törmäsi Varjokarvaan, joka oli saanut kaksi hiirtä. Hän piteli hiiriä hännistään ja katsoi tyytyväisenä klaanitoveriaan.
"Tule, etshitään Sinilintu ja Kuuraturkki", Varjokarva mourui epäselvällä äänellä ja Kylmäliekki nyökkäsi vanhemmalle soturille. Varjokarva kuului klaanin kokeneimpiin sotureihin ja oli hyvin arvostettu, jopa pelätty kissa kuolonklaanilaisten keskuudessa. Kylmäliekki arvosti Varjokarvaa, sillä kolli oli hyvä soturi, mutta samalla myös jopa hieman ystävällinen. Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti ja lähti rusakkonsa kanssa Varjokarvan perään. Pian Sinilinnun kirjava turkki tulikin kaksikon vastaan ja he yllättivät naaraan tutkailevan koppakuoriaista. Kylmäliekki ei ollut ihan varma mitä naaras tuossa alhaisessa ötökässä tutki, mutta arveli siinä olevan jotain kiinnostavaa, kerta naaras jaksoi keskittyä siihen niin tarkasti.
"Sinilintu, me teemme paluuta leiriin. Saitko, saitko sinä jotain saaliiksi?" Kylmäliekki naukaisi ystävällisellä äänensävyllä ja katsoi naaraskissaa rauhallisesti.
"Etsi sinä Kuuraturkki, voin jäädä vahtimaan tuota", pieni, musta kissa naukaisi ja viittasi käpälällään Kylmäliekin saaliiseen. Harmaaturkkinen nyökkäsi Varjokarvalle kunnioittavasti ja lähti jolkottelemaan Kuuraturkin hajujäljen perässä. Hänellä ei ollut mikään paras hajuaisti, joten jäljen seuraaminen tuotti kollille jonkinmoisia vaikeuksia. Kolli meni muutaman kerran harhaan, mutta pian oikea jälki löytyi ja hän huomasi mustan kollin liikuskelevan laiskahkosti.
"Kuuraturkki? Me olisimme nyt palaamassa leiriin", Kylmäliekki naukaisi hiljaisella äänellä sen varalta, että kollilla olisi jotain kesken.
"Vihdoin, tässä olikin jo partiointia tarpeeksi", Kuuraturkki mutisi ja savunharmaa kissa kääntyi. Hän heilautti häntäänsä varovaisesti sen merkiksi, että kolli voisi seurata häntä. Kylmäliekki ei edes yrittänyt viritellä keskustelua heidän välille. Ei kolli ujo ollut, hän ei vain halunnut kuulla ilkeilyä tai piikitteleviä kommentteja. Kylmäliekki otti asiat helposti tunteisiin ja Jääviilto oli painottanut, että hän ei saisi itkeä jokaiselle vastaantulijalle. Siispä kolli oli alkanut välttelemään tilanteita, jotka voisivat johtaa pahaan mieleen. Pian he saapuivat partion muiden jäsenten luokse ja Varjokarva heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Kylmäliekki lähti kuuliaisesti soturin perään ja otti ennen lähtöä matkaansa rusakon. Se oli isohko ja kolli arveli siitä riittävän syötävää useammallekin kissalle. Ehkä hän veisi sen henkilökohtaisesti pentutarhalle, Orvokkisydän pentuineen voisi ilahtua siitä. Naaraan pennut olivat jo siinä iässä, että he söivät riistaa maidon juonnin sijaan. Nelikolla ei mennyt kovin kauaa päästä leiriin ja leirin suuaukolla he jakaantuivat kukin omille teilleen. Kylmäliekki lähti rusakkonsa kanssa kohti pentutarhaa ja puolimatkaan päästyään jokin nau'unta keskeytti hänet. Naukuja oli pieni musta kolli ja Kylmäliekki muisteli toisen nimen olevan Toive-tai Toivopentu. Pentu vaikutti ystävälliseltä ja esittäytyikin Toivepennuksi. Kylmäliekki laski saaliinsa maahan ja hymyili pennulle ystävällisesti.
"Hei, Toivepentu. Minä olen Kylmäliekki, Kuolonklaanin soturi", savunharmaa kissa esittäytyi ja räpäytti silmiään.
"Minulla on tylsää! Voisitko sinä kertoa minulle soturien elämästä?" Toivepentu miukaisi uteliaasti ja hetken harkinnan jälkeen Kylmäliekki nyökkäsi. Osaisikohan hän kertoa soturien elämästä? Hänen omansa ei ollut kovin hurjaa tai jännittävää, kuten vaikka Jääviillon.
"Totta kai, kerron sinulle mielelläni millaista on olla soturi. Mitäs sanot, jos viedään ensin tämä rusakko emollesi?" Kylmäliekki kysyi ja sai pennun nyökkäämään.
"Saanko minä auttaa sinua?" pieni pentu kysyi hiljaisella äänellä. Kylmäliekki hymyili pennulle ja nosti rusakon ilmaan. Toivepentu tarttui saaliseläimen koivesta ja yhdessä he lähtivät viemään rusakkoa pentutarhalle. Kylmäliekki asteli pesän kuumuuteen ja laskiessaan rusakon, oli hänen pakko läähättää muutaman kerran. Oli todella kuuma päivä eikä pesän asukkeja käynyt todellakaan kateeksi.
"Hei. Toin teille hieman syötävää, toivottavasti maistuu. Se on tuoretta", Kylmäliekki naukaisi ja sai naarailta lämpimät hymyt.
"Voi kiitos Kylmäliekki! Tässä olikin jo nälkä", Mäntyviiksi naukaisi lempeällä äänellä ja Kylmäliekki laski päätään kunnioittavasti. Toivepentu oli jo juossut ulos pentutarhasta ja kolli seurasi pentua rauhallisesti. He asettuivat varjoon istuskelemaan ja hetken mietittyään kolli avasi suunsa:
"Halusit kuulla soturien elämästä? Pääpiirteittäin se ei oikeasti ole niin hurjaa mitä se on saduissa. Tarkoitan, parhaimmillaan se on tasaista ja rauhallista. Taistelut ja sodat ovat kuormittavia, ei lainkaan mukavia. Soturin elämä on hyvin vastuullista, mutta antoisaa. Saa antaa auttavan tassunsa klaanista huolehtimiseen ja se jos jokin on palkitsevaa. Nähdä miten nuoret pennut varttuvat ja miten heistä tulee sotureita, kuten meistä vanhemmistakin. Oman oppilaan koulutus on vain jotain mistä voin haaveilla, se on varmasti hienoa", Kylmäliekki kertoi ja hymyili rauhallisesti. Hän pälyili nopeasti ympärilleen, mutta Jääviiltoa ei näkynyt missään. Kolli huokaisi helpotuksesta, Jääviilto olisi tosin osannut varmasti kertoa tästäkin paremmin. Kylmäliekki oli varma siitä.
"Voitaisiinko me leikkiä piilosta?" Toivepentu kysyi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen ja Kylmäliekki nyökkäsi kollikissalle.
"Leikitään vain. Haluatko sinä piiloutua ensiksi? Olet siinä varmasti hyvä, parempi kuin minä, heh", Kylmäliekki naukaisi ja Toivepentu nyökkäsi.
"Hyvä on, minä lasken. Yksi, kaksi, kolme, neljä...." Kylmäliekki aloitti ja sulki visusti silmänsä ennen laskemisen aloittamista.
"Kaksikymmentä! Piilossa tai ei, täältä tullaan", kolli kajautti ja lähti etsimään Toivepentua.

//Toive?

Tassutin ulos pentutarhasta. Nälkä kurni vatsassani. Olin katsellut, kun paras ystäväni oli syönyt oman oravansa mutta en ollut itse syönyt mitään metsässä vaeltelemisen jälkeen. Olin ollut metsässä saalistamassa ja istuskelemassa ja napannut lihavan oravan, jonka olin vienyt Orvokkisydämelle parhaalle ystävälleni. Hän oli pentutarhalla pentujensa Toivepennun ja Pyörrepennun kanssa. Kaipasin sitä, kun olimme yhdessä sotureita mutta onneksi Pyörrepennusta ja Toivepennusta tulisi pian oppilaita. Pennut olivat jo vanhoja ja Pyörrepentu oli jo kasvanut isoksi ja lihaksikkaaksi kuten hänen isänsäkin oli samoihin aikoihin pentuna mutta Toivepentu oli hieman alipainoinen ja heikko pentuetoveriinsa verrattuna. Toivoin saavani jommankumman koulutettavakseni nyt, kun Mäyräkynnellä oli Pyräkkätassu mutta toivottavasti saisin Pyörrepennun koska hänen kanssaan minulla tuntui sujuvan hieman helpommin kuin hänen hiljaisen ja neutraalin veljensä kanssa. Tietenkin Toivepentukin oli ihana pentu niin leikkisä kuin olikin mutta hänelle en oikein olisi osannut opettaa taistelua samalla tavoin kuin lihaksikkalle ja vahvalle Pyörrepennulle. Tassutin saaliskasalle ja nappasin myyrän. Tassutin soturien pesän eteen syömään sitä. Haukkasin ensimmäisen palan ja rouskutin sen suihini. Myyrä hävisi nopeasti niin nälkäisen kissan suihin. Kun olin saanut syötyä, rupesin pesemään itseäni. Huomasin hopeanvärisen raidallisen naarassoturin tassuttavan ulos pesästä. “Hei, Tuhkajuova”, tervehdin vanhempaa ja kokeneempaa naarasta kunnioittavasti. Lopetin pesemisen ja istuuduin suorempaan. Naaras tassutti kohdalleni.
//Tuhka? (vietkö vaikka nää partioon)

Kaamostassu älähti, kun Jääviilto kaatoi hänet raivoissaan maahan ja pakotti Kaamostassun lyyhistymään. Kolli rääkäisi ja oli kääntymässä, mutta raivostunut Jääviilto tarttui hampaillaan oppilaansa niskanahasta ja riepotteli vastanimitettyä kissaa hampaissaan. Kaamostassu yritti rimpuilla, mutta turhaan. Kollin sisällä alkoi myös kiehua, sillä kolli raahasti häntä pitkin multaa ja likasi Kaamostassun turkkia. Kaamostassu sähisi ja huitoi käpälällään ilmaa.
"Saasta, päästä minut irti!" Kaamostassu mourui ja onnistui antamaan muutaman iskun punaruskealle kollille, jonka ote oli edelleen tiukka. Kaamostassu hengitti helpottuneena, kun Jääviilto päästi hänet vapaaksi. Kolli kierähti vatsalleen ja oli nousemassa ylös, kunnes Jääviilto painoi hänet vasten maata. Soturi teki nopean syöksyliikkeen ja upotti hampaansa Kaamostassun kaulaan. Kolli riuhtoi itseään irti, mutta jokaisella riuhtaisulla Jääviilto puristi otettaan. Kaamostassu lopetti rimpuilun ja tuijotti likaantuneita tassujaan pöyristyneenä. Tämän punaturkkinen soturi saisi maksaa ja korkojen kera..
"Älä enää ikinä uhkaile minua tai saat heittää hyvästit elämällesi. Voin luvata, että kun sinä kuolet, kukaan ei siisti rumaa turkkiasi tai löydä ruumistasi. Mätänet turkki sotkuisena yksin, kylmässä kuopassa reviirin ulkopuolella, eikä kukaan tiedä mitä sinulle tapahtui. Sitäkö sinä haluat?" Jääviilto keskeytti kollin ajatukset murinalla ja sai Kaamostassun kerrankin hiljaiseksi. Yksi kollin pahimmista peloista oli kuolla yksin, hylättynä. Sitä hän ei halunnut, joten Kaamostassu tuhahti.
"Minä en kuole yksin turkki sotkussa. Kun minä kuolen, muut tulevat suremaan minua päiväkausia eivätkä unohda minua ikinä. Ja minä en mätäne, se on varmaa. Kuolen tyylillä", Kaamostassu naukaisi lopulta.
"Tiedän että muut haluavat olla lähelläni, mutta voisitko nousta päältäni?" kolli naukaisi käheällä äänellä virnuillen. Kaamostassu oli varma, että hänelle ja Jääviillolle tulisi vielä paljon hauskoja hetkiä.
"Anti olla viimeinen kerra, kun käyttäydyt minua kohtaan noin tai kukaan ei muista sinua", Jääviilto murahti ja tönäisi Kaamostassua samalla, kun päästi otteestaan. Tabbykuvioinen kolli nousi ylös ja siisti turkkiaan tuohtuneena. Jääviilto oli kyllä hiirenaivoinen, mutta ihan hauskaa seuraa. Kaamostassu kokeili kaulaansa käpälällään ja siirsi sitten katseensa Jääviiltoon.
"Kai taistelemme jatkossakin yhtä totisesti? Tarkoitan, että kynnet harjoituksissa voisivat olla mielenkiintoinen lisä ja tehostaisi varmasti oppimistani. Vai, pelkäätkö häviäväsi näin komealle oppilaalle?" Kaamostassu naukaisi ja nosti kuonoaan omahyväisesti virnuillen. Kaamostassu suki rintaturkkiaan pikaisin ja äkäisin vedoin. Olikohan se koskaan ollut näin pahasti sotkussa? Onneksi kukaan ei ollut tässä näkemässä heitä. Kolli tuli siihen tulokseen, että hänen olisi opittava taistelemaan mahdollisimman siististi ja elegantisti. Jääviilto tuskin osaisi opettaa hänelle elegantteja taktiikoita, mutta kolli oli pitänyt emonsa taistelutyylistä. Ehkä hänen pitäisi kysyä Pimentovarjolta apua tähän ongelmaansa. Kaamostassu sukaisi etukäpäläänsä ja siirsi taas katseensa mestariinsa.

Palasin leiriin. "Nuppujuova, mitä siellä oli?" Pyörrepentu kysyi minulta. "Ei mitään kummallista." murahdin. "Liittyikö se siihen Loisketassun katoamiseen?" Pyörrepentu kallisti päätään. "Liittyy." vastasin. "Tunsitko sinä Loisketassun?" kysyi Pyörrepentu. "No, enpä kovin hyvin." vastasin. "Hän oli erakkoluonne." "Hän ei tehnyt mitään jos hän ei halunnut." "Ja muutenkin, mitä hän edes tekisi täällä?" ajattelin. Pyörrepentu katsoi minua kummastuneena. "Etkö pitänyt hänestä?" Pyörrepentu kysyi. Hätkähdin. "Mitä?" ihmettelin. "Etkö pitänyt Loisketassusta?" Pyörrepentu jatkoi. Yritin hillitä itseäni. Haittaisiko, jos sanoisin ei? Eihän Loisketassu itse ollut paikalla. Enkä uskonut, että Pyörrepentu paljastaisi Loisketassulle. Huokaisin. "Ei hän mikään paras kissa ollut, enkä edes tuntenut häntä." vastasin. Pyörrepentu nyökkäsi. Henkäisin. Olinko ollut liian ilkeä? No, tuskin Loisketassukaan minusta tykkäsi. Tassutin masentuneena pois. Pyörrepentu kipitti perääni. "Odota nyt, Nuppujuova!" hän ulvaisi. Käännähdin. "Mitä?" kysyin. "Haluaisitko leikkiä tänään leikkitaistelua?" Pyörrepentu kysyi. "Tuskin minä tänään ehdin." vastasin ja pörrötin Pyörrepennun turkkia. Pyörrepentu vilkaisi minuun. "Mutta ehkä..huomenna?" sanoin. "Vaikka sitten." Pyörrepentu sanoi ja lähti pentutarhalle. Vatsaani väänsi. Kömmin auringonvaloon. "Nuppujuova hei!" kuulin huudon. "No mitä?" älähdin. En halunnut lähteä partioon tai saalistamaan nyt, koska äskenhän minä olin! Vääntäydyin käpälilleni ja lähdin tassuttamaan kohti ääntä. "Ihan totta, kuka olet?" hämmästelin. "Nuppujuovaa!" kuului uusi huuto. Murahdin. "Ihanko totta." mutisin. "Näyttäydy jo, vai etkö halua?" sihahdin. Oli hiljaista. Pentutarhasta kuului rapinaa. Tassutin pentutarhalle kyllästyneenä. Pistin pääni sisään aukosta. "Hei, Nuppujuova!" Mäntyviiksi tervehti. "Ai, hei Mäntyviiksi." vastasin. "Onko jokin hätänä?" Mäntyviiksi kysyi. "Etsin vain pentuja." sanoin. "Ai pentuja?" Mäntyviiksi ihmetteli. "Minä en ole nähnyt heitä pitkään aikaan." "Miten niin?" "Siksi, että kuulin jostain outoja ääniä, ja äänien tekijä ei tule paikalle!" huusin. "Rauhoitu." Mäntyviiksen ääni oli lempeä.

"Pyörre?"

“Ei tämä liike toimi! En saanut edes ötökkää kiinni!” Pyräkkätassu marmatti tyytymättömänä. “Toimisi jos keskittyisit hieman paremmin ja kuuntelisit minua etkä hyppisi menemään ilman ohjeita”, sanoin hieman syyttävästi mutta en liian syyttävästi jotten lannistaisi pikku kissaa täysin. “Mitä sitten tein väärin tällä kertaa!?” oppilaani katsoi minuun silmät sirrillä. Murahdin ja istuuduin maahan odottamaan kollin rauhoittumista. “Mitä sinä nyt te-” hän yritti sanoa utta keskeytin hänet: “Hyss!”. Pyräkkätassu kurtisti otsaansa mutta istuutui sitten eteeni. Hän kuunteli korvat pystyssä. “Noniin. Nyt kun olet rauhoittunut yritetään uudestaan”, totesin ja pyysin Pyräkkätassua kokeilemaan uudestaan. Olin todennut, ettei jokainen onnistu joka kerralla edes klaanimme kokeneimmat soturit eivät pystyisi olemaan niin täydellinen. Pyräkkätassu kyyristyi taas. “Hyvä”, kehuin, koska pidin sitä tärkeänä osana auttaa oppilasta uskomaan itseensä ja siihen, että hän pystyy kaikkeen kunhan harjoittelee. “Autan hieman jos sopii”, sanoin ja ohjeistin kollia työntämään käpäliään lähemmäs itseään. “Kun hiivit niin hiivi niin lähelle saalistasi kuin pystyt. Hiiri tuntee liikkeesi ja kani kuulee liikkeesi.” Pyräkkätassu veti käpäliä sisään ja yritti hiipiä uudestaan eteenpäin. Heitin kepin hänen ylitseen ja se laskeutui ketunmitan päähän hiipijästä. “Koita kuvitella, että tuo on hiiri”, käskin. Hymyilin hiukan. Tiesin, että kolli onnistuisi ainakin yrittämisessä koska siinä hän ei enää voisi edes yrittää epäonnistua. Pyräkkätassu hiipi puolen hännän mitan päähän kepistä ja loikkasi sen kimppuun laskeutuen täydellisen hyvin käpälilleen. “Todella hyvä!” Oppilas kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. “Alkaako jo olla nälkä?” kysyin. En aivan tiennyt kollin rajoja tai kestävyyttä joten koin asian paremmaksi kysymällä siitä.
//Pyräkkä?

Kävin makuulle makuusijalleni. Kaamostassu, Myrskytassu ja Pyräkkätassu oli nimitettu juuri oppilaiksi tänä samaisena päivänä. Kaamostassu oli saanut Jääviillon ja Pyräkkätassu oli saanut isäni Mäyräkynnen mestarikseen. En muistanut vaikka kuinka yritin, kenet Myrskytassu oli saanut mutta yhdentekevää se oli. En välittänyt Kaamostassusta sitten ollenkaan. Enkä jaksanut käyttää voimiani yhden uuden oppilaan mestarin nimen muistamiseen, kun kuitenkin saisin kysyä sen aamulla emolta. Orvokkisydämen hengitys tuntui tassuissani. Osasin kuvitella hänet eteeni. Hänen kauniin täplikkään turkkinsa ja sirot lapansa etenkin hänen pöyheän häntänsä, joka kosketti vatsaani hiukan. Tunsin myös Pyörrepennun turkin omaa selkääni vasten
Makasin hieman vinkkelissä asennossa mutta se ei tuntunut epämukavalta joten yritin keskittyä unen päästä kiinni saamiseen. Pian nukuinkin jo syvää ja rauhallista unta. Tänä yönä en nähnyt unia lainkaan.

Heräsin huomatakseni, että pesä oli tyhjä lukuun ottamatta pesällään edelleen nukkuvaa Mäntyviikseä. Pyörrepentu oli ehtinyt lähteä jo hetki sitten ja Orvokkisydän oli todennäköisesti juomassa. Nousin pesältä ja venyttelin. Olin pienikokoinen verrattuna veljeeni ja vanhempiin pentuihin jotka olivat juuri päässeet oppilaiksi. Ainiin! Nyt muistin jo Myrskytassun uuden mestarin nimen - Henkäysvarjo, hän oli klaanin varapäällikkö - emo oli kertonut sen minulle. Hän oli onnekas varapäällikön oppilas! Tassutin pentutarhasta ulos haukotellen raukeana. Räpyttelin rähmät silmistäni ja etsin katseellani jotakuta kenen kanssa jutella. En nähnyt ketään potentiaalista juttukumppania joten päätin vain istuutua pentutarhan vierelle. Huomasin Kaamostassun tassuttavan kohti minua. Pyöräytin silmiäni mutta pystyin pitämään suuni kiinni. "Oletko kateellinen meille -tassuille! Te pentuetoverisi kanssa varmaan pääse ikinä oppilaiksi olette sekä huonosta perheestä että heikkoja!" hän piikitteli. Katselin kollia hymyillen ivallisesti. "Ja sinullapa ei ole muuta tekemistä kuin kiusata pienempiäsi", isäni murahti ja usutti kollia lähtemään. "Jaahas ja sinä panet hanttiin vai?" Mäyräkynsi huitasi käpälällään oppilaiden pesää kohti murahtaen juuri kun oppilas oli avaamassa suunsa. "En tottele erakkoja!" Kaamostassu ärähti. Mäyräkynsi nosti kuonoaan. "Häivy siitä jo", ärähdin itsekin. Kaamostassu mulkoili meitä ja lähti sitten. Hän ei selvästi jaksanut tapella. "Hyvin hoidettu", isä kehui. "Älä anna hänen lannistaa." Hymyilin ylpeästi. Säilyttäisin tämän itsevarmuuden ja käyttäisin sitä Kaamostassua vastaan jatkossa. “Olen valtavan ylpeä sinusta, kiitos”, Mäyräkynnen hellä ja lempeä äänensävy yllätti minut täydellisesti. Hymyilin. “Kiitos mistä?” kysyin hämilläni. “Sinusta! Sinusta oma poikani”, isän äänensävy tihkui rakkautta, joka vaikutti hassulle niin järkälemäisen ja muutenkin ronskin kollin suussa. “Minun täytyy mennä harjoituksiin Pyräkkätassun kanssa mutta pidä huoli ettei tuo oppilaan penikka pompottele sinua enää niinkuin eilen.” Mäyräkynsi nyökkäsi ja lähti sitten ulos leiristä. Katselin hänen peräänsä. Olin niin onnekas, kun minulla oli tuollainen isä, niin ihana emo ja paras veli ikinä! Siirsin katseeni leirin suuaukolta muuhun leiriin ja huomasin Pyörrepennun. Tassutin tämän luokse. “Heii, Pyörrepentu!” sanoin hymyillen. “Hei vain”, Pyörrepentu kääntyi minuun päin. “Oletko ehtinyt tutustua klaanitovereihimme sen syvemmin?” “En muihin kuin hieman Mäntyviiksen kanssa vain juttelin”, vastasin. Pyörrepentu oli sekä minua isompi kokoinen, sosiaallisempi ja vanhempiemme lempi pentu selvästi. Jäin hänen rinnallaan aina taka-alalle mutten välittänyt siitä sillä en sen suuremmin nauttinut huomiosta. “Ajattelin jutella jonkun kanssa vielä jos vaikka löytäisin ystäviä”, sanoin. “Jutellaan hetki!” Pyörrepentu hihkaisi. “Meistähän tulee pian oppilaita kenet haluaisit mestariksesi?” hän kysyi. Mietiskelin hetken. Klaanissa oli monta hyvää mestariehdokasta. Sähkötuho, Lumikkoviiksi, Varissulka ja Tuimakatse ja suuri osa sotureista oli ilman oppilasta. Harmi vain, että melkein kaikki vaihtoehdot jäljellä olevista mestariksi valmiina olevista oli tylyjä tai ilkeitä. Haluaisin mestarin, jonka kanssa ei tarvitsisi pelätä epäonnistumista. “En oikeastaan tiedä”, sanoin totuuden mukaisesti, “varmasti jonkun kenen kanssa en joutuisi pelkäämään epäonnistumista.” Pyörrepentu nyökytteli. “Menen nyt tuonne”, sanoin ja nyökkäsin kohti leirin keskustaa. “Hei sitten.” Tassutin leirin keskustaa kohti ja huomasin savunharmaan kollin. “Hei”, lähestyin kollia ystävällisesti hymyillen. En muistanut hänen nimeään joten päätin esittäytyä jos hän seuraisikin perässä. “Olen Toivepentu.”

Kaksijalkojen haju erottui voimakkaana ruoholla. Tassutin matalana että mikään niistä kapisista olioista ei pääsisi koskemaankaan minua! Suuntasin metsään. Metsä oli täynnä sammalia ja saniaisia. Kissojen hajua ei ollut, paitsi että haistoin laimean riistantuoksun. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään. Miksi edes lähdin Kuolonklaanista? Eihän siellä ollut mitään pahaa. Kuitenkin en halunnut palata takaisin. Minua kiusattaisiin siitä kuita. Eikä minulla ollut edes emoa. Ei isää. Ei sisaruksia. Ei ystäviä. Mestari oli, mutta kuuntelisiko hän? Jatkoin syvemmälle metsään. Turha niiden ihme kissojen oli etsiä minua täältä! Kuulin metsän rajalta ulvontaa. Käännyin katsomaan. Huomasin Nuppujuovan ja Pikiturkin metsän laidassa. Ärähdin. "Minun olisi pitänyt peittää jälkeni paremmin!" sihahdin. "Nyt ne löytävät minut..." Huomasin Pikiturkin sanovan Nuppujuovalle jotain ja he lähtivät pois. Hymyilin. "Lähtekää vain." tuhahdin. Tiesin että asia ei jäisi tähän. Etsintäpartioita tulisi kyllä vielä, ja oli turha ottaa riskiä. Huokaisin. Juoksin syvemmälle metsään niin, että kaksijalkalaa ei enää näkynyt. Ei ollut kaksijalkojen kyhäelmiä, ei outoja mökkejä, ei muita kissoja. Olin siis vapaa tekemään mitä halusin. Toisaalta myöskään kukaan ei ollut huolehtimassa jos saisin haavan. Halusin löytää riistaa. Oli lämmin yö. Haistelin ilmaa kiihkeästi kunnes huomasin myskinhajun. Hetken päästä huomasin hiiren rapistelevan lehtikasassa. Hiiri vinkaisi. Sitten se kipitti puunjuuriin. Hiivin lähemmäs. Kun hiiri tuli ulos, syöksyin hiiren kimppuun ja taitoin siltä niskat. Hiiri oli pullea. Haukkasin sitä tyytyväisenä. Kun olin saanut hiiren syötyä, asetuin makaamaan lehtikasaan. Katselin metsää. Nukahdin uneen. Kun heräsin, luulin olevani Kuolonklaanissa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksei Kalmakuu tullut herättämään minua. Räpyttelin silmiäni. Puut olivat muodostaneet kehän. Suljin silmäni uudestaan ja kuvittelin olevani unessa. Kun avasin silmäni, niin puut olivat edessäni yhtä suorina ja korkeina kuin ennenkin. Sihahdin. Nousin vuoteestani.

"Sietääkin he ovat nimittäin hyvän mestarin arvoisia pikku soturin alkuja!" Lumikkoviiksi totesi hymyillen. "Mutta taidankin tästä mennä ulos saalistamaan", hän jatkoi,ja nousi seisomaan. "Mene vain, vaikka olitkin juuri saalistamassa. On kyllä hyvä kun saalistat näin ahkerasti Kuolonklaanille. Hauskaa saalistus retkeä!" huikkasin Lumikkoviiksen perään, näin vain hännänpään vilauksen. Huokaisin ja katsahdin Mäntyviikseä hymyillen. "Nykyään pentutarhassa on tylsää, kun omat pennut ovat jossain päin leiriä, eikä täällä ole muita kuningattaria kuin sinä", totesin hiljaa huokaisten. "Ei sinun täällä kauaa enää tarvitse jumittaa, pennut ovat jo niin isoja, että he pääsevät pian oppilaiksi", Mäntyviiksi lohdutti sydämömellisesti. "Niin se on totta, he ovat kasvaneet paljon, liiankin paljon. Olen heistä ylpeä, mutta olen huolissani Toivepennusta", sanoin hiukan huolestuneesti ja katsoin Mäntyviikseä silmiin. "Miksi olet huolissasi Toivepennusta? Hän näyttää hyvinvoivalta", Mäntyviiksi kysyi muuttuen itsekkin huolestuneen iloiseksi. "No, hän on niin pieni verrattuna veljeensä. Pelkään ettei hän pärjää oppilaana", totesin huolestuneesti. "Kyllä hän pärjää, Pyräkkätassukin on pieni ja hän pärjää mainiosti", Mäntyviiksi vastasi lohduttavasti. "Olet oikeassa, huolehdin liikaa pennuistani. He pärjäävät oikein mainiosti, huolehdin turhaan. He voisivat jo kyllä tulla nopeasti oppilaiksi, kaipaan raitista ilmaa, saalistamista ja metsässä juoksemista", sanoin haaveilevasti ja hengitin syvään pentutarhan hiukan tunkkaista ilmaa. "Ymmärrän hyvin", Mäntyviiksi sanoi ja otti mukavamman asennon. Nyt on ehkä jo aika ottaa nokoset. Otin mukavan makuuasennon ja tuijotin pentutarhan seinää. Ja pian nukahdin syvään uneen.

Pettymys valtasi minut, kun kuulin Mäyräkynnen sanovan, että olin liian pienikokoinen harjoittelemaan taistelua häntä vastaan. Toinen puoli minusta ymmärsi kyllä, että hän oli oikeassa, mutta toinen huusi epävarmuuttaan ja kirosi kollin. Kaamostassu ei varmasti joutunut kokemaan tällaista nöyryytystä, koska oli niin iso.
Olin jo menettämässä malttini, kun Mäyräkynsi päättikin meidän vaihtavan harjoituksen aihetta ja näytti minulle, miten vaanimisasento toimi käytännössä. Aluksi olin hieman skeptinen ajatuksen suhteen, sillä minusta tuntui, että kolli teki tämän vain siitä syystä, ettei minusta ollut pienen kokoni puolesta muuhun.
Kolli ohjeisti minua rauhallisesti siirtämään takajalkojani hieman enemmän kehoni alle ja minä tein työtä käskettyä. Yllätyin, kun mestarini kehui minua jo toistamiseen. Pieni hymy nousi kasvoilleni tahtomattakin kuullessani itseäni kehuttavan, sillä sitä ei tapahtunut kovinkaan usein.
Seuraavaksi Mäyräkynsi kehotti minua yrittämään liikkua asennossa, johon olin itseni onnistunut asettelemaan. Otin pari hiipivää askelta eteenpäin. Samassa huomioni kuitenkin herpaantui, kun näin ruohonkorressa pienen punaisen ötökän, jossa oli mustia pilkkuja. Täysin vaiston varassa loikkasin sitä kohti, käpälät ojennettuna eteenpäin. Harmikseni laskeuduin maahan kuonolleni ja ötökkä pääsi karkuun.
Nousin istumaan turkki sekaisin ja hieroen kipeää nenääni etutassullani. Katsahdin Mäyräkynteen huiskien hännälläni turhautuneena.
"Ei tämä liike toimi! En saanut edes ötökkää kiinni!" marmatin tyytymättömänä. Olisi aivan hyödytöntä osata tällaisia liikkeitä, jos niistä ei käytännössä olisi mitään hyötyä.

//Mäyrä?

"Kerro jokin muistosi!" Mistä kertoisinkaan… mmh nyt keksin! Se yö jona mietimme yhdessä toisillemme sopivia soturinimiä! "Muistatko sen yön jona me mietimme toisillemme sopivia soturi nimiä oppilaina oppilaiden pesässä!" naurahdin. "Ehdotimme Mäyräkynnelle Mäyräkäpälää, Mäyräaskelta ja Mäyränenää!" Orvokkisydän hymyili muistolleen. "Ehdotin itselleni Lumikkohäntää. Sinä ehdotit Lumikkoturkkia ja ehdottelimme sinulle Orvokkihallaa ja Orvokkituulta." Muistelin muita tapahtumia sinä iltana. "Muistatko kun arvailimme kuinka monta pentua saisimme ja arvasit aivan oikein kaksi kollia!" Orvokkisydän sanoi yhtäkkiä. Se oli ollut silloin kun paras ystäväni sai tietää odottavansa pentuja. Kehräsimme yhdessä. "Sitä ennen kuin ehdottelimme nimiä työnsit pääni jääkylmään veteen muistatko?" nauroin. "Muistan!" "Se oli ilkein asia mitä muistan sinun tehneen nuorempana!" "Miten niin nuorempana?" hän kysyi hämmentyneenä. "Huumoria nyt!" nauroin katketakseni. "Mitä luulet kenet pennut saavat mestareikseen?" Orvokkisydän kysyi, kun olimme lakanneet nauramasta. "Haluaisin jomman kumman", totesin. "Niin toivottavasti Punatähti valitsee hyvin", Orvokkisydän toivoi. "Sietääkin he ovat nimittäin hyvän mestarin arvoisia pikku soturin alkuja!" totesin hymyillen. "Mutta taidankin tästä mennä ulos saalistamaan." Nousin.

Raivo valtasi Jääviillon, kun Kaamostassu pinkaisi ulos leiristä soitettuaan ensin suutaan mestarilleen. Kolli oli uhonnut kovasti, mutta Jääviilto ei ottanut nuoren kissan uhkauksia tosissaan. Ei hän ikimaailmassa voisi edes katkaista karvaa punaisen kollin turkista, jos ei suostuisi harjoittelemaan taistelemista tämän kanssaan.
Jääviilto pinkaisi itsensä vauhtiin ja syöksyi tabbykuvioisen kollin perässä ulos leiristä, kiilaten piikkihernetunnelin suuntaan kävelevän Latvaruusun ohitse.
"Väistä, hiirenaivo!" punaruskea kolli sihahti jäämättä odottamaan soturin vastausta. Hän kuuli naaraan huutavan jotakin peräänsä, mutta Jääviilto jatkoi matkaansa ulos piikkihernetunnelista. Kaamostassu vaikutti varsin nopealta kissalta, mutta ei kuusikuinen kakara pärjäisi täysikasvuiselle soturille, joka oli yksi klaaninsa nopeimpia juoksijoita. Jääviilto erotti kollin tumman hahmon kauempana ja lähti juoksemaan tämän perään. Välimatka kaksikon välillä lyheni nopeasti, eikä mennyt kauaakaan, kun Jääviilto saavutti oppilaan ennen metsänrajaa.
Punaturkkinen soturi loikkasi raivoissaan oppilaansa päälle. Suurikokoisen kissan paino sai kuusikuisen kissan lyyhistymään maahan. Ennen kuin Kaamostassu ehti tehdä mitään, Jääviilto nousi ylös ja tarttui hampaillaan nuoren kollin niskanahasta kiinni. Raivon sokaisema kolli riepotteli oppilasta hampaissaan ja laahasi tätä multaa pitkin niin, että nuoren kissan turkki sotkeutui takuuvarmasti. Kaamostassu yritti rimpuilla, mutta Jääviillon ote oli tiukka. Muutaman kerran Kaamostassu onnistui iskemään käpälällään Jääviiltoa, mutta soturin ote pysyi. Tabbykuvioinen oppilas ei ollut kooltaan erityisen suuri, vaikka tällä pitkät koivet olikin. Sen vuoksi suurikokoinen kolli pystyi huoletta riepotella nuorta kissaa miten sattuu.
Kun suurin raivonpuuska oli laantunut, Jääviilto irrotti otteensa oppilaastaan ja antoi tämän rojahtaa maahan. Kaamostassu kierähti vatsalleen, muttei ehtinyt kammeta itseään ylös, kun Jääviilto painoi hänet vasten maata. Punaturkkinen soturi teki nopean syöksyliikkeen ja onnistui upottamaan hampaansa Kaamostassun pehmeään kaulaan, samalla pitäen käpälällään kissaa maassa. Kaamostassu yritti riuhtaista itseään irti, mutta Jääviillon kiristäessä otettaan kissan kaulasta, tämä tajusi lakata rimpuilemasta.
"Älä enää ikinä uhkaile minua tai saat heittää hyvästit elämällesi. Voin luvata, että kun sinä kuolet, kukaan ei siisti rumaa turkkiasi tai löydä ruumistasi. Mätänet turkki sotkuisena yksin, kylmässä kuopassa reviirin ulkopuolella, eikä kukaan tiedä mitä sinulle tapahtui. Sitäkö sinä haluat?" Jääviilto murisi vihaisena oppilaalleen.

//Kaamos?

Minua ärsytti. Se hiirenaivo oppilas oli tietenkin tehnyt jotain älytöntä! Hän oli varmaankin syömässä riistaa. "Teemme huomenna kolme etsintäpartiota." Punatähden ääni kaikui aukiolta. Kuului hyväksyvää naukunaa ja kehräystä. Suljin silmäni ja nukahdin. Näin unta kaksijalkalasta. Oudosta ojasta, josta kajasti kuunvalo. Tassutin lähemmäs sitä. Huomasin mustan, märän karvamytyn ojan pohjalla. Kun menin lähemmäs, se oli verinen. Kosketin sitä varovasti. Karvamytty liikahti ja avasi hohtavat, punaiset silmänsä. Tajusin sen olevan kissa. Kissan katse oli inhottavan läpitunkeva. Kissa avasi kyntensä. Ne olivat niin terävät, että niillä voisi kaataa vaikka puun. Säikähdin. Yritin juosta pakoon, mutta kissa oli nopea. Kissa oli minua vain vähän pienempi. Kissa loikkasi sähisten päälleni ja repi turkkiani. Yritin liikkua, mutta kissa oli taitava taistelija. Lopulta kissa iski minua kurkkuun ja jäin makaamaan kuolleena mutaiselle ruoholle. Heräsin paniikissa. Uni kalvoi minua edelleen. "Kissa, jolla on musta turkki, ja punaiset, läpitunkevat silmät." mutisin. Mustaturkkisia kissojahan oli paljon! "Punaiset silmät." mietin. En tuntenut ketään kissaa, jolla olisi musta turkki, ja punaiset silmät. Muistiini rävähti se hetki, kun Loisketassu oli katsonut silmiini raivoisalla, läpitunkevalla katseellaan. "Hänellä ei kyllä ole punaiset silmät." ajattelin. Muuten kuvaus kyllä sopi Loisketassulle hyvin. Luonnekin täsmäsi. Uni palautui uudelleen mieleeni. Huomasin kuun olevan punainen. Verenpunainen. Kuu loi punaisia säteitä joka paikkaan. "Herätys, Nuppujuova!" kajahti Pikiturkin huuto. "M-mitä?" kysyin. "Meidät määrättiin ensimmäiseen etsintäpartioon." Pikiturkki ilmoitti. "A-aivan." vastasin. "Vain meidät kaksiko?" ihmettelin. "Punatähti sanoi että ensimmäiseen partioon sopisi parhaiten kaksi." Pikiturkki sanoi. "Ja tutkimme reviirin." Nyökkäsin häkeltyneenä. Valitsiko Punatähti partioon kissan, joka tuskin edes olisi ollut edes kuuta soturina! Uskoin että Punatähti halusi vain testata minua. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta minua väkisinkin hymyilytti. Tassutin Pikiturkin perässä leiristä ulos. Haistelin ilmaa. Ulkona tuoksui riista. Huomasin tallottuja saniaisia ja revittyjä sammalia sammalpaikan kohdalla. "Täällä on jotain." murahdin. "Onko täältä kävellyt joku ennen Loisketassua ja Kalmakuuta?" Pikiturkki kysyi. "Ei kai." vastasin. "Tuskin kukaan nyt viskaisi sammaliaan ja juoksisi vain pois." Pikiturkki vilkaisi minua ihan kuin olisin joku tuntematon kissa. Heilautin korviani. Seurasin hajujälkeä reviirin loppuun asti. "Hajujälki päättyy tähän." totesin. Pikiturkki haisteli sitä kohtaa, jonka olin ilmoittanut hajujäljen päättökohdaksi. "Tässä on verinen tuoksu." Pikiturkki totesi.

"No siis… ovathan he puoliksi erakkoja mutta niin olen minäkin tai vielä pahempaa puoliksi kotikisu", Lumikkoviiksi sanoi rauhoittelevasti. "Olisin varmasti heidän arvoasteikollaan alimmaisia syntyperäni takia", Lumikkoviiksi sanoi edelleen rauhallisesti, mutta hän näytti hiukan raivostuneelta. "Minulle on aivan sama missä pentu on syntynyt tai minkälaiset sukujuuret hänellä on sydän on se, joka ohjaa pentua oppilaaksi ja oppilasta soturiksi - ei syntyperä. Uskollisuus ja se minkälainen haluaa itse olla on se tärkein tukipilari, jonka ympärille luonne asettuu." Hän sanoi, hämmästyin Lumikkoviiksen sanoja. "Nuo olivat viisaita sanoja, kiitos Lumikkoviiksi. Olin typerä kun aloin haukkumaan Kaamostassua, vaikka hän onkin ketunläjä. Annetaan tämän asian olla, ja nautitaan elämästä", sanoin ja huokaisin hiljaa. Lumikkoviiksi naurahti. "Sanoi että on väärin haukkua Kaamostassua, ja heti sen perään sanoit häntä ketunläjäksi!" Lumikkoviiksi nauroi iloisesti. Tajusin nyt vasta itsekkin sanani, ja nauroin huvittuneena. "Olette suloisempia yhdessä sotureina kuin pentuina", Mäntyviiksi sanoi kehräten. Käännähdimme molemmat Mäntyviikseä kohti. Katsahdimme toisiamme hymyillen. Se oli ehkä jopa totta, olemme vain lähentyneet ja lähentyneet. Mikään ei voi katkaista meidän välejä, ei mikään. "Muistellaanko nuoruutta?" Kysyin Lumikkoviikseltä hymyillen. "Olemme yhä nuoria, mutta käyhän se", Lumikkoviiksi vastasi. "Minä kerron ensin, muistan vielä sen, kun Mäyräkynsi liittyi klaaniimme. Olin silloin vielä pentu, hetki kun näin Mäyräkynnen ensi kerran, ihastuin häneen päätä pahkaa. Kun silloin joskus näin teidän kehräävän yhdessä, tulin kateelliseksi", sanoin nauraen itselleni. "Ai, en tiennyt että olit kateellinen", Lumikkoviiksi sanoi hämmentyneenä. "Kerro jokin muistosi!" Sanoin iloisesti parhaalle ystävälleni.


// Lumikko aka Nulikka?

Kaamostassu piiritti Tattihallaa virnuillen. Suuresta koostaan huolimatta kolli tunnettiin hyvin herkkänä ja pelokkaana tapauksena. Kaamostassu oli varma, että saisi toisen itkemään! Kollikissa katsoi maahan ujosti, kun Kaamostassu otti askelen lähemmäksi.
"Tuo jänis on minun, minä näin sen ensin! Anna se tänne tai joudun ottamaan sen sinulta väkisin", Kaamostassu mourui äkäisenä ja tuuppasi Tattihallaa kovakouraisesti. Kolli vältteli Kaamostassun katsetta pelokkaana ja itsevarmuus vain kohosi kollin sisällä.
"Mu-mu-mutta minä näin sen ensimmäisenä", Tattihalla piipitti hiljaisella äänellä ja sai Kaamostassun naurahtamaan. Tummaturkkinen kissa tuuppasi uudelleen ja riuhtaisi jäniksen toiselta. Tattihalla päästi jäniksestä irti ja perääntyi hieman, mutta soturien pesä tuli vastaan.
"Oliko se muka niin vaikeaa? Mutta en tule unohtamaan sitä, että sinä vänkäsit minulle vastaan. Tulet takuulla kuulemaan minusta", Kaamostassu murahti äkäisenä ja kääntyi sitten kannoillaan. Hän kuuli Huomenkyyhkyn tulleen lohduttamaan Tattihallaa, mutta häntä ei erakoiden mielipiteet kiinnostaneet. Kaamostassua ei määräilisi kukaan! Itseensä tyytyväisenä hän lähti oppilaiden pesälle saaliinsa kanssa ja asteli ylpeänä sammalilleen. Hän huomasi siskonsa Myrskytassun sukivan turkkiaan ja virnisti sisarukselleen.
"Katsos mitä minä saalistin! Saalistaminen oli niin helppoa! Hyvä on, en ehkä napannut tätä metsästä, mutta nappasin kyllä Tattihallalta. Hah, se oli niin helppoa", Kaamostassu naureskeli ja kumartui saaliinsa ääreen.
"Kaamostassu, oliko tuo nyt kovin kivasti tehty? Tuoresaaliskasahan suorastaan pursuaa saaliita", harmaaturkkinen naaras naukaisi sukimisiensa lomasta.
"Pah, olet niin tylsä sisko hyvä! Tämähän on vain hauskaa, olisit nähnyt kuinka hän meinasi purskahtaa itkuun ja-", tabbykuvioinen kissa tuhahti, mutta Myrskytassu keskeytti hänet.
"Minun pitää nyt lähteä harjoituksiin", naaras naukaisi nopeasti ja kiirehti hänen ohitseen.
"Helppohan sinun on harjoitella, kun sinulla on kelvollinen mestari!" Kaamostassu huudahti toiselle ja luimisti korviaan. Hän haukkasi jäniksestä pienen palasen ja työnsi sen sitten syrjään. Hän aterioisi sen myöhemmin loppuun, jos huvittaisi. Nyt hän etsisi Jääviillon tassuihinsa ja tekisi toiselle selväksi, että he lähtisivät harjoittelemaan. Kaamostassu nousi ylös ja lähti jolkottelemaan leuka pystyssä aukiolle. Kollikissan turkki oli suitti siistiksi ja jokainen karva oli omalla paikallaan. Kaamostassun häntä oi pystyssä ja huiski äkäisenä. Hänen ja Jääviillon katseet kohtasivat.
"Me lähdemme nyt harjoituksiin", punaruskea kissa murahti ja Kaamostassu virnisti toiselle ylpeästi. Jääviillon seuraavat sanat saivat kuitenkin hänet nyrpistämään nenäänsä ja luimistamaan korviaan:
"ja minä lupaan, että olet siistinyt ruman turkkisi aivan turhaan. Voin luvata, että näiden harjoitusten jälkeen kulutat loppupäivän itsesi puunaamiseen."
Kaamostassu oli avaamassa suunsa väittääkseen vastaan, mutta soturi oli häntä nopeampi:
"Ja mikäli yrität vastustella tai sekoat kuten viimeksi, minä lupaan, että turkistasi ei sen jälkeen ole jäljellä karvan karvaa."
"Ja minä lupaan, että sinä saat heittää pian hyvästisi mestarin paikalle. Nimittäin murtuneella koivella voi olla vaikea opettaa menestyvää oppilasta", Kaamostassu murisi ja murina vaihtui pian omahyväiseen virnistykseen.
"Tiedäthän, kaikenlaisia onnettomuuksia voi sattua! Vahinkoja sattuu, se olisi sääli-", Kaamostassu jatkoi mahdollisimman viekkaasti.
"Ja en toki ole siistinyt tätä turhaan, hurmaan tällä jo nyt aukion asukkeja", kollioppilas naukaisi hiljaisella äänellä ja sipaisi hännällään Jääviillon kasvoja. Punaruskea kolli ei vaikuttanut järin ilahtuneelta Kaamostassun eleestä ja siitä, että kolli lähti mestarinsa edellä ulos leiristä.
"Hippa, ota kiinni!" Kaamostassu maukaisi ironisen leikkisällä ja kepeällä äänellä syöksähtäen juoksuun. Kaamostassu ei tuntenut reviiriä mitenkään hyvin, vaan lähti juoksemaan niin kovaa, kuin käpälistään pääsi. Jääviilto vaikutti nopealta kissalta, mutta Kaamostassu toivoi olevansa väärässä. Vastanimitetty oppilas ei nimittäin ollut mitenkään järin nopein kissa verrattuna aikuiseen, tasapainoiseen kissaan. Kaamostassu nautti vauhdin hurmasta ja väisteli kaikkia mahdollisia vaaranpaikkoja, mihin hän voisi kompastua ja kolauttaa tassunsa.

//Jää?

Jääviilto istuskeli piikkihernemuurin varjossa ja yritti pakoilla auringon paahtavan kuumia säteitä. Soturi oli jo lopen kyllästynyt kuumuuteen, vaikka viherlehti oli vasta alussa. Kollin paksu turkki ei ollut ihanteellinen kuumille keleille. Hän sai kiittää onneaan, ettei ollut saanut veljensä tavoin tummaa turkkia, joka takuulla suorastaan veti auringonsäteitä puoleensa.
Viime päivien ajan puanturkkinen soturi oli ollut kiireinen. Hän oli käynyt Punatähden kanssa tiukan keskustelun siitä, miksei päällikkö ollut antanut Jääviillolle oppilasta pitkiin aikoihin. Jääviilto oli lampsinut eräänä aamuna päällikön luokse ja ilmoittanut, että hän tahtoi yhden Pimentovarjon pennuista oppilaakseen.
"Harkitsen asiaa", päällikkö oli luvannut, muttei mitenkään erityisen vakuuttavasti. Se oli saanut Jääviillon ärsyyntymään.
"Ei ole reilua, että toiset, kokemattomat soturit saavat koulutettavakseen oppilaita, mutta minä en. Ethän sinä tahdo olla epäreilu päällikkö?" Jääviilto oli esittänyt kysymyksen kireällä äänellä, eikä päällikkö ollut voinut olla huomaamatta soturin ärsyyntymistä. Lopulta Punatähti oli myöntynyt ja luvannut, että Jääviilto saisi yhden pennuista koulutettavakseen.
Tyytyväinen soturi oli poistunut pesästä mairea virne kasvoillaan. Eikä kulunut kuin pari päivää, kun Punatähti nimitti kolme pentua oppilaiksi. Jääviilto oli saanut koulutettavakseen Kaamostassun, juuri sen pennun, jota kolli olisi vähiten halunnut. Punaturkkinen soturi oli salaa toivonut saavansa oppilaakseen ennemmin Pyräkkäpennun, joka ainakin pintapuolisesti vaikutti pennuista kaikkein potentiaalisimmalta, vaikka olikin pentueensa pienin. Myrskytassukin toki olisi ollut Kaamostassua parempi vaihtoehto, vaikka naaras vaikuttikin yhtä kömpelöltä kuin isänsäkin.
Kaamostassu oli inhottava kakara, ja Jääviilto oli saanut hänestä tarpeekseen nopeasti jo ensimmäisissä harjoituksissa. Jääviilto oli varma, että kollin luonne johtui hänen isästään, joka ikävä kyllä oli erakkosyntyinen Turmaloikka. Ei klaanikissa voinut olla niin tarkka oman turkkinsa siisteydestä. Miten ikinä Kaamostassu kuvitteli voivansa olla soturi, jos ei sietänyt turkkinsa likaantumista? Jääviilto olisi halunnut luovuttaa ja vaatia Punatähteä vaihtamaan hänen oppilaansa johonkuhun toiseen, mutta keskusteltuaan asiasta Henkäysvarjon kanssa, kolli oli luopunut ajatuksesta. Pahimmassa tapauksessa päällikkö pitäisi Jääviiltoa täysin kyvyttömänä, eikä enää ikinä antaisi tälle oppilasta vastuulleen. Oli siis purtava hammasta ja yrittää koulia Kaamostassusta edes kohtalainen soturi.

Jääviilto huomasi Kaamostassun astuvan ulos oppilaiden pesästä. Kollikissan turkki oli siisti kuten aina. Oppilaan häntä oli pystyssä ja leuka oli nostettu korkealle. Jääviilto tuhahti itsekseen, kolli luuli itsestään liikoja.
Punaturkkinen soturi nousi ylös ja käveli aukion poikki tabbykuvioisen oppilaan luokse. Kaamostassu käänsi harmaansinisen katseensa lähestyvään soturiin.
"Me lähdemme nyt harjoituksiin", Jääviilto murahti ja katsoi halveksuen oppilastaan, "ja minä lupaan, että olet siistinyt ruman turkkisi aivan turhaan. Voin luvata, että näiden harjoitusten jälkeen kulutat loppupäivän itsesi puunaamiseen."
Kaamostassu ei näyttänyt tyytyväiseltä kuullessaan mestarinsa sanat. Tabbykuvioinen kolli luimisti korviaan ja avasi suunsa kaiketi väittääkseen vastaan, mutta Jääviilto oli tätä nopeampi:
"Ja mikäli yrität vastustella tai sekoat kuten viimeksi, minä lupaan, että turkistasi ei sen jälkeen ole jäljellä karvan karvaa."
Punaturkkinen soturi siristi silmiään ja kumartui oppilaan tasolle, jotta viesti menisi varmasti perille. Hän pitäisi huolen siitä, ettei koppava, itserakas kakara hyppisi hänen nenälleen.

//Kaamos?

"Montako kissaa olet tappanut? Entä montako eloklaanilaista?" Pyräkkätassu kysyi innoissaan. Niiskaisin hiljaa. En halunnut tuottaa oppilaalleni pettymystä. "Ei puhuta siitä nyt", sanoin neutraalisti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tiesin olevani liian heikkomielinen tappamaan mutta kyllä minä vielä joskus sen joutuisin tekemään. "Katsotaanpa mitä osaat." Nostin suoristauduin. Olin kumartunut pikkuisen kollin tasalle puhuakseni hänelle. Otin askeleen taaksepäin ja heilautin käpälääni oppilasta kohti. Pyräkkätassu ei ehtinyt väistää mutta läimäytin käpälällä hellästi häntä korvalle kovan iskun sijaan. Toinen värähti hieman mutta piti naamansa peruslukemilla. "Kokeile väistää nyt", neuvoin ja huitasin uudestaan nyt erikäpälällä. Kolli hyppäsi taaksepäin ja kyyristyi pieneksi väistääkseen käpälääni. Murahdin tyytymättömänä, kun kolli kellahti kumoon tasapainon puutteesta. Olin täysin yliarvioinut hänet. Mittalin pikkuista hetken katseellani. "Olet hieman pienikokoinen taistelemaan kanssani", totesin ja mietin hetken. "Kokeillaanpa vaikka vaanimis asentoa nyt kun meillä ei ole muita oppilaita auttamassa taistelun kanssa", päätin ja kyykistyin vaanimis asentoon. Pyräkkätassu katsoi keskittyneesti mitä tein ja toisti sitten liikeet. "Oikein hyvä", totesin hetken katselun jälkeen. "Jotta saat asennon tuntuvaan luontevammalta vedä takakäpäliä hieman enemmän sisään kehosi alle." Pyräkkätassu teki mitä käskin ja pian hänellä oli kuin olikin todella hyvin jäljitelty vaanimis asento. "Todella hyvä", kehuin. Pyräkkätassu näytti nauttivan kehuista - päätin pitää sen mielessä. "Noniin kokeile liikkua eteenpäin hiipien tuossa asennossa." Kolli hiipi pari askelta. Hän päätti selvästi ottaa ohjat omiin käpäliinsä ja loikata eteenpäin.
//Pyräkkä