Nupputassu istahti leirin keskelle. "Nupputassu!" "Arvaa mitä?" kajahti ääni. "No?" kysyi Nupputassu. "Minä pääsen kokoontumiseen!" huusi Sielutassu. "Kokoontumiseen?" "Oikeasti?" kysyi Nupputassu. Sielutassu nyökkäsi. "Roihutassu ja Höyhentassukin pääsevät!" Sielutassu huudahti innoissaan. "Entä minä?" kysyi Nupputassu. "Sinä et pääse nyt." naukaisi Sielutassu. "Ai." Nupputassu vastasi. "Ehkä ensi kerralla!" huusi Sielutassu ja lähti kohti oppilaiden pesää. Nupputassu mietti miksi hän ei pääsisi. "Ehkäpä olen liian nuori." ajatteli Nupputassu. "Tai ehkä en pääse siksi että en osaisi käyttäytyä hyvin." "Ei, ei se siitä johdu." "Toisaalta en ole valmis vielä sellaiseen." "Odotan ensi kertaan." Nupputassu ajatteli. Nupputassu oli kuullut kokoontumisista. Niissä klaanit vaihtoivat kuulumisia. "Siellä olisi varmaan paljon kissoja." ajatteli Nupputassu. "Ehkäpä koko maailma!" Nupputassu päätti mennä auttamaan sammalen keruussa. Höyhentassu oli opettanut hänelle miten se tehdään. Nupputassu ei yltänyt sammaliin. Hän nousi takajaloilleen ja kiskoi sammalta eteensä kasaksi. Pian sammaleet olivat loppuneet ja Nupputassun täytyi viedä ne leiriin. Nupputassu otti ensimmäisen kasan sammalta hampaisiinsa ja lähti viemään sitä leiriin. "Onneksi leiriin ei ole pitkä matka." ajatteli Nupputassu. Kun Nupputassu oli saanut vietyä ensimmäisen sammalkasan leiriin hän alkoi erotella niitä toisistaan. Nupputassu kasasi ne kahdeksi pinoksi. "Sitten seuraava." ajatteli Nupputassu. Kun Nupputassu oli saanut kaikki sammalet raahattua leiriin, oli jo melkein ilta. Nupputassu nappasi hiiren tuoresaaliskasasta. Hän söi sen nopeasti, koska huomenna olisi ensimmäiset taisteluharjoitukset. Nupputassu oli innoissaan. "Osaankohan minä liikkeet oikein?" ajatteli Nupputassu. "No sitä varten siellä harjoitellaan." muisti Nupputassu. Nupputassu loikkasi sammalvuoteensa päälle. Yleensä hän ei ollut näin aikaisin pesässä, mutta hän tarvitsi unta huomista varten. Nupputassu sai nopeasti unta. Unessa hän taisteli kettua vastaan, ja voitti sen. Nupputassu kierähti pois vuoteeltaan. "Herätys!" huusi Varjokarva. "Tullaan." sanoi Nupputassu hiljaa. Nupputassu ravisteli turkkiaan. Siihen oli tarttunut hiekkaa ja sammalta. "Menemme kohta taisteluharjoituksiin." naukaisi Varjokarva. "Mahtavaa!" Nupputassu huudahti. Nupputassun häntä viuhui innokkaasti. "Menemme nyt." naukaisi Varjokarva ihan kuin olisi arvannut Nupputassun ajatukset. Nupputassu loikki Varjokarvan perässä. Pian he olivat harjoituspaikan luona. "Mitä harjoittelemme ensin?" kysyi Nupputassu. Varjokarva päästi mrrau-naurahduksen.

Mäyräkynsi vaikutti huolestuneelta, johtuen minusta. Tiesin hänen rakastavan minua, ja hän on varmasti onnellinen koko sydämmestään. Mutta nyt onnellisuutta ei nähnyt, vaikka tiesin hänen olevan onnellinen.
"Kaikki menee hyvin Mäyräkynsi! En minä kuole, lupaan sen!" Sanoin onnellisena ja hiukan huvittuneena. Mäyräkynsi nosti kasvoilleen varovaisen hymyn, hän oli varmaan järkyttynyt. Ymmärrän häntä hyvin, olen minäkin järkyttynyt. Olen ollut hetken doturina, ja jo nyt odotan pentuja. Mutta en ole! Olen niin onnellinen!
"Milloin ne syntyy?" Lumikkoviiksi uteli innoissaan. En tiennyt vastausta, ehkä pian. Tai sitten kuun päästä. Noh, en tiedä.
"En tiedä, ne syntyy kun syntyy. Hehkuaskel ei kertonut minulle." Kerroin Lumikkoviikselle. Naaras nyökytteli innoissaan. Katsoin Mäyräkynttä silmiin, tunsin hänet hyvin. Ja näin hänen silmissään huolta ja onnellisuutta. Painoin kuononi vasten hänen kuonoaan. Minä niin rakastin häntä. Lumikkoviiksi katsoi sivusta hieman närkästyneenä. Väläytin hänelle anteeksipyytävän katseen.
"Minua niin jännittää!" Sanoin onnellusena. Mäyräkynsi hymyili.
"Mitä jos en osaa olla isä?" Hän kysyi huolestuneena. Katsoin häntä taas silmiin.
"Kylläpäs osaat! Sinusta tulee Kuolonklaanin paras isä!" Sanoin onnellisena. Mäyräkynsi muuttui onnellisemmaksi. Minusta tuntui ihanalta. Mäyräkynsi oli vain niin ihana.
"Mäyräkynsi? Lumikkoviiksi? Syödäänkö jotain tämän kunniaksi!" Sanoin itsevarmalla äänellä ja katselin ystäviäni.

//Mäyrä?

Nostin katseeni Orvokkisydämeen. "Onnea!" Lumikkoviiksi onnitteli ja panoi kuononsa parhaan ystävänsä poskelle. "Hetkinen," kuiskasin heikosti. "M-minustako tulee isä?" sopersin jännittyneenä. Mitä jos en olisi tarpeeksi hyvä isä niille?! huusin mielessäni. "Sinusta tulee isä," Lumikkoviiksi hymyili minua kohti. "Olen niin ylpeä teistä kahdesta!" hän iloitsi Orvokkisydämen kanssa. Mieleni teki juosta pois - en ollut vielä valmis! "Etkö ole iloinen?" Orvokkisydän kallisti päätään huolestuneena. Pudistin päätäni. "Tietenkin olen, höpsö," muutin ilmeeni heti iloiseksi naaraan edessä. Sisälmyksiäni kylmäsi - entä jos kaikki ei mene hyvin ja menetän Orvokkisydämen? mietin kauhunsekaisesti mutta edelleen hymyillen ja kehräten. Olin tietenkin iloinen elämämme uudesta käänteestä mutta mietin väkisinkin kaikkia pahoja asioita, mitkä voisivat olla edessämme. "Tottakai olen onnellinen," sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin avaamassa suuni uudestaan, kun Lumikkoviiksi tassutti vierelleni. "Kaikki menee hyvin," harmaavalkoturkkinen naaras sanoi aistien huoleni, joka huokui minusta selvästi ulospäin. "Niin menee tiedän sen," sanoin ja nostin pääni vielä hiukan epävarmana kaikesta tulevasta. Mitenköhän Orvokkisydän reagoi? Hän varmasti luuli minun täyttyvän onnesta - mutta niin täytyinkin rakastan häntä… ja pentujamme.
// Orvokki

"Oletko koskaan ajatellut mitä reviirien ulkopuolella on?" Lumikkoviiksi kysyi haaveilevasti. Nyökkäsin ja katsoin taivaalle.
"Olen, monia kertoja. Minusta reviirien ulkopuolella maailma jatkuu ja jatkuu. Eikä lopu koskaan." Sanoin haaveilevasti ja katselin taivasta. Lumikkoviiksi nyökkäsi vastaukseksi. Aloin tuntea jo väsymystä. Silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, ja ryhti katosi. Lumikkoviiksi pukkasi minua hellästi kylkeen.
"Jos sinua väsyttää mene nukkumaan, tulen pian." Hän sanoi kehräten. Nyökkäsin väsyneesti ja laahustin sisälle sotureidenpesään. Mäyräkynsi nukkui jo omalla sammalvuoteellaan. Lysähdin omalleni ja suljin silmäni väsyneenä. Nukahdin hyvin pian.
*Kuluu muutama päivä*
Jo muutaman päivän ajan minulla on ollut raskas olo. Vatsani oli hiukan pullistunut, ja luulen että olen lihonnut. Saalistamisesta tai partioinnista ei ole tullut mitään. Olen yrittänyt syödä mahdollisimman vähän, mutta ei sekään auttanut. Minulla oli enää yksi vaihtoehto, käydä parantajanpesällä. Kävelin pesään ja nyökkäsin Hehkuaskeleelle.
"Mikä sinulla on? Et näytä kipeältä eikä haavojakaan ole." Hehkuaskel sanoi kun järjesteli yrttivarastoja.
"Minulla on ollut hieman raskas olo, ja olen ehkä lihonnut. Eikä vähemmän syöminenkään auttanut. En kai ole sairas?" Selitin tapahtumat, olin hiukan huolissani.
"Käy makuullesi tuohon, niin otan selvää." Hehkuaskel sanoi ja osoitti yhtä vuoteista. Kävin makuulleni vuoteelle, tuntui paremmalta makoilla kuin seisoa. Hehkuaskel liu'utti käpäliään pitkin vatsaani. Pian hän lopettikin, hän hymyili onnellisesti.
"No mitä se on?" Kysyin hämmentyneenä Hehkuaskeleen hymystä.
"Onnitteluni, odotat pentuja!" Hehkuaskel sanoi onnellisesti kehräten. Pentuja… vihdoin!
"Kiitos!" Sanoin innostuneena ja juoksin salaman aukiolle.
"Mäyräkynsi! Lumikkoviiksi! Mäyräkynsi! Lumikkoviiksi!" Huusin ystävieni nimiä onnellisena. Muut kissat käänsivät katseensa minuun, ilahduin kun huomasin Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen juoksevan nopeasti luokseni.
"Mitä on tapahtunut? Miksi olet niin iloinen?" Mäyräkynsi kyseli huolestuneena ja huohotti. Lumikkoviiksi huohotti hänen vieressään.
"Kuulkaa, minä odotan pentuja ja olen niin innoissani!" Sanoin iloisesti hyppien. Lopetin sen pian kun hengästyin.

//Mäyrä? (Lumikko vois nyt olla sivullisena)

Nupputassu käveli ulos. Aurinko oli matalalla. Nupputassu tassutti ulos kohti aukiota. Hiekka oli viileää, se tuntui hieman lehtikatomaiselta. Kylmä tuuli puhalsi Nupputassuun. Nupputassu sihahti. Hän ei pitänyt kylmistä päivistä. "Eikä minulla ole talvikarvaakaan!" Nupputassu ajatteli turhautuneena. Nupputassu pyyhki aukiota hännällään. Tuuli oli tuonut kaikenlaisia oksia ja risuja leiriin. Nupputassu kumartui erään piikkipensaan oksan viereen. "Onpa piikikäs oksa." ajatteli Nupputassu. Nupputassu ei uskaltanut ottaa oksaa. "Entä jos minä jään siihen kiinni?" "Sitten minulta lähtee paljon karvaa!" Nupputassu ajatteli. Nupputassu huokaisi. "Turha sitä on ajatella." "Ei se auta vaikka kuinka sitä oksaa varoisin." Nupputassu ajatteli. Nupputassu päätti siivota muut oksat ja risut ennen kuin miettisi piikkioksaa. Nupputassu asettui auringonvaloon. Se tuntui lämpimältä. Aurinko heijastui Nupputassun turkista. Nupputassu muisti piikkioksan. Hän tassutti piikkioksan luo ja tarttui siihen hampaillaan. Nupputassu kiskoi oksaa. Se oli kuitenkin paljon painavampi kuin Nupputassu, eikä Nupputassu osannut ottaa siitä oikeaa otetta. Nupputassun tasapaino horjui. Sitten hän putosi oksan päälle. Piikkeihin jäi tummanruskeaa karvaa. "No, tälläistä sattuu." Nupputassu ajatteli. "En olisi kyllä osannut vaikka kuinka yrittäisin." Nupputassu päätti kysyä jotain toista oppilasta avuksi. Nupputassu muisti saalistusretkensä. "Höyhentassu!" Nupputassu huudahti. Nupputassun huuto kaikui leirissä. Hetken päästä Höyhentassun pää ilmestyi näkyville oppilaiden pesästä. "Mitä?" kysyi Höyhentassu. "Tarvitsisin apua." Nupputassu naukaisi. "Mihin?" Höyhentassu kysyi. "Tuohon oksaan." Nupputassu vastasi ja huitaisi hännällään kohti oksaa. "Ai tuota?" "Miten se siihen päätyi?" Höyhentassu kysyi. "En minä tiedä." Nupputassu vastasi ja tassutti oksan luo. "Nähtävästi olet kaatunut oksan päälle." Höyhentassu naukaisi. "Niin." Nupputassu sanoi hieman nolostuneena. "No, yritetään yhdessä!" Höyhentassu sanoi reippaasti. Nupputassu otti oksan vasemmalta puolelta, Höyhentassu oikealta puolelta. He kantoivat oksan leirin sisäänkäynnistä ulos, ja laskivat sen ulos. "Huh!" "Sehän oli raskas oksaksi!" Höyhentassu huudahti. Nupputassu käveli Höyjemtassun kanssa leiriin. "Kiitos kun autoit!" Nupputassu huudahti. "Eipä kestä." vastasi Höyhentassu. Nupputassu päätti mennä syömään jotain. Metsästyspartiot eivät olleet vielä tulleet. Nupputassu otti hiiren. Se tuoksui viime päivän saaliilta. Nupputassu otti hiirestä pienen palan. Se maistui hieman myskille. Nupputassu söi hiirtä hiljaa. Sitten hän juoksi oppilaiden pesälle. Oppilaiden pesässä oli tyhjää. Nupputassu heittäytyi omaan sammalvuoteeseensa. Sammalet tarttuivat hänen turkkiinsa. Nupputassu päätti vaihtaa hieman tuoreemmat sammalet. Nupputassu vei vuoteensa sammalkasalle. Sitten hän otti kasan sammalta eteensä, ja rupesi muotoilemaan vuodetta. Nupputassu muisti kuinka vuode muotoiltiin. "Tämä on hyvä." Nupputassu päätti. Nupputassu vei vuoteensa oppilaiden pesään. Hän testasi sen kestävyyttä. Nupputassu lysähti sammalvuoteensa päälle.

Jääviilto pyöritteli turhautuneena silmiään, kun hänen hiirenaivoinen veljensä päästi suustaan typeryyksiä.
"Tuota, öhm. Sanoisin hänelle ystävällisesti, että sinä et toivo meidän olevan tekemisissä? Ta-tai sitten tuota, öhm. E-en ainakaan pyytäisi anteeksi! Etsisin sinut?" Kylmäliekki ehdotti varovaisesti. Oli todella lähellä, etteikö punaruskea kolli olisi iskenyt kynsiään vasten harmaan kollin kasvoja. Jääviiltoa hävetti, että Kylmäliekin kaltainen surkimus oli hänen veljensä. Punaturkkinen kolli pudisti päätään.
"Ei, ei ja ei", hän murahti ja piiskasi hännällään ilmaa, "sinä taidatkin olla aivan toivoton tapaus. Edes minä en taida voida pelastaa sinua." Kylmäliekin kasvoille piirtyi pahoitteleva, huolestunut ilme.
"Ky-kyllä minä opin vielä!" savunharmaa kolli vakuutteli ja talloi etukäpälillään maata hermostuksissaan. Jääviilto kohautti lapojaan tympiintyneenä. Hän alkoi saada tarpeekseen Kylmäliekin seurasta. Tätä menoa hän joutuisi lopun ikäänsä juoksemaan Kylmäliekin perässä ja huolehtimaan, että tuo oppisi pysymään kaukana Huomenkyyhkystä.
"Katsotaan sitä uudelleen huomenna, en jaksa sinua tänään enää. Katsokin, että pysyt kaukana siitä naaraasta", punaruskea kolli murahti ja siristi jäänsinisiä silmiään. Kylmäliekki nyökytteli rivakasti päätään:
"Selvä. O-odotan että ehdit auttamaan minua. Mi-minulle käy koska vain." Jääviilto ei vaivautunut vastaamaan tai hyvästelemään pentuetoveriaan, vaan nousi vain ylös ja kääntyi kohti sotureiden pesää. Aurinko oli miltei laskenut, ja leirin aukiolla hämärsi. Jääviilto asteli sotureiden pesään yrittäen unohtaa, miten hiirenaivoinen hänen veljensä olikaan. Se oli yllättävän helppoa. Kolli asteli omalle vuoteelleen ja otti mukavan asennon. Hän kiepautti itsensä kerälle ja asetteli päänsä etukäpäliensä päälle. Kolli sulki silmänsä ja jäi odottelemaan saapuvaa unta.

Seuraavana aamuna Jääviilto heräsi aikaisin, mutta tyhjistä vuoteista päätellen ei ihan ensimmäisten joukossa. Kolli nousi ylös ja vilkaisi Kylmäliekin tyhjää vuodetta. Hänen onnekseen Huomenkyyhky näytti nukkuvan sikeästi omalla sammalvuoteellaan pesän toisessa laidassa. Jääviilto itse nukkui lähempänä pesän keskustaa. Hän oli vienyt Jokimielen vuodepaikan tuon kuoltua.
Punaruskea soturi nousi venytellen ylös. Hän haukotteli väsyneenä ennen kuin lähti kulkemaan kohti pesän uloskäyntiä. Soturi ei vaivautunut kävelemään hiljaa ja varoen, vaan talloi säälimättä toisten sotureiden vuoteita niin, että osa kissoista heräsi ja päästi ilmoille epämääräistä mutinaa.
Päästyään ulos pesästä, Jääviilto olisi halunnut pikimmiten palata takaisin. Pesän ulkopuolella oli kolea sää, ja taivasta peittivät paksut, harmaat pilvet. Kaiketi yön aikana oli satanut vettä, sillä leirin kivinen pohja oli märkä ja siellä täällä oli pieniä vesilammikoita.
Pääaukiolla oli melko rauhallista, sillä aurinko oli vasta nousemassa. Henkäysvarjo istui leirin keskustassa ja silmäili aukiolla maleksivia kissoja. Raidallisen soturin katse pysähtyi hetkeksi Jääviiltoon, mutta jatkoi matkaansa seuraavaan kissaan. Jääviilto toivoi, ettei varapäällikkö tajuaisi nimetä häntä yhteenkään partioon tälle aamua. Punaruskea soturi silmäili itsekin aukiolla olevia kissoja. Hän tunnisti nopeasti Kylmäliekin kyyhöttävän piikkihernetunnelin lähistöllä. Savunharmaan kollin keltainen, varovainen katse oli siirtynyt Jääviiltoon. Pienen hetken veljesten katseet kohtasivat toisensa, ennen kuin Kylmäliekki laski omansa maahan. Jääviilto oli nukkunut yön hyvin, joten hän uskoi kestävänsä hiirenaivo-veljensä seuraa heti aamusta. Kolli käveli Kylmäliekin luokse ja pysähtyi tämän eteen.
"Me lähdemme nyt leirin ulkopuolelle harjoittelemaan, miten oikeat soturit käyttäytyvät", punaruskea kolli ärähti ja suuntasi kohti piikkihernetunnelia odottamatta veljensä vastausta. Hän kuuli Kylmäliekin sönköttävän jotain, mutta ei vaivautunut kuuntelemaan veljensä turhia puheita. Punaruskea soturi kuuli Kylmäliekin askeleet perässään, joten hän ei vilkaissut taakseen astuttuaan piikkihernetunneliin.
Ulos leiristä päästyään, Jääviilto ei jäänyt odottamaan Kylmäliekkiä, vaan suuntasi kauemmas leiristä. Edelleen hän kuuli Kylmäliekin raskaat askeleet perässään. Päästyään sopivan kauas leiristä, Jääviilto vilkaisi savunharmaata kollia ja pysähtyi.
"Mitä sinä teet, jos Huomenkyyhky lähestyy sinua?" Jääviilto esitti kollille saman kysymyksen kuin aiemminkin.

//Kylmä?
//KP-boosti

Kylmäliekki nosteli käpäliään hermostuneena ja luimisteli korviaan. Hän ei pitänyt Huomenkyyhkyn kohtaamisesta vihaisena, naaras osasi olla silloin hieman teräväsanainen tai ainakin oli pettynyt. Kylmäleikki nielaisi, kun Jääviilto astui uhkaavasti eteenpäin eikä Huomenkyyhkykään perääntynyt. Kolli pelkäsi, että kaksikon välillä syntyisi tappelu ja hän pakeni Jääviillon taakse. Äänet hukkuivat kollin päähän, niin hermostunut hän oli. Kylmäliekki havahtui naaraan kivahdukseen, kun hän tuhahti ettei pelkkä anteeksipyyntö enää riittänyt. Kylmäliekiltä oli mennyt ohi koko keskustelu ja hän vilkaisi häpeissään veljeään. Toinen olisi hänelle taatusti vihainen. Jääviillon kasvoille oli kuitenkin kohonnut tyytyväinen virne ja kolli vaikutti tyytyväiseltä istuutuessaan alas. Kolli katseli epäröiden ystävänsä perään.
"Hä-hän taisi suuttua aika pahasti", kollikissa mutisi hiljaisella ja haparoivalla äänellä siirtäessään katseensa takaisin soturiin. Tyytyväinen virne vaihtui turhautuneeseen ilmeeseen soturin pudistella päätään ja katsoessa lopulta Kylmäliekkiä vihaisella katseella.
"Ei uskoisi, että olet minun veljeni, kun sinä olet tuollainen surkimus ja minä olen klaanin paras soturi. Unohda sen epä-soturin tunteet ja olisit iloinen, että pääsit siitä eroon! Olisit sitä paitsi voinut edes vähän tukea minua, etkä olla vain tuollainen vässykkä ja pysyä hiljaa", soturi moitti tylyllä äänellä veljeään, joka yritti naukua vastalauseen; siinä epäonnistuen.
"Mutta, mutta...", Kylmäliekki takelteli, mutta Jääviilto jatkoi jo seuraavaan aiheeseen.
"No, mitä teet seuraavalla kerralla, jos se kapinen erakko lähestyy sinua, enkä minä ole paikalla?" Jääviilto murahti kylmästi veljelleen ja sai kollikissan hiljaiseksi. Mitä hän tekisi? Todennäköisesti kolli ei pääsisi itse naaraasta eroon tai pyytäisi toiselta anteeksi. Mitä Huomenkyyhky edes oli tarkoittanut sillä, että pelkkä anteeksipyyntö ei riittäisi? Savunharmaa kissa ei ollut varma, toinen olisi hänelle taatusti vihainen.
"Tuota, öhm. Sanoisin hänelle ystävällisesti, että sinä et toivo meidän olevan tekemisissä?" Kylmäliekki ehdotti toiveikkaana ja katsoi Jääviiltoa ujosti.
"Ta-tai sitten tuota, öhm. E-en ainakaan pyytäisi anteeksi! Etsisin sinut?" kolli ehdotti ujosti ja räpäytti silmiään. Hänen vastauksensa ei kuitenkaan miellyttänyt Jääviiltoa, joka vaikutti hyvinkin tyytymättömältä. Kuten aina ja yleensä.

//Jää?
// KP-boosti

Huomenkyyhky räpäytti silmiään uteliaana, kun Höyhentassu mietti hetken vastausta naaraan kysymykseen. Lopulta hän avasi suunsa:
"Olen tutustunut Nupputassuun tänään ja kerännyt hänen kanssaan sammalia."
Huomenkyyhky väläytti naaraalle hennon hymyn, Höyhentassun touhut kuulostivat oikein tavalliselta oppilaiden puuhailuilta. Olisipa hänenkin huolet samalla tasolla!
"Minä sain eilen saalistusreissulla päästäisen ja nukuin kyllä viime yönä erityisen makoisat yöunet. En muista milloin viimeksi olenkaan nukkunut noin hyvin! Sitä se hiirenkorva taitaa tuottaa", valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras naukaisi iloisesti ja antoi sitten taas Höyhentassulle puheenvuoron. “Olin eilen saalistamassa Nupputassun ja Pikiturkin kanssa,” valkoturkkinen kertoi vuorostaan ja lisäsi vielä lisäävänsä kiipeilyä. Huomenkyyhkyn katse harhaili veljeskaksikon suuntaan ja hän hiljentyi tajuamattaan. Kylmäliekki, etenkin Jääviilto veti hänen mielensä todella matalaksi ja naaraan teki mieli hautautua maan alle. Luppakorvaisen kissan kysymys hätkähdytti hänet.
“Onko Kylmäliekki sitten oikea ystävä jos hän pettää sinut välillä noin?" naarasoppilas kysyi varovaisesti hetken hiljaisuuden jälkeen. Huomenkyyhky kurtisti kulmiaan mietteliäänä ja lopulta kohautti olkiaan vaisusti.
"Olet kai oikeassa, mutta Jääviilto se tämän tarinan pääpahis on. Tietäisitpä vaan kuinka ilkeä kissa hän on, huhhuh! Mutta Kylmäliekkikin on kyllä aikamoinen hiirenaivo, kun ei puolustanut minua. Minun pitää miettiä minä teen. Mutta nauti sinä nyt, kun sinun suurin huolesi on oppilaskoulutuksesi. Nauti oppilasajoistasi, tulet muistelemaan niitä tulevaisuudessa kaiholla", kirjoturkkinen kissa naukaisi haikealla äänensävyllä. Välillä hän kaipasi oppilasaikojaan, niistä oli niin kauan... Tai ehkä hän hieman liioitteli asiaa mielessään, eihän Huomenkyyhky nyt mikään vanhus vielä ollut!

//Höyhen?

Kaamospentu pettyi, kun Myrskypentu kivahti, että ei ollut nähnyt tappelua. Pettymys vaihtui kuitenkin nauruun, kun pentu menetti tasapainonsa ja putosi kömpelösti maahan. Myrskypentu näytti niin hassulta! Turmaloikka naukaisi, ettei tappelu ollut pentujensa murhe ja innostui viikset värähtäen painileikistä. Kollipentu rakasti perheensä välisiä painileikkejä, vaikkei Pimentovarjo ollutkaan niihin yhtä intona. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään... Myrskypentu teki yllätyshyökkäyksen isänsä kimppuun ja käski veljiään iskemään, kun kolli oli maassa. Kaamospentu syöksyi paljoa odottelematta isänsä vatsan päälle ja loikki sen kautta kollin naamalle. Pentu tarrasi isänsä korvaan ja roikkui siinä. Turmaloikka ulahti pennun hampaiden upotessa hänen korvaansa ja komensi Pyräkkäpentua pitämään hampaansa piilossa. Kaamospentu roikkui tovin isänsä korvassa, kunnes pienestä pään heilautuksesta hän tupsahti pyllylleen maahan. Pentu ravisteli hämmentyneenä päätään, mutta ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan syöksyi repimään kollikissan niskakarvoja.
"Me olemme voitolla! Hah, kumarra meille kurja eloklaanilainen. Minä olen Kaamostähti ja tässä on sisareni", kollikissa julisti ja roikkui toisen turkin kimpussa. Pentu repi karvaa kömpelösti ja aina välillä kaatui selälleen. Pennun oli aina pakko varmistaa, että hänen sisarensa eivät nähneet pennun tupsahduksia, mutta onneksi heillä oli omat kiireensä Turmaloikan kellistämisessä. Huh, onneksi! Kaamospentu ei kestänyt sitä, kun muut huomasivat hänen epäonnistumisensa. Se tuntui kollista aina yhtä kamalalta.
"Me olemme voittaneet sinut, sinun pitää nyt tarjota meille mäyräkyyti ja tuoda riistaa", Kaamospentu käski isäänsä ja tökki soturia etukäpälällään vaativana.

//Myrsky?

Huomenkyyhky oli liittynyt seuraani ja vuodattanut kaiken riidasta Kylmäliekin kanssa. Huomasin naaraasta huokuvan vihan mutta hän tasoitteli karvojaan hieman ja kysyi: “Mutta, mitä sinun päivääsi kuuluu? Toivottavasti paljon parempaa kuin minun.” Mietin hetken mitä olin tehnyt. “Olen tutustunut Nupputassuun tänään ja kerännyt hänen kanssaan sammalia,” kerroin. Mietin hetken mitä sanoisin vielä mutta valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras jatkoi pälpätystään ja kertoi kuinka oli saalistanut eilen päästäisen ja kuinka hän oli nukkunut makoisat yöunet. “Olin eilen saalistamassa Nupputassun ja Pikiturkin kanssa,” kerroin hymyillen. “Vihaan kiipeilyä,” totesin vielä putkeen koska en halunnut olla hiljaa. Miksiköhän hän tuntuu noin hiljaiselta? mietin itsekseni, kun tajusin kuinka hiljaa naaras oli. Tavallisesti hän pölpötti pölpöttämästä päästyään. “Onko Kylmäliekki sitten oikea ystävä jos hän pettää sinut välillä noin?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Yleensä hetken hiljaisuuksia en joutunut kokemaan Huomenkyyhkyn kanssa - se ei minua haitannut mutta tuntui oudolta aloittaa keskustelu hänen kanssaan alusta. Käänsin pääni naarasta kohti. Hän kurtisti kulmiaan. Mitäköhän hän vastaa? Mitä jos hän suuttuu minulle, kun kyseenalaistin hänen ystävyyssuhteensa? päässäni liikkui monen monta erilasita ajatusta. Minua nolotti hiukan.
//Huomen??

Huomenkyyhky tuijotti Jääviiltoa ärsyyntyneenä. Mikä tuokin kolli luuli olevansa, kun tuolla tavalla hänelle puhui?
"Oletko niin hiirenaivoinen, ettet ymmärrä koska seuraasi ei kaivata? Ala painua, takiainen!" Jääviilto ärähti naaraalle, joka otti askeleen lähemmäs ja punaruskea kolli kohotti käpälään lyödäkseen Huomenkyyhkyä. Naaraan teki mieli sihahtaa, että hän ei Jääviiltoa pelännyt, mutta pysyi hiljaa ja tapitti vain Kylmäliekkiä. Harmaaturkkinen kolli oli oudon hiljainen, valkokirjokilpikonnakissa mietti mitä kummaa hän oli tehnyt väärin. Jääviilto ei kuitenkaan nauttinut entisen erakon läsnäolosta ja se ei Huomenkyyhkyä ihmetyttänyt. Kolli tunnettiin ilkeydestään ja että Huomenkyyhky inhosi tuota kollia. Mutta se mikä Huomenkyyhkyä kummastutti, oli ystävänsä käytös. Kolli oli alkanut puolustella veljeään, Jääviilto oli takuulla tehnyt jotain Kylmäliekille!
"Oletko kuuro vai muuten vain yhtä vajaa miltä näytät? Jätä minut ja veljeni rauhaan tai en vastaa seurauksista", soturi jatkoi ja Huomenkyyhky ei tehnyt elettäkään jättääkseen kollikaksikkoa rauhaan.
"Kuules nyt, mikä kumma olet kun luulet voivasi puhua minulle tuolla tavalla? Että minä inhoan sinua ja sinun kaltaisiasi kolleja! Antaisin sinulle korvillesi, mutta en aio alentua sinun tasollesi, hiirenaivo", naaras murisi, mutta luovutti kollisoturin suhteen ja kääntyi tympiintynyt ilme kasvoillaan. Naaras lähti tassuttelemaan kaksikon seurasta, mutta kääntyi vielä kerran vilkaistakseen kaksikkoon.
"Kylmäliekki, nyt ei pelkkä anteeksipyyntö riitä!" naaras tuhahti ja jatkoi menojaan. Hän oli vihainen Kylmäliekille, että toinen kehtasikin valita Jääviillon puolen. Naaraan kasvoilla oli äkäinen ilme, kun hän tassutteli leirin reunamilla istuskelevan Höyhentassun seuraan.
"Että minä sitten välillä inhoan kolleja! Niiden päässä ei kyllä liiku välillä yhtään mitään", Huomenkyyhky vuodatti valkoturkkiselle kissalle ja huokaisi sitten kovaäänisesti.
"Välillä en ymmärrä Kylmäliekkiä! Välillä hän on ystäväni täysillä ja välillä taas valitsee veljensä puolen minun sijaan. En siedä tuollaista käytöstä, hänen paranee tuoda kukkasia tai riistaa, mikäli haluaa vielä korjata meidän välimme", naarassoturi jatkoi tuohtuneena ja muljautti silmiään.
"Mutta, mitä sinun päivääsi kuuluu? Toivottavasti paljon parempaa kuin minun", valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa kysyi sitten ja tasoitti hieman karvojaan.

//Höyhen?

"Kertokaa mitä on meneillään? Miksi Kylmäliekki ei puhu minulle? Ja en ole takiainen!" kilpikonnakuvioinen naaras kivahti ja katsoi vuorotellen Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa. Punaruskea soturi ei voinut sietää sitä, miten Huomenkyyhky puhui kahdelle klaanisyntyiselle kissalle. Hänen mielestään erakkotaustaiset olisivat saaneet pitää suunsa kiinni, paitsi jos heiltä kysyttiin jotakin. Jääviilto astui uhkaavasti askeleen lähemmäs paksuturkkista naarasta, asettuen tämän ja Kylmäliekin väliin.
"Oletko niin hiirenaivoinen, ettet ymmärrä koska seuraasi ei kaivata? Ala painua, takiainen!" Jääviilto ärähti ja nosti etukäpälänsä ilmaan, uhaten lyödä sillä edessään seisovaa naarasta. Huomenkyyhkyn keltainen katse liukui Jääviillosta hänen takanaan kyyhöttävään Kylmäliekkiin.
"Oletko kuuro vai muuten vain yhtä vajaa miltä näytät? Jätä minut ja veljeni rauhaan tai en vastaa seurauksista", punaturkkinen kolli jatkoi, kun Huomenkyyhky ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Hetken vielä seisoskeltuaan, Huomenkyyhky luovutti ja väänsi kasvoilleen tympiintyneen ilmeen. Naaras perääntyi ja katsahti vielä kerran Kylmäliekkiin. Jääviilto ei liikahtanut, ennen kuin kilpikonnakuvioinen naaras käänsi hänelle selkänsä. Huomenkyyhky lähti matkoihinsa, mutta kääntyi vielä kaksikkoa kohden ja päästi suustaan tuhahduksen:
"Kylmäliekki, nyt ei pelkkä anteeksipyyntö riitä!"
Se sai tyytyväisen virneen nousemaan Jääviillon kasvoille. Kolli kääntyi veljensä puoleen ja istui tyytyväisenä alas. Kylmäliekki katsoi epäröiden Huomenkyyhkyn perään.
"Hä-hän taisi suuttua aika pahasti", savunharmaa kolli mutisi siirtäessään katseensa veljeensä. Jääviillon tyytyväinen virne katosi ja tilalle tuli turhautunut ilme. Soturi pudisti päätään ja loi veljeensä vihaisen katseen.
"Ei uskoisi, että olet minun veljeni, kun sinä olet tuollainen surkimus ja minä olen klaanin paras soturi. Unohda sen epä-soturin tunteet ja olisit iloinen, että pääsit siitä eroon! Olisit sitä paitsi voinut edes vähän tukea minua, etkä olla vain tuollainen vässykkä ja pysyä hiljaa", Jääviilto moitti tylysti veljeään. Jos hän olisi saanut päättää, Karhumyrsky olisi aikoinaan tappanut Hiutaleviiksen lisäksi myös Kylmäliekin. Ellei toisen tappaminen olisi ollut Kuolonklaanin lakien vastaista, Jääviilto olisi mieluusti hoitanut asian itse. Nytkin auttaessaan Kylmäliekkiä, ei hän ajatellut veljensä parasta, vaan sukunsa mainetta. Jääviillosta oli raskasta olla kissa, joka aina ajatteli sukunsa parasta, mutta hänen oli kannettava vastuunsa, sillä ei Kylmäliekki osannut ajatella omalla päällään.
"No, mitä teet seuraavalla kerralla, jos se kapinen erakko lähestyy sinua, enkä minä ole paikalla?" Jääviilto murahti. Hänen työnsä olisi turhaa, mikäli Kylmäliekki ei osaisi pitää omia puoliaan.

//Kylmä?
// KP-boosti

Kävelimme yhdessä metsässä Nupputassun kanssa. Nupputassu oli minulle uusi tuttavuus. Hän oli aika tuore oppilas vasta kun taas itse olin ollut oppilaana jo hieman pidempään. En ollut ollut vielä uskaltaunut puhumaan kun taas Nupputassu vaikutti aika puheliaalta. Tassuttelimme lähemmäs jokea vanhempien ja sammaleisten puiden luo. “Nupputassu?” sanoin. “Oletko ennen kerännyt sammalia?” kysyin naaraalta. Nupputassu pudisti päätään hymyillen. “Anna kuin näytän miten se tehdään,” sanoin ja vedin Nupputassua lähemmäs itseäni. Asetin tassuni kuperaan muotoon ja kaapaisin sammalsuikaleen irti rungosta. “Vedä sammal niin ettei siihen tartu kaarnaa,” neuvoin ja Nupputassu kokeili. Hän kaapaisi myös sammalsuikaleen puusta - ei niin siistin kuin olin itse saanut mutta hyvän ensi kertalaiselle. “Hyvä,” kehuin. “Kiitos, kun opetit minua,” Nupputassu hymyili hieman ujosti. Nuorempi oppilas keräsi itselleen hyvän kasan sammalia ja nosti sitten ne opettamallani tavalla. Nostin omat sammaleni - joita oli hieman vähemmän ja lähdimme yhdessä leiriin sammalet kantamuksinamme. Kehräsin iloisesti nähdessäni mestarini Pikiturkin. Laskin sammalet leirin keskelle jaettavaksi ja kiiruhdin tämän luo. “Olen pahoillani siitä viimekertaisesta,” sanoin hiljaa katuva ilme kasvoillani. “Saat anteeksi,” mestari sanoi ja nuolaisi korvallistani. Nyökkäsin ja tassuttelin leirin reunalle istuskelemaan.
//Huomen

"Pah, olen metsän nopeimpia kissoja", Aaltosalama vastasi Varissulalle, mutta hänen hymynsä oli kireä. Hän vilkuili vähän väliä kaksijalkaa ja ympärillä vaihtuvia tiloja. "Karkaan tuollaiselta löntystelijältä leikiten. Vaan miten lienee sinun laitasi?"
Varissulka naurahti hermostuneesti. "Usko pois, kyllä minä juosta osaan."
Häkki tärähti, kun kaksijalka nosti sen kovalle tasolle maanpinnan yläpuolelle. Se käänsi kissoille selkänsä ja rupesi tonkimaan pesänsä sisuksia kuin jotakin etsien. Aaltosalama alkoi pohtia, suunnitteliko kaksijalka oikeasti heidän syömistään - kissat tuskin edes maistuivat kovin hyviltä! Siitä syystä he olivat metsästäjiä eivätkä metsästettäviä. Vaikutti kuitenkin siltä, että tämä kaksijalka ei tiennyt sitä.
"Jos kuolen tällä tavalla, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi", Aaltosalama murahti kyyristellessään häkin pohjalla. Hänen koko elämänsä tarkoitus oli palauttaa Ruostekukan suvun kunnia takaisin, mutta joutumalla kaksijalan lounaaksi hän vain häpäisisi kuolleet esi-isänsä toistamiseen.
"Keskitytään pääsemään ulos täältä", Varissulka naukui ja tutkaili katseellaan häkkiä ikään kuin se olisi yhtäkkiä voinutkin avata heille reitin vapauteen. Aaltosalama oli kuitenkin liian syvällä itse kaivamassaan kuopassa, ja hän uskoi tämän olevan heidän loppunsa.
Kaksijalka palasi takaisin ja rupesi ronklaamaan häkin kanssa. Sen karvaton, litteä naama oli suoraan heidän edessään ja sen kummalliset silmät siirtyivät välillä katsomaan heitä. Aaltosalama tunsi sydämen nousseen kurkkuunsa. Hän ei ollut pelännyt edes kettutaistelussa näin paljoa, sillä silloin hän oli sentään pystynyt panemaan vastaan pedolle. Nyt hän oli kuitenkin täysin tuon ruman kaksijalkaisen armolla.
Yhtäkkiä tapahtui jotakin ihmeellistä: kaksijalka sai häkin oven auki. Ovi vapauteen sulkeutui kuitenkin nopeammin kuin Aaltosalama ehti muuntaa ajatukset pakenemisesta toiminnaksi. Varissulkakaan ei tajunnut äimistykseltään pyrkiä ovea kohti ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Häkki nousi uudelleen ilmaan, kun kaksijalka tarttui siihen ja ryhtyi kantamaan sitä pesänsä läpi. Aaltosalama tunsi voivansa huonosti häkin keikutuksessa. Samassa hän tunsi kasvoillaan virkistävän ulkoilman, joka puhalsi häkin verkkosilmien läpi. Kaksijalka mörähteli ja tuhisi ja laski häkin maahan. Sitten kuului napsahtava ääni ja ovi heidän edessään aukesi.

//Varis?

Nupputassu katseli varovasti ympärilleen. Oppilaiden pesä ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin pentutarha. Kuitenkin kissat olivat paljon isompia, ja maidon tuoksua ei ollut. Nupputassulla tuli hieman ikävä pentutarhaan. Nupputassu kuitenkin halusi päästä oppilaaksi, ja jos hän niin halusi, hänen täytyisi nukkua täällä. Nupputassu tassutti varovasti pesän toiseen päähän. Hän tutki hämärässä sammalvuoteita, ja yksi oli tyhjä. "Se on sinun vuoteesi." joku sanoi. Nupputassu vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi pesän aukolla Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi!" Nupputassu henkäisi. "Hei, Nupputassu!" Mäntyviiksi vastasi. Mäntyviiksi oli vahtinut Nupputassua hänen ollessaan vielä Nuppupentu. "Kiva nähdä sinua." Mäntyviiksi kehräsi. "Niin minullakin sinua." vastasi Nupputassu. "No, käypäs nyt nukkumaan." "Huomenna pääset sitten taas ulos." naukaisi Mäntyviiksi. "Joo." vastasi Nupputassu. "Heippa, Mäntyviiksi!" Nupputassu tassutti oman vuoteensa ääreen. Siinä oli höyheniä. Ne tuntuivat sileiltä ja pehmeiltä. Nupputassu käpertyi sammalvuoteeseensa nukkumaan. Hetkessä Nupputassu oli jo unessa. Aamulla Nupputassu nukkui sikeästi. "Herätys, Nupputassu!" huusi Varjokarva. Nupputassu nousi sammalvuoteestaan ja ravisteli sammalhiput päästään. "Tule, Nupputassu!" Varjokarva huusi. Nupputassu juoksi Varjokarvan luo. "Meillä on tänään aamupartio." naukaisi Varjokarva Nupputassun tullessa paikalle. "Saanko ottaa sitä ennen ruokaa?" kysyi Nupputassu. "Et." vastasi Varjokarva. "Saat sitten aamupartion jälkeen." Kun aamupartio lähti liikkeelle, oli vielä hieman hämärää. Aurinko alkoi pilkottamaan pilvien takana. Nupputassu käveli Varjokarvan perässä. "Pysythän mukana, Nupputassu?" kysyi Varjokarva. "Pysyn." naukaisi Nupputassu. "Minne me menemme?" "Menemme varmaankin Eloklaanin rajalle." vastasi Varjokarva. "Voin opettaa sinulle rajamerkin." Partion johtaja Jääviilto antoi merkin pysähtyä. "Pysähdy nyt." kuiskasi Varjokarva Nupputassulle. Nupputassu pysähtyi kiltisti heidän peräänsä. "Nyt merkitään raja." naukaisi Varjokarva. Nupputassu oppi nopeasti rajamerkin. Hän laittoi hajuaan rajalle. "Samalla opit mitkä ovat Eloklaanin rajamerkit." naukaisi Varjokarva. Nupputassu lähti partion perään. Muut olivat jo ehtineet vähän matkan päähän, mutta Nupputassu sai heidät nopeasti kiinni. "Minne jäit?" kysyi Varjokarva. "Jäin vahingossa rajalle." naukaisi Nupputassu nolona. "Ei se mitään." naukaisi Varjokarva. "Muista sitten ensi kerralla olla tarkkaavaisempi." Nupputassu nyökäytti päätään. Partio kävi vielä tarkistamassa vielä toisen rajan ja lähti sitten takaisin leiriin. "Oliko hauskaa tutkia reviiriä enemmän?" kysyi Varjokarva. "Todellakin oli!" Nupputassu puuskutti. "Rauhoitetaan kävelyksi." päätti Varjokarva. Varjokarva hidasti vauhtiaan. Nupputassu juoksi hänet kiinni. Kun he kävelivät leiriin, oli aurinko jo noussut. "Nyt voit ottaa riistaa tuoresaaliskasasta." naukaisi Varjokarva. "Kiitos!" Nupputassu huudahti innokkaasti. Nupputassu otti riistaa. Hän otti hiiren. Hiiri oli ollut hänen lempiruokaansa jo pennusta asti. Nupputassu muisteli kun oli syönyt ensimmäistä riistaansa. Se oli ollut hyvää. "Niin tämä nytkin on." ajatteli Nupputassu. "Aivan saman makuista." Syötyään Nupputassu päätti mennä kysymään Varjokarvalta mitä seuraavaksi tapahtuisi. "Varjokarva?" kysyi Nupputassu. "Mitä?" Varjokarva käännähti katsomaan Nupputassua. "Onko meillä tänään vielä harjoituksia?" kysyi Nupputassu. "Ajattelin, että voisimme mennä saalistamaan." vastasi Varjokarva. "Voit sitten opetella saalistamaan." "Se kuulostaa mahtavalta!" Nupputassu huudahti innoissaan. "On varmasti mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa saalistamaan!" Nupputassu ajatteli. "Entäpä jos saan saalista?" Nupputassu meni oppilaiden pesän viereen odottamaan, milloin he pääsisivät saalistamaan. Tuntui kuluvan pitkä aika, kunnes Varjokarva ilmestyi oppilaiden pesälle. "No niin, Nupputassu!" "Nyt me menemme saalistamaan!" Varjokarva naukaisi. Nupputassu ponkaisi heti pystyyn. "Menemme johonkin lähistölle." naukaisi Varjokarva. "Ja, menemme Höyhentassun ja Pikiturkin kanssa." "Kivaa tutustua uusiin kavereihin!" Nupputassu ajatteli. "En ehtinyt vielä tutustua muihin oppilaisiin." naukaisi Nupputassu. "No sitten sinulla on mahdollisuus tutustua!" kehräsi Varjokarva. Kun Nupputassu ja Varjokarva saapuivat paikalle, Höyhentassu ja Pikiturkki olivat jo paikalla. "No niin, mennään sitten!" huudahti Varjokarva. Nupputassu tassutti metsäpolkua pitkin. Kun he saapuivat metsän keskelle, Varjokarva aloitti. "Nyt te pääsette saalistamaan." "Nupputassu, sinä olet ollut vasta muutaman päivän oppilaana, joten aloita hieman tutkien eri riistalajeja." Nupputassu nyökkäsi. "Joten aloittakaa riistanetsintä!" Pikiturkki huudahti. "Ja muistakaa, että tämä ei ole kilpailu." muistutti Pikiturkki. Nupputassu ja Höyhentassu lähtivät juoksuun. Höyhentassu katosi hetken päästä pensaikkoon. Nupputassu päätti etsiä riistaa puiden juurakoista. Nupputassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui hieman riistainen tuoksu, jotenkin vieras. Nupputassu tassutti varovasti saniaispensaaseen. Hän huomasi oravan nakertavan pähkinää tammen juurakossa. Nupputassu muisteli mitä Varjokarva oli neuvonut. "Hitaasti, ja varovaisesti." muisteli Nupputassu. Kun Nupputassu alkoi olla hyvin lähellä oravaa, hän kyyristyi ponnistaakseen. Kun Nupputassu sai hyvän asennon, hän ponnisti kovaa ja korkealle. Orava lähti juoksuun. Se juoksi puunkoloon. "Ei!" ajatteli Nupputassu. Nupputassu lennähti suoraan oksalle. Nupputassu huitaisi käpälällään. Tömähtäessään maahan Nupputassu huomasi varpusen olleen sillä oksalla. Hän oli huitaissut varpusta niin, että siitä oli tullut riistaa. Nupputassu kävi hakemassa saaliinsa. "No, oli sekin saalistamista." Nupputassu ajatteli. "Aika loppui!" Nupputassu kuuli Varjokarvan huutavan. Nupputassu lähti saaliinsa kanssa kohti mestariaan. Saapuessaan paikalle hän huomasi Höyhentassun. Hän oli saanut hiiren ja rastaan. "Hienosti meni molemmilta!" Pikiturkki kehui. "Niin meni!" Varjokarva naukaisi. "Nyt on tuoresaaliskasassa paljon riistaa." naukaisi Varjokarva. Kun he lähtivät takaisin leiriin, oli ihana ilta. Aurinko paistoi vielä hetken, ja kissat olivat kokoontuneet syömään. "Onko tuo sinun varpusesi?" kysyi Mäntyviiksi. "On se." vastasi Nupputassu hieman häkeltyneenä. "Hieno!" kehui Mäntyviiksi. "Kiitos." Nupputassu vastasi. Nupputassu tassutti kohti pentutarhaa. Siellä olivat kaikki pennut ja kuningattaret. Nupputassu vilkaisi pentutarhaa. Sitten hän tassutti oppilaiden pesälle. "Tämä oli kyllä yksi ihanimmista päivistäni." ajatteli Nupputassu. "Paras päivä ikinä." Yöllä Nupputassu nukkui sikeästi. Hänen kylkensä kohoilivat. Nupputassu keinutti häntäänsä kevyesti tuulenvireessä. Aamulla Nupputassu heräsi. Oli jo aikainen aamu. Nupputassu päätti lähteä ulos. Ulkona oli kirkasta. Nupputassu katseli taivaalle. Taivaalla näkyi pilviä. "Toivottavasti ei ala sataa." Nupputassu ajatteli. "Sitä sadetta on ollut jo liikaakin!" Nupputassu katseli kuinka pienet sadepisarat tipahtelivat leiriin. Nupputassu muisti että tänään hänellä oli vapaapäivä. Nupputassu päätti hieman kerätä sammalta, koska tänään hänen pitäisi kerätä sitä.

//Höyhentassu?

Nuolaisin rintaani hämilläni - mitä Orvokkisydän oikein yritti vihjailla. "Veikkaisin, että saat kaksi kollia," sanoin hymyillen. Mieltäni kaihersi Höyhentassun tapaus mutta en antanut sen häiritä rupatteluamme. Vatsani oli miltei täynnä vaikka olimmekin syöneet vain pienen hiirulaisen yhdessä Orvokkisydämen kanssa. Haukottelin väsyneenä. “Mitenköhän Mäyräkynsi voi?” kysyin ihan vain silkasta mielenkiinnosta. “Hän on menossa parempaan suuntaan,” Hehkuaskel, joka oli matkalla tuoresaaliskasalle huikkasi. “Kiitos!” Orvokkisydän sanoi ystävällisesti parantajalle. Huomasin valkoisen turkin vilahtavan oppilaiden pesään - se oli varmasti Höyhentassu. Hyvä, että hän saa hieman unta. Olin edelleen huolissani hänestä mutta kukapa ei olisi jos toinen tekee itselleen niinkuin Höyhentassu teki. Istuin vain sanomatta mitään koska minua väsytti ja olisin halunnut mennä nukkumaan. Orvokkisydän kuitenkin vaikutti pirteämmältä kuin miltä minusta tuntui. Nuolaisin lapaani jossa näkyi selvästi arpi Mäyräkynnen ja minun tappelustamme. “Sattuuko tuohon?” Orvokkisydän huolehti. “Ei,” sanoin lyhyesti mutta hieman ohi totuuden koska tosiasiassa sitä poltteli hieman. Nuolasin huulistani kuivuneen veren rippeet. “Oletko koskaan ajatellut mitä reviirien ulkopuolella on?” kysyin parhaalta ystävältäni haaveilevasti. Katselin kauas taivaalle, kun odotin Orvokkisydämen vastausta.
// Orvokki

Minun ja koko klaanin helpotukseksi Pimentovarjon suusta pääsi liuta järkeviä sanoja. Naaras vakuutti, että rakkaus klaaniaan kohtaan oli loppujen lopuksi hänelle suurempaa kuin rakkaus kumppaniaan ja jälkeläisiään kohtaan. Kuningattaren ääni oli muuttunut hiljaisemmaksi, kun tämä oli ottanut asian puheeksi. Niinpä tietysti, hän ei halunnut pentujensa tietävän, että eivät olleetkaan emolleen tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä.
"Kuulostaa siltä, että asia on sinulle henkilökohtainen. Ketä sinä sitten olet elämäsi aikana rakastanut? Pentujasi et ainakaan, enkä ole koskaan uskonut sinun rakastavan Henkäysvarjoa", musta naaras kysyi suoraan. Minun ei pitänyt miettiä vastaustani kauaa. Olin odottanut naaraan ottavan asian puheeksi, kun keskustelu oli kääntynyt rakkauteen.
"Jyrkänneloikkaa", kerroin Pimentovarjolle totuuden, josta tosin olin jättänyt pois kaksi muuta nimeä. En ollut kuvitellut puhuvani rakkaudesta isääni kohtaan enää koskaan kenenkään kanssa, mutta jotenkin olin onnistunut ajautumaan tähän keskusteluun tahtomattani. Oli vaikeaa myöntää itselleni rakastavani ketään, ja sen ääneen sanominen oli vielä vaikeampaa. Luottamukseni Pimentovarjoa kohtaan oli kuitenkin niin suuri, että uskoin hänen osaavan pitää salaisuuteni.
"Hän vannotti minulle aina, ettei ketään saisi rakastaa, koska luopumisen hetkellä rakastunut kissa on heikoimmillaan. Hän oli oikeassa. Kun Jyrkänneloikka kuoli, tuntui kuin osa minusta olisi kuollut hänen mukanaan. Mutta minä selvisin surusta, joskin Pimeyden Metsä rankaisi minua heikkoudestani ja antoi rangaistuksekseni Varissulan", lausahdin vaimealla äänellä, sillä sanani eivät olleet tarkoitettu muiden kuin Pimentovarjon kuultaviksi, "tunteet eivät ole leikin asia, etenkään jos niiden antaa hallita itseään."
Pimentovarjo oli erinomainen soturi, josta moni saisi ottaa mallia. Hänellä oli paljon hyviä ajatuksia ja ideoita, sekä kyky ohjata ja johtaa muita. En pistäisi pahakseni, mikäli hänestä tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Hän sopisi tehtävään varmasti paremmin kuin Henkäysvarjo.

//Pimento?

Katselin Lumikkoviikseä ja Höyhentassua. He olivat niin suloisia yhdessä, niin kuin minä ja Mäyräkynsi. Lumikkoviiksi nuoli Höyhentassua ja tämä melkein nukahti seisaalleen.
"Minä menen nyt." Lumikkoviiksi sanoi hiljaa. "Tulen katsomaan minua, kun pääset täältä." Lumikkoviiksi nousi varovaisesti ja käveli luokseni. "Tule mennään." Hän sanoi ja johdatti minut pois parantajanpesästä. Kävelimme siturienpesän edustalle istuskelemaan. Istahdin Lumikkoviiksen viereen, heiluttelin etutassujani. Huokaisin syvään ja katselin leiriä.
"Haenko syötävää?" Kysyin Lumikkoviikseltä ja hymyilin. Naaras käänsi katseensa minuun ja hymyili.
"Hae vain! Minulla onkin jo nälkä!" Hän sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Kävelin verkkaisesti riistakasalle, minulla ei ollut mikään kiire. Katselin vesi kielelläni saaliita, minkä minä ottaisin? Nappasin kasasta lihavan hiiren, siitä riittäisi varmasti meille molemmille. Nappasin hiiren ja kävelin Lumikkoviiksen luo. Pudotin saaliin maahan, ja istahdin taas Lumikkoviiksen viereen. Haukkasin palan ja katselin leiriä. Söimme hiiren ja nuolin käpäliäni puhtaaksi.
"Sinä ja Höyhentassu olitte yhdessä niin suloisia!" Sanoin kehräten nuolisujen välissä. Lumikkoviiksikin kehräsi.
"Varmasti!" Hän kehräsi ja sai käpälänsä puhtaaksi. Sain myös käpäläni puhtaaksi ja katselin leiriä raukeasti. Haukottelin ja katselin ympärilleni.
"Muuten Lumikkoviiksi, minulla olisi kysymys." Sanoin hymyillen ja katsoin Lumikkoviikseä.
"Mitä?" Hän sanoi ja käänsi katseensa leiristä minuun.
"No, minä vain kysyn sitä, että jos saan pentuja, nii kuinka monta pentua luulet minun saavan? Ja mitäköhän sukupuolia?" Kysyin haaveilevasti ja katselin taivaalle.

//Lumikko?

Riemastunut kiljaisu pääsi suustani, kun Turmaloikka kaatui Myrskypennun alla maahan. Sisko kutsui meidät mukaan hyökkäykseen, ja me kävimme Kaamospennun kanssa empimättä toimeen. Syöksyin isän vinhasti huiskivan hännän kimppuun ja tarrasin siitä kiinni molemmilla etutassuilla. En osannut vielä käytellä kynsiäni kunnolla, ja leikin huumassa ne unohtuivat ulos.
"Au! Kynnet piiloon, Pyräkkäpentu!" Turmaloikka huudahti tuntiessaan pikkuruisten neulojen uppoavan häntäänsä. Keskityin vetääkseni takaisin sisään, mutta en voinut olla kikattamatta isästä päässeelle äänelle. Hän oli kuulostanut aivan pikkupennulta!
Emo ei tykännyt siitä, että painimme isän kanssa. Kenties syynä oli se, että hän pelkäsi meidän jäävän hänen jalkoihinsa, tai sitten hän vain teki sitä, mitä emot aina tekivät eli kielsivät kaiken hauskan. Nyt emo ei kuitenkaan ollut täällä ja saimme temmeltää niin paljon kuin halusimme!
Myrskypentu ja Kaamospentu keikkuivat soturin vatsan päällä. Minä tappelin edelleen soturin väkivahvan hännän kanssa, joka kiemurteli kuin hurjistunut käärme. Roikuin siinä kiinni, kun se huiski pitkin maata, ja tunsin selkäni pyyhkivän leirin pohjaa liikkeen mukana. Turkkini tulisi olemaan niin sekaisin tämän jälkeen - miten huippua!
"Miten te pärjäätte siellä?" huusin pentuetoveruksilleni, jotka kävivät omaa taisteluaan kauempana hännästä. Yksin en ikinä olisi voinut taltuttaa tätä petoa, mutta onneksi minulla oli apuvoimia! Myrskypentu ja Kaamospentu olivat kummatkin hurjan vahvoja, ja heidän avullaan kellistäisimme vaikka ketun!

//Kaamos?

"Jos joskus saan Mäyräkynnen kanssa pentuja, niin autatko minua? Niiden hoitamisessa? Voisitko olla paikalla kun ne syntyvät? Kaipaan silloin varmasti sinun tukeasi!" Orvokkisydän sanoi selvästi miettien tulevaisuuttamme klaanissamme. “Ei sinun olisi tarvinnut edes kysyä,” sanoin naurahtaen mutta vakavoiduin sitten, “Tottakai, en jättäisi sinua koskaan sellaiseen tilanteeseen vain parantajan kanssa. Eikä Mäyräkynnestä varmaan olisi mitään iloa tai apua siinä tilanteessa,” lopetin naurahtaen. “Kollit! Aina sekaantumassa naaraiden asioihin!” tuhahdin naurahtaen ja tehden asiani hieman epäselvksi mutta tiesin Orvokkisydämen ymmärtävän. Yhtäkkiä sisuksissani kääntyi - Höyhentassun verta! “Haistan veren!” Orvokkisydän valpastui. “Se on Höyhentassun,” sanoin silmät suurina. Lähdin tuoreimman tuoksun perään juosten. Orvokkisydän tuli kannoillani. Kuljimme kohti leiriä. “Hän on mennyt leiriin… yksin,” sanoin todella huolissani ihastuksen kohteestani ja hyvästä ystävästäni. Juoksin jo melkein täyttä vauhtia mutta varmistin, että Orvokkisydän pysyi perässäni. “Höyhentassu!” kirkaisin. Pian olimme jo leirissä ja tungimme sisään leiriin. Juoksin suoraan parantajanpesälle. “Höyhentassu?” kutsuin naarasta. Parantajanpesästä kuului murahdus. “Olen täällä Lumikkoviiksi,” Höyhentassu käänsi katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Menin hänen luokseen. Hän istui sairasaukiolla vasen etukäpälä hämähäkinseiteissä. “Kuka sinulle nuo teki?” kysyin ja istuuduin hänen ympärilleen niin, että lämmitin ja lohdutin häntä. Höyhentassu empi ja alkoi taas itkeä. “Tein ne itse,” hän kuiskasi niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut. “Et kai,” kuiskasin takaisin. “Älä sano kellekkään,” hän varmisti kuiskaten ja silmät suurina. “En voi luvata,” sanoin vaikka sydämeni sanoi toista. Nuolin naarasoppilaan päätä. “Mikä sai sinut tekemään noin?” kysyin hiljaa ja todella todella huolissani. “Olin vihainen enkä ajatellut sen enempää,” hän vastasi hiljaa itkien edelleen. “Tiedän ettet haluaisi kuulla tätä mutta et saa koskaan… koskaan… koskaan tehdä noin itsellesi,” kuiskasin ja silitin naaraan päätä kielelläni. Tiesin Orvokkisydämen katselevan meitä. “Tiedätkö mitä?” Höyhentassu kuiskasi ja antamatta aikaa vastata sanoi, “Pidän sinusta kovasti.” Hätkähdin hieman. “En ystävänä vaan kumppanimielessä,” hän sanoi hiljaa täristen. Painauduin naarasta vasten. “Se on upeaa, kun uskalsit kertoa,” sanoin, “ja voin sanoa vastaavani tunteisiisi.” Kehräsin ja jatkoin naaraan nuolemista. Karhea kieleni selvästi rauhoitti tätä ja hän melkein nukahti istuaalleen. “Minä menen nyt,” sanoin hiljaa, “tule katsomaan minua, kun pääset täältä.” Nousin varovaisesti ja menin Orvokkisydämen luokse. “Tule mennään,” sanoin ja johdatin hänet pois parantajanpesästä.
// Orvokki

Myrskypentu katseli pää pyörien kahta veljeään, jotka juoksentelivat isän jaloissa kuin pari villiä oravaa. Hänelle tuli kiire liittyä mukaan hauskanpitoon, mutta Pyräkkäpentu ja Kaamospentu liikkuivat niin nopeasti, ettei hänelle sopivaa väliä ollut löytyä. Lopulta Myrskypentu päätti, että isän turkissa roikkuminen olisi aivan yhtä hauskaa.
"Ja nyt me löysimme sinut, näitkö sinä Myrskypentu sen tappelun lähempää? Keitä ne kissat isä olivat? Ja mitä me nyt teemme? Voidaanko painia, jooko?" Kaamospentu kyseli juostessaan kahdeksikkoa isän jaloissa. Myrskypentu keskeytti isän jalkaa pitkin kiipeämisen hetkeksi ja vilkaisi veljeään.
"En nähnyt, koska isä vei minut pois!" naaraspentu kivahti ja läimäisi tassullaan Turmaloikan lapaa. Silloin hän kuitenkin menetti tasapainonsa ja putosi kömpelösti maahan.
"Se tappelu ei ole teidän murheenne", Turmaloikka vastasi Kaamospennun kysymykseen auttaen samalla Myrskypennun ylös maan kamarasta. Pentu ehti nähdä isänsä ilmeessä hiukan vakavuutta ennen kuin se vaihtui leveäksi hymyksi.
"Vai haluatte te painia?" hän kysyi viikset värähtäen. Myrskypentu painui innostuneena vaanimisasentoon; hän tiesi jo, että isä suostuisi. Ainoa syy, miksi hän ei olisi suostunut, olisi Pimentovarjon kielto. Emo ei kuitenkaan ollut täällä kieltämässä.
"Hahaa!" Myrskypentu huudahti ja teki yllätyshyökkäyksen. Hän loikkasi pennuksi yllättävän korkealle ja tarrasi isänsä kaulaan pienillä tassuillaan. Turmaloikka kaatui selälleen Myrskypennun mielestä aika helposti; selvästi hän oli voimakkaampi kuin isä oli osannut kuvitellakaan. Naaraspentu kiljahti ilosta, kun hänen kookas vastustajansa tömähti maahan.
"Hyökkäykseen, toverit!" Myrskypentu huusi veljilleen. "Iskekää nyt, kun hän on maassa!"

//Pyräkkä?

Kuulin sydämeni jyskytyksen hiljaisuudessa. Hirviön mörinä oli hetki sitten lakannut, samoin sen liike kun olimme tulleet pysähdyksiin. Kuuntelin korva tarkkana mitä kaksijalka seuraavaksi tekisi. Aaltosalama oli veikannut, että jossain vaiheessa se poistaisi meidät hirviön sisältä - en uskaltanut kuvitellakaan, mitä otus sen jälkeen tekisi.
Hiljaisuuden rikkui kolahtava ääni, ja pian kaksijalan askeleet kuuluivat lähestyvän. Kynnet paljastettuina olin valmiina tappeluun, kun askeleet pysähtyivät suljetun luukun taakse. Kaksijalan tassut kuuluivat haparoivan luukkua, ja pian se aukeni, paljastaen meidät sekä kirkkaalle auringon valolle että kaappaajamme punertavalle naamalle. Räpyttelin hetken pimeyteen tottuneita silmiäni yhtäkkisessä valossa. Mihin ihmeeseen tuo kaksijalka oli meidät tuonut?
Saisin kohta vastauksen kysymykseeni, kun kaksijalka tarttui häkkiin ja nosti meidät ilmaan. Aaltosalama oli selvästi samaa mieltä kanssani siitä, ettemme voineet tilanteellemme tällä hetkellä mitään, sillä hän pysyi yhtä liikkumattomana ja hiljaisena kuin minä. Oli järkevämpää odottaa sopivaa hetkeä paeta, eikä tuo hetki ollut nyt. Pahimmassa tapauksessa suututtaisimme kaksijalkaa entisestään.
Katsoin uteliaana mutta varuillani ympäristöä. Näin metsää, mutta se ei näyttänyt tutulta, Kuolonklaanin reviirin metsältä. Aaltosalama oli kaiketi oikeassa siitä, että tosiaan olimme kaukana klaaneista. Nielaisin hermostuneena. Vaikka pääsisimmekin häkistä vapaaksi, löytäisimmekö enää kotiin? Koska olimme viettäneet matkan hirviön sisällä, emme olleet voineet painaa reittiä mieleemme.
Kiertäessäni seutua katseellani huomasin kaksijalan suuntaavan jotain rakennelmaa kohti. Päättelin sen olevan tuon kummajaisen pesä, sillä se oli kooltaan - ainakin näin kissan näkökulmasta - melko suuri. En kuitenkaan haistanut enkä nähnyt muita kaksijalkoja, joten rentouduin hieman. Mutta ainoastaan hieman, sillä pian olisimme melkoisessa liemessä. Ei sillä, ettemmekö jo aiemmin olisi olleet, mutta kaksijalan pesän sisällä olisimme aivan uudenlaisessa ahdingossa.
Vilkaisin hätääntyneenä Aaltosalamaa, kun kaksijalka avasi pesän ovesta luukun ja astui sisään.
"Aikookohan se syödä meidät?" kysyin soturinaaraalta puoliksi hermostuneena vitsinä, puoliksi tosissani. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta en yllättyisi, jos kissat kuuluisivat niiden ruokavalioon. "Mitä se sitten aikookin varallemme, meidän on juostava heti kun saamme tilaisuuden paeta - jos saamme. Toivon, että olet nopea kintuiltasi."

//Aalto?

Tassutin metsässä eteenpäin enkä edes vaivautunut nuuskimaan riistan hajuja ilmasta. Olin partiossa mestarini Pikiturkin kanssa ja mukanamme oli isäni Kalmakuu ja kaksi muuta soturia - Hämypilvi ja Lehtituuli. Kalmakuu ja Lehtituuli olivat kääntyneet muualle saalistamaan kun taas minä Pikiturkki ja Hämypilvi etsimme riistaa Lehtikuusilaakson lähistöltä. Minua turhautti oppilaana oleminen enkä olisi jaksanut vain totella käskyjä vaan olisin halunnut viilettää metsissä ja saalistaa itsekseni tai ehkä jopa jonkun muun kissan kanssa kuten vaikka Lumikkoviiksen - hän oli todella mukavaa seuraa. Samaa en voinut sanoa kissoista partiossani. Maistelin ilmaa mutta en haistanut mitään. Pikiturkki tassutti luokseni. “Mitä haistat?” tämä kysyi iloinen pilke silmissään. “En mitään!” huudahdin. “Ei tarvitse olla äksy, kuin mikäkin klaaninvanhin!” Pikiturkki torui hämmentyneenä silmät suurina ja vetäytyi samalla hieman taaksepäin kulmat kurtussa. “Olen mestarisi minun kuuluu auttaa,” hän sanoi, “no mikä sinulla on?” Huiskaisin hännälläni raivoissani. “Ei mikään! Senkin typerä ketunläjä! En jaksa vain olla käskytettävänä kokoajan!” huusin ja sivalsin mestarini kuonoa nopealla liikkeellä. Lähdin sitten karkuun. Juoksin… juoksin ja juoksin. Pian saavutin jo Kuolonklaanin reviirin toisen päädyn. Pysähdyin juuri ennen ukkospolkua käpälät liukuen. Huohotin ja hengitykseni korisi hieman. Rää’yin ilmaan niin kovaa kuin kykenin. Minua suututti suorastaan raivostutti kaikki yliinnokkaat klaanitoverit. Raavin maata kynsilläni ja itkin. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Huusin taas niin kovaa kuin kykenin - minusta tuntui kuin keuhkoni olisivat repeytyneet kahtia. Sain käpäliini kepin ja otin sen hampaisiini purin niin kovaa kuin kykenin jotta saisin purettua raivoani siihen. Keppi katkesi rusahtaen - oloni tuntui hieman paremmalta mutta laski taas kun näin Pikiturkin tulevan minua kohti. Sylkäisin kepin pirstaleet suustani. “Mene pois!” huusin niin kovaa kuin sain huudettua edellisten huutojeni jälkeen, “Häivy karvakasa!” Minun olisi tehnyt mieli juosta pois surkean Kuolonklaanin surkealta reviiriltä ja jättää koko klaani taakseni mutta tiesin etten olisi voinut tehdä sitä. Pikiturkki oli pysähtynyt eikä selvästikkään tiennyt mitä tehdä. “Jätä minut vain rauhaan!” murisin uhkaavasti. Tiesin naaraan olevan huolissaan minusta mutten halunnut häntä hyysäämään ympärilleni. Pikiturkki perääntyi ja lähti selvästi takaisin partionsa luo. Paljastin kynteni ja raavin vasenta etukäpälääni kynnet esillä ja niin kovaa kuin kykenin. Ansaitsen tämän! ajattelin mielessäni. Teko tuotti tyydytystä raivolleni mutta myös kipua. Haava vuosi vuolaasti verta ja tajusin kuolevani verenhukkaan ellen menisi takaisin leiriin hoidettavaksi. Käännähdin ympäri ja tassutin linkaten raadeltua jalkaa. Jätin veri jäljet maahan joten pidin kiirettä niimpä olin jo pian leirin sisäänkäynillä. En haistanut tuoretta Pikiturkin tuoksua joten hän oli vieläkin partiossaan. Työnnyin sisään piikkiherne tunnelista ja menin suoraan parantajan luokse hoidettavaksi.

"Olemme kai ystäviä ikuisesti?" Lumikkoviiksi kysyi minulta.. "Tai siis… et kai jätä minua koskaan oman onneni nojaan?" Hän vielä varmisti, että tajusin kysymyksen oikein. "Edes vaikeimpina aikoina?" Hän kuiskasi vielä hiljaa. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin, miksi hän edes kysyi tuollaista? Tietysti vastaan joo!
"En tietenkään jätä, senkin hiirenaivo! En jätä sinua koskaan, ja se on lupaus!" Sanoin ja kosketin Lumikkoviiksen harmaata lapaa kuonollani. En ikinä jätä Lumikkoviikseä, hyvää ystävääni pentu ajoilta asti. Ainoastaan kuolema voi meidät erottaa, mutta se ei ollut vielä meidän ongelmamme. Olimme hetken hiljaa, ja kehräsimme onnellisesti. Vaikka mitä esteitä tulisikaan eteen, me olemme ikuisesti ystäviä. Ja minä ja Mäyräkynsi ollaan ikuisesti kumppaneita.
"Milloin saatte pentuja?" Lumikkoviiksi kysyi yllättävästi, hätkähdin hiukan yllättävää kysymystä. Hän oli kysellyt pennuista aikaisemminkin, hän oli niistä selvästikin kiinnostunut. Mutta minä ja Mäyräkynsi oltiin jo puhuttu niistä, ja hän ei oikein vielä vaikuttanut innostuneelta. Mutta tiedän, että hän haluaa niitä, ja minä haluan pentuja, joten kyllä niitä nyt joskus tulee.
"No, en tiedä edes milloin saamme niitä. Mutta kyllä me niitä saadaan joskus." Sanoin hymyillen, ja hiukan punastuin turkkini alla. Ajatus pennuista, Mäyräkynnen kanssa oli ihana. Minä rakastin sitä kollia, ja todella paljon. Minua vain huolestutti, että tuleeko minusta huono emo. Jos en osaa hoitaa niitä? Voi tapahtua ihan mitä vaan.
"Jos joskus saan Mäyräkynnen kanssa pentuja, niin autatko minua? Niiden hoitamisessa? Voisitko olla paikalla kun ne syntyvät? Kaipaan silloin varmasti sinun tukeasi!" Sanoin miettien tulevaisuutta, toivottavasti hän suostuu.

//Lumikko?

“Ai Höyhentassu? Hän on kyllä naaras, mutta jos sinä rakastat häntä, näytä se hänelle!” Orvokkisydän sanoi rohkaisevasti. Sydämessäni lämpeni. Orvokkisydän katsoi minua silmiin enkä sillä hetkellä epäillyt mitään meidän ystävyydessämme. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani - eivät koska sydämeeni olisi sattunut vaan koska sydämessäni tuntui niin lämpimältä niin hyvältä. “Sinua ei siis haittaa?” sanoin nyyhkäisten. Orvokkisydän vilkasi käpäliinsä. “Ei tietenkään!” hän sanoi ja katsoi minuun rakastavasti. Heilautin häntääni. “No?” sanoin ja niiskaisin. “Milloin sinusta tulee emo?” naurahdin äänekkäästi. Nauroimme hetken yhdessä - aivan kuten ennen Mäyräkynttä mutta silti Mäyräkynnen klaaniin tulon jälkeen. Kosketin nenälläni Orvokkisydämen lapaa. Ehkä joskus olin empinyt ystävystymistä tämän naaraan kanssa mutta enää en voisi edes yrittää. Orvokkisydän kehräsi. Asettelin pääni niin, että tunsin naaraan sisältä kumpuavan kehräyksen - se rauhoitti minua kummasti. Nostin pääni hetken kuluttua naaraan lavoilta. “Olemme kai ystäviä ikuisesti?” kysyin vaikka kysymys tuntui tyhmältä. “Tai siis… et kai jätä minua koskaa oman onneni nojaan?” varmistelin, että naaras tajusi kysymykseni tarkoituksen. “Edes vaikeimpina aikoin,” kuiskasin vielä - hiljaa mutta tiesin Orvokkisydämen kuulleen sen.
// Orvokki?