Lähestyin partion muita kissoja. Henkäysvarjo oli määrännyt minut partioon Pikkukaaoksen, Ruusutuikkeen ja Lehtituulen kanssa. Pikkukaaos oli laitettu partion johtoon. Saapuessani seurueen luokse nyökkäsin pikaisen tervehdyksen tarkoitettuna yhteisesti kaikille. Vilkaisin vaivihkaa Lehtituulen suuntaan, ja hämmennyin kohdatessani hänen vihreän katseensa. Kohdistin katseeni takaisin Pikkukaaokseen.
“No niin, voimme lähteä nyt, kun Tuimakatse saapui!” Pikkukaaos ilmoitti.
“Eiköhän sitten mennä!” Lehtituuli sanoi vankasti, ja lähti aivan Pikkukaaoksen vanavedessä ulos leiristä. Ohjasin päälläni Ruusutuikkeen edelleni, ja lähdin vasta hänen jälkeensä. Pidin katseeni tiukasti kiinni Lehtituulen niskassa, kun tuo harppoi eteenpäin lähes tulkoon partion johtajan rinnalla. Mieleni teki pudistella päätä, mutta en toiminut niin. Lehtituuli oli vaikuttanut olevan täysin hajalla hänen menetettyään veljensä. En ihmetellyt sitä ollenkaan. Tiputassun menehtymisestä oli kuitenkin kulunut jo aikaa, mutta naarassoturi käyttäytyi edelleen kummallisesti. Toki hänelle oli ominaista ohjata muita, mutta se ei yleensä tapahtunut ihan tällä tasolla. Kenties Lehtituuli oli ollut jo pidemmän aikaa tällainen, mutta en vain ollut kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. En oikein ollut hyvä tällaisissa asioissa. Niinpä jatkoin kulkemista partion hännillä. Olin joka tapauksessa muita hitaampi, joten luultavasti olisin muutenkin kulkeutunut tälle paikalle.
“Minä ja Ruusutuike voimme hoitaa tämän puolen”, Lehtituuli ilmoitti saavuttuamme Eloklaanin rajan tuntumaan. Vilkaisin Pikkukaaoksen suuntaan. Vaikka naaras olikin kohtelias jokaista kohtaan, hänestä näki, ettei Lehtituulen käytös sopinut hänen partioonsa.
“Tuimakatse ja Lehtituuli, te hoidatte tuon puolen”, tummanruskea naaras sanoi ääni vakaana, ja viittoi hännällään täysin päinvastaiseen suuntaan, mihin Lehtituuli oli alun perin ollut menossa. Lehtituuli oli jo avaamassa suutaan, mutta päätin puuttua asiaan.
“Tule, Lehtituuli! Minulla olikin sinulle kahdenkeskistä asiaa”, sanoin lähtiessäni Pikkukaaoksen määräämään suuntaan jo edeltä. Kilpikonnakuvioinen naaras valpastui lähtien perääni. Huokaisin hiljaisesti helpottuneena.
“Mitä asiasi koskee?” soturin sanat tulivat ehkä hänen hampaidensa välistä tiukemmin, miten ne oli tarkoitettu. Näin ainakin halusin ajatella. Olin pitkän aikaa hiljaa keskittyen vahvistamaan rajan hajumerkkejä. Toinen osasi onneksi odottaa rauhassa.
“Onhan kaikki kunnossa? Sinulla, tarkoitan?” rykäisin sanat suustani enemmänkin epämääräisenä muminana, mutta Lehtituulen ilmeestä päätellen, hän oli saanut selvää sanoistani. Ehkei kysymykseni ollut täysin typerä, sillä se sai naaraan syventymään ajatuksiinsa.
“On minulla”, Lehtituuli vastasi viimein. “Tiedäthän sinä, veljeni on vain useasti mielessäni.”
Päädyin nyökkäämään ja jättämään asian siihen. Emme keskustelleet aiheesta enempää, mutta loppupartio sujui paljon rennommissa merkeissä. Ilmapiiri oli laantunut ja Pikkukaaos pääsi toimimaan partion todellisena johtajana. Sain häneltä erityisen ystävällisen katseen kuin kiitoksena, johon tyydyin kohauttamaan lapojani. Sähkötuho vietti eniten aikaa Lehtituulen seurassa, ehkä hän pystyi tarjoamaan naaraalle parempaa seuraa - ja järkevimpiä sanoja. Läheisen menettäminen ei varmastikaan ollut helppoa, mutta uskoin kyllä Lehtituulen toipuvan ajan saatossa menetyksestään.

Tuhahdin kärkkäästi. Muilla oli tapana kiusata minua mutta minua ei kiinnostanut. En välittänyt kiusasta jonka sain kokea, koska en ymmärtänyt mitä järkeä siinä oli. En kiusannut muita, mutta tunsin oloni pieneksi ja surkeaksi. "Ihan kuin olisin joku turha kissankuvatus!" ajattelin. Olin syntynyt yksin. "Onkohan sillä edes väliä?" ajattelin. "Emoni voi olla kissa, kettu tai mäyrä!" "Ei siitä kukaan välitä." Tassutin kyllästyneenä oppilaiden pesälle. Kuulin soturien pesältä kikatusta. Tajusin että Nuppujuova oli siellä. Katselin pesän seinämiä ärtyneenä. Nuppujuova ei ansainnut soturiutta! Hän oli kissa, joka ei edes osaa taistella! Mieleni teki mennä sihisemään Nuppujuovalle, mutta hillitsin itseäni. Vedin henkeä. Oli huono olo. Viherlehti oli alkanut, ja riistaa oli paljon. Olin käynyt saalistamassa. Nukahdin. Huomasin yhä auringon paistavan. Kun heräsin, oli kuuma. "Hei, Loisketassu!" huudahti Roihutassu. "Hei." vastasin vaisusti. "Onko kaikki hyvin?" Roihutassu kysyi. "On!" ulvaisin ja loin häneen yllättyneen katseen. "Hyvä sitten." Roihutassu vastasi. Huomasin yhä Roihutassun katseen olevan epäröivä. Heilautin häntääni vastaukseksi. Tassuttelin aukiolle. "Loisketassu!" Kalmakuu huusi. Tassutin hänen luokseen. "Mitä asiaa?" kysyin. Huomasin Kalmakuun kiusaantuneen katseen. En tiennyt mitä sanoa. "Me menemme nyt saalistamaan!" Kalmakuu ulvaisi. Nyökkäsin. Tassutimme leiristä ulos. "Minne menemme?" kysyin. "Tuonne." Kalmakuu viittasi hännällään. En ollut ennen käynyt siellä.

"Ja sitten minä sanoin Jääviillolle, että painuisi hiiteen! Mutta eihän hän ikinä mitään usko, uppiniskainen kollin retale kun on!" Huomenkyyhky nurisi Pikkukaaokselle, joka katsoi vaahtoavaa naarasta hieman huvittuneena.
"Jääviilto tuskin kuuluu kenenkään suosikkikissoihin. Paitsi Kylmäliekin, hänhän roikkuu veljessään nykyään alvariinsa", Pikkukaaos naukaisi olkiaan kohauttaen ja huomasi sitten aukiolla makoilevan Kalmakuun.
"Minä taidankin tästä poistua, kiitosta vain metsästysseurasta, Huomenkyyhky", Pikkukaaos naukaisi nopeasti ja tassutteli sitten Kalmakuun luokse. Huomenkyyhkyn sisällä heräsi pieni uteliaisuus, olivatkohan nuo kaksi kumppaneita? Toisaalta, voisihan kai sitä hankkia pentuja myös ystävinä. Naaras ei varsinaisesti halunnut itse kumppania, mutta pentuja hän halusi ja Huomenkyyhky olikin ajatellut, että hankkisi niitä joskus hyvän ystävän kanssa. Tai kumppanin, jos jostain kummasta sellainen ilmestyisi. Huomenkyyhky huomasi Pimentovarjon yhden pikkuisen kivien luona, eihän vain siellä olisi käärmeitä? Voisiko leirissä olla? Huoli heräsi naaraan sisällä ja Huomenkyyhky lähti tassuttelemaan Pyräkkäpennun luokse. Olihan toisen nimi Pyräkkäpentu? Naaras pelkäsi, että kutsuisi toista väärällä nimellä. Se jos jokin olisi todella noloa ja hän ei halunnut saattaa itseään entistä huonompaan valoon.
"Hei, pikkuinen", Huomenkyyhky naukaisi lempeästi ja raidallinen kissa säpsähti äänen johdosta.
"Mitä sinä täällä yksin teet? Ethän ole vain käärmeitä etsimässä, ne voisivat olla vaarallisia. Minä kuulin joskus tarinan siitä, kun-", Huomenkyyhky naukaisi, mutta huomasi että pentu oli jähmettynyt. Lopulta pienikokoinen kolli aukaisi suunsa:
"Tutkin sisiliskoja." kuului vastaus.
"Se on määräys päälliköltä. Niistä voi olla meille tulevaisuudessa paljon hyötyä. Ne voivat toimia esimerkiksi vakoojina ja sitä rataa. Tiedäthän. Katso: minulla on tässä häntä! Eikö olekin hieno?" tabbykuvioinen kissa naukui ja työnsi kuivahtaneen hännän lähemmäksi Huomenkyyhkyä. Huomenkyyhky kumartui katsomaan häntää uteliaana ja kosketti sitä nenällään.
"Hauskannäköisiä otuksia nuo sisiliskot. Nehän pääsisivät vaikka ja minne, jos me käyttäisimme niitä vakoojina. Itsekö sinä tämän idean keksit? Hyvä idea, todellakin!" naaraskissa naukaisi iloisesti ja väläytti uteliaan hymyn Pyräkkäpennulle.
"Pyräkkäpentuhan sinä olit? Minä olen Huomenkyyhky, hauska tutustua!" valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa vastasi ja tarjosi toiselle tassuaan.
"Mistä sinä sait idean tutkia sisiliskoja? En ole kuullut kissojen olevan niistä oikein kiinnostunut. Minä pidän erityisesti oravista ja linnunpoikasista, vien oraville usein käpyjä herkuiksi ja en koskaan saalista linnunpoikasia. Ne ovat ystäviäni! Saattaa kuulostaa hieman hassulta, mutta ethän sinäkään tainnut sisiliskoja syödä?" Huomenkyyhky höpötteli pennulle.

//Pyräkkä?

Kaamospentu katsoi emoaan tyytyväisenä, kun naaras kehui häntä hymyillen ja lisäsi hänestä kasvavan hieno soturi. Pieni ego kasvoi pennun sisällä, hänestä tulisi todella paras! Jos Pimentovarjo, joka kuului Kuolonklaanin parhaimmistoon sanoi niin, se ei voinut olla valhetta. Kolli sivuutti sanan "hieno", sillä kaikki kehut paisuivat kollin päässä suuriksi ja ylistäviksi. Tummaturkkinen naaras heitti sitten sammalpallon sivummalle ja vilkaisi hieman totisemmin poikaansa.
"Saat kokeilla jotain haastavampaa", naaras naukaisi ja laskeutui samalla matalampaan asentoon. Kaamospennusta Pimentovarjo näytti ihan oikealta taistelijalta. Hän ihaili emoaan kovasti ja katsoi tuota jokaisessa tilanteessa ylöspäin. Naaraan ohut häntä kiemurteli ilmassa houkuttelevasti ja Kaamospennulla oli todella pidättelemistä, ettei hän ryntäisi täyttä häkää hännän kimppuun. Lopulta kollipentu sai emoltaan käskyn yrittää saada häntä kiinni ja pentu pinkaisi vauhtiin. Pimentovarjo laski välillä häntäänsä pennun ulottuville ja juuri kun hän oli saamassa sen kiinni, naaras nosti häntäänsä korkeammalle. Kaamospentu vilkaisi häntää turhautuneena, mutta päätti ettei luovuttaisi. Pieni pentu haroi korkealla olevaa häntää tassuillaan, mutta horjahti vain taaksepäin. Miten ihmeessä hän saisi sen kiinni? Kaamospennun päässä alkoi raksuttamaan, hänen olisi yritettävä olla ovelampi.. Kaamospentu loikki pentumaisesti kohti Pimentovarjon lapaa ja kiipesi neulanterävien kynsiensä avulla emonsa selän päälle. Pimentovarjo ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, kun kolli paineli emonsa turkkiin teräviä jälkiä, mutta pennun kasvoilla oli tyytyväinen ilme. Enää pieni matka häntään ja sitten hän olisi voittanut. Kaamospentu hivuttautui häntää kohden ja tarttui siitä pienillä tassuillaan. Kaamospennun motoriikka kuitenkin petti ja hän horjahti. Kolli roikkui aluksi Pimentovarjon hännässä pelkkien etutassujen varassa, mutta muutaman sekunnin kuluttua hän pyllähti maahan. Kaamospennun suusta pääsi pieni vinkaisu pudotessa, mutta muuten kolliin ei ollut sattunut. Enemmänkin häntä harmitti epäonnistuminen, joka kasvoi pennun päässä valtavan suureksi. Kaikki tuntui tyhmältä ja hänen teki mieli mennä mököttämään. Koska Kaamospentu ei halunnut tuottaa vielä suurempaa pettymystä emolleen, päätti hän vain tuijottaa pesän lattiaa eikä mölytä sen enempään. Pimentovarjo laski häntänsä ja naukaisi jotain harjoituksista, mutta Kaamospentu ei kuunnellut. Ensi kerralla hän olisi parempi, taatusti! Kun Kaamospentu lopulta nosti katseensa ja haki sillä emoaan, oli tumma naaras jo siirtynyt aterioimaan sammalilleen. Kaamospentu kipitti toisen luokse mitään sanomatta ja käpertyi naaraan etujalkojen väliin.
"Ensi kerralla voitan häntäsi", raidallinen kissa lupasi mutisten ja hänestä huomasi kuinka paljon epäonnistuminen oli ärsyttänyt. Pentu sukaisi etujalkaansa varovaisesti, turkin olisi aina oltava edustuskunnossa. Pian Pimentovarjokin päätti ateriansa ja sukaisi poikaansa muutaman kerran. Sukimishetket kuuluivat Kaamospennun päiviin, hän vaati emoaan sukimaan turkkinsa useaan kertaan. Kaamospennun kurkusta kumpusi pieni kehräys, kun hän lopulta nukahti rauhalliseen sukimisliikkeeseen.

Partio pysähtyi vahvistamaan hajumerkkejä Eloklaanin rajan läheisyyteen. Katselin kiinnostuneena, miten Aaltosalama näytti jännittyvän Eloklaanin puolelle tuijottaessaan. Jopa naaraan niskakarvat olivat nousseet, aivan kuin hän olisi valmiina taisteluun. Hymähdin huvittuneena ja olin jo astelemassa soturin luo hiukan häntä piikittelemään, kun Henkäysvarjo ehti paikalle ensin. Siristin silmiäni seuratessani kaksikon keskustelua kauempaa. Olisin mieluusti kävellyt hiukan lähemmäs kuuntelemaan, mistä nuo kaksi mahtoivat puhua, mutta en halunnut vahingossa joutua isäni tielle.
Kun partio seuraavan kerran lähti liikkeelle, satuimme Aaltosalaman kanssa tällä kertaa jonon hännille. Hiljaisuus taisi käydä soturinaaraalle liian kiusalliseksi, sillä hän päätti aloittaa keskustelun.
"Mahdat olla ylpeä siitä, että isäsi on varapäällikkö ja emosi yksi Kuolonklaani kokeneimmista sotureista", Aaltosalama sanoi. Katsahdin häneen vähän kummastellen; miksi häntä muka kiinnosti minun vanhempani?
"Tietysti", vastasin välinpitämättömästi. Oli hienoa, että muut ihailivat minua sukuni vuoksi. Joskus kuitenkin ajattelin, että olisin mieluummin syntynyt melkein kenelle tahansa muulle kollille. Miksei Tuhkajuova voinut olla vaikka Punatähden tai Varjokarvan tai edes Kuuraturkin kumppani?
"Mutta ei se ole aina niin hienoa. Sinä olet meistä vanhempien suhteen onnekkaampi", sanoin peitellen ääneni katkeruutta. Tajusin, mitä päästin suustani liian myöhään, ja kiirehdin vaihtamaan puheenaihetta.
"Mistä muuten juttelit isäni kanssa?"

//Aalto?

Syötkö sinäkin?" Kysyin Nuppujuovalta, katsoin vieressäni istuvaa naarasta. "En, syö sinä vain." Hän naukaisi. Nyökkäsin ja jatkoin syömistä, olin nopeasti valmis. Olinkohan jo valmis luopumaan emon maidosta? Nuppujuova oli sulkenut silmänsä, ja nautti hiirenkorvan auringosta, kun lopettrlin syömisen. Katselin hetken naarasta, oli hän kyllä kaunis. Tökkäsin häntä kylkeen tassullani. Nuppujuova hätkähti ja katsoi minua. "Mitä tahdot nyt tehdä?" hän kysyi ja nousi seisomaan. Hymyilin leveästi ja silmäni kirkastuivat. "Mäyräkyytiä!" sanoin hyppien innoissani, Mäyräkyyti oli yksi lempi leikeistäni. Varsinkin isän kanssa, silloin tuntuu että ratsastaisi oikealla Mäyrällä. Naurahdin iloisesti kun ajattelin isää. Nuppujuova hymyili. "Totta kai! Vaikka leikimme sitä jo äsken, niin ei se haittaa. Hyppää selkään!" hän sanoi ja meni kyyryyn. Loikkasin soturin selkään ilosta hymyillen. Nuppujuova nousi ylös, ja hyppi ympäri leiriä. Pidin tassuillani naaraan turkista kiinni, etten putoaisi. Kiljuin ilosta, elämä oli vain niin ihanaa. Nuppujuova lopetti hetken päästä. Hän istahti hiukan hengästyneenä maahan. "Nyt riittää. Turkkisi on aivan sekaisin, niin kuin minullakin. Nyt suimme omat turkkimme." Naaras sanoi lempeästi, piristääkseen minua. Soturi alkoi heti nuolemaan turkkiaan keskittyneenä, karselin vain vierestä,kun hänen kielensä kävi läpi turkkia. Hän olikin jo pian valmis. Hän katsahti minua hymyillen. "En osaa sukia…" sanoin hiljaa. Nuppujuova katsoi minua hymyillen. "Sukisiko emosi sitten sinut." hän kysyi. Pudistin päätäni. "Ei, emolla on nyt kiireitä veljeni kanssa, ei hän ehdi. Voisitko sinä sukia minut?" Kysyin Nuppujuovalta anelevasti.

//Nuppu?

Mietin hetken kollipennun kysymystä. Toisaalta oli ikävä siirtyä oppilaasta soturiksi, mutta tiesin olevan aika siihen. En osannut vastata. "No, miten sen nyt ajattelee." naukaisin. Säikähdin. Peitin suuni hännälläni. Minun ei pitänyt kertoa tuosta! Pyörrepentu katseli minua kummastuneena. "Oletko kunnossa?" hän kysyi. Ilahduin kollin ystävällisyydestä. "Olen minä." naukaisin. Pyörrepentu katseli minua kiinnostuneesti. "No, mitä haluaisit tehdä?" kysyin arasti. "Voisimmeko mennä syömään?" Pyörrepentu kysyi. "En tiedä, koska en voi antaa sinulle lupaa." naukaisin. "Sinun täytyy kysyä emoltasi." Pyörrepentu lähti emonsa luo pentutarhaan. Katselin kollin perään. Pidin hänestä. Hän oli mukava ja ystävällinen. "Ehkäpä meistä tulee jotain." ajattelin kaihoisasti. Pudistin päätäni. Uskoin että kolli ei pitäisi minusta sillä tavalla. Ja vaikka pitäisikin, en tiennyt. "Nuppujuova!" Pyörrepentu ulvaisi. Säikähdin hieman. "Anteeksi jos säikäytin." Pyörrepentu pyysi pää alhaalla. "Ei se mitään." naukaisin hellästi ja nuolaisin Pyörrepentua. Tunsin hänen ilonsa palaavan. "Sain luvan!" hän huusi innokkaana. "No sehän on hyvä juttu!" naukaisin iloisena. "Juoksukilpailu?" kysyin. "Joo!" Pyörrepentu huudahti innoissaan. Hän ampaisi juoksuun. En ollut nopea juoksija. Pyörrepentu loikkasi päälleni ja huudahti:"Mäyräkyyti!" "Selvä!" ulvaisin. Pentu osasi pitää hauskaa. Loikin ympäri leiriä. Kuulin Pyörrepennun iloisen kiljunnan. Loikkasin tuoresaaliskasalle. "Voitit mäyrän." henkäisin. "Jee!" Pyörrepentu loikkasi päältäni. Hän nappasi pienen hiiren ja kantoi sen viereeni. "Oletko maistanut tätä?"hän kysyi. "Totta kai olen!" vastasin kehräten. "Se oli lempiruokaani silloin kun olin ikäisesi." "Oikeastiko?" Pyörrepentu kysyi. Hänen silmänsä levisivät. "Oikeasti." todistin. Pyörrepentu nappasi hiiren hampaisiinsa ja haukkasi sitä. "Maistuu myskiltä." hän sanoi hieman epäselvästi. "Ne vasta saalistetut ovat sellaisia." naukaisin. Pyörrepentu nyökkäsi. Hän repi hiirtä ja söi sitä. Katsoin vierestä. "Syötkö sinäkin?" Pyörrepentu kysyi. "En, syö sinä vain." naukaisin.

"Pyörre?"

"Luuletko, ettei Pyörrepentu enää pidä minusta?" Toivepentu kysyi minulta, hän vaikutti huolestuneelta. Kysymys hämmensi minua suuresti, miksi hän kysyy minulta sitä. "Miksi ei pitäisi? Olettehan maailman parhaimmat veljekset." sanoin lohduttavasti ja silitin pentua hännälläni. Toivepennun ilme kirkastui. Hän hymyili taas, ja se lämmitti sydäntäni enemmän kuin aurinko. Söin myyrää jeskittyneesti, kun Toivepentu katseli ulos. Hän katsoi Nuppujuovan ja Pyörrepennun leikkiä tiiviisti. Nuolaisin Toivepennun poskea ja hymyilin kempeästi. Kolli katsoi minua silmiin. "Haluaako veli olla mieluummin tuon soturin kanssa kuin minun kanssa?" Toivepentu kysyi uteliaana. Kysymys hämmensi minua vielä enemmän kuin edellinen. "Kyllä hän tahtoo olla kanssasi, mutta kyllä hänen pitää olla muidenkin kuin sinun kanssa. Se kasvattaa sosiaalisuutta." vastasin ja nuolin käpäliäni keskittyneenä. Mieleeni palasi monta muistoa pentu ja oppilasajoiltani. Kaikki niistä ei ollut kovin hyviä, mutta tykkäsin muistella. "Haluatko kuulla oppilas ja pentuajoistani?" kysyin iloisesti hymyillen rakkaalta pennultani. Toivepentu jatsoi minua silmät loistaen, ja nyökkäsi iloisesti. "No niin, aloitetaanpas." sanoin ja otin mukavamman asennon. "Kun olin vielä Orvokkipentu, leikin usein yksikseni ulkona. Tein itselleni lumi leirejä ja leikin että kivet olivat kissoja. Minulla oli myös lentävä vihamies, nimittäin lintu. Lintu tiputteli aina päälleni lunta, enkä tahtonut olla sen lähellä. Pelkäsinkin sitä hiukan. Kerran olin eksynyt leirissä ja rakensin lumi leirin sotureiden pesälle, Jääviilto niminen kissa oli tullut ja rikkonut sen, koska ei tykännyt pennuista. En tykkää hänestä vieläkään, minusta hän on inhottava. Nyt kerron oppilas ajoista. Kerran olin Lumikkoviiksen kanssa lähtenyt kävelylle, mestarit olivat tietysti mukana, mutta kulkivat kauempana kun pyysin. Juttelimme kaikenlaisesta. Saavuimme metsäaukiolle, ja silloin paljastin viimein että rakastin isääsi. Lumikkoviiksi juoksi pois, koska hänkin rakasti silloin isäänne, mutta minä voitin hänen sydämmen." kerroin muistelmiani ja katsahdin Toivepentua. "Kerro vielä yksi!" Hän aneli ja katseli kirkkailla silmillään minua. Muistelin hetken, kunnes muistin taistelun. "No, juttelimme kerran asioista Lumikkoviiksen ja isänne kanssa. Kysyin Lumikkoviikseltä että oliko hän löytänyt kumppania. Lumikkoviiksi vastasi ei ja mulkaisi isäänne. Sitten he tappelivat. Katsoin jauhuissani vuerestä kun kumpoanini ja paras ystäväni tappelivat. Kun Lumikkoviiksi puraisi Mäyräkynnen kurkkua, pelkäsin että hän kuolee. Yritin käydä Lumikkoviiksen kimppuun, koska luulin että hän yritti murhata Mäyräkynnen. Ja no, se loppui siihen kun Henkäysvarjo keskeytti kiistan." selitin Toivepennulle. "Kuka on Henkäysvarjo?" Toivepentu kysyi. Katsahdin pentuani hymyillen. "Henkäysvarjo on varapäällikkömme, hyvin tärkeä kissa. Melkein yhtä tärkeä kuin Punatähti." selitin Toivepennulle. Nuolaisin hänen pääkalea ja hymyilin. "Mitä tehtäisiin seuraavaksi?" Kysyin lempeästi.

Minua harmitti kun minun ja Toivepennun välille tuli riita, en halunnut että veljeni ei enää pitäisi minusta. Se olisi kauheaa. Toivepentu oli mennyt pesään emon luo. Jäin ulos yksin. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Näin sammalpallon, jolla olimme leikkineet ennenkin nappasin sen iloisesti ja kierittelin ympäriinsä. Kuulin viereltöni käpälän askelia, joku lähestyi minua. Askeleet pysähtyivät, ja vierelläni seisoi soturi naaras.
"Hei, kuka sinä olet?" Naaras kysyi ystävällisesti. "Olen Pyörrepentu!" Vinkaisin pelokkaasti, en ollut ennen tavannut tätä kissaa "Minä olen Nuppujuova." Nuppujuova sanoi. Rauhoituin hiukan ja karvani siloittuivat, ei hän ollutkaan vaarallinen. "Katsoin sinun soturimenojasi." sanoin iloisesti, odotin omia oppilasmenojani jo innolla. "Olenko sinun mielestäsi oppilas?" Kysyin iloisesti hymyillen. Katselin kirkkain silmin Nuppujuovaa. "Joo." Nuppujuova vastasi. "Voinko leikkiä kanssasi?" hän kysyi minulta. Katselin Nuppujuovaa yllättyneenä, luulin että soturit eivät keiki pentujen kanssa. Ainoastaan mukava Lumikkoviiksi ja isä olivat leikkineen kanssamme. "Emme me soturit aina töissä ole." Nuppujuova sanoi, varmasti selvennykseksi minulle. Nuppujuova nappasi minulta pallon, ja heitti sen ilmaan. Juoksin kiireisesti pallon perään, ja nappasin sen. Heitin pallon niin korkealle kuin pystyin pentuikäisenä. Nuppujuova loikkasi pallon perään, mutta ei saanut sitä kiinni. Juoksin Nuppujuovan ohi ja nappasin pallon. "Sinä olet oikein mestari tässä!" Nuppujuova kehui. Tunsin ylpeyttä kun naaras kehui minua. "Ota kiinni!" huudahdin iloisesti. Löin palloa tassullani, ja se lensi ilmaan. Nuppujuova nappasi pallon nopeasti, ja heitti takaisin. Loikkasin iloisesti Nuppujuovan selkään. "Minä voitan sinut!" huudahdin iloisesti. Nuppujuova naurahti. Loikkasin pois soturin selästä. Naaras esitti kaatuvansa, ja katsahti minua. "Sinä voitut!" hän naurahti. Soturi nousi ylös ja istahti maahan. "Eiköhän se riitä tältä päivältä." Hän sanoi ja työnsi pallon minulle. "Ethän lähde vielä?" anelin ja katsoin Nuppujuovaa hiukan surullisena. "En toki, jään juttelemaan sinulle." hän vastasi ja pörrötti tassullaan päälakeani. Siloitin turkin tassuillani ja katsoin toiveikkaana Nuppujuovaa.
"Minkälaista on olla soturi? Onko se kivaa?" kysyin ja kallistin päätäni herttaisesti.


//Nuppu?

"Jännittääkö sinua oppilaaksi pääseminen?" emo kysyi lempeästi kehräten. “Jännittää, mutta onneksi en ole yksin vaan Pyörrepentu on kanssani. Hän on paras veli, jonka voisi edes toivoa saavansa”, sanoin hymyillen ja ylpeänä veljestäni riidastamme huolimatta. Tunsin kuitenkin pienen piston sydämessäni riitamme ansiosta. Tiesin, että riitaei olisi pysyvä tai edes pitkä mutta minua harmitti silti hieman. Hymyilin. “Tuonko sinulle jotain riistaa saaliskasasta?” kysyin tekopirteästi. “Hae vain ja ota itsellesikin joku pieni hiiri tai vastaava”, Orvokkisydän kehotti. “Voinko ottaa meille yhteisen myyrän haluaisin maistaa sitä?” kysyin - olin nähnyt kasassa makoisannäköisen myyrän tänään. “Ota vain”, hän hymyili. Työnnyin ulos pesästä. Tassutin tuoresaaliskasalle ja nappasin samaisen myyrän, jonka oli nähnyt. Raahasin sen pentutarhalle. Myyrä oli suurempi kuin itse olin ja sain kamppailla sen viemiseksi emolle. Huohotin kevyesti, kun sain sen Orvokkisydämen eteen. “Ole hyvä!” naukaisin hymyillen ylpeästi. “Kiitos, rakas”, Orvokkisydän kehräsi ja haukkasin ensimmäisen palan myyrää. Minua vaivasi se, ettei Pyörrepentukin ollut maistamassa sitä joten nousin istumaan ja rupesin sukimaan todellakin takkuista turkkiani. “Haluaisitko, että Pyörrepentukin saisi maistaa myyrää samaan aikaan kanssasi?” emo arvasi. Nyökkäsin vaivaantuneena. “Ei kaikkea voi tehdä yhdessä ja sitä paitsi en halua, että näännyt nälkään joten syö hiukan”, hän kehotti. “Jos haenkin itselleni hiiren sitä olemme maistaneet jo”, sanoin silmät loistaen alakuloisesti. “Hae toki”, Orvokkisydän kehotti ja niin menin hakemaan hiiren. Söin sen nopeasti, samalla kun emo söi myyrää. “Emo.” “No pikkuinen?” Orvokkisydän nosti päätään. “Luuletko, ettei Pyörrepentu enää pidä minusta?”
// Orvokki?

Katselin tarkasti, miten Kaamospentu taisteli sammalpallonsa kanssa. Hänellä meni itse asiassa ihan hyvin; hänen liikkumisensa oli kekseliäämpää mitä olin kuvitellut. Kaamospentu löi palloa ensin kerran, perääntyi ja loikkasi sitten "vastustajansa" kimppuun läimäisten sitä uudelleen. Tietysti hänen liikkeissään näkyi pentumaista kömpelyyttä eikä hän vielä aivan hallinnut kehoaan, mutta mielestäni suoritus oli pennuksi loistava. Ehkä hän olisi voinut pitää hiukan pienempää ääntä hyökätessään, mutta Kaamospennun kailotus taisi sekin mennä pentuiän piikkiin.
"Miten minulla meni? Olinko hyvä?" tumma kollipentu kyseli hypähdellen innosta. Olin hetken mietteliäänä hiljaa. Ei ollut hyväksi antaa liian vuolaita kehuja, vaikka kovin halusinkin tehdä Kaamospennun iloiseksi. Se tekisi hänestä vain liian ylpeän. Toisaalta tuntuisi tylyltä vain huomautella hänen virheitään kuin mestari tekisi oppilaalle; Kaamospentuhan oli vielä nuori, enkä missään nimessä halunnut lannistaa häntä. Sitä paitsi, emme me nyt niin tosissamme harjoitelleet.
"Sinulla meni oikein hyvin", kehuin hymyillen pyöritellen sammalpalloa tassuni alla. "Liikut pennuksi jo aika taitavasti. Sinusta kasvaa vielä hieno soturi."
Heitin sammalpallon sivummalle. Nyt harjoitukset alkaisivat oikeasti.
"Saat kokeilla jotain haastavampaa", sanoin laskeutuen matalampaan asentoon kuin valmiina hyökkäykseen. Häntäni kiemurteli leikkisästi ilmassa, kun katsoin haastavasti Kaamospentua. "Yritä saada häntäni kiinni."

//Kaamos?

"Toivottavasti olemme vähän onnekkaampia kuin viimeksi", Varissulka naukui Aaltosalamalle. Punaruskea naaras värähti muistellessaan viime kertaa: hän ei halunnut enää koskaan joutua niin lähelle minkään kaksijalan karvatonta lärviä.
"Toivottavasti", hän murahti ja huiskaisi häntäänsä kuin yrittäen karistaa ikävät muistot mielestään.
Henkäysvarjo ja Keltapilke kulkivat partion kärjessä, kun taas Varissulka ja Liekkimyrsky pitivät sen perää. Aaltosalama käveli kahden eri parivaljakon välissä, haistellen ilmaa mahdollisten tunkeilijoiden varalta. He lähestyivät hyvää vauhtia Eloklaanin rajaa, mikä sai aina naaraan hieman varpailleen. Vaikka kettuhyökäyksestä oli jo kuita, hän kuvitteli yhä jokaisen oksan katkeamisen tai kahisevan pensaan olevan kettu.
Kun he viimein pysähtyivät Henkäysvarjon johdolla merkitsemään uusia hajujälkiä, Aaltosalama jäi seisomaan hetkeksi paikalleen. Hän tuijotti Eloklaanin puolelle metsää, silmät viirussa ja niskakarvat aavistuksen pystyyn nousseina.
"Onko jokin vialla?" Henkäysvarjon ääni sai minut havahtumaan. Aaltosalama käänsi katseensa raidalliseen varapäällikköön, joka oli tullut seisomaan hänen viereensä. Hän pudisteli päätään vähän nolostuneena ja antoi karvojensa laskeutua kokonaan.
"Ei ole. Inhoan vain partioida näin lähellä Eloklaania", soturitar sanoi ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Varapäällikön edessä oli hyvä osata käytöstavat.
Henkäysvarjo nyökäytti hitaasti päätään. "Jaan kanssasi saman tuntemuksen. On väärin, että Eloklaani jäi Kuolonklaanin rajanaapuriksi", kolli murahti ääntään madaltaen, suunnaten sitten itsekin katseensa rajan yli metsään. Aaltosalama katsoi varapäällikköä syrjäkarein, mutta ei sanonut enää mitään.
Oli lohduttavaa kuulla, että myös Kuolonklaanin varapäällikkö piti Eloklaania enemmän uhkana kuin hyvänä rajanaapurina. Naaras toivoi, että Punatähtikin tulisi jossain vaiheessa järkiinsä ja karkottaisi eloklaanilaiset kauas täältä.

Partio jatkui rauhallisissa tunnelmissa. Henkäysvarjo ja Keltapilke kulkivat jälleen porukan edellä, mutta nyt Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet joukon hännille. Kaksikko käveli sanaakaan sanomatta eteenpäin. Aaltosalama ei voinut sanoa, että kolli kuului hänen suosikkeihinsa, mutta samassa partiossa oleminen sujuisi paljon vähemmän kiusallisemmin, jos he puhuisivat jostakin.
"Mahdat olla ylpeä siitä, että isäsi on varapäällikkö ja emosi yksi Kuolonklaani kokeneimmista sotureista", Aaltosalama naukui Varissulalle. Hän toivoi, ettei kateus kuulunut hänen äänestään.

//Varis?

Myrskypennulla oli tylsää. Päivä oli ehtinyt alkaa jo lupaavasti, kun Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat aamulla innostuneet leikkimään hänen kanssaan kuurupiiloa. Myrskypennulla oli ollut tavattoman hauskaa veljiltään piileskellessään, mutta kaksi muuta pentua ei oikein ollut arvostanut sitä, miten Myrskypentu ei ollut vuorollaan suostunut etsimään heitä. He olivat sanoneet, että se joka löydettiin ensimmäisenä, joutuisi aina etsijäksi seuraavalle kierrokselle. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että Myrskypentu joutuisi etsijäksi joka toisella kierroksella, hänet nimittäin syystä tai toisesta löydettiin aina ensimmäisenä. Naaraspentu oli ilmaissut tilanteen epäreiluuden, mutta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat vain kehottaneet häntä löytämään parempia piiloja. Kaksikko itse löysi aina niin kekseliäät piilopaikat, ettei Myrskypentu ollut millään löytää heitä. Lopulta harmaa naaras oli yrittänyt vedota emoonsa, mutta Pimentovarjo oli vain sanonut, että yhteisiä sääntöjä oli noudatettava.
Tähän ei Myrskypentu suostunut. Lopulta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat kyllästyneet tanssimaan hänen pillinsä tahdissa, ja nyt kaksikko tuhisi unissaan Pimentovarjon kyljen vierellä. Musta kuningatar näytti itsekin nukahtavan aivan pian; hänen silmänsä räpäytykset kävivät koko ajan hitaammiksi, ja välillä Myrskypentu huomasi emonsa pään nuokkuvan ennen kuin naaras taas havahtui puoliunestaan. Myrskypentu arveli, että Pimentovarjo pysyi hereillä vain hänen vuokseen. Kolmen pennun aiempi karkaamistapaus oli kenties tehnyt kuningattaresta varovaisemman.
Myrskypentu ei vain saanut unen päästä kiinni vaikka kuinka yritti. Hän oli kiemurrellut Pimentovarjon vieressä niin levottomasti, että mustavalkoinen naaras oli lopulta joutunut tiuskaisten kehottamaan häntä pysymään paikoillaan. Myrskypentu yritti rentoutua ja antaa unen tulla, kuten emo oli kehottanut, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Hän ei taatusti saisi nukuttua ennen ensi yötä. Kuka muutenkin oli keksinyt, että pentujen piti nukkua päiväunia? Miksi hänen piti nukkua nyt vain siksi, että Kaamospentu ja Pyräkkäpentu eivät jaksaneet leikkiä?
Myrskypentu ei ehkä ollut älykkäin pennuista, mutta hän sai pian punottua kasaan yksinkertaisen suunnitelman, jolla saisi itselleen hiukan viihdykettä. Ensin naaraspentu teeskentelisi nukkuvaa, jolloin Pimentovarjokin voisi viimein antautua unelle. Sitten hän hipsisi aivan hiljaa pesästä pois. Suunnitelma toimikin yllättävän hyvin, ehkä siksi, että Pimentovarjo kuvitteli olevan fyysisesti mahdotonta Myrskypennulle pysyä aloillaan muuten kuin nukkuessa. Pennun ei tarvinnut maata liikkumattomana unelias ilme kasvoillaan kauaa ennen kuin kuningatar jo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä sammaliin. Myrskypentu varmisti emon hengityksestä, ettei tämä yrittänyt vain samaa temppua kuin hän ja todella oli unessa. Kun reitti oli selvä, harmaa pentu nousi varovaisesti seisomaan ja hiipi ulos pentutarhasta.
Myrskypentu ei ollut lähtenyt tarhasta täysin ilman määränpäätä. Hän oli päättänyt etsiä isänsä Turmaloikan käpäliinsä ja pyytää tätä opettamaan hänelle jotain. Myrskypentu ei jaksanut odottaa oppilaaksi pääsemiseen asti päästäkseen harjoittelemaan taistelua. Hän halusi opetella taistelemaan nyt ja heti, jotta voisi peitota veljensä leikkitappeluissa. Pyräkkäpennusta ei ehkä ollut paljoa vastusta, mutta Kaamospentu oli lähes Myrskypennun tasolla. Kaikki klaanissa tiesivät, että Myrskypentu oli pennuista kaikista voimakkain ja myös paras taistelija. Ylpeä hymy levisi naaraan kasvoille asiaa pohtiessaan; hänestä tulisi koko Kuolonklaanin paras soturi, kaikki olivat sitä mieltä!
Turmaloikkaa ei tarvinnut etsiä kauaa. Tällä kertaa Myrskypentu löysi hänet, eikä toisinpäin. Isänsä soturien pesän edustalla bongattuaan naaras lähti loikkimaan tämän suuntaan innokkaana. Kun harmaa soturi huomasi hänet, kollin kasvoille piirtyi hiukan hämmentynyt ja samalla huolestunut ilme. Myrskypentu virnisti; hän pyyhkisi tuon ilmeen pian pois.
"Hei isä!" naaras hihkaisi, kun ehti isänsä luo. "Voitko opettaa minulle taistelua? Emo ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentu nukkuvat ja minä en saa unta ja siksi minulla on tylsää!"
Turmaloikka huokaisi syvään.
"Enpä tiedä", soturi vastasi ja katsoi epäileväisenä Myrskypentua. "Mitä luulet, pitääköhän emosi siitä, että olet täällä luvatta? Olisi varmaan parempi jos vain palaisit takaisin pentutarhaan ja yrittäisit saada unen päästä kiinni."
Myrskypennun suu aukesi hämmästyksestä: miten isä tiesi, ettei hän saanut olla täällä? Naaraspentu ei kuitenkaan kauaa jäänyt ihmettelemään isän päättelykykyjä - tai kenties telepatiakykyjä.
"Ei!" hän kivahti ja polki maata vihaisesti jalallaan. "Minä yritin jo! Enkä saanut sitä kiinni! Pitäisikö minun vain maata siellä toimettomana koko päivä? Sehän olisi ajan tuhlausta!"
Myrskypennun mielestä hän oli kuulostanut aika kypsältä. Hän oli kuullut soturien puhuvan "ajan tuhlauksesta" ja vaikka naaraspentu ei aivan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, hän uskoi sen sopivan tähän yhteyteen. Ainakin se sai hänet vaikuttamaan aikuiselta.
Turmaloikka huokaisi jälleen.
"No, ehkä olet oikeassa", hän myöntyi, kuten Myrskypentu oli arvellutkin. Isä aina lähti kaikkeen mukaan, kunhan pyysi tarpeeksi sinnikkäästi. Ja äänekkäästi.
"Voin opettaa sinulle jotain pientä. Kunhan lupaat, että sen jälkeen lähdet mukisematta takaisin nukkumaan."
Myrskypentu nyökytteli. Tietysti hän olisi halunnut isän kouluttavan häntä mahdollisimman pitkään, mutta tähän oli parempi tyytyä. Jos hän alkaisi liikaa niskoittelemaan, Turmaloikka varmaan vain veisi hänet takaisin pentutarhaan.
"Tietysti lupaan! Olen kiltein pentu, jonka tiedän", naaraspentu sanoi ylpeästi hymyillen. "Mitä sinä opetat minulle?"
Turmaloikka asteli kauemmas soturien pesästä erääseen tyhjään leirin nurkkaan. Myrskypentu tassutti isänsä perässä malttamattomana.
"Opetan sinulle joitain ihan perusasioita", isä selitti Myrskypennulle ja kääntyi ympäri häntä vastapäätä. Myrskypennun oli vaikea hillitä innostustaan; hänen tassunsa oikein kihelmöivät halusta päästä tappelemaan.
"Taistelussa tärkeintä on voima", Turmaloikka aloitti. "Jotkut soturit, kuten emosi, luottavat enemmän tekniikkaansa, älyynsä ja tarkkuuteensa. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista. Ei sinulle eikä minulle."
Myrskypentu kallisti päätään uteliaana. Mitä ihmettä isä tarkoitti? Hän halusi nimenomaan olla kuin emo. Emo oli kuitenkin yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja vaikka isäkin oli taistelemisessa varmasti hyvä, ei hän vetänyt vertoja Pimentovarjolle.
"Pimentovarjo on taitava taistelija, sillä hän tuntee omat heikkoutensa ja on oppinut kiertämään ne. Taistelussa vahvemmilla ja kookkaammilla on aina etu, joten hän on opetellut taistelemaan nopeilla ja tarkoilla liikkeillä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse opetella mitään sellaista, sillä olet vahva ja kookas jo nyt, vaikka olet vasta pentu."
Myrskypentu röyhisti rintaansa ylpeänä.
"Tiedän! Emokin aina sanoo, että-"
"Sinun ei siis tarvitse opetella hienoja taisteluliikkeitä tai -strategioita", Turmaloikka jatkoi keskeyttäen Myrskypennun itseään ylistävän monologin ennen kuin se ehti alkaakaan. Naaraspentu mutristi suutaan pettymyksestä, mutta jatkoi kuuntelua. "Rynnistät vain taistelukentälle kaikella sillä koolla ja voimalla, joka sinulle on suotu. Suuri osa kissoista ei koskaan yllä tasollesi, vaikka he opettelisivat koko elämänsä."
Myrskypentu kurtisti kulmiaan. Tietysti isän puheet taistelukentälle rynnistämisestä kuulostivat ihan hienoilta, mutta mitä hienoa olisi siinä, ettei osaisi mitään? Myrskypentu piti siitä, että oli kookas ja voimakas, mutta ei hän halunnut olla pelkästään sitä. Hän halusi olla taitava kuten Pimentovarjo tai Punatähti tai Varjokarva.
"Mutta minä haluan olla hyvä taistelussa", naaraspentu naukui surkeasti. Eikö se olisi hänelle mahdollista? "Mitä hienoa siinä on, jos on vain voimakas? Minäkin haluan opetella taistelemaan!"
Turmaloikan viikset värähtivät huvituksesta. Myrskypentu katsoi häntä ymmällään.
"Sehän on hienointa mitä voi olla", kookas soturi vastasi. "Muut harjoittelevat kuita kyetäkseen vain puoleen siitä, mihin sinä pystyt. Samalla sinä vain voimistut ja kasvat. Sinusta tulee pysäyttämätön voima."
*Pysäyttämätön voima*, Myrskypentu toisteli sanoja mielessään, silmät ihastuksesta suurina. Kieltämättä se kuulosti todella hienolta. Hän olisi voittamaton, eikä hänen tarvinnut edes yrittää.
"Kuvittele vain miten hyvä sinusta tulee kun opettelet vielä taistelemaan kunnolla", Turmaloikka sanoi hymyillen tyytyväisenä. "On kuitenkin parempi, ettet opettele samoja tekniikoita kuin muut. Sinun on keskityttävä omiin vahvuuksiisi."
"Eli minun on opeteltava käyttämään voimiani tehokkaasti?" Myrskypentu ehdotti hiukan hämmentyneenä. Turmaloikka nyökkäsi.
"Olet oikeassa", hän sanoi. "Älä keskity mihinkään monimutkaisiin kuvioihin tai aivopeleihin vastustajasi kanssa. Ei se ole niin hienoa kuin kuvittelet."
Myrskypentu ei enää niin kuvitellutkaan; isä oli saanut hänet vakuutettua siitä, että voiman käyttö oli siisteintä mitä vain saattoi olla. Naaraspentu nousi seisomaan itsevarmana, kuono ylpeästi ylhäällä ja rinta röyhistettynä.
"Minusta tulee koko klaanin voimakkain soturi! Ei, vaan koko metsän!" hän julisti ja katsoi säkenöivin silmin isäänsä. "Lupaan sen sinulle isä. Minusta tulee voittamaton!"
Turmaloikka nyökytteli hiukan huvittuneena, mutta enemmän ylpeän oloisena.
"Siitä minulla ei ole epäilystäkään. Mutta ensin sinun on opittavakin jotain. Aloitetaan siis."

Toivepentu ja Pyörrepentu olivat juuri lähteneet pesästä leikkimään, jäin pesään yksin. Pentutarhassa oli yksinäistä, kun kukaan ystävistäni ei ollut siellä. Onneksi minulla oli Lumikkoviiksi, hän toi minulle joka päivä riistaa ja vettä. Mäyräkynsi kävi vierailuilla harvemmin, mutta tiesin hänen rakastavan minua paljon. Kaipasin jo metsässä juoksentelua, ja raitista ilmaa, mutta pennut piti ensin kasvattaa kuusikuisiksi. Pian he eivät enää juo maitoani, se ajatus tuntui oudolta. Olin ylpeä heistä, ja tulen aina olemaan. Otin mukavamman asennon, ja hengitin syvään tunkkaista ha maidon tuoksuista ilmaa. Kuulin käpälän askelia ulkopuolelta, katsahdin kuka tulee sisälle. Piristyin kun tunnistin tulijan olevan Toivepentu.
"Hei Toivepentu, onko kaikki hyvin, rakas?" Kysyin lempeästi Toivepennulta, joka oli juuri tullut pesään. "On kaikki on hyvin." Hän sanoi hymyillen ja istuutui makuusijan reunalle.
"Missä on Pyörrepentu? Tuliko teille riita?" Kysyin huolestuneena, Pyörrepentu oli melkein aina Toivepennun kanssa. Toivepentu katsahti minua.
"Ehkä pieni riita, kun leikimme hippaa. Pyörrepentu jäi ulos leikkimään sammalpallolla." Hän vastasi ja katsoi ulos. Katsahdin itsekkin ulos ja näin Nuppujuovan, hänet oli juuri nimitetty soturiksi. Naaras leikki Pyörrepennun kanssa sammalpallolla. Katsahdin Toivepennun turkkia, halusin että pentuni näyttävät täydellisiltä. Toivepennun turkki oli hiukan takkuinen, pudistin päätäni rauhallisesti.
"Saanko sukia takkuista turkkiasi?" Kysyin lempeästi, valmiina sukimaan. Toivepentu katsahti minua häntääntyneenä.
"Ei kiitos, osaan itse sukia turkkini." Hän sanoi ja nuolaisi muutaman kerran turkkiaan. Kehräsin iloisesti, rakastin pentujani niin paljon.
"Jännittääkö sinua oppilaaksi pääseminen?" Kysyin lempeästi hymyillen ja jatkoin kehräämistä.

//Toive?

En tiennyt mitä tehdä. Soturina oleminen oli vaikeaa, koska ei voinut mennä kysymään mestariltaan mitä tapahtuisi. Huomasin Jääviillon kuiskailevan ja vilkuilevan minua ivallisesti. Mulkaisin häntä vihaisesti. Tassutin aukiolle. Henkäysvarjo tassutti luokseni. "Kappas, Nuppujuova!" hän huudahti. "Olin katsomassa nimityksiäsi." Nyökkäsin hämmentyneenä. "No, onko mukavaa?" kysyi Henkäysvarjo. En ymmärtänyt Henkäysvarjon kysymystä mutta en halunnut vaikuttaa tietämättömältä. "Onhan se." vastasin varovasti. "No hyvä sitten." Henkäysvarjo naukaisi ja tassutteli jakamaan päiväpartioita. Olin hieman hämmentynyt. Klaanin varapäällikkö tuli puhumaan minulle kuin ystävälle? Päätin olla tyytyväinen siihen, että edes joku piti minusta. Huomasin oppilaiden leikkivän. Roihutassu vilkaisi minuun. En tiennyt haluaisiko hän minut mukaan vai eikö. "Hei, Nupputassu, tule mukaan!" ulvaisi Loisketassu. Olin hyvin hämmästynyt. "Loisketassu!" kivahti Sielutassu. "Ei hän ole enää Nupputassu, vaan Nuppujuova!" ärähti Sielutassu. "Etkö katsonut hänen menojaan?" puuttui Roihutassu puheeseen. Sielutassun ääni oli vihainen, ja Roihutassun ääni oli ihmettelevä. "Katsoin minä mutta hän vaikuttaa oppilaalta." naukaisi Loisketassu hiljaa. "Miten niin vaikuttaa oppilaalta?" minun teki mieli kysyä. "Olenko vielä alaikäinen?" Tiesin olevani nuorempi kuin muut soturit, mutta mikä oikeus hänellä oli arvostella minua! "Loisketassu!" ärähti Kalmakuu. "Pyydä Nuppujuovalta anteeksi!" Loisketassu vilkaisi minua anteeksipyytävän näköisenä. "Anteeksi." hän kuiskasi hiljaa. Katsoin hänen silmiinsä. "Saat anteeksi." naukaisin ja lähdin pois. Aurinko paistoi kirkkaasti. "Ainakin on hyvä sää." ajattelin. Istahdin leirin reunaan. Huomasin yhden pennuista leikkivän yksin sammalpallolla. Tassutin hänen luokseen. "Hei, kuka sinä olet?" kysyin. "Olen Pyörrepentu!" pentu vinkaisi. "Minä olen Nuppujuova." vastasin. Huomasin pennun olevan syntyneen silloin, kun olin oppilas. "Katsoin sinun soturimenojasi." naukaisi Pyörrepentu. "Olenko sinun mielestäsi oppilas?" kysymys häälyi mielessäni. Huomasin pennun katseessa aitoa loistetta enkä nähnyt ivallista katsetta. "Joo." vastasin kun en keksinyt muutakaan. "Voinko leikkiä kanssasi?" kysyin. Huomasin Pyörrepennun yllättyneen katseen. "Emme me soturit aina töissä ole." naukaisin. Heitin sammalpallon ilmaan. Pyörrepentu juoksi pallon perään ja nappasi sen kiinni. Hän heitti sen korkealle. Loikkasin pallon perään mutta se karkasi minulta. Pyörrepentu suhahti ohitseni ja nappasi pallon. "Sinä olet oikein mestari tässä!" kehuin. "Ota kiinni!" Pyörrepentu huusi. Hän löi pallon tassullaan. Nappasin sen nopeasti kiinni ja heitin takaisin. "Tämä peli vaatii todellisia supertaitoja." ajattelin ja Pyörrepentu loikkasi päälleni.

Närkästys levisi minussa ja lähdin jahtaamaan veljeäni. Olin häntä hitaampi mutta aivoni toimivat ihan yhtä hyvin ehkä jopa paremmin kuin veljeni omat toimivat. Jarrutin ja lopetin kollin jahtaamisen. Pyörrepentu hämmentyi ja pysähtyi. Hän käveli lähemmäs. “Mihin sinä jäit?” hän kysyi. Seisoin hiljaa ja odotin, kun veljeni asteli lähemmäs. Sitten hyökkäsin hänen kimppuunsa. “Sainpas!” “Ei hippaleikki toimi noin!” veljeni tukahtunut ääni kuului altani. “Nyt toimii”, hihkaisin ja “raastoin” hänen vatsaansa tassuillani ilman kynsiä tietenkin! Pyörrepentu taisteli takaisin ja kierimme karvakasana ympäriinsä. Murahdin ja iskin tassullani veljeäni kylkeen. “Hei!” hän rääkäisi ja hypähti kauemmas. Nauroin mmrrau-naurun ilmoille. “Sattuiko sinuun?” kysyin hilpeänä. Suunnitelmani oli onnistunut! “Ei”, Pyörrepentu sanoi. “Menen nyt emon luokse”, sanoin hymyillen. “Haluan jutella hänen kanssaan”, selitelin vielä mutta käännyin sitten ja menin sisään pentutarhaan. Se oli tyhjä lukuunottamatta emoani. “Hei Toivepentu, onko kaikki hyvin, rakas?” emo kysyi heti. “On kaikki on hyvin”, sanoin hymyillen ja istuuduin makuusijan reunalle, missä emo lepäsi.
// Orvokkinen <3

Juoksin metsässä, turkillani tuntui mukava tuuli. Olin päihittänyt jo monta kissaa, mäyrää ja kettua. Olin voittanut kaikki ylivoimaisesti. Minua vastaan oli tulossa Punätähti, voitin hänet ylivoimaisesti. Nyt hän antaa minulle oman arvonsa, minusta tulee nyt päällikkö.

Kiemurtelin unissani vimmatusti, näin juuri unta minun ja Punatähden kamppailusta. Raotin hitaasti silmäni auki. Lumikkoviiksi peseytyi makuusijamme reunalla. "Huomenta." hän sanoi lipaisujensa välissä. "Huomenta." Mutisin unisena ja nostin pääni ylös. "Nukuitteko hyvin?" Lumikkoviiksi kysyi hymyillen ystävällisesti. Toivepentu nyökkäsi raukeasti.
"Nukuin mainiosti! Näin unta että taistelin Punatähteä vastaan! Ja voitin! Ja sitten minusta tuli päällikkö!" Kerroin innoissani unestani. Lumikkoviiksi naurahti ja pörrötti päälakeani.
"Valvoitko koko yön?" Kysyin Lumikkoviikseltä ihmeissäni, hän oli hereillä kun heräsin. Lumikkoviiksi pudisti päätään.
"En valvonut, minä vain nukuin vähemmän kuin te." Hän selitti ystävällisesti. Emo säpsähti hereille, hän katsahti hymyillen Lumikkoviikseä.
"Ai olettekin jo hereillä." Emo sanoi ja haukotteli. Nyökkäsin emolle innoissani.
"Saadaanko mennä ulos leikkimään?" Toivepentu kysyi itsevarmana ja nousi jaloilleen. Harmikseni emo pudisti päätään.
"Ei käy pikkuiset, ensin syötte ja peseydytte. Sitten saatte mennä ulos." Emo sanoi lempeästi hymyillen. Mutisin ärtyneenä itsekseni, ei taas pesulle ja syömään. En ole likainen, eikä minulla ole nälkä. Mahani murisi, ehkä minulla olikin nälkä.
"Emo minulla onkin nälkä." Sanoin nälkäisenä. Emo nyökkäsi.
"Menkää sitten syömään." Hän sanoi lempeästi. Menin emon luo, ja join maitoa. Se maistui paremmalta kuin hiiri, mutta pian en enää juo lainkaan maitoa. Joimme vatsamme täyteen, tiesin että emo ja Lumikkoviiksi pesevät meidät, se ärsytti minua.
"Pesisitkö Lumikkoviiksi Pyörrepennun?" Emo kysyi parhaalta ystävältään hymyillen. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja veti minut luokseen pestäväksi. Karhea kieli ei tuntunut kivalta, halusin pestä itse itseni.
"Minä osaan kyllä itsekkin!" Tiuskaisin ärtyneenä ja suin turkkiani miten osasin. Lumikkoviiksi kuitenkin jatkoi. Pian olimme valmiita, lähtemään ulos.
"Mennään!" Huudahdin iloisesti Toivepennulle, hän juoksi perääni. Hengitin ulkoilmaa. Kosketin tassullani Toivepentua.
"Hippa!" Hihkaisin ja juoksin karkuun kohti aukiota, Toivepentu juoksi perääni.

//Toive?

Katselin, kuinka Kaamospentu harjoitteli emon kanssa taisteluliikkeitä. Samaan aikaan Myrskypentu tappeli oksan kanssa toisella puolella pesää, ja Orvokkisydämen pennut, Toivepentu ja Pyörrepentu, puuhasivat jotakin keskenään omalla nukkumapaikallaan. Minä istuin lähellä pesän seiniä myrtynyt ilme naamallani. Oli niin kauhean turhauttavaa olla näin kamalan pieni! Olin ihan varma, että vielä soturinakin olisin tällainen sintti, kun taas sisarukseni olisivat siihen mennessä kasvaneet varmaan jo ketun kokoisiksi.
Katseeni harhautui pentutarhan oviaukon suuntaan. Ulkoa kajasti lämmin valo, joka suorastaan houkutteli tulemaan luokseen. Päässäni alkoi raksuttaa idea ulos karkaamisesta sillä välin, kun Pimentovarjo oli kiireinen Kaamospennun kanssa. Tiesin, ettei emo ollut ilahtunut viime kerralla, kun olimme karanneet sisarusteni kanssa etsimään isää, mutta tämä oli eri juttu. Koska oli epäreilua, että Kaamospentu ja Myrskypentu olivat niin isoja verrattuna minuun, niin minusta oli vain reilua, että saisin tehdä retkiä pentutarhan ulkopuolelle omin nokkineni.
Uhkarohkea suunnitelmani oli enää toteutusta vailla. Lähdin hiipimään seinän vierustoja pitkin oviaukkoa kohti. Vilkuilin aina välillä emon ja veljeni suuntaan, mutta he olivat liian kiireisiä huomatakseen aikeitani. Karkaaminen kävi vähän liiankin helposti - toisaalta siitä saatoin kiittää pienuuttani. Pienenä oleminen ei ollut aina niin kamalaa, etenkään silloin, kun tehtiin jotakin sääntöjen vastaista.
Jouduin siristelemään silmiäni kirkkaassa auringonvalossa hetken verran, ennen kuin ne tottuivat siihen. Sen jälkeen suuntasin takaisin niiden pikkukivien luo, joiden päällä olin useampana päivänä nähnyt niiden pienten otusten ottavan aurinkoa. Isä oli kutsunut niitä sisiliskoiksi. Minulla oli mennyt jonkin aikaa oppia lausumaan niin vaikea sana, mutta nyt kun osasin sen, kaikki saivat kuulla siitä taukoamatta.
"Heippa, sisiliskot!" mau'uin tassutellessani kivien luo. Tällä kertaa kivillä ei näkynyt kuitenkaan yhden ainutta sisiliskoa. Kurtistin kulmiani pettyneenä - juuri tänään minun olisi tehnyt mieli katsella sisiliskoja.
Naama edelleen mutrulla rupesin kaivelemaan vanhaa sisiliskon häntää erään kiven alta. Se oli jo kuivahtanut ja kova, mutta pidin sitä tallessa siitä huolimatta. Minusta se oli aluksi ollut vähän ällöttävä, mutta nyt kun olin saanut rauhassa tutkia sitä, se ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä. Minua kiinnosti tietää, miten sisiliskot osasivat tiputtaa oman häntänsä ja miksi ne tekivät niin.
"Hei, pikkuinen." Takaa kuuluva naukaisu sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri silmät suurina kohtaamaan kilpikonnakuvioisen naaraskissan, jolla oli keltaiset silmät. "Mitä sinä täällä yksin teet?"
Tuijotin kissaa hetken jähmettyneenä, miettien, mitä minun kannattaisi sanoa seuraavaksi. En halunnut palata pentutarhalle vielä, enkä varsinkaan jonkun toisen soturin saattelemana.
"Tutkin sisiliskoja", vastasin sitten hitaasti. "Se on määräys päälliköltä. Niistä voi olla meille tulevaisuudessa paljon hyötyä. Ne voivat toimia esimerkiksi vakoojina ja sitä rataa. Tiedäthän. Katso: minulla on tässä häntä! Eikö olekin hieno?" Puhetulvan lomassa työnsin kuivunutta sisiliskon häntää vähän lähemmäksi kissaa, ja toivoin, että se harhauttaisi häntä. Hetkinen - harhauttaisi! Liskot varmaankin pudottivat häntänsä hämätäkseen saalistajia!

//Huomen?

"Kumpi maistaa ensin?” Pyörrepentu kysyi ja haistoi hiirtä uudestaan. Haistelin itsekkin - se tuoksui myskiselle. “Minä voin”, sanoin ja haukkasin palan hiirtä. Se oli maukasta. Pureskelin lihan suussani. “Se on tosi maukasta”, sanoin yllättyneenä, suu täynnä hiirtä ja silmät suurina. Pyörrepentukin haukkasi sitä hieman epäluuloinen katse silmissään loistaen. “Niinpä onkin”, Pyörrepennun silmät loistivat nyt vuorostaan yllätyksestä. Itse olin jo tottunut lihaisaan makuun ja haukannut toisenkin palasen. Söimme sen yhdessä loppuun asti eikä Lumikkoviiksen tarvinnut uhrautua. Kun soturitkin olivat syöneet, Lumikkoviiksi jatkoi leikkiä meidän kanssamme mutta isämme ja emomme menivät sivumpaan istumaan ja vaihtamaan kieliä. Leikimme tovin erilaisia leikkejä muunmuassa kissaa ja kahta hiirtä ja sitten kahta kissaa ja yhtä hiirtä. Pyörrepentu oli jo hieman väsyneennäköinen eikä omaolonikaan ollut mikään maailman virkein. “Nyt teidän olisi aika mennä nukkumaan”, Lumikkoviiksi sanoi ja lähti johdattamaan meitä pentutarhalle. Kumpikaan meistä ei pannut vastaan, koska väsymys painoi jo minunkin silmiäni. Orvokkisydän oli jo kippuralla makuusijallaan ja Lumikkoviiksi asetti meidät hänen luokseen. Oli kuin Lumikkoviiksi olisi ollut toinen emo meille kahdelle. Katsoin häneen. Pyörrepentu oli jo sikeässä unessa. “Mihin sinä menet?” kysyin hiljaa. “En oikeastaan minnekkään”, hän vastasi. “Jää sitten meidän kanssa tänne”, sanoin. Silmäni meinasivat jo sulkeutua itsekseen. Lumikkoviiksi hymyili ja käpertyi sitten samaan pesään meidän kanssamme.

Räväytin silmäni auki. Pyörrepentu kiemurteli vieressäni ja Orvokkisydänkin oli vielä unessa. Lumikkoviiksi peseytyi makuusijamme reunalla. “Huomenta”, hän naukaisi lipaisujensa välissä. Oliko naaras nukkunut ollenkaan? mietin. “Huomenta”, Pyörrepentu mumisi ja nosti päätään unisena. “Nukuitteko hyvin?” naaras kysyi hymyillen. Nyökkäsin raukeana. Olin nukkunut todella hyvin.
//Pyörre?

"Tule vain!" Hihkaisin innoissani. "Olemme sammalpalloa ja Toivepentu on keskellä ensin!" Toivepentu nyökkäsi Lumikkoviikselle ja hymyili. Isä heitti pallon emolle ja, kun hän oli heittämässä sitä Lumikkoviikselle Toivepentu jatkaisi heiton loikalla. Toivepentu nappasi pallon ilmasta, ja näytti hyvin ylpeältä itseensä. "Emo on nyt keskellä!" Toivepentu huudahti pallon takaa.
"Olitpa taitava, sinusta tulee hyvä oppilas." Emo sanoi ylpeästi, kun Toivepentu otti hänen paikkansa piirissä. Veljeni hymyili ylpeästi ja heitti pallon, minua kohti. Hyppäsin ja nappasin pallon, emo ei saanut palloa tällä kertaa.
"Jee! Sain pallon!" Hihkuin iloisesti ja aion heittää sen isälle. Heitin pallon kaikilla voimillani, ja isä nappasi sen taitavasti. Isä hymyili ylpeästi, röyhistin rintaani ylpeänä, isän pitää olla ylpeä minusta! Isä heitti pallon Lumikkoviikseä kohti, mutta emo katkaisi heiton ja nappasi pallon. Emo näytti voitonriemuiselta, kun hän mene usän paikalle piiriin. Nyt emo heitti pallon Lumikkoviikselle, ja naaras nappasi sen. Lumikkoviiksi katsoi hetken meitä molempia, hän jai mietti minne heittää seuraavaksi. Hän heitti pallon minulle, ja otin sen kiinni nopeasti. Nyt halusin heittää Toivepennulle, heitin pallon, mutta isä nappasi sen. Katsoin häntä hiukan pettyneenä, mutta kävelin keskelle.
"Ei se mitään, ei aina voi onnistua." Emo sanoi lohduttavasti. Hymyilin hänelle piristyneenä ja keskityin palloon. Isä heitti pallon emolle, hyppäsin ylös, murra vain jynteni koski palloa. Luulin että tämä olisi helpompaa. Emo heitti Toivepennulle, ja tällä kertaa en osunut palloon lainkaan. Toivepentu heitti pallon Lumikkoviikselle, ja en osunut palloon vieläkään. Aloin jo menettämään malttini, mutta joskus vain täytyy kestää. Lumikkoviiksi heitti pallon isää kohti, hyppäsin niin korkealle kuin pystyin, ja bappasin pallon. Hymyilin ylpeänä.
"Lumikkoviiksi menee nyt keskelle!" Sanoin iloisesti ja hypin ylös ja alas.
"Nyt lopetetaan, olette jo varmasti väsyneitä." Emo sanoi lempeästi. Pudistimme päitämme, minulla ei ollut yhtään väsynyt olo.
"Jos nyt kuitenkin kerron tarinan tässä välissä, niin voitte hengähtää. Jatketaan leikkimistä sen jälkeen." Emo sanoi ja istahti maahan. Kävelimme emon viereen, isä ja Lumikkoviiksikin tulivat kuuntelemaan emoa.
"Kerron tarinan, jonka isänne kertoi minulle joskus. Kun olimme vielä oppilaita. Olimme jo silloin rakastuneita toisiimme, mutta nyt tarinaan. Tämä ei ole täysin samanlainen tarina, kerron sen minkä muistan. Olettteko koskaan nähneet tähtiä? Tähdet ovat kissojen henkiä, kun uusi tähti syttyy, maailmaan syntyy uusi kissa, kun se sammuu, joku kissa on kuollut. Valitettavasti en muista enempää, siitä on niin kauan." Emo kertoi ja hymyili.
"Minä muistan kun kerroin sen sinulle." Isä sanoi rakastavasti ja kosketti emon kuonoa omalla kuonollaan.
"Meidän täytyy mennä syömään, minulla on nälkä." Emo sanoi meille ja nuolaisi huuliaan nälkäisesti. Katsahdin innokkaana Toivepentua.
"Saadaanko maistaa riistaa?" Veljeni aneli ja hymyili herttaisesti. Emo, isä ja Lumikkoviiksi vilkaisivst toisiaan.
"No, kai te voitte maistaa, mutta teidän pitää juoda vielä maitoa." Isä sanoi ja käveli riistakasalle. Katselin kun isä kantoi eteemme hiiren, he söivät kolmistaan jänistä.
"Jos ette tahdo syödä sitä, niin minä voin syödä sen." Lumikkoviiksi sanoi suu täynnä kania. Haistoin hiirtä, se haisi oudolle.
"Kumpi maistaa ensin?" Kysyin Toivepennulta ja haistoin hiirtä uudestaan.

//Toive?

Kuu oli vierähtänyt siitä, kun kaksijalka oli kaapannut minut ja Aaltosalaman. Loppujen lopuksi tapaus ei ollut Kuolonklaanissa herättänyt toivomaani paniikkia. Saavuttuamme leiriin emme olleet kohdanneet suurta vastaanottoa, vain surkean Kuuraturkin - edes etsintäpartiota ei varallemme ollut järjestetty. Punatähti oli kuitenkin ollut katoamistapauksestamme kiinnostunut, olivathan reviirillemme piilotetut ansat suuri uhka klaanin jäsenille. Sentään sain hetken tuntea oloni tärkeäksi kun pääsimme raportoimaan löydöstämme.
Muuta minulle ei tassuun tuosta seikkailusta jäänytkään. En edes voinut todeta minun ja Aaltosalaman ystävystyneen yhteisen koettelemuksen parissa, sillä välimme tuntuivat vain huonommilta. Kaappausta ennen olimme olleet vain tavallisia soturitovereita, jotka välillä kävivät partioissa ja kenties silloin tällöin jopa puhuivat säästä keskenään. Tapauksen jälkeen olin saanut huomata, etten oikeastaan pitänyt Aaltosalamasta. Minua ärsytti se, miten soturilla tuntui aina olevan jokin naseva vastaus omaan kuittailuuni. Pidin muiden härnäämisestä tavattomasti, mutta Aaltosalamassa provosointiyritykseni eivät herättäneet toivomaani reaktiota. Tavallaan se oli kiinnostavaa, mutta enemmän se otti päähän. En tiennyt, mitä Aaltosalama minusta ajatteli. En kuitenkaan ollut ihan niin täynnä itseäni kuvitellakseni, että hän pitäisi minusta.
Tänään minulla oli käynyt aivan tavattoman hieno tuuri, kun pääsisin partioon sekä Aaltosalaman että Henkäysvarjon kanssa! Kaksi kissaa, joiden kanssa kaikista vähiten halusin olla tekemisissä. Henkäysvarjon kanssa partioiminen tuntui aina jotenkin kiusalliselta. Varapäällikkö ei välittänyt puhua minulle enkä minäkään hänelle, mutta välillä isäni sanoi minulle jotain yhdentekevää kaiketi näön vuoksi. Vastasin aina lyhyesti ja välinpitämättömästi, sillä tiesin, että kumpikin meistä halusi pitää keskustelun niin lyhyenä kuin mahdollista. Uskoin vahvasti, ettei normaalin isä-poikasuhteen kuulunut toimia näin, mutta minä en asialle paljoa voinut. Toivoin, että vielä jokin päivä voisimme puhua normaaleista asioista normaalilla tavalla, mutta tänään tuskin olisi tuo päivä.
Saavuin partioon kerrankin kunnolla ajoissa, sillä isäni edessä halusin käyttäytyä kunnon soturin lailla. Aaltosalama oli jo paikalla; hän katsoi suuntaani ilmeettömin kasvoin ja tervehti sitten nyökkäyksellä. Harkitsin hetken, jättäisinkö eleen täysin huomiotta, mutta päädyin sitten vastaamaan nyökkäämällä takaisin.
Emme ehtineet kauaa istua hiljaisuudessa, kun Henkäysvarjo sekä partion kaksi muuta jäsentä, Liekkimyrsky ja Keltapilke, saapuivat. Välttelin isäni katsetta parhaani mukaan, mikä olikin helppoa, sillä varapäällikkö ei vilkaissutkaan suuntaani silmänräpäystä pidempään. Henkäysvarjo ilmoitti, että lähtisimme Lehtikuusilaakson suuntaan ja pian olimmekin astelemassa jonona ulos leiristä.
"Toivottavasti olemme vähän onnekkaampia kuin viimeksi", sanoin Aaltosalamalle, kun soturinaaras otti paikkansa jonossa Keltapilkkeen ja Henkäysvarjon takaa. Minua ei ollenkaan haitannut jäädä Liekkimyrskyn kanssa partion hännille; koska Henkäysvarjo oli kaukana jonon päässä, saisin rauhassa löysäillä.

//Aalto?

Liu'tin kynsiäni sisään ja ulos. Olin hyvin jännittynyt. "Tänään minusta tulee soturi!" ajattelin innokkaana. "Minun täytyy muistaa käyttäytyä." Tassutin aukiolle. Matkalla näin Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi!" huudahdin ihan kuin joskus pentuna. Mäntyviiksi syöksyi viereeni. "Hei, Nupputassu!" hän tervehti innoissaan. "Paitsi että ethän sinä ole enää kauan-tassu." naukaisi Mäntyviiksi. Nyökkäsin, koska en osannut vastata muutakaan. Olin hieman kiusaantunut. "Tulkaa kaikki tänne aukiolle!" kuului Punatähden ulvaisu. Juoksin aukiolle. "Minun täytyy mennä." naukaisin Mäntyviikselle. Mäntyviiksi heilautti häntäänsä vastaukseksi. "Meillä on uusi soturi nimitettävänä." naukaisi Punatähti. "Nupputassu, astu eteen." Astuin eteen hermostuneena. Vilkuilin ympärilleni jännittyneenä. Klaani oli hiljaa. "Nupputassu, tästä lähtien sinä olet Nuppujuova." Punatähti julisti. Klaani oli hetken hiljaa. Huomasin Loisketassun kateellisen katseen. Hän kuiskasi jotain Sielutassulle. Käänsin katseeni muihin. "Nuppujuova!" huusi Mäntyviiksi. "Nuppujuova!" huusi koko klaani. Vilkaisin kaikkia hämmästyneenä. Huomasin Roihutassun, Sielutassun, ja Loisketassun ulvovan nimeäni. "Kokoontuminen on päättynyt." naukaisi Punatähti. Tassutin yhä hieman hämmästyneenä kohti tuoresaaliskasaa. Nappasin hiiren. "Onnea, Nuppujuova!" kehui Varjokarva. "Kiitos." vastasin ja painoin pääni alas. Söin hiirtä tyytyväisenä. Hämärän laskeutuessa olin kävelemässä oppilaiden pesälle kunnes kuulin Roihutassun äänen. "Et kai sinä tänne enää tule?" hän kysyi. "Ai niin." ajattelin. "Anteeksi." naukaisin nolona ja tassutin soturien pesälle. Kun kävelin pesästä sisään, huomasin monen soturin puhuvan keskenään. "Kappas, sieltähän Nuppupentukin saapui!" ulvaisi joku kissa ilkeästi. Arvasin hänen olevan Jääviilto. "Älä viitsi, Jääviilto!" kivahti joku naaras. Tassutin pesään. Huomasin naaraan yhä mulkoilevan Jääviiltoa. Asetuin vuoteelleni hieman pelokkaana. "Tervetuloa soturin elämään!" Varjokarva naukaisi. Minusta tuntui turvalliselta. Mestarini ja ystävieni mestarit olivat pesässä. Vaikka minulla ei ollutkaan sukulaisia klaanissa, niin tunsin oloni turvalliseksi. Katselin hetken pesää. Se näytti oppilaiden pesältä, mutta se oli paljon isompi ja siellä tuntui monen kissan tuoksu. Huomasin että Jääviilto katseli minua ivallisesti. En uskaltanut sanoa mitään. Minua paljon vanhemmat kissat voisivat repiä minut kappaleiksi. Päätin olla vain hiljaa ja nukkua. Nukahdin helposti. Aamulla huomasin nukkuneeni pitkään. "Sieltähän se unikeko saapuu!" kehräsi Varjokarva iloisesti. "Unikeko?" tuhahdin muka loukkaantuneena. "Meillä on nyt partio." naukaisi Varjokarva. "Siihen tulevat minä, Tuhkajuova, Mäyräkynsi, ja sinä." Huomasin sen naaraan joka oli sihissyt Jääviillolle olevan Tuhkajuova. Mäyräkynsi oli taas kolli joka vaikutti mukavalta. Tassutin leiristä ulos. Ulkona oli hieman kylmää, mutta aurinko nousi hiljalleen ylös taivaalle. Kävelimme kohti Eloklaanin rajaa. Olin käynyt siinä jo muutaman kerran, oppilaana. Suihkautin hajua rajalle. Eloklaanin tuoksu oli voimakas. Raja oli varmaankin merkitty äsken. Partion tuoksu oli tuore. Tassutimme seuraavalle rajalle. Suihkautin hajua joka paikkaan, kunnes Tuhkajuova antoi merkin palata takaisin leiriin. Tassutin vanhempien soturien perässä kohti leiriä. Pujahdin sisään. Kissat olivat partiossa, tai metsästämässä. Huomasin Roihutassun ja Sielutassun leikkivän leirin toisella puolella. Katselin heitä hetken. "Missäköhän Loisketassu on?" ajattelin. "Varmasti harjoittelemassa taisteluliikkeitä."

Lehtikadon jälkeinen aika oli ollut yhtä painajaista. Yli äyräidensä tulvineet joet olivat koituneet monen kuolonklaanilaisen kohtaloksi, ja itseäni olivat piinanneet jäinen loska ja muta, joka tarttui kokkareina käpäliin ja vatsaan. Viimeisin oppilaani, kylmäkiskoinen Minkkitassu, oli lähemmäs puolikuu sitten mennyt liian lähelle virtaavaa vettä, liukastunut lumeen ja vajonnut sysimustan pinnan alle kuolemaansa. Se naaras oli ollut totaalinen pölkkypää, sitä mieltä minä olin ja olin melkein hyvilläni siitä, että enää minun ei tarvinnut katsoa vaaleanharmaan oppilaan perään. Mielestäni oli kuitenkin ehdottoman väärin, että olin jo kaksi kertaa saanut koulittavakseni nuoren kissan, josta ei ollut mihinkään, ei ainakaan soturiksi. Ensiksi vaitelias ja pelkurimainen Sirpalepisara oli menettänyt henkensä ketun hampaissa ja nyt Minkkitassu oli toikkaroinut tiensä jokeen harkitsemattomasti kuin pentu. Kaksikon epäonnistumiset vihastuttivat minua, sillä uskoin opettaneeni heidät paremmin.

Kuolonklaanin leirissä oli verrattain hiljaista lukuun ottamatta pentutarhalta kantautuvaa ilakointia. Suin keskittyneesti valkeaa turkkiani ja siristelin silmiäni keskipäivän helottavassa auringossa. Minä inhosin hiirenkorvaa. Kaikki oli niin vastenmielisen märkää, jäljellä olevista luminietoksista heijastuva auringonpaiste oli sokaisevaa ja lintujen kuorolaulu ja säksätys sai herkät korvani särkemään. Onneksi viherlehti oli vain parin kuun päässä. Mielialani kohoaisi varmasti, kunhan pääsisin taas istuskelemaan Hehkulammen rannalle ja nauttimaan sen lämpimästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Ja tukahduttavan kuumat hellepäivät voisin viettää varjossa lonkkaa vetäen. Ellei sitten Henkäysvarjo seuraajineen aikonut lähitulevaisuudessa toimia, mikä todennäköisesti johtaisi pieniin levottomuuksiin Kuolonklaanin sisällä. Siitä tulikin mieleeni, että minun pitäisi puhua taas Jääviillon kanssa ja ottaa selvää, oliko varapäällikön suunnitelma ylipäätään edennyt.

Hyppelehdin innokkaasti ulos pentutarhasta jäkäläverhon läpi Pyörrepennun kanssa. Veljeni kihisi samaa intoa kuin minäkin. Emo ja isä tulivat perästämme ulos. "Noh mitä haluatte leikkiä, pikkuiset? Minä ja isä leikimme kanssanne," Orvokkisydän sanoi hymyillen lempeästi pennuilleen. "Piilosta!" sanoin hymyillen. "Vai sammalpalloa?" Mäyräkynsi ehdotti. "Kokeillaan sitä vain!" Pyörrepentu sanoi ilosta hyppien. "Joo minulle käy", sanoin nyökäten. "Emme vain tiedä miten sitä ollaan", Pyörrepentu sanoi sitten jo rauhallisemmin. "Se on helppoa! Palottelemme sammalesta tehtyä palloa kolmisin ja yksi on keskellä ja yrittää napata sen", emomme selitti. Nyökkäsin. En ollut varma ymmärsinkö mutta päätin kokeilla. "Voin olla ensin keskellä", ehdotin. “Joo mene tuohon niin me alamme kopitella yhdessä”, isä sanoi ja ohjasi minut heidän keskelleen. Lumikkoviiksi tassutti luoksemme hymyillen valoisasti. “Saanko tulla mukaan?” hän kysyi. Orvokkisydän kääntyi koskettaakseen parhaan ystävänsä kanssa neniä. “Tule vain!” Pyörrepentu hihkaisi, “Olemme sammalpalloa ja Toivepentu on keskellä ensin!” Nyökkäsin naaraalle hymyillen itsekin. Mäyräkynsi heitti pallon Orvokkisydämelle ja, kun hän oli heittämässä sitä Lumikkoviikselle katkaisin heiton loikalla. Nappasin sammalpallon ilmasta kinni ja nostin sen ylpeänä. “Emo on nyt keskellä!” huudahdin sen takaa.
// Pyörre?

Kaamospentu katsoi hiirtä nälkäisenä, hänkin halusi oman hiiren ja jaksaisi taatusti syödä sen ilman apua! Naaras kuitenkin asteli vaitonaisena makuualustensa luokse ja laski ateriansa petinsä viereen. Naaraan katse oli mietteliäs, kun hän katsoi poikaansa, mutta lopulta Pimentovarjo huokaisi.
"Selvä sitten", kuului huokaisu ja tummaturkkinen kissa asteli pentunsa luokse.
"Voin opettaa sinulle jotain helppoa. Mutta oppilaaksi et kyllä etuajassa pääse, vaikka mitä tekisit", Pimentovarjo kommentoi hieman tylsistyneenä raidallisen pennun ainaiseen ruikutukseen oppilasaikansa aikaistamisesta.
"Ihan mälsää! Minä olen jo valmis", Kaamospentu miukaisi turhautuneena, mutta tiesi emonsa vain kyllästyvän tähän, joten hän hiljeni. Naaras oli keskittynyt mietiskelemään, kunnes lopulta aloitti.
"Taistelussa tärkeintä on olla tehokas", Pimentovarjo aloitti ja asettui matalaan asentoon. Kolli yritti matkia emonsa asentoa, mutta se muistutti enemmän kissanpentua, joka oli jäällä. Pennun jalat olivat hara-asennossa ja hänen oli vaikea pitää tasapainonsa.
"Se ei tarkoita sitä, että kannattaisi hutkia sinne tänne mahdollisimman voimakkaasti. Iskujen on oltava tarkkoja, nopeita ja tarpeeksi vahvoja. Yksikin isku riittää voittoon, jos sen tekee kunnolla. Näin säästää voimiaan. Hyvä taistelija voittaa vähillä liikkeillä, huono tarvitsee useamman", Pimentovarjo selitti Kaamospennulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Kolli ei halunnut liata turkkiaan, joten tarkat ja nopeat iskut kuulostivat hyvältä. Paremmalta kuin voimalla tempoilu ja itsensä sotkeminen. Pimentovarjo nakkasi pentujensa tekemän sammalpallon ilmaan ja naukaisi:
"Kuvittele, että tämä on vastustajasi. Lyö sitä mahdollisimman tarkasti ja käytä vain tarvittava määrä voimaasi ja energiaasi."
Kaamospennun silmiin syttyi taistelutahtoinen pilke ja hän näki jo sammalpallon tilalla eloklaanilaisen kissan.
"Minä, Kaamostähti olen tullut paikalle ja sinä tulet kohtaamaan tässä loppusi", Kaamospentu kajautti tarmokkaana ja läpsäisi sammalpalloa etukäpälällään. Kolli perääntyi, teki loikan ja läimäisi palloa uudestaan kynsillään.
"Miten minulla meni? Olinko hyvä?" pentu miukui ja pomppi tasajalkaa innokkaana. Tarmon lisäksi kollin katseeseen oli ilmestynyt ripaus toiveikkuutta, hän halusi tehdä emonsa Pimentovarjon tyytyväiseksi. Kaamospentu läimäisi sammalpalloa vielä kerran etutassullaan ja pallo vieri Pimentovarjon tassuihin. Kollikissa katsoi emoaan odottavaisena ja virnisti sitten.

//Pimento?