"Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!" Hihkaisin innoissani, halusin kovasti tutkia leiriä. Vaikka avasinkin silmäni vasta äsken.
"Voidaanko me mennä jookoo?" Toivepentu aneli. Emo katsoi meitä hymyillen.
"Totta kai pääsette kullanmurut, tulen vain mukaanne. Ettei käy mitään." Emo sanoi ystävällisesti, ja hänen äänessä oli rakkautta. "Mutta ennen kuin lähdette ulos, suin turkkinne." Hän jatkoi ja veti meidät lähemmäs. Minä jouduin ensin, emon karhea kieli liukui pitkin turkkiani. Katselin närkästyneenä, kun Toivepentu katseli vierestä. Emo oli kaunis, Kuolonklaanin kaunein kissa. Mietin vain miltä isä näyttää. Emo työnsi minut sivummalle, ja veti Toivepennun lähemmäs.
"Emo ei! Olen jo puhdas!" Hän valitti närkästyneenä. Emo pudisti päätän ja jatkoi nuolemista. Pian Toivepentukin oli valmis, hän käveli nopeasti pois emon luota.
"Nyt voidaan mennä, katselen teitä pentutarhan edustalta." Emo sanoi ja käveli ulos pesästä. Köpöttelin emon perään, ja Toivepentu perässäni. Siristin silmiäni kun aurinko häikäisi, katselin suurilla silmilläni leiriä.
"Onpa valtava!" Hehkäisin hämmästyneenä. Toivepentu katseli ympärilleen suu ammollaan. Emo katsoi meitä lempeästi.
"Onpa leiri iso!" Toivepentu sanoi hämmästyneenä ja katseli ympärilleen.
"Haluatteko kuulla missä on mitäkin?" Emo kysyi ystävällisesti hymyillen, hän näytti ylpeältä. Nyökkäsin, kävelin emon viereen. Toivepentu tuli perässäni ja istahti viereeni.
"Asumme nyt pentutarhassa, siellä asuu pennut ja kuningattaret. Samassa pesässä asuu myös klaaninvanhimmat. He ovat vanhoja, ja viettävät täällä vanhuudenpäiviään. Tuo pesä on parantajanpesä, siellä asuu parantajat. Parantajat hoitavat haavojamme, ja hoitavat meitä muutenkin. Tuolla on oppilaidenpesä, siellä asuu oppilaat. Teistä tulee oppilaita, kunhan täytätte kuusi kuuta. Oppilaat opettelevat taistelemaan ja saalistamaan, ja soturit opettavat heitä. Oppilaat eivät saa lähteä leiristä ilman mestarin lupaa. Tuolla on taas sotureidenpesä, minä ja isänne ollaan sotureita. Soturit saalistavat ja suojelevat leiriä. He saavat poistua leiristä milloin tahtovat. Tuolla on päällikönpesä, siellä asuu päällikkö. Päällikkö jahtaa Kuolonklaania, hän on klaanin tärkein kissa. Meidän päällikkö on Punatähti." Emo selitti ja osoitteli eri pesiä. Menin jo sekaisin missä oli mitäkin, nyt tahdoin tutkia paikkoja itse.
"Toivepentu? Mennäänkö tutkimaan? Ehkä nähdään isäkin." Sanoin iloisesti hyppien. Olin niin innoissani, ensimmäinen tutkimusretkeni!

//Toive?

Pentutarhan maidon tuoksut tulvivat aisteihin. Inahdin kun veljeni kömpi päälleni. Karistin hänet päältäni ja kierähdin selälleni. Raotin silmiäni. Näin emoni mustapilkkuisen turkin. Hän oli kaunis. Katsahdin veljeeni hänen turkissaan oli mustia pyörteitä harmaalla taustalla. Katsoin isoilla silmilläni Orvokkisydämen taivaan sinisiin kauniisiin silmiin. Minkäköhän väriset silmät minulla oli? Katsahdin omaa turkkiani. Se oli musta ainakin rinnasta. Katsoin vielä selkääkin ja tajusin olevani kokonaan pikimusta. "Hei pikkuinen," Orvokkisydän leperteli, "Avasiko veljesi jo silmänsä?" Katsoin veljeäni. Hän oli todella komea. Pudistin päätäni, mutta en sanonut mitään. Juuri silloin Pyörrepentu nosti päätään. "Avasinpas!" hän kehräsi. Näin Orvokkisydämen silmissä rakkauden. Hän syöksähti Pyörrepennun luokse ja lipoi tämän turkkia hurjasti. "Emo älä," veljeni kehräsi mutta ei edes yrittänyt pyristellä pakoon. Emo päästi hänet ja nuolasi sitten tassuaan ja sipaisi päälakeani. "Noin nyt olette paremmassa kuosissa," hän kehräsi onnellisena. Katsoin veljeäni. Olisipa minulla komea turkki, ajattelin katkerana hänen kauniista turkkiaan. "Haluaisin mennä ulos tutkimaan leiriä!" Pyörrepentu hihkaisi. "Voidaanko me mennä jookoo?" ruinasin.
// Pyörre tai Orvokki :D

"Uskotko sinä niin?" Lumikkoviiksi kysyi kyyneleet silmistä valuen, minun kävi sääliksi Lumikkoviikseä. Höyhentassu paran vei kaksijalka, minä vain mietin minne hänet vietiin.
"En usko, Höyhentassu on sisukas kissa. Hän selviää ihan missä vain, jopa hirviön sisällä." Sanoin lohduttavasti ja silitin Lumikkoviiksen lapaa hellästi. Lumikkoviiksen naamalle tuli pieni hymy, hän piristyi hiukan.
"Uskotko että hän ei enää palaa?" Hän kysyi ja kyyneleet valuivat yhä silmistä. Huokaisin hiljaa, ja silitin hänen lapaansa.
"Uskon että hän palaa joskus, hän on niin urhea, että pystyy mihin vain." Sanoin rohkeisevasti ja hymyilin lempeästi. Lumikkoviiksi hymyili jo leveämmin, mutta ilme muuttui pian.
"Mitä jos Höyhentassu kuolee? Hän ei ehtinyt käydä koulutusta loppuun?" Lumikkoviiksi kysyi paniikissa. Rauhoittelin häntä ja katsoin suoraan silmiin.
"Höyhentassu selviää kaikkien petojen kynsistä, ei taistellen, vaan miettien. Hän on niin urhea, että hän pääse ihanmihin vain. Ja nyt, lopetetaan murehtiminen. Tuletko katsomaan pentuja piristykseksi? Minun pitäisi jo muutenkin mennä hoitamaan niitä, pennuilla on jo varmasti nälkä." Sanoin lempeästi hymyillen, minusta oli ihanaa olla Lumikkoviiksen tukena, ja hän oli minun tukena, vaikeina aikoina. Ikuisesti.
"Joo,mennään vain!" Lumikkoviiksi sanoi iloisemmin. Kuivasin vielä tassuillani kyyneleet, ja hymyilin. Lumikkoviiksi nousi ylös, hän oli itkemisen jäljiltä aika hutera. Menin hänen viereensä ja pidin pystyssä, ettei hän kaadu. Kävelin sisään pentutarhaan, jossa pentuni mönkivät pitkin lattiaa.
"Onko nälkä? Emo palasi!" Sanoin pennuille lempeästi hymyillen. Kävin makuulleni vuoteelle, ja Lumikkoviiksi istui melkein vieressäni. Pennut tulivat luokseni.
"Pian ne avaavat silmät, ja kävelevät. Ja kun ne osaa kävellä, voit leikkeiä heidän kanssaan." Sanoin kun pennut aloittivat aterioinnin. Lumikkoviiksi hymyili lempeästi. Katsahdin pentujani, ne olivat täydellisiä.
"Hae itsellesi syötävää, näytät nälkäiseltä." Sanoin iloisesti ja naurahdin.

//Lumikko?

Nupputassu katsoi Loisketassua vihaisesti. "Entä sitten?" kysyi Loisketassu. Nupputassu katsahti Varjokarvaan. "En minä kyllä nähnyt Loisketassun tekevän mitään sellaista." naukaisi Kalmakuu. "Niin ja miksi hän edes tekisi niin?" kysyi Varjokarva. "Uskokaa minua!" Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu painoi päänsä alas nolona. "Ehkä hän ei tehnytkään niin." ajatteli Nupputassu. "Mutta tunsin sen kyllä." "Loisketassu ei ole päässyt vaikeuksista." Leiriin tullessaan Nupputassu huomasi pentujen olevan tutkimusretkellä. Pennut olivat syntyneet vasta muutama auringonnousu sitten. "Ovatpa ihania!" ajatteli Nupputassu. Yksi pennuista lähti Nupputassua kohti. "Hei!" "Kuka sinä olet?" pentu kysyi. "Olen Nupputassu, mukava tavata!"Nupputassu naukaisi kohteliaasti. Pentu lähti kohti pentutarhaa. Nupputassu huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. "Nupputassu, tuletko sinä?" kysyi Sielutassu. Nupputassu tassutti Sielutassun perässä kohti aukiota. Nupputassu huomasi Loisketassun olevan aukiolla. Hän näytti odottelevan jotain. Nupputassu katsahti Loisketassuun. "Siinähän sinä!" Loisketassu huudahti. Nupputassu pyöritteli silmiään Loisketassulle. "Mitä sinä minusta välität?" kysyi Nupputassu. Loisketassu hiljentyi. "Haluan pyytää anteeksi." Loisketassu naukaisi hiljaa. "En ole ollut sinulle ystävällinen tänään." naukaisi Loisketassu vältellen Nupputassun katsetta. Nupputassu oli hetken hiljaa. "Kerro miksi satutit minua." naukaisi Nupputassu. "Minä en osaa hallita itseäni." Loisketassu tunnusti. "Olen joskus liian hallitsematon." "Mikset sitten yritä?" kysyi Nupputassu. "En halua että kukaan tietää siitä." Loisketassu naukaisi. "Entä minä?" kysyi Nupputassu. Loisketassu käänsi päänsä. "En minä sinuun ole ihastunut." naukaisi Nupputassu varovaisesti. "En tarkoittanut sitä." naukaisi Loisketassu. "Tarkoitan että voisitko antaa anteeksi?" Loisketassu kysyi. Hetken aikaa Nupputassu epäröi. "Onkohan tämä hyvä päätös?" Nupputassu ajatteli. "Annan sinulle anteeksi." naukaisi Nupputassu. Loisketassu syöksyi Nupputassun viereen. "Nupputassu!" hän huudahti. Nupputassusta tuntui kiusalliselta. "Äläs nyt." naukaisi Nupputassu kiusoittelevasti. "Turha yrittää." Loisketassu kehräsi. Nupputassu meni Varjokarvan luokse. "Saanko ottaa riistaa?" kysyi Nupputassu. "Hyvä on." vastasi Varjokarva. "Kiitos." naukaisi Nupputassu ja kumartui tuoresaaliskasalle. Riistaa oli paljon. Nupputassu nappasi kottaraisen. "Tämä on varmaankin kottarainen." ajatteli Nupputassu. "Kottarainen." Sana tuntui Nupputassun suuhun vieraalta. "Hieman kuin mustarastas." ajatteli Nupputassu. Nupputassu haukkasi palan kottaraisesta. "Ihan hyvää." ajatteli Nupputassu. Syötyään Nupputassu meni kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. "Varjokarva?" kysyi Nupputassu. "Mitä?" Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. "Onko meillä tänään vielä jotain?" kysyi Nupputassu. "On, yksi partio." vastasi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi. "Itse asiassa partio alkaa ihan kohta." Varjokarva naukaisi. "Eli mennään aukiolle?" kysyi Nupputassu. "Niin." Varjokarva vastasi ja tassutteli aukion keskelle. Pian Kalmakuu ja Loisketassu tulivat paikalle. "No niin, mennään sitten!" huudahti Varjokarva. Partio lähti liikkeelle. He kulkivat kohti Eloklaanin rajaa. Rajamerkit erottuivat tuoreina Kuolonklaanin ja Eloklaanin puolella. Nupputassu suihkautti hajua rajalle. Kalmakuu opetti Loisketassua tekemään samoin. Nupputassu oli oppinut sen jo kuita sitten. Kun he lähtivät kohti seuraavaa rajaa, Nupputassu muisti lähteä ajoissa. Hän kulki Kalmakuun perässä. Seuraavalla rajalla Nupputassu suihkautti hajua. Se raja ei tuoksunut tuoreelta. "Milloin tällä rajalla on viimeksi käyty?" kysyi Nupputassu. "Ai tällä?" "Tämä merkittiin viimeksi eilen." naukaisi Varjokarva. "Siksi sitten se ei haissut tuoreelta." Nupputassu naukaisi. "Kaikki rajat eivät aina ole niin tuoreita." naukaisi Varjokarva. "Mutta niitä merkitään joka päivä." Kalmakuu naukaisi. "Se on soturilaki." "Niin." nyökkäsi Nupputassu.

"Älä unta näe", sanoin kylmästi Pimentovarjolle, joka oli juuri ehdottanut paikkojen vaihtoa niin, että olisin kuningattarena hänen käydessään partiossa, "pyydä Mäntyviikseltä apua. Hän varmasti vahtii enemmän kuin mielellään pentujasi." Pimentovarjo vilkaisi minua ja kohautti lapojaan. Olin itse hyödyntänyt Mäntyviikseä ollessani kuningattarena niin, että hän vahti pentuja aina silloin, kun kävin itse haukkaamassa vähän happea. Mäntyviiksi oli omasta mielestäni turhan höveli pentujen kanssa, mutta kyllä hänelle uskalsi hetkeksi pennut antaa hoitoon.
Saavuimme Kivikukkulalle ennen eloklaanilaisia. Muistutin Roihutassua vielä kerran siitä, miten kokoontumisessa tuli käyttäytyä. Tämä oli oppilaani ensimmäinen kokoontuminen, joten halusin hänen käyttäytyvän moitteettomasti. En halunnut, että kukaan pitäisi minua mestarina, joka ei osannut asettaa rajoja oppilaalleen.
Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla pilvettömällä taivaalla, kun Eloklaani saapui kukkulalle pian meidän jälkeemme. Vieraan klaanin jäsenet alkoivat hetimmiten etsiä sopivia paikkoja kukkulan päältä. Mesitähti ja Punatähti kertoivat viime kuun tapahtumista kuten joka kokoontumisessa. Mesitähti puhui empimättä klaaninsa jäsenten kuolemista, ja näytti niistä puhuessaan surulliselta. Punatähti sen sijaan meni suoraan asiaan ja kertoi asiat kuten ne olivat. Punaruskea päällikkö ei jaaritellut turhuuksia.
Päälliköiden puheiden jälkeen viivyimme vielä hyvän tovin kukkulalla eloklaanilaisten seurassa. Osa kuolonklaanilaisista oli siirtynyt vaihtamaan kuulumisia vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta itse pysyttelin visusti poissa heidän seurastaan. Istuimme Pimentovarjon kanssa melko likeellä Puhujankiveä. Katseeni harhautui mustasta naaraasta valkeaan eloklaanilaissoturiin, joka oli keskittynyt juttelemaan jonkun klaanitoverinsa kanssa. Pakotin itseni kääntämään katseeni pois soturista toisaalle, sillä arvelin Pimentovarjon huomaavan, jos alkaisin käyttäytyä oudosti. Sydämeni takoi, kun katseeni liukui valkeasta soturista vain parin ketunmitan päässä hänestä istuvaan Varissulkaan. Ajatukseni alkoivat harhailla epämiellyttävästi. Pentuetoverit istuivat aivan toistensa lähellä tietämättä toisistaan mitään. Se tuntui inhottavalta ja sai ihoni kihelmöimään. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjoa. Pimeyden Metsälle kiitos, naaras oli kääntänyt katseensa pois minusta.

Kokoontumisen jälkeisenä aamuna olisin saanut nukkua pitkään, mutta uni katkesi jo ennen auringonnousua. Kyllästyin pyörimään vuoteessani, joten nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Ajatukseni olivat koko ajan vähällä kääntyä valkeaan eloklaanilaissoturiin, jonka olin nähnyt edellisyönä kokoontumisessa. Jouduin toistamaan mielessäni monet kerrat, ettei hän on ollut minun poikani, ennen kuin ajatukset jättivät minut rauhaan. Pohjaharha oli vihollisklaanin jäsen, eikä millään tapaa minun poikani tai Varissulan veli. Hän oli Väärävarjon poika.
Huomioni kiinnittyi Henkäysvarjoon, joka keskusteli Latvaruusun kanssa piikkihernemuurin vierellä. En ollut aiemmin nähnyt kaksikkoa toistensa seurassa, jonka vuoksi näky oli varsin mielenkiintoinen. Kaksikon ilmeiden ja eleiden perusteella keskustelu oli rauhallinen. En kuullut heidän puheitaan tänne saakka, mutta vaikutti siltä, että he puhuivat vain niitä näitä. Hetken kuluttua Latvaruusu nousi ylös ja naukaisi jotakin varapäällikölle. Henkäysvarjo siristi silmiään ja hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi jotakin, jonka jälkeen Latvaruusu lähti tiehensä. Varapäällikön katse alkoi käydä läpi pääaukiolla olevia kissoja, joten katsoin parhaakseni kääntää katseeni toisaalle. En vahingossakaan halunnut katseemme kohtaavan. Henkäysvarjo lähestyi minua enää vain harvoin, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin. Pysyttelin mieluusti etäällä raidallisesta kollista, vaikka tämä olikin kumppanini.

Varissulan idea ei ollut hullumpi: seuraamalla hirviön jättämiä jälkiä heillä olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet löytää reitti takaisin kotiin.
"Ainahan voi kokeilla", Aaltosalama tokaisi ja tassutti hirviön luo varoen. Se vaikutti olevan unessa, mutta hän ei halunnut ottaa mitään turhia riskejä.
Hiekkainen maa oli vettynyttä ja pehmeää, ja raskasrakenteisen hirviön käpälistä jäi selvät painaumat maahan. Jälki näytti melkein siltä kuin kaksi jätti käärmettä olisi luikerrellut rinta rinnan.
He lähtivät seuraamaan jälkiä siihen suuntaan, mistä hirviö oli oletettavasti tullut. Hiekkatietä jatkui jonkin matkaa, mutta sitten Ukkospolun katkera katku pisti Aaltosalaman nenään. Heidän seuraamansa kapeampi tie katkesi yhtäkkiä harmaaseen kivipintaan.
Tilanne ei ollut kuitenkaan täysin toivoton: jäljistä pystyi päättelemään, mistä suunnasta hirviö oli kääntynyt hiekkatielle. Heidän täytyisi kääntyä vasemmalle ja kulkea Ukkospolun laitaa niin pitkään, kunnes maisemat alkaisivat näyttämään tutummilta tai he näkisivät jonkin muun vihjeen klaaneista.
Aaltosalama kiitti Pimeyden Metsää hiljaa mielessään, ennen kuin kääntyi katsomaan Varissulkaan. "Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi päästä kotiin, jos menemme tuohon suuntaan" - hän osoitti hännällään vasemmalle - "ja välttelemme jäämästä hirviön alle."
Varissulka huokaisi. "Ei meillä taida olla parempaakaan suunnitelmaa."
Niinpä kissat loikkasivat ojaan, joka kulki Ukkospolun vieressä. Ojassa he olivat paremmin suojassa hirviöiltä ja kaksijaloilta, joten mikään välitön vaara ei uhannut heitä juuri nyt. Aaltosalaman jalkoja väsytti ja hänellä oli kamala nälkä.
"Minä sitten inhoan kaksijalkoja", hän nurisi ääneen. "Kaapata nyt kissoja ilman mitään syytä. Pikkukaaos ja Lehtituulikin varmasti ihmettelevät, mihin me katosimme."

//Varis?

Hyviä mestariehdokkaita oli melko vähän, mikä saattoi johtua korkeista vaatimuksistani. Tietysti olisin itse halunnut yhden pennuista oppilaakseni, mutta se ei tainnut olla mahdollista. Onneksi se tarkoitti myös sitä, ettei Turmaloikastakaan voisi tulla pentumme mestaria. Uskoin, että hän olisi ollut aivan liian lepsu. Meitä kokeneempia tai edes yhtä kokeneita sotureita ei ollut kovin montaa, ja kun otti huomioon, että Tuhkajuovalla, Varjokarvalla ja Kalmakuulla oli jo oppilaat, ei vaihtoehtoja jäänyt paljoa. Hämypilvi ehkä, mutta Ruusutuikkeen lempeälle asenteelle en näissä asioissa laittanut kovin paljoa arvoa. Oli minun tehtäväni kasvattaa pennut ja hoitaa heitä, heidän mestarinsa ei saisi olla kuin toinen emo.
Jääviiltoa ja Kylmäliekkiä en kumpaakaan kelpuuttaisi, jos itse saisin päättää. Ensimmäinen oli ollut kenties Kuolonklaanin ärsyttävin kissa aina oppilasajoistamme asti. Hänen veljensä taas oli täysin selkärangaton. Kuuraturkki ja Pikiturkki ehkä osaisivat hoitaa hommansa, vaikka kumpikaan ei edustanut Kuolonklaanin parhaimmistoa. Heitä nuoremmat alkoivat olla mielestäni jo liian kokemattomia, vaikka heidänkin joukostaan löytyi ihan kelpo vaihtoehtoja, kuten Tuimakatse ja Sähkötuho.
"Aion", vastasin hetken päästä. "Vaikka kenties olisi helpompaa toivoa, kenestä ei tulisi heidän mestariaan. Ehkä toivon Punatähteä itseään jonkun mestariksi, tai Henkäysvarjoa. Muuten vaihtoehdot ovat aika vähissä. Sinullakin on oppilas, samoin Varjokarvalla."
Tuhkajuova nyökkäsi vastaukseksi. Seurasin katseellani kolmen pennun leikkiä isänsä kanssa. He olivat kasvaneet niin kovin nopeasti - tuntui, että he olivat aivan vasta syntyneet. Ei kestäisi kauaakaan, kunnes heistä tulisi oppilaita. Silloin minunkin työni kuningattarena loppuisi. Toivoin kuitenkin, että saisin aina olla heidän emonsa.

Täysikuu loisti taivaalla kuolonklaanilaisten suunnatessa Hehkulammelle klaanien kokoontumiseen. Mukaan olivat lisäkseni päässeet myös Turmaloikka ja Tuhkajuova, joten seurasta ei minulla olisi puutetta. Oletin kyllä, että kaksikko saattaisi jonkin verran käyttää aikaa oppilaidensa opastamiseen, mutta yksin oleminenkin tietysti sujui minulta. Tärkeintä oli, että pääsin ainakin hetkeksi pois pentutarhan melusta. Tarvitsin kipeästi omaa rauhaa, jota pennut eivät minulle kovin monesti suoneet.
"Kokoontumiseen pääseminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä", sanoin edelläni kulkevalle Tuhkajuovalle. "Ilma on niin raikasta. Ja täällä on niin rauhallista. Ehkä voimme vaihtaa paikkoja, sinä voit olla hetken kuningattarena kun minä käyn partioissa."

//Tuhka?

Kaksijalka oli napannut Höyhetassun hirviön sisään! Olin ihan paniikissa. Kuulin naaraan huutavan jotain mutta hirviö pyyhälsi jo kaukana. “Höyhentassu! Eiii!” kirkaisin. Sydämeni tuntui murtuvan käpäliini. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Päässäni pyöri. Minua oksetti hirviön katku ja kaksijalkojen itsekkyys. Seisoin jähmettyneenä pensaan edessä johon olin paennut. Olin pelkuri! En edes yrittänyt pelastaa häntä! Pinkaisin juoksuun kohti leiriä. Huohotin, kun pääsin piikkiherne tunnelille. Tungin joidenkin kissojen ohi piittaamatta keitä he olivat. “Höyhentassu on viety!” huusin. Minua oksetti vielä pahemmin. “Kaksijalka nappasi hänet,” henkäisin ja lyyhistyin maahan.

“Höyhentassu!” huusin taas. Näin Höyhentassun katoavan kiiltävän sileän laatikon sisään. “Hän on shokissa,” kuulin Hehkuaskelen äänen sanovan. “Höyhentassu oli hänelle tärkeä,” kuulin liiankin tutun äänen Orvokkisydän oli jalkeilla ensimmäistä kertaa sitten poikimisensa. Räväytin silmäni auki kauhistuneena. “Orvokkisydän!” sanoin pöyristyneenä, “Missä pennut ovat?” vilkuilin ympärilleni. “Heidätkin on vie-” Orvokkisydän keskeytti minut. “Mäyräkynsi vahtii heitä,” hän sanoi, “sitä paitsi he eivät ole avanneet silmiään vielä joten he eivät karkaa hetkeen.” Hehkuaskel työnsi jotakin makealta tuoksuvaa yrttiä kuononi eteen. “Syö nämä. Ne auttavat shokkiin,” hän sanoi hiljaa. Lipaisin ne suihini nopeasti. Lämpö valtasi minut ja tunsin kuinka shokki laantui. Aloin vasta sisäistämään Höyhentassun kaappausta. “Uskon…” yritin sanoa, “uskon, että s-se kaksijalka…” Minun ei tarvinnut sanoa mitään - sillä tiesin, että muut ymmärsivät ajatukseni jota en pystynyt lausumaan ääneen: Höyhentassu oli kuollut. “Uskotko sinä niin?” kysyin Orvokkisydämeltä kyyneleet silmistäni valuen.
// Orvokki?

Istuskelin oppilaiden pesän ulkopuolella odottamassa Lumikkoviikseä. Hän oli luvannut lähteä kanssani ulos kävelylle. Halusin mennä joen rantaan koska joen solina tuntui rauhoittavalta korvissani. Lumikkoviiksi tuli innoissaan luokseni. "Mennään!" hän sanoi iloisena. Lumikkoviiksi oli muuttunut todella iloiseksi ja onnelliseksi Orvokkisydämen synnytettyä kaksi pientä kolli pentua - Toivepennun ja Pyörrepennun. Ne kaksi olivat todella suloisia ja ihania karvakasoja. Nousin ylös istumapaikaltani ja lähdimme yhdessä kävelemään. Tassutimme yhdessä läpi piikkihernetunnelin. “No miten menee?” kysyin hymyillen. “Hyvin en tiedä milloin olisi mennyt yhtään paremmin,” Lumikkoviiksi vastasi onnellisena. Kävelimme reviirin poikki kohti ukkospolkua reviirin reunamilla. “Minullakin menee oikein hyvin,” sanoin kääntäen päätäni taivaalle päin. “Kävin katsomassa Toivepentua ja Pyörrepentua eilen,” sanoin iloisena mutta edelleen yksi käpälä haavemaailmassa. “He ovat suloisin parivaljakko sitten sinun ja veljesi,” Lumikkoviiksi hihkaisi naurahtaen kiusoittelevasti mutta iloisesti. “He ovat paljon söpömpiä kuin me kaksi nuijapäätä!” naurahdin puolustelevasti. Olimme pian ukkospolun lähimailla. Tassutin Lumikkoviiksen rinnalla. Hän on todellinen ystävä kuten Sielutassu on todellinen veli. “Olet ihana,” kuiskasin hiljaa. “Sinä olet paljon ihanampi!” Lumikkoviiksi katsoi minua kuin olisi juuri sanonut itsestään selvän asian ääneen. Astelimme ukkospolun reunalle. “Jotenkin minun sisälläni on tunne, joka vetää minua noiden hirviöiden alle,” kuiskasin ja istuuduin Lumikkoviiksen kanssa sen reunalle. “Minäkin olen tuntenut omituista halua hypätä puusta alas tai hypätä jokeen,” Lumikkoviiksi sanoi ja kallisti päätään hienostuneesti. Yksi hirviö pysähtyi kohdallamme. Hyppäsin pystyy. “Juokse!” Lumikkoviiksi kirkaisi ja pinkaisi lähimpään pensaaseen. Jähmetyin täysin ja en pystynyt edes panemaan hanttiin, kun kaksijalka astui ulos hirviön sisältä. Kaksijalka otti minusta kiinni ja vaikka yritin rimpuilla sen vahvat käpälät pitivät minusta kiinni niin etten pystynyt purra sitä. Lumikkoviiksi juoksi ulos pensaasta. “Ei älä!” huusin, “Ei pelasta itsesi!” Lumikkoviiksi pysähtyi epäilevästi. “Höyhentassu! Höyhentassu!!” Lumikkoviiksi kirkui, kun katosin hänen näköpiiristään. Kaksijalka paiskasi minut sisään johonkin kiiltävään ja sileään. Rämistelin sitä kynsilläni. Kaksijalka löi häkkiäni nyrkillään ja nousi sitten itsekin hirviön sisään. Kuulin Lumikkoviiksen kirkunan: “Höyhentassu! Ei!” “Olen elossa!” huusin niin kovaa kuin kykenin mutta tiesin ääneni hukkuvan hirviön ääniin, kun se lähti liikkeelle. Kauhu velloi sisälläni. Kuinka kauas minut vietäisiin? Kuulin hirviön ärinän ja haistoin sen katkun sisälle asti. Minua pelotti enkä uskaltanut pitää ääntäkään. Nahka allani oli kylmä ja pehmeä. Päätin kyyristyä sen perälle. Laskin pääni käpälilleni mutta pidin jännityksen lavoissani jotta saisin karattua heti kun kaksijalka avaisi kiiltävästä aineesta tehdyn jutun, jonka sisällä olin.

Nupputassu katseli Loisketassua huvittuneena. Kolli vaikutti hieman liiankin innokkaalta opettelemaan asioita. "Mitä me teemme ensimmäisenä?" Nupputassu kysyi. "Ajattelimme että voisit ottaa pienen harjoitustaistelun Loisketassun kanssa." naukaisi Varjokarva. "Muista että Loisketassu on vasta tuore oppilas." muistutti Varjokarva. "Tuoreeksi oppilaaksi aika taistelunhimoinen." ajatteli Nupputassu. "Voisimme harjoitella taisteluliikkeitä nyt ensimmäisenä." Kalmakuu naukaisi. "Niin." Varjokarva nyökkäsi ja viittoi hännällään Nupputassulle. Nupputassu juoksi Varjokarvan perään. "Yritetään vaanimista." naukaisi Varjokarva. Nupputassu painautui matalaksi nopeasti ja laski päänsä alas. "Hyökkää nyt." naukaisi Varjokarva. Nupputassu loikkasi Varjokarvaa päin. Hän tarrasi tassuillaan Varjokarvan lavoista ja kiepahti nopeasti ympäri. Nupputassu vilkaisi miten Loisketassulla meni. Hän huomasi mustan oppilaan harjoittelemassa yllätyshyökkäystä. Nupputassu loikkasi Varjokarvan päälle. Varjokarva kiepahti nopeasti, mutta Nupputassu loikkasi saniaisten sekaan. Sitten hän ryntäsi päin Varjokarvaa ja he molemmat kierivät aukion poikki. Hiekka pöllysi niin että Nupputassu ei nähnyt mitään. Kun pöly laskeutui, Varjokarva nousi ja pudisteli tomut turkistaan. "Sinunkin olisi hyvä putsata turkkisi." naukaisi Varjokarva ja katsahti Nupputassun pölyiseen turkkiin. Nupputassu kääntyi nolona ja pudisteli turkkiaan. Varjokarva vilkaisi Nupputassuun. "Ehkäpä nyt voisimme aloittaa harjoitustaistelun." naukaisi Varjokarva. "Se olisi hyvä." "Loisketassu oppi paljon uutta." sanoi Kalmakuu. "Loisketassu, mene sinä vasemmalle puolelle, ja Nupputassu menee Loisketassua vastapäätä." sanoi Kalmakuu. Nupputassu asettui Loisketassua vastapäätä ja kyyristyi. Loisketassun häntä viuhui korkealla ylhäällä. Loisketassu pörhisti karvojaan. "Hyökätkää nyt!" Varjokarvan huuto kaikui aukiolla. Loisketassu singahti nopeasti ja iski Nupputassua nopeasti. Nupputassu ärähti. Hän huiskaisi Loisketassua mutta ei osunut. Loisketassu takoi Nupputassun selkää. Nupputassu sihahti ja loikkasi Loisketassua päin. Loisketassu taisteli jotenkin oudosti. Yhtäkkiä Nupputassu huomasi Loisketassun kynsien olevan esillä. "Loisketassu!" huudahti Nupputassu. Loisketassu irrotti otteensa ja katsahti Nupputassuun ihmetellen. "Mitä nyt?" kysyi Loisketassu. "Loisketassu piti kynsiä esillä!" huudahti Nupputassu

Nousin hiljaa ylös. Olin aivan jäykkänä kun olin istunut kokoyön katselemassa pentuja. Venyttelin hieman pienessä tilassa ja kävelin sitten ulos hämärstä pentutarhasta. Olin ollut sisällä hirveän kauan ja ulkoilma tuntui kirpeältä turkillani. Juuri nousseen auringon säteet häikäisivät silmiäni ja minulla meni hetki tottua siihen mutta heti kun silmäni olivat totutelleet kirkkaaseen valoon hyppelin kohti tuoresaaliiden kasaa. Poimin kaksi hiirtä ja hain sitten Hehkuaskeleen pesän edestä hieman sammalta. Kastelin sammalen veteen ja asettelin sen leuakani alle. Nostin hiiret niiden hännistä ja vein ne pentutarhalle. Asettelin sammalet Orvokkisydämen eteen niin että ne eivät kastelleet hänen makuualusiaan. Kuningatar alkoi juoda vettä janoisena. “Tässä,” sanoin hilpeästi ja työnsin hiiret häntä kohti. Orvokkisydän oli saanut juotua ja alkoi syömään hiiriään. Minullekin tuli vesi kielelle mutta pidin suuni kiinni ja käperryin kerälle pentutarhan seinän vierelle. Asettelin pääni käpälilleni ja tuhahdin kun tomua laskeutui nenälleni. Katselin pikkuisia pentuja haaveilevasti. “Kiitos Lumikkoviiksi, olet todellinen ystävä,” Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Se on vähintä mitä voin tehdä ollakseni avuksi,” sanoin vähättelevästi.
// Orvokkinen?

"Oletko tyytyväinen pentujen nimiin?" Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Emme halunneet herättää muita. Otin mukavamman asennon ja katselin uupuneena Lumikkoviikseä. Haukottelin, ja katsoin pentujani.
"Olen, olen tyytyväinen. Nimet sopivat heille hyvin." Sanoin uupuneena ja katsoin Lumikkoviikseä. Tuntui ihanalta, kun mista oli tullut kaksi uutta kissaa. Se tunne oli niin, ihana. Pennut tuntuivat lämpimiltä vasten vatsaani.
"Miltä se tuntui?" Lumikkoviiksi kysyi hiljaa, mutta uteliaasti. Katsahdin häneen väsyneenä, mitä hän tarkoitti.
"Siis mikä tuntui?" Kysyin hiljaa, hyvin uupuneena. Synnytys oli vienyt melkein kaikki voimani.
"Siis miltä synnytys tuntui?" Lumikkoviiksi kysyi hiljaa uudestaan. Katselin hajamielisesti pentutarhan kattoon. Miltä se tuntui?
"No se sattui, mutta kun se oli ohi, kipu hellitti." Selitin hiljaa ja vilkuilin Pimentovarjoa, joka oli pentuineen vieressämme. Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän katseli pentuja hymyillen. Painoin pääni käpällilleni, levuutin päätäni. Olin aika väsynyt. Haukottelin, Pyörrepentu käänsi kylkeä inisten. Nuolaisin pennun pää lakea. Hymyilin lempeästi Lumikkoviikselle.
"Minulla on nälkä, saankohan syödä nyt?" Kysyin nälkäisesti, minua janottikin jo paljon.

//Lumikko?

Myrskypentu innostui, kun Kaamospentu ilmoitti heidän voittaneen kamppailun. Ei hän kyllä ollut epäillytkään heidän häviävän, Myrskypentu itse oli hyvin voimakas kissa, ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentukin olivat taistelleet erinomaisesti. He eivät kuitenkaan ehtineet juhlia voittoaan kauaa tumma hahmon astellessa heidän luokseen. Myrskypentu kerkesi juuri tunnistamaan Pimentovarjon äkäiset kasvot kun Turmaloikka hypähti pentukolmikon alla seisomaan.
"Pimentovarjo!" isä huudahti hiukan säikähtäneenä, ja Myrskypentu ymmärsi häntä. Hän tiesi, ettei emo koskaan tarkoittanut mitään pahaa, mutta välillä tämä osasi olla pelottava suuttuessaan. Onneksi kuningattaren viha näytti kohdistuvan Turmaloikkaan eikä Myrskypentuun sisaruksineen.
Turmaloikka yritti selitellä emolle, miksi ei ollut rientänyt heidän kanssaan suoraan takaisin pentutarhalle. Myrskypentukin osasi tulkita, ettei isä onnistunut tässä kovin hyvin, mutta Pimentovarjo näytti viimein tyyntyvän.
"Jatkakaa sitten", musta naaraskissa sanoi lopulta Myrskypennun iloksi. Emon katse, joka hetken oli ollut lämmin, muuttui kuitenkin äkkiä tiukaksi. Myrskypentu nielaisi.
"Mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?"
Myrskypentu nyökytteli empimättä; oppilaaksi pääsemisen viivästyminen olisi varmasti pahinta, mitä elämässä voisi tapahtua! Muutenkin hän ymmärsi heidän olleen väärässä, eikä naaraspentu halunnut huolestuttaa emoaan turhaan. Olisi ehkä parempi, jos tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun hän sisaruksineen livahtaisi Pimentovarjon nenän alta. Myrskypentu seurasi katseellaan kuningattaren kulkua ystävänsä luokse. Kun hän oli varma tilanteen rauhoittuneen, harmaa naaraspentu saattoi rentoutua.
"Nyt se mäyräkyyti!" Myrskypentu huudahti niin lähellä isänsä korvaa, että soturi hätkähti. "Me ansaitsemme sen, kun voitimme sinut! Kavutkaa kyytiin!"

Seisoin hetken hämmästyksestä paikoillani, avointa häkin luukkua tuijottaen. Mitä ihmettä kaksijalka oikein ajatteli? Eikö se ollut halunnut nimenomaan pitää meidät vankinaan? Tokenin yllätyksestäni vasta kun Aaltosalama syöksähti häkistä ulos punaisena salamana. Ilmeisesti olin ollut kaksijalalle liian hidas, sillä se puuskahti vihaisesti ja potkaisi voimalla häkin kylkeä. Horjahdin hiukan kömpelösti ulos, kun häkki heilahti. Noustessani seisomaan mutaisesta maasta kirosin kaksijalkaa vihaisesti sähisten, mutta otus ei näyttänyt välittävän vaan paineli takaisin pesänsä turvaan. Sen luukku paukahti kovaäänisesti kiinni, minkä jälkeen hiljaisuus laskeutui tienoon ylle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"En tule ikinä ymmärtämään kaksijalkoja", päivittelin pudistellen päätäni. "Mikä pointti oli tuoda meidät tänne asti vain siksi, että pääsisimme heti takaisin vapauteen?"
Aaltosalama kohautti lapojaan.
"Ei kaksijaloista koskaan tiedä", hän vastasi vilkaisten rakennuksen suuntaan. "Ehkä se halusi vain olla ärsyttävä. Nyt ei ole kuitenkaan aika miettiä sen pään menoja, meidän on päästävä takaisin kotiin."
Ai niin. Meidän tosiaan olisi päästävä pikimmiten takaisin Kuolonklaaniin. Vilkaisin taivaalle; aurinko näytti olevan jo laskemassa. Olisi parempi jos ehtisimme leiriin ennen pimeää, mutta en ollut ollenkaan varma, olisiko se edes mahdollista. En tiennyt, kuinka kauas kaksijalka oli meidät tuonut. Veikkasin kuitenkin, ettei edessä oleva vaellus takaisin tulisi olemaan kovin lyhyt. Ennen kuin masentuisimme matkan pituudesta oli kuitenkin löydettävä oikea suunta.
Silmäni osuivat kaksijalan hirviöön, joka seisoi sen pesän vieressä hiljaisena. Sen kyydissä kaksijalka oli meidät tänne kuljettanut, joten ehkä se voisi tarjota jonkin vihjeen klaanien suunnasta. Kun katselin maata tarkemmin, huomasin pedon jättäneen maahan jälkiä. Ehkä voisimme seurata niitä takaisin, aivan kuten partioissa jäljitimme saaliseläimet niiden jalanjäljistä.
"Jos seuraamme näitä jälkiä, saatamme löytää oikean suunnan", ehdotin punertavalle soturinaaraalle osoittaen kummallisen muotoisia painalluksia pään nyökkäyksellä. "En tiedä, onko se jättänyt ukkospolulle jälkiä, mutta näillä pääsemme ainakin alkuun."
Ukkospolun pohja oli kummallista, mustaa kiveä. Siihen eivät jalanjäljet jääneet, mutta täällä maa oli tavallista hiekkaa. Auttaisi varmasti paljon, jos löytäisimme edes Kuolonklaanin reviirin läheisen ukkospolun. Sen avulla voisimme sitten löytää myös reviirin. Toisaalta jäljet saattaisivat päättyä jo lyhyen matkan päähän, ja sitten olisimme jälleen pulassa.

//Aalto?

Silitin hännälläni pikkuisten pentujen päitä. Ne olivat niin suloisia. Mäyräkynsi ja Orvokkiydän olivat sopineet yhdessä pentujen nimet. Pikimusta kolli oli Toivepentu Mäyräkynnen mukaan ja Pyörrepennun olin itse nimennyt tämän turkin mustien pyörrekuvioiden mukaan. Kollin pohjaväri oli harmaa mutta pyörteet erottuivat turkista hyvin joten nimi sopi hänelle todella hyvin. Pyörrepentu oli selvästi tulossa isäänsä vankanruumin rakeenteensa myötä. Pyörrepentu oli irtaantunut emostaan ja parhaasta ystävästäni Orvokkisydämestä joten päätin auttaa sitä hieman työntämällä avuttoman pikku mönkiän takaisin emonsa kupeen suojiin. Orvokkisydän oli synnyttänyt illalla ja olin ollut pentu tarhassa koko yön vahtimassa pentuja kun Orvokkisydän nukkui. Mäyräkynsikin oli lähtenyt hetki sitten omaan pesäänsä nukkumaan. Toivepentu inahti hieman mutta nukahti sitten taas syvään uneen. Pikkuiset vastasyntyneet pennut olivat niin avuttomia ja pörröisiä pentukarvan peittämiä. Pyörrepentu nosti päätään mutta laski sen sitten taas. Istuin hiljaa vuoteen vierellä silittäen parhaan ystäväni selkää. Tuntui kuin pennut olisivat olleet puoliksi omiani. Nuolaisin Orvokkisydämen korvallista. "Oletko hereillä?" kuiskasin aivan hiljaa etten herättäisi Kaamospentua, Myskypentua, Pyräkkäpentua ja heidän emoaan Pimentovarjoa. "Nyt olen," Orvokkisydän kuiskasi hiljaa. “Oletko tyytyväinen pentujen nimiin?” kysyin hiljaa.
//Orvokki

Toivo pennuista oli muuttunut todeksi. Kihisin innosta - Orvokkisydän synnytti pairhaillaan pentujamme. Ainoa toiveeni oli, että pennut olisivat turvassa ja selviäisivät. Huoleni hänestä ja pennuista kalvoi sydäntäni mutta ilo, onni ja toivo velloi vatsassani. Vatsani oli täynnä perhosia. Miltäköhän pennut näyttäisivät? Kumpaa sukupuolta he olisivat? Kuinka monta niitä olisi? Pääni oli täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. “Mäyräkynsi voit tulla sisään!” Hehkuaskel huudahti. Toivoin, että saisin nimetä yhden pennun - kollin jos saisin päättää. Sydämeni hypähti. Astuin maidon tuoksuiseen ja pienten miukaisujen täyteiseen pentutarhaan. Sydämeni läpätti niin kovaa, että luulin sen hyppäävän pian ulos rinnastani. “Orvokkisydän,” kuiskasin hiljaa. “Sinulla on kaksi poikaa,” Orvokkisydämen ääni oli uupunut mutta täynnä rakkautta ja jännitystä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun kyyristyin Orvokkisydämen vierelle. Yksi kyynel tipahti pienen mustaturkkisen kollin selkään. Pyyhkäisin sen pois hellästi. Kolli vingahti heikosti ja ryhtyi taas imemään maitoa emostaan. Olen heidän isänsä! En pystynyt sisäistämään asiaa vielä mutta tiesin pystyväni siihen hiljalleen ajan kanssa. Orvokkisydämen silmät olivat lasittuneet uupumuksesta. Katselin pieniä pentuja hetken ja nostin sitten pääni. “Voisiko tämän nimi olla Pyörrepentu sen turkin pyörteiden mukaan,” Lumikkoviiksi sanoi yllätyksekseni. Katselin pentua - sen turkissa todella oli pyörteitä. “Se sopii sille,” Orvokkisydän naukaisi hiljaa. “Toive,” kuiskasin yhtäkkiä omakseni yllätyksekseni. Lumikkoviiksi katsoi minua hölmistyneenä. “Toivepentu,” sanoin katsoen Orvokkisydäntä silmiin. Hän nyökkäsi hymyillen. “Tervetuloa Kuolonklaaniin Pyörrepentu ja Toivepentu,” sanoin ja kosketin ensin Pyörrepentua esikoistani ja sitten Toivepentua nimeämääni pikku kollia.

"Lupaan olla avuksi niin paljon kuin ikinä taidan!" Lumikkoviiksi lupasi kehräten iloisesti. "Ei en lupaa minä vannon." Hän sanoi ja nosti kasvoilleen hyvin leveän hymyn. Naurahdin, hän näytti hiukan huvittavalta.
"Totta kai olet apunani! Olet varmasti hyvä. Sinä varmasti leikit heidän kanssaan ja olet heidän tukena. Niin kuin minäkin emona. Tästä tulee kivaa!" Sanoin iloisesti kehräten ja kosketin Lumikkoviiksen lapaa kuonollani. Minua jännitti kovasti. Pentuja, minä rakastan pentuja! Ajatus omista pennuista oli niin ihana, ja se oli totta! Ikiomia pentuja, ja vielä Mäyräkynnen kanssa. Elämäni oli täydellinen!
"Minä haluaisin naaraan ja kollin." Sanoin itsevarmana, halusin yli kaiken itselleni naaraspennun. Toivottavasti saan sellaisen. Lumikkoviiksi hymyili, ja Mäyräkynsi kehräsi.
"Minä sanon kaksi kollia!" Lumikkoviiksi sanoi itsevarmana, minä kyllä tiesin jo hänen arvanneen noin. Mäyräkynsi katsoi miettiliäästi taivaalle.
"Veikkaan kahta naarasta." Hän sanoi katsellen pilviä. Minua jännitti, kukakohan meistä oli oikeassa. Voi olla että saan kolme pentua, tai vain yhden. Mutta mistä sen voi muka tietää! Täytyy vain odottaa, ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huokaisin ja katsoin taivaalle. Milloinkohan ne syntyvät? Toivoin pian, sillä pennut vatsassa ei tuntunut kivalta. Huokaisin ja hengitin syvään ilmaa.
"Täytyisikö minun siirtyä pentutarhaan?" Sanoin poissaolevasti. Lumikkoviiksi ja Mäyräkynsi nyökkäsivät. Kävelin pentutarhaan, nyt minun piti asua siellä. Pentutarha oli yhtä mukava kuin ennenkin, silloin kun olin pentu. Tuoksui ihana maidon tuoksu, vaikka ilma oli hiukan tunkkaista. Minulle tuli kotoisa olo. Asetuin sammalpedille, huokaisin. Tämä paikka toi miekeeni liikaa muistoja. Lumikkoviiksen tapaaminen, keppi, lintu, loukkantuminen, Jääviilto. Olin ehtinyt jo kokea vaikka mitä, ja olen onnellinen.

Oli kulunut jo kauan aurinkohuipun jälkeen. Olin ollut pentutarhassa jo kauan. Pennut syntyisivät hyvin pian. Käänsin kylkeä väsyneenä. Taivas hämärtyi. Tunsin piston vatsassani, ja sen jälkeen se kevisi kipuna ympäri kehiani. Huohotin syvään, nyt ne syntyvät. Käänsin taas kylkeä ja katsoin ympärilleni vauhkona, parantaja!
"Apua! Pennut! Hehkuaskel! Lumikkoviiksi! Mäyräkynsi!" Huusin äänessäni täynnä tuskaa. Kuului nopeita käpälän askelia, Hehkuaskel rynnisti pesään. Perässään Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi. Hehkuaskel mulkaisi Mäyräkynttä.
"Voisitko poistua?" Hän kysyi ystävällisesti, mutta terävästi. Mäyräkynsi nyökkäsi ja öeruutti ulos. Hän näytti hermostuneelta. Lumikkoviiksi kumartui pääni ylle.
"Ei hätää, kaikki menee hyvin." Hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan päälakeani. Väläytin hänelle vinon hymyn, mutta tunsin kipua. Hehkuaskel kumartui viereeni ja hieroi vatsaani.
"Kaksi pentua." Hän sanoi määrätietoisesti ja lui'utti käpäliään pitkin vatsaani. Tunsin kun supistukset alkoivat, hehkäisin kivusta. Hehkuaskel liu'utti käpäliään pitkin vatsaani rennosti.
"Nyt ponnista!" Hän sanoi. Ponnistin niin hyvin kuin pystyin, ja pentu liukui sammalille.
"Hyvä! Nuole sitä jotta se alkaisi hengittää Lumikkoviiksi!" Hän sanoi pehmeästi. Lumikkoviiksi nuoli pentua ja se miukui heikosti. Sydämmessäni läikähti rakkaus. Hän työnsi pennun vatsalleni, jotta se voisi syödä. Supistukset jatkuivat, Hehkuaskeleen neuvosta ponnistin taas. Huohotin tuskasta ja toinen pentu liukui sammalille. Kipu alkoi hälvetä, ja pystyin nuolemaan toista pentua itse. Molemmat pennut olivat mahani suojissa.
"Onnea! Kaksi kollia!" Hehkuaskel sanoi onnellisesti. Hymyilin hänelle.
"Voit tulla Mäyräkynsi!" Hehkuaskel huikkasi. Hän lähti hakemaan jotain yrttejä. Mäyräkynsi asteli sisälle.

//Mäyrä? Lumikko?

Nupputassu oli hieman ärtynyt. Hän oli hikinen. Nupputassu painoi tassunsa maahan ja loi katseen taivaalle. Harmaat pilvet lipuivat taivaalla. Jossain jyrähti. Sadepisarat tipahtelivat Nupputassun nenälle. "Ei sadetta, ei!" Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu yritti hakeutua suojaan. Hän jäi makaamaan oppilaiden pesään ja yritti miettiä miksi oli surullinen. "Mistä se johtuu?" Nupputassu kysyi itseltään. Hänen sisällään tuntui pahalta. Nupputassu tassutti oppilaiden pesän nurkkaan ja painautui tiiviisti kiinni seinämään. Hänen turkkinsa oli märkä ja likainen. Nupputassu pudisteli päätään ja yritti putsata itseään. Hän ei jaksanut joten hän lysähti maahan makaamaan. Nupputassu nuoli käpäläänsä. Siihen oli tullut verisiä raapimajälkiä. Nupputassu nousi ja katsoi ulos. Ulkona oli pimeää. "Mistä tämä johtuu?" Nupputassun teki mieli huutaa. Nupputassu makasi hiljaa liikkumatta. Hänen tassujaan kirveli, mutta hän ei välittänyt. Nupputassu painoi silmänsä kiinni ja nukahti. Unessa satoi. Nupputassu yritti päästä tulvivasta alueesta pois mutta hukkui. "Tämäkö on loppuni?" kysyi Nupputassu ääneen. Hän avasi silmänsä. Ulkona paistoi aurinko. Lämmin valo hohti pesään. Nupputassu kömpi pystyyn hämmästyneenä. "Eikö täällä sada?" Nupputassu ihmetteli. Pienet pisarat tipahtelivat seinämistä. "Oliko tämä unta?" Nupputassu ihmetteli ja tuijotti kirkasta taivasta. Nupputassu tassutti soturien pesälle. Varjokarva tassutti pois pesästä. "Kas, Nupputassu!" Varjokarva naukaisi. "Ajattelinkin, että voisimme lähteä harjoituksiin!" Nupputassu nyökkäsi. Kaikki oli hyvin, vaikka ei ollut. "Miten tämä on mahdollista?" "Miksi täällä ei sada, ja miksi kukaan ei välitä siitä?" Nupputassu ihmetteli. Nupputassu murahti. "No hyvä että ei sada." kuului ääni. Nupputassu huomasi Loisketassun tulevan hänen perästään. "Ai niin, Loisketassu ja Kalmakuu tulevat myös!" Varjokarva huudahti. "Loisketassu?" ihmetteli Nupputassu. "Varmaankin joku uusi oppilas." "Hei!" Nupputassun takaa kuului ääni. "Minä olen Loisketassu!" huudahti musta kolli. "Olen Nupputassu." vastasi Nupputassu. "Oletko sinä uusi oppilas?" kysyi Nupputassu. "Olen!" "Mahtavaa että pääsin oppilaaksi!" Loisketassu vastasi innokkaasti. "Hän on vähän kuin minä pentuna." Nupputassu ajatteli. "Kalmakuu on ihan mahtava mestari!" Loisketassu kehui silmät välkkyen. "Varjokarva on myös todella mahtava!" Nupputassu naukaisi. "Sinä olet kai jo käynyt metsästämässä?" kysyi Loisketassu. "Niin olen." vastasi Nupputassu. "Tämä on minun ensimmäinen harjoitukseni!" huudahti Loisketassu. "Olen ollut taisteluharjoituksissa jo pari kertaa." naukaisi Nupputassu.

Höyhentassu: 26kp! -

Lumikkoviiksi: 27kp! -

Nupputassu: 65kp! -

Orvokkisydän: 23kp! -

Varissulka: 7kp -

Myrskypentu: 5kp -

Pyräkkäpentu: 4kp -

Tuhkajuova: 12kp -

Aaltosalama: 7kp -

Jääviilto: 23kp! -

Huomenkyyhky: 12kp -

Kaamospentu: 5kp -

Kylmäliekki: 8kp -

Mäyräkynsi: 7kp -

Pimentovarjo: 14kp -

Kireä ja jännittynyt keskustelu oli muuttunut rauhalliseksi, ja Pimentovarjo oli sanonut sellaista, mitä hänen suustaan harvoin kuuli sanottavan. Minä pidin Pimentovarjosta juuri siksi, että hän osasi olla napakka sanoissaan, mutta halutessaan myös kohtelias.
Keskustelu päättyi tumman soturin alkaessa etsiä katseellaan jälkeläisiään, joita ei näkynyt missään. Vaikka pennut tai heidän vahtimisensa ei ollut minun kontollani, vatsassani muljahti huomatessamme heidän kadonneen. Miten kaksi kaltaistamme soturia ei ollut huomannut, kun kolme kovaäänistä pentua oli livahtanut ulos pesästä? Pimentovarjon - sekä myös vähän minun - onneksi pennut löytyivät heti pesän ulkopuolelta isänsä kimpusta. Oli hämmentävää, miten Turmaloikan kaltainen ilkiö muuttui omien pentujensa seurassa aivan toisenlaiseksi. En tiennyt huomasiko tabbykuvioinen kolli edes minua Pimentovarjon ripittäessä häntä. Kolli oli harvinaisen nöyränä kumppaninsa edessä, ja pyysi jopa anteeksi. Pimentovarjo jätti kollin pentujensa seuraan ja palasi luokseni pentutarhan edustalle. Musta kuningatar istuutui viereeni. Hän vaikutti edelleen hiukan ärsyyntyneeltä.
"Uskomatonta, ettei hän sanonut mitään. Hän ei osaa ollenkaan pitää kuria. Oliko Henkäysvarjo samanlainen kun Sähkötuho ja muut olivat vielä pentuja?" naaras esitti kysymyksen ja siirsi katseensa perheestään minuun. Kohtasin naaraan harmaansinisen katseen.
"Aika pitkälti", lausahdin ja tunsin oloni epämukavaksi katsoessani naarasta silmiin, joten annoin katseeni liukua hänestä leirin pääaukiolla oleviin kissoihin ennen kuin jatkoin, "Varissulan kasvatukseen hän ei onneksi osallistunut lainkaan, koska minä kielsin. Kenties se onkin syy, miksi Varissulka kasvoi kunnon soturiksi."
Varissulka ja hänen suhteensa Henkäysvarjoon ei ollut asia, josta halusin puhua. Vaikka luotinkin Pimentovarjoon enemmän kuin muihin kuolonklaanilaisiin, en voinut kertoa edes hänelle totuutta nuorimmasta pojastani. Totuus oli häpeällinen, ja sen julki tuominen pilaisi maineei lopullisesti. Siksi halusinkin kääntää keskustelun toisaalle, ennen kuin Pimentovarjo tajuaisi takertua siihen sen enempää.
"Aiotko esittää Punatähdelle toiveita siitä, keistä voisi tulla pentujesi mestareita?" käänsin taas katseeni mustaan kuningattareen.

//Pimento?

Sinäpä olet innokas." kehräsi Varjokarva. "No, ajattelin että voisimme harjoitella ensimmäiseksi hyökkäämistä, ja sitten yllätyshyökkäystä." "Joo!" Nupputassu huudahti innoissaan. Nupputassu painoi häntänsä tiukasti suunsa eteen. Varjokarva katsoi häntä huvittuneena. "No, aloitetaan!" Varjokarva huusi reippaasti. "Mene sinä tuonne." naukaisi Varjokarva. "Niin että olemme toisiamme vastapäätä." Nupputassu asettui paikalleen. "Harjoitellaan asentoa." naukaisi Varjokarva. "Eli mene kyyryyn." Nupputassu meni matalaksi kyyryyn. "Hyvä." "Sitten häntä alas." Nupputassu laittoi häntänsä alas. "Ja sitten köyristä hieman selkääsi ja aseta tassusi niin että ne ovat vierekkäin, mutta eivät kiinni toisissaan." opasti Varjokarva. Nupputassu yritti muistaa kaiken. Lopulta hän onnistui. "Nyt hyökkää." naukaisi Varjokarva. Nupputassu lähestyi Varjokarvaa. Sitten hän kiersi Varjokarvan ympäri ja ponnisti hänen selkäänsä. Varjokarva kiepautti nopeasti Nupputassun selästään ja löi häntä kevyesti rintaan. Nupputassu ponkaisi pystyyn ja syöksyi Varjokarvan vatsan alle. Nupputassu ponnisti kaikin voimin ja sai Varjokarvan pois päältään. Varjokarva kaatoi Nupputassun ja Nupputassu henkäisi. "Olisi ehkä tauon aika!" Varjokarva huudahti. "Niin." Nupputassu huokaisi ja asettui makaamaan saniaisten päälle. Pian Varjokarva nousi ja katsahti Nupputassuun. "Oletko valmis?" kysyi Varjokarva. "Olen." vastasi Nupputassu hieman hengästyneenä. "Nyt harjoitellaan yllätyshyökkäystä." naukaisi Varjokarva. "Toivottavasti minä osaan." ajatteli Nupputassu. "Mene tuonne pensaikkoon ja yritä hyökätä niin että minä en huomaa." naukaisi Varjokarva. Nupputassu nyökkäsi. Nupputassu tassutti pensaikkoon ja kyyristyi. Hän hiipi kerran Varjokarvan ympäri. Varjokarvan selän kohdalla Nupputassu ponnisti ja onnistui pääsemään hänen selkäänsä. Varjokarva loikkasi ilmaan ja yritti heittää Nupputassun selästään mutta Nupputassu piti kiinni lujaa. Nupputassu hyppäsi nopeasti pois ja sujahti nopeasti Varjokarvan käpälien väliin. Varjokarva kompastui Nupputassuun. "Hyvä on, riitti tältä kerralta!" naukaisi Varjokarva. "Voitinko sinut?" kysyi Nupputassu. "Ehkäpä." Varjokarva naukaisi ja vilkaisi Nupputassua ilkikurisesti. Nupputassu loikkasi pensaikkoon. Sitten hän palasi hiiren kanssa. "Mitä?" kysyi Varjokarva. "Kuulin hiiren tuolla pensaikossa." naukaisi Nupputassu. "Sinullapa on tarkka kuulo." naukaisi Varjokarva. "Viedään tämä leiriin." Leirissä oli kova tungos. Kissat olivat käyneet tuoresaaliskasan ääreen syömään ja juttelemaan kokoontumisesta. "Se on varmasti mahtavaa!" Nupputassu kuuli Höyhentassun äänen. Nupputassu tassutti varovaisesti tuoresaaliskasalle ja pudotti saaliinsa siihen. "Nyt voimme alkaa syömään." naukaisi Varjokarva. Nupputassu nappasi tuoresaaliskasasta hiiren. Hän pureskeli sitä. "Eikös tänään ollut täydenkuun kokoontuminen?" kysyi ääni Nupputassun takana. "Mäntyviiksi!" Nupputassu huudahti. "No hei, Nupputassu!" Mäntyviiksi vastasi ja kierähti Nupputassun ympärille. Nupputassu painoi päänsä hänen lapoihinsa. Mäntyviiksi nuolaisi hänen päätään. Nupputassu oli ollut pentuna paljon Mäntyviiksen kanssa. "Mitä siitä kokoontumisesta?" kysyi Nupputassu. "Oletko menossa sinne?" kysyi Mäntyviiksi. "En ole." naukaisi Nupputassu. "Mikset?" kysyi Mäntyviiksi. "En pääse." vastasi Nupputassu. "Ai." Mäntyviiksi naukaisi. "No, varmaankin seuraavalla kerralla." naukaisi Mäntyviiksi lohduttavasti. Nupputassu söi hiirensä loppuun ja loikki pentutarhaan. Hän etsi vanhaa vuodettaan. Nupputassu huomasi pentutarhan perällä vuoteen. "Siellä!" Nupputassu huomasi. Nupputassu nosti vuoteensa. Sammalien seassa oli jotain kiiltävää. Nupputassu kaivoi lehtensä sieltä. Hän oli tehnyt pentuna useasti uusia löytöjä. Nupputassu haistoi lehteä. Siinä tuoksui yhä tuoreen maan haju. Nupputassu nappasi lehden ja vei sen oppilaiden pesään. Hän laittoi sen vuoteensa päälle. Pian Sielutassu, Roihutassu, ja Höyhentassu saapuivat pesään. He juttelivat kokoontumisesta. Nupputassu nukahti. Hän näki unta siitä, että jahtasi lehteä rotkolla, ja lehti lensi jokeen. Nupputassu istui rotkon reunalla katsomassa, kuinka se lipui hitaasti ja upposi. Nupputassu tassutti ulos. Monet kissat eivät olleet vielä ulkona mutta silti aamupartiot olivat paikalla. "Nupputassu!" kuului Varjokarvan huuto. "Ajattelin tulla herättämään sinut metsästyspartiota varten mutta olet jo hereillä." "En saanut unta." naukaisi Nupputassu. "No nyt me lähdemme metsästyspartioon." naukaisi Varjokarva. Nupputassu laahusti Varjokarvan perässä kohti paikkaa jossa he saalistaisivat. Kun he pysähtyivät saalistuspaikalle, Varjokarva antoi hännällään merkin pysähtyä. Sitten hän loikkasi myyrän päälle ja nappasi sen nopeasti ja taitavasti. Nupputassu katsoi kunnioitusta katseessaan Varjokarvaa. Varjokarva tassutti Nupputassun luokse ja hautasi myyrän hiekkaan. Nupputassu katsahti Varjokarvaan. "Me menemme tuonne." Varjokarva naukaisi ja osoitti hännällään pientä metsää. Nupputassu nyökkäsi. Kun he tassuttivat metsään, pieni varjo lankesi heidän ylleen. "Ei kai sadetta?" Nupputassu kysyi. "Sadetta." naukaisi Varjokarva. "Haistan sen." Nupputassu haistoi ilmaa. Hieman vieraan tuntuinen tuoksu leijaili ilmassa. "Onko tämä sateen tuoksu?" kysyi Nupputassu. "On se." "Se tuoksuu hieman märältä ja vedeltä." naukaisi Varjokarva. "Tämäkö se tuoksu on jota haistoin usein?" ajatteli Nupputassu. "Maailmassa on hyvin paljon eri tuoksuja!" Nupputassu huomasi hieman puisen, ja lihaisen tuoksun puiden lähellä. "Mikä tuo tuoksu on?" kysyi Nupputassu. "Se on mustarastas." naukaisi Varjokarva. "Ai rastas?" kysyi Nupputassu. "Niin, rastas." "Niitä on erilaisia." naukaisi Varjokarva. "Yritä napata se." naukaisi Varjokarva. "Hyvä on." Nupputassu naukaisi. "En kyllä saa sitä." ajatteli Nupputassu. Nupputassu asettui saalistusasentoon ja hiipi matalana kohti mustarastasta. Nupputassu syöksähti rastaan kimppuun. Rastas päästi kovan äänen ja räpisteli Nupputassun otteessa. Nupputassu sivalsi rastasta. Rastas jäi maahan makaamaan. Nupputassu otti rastaan hampaisiinsa ja hautasi sen syvälle maahan. Sitten hän laittoi hieman hiekkaa takaisin. Nupputassu meni takaisin Varjokarvan luo. "Hienosti meni." kehui Varjokarva.

“Niistä kaikista tulee mahtavia sotureita!” sanoin hymyillen. Olisin kyllä mielelläni mestari jollekin heidän pennuistaan. Olimme juuri syöneet jäniksen ja vatsani oli täynnä. Olin todella iloinen Orvokkisydämen kerrottua hänen odottavan pentuja - Mäyräkynnen pentuja. Kehräsimme kaikki yhdessä iloisina. “Milloinkohan pennut oikein syntyvät,” mietin ääneen. “Varmasti pian,” Orvokkisydän sanoi, “Toivottavasti pian,” hän korjasi äkkiä hymyillen. “En malta odottaa niitä,” sanoin onnesta miltei pakahtuen. “En minäkään,” Mäyräkynsi kehräsi. Sydäntäni särki hieman, että Mäyräkynsi sai pentuja Orvokkisydämen kanssa eikä minulla vieläkään ollut kumppania mutta ravistin ajatuksen pois päästäni. Haluaisin itsekin niin kovasti pentuja - ne olivat niin pieniä. Noh ehkä saisin hoitaa Orvokkisydämen pikkuisia, kun ne syntyisivät. Viettäisin varmasti aikani leikkiessäni niiden kanssa ja opettaen niitä. Auttaisin niitä aina. Olisin niiden tukena ja opettaisin niille taitoja jo pentuna. Niistä tulisi hienoimpia sotureita koska auttaisin niitä oppimaan kaiken nopeasti. “Lupaan olla avuksi niin paljon kuin ikinä taidan,” lupasin kehräten, “Ei en lupaa minä vannon.” Hymyilin niin leveästi kuin ikinä pystyin.
// Orvokki

Sisimpiäni lämitti rakkaus Orvokkisydäntä kohtaan. “Joo syödään vain! Haen meille jotain,” Lumikkoviiksi hihkaisi innosta ja onnesta hehkuen. Hän tassutti hakemaan syötävää ja jäimme kahden Orvokkisydämen kanssa. “Oletko varma pystyväsi tähän,” sanoin ja kallistin päätäni hiukan huolestuneena. “Olen,” Orvokkisydän sanoi ja lähestyi minua. Hän nuolasi lapaani. “Niistä tulee kauniita pikkuisia,” sanoin ja laskin pääni Orvokkisydämen kyljen vierelle. Lumikkoviiksi tuli pian mukanaan pulska jänis. “Höyhentassu nappasi tämän eilen,” hän sanoi hymyillen. Ilo alkoi virrata mieleeni ja hymyilin itsekkin kehräys kummuten syvältä rintani syövereistä. Orvokkisydänkin kehräsi ja rupesimme syömään nälkäisin haukuin yhdessä. Saimme jäniksen jaettua ja syötyä nopeasti. Kosketin nenälläni Lumikkoviiksen lapaa. “Kai autat meitä pennuissa,” sanoin kehräten. Lumikkoviiksi katsoi minua yllättyneenä ja nuoli huuliaan. “Tottakai,” hän sanoi silmät suurina. “Olen varma että sinusta tulee hyvä isä,” hän sanoi vielä. “Minä olen varma, että Orvokkisydämestä tulee loistavaakin loistavampi emo,” sanoin kaataen Lumikkoviiksen kommentin täysin. “Tulisipa sinusta mestari jollekin pennullemme,” sanoin. “Silloin tietäisimme, että siitä pennusta kasvaisi mahtava soturi,” Orvokkisydän nauroi.

Huomenkyyhky oli juuri kehottanut minua nauttimaan oppilas ajastani nyt kun sitä vielä oli jäljellä. "Nautin! Tottakai nautin!" sanoin hymyillen. "Nyt sinun täytyy mennä ensimmäinen kokoontuminen odottaa sinua," Huomenkyyhky hoputti. Käännyin vielä katsomaan naarasta. Olin varma, että meistä tulisi parhaita kavereita kun pääsisin soturiksi. Tassutin muiden lähtijöiden joukkoon. Veljeni Sielutassukin pääsisi mukaan. Asetuin veljeni vierelle. "Mahtavaa ensimmäinen kokoontumisemme," kolli sanoi hymyillen. Veljeni oli minulle tosi tärkeä enkä vaihtaisi häntä keheenkään muuhun vaikka hän olikin välillä ilkeä mutta tiesin, ettei hän oikeasti sitä tarkoittanutkaan. Lähdimme kävelemään kohti kokoontumispaikkaa. Juttelimme yhdessä niitä näitä - ei mitään tärkeää mutta jotain tapahtumia mitä meille on käynyt sun muuta. Tassuttelimme pitkän aikaa kohti Hehkulampea jossa klaanit tapasivat, joka täysikuu. Nyt kävelimme suoraan sinne - ensimmäisellä kerrallani ulkona Pikiturkki oli johdattanut minut sinne katsomaan rajaa mutta sillä kertaa olimme kiertäneet pidemmän matkan kautta. Heilautin häntääni hieman ilman poikki. Pikiturkki naurahti. "Olet varmasti innoissasi," mustaturkkinen naaras kiusoitteli. "Tietenkin olen! Etkö sinä ollut ensimmäisellä kerralla kokoontumisessa!" sanoin ihmeissäni. Pikiturkki painui muistoihinsa hetkeksi. "Kyllä, Kyllä minua taisi hieman jännittää," hän sanoi. Nauroimme yhdessä ja juttelimme kunnes olimme jo perillä.

Tunsin oloni hiukan tyhmäksi, kun en ollut ajatellut Jyrkänneloikkaa. Tietysti hän oli ollut Tuhkajuovalle hyvin tärkeä, vaikka olikin osannut olla ankara tytärtään kohtaan. Toisaalta ankaruuskin saattoi olla rakkautta.
"Minusta se, että pääsit surustasi yli, osoittaa vain vahvuutesi", totesin, ja ehdin hetken katua sanojani. En usein tuonut Tuhkajuovaa kohtaan kokemaani arvostusta ilmi, ja silloin kun niin tein, tunsin oloni hiukan tyhmäksi. Tuntui siltä, että toista kehuessani sain itseni näyttämään heikommalta - toisaalta minun hyvät sanani saattoi helposti käsittää valheellisiksi tai epäaidoiksi luonteeni takia. Toivoin, että Tuhkajuova ymmärsi minun olevan tosissani.
"Aion olla yhtä vahva jos - tai kun - menetän joskus jonkun, jota rakastan."
Tietysti menetys sattuisi. En uskaltanut aavistaakaan, kuinka paljon - en ollut koskaan menettänyt ketään. Mutta sitten kun sen aika tulisi, olisin vahva ja pitäisin pääni pinnalla; en ikinä antaisi itseni hukkua.
Vilkaisin pentujani tarkistaakseni, että kolmikko ei ollut vielä raadellut pesää maan tasalle vain huomatakseni, ettei heitä näkynyt missään. Nousin salamana seisomaan ja katsoin ympärilleni pesässä, mutta silmääni ei osunut noita kolmea riiviötä. Tietysti minun olisi pitänyt huomata, miten heidän aiheuttamansa meteli oli yllättäen vaimentunut. Kaiketi olin ollut vain liian syventynyt keskusteluun Tuhkajuovan kanssa huomatakseni mitään muutosta pentutarhan ilmapiirissä.
"Ei voi olla todellista", puuskahdin ja suuntasin pentutarhasta ulos Tuhkajuovan askelten seuratessa minua. Eivät he kauas olleet voineet ehtiä, eikä heitä varmasti ollut päästetty leiristä ulos. Oli jo tarpeeksi epäonnekasta - tai kenties tuolle kolmikolle onnekasta - ettei yksi kissa ollut huomannut heitä, varmastikaan he eivät olleet päässeet kenenkään muun ohi.
Nopeasti huomasinkin olevani oikeassa, kun näin erään hyvin tutun hahmon makaavan maassa kolmen pennun hyökkäyksen kohteena. Pyräkkäpentu roikkui Turmaloikan hännässä, Kaamospentu oli hänen niskakarvojensa kimpussa. Myrskypentu sulki pienet leukansa isänsä etutassun ympärille, ja kookas kolli ulvaisi kivusta hätistäen naaraspennun kauemmas. Vaikka tunsin vihan kiehuvan sisälläni, en voinut olla hymyilemättä huvittuneena. Turmaloikka oli tosiaan hyvä pentujen kanssa.
Pakotin kasvoni peruslukemille ja astelin kumppanini luo. Kesti hetken, että harmaa kolli huomasi äkeät kasvoni hänen omansa yläpuolella. Hänen ilmeensä vaihtui nopeasti ilosta hämmästykseksi, hämmästyksestä pieneen säikähdykseen.
"Pimentovarjo!" hän huudahti ja kömpi pystyyn. Pennut eivät tilanteesta huolimatta hellittäneet otettaan, vaan roikkuivat edelleen isänsä turkissa. "Löysin heidät pentutarhan ulkopuolelta ja olin juuri viemässä heitä takaisin luoksesi, kun mokomat tekivät yllätyshyökkäyksen."
"Isä valehtelee!" Myrskypentu huudahti moittivalla äänellä Turmaloikan niskan takaa. "Ei hän sanonut, että meidän pitäisi mennä takaisin!"
Katsoin harmaata soturia terävästi silmiin. En oikeastaan ollut hänelle kovinkaan vihainen - paitsi siitä, ettei hän ollut harkinnutkaan minun huolestuvan pentujen yhtäkkisestä katoamisesta - mutta en halunnut päästää häntä liian helpolla. Odotin innolla, minkä selityksen hän keksisi. Ehkä se olisi jopa totuus.
"Aivan, en ehkä sanonut sitä ääneen, mutta teidän olisi pitänyt tietää paremmin", hän vastasi pennun syytökseen. "Kyllä te tiedätte, että te ette saa poistua pentutarhasta ilman emonne lupaa."
"Sinun se ainakin pitäisi tietää", sanoin Turmaloikalle seuraten katseellani, miten Pyräkkäpentu edelleen retuutti kollin häntää. "Huolestuin, kun en löytänyt heitä. Ainakaan he eivät ehtineet yhtään kauemmas."
Turmaloikka nyökkäsi pahoittelevasti.
"Anteeksi. En oikein ajatellut", hän myönsi. Puolustus ei ollut kovin hyvä, mutta hyväksyin sen tällä kertaa. Loppujen lopuksi pennuille ei ollut kuitenkaan sattunut mitään. Tiesin muutenkin, ettei Turmaloikka ikinä satuttaisi pentujaan vahingossakaan. Tietysti hän oli kömpelö, mutta hän vaikutti olevan erityisen tarkka liikkeistään pentujen lähellä.
"Jatkakaa sitten", myönnyin, "mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?"
Katsoin kutakin pentua tiukasti silmiin. Myrskypennun häpeilevästä nyökkäyksestä päättelin viestin menneen perille ja käännyin jättäen nelikon taakseni. Tuhkajuova istui edelleen pentutarhan edessä, hän oli kai nähnyt koko kohtauksen. Hänen katseensa alla tunsin oloni hiukan epävarmaksi pentujen kasvatuksen suhteen. Olihan Tuhkajuovalla paljon enemmän kokemusta kuin minulla, vaikka naaras ei ehkä ollutkaan täysin tyytyväinen jälkikasvuunsa.
"Uskomatonta, ettei hän sanonut mitään", tuhahdin ja istahdin naarassoturin viereen. "Hän ei osaa ollenkaan pitää kuria. Oliko Henkäysvarjo samanlainen kun Sähkötuho ja muut olivat vielä pentuja?"

//Tuhka?