"Tiedän! Olen tosi ylpeä hänestä!" sanoin lähes yhtä innoissani kuin paras ystäväni. Huomasin vasta hetken kuluttua erheeni ja punastuin. "Siis olen ylpeä hänestä ystävänä. Mitä sitten oikein ajattelitkaan", korjasin virheeni takellellen sanoissa ja kompastuen pari kertaa. "Ymmärrän." Orvokkisydämen katse pehmeni. "Mitä luulet onko Pyräkkätassu yhtälainen maanvaiva Mäyräkynnelle kuin Kaamostassu on Jääviillolle?" kysyin tuhahtaen. Orvokkisydämen katse jäätyi ilkeäksi mulkoiluksi pesän suuaukkoa kohtaan. "Mitä nyt?" "Se pirunmoinen pikku oppilaan kloppi!" hän ärähti. "Oletko kunnossa?" kysyin hiljaa mutta toinen ei vihaltaan kuullut sitä. "Se pikku piru teki pilaa meidän perheestämme ja vieläpä oman pentuni edessä! Hän kohteli Toivepentua kuin erakkoa!" Orvokkisydän jatkoi maukuen erittäin vihaisella äänellä. "No siis… ovathan he puoliksi erakkoja mutta niin olen minäkin tai vielä pahempaa puoliksi kotikisu", sanoin peittäen vihani Kaamostassua kohtaan. Toivepentu ja Pyörrepentu olivat täydellisiä enkä antaisi Kaamostassun tapaisen ilkeän ketunmielisen ivailian lannistaa heitä. "Olisin varmasti heidän arvoasteikollaan alimmaisia syntyperäni takia", sanoin edelleen rauhallisesti mutta ilmeeni kertoi vihastani selkeämmin kuin sanani, jatkoin: "Minulle on aivan sama missä pentu on syntynyt tai minkälaiset sukujuuret hänellä on sydän on se, joka ohjaa pentua oppilaaksi ja oppilasta soturiksi - ei syntyperä. Uskollisuus ja se minkälainen haluaa itse olla on se tärkein tukipilari, jonka ympärille luonne asettuu." Hämmästyin itsekkin sanojani.
//Orvokki

Tassuttelin tassut piikkihernettä täynnä kohti jokea. Olin ihan likainen. Nuoleminenkaan ei olisi auttanut, koska olisin saanut vain haavoja suuhuni. Tassutin ulos leiristä. Lämmin ilma säteili turkkiini. Juoksin niittyä pitkin. Tunsin olevani pentu, joka olisi ensimmäistä kertaa leirissä. Kierin mäen alas. Sammal tarttui turkkiini. Kehräsin nauraen. "Nyt olen ainakin likainen!" ajattelin. Tassutin joelle. Joenranta oli oudon märkä. Se oli kai tulvinut hieman. Join hieman vettä. Kahlasin sitten veteen. Vesi oli lämmintä. Varoin, etten joutuisi liian syvälle, koska en osannut uida. Kovin moni muukaan Kuolonklaanista ei ollut hyvä uimari. Pesin itseni vedestä. Sammalhiput ja muta irtosivat likaisina möykkyinä veteen. Kierin vielä niityllä. Juoksin jahdaten perhosta. "Tämä se vasta ihanaa onkin!" ajattelin ja loikin ympäri niittyä. Kun palasin leiriin, oli kauhean kova melu. "Nuppujuova!" kuului Varjokarvan huuto. "Mitä?" kysyin. "Oletko nähnyt Loisketassua?" Varjokarva käännähti katsomaan minua. "En todellakaan!" naukaisin kummastuneena. "Ei hänkään ole." kuulin Varjokarvan surullisen äänen. "Mitä on tapahtunut?" ihmettelin. "Sillä aikaa, kun sinä hiirenaivo olit poissa, Loisketassu katosi!" Jääviilto kivahti. Pyörittelin silmiäni Jääviillolle. "Onko totta, että Loisketassu on noin vain kadonnut?" ihmettelin. "On!" Kalmakuu puuttui puheeseen. "Kun olin metsällä, niin näin Loisketassun karkaavan pois klaanien alueelta." "Etkö sitten ottanut häntä kiinni?" kummastelin. "Minä yritin." vastasi Kalmakuu. "Loisketassu on kuitenkin nopea, ja hän oli minua paljon edellä." En ollut erityisesti pitänyt mustasta oppilaasta. Hän oli aina jotenkin outo, ja todella epäkunnioittava. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joku kissa noin vain katosi. Mietin minne Loisketassu olisi voinut mennä. "Ehkä Eloklaaniin?" ajattelin. "Tuskin." "Loisketassu ei olisi niin kummallinen, että karkaisi Eloklaaniin." "Mitä täällä tapahtuu?" Punatähti karjaisi. "Loisketassu on kadonnut!" Kalmakuu ulvaisi. "Kadonnut?" Punatähti kummasteli. "Loisketassu?" "Kyllä, Loisketassu." todisti Kalmakuu. Olin turhautunut. Tämä oli todella ärsyttävää. Se pieni, ketunläjä oppilas ei osannut kai mitään. Minusta tuntui jotenkin pahalta ajatella noin Loisketassusta. Loisketassuhan oli kunnon oppilas, vaikka hieman ilkeä. Kuitenkin hän oli taitava. Raapaisin kynsilläni maata. Huokaisin. Toivottavasti Loisketassu löytyisi pian. Tai mitä jos hänellä oli syy lähtemiseensä? Oliko se minä? Tiesin olevani hieman inhottava Loisketassua kohtaan. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja kuvitella, että kaikki oli hyvin. Tiesin Kalmakuun olevan hyvin huolestunut siitä, miten Loisketassulla meni. Arvasin kyllä, että hän olisi mennyt jonnekin, josta hän ei välttämättä koskaan löytäisi takaisin. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä Kalmakuulle. Tassutin vain soturien pesään. En saanut unta seuraavana yönä. Kierin vain ympäri vuodettani. Olin hermostunut. Huiskin hännälläni nopeasti ja kovaa. Sydämeni hakkasi. Päätin mennä hetkeksi ulos. Ulkona oli vielä pimeää. Oli yö. Tassutin ulos. Oli hiljaista. Jostain kuului vain rapinaa ja pieniä ääniä. Olin oppinut olemaan pelkäämättä niitä. "Ne ovat vain ääniä." rauhoittelin itseäni. Tassutin eteenpäin. Istahdin aukiolle. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla päällikkö. Voisi johtaa klaania, tehdä kokouksia, olla jokaisessa klaanien tapaamisessa. Se oli mahtavaa. En ollut itse ikinä missään klaanikokouksessa.

Olin pentutarhassa Mäntyviiksen kanssa, huokaisin hiljaa. Pimentovarjon pennut oli juuri nimitetty oppilaiksi. Kumppanini Mäyräkynsi oli saanut oppilaan, olin hieman pettynyt kun hän sai heiveröisimmän ja pienimmän pennun. Olin myös tietysti ylpeä hänestä, luulin ettei hän saa ikinä oppilasta koska oli erakko syntyinen. Olin kuullut hiukan Kaamostassun pilkkausta Mäyräkynttä kohtaan, hän oli jopa pilkannut jälkeläisiäni. Olin yllättynyt, ettei hän haukkunut minuakin,koska olin Mäyräkynnen kumppani. En tiennyt mitä Kaamostassulla oli Toivepentua ja Pyörrepentua vastaan. He olivat syntyneet klaanissa, mutta heidän isä oli erakko. Kohautin lapojani, Kaamostassu oli Kaamostassu, ei hänelle voinut mitään. Mäntyviiksi katseli minua ylpeän näköisenä. Katsoin naarasta silmiin kysyvästi. "Olen vain niin ylpeä sinusta, muistan kun hoivasin sinua kun olit pieni pentu. Nyt sinulla on jo omia pentuja, ja olet soturi. Kylläpäs aika rientää", Mäntyviiksi sanoi. Se oli totta, muistan pentu ja oppilas aikani kuin eilisen. Ja sen kun näin ensimmäistä kertaa Mäyräkynnen. Olin ihastunut kolliin heti, ja päättänyt että hänestä tulee kumppanini. Ja unelmani oli käynyt toteen, olin ylpeä itsestäni. "Niin, aika on kulunut nopeasti. Minusta tuntuu kuin olisin vielä eilen ollut pentu", sanoin huvittuneena Mäntyviikselle. Minua hiukan harmitti kun pentuni olivat koko ajan ulkona. Kutsuin heidät silloin tällöin syömään ja peseytymään. Se oli kyllä hyvä että he viettivät aikansa ulkona, he sosiaalistuvat kun juttelevat muille ja leikkivät. Se oli heille vain hyväksi, ja onneksi he eivät olleet loukkaantuneet vielä. Niin kuin silloin kun Lumikkoviiksi loukkasi jalkansa kun tasapainotteli kepillä. Muistin kuin salaman iskusta sen ärsyttävän linnun, joka tiputteli päälleni lunta. En ollut nähnyt ditä lintua enää moneen kuuhun, varmaan se oli saalistettu tai kuollut. Kuulin rivakkaa tassuttelua pentutarhan ulkopuolelta, vihdoin saan seuraa! Sisään tassutti tuttu harmaa kissa, hampaissaan orava. Kehräsin onnellisesti tunnistaessani Lumikkoviiksen. "Oletko syönyt tänään?" Lumikkoviiksi kysyi, pudotettuaan oravan eteeni. Pudistin päätäni. "En ole, kuolen kohta nälkään", sanoin vesikielellä kun näin oravan. Haukkasin nopeasti palan, orava maistui hyvältä, niin kuin aina on. Söin oravan nopeammin kuin ehdin tajuta. Lumikkoviiksi katsoi vierestä. "Huomasitko jo kun Kaamostassu, Myrskytassu ja Pyöräkkätassu nimitettiin oppilaiksi? Mäyräkynsi sai oppilaakseen Pyräkkätassun", kerroin Lumikkoviikselle innoissani.

// Lumikko? (Orvokki voi sitten kertoa mitä oli kuullut Kaamoksen sanovan Mäyrästä ja pennuista)

Mäyräkynsi vei meidät ulos leiristä. Henkäisin ihmeissäni, kun näin muurien takana koko ajan odottamassa olleen metsän. Tuntui kuin käsitykseni maailmasta ja sen laajuudesta olisi juuri kokenut herätyksen. Totta kai olin tiennyt, että muurien ulkopuolella oli jotakin, mutta koska pentuja hädin tuskin päästettiin ulos pentutarhasta valvojankaan seurassa, ei meillä todellakaan ollut asiaa leirin sisäänkäyntiä pitemmälle. Nyt kaikki kuitenkin muuttui, kun olimme oppilaita.
Kävelimme metsän läpi kaikessa hiljaisuudessa. Törmäsimme matkan aikana pariin metsästysreissulta palaavaan soturiin, mutta muuten metsässä ei näkynyt merkkiäkään muista. Oli niin paljon kaikkea nähtävää ja kuultavaa, että tunsin aistieni ylikuormittuvan kaikesta siitä tiedon määrästä, jota ne vastaanottivat. Mäyräkynsi askelsi tottuneesti edelläni. Suurikokoisen soturin lihakset värähtelivät turkin alla, kun tämä siirsi tassua toisen eteen letkeästi. Oma kävelytyylini oli pikemminkin kiireistä kipitystä, sillä lyhyet jalkani eivät tahtoneet pysyä vanhemman kollin vauhdissa mukana.
Saavuimme oudon maanmuodosteleman luo. Se oli kuin valtava monttu, jossa kasvoi puita ja pensaita. Se oli niin valtava, etten nähnyt, missä sen toinen puoli oli. Olin kuulevinani Kaamostassun ja Jääviillon puhuvan - tai paremminkin huutavan - jossakin kauempana, ja mietin, mitähän he mahtoivat puuhata. Koska Jääviilto oli niin kova soturi, he varmasti tekivät jotakin jännää, kuten taistelivat tai harjoittelivat eloklaanilaisten surmaamista tai jotain sen sellaista.
"Haluatko aloittaa taistelusta vai saalistuksesta?" Mäyräkynnen kysymys yllätti minut hieman. En ollut odottanut hänen kaltaisensa korston kysyvän, mitä minä halusin tehdä harjoituksissa. No, ei sillä, että se minua olisi haitannut - aina oli parempi, jos itse pystyin jotenkin vaikuttamaan asioihin.
"Taistelua!" vastasin hetken mietinnän jälkeen. Tosisoturit harjoittelivat varmasti paljon taistelua, ja halusin päästä näyttämään Kaamostassulle, että minäkin pystyin johonkin. "Sinä olet varmaankin hurjan hyvä taistelija. Sinulla on niin monta arpeakin! Montako kissaa olet tappanut? Entä montako eloklaanilaista?"
Olin varma, että Mäyräkynsi osaisi opettaa minulle jotakin taistelusta, sillä hänellä näytti olevan kokemusta siltä saralta.

//Mäyrä?

Niiskaisin hieman harmissani. Pyräkkäpentu, Kaamospentu ja Myrskypentu oli nimitetty juuri Pyräkkätassuksi, Kaamostassuksi ja Myrskytassuksi. Olin onnekas, kun olin saanut yhden soturinalun omaksi oppilaakseni mutta en ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin saanut pinikokoisimman ja pelokkaimmannäköisen pennun. Olinhan toki onnekas myös sen suhteen ettei minun tarvinnut kouluttaa itserakasta ja pomottelevaa Kaamostassua. Minua hieman säälitti Jääviillon puolesta mutta Myskytassu sen sijaan oli aika onnekas, kun miettii että hän todella sai varapäällikön mestarikseen. Olin ehkä erakko syntyinen ja tullut klaaniin kuusikuisena mutta olin minä silti soturi eikä Kaamostassulla ollut mitään oikeutta haukkua minua tai perhettäni. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja antaa Pyräkkätassun tulla itse luokseni. Muut -tassut menivät omien mestariensa luokse ja sisaruksista pikkuisin - ja minun uusi oppilaani - katseli hieman epävarmana minua. Jos hän ei päättäisi pian tulla luokseni menisin itse. Minun ei kuitenkaan täytynyt tehdä sitä, koska pikkuinen kolli tassutti luokseni. Hän katseli minua tutkivasti, kuljetti katsettaan arpiani pitkin. Pyräkkätassun katse kuitenkin jäi sokeaan silmääni, jonka jänis oli kuita sitten sokeuttanut potkuillaan. Nyökkäsin oppilaalle tervehdykseksi. Muistin kuinka jännittävä ensitapaaminen Sähkötuhon kanssa oli ollut, kun itse olin ollut oppilaana ensi kertaa. Klaani oli tuntunut järjettömän suurelta. "Joko mennään harjoituksiin?" Pyräkkätassu avasi suunsa ensimmäisenä meistä kahdesta. Mietin hetken mitä olin ensi kerran tehnyt Sähkötuhon kanssa mutta jätin ajatuksen sitten sivuun. "Mennään vain", sanoin ja katsahdin leirin uloskäynnille. Tiesin kuinka jännittävä ensi kertalaiselle leirin ulkomaailma oli joten päätin lähteä edeltä. "Osaatko jo jotain?" kysyin, "tai oletko jossain erityisen hyvä?" Pyräkkätassu katsahti minuun. "No kai saamme sen selville pian." Pyräkkätassu nyökkäsi. Astahdin piikkiherne tunnelin läpi ulkoilmaan. Raikas tuulen vire leikitteli turkeillamme. Pyräkkätassun silmät suurenivat. Metsää riitti silmän kantamattomiin ja tuoksuja tulvi joka suunnasta. Muistin kirkkaasti ensimmäisen oppilaana. Muistin Orvokkisydämen ja Lumikkoviiksen ilmeet kun he näkivät maailman ensi kerran. Olin elänyt sitä ennen metsissä vapaana mutta löytänyt sitten klaanini. Kuljetin Pyräkkätassun Lehtikuusilaaksolle. "Haluatko aloittaa taistelusta vai saalistuksesta?" kysyin arvelin, että jos antaisin itsestäni kiltin kuvan karskista ulkonäöstä huolimatta voisin saavuttaa oppilaan luottamuksen.
//Pyräkkä?

Hetki sitten minusta ja sisaruksistani oli tehty oppilaita. Kaamostassu oli saanut mestarikseen pahaluontoisen Jääviillon ja Myrskytassu itse klaanin varapäällikon, Henkäysvarjon. Minun koulutuksestani vastasi puolestaan Mäyräkynsi, joka - valitettavasti - oli entinen erakko.
"Onneksi olkoon Pyräkkätassu ja Myrskytassu. Saa oppilaiden pesäkin hieman tasoa, uudet toverimme vaikuttavat hieman... erikoisilta tapauksilta. Mutta sinua kyllä käy sääliksi Pyräkkäpentu, sait surkean mestarin. Entisen erakon! Mäyräkynsi ei takuulla osaa mitään. Olethan sinä nyt nähnyt hänen pentunsakin." Kaamostassun kuittailu ei ainakaan tehnyt oloani paremmaksi. Oli jo aivan tarpeeksi epäreilua, että olin jäänyt pentuetovereitani huomattavasti pienikokoisemmaksi, ja nyt sain vielä huonon mestarinkin! Kukaan ei ikinä tulisi ottamaan minua tosissaan…
Emo ja isä tulivat onnittelemaan meitä. Kuuntelin puolella korvalla Kaamostassun hölöttämistä vanhempiemme kanssa, sillä olin keskittynyt etsimään uutta mestariani aukiolla olevien kissojen joukosta. Soturia ei loppujen lopuksi ollut kovin vaikea löytää, sillä suuren kokonsa ja erikoisen värityksensä vuoksi kolli erottui hyvin joukosta.
"Onnea vielä, Pyräkkätassu", kuulin Turmaloikan onnittelevan minua. Katsahdin häneen hännälläni närkästyneesti huiskien, mutta nyökkäsi kuitenkin tälle takaisin.
Turmaloikka näytti tajuavan jonkin vaivaavan minua, ja huomatessaan epäröivät katseeni Mäyräkynnen suuntaan, hän naukaisi: "Muistathan, että erakkotaustastaan huolimatta Mäyräkynsi voi olla hyvä soturi."
Katsoin isääni edelleen vähän epäluuloisena. "Niin kai…" huokaisin sitten ja yritin reipastua. En aikonut lannistua näin vähästä - olinhan sentään Pimentovarjon ja Turmaloikan poika!
Kun Myrskytassu ja Kaamostassu siirtyivät mestariensa luo, oli minunkin viimein kohdattava omani. Kävelin Mäyräkynnen luo mahdollisimman pelottoman näköisenä, vaikka epävarmuus kyti yhä rinnassani. Näin läheltä soturia huomasin, että tämän toinen silmä oli sumea ja harmahtavan värinen. Lisäksi toinen hänen korvistaan oli revennyt, ja kollin nenässä oli lyhyt viiltoarpi. Ruhjeita näkyi olevan enemmänkin, mikä vain vahvisti mielikuvaani siitä, ettei tämän kissan kanssa sopinut ruveta ryttyilemään.
Seisoessani Mäyräkynnen edessä en voinut olla tiedostamatta omaa pienuuttani. Kaamostassu ja Myrskytassu toki olivat minua isompia, mutta Mäyräkynsi oli raavas kolli ja heitä monin verroin isompi. Rohkeutta nyt, Pyräkkätassu!
"Joko mennään harjoituksiin?" kysyin ja katsoin soturia silmä kovana. Väittipä Kaamostassu mitä tahansa, mutta minä en ollut nössö!

//Mäyrä?

Kaamospentu tuhahti tyytyväisenä, kun Toivepentu laski saaliin hänen käpäliinsä. Kaamospentu tökki saalista mietteliäänä ja kohautti olkiaan.
"Hmh, kaipa tämä kelpaa, vaikka olisin odottanut hieman nopeampaa toimintaa. Tässähän ehdin jo melkein kuolla nälkään! Tajuatko että minä en halua kuolla? Emoni nylkisi sinut kyllä heti, perheesi ei mahda minun omalleni mitään. Ensi kertaa varten sinun on opeteltava nopeammaksi", tummaturkkinen kissa naukaisi ylimielisellä äänellä ja haukkasi myyrästä. Musta pentu jäi odottamaan Kaamospennusta, joka aterioi myyrää.
"Mitä sinä siinä vielä odottelet? Olit liian hidas, en enää halua näyttää sinulle sitä maailman siisteintä juttua. Saatikka halua nähdä sinua, heippa!" Kaamospentu hyvästeli toisen ja myyrän, josta oli otettu ehkä kaksi haukkaisua. Joku muu saisi syödä sen, se oli ollut kollipennun makuun liian kitkerää. Kuka ikinä tuon olikaan saalistanut, hän oli kyllä tehnyt ison virheen valitessaan juuri tuon myyrän.

Muutamia hetkiä kului ja Pimentovarjon pennut kasvoivat hurjaa kyytiä. Pentujen päivät menivät leikkitaisteluissa, syödessä ja nukkuessa. Pian tulikin se päivä, jota Kaamospentu oli odottanut koko pienen elämänsä! Kolli hyöri Pimentovarjon jaloissa ja naaras suki Myrskypentua ripein vedoin.
"Vauhtia, Punatähti varmasti odottaa jo meitä. Haluan saada jo nimeni ja mestarini, saan varmasti parhaimman!" Kaamospentu mourui kärsimättömänä ja loikki pentutarhan suuaukolle. Hän kurkisti ulos ja näki aukiolla muutamia kissoja. Ainoa jonka hän muisti nimeltä, oli Tuhkajuova. Naaras oli Kaamospennun emon hyvä toveri, niin kolli ainakin oli käsittänyt. Pentu räpäytti silmiään ja vilkuili kärsimättömänä sisaruksiaan. Lopulta myös Pyräkkäpennun turkki oli suittu ja Kaamospentu virnisti. Hän sukaisi muutaman kerran omaa turkkiaan. Nyt se oli täydellinen, kuten aina. Kaamospentu harppoi pentutarhasta aukiolle ja katseli ympärilleen tyytyväisenä. Punatähti oli kokoontunut leirin keskellä ja kissoja kerääntyi päällikön ympärille. Kaamospentu tunsi mielihyvää siitä, että kohta koko klaani katsoisi häntä. Kaamospentu röyhisteli rintaansa ylpeänä ja pörhisteli hieman turkkiaan näyttääkseen suuremmalta mitä hän oli. Kollipentu asteli kissajoukon läpi ja rykäisi kurkkuaan muutaman kerran, jotta muut kissat väistäisivät häntä. Kaamospentu ei tasan koskettaisi vasta suitulla turkilla ketään likaista. Kollin sisarukset asettuivat hänen viereensä ja Punatähti rykäisi muutaman kerran kurkkuaan.
"Pimentovarjon pennut ovat saavuttaneet kuuden kuun iän ja on heidän aikansa saada oppilasnimensä. Pyräkkäpentu, Myrskypentu ja Kaamospentu, astukaa eteen", kollikissa aloitti tyynesti ja pennut astuivat eteen. Kaamospentu jatkoi turkkinsa pientä pörhistelyä ja keimaili kissajoukkion edessä tyytyväisenä.
"Myrskypentu, tästä eteenpäin sinut tunnetaan Myrskytassuna. Mestariksesi saat Henkäysvarjon", Punatähti jatkoi ja siirsi katseensa harmaan tummaturkkiseen sisarukseen.
"Kaamospentu, tästä eteenpäin sinut tunnetaan Kaamostassuna. Mestariksesi saat Jääviillon", Punatähti maukaisi ja siirsi katseensa kolmikon pienimpään pentuun. Kolli ei enää keskittynyt nimitystilaisuuteen, vaan odotti sitä hetkeä, että muut huutaisivat hänen nimeään. Pyräkkätassuksi nimitetyn kollin mestariksi oli päätynyt entinen erakko nimeltä Mäyräkynsi. Huomio ja katseet tuntuivat hänestä niin hyvältä, että kolli pakahtui. Lopulta viimeinenkin pentu oli nimitetty ja kissat alkoivat hurrata tuoreiden oppilaiden nimiä. Kaamostassu virnuili ja jatkoi keimailuaan näyttääkseen hyvältä muiden silmissä.
"Onneksi olkoon Pyräkkätassu ja Myrskytassu. Saa oppilaiden pesäkin hieman tasoa, uudet toverimme vaikuttavat hieman... erikoisilta tapauksilta. Mutta sinua kyllä käy sääliksi Pyräkkäpentu, sait surkean mestarin. Entisen erakon! Mäyräkynsi ei takuulla osaa mitään. Olethan sinä nyt nähnyt hänen pentunsakin", Kaamostassu naukaisi paheksuvalla äänellä sisaruksilleen ja kääntyi vanhempiensa puoleen.
Pimentovarjo ja Turmaloikka onnittelivat pentujaan ja pieni kehräys kumpusi Kaamostassun kurkusta.
"Kiitos, toivottavasti Jääviilto osoittautuu tasolleni sopivaksi mestariksi", kolli naukaisi vilpoisella äänellä ja kääntyi sitten punaruskean kollin puoleen.
"Meidän pitää varmaan rientää, nähdään partioissa emo ja isä! Vai pitäisikö minun sanoa Pimentovarjo ja Turmaloikka, kun olen nyt oppilas?" kollikissa kysäisi ja peruutti sitten tilanteesta pois. Hän kohotti päätään ja kuonoaan ylpeänä. Kaamostassu oli juuri astelemassa mestarinsa luokse, kunnes joku keskeytti hänet.
"Kaamostassu, odota! Minä tulin vain onnittelemaan sinua oppilasnimesi johdosta. Onneksi olkoon!" Toivepentu naukaisi itseään vanhemmalle kollille, joka virnisti. Kaamostassu käänsi taas katseensa Jääviillon suuntaan ja sukaisi rintaturkkiaan.
Jääviilto odotteli häntä leirin suuaukolla ja Kaamostassu asteli mestarinsa luokse. Hän mittaili kollia katseellaan ja siristeli silmiään.
"Toivottavasti me keskitymme hyödyllisyyksiin emmekä päivät pitkät harjoittele turhuuksia", kolli naukaisi toiselle tervehtimättä ja heilautti häntäänsä. Kaamostassu lähti mestarinsa mukana ulos leiristä ja ihaili näkemäänsä. Reviiri vaikutti hänestä siisteimmältä paikalta, paljon hienommalta miltä leiri näytti. Kuolonklaanin leiri oli Kaamostassusta hieman turhankin ankea. Kolli räpäytti silmiään, kun he suuntasivat kohti tuntematonta laaksoa.
"Tuota sanotaan Lehtikuusilaaksoksi. Me aloitamme taisteluharjoituksilla, opit kyllä tuntemaan reviirin", Jääviilto totesi lyhyesti ja into kohosi Kaamostassun sisällä. Vihdoin hän pääsisi taistelemaan!
"Mitä sinä meinasit opettaa?" Kaamostassu kysyi mahdollisimman virallisella ja aikuismaisella äänellä, vaikka pentumainen mau'unta paistoi hänen äänestään.
"Opetan sinulle tänään perusliikkeitä, katsotaan sujuvatko edes ne sinulta", Jääviilto naukaisi jo hieman kyllästyneen oloisena ja asettautui taisteluasentoon. Kaamostassu matki parhaansa mukaan vanhemman soturin taisteluasentoa, mutta se oli vielä hieman kömpelö.
"Etutassut leveämmälle, voisin kaataa sinut yhdellä pienellä nykäisyllä. Koeta kantaa itsesi paremmin, näytät suorastaan säälittävältä", Jääviilto naukaisi eikä ollut lainkaan pahoillaan sanoistaan. Kaamostassu huokaisi helpotuksesta. Ainakaan hän ei ollut saanut mestarikseen ketään ällösöpöä pehmokisua. Hänen sisaruksensakin olivat saaneet ihan hyvät mestarit, kai. Ainakin Henkäysvarjo oli varapäällikkö, mutta Mäyräkynsi taas... Kolli oli entinen erakko eikä Kaamostassu tasan pitänyt erakoista. Ajatuskin erakkomestarista nostatti hänen karvansa pystyyn. Pyräkkäpentua todella kävi sääliksi, oppisikohan kollioppilas yhtään mitään? Ei takuulla! Kaamostassun olisi pidettävä huoli, että oppilas oppisi edes perustaidot. Muuten kolli olisi häpeäksi hänelle ja koko suvulle!
"Toivottavasti olet veljeäsi parempi. Kylmäliekki meinasi kompastua minuun aukiolla ja hän pilasi turkkini!" Kaamostassu tuhahti nyrpistäen nenäänsä. Jos jotain hän inhosi, niin kissoja jotka sotkivat hänen turkkinsa.
"Minua ei paljoa sinun turkkisi kiinnosta, kuuntelitko lainkaan ohjeitani?" Jääviilto vastasi viileällä äänellä ja kollioppilas kohotti kulmaansa. Ohjeet olivat menneet häneltä todellakin ohi. Kaamostassu kohautti olkiaan, toinen saisi toistaa ohjeensa. Jos toinen nyt oli todella niin kunnollinen tapaus. Jääviilto selitti ensimmäisestä liikkeestä jonka hän opettaisi. Kaamostassu painoi mieleensä sen nimen, sitä kutsuttiin lyönniksi etutassulla ja nimi kuulosti hänestä hyvinkin loogiselta.
"Tämä isku toimii usein aloitusiskuna taisteluissa, mutta sitä voi käyttää myös kesken kamppailun", Jääviilto selitti ja sanaakaan sanomatta Kaamostassu singahti mestarinsa kimppuun. Kaamostassu loikkasi ja tähtäsi Jääviillon päähän, mutta nopeana kissana kolli väisti hänen lyöntiyrityksensä. Kaamostassu luimisti korviaan, mutta päätti ettei luovuttaisi. Ei vielä ollut sen aika. Kaamostassu irvisti Jääviillolle ja syöksähti kollin kimppuun. Kaamostassu yritti huitaista käpälällään Jääviiltoa, mutta kolli oli taas nopeampi ja vei Kaamostassulta jalat alta; kirjaimellisesti. Tummaturkkinen kissa urahti ja yritti nousta ylös, mutta punaruskea kissa piti häntä paikoillaan.
"Ideasi hyökkäykseen oli ihan hyvä, toteutuksesi ja yrityksesi taas ei. Sinä katsoit sinne minne aioit hyökätä ja se on hyvin huono idea. Sen lisäksi jännitit itseäsi ennen "yllätyshyökkäystäsi", osasin ennakoida sen", Jääviilto vastasi olkiaan kohauttaen ja päästi oppilaansa vapaaksi. Kaamostassu tuijotti Jääviiltoa raivostuneena, hänen vaivalla suittu turkki oli pilattu.
"Olet ehkä hiirenaivoisin mestari ikinä! Etkö näe mitä sinä teit minun turkilleni?" Kaamostassu räyhäsi tulistuneena ja väläytteli Jääviillolle hampaitaan.
"Ansaitsisit saada aivan kunnolla kuonoosi ja minä vannon, että jonain päivänä minä annan sinulle niin pahasti kuonoon, että anelet armoa edessäni", Kaamostassu murisi ärtyneenä ja keskittyi sitten turkkinsa sukimiseen. Jääviilto meni aluksi hieman hämilleen kissan vahvasta reaktiosta, mutta naurahti sitten halveksuvalla äänellä.
"Tuolla kimeällä äänellä sinä kuulostat lähinnä naurettavalta, miten kukaan voi ottaa sinut tosissaan? Mutta harjoitukset ovat nyt ohi, seurasi ei kiinnosta minua enää. Ei sillä, että se koskaan olisi kiinnostanutkaan", Jääviilto totesi kyllästyneesti ja Kaamostassu vilkaisi mestariaan halveksuvalla katseella. Vihdoin! Hänen ei tarvitsisi kestää Jääviiltoa enää kauempaa. Kaamostassu suki turkkiaan turhautuneena ja lähti sitten maleksimaan Jääviillon perään. Kollikissan korvat olivat luimussa ja silmät olivat kaventuneet viiruiksi. Ensi kerralla hän kyllä antaisi toiselle takaisin! Kaamostassu värähti ja pian he saapuivatkin leiriin. Tummaturkkinen kissa ei hyvästellyt edeltä mennyttä mestariaan, vaan suuntasi suoraan parantajanpesälle, jotta hän voisi rakentaa itselleen petinsä. Kaamostassu ei edes tervehtinyt Hehkuaskelta, joka naukaisi hänelle ystävällisen tervehdyksen. Hehkuaskel suorastaan arvasi mitä kolli oli tullut hakemaan ja ohjasi tuohtuneen kissan sammalvarastolleen. Naaras ojensi Kaamostassulle sammalet ja kolli riuhtaisi ne toiselta ärtyneenä. Kiittämättä hän marssi oppilaiden pesälle, jossa oli vain Roihutassu. Naaras tervehti pesään tullutta hiljaisella nau'ulla ja onnitteli kollia oppilasnimen johdosta. Kaamostassu ei sanonut Roihutassulle mitään, vaan muotoili sammalista nopeasti itselleen sopivan pesän, johon hän lysähti. Kaamostassu heilautti häntänsä saatavilleen, jotta voisi sukia sen kaikesta pölystä. Hänen ensimmäinen päivänsä oppilaana oli totaalisesti täysin pilalla! Saatuaan turkkinsa taas puhtaaksi, kollikissa nousi ylös ja kohotti päätään.
"Eikö neitokaisella ole muuta tehtävää, kun makoilla täällä?" Kaamostassu virnisti ja iski toiselle hieman kömpelösti silmää. Sen tehtyään hän asteli aukiolle suurieleisesti ja meni suoraan tuoresaaliskasalle. Lupaa syömiseen hän ei ollut saanut, mutta lupia Kaamostassu ei myöskään tarvinnut. Kolli otti itselleen hiiren ja pujahti takaisin oppilaiden pesään. Hän ei halunnut nähdä Jääviiltoa juuri nyt ja toivoi myös, että hänen sisaruksensa pysyisivät harjoituksissaan. Myrskypentu ainakin oli saanut hyvän mestarin eikä Kaamostassu kestänyt ajatusta, että hän olisi huonompi. Se oli kollille suorastaan maailmanloppu! Kollin silmät olivat viiruina, kun hän haukkasi siististi palan hiirestä ja lipaisi huuliaan. Veri valahti hänen kielelleen, kun Kaamostassu kalusi hiirestä lihapaloja tarkasti. Kolli haukkasi viimeisen palan hiirestä ja työnsi rippeet kauemmaksi pedistään. Kaamostassu haukotteli kovaan ääneen ja käpertyi pedilleen. Kaamostassu heilautti puuhkamaisen häntänsä kehonsa suojaksi ja laski päänsä käpälilleen. Kolli sulki silmänsä ja pian Pimeyden metsän kissat saapuivatkin heittämään unihiekkaa kollin silmilleen.

Hyppelin innoissani leiriä pitkin. "No mikäs nyt noin innostuttaa?" kysyi Mäntyviiksi. "Ei mikään." vastasin ja tajusin nolostua. Olin vahingossa potkaissut likaiset sammalet kuningattaren päälle. Mäntyviiksi hymyili minulle. "Anteeksi." naukaisin. "Autan sinua keräämään ne." sanoin. Keräsin sammalet kasaan. "No, kertoisitko jo mikä sinua noin innostutti?" Mäntyviiksi jatkoi. Olin hieman turhautunut. "No, meillä on tänään taisteluharjoitukset!" huudahdin vahingossa liian kovaa. Mäntyviiksi vain huiskautti häntäänsä. "Vai niin, rauhoitupas nyt." Mäntyviiksi sanoi. Huokaisin. Tassutin soturien pesälle. Kalmakuun turkki putkahti esiin pesästä. "Hei, Loisketassu!" Kalmakuu tervehti. "Sinäpä olet aikaisin hereillä." Kalmakuu naukaisi. "Aikainen kissa hiiren nappaa." tokaisin. "No siinä tapauksessa aikainen kissa voisi mennä auttamaan pentutarhan siivoamisessa." Kalmakuu naukaisi huvittuneena. "Vai niin." ajattelin. Juoksin pentutarhalle. Mäntyviiksi oli siivoamassa pentutarhan edustaa. "Hei, Mäntyviiksi, Kalmakuu sanoi että minun pitäisi tulla auttamaan tässä siivouksessa." naukaisin. "Vai niin." sanoi Mäntyviiksi. "Kaipa sinä voit auttaa." Nyökkäsin. Eikö Mäntyviiksi halunnut minua tänne? "Älä mene pentutarhaan sisälle, kaikki nukkuvat." Mäntyviiksi opasti. "Miten saan sitten tuotua sammalet sinne?" kysyin kummastuneena. "Mene keräämään niitä." Mäntyviiksi kehräsi. "Eikö siis niitä ole vielä kerätty?" ihmettelin. "Kalmakuu lupasi minulle apuvoimia tähän." Mäntyviiksi sanoi. "Jaahas." tuhahdin. Marssin leiristä ulos. Pujahdin sisäänkäynnistä ulos ja suuntasin sammalpaikalle. Olin vihainen. En tiennyt edes mitä ajatella. Sivalsin vaahteranlehteä kynsilläni. Vaahteranlehti repesi ja siihen jäi halkeamia. "Niinkuin minä." ajattelin. "Lehti voi revetä, mutta korjaantua." "Lehteen jää kuitenkin pienet arvet." Tajusin heti mitä sillä tarkoitettiin. Mikään haava ei parane kunnolla. Jokainen loukkaus jää yhä kissan mieleen. En ollut varma mitä se tarkoitti. Kierähdin maassa. Kuivunutta hiekkaa jäi minuun kiinni. Kynteni välkkyivät valossa. Pudistelin itseäni. Katselin taivaalle. Pilvet liikkuivat hitaasti. Tunsin sydämeni sykkivän. "Pitäisikö minun lähteä pois Kuolonklaanista?" kuiskasin hiljaa. Silmäni kostuivat. Kyyneleet virtasivat karvojani pitkin. Huokaisin syvään. Ehkä minun oli sitten vain lähdettävä. Painoin pääni alas ja lähdin tassuttamaan kohti paikkaa, josta en tiennyt. Tassutin harjoitusaukion ohi. Aurinko oli jo alkanut nousta. "Loisketassu!" kuulin huudon. "Loisketassu!" huuto kaikui voimakkaampana. Tiesin äänen olevan Kalmakuu. Hän oli varmasti etsimässä minua harjoituksiin. Ampaisin juoksuun. Siinä samassa Kalmakuu huomasi minut. Hän lähti perääni. "Loisketassu!" Kalmakuu ulvaisi. "Minne sinä menet?" Ryntäsin ulos metsästä. Katsahdin taakseni. En ollut ennen käynyt näin kaukana. Varmistin, että Kalmakuu ei ollut seurannut minua. Kuulin metsästä yhä rytinää ja käpälänaskelia. Jatkoin pidemmälle. Huomasin outoja mökkejä polun toisessa päässä. Polusta nousi kauhea haju. Vielä pahempi, kuin ketun tai mäyrän. "Ukkospolku." totesin haistellessani hetken ilmaa. Kuulin korviahuumaavaa rytinää. Outo hirviö rynnisti minua päin. Hirviö päästi kovan äänen ja rynnisti ohi. Makasin hervottomana polun laidassa. Räpyttelin silmiäni varmistaakseni että muita hirviöitä ei tulisi perässä. Kun tajusin polun olevan turvallinen, jatkoin matkaa. Tassutin polun läpi. Polku oli kivinen. Tassutin ruoholle. Juoksin ihanassa auringossa. Turkkini kimalteli valossa. Olin vapaa. En tiennyt, palaisinko takaisin, vai jäisinkö erakoksi. Nyt halusin vain olla Loisketassu. Villi ja vapaa kissa, joka ei välittänyt säännöistä tai laista.

Nyökkäsin hyväksyvästi. Juoksin kohti soturien pesää. Menin soturien pesän taakse. Kuulin Toivepennun askeleet lähistöllä. Hän oli menossa oppilaiden pesälle. Huomasin jälleen ivalliset katseet leirin toiselta laidalta. Pyörittelin heille silmiäni. Huiskautin häntääni vihaisesti. Mikä nyt oli näin hankalaa, että piti jokaiseen asiaan puuttua! Toivepennun askeleet tepsuttivat soturien pesään. Vilkaisin soturien pesään. Pesän takana oli pieni aukko, josta hoikka kissa pystyi kulkemaan sisään. Minun piti korjata se, mutta nyt en halunnut tehdä sitä. Toivepentu kipitti pesän taakse. Pujahdin aukosta sisään. Tiesin, että Toivepentu voisi tulla myös sisään, kunhan huomaisi aukon. Painauduin pesän seinää vasten. Huomasin Toivepennun viiksien värisevän. Hän oli löytänyt aukon. Toivepentu kurkisti varovasti sisään. "Hän löytää minut." ajattelin. Kuului vain pieni vinkaisu, ja sitten Toivepentu istui vieressäni. "Löysin sinut!" Toivepentu ulvaisi. "Niinpä löysitkin." kehräsin. "Etsitäänpä sitten Pyörrepentu!" Toivepentu ulvaisi ja ryntäsi pesästä ulos. "Kuinka kauan sinä olet leikkinyt pentujen kanssa?" kysyi Jääviilto. "Mitä se sinulle kuuluu?" ärähdin. "Olen sinua vanhempi soturi." Jääviilto vastasi. "Et sinä komentele minua." sihahdin. "No jatka vain pentuleikkejäsi, hiirenaivo!" Jääviilto ulvaisi. Tuhahdin. Arvasin että Jääviilto kiusaisi minua tästäkin, mutta välitinkö minä? Tiesin olevani hieman liian nuoren oloinen, mutta ei se tarkoittanut että olisin koko ajan partiossa ja saalistamassa. Sain elää omaa elämääni. Olisin voinut pettää klaanini, ja ruveta erakoksi. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä. Mieleeni palautui se, kuinka olin yrittänyt tutustua Höyhentassuun. Halusin Höyhentassusta minulle ystävän. Mutta en tiennyt halusiko hän olla minun ystäväni. Eräänä päivänä Höyhentassu kuitenkin karkasi. En tiennyt missä hän olisi. Hän olisi jo soturiikäinen, hänellä voisi olla jo kumppani. "Taikka pentuja?" mietin. Uppouduin ajatuksiini. Halusinko itse kumppanin? Halusin kyllä pentuja. Mutta kenet? Tykkäsin monesta kissasta. "Ihan totta, Nuppujuova, olen yrittänyt monesti sanoa sinulle että sinun täytyy nyt unohtaa leikit ja ruveta korjaamaan se aukko!" ärähti Henkäysvarjo. "Uusi soturi, ja noin ajatuksissaan." "Anteeksi paljon, Henkäysvarjo!" pahoittelin. "Menen korjaamaan sen heti." naukaisin. Tunsin että minun pitäisi mennä kertomaan nyt pennuille asiasta. "Hei, Toivepentu, löysitkö jo Pyörrepennun?" kysyin. "Joo!" Toivepentu naukaisi. Pyörrepentu tuli pois piilostaan. "Se oli hyvä piilo." naukaisin. "Olen pahoillani, en voi nyt leikkiä enempää." naukaisin pahoittelevasti. "Mikset?" Toivepentu kysyi ja heilutti häntäänsä. "Niin, onko sinulla taas partio?" kysyi Pyörrepentu. "Ei, ei minulla partiota ole mutta minun täytyy korjata soturien pesää." vastasin. "Kuka sinut käski tekemään sitä?" Toivepentu kysyi. "Henkäysvarjo, klaanin varapäällikkö." vastasin. "Ja olin pahasti myöhässä siitä hommasta, joten minun täytyy nyt mennä." sanoin. "Voidaanko me auttaa?" kysyi Pyörrepentu. "En tiedä, kuulettehan, että emonne huutaa teitä." vastasin. "No voidaanko leikkiä sitten myöhemmin?" Toivepentu lisäsi. "Totta kai." vastasin. "Jee!" ulvaisi Pyörrepentu ja ryntäsi pentutarhalle. Toivepentu kipitti perässä. Tassutin soturien pesälle ja ryhdyin hommiin. Menin hakemaan piikkihernettä ja oksia. Kun suuni oli täynnä piikkihernettä ja risuja, niin lähdin leirille. Lämmin aurinko porotti kirkkaasti. Tassutin soturien pesälle. Nappasin oksia ja keräsin niistä pienen kasan. Sitten työnsin ne aukon tukkeeksi. Levitin piikkiherneen eteeni ja peitin sillä pienet raot. Ylimääräisiä oksia ja katkottuja piikkiherneenpalasia oli paljon.

"Toive tai Pyörre?"

Kipitin iloisesti leirin poikki. Piiloutuminen oli lempileikkini, katselin hiukan ympärilleni. Ahaa! Menen piiloon tuoresaalis kasan taakse! Se olisi mainio piilo, Nuppujuova ei ikinä löydä minua. Kipitin nopeasti tuoresaalis kasan taakse. Riistan haju tulvi nenääni, nyrpistin nenääni kun haistoin myskin hajun. Hyi, olisi pitänyt ottaa toinen piilo. Kuulin lähestyviä käpälän askelia, ja puhetta. Kuulin Nuppujuovan ja Toivepennun äänen. Missä vaiheessa veljeni liittyi leikkiin? No ainakin on hauskempaa! Yritin pysyä mahdollisimman hyvin piilossa. Vetäydyin kasan taakse, mutta se oli virhe. Kuulin käpälien töminän maata vasten. "Pyörrepentu!" Toivepentu ulvaisi. Hivuttauduin saaliiden takaa esille. "Miten löysit minut?" kysyin ja katsoin vuorotellen Nuppujuovaa ja veljeäni. "Sinä liikahdit", Nuppijuova vastasi. Nyökkäsin ja katsoin Toivepentua. "Nyt sinä etsit meidät!" sanoin iloisesti Toivepennulle. Toivepentu nyökkäsi. Hän meni leirin reunaan ja kääntyi ympäri laskeakseen. Juoksin pentutarhaan. Emoni oli Lumikkoviiksen kanssa vaihtamassa kieliä. Suuntasin Mäntyviiksen luo. "Piiloudun taaksesi, eihän haittaa?" kysyin ennen kuin piilouduin. "Ei haittaa, piiloudu vain", Mäntyviiksi vastasi lempeästi. Kävelin naaraan taakse, hän tuoksui hyvältä. Painauduin kiinni seinään. Toivottavasti Toivepentu ei löydä minua ensin, se ei olisi kivaa. Nyt kun olin piilossa, minulla oli mukavasti aikaa mietiskellä asioita. Halusin kovasti jo päästä oppilaaksi, silloin sai tehdä kaikkea siistiä. Se olisi kivaa. Huokaisin syvään, ja painauduin matalaksi. Toivepentu ei saa löytää minua ensin, hänen pitää löytää ensin Nuppujuova. En halua etsiä näin monta kertaa peräkkäin.

//Nuppu?

Istuskelin metsässä raittiin viherlehden tuulen riepoteltavana. Maistelin ilmaa. Viherlehden hajuja tulvi aistieni täydeltä. Olin alunperin tullut saalistamaan mutta nyt istuin paikassa, jossa olin rakastanut käydä yhdessä Höyhentassun kanssa. Nyt, kun hän oli poissa minulla ei ollut seikkailutoveria. Ihastus naaraaseen oli haipunut ja kaiho oli korvannut sen täysin. Olisin halunnut tutkia reviirimme saloja yhdessä vilkaan oppilaan kanssa, joka huomasi pienimmänkin muutoksen ympäristössä. Katselin kaunista luontoa. Metsä oli lempi paikkani kaikista mahdollisista maailman kolkista. Siellä tunsin oloni itsevarmaksi, mukavaksi ja ennen kaikkea turvalliseksi. Puut ylläni suojasivat minua sateelta ja aluskasvillisuus piti minut suojassa maassa olevilta vihollisilta. Puun juuret tarjosivat suojaa monille pikkueläimille, joita voisin vaania ja jäniksiä kulki vähän väliä metsikössä. Viherlehden alusta pidin valtavasti, koska kaikki oli niin kaunista. Joskus toivoin, että olisin itse joutunut hirviön kaappaamaksi ja kuljettamaksi tuntemattomaan jotta Höyhentassu olisi säästynyt kärsimykseltä. Missäköhän hän on nyt? Onko hän edes elossa? Onko hän löytänyt, jonkun itseään klaaniksi kutsuvan joukkion kaukaa metsien ja vuorten takaa? Vai onko hän vain etsimässä tietään takaisin? Toivoin oppilaan olevan matkalla takaisin mutten voinut tietää missä hän oli tai mitä hän teki. En edes tiennyt oliko hän elossa tai välittikö hän enää klaanistaan - välittikö hän enää minusta? Halusin uskoa, että naaras olisi elossa ja matkalla takaisin mutta mistä minä sen voisin tietää - olin pelkkä soturi muiden joukossa en parantaja, joka pystyi keskustelemaan Synkän Metsän kanssa. Nostin kankean takapuoleni maasta ja raahauduin kohti leiriä. Sitten tajusin, etten ollut saalistanut mitään joten aloin etsiä riistaa. Haistelin ilmaa ja jäljitin oravan. Etsin sen käpäliini ja tapoin sen sulavasti ja nopeasti. Orava oli vanha ja pulska joten siitä ei ollut kovin vastusta. Tassutin nyt kohti leiriä suussani se samainen orava - veisin sen Orvokkisydämelle. Hän varmasti ilahtuu siitä. Työnnyin piikkiherne tunnelista sisään ja nyökkäsin vahdissa olevalle Pikiturkille kunnioittavasti. Tassutin suoraan pentutarhalle ja suuaukosta sisään. Orvokkisydän kehräsi nähdessään minut. Vein oravan suoraan naaraalle. “Oletko syönyt tänään?” kysyin ja pudotin saaliin naaraalle.
//Orvokki?

Tunsin Huomenkyyhkyn ujuttavan käpälänsä vatsani alle ja nostavan minua hieman ylöspäin.
"Peruuta, peruuta! Pääset pois", naaraan ääni kuului jostain takaani. Puhalsin vielä viimeisen kerran ilmaa ulos keuhkoistani, ennen kuin aloin varovasti peruuttaa taaksepäin.
Turkkini ja viikseni hipoivat kolon ahtaita seinämiä, mutta pian huomasin paineen alkavan hellittää hieman, kun raikas tuulahdus pääsi pörröttämään turkkiani. Pian olinkin jo ulkona kolosta, karvat pörhössä ja sydän edelleen pamppaillen lujempaa kuin sen olisi tarvinnut.
"Oletko kunnossa?" Huomenkyyhkyn huolestuneet kasvot ilmestyivät jostakin eteeni. Katsoin häntä hetken hieman shokissa, kunnes purskahdin itkuun ja painauduin soturinaaraan jalkaan kiinni.
"Ei hätää enää, pääsit pois", naaras maukui tyynnyttelevästi ja silitti käpälällään selkääni.
"Pyräkkäpentu!"
En lakannut nyyhkyttämästä silloinkaan, kun kuulin Pimentovarjon kiukustuneen naukaisun kajahtavan pentutarhan luota. Pidin pääni painettuna Huomenkyyhkyn jalkaan, kun musta naaras marssi luoksemme vihaisena. Hänen vihansa laantui kuitenkin äkkiä, kun hän näki minun itkevän.
"Mitä tapahtui?" kuningatar tiedusteli, ja hänen äänensä oli huolesta kireä.
Kuuntelin, miten Huomenkyyhky selitti minun seuranneen sisiliskoa kivenkoloon ja jääneen jumiin sinne. Pimentovarjon kulmat olivat yhä kurtussa, mutta hän ei näyttänyt enää vihaiselta.
"Minähän olen sanonut sinulle, että sinun pitää jättää rauhaan ne liskot", Pimentovarjo sanoi toruvasti, kun uskalsin kohdata hänen katseensa. Niiskaisin nenääni ja nyökkäsin, edelleen lähellä pillahtaa uudelleen itkuun.
"Mennään takaisin pentutarhalle", emo huokaisi sitten ja venytti häntänsä hellästi ympärilleni. Vastentahtoisesti nousin ylös ja lähdin laahustamaan naaraan perässä. Sitä ennen käännyin kuitenkin vielä katsomaan Huomenkyyhkyä ja naukumaan:
"Jos se sisilisko vielä palaa, niin kerro minulle."

Aikaa kului, ja viherlehti oli hitaasti saapunut metsään. Nökötin pentutarhan oviaukolla töllöttämässä aukiolle, jonka kivipohja kiilteli sen päälle pisaroivasta vedestä. Sadepilvet olivat maalanneet taivaan sudenharmaaksi ja viskoivat vettä maahan.
Korvantaustaani kutitti ja kurkotin rapsuttamaan sitä takajalallani. Oli niin tylsää, kun ulos ei voinut mennä. Pentutarha alkoi käydä ahtaaksi meille pennuille, jotka olimme kasvaneet parin viime kuun aikana huomattavassa määrin - jopa minä, vaikka en vieläkään yltänyt samalle tasolle korkeuskasvussa sisarusteni kanssa.

//Pentutarhalla olijat voi jatkaa halutessaan

Viherlehden alku oli saapunut luoksemme. Tuuli värisytti viiksikarvoja, ja se tuntui turkilla lämpimämmältä aikoihin, kun viiletin rauhallista tahtia havumetsän siimeksessä. Aurinko loi kirkkaita säteitään puiden oksien välistä, ja ne pääsivät lämmittämään tummaa turkkiani. Viherlehden alku oli oikeastaan ainoa siedettävä aika itse viherlehdessä. Kun sattui omistamaan hyvin paksun turkin, se osasi olla erityisen tukala helteillä. Oikeastaan siihen ei edes tarvinnut varsinaista hellettä. Turkkini takia nautin enemmän kylmimmistä vuodenajoista, mutta lehtikadon vaikeuden ja sen aiheuttamien menetysten vuoksi, en voinut sanoa suoraan nauttivani siitä. Ainakin kohoava lämpötila tarkoitti sitä, että Kuolonklaanin reviirillä vilisti entistä enemmän saalista napattavaksi. Seisahduin isokokoisen kiven juurelle, joka oli vuorautunut kauttaaltaan vihertävällä sammaleella. Sammal oli vielä aamukasteen takia kosteaa, jonka takia ohitin kiven liu’uttaen kylkeäni sitä vasten. Lähtiessäni uudestaan kevyesti ravaamaan eteenpäin tuuli tuntui aiempaa viileämmältä kyljissäni. Lähdin suunnistamaan takaisin leiriin, sillä olin ehtinyt viettämään jo pitkän tovin leirin ulkopuolella. Palasin takaisin suunnilleen samaa reittiä, sillä olin haudannut erään puun juurelle kiinni saamani päästäisen. Se oli ollut jo valmiiksi jollain tasolla hieman vaivainen, joten se oli ollut yllättävän helppo saalis - jopa minulle. Saavuttuani kuusen juurelle aloin kaivamaan maata, ja nappasin päästäisen hampaideni väliin. Lähdin juoksemaan kohti leiriä. Huomasin jonkin ajan kuluttua takanani partion, joka oli jo saavuttamassa minua. Heillä oli huomattavasti nopeampi vauhti. Hämypilvi vaikutti olevan partion johdossa, hänen takanaan pysyttelivät Raparperipistos ja Sinilintu viimeisenä. Sinilintu oli Sähkötuhon sisarus ja hyvin kummallinen sellainen. En ollut ikinä ymmärtänyt tämän turhia harrastuksia, jotka vain veivät aikaa päivästä muilta hyödyllisiltä asioilta. Ei minulla mitään pahaa sanottavaa valkeasta naaraasta ollut, sillä kaikesta huolimatta uskoin Sähkötuhon välittävän hänestä. Sen tähden en voinut itsekään täysin tuomita toista, vaikka hän aika kajahtaneelta aika ajoin vaikuttikin. Hämypilvi lausui pikaisen tervehdyksen kiiruhtaessaan ohitseni, mutta Raparperipistos hiljensi vauhtiaan täsmäämään omaani.
“Olet näköjään saanut jotain kiinni”, mustaoranssi naaras sanoi aavistuksen huvittuneen oloisena. Hymähdin vastaukseksi.
“Missä kävitte?” kysyin mumisten hampaiden ja saaliini välistä. En ollut ihan varma, mihin tämä rajapartio oli määrätty. Raparperipistos työntyi ensimmäisenä piikkihernetunneliin.
“Eloklaanin rajalla”, soturi sanoi ja etsi katseellaan jotakuta leirin hulinasta. Nyökkäsin toiselle pikaisesti jättäen tämän puuhaamaan omiaan. Tuskinpa minulla riittäisi tänään energiaa edes hänelle. Itse suuntasin tuoresaaliskasalle tiputtaen tuoreen päästäisen kasan päällimmäiseksi ja kaivaen alta hieman vanhemman hiiren itselleni. Saakoot joku toinen herkkupalan päästäisestäni. Hiiren kanssa astelin syrjemmälle leiriaukiolta, jotta saisin aterioida rauhassa. Viihdyin parhaiten omassa seurassani, kun ei tarvinnut käyttää aikaa turhanpäiväiseen kuulumisten vaihtoon, mitä näköjään monikin kissa klaanissa harrasti. Kuka jaksoi kuunnella toisen päivän menoja ellei ollut oikeasti tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa? Ei kiitos sellaiselle. Aloin pohtiessani nakertaa hiirestä paloja suurempaan nälkään. Ei yksi hiiri kauheasti täyttäisi vatsaa, mutta ainakin se pitäisi vähän aikaa nälän loitolla. Minun kokoinen kissa vaati yleensä paljon enemmän energiaa ruuasta. Totta puhuen päiväni olivat alkaneet käydä tylsemmän puoleisiksi. Soturin tehtäviin ei oikein voinut hukuttautua, eikä minulla tällä hetkellä ollut edes oppilasta kaitsettavana. Olisin jopa voinut antaa nyt jo puolikkaaksi kalutun hiiren sille, joka olisi raahannut keskeneräisen oppilaankloppini, Järkäletassun, takaisin koulutettavaksi. No, ehkei tilanne nyt ihan siinä pisteessä ollut. Jotain minä kuitenkin kaipasin, ja uskoin vastauksen löytyvän uudesta oppilaasta. Josko Punatähti jo pian loisi minulle sen mahdollisuuden.

Tassutin leiriin mestarini perässä. "Jaksatko?" Kalmakuu kysyi ja laski saaliinsa. "Jaksan." vastasin. Olin nälkäinen. Raahasin päästäisen tuoresaaliskasaan. "Saanko ottaa saaliin?" kysyin Kalmakuulta. "Saat, mutta tänään on sinun vuorosi siivota klaaninvanhimpien makuusijat ja pesä." Kalmakuu vastasi. "Minun vuoroni?" minun teki mieli kysyä. Kalmakuu ei ollut kertonut oppilasvuoroista. En tiennyt mitä ajatella. Pesän siivoaminen kuulosti suoraan sanoen tylsältä. Haukkasin oravan nopeasti. Tassutin Kalmakuun luokse. "Meneppäs nyt klaaninvanhimpien pesään siivoamaan!" Kalmakuu huudahti. Tuhahdin kyllästyneenä ja nyökkäsin. Juoksin pesälle. Ulkona oli kiusallisen kuuma. Pujahdin viileään pesään. Pesän kylmyys toi minuun raikkaan tunteen. "Vihdoin." kuulin jostain pesän uumenista ärähdyksen. Mulkaisin vihaisesti. Muistin vasta silloin että klaaninvanhimmille piti olla kunnioittava. Painoin pääni alas ja olin hiljaa. Nappasin sammalvuoteesta kiinni ja vein sen ulos leiristä. Olin saanut Kalmakuulta luvan käydä sammalpaikalla. Vein kaikki sammalet ulos. Tassutin sammalpaikalle. Oli tylsää tehdä sitä yksin. Kun Nuppujuova oli vielä oppilas, me juttelimme ja se tuntui suorastaan siedettävältä. Nyt tämä oli tylsää ja ankeaa työtä. Kuulin puiden välistä naurua ja taistelun ääniä. Vilkaisin. Harjoitusaukio oli sammalpaikan lähellä. Huomasin muiden oppilaiden olevan taisteluharjoituksissa. Tuhahdin kateellisena. Muut saivat taistella, mutta minun piti raataa tyhmien sammalien kanssa!

"No, mitä sinä siinä vielä tapitat? Hopi hopi, minulla on nälkä! Etkö haluakaan nähdä sitä maailman siisteintä juttua?" Kaamospentu hoputti. En pitänyt siitä, että minua määräiltiin mutta päätin antaa periksi ja kipaista kohti tuoresaaliskasaa. Kävelin sen luo leirin poikki. Hain kasasta Kaamospennun ohjeiden mukaan myyrän ja toivoin sen kelpaavan. Hän oli sanonut haluavansa jotain muuta kuin matelian, linnun tai hiiren joten uskoin myyrän kelpaavan hyvin. Työnnyin sisään pentutarhaan ja näin ensimmäisenä emoni hieman pettyneen katseen. Hän ei olisi halunnut pentunsa alistuvan toisen pennun tahtoon niin herkästi kuin olin tehnyt. "Hmh, kaipa tämä kelpaa, vaikka olisin odottanut hieman nopeampaa toimintaa. Tässähän ehdin jo melkein kuolla nälkään! Tajuatko että minä en halua kuolla? Emoni nylkisi sinut kyllä heti, perheesi ei mahda minun omalleni mitään. Ensi kertaa varten sinun on opeteltava nopeammaksi", Kaamospentu sätti minua ja varsinkin minun perheeni mollaaminen sattui sisimpääni. Tiputin myyrän kollipennun eteen ja astuin taaksepäin. Vilkasin käpäliini nolostuneena. Mieleni teki raivota tuolle Kaamospennulle, mutta en tehnyt sitä, koska hänestä voisi olla hyötyä ystävänä myöhemmin. Pidin suuni supussa, kunnes Kaamospentu oli saanut syötyä.

Voimme me nyt leikkiä." vastasin. Tuntui mukavalta saada pentu iloiseksi. "Jee!" Pyörrepentu huudahti ja hyppi ympäriinsä. Tökkäsin Pyörrepentua kiusoittelevasti. "No, mitäs meidän piti leikkiä?" kysyin. "Piiloutumista!" Pyörrepentu huusi. "S-selvä." naukaisin. "Kuka etsii ensimmäisenä?" Pyörrepentu kysyi. "Minä voin." vastasin. "Jee!" Pyörrepentu naukaisi ja rynnisti leirin poikki. Tassutin aukion reunaan. Suljin silmäni. Hetken päästä huiskaisin hännälläni merkiksi etsijän tulevan. Leirissä oli hiljaista. Kuului vain klaaninvanhimpien jutustelua ja oppilaiden ääniä. Ei kuulunut pentujen ääniä. Tassutin pentutarhaan. Se oli tyhjä. Menin Pyörrepennun vuoteen luo. Pengoin sitä, mutta en huomannut kissoja. Kissojen hajua ei tuntunut tuoreena. Tutkin seuraavaksi pesän takaa. Siellä ei ollut ketään. "He ovatkin löytäneet hyvät piilot." ajattelin. Tassutin kohti soturien pesää. Sieltä kuului tukahtunut mrrau-naurahdus. Tassutin sisään. Katselin vuoteita. Niissä ei näkynyt ketään. Menin pesän päähän. Vuoteeni oli viimeinen pesästä. Kurkistin siihen. Huomasin pienen hännän sojottavan vuoteesta. Kosketin häntää kevyesti. "Kuka sinä olet?" kysyin. Pentu loikkasi esiin ja pudisti sammalhiput päästään. "Olen Toivepentu!" pentu naukaisi. "Oletko Pyörrepennun veli?" kysyin. "Joo." Toivepentu nuolaisi rintaansa. "No, etsitäänpäs sitten Pyörrepentu!" huudahdin. Toivepentu nyökkäsi. Tassutimme pesästä ulos. Katselin leiriä. Huomasin tuoresaaliskasalla liikettä. "Mennäänkö tuoresaaliskasalle?" kysyin. "Onko sinulla nälkä?" Toivepentu kysyi. "Ei, vaan että olisiko eräs tietty pentu siellä?" kysyin. "Joo!" Toivepentu rynnisti kasalle. Tulin perässä. "Pyörrepentu!" Toivepentu ulvaisi.

"Toive tai Pyörre?"

Olin innoissani. Saalistaminen oli ihan parasta! Haistelin ilmaa. Hymyilin iloisena. "Haistatko?" Kalmakuu kuiskasi minulle. "Haistan." vastasin. "Tunnistatko hajun?" Kalmakuu testasi minua. "En..." aloitin nolona. Mietin kovasti mikä se voisi olla. Ei hiiri, ei orava, ei lintu. "Onko tämä.. olisiko päästäinen?" kysyin. "Aivan oikein!" Kalmakuu kehui. Huokaisin tyytyväisenä. Onneksi muistin sen. "Me nappaamme sen." Kalmakuu naukaisi reippaasti. Nyökkäsin ja suljin suuni. "Hiivi hitaasti tuonne." Kalmakuu opasti minua. Hän viittasi hännällään kohti pientä pensasta jossa oli vain kuivuneita lehtiä. "Ole matalana, ja pidä häntäsi alhaalla." "Ja muista olla hiljaa ja varovaisesti." Nyökkäsin hieman peloissani. Muistettavaa oli paljon. "Lähelle maata.." kuiskasin. "Häntä alas.." "Ja näin!" ajattelin. "Ei tämä olekaan niin vaikeaa!" Hiivin hiljaa pensaalle. Näin päästäisen leikkivän puun juurissa jotain. Huomasin sen vieressä muita pieniä päästäisiä. "Onko se emo?" ajattelin. Tuhahdin närkästyneenä. Emo tai ei, klaani halusi ruokaa. Ja nuo pikkupäästäiset sopivat hyvin pennuille. Hiivin lähemmäs. Päästin kovan murahduksen. Pienet päästäiset vikisivät ja juoksivat ympäri puuta. Löin isointa päästäistä kurkkuun. Se valahti veltoksi. Muut päästäiset ryntäsivät puunkoloon. Ryntäsin päästäisten perään. En mahtunut puunkoloon. Tuhahdin vihaisena. Saalis jäi saamatta. Nappasin päästäisen ja kannoin sen Kalmakuun luokse. Olin nolona. "Anteeksi." naukaisin. "Mitäs anteeksipyydettävää sinulla on?" Kalmakuu kysyi. "En saanut niitä pieniä päästäisiä." naukaisin nolona ja katselin käpäliini. "Vaikka ne olivat pieniä!" naurahdin, mutta minusta tuntui surkealta. Kalmakuu katseli minua hetken. Sitten hän käänsi minulle selkänsä. Sydämeni tykytti yhä lujemmin. Oliko Kalmakuu vihastunut minulle? Päätin odottaa Kalmakuun vastausta. "Mitä se haittaa vaikka et saanut niitä?" Kalmakuu kysyi. "Luulin että olet vihainen?" kysyin varovasti. "En ole!" "Miksi pitäisi olla?" Kalmakuu huusi. "Kuule Loisketassu." "Sinä vaadit liikoja itseltäsi." "Vaadinko?" kysyin. "Vaadit." Kalmakuu sanoi painokkaasti. "Sinä olet vasta ensimmäisellä saalistuksellasi." "Miten voit luulla, että tiedät jo kaiken?" Kalmakuu sanat toivat minuun lämpöä.

Katselin kun Nuppujuova katosi sotureiden pesään Varjokarvan kanssa. Huokaisin raskaasti, meillä oli ollut niin kiva päivä. Voimme varmasti leikkiä huomenna, onneksi. Katsahdin taivaalle, se oli jo aika hämärä. Emo ei tykkää jos olen pimeän aikaan ulkona. Kipitin nopeasti pentutarhaan, emo makoili vuoteellaan, niin kuin yleensäkin. Hän katsahti minua rakastavainen katse silmissään. "Miten päivä on mennyt rakas?" Emo kysyi ja nuolaisi päälakeani. Kävelin emon viereen makaamaan ja haukottelin. "Hyvin, ystävystyin Nuppujuovan kanssa, hän on tosi mukava ja leikki kanssani", sanoin väsyneesti haukotellen. "Sinulla on varmasti jo nälkä, söitkö mitään?" Emo kysyi hiukan huolestuneena. "Kyllä minä söin, söin riistaa", sanoin ja otin mukavan asennon. Emo nuolaisi poskeani ja hymyili. "Nyt on aika käydä nukkumaan, nähdään aamulla", emo sanoi ja käänsi hiukan kylkeä. Suljin silmäni, ja pian tuhisin unissani tyytyväisesti.

Aamu valkeni ja aurinko oli nousemassa, raotin väsyneesti silmiäni. Veljeni nukkui vielä, mutta emo oli hereillä. "Nukuitko hyvin rakas?" Emo kysyi lempeästi. Nyökkäsin hiljaa, nukuin mainiosti. "Suin sinut vielä, sitten haet minulle aamupalaa. Tänään otat aamupalaksi maitoa, ei tee hyvää nuorille pennuille syödä koko ajan riistaa", emo selitti ja nousi varovasti istumaan, ettei Toivepentu herää. Emo veti minut lähelle, ja nuoli turkkiani pitkin vedoin. Katselin närkästyneenä ulos. En tykännyt kun emo pesi, olin aina niin märkä pesun jälkeen. Emo sai suittua minut, ja tunsin oloni märäksi. Ravistelin turkkiani ja kipitin nopeasti pois emon ulottuvilta. "Haen nyt ruokasi", sanoin ja kävelin ulos. Ilma oli lämmin, näin ilokseni Nuppujuovan kävelevän aukiolla. Juoksin hänen vierelleen iloisesti. "Nuppujuova, voisimmeko pelata piiloutumista?" Kysyin innoissani. "Anteeksi, emme nyt voi", Nuppujuova vastasi harmikseni. "Minun täytyy mennä metsästämään", hän jatkoi. "Ai, no leikitään sen jälkeen", sanoin hiukan apeasti. Nuppujuova nyökkäsi ja käveli partion luokse. Katselin apeasti, kun naaras käveli ulos leiristä, muiden kanssa. Muistin silloin, että piti hakea emolle riistaa. Juoksin tuoresaalis kasan luo, ja valikoin saaliita. Valitsin lihavan hiiren, se oli painava. Raahasin hiirtä pentutarhalle, ja vein sen emolle. "Tässä", sanoin emolle kun sain saaliin emon eteen. Hän katseli minua ylpeästi. "Nyt sinäkin voit syödä", emo sanoi ja otti mukavan asennon. Join emon maitoa tyytyväisesti, olin jo niin vanha, että minun ei tarvinnut juoda sitä enää huomenna. Sain syötyä, ja istahdin aloilleni. Minulla oli tylsää, kun Nuppujuova ei ollut kanssani leikkimässä. Toivoin että naaras tulisi pian metsältä. Kävelin ulos ja katselin ympärilleni. Muistin, että piilotin sammalpallon pentutarhan taakse. Kipitin pesän taakse, ja näin pallon. Hihkuin iloisesti ja nappasin pallon. Heitin sen ilmaan ja löin sitä tassuillani. Jahtasin palloa ympäri leiriä, minusta tämä pallon jahtaaminen ja vaaniminen oli hyvää ajanvietettä. Pysähdyin kun kuulin käpälän askelia leirin ulkopuolelta. Partio palaa! Käännähdin ympäri, ja näin kissa joukon kävelevän leiriin. He kävivät tiputtamassa saaliinsa muiden saaliiden joukkoon. Näin Nuppujuovan ja juoksin naaraan luo. "Nuppujuova! Voidaanko nyt leikkiä!" Huudahdin iloisesti ja hypin ylös ja alas.

// Nuppu?

Lumikkoviiksi: 6kp -

Loisketassu: 13kp -

Orvokkisydän: 20kp! -

Pimentovarjo: 9kp -

Huomenkyyhky: 23kp! -

Kaamospentu: 26kp! -

Toivepentu: 21kp! -

Harakkanauru: 5kp -

Nuppujuova: 32kp! -

Varissulka: 12kp -

Pyörrepentu: 30kp! -

Pyräkkäpentu: 19kp - Pisteet oppilaaksi kasassa.

Myrskypentu: 27kp! - Pisteet oppilaaksi kasassa.

Aaltosalama: 7kp -

Tuimakatse: 9kp -

Kylmäliekki: 20kp! -

Huomenkyyhkystä Pyräkkäpentu vaikutti varsin mukavalta ja hauskalta tapaukselta. Kollin sisilisko-innostus oli ainakin erilainen ja mielenkiintoinen, jos Huomenkyyhkyltä kysyttäisiin. Ehkä toinen ei ainakaan olisi jalveksuva hänen orava ja linnunpoikas huolta kohtaan. Ne olivat vain niin kiehtovia! Kun Huomenkyyhky kysyi söikö Pyräkkäpentu sisiliskoja, hän sai välittömästi kielteisen ja tomeran vastauksen.
"Minä tutkin niitä, koska ne ovat niin kiehtovia. Eivät kaikki eläimet pysty pudottamaan häntäänsä ja sen jälkeen pakenemaan paikalta salamannopeasti. Luulisi, että hännän irtoaminen sattuisi vietävästi!" Pyräkkäpentu miukaisi ja Huomenkyyhky nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
"Niin voisi kyllä luulla, minä en ainakaan voisi irrottaa häntääni! Mitä luulet, kasvaakohan se häntä takaisin?" naaraskissa myötäisi ja esitti vielä oman pohtivan kysymyksensä. Pennun kasvoille levisi pieni hymy, joka tarttui myös naarassoturiin ja pian soturitar hymyili aurinkoisesti pikkuiselle. Pyräkkäpentu oli niin suloinen! Pian luikeromainen otus kiinnitti Huomenkyyhkyn huomion, oliko tuo nyt sellainen sisilisko? Kollipentu haluaisi varmasti nähdä sen!
"Hei katso!" Huomenkyyhky henkäisi ja osoitti otusta Pyräkkäpennun edessä.
"Eikös tuo ole yksi sellainen sisilisko? Sillä on ainakin häntä tallella", naaras naukaisi ja katsahti pentuun. Pentu kiepsahti ympäri nopeasti ja ehti juuri nähdä otuksen vilahtavan kivien joukkoon. Huomenkyyhky otti askeleen taaemmas hämmentyneenä, kun pienikokoinen pentu syöksyi sen perään. Naaras naurahti hyväntahtoisesti, toinen taisi todella pitää sisiliskoista! Huoli heräsi naaraan sisällä, mahtuisiko toinen kivien väliin. Eihän Pyräkkäpentu vain jäisi jumiin? Kun Pyräkkäpentu ei tullut takaisin maanpinnalle, naaras huolestui todella.
"Pyräkkäpentu!" Huomenkyyhky huudahti ja asteli lähemmäs. Hän kurkisteli kivikasaan ja siirteli muutamaa kiveä käpälällään.
"Pyräkkäpentu!" naaras huusi uudestaan ja yritti saada pennun huomion itseensä. Toinen olisi taatusti paniikissa, Huomenkyyhky ainakin olisi!
"Pyräkkäpentu, kuuntele! Vedä syvään henkeä ja laske hitaasti kolmeen! Sen jälkeen puhalla ilma ulos ja toista sama uudelleen!" naaraskissa ohjeisti pentua ja mietti sitten itse mitä hän tekisi. Huomenkyyhky ei ollut parhaillaan tälläisissä tilanteissa, vaikka ratkaisukeskeinen olikin. Mutta kun oli kyseessä pentu, hänen kaikki aistit tuntuivat terästyvän ja Huomenkyyhkyn auttamishalu heräsi entistä vahvempana. Hänen helpotukseen pian kuului surkea vinkaisu, joka kertoi pennun olevan jumissa.
"Ei hätää, minä autan sinua! Hengittele sinä vain rauhaksesi, ei ole mitään hätää tai syytä paniikkiin. Paniikkiin meneminen voi pahentaa tilannettasi. Ajattele vaikka sisiliskoja, niin pysyt rauhallisena" Huomenkyyhky naukaisi ja luimisti korviaan. Jos Pimentovarjo ilmestyisi nyt paikalle, hän saisi takuulla korvilleen. Hetken mietittyään Huomenkyyhky päätti siirtää kiviä. Leirin pohja oli harmikseen kivistä, joten kaivaminenkaan ei ollut vaihtoehto. Huomenkyyhky siirteli kiviä huolestuneena, Pyräkkäpentu olisi saatava mahdollisimman pian ulos kivikosta! Naaras siirsi muutamat kivet syrjään ja pian kolonen oli jo suurempi. Huomenkyyhky änkesi päänsä siihen ja pimeys valtasi välittömästi hänen näkökenttänsä. Naaras varmisti, että ei ollut itse jumissa. Pienestä koosta todella oli tässä tilanteessa hyötyä! Naaras peruutti pois kolosta, hän uskoi tietävänsä nyt missä kohtaa Pyräkkäpentu on. Huomenkyyhky mietti hetken ja sohi koloa käpälällään. Hän osui johonkin pehmeään ja silitti Pyräkkäpentua muutaman kerran rauhoittavasti. Hän laittoi käpälänsä pennun alle ja nosti toista hieman.
"Peruuta, peruuta. Pääset pois", Huomenkyyhky naukaisi.

//Pyräkkä?

Kylmäliekki tassutteli emonsa Ruusutuikkeen rinnalla Lehtikuusilaaksossa. Kollikissa nautti auringon lämmöstä ja vilkuili välillä emonsa suuntaan, hymy huulillaan. Kylmäliekki oli hyvin läheinen emonsa kanssa ja piti naaraan seurasta kovasti. Välillä kollista tuntui, että Ruusutuike oli ainoa kissa, jonka seurassa hän pystyi todella olemaan oma itsensä. Viime aikoina he olivat kuitenkin hieman etääntyneet ja Kylmäliekillä olikin toiselle paljon vuodatettavaa. Hän ei edes tiennyt mistä aloittaisi tai olisiko kollin emolla jotain kerrottavaa itselläkin.
"Mukava kun pyysit emosi ulkoilemaan. Mitä sinulle kuuluu, Kylmäliekki rakas?" Ruusutuike naukaisi lämpimällä äänellä ja sai savunharmaan kissan mietteliääksi. Hänelle kuului niin paljoa, että aloittaminen tuntui hankalalta. Kollin päässä pyöri Huomenkyyhkyn ja hänen välit. Kolli toisaalta piti Huomenkyyhkystä, naaras oli ihan mukava, mutta... Naaras oli erakko eikä täten hyväksyttävää seuraa. Kylmäliekki oli onnistunut riitautumaan naaraan kanssa viime kerralla ja pelkäsi toisaalta toisen tapaamista. Huomenkyyhky kun oli niin vahvaluontoinen tapaus, että ei tosikaan. Jääviillon kanssa Kylmäliekki taas koki lähentyneensä ja oli siitä iloinen. Perhe tuli kaiken edelle, eikö? Ainakin kollin päässä perheellä oli etulyöntiasema, vaikka hänestä ei miksikään perheensä suojelijaksi olisikaan. Korkeintaan soturi käskisi heitä juoksemaan kanssansa pakoon.
"Onko kaikki hyvin, Kylmäliekki?" sinisilmäinen naaras kysyi hieman huolestuneena, kun Kylmäliekki oli uppoutunut täysin mietteisiinsä. Kylmäliekki hätkähti ja nosti päätään. Osa Ruusutuikkeen sanoista oli mennyt savunharmaan kissan korvien ohi, mutta hän sai jäsenneltyä irtonaiset sanat päässänsä yhteen ja ymmärsi toisen kysyneen hiljaisuudesta. Vaivaantunut hymy nousi Kylmäliekin kasvoille.
"Anteeksi, minä vain mietin mitä minulle todellisuudessa kuuluu. Tarkoituksenani ei ollut huolestuttaa sinua. Minä ja Jääviilto olemme lähentyneet, hän on oikeasti todella huolehtiva ja lämminhenkinen kissa. Hävettää että minä en ole aiemmin tajunnut kuinka hieno ja ylempiarvoinen hän on, olen saanut Jääviillolta kullanarvoisia vinkkejä", Kylmäliekki kertoi aidosti hymyillen ja toivoi Jääviillon ajattelevan hänestä yhtä lämpimällä tavalla.
"Jääviilto haluaa vain perheellemme ja suvullemme parasta, sen takia hän välillä käyttäytyy miten käyttäytyy. Uskon että hän on pohjimmiltaan oikeasti kuvailuni kaltainen, kultainen ja hyvä kissa. Eihän kukaan oikeasti voi olla paha? Minä en ainakaan usko siihen", Kylmäliekki jatkoi kertomustaan velikullastaan. Haluaisikohan punaruskea kolli lähteä joskus saalistusretkelle yhdessä tai jakaa jotain? Huomenkyyhky ainakin piti saaliiden jakamisesta. Naaras oli joskus sanonut, että hyvä saalis maistui aina paremmalta hyvässä seurassa.. Ruusutuikkeen kasvoilla oli aluksi hieman huolestunut ilme, joka vaihtui lähes välittömästi iloiseen hymyyn.
"Mukava kuulla, että olette lähentyneet! Jääviilto nyt on.. Jääviilto, mutta olen iloinen sinun puolestasi. Onko sinulle tapahtunut mitään muuta?" Ruusutuike naukaisi iloisesti ja laski häntänsä poikansa lavoille. Kylmäliekki huokaisi epävarmasti ja nyökkäsi sitten lopulta.

Kylmäliekin leuka vapisi ja ääni värisi, kun hän jatkoi:
"Huomenkyyhky roikkuu koko ajan kimpussani. Jääviilto a-antoi minulle pientä opetusta, kuinka minun pitäisi päästä siitä eroon, mutta en ole tarpeeksi rohkea. Hän on mu-mukava, mutta erakko, joten.."
Kylmäliekki huokaisi helpotuksesta, kun oli saanut kerrottua tästä emolleen. Hän oli edelleen epävarma naaraan suhteen ja pahan puhuminen selän takana tuntui ilkeältä. Sitä hän ei halunnut olla!
"Erakoista on vain vaivaa", Ruusutuike mutisi ja katsahti sitten savunharmaaseen kolliin.
"Jos hän vielä vaivaa sinua, niin etsi vain minut tassuihisi. Annan kyllä tuollaisen heitukan kuulla kunniansa!" Ruusutuike jatkoi rauhallisesti ja silitteli Kylmäliekkiä hännällään. Kylmäliekki hymyili helpottuneesti.
"Kiitos emo, mutta Jääviilto sanoi, että minun olisi pärjättävä omillani", Kylmäliekki naukaisi ja jätti mainitsematta millaisilla sanoilla kolli oli asian ilmaissut. Huoli tuntui karisevan osittain kollin lavoilta, kun hän oli saanut kerrottua pahimman emolleen.
"Jääviilto nyt höpisee välillä mitä höpisee, ei sinun kannata aivan kaikkea kuunnella mitä hän sanoo. Perheeseen saa ja pitääkin tukeutua, sitä varten me täällä ollaan! Jos sinä vain haluat, minä kyllä autan sinua sen erakon kuvotuksen kanssa", Ruusutuike tarjoutui lempeästi ja Kylmäliekki vain nyökkäsi nopeasti. Hän ei halunnut sanoa, että piti kyllä kaikkea Jääviillon sanomaa oikeana, mutta myös Ruusutuikkeen sanoissa oli perää. Voisiko Jääviilto olla väärässä? Äh, mahdotonta! Silloin olisi kyllä koko metsä aivan sekaisin. Kylmäliekki hymähti emolleen ja he jatkoivat matkaa kohti leiriin hetken hiljaisuuden vallitessa. Sen aikana Kylmäliekki sai aikaa ajatella ja vain kuunnella luonnon kauniita ääniä. Muutama lintu visersi läheisessä puussa, Hehkulampi solisi kauniisti ja ruoho tuntui mukavalta käpälien alla. Kylmäliekki todella nautti viherlehdestä, vaikka koko metsä taisi tuntea samanlaisia tunteita viherlehteä kohtaan. Ja kukapa nyt ei tämänlaisesta säästä pitäisi? Aurinko lämmitti kaksikon savunharmaita turkkeja ja Kylmäliekki hymyili autuaana. Voisipa viherlehti olla ainainen, harmi että lehtikato tulisi taas muutamien kuiden päästä.
"Viherlehti on kyllä kissan parasta aikaa", Ruusutuike naukaisi kuin lukien poikansa ajatukset. Kylmäliekki hätkähti, oliko hän ollut niin selkeä hymyjensä ja katseidensa kanssa? Jääviilto oli jälleen kerran ollut oikeassa, hän oli hyvin helposti luettava.
"Minä nautin pienistä iloista, kuten siitä, että tänään saamme nauttia tästä säästä ja lintujen laulusta", Kylmäliekki naukaisi hiljaa ja kumpikaan ei ollut huomannut kuinka reippaasti he olivat tassutelleet Lehtikuusilaaksosta takaisin leiriin.

"Kiitos kun pyysit emosi kävelylle. Muista että kuuntelen aina, jos sinulla on mielen päällä jotain. Älä epäröi pyytää minulta apuasi", Ruusutuike naukaisi pehmeällä äänellä ennen leirin suuaukkoon katoamista.
"Kiitos seurastasi, emo. Nähdään taas, hei hei", savunharmaa kissa naukaisi ja tuntui kerrankin elämässään vapautuneelta. Tunne tulisi vaihtumaan takaisin ikuiseen lukkoon ja verkkoon, kun Jääviilto hiipisi kollin mieleen tai he tapaisivat jälleen. Kylmäliekki nautti tästä rennosta tunteesta, sillä se ei ollut hänelle tuttu. Kylmäliekki vetäisi syvään henkeä ja asteli takaisin leiriin. Ilma oli leirin ulkopuolella hänestä paljon raikkaampaa ja tuntui keuhkoissa hyvältä. Kylmäliekki pälyili ympärilleen hermostuneena Huomenkyyhkyn varalta, mutta valkokirjokilpikonnakuvioista naarasta ei onneksi näkynyt missään ja hän saattoi vetäistä henkeä huojentuneena. Ehkä naaras oli tajunnut jättää hänet rauhaan? Kylmäliekki istahti aukion laitamille katselemaan olisiko jossain hänelle seuraa tai tekemistä. Tai tarvitsisiko joku partio vielä yhden pienen Kylmäliekin jäseneksi?

Kaamospentu riekkui isänsä jaloissa. Kolli oli saanut emoltaan luvan lähteä Turmaloikan mukana aukiolle ja kaiken lisäksi Myrskypentu oli ollut vielä unilla, joten kolli oli saanut lähteä isänsä kanssa aivan kaksin aukiolle. Pentu teki pieniä hyökkäyksiä isänsä käpäliä kohti ja lähti sitten juoksemaan Turmaloikkaa karkuun.
"Et saa minua kiinni, kurja eloklaanilainen!" Kaamospentu kiljaisi ja väisteli Turmaloikkaa, joka löntysteli liioitellun hitaasti.
"Minä olen Kaamostähti ja käsken sinua alistumaan minulle!" Kaamospentu naukaisi ja kääntyi isänsä puoleen.
"Kumarra minulle!" pentu vaati "eloklaanilaiselta" ja virnisti isälleen tyytyväisenä, kun Turmaloikka teki kumartavan eleen pojalleen. Kaamospennun kasvoille levisi tyytyväinen ilme ja hän istahti isänsä eteen. Kollikissan häntä heilui iloisena ja topakkana, hän tunsi tyytyväisyyttä, kun tabbykuvioinen kolli oli totellut häntä. Se tuntui pennusta hyvältä, vallassa olo kiehtoi pentua. Kaamospentu tökkäsi Turmaloikkaa jalkaan, hän halusi jo takaisin pentutarhaan, sillä ei jaksanut enää leikkiä isänsä kanssa.
"Isä, minä haluan jo takaisin pentutarhaan! Aion näyttää kaikille minun uudet taisteluliikkeeni", Kaamospentu maukaisi pontevana ja Turmaloikka hymähti pojalleen, joka oli jo lähtenyt juoksemaan kohti pentutarhan suuaukkoa. Kaamospentu oli päättänyt opetella parhaaksi taistelijaksi ja se hänestä todella tulisi! Pentu jarrutti ennen pesään menoa ja kääntyi vielä Turmaloikan puoleen.
"Heippa isä!" Kaamospentu kiljaisi vielä ja nyrpisti nenäänsä käännyttyään pentutarhan puoleen. Voisipa isä viettää heidän kanssaan aina aikaa! Miksi toisen piti lähteä, mikä muka nyt oli Kaamospentua tärkeämpää? Ei mikään! Pentu tuhahti itsekseen ja tassutteli pentutarhaan. Heti hänen asteltuaan pentutarhaan, Toivepentu tervehti vanhempaa kollipentua. Kaamospentu mittaili toista katseelleen ja kohotti kuonoaan hieman ylimielisenä. Ehkä hän voisi ottaa selvää olisiko Toivepentu millainen kissa.
"Tervehdys", Kaamospentu naukaisi ja tassutteli lähemmäs. Tarpeeksi lähelle päästyään hän pyyhki pölystä hieman likaantuneet käpälänsä pesätoverinsa turkkiin.
"Noin, nyt käpäläni ovat puhtaammat", Kaamospentu kommentoi ja lipaisi huuliaan. Pentu piti aina hyvää huolta turkistaan eikä lainkaan sietänyt sen likaantumista. Se tuntui inhottavalta, olihan hänellä niin nätti turkki!
“Haluatko tehdä jotain yhdessä kanssani?” Toivepentu kysyi Kaamospennulta ja katsahti kollin turkkiin. Kaamospentu virnisti kollille ja nyökkäsi hetken pohtimisensa jälkeen.
"Minä voin näyttää sinulle erään todella siistin asian, jos haet minulle riistaa", kollikissa sanahti ja katsoi Toivepentua odottavana. Toisen olisi paras hakea hänelle syötävää, Kaamospentu alkoi olla nälkäinen!
"Äläkä vain hae mitään matelijan kaltaista, minä en todellakaan koske niihin. Mieleni ei myöskään tee hiirtä tai lintua, tuo minulle jotain muuta", Kaamospentu jatkoi ja suki turkkiaan muutaman kerran hieman kömpelösti. Kaamospentu kohotti kulmaansa, kun Toivepentu ei ollut vielä lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
"No, mitä sinä siinä vielä tapitat? Hopi hopi, minulla on nälkä! Etkö haluakaan nähdä sitä maailman siisteintä juttua?" kollikissa naukaisi jo närkästyneempänä. Hän ei sietänyt sitä, kun muut eivät totelleet häntä. Sitä tapahtui aika usein, sillä Pimentovarjo ei alistunut hänen tahtoonsa ja kollista se tuntui ärsyttävältä, vaikka hän emoaan kunnioittikin.

//Toive?

Huomenkyyhkyksi esittäytyneen kissan poikkeuksellisen hyväksyvä asenne sisilisko-innostustani kohtaan tuntui samaan aikaan hyvältä ja hämmentävältä. Vanhempieni ja sisarusteni mielestä se oli ajanhukkaa, mutta tämä Huomenkyyhky tuntui tajuavan minua. Hän jopa kertoi itsekin huolehtivansa oravista ja linnunpoikasista.
Pudistelin päätäni, kun naaras kysyi, söinkö sisiliskoja. "En tietenkään syö", vastasin tomerasti. "Minä tutkin niitä, koska ne ovat niin kiehtovia. Eivät kaikki eläimet pysty pudottamaan häntäänsä ja sen jälkeen pakenemaan paikalta salamannopeasti. Luulisi, että hännän irtoaminen sattuisi vietävästi!"
Huomenkyyhky nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. "Niin voisi kyllä luulla", hän myötäili.
Tunsin pienen hymyn leviävän naamalleni. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuunnellut juttujani sisiliskoista näin pitkään. Pentuetoverini kyllästyivät yleensä niin nopeasti, etten ehtinyt edes lausetta lopettaa. Isä kyllä yritti kuunnella, mutta en ollut niin tyhmä, ettenkö olisi huomannut hänen ajatustensa olevan jossain muualla silloin, kun olin äänessä. Olin minä emollekin yrittänyt jotain kertoa, mutta hänen ilmeensä kertoi aika paljon, mitä hän oikeasti asiasta ajatteli.
"Hei, katso!" Huomenkyyhky henkäisi yhtäkkiä ja kurkki selkäni taa. "Eikös tuo ole yksi sellainen sisilisko?"
Kiepahdin ympäri äkkiä ja ehdin näkemään pienen ruskean otuksen vilahtavan kivikasan taa. En ajatellut kahta kertaa, kun syöksyin sen perään. Kivien väliin jäi juuri kissanpennun mentävä aukko, vaikkakin se oli niin pieni, ettei Kaamospentu tai etenkään Myrskypentu olisi mahtunut siitä. Kerrankin pienuudesta oli hyötyä!
Kuljin ryömimällä kivien välissä. En nähnyt sisiliskoa missään, eikä valokaan päässyt näin syvälle kivikasaan. Päätin, että oli turhaa yrittää mennä pidemmälle ja yritin kääntyä ympäri palatakseni takaisin. Sain kuitenkin huomata pian, että se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pienestä koostani huolimatta en mahtunut kääntymään toiseen suuntaan, ja yrittäessäni minulle vasta valkeni, millaiseen pinteeseen olin itseni saanut. Ympärilläni oli harmaata, kylmää, kovaa kiveä loputtomiin, eikä se antanut periksi tuumaakaan.
Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin aitoa kauhua. Paniikin poikanen kasvoi sisälläni sitä mukaa, kun yritin liikkua, ja minulle alkoi tulla tukala olo. Hengittäminen kävi raskaammaksi, ja kuulin oman kiihtyneen sydämenjyskytykseni korvissani painostavana. Minä kuolisin tänne! Kuolisin, enkä näkisi enää emoa tai isää tai Kaamospentua tai Myrskypentua! Kivet murskaisivat minut kuoliaaksi!
Haukoin henkeä kauhuissani, paikoilleni jähmettyneenä. Päässäni tykytti ja näkökenttäni sumeni reunoilta. En kyennyt enää ajattelemaan kunnolla, ja minua alkoi huimata.
"Pyräkkäpentu!"
Kuulin ajatusteni takamailla etäisen huudon. Yritin tarttua siihen, mutta olin liian kaukana.
"Pyräkkäpentu!"
Huuto kuului uudestaan, tällä kertaa vahvempana. Nyt jo pystyin tunnistamaan äänen Huomenkyyhkyksi.
"Pyräkkäpentu, kuuntele! Vedä syvään henkeä ja laske hitaasti kolmeen! Sen jälkeen puhalla ilma ulos ja toista sama uudelleen!"
Vaikka en nähnyt Huomenkyyhkyä, hänen sanansa iskostuivat tajuntaani kristallinkirkkaina. Kuulin naaraan vetävän henkeä jossain lähellä ja seurasin hänen esimerkkiään. Vedin vapisten henkeä, pidin kaiken sen ilman sisälläni ja laskin hitaasti kolmeen pääni sisällä. Kun kuulin Huomenkyyhkyn puhaltavan ulospäin, tein samoin. Toistin saman muutamaan kertaan, kunnes tunsin rauhoittuneeni sen verran, että pystyin puhumaan Huomenkyyhkylle.
"Olen jumissa!" vinkaisin surkeana. "En tiedä, miten pääsen ulos! Auta minua!"

//Huomen?

"Kuka on Henkäysvarjo?" kysyin uteliaana. Orvokkisydän hymyili minulle herttaisesti. "Henkäysvarjo on varapäällikkömme, hyvin tärkeä kissa. Melkein yhtä tärkeä kuin Punatähti." hän selitti tietäväisesti. Varapäällikkö… Orvokkisydän nuolaisi päälakeani. Kavahdin taaksepäin ja pudistelin turkkiani. "Mitä tehtäisiin seuraavaksi?" emoni kysyi lempeästi. “En tiedä”, sanoin ja vilkaisin käpäliini. Sekoitin päälakeni turkin takasin entiseen kuosiinsa. Kaamospentu asteli sisään pentutarhaan ja Orvokkisydän nyökkäsi häntä kohti. “Mene juttelemaan”, hän sanoi ja tökkäsi minua takapäästä Kaamospentua kohti. Tassutin kohti vanhempaa pentua. Kolli oli huomattavasti isompi kuin itse olin. “Hei vain”, sanoin hymyillen hiukan. Kaamospentu tarkkaili minua - hänen katseensa kulki pienistä tassuistani takkuiseen ja sojottavaan turkkiini. “Tervehdys”, kollipentu vastasi. Hän ja hänen pentuetoverinsa Pyräkkäpentu ja Myrskypentu olivat syntyneet ennen minua ja Pyörrepentua ja pääsisivät todennäköisesti pian oppilaiksi. En nimittäin muistanut kuinka vanhoja he olivatkaan. “Haluatko tehdä jotain yhdessä kanssani?” kysyin ja katsoin Kaamospennun tummaa tabbykuvioista turkkia. Hänen turkkinsa oli hyvin suittu ja kiiltävä. Valkoiset yksityiskohdat ja siniharmaat silmät todella sopivat kollille hyvin.
//Kaamos?

Mietin hetken. Halusin kovasti auttaa pentua, mutta sisälläni tuntui jotenkin oudolta. En halunnut viedä pennun emon paikkaa. "No, hyvä on." naukaisin. Pyörrepentu nyökkäsi iloisena. Nuolin hänen turkkiaan niin kauan kun se loisti auringonvalossa. "Pitäisikö sinunkin putsata omasi?" Pyörrepentu kysyi. Huomasin että hän painoi päänsä nopeasti alas ja naukaisi nolona. "Hyvä idea." naukaisin. Nuolin turkkiani ja suin sen. Pian molempien turkit kiilsivät auringossa. Säteet lämmittivät minua mukavasti. Oli ihanaa päästä pois lehtikadosta. Viherlehti oli alkanut, ja nyt pääsisin elämään elämäni ensimmäistä viherlehteä! Olin innoissani. Huomasin Pyörrepennun tassuttelevan edestakaisin apeana. "Onko jokin hätänä?" kysyin. Pyörrepentu oli hiljaa. "Kuule, olemme klaanitovereita." naukaisin lempeästi. "En minä sinua kiusaa." "En edes harkitsisi sitä!" Pyörrepentu katsahti minuun. "Lupaatko?" hän kysyi. "Lupaan." vastasin. Pyörrepentu huokaisi. "Minua harmittaa." hän naukaisi. "Mikä?" kysyin. "Minulla oli riitaa veljeni kanssa." Pyörrepentu naukaisi. "Ja.. suutuin hänelle hieman." Olin hetken hiljaa. Sitten nyökkäsin. "Oliko veljesi vihainen sinulle?" kysyin. "En tiedä." Pyörrepentu vastasi. Mietin. En osannut vastata. Olin huono sisarustilanteissa. Minulla ei ollut sukua. Minulla ei ollut koskaan riitaa kenenkään kanssa. Katselin tassujani. Pyörrepentu katsoi minua kysyvästi. Hän varmasti odotti, että selvittäisin asian. En kuitenkaan ollut heidän emonsa. Olin vain lähes tuntematon soturi. "Minusta.... sinun kannattaisi mennä puhumaan veljesi kanssa." vastasin. "Voit selvittää asian, ja yrittää sovitella sitä." Huomasin että Pyörrepentu vilkuili hermostuneesti pentutarhalle päin. "Ei mitään hätää." naukaisin ja laskin häntäni Pyörrepennun lavoille. "Ei ole pakko." "Mutta jos haluat sovitella asian, niin kannattaa mennä." Pyörrepentu nyökkäsi. Hän tassutti varovasti pentutarhalle. Jäin odottamaan pentutarhan ulkopuolelle. Tassujani kihelmöi. Odotin hetken. Pyörrepentu ilmestyi pesän aukosta. "No, miten meni?" kysyin. "Hyvin." vastasi Pyörrepentu. Nyökkäsin tyytyväisenä. Tassutimme yhdessä takaisin aukiolle. "Sinulla olisi varmaan jo aika mennä nukkumaan." naukaisin. "Ja minulla." "Joo." Pyörrepentu vastasi. "Kiitos, Nuppujuova!" "Ole hyvä." vastasin. Sydämeni tuntui palautuvan. Tuntui ihanalta. Tykkäsin Pyörrepennun asenteesta. Ja Pyörrepennusta. Unohdin haikailuni. Pyörrepentu ei tykkäisi minusta. Vai tykkäisikö? Päätin odottaa ja paljastaa tunteeni joskus. Nyt ei ollut se aika. "Nuppujuova!" Varjokarva ulvaisi. "Mitä jäit mietiskelemään?" "Asioita." vastasin. "Jaahas." Varjokarva pukkasi minua kiusoittelevasti päällään. "Hei!" ulvaisin. "Tulkaa sieltä jo!" kuului vihainen ääni. Tassutimme pesään sisälle. Tunnelma oli mukava. Kissat juttelivat yhdessä. Olin ainoa joka oli hiljaa ja yksin. Tunsin turkkiani kuumottavan. Oliko uuden soturin elämä näin vaikeaa? Toisaalta oli mahtavaa elää soturina, mutta kaipasin oppilasaikojani. Elämää mestarin ja ystävieni kanssa. Pystyin kyllä nytkin näkemään ystäväni, mutta en tiennyt että pitivätkö he minusta enää. Olin valmistautunut soturiksi hieman liian aikaisin. Tuntui, että minua vihattiin enemmän. Olin tottunut pilkkaan ja kiusaamiseen, mutta en uskonut että sitä olisi näin paljon. Kääntelin käpäliäni levottomana. Vilkuilin ympärilleni. Oli toinen yöni soturina. Nukahdin. Kun heräsin, tassuttelin ulos. Oli lämmin ilma. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani. "Nuppujuova, voisimmeko pelata piiloutumista?" Pyörrepentu kysyi. "Anteeksi, emme nyt voi." vastasin. "Minun täytyy mennä metsästämään."

//Pyörre?